Julkaistu: 16. elokuuta 1919
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 2, 1919. Ensimäinen vuosikerta, s. 13–24. Helsinki, Työväenkirjapaino 1919.
Skannaus: Kansalliskirjasto
OCR, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Ivar Lassy, Emil Lindahl. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
Torstaina t. k. 7 p:nä kuoli ankaran keuhkotautiin murtamana Helsingissä E. J. Hämäläinen 30 v. ikäisenä. Hänen viimeinen kuumeesta vapisevalla kädellä kirjoitettu nimikirjoituksensa löytyy sen päätöksen alta, joka koski tämän aikakauslehden perustamista.
Toveri Hämäläisessä menetti Suomen sos.-dem. työväenliike ja nuorisoliike innokkaan työntekijän — moni työläisyksilö vilpittömän, hyväsydämisen toverin.
Liityttyään jo nuorena järjestyneen työväen riveihin, laski hän v. 1913 Puolueopistossa luokkatietoisuudellensa lujan perustan. Sen jälkeen hän uutteran itsekasvatuksen, sekä lujan toimintatarmonsa esille vetämänä kohosi pian työväenliikkeemine eturiveihin. Monet olivat ne tehtävät joissa hän oli mukana — paljosta saamme kiittää häntä!
Ollen työläinen, sekä omaten selvän, tietoisuuteen perustuvan käsityksen köyhälistön luokkataistelusta, ei hän hyväksynyt herrassosialismia, ei kompromissipuuhailua porvariston kanssa. Tämän käsityskantansa hän toi useasti julkisuudessa esille — viimeksi viime puoluekokouksessa, sekä viimeisien eduskuntavaalien edellä, kun häntä ehdotettiin eduskuntaehdokkaaksi. Kieltäytyessään ei hän sanonut näkevänsä silloisissa oloissa mahdollisuuksia periaatteensa mukaisesti tehtävätä täyttämään — ja periaatettaan ei hän ollut halukas myymään edustajan tittelistä.
Sos.-dem. Nuorisoliitossa oli Hämäläinen monissa tehtävissä mukana sen perustamisesta saakka, viimeksi v. 1917 edustajakokouksesta lähtien liiton puheenjohtajana. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät ole jättäneet nuorisoliikettä tultuaan muualla »ylösotetuksi». Päinvastoin painuivat hänen henkensä juuret vuosi vuodelta yhä syvemmälle nuorisotoiminnan höysteiseen maaperään. Nuoriso oli tulevaisuuden luokkataistelujoukkoa. Sen joukon tehtäväänsä kehittämiseksi hän tahtoi työskennellä; siihen joukkoon hän luotti ja se joukko luotti häneen.
Eloisilla, useinkin sukkelilla esityksillään valoi hän kokouksissa nuoriin tovereihin innostusta, siten elostuttaen toimintaa. Liiton puheenjohtajatoimensa edellyttämänä ollen keskeisin henkilö viimeaikoina koko maan nuorisoliikkeessä, on hänen horjumattoman tulevaisuususkonsa ja toimintaripeytensä ansioksi osaltaan laskettava sos.-dem. nuorisoliikkeen pikainen nousu onnettoman kansalaissodan jälkeen maassamme.
*
Tuskin olivat ylläolevat muistosanat kirjoitetut, ennenkuin saapui tieto toisen työväenliikkeemme merkkimiehen kuolemasta — hänkin verrattain nuorena keuhkotaudin murtamana. V. V. Vankkoja ei seiso enää riveissämme.
Jyrkkänä luokkataistelijana oli Suomen työväki oppinut kunnioittamaan häntä, tottunut näkemään hänet aina seisovan vasemmistolaisten riveissä!
Työläisnuorisolle uhrasi hän elämänsä parhaimman osan. Ollen nuorisoliiton sihteerinä, sekä kymmenisen vuotta »Työläisnuorison» toimittajana, oli hän nuoren sos-dem. nuorisoliikkeemme uranuurtajia, — sen ensimäisiä ja vaikuttavimpia miehiä.
Yhdessä Hämäläisen kanssa olivat he nuorisoliittomme kulmakiviä, joiden sortumista työläisnuoriso syvästi suree. Paljastetuin päin vannomme heidän hautojensa ääressä elämämme koko antaumuksella jatkavamme sitä työtä, jolle he ovat elämänsä uhranneet!
Ken ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä.
Mutta nyt on maailman järjestys väännetty lopulta sellaiseksi, että valta ja rikkaus on anastettu niitten käsiin, jotka eivät koskaan työtä tee. He rikastuvat toisten vaivannäöstä ja työstä, jonka hedelmät he riistävät. Mutta ne, jotka raskaan työn tekevät, saavat usein palkakseen puutteen ja kurjuuden.
Tämä on kapitalistinen maailmanjärjestys, joka perustuu riistämiseen.
Kauppias riistää ostajiaan, tahtoen voitolla rikastua. Hän on kapitalisti. Hän on tässä ominaisuudessaan yhteiskunnalle tarpeeton, jopa vahingollinen olio. Kyllä tarvetavarat voidaan toimittaa ja välittää kuluttajain käsiin ilman häntäkin, ilman voitonkiskuria. Yhteiskunta vain hyötyy siitä, että herra kauppias sysätään syrjään.
Sama on laita muittenkin kapitalistien. Tehdas on hyödyllinen laitos ja tehdaslyö on tarpeellista, mutta tehdaskapitalisti on hyödytön ja vahingollinen riistäjä. Hän kiskoo voittoa sillä keinoin, että hän ostaa työväkeä halvalla työhön ja teettää sillä sitten paljon suurempain summain edestä uutta tavara-arvoa myytäväkseen.
Työn ohjaajaa ja järjestäjää tarvitaan kyllä aina suurissa tehtaissa. Niihin toimiin tarvitaan asiantuntevia, ammattitaitoisia henkilöitä, toisinaan erityisiä teknikkoja, insinöörejä y. m. s. Mutta ei niihin mitään voiton riistäjiä tarvita, eikä yhtään sellaista pomoa, jonka työnä on vain komenteleminen.
Pankkikapitalislit, osakkeenomistajat ja kaikennäköiset huijarit ovat samanlaisia vahingollisia loiseläjiä yhteiskunnan ruumiissa. Kaikki ne yhdessä rosvoavat itselleen suurimman osan siitä rikkaudesta, minkä työtätekevä kansa uutteralla työllään luo. Vasta kun tuo laillistettu rosvoaminen kokonaan lopetetaan, voi kansa itse työllään vaurastua.
Myöskin suuret maanomistajat rikastuvat toisten työtä riistämällä. Samoinkuin teollisuuskopitalisti tavallisesti omistaa niin suuret koneistot ja muut tuotantolaitokset, että tätä liikettä käynnissä pitämään tarvitaan kymmeniä, satoja tai tuhansiakin palkkatyöläisiä; samoin yksityinen maakapitalisti on anastanut valtaansa niin paljon maata ja karjaa, ettei hän omin voimin pystyisi tilan töitä tekemään vaikka tahtoisikin. Mutta mitä suuremmat tilat on kasattu yksien käsiin, sitä suurempi joukko toisia on jäänyt kokonaan maata vaille. Rahallahan rikas voi anastaa valtaansa vaikka tuhannen rahattoman miehen maaosuuden, eikä useimmilla näillä maattomilla ole muuta neuvoa kuin elääkseen raataa maata torppareina, muonamiehinä, palkollisina j.n.e. sen rikkaan pohatan yhä rikastuttamiseksi.
Ennen vanhaan virkavaltiaat ja aatelisherrat anastivat väkipakolla käsiinsä talonpoikain tiluksia ja pakottivat nämä jäämään torppareina ja mäkitupalaisina työorjiksi anastetuille tiluksille. Siten ne herraskartanot ja niiden torppariläänit yleensä alkuaan syntyivät. Myöhemmin, kun maa ja metsäkin tulivat kauppatavaraksi, rupesi anastaminen tapahtumaan etupäässä rahan voimalla, ja nälkä pakotti nyt rahattomat palkkatyöhön ja taksvärkkiorjuuteen.
Vielä on sentään meilläkin olemassa myös sellaisia talonpoikia, jotka itse omistavat maansa ja itse tekevät pelloillaan työtäkin. He eivät ole kapitalisteja eivätkä riistäjiä. Sellainen käsityöläismestari, joka itse tekee ammattityötään, ei ole kapitalisti siinäkään tapauksessa, että hänellä on yksi tai muutama sälli ja oppipoika töissään. Yhtä vähän on kapitalisti sellainen työtätekevä maamieskään, jolla on palkollinen tai pari ja ehkä vielä tilapäisesti päiväläisiäkin. Hän kyllä riistää näitä työläisiään, mutta samalla hän riistää itseäänkin, voidakseen tulla toimeen nykyisessä yhteiskunnassa. Hän on siis itsekin riistetty. Kapitalistiluokka on siis välillisesti hänenkin riistäjänsä ja pakottaa nälän uhalla hänet vielä jatkamaan riistämistä palkollistensa, vaimonsa ja lastensa pikkupomona.
Te kyntömiehet olette niinmuodoin kaikki riistettyjä: toiset suoranaisesti maakapitalistien käskyvallassa, toiset riistettäväin riistettävinä, ja vihdoin kolmannet sellaisina pikkuisäntinä, jotka saavat leipänsä siitä, että itse riistävät itseään ja lähimpiään kapitalistiluokan hyväksi.
Nämä kolmannet teistä, pientilalliset, eivät ole vielä läheskään kaikki huomanneet olevansa riistettyjä. He eivät huomaa muuta riistämistä kuin mikä tapahtuu aivan suoranaisesti, kun heiltä vaaditaan veroja tai velkain korkoja tai viljaa rajahinnoilla. Helppo ei olekaan älytä sitä riistämistä, mikä tapahtuu rahan välityksellä, kauppaa tehdessä. Pienviljelijä luulee tällöin saavansa tuotteistaan hyvän hinnan. Mutta kun hän sitten rahoillaan ostaa tarvitsemiaan kapitalistien tavaroita — vaikkapa osuuskaupastakin — niin hänelle jää tyhjä käteen, mutta kapitalistille lihava voitto.
Ja näin käy siitä huolimatta, vaikka pienviljelijä on tuotteitaan kasvattanut hurjalla työn puskemisella, mutta kapitalisti ei ote tikkua ristiin pannut.
Verratkaahan te raataja-talonpojat omaa asemaanne jonkun suuren kartanonherran asemaan. Eivät tietysti kaikki kartanonherratkaan rikastu; voihan sitä mielettömyydellä tuhlata miljooniakin. Mutta tavallista on sentään, että rikas pysyy rikkaana tai yhä enemmän rikastuu, vaikka elääkin leveästi ja jättää toisten huoleksi työnteon.
Miettikääpä, mikä pirun taika siinä on, ettette te kovimmalla vaivannäölläkään pääse yhtä hyvään asemaan? Onko tuo suurtilallinen säästäväisempi kuin te? Ei. Usein hän elää leveästi, ja hänen kannattaa elää. Onko hän uutterampi kuin te? Ei koskaan. Hän saa maata laiskana ja huolettomana, ja sittenkin hänen rikkautensa paisuu. Onko hän taitavampi viljelijä kuin te? Ei sitäkään. Hän saa olla tuhma kuin pässi, ja sittenkin hän rikastuu. Rahalla saa taitavia pehtooreita ja muita palkkalaisia. Rahalla saa hyviä koneita, jotka suuressa taloudessa auttavat palkkalaisten työstä herumaan monin kerroin enemmän tulosta kuin pienviljelijä pellollaan voi saada kuokalla ja viikatteella.
Siis rikkaudella saa pelloilleen uuden rikkauden kasvattajia, ja silloin ei itsensä tarvitse muuta kuin pitää pussin suu auki — lisää tulee aina kuin turkin hihasta. Tätä on kapitalismi ja riistäminen. Ja jos suurtilallinen on liian laiska tähän riistämiseenkin, niin voi hän tämän tästä myydä metsää ja kelvottomia maapalstoja. Mutta pienviljelijän täytyy monasti ostaa polttopuitakin.
Ja kuitenkin moni pienviljelijä vielä elää siinä uskossa, että hän voi rikastua uutteruudellaan. Jos hän saa vähän paperirahaa säästöön, niinkuin nyt viime vuosina, niin rupeaa hän helposti kuvittelemaan, että hänestä voi tulla ensin vauraan talon isäntä ja sitten ehkä oikein kartanon omistaja.
Joutavia kuvitelmia. Etkö näe, kyntömies, että jos sinä olet saanutkin jonkun tuhat markkaa kokoon, niin sillä välin on kapitalisti voinut saada jo sata tuhatta? Sinäkö pystyisit pienellä rahallasi anastamaan suuren rahakkaan halmeet, syrjäyttämään hänet ja astumaan hänen tilalleen? Ei — pidä vain kaupoissa varasi. Pikemmin sinunkin säästösi jollain viisaalla tempulla nuljahtaa kapitalistin pohjattomaan säkkiin.
Sillä nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa ei kukaan tule autuaaksi työnteolla, vaan työntekijöitä riistämällä. Senvuoksi juuri teidän kyntömiesten täytyy köyhiä olla, jotta te työtä tekisitte ja jotta teidän työstänne rikkaat hyötyisivät ja yhä rikastuisivat. Sillä se maa on rikas — sanoi muuan viisas kapitalisti — missä kansa on köyhä.
*
Kansa on rikkaitten työorja. Kansalla ei ole valtaa.
Valta on niillä, joilla on rikkauskin. Kansan riistäjillä ja sortajilla.
Kuitenkin julkeavat nyt rikkaat ja niitten kätyrit uskotella kansalle, että he ovat säätäneet Suomeen kansanvallan.
Onko teillä nyt valta? Sanokaa itse, työkansan jäsenet. Tekö nyt päätätte asiat tässä maassa? Tekö määräätte ja herratko tottelevat?
Ei lainkaan. Päinvastoin, herrat määräävät ja teidän on toteltava. Herrat määräävät tehtaissa ja kartanoissa, maantiellä, rautatiellä, metsissä ja vetten päällä. Herrat hallitsevat kaikkialla virastoissaan, tuomioistuimissaan, armeijassaan, suojeluskunnissaan, valtiopäivillään ja hallituksessaan. Teille kuuluu vain totteleminen ja alistuminen.
Siis Suomessa on herrain valta eikä kansanvalta.
Mutta onhan teille kyntömiehillekin, useimmille, myönnetty oikeus äänestää edustajia valtiopäiville. Eikö se ole muuttanut teidän elämäänne vapaaksi ja vauraaksi?
Ei. Virkavalta sortaa teitä yhä pahemmin. Rahan valta teitä riistää, orjuuttaa ja uhkaa turmiolla.
Eduskunta on tämän kapitalistisen valtion laitos, niinkuin muutkin nykyisen valtion laitokset. Ei sen kautta kapitalistista järjestelmää hävitetä eikä herrainvaltaa lopeteta.
Päinvastoin tämänkin valtiolaitoksen tarkoituksena on järjestää kapitalismin koneistoa, pitää sen rattaita hyvässä voiteessa, pönkittää ja edistää kansan riistäjäin mahtia. Jos kansa ei saisi edes äänestää, niin se näkisi aivan alastomasti oleva osa herrain vallan hallittavana. Mutta nyt, kun työnraatajakin saa riistäjän rinnalla mennä vaaliin, nyt näyttää kuin olisi tasa-arvo heidän välillään. Nyt voidaan uskotella, ettei kapitalistilla ole yhtään enempää valtaa kuin työntekijällä. Täten tahdotaan valheellisen vaalikansanvallan avulla pimittää työkansaa, niin ettei se pyrkisikään saamaan enempää valtaa eikä poistamaan riistäjäin herruutta.
Ei ne kaikki tahallisia pettureita ole, jotka kansan äänillä valtiopäiville valitaan. Mutta liiankin helposti heistä tulee siellä kansan pettäjiä.
Katsokaahan esimerkiksi maalaisliiton edusmiehiä. Kyllä kai niistäkin moniaat alkuaan lienevät ajatelleet, että virkavalta olisi poistettava ja kyntömiestä autettava ylös kapitalistisen sorron alta. Miten sen pitäisi tapahtua, siitä he tosin itsekään eivät olleet selvillä, mutta jotain sensuuntaista ehkä alkuaan toki pitivät suotavana. Nyt heistä on valtiopäivillä kehittynyt julkijumalattomia virkavallan ja kapitalismin pönkittäjiä — kyntömiesten ja muun työkansan syöjiä. Heidän johtomiehiään on hallituksessa suurten herrain häntyreinä, eivätkä nuo Alkiot enää puhu halastua sanaa virkavallan kukistamisesta. Hyvä on kapitalistien nyt vedättää kansalla vankkureitaan, kun heillä on piiskureina kyntömiestenkin äänestämiä edustajia. Ies ja piiska ovat kapitalistista kansanvaltaa.
Myöskin sosialidemokraattisista valtiopäivämiehistä herrat nyt kesyttävät itselleen apulaisia. Ja muutamista voivat saadakin oikein hyviä. Nämä uskottelevat työväelle, että muka valtiopäivillä joskus voidaan säätää sellaisia lakeja, joilla koko kapitalistinen järjestelmä poistetaan, — kunhan työväki vain kärsivällisesti odottelee tarpeeksi monta vuosikymmentä. Tuollainen toivo on tietenkin mahdoton. Eivät herrat luovu mahdistaan hyvällä, eivät vaikka eduskunnan enemmistö niin päättäisikin.
Sukulainen.
Noin kolmekymmentäkolme vuotta on kulunut siitä, jolloin työläisnuoriso kohotti ensi kerran oman luokkataistelulippunsa.
Belgian kapitalismi, jonka historiaa kirjoitettiin työläisten verellä, pakoitti kannattamansa sotalaitoksen hirveillä rasituksilla maan työläisnuorison astumaan taisteluun sotalaitosta vastaan, joka laitos lepäsi painajaisena työväenluokan, eritoten työläisnuorison hartioilla. Heränneen työläisnuorisoliikkeen tarkoituksena oli ensi kädessä militarismin vastustaminen; sen tunnuslauseena oli: Alas sota! Alas militarismi! Kahdeksan vuotta myöhemmin belgialaisen nuorisoliikkeen synnystä heräsi itävaltalainen nuorisoliike. Nousevaa suurtuotantoa vastaan epätoivoisesti kamppaileva pikkuteollisuus, joka käytti taisteluvälineenään työläisnuorisoa — maassa oppilaskurjuus huutavan suuri sanottuna aikana — pakoitti Itävallan työläisnuorison järjestäytymisen avulla puolustamaan itseänsä käsiteollisuusmestarien ryöstöltä. Itävaltalaisen nuorisoliikkeen synnytti siis maassa vallitseva käsi- ja tehdasteollisuuden keskisestä kamppailusta aiheutunut työläisnuorison taloudellinen kurjuus; liikkeen tarkoituksena oli sanotun kurjuuden lieventäminen. Itävallan työläisnuoriso läksi taisteluun työnantajia vastaan sotahuuto huulilla: Työläisnuoriso suojeltava kapitalismin tuhoilta!
Belgia ja Itävalta ovat niin ollen sos.-dem. nuorisoliikkeen varsinaiset kotimaat. — Myöhemmin syntyi Englannissa kolmaskin haara, jonka päätarkoituksena oli kasvatustyön tekeminen työläisnuorison keskuudessa. Näistä maista onkin liike levinnyt Europan muihin maihin, joissa on liikkeen keskeisin työohjelma valittu kunkin maan olosuhteita silmälläpitäen. Toisissa maissa, kuten Hollannissa, Ruotsissa, Norjassa, Ranskassa ja Tanskassa toimii työläisnuorisoliike pannen pääpainon sotilasvastaiselle toiminnalle — belgialaismallisena; toisissa taasen, kuten Unkarissa, Böömissä ja Saksassa toimii se nuorisosuojelustyön merkeissä — siis itävaltalaisena. Yhteistä kuitenkin kaikkien maiden nuorisoliikkeelle on: kasvattaa työläisnuorisosta luokkatietoista taistelujoukkoa kansainvälisen köyhälistöarmeijan riveihin.
Vielä on muutakin yhteistä kansainväliselle sos.-dem. nuorisoliikkeelle. Se on kaikkialla syntymästänsä saakka kulkenut silloin omaksumallaan selvällä luokkataistelun tiellä!
Siitä hetkestä saakka, jolloin Belgian työläisnuoriso huusi ensi kerran sotahuutonsa: alas sota! alas militarismi!, on sos.-dem. nuorisoliikkeen taisteluohjelma kaikissa maissa pysynyt yhtä tinkimättömänä, se on aina ollut yhtä selvä, yhtä jyrkkä ja yhtä itsenäinen.
Vaan voidaanko vanhemman työväenliikkeen ohjelmasta sanoa samaa? Ei, sitä ei hyvällä omallatunnolla voida tehdä! Liiankin usein on siellä pyritty tinkimään Marxin julistamasta luokkataisteluohjelmasta. Siellä on menty niinkin pitkälle, että on tahdottu sos.-dem. nuorisoliikekin alistaa porvariston kanssa lehmäkauppoja hierovan puolueen diktatuurin alaiseksi, kuten maailmansodan aikana Saksassa, Ranskassa, Hollannissa ja Sveitsissä. Tämä kuitenkin onnistui vain Ranskassa sekä osittain Saksassa.
Maailmansota olikin koetuskivi kansainväliselle työväenliikkeelle, ja sen koetuskiven tielle tultua kompastui työväenliike — kompastui ja lankesi, unohtaen langetessaan ei ainoastaan luokkataisteluvaatimuksensa, vaan koko sosialismin.
Sodan puhjettua v. 1914 romahti toinen Internationale nurin ja sotaakäyvien maiden työväki riensi, johtajat etunenässä, solmiamaan linnarauhaa porvariston kanssa. Porvaristolta anteeksipyytäen entistä toimintaansa, kirjoittelivat Scheidemannit ja Renaudelit[1*] kukin oman maansa puoluelehdissä ylistyshymnejä puolustussodalle, innostaen maittensa työväkeä uhraamaan henkensä isänmaan alttarille.
Säälillä ja surkuttelulla katselivat puolueettomien maiden työläiset tuota sosialipatrioottien luokkataisteluohjelman häpäisemistä ja jalkoihinsa polkemista sekä ryhtyivät puuhaamaan uutta kansainvälistä luokkataistelujoukkojen yhdyssidettä. Puuhan tuloksena olikin kolmas eli Zimmerwald-Internationale, joka perustettiin v. 1915 Sveitsissä. Tuo uusi kansainvälinen työväenluokan yhdysside perustettiin jyrkälle luokkataistelupohjalle ja oli sen tarkoituksena ensi kädessä tuhoisan maailmansodan lopettaminen — myöhemmin otettiin sen ohjelmistoon muutkin köyhälistön luokkataisteluvaatimukset.
Ei ole epäilemistäkään, etteikö Zimmervald-Internationalen syntymiseen olisi ollut vaikuttavana tekijänä sos.-dem. nuorisoliike. Mainitaanhan puuhan alkuunpanijana sekä aivan keskisenä henkilönä Saksan nuorisoliikkeen tunnettu johtaja Karl Liebkneeht. Myöskin Zimmerwald-konferenssissa laaditun, kaikkien maiden köyhälistölle tarkoitetun julistuksen alla näimme useita sos.-dem. nuorisoliikkeessä tunnettuja nimiä, kuten Z. Höglund, T. Nerman y. m. Myöhemmin on Ruotsin sos.-dem. nuorisojärjestö tehnyt kongressissaan päätöksen kolmanteen Internationaleen liittymisestä.
Kansainvälisesti järjestynyt työläisnuoriso, lukuunottamatta Ranskaa, missä sos-dem. nuorisoliike oli natsionalistisen puolueen diktatuurin alaisena, osoitti silloinkin seisovansa jyrkän luokkataisteluohjelman takana — silloinkin, jolloin kansainvälinen työväenliike suureksi osaksi oli tuosta ohjelmasta luopunut. Työläisnuoriso kohotti keskellä imperialistisen maailmansodan roihuavia liekkejä vanhan Internatinalen raunioille uuden puhtaan luokkataistelulipun. Työläisnuorisoliike osoitti silloin olevansa sama, kuin mitä se oli esiintyessään ensi kerran Belgiassa militarismia vastaan. Sen liikkeen ohjelma oli säilynyt kautta vuosikymmenien jyrkkänä, selvänä sekä itsenäisenä!
Miten toisin olisi se voinutkaan olla?
Onhan työläisnuoriso kaikissa maissa jo saanur voimakkaimmin tuntea ruumiissaan sitä nälkäruoskalla tehtaan komeroihin ajavan kapitalistiryöstäjän raipan iskut. Onhan työläisnuoriso katkeruudella saanut tajuta henkisen köyhyytensä olevan orjuusasemansa seurauksena. Työläisnuorisohan kaikissa maissa sai kantaa raskaimmat seuraukset maailmansodastakin. Työläisnuorukaisethan olivat juuri niitä uhrieläimiä, joita ajettiin vihollisten tulilinjoille saaliinhimoisen kapitalismin hyväksi. Miten voisi se verihaavaisena suudella ruoskaa, jolla sitä juuri on ruoskittu — ja varmasti tultaisiin ruoskimaan?
Leppymättömänä on työläisnuoriso käynyt ja on tästä edeskin käyvä taisteluun sortajiansa ja nykyistä yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Suoraan kulkee se joukko luokkataistelun tiellä, huolimatta siitä, josko vanhempi väki sitä seuraa eli ei. Sen joukon tunnuslauseena on: Sosialismin puolesta, vanhan polven kanssa, ilman sitä, taikka sitä vastaan, mutta kaikissa tapauksissa, elämässä niinkuin kuolemassakin sosialismin puolesta!
E. L.
Kansantaloustieteilijät eivät ole kaikki ja aina kieltäneet Marxilta tieteellisiä ansioita. Eipä ole puuttunut ylistäviä lausuntojakaan heidän puoleltaan. Omituisena tosiasiana mainittakoon vain, että samat tutkijat, jotka ovat niitä antaneet, useasti ovat ottaneet tehtäväkseen harvinaisen perinpohjaisella tavalla kumota omat kehuvat lausuntonsa.
Prof. Georg Adler, hyvin kunnioitettu kansantaloustieteilijä, huomauttaa, että »ne itsenäiset tulokset, joihin Marx on tullut, antavat hänelle sijan kaikkien aikojen etevimpien ajattelijoiden joukossa». Mutta lähempi marxilaisuuden tutkimus saattaa hänet siihen johtopäätökseen, että se »puolueettomasti katsoen ei ole muuta kuin jättiläismäinen epäsikiö».
Eugen von Böhm-Bawerk, Marshallin ohella etevimpiä nykyisen kansantaloustieteen edustajia, tunnustaa, että Marx oli »ensiluokkainen ajattelijavoima». Mutta hänen marxilaisuuden arvostelunsa tulvii sellaisia sanoja kuin »vaikeimpia» tai »mitä ilmeisimpiä logillisia ja metodisia virheitä», »logillisia kummituksia», »metodisia kuolemansyntejä», »dialektisiä silmänkääntäjätemppuja»; Marx »ymmärtää taitavasti ja liukkaasti kuin ankerias liukua todistelunsa pulmallisista kohdista» ja hänen arvo-oppinsa on »dialektinen keskonen, jolla mielivaltaisuudessaan ei ole vertaistaan tieteemme historiassa». Sopisi kysyä, koska ennen tällaiset ominaisuudet ovat olleet »ensiluokkaisille ajattelijavoimille» ominaisia.
Useasti on kuitenkin moitteet annettu ilman ehtoja tai ennakkoylistelyjä. Émile de Laveleye sanoo Marxin »Pääoma»-teosta »taitavasti kudotuksi hairahduksien ja rikkiviisauksien hämähäkinverkoksi, jossa siellä täällä muutamia totuuksia piilee», ja tohtori E. Lange, filosofisen materialismin historian kirjoittaja, sanoo kyläkauppiastyyliin: »Sille, joka on tottunut ankaraan ajatustyöhön tarjoaa Marxin 'Pääoman' tutkiminen todellista piinaa, ijankaikkisten toistelujen kertaamiset saattaisi vielä sietää kunhan vain lopuksi tästä kaikesta saisi esiin summan selviä ajatuksia. Muutamien kultajyvästen takia antaisi mielellään paljon hiekkaa virrata sormien välistä. Mutta tätäkään voidaan tuskin toivoa.» Kaikista ankarin on Julius Wolf, Berlinin yliopiston professori, joka huudahtaa: »Marx on suunnaton sofismi kolmessa paksussa nidoksessa, mielipuolisin vääristely (»die wahnsinnigste Verballhornung»), minkä tieteellinen maailma koskaan on nähnyt.»
Erinäiset merkit osoittavat jo syvempää ymmärrystä uusimpien kansantaloustieteiiijöiden keskuudessa Marxin suurta ja omintakeista tutkimustyötä kohtaan. Vaikka luokkatunne on tiedemiehilläkin yhtä voimakas kuin tavallisilla kuolevaisilla, ovat jotkut heistä kuitenkin siksi vapaat henkilökohtaisista taloudellisista siteistä, että voivat puolueettomammin arvostella tieteellisiä ilmiöitä, vaikkakin nämä ovat välittömässä yhteydessä lnokkanäkökohtien kanssa.
Prof. Platter tunnustaa peittelemättömästi, että »Marx on kapitalistisen yhteiskunnan viimeisin huomattava teoretikko» Smithin, Rieardon ja Rodbertuksen (!) jälkeen. Ja Paul Weisengrün, kunnioitettu porvari hänkin, myöntää, että marxilainen järjestelmä sellaisenaan »vaikuttaa jokaiseen, joka ymmärtää oikeudenmukaisessa arvostelussaan pysyä erillään pikkumaisista näkökohdista. Päättäväisyys problemin kokoonpanossa, sen tarkka, arkitektoninen jaoittelu, tapa jolla kuvaileva ainehisto on kudottu abstraktisiin selvittelyihin ja vieläpä, sikäli kuin ajattelemme ensimäistä nidettä, sen yksityiskohtainen sommittelu — kaikki tämä on kansantaloustieteellisessä kirjallisuudessa aivan ainoa laatuaan». Myös Sombart on pakoitettu myöntämään, että Marxissa huomaamme »erityisesti ajatuskyvyn ylenmääräisen kehityksen. Hän kykeni harvinaisen terävästi huomaamaan asian sielutieteellisen ja siis historiallisen yhtäjaksoisuuden, varsinkin silloin, kun sen perustuksena oli ihmisten vähemmän jalot taipumukset.»
Tosiasia on, että Marx tällä hetkellä nauttii hyvinkin suurta kunnioitusta porvarillistenkin kansantaloustieteilijäin keskuudessa. Vaikka he häntä arvostelevatkin ja vaikka he välistä antavat arvostelulleen hyvinkin jyrkkiä muotoja, niin sittenkin he enemmän tai vähemmän peittelemättä tunnustavat hänet kansantaloustieteen merkkimieheksi. Ne problemit, jotka hän asetti ratkaistavaksi ovat vielä tänäkin päivänä kaiken kansantaloudellisen keskustelun pohjana, vaikkakin tietysti mielipiteet hyvin vaihtelevat siitä, mikä niitten oikea ratkaisu on. Mutta tieteessä onkin aina tärkeämpää kysymysten oikea muodostaminen ja niitten keskinäisen suhteen määritteleminen kuin oikeitten vastausten keksiminen.
Smith ja Marx — siinä uuden ajan kansantaloustieteen suuret nimet ennen muita. Edellistä ovat porvarit kunnioittaneet tunnustuksellaan, jälkimäistä kiihtyneellä arvostelullaan — kunnioittaneet yhtäkaikki!
I. L.
N. Lenin, Staat und Revolution. Verlag die Aktion (Berlin) 1918, Rmk 2:—.
Tämä kirja »Valtiosta ja vallankumouksesta», jota meidänkin kirjakaupoissamme on ollut myytävänä, sisältänee parhaimman selostuksen bolshevismista, mitä meillä täällä Suomessa on ollut saatavissa.[1] Koetan seuraavassa tehdä yhteenvedon kirjan sisällöstä, jättäen sen lähemmän arvostelun johonkin seuraavaan numeroon.
Työväenluokan taistelussa olemassaolonsa ja paremman tulevaisuuden puolesta on, sanoo Lenin, paljoa tärkeämpi vallankumouksellisen mielen säilyttäminen kuin nokkaviisas peukaloiminen siitä, mikä on totta, kohtuullista ja oikeudenmukaista. Luokkataistelu on sotaa ja sodassa on voitettava mihin hintaan tahansa, Ei silloin ole aikaa tutkia, mitä hyviä puolia vihollisella saattaa olla. Sen tähden ei Leniniä liikuta se, onko porvarillisella yhleiskunnalla ansionsakin. Niin kauan kuin se on olemassa nylkee se palkkatyöväkeä ja siksi sen täytyy kaatua.
Sosialidemokratia on ollut vallankumouksellinen liike, mutta se ei ole sitä enään. Se ei kyennyt eikä tahtonut estää maailmansotaa. Se myönsi miljoonat »isänmaan» — lue kapitalistien — puolustukseksi. Ja nyt se kaikkialla taistelee häpeällisintä taistelua vallankumouksellisia työvaenjoukkoja vastaan. Sosialidemokraateille maailma ei koskaan tule »kypsäksi» sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi, vaikka he kyllä teoriassa hyväksyvät tuotannon yhteiskunnallistuttamisen. Mutta tunnustavathan monet porvaritkin, että sosialismi todella on kaunis ja oikea oppi, vaikkei sitä heidän mielestään voida toteuttaa ennen kuin epämääräisessä tulevaisuudessa, jolloin ihmiset ovat oleellisesti parantuneet. Mikä on siis ero sosialidemokraatin ja vapaamielisen porvarin välillä, kun kerran molemmat tahtovat säilyttää nykyisen yhteiskunnan ja korjata vain sen pienimmät, räikeimmät epäkohdat? Tunnustakaamme: ero on mitätön.
Marxin ja Engelsin aikana kutsuivat itseään sosialidemokraateiksi ainoastaan eräät pikkuporvarit ja haaveilijat sekä salonkileijona Lassalle. Marx ja Engels nimittivät itseänsä kommunisteiksi ja julkaisivat sentähden »Kommunistisen manifestinsa» maailman köyhälistölle. Nämä sosialismin oppi-isät olivat vallankumouksellisia koko elämänsä. He taistelivat leppymättömästi porvarillista demokratiaa ja parlamentarismia vastaan. He myöskin suosittelivat köyhälistön diktatuuria sen kerran valtaan päästessä. Näin luemme »Kommunistisesta manifestista»: »Ensi askel työväenluokan vallankumouksessa on köyhälistön korottaminen ainoaksi hallitsevaksi luokaksi ja taistelu demokratiaa vastaan.» Demokratia on heikomman puolustusväline ja on siis ollut työväen tunnussana niin kauan kuin se oli vähälukuinen. Mutta nyt kun porvarit ovat joutuneet vähemmistöön ei köyhälistöllä ole mitään aihetta pitää kiinni porvarillisen demokratian ja parlamentarismin periaatteista. Sen päämääränä ei ole antaa kapitalistille hänen kohtuullinen osuutensa, vaan hävittää hänet maailmasta. Tämä ei voi koskaan tapahtua yksistään äänestyksen avulla, ei eduskunnassa eikä muualla. Rahan valta tulee aina olemaan parlamentin valtaa suurempi. Kun siis köyhälistö kerran pääsee valtaan, tulee sen säälimättömästi lyödä kapitalistiluokka maahan. Köyhälistön diktatuuri on, vakuuttaa Lenin, ainoa mahdollinen keino tämän välttämättömän päämäärän saavuttamiseksi ja maaperän valmistamiseksi sosialismia ja todellista kansanvaltaa varten.
Väkivallatta, jatkaa Lenin, ei kapitalistiluokka anna koskaan myöten ja siksi on samanlaista väkivaltaa käytettävä sitä itseään vastaan kuin sekin vuosisatojen kuluessa on käyttänyt alaluokkaa vastaan. Porvarillisen yhteiskunnan vahvimpina tukina ovat sotamahti ja virkamiehistö. Porvarillinen armeija (ja suojeluskunnat) samaten kuin porvariyhteiskunnan virkamiehetkin ovat siis tuhottavat jos köyhälistö kerran on saava tilaisuuden muodostaa yhteiskunnan omien etujensa ja ihanteittensa mukaisesti. Niitä ei voida kukistaa muulla kuin asevoimalla ja raudanlujalla diktatuurilla. Tämä tilanne on kuitenkin ohimenevä. Sillä kun kapitalistien omaisuus on takavarikoitu ja tuotantovälineet ovat tulleet yhteiskunnan haltuun, ei enää löydy kapitalisteja, jotka saattaisivat köyhälistön vallankumousta uhata ja silloin voidaan taas ottaa kansanvaltaiset periaatteet käytäntöön, mikäli sillä tarkoitetaan kaikkien kansalaisten yhdenvertaisuutta yhteiskuntaelämässä.
Diktatuuri ei ole sellaisenaan suinkaan tavoittelemisen arvoinen, muistuttaa Lenin. Se on vain välttämätön yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi sinä kriitillisenä siirtymiskautena, joka seuraa porvarillisen yhteiskunnan luhistumista, ja samalla se on keino sosialismin pikaiseksi toteuttamiseksi. Työväen vallankumous ei ole leikinasia. Se ei ole vain palatsivallankumous, jossa joku kuningas heitetään niskasta ulos mutta yhteiskuntakoneisto muuten jää ennalleen. Ja siirtymiskautena kapitalistisesta yhteiskunnasta sosialistiseen tulee syntymään kaikenmoisia vaikeuksia ja hankauksia, joista voi selviytyä vain kovakouraisesti. Demokratia on köyhälistön tunnussana niin kauan kuin se elää kapitalistisen sorron alaisena ja myöskin tulevaisuudessa, kun uuden yhteiskunnan perustukset ovat lopullisesti lasketut. Mutta ennen sitä on ankara taistelukausi, jolloin kova asetetaan kovaa vastaan. Tänä siirtymiskautena voi köyhälistö taistella rahavaltaa vastaan vain diktatuurin avulla. Eräässä kirjoituksessa, joka 1891 julaistiin Neue Zeitissä, näemme Marxin selvästi sanoneen: »Kapitalistisen ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on vallankumouksellinen kehityskausi toisesta yhteiskunnasta toiseen. Tätä kehitystä vastaa siirtymiskausi poliittisessa taistelussa, jolloin valtio ei voi muodostua muuksi kuin köyhälistön vallankumoukselliseksi diktatuuriksi.» Myöskin Engels puhuu eräässä työväen asunto-oloja koskevassa kirjasessaan »köyhälistön poliittisen taistelun välttämättömyydestä ja niin myös diktatuurin välttämättömyydestä sinä ajankohtana, jolloin ryhdytään kaikkien yhteiskuntaluokkien hävittämiseen».
Bolshevismi on siis puhdasta marxilaisuutta eikä mitään muuta. Lenin huomauttaa uudestaan ja uudestaan, ettei porvarillista yhteiskuntaa voida hävittää äänestyksillä eduskunnassa tai siellä säädetyillä laeilla. Onhan kysymys porvariston olemassaolosta ja omaisuudesta, eikä se tule kammoamaan minkäänlaisia keinoja puolustaakseen niitä. Se on luonnollista ja käsitettävää. Mutta yhtä luonnollista ja ymmärrettävää on, sanoo hän, että työväenluokka, jos se kerran toden teolla tarkoittaa vapautustaan ja kapitalistisen yhteiskunnan tuhoamista, käyttää ainoata keinoa, jolla se saattaa hallita rahavaltaa, sen armeijoja ja virkamieskastia — diktatuuria, väkivaltaa. Tässä ei ole mitään kompromissin varaa. Demokratia on nyt porvarillisen yhteiskunnan ainua pelastus, diktatuuri köyhälistön ainoa keino voittaa.
Sosialidemokratia ja bolshevismi ovat, sanoo Lenin, yhtä isoja vastakohtia kuin koskaan kapitalismi ja sosialismi. Hän voikin tänään viitata siihen tosiasiaan, että kaikissa maissa kapitalistit ja sosialidemokraatit yhteisesti ja samalla katkeruudella taistelevat bolshevikkeja, spartakisteja ja nuorsosialisteja vastaan. Eräät sosialistiset ryhmät, niinkuin esim. ruotsalainen Brantingin puolue, ovat osoittautuneet vihamielisemmiksi bolshevismia vastaan kuin jotkut porvarit itse, esim. Englannin suuri vapaamielinen yläluokka. Tämä on totta tosiaan kansainvälisen luokkataistelun merkillisimpiä ilmiöitä meidän aikanamme.
On ilmeistä, että Leninille työväenluokan keskinäinen solidarisuus käy ennen muita näkökohtia. »Kaikkien maitten köyhälistö, liittykää yhteen!» on bolshevismin ensimäinen tunnuslause. Tässä ei ole pääasia teoriat eikä edes menettelytapaperiaatteet, vaan yhdistynyt köyhälistörintama luokkataistelussa. Hän arvostelee menshevismiä ja sosialidemokraattista pikkuporvarillisuutta sen takia, että ne eivät ole työväen luokkahengen tuotteita, vaan luonnottomia ilmiöitä nykyisena murroskautena. Puhtaan luokkataisteluaatteen pohjalle rakentaa Lenin tieteelliset selvittelynsä työväen diktatuurin välttämättömyydestä ylimenoaikana kapitalismista todelliseen sosialismiin.
Sapiens.
»Demokratia on välttämätön pohja sosialistisen tuotantomuodon perustamiselle.»
»Köyhälistöllä on mitä suurin hyöty demokratiasta.»
»Ei diktatuurissa, vaan demokratiassa on Venäjän köyhälistön tulevaisuus.»
»Kansojen alakerrosten diktatuuri valmistaa tietä sapelin diktatuurille.»
»Diktatuuri vahingoittaa liiankin helposti sosialistista aatetta, eikä edistä, vaan estää sen voittokulkua.»
Nämä ovat eräät lauseet Kari Kautskyn kirjasta »Köyhälistön diktatuuri», jossa hän ankarasti arvostelee bolshevikkien oppeja köyhälistön diktatuurin välttämättömyydestä.[2] Kirjasta on tehty nykyisen sos.-dem. puolueemme poliittinen katkismus ja sen avulla on tahdottu luulotella, että porvarillisen demokratian kunnioittaminen olisi todelliselle sosialidemokratialle yhtä välttämätöntä kuin köyhälistön diktatuurin kannattaminen olisi sille luonnotonta.
Sattuu kumminkin niin, että juuri Kantsky aikoinaan on riittävän selvästi lausunut köyhälistön diktatuurin olevan juuri köyhälistön vallankumoukselle ominaista ja edellytyksenä sosialistisen yhteiskunnan perustamiselle.
Se tapahtui eräässä 1906 ilmestyneessä saksalaisessa julkaisussa, jonka nimenä oli »1649–1789–1905», ja joka sisälsi useitten tunnettujen sosialististen kirjailijoiden selontekoja noitten kolmen uudemman maailmanhistorian kuuluisimpain vallankumousvuosien historiasta. Kautsky kirjoitti siinä m. m. (muistettava on etlä lausunto koskee Venäjän vallankumousta 1905):
»Mitä moni meidän omista miehistämme vuosi sitten vielä tahtoi epäillä, sen nykyään typerinkin oivaltaa: Venäjä on nykyään keskellä vallankumousta, jonka voimaan ja merkitykseen nähden voi asettaa niitten molempain rinnalle, mitkä historiassa tähän saakka ovat olleet suurimmat, nim. Englannin vallankumous v. 1649 ja Ranskan v. 1789.
»Suuren erotuksen entisten vallankumousten ja nykyisen vallankumouksen välillä löydämme siinä, että nyt prolelariati astuu ensi kertaa maailmanhistoriassa itsenäisenä, voitokkaana johtavana voimana esille. Kommunin kapinassa Parisissa nousi vain yhden ainoan kaupungin proletariati, ja muutamissa viikoissa se kukistettiin. Mutta nyt on edessämme vallankumous, joka ulottuu Jäämerestä Mustaan mereen, Itämerestä Suureen valtamereen ja joka on ollut käynnissä kokonaisen vuoden ajan. Proletariatin voima kuitenkin vain yhä kasvaa ja itsetietoisuus lisääntyy.
»Tosin köyhälistöllä ei vielä ole valta käsissään, ei vielä ole proletariatidiktatuuri, ei siis vallankumous ole sosialistinen, on vain sen alkua. Venäjän köyhälistö katkoo vasta kahleitaan saadakseen kätensä vapaiksi luokkataisteluun kapitalistista tuotantotapaa muuttamaan. Mutta jo se seikka, että köyhälistö saa käsiinsä luokkataisteluun sopivat aseet, on sosialistiselta kannalta katsoen ääretön edistys vuosien 1649 ja 1789 vallankumouksiin nähden.
»Ei ole mitään pelkoa siitä, että Venäjän vallankumous päättyy mihinkään sotilasdiktatuuriin tai jonkinlaiseen pyhään alliansiin. Vaan mahdollisesti sen johdosta puhkeaa joukko europalaisia vallankumouksia, jotka päättyvät proletariatidiktatuuriin, köyhälistön valtaan, josta taas vuorostaan tulee sosialistisen yhteiskunnan aattopäivä.»
En voi tässä olla toteamatta kuinka selvästi Kautsky jo silloin aavisti, mikä tulisi olemaan Venäjän köyhälistövallankumouksen tärkeimpänä tukena. Näin kuuluvat hänen sanansa:
»Venäjän vallankumouksesta on odotettavissa suurtilojen häviö ja maan jakaantuminen pieniin talonpoikaistiloihin. Paitsi itsevaltiutta, tulevat siis suurtilatkin maksamaan osansa vallankumouksen laskuista.
»On mahdotonta edeltäpäin sanoa, minkälaiseksi uudelle perustukselle laskettu tuotantotapa maalla muodostuu, mutta yksi seikka on kuitenkin varma: myös siinä suhteessa tulee Venäjän vallankumous olemaan Ranskan vallankumouksen kaltainen, että suurtilojen jakautuminen muodostuu siksi siteeksi, joka erottamattomasti kiinnittää talonpojan vallankumoukseen. Vielä emme tiedä, mitä rotutaisteluita uusi vallankumous kätkee helmaansa, ehkä tulee erimielisyyksiä talonpoikain ja kaupunkien proletariatin välillä, mutta edelliset tulevat kumminkin kynsin hampain puolustamaan vallankumousta kaikkia niitä vastaan, jotka tahtovat Venäjää maalaisväestölle tuoda uudestaan aatelisherruutta, olkootpa nuo tahtojat vaikka ulkovaltioistakin.»
Että Kautsky nyt on unohtanut, mitä hän kirjoitti ja sanoi toistakymmentä vuotta sitten, ei ole ihmeteltävää, jos ottaa huomioon, että hän jo on haudan partaalla seisova vanhus. Että valkopäinen ukko ei ole niin mielistynyt väkivaltaisiin, välttämättömyyden pakosta säälimättömiin poliittisiin menettelytapoihin, on myöskin ymmärrettävissä. Mutta vaikeampaa on selittää, miksi viralliset sosialidemokraatit niin meillä kuin Saksassakin ovat tänään kokonaan unohtaneet, mitä sosialistiset oppi-isämme Marx ja Engels ovat köyhälistön diktatuurin välttämättömyydestä puhuneet ja mitä Kautskykin aikaisemmin, ollessaan näiden oppi-isiemme suoranaisen vaikutuksen alaisena, siitä on kirjoittanut.
Tiede ei olekaan puhdasta tiedettä, vaan siinäkin käydään luokkataistelua. Täytyy vain valittaa, että tässä luokkataistelussa monet sosialistit ovat asettuneet köyhälistön vastustajien riveihin.
I. L.
Moni ehkä on huomannut, että löytyy tuskin ainoatakaan venäläistä tiedemiestä, kirjailijaa tai taiteilijaa, joka olisi puhunut halveksivasti bolshevikkien Venäjästä, Yksi niistä ylen harvoista, jotka ovat niin tehneet, on kirjailija Leonid Andrejev, mutta hän ei olekaan käynyt Neuvosto-Venäjän rajojen sisällä näkemässä kuinka siellä eletään.
Bolshevikit ovat tosiasiallisesti huolehtineet tiedemiehistä, kirjailijoista ja taiteilijoista paremmin kuin mikään porvarillinen yhteiskunta tähän saakka. Äskettäin oli Parisin tiedeakatemia, kuultuaan Venäjällä käyneen edustajansa, Victor Henrin, selostuksen sikäläisistä oloista, L'Humaniten mukaan pakotettu tunnustamaan, että »neuvostohallitus on yleensä ollut hyvin myötätuntoinen tiedemiehiä kohtaan». Ja suurporvarillinen Le Temps kirjoitti asian johdosta: »Venäjän tiede-elämä ei ole koskaan ennen ollut niin rikasta.»
Victor Henrin tiedonanto on yhtäpitävä kaikkien puolueettomien henkilöiden lausuntojen kanssa, jotka viime aikoina ovat Venäjällä käyneet. Niistä on ennen kaikkia mainittava Arthur Ransome, suuren englantilaisen vapaamielisen porvarilehden Daily Newsin kirjeenvaihtaja, joka viime maaliskuussa palasi käynniltään Neuvosto-Venäjällä ja on koonnut siellä kokemiaan kirjaan nimellä »Kuusi viikkoa Venäjällä 1919». Nykyisen Venäjän sivistysoloista hän tässä kirjassa kertoo m.m. seuraavaa:
»Kansanvalistus-komissariatin työtä johtaa yhdeksänmiehinen neuvosto. Mutta sen lisäksi on olemassa suurempi neuvosto, joka kokoontuu joskus järjestämään tärkeimpiä asioita. Siihen kuuluu edustajia sosialistisista järjestöistä, osuuskuntalaitoksisla, kansanvalitusliitosta, eri komissariateista j.n.e.
»Nykyään on yliopistoja 15 (ennen kaikkiaan 6) ja useimmat ovat syntyneet paikallisten neuvostojen alotteesta, esim. yliopistot Astrakanissa, Nishni Novgorodissa, Kostromassa, Tambovissa ja Smolenskissa.
»Uusia teknillisiä korkeakouluja on perustettu; uusi teknillinen opisto Ivano-Vosnesenskissa on jo avattu ja samanlainen laitos Brianskissa avattanee lähitulevaisuudessa.
»Opetus on vapaata. Elokuussa 1918 määrättiin virallisesti kaikki tutkinnot yliopistoihin pääsyä varten lakkautettaviksi.
»On oikeastaan todettu, että useat henkilöt, jotka olisivat olleet kykeneviä menestyksellä seuraamaan opetusta, eivät ole, sodan tai vanhan hallitusjärjestelmän vuoksi, voineet hankkia kaikkia niitä tietomääriä, jotka ovat olleet välttämättömät tutkintojen suorittamiseksi ja että kukaan ei ole vapaaehtoisesti seurannut luentoja, jotka ovat olleet hyödyttömiä. On tahdottu saada niin paljon työmiehiä kuin mahdollista seuraamaan yliopisto-opetusta.
»Näitten uusien määräysten astuttua voimaan on Moskovan yliopiston ylioppilasmäärä kasvanut enemmän kuin kahdenkertaiseksi. On mielenkiintoista todeta, että nämä uudet ylioppilaat ovat ilmoittautuneet tutkimaan etupäässä luonnontieteitä, filosofiaa ja historiaa, eikä niin paljon kuin ennen lääketiedettä ja lakitiedettä.
»Kaikki koulut on yhdistetty. Ne jakaantuvat kahteen ryhmään. Ensimäiseen kuuluvat kaikki lapset 7–12 vuoden välillä, toiseen kaikki lapset 13–17 vuoden välillä. Yksi miljardi ruplaa on myönnetty lasten ruokkimiseksi kouluissa ja enimmän tarvitsevat saavat sitäpaitsi vapaasti koulutarpeita ja vaatteita.
»Työväkeä varten on myöskin monin opetuskursseja, joissa annetaan yleisiä tietoja ammateista, mikä on hyödyllistä siksi, että työmiehet silloin eivät tule pelkiksi koneiksi ymmärtämättä työnsä laatua. Koneenkäyttäjä voi seurata mekanikan oppikurssin ja sähkötyömies sähköopin kurssin. Maanviljelijöille pitävät mitä parhaimmat maatalouden tuntijat käytännöllisiä kursseja.
»Seuraavat numerot kuvaavat suunnilleen kirjastojen lukumäärän lisääntymistä:
»Lokakuussa 1917 oli Pietarissa 23 ja Moskovassa 30 kirjastoa. Nyt on niitä Pietarissa 49 ja Moskovassa 85, joihin numeroihin eivät sisälly satakunta kirjainjakelukeskustaa.
»Samaa kasvamista huomaa myös maaseudulla. Usolskin läänissä esimerkiksi löytyy 73 kyläkirjastoa, 35 isompaa kirjastoa ja 500 lukusalia.
»Moskovassa opetuslaitosten lukumäärä, kouluja lukuunottamatta, on kasvanut 369:stä 1,359:ään.
»Komissariatin yhteydessä on erinäisiä erikoisosastoja kirjain jakelua varten. Niitten järjestely on huomiota ansaitseva. Minulle on näytetty niiden keskusvirastoa Tverskaja-kadun varrella. Näin siellä hyvin suuria Venäjän karttoja, joihin kaikki jakelukeskukset oli merkitty numeroilla, joista tiedettiin kuinka isoja määriä uutta kirjallisuutta oli jokaiselle aina lähetettävä. Jokainen postikonttori on keskus, josta määrätty luku aikakauslehtiä tai muita julkaisuja levitetään. Paikalliset neuvostot tekevät tilauksensa niitten kautta ja lähetysten suuruus jää riippuvaksi varastojen suuruudesta, mikä on tärkeä kohta, koska kysyntä on hyvin suuri, mutta paperipula samalla äärimmäisen vaikea.
»Olisi mielenkiintoisia nähdä numeroita niistä kirjallisuuslajeista, jotka ovat enimmän suosittuja. Voidaan ensiksi todeta yhden tosiasian: kukaan ei enää lue tunteellisia romaaneja. Kuten luonnollista suuren poliittisen kiihoituksen aikana ostetaan lentokirjasia tuhansittain. Leninin ja Trotskin puheet ovat yhtä luetut kuin Demian Bjednin enemmän tai vähemmän poliittiset runot. Kirjat tai kirjaset Marxista, sodasta, vallankumouksen eri vaiheista, taloudellisesta uudestaan rakentamisen eri puolista, yksinkertaiset selitykset hallituksen lakeihin ja asetuksiin, kaikki häviää kirjapöydillä sitä mukaa kuin ne asetetaan näytteille.
»Luetaan ja kirjoitetaan myös paljon runoja. Aikakauslehdissä ja lentokirjasissa tapaa usein vilkkaita keskusteluja uuden köyhälistön taiteen erikoisominaisuuksista, jonka tulisi seurata vallankumousta ja joka varmasti sitä seuraakin, vaikkei ehkä siinä muodossa kuin odotetaan.
»Ei voida mitenkään syyttää kommunisteja välinpitämättömyydestä vanhoja venäläisiä klassikkoja kohtaan. Radek, muukalaista syntyä, mutta venäläinen kasvatukseltaan, otti Gogolin ja Shakespearen kirjat mukaansa kun hän lähti Brest-Litovskiin neuvottelemaan kenraali Hoffmanin kanssa. Neuvostohallitus on saavuttanut kiitosta monilta venäläisiltä, jotka muuten ovat sitä halveksineet, koska se hyvin tarmokkaasti on ryhtynyt levittämään vanhojen venäläisten klassikkojen teoksia kirjastoihin. Loppuunmyydyt teokset, sellaiset kuin Kliutshevskin 'Venäjän historian oppikirja', on painettu uudestaan ja lähetetty kauppaan hyvin kohtuullisiin hintoihin. Olen esim. ollut tilaisuudessa ostamaan erään hänen kirjoistaan, jota kauan olen hakenut, nimeltä 'Ulkomaalaisten suhde Moskovan valtioon', jonka painos aikaisemmin oli kokonaan lopussa.
»Hallitus on täten uudestaan painattanut ja hyvin alhaisiin hintoihin myynyt — näitä hintoja eivät pienkauppiaat voi kohottaa — Koltzovin, Nikitinin, Krylovin, Saltikov-Shtshedrinin, Tshekovin, Gontsharovin, Uspenskin, Tshernishevskin, Pomialovskin ja muitten teoksia. Se on julaissut Nekrasovin teoksia Tshukovskin toimittamina, antanut uusia painoksia Tolstoin ja Dostojevskin teoksista, julaissut professori Timirjasevin, Karl Pearsonin ja muitten tiedemiesten teoksia sekä niinikään Plehanovin, Leninin vanhan vastustajan, koottuja teoksia.
»Totta on, että suurin osa näistä julkaisuista ei ole muuta kuin vanhojen stereotyyppipainosten uudestaan painattamista, mutta pääasiahan on, että kirjat ovat saatavissa ja että niitä levitetään laajalti.»
Meidän maassamme on aina, ehkä enemmän sosialidemokraattisessa kuin porvarillisessa sanomalehdistössä, koetettu selittää, että bolshevismi ei ole sosialismia, ettei se edes olisi erästä kansanvallan muotoakaan. Kuinka perinpohjaisen perusteettomia nämä väitteet ovat olleet, näyttää esim. se juhlallinen julistus, mikä täytti Labour Leaderin, siis Englannin työväen pää-äänenkannattajan, koko ensimäisen sivun heinäkuun 17 p:nä. Se oli tarkoitettu vastalauseeksi Englannin ja liittolaismaiden Venäjän-politiikkaa vastaan ja oli samalla todistuksena siitä, kuinka myötätuntoisesti Englannin työväki ja sen pää-äänenkannattaja suhtautuvat Venäjän köyhälistön vallankumoustaisteluun.
Tämä julistus alkaa näillä jättiläiskirjaimin painetuilla sanoilla:
Lopettakaa sota Venäjää vastaan!
Se on sota demokratiaa, kansanvaltaa vastaan!
Se on sota sosialismia vastaan!
Seuraa sitten selostus Venäjän kansan vallankumoustaistelun vaiheista vuodesta 1905 saakka.
Suostummeko me nyt murhaamaan Venäjän vapautta!
kysytään julistuksessa.
Petämmekö me näin Venäjän työväkeä? Olemmeko petollisia työväenliikkeen kansainväliselle hengelle? Annammeko tehdä rikoksen syyttömälle kansalle, jos meillä on valtaa sitä ehkäistä? Venäjän kansa tahtoo vain rauhaa. Se ei tahdo sotaa? Venäjän bolshevistinen hallitus on moneen kertaan koettanut saada rauhaa ja on tarjonnut isoja myönnytyksiä kapitalisteille rauhan hinnaksi.
Bolshevistinen hallitus pyytää vain saada toisten maitten sotahyökkäyksistä vapautuneena kehittää Venäjän rikkauksia ja luoda yhteiskunnallista rauhaa osuustoiminnallisen tasavallan lujalla pohjalla, millä mikään suuri kansa ei ole vielä kokeillut.
Jos sallimme taantumuksen voittaa Venäjällä liittolaismilitarismin avulla, niin saamme itsellemme kiinnittää ne kahleet, jotka taomme Venäjää varten.
Jos autamme Venäjän kansaa todelliseen vapauteen, niin saavutamme suuren voiton omassa taistelussamme taloudellisen vapauden puolesta.
Meidän päämäärämme on sama kuin Venäjän työmiesten päämäärä.
Heidän voittonsa on meidänkin voittomme: ja heidän tappionsa on meidänkin tappiomme.
Kauan eläköön Venäjän sosialistinen tasavalta!
Panemme mitä jyrkimmän vastalauseemme lehden epätoverillista ja kunniatonta menettelelyä vastaan esiintyessään ohranan lakeijana leimaamalla aikakauslehteämme »kommunistiseksi», vaikka nimenomaan olemme ilmoittaneet seisovamme puhtaan marxilaisen sosialismin pohjalla ja toimittaneet lehteä sen hengessä. Jos pää-äänenkannattajan herrat leimaavat marxilaisuuden kommunismiksi, niin me emme tietenkään voi sitä auttaa, mutta mistä on silloin heidän »sosialidemokratiansa» kotoisin? Sellaista kunniattomuutta ei ole työväenliikkeessämme ennen nähty, ja lohdutammekin itseämme sillä, että se on kotoisin herraskoplasta, joka ei ole työväen toveruuden hengessä kasvatettu ja joka jo ennestään on kylliksi tunnettu täydellisestä selkärangattomuudestaan.
Toimitus.
Inhimillinen aviosuhde on monen eri tieteen tutkimusesineenä eikä merkitse niille kaikille aivan samaa. Biologialle on aviosuhteen ainoa oleellinen ominaisuus sen suhteellinen pysyväisyys. Westermarck on yksi niitä, jotka ovat arvelleet voivansa tyhjentävästi määritellä avioliiton käsitteen tältä luonnontieteelliseltä kannalta. Avioliitto on, hänen määritelmänsä mukaan, »enemmän tai vähemmän pysyväinen suhde koiraksen ja naaraksen tai miehen ja naisen välillä, joka kestää siitoshetken jälkeenkin ja vielä jonkun aikaa lapsen synnyttyä». Tämän määritelmän mukaan avioliitto-käsite soveltuisi yhtä hyvin eläimiin kuin ihmisiinkin niin pian kuin aviosuhde vain on kylliksi pysyväinen.
Lakitieteelle on tämä aviosuhteen pysyväisyys aivan toisarvoinen asia. Sille avioliiton oleellinen ominaisuus on sen muodollinen solmiaminen. Tämän mukaan avioliitto on »sukupuolisuhde, joka nojautuu sopimukseen, on yleisen mielipiteen hyväksymä jn perustuu tapaan tai, missä lakeja on, tunnustettuun lakiin» (Lord Avebury). Näin määriteltynä on avioliitto puhtaasti inhimillinen suhde, eikä eläinkunnassa löydettävissä.
Molemmat nämä avioliiton määritelmät ovat siinä suhteessa puutteelliset, etteivät ne ollenkaan ota huomioon avioliiton yhteiskunnallista puolta. Onhan selvää, että yhteiskunnallisena ilmiönä avioliitto on sukupuolisuhde, jolle suhteellinen pysyväisyys ainakin lapsen syntymiseen saakka ja vähän sen jälkeenkin on yhtä oleellinen ominaisuus kuin sen muodollinen tunnustus tavan tai lain puolelta. Yhteiskuntatiede tutkii avioliittoa, ei biologisena eikä myöskään puhtaasti lainopillisena ilmiönä, vaan yhteiskunnallisena ilmiönä, jollaisena se siis on tavan tai lain säännöstelemä sukupuolisuhde miehen ja naisen välillä, joka tavallisesti jatkuu jonkun aikaa lapsen syntymisen jälkeenkin.
Avioliiton vastakohtana on seka-avio, joka saman määritelmän mukaan olisi sukupuolisuhde, jolle ei tapa eikä laki aseta avioliiton tapaisia rajoituksia sen muodollisen puolen tai sen pysyväisyyden suhteen. Niinkuin löytyy erilaisia avioliittomuotoja — yksiavio, monivaimoisuus, monimiehisyys — niin löytyy myös erilaisia seka-aviomuotoja, joista tärkeimmät ovat täydellinen seka-avio ja ryhmä-avio. Seka-aviokin on, mikäli siitä tiedänmme, yhteiskunnallisesti järjestetty. emmekä mitenkään, niinkuin esim. Engels teki, saa ymmärtää sitä rajattomana sukupuoliyhteytenä. Että se tavallisesti sallisi edes sukurutsauksen — mitä m. m. Fraser arvelee — ei pidä paikkaansa. Ja samoista syistä kun rajoitamme avioiiitto-käsitteen yksinomaan inhimilliseen sukupuoliyhteyteen rajoitamme myös seka-avion vain inhimilliseen sukupuolielämään, koska se on luonteeltaan yhteiskunnallinen ilmiö, eikä, niinkuin eläimillä, perustu yksinomaan luonnonvietteihin.
Yhteiskuntatieteen järjestyksessä ensimäinen ja kaikin puolin lahjakkain edustaja maassamme on prof. Edv. Westermarck, joka jo monta vuotta on ollut opettajana sekä Helsingin (nyttemmin Turun) että Lontoon yliopistoissa. Hänen ensimäinen iso teoksensa »Inhimillisen avioliiton historia» on tällä hetkellä ehdottomasti paras koko tätä mielenkiintoista ainetta käsittelevässä kirjallisuudessa. Sitä luetaan yli maapallon kaiken maailman kielillä. Hyvin perinpohjainen, vaikkei läheskään yhtä kuuluisa, on hänen pääteoksensa »Siveyskäsitteiden alkuperä ja kehitys», joka on viidentoistavuotisen ahkeran tutkimuksen tulos. Viime vuosina on W. julaissut melkein yksinomaan Marokon kansanuskontoa käsitteleviä pienempiä teoksia, jotka perustuvat hänen kuusivuotiseen oleskeluunsa Marokon villien heimojen keskuudessa.
W:n menestyksen perustuksena on hänen ahkeruutensa jn innostuksensa. Hänen tieteellinen työnsä ei kuitenkaan ole niin omintakeista kuin monet arvelevat. Hän on Darwinin luonnontieteellisten aatteitten kehittäjä yhteiskuntatieteen alalla. Valitettavasti hän ei ole ymmärtänyt taloudellisten tekijäin perustavaa merkitystä yhteiskuntaelämässä niin alhaisilla kuin korkeilla kehitysasteilla, jonka vuoksi hänen tieteelliset selvittelynsä heiluvat ilmassa filosofisina ja sielutieteellisinä teorioina. Sosialismista ja luokkataisteluaatteesta W:lla ei ole pienintäkään aavistusta.
Westermarck'in oppilaiksi ovat leimattavat yliopistomme dosentit R. Karsten ja G. Landtman. Edellinen on uskontohistorian erikoistutkija ja on lähimmäksi tutkimusesineekseen valinnut Etelä-Amerikan intiaanit, joiden keskuudessa hän nytkin, sitten vuoden 1916, elää. Hänen kirjansa »Kristinusko ja pakanuus» on hyvin suositeltava. Se esittää kuinka suuressa määrin puhtaasti pakanallisia tapoja ja aatteita on säilynyt kristinuskossa aina meidän päiviimme saakka.
Landtman on viime aikoina julaissut joukon teoksia päästäkseen Helsingin yliopiston professoriksi Westermarck'in jälkeen, mutta ei voi muuta sanoa kuin että ne ovat ala-arvoisia. Hänen teoksensa »Yhteiskuntaluokkien alkuperä», jonka aihe on niin erinomaisen mielenkiintoinen, on mitä lapsellisin lörpöttely asioista, joista tekijällä ei ole aavistustakaan. L:n kirjoja vaivaa sen lisäksi aivan mahdoton kielenkäyttö. Hän on puri vuotta oleskellut New Guinea-neekerien luona ja hänen siellä kokoomansa ainehisto on kyllä arvokasia. Mutta kun siitä muodostetaan niin tavattomia nidoksia kuin hänen kirjansa »Kiwai-papuaanien sadut», jossa kaikki sadut kerrotaan perätysten ilman mitään yhdistävää ajatusta, niin koko tutkimustyö jää aivan hedelmättömäksi.
Hiukan itsenäisempi kuin nämä molemmat on yhteiskuntatieteilijänä nykyinen ulkoministerimme Rudolf Holsti. Hänen erikoisalansa on sotahistoria, jota myös hänen väitöskirjansa »Sodan suhde valtion alkuperään» käsitteli. H:sta toivottiin paljon, mutta nyt on politikka kiinnittänyt hänen kaikki voimansa.
Suomalainen yhteiskuntatieteemme odottaa vielä tutkijaa, joka käsittelisi sitä historiallisen materialismin hedelmällisellä pohjalla.
L.
Jokainen kirja on tekijän, kustantajan, kirjaltajan ja kirjakauppiaan yhteistyötä. Kunnioitettavin heistä on ehkä kirjaltaja. Hänen työnsä kirjan aikaansaamiseksi on usein vaivaloisempaa kuin tekijänkään. Ilman että hän tulee näkyviin tai saa vastaanottaa julkista kiitosta työstään, joka kirjan onnistumiseksi on voinut olla hyvinkin oleellinen, tekee hän tehtävänsä useimmin mitä suurimmalla myötätuntoisuudella tekijää ja hänen teostaan kohtaan. Myöskin kirjakauppias ymmärtää tavallisesti hyvin kirjallisen työn aatteellisen puolen ja suhtautuu kunniotuksella sitä kohtaan, vaikkakin hänelle kirjan kaupaksimeno tietysti on suurempi tyydytyksen aihe kuin sen varsinainen arvo.
Koska olen sekä kirjailijan että kirjakauppiaan ammattia harjoittanut, menen aina kirjakauppaan sellaisella tunteella kuin astuisin omaan kotiini. Tunnen useimmat Helsingin kirjakaupat vinteistä kellareihin saakka. Olen jonkun vuoden ollut Akatemisessa kirjakaupassa, joka on koko Europan suurimpia ja jonka kanssa varaston monipuolisuuteen ja monikielisyyteen nähden mikään muu kirjakauppa koko maailmassa ei voine kilpailla. Siihen verraten on Työväen kirjakauppa tietysti hyvin pieni ja vaatimaton, mutta sen ansio on taas sen kodikkuus juuri työläisyleisölle. Sieltä löytää työmies ja sosialistista liikettä harrastava niin helposti juuri ne kirjat ja julkaisut, mitkä hän tarvitsee ja siellä häntä kohdellaan toverillisesti, mikä ei suinkaan tapahdu yhdessä ainoassakaan keskikaupungin herrasyleisöä palvelevassa kirjakaupassa.
Kävin toissa päivänä vilkaisemassa, mitä johtaja Wainiolla oli tarjottavana tuossa Sirkuskadun tunnetussa talossa, jossa »Työmiehen» nimi vielä on saanut säilyä parvekkeen päällä, vaikka sen henki on jo kauan ollut maanpaossa. Totesin, ettei Työväen kirjakauppa ole tullut vähemmän sosialistiseksi kuin mitä se oli vanhaan hyvään aikaan.
Mutta en voinut myöskään olla huomaamatta, kuinka merkillisen vähän alkuperäisiä teoksia ja käännöksiä on viime ainoina ilmestynyt suomalaisen sosialistisen kirjallisuuden alalla. Tämä on epäilemättä murroskauden ilmiö. Nykyisten sosialidemokraattisten johtomiesten joukossa ei olekaan oikeastaan kuin yksi ainoa, joka ylipäänsä on sosialistista kirjallisuutta harrastanut ja sen hyväksi työtä tehnyt, nimittäin Väinö Tanner. Hänellä on viime vuosina ollut tirehtöörihuoliaan, eikä hän sen takia ole ehtinyt kirjallisia töitä tehdä. Myös Väinö Voionmaa on jättänyt sosialismin ja ruvennut tutkimaan etupäässä maantieteellis-taloudellisia aloja. Muut puolueen johtomiehet, joilla muuten kirjallisia kykyjä olisi, eivät ole koskaan sosialistista kirjallisuutta harrastaneet eivätkä sentähden voi sillä alalla mitään aikaan saada. Ovathan sosialismin ja marxilaisuuden sanat melkein kokonaan hävinneet »Suomen Sosialidemokraatin» palstoiltakin.
Suomenkielisen sosialistisen kirjallisuuden loistokausi on mennyt puolueen entisten johtomiesten, Sirolan, Kuusisen, Ursinin, Jokisen ja Sulo Vuolijoen mukana. Vanha J. K. Kari elänee, muita ei tuota enää. Nyt harjoitetaan ainoastaan parlamentarismia ja hierotaan kauppoja herrojen kanssa ja sosialistinen valistustyö saa jäädä sikseen.
Sosialismia käsittelevät teokset Työväen kirjakaupan pöydillä ovat siis melkein kaikki vanhoja. Useat niistä ovat kuitenkin lukemisen arvoiset vielä tänä päivänä. Teokset sellaiset kuin esim. Kautskyn y.m. toimittama »Sosialismin historia»[3] eivät vanhene vielä pitkään aikaan. Sen rinnalla mainittakoon Voionmaan toimittama »Sosialidemokratian vuosisata»,[4] joka lähinnä vastaa Brantingin samannimistä ruotsinkielistä teosta. Hyvin lämpimästi voi myöskin suosittaa Gustav Bangin »Nykyaikaa», joka pirteällä tyylillä kuvaa nykyajan taloudellisen, kirjallisen ja poliittisen elämän eri muotoja. Tämän teoksen kuvituskin on tavallista paremmin onnistunut.
Hyvin komea nidos on Marxin »Pääoma». Jokainen tuntenee kuitenkin, että Marxin kirjallinen tyyli on harvinaisen raskas, joten kirjaa ei voi suosittaa kenelle tahansa luettavaksi. Tarvitsee jokseenkin perinpolijaisia kansantaloudellisia tietoja voidakseen seurata Marxin selvittelyjä ja niitä sulattaa. Sitä vastoin on Marxin »Kansalaissota Ranskassa»,[5] jota viime numerossa laajemmin arvostelimme, aivan kuin meidän aikaamme varten kirjoitettu. Lukemalla sen ymmärtää paljoa helpommin oikein arvostella nykyisten vallankumouksellisten liikkeitten luonnetta ja merkitystä. Samaan ryhmään kuuluu Lissagarayn tunnettu »Parisin veripäivät»,[6] jonka esipuheesta — Sulo Vuolijoen kirjoittama — saamme lukea työväen diktatuurista mitä myötätuntoisimpia mietteitä. Outoa ajatella, että tämä esipuhe kirjoitettiin jo 1908. Mutta sen henkinen isä onkin Neuvosto-Venäjän sotaministeri Trotski.
Hyvin kiitetty on Bogdanovin »Taloustieteen oppikirja»,[7] vaikkei tämän kirjoittaja pidä tekijän yritystä yhdistää sosialismi ja taloustiede nykyajan luonnontieteeseen aivan onnistuneena. Joka kansantaloustieteeseen tahtoo vakavasti perehtyä, alkakoon lukemalla Charles Giden »Taloustieteen pääpiirteet», joka, vaikka onkin porvarin kirjoittama ja sosialismia kovasti arvosteleva, on alallaan ehkä onnistunein teos nykyaikana.
Näen pöydällä vielä tyydytyksellä Bebelin »Elämästäni»[8] ja Ursinin hyvät kirjat »Proletaariaatteita» ja »Saksan sosialidemokratia»[9] sekä Bellamyn ja Ingersollin helposti luetut teokset tulevaisuuden yhteiskunnasta[10] ja kristinuskon heikoista puolista.
Filosofiaa harrastavalleen Kariston klassillinen kirjasto suositeltava ja luonnon ystävä lukekoon Lechen »Ihmisen alkuperä ja kehitys» ja Bengt Lindforssin suurenmoisia »Luonnontieteellisiä pakinoita».
Sivistyshistorian alalla tarjoo Työväen kirjakauppa Erik Lien »Europpalainen kirjallisuus», joka on parempi kuin ehkä mikään muu kirjallisuuden historiaa käsittelevä suomenkielellä löytyvä teos. Samoin on Friderician »Katsaus valtiolliseen historiaan vuodesta 1848 nykyaikaan» erinomainen jokaiselle politikoitsijalle.
Tietysti löytyy kirjakaupassa koko joukko muitakin hyviä kirjoja. Mutta ainakin yllämainittujen suhteen voin vakuuttaa, ettei kenenkään, joka tahtoo tietojaan laajentaa ja rakentaa lujan pohjan sosialistiselle maailmankatsomukselleen, tarvitse katua että on ne lukenut.
Ambrosius.
[1*] Scheidemann Saksan ja Renaudel Ranskan puoluejohtajia.
[1] Ks. Vladimir Lenin, »Valtio ja vallankumous». MIA huom.
[2] Ks. Karl Kautsky, »Köyhälistön diktaturi». MIA huom.
[3] Ks. »Sosialismin historia I» ja »Sosialismin historia II». MIA huom.
[4] Ks. »Sosialidemokratian vuosisata». MIA huom.
[5] Ks. Karl Marx, »Kansalaissota Ranskassa». MIA huom.
[6] Ks. H.-P.-O. Lissagaray, »Parisin veripäivät». MIA huom.
[7] Aleksandr Bogdanov, »Taloustieteen oppikirja». MIA huom.
[8] Ks. August Bebel, »Elämästäni» (1. osa). MIA huom.
[9] Ks. N. R. af Ursin, »Proletaariaatteita» ja »Saksan sosialidemokratia». MIA huom.
[10] Ks. Edward Bellamy, »Vuonna 2000». MIA huom.