Tämän teoksen puitteisiin ei kuulu Englannin vallankumouksen esihistorian ja kulun tarkempi kuvaaminen. Jokaista liikettä voi kumminkin ymmärtää vain, kun se esitetään samanaikaisten ajantapahtumien yhteydessä ja tutkitaan sen suhdetta niihin ja johtumista niistä. Se vuoksi ja kun Englannin vallankumouksen historia muiden maiden työläispiireissä yleensä on vähän tunnettu, katsomme olevan paikallaan esittää tässä pääpiirteissään ainakin ne sen puolet, jotka ovat likeisemmässä yhteydessä aineemme kanssa. Edelleen liittyy esitykseemme, koska levellerien liike muodostaa vallankumouksessa jyrkempien virtausten keskuksen ja tuo liike taas keskittyy John Lilburnen henkilöön, ensi sijassa lähemmin tämän omituisen miehen elämäkertaan, sitä paremmin kun Lilburnen henkilökohtaisissa kohtaloissa erääseen määrättyyn ajankohtaan asti yleensä kuvastuvat vallankumouksen päävaiheet.
John Lilburne syntyi vuoden 1615 vaiheilla Greenwichissä Lontoon lähellä. Hänen isänsä, Richard Lilburne, kuului gentryyn, tuohon pääasiassa hyvinvoivien ei-feudalisten maanomistajien luokkaan, jolla alahuoneessa jo oli johtava asema. Perheen kotitalo oli Durhamissa Pohjois-Englannissa ja siellä sekä läheisessä Newcastlessa elikin Lilburne poikuus-aikansa. Hän oli nuorempi poika ja hänen täytyi niin ollen koulunsa päätettyään antautua leipäuralle. Vuonna 1630 rupesi hän Lontoossa erään Cityn suurkauppiaan, liinakauppias Thomas Hewsonin, oppipojaksi.
Asema oli jo silloin sangen viileä. Kaarle I:nen ei henkilönä ollut niin vastenmielisyyttä herättävä kuin hänen isänsä, jonka itseviisaus ehkä hankki hänelle vielä enemmän vihamiehiä kuin hänen juoppoutensa ja vastenmieliset tapansa. Mutta hän osasi melkein vielä enemmän kuin tämä nostaa kansan joukot vastaansa. Hän ei ollut lahjaton, mutta häneltä puuttui luonteenlujuutta, jota puutetta hän vielä pahensi itsepäisellä ylpeilevällä käytöksellä sopimattomaan aikaan. Vastukseksi tuli hänelle myöskin hänen vaimonsa, ranskalainen Henriette, joka Ludvig VIII:nnen sisarena oli kasvatettu vielä yksinvaltaismielisemmäksi kuin Kaarle ja vielä vain vahvisti hänen samanlaisia taipumuksiaan. Jo se, että Kaarle saadakseen hänen kätensä oli luvannut suvaita katolilaisia Englannissa ja auttoi Richelieutä hugenotteja vastaan, saattoi hänen hallituskautensa alusta alkaen monet siihen asti kuningasmieliset henkilöt häntä vastaan.[1] Pelättiin katolista taantumusta ja ensimäisessä parlamentissa, minkä Kaarle kesällä 1625 kutsui koolle, näkyi jo ristiriidanmieltä. Sen sijaan että parlamentti olisi luvannut kuninkaalle elinijäksi tullinkanto-oikeuden, selitti se tahtovansa myöntää sen aluksi vain yhdeksi vuodeksi ja vaati ratkaisua niille eri valituksille, joita oli tehty kuninkaan ystäviä ja neuvonantajia vastaan. Parlamentti hajotettiin ja Kaarle aluksi lainasi tarvitsemansa rahat. Alussa vuotta 1626 kutsui hän koolle uuden parlamentin, koettaen parantaa onneansa sillä, että jätti tuomioistuimen käsiin muutamia suurimmista vastustajista, estääkseen heidät tulemasta uudelleen valituiksi ja jätti lisäksi antamatta kutsumusta näiden kreivikunnille ja toisillekin. Mutta keino ei auttanut. Vastustava mielipide oli niin voimakas, että uusi parlamentti, tuskin päästyään koolle, heti asetti valiokuntia tutkimaan parlamentin erioikeuksia, maan uskonnonasioita ja muuta tilaa. Sen toisena toimenpiteenä oli nostaa kanne kuninkaan neuvonantajaa ja ensimäistä ministeriä, Buckinghamin herttuaa vastaan. Raivoissaan vangitutti kuningas molemmat asian esittäjät, mutta kun parlamentti selitti keskeyttävänsä työnsä niin kauaksi kuin saisi jäsenensä takaisin, päästi Kaarle heidät taas vapaiksi, sillä kumminkaan saavuttamatta syytöksistä luopumista. Niin hajotettiin tämäkin parlamentti, ja Kaarle turvautui laittomaan tullien kantamiseen ja tavattomiin pakkolainoihin, joihin suostuminen kaikista valtiokirkon saarnatuoleista selitettiin kristikansan velvollisuudeksi.
Mutta valtiokirkon vaikutus maksukykyiseen väestöön tuli päivä päivältä yhä pienemmäksi. Cityn rikkaat kauppiaat olivat melkein kaikki puritaneja, samoin suuri osa alempaa maalaisaatelistoa ja maanomistajia, niin, yhä useammat korkean ylhäisönkin jäsenet käänsivät valtiokirkolle selkänsä. Kaarle oli osannut turmella välit, ei vain »yhteisen kansan» vaan myöskin lordien kanssa. Painopiste oli muuten silloin jo »alahuoneessa», joka edustettuun rikkauteen nähden jätti peerien huoneen kauaksi jälkeensä. Humen mukaan oli v. 1628 alahuoneen edustaman rikkauden arvo enemmän kuin kolme kertaa suurempi kuin ylähuoneen edustaman.[2] Lukumäärältään sanotaan puritaneja silloin olleen enemmän kuin jyrkkiä valtiokirkollisia, maltillisia valtiokirkollisia ja katolilaisia yhteensä.
Kaksi vuotta koottiin perustuslainvastaisesti veroja, sulettiin vankilaan veronmaksusta kieltäytyviä ja rasitettiin kuninkaan vastustajia majotuksilla, mutta silloin katsoi Kaarle, jonka ulkovaltiolliset yritykset olivat epäonnistuneet, olevansa pakotettu v. 1628 kutsumaan koolle kolmannen parlamentin. Tämä pakotti kovassa rahantarpeessa olevan kuninkaan myöntymään kuuluisaan »oikeuksien vaatimukseen» (»Petition of Rights»), jonka mukaan: 1) ketään vapaata kansalaista ei saanut pakottaa minkään lahjojen, pakkolainojen tai verojen suorittamiseen ilman parlamentin suostumusta, 2) ketään vapaata kansalaista ei saanut vangita eikä pitää vankeudessa vastoin lakia, 3) ei saanut pakollisesti majottaa sotamiehiä eikä merisotaväkeä yksityisten asunnoihin, 4) ei enään asettaa sotaoikeuskomiteoita.
Vasta saatuaan allekirjotuksen myönsi parlamentti Kaarlelle varoja Espanian kanssa käydyn, yhä kestävän sodan jatkamiseen, jonka jälkeen parlamentin istunnot keskeytettiin. Kaarle tulkitsi kumminkin kaikkien verukkeiden perästä antamaansa allekirjotusta toisin kuin miksi parlamentti oli sen käsittänyt ja alkoi uudelleen kantaa tulleja, joita parlamentti ei ollut myöntänyt ja vangitutti maksamasta kieltäytyjiä. Hän oli voittanut puolelleen vastustusliikkeen yhden siihenastisen johtajan, sangen lahjakkaan ja tarmokkaan Wentworthin ja yhtä tarmokas hengenmies, piispa Laud auttoi häntä kaikessa, mikä koski kirkkoa. Laud oli tunnettu niiden pappien suosijana, jotka olivat suopeita katolilaisille ja katolilaistapaisten jumalanpalvelusmenojen ystävänä. Hänen virkaannimityksensä käsitettiin puritanien piirissä uudeksi riidanhaasteeksi ja kun parlamentti taas kokoontui tammikuussa 1629, alkoi taistelu sen ja kuninkaan välillä heti uudestaan. Hallitus joutui syytesateeseen. Kuningas vaati sitä keskeyttämään istuntonsa, mutta vaatimusta vastustettiin julkisesti ja kuninkaan pelottama alahuoneen »puhemies» pakotettiin kuulemaan syytökset. Kuningas hajotutti silloin parlamentin, vangitutti yhdeksän »kapinallisen» teon osanottajaa ja huolimatta siitä, että he vetosivat heillä parlamentin jäseninä oleviin erioikeuksiin tuomitutti kuningas heidät, käyttäen alhaismielisiä asianajotemppuja, osaksi vankeuteen, osaksi suuriin rahasakkoihin.
Tämän parlamentin hajottamista, johon muiden muassa oli kuulunut myöskin muuan nuori puritanisuuteen kääntynyt kansalainen, huntingdonilainen tilanomistaja ja vastustussuunnan johtajan John Hampdenin sukulainen — nimittäin Oliver Cromwell —, seurasi yksitoista ehdottoman mielivaltahallinnon vuotta. Paitsi piipa Laudia kuului kuninkaan ministeristöön Wentworth ja muitakin luopioita, sittenkun kuninkaan siihenastinen uskottu, Buckingham, oli kaatunut ylpeän Feltonin puukoniskusta. Laittomia veroja kannettiin, laittomasti annettiin yksinoikeuksia vuokralle, laittomia ja julmia vainoja toimeenpantiin, laittomia takavarikkoonottoja toimitettiin. Puritanit rajottivat kaikkialla vastarintansa toistaiseksi laillisuuden rajoihin. Matkapappien lähettämiseksi ja vakinaisten asettamiseksi köyhempiin piireihin kokosivat he rahastoja, joihin erittäinkin Lontoon kaupunki antoi runsasta lisää, ja joskin Laud otatti nämä rahastot takavarikkoon, ei yllytys kumminkaan näytä tauonneen. Hallituksen yhä uudet laittomuudet ajoivat yhä enemmän väkeä Kirkollisen ja valtiollisen vastustusliikkeen leiriin. Laittomuuksien vastustamisesta tuomittiin John Hampdenkin kuolemaan. Väestön suuret joukot eivät antaneet asioiden kohdaltaan mennä niin pitkälle, mutta hekin tekivät omalla tavallaan passiivista vastarintaa, ja monen laittoman veron kantaminen vaati enemmän kustannuksia kuin toi tuloksia.
Sangen suurta kiihtymystä herättävät vuonna 1633 Canterburyn arkkipiispaksi ja samalla valtiokirkon pääksi nimitetyn Laudin kirkolliset uudistukset, jotka saattoivat valtiokirkon jumalanpalvelusmenot yhä samanlaisemmiksi kuin Rooman kirkon. Ei saa unohtaa, että juuri samaan aikaan Saksassa raivosi kolmekymmenvuotinen sota ja että paavilainen taantumus Englannissa olisi voinut tulla turmiolliseksi koko Europan protestanteille. Nykyaikaisentapaista sanomalehdistöä ei vielä ollut — 1640 ilmestyivät ensimäiset uutislehtiset —, sensijaan levitti vastustusliike aatteitaan lentokirjasissa, jotka painettiin suurimmaksi osaksi Hollannissa, jossa kalvinilaiset olivat ohjissa ja joka nyt oli heidän englantilaisille uskonveljilleen kultaisen vapauden paikkana.
Vainot, joita piispat panivat toimeen ja jotka enimmäkseen suuntautuivat hengenmiehiä vastaan, olivat vielä julmempia kuin puhtaasti valtiolliset vainot. Kerettiläistenpolttamisen aika oli ohi, mutta tähtikamarioikeus tai valtio-oikeusto tuomitsivat sensijaan raipparangaistukseen, nenänsilpomiseen, korvanleikkaamisen uhriksi ja sentapaisiin raakoihin ruumiinrangaistuksiin. Lisäksi tuomittiin vielä niin mahdottomiin rahasakkoihin, että tuomitut tuskin milloinkaan kykenivät niitä suorittamaan ja sen vuoksi yhä edelleenkin jäivät vainoojiensa käsiin.
Tällainen oli yleinen asema Lilburnen oppilasajan aikana. Vastaisen levellerin oppimestari oli herran edessä suuri puritaani, ja Lilburne, joka, kuten hän myöhemmin eräässä lentokirjasessa mainitsi, jo Newcastlessa ollessaan oli seurustellut »valon ja vaikutuksen miesten» seurassa ja Lontoossa käyttänyt ensimäisinä vuosina vapaan aikansa uskonnollisten ja historiallisten teosten lukemiseen, otti toimeliaasti osaa uskonnollis-valtiolliseen agitatsioniin, kuten sen ajan nuoret monivuotisessa opissa olevat miehet yleensäkin ottivat osaa yleiseen elämään.
Lilburne oli noin kahdenkymmenen vuotias, kun hän vuonna 1636 oli kiellettyjen ja salaa maahan tuotujen uskonnollis-valtiollisten kirjojen levittämiseksi perustetun järjestön puuhissa saattanut itsensä sellaiseen valoon viranomaisten silmissä, että hänen oli pakko lähteä muutamaksi ajaksi Hollantiin, päästäkseen joutumasta piispojen kätyrien käsiin. Hänen siellä ollessaan joutuivat muutamat näiden kirjojen kirjottajat, lääkäri J. Bastwick, jonka ystävä Lilburne oli, asianajaja W. Prynne ja pappi H. Burton, kaikkivaltiaan arkkipiispa Laudin toimesta julman korvienpoisleikkaus- tai pikemmin korvienpoissahausrangaistuksen alaisiksi. Prynnen poskiin poltettiin sitäpaitsi kirjaimet S. L. (tarkottaa sanoja Seditous Libeller, kapinallisen herjauskirjotuksen tekijä), ja kaikkien kolmen oli kärsittävä raippoja, seistävä häpeäpaalussa, jonka jälkeen heidät sitte vietiin kaukaisiin vankiloihin. Prynnelle tuomittu rahasakko nousi 20,000:en puntaan, nykyisen raha-arvon mukaan yli 600,000:en markkaan. Luonnollisesti ei Lilburne »vapaassa» Hollannissa ollut toimettomana, ja kun hän joulukuussa 1637 palasi Englantiin, luullen että hänet sillävälin jo oli unohdettu, petti hänet, hänen tuskin sinne saavuttuaan, erään hänen ystävänsä, jo vankilassa istuvan J. Whartonin, todennäköisesti ostettu palvelija, hänet houkuteltiin ansaan ja vangittiin. Lilburnen oman kertomuksen mukaan oli tuo ilmiantaja otettu kiinni hänen levittäessään rangaistuksenalaisia kirjotuksia ja sitte rangaistuksesta vapauttamisen lupauksilla saatu tekemään ilmiantoja — menettelytapa, jolla vielä herran 19:nnellä vuosisadalla on suosijansa.
Lilburnen käytös tässä hänen ensimäisessä oikeusjutussaan kuvaa sitä tapaa, jota hän sitte osotti kaikissa oikeudenkäynneissään. Hän oli oikeuden puolesta taistelijan ihanne. Häntä syytettiin siitä, että hän hollantilaisessa Delftin kaupungissa oli painattanut useita »törkeitä» — se on hallitusta vastustavia — lentokirjasia ja sitte salakuletustietä lähettänyt ne Englantiin. Kun Lilburne useampiviikkoisen tutkintovankeuden jälkeen tuotiin tähtikamarin asiamiehen ja sen syyttäjän eteen, kielsi hän tarmokkaasti niiden eri tekojen, joista häntä syytettiin, olevan oikein esitettyjä ja kieltäytyi johdonmukaisesti antamasta mitään lisätietoja, koska muka ei tuntenut kutsumusta eikä tunnustanut velvollisuudekseen olla oma syyttäjänsä. Luonnollisesti täytyi hänen palata vankien. Kymmenen, kahdentoista päivän kuluttua oli hänet määrä asettaa tähtikamarin virkahuoneessa uuden kuulustelun alaiseksi, mutta hän oli vain vieläkin päättäväisempi kieltäytyessään myöntymästä hiuksen leveyttä oikeudestaan. Hän kieltäytyi jyrkästi täyttämästä niitä muodollisuuksia, joilla olisi tunnustanut tähtikamarioikeudenkäytön lailliseksi, eikä suostunut kehotuksista eikä uhkauksista tekemään määrättyä valaa, joka olisi velvottanut hänet syyttämään itseään. Niin täytyi hänen taas palata vankilaan, joutuakseen viittä viikkoa myöhemmin, 9 p:nä helmikuuta 1638, itse suurivaltaisen tuomioistuimen eteen. Tulos oli sama. Eivät kreivi Dorsetin uhkauksetkaan eivätkä arkkipiispa Laudin pilkalliset huomautukset saaneet häntä lnopumaan käytöksestään. Kun häntä oli kolme päivää pidetty ahtaassa vanki kopissa »tottelemattomuudesta oikeutta kohtaan» tuomittiin hänet 12 päivänä helmikuuta yhdessä Whartonin kanssa, joka myöskin oli kieltäytynyt antamasta mitään tietoja, kumpikin 500 punnan rahasakkoon ja jäämään niin kauaksi Fleet-vankilaan kuin he olisivat valmiita alistumaan tuomioistuimen määräyksiin. Mutta varottaakseen samalla muita heidän itsepintaisen menettelynsä seuraamisesta, määrättiin lisäksi, että Lilburne oli julkisesti ruoskittava ja yhdessä iäkkään Whartonin kanssa asetettava häpeäpaaluun.
Tämä rangaistus toimeenpantiin molempiin nähden kaikessa ankaruudessaan 18 p:nä huhtikuuta. Koko matkan vankilan läheiseltä sillalta Westminsteriin asti ruoskittiin kolmisäisellä ruoskalla Lilburnen paljastettua selkää, mutta huolimatta siitä, että hän perille saavuttua oli miltei menettämäisillään tajunsa, oli hänellä kysymykseen, olisiko hän valmis myöntämään menettelynsä vääräksi ja siten säästämään itseltään — ruumiillistakin tuskaa tuottavan — häpeäpaalussa seisomisen, suora vastaus, ettei hän pelkää hyvän asiansa puolesta alistua tähänkin tuskiensa lisäykseen. Selkä taivuksissa, kun päänaukko oli hänelle liian alhaalla, mutta, huolimatta senvuoksi suuremmista tuskista, kesti hän taipumattomin mielin kaakinpuurangaistuksenkin, heitti kolme hänelle salaa annettua yllä mainitun tohtori Bastwickin syytteenalaista »häväistyskirjasta» väkijoukkoon, selitti sille hänen osakseen tulleen laittomuuden ja kuvasi piispojen julmuutta niin kaunopuheisin sanoin, että vieressä seisova virkamies piti tarpeellisena kaiken lisäksi panettaa kapulan hänen suuhunsa. Niin seisoi hän siinä vielä puolitoista tuntia mykkänä, polttavin selin, paljas pää alttiina keskipäivän auringon hehkuville säteille. Mutta kun määräaika oli loppuun kulunut, olivat hänen ensimäiset sanansa: »Minä olen enemmän kuin voittaja, kiitos Hänen, joka minua rakastaa.» Rangaistukseksi näistä uhmaavista sanoista määräsi tähtikamari, että hänet piti pidettämän kädet ja jalat kahleissa »alhaisimmille ja törkeimmille rikoksentekijöille» määrätyssä vankilan osassa ankarassa yksinäisyydessä ja ettei kenenkään hänen ystävänsä sallittaisi antaa hänelle rahavaroja. Tätä noudatettiinkin kirjaimellisesti, yksinpä haavalääkäriäkään ei päästetty, hänen »kerran käytyään, enään hänen luokseen, ja maksoi paljon vaivaa ja lahjuksia, ennenkuin hänen sallittiin edes teettää liian ahtaiden rautaisten käsi- ja jalkakahleitten sijaan omalla kustannuksellaan hiukan väljemmät. Sanomattoman likaisessa ja haisevassa kopissa kärsi hän kauvan niin suuria tuskia, että hän monta kertaa uskoi olevansa kuolemaisillaan, mutta joskin hän lopulta taipui laatimaan anomuksen valtioneuvostolle saadakseen vähän parempaa kohtelua, jätti hän kumminkin heti tämän hakemuksen lähettämättä, kun hänelle selitettiin, että se voisi viedä tulokseen vain, jos hän selittäisi olevansa valmis peruutukseen. Niin kauan kuin hänelle ei todistettaisi, että hän oli ollut väärässä, selitti hän, ei hän tekisi sitä missään tapauksessa, vaikka hän mieluummin menisi hirsipuuhun, kuin kauemman kärsisi vankeuden tuskia. Mutta vielä täytyi hänen kärsiä niitä yli kaksi vuotta ja olisi hänen täytynyt kärsiä niitä vielä kauemminkin tai, kuten toisten, kuolla vankilassa, ellei talvella 1640–41 tapahtunut valtiollinen käänne vihdoin olisi tuottanut vapautusta hänelle ja useille hänen kärsimystovereilleen.
Tässä mainittakoon vielä, että lahkolaisia vastaan suunnattujen väkivaltaisten toimenpiteiden vuoksi Norfolkista, Suffolkista ja Yorkshirestä muutti paljon kankureja maasta pois. Osa niistä meni Alankomaihin, jossa heidät avosylin otettiin vastaan, kuten päinvastoin sata vuotta aikaisemmin Englanti oli ottanut vastaan Hollannista tulleet pakolaiset, ehkä näiden nyt sille selkänsä kääntäneiden isoisät ja esivanhemmat. Toiset yrittivät onneaan Pohjois-Amerikan edistyvissä siirtomaissa. Kumminkin jäi yhä vielä kylliksi väkeä jälelle pitääkseen yllä vanhoja traditsioneja.
[1] Tämän avioliiton tähden ja sen johdosta jäivät Saksankin protestantit, mikäli asia Englannista riippui, oman onnensa nojaan Kaarle I:sen hallitusaikana — kolmekymmenvuotisen sodan aikana, — mikä kaksin verroin katkeroitti monia Englannin protestantteja.
[2] Ylähuoneessa istui Kaarle I:sen aikana 97 maallista ja 26 hengellistä »lordia», alahuoneessa 90 kreivikuntien, 4 yliopistojen ja hiukan yli 400 kaupunkien ja kauppaloiden edustajaa.