Lähinnä Saksaa oli Englanti se valtio, johonka Avignonin riistämishaluiset paavit etupäässä loivat himokkaat katseensa.
Oli ollut aika, jolloin ei mikään muu maa ollut pyhälle isälle nöyrempi ja hänen riistämiselleen tahdottomammin alttiina kuin Englanti. 13:nnen vuosisadan alussa oli Englannin kuningasvalta joutunut täydelliseen riippuvaisuuteen paavista. Englannin kuninkaan Johan Maattoman täytyi v. 1213 ottaa paavilta kruununsa lääniksi ja suostua maksamaan siitä paaville vuosittain tuhat puntaa hopeata. Siitä alkaen oli Englannin riistäminen yhä kasvanut. Vielä Edvard II:nnen aikana, 1300-luvulla, valitteli parlamentti, että vuotuiset maksut paaville olivat viisi kertaa suuremmat kuin kuninkaalle menevät.
Siihen aikaan kohosi kumminkin jo Englannissa, samoin kuin muuallakin, valtion keskusvalta niin, että saattoi ei vain menestyksellä taistella paavinvaltaa vastaan, vaan myöskin ajatella jo kirkollisen herruus- ja riistämisjärjeston vallottamista käytettäväksi omiin tarkotuksiin. Sanomme tahallamme »valtion keskusvalta», emmekä yksinvalta, sillä kuninkuutta rajottavat jo kaikkialla feodalisessa Europassa säätyeduskunnat, valtiosäädyt suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Säätyjen ja kuninkuuden väliset voimasuhteet vaihtelivat suuresti, riippuen paikasta ja ajasta. Tapaamme valtiosäätyjä, jotka olivat pelkkiä myöntökoneistoja, ja kuninkaita, jotka olivat valtiosäätyjen tahdottomia aseita. Mutta millainen olikin suhde molempien keskusvaltojen välillä, kaikkialla alkoi silloin keskusvalta tulla voimakkaammaksi kuin valtakunnan eri perusosat, — kaikkialla paitsi Saksassa.
Neljännellätoista vuosisadalla olivat kuningas ja parlamentti Englannissa tulleet kyllin voimakkaiksi ryhtyäkseen vastustamaan paavin vaatimuksia. Mutta ne olivat juuri siihen aikaan huikeimmillaan. Riita kirkon ja valtion välillä tuli mahdottomaksi välttää.
Vastakohdat tulivat yhä suuremmiksi Ranskaa vastaan käydyn satavuotisen sodan aikana (1339—1456)- Tämän sodan tekosyynä oli vallanperimystä koskeva kysymys. Mutta sen tosisyyt olivat syvemmät ja tekivät siitä kansallissodan, s. o. sellaisen, joka suuressa määrin koski kansan määräävien luokkien etuja.
Koko kristillisgermanilaisen aatelin alueella näemme sen ryöstönhimon kasvavan 13:nnella ja 14:nnellä vuosisadalla. Tavaratuotannon ja tavarakaupan vilkastuessa kasvavat sen tarpeet, joita sen oma ja sen talonpoikien luonnontalous tyydytti yhä vähemmän. Aatelisto oli sen vuoksi yhä enemmän pakotettu käyttämään hyväkseen erikoisia taitojaan parantaakseen raha-asioitaan. Mutta nämä taidot koskivat vain tappelun alaa, ja hän voi saada niistä voittoa vain siten, että hän omin neuvoin tai muiden palveluksessa koetti auttaa voimakkaampaa oikeuksiinsa, se on saaliille.
Saksassa, jossa ei olut mitään voimakasta keskusvaltaa, joka olisi käyttänyt ritariston ryöstöhalua ulkomaiseen sotaan, johti ristiretkien ja roomanretkien — jotka nekin kaiken kaikkiaan olivat olleet vain ryöstöretkiä — lakkaaminen siihen, että ritarit käänsivät aseensa oman maan kansalaisia ja talonpoikia vastaan ja, ellei se riittänyt, pyrkivät raatelemaan toisiaan kuin nälkäiset sudet. Porvariston ja aatelin välille syntyi mitä katkerin vastakkaisuus.
Toisin olivat asiat Englannissa. Siellä oli keskusvalta kyllin voimakas, voidakseen uskaltaa ryhtyä sotaan ranskalaista naapuriaan vastaan. Päinvastoin kuin Ranskassa, kävivät täällä porvariston ja aatelin edut yhteen. Molemmilla oli Englannissa silloin — ja myöhemminkin — paljon enempi yhteisiä etuja kuin esim. Saksassa.
Yhteiset edut koskivat vallankin kauppaa Alankomaiden kanssa. Sen kukoistava villateollisuus sai, kuten tiedämme, raaka-aineensa pääasiallisesti Englannista. Sen menestys koski sekä Englannin maanomistajia, joiden lampaat antoivat villaa, että kauppamiehiä, jotka välittivät kauppaa, ja kuningasta, jolla oli parhaat tulonsa villan vientitullista. Jo v. 1270 muutamat englantilaiset paroonit selittivät anomusesityksessään Edvard I:selle, että villa antoi heille puolet heidän maansa tuloista. Vanhin englantilainen vientitilasto on vuodelta 1354. Viennin koko arvo nousi silloin noin 5 miljoonaan markkaan, ja villan osalle tuli siitä lähes 90 %. Vientitullit tuottivat noin 1 7/8 miljoonaa, ja ne saatiin melkein yksinomaan villasta.
Rikkaat alamaalaiset kaupungit houkutelivat Ranskan kuninkaan ja aateliston ryöstönhimoa, ja heikolta Saksan keisarilta ei ollut mitään tehokasta apua odotettavissa. Sellaisen saivat he sitävastoin Englannista. Hyvin mielellään Englannin aatelisto, joka oli yhtä ryöstönhaluinen kuin ranskalainenkin, oli tähän suostuvainen, se kun tarjosi heille tilaisuuden rikkaan, taloudellisesti Englantia edistyneemmän Ranskan ryöstämiseen. Raaempi maa koki siihen aikaan aina ryöstää toista, taloudellisesti edistyneempää maata, näin tekivät ranskalaiset alamaalaisille, englantilaiset ranskalaisille, skotlantilaiset englantilaisille.
Muuan englantilainen kronikankirjottaja kertoo, että Brecyn taistelun jälkeen Ranskan pohjoisia maakuntia ryöstettiin siinä määrin, että ryöstetyt rikkaudet muuttivat kokonaan englantilaisten elämänlaadun ja tavat.
Mutta aatelisto on aina osannut paremmin ryöstää kuin säilyttää saalistaan. Porvarit osasivat houkutella aarteet heiltä, ja heidän käsissään käytettiin ne teollisuuden ja kaupan edistämiseksi.
Vieläpä talonpojillekin, jotka pääasiallisesti saivatkin kantaa sodan rasitukset, oli siitä myöskin muutamia etuja. He saivat rauhassa kaupita villansa Alankomaihin, heidän sotilaiksi liikenevät poikansa toivat kotiin palkkansa ja rikkaan saaliinsa, eikä — mikä ei suinkaan ollut vähäinen asia — aatelisto voinut harjottaa väkivaltaa omassa maassa niinkuin Saksan ja vielä enemmän Ranskan aateli teki tappioittensa jälkeen, joita ulkomainen vihollinen oli sille tuottanut.
Ei ihme, että Englannissa sota Ranskaa vastaan tuli kansallisasiaksi, johon koko kansa mitä innokkaimmin otti osaa. Ja selvää on, että juuri Englannin 1300-luvulla täytyi joutua jyrkkään ristiriitaan paavinvallan kanssa. Paavi oli valtakunnan vihollisen ase ja liittolainen, paavin tukeminen oli maankavallusta, häntä vastaan taisteleminen ylevintä isänmaallisuutta.
Tämä mieliala johti parlamentin pienentämään mitä rahamaksuja, joita Englanti suoritti paaville — muun muassa lakkautettiin v. 1366 tuo ennen mainittu vero, 1,000 puntaa hopeata. Mutta moni tahtoi mennä pitemmälle ja poistaa kokonaan paavin ylivallan. Kerettiläisyys, joka oli murrettu Italiassa ja Ranskassa ja jota Saksassa kovasti vainottiin Kaarle IV:nnen noustua valtaistuimelle, menestyi 1300-luvun jälkimäisellä puoliskolla hauskasti Kanavan toisella puolella.
Vasta Englannissa tuli ensi kerran paavinvallan vastustaminen mahtavan valtakunnan kansalliskysymykseksi, johon porvarit ja talonpojat, kuninkuus ja ylempi ja alempi aatelisto sekä suuri osa pappeja olivat innostuneet. Niin tuli Englanti ensimäiseksi valtioksi, missä uskonpuhdistuksen aatteet saivat selvän, voipa sanoa tieteellisen muodon.
Tämän paavivihollisen suunnan etevin henkinen päämies oli John Wiclif, oppinut, ensin pappi, sittemmin Oxfordin yliopiston professori. Kuinka jyrkästi ja terävästi hän esiintyikin, varoi Wiclif kuitenkin menemästä niiden rajojen ylitse, joita hallitsevien luokkien edut asettivat hänen tielleen. Lähtien alkukristillisyydestä ihanteli Wiclif Kristuksen köyhyyttä ja asetti sen vastakohdaksi hänen seuraajiensa rikkauden, loiston ja ylimielisyyden. Hän vaati heiltä samaa köyhyyttä, samallaista maallisen omaisuuden jakamista, jota Kristus oli vaatinut rikkaalta nuorukaiselta, joka tahtoi päästä hänen oppilaakseen. Mutta näillä Kristuksen seuraajilla hän ei tarkottanut koko kristikuntaa, vaan vain papiston jäseniä, ainoastaan pappien omaisuus piti pakkoluovutettaman. Tämä oppi sopi oivallisesti kuninkuuden ja suurien maaruhtinaiden etuihin, jotka kumpikin, jos niin kävisi, saisivat jakaa kirkon omaisuuden. Wiclifiläisen kerettiläisyyden tarkotuksena oli yksinkertaisesti saattaa kirkon riistämis- ja hallitsemiskeinot ulkomaisen, maalle vihollismielisen paavin käsistä oman maan kuninkaan ja ylimystön käsiin.
Wiclif saikin suojaa korkeamman aateliston etevimmiltä miehiltä, muiden muassa Northumberlandin kreiviltä Percyltä ja Lancasterin herttualta Johanilta, Richard II:sen sedältä, joka tämän (v. 1377) noustua 11-vuotiaana hallitusistuimelle mitä suurimmassa määrin vaikutti häneen.
Kerettiläisliike ei rajottunut hallitsevien luokkien piiriin. Taistelu paavinvaltaa vastaan saattoi ajan kaikki yhteiskunnalliset vastakohdat näkyviin. Yhteistä vihollista, ranskalaista paavia vastaan käydyn kansallisen taistelun kestäessä ajoivat eri luokat kukin omia etujaan, joiden ennemmin tai myöhemmin täytyi joutua keskenään ristiriitaan. Katoliset kirjailijat viittaavat mielellään siihen ilmiöön, että kaikissa uskonpuhdistusliikkeissä on näyttäytynyt sellaista sisäistä hajaantumista, ilmennyt katkeria taisteluita; he pitävät tätä todistuksena siitä, että koko uskonpuhdistus on perkeleen työtä. Emmekä mekään usko, että Pyhä Henki on erityisesti tähän vaikuttanut.
Tällaisissa olosuhteissa menestyi beghardilaisuus tai kuten englantilaiset tavallisesti sanovat, lollhardilaisuus. Olemme nähneet, että alankomaalaisen villateollisuuden kukoistus herätti Europan useimpien maiden kaupungeissa pyrkimyksen tämän teollisuudenhaaran kehittämiseen ja sai aikaan sen, että flamilaisia kankureja tuotettiin mitä kaukaisimpiin seutuihin.
Lähinnä oli, että flamilaista teollisuutta koetettiin saada kotoiseksi Alankomaiden naapurimaassa Englannissa, josta juuri Alankomaat saivat hienoja villoja teollisuudelleen.
1300-luvulla kutsuttiin flanderilaisia kutojia tähän maahan. Monet seurasivatkin näitä kehotuksia.
Näiden kutojien joukossa oli luultavasti myöskin beghardeja, koskapa säännöllisesti juuri köyhimmät muuttivat, ja kerettiläisyys oli juuri näiden keskuudessa voimakkaimmin esiintynyt.
Suurilla lupauksilla saivat Englannin kuninkaiden lähetit Flanderissa houkuteltua köyhät veranvalmistajat lähtemään kurjuudestaan muka Englannin onnellisiin oloihin.[1] Mutta niin ollen ei saa ihmetellä, että nämä köyhälistöläiset, jotka odotuksissaan luonnollisesti tavattomasti pettyivät, pysyivät sitä uskollisempina beghardilaisille aatteilleen. Ehkäpä juuri he panivat alulle Englannissa kommunistisen herätystyön; joka tapauksessa olivat he sen vankkana tukena. Norfolk, villateollisuuden keskus, tuli lollhardilaisuuden keskukseksi. Tämä kreivikunta lienee, kuten Thorold Rogers, jonka perinpohjaiset tutkimukset ovat luoneet niin paljon valoa Englannin työtätekevien luokkien historiaan, sanoo, yksin antanut useampia lollhardimarttyyrejä kuin koko muu Englanti.
Norfolkista lähtivät lollhardilaisagitatorit, »köyhät veljet», »köyhät papit», maan kaikkiin osiin ja saarnasivat kaikkialla alkukristillisen vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeydenevankeliumia. Heidän kiihotustyötään auttoi suuresti se, että oli niin helppoa matkustaa silloisessa Englannissa. Vielä oli vierasvaraisuuden hyve yleinen, varsinkin lukuisissa luostareissa; matkamies saattoi olla varma siitä, että hän kaikkialla saisi suojaa ja ravintoa. Turvallisuus teillä oli suuri. Vasta uskonpuhdistuksen ja taloudellisten muutoksien perästä sellaisten kuin luostarien lakkautus, talonpoikien häätäminen tiloiltaan, irtolaisköyhälistön syntyminen, joka lisäsi tavattomasti kulkurien ja maantieryövärien lukua — tuli matkustaminen Englannissa vaivalloiseksi, kalliiksi ja vaaralliseksi ja pysyi sellaisena 18:nnelle vuosisadalle saakka.
Lollhardien mielilauseena saattaa tavallansa pitää seuraavia kansanlaulun säkeitä:
Kun Adam kynti, Eeva kehräs'
Ei aatelista ollut tietoa.
Heidän etevin edustajansa oli John Ball, joka luultavasti oli ankaramman suunnan fransiskanimunkki, minkä suunnan jo ennen olemme huomanneet olleen beghardeja lähellä. Yleensä näyttävät nämä fransiskanit muodostaneen tärkeän aineksen lollhardilaisliikkeessä. Walsingham, muuan St. Albansin munkki, joka eli 14:nnellä vuosisadalla ja on kuvannut tuota aikaa, on hyvin katkerana noita kerjäläismunkkeja kohtaan, jotka yht'aikaa kiihottivat kansaa ja imartelivat hallitsevia luokkia, nylkeäkseen kumpaakin.
Kun on jotenkin vaikeata samalla imarrella ruhtinaita ja kansaa, saanemme kait otaksua, että Walsingham on tässä tarkottanut kerjäläismunkkien molempia suuntia, omaisuushaluista, joka imartelee rikkaita, ja omaisuusvihollista, joka »kiihottaa» kansaa.
Tosiasia on, että kerjäläismunkkeja, varsinkin fransiskaneja, sorretut luokat pitivät suuressa arvossa. Vuoden 1381 kapinan aikana, josta kohta puhumme, hävitettiin monta palatsia, mutta kerjäläismunkkien luostareita sitä vastoin säästettiin. Muuan kapinanjohtaja, Jack Straw, julisti nimenomaan, että kerjäläismunkit olivat hengellisistä ainoat, joita piti säästää.
John Ball saarnasi enimmäkseen Essexissä ja Norfolkissa, vaikka hänen aikalaisensa Froissart kutsuu häntä »Kentin hulluksi papiksi». Hän alkoi kiihotuksensa noin v. 1356, ja veti pian puoleensa hengellisten ja maallisten viranomaisten huomion. Sekä Kanterburyn arkkipiispa että Norvichin piispa julistivat hänet pannaan, ja kuningas Edvard III vangitutti hänet, mutta kun hän pääsi vapaaksi, alkoi hän uudelleen saarnata. Pannanalaisena ei hän enää voinut käyttää kirkkoja, vaan saarnasi toreilla ja kirkkomailla.
Froissart on julaissut yhden hänen puheistaan, jonka todenperäisyyttä tosin emme voi taata. Puhe on seuraava:
»Rakkaat ystävät, täällä Englannissa ei saada ennen parannusta aikaan, ennenkuin omaisuus tulee yhteiseksi eikä ole orjia eikä aatelismiehiä, ennenkuin me kaikki olemme tasa-arvoisia eikä herrat ole sen suuremmanarvoisia kuin mekään. Kuinka he meitä kohtelevat? Miksi pitävät he meitä orjuudessa? Me polveudumme kaikki samoista esivanhemmista, Aatamista ja Eevasta. Millä voivat herrat todistaa, että he ovat parempia kuin me? Kenties sillä, että me teemme työtä ja kokoomme sen, minkä he hävittävät? He pitävät samettia, silkkiä ja turkiksia, me olemme puetut viheliäiseen liinaan. Heillä on viiniä, mausteita ja leivoksia, meillä on liisiä ja juomanamme paljas vesi. Heidän osanaan on vetelehtiminen ihanissa linnoissa, meidän taasen huoli ja työ, sade ja myrsky ulkona, ja kuitenkin he juuri meidän työstämme saavat loistonsa. Meitä sanotaan palvelijoiksi ja meitä lyödään, jos emme heti toimita kaikkea, mitä he käskevät, eikä meillä ole kuningasta, joka tahtoisi meitä kuulla ja auttaa meitä oikeuksiimme. Mutta meidän kuninkaamme on nuori, menkäämme hänen luokseen, esittäkäämme hänelle orjuutemme ja näyttäkäämme hänelle, että siitä täytyy tulla loppu, muuten on meidän pakko itse hankkia itsellemme apu. Jos me yhdistyneinä käymme hänen luokseen, niin kaikki, joita kutsutaan palvelijoiksi ja joita painaa orjuus, seuraavat meitä saavuttaakseen vapauden. Kun kuningas saa nähdä meidät, hän hyväntahtoisesti antaa meille jotakin, tai sitten autamme itseämme muulla tavalla.»
»Niin puhui Ball», lisää Froissart, hovilainen. »Arkkipiispa panetti hänet salpojen taakse pariksi kuukaudeksi, mutta parempi olisi ollut, jos hän olisi hänet surmannut.»
Tämä koeteltu keino olisi tuskin paljoakaan auttanut, sillä Ball oli vain yksi niitä monia kiihottajia, jotka toimivat samaan suuntaan, mutta joiden nimet eivät ole säilyneet meidän päiviimme saakka.
Voimakkaan sysäyksen lollhardiläisliikkeelle antoi Wiclifin esiintyminen noin v. 1360. Wiclif itse oli kaikkea muuta kuin kommunisti; hän turvautui etupäässä korkeampaan aatelistoon, joka oli vihamielinen alemmille kansanluokille. Mutta hän sodanjulistuksellansa sen ajan korkeinta auktoritetia vastaan ei olisi saavuttanut menestystä, ellei hän olisi saattanut koko kansaa liikkeeseen ja tehnyt sitä helpommaksi uusien aatteiden saavuttaa. Ja jonkun aikaa ei liene varsin karsaasti katseltu sitä, että alemmat luokat auttoivat taistelussa Roomaa vastaan.
Mutta pian tuli tämä uusi liittolainen ei ainoastaan epämukavaksi, vaan suorastaan mitä suurimmassa määrin vaaralliseksi. Lollhardiliike sai nimittäin valtavaa voimaa sulautumalla yhteen työtätekevien luokkien silloin taistelukuntoisimman ja voimakkaimman osan, talonpoikien, kanssa. Kävi samoin kuin olemme nähneet tapahtuneen Dolcinon kapinassa, ja tulemme näkemään, kun ehdimme hussilaisiin ja Saksan talonpoikaissotaan.
Me olemme Dolcinon kapinasta puhuessamme huomauttaneet, että talonpoikien tila yleensä oli parantumassa 1200-luvulta 1400-luvulle.
Ranskassa tuo pitkä, onneton sota vaikutti sen, että asiat kääntyivät päinvastaiselle kannalle. Se antoi tämän maan talonpojat alttiiksi englantilaisten ryöstöjoukkojen rosvoamiselle. Mutta samaan aikaan oli Ranskan tappiolle joutuneen aateliston ainoana keinona nylkeä entistä enemmän talonpoikiaan ja heikompia kaupunkeja.
Kurjuus nousi vihdoin niin korkealle, että epätoivo puhkesi ilmi toukokuussa 1358 Isle de Francen maakunnassa (Parisin ympäristössä). Ranskassa niin tavallisen talonpoikien haukkumanimen Jacques, Jaakko, mukaan kutsutaan tätä talonpoikaiskapinaa »jacquerie'ksi» (lue: shakörii).
Nälkäännääntyvien kapinan puhjetessa katosi kokonaan kansallinen riita englantilaisten ja ranskalaisten väliltä, samoin kuin lähes 200 vuotta jälkeenpäin Saksan talonpoikaissodan aikana hävisi katolilaisten ja luterilaisten välillä vallinnut uskonnollinen eripuraisuus. Molempien kansakuntien ritariston yhtyneet voimat tukahuttivat helposti kapinan hirvittävään verilöylyyn. Ratkaisu tapahtui Meaux-kaupungissa, joka silloin kuului englantilaisille ja jonka asukkaat olivat päästäneet kaupunkiin 9,000 mieheen nousevan talonpoikaisjoukon. Kuusikymmentä (!) ritaria hyökkäsi aseettomien talonpoikien kimppuun ja teurasti heitä kuin lampaita. He tappoivat niin kauan, että he siihen kokonaan kyllästyivät, kertoo tuo yllämainittu Froissart. Hän selittää aivan tyytyväisenä, vaikeroittuaan tavattomasti sitä, että talonpojat olivat kostaneet muutamille aatelismiehille, että enemmän kum seitsemän tuhatta talonpoikaa surmattiin tässä tilaisuudessa. Sitte ritarit lopettivat päivän polttamalla Meaux-kaupungin ja kaikki sen asukkaat, koska nämä olivat pitäneet yhtä »jacquerien» kanssa.
Tällä oli kapinan voima murrettu. Jälellä olevat talonpoikaisjoukot tuhottiin, missä vaan heitä tavattiin, ja tuloksena oli se, että Ranskan maalaisväestö joutui vielä kovempaan orjuuteen.
Samaan tapaan kuvataan yleensä Englannin talonpoikien kapinaa, joka oli kaksi vuosikymmentä jälkeenpäin. Mutta me uskomme, että on vakuuttavasti todistettu (Thorold Rogers jo ennen mainitussa teoksessaan), että Englannin talonpoikaissodan luonne oli kokonaan toinen.
Englantiin nähden sota vaikutti siten, että se vahvisti ajan yleistä pyrkimystä talonpoikien aseman parantamiseksi. Maaorjuus alkoi hävitä, ja päivätyö vaihdettiin rahaveroksi. Tästä johtui se, että suuret maanomistajat olivat pakotettuja hankkimaan maaorjien tilalle toista työvoimaa, palkkatyömiehiä. Mutta 1300-luvulla ei ollut vielä maalla mitään mainittavaa köyhälistöväestöä. »Maanviljelyksen palkkatyöläiset olivat osaksi talonpoikia, jotka käyttivät joutoaikansa tehdäkseen ansiotyötä suurtilanomistajille, osaksi kuuluivat he itsenäiseen, verraten, ja itsessäänkin, vähälukuiseen varsinaisten palkkatyöläisten luokkaan. Nämä viimeksimainitutkin olivat itseasiassa itsenäisiä talonpoikia, sillä paitsi palkkaansa saivat he myöskin maata tupansa läheltä viljelykseen. Heillä oli myöskin, kuten varsinaisilla talonpojilla, nautinto-oikeus yhteismaahan, jolla heidän karjansa kävi laitumella ja josta he samalla saivat polttoainetta, puita, turvetta j. n. e. Tästä tilasta oli maanomistajalle (tai hänen taloutensa vuokraajalle) se epämiellyttävä seuraus, että hänen täytyi maksaa kovin korkeita palkkoja, mikä melkoisessa määrässä vähensi hänen maankorkoaan. Suurin osa alempaa aatelistoa joutui senvuoksi rahallisesti rappiolle.
Maanomistajien tila tuli vielä huonommaksi senjälkeen kun suuri rutto, jota kutsuttiin »mustaksi surmaksi», v. 1348 alkoi hävitysretkensä keko Europassa ja raivosi monin ottein pari vuosikymmentä surmaten koko maanosassamme kaikkiaan noin 25 miljoonaa ihmistä. Ranskassa lisäsi tämä rutto maalaisväestön kurjuutta, Englannissa tuli se sen vapautumisen keinoksi. Rutolla oli kyllä samallainen hyvää vaikuttava ominaisuus, jollainen sellaisilla kulkutaudeilla on osottautunut olevan uusimpanakin aikana: se raivosi etupäässä köyhemmissä luokissa ia säästi rikkaita.[2] Mutta ikävä kyllä ei sivistys ollut vielä silloin ehtinyt niin pitkälle, että käyttämätöntä työvoimaa olisi ollut kaduilta saatavissa. Ruton jälkeen palkat korkenivat tavattomasti ja valitus maanomistajien keskuudessa kävi varsin suureksi. Kuningas Edvard III riensi jo v. 1349 antamaan määräyksen, joka velvotti kunkin maanviljelystyömiehen ja rengin ottamaan vastaan sen työn, joka hänelle tarjottiin ja vissistä palkasta, jota ei saanut korottaa, ja määrätyksi työajaksi, jota ei saanut muuttaa — muuten tuli rangaistus sekä sille, joka antoi liian korkean palkan, että sille, joka otti sen vastaan.
Tämä maanomistajien suojeluslaki, joka määräsi korkeimman palkan ja lyhimmän työajan, jäi kuitenkin tehottomaksi, samoin sen seuraajat vuosilta 1350 ja 1360, sillä ne eivät voineet hankkia köyhälistömäärää, joka olisi ollut tarpeen, muodostaakseen työvoiman hinnan hoviherrojen tarpeiden mukaiseksi.
Ranskan kanssa käyty sota, joka vei niin paljon työvoimaa palkkasotureiksi, ei suinkaan vaikuttanut helpottavasti hoviherrojen työväen kysymykseen. Mutta toiselta puolen oli juuri hoviherrojen »hätätila» heille kiihottimena peittämään vajauksen kassassaan hyväpalkkaisella sotapalveluksella ja Ranskaan tehdyillä uusilla ryöstöretkillä, ja se olikin pääsyynä siihen, että sota venyi loppumattomiin ja pääsyynä siihen, että kun vihdoin mahtava kansallinen innostus, jonka »Orleansin neitsyt» sai aikaan, karkotti englantilaiset Ranskasta, Englannin aatelisto sekaantui kolmekymmentä vuotta kestäneeseen sisälliseen »Valkosten ja punasten ruusujen sotaan».
Toiselta puolen täytyi tämän »hätätilan» tehdä hoviherrojen joukossa Wiclifin uskonpuhdistuksen aatteet, se on itse asiassa sen vaatimuksen, että kirkon omaisuus olisi pakkoluovutettava heidän hyväkseen, mitä suurimmassa määrin suosituksi.
Kun Edvard III:nnen asetus ei auttanut, koki aatelisto monin paikoin ratkaista »työväenkysymystä» toisella tavalla, nimittäin suoran väkivallan avulla, palauttamalla maaorjuuden, asettaen talonpojat pakkotyöhön heidän tiloillaan.
Se katkeruus, jonka sellainen väkivaltaisuus sai aikaan, oli varsin sopiva maaperä lollhardilaiselle kiihotukselle. Talonpojilla oli kyllä aivan toisia harrastuksia kuin kaupunkien omaisuudettomilla luokilla, mutta heidän vastustajansa olivat samat ja heidän lähin päämääränsä sama: rikkaiden ja heidän valtiomiestensä oikeudenloukkausten lopettaminen. Mitään ei asiaan vaikuttanut se että toiset rikkaista puhuessaan pääasiassa tarkottivat hoviherroja, toiset etupäässä kauppiaita.
Sen kautta että talonpojat liittyivät kaupunkien alempiin luokkiin, kadotti lollhardilaisliike kumminkin varmuuttaan; se lakkasi olemasta puhtaasti kommunistinen liike ja muuttui kansanvaltaiseksi vastustusliikkeeksi, johon sisältyi sangen monenlaisia suuntia. Mutta se voitti tavattomasti voimakkuudessa.
Rikhard II:sen hallituksen alussa kärjistyi talonpoikien ja hoviherrojen välinen vastakkaisuus äärimmilleen. Edvard II:nnen viimeisinä vuosina oli englantilaisilta kadonnut sota-onni. Heidän täytyi v. 1374 tehdä epäedullinen aselepo. Aatelistolla ei ollut nyt mitään muuta keinoa kuin nylkeä talonpoikiaan. Mutta jos herrojen väkivalta kasvoi, niin täytyi sodan lakattua, kun näin monet palkkasoturit taas palasivat aurankurkeen ja lisäsivät sotakuntoisten talonpoikien lukua, myöskin talonpoikien uhkamielisyyden lisääntyä. Yhteentörmäys molempien vihamielisten luokkien välillä tuli pian välttämättömäksi. Talonpoikien täytyi suorastaan nousta kapinaan, sillä hallintovoimat alkoivat toimia kansanliikettä vastaan ja mitä ankarimmin vainota lollhardilaisia agitatoreja. John Ball vangittiin Kanterburyn arkkipiispan käskystä. Vangittaessa hän lienee ilmottanut, että hänen 20,000 ystäväänsä pian vapauttaisivat hänet. Ja ennustus toteutui.
Tavallisen esityksen mukaan oli talonpoikaiskapinan puhkeamiseen syynä muuan aivan satunnainen seikka: eräs veronkokooja raiskasi väkisin erään tiilenlyöjän Wat Tylerin tyttären. Tämä kosti lyömällä virkamiehen kuoliaaksi ja kehotti kansaa ryhtymään väkivaltaa väkivallalla vastustamaan.
Mutta itseasiassa puhkesi meteli ilmi useissa paikoin samaan aikaan 10 p:nä kesäk. 1381. Tärkeimmäksi tuli Norfolkin, kutomateollisuuden pääpaikan, sekä Kentin kapina, missä maaorjuus jo oli kokonaan hävinnyt. Kentin kapinaa johtivat Wat Tyler, joka oli taistellut sodassa Ranskaa vastaan ja hyvin perehtynyt sotaan, sekä muuan pappi, Jack Straw. Kapinoitsijat marssiva Lontoota vastaan, vapauttivat tiellä John Ballin vankeudesta ja asettuivat leiriin Lontoon ulkopuolella olevalle Blackheathille, mustalle kankaalle. He kutsuivat kuningasta luokseen. Tämä tulikin laivalla Thems-jokea myöten, mutta ei uskaltanut nousta maalle, vaan palasi kotiin tyhjin toimin. Nyt talonpojat hyökkäsivät kesäk. 12 p:nä Lontooseen, jonka portit heidän kaupunkilaistoverinsa olivat heitä varten pitäneet avoinna. Pääkaupungin alemmat luokat yhtyivät heihin, ja kapinoitsijat kostivat sortajiensa palatseille, kun eivät voineet saada heitä itseään käsiinsä. Niin poltettiin Lancasterin herttuankin palatsi, sillä häntä vihattiin kaikkein eniten. Mutta he eivät ryöstäneet, »ja jos he tapasivat jonkun varastamasta, löivät he hänet heti kuoliaaksi, niinkuin ainakin henkilöt, jotka eivät vihaa mitään pahemmin kuin varkautta».
Nuori, vasta viisitoistavuotias kuningas oli neuvosherrojen, muutamien aatelismiesten ja Kanterburyn arkkipiispan kanssa paennut Toweriin, Lontoon linnaan. Turhaan Lontoon lordmajori Walworth kehotti häntä ryhtymään hyökkäykseen kapinoitsijoita vastaan ja lupasi, että kaupungin rikkaat porvarit silloin yhtyisivät hänen joukkoihinsa. Salisburyn kreivi väitti, että kaikki olisi mennyttä, jos kuningas joutuisi tappiolle avoimessa taistelussa, ja tämä mielipide voitti, huolimatta siitä, että kuninkaalla oli käytettävänään 8,000 hyvin varustettua miestä. Pelko oli lamauttanut kokeneetkin soturit. Kapina pysyi täten sotilaallisesti voittamattomana, kuningas päätti ryhtyä keskusteluihin. Tässä on kokonaan toinen kuva nähtävänä kuin se, minkä Ranskan jacquerikapina tarjoo.
Richardilla olikin täysi syy olla myöntyväinen, sillä 14 p:nä kesäkuuta kapinoitsijat hyökkäsivät Toweriin ja surmasivat muun muassa arkkipiispan — saman miehen, joka oli vangituttanut John Ballin — sekä toisiakin hänen vainoojiaan, joita saivat käsiinsä.
Vähää ennen kuningas oli jättänyt tämän linnan ja ryhtyi Mile-Endissä keskustelemaan kapinoitsijain kanssa. He selittivät tahtovansa olla vapaita talonpoikia ja saada vapautensa kirjallisesti tunnustetuksi. Sen ohessa he vaativat aateliston metsästys- ja kalastusoikeuksien sekä muiden samallaisten etujen lakkauttamista. Kuningas myöntyi kaikkeen, mitä he pyysivät, ja selitti olevansa valmis antamaan heti tarpeelliset asiakirjat. Kolmekymmentä kirjuria asetettiin toimimaan sellaista tarkotusta varten.
Täten olivat talonpojat saavuttaneet sen, mitä tahtoivat, Suuri joukko heistä palasi taasen kotiin, johon seikkaan myöskin muonan puute lienee vaikuttanut. Heillä oli vain pieniä varastoja mukanaan ja Froissart kertoo, että jo ennen Lontoon vallotusta, Blackheathilla neljäs osa talonpojista oli pakotettu ruuan puutteessa paastoomaan. Mutta suurempi joukko,jota Wat Tyler, Jack Straw ja John Ball johtivat, pysyi vielä paikallaan valvoakseen asiakirjojen valmistumista, ehkäpä myöskin tahtoakseen enempi myönnytyksiä.
Keskustelut uudistettiin seuraa vana päivänä. Kapinalliset kohtasivat kuninkaan ja hänen ritarinsa Smithfieldissä. Richard kutsutti Wat Tylerin molempien sotajoukkojen välillä tapahtuvaan keskusteluun, ja tämä noudatti kutsua.
Kun keskustelua pidettiin, lähestyi heitä muuan ritari. Kun Wat Tyler paheksui sitä, käski Richard vangita hänet. Joukko sotamiehiä äskenmainitun lordmajori Walworthin johtamana hyökkäsi hänen kimppuunsa ja lukuisien miekkojen lävistämänä kaatui Wat Tyler maahan. Mutta Richard, joka nuoruudestaan huolimatta jo oli täysin perehtynyt kaikkeen siihen kavaluuteen ja teeskentelyyn, jota silloin kutsuttiin valtiotaidoksi, ratsasti hämmästyneitten kapinoitsijoiden luokse, syytti Wat Tylerin olleen petturin, joka oli tahtonut surmata hänet, ja ilmotti että hän itse, kuningas, tästä lähin tahtoisi olla talonpoikien johtaja. Tällaista puhetapaa käyttäen sai hän pysytettyä heidät niin kauaksi aikaa, että Lontoon porvarit ehtivät varustautua ja saapua paikalle. Mutta Richard ei edes silloinkaan uskaltanut väkineen ryhtyä julkitaisteluun. Tyydyttiin siihen, että erotettiin kapinalliset Lontoosta ja että tähän kaupunkiin palautettiin »järjestys». Talonpojat saivat kirjat siitä, että olivat vapaita, jonka jälkeen he niine hyvineen hajaantuivat.
Huonommin kävi kapinan Norfolkissa. Talonpojat vallottivat 11 p:nä kesäk. Norwich'in, mutta sen piispa, Henry Spencer, kokosi pian sotajoukon, hyökkäsi kapinallisten kimppuun ja löi heidät taistelussa, jossa hän omalla kädellään surmasi muutamia. Kaikki vangit hän mestautti, niitten joukossa myös kapinan johtajan, John Littlestreetin. Hurskaalla piispalla oli erityinen ilo personallisesti antaa kuolemaantuomituille uskonnon viimeinen lohdutus.
Pienemmät kapinanyritykset sammuivat suurimmaksi osaksi alkuunsa. Sittenkun talonpojat olivat rauhottuneet, alkoi Richard miettiä, kuinka hän sopivimmin voisi rikkoa »kuninkaan sanansa», jota hän ei koskaan ollut aikonutkaan pitää. Sellainen kuului silloin ajan tapaan.
Uudempi valtiotaito oli vielä kehdossaan, ja valhetta, petosta ja salamurhaa käytettiin silloin rohkeammasti kuin myöhemmin, jolloin kansan arvostelun vuoksi on pidetty tarpeellisena heittää siveellinen peite valtiotaidon konnuuksien ympärille. On tavallista puhua »kuninkaan sanasta» kuin jostakin erikoisen pyhästä ja rikkomattomasta. Mutta 1300-luvusta aina 1600-lukuun asti — vieläpä myöhemminkin — pidettiin sanansapitäväisyyttä ja rehellisyyttä yleensä heikkoutena, jollaiseen suuri hallitsija ei saanut tehdä itseänsä syypääksi.
Niin pian kuin kuningas oli koonnut ympärilleen 40,000 miehen suuruisen sotajoukon — »jommoista Englanti ei ennen milloinkaan ollut nähnyt», kuten muuan aikalainen sanoo — heitti hän naamarin kasvoiltaan ja asetti tuomioistuimia kapinallisten rankaisemiseksi. Essexin miehet lähettivät silloin lähettejä muistuttamaan häntä hänen lupauksistaan. Mutta kun tämä kuninkaallinen poikanen tiesi olevansa suuren sotajoukon ympäröimänä, oli hänen kukonharjansa niin paisunut, että hän vastasi: »Orjia olette olleet ja orjia olette. Te jäätte maaorjuuteenne, mutta ei sellaiseen, jossa tähän saakka olette olleet, vaan vielä tavattoman paljon pahempaan. Sillä niin kauan kun Me elämme ja Jumalan armosta hallitsemme tätä valtakuntaa, tulemme Me käyttämään järkemme, voimamme ja kykymme niin teitä sortaaksemme, että teidän orjuutenne tulee varottavaksi esimerkiksi jälkeläisillenne.»
Tämä provokatsioni saavutti tarkotuksensa. Essexin talonpojat tarttuivat vielä kerran aseisiin, mutta täytyen turvautua vain omiin voimiinsa — sillä toiset kreivikunnat pysyivat alallaan —, he pian kukistuivat kuninkaan ylivoiman alle.
Näennäisesti oli »järjestyksen» asia päässyt voitolle. Mutta englantilaiset valtiomiehet eivät voineet salata sitä itseltään, etteivät he olleet kukistaneet pääkapinaa avoimessa taistelussa ja että heidän ainoastaan valheilla, salamurhalla ja arkamaisella hyökkäyksellä oli onnistunut torjua pahin. Kapina ei sen vuoksi jäänyt hedelmättömäksi, huolimatta siitä, että se lopuksi näennäisesti kyllä onnistui huonosti. Suuret herrat varoivat niin käyttämästä voittoaan, että he olisivat saaneet koko talonpoikaisluokan uudestaan kapinaan. Englannin talonpoikien vapauttaminen maaorjuudesta jatkui keskeymättä ja ennen vuosisadan loppua se olikin kaiken kaikkiaan loppuun suoritettu.
Mutta talonpoikien ohella olivat Lontoossa ja Norwichissa myöskin kaupunkien alemmat luokat nousseet kapinaan. Nämä olivat turvattomampia kuin talonpojat ja voittajien kosto suuntautumin etupäässä heitä kohtaan. Kun kuulemme, että kapinan loputtua sen johtajat joutuivat pelottavien verituomioiden uhreiksi ja että heistä 1,500 surmattiin, muitten muassa myöskin Jack Straw ja John Ball, niin saanemme otaksua, että tämä koski talonpoikia vähemmässä määrin kuin heidän kaupunkilaisia liittolaisiaan. Parlamentin asiakirjoissa löydämme vielä 289 kuolemaan tuomitun kapinanjohtajan nimet. Niistä oli 151 Lontoosta ja ainoastaan 138, ei siis puoletkaan, muista kaupungeista ja maaseudulta.
Mutta kapinan onneton loppu ei ehkäissyt talonpoikaisluokan vapautumista kuin hetkeksi. Sitä vastoin oli se melkein kuolemanisku lollhardilaisliikkeelle, vieläpä koko paavikunnan vastustukselle.
Kuninkaasta ja aatelistosta olikin kieltämättä liiaksi vaarallista niin kapinallinen väestö selkäpuolellaan ruveta vallankumoukselliseen liikkeeseen, sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta paavia kohtaan ja ottaa takavarikkoon kirkon omaisuus. Saatiinkin sitä helpommin sovinto aikaan paavikunnan kanssa, kun tämä juuri tähän aikaan lakkasi olemasta Ranskan politikan yksinomaisena aseena. Kirkossa oli v. 1378 alkanut suuri hajaannus, josta pian tulemme lähemmin puhumaan. Maailma oli saanut kaksi paavia, ranskalaisen Avignoniin ja ranskalaisvihollisen, roomalaisen, jota Saksa ja Englanti tukivat.
Jos uskonpuhdistus todellakin olisi ollut sen siveellisen mielipahan seurauksena, jonka paavikunnan rappeutuminen sai aikaan, kuten protestantismin ideologiset historiankirjottajat luulevat voivansa meille uskotella, niin olisi Wiclifin liikkeen pitänyt saada enempi vauhtia tämän suuren hajaannuksen aikana, sillä silloin paavikunta oli siveellisessä suhteessa syvimmälle vaipunut. Mutta historian kulun määräävät luokkaedut ja luokkienväliset taistelut, ja vuodesta 1381 alkaen Englannin hallitsevien luokkien edut olivat Wiclifin pyrkimyksille vastakkaiset.
Totta kyllä, ei hänellä eikä hänen suosijoillaan ollut vähintäkään yhteyttä talonpoikaiskapinan kanssa; päinvastoin oli, kuten olemme nähneet, hänen suojelijansa Lancasterin herttua, kapinallisten keskuudessa eninten vihattu mies. Mutta siitä huolimatta näyttäytyi hänen oppinsa olevan vallankumouksellisempi kuin mitä sopi Englannin vallitsevien luokkien etuihin. Jo v. 1382 muuan Lontoossa pidetty kirkolliskokous kirosi 24 hänen lausettaan kerettiläisinä, ja parlamentti käski samana vuonna erityisellä lailla maallisia oikeusistuimia tukemaan hengellisiä. Ei auttanut sekään, että Wiclif v. 1382 julkaisi kirjotuksen »De blasphemia» (herjaamisesta), missä hän lausui paheksumisensa talonpoikaiskapinan johdosta. Yksinpä entinen suosijansa, Lancasterin herttua, hylkäsi hänet. Wiclif erotettiin Oxfordin yliopistosta ja kaikki korkeammat arvot riistettiin häneltä. Hänen täytyi vetäytyä kirkkoherranpaikkaansa Lutterworthiin, missä hän jo v. 1384 kuoli.
Pahemmin kävi lollhardien. Talonpoikaiskapinasta asti, johon lollhardilaiset kiihottajat olivat suuressa määrin vaikuttaneet, pidettiin jokaista lollhardia, joka saatiin ilmi, jo edeltäkäsin suurena kavaltajana, jonka oikea paikka oli polttoroviolla. Samallainen vainonaika, joka Saksassa oli Kaarle IV:nnen ajoista alkaen vallinnut, koitti nyt Englannin lollhardeille. Liikettä ei voitu kokonaan tukahduttaa, mutta toiselta puolen ei myöskään lollhardien onnistunut milloinkaan saavuttaa sellaista merkitystä, kuin heillä oli ollut vuosina 1360–81. Samoin kuin Saksassakin eivät he Englannissakaan voineet tehdä muuta kuin tavattomassa määrässä joutua aatteensa marttyyreiksi.
Vuoden 1381 kapina vaikutti luonnollisesti myöskin ulkomaihin ja saattoi kaikkialla vainot beghardeja ja valdolaisia vastaan uudelleen puhkeamaan. Vuosisadan lopulla ei heillä ollut enään ainoatakaan varmaa pakopaikkaa. Silloin koitti äkisti, suurimman hädän vallitessa, vainotuille ja sorretuille riemunaika, joka ihanasti todisti heille, kuinka »Herra on heikoissa väkevä». Hussilaissotien puhjetessa alkoi Böhmissä kommunistisille pyrinnöille sankari-aika, tuon Ranskan suuren vallankumouksen aikakauden vertainen, joka alkoi vuonna 1793.
[1] Fuller kirkkohistoriassaan kertoilee, kuinka alamaalaisia kutojia houkuteltiin Englantiin. »Kuninkaamme lähetti Flanderiin henkilöitä, jotka pyrkivät sellaisten alamaalaisten täydelliseen suosioon, jotka olivat, täysin taitavia ammatissaan, mutt'eivät olleet itsenäisiä mestaieita, vaan sällejä ja palkkalaisia. He surkuttelivat näitä sälliraukkoja, joilla muka oli orjuudessaan niin paha olla ja joita kohdeltiin pikemmin pakanallisesti kuin kristillisesti. Aikaisin ylös ja myöhään maata, kaiken päivää kovaa työtä ja huonoa ruokaa — pari silliä ja kuivaa juustoa. Ja kaikki tämä rikastuttaakseen vain mestareita, samalla kun heille itseleen ei ollut siitä pienintäkään hyötyä! Kuinka onnellisia he sitävastoin olisivatkaan, jos tahtoisivat tulla Englantiin ja tuoda mukanaan ammattitaitonsa, kaikkialla olisi heille ovet avoinna! Silloin he saisivat syödä härän- ja lampaanlihaa niin paljon kuin vaan jaksaisivat, vaikka haljetakseen ... Ja onnellinen se maanomistaja, jonka taloon sellainen alamaalainen menisi työkykyineen rikkautta tuomaan. Muukalaisena hän sinne tulisi, mutta sulhasena ja vävypoikana hän sieltä palaisi ...
[2] Tiedonannot sen tuhotöistä eri paikoissa ovat todellakin kauhistuttavia. Venedigissä sanotaan kuolleen 100,000 henkeä, Lübeckissä 90,000, Strassburgissa 16,000. Wienissä laskettiin yhtenä päivänä kuolleen yli 9,000 henkeä. Monessa seudussa kuoli noin yhdeksän kymmenesosaa koko väestöstä.