Toisen Suomen työväen puoluekokouksen pöytäkirja

Julkaistu: 1903
Lähde: »Toisen Suomen Työväen Puoluekokouksen (5:n työväenyhdistysten edustajainkokouksen) Pöytäkirja». Suomen työväen puoluehallinnon kustantama, Ammattilaisen kirjapaino O. Y., Turku 1903
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

Sisällysluettelo:

Pöytäkirja:
1. Kokouksen alkutoimet.
1. Kokouksen keskustelut ja päätökset.
1. Kokouksen lopputoimet.
  1. Ensi puoluekokous, vaalit
  2. Kokouksen loppu ja erityisiä ehdotuksia

Liite:
- Miten voitaisiin saada osuustoiminta Suomessa koko maata ja köyhälistöä käsittäväksi? kirj. H. Gebhard
- Vanhuudenvakuutus, A. Nieminen
- Työttömyyskysymys, M. Hälleberg
- Pisin työpäivä ja alin palkka, J. A. Salminen
- Työväen osuusliikeasia, M. Vuolukka
- Työväen kunnallisohjelma, M. Vuolukka
- Naisten suojeluslait, Hilja Pärssinen
- Ohjelmakysymys, J. K. Kari
- Maatalousohjelma, M. Vuolukka
- Yhteiset jäsenkirjat
- Taloustieteen opettaminen, L. P. Korhonen
- Tilattoman väestön aseman parantaminen, Kössi Koskinen
- Työväen tapaturmavakuutus, K. F. Hellstén
- Maanviljelys-osuuskunnat, V. Helin
- Suurlakkorahasto, K. F. Hellstén
- Puoluehallinnon toimintakertomus, J. K. Kari

I. Kokouksen alkutoimet

1. Kokouksen avaaminen, toimimiesten vaali, edustajat.

Ensimäinen Suomen työväen puoluekokous (4:s työväen edustajain kokous), joka pidettiin Viipurissa 1901,^[1] päätti seuraavan puoluekokouksen pidettäväksi Oulussa v. 1903. Oulun työväenyhdistys ei kuitenkaan voinut määräaikana ottaa kokousta vastaan, koska sillä oli suuret yhdistyksen talon rakennuspuuhat parhaallaan käynnissä ja yhdistyksen vanha rakennus oli osaksi purettu, osaksi mahdoton käyttää rakennustoimen tähden. Tämän johdosta tiedusteli puoluehallinto Forssan ja Hämeenlinnan työväenyhdistyksiltä, olisivatko ne halukkaita ottamaan kokousta vastaan, ja saatuaan myöntävän vastauksen, ryhtyi hakemaan lupaa kokouksen pitoon. Lupa myönnettiinkin Forssaan, jonka johdosta puoluehallinto kehotti puolueeseen liittyneitä yhdistyksiä valitsemaan edustajia puoluekokoukseen elokuun 17–20 päiviksi.

Kokous alkoi maanantaina elokuun 17 p:nä k:lo 8 aamulla työväenyhdistys »Kuhan» huoneistossa, mikä oli tilaisuutta varten koristettu lipuilla ja köynnöksillä. Salin peräseinällä olevaa koroketta, jolle puheenjohtajan ja sihteerin pöytä oli asetettu, reunustivat kauniit katajat. Taustalla oli paitse lippuja kaksi punaista kilpeä, niissä tunnuslauseet: »Pois sorto, pois vääryys, pois väkivalta!» sekä »Oikeutta kaikille!» Sivuilla oli kaksi hiilipiirustusta, kuvaten toinen jykevää seppää työtamineissaan, toinen lastaan kantavaa äitiä. Edelliseen liittyi kirjoitus »Kunnioita työntekijää!», jälkimäiseen »Tervetuloa! Viihtyös hyvin!»

Kun edustajat olivat asettuneet pöytiensä ääreen, avasi Forssan työväenyhdistyksen puheenjohtaja J. V. Orell kokouksen seuraavin sanoin:

»Arvoisat kansalaiset sekä aatetoverit ja järjestyneen työväestön edustajat! »Kuha» työväenyhdistyksen puolesta saan lausua teidät tervetulleiksi tänne meidän matalaan majaamme kolmanteen työväenpuoluekokoukseen, koska meillä on ollut se kunnia, että voimme teidät tänne vastaanottaa, vaikka olemmekin vähemmän kehittyneitä tässä meille vielä vaillinaisesti tunnetussa työväenaatteessa.

»Ja koska täällä tullaan keskustelemaan köyhälistön tarpeista ja sen etua tarkoittavista seikoista, on toivottavaa, että asiat keskustelussa selviävät sovulla ja veljellisellä rakkaudella, työväenaatteen suureksi hyödyksi. Tunnemmehan, ettei tämä aate enää ole ainoastaan hetken innostuksen luoma, vaan tosi tarpeiden ja oikeuden vaatima. Ilman vaatimuksia olisi työväki vielä samanlaisessa asemassa kuin muinaisaikoina. Mikä tämän tähänastisen muutoksen on saanut aikaan? Työväen järjestyminen! Se on saanut meidätkin tänne nyt kokoon etujamme valvomaan.

Tervehdyspuheen pidettyä astui puheenjohtajan paikalle puoluehallinnon puheenjohtaja K. F. Hellstén Turusta, ilmoittaen, että puoluehallinto on valinnut kokouksen sihteeriksi opettaja J. K. Karin. Vaali hyväksyttiin yksimielisesti.

Kokoukselle oli puoluehallinto ehdottanut valittavaksi neljä puheenjohtajaa. Ehdotus hyväksyttiin ja puheenjohtajiksi valittiin huutoäänestyksellä yksimielisesti M. Hälleherg Helsingistä, Heikki Lindroos Tampereelta, E. Salin Porista ja T. Tainio Turusta.

Valtakirjojen tarkastajiksi valittiin J. V. Orell, K. F. Hellstén ja J. K. Kari.

Sillä aikaa kuin valtakirjojen tarkastajat olivat työssään, tarjosi »Kuha» työväenyhdistys edustajille kahvit.

Forssan »Kuha» yhdistyksestä: rouva K. Orell, kirjap. omistaja R. Drockila, maalari J. V. Orell, makasiinikirjanpitäjä Kaarlo Meritähti, tehtaantyömiehet Juho Cederqvist ja Juho Virtanen.

Haminan työväenyhdistyksestä: räätäli K. H. Lust ja kirjaltaja A. H. Manner (tulivat myöhemmin).

Helsingin työväenyhdistyksestä: rouva Eeva Järvinen, neiti Sandra Reinholdsson, kirvesmies M. Hälleberg, maalari F. M. Orrela ja verhoilija V. Löfqvist.

Helsingin Sörnäisten työväen yhdistyksestä: neiti Maria Mäkinen ja työnjohtaja Johan Heitto.

Hämeenlinnan työväenyhdistyksestä: räätäli A. Judén ja suutari J. H. Saaristo.

Imatran työväenyhdistyksestä: peltiseppä Pietari Suttelin ja sähkötyöntek. Antti Mäkelin.

Kotkan työväenyhdistyksestä: toimittaja K. N. Rantakari ja räätäli V. Pylkkö.

Kymin työväenyhdistyksestä: viilaaja Aleksander Lehtonen ja kirvesmies Anton Päiviö.

Messukylän työväenyhdistyksestä: mylläri J. Bastman ja ulkotyöm. J. A. Silander.

Oulun työväenyhdistyksestä: räätäli J. Kemppainen ja kirvesmies K. Ahmala.

Reposaaren työväenyhdistyksestä: kaupanhoitaja Aksel Sjöholm ja työmies Antti Stenbacka.

Sortavalan työväenyhdistyksestä: asioitsija Oskar Leino (tuli myöhemmin).

Tampereen työväenyhdistyksestä: neiti Maria Kulmala, toimittajat Yrjö Mäkelin, M. Vuolukka ja Seth Heikkilä, osuuskaupanhoitaja Heikki Lindroos ja nahkuri K. Lindfors.

Tampereen ulkotyöväenyhdistyksestä: kirjapainonomistaja J. V. Hellberg.

Turun työväenyhdistyksestä: rouvat M. Tuominen ja M. Kanervo, faktori J. A. Salminen, taloudenhoitaja J. H. Jokinen, keittiönomistajat T. Tainio ja M. Saarinen sekä räätäli A. Palmroos.

Urjalan työväenyhdistyksestä: puuseppä Edvard Hokkanen ja työmies Evert Hokkanen.

Vaasan työväenyhdistyksestä: räätäli J. E. Lillnix ja M. Hätinen (tuli myöhemmin).

Viipurin työväenyhdistyksestä: rouva Anni Huotari, neiti M. Kontulainen, verhoilija J. P. Holopainen, opettaja A. Karttunen, räätäli V. Laitinen ja toimittaja A. Huotari.

Viipurin Talikkalan työväenyhdistyksestä: muurari S. J. Forsgrén ja kauppias P. J. Pohjalainen.

Talikkalan t. y:n maalarien a.-osastosta: ylioppilas August Rissanen (tuli myöhemmin).

Paitse yllämainitusta, joiden edustajaoikeus on puolueen säännöissä määrätty, hyväksyi kokous edustajiksi seuraavat:

Työläisnaisten liittohallinnon puolesta: rouva Hilja Pärssinen Viipurista.

Raittiudenystäväin päätoimikunnan lähetystönä: tohtori Väinö Wallin, konduktööri J. A. Kuhlberg ja kirjaltaja F. A. Pettersson.

Sitäpaitse myönnettiin maalari Grönlundille Helsingistä ja räätäli R. Roineelle sekä suutari J. Sandholmille Turusta puheoikeus kokouksessa.

Virastojen puolesta oli kokouksessa koko ajan läsnä Hämeen läänin varalääninsihteeri L. Björkman sekä paikkakunnan nimismies ja pari poliisia.

Kun kokoukselle oli ilmoitettu kaikki valtakirjat hyväksytyiksi ja luettu edustajain nimet, asettui puheenjohtajaksi M. Hälleberg, tervehtien kokousta seuraavin sanoin:

»Arvoisat kokouksen jäsenet! Pyydän, että me kaikki koettaisimme maltillisesti ja vakavasti käsitellä niitä monia, köyhälistön parasta tarkoittavia kysymyksiä, jotka tulevat tässä kokouksessa esille. Ottaessani vastaan kokouksen minulle uskoman tärkeän toimen yhtenä kokouksen puheenjohtajana, tunnen itse kokemattomuuteni tässä tehtävässä, mutta toivon, että kokouksen jäsenet auttavat minua käsittelemällä asioita maltillisesti, jotta ne saataisiin kunnollisesti ratkaistuiksi. Toivon, että ne päätökset, joita täällä tulemme tekemään, koituvat koko maamme köyhälistön hyväksi.»

Kokoushuoneisiin päätettiin laskea, paitse edellämainittuja, ainoastaan työväenyhdistyksen jäsenlipuilla varustettuja henkilöitä kuuntelijoiksi. Paimiosta läsnäolevalle asemamies Pöysäselle myönnettiin läsnäolo-oikeus ilman jäsenlippua, koska ei paikkakunnalla ole vielä työväenyhdistystä. Ovelle asetettiin vartija valvomaan tämän päätöksen noudattamista.

2. Johtava komitea ja keskustelukysymykset.

Johtavaan komiteaan valittiin avonaisella äänestyksellä kokouksen puheenjohtajat T. Tainio E. Salin, Heikki Lindroos ja M. Hälleberg sekä sihteeri J. . Kari ynnä rouva E. ärvinen, neiti M. oululainen, herrat J. V. Hellberg, Y. Mäkelin, S. Heikkilä, J. A. Holopainen, K. F. Hellstén, J. H. Jokinen, E. Perttilä ja F. M. Orrela.

3. Valiokunnat.

Johtavan komitean ehdotuksesta asetettiin yllämainituita kysymyksiä käsittelemään seuraavat valiokunnat:

1. Ohjelmavaliokunta, käsittelee ylläolevista kysymyksistä kys. 2, 6 ja 12. Valiokuntaan kuuluvat herrat E. Valpas, E. Salin, J. K. Kari, T. Tainio, Y. Mäkelin ja J. P. Holopainen.

2. Agitatsioonivaliokunta, käsittelee kysymykset 8 a–c ja 14. Jäsenet neidit M. Kontulainen ja S. Reinholdsson sekä herrat T. Tainio, W. Löfqvist ja S. Heikkilä.

3. Osuustoimintavaliokunta, käsittelee kysymykset 7 a–c ja 15 a. Jäsenet H. Lindroos, F. M. Orrela, J. A. Salminen, M. Vuolukka ja E. Perttilä. Valiokunnan töihin pyydettiin J. Torvelainen ottamaan osaa.

4. Vakuutuskysymysvaliokanta, käsittelee kysymykset 3, 15 b ja 17. Jäsenet J. V. Hellberg, E. Salin, R. Drockila, M. Hälleberg ja rouva Eeva Järvinen.

5. Äänioikeusvaliokunta, käsittelee kysymykset 4 ja 5. Jäsenet Y. Mäkelin, K. F. Hellstén, K. N. Rantakari, T. Tainio, J. Heitto ja rouva H. Pärssinen.

6. Ammattijärjestövaliokunta, käsittelee kysymykset 9 ja 11. Jäsenet E. Salin, E. Perttilä, V. Pylkkö, M. Vuolukka ja M. Saarinen.

7. Valtiopäiväesitysvaliokunta, käsittelee kysymykset 10, 13 ja 22. Jäsenet rouva Hilja Pärssinen, herrat Anton Huotari, J. A. Salminen, A. Käcklund ja Heikki Lindroos. Sitäpaitse pyydetään 22 kysymystä käsiteltäessä valiokuntaan hrat V. Wallin, J. A. Kuhlberg ja F. A. Pettersson, jotka ovat kysymyksen kokoukselle esittäneet Raittiudenystäväin päätoimikunnan puolesta.

8. Työnvälitystoimistovaliokunta, käsittelee kysymyksen 16. Jäsenet J. V. Hellberg, J. Kemppainen. J. E. Lillnix. M. Hälleberg ja neiti Maria Kulmala.

9. Opetuskysymysvaliokunta, käsittelee kysymykset 18 ja 19. Jäsenet rouvat M. Tuominen ja A. Huotari, sekä herrat A. Karttunen, S. Heikkilä, A. Mäkelin. K. V. Karvonen ja J. V. Orell.

10. Tarkastusvaliokunta, käsittelee kysymykset 1, 20 ja 21. Jäsenet rouva M. Kanervo sekä herrat F. M. Orrela, V. Laitinen, A. Gröhn ja K. Lindfors.

11. Maatalousohjelmavaliokunta, käsittelee ohjelmavaliokunnan kanssa kys. 12 ja maatalousohjelmaa. Jäsenet rouva Eeva Järvinen, herrat Edvard ja Evert Hokkanen, T. Tainio, P. Suttelin, O. Mäkinen, J. A. Silander ja D. A. Merinen.

4. Kokouksen ohjelma

5. Sähkösanomia.

Lapua.
Sydämelliset onnentoivotukset puoluekokoukselle Lapuan työväeltä, vaikka vastaiseksi kodittomina ja ilman sääntöjä.
Asiaa harrastavain puolesta J. J. Vähämäki.

Sorsakoski.
Tee työtä ylevää onneksi kansan vapauteen vaatimisen.
Eläköön työväenaate!
J. Hoffrén, J. Michelsson, P. Valjus, G. Bäck, K. Blomberg, P. Savolainen, V. Reinikainen.

Turku.
Korkealle nouskoon päätöksienne nojalla Suomen köyhälistö!
Eläköön kansainvälinen työväenaate!
Ursin.

Viipuri.
Toivomme Korkeimman siunausta töillenne köyhälistön vapauttamiseksi rahavallan ikeestä.
Joukko rahavallan alaisia työläisiä Viipurissa.

Riihimäki.
Onnea ja menestystä työllenne köyhälistön kohottatamiseksi toivottavat
Aateveikot Riihimäellä.

Siilinjärvi.
Olkoon onni uurtajille, veljeys aatteen ajajille!
Tarmoa, innostusta ja sitkeyttä suokoon Luoja ajaessanne asioita köyhälistön.
Kohotkoon lippumme korkealle, että kautta maan siskot, veikot tulisivat näkemään, minkä ympärille on köyhälistön kokoonnuttava taistelemaan vapautensa ja oikeuksiensa puolesta.
Jalo, kauaksi tulevaisuuteen tähtäävä aatteemme lämmittäköön sydämiä toimimaan kaikkien sorrettujen yhteiseksi hyväksi.
Toivoo Savon saloilta toverillisesti tervehtien
Gustava ja A. J. Partanen.

Mikkeli.
Raastakaa, penkokaa ylös köyhät sorron alta.
Valjakka, Viljakainen, Lampinen, Hänninen, Knuutinen, Andelin.

II. Kokouksen keskustelut ja päätökset.

1. Kunnallinen kieltolakikysymys.

Raittiudenystäväin toimikunnan lähetystöä johti tohtori Väinö Wallin, lausuen kokoukselle seuraavaa:

»Turussa pidetyn yleisen raittiuskokouksen puolesta saamme me, siellä valittu lähetystö, lausua tälle kokoukselle raittiusväen kunnioittavan tervehdyksen.

»Kaukaisuudessa yhtyvät toisiinsa ne suuret ja jalot päämäärät, joita Suomen järjestynyt työväestö ja Suomen raittiuskansa tahoillansa ajavat. Kieltolaki seisoo teidän ohjelmassanne ja varmaan te kuvailette tulevaisuuden työmiestä sisällisesti ja vapaastikin raittiiksi. Raittiuskansa taas puolestaan tietää että raittiustyö ilman kansan valtavan, työtätekevän enemmistön kohottamista, ilman suurta kansanvaltaista päämäärää olisi työtä ilman tarkoitusta. Vankasti liittyvät nämä liikkeet toisiinsa, vaikka elämän jokapäiväisissä kiistoissa ja riidoissa emme sitä aina tarpeeksi huomaa.

»Tässä lujassa luottamuksessa me rohkenemme yleisen raittiuskokouksen puolesta tehdä tälle kokoukselle esityksen raittius- ja työväenpuolueitten lähestymisestä erästä määrättyä tarkoitusta varten. Teille lienee omien sanomalehtienne kautta tunnettu ehdotus, joka Raittiuden ystäväin puolesta tulee hallitukselle piakkoin tehtäväksi kunnallista kielto-oikeutta koskevan lain aikaansaamiseksi tulevilla valtiopäivillä.

»Tämän ehdotuksen pääkohtia ja päävaatimuksia on, että kaikkien väkijuomain myynti, joka nyt on niin kirjavasti järjestetty, on saatettava saman lain alaiseksi, että tähänastinen väkijuomalainsäädäntö ei ole mitenkään omiaan kansaa raitistuttamaan, ja että senvuoksi päätösvalta itse ydinkohdassa, saako väkijuomain myyntiä harjoittaa vai ei, on annettava raastuvan- ja kunnankokouksille, joissa ei kuitenkaan äänestetä asteikkojen, vaan pään ja äänen mukaan.

»Tietysti on vast'edes niinkuin tähänkin asti kieltolain sekä vaatimus pysyvä sekä raittiusväen että työväen puolueen ohjelmassa. Mutta ei tarvitse tässä kokouksessa huomauttaa, että jokaisen elinvoimaisen ja käytännöllisiin tuloksiin pyrkivän puolueen täytyy taistella niin sanoaksemme askel askeleelta, tuuma tuumalta. On suuri erehdys luulla, että varuillaan oleva ja tappeluhaluinen vihollinen voitetaan ainoastaan paljaalla halveksimisella. Pakko se on, joka panee laatimaan yleisten pääohjelmain rinnalle osittaisia ohjelmia, joiden määränä on raivata tietä yleisen ohjelman suuremmille tarkoituksille.

»Nyt on raittiusväki valmistanut sellaisen tilapäisen käytännöllisen ohjelman lähintä tulevaisuutta varten. Yksimielisesti siihen Turun kokous yhtyi, pysyttämällä kieltolain yleisessä ohjelmassaan. Eihän ole sellainen myönnytys helppo tehdä. Mutta toiselta puolen on ilo oleva vilpitön jo pienemmästäkin voitosta. Eikä kunnallinen kielto-oikeus, jos se tarmolla tulee toteutetuksi, varsin pieni voitto olisikaan.

»Toivoen saman katsantotavan voittavan alaa Suomen järjestyneessä työväestössä, kutsuen työväenpuoluetta tähän yhteiseen, huolellisesti valmistettuun ja sen vuoksi tähän astisista yrityksistä toivoaksemme tehokkaimpaan väkirynnäkköön yhteistä vihollistamme vastaan rohkenemme kokoukselle kunnioittavasti esittää:

»että työväenpuolue, pysyttämällä kieltolain vaatimuksen yleisessä ohjelmassaan, ottaisi erityiseksi raittiusohjelmakseen lähintä tulevaisuutta varten kunnallisen kielto-oikeuden vaatimuksen mies ja ääni perustuksella ja kaikin tavoin koettaisi vaikuttaa sellaisen lain aikaansaamiseen».

Kysymys lykättiin keskustelutta valiokuntaan, joka esitti kokoukselle seuraavan lausunnon:

Valiokunta oli yksimielinen siitä, että kunnallisen kieltolain aikaansaaminen on suuresta merkityksestä, ja että on edellytyksiä sen toteuttamiseksi. Tämän vuoksi työväenpuolueen tulee sitä tukea ja kannattaa, kuitenkin pitäen silmällä, ettei tällä syrjäytetä puoluenäkökohtia.

Yhteistoimintaan valtiopäivämiesvaaleissa tulee pyrkiä, mutta sen aikaansaamiseksi on raittiuspuolueen asetettava ehdokkaita, jotka eivät ole puolueemme vastustajia. Tällainen yhteistoiminta katsottiin hyödylliseksi, koska työväenpuolue ja raittiuspuolue saattavat eri paikkakunnilla olla niin heikosti edustettuina, että erillään ollen eivät mitään voittaisi. Valiokunta esittää siis työväen puoluekokoukselle seuraavan ponnen:

että työväenpuolue, pysyttämällä kieltolain vaatimuksen yleisessä ohjelmassaan tahtoo erityiseksi raittiusohjelmaksi lähimpää vastaisuutta varten hyväksyä kunnallisen kielto-oikeuden vaatimuksen henkilön ja äänen perustuksella ja koettaa kaikin tavoin edistää sellaisen lain aikaansaamista. Tämä voi parhaiten tapahtua työväenpuolueen ja raittiuspuolueen yhteistoiminnan kautta tulevissa valtiopäivämiesvaaleissa. Tämä yhteistoiminta ei kuitenkaan saa tapahtua puolueemme yleisen kannan kustannuksella.

Anton Huotari (puheenjohtaja).
V. Wallin.
A. Käcklund.
J. A. Kuhlberg.
F. E. Pettersson.
H. Lindroos.
Hilja Pärssinen (kirjuri).

Y. Mäkelin tahtoi lisättäväksi perustelun lauseeseen — »työväenpuolue ja raittiuspuolue saattavat eri paikkakunnilla olla niin heikosti edustettuina», sanat »nykyisten äänioikeusolojen vallitessa».

Lausunto hyväksyttiin tällä lisäyksellä yksimielisesti kokouksen päätökseksi.

2. Puolueen toimintakertomus ja tilit.

Puoluekokouksen jäsenille jaettiin painettuna puoluehallinnon sihteerin laatima toimintakertomus (katso liite sivut 84—100). Kertomusta tahtoi joku jäsen luettavaksi kokoukselle. Siihen ei kokous kumminkaan suostunut, koska jokaisella on aikaa lukemalla perehtyä siihen ennen päätöskeskustelua. Kertomus lykättiin ilman keskustelua valiokuntaan, joka laati siitä ynnä tileistä seuraavan lausunnon:

Tarkastusvaliokunta on kokoontunut tarkastamaan kertomusta Suomen työväen puoluehallinnon toiminnasta sekä puoluehallinnon tilejä vuosilta heinäkuun 10 p. 1900 — joulukuun 31 p. 1902. Tileistä lausuvat tilintarkastajat:

»Allekirjoittaneet ovat tänään tarkastaneet Suomen Työväen Puoluehallinnon tilit v. 1901–1902 ja havainneet ne olevan tarkoituksen mukaisessa kunnossa ja muuten kaikin puolin oikein tehdyiksi, jonka johdosta ehdotamme Puoluehallinnolle täydellistä tilinpäästöä.

Valiokunta katsoo tilit täysin kelvollisiksi ja ehdottaa sen johdosta kokoukselle:

että tilintarkastajain lausunnon johdosta myönnettäisiin Puoluehallinnolle täysi tilivapaus sekä lausuttaisiin kiitos tilien tekijälle.

F. M. Orrela (puheenjohtaja).
K. Lindfors. W. Laitinen.
A. Gröhn. Mimmi Kanervo (kirjuri.)

Tarkastusvaliokunnan lausunto hyväksyttiin yksimielisesti kokouksen päätökseksi.

3. Osuustoimintakysymykset.

Osuustoimintaa koskeviin kysymyksiin olivat laatineet alustuksia kys. 7 a. »Työväen osuusliiketten suhde puolueeseen» M. Vuolukka (katso liite siv. 21); kys. 7 b. »Miten voitaisiin saada osuustoiminta Suomessa koko maata ja köyhälistöä käsittäväksi?» tri Hannes Gebhard (katso liite sivu 1) ja kys. 7 c. » Eikö olisi jo aika Suomen työväen ryhtyä perustamaan Maanviljelys-osuuskuntia?» V. Helin (katso liite sivu 77).

H. Jalonen: Mitä tulee kysymykseen »miten osuustoiminta saataisiin koko maata ja köyhälistöä käsittäväksi», on alustaja tuonut esille pääasiallisesti sen tavan, millä tässä suhteessa voidaan päästä hyvään tulokseen. Mutta hän on kuitenkin jättänyt mainitsematta sen tärkeän seikan, että osuustoiminnan on yhdyttävä kulkemaan sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa käsikädessä, jos mieli päämäärää täydellisesti saavuttaa. Olevat olot viittaavat siihen, ettei osuustoiminta voi meillä menestyä muuten, kuin työväenliikkeen kanssa käsikädessä. Englannissa kulkevat molemmat pyrinnöt tosin erillään toisistaan, mutta siellä onkin osuusliike kehittynyt kapitalistiseen suuntaan. Meilläkin on viimeaikoina perustettu paljon osuuskauppoja, mutta ne eivät vastaa työväenliikkeen vaatimuksia, ennenkuin on saatu aikaan uudistuksia. Alustaja tekee alustuksessaan erittelyjä, mitkä näitä uudistuksia vaikeuttavat. Hän sulkee osuustoiminnasta tykkänään pois sen köyhälistön osan, joka ei omista omaisuutta. Siten jää osuustoiminnan ulkopuolelle n. s. irtolaiset, paikasta toiseen liikkuvat työntekijät. Näillekin olisi valmistettava tilaisuutta ottaa osaa osuustoimintaan, jos mielitään saada se käsittämään koko köyhälistöä. On päästävä siihen, ettei ryysyköyhälistöä laisinkaan ole, sitte vasta osuustoiminta saadaan kaikkia käsittäväksi.

Työväestön osallisuutta osuustoimintaan vaikeuttaa myöskin alustajan toisessa ponnessa vaatima lisämaksuvelvollisuus. Hän ei kuitenkaan ole onneksi määritellyt sen suuruutta, joten osuuskunnat ehkä voinevat asettaa sen niinkin pieneksi, ettei siitä ole haittaa työväestön liittymiselle osuuskuntain jäseniksi.

Alustajan ensi ponnessa vaadittua rajatonta yhtymisoikeutta vastaan on joskus tuotu esiin epäilyksiä, että kun yhtymisoikeutta ei rajoiteta, voi liikkeeseen liittyä kapitalisteja, jotka riistävät järjestämisvallan. Mutta sekin on turhaa luuloa. Jos köyhälistöä liittyy tarpeeksi lukuisasti, voivat he kokouksissa määrätä sen suunnan, jota toivovat noudatettavan.

Vuolukan alustuksen ponnet puhuja hyväksyi täydellisesti. Liikevoitosta olisi jaettava myöskin ei-osakkaille pieni määrä ostoksien suuruuden mukaan.

A. Käcklund: Ei ole yhtään yhteiskunnallisia parannuksia harrastavaa suuntaa, joka ei voisi osuustoimintaan yhtyä. Sillä jos osuustoimintaa aiotaan ryhtyä menestyksellä ajamaan, on se perustettava tykkänään afäärin kannalle. Aate on eri asia, osuustoiminta eri asia. Yhtyi t:ri Gebhardin alustukseen pääasiallisesti, mutta toivoi valiokunnan lisäävän ensi kohtaan, että osuuskunnat on perustettava afäärin kannalle, ja jättävän siitä pois sanan »uskontoon». Ehdotti ensi ponnen kuulumaan »Osuuskunta olisi perustettava liikenäkokohtien pohjalle rajattomalla jäsenmäärällä, katsomatta jäsenten sukupuoleen tai yhteiskunnalliseen asemaan».

A. Karttunen: Hrojen Vuolukan ja Gebhardin pohjustukset sopivat hyvin täydentämään toisiansa. Gebhardin alustuksessa on muutamia ristiriitoja. Hän sanoo, ettei lisämaksuvelvollisuutta saa asettaa liian pieneksi. Se on siis pidettävä suurena. Nyt on kuitenkin kysymys siitä, miten osuustoiminta saataisiin ulotetuksi mahdollisimman laajalle, hankituksi paljon jäseniä. Tähän päämäärään ei päästä, jos lisämaksuvelvollisuus pidetään suurena. — Muuten olisi suuresta jopa rajattomastakin lisämaksuvelvollisuudesta se hyöty, että se perehdyttäisi osuuskunnan jäseniä sekä liikkeeseen että toisiinsa. Alustaja sanoo myöskin, ettei pidä hankkia suuria tavaravarastoja, mutta esittää toisaalta vaatimuksen, että tavaraa on myytävä halpoihin hintoihin. Hinnathan saadaan alhaisiksi juuri siten, että ostetaan suuria määriä. Sentähden olisi juoksevaa tavaraa hankittava isoissa erissä. Silloin voitaisiin kohtuullisia hintoja pitäen saavuttaa suurempi voitto.

E. Salin: Kuten edellinen puhuja jo huomautti täydentävät molempain alustajain pohjustukset toisiansa, vaikka alustajien tarkoituksilla onkin eroa. T:ri Gebhard ehdottaa alustuksessaan vuosivoitosta jaettavaksi ainoastaan osuuskunnan jäsenille jonkun prosentin ostojen mukaan. Porin työväenyhdistys oli asiasta keskusteltaessa sitä mieltä, että ostoprosenttia olisi jaettava muillekin ostajille, kuin jäsenille, mutta puolta vähemmän. Osuustoiminnan tarkoitusperänähän on päästä leviämään mahdollisimman laajoihin kansankerroksiin. Sanotaan, että kun maksua on vain esim. 2 mk kuukaudessa, voi jokainen päästä osuuskunnan jäseneksi. Mutta köyhistä kodeista lähteneet tietävät kyllä, että monelle perheelle on vaikea luopua kaksimarkkasestakin, sillä kaikki pennit menevät aina tarkkaan »kädestä suuhun», kuten sanotaan. Kun ei-jäsenille jaettaisiin voittoa ostoksien mukaan, ei sitä tulisi antaa heille rahana, vaan merkitä kirjoihin osuusmaksun lyhennykseksi, kunnes osuus olisi maksettu. Näin voisi köyhäkin päästä jäseneksi. Sentähden ehdotan 8:nen ponnen e) kohtaan lisättäväksi, että ei-jäseniilekin jaetaan voitosta ostoprosenttia puolet siitä, mitä jäsenille, ja tämä voitto käytetään osuuden lunastamiseen. Täten menetellen toteutetaan kysymystä: miten voitaisiin saada osuustoiminta käsittämään koko köyhälistöä.

Vuolukka ehdottaa, että työväestön olisi perustettava oma keskusliikkeensä. Mielelläni kannattaisin ehdotusta, mutta toisaalta on otettava huomioon t:ri Gebhardin esitys, että osuusaate kärsii hajaantumisesta. Vaikea sanoa varmaan, kummalla on oikeammin. Ehkä on parasta noudattaa Porin työväestön mielipidettä, että köyhälistön tulee mahdollisimman lukuisasti liittyä osuustoimintaan, jolloin voivat määrätä asiain menon. Siten nuo molemmat näennäiset ristiriidat saadaan hyvin soveltumaan toisiinsa.

Mathilda Tuominen hyväksyi Vuolukan alustuksen mutta toivoi sen ohessa, että valiokunta ottaisi huomioonsa myöskin ensimäisen alustajan ponnet.

S. J. Forssgren yhtyi muuten Gebhardin alustukseen, mutta vastusti sen toista pontta. Lisämaksuvelvollisuutta ei saisi asettaa ainakaan suureksi, koska työväestö sitä pelkää eikä yhdy osuuskuntaan, jos se on suuri. Niin on käynyt Talikkalassa. Lisämaksuvelvollisuus olisi siis asetetttava paikkakunnallisten olojen mukaan mahdollisimman pieneksi. Samoin tulisi osuusmaksun olla mahdollisimman vähäisen. — Edustaja Salinin ehdotus, että voitosta jaettaisiin ostoprosentteina ei-jäsenille ainoastaan ¹⁄₂ siitä, mitä jäsenille jaetaan, ei ole osuustoiminnan luonteen mukaista, koska osuustoiminnasta koituvan hyödyn tulisi jakautua kaikille tasaisesti. Hänen ehdotuksensa mukaan saisi osuuskunnan jäsen ensiksikin 5 % osuusmaksulle ja vielä kaksi kertaa suuremman ostoprosentin, kuin ei-jäsen. Silloin osuustoiminta muuttuisi heille afääriksi. Ostoprosenttia olisi siis jaettava yhtä paljon kaikille, mutta ei-jäsenille se olisi käytettävä osuusmaksuksi.

K. H. Lust hyväksyi edustaja Vuolukan ponnet muuten, mutta arveli, että hän on asettanut puolueelle luovutettavan prosenttiosan liian suureksi. Olisi enemmän asetuttava vapaaehtoisuuden kannalle ja kasvatettava osuuskuntain jäseniä puolueen jäseniksi. Jos leimataan Vuolukan alustuksen mukaan työväenliikkeen vastustajiksi kaikki ne osuuskuntain jäsenet, jotka eivät suostu luovuttamaan vuosivoitosta 25 % puolueelle, ei olla oikealla tiellä. Valiokunta ottakoon etsiäkseen keskitien, joten saadaan puoluelaisiksi nekin, jotka eivät suostu luovuttamaan 25 %, mutta antavat sen sijaan vaikkapa vain 1 %.

J. Heitto: Kysymys on nyt periaatteellisesti siitä, myöntääkö kokous, että osuustoiminnasta on hyötyä työväenliikkeelle, voiko se parantaa työväestön asemaa. Tähän on kieltämättä vastattava myöntävästi, yhdyttävä siis Vuolukan alustukseen, jossa tämä tunnustetaan. Osuustoiminnasta on työväestölle etua jo nykyisessä muodossakin. Lämpimästi olisi myöskin kannatettava sitä, että osuuskunnat luovuttaisivat mahdollisimman suuren osan voitosta työväenpuolueelle. Mutta siihen voidaan parhaite päästä kasvattamalla osuuskuntain jäseniä puoluelaisiksi. — T:ri Gebhardin ponsia ei täällä ole tarvis hyväksyä, sillä ne ovat vain neuvovaa laatua. Eri paikkakuntalaiset ottavat osuuskuntia perustaessaan niistä huomioon sen, minkä katsovat kulloinkin tarpeelliseksi. Me emme kykene toimittamaan tätä valikoimista, sillä siihen vaaditaan jokaisen eri paikkakunnan olojen tuntemista. — Lisämaksuvelvollisuus on säilytettävä, sillä se pakottaa jäseniä tarkasti valvomaan liikkeen asemaa, joten ei kuperkeikkoja voi niin helposti tapahtua.

J. E. Lillnix yhtyi edelliseen puhujaan. Osuustoiminnalla on hyvin laaja merkitys. Nyt on jo liike kulkenut ainakin Vaasassa t:ri Gebhardin esittämään suuntaan, että se ei katso yhteiskunnallista asemaa, ei uskontoa eikä puolueita. Kuitenkin olisi osuustoiminta saatava suuremmassa määrässä kuin tähän saakka hyödyttämään työväen liikettä, koska osuustoiminnan kannattajana on melkein yksinomaan työväestö. Sentähden olisi kannatettava edustaja Vuolukan alustusta ja hyväksyttävä t:ri Gebhardin ponnet neuvoina, jommoisina ne ovat paikallaan.

J. Torvelainen: Osuustoimintakysymykseen on puoluehallinto hankkinut tätä kokousta varten kolme eri alustusta. Minä pyydän kokouksen jäseniltä hiukan kärsivällisyyttä, sillä minun täytyy kajota kaikkiin näihin kolmeen alustukseen, koska, ikävä kyllä, on selitetty väärin sosiaalidemokratian suhdetta osuustoimintaan.

Tri Gebhardin alustus on kuten täällä on huomautettukin, neuvovaa laatua. Sellaiseksi se on tarkoitettukin. Ensi ponnessaan alustaja osottaa tarkoittavansa osuustoiminnan levittämistä mahdollimman laajoihin kerroksiin, katsomatta jäsenten uskonnolliseen, valtiolliseen tai yhteiskunnalliseen kantaan. Täällä on pahoiteltu, että alustaja muka tahtoisi sulkea osuustoiminnasta pois varsinaisen köyhälistön. Se on väärinkäsitys. T:ri Gebhard tarkoittaa alustuksessaan niitä, jotka ovat niin alhaisella siveellisellä kannalla, etteivät voi tulla mukaan. Ulkomailla on paljon sellaisia aivan alhaisella asteella olevia, yhteiskunnan hartioilla ja rikoksissa eläviä onnettomia, joista sikäläiset osuustoimintaa ajavat sosiaalidemokraatit todistavat samaa.

Mutta samoin kuin ei näitä alhaisimmalla kannalla olevia saada mukaan, samoin ei osuustoimintaan myöskään saada yhteiskunnan ylemmillä asteilla olevia. Heille on osuustoiminta vastenmielistä sen kansanvaltaisen hengen vuoksi, jolle osuustoiminta perustuu. Siten jää osuusliike varsinaisesti vähävaraisten kansankerrosten, etupäässä työväestön kannatettavaksi.

Mitä lisämaksuvelvollisuuteen tulee, on se ulkomailla melkein kauttaaltaan voimassa, usein seurauksena erityisestä lainsäädännöstä, jota vastaavaa meillä ei ole. Siellä ei ole osuusmaksua, vaan ainoastaan sisäänkirjoitusmaksu ja rajaton lisämaksuvelvollisuus. Niinpä on Tanskan kaikkien osuuskuntien jäsenet rajattomassa lisämaksuvelvollisuudessa. Ja se on oikein. Meillä sanotaan: kun lisämaksuvelvollisuutta on, eivät vähävaraiset uskalla liittyä osuustoimintaan. Minulla on päinvastainen kokemus, ettei rikas uskalla. Mutta siihen voivat kuitenkin kaikki uskaltaa, sillä lisämaksu tulee kysymykseen vasta sitte, kun osuuskunnan kaikki omat varat on pantu likoon. Edesvastuumahdollisuus on hyvin vähäinen. Puolen vuosisadan ajalta ei tiedetä yhtään tapausta, missä jäsenet olisivat joutuneet lisämaksuvelvollisuuden nojalla maksamaan. Sillä on suuri kasvattava merkitys. Osuuskunnissa, joissa lisämaksuvelvollisuus on rajaton tai korkea, on kuri aina parempi kuin niissä, missä sitä ei ole. Jos ei lisämaksuvelvollisuutta ole, eivät jäsenet välitä harrastaa asiaa. He arvelevat, että kun maksan 10 markkaa, olen tehnyt velvollisuuteni. Menköön liike nurin, jos ei pysy pystyssä, mitäpä se minua liikuttaa.

Edustaja Käcklundin katsantokanta, että osuustoiminta olisi asetettava tykkänään afääripohjalle, ei ole oikea. Osuustoimintaa ei saa pitää afäärinä, vaan kasvattavana, valtiollisesti kehittävänä kouluna, joka puoli siinä on hyvin tärkeä. Kun Tanskassa pääsi kansanvaltainen ministeristö valtaan, luettiin tämä tapahtuma suureksi osaksi osuustoiminnan yhteiskunnallisen kasvatuksen ansioksi.

Edustaja Karttunen arveli, että käypiä tavaroita olisi ostettava suurissa määrissä. Tällainen menettely olisi vaarallinen erehdys. Sillä juuri näiden tavarain hinnat riippuvat tykkänään pörssikeinotteluista. Huomena voi kahvi olla 50 p. halvempi kuin tänään. Täytyy olla pörssimies, jos mieli kyetä seuraamaan hintojen vaihtelua. Siten on suuria varastoja pidettäessä aina tarjolla suoranaisen tappion vaara, vaikka emme oltaisikaan lukuun niiden aiheuttamia välttämättömiä menoja, palovakuutusta y. m. s. Ulkomailla eivät osuuskaupat laisinkaan pidä suuria varastoja, vaan tilaavat keskusliikkeistä käypää tavaraa sesongin mukaan. Juuri tässä suhteessa ovat osuuskunnat yksityisten kauppiaitten edellä, joilla täytyy olla suuria varastoja.

Edustaja Salin ehdotti, että ei-jäsenillekin olisi jaettava ostoprosenttina joku osa voitosta. Ehdotusta olisi kannatettava. Osuustoiminnan miehillä ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, eikä tapa ole suinkaan ristiriidassa osuustoiminnan periaatteiden kanssa, päinvastoin saadaan sen kautta lisää jäseniä. Tämä menettely on Suomessa keksitty temppu, jota ulkomaillakin ehkä ruvetaan noudattamaan, jahka siihen tutustuvat. Kuitenkaan ei saa ei-jäsenille jaettava ostoprosentti olla yhtäsuuri kuin jäsenille jaettava, kuten täällä on ehdotettu. Sillä siitä on seurauksena, ettei ruveta osuuskuntiin jäseniksi. Ja osuustoiminta pyrkii kehittymään juuri päinvastaiseen suuntaan, ettei tavaroita laisinkaan myytäisikään muille kun jäsenille. Meillä ei olla vielä ehditty näin pitkälle, joten tavaraa täytyy myydä ei-jäsenillekin, mutta ostoprosentin kautta näitäkin voidaan saada jäseniksi.

Vuolukan alustusta vastaan minulla on muutamia huomautuksia. Hän tahtoo vetää rajan sosiaalidemokraattien ja osuustoiminnanmiesten välille. Pyydän kysyä hra Vuolukalta, missä se raja on? Kysyessäni ulkomailla eräiltä johtomiehiltä, mihin puolueeseen kuuluvia osuustoimintaan etupäässä kuuluu, vastattiin minulle: jokainen, ken yhtyy osuustoimintaan, on sosiaalidemokraatti. Molemmat liikkeet ovat aivan läheisessä yhteydessä keskenään, osuustoiminta on peräti tärkeä tekijä vähäväkisten taistelussa. Siitä eräs esimerkki. Itävallan viiniviljelijät tarvitsevat vihtrilliä. Sen valmistajat tekivät keskenään renkaan ja nylkivät tavattomasti talonpoikia. He kärsivät sitä pari kolme vuotta. Eräs heidän edustajansa Richter kehotti viljelijöitä keskustelemaan keinoista, millä tätä nylkemistä voitaisiin välttää. Päätettiin koettaa yhteisoston kautta saada rengas hajoamaan. Koko vitrillin tarvis on 350 vaununlastia. Richterin kautta kertyi tilauksia 350 vaununlastiin. Kun hän meni tehtaan konttoriin, toivoen tämmöistä määrää ostettaessa hinnan halpenevan, näytettiin hänelle ovea. Silloin päättivät viljelijät, ettei osteta vitrilliä yhteen vuoteen, mihinkäpä silloin myyvät tuotteensa. Tehtailijat, joilla oli sitoumuksia suoritettavana, alkoivat peljätä. Nousi kova hälinä m. m. siitä, että työmiehet joutuvat tämän käyttölakon johdosta pois tehtaista ja siis leivättömiksi. Protestikokouksiakin järjestettiin. Mutta viljelijät pysyivät lujina, ja lopullisesti heidän lujuutensa antoi työntekijöille leipää. Sillä tehtailijoitten oli ennen täytynyt maksaa suuria palkkioita välittäjille, ja nämä palkkiot tietysti täytyi korvata toisaalta alhaisilla työmiesten palkoilla, toisaalta korkeilla vitrillin hinnoilla. Menot, mitä tehtailijoille syntyy tavaran välityksestä, eivät suinkaan ole vähäisiä. Esimerkkinä mainittakoon, että meilläkin löytyy tehtaita, jotka maksavat 60 % tuotteiden hinnoista palkkioksi välikäsille. Apulannotusaineet maksavat eräissä maissa toista markkaa sama määrä, mistä meillä on suoritettava 6–7 markkaa. Samoin oli Itävallan vitrillin laita. Mutta kun kuluttajat liittyivät varmaksi ostajaksi, joka ei enää välikäsiä tarvinnut, voivat hinnat aleta 30–40 % ja samalla työntekijäin palkat kohota. Siten hyötyi sekä osuuskunta että tehdasten työväki osuustoiminnasta. — Tällekin kokoukselle hyvinkin tunnettu, kuuluisa Saksan sosiaalidemokraattien johtomies Kautsky onkin lausunut, että kuluttajain kautta on päästävä tuotantoyhdistyksiin, sillä siten tiedämme, paljonko kutakin tuotetta tarvitaan, ja täten on saatu ratkaistuksi yksi sangen tärkeä yhteiskunnallisen kysymyksen ala. — Vielä toinen esimerkki siitä, kuinka osuustoiminta suorastaan helpottaa vähäväkisiä taloudellisessa taistelussa. Kun Sachsenin maanviljelijät päättivät perustaa oman myllyn ja leipomon, kävi työväestö levottomaksi, luullen saavansa maksaa maanviljelijäin voiton. Mutta kun ryhdyttiin laskemaan, kuinka paljon leivän hinta nousee, ennenkuin se on kulkenut monien välikäsien kautta viljelijältä työmiehen syötäväksi, saatiin 64 % ero. Nyt on tämä ero alentunut puoleen. — Kuuluisa asiantuntija prof. Vilckens on myöskin sitä mieltä, että osuustoiminta on tärkeänä tekijänä yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisussa.

Mitä tulee Vuolukan alustuksessa ehdotettuun prosenttimäärään, on tällaista tinkimisjärjestelmää vastustettava. Onko todella niin onnetonta, että kaksi kansanvaltaista liikettä voivat lähestyä toisiaan, tunnustaa toisiaan ystäväksi ainoastaan silloin, jos toinen maksaa määrätyn summan? Alustaja tahtoo sanoa: annetaan osuustoiminnalle tunnustus ehdolla, että se kannattaa liikettämme kymmenellä tai viidelläkolmatta prosentilla. Se on kaupantekoa, jota ei voi hyväksyä. Tunnustettakoon osuustoiminnan merkitys suoraan tai kiellettäköön se suoraan. Pellervon miehet eivät suinkaan vastusta, vaikka osuuskunnat myöntäisivät kaikki yleishyödyllisiin tarkoituksiin käytettävän voiton työväenliikkeelle. Mutta annettakoon osuuskuntien jäsenten itse päättää, älköönkä määrättäkö rajaa, paljonko osuuskuntien välttämättömäsi tulee työväenpuolueelle suorittaa. Yhtenä vuonna saattavat jonkun osuuskunnan asiat olla niin hyvät, että se voi antaa paljonkin, mutta sen jälkeen voi seurata aika, jolloin se tarvitsee joka pennin itse. Nytkö se olisi julistettava vastustajaksi, syystä että se ei sillä hetkellä voi antaa? Kun Belgiassa käytiin suurta äänioikeustaistelua, luovuttivat osuuskunnat siihen tarkoitukseen noin 60 pros. vuosivoitostaan, mutta seuraavana vuonna ne eivät voineet myöntää tuskin mitään. Osuuskunnat auttakoot työväenliikettä, mikäli niillä on siihen voimaa. Työväestö valloittakoon ne, saadakseen tahtonsa kuuluville. Mutta älköön perustettako osuuskuntia, joissa sallitaan jäseniksi vain määrättyyn yhteiskuntaluokkaan tai valtiolliseen puolueeseen kuuluvia. Belgiassa on näin menetelty, ja se on ollut onnettomuudeksi. Siellä on papeilla, klerikaaleilla omat osuuskuntansa, liberaaleilla omansa, työväestöllä, sosialisteilla samoin. Ja Belgian osuustoiminta viettää kituvaa elämää, sen päivät ovat luetut juuri tuon onnettoman hajaannuksen tähden.

Puhuessaan osuusyhdistysten keskusliikkeestä on Vuolukka lausunut erään väitöksen, joka on loukannut monta Pellervon miestä. Hän sanoo, että pellervolaiset ovat lähteneet pelastamaan porvaristoa siitä pulmasta, mihin työvästön osuusliikkeet ovat heidät saattaneet. Pellervolaiset ovat siis olleet porvariston kätyreitä, ehkäpä Suomen kauppaliiton salaisessa palveluksessa. Minä olen matkoillani perustanut noin 38 pros. nykyisistä osuuskunnista, siis olen minäkin antanut aihetta tuohon väitökseen. Olisi hyvä tietää, niillä perusteella Vuolukka on sen lausunut? Pellervohan yksin asettui kauppiaita vastaan silloin, kun oli kysymyksessä laki, joka saattaisi myyjän edesvastaukseen tavaran huonoudesta. Kaikki kauppiaat sitä vastustivat, Pellervo yksin puolusti. Se uskaltaa ottaa vastatakseen tavaran hyvyydestä. Ja kun Suomeen puuhattiin laajaa ja suurta hyydytysjärjestelmää pikkuviljelijäin karjantuotteiden jalostamiseksi, lähti Pellervo liikkeelle ja teki tehokasta työtä, puuhaten pikkuviljelijöillo meijereitä, joista voitto joutuu heidän omaan taskuunsa. Pellervo on välittänyt vähäväkisten tarpeita, alentanut hintoja. Siis ei voi Vuolukan väitettä pitää muuna kuin satunnaisena mielenpurkauksena, joka voi pian muuttua.

Väittäessään, että Saksan sosialistiset osuusliikkeet olisi ajettu pois yhteisestä osuuskauppaliitosta, on Vuolukka joko puhunut perättömiä tai ei ole tuntenut asiaa. Milloin sellaista on tapahtunut? Jos Vuolukka tarkoittaa keväällisiä rettelöitä, ei niihin ollut poliitista syytä, vaikka tekosyynä sellaista mainittiin.

Vuolukan ehdotusta, että työväestön olisi perustettava oma erityinen osuuskuntien keskusliike, on vastustettava. Keskusliikkeen tule olla yhteisen. Siihen kulkee kehitys kaikkialla. Missä erityisiä keskusliikkeitä eri ryhmillä on ollut olemassa, alkavat ne hajota. Keskusliike ei saa olla niinkään eri puolueen erityinen lypsylehmä, vaan kaikkien yhteinen, jota jokainen lypsäköön mahdollisimman paljon sen mukaan, paljonko ostaa. Kaikille on saatava yksi yhteinen keskusliike. Sitten vasta se voi tulla niin vahvaksi ja vakavaksi, ettei se kumarra ketään. (Jatkuvia »hyvä»-huutoja ja suosionosotuksia).

A. Palmroos: Yhdyn kaikin puolin edelliseen puhujaan ja voin vakuuttaa kokemuksesta, että pelko lisämaksuvelvollisuudesta on turhaa. Kuulun Suomen suurimpaan osuusliikkeeseen, Vähäväkisten Osuusliikkeeseen Turussa. Kun se perustettiin, liittyi siihen aluksi 40 jäsentä. Niiden maksuista keräytyneellä summalla ei tietysti olisi voitu mitään liikettä pitää. Juuri rajattoman lisämaksuvelvollisuuden nojalla saatiin luottoa ja on päästy edistymään. Nyt on lisämaksuvelvollisuus jo todellisuudessa tykkänään kadonnut, sillä liikkeen puhdas omaisuus nousee 18,000 markkaan. — Voiton jaossa ehdotan noudatettavaksi mainitun osuusliikkeen sääntöjen 11 § määräyksiä, että ostoprosenttia jaetaan myöskin ei-jäsenille siten, että se käytetään osuusmaksuksi.

K. V. Karvonen yhtyi hra Torvelaiseen siinä, että osuusliike on pidettävä ulkopuolella puolueita. Voitosta olisi annettava osa myöskin osuuskuntaan kuulumattomille ostajille edellisen puhujan mainitsemalla tavalla.

M. V. Vuolukka: Pellervon edustajan loisteliaasta puheesta huolimatta en ole vieläkään tullut vakuutetuksi siitä, että ehdotuksistani olisi jotakin tingittävä pois. Olen alustusta laatiessani perinpohjin miettinyt asiaa, enkä voi tulla muihin kuin esittämiini tuloksiin. Muuttakoon kokous ponsiani, jos huomaa siihen olevan syytä, minä en sitä huomaa. Olen ensimäisenä taistellut osuustoiminta-aatteen puolesta työväenliikkeen riveissä, vieläpä niin innokkaasti, että olen omilta puoluetovereiltani saanut väliin porvarillisen nimen. Osuustoiminta-aatetta ajaessani on minulla kuitenkin aina ollut selvillä, että se on ohjattava siihen suuntaan, että siitä voi koitua hyötyä valtiolliselle liikkeelle. Sosiaalidemokratia on pääliikkeemme, sitä tulee kaikkien sivuliiketten, siis osuustoiminnankin, kannattaa.

Sosiaalidemokratian ohjelma käsittää koko köyhälistön, tarkoittaa sen kohottamista. Samoin osuustoimintaliikekin. Miksi se siis ei voisi luovuttaa pientä osaa voitostaan puolueelle, koska kummankin päämäärä on sama ja kumpaakin vähäväkiset kannattavat? Suomessa ovat puolueen jäsenmaksut pienet ja niitä on vaikea korottaa siinä määrässä, että ne riittäisivät juuri muualle kuin juokseviin menoihin. Missään tapauksessa ei niitä voi saada yhtä korkealle kuin ulkomailla. Keräyksillä ei myöskään voida saada vähävaraisilta suuria summia kokoon. Sentähden on meidän käytettävä muita keinoja. Osuusliike on kykenevä juuri aineellisesti avustamaan puoluetta ja se on myöskin velvollinen tekemään sen. Tällainen verotus on tosin tavallaan välillistä verotusta, jonka puolue hylkää. Mutta se käytetään sellaiseen tarkoitukseen, että työväestö sen mielellään maksaa. Tampereen työväenyhdistyksessä esimerkiksi on yhdistyksellä oma ravintola, jota työväki mielellään käyttää juuri sentähden, että tietävät yhdistyksen siitä hyötyvän. Samoin ei osuustoimintaa kannattava köyhälistö kiellä niitä pennejä, mitkä luovutetaan työväenliikkeen hyväksi.

Kymmenen prosenttia on mielestäni sangen vähäinen korvaus siitä kannatuksesta, mitä työväenlehdet ja agitaattorit tekevät osuustoiminnan hyväksi. Jos osuuskunnan jäsen saa 10 markan asemasta 9, ei ero ole hänelle kovan suuri. Mutta kuinka suuri summa siitäkin jo karttuisi puolueelle! Tampereen osuuskaupan viimevuotinen puhdas voitto teki 6,000 mk., siitä olisi siis tullut puolueelle 600 mk. Kotkassa oli voitto 14,000, siis puolueelle 1,400. Tällä tavalla keräytyisi summia, joiden merkitys olisi puolueelle suuri. Silloin voisimme lähettää kymmenittäin miehiä kiertämään saloja, työskentelemään tuon synkän joukon herättämiseksi, joka ei edes tiedä, että on olemassa työväenaate, että on olemassa lehtiä, jotka tätä aatetta ajavat. Näille on saatava sanoma, saatava aate tunnetuksi. Mutta agitatsiooni ei pysy hengissä ilman varoja. Puoluevero ei, kuten sanoin, riitä, siksi on avattava uusia tulolähteitä. Työväestö, joka kuitenkin osuustoimintaakin pääasiassa kannattaa, ei suinkaan kiellä kymmentä prosenttia, jos sille selvitetään, mikä suuri asia on kysymyksessä.

Osuustoiminnan kautta ei oloja uudisteta, vaan valtiollisen liikkeen kautta. Osuusaate ei voi koskaan toteutua yksin ollen, erillään kulkien samassa määrässä, kuin se toteutuu sosiaalidemokratian yhteydessä. Englannissa on ammatillinen- ja osuustoimintaliike kulkenut erillään valtiollisesta liikkeestä omaksi vahingokseen. Nyt vasta alkaa näkyä yhdistymisen merkkejä. Jos niin käy, voi järjestynyt työväestö siellä lähettää parlamenttiin 250 edustajaa. Englannissa ei nimittäin makseta edusmiehille palkkaa, joten ei köyhäin edustajilla ole varoja istua siellä monta vuotta. Vaalikustannukset voivat nousta edustajaa kohti kymmeneenkintuhanteen markkaan. Näitä on valtiollisen työväenliikkeen ollut mahdoton suorittaa suuressa määrässä. Nyt on vaadittu avustusta osuuskuntaliikkeeltä. Ja 250 työväenmiehellä Englannin parlamentin alahuoneessa on niin suuri merkitys, ettei loistavinkaan osuuskuntaliike voi saada yhtäpaljon aikaan köyhälistön hyväksi, kuin ne miehet siellä.

En siis voi luopua esittämistäni näkökohdista. Sen sijaan voisin kyllä suostua alentamaan alemman, puolueelle myönnettävän voitto-osuusmäärän 5 pros. Ylintä rajaa ei myöskään saisi määrätä. Toivon, että kokous käsittää asian laajuuden ja tärkeyden, jotta täällä voidaan saada aikaan yksimielinen päätös. (Jatkuvia hyvähuutoja).

A. Mäkelin yhtyi Vuolukan alustukseen. Ostoprosenttia ei saisi jakaa osuuskunnan ulkopuolella oleville kuin puolet siitä, mitä jäsenille, koska muutoin jäseniksi liittyminen estyy.

Anton Huotari: Periaatteessa olisi kyllä Vuolukan kanta oman keskusliikkeen perustamisesta hyväksyttävä, mutta käytännölliset haitat voivat olla sellaisia, että niistä johtuu puolueelle vahinkoa. Parasta olisi asettaa Vuolukan ehdottaman prosenttimääräykson sijaan t:ri Gebhardin alustuksen kohta, että osuuskunnan jäsenet saavat itse päättää mihin he voiton käyttävät. Jos osuuskuntaan kuuluu sosialisteja, saa puolue voiton, jos taas muita, saavat nekin suhteellisen osansa. Täten voidaan puolueelle saada varoja sellaisiltakin osuuskunnilta niissä ainoastaan jäsenten vähemmistö kuuluu puolueeseen. — T:ri Gebhardin toinen ponsi korkeanpuoleisista osuusmaksuista ja lisämaksuvelvollisuudesta ei tunnu oikein hyväksyttävältä, mutta kun täällä on liikenäkökannalta selitetty, että osuuskunnat voivat niin ollen saada suurempia aikaan, voidaan sekin pitää sellaisenaan. Muuten molemmat alustukset täydentävät toisiaan, joten ne voidaan sovittaa yhteen.

V. Heimonen: Vuolukan ehdotus puolueelle tulevan voitto-osuuden määräämisestä prosenteissa olisi puolueelle kylläkin tervetullut, mutta kun on osuusliikkeitä, joista eivät kaikki tiedä puolueen tarkoitusta, ehkäpä ei olemassaoloakaan, olisi parasta jättää voitto-osuuden jako kullekin osuuskunnalle itselleen.

J. Ropponen hyväksyy t:ri Gebhardin ponnet muutamilla muutoksilla. Osuuskuntien hallinnoille olisi jätettävä joku valta rajoittaa jäsenten hyväksymistä. Lisämaksuvelvollisuus olisi asetettava rajattomaksi. Viides ponsi olisi muutettava kuulumaan: Aina on koetettava hankkia kelvollista, kotomaisen työväestön valmistamaa väärentämätöntä tavaraa. Kuudes ponsi: Ei pidä koskaan hankkia suuria seisovia ta vara varastoja, ja kahdeksannen ponnen c kohtaan, jossa määrätään voittoa jaettavaksi yleishyödyllisiin tarkoituksiin, olisi lisättävä sanat etupäässä työväestölle. Vuolukan alustuksesta olisi hyväksyttävä 10 % alimmaksi puolueelle jaettavaksi määräksi.

J. V. Hellberg yhtyi h:rojen Salinin ja Torvelaisen esittämiin näkökohtiin. Kuultua Vuolukan selityksen täytyy jokaisen allekirjoittaa ne hyvät tulokset, mitä puolue voisi saada aikaan osuusliiketten voittoprosenteilla. Mutta tapa ja keinot, millä näitä prosentteja saataisiin, ovat epäterveellisiä. Meillä on olemassa Turun kokouksen päätös,^[2] jossa lausuttiin toivomuksena, että osuuskunnat luovuttaisivat puolueelle 25 % voitostaan. Sitä ei ole tarvis nytkään muuttaa. On rumaa mennä määrittelemään suuren aatteellisen liikkeen kantaa sen perusteella, antaako liike puolueelle osan voitosta vai eikö anna. Jos liike ei ylistelemistä ansaitse, niin emmehän voi ryhtyä sitä ylistelemään, vaikka se luovuttaisi puolueelle kuinka paljon. Ei myöskään pitäisi panna ehtoa, kuinka paljon osuusliikkeen tulee antaa, ennenkuin sitä pidetään työväenasian harrastajana. Sillä onhan se työväenliikkeen kannattaja, jos antaa vaikkapa yhdenkin prosentin.

Meillä on tulossa kiivas ottelu osuusliiketten ja kauppiaitten välillä. On tärkeää saada osuusliikkeet niin varmalle pohjalle kuin mahdollista, jotta ne voivat tämän taistelun kestää. Ei voi hyvällä omallatunnolla pakottaa heitä luovuttamaan varoja, mitä he ennen pitkää tulevat kipeästi tarvitsemaan. Kun he ovat tästä ottelusta selvinneet, niin otettakoon sitte suuriakin kimpaleita.

V. Löfqvist: Pellervon edustaja Torvelaisen esitykseen voi yleensä yhtyä. Mutta kokous on ottanut käsiteltäväkseen osuusliikkeen ja työväenliikkeen suhteen toisiinsa ja siinä ei voi olla hänen kanssaan yhtä mieltä. Minä luotan hra Torvelaisen vakuutukseen, ettei Pellervo kannata porvarillisia kauppiaita. Mutta siitä huolimatta vallitsee Pellervo-seurassa porvarillinen henki. Se pyrkii saamaan aikaan vain parannuksia porvarillisiin oloihin eikä voi lopullisesti vapauttaa köyhälistöä. — T:ri Gebhard väittää alustuksessaan, että varsinainen köyhälistö ei voi osuustoimintaan yhtyä. Siinä hän onkin jotenkin oikeassa. Täällä on selitetty, että alustaja tarkoittaa tässä aivan alhaisella siveellisellä asteella olevia, rikoksellisia ja yhteiskunnan hylkyjä, jommoista köyhälistön kerrosta meidän maassamme ei vielä ole. Mutta meillä on sellaista rehellistä, kunnon työväkeä, joka ei voi osuustoimintaan yhtyä siitä syystä, että sen on mahdoton luovuttaa osuusmaksuksi kahtakaan markkaa kuussa. Hra Torvelainen on tosin väittänyt, että osuustoiminta korottaa myöskin palkkoja. Mutta siihen on aikaa ja nyt on sellaisia, joiden on nykyisissä oloissa mahdoton liittyä osuuskuntiin.

Sanotaan, että osuuskunnille itselleen on annettava päätettäväksi, tahtovatko ja paljonko ne tahtovat luovuttaa työväenliikkeelle. Silloin muka työväestö itse voi ratkaista tämän asian edukseen. Mutta osuusliikkeisiin liittyy paljon pikkumestareita, käsityöläisiä ja alempia virkamiehiä. Työväestö on vielä monin paikoin niin kehittymätöntä, että se antaa suurenkin arvon yhteiskunnalliselle asemalle. Tämä estää osuuskunnat luovuttamasta voittoa puolueelle. Pikkuherrat vastustavat sitä ja työväki kehittymättömyydessään seuraa heitä. — Porvarillista katsantokantaa osottaa myöskin lisämaksuvelvollisuuden vaatiminen. Sen kautta työväestö tulee poikotettavaksi osuuskuntien ulkopuolelle. Samoin voittoprosentin jako. Se antaa suuremman voiton rikkaalle kuin köyhälle. Ulkomailla on osuusliike samoin kuin sosiaalidemokraattinen liikekin kehittyneempi kuin meillä. Siellä voi työväestö itse määrätä. Meillä on se siihen vielä monin paikoin, kuten sanoin, liian vaikutuksen alainen.

Porvarillista henkeä ilmestyy siis jo t:ri Gebhardin alustuksessakin. Siksipä yhdyn Vuolukkaan siinä, että osuustoiminta ei voi pelastaa köyhälistöä, vaan sosiaalidemokratia pelastaa sen. Sentähden tulee edellisen kannattaa jälkimäistä. Mutta silti ei tarvitse määrätä prosentin suuruutta eikä käyttää uhkauksia. Lausuttakoon vaan toivomus, että osuusliikkeet luovuttaisivat työväenliikkeelle voitostaan enemmän kuin tähän saakka, ja koetetaan valloittaa osuusliikkeitä puolueen jäsenille. (Hyvä!)

J. P. Holopainen: Pysykäämme itsenäisinä. Olemme kokoontuneet tänne sosiaalidemokraattisena puolueena. Periaatteen, mille kannalle puolueen on asetuttava osuustoimintaliikkeen suhteen, on Vuolukka lausunut julki. Kokouksen olisi otettava päätöksekseen Vuolukan ponnen alkuosasta lause: Osuusliikkeelle annetaan sosiaalidemokraattisen puolueen puolelta asianomainen tunnustus ja kannatus, lukemalla osuusliike yhdeksi yhteiskuntaa uudistavaksi liikkeeksi». Sitä seuraava ehto jätettäköön pois. — T:ri Gebhardin alustus voidaan päätöksessä jättää huomioonottamatta, koska se on neuvovaa laatua.

J. H. Saaristo: Jos köyhälistö osuuskuntia perustaa, on luonnollista, että se pitää niitä ainoastaan väliaikaisena keinona. Valiokunnan olisi siis lausunnossaan tuotava esiin, että työväestö katsoo osuustoimintaa välilliseksi keinoksi, joka voi sille taata etuja. Voitosta olisi näin ollen tietysti saatava mahdollisimman suuri osa puolueelle. 10 % alin määrä on niin pieni, että se ei haittaa osuusliikkeitä eikä jäseniä, joten Vuolukan alustus voidaan siinä tapauksessa hyväksyä.

Heikki Lindroos: Kun osuustoimintakysymys on tullut puoluekokouksessa esille, olisi sitä harkittava tyyneesti. On menty osaksi liiallisuuksiin kummaltakin puolelta. Osuusliikkeen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta on pidetty liian paljon melua. Olkoon osuuskunta kuinka loistava tahansa, voi se taata jäsenilleen ainoastaan jonkun kymmenen markan tulon vuodessa.

Mutta vaikka näin onkin aineellisessa suhteessa, ei saa toisaalta arvostella liian vähäiseksi osuustoiminnan kasvattavaa vaikutusta. Syvät rivit eivät tajua yhteistoiminnan hyötyä, elleivät saa siitä heti kouraantuntuvia etuja. Yhteistoimintaan kasvattajana on osuustoiminta erinomainen keino, jota sosiaalidemokratian tulee hellien hoidella. Tämä kasvatus on työväenliikkeelle paljoa tärkeämpi kuin ne rovot, mitä se sille voittoprosentteina antaa. — Erityistä prosenttilukua, mikä olisi puolueelle luovutettava, on mahdoton määrätä, koska eivät läheskään kaikki osuusliikkeet ole köyhälistön liikkeitä. Ei ikinä ole jokainen osuuskuntaan liittynyt samalla sosiaalidemokraatti, kuten Torvelainen sanoi. Siis ainoastaan niiltä osuuskunnilta, jotka yhtyvät puolueeseen, olisi määrättävä joku % verona puolueen hyväksi. Saattaa olla osuuskuntia, jotka antavat mikä lähetystoimen hyväksi, mikä mihinkin tarkoitukseen osan voitostaan. Ne eivät kuulu meihin, meidän on pidettävä kiinni ainoastaan niistä osuuskunnista, jotka ovat meihin yhtyneet.

Kokonaisuudessaan en hyväksy mitään kokoukselle esitetyistä alustuksista, mutta saanen lausua lisää, kun kysymys palaa valiokunnasta. Sen vaan tahdon huomauttaa, ettei meidän tulisi kohdella osuustoimintaa kovin kourin. Jotkut osuuskunnat ovat jo antaneet apua puolueelle, ja tämä apu tulee vastaisuudessa kasvamaan.

E. Valpas: H:ra Torvelainen kehui ulkomailta, että joka on osuuskunnan jäsen, on samalla sosiaalidemokraatti. Belgiassa on hänen ilmoituksensa mukaan liittynyt osuustoimintaan pappeja, jotka siis ovat sosiaalidemokraatteja. Tämäpä keino se meille lisäisi puoluetovereita (naurua). Ei tarvitse muuta, kun mennä osuuskuntaan kuuluvan papin kainaloon, joka on yhtä hyvä sosiaalidemokraatti kuin mekin (naurua).

Löfqvist äsken jo vähän repi rikki osuustoimintalaisten kuvitteluja. Täällä on kannatettu eri prosenttimääriä puolueelle annettavaksi. Siis ne, jotka antavat voitostaan 5 %, ovat viiden prosentin, toiset taas kymmenen ja kahdenkymmenen prosentin sosialisteja (naurua).

Selvää on kuitenkin, etteivät osto-osuuskunnat tee jäseniään sosialisteiksi. Miten on sitte tuotanto-osuuskuntien laita? Tottahan niistä tulee voitto työväelle. Mutta sekään ei pidä paikkaansa. Kilpailu pakottaa niitä menettelemään samoin kuin toisetkin. Ylituotanto menee yläluokan hyväksi. Jos työväestö perustaisi tuotanto-osuuskuntia, eivät myyntiosuuskunnat maksaisi niille suurempaa hintaa kuin kapitalisteillekaan.

Voisi ajatella, että olot ehkä vastaisuudessa tässä suhteessa kehittyvät toisenlaisiksi, mutta ei sellaiseenkaan otaksumiseen ole mitään perustusta. Sentähden olisi parasta jättää tekemättä päätös, jota Vuolukka ehdottaa, että osuustoiminta muka olisi osa sosiaalidemokraattisesta liikkeestä. Odotetaan, kunnes näyttävät sen numeroilla, ja päätetään vasta sitte.

Osuusliike ei voi pysyä yhtenä kokonaisuutena, kuten näytään otaksuvan. Se lyö esim. nurin jollakin paikkakunnalla pikkukauppiaat. Nämä voivat perustaa uuden oman osuuskuntansa. Jos lyömme nämä molemmat osuuskunnat yhteen, niin ne tappelevat. Jos maanviljelijät perustavat myyntiosuuskuntia, koettavat nämä myydä tuotteensa niin kalliista kuin suinkin. Työväen osuuskunnat taasen koettavat ostaa niin halvalla kuin suinkin. Siitä syntyy riitaa. Siten osuusliikekin muodostaa ryhmiä. Näistä voivat työväen osuuskunnat kannattaa työväenliikettä, mutta eivät muut. Sentähden on lavea keskustelu asiasta tarpeeton. Olisi vain lausuttava toivomus, että työväen osuuskunnat yhtyvät suojelemaan yhteisiä etuja.

Katsoen työväenaatteen ja osuustoiminta-aatteen läheiseen sopusointuisaan yhteyteen, jotka molemmat tarvitsevat työväen aseman parannusta tarkoittavissa puuhissaan toinen toisensa apua ja lämmintä myötävaikutusta, lausuu puoluekokous asiasta seuraavan päätöksen:

että osuusliikkeelle annetaan sosiaalidemokraattisen puolueen puolelta asianomainen tunnustus ja kannatus, lukemalla osuusliike yhdeksi yhteiskuntaa uudistavaksi liikkeeksi; sillä vakavalla toivomuksella, että osuusyhdistykset sekä henkisesti että aineellisesti ryhtyvät kannattamaan sosiaalidemokraattista työväenliikettä. Tämän aineellisen kannatuksen määrä riippukoon kuitenkin paikallisista olosuhteista ja muista mahdollisuuksista, kannatuksen suuruutta nyt lähemmin määräämättä.

Muina periaatteellisina ja käytännöllisinä ohjeina osuusliikkeelle lausuu puoluekokous:

1) Jäsenten lukumäärää ei pidä koskaan rajoittaa, vaan päinvastoin on koetettava saada jäseniä mahdollisimman paljon, katsomatta siihen, mihin yhteiskunnalliseen ryhmään he kuuluvat.

2) Osuusmaksua ja lisämaksuvelvollisuutta ei saa asettaa liian pieneksi, mutta että ilman lisämaksuakin tunnustetaan osuusyhdistys kyllin osuuskuntahengen mukaiseksi.

3) Jäsenten tulee sitoutua kaikissa mahdollisissa oloissa ja tapauksissa ostamaan kaikki tarpeensa osuuskuntansa kaupasta.

7) Tavarat ovat myytävät pääasiallisesti paikkakunnalla vallitseviin tavallisiin hintoihin.

e) jaettava jäsenille heidän ostojensa arvon mukaan ja ei-jäsenille puolet siitä kuin jäsenille; tämä ei-jäsenten osa on kuitenkin annettava ainoastaan osuusmaksuina.

Tätä jakoa on ensi vuosina tehtävä varovasti, katsomalla, ettei varastolle panna liian suurta arvoa ja että tarpeellisia poistoja tehdään.

9) Osuuskaupoille on koetettava saada rehellisiä johto- ja hoitomiehiä, ja heitäkin on pidettävä tarkoin silmällä usein tapahtuvien tarkastusten kautta.

10) Maamme työväen osuusliikkeet yhtyvät kannattamaan koko maata käsittävää yhteistä välitysliikettä, ainakin siksi, kunnes saavutettu kokemus lähemmin määrää, millainen menettelytapa sosiaalidemokraattiselle puolueelle on edullisin.

Ehdotus maanviljelysosuuskunnista ei semmoisenaan anna aihetta määrittelyihin, koska maatalousohjelmassa tulee lukuunotetuksi maanviljelysosuuskunnat, vaikka osuuskuntien lähempi järjestely siinäkin täytynee jäädä tuleviin aikoihin.

M. V. Vuolukka.
Juho Torvelainen.
Emil Perttilä.
H. Lindroos.
J. A. Salminen.
F. M. Orrela.

J. P. Holopainen: Kun valiokunta on kolmannessa ponnessa velvoittanut jäsenet ostamaan osuuskaupoista, olisi viidenteen ponteen pantava lisäys, että osuuskaupan tavaravaraston tulee olla mahdollisimman monipuolisen.

Seth Heikkilä: Ponnet ovat evästyskeskustelun mukaisia. Silloin ei sanottavasti puhuttu osuusliikkeen ja puolueen suhteista toisiinsa, vaikka se asia oikeastaan on tämän kokouksen ratkaistava. Tämä laiminlyönti kuvastuu ponsissakin. Niissä määritellään osuuskuntien sisällisiä asioita. Tähän määräilemiseen ei puoluekokouksen sovi ryhtyä. Sentähden on kokouksen päätöksestä poistettava kaikki ohjeet siitä saakka, missä ne alkavat koskea osuuskuntain sisäisiä asioita (hyvä!) — Perustelunkin suhteen on huomattava, ettei osuusliike ole kovinkaan tärkeänä tekijänä työväenliikkeessä. Perustelussa on muutettava sanat: »sillä vakavalla toivomuksella» kuulumaan »sillä ehdolla» (hyvä!).

M. Vuolukka: Olin kysymystä alustaessani samalla kannalla kuin edustaja Heikkilä. Sen vuoksi en sovittanut alustukseeni käytännöllistä ohjelmaa osuusliikkeille. Mutta kun valiokunnan käsiteltävänä oli kaksi eri alustusta, jotka evästyskeskustelussa ilmenneen kokouksen mielipiteen mukaan täydentävät toisiansa, ei valiokunta voinut tehdä muuta kuin koettaa sovittaa nämä yhteen. Ja lausuntoon täten syntyneet käytännölliset ohjeet ovat mielestäni sitä laatua, ettei ole varsinaista syytä ryhtyä niitä siitä poistamaan. — Minä suostuin valiokunnan kokouksessa vaihtamaan alustuksessani esittämän voiton määrän toivomukseen, että nähdään, mitä toivomuksilla saavutetaan. Tämä asia voidaan lähemmin määritellä ensi puoluekokouksessa, kun silloin jo tunnetaan, missä määrässä osuuskunnat kannattavat sosiaalidemokraattista liikettä. — Kun minä ja hra Torvelainen olemme voineet valiokunnassa sopia ehdotuksen ponsista, toivon, että kokouskin voi sopia hyväksymään alustuksen. Sillä kysymys on siksi tärkeä, että meidän tulisi saada siinä aikaan sovinnollinen päätös. (Hyvä-huutoja).

P. J. Pohjalainen vastusti edustaja Heikkilää siinä, että sana »toivomuksella» muutettaisiin sanaksi »ehdolla». Ei myöskään hyväksynyt valiokunnan ehdottamaa voitonjakotapaa siinä, että osuuskunnan ulkopuolella oleville maksettaisiin puolta pienempi ostoprosentti kuin jäsenille. Molemmille olisi jaettava yhtä paljon. Ei-jäsenet jäävät sittenki huonompaan asemaan, koska heidän ostoprosenttinsa jää osuuskunnan rahastoon ja jäsenet saavat sitäpaitse korkoa. (Ei-huutoja).

Anton Huotari yhtyi edustaja Holopaisen ehdotukseen. Voiton jako ostoprosentteina osuuskuntaan kuulumattomille saisi jäädä osuuskuntain itsensä määrättäväksi. Liika on jo sekin, että näille jaetaan puolet siitä, mitä jäsenille. Tulkoot jäseniksi, jos tahtovat ostoprosenttia.

J. Heitto: On kummaa, että näin suuri ja tärkeä kokous on käsittänyt tehtäväkseen ryhtyä laatimaan sääntöjä osuuskunnille. Eihän niillä ole mitään merkitystä, eikä niitä myöskään koskaan voi käytännössä toteuttaa, sillä sääntöjä laatiessaan täytyy osuuskuntien aina ottaa huomioon paikalliset olosuhteet. Käytännölliset ohjeet olisi, kuten on ehdotettu, poistettava päätöksestä. Jos niitä pidetään välttämättöminä, niin julkaistakoon ne erityisissä mallisäännöissä. (Hyvä!)

V. Laitinen yhtyi edustaja Heittoon. Kokouksen ratkaistavana on, missä suhteessa osuukunnat ovat puolueeseen. Siihen löytyy vastaus Vuolukan alustuksen ensi osan ponnessa. Se olisi hyväksyttävä, muuttamalla kuitenkin 10 % määrä 5 %:ksi.

J. H. Jokinen yhtyi edustaja Heikkilään. Valiokunnan mietinnön loppu on jätettävä pois, sillä se sisältää sääntöjä, joita ei kukaan noudata ja joilla siis ei ole mitään merkitystä (hyvä!) Turhanpäite kulutamme kokouksen muutenkin vähissä olevaa aikaa hyödyttömään puuhaan (hyvä!). Ponnet ovat arvatenkin tulleet valiokunnan mietintöön sen kautta, että valiokunnan jäsenet ovat niistä tinkimällä sopineet. H:ra Torvelainen on tahtonut mietintöön Pellervon ponnet. Vuolukka taas omansa. Mutta edelliset ovat siinä tarpeettomat. Osuuslaki on siksi väljä, että osuuskuntain perustajat voivat itse laatia sääntönsä. Mietintö on lähetettävä takaisin valiokuntaan, joka poistakoon siitä säännöt. (Hyväksymistä).

E. Salin: Miksei edustaja Heikkilä tuonut jo alustavassa keskustelussa esiin periaatteellista katsantokantaansa, vaan arvelee nyt vasta, että osuusliikkeet eivät ole tärkeitä tekijöitä likkeessämme. Silloin olisi voitu tästä kohdasta keskustella.

Minäkin olin vielä pari vuotta sitte samaa mieltä kuin Heikkilä nyt. Mutta tarkan harkinnan jälkeen ja oltuani osallisena paikkakuntani osuuspyrinnöissä on mielipiteeni muuttunut. Olen tullut huomaamaan, että osuustoiminnasta on paljon muutakin hyvää, kuin ne prosentit, mitä se mahdollisesti luovuttaa työväenliikkeelle. Ei siis pitäisi vastakkaista katsantokantaa levittää omaksi vahingoksemme (oikein!).

Puhuja luki sitten Herknerin »Työväen kysymys», siv. 209–211 kohtia, jotka valaisevat osuustoiminnan hyötyä ja jatkoi:

Osuustoiminnassa toimivat henkilöt kehittyvät, kuten lukemistani kohdista käy selville, sangen suuresti sekä valtiollisessa että yhteiskunnallisessa suhteessa. Sitäpaitse on osuustoiminnalla suuri merkitys kunnallissosialismiin nähden. Se masentaa kauppasäätyä, joka nykyjään hallitsee useimmilla paikkakunnilla koko kunnallista elämää ja oloja. Kun työväki näyttää, että tulemme toimeen ilman teitä, vaikuttaa se sangen terveellisesti. Vastaisuudessa voimme odottaa tässä suhteessa sangen paljon.

Täällä on tahdottu poistettavaksi valiokunnan lausunnon loppuosaa ja sanottu, ettei kokouksen tehtäviin kuulu sellaisten ohjeiden antaminen. Miksi emme olisi oikeutettuja lausumaan periaatteita, joiden käytännöllistä toteuttamista katsomme suotavaksi (hyvä!). Niistä voivat monet olla hyvänä tukena paikkakunnilla, missä ollaan vähemmän kehittyneitä. Kaupanhoitajaa esim. pidetään monin paikoin auktoriteettina, jonka toimiin ei sekauduta. Mutta kun valvonta on mainittu puoluekokouksen päätöksessä, vaikuttaa se, että tarkastukset otetaan käytäntöön. Samoin kuin me laatisimme ohjeita ammattiyhdistyksille, jos osaisimme, samoin voimme laatia ohjeita osuusliikkeelle ja toivoa, että niitä otetaan huomioon. Ei meidän auta sanoa kummastakaan: »se ei kuulu meille» (jatkuvia hyvä-huutoja).

J. Torvelainen: H:rat Vuolukka ja Salin ovat jo pääasiassa tuoneet esiin sanottavani. Huomautan kokoukselle samaa kuin Vuolukkakin, että kun me kaksi olemme voineet sopia yhteisestä lausunnosta, voinee kokouskin sen hyväksyä. Molemmat puolet ponsissa tukevat toisiansa.

Perustelussa on vastaus osuustoiminnan ja työväenliikkeen suhteesta toisiinsa, ja ponnet vastaavat kysymykseen, millä tavalla osuustoiminta saadaan koko maata käsittäväksi. Siten, että liitytään yhteisen lipun alle. — Huomautan, että minä en ole tyrkyttänyt valiokunnan lausuntoon sen loppuosaa, kuten täällä on arveltu, vaan valiokunta otti ponnet siihen yksimielisesti. Ja niistä voi olla hyötyä osuuskuntia perustettaessa. Ne ovat ikäänkuin pylväitä, joiden ympärille säännöt muodostetaan. — Täysi syy on olla myöntämättä osuuskunnan ulkopuolella oleville yhtä suurta ostoprosenttia kuin sen jäsenille. Sillä ei-jäsenet vahingoittavat osuuskuntia siten, että hankkivat niille korkeat verot, joista ne ovat vapaat, jos jakavat tavaraa ainoastaan jäsenilleen.

T. Varto kannatti Jokisen ehdotusta. Sopimatonta on puoluekokouksen ryhtyä määräämään asioita, jotka eivät puolueelle kuulu. Lausunto on palautettava valiokuntaan korjattavaksi.

J. V. Hellberg: En ymmärrä, miten jotkut edustajat voivat olla siinä käsityksessä, etteivät osuuskunnat koskisi puoluetta. Tässähän on kysymys työväen osuuskunnista, ja on tarkoitus saada ne liitetyiksi puolueeseen. Nyt tätä pelätään! Sanotaan, ettei osuustoiminta pelasta työväkeä. Mutta kumoamatonta on, että se kohottaa työväestöä. Ja osuuskuntien kasvattava merkitys on siksi painava, että se kehottaa suosimaan osuuskuntia. Sosialistinen yhteiskunta, jonka toteuttamiseen työväenliike pyrkii, ei ole hyllyllä, josta se otetaan esille viiden tai kymmenen vuoden perästä. Siihen on vähitellen kehityttävä. Ja tässä kehittämistyössä on annettava suuri merkitys liikkeille, jotka alkavat markoilla ja kohoavat käsittelemään miljoonia. — Mitä tulee valiokunnan lausunnossa oleviin käytännöllisiin viittauksiin, ovat ne, kuten on sanottu, pylväitä, joiden ympärille osuuskunnat voivat rakentaa muut määräyksensä. Ja puoluekokouksella ei ole ainoastaan oikeutta vaan velvollisuuskin antaa tällaisia ohjeita. Jos olisi puhe osuuskunnista yleensä, olisi ehkä hieman syytä epäillä tätä. Mutta nyt on puhe työväen osuuskunnista. Kuka niitä ohjaisi, ellei puolue. Ponsi on siis hyväksyttävä sellaisenaan. Sen supistaminen osottaisi kylmäkiskoisuutta työväen osuustoimintaa kohtaan. (Hyvä!).

Seth Heikkilä: Alustettujen kysymysten muodosta huolimatta ei tällä kokouksella voi olla muuta tehtävää, kuin määrätä kantansa osuusliiketten ja puolueen suhteesta toisiinsa. Toisessa, t:ri Gebhardin alustamassa kysymyksessä kysytään, miten osuustoiminta saataisiin koko maata ja köyhälistöä käsittäväksi. Alustaja on jo vastannut, ettei köyhälistö voi yhtyä. Ja ponsista näkyy, ettei se taida olla tarkoituksenakaan, kun osuusmaksuja tahdotaan korkeiksi, vieläpä lisämaksuvelvollisuutta (hyvä!). Sanat »koko maata» käsittävät myöskin porvareja ja pappeja, jotka myös perustavat osuuskuntia, kuten täällä on jo osotettu. Niillekö meidän siis pitäisi ohjeita laatia?

Osuustoiminta on omansa kasvattamaan jäseniänsä porvareiksi. Siitä on jo selviä kokemuksia (hyvä!). Tunnen meidän sosialisteja, joiden käsityskanta on siihen suuntaan muuttunut heidän toimiessaan osuuskunnissa. Osuustoiminnasta ei ole köyhälistölle hyötyä, elleivät osuuskunnat toimi köyhälistön hengessä (hyvä!). (Salin: työväen osuuskuntain jäsenet ovat sosiaalidemokraatteja). Sitähän olivat eilen papit Torvelaisen vakuutuksen mukaan (naurua). — Meidän tulee tässä kokouksessa vain selittää puolueen suhde osuuskuntiin, harkita, missä määrässä ne auttavat köyhälistön asiaa eteenpäin. Sitä ne tekevät ainoastaan sikäli, kuin ovat henkisesti sopusoinnussa köyhälistön pyrintöjen kanssa. Vaatimuksen aineellisesta kannatuksesta voi kyllä pyyhkiä päätöksestä pois, mutta sen sijaan on välttämätöntä pitää kiinni siitä, että osuuskunnissa säilyy köyhälistön-omainen henki. — Käytännöllisiä ohjeita ei missään tapauksessa voi sovittaa puoluekokouksen päätökseen (hyvä!).

J. H. Saaristo: On sanottu, että osuuskunnat kasvattavat puolueen jäseniä. Minullakin on kokemusta, mutta se on sellainen, että osuustoiminta hälventää puoluenäkökohtia, sekoittaa puolueperiaatteita. — Yhtyi edelliseen puhujaan ja vaati käytännölliset ohjeet poistettaviksi.

J. V. Hellberg huomautti, että monessa kysymyksessä, esim. maatalousohjelmassa y. m. on puhuttu osuustoiminnasta. Jos nyt hyljätään valiokunnan mietinnön loppuosa, on osuustoimintaa koskevat kohdat jätettävä muistakin kysymyksistä pois. Sitäpaitse sisältää jo Turun kokouksen pöytäkirja osaksi samoja ponsia, kuin valiokunnan ehdottamat.

Äänestettiin sitte edustaja Heikkilän ehdotuksen ja valiokunnan mietinnön välillä. Edellistä kannatti 25, jälkimäistä 45 ääntä.

4. Työväen pankkilaitos.

»Eikö olisi jo aika ryhtyä toteuttamaan edustajakokouksen Turussa tekemää päätöstä työväen pankkiliikkeen perustamisesta?

Kysymykselle oli puoluehallinto pyytänyt alustajan, joka oli suostunutkin toimeen, vaikka ei ollut sittemmin lupaustaan täyttänyt (liite siv. 96).

Kysymys lykättiin sellaisenaan valiokunnan harkittavaksi. Valiokunta antoi siitä seuraavan lausunnon:

että työväenpankkiasia, huolimatta siitä, ettei voidakkaan heti sen perustamispuuhiin ryhtyä, pidettäisiin kuitenkin puolueen aineellisen menestymisen tueksi siksi tärkeänä asiana, että se pysytettäisiin yhä edelleen päiväjärjestyksessä, jopa niin kauvan, että se kerran nähtäisiin yhtä kauniisti toteutuneena laitoksena, kuin monet muut samanlaiset puolueen välttämättömät liikelaitokset.

Tämän päämäärän saavuttamiseksi mahdollisimman pian ehdotamme, että ryhdytään yhä uuraammin perustamaan yhdistyksiimme säästöjä lainauskassoja sekä kehittämään niitä ensin lainmukaisesti vahvistetuilla säännöillä toimiviksi säästöpankkilaitoksiksi, sitten siihen perehdyttyä ja toimivarmuutta saavutettua muodostamalla varsinaiseksi työväen pankkilaitokseksi.

M. V. Vuolukka.
Juho Torvelainen.
Emil Perttilä.
H. Lindroos.
J. A. Salminen.
F. M. Orrela.

5. Vanhuudenvakuutus.

Viipurissa pidetty puoluekokous oli antanut puoluehallinnon toimeksi hankkia tähän kokoukseen alustuksen vanhuudenvakuutuskysymykselle.^[3] Tätä varten asetti puoluehallinto erityisen valiokunnan, joka on jättänyt kokoukselle mietintönsä kysymyksestä. (Katso liite sivu 7).

Mietintöä ei katsottu tarpeelliseksi lukea kokoukselle, koska se oli painettuna jaettu jo ennen kokousta yhdistyksille.

E. Salin: Kun en ollut aikoinaan tilaisuudessa ottamaan osaa komitean työhön, jolta alustuksena oleva mietintö on, vaikka olin puoluehallinnon siihen velvoittama, tahdon lausua mielipiteeni vähän seikkaperäisemmin, sitä suuremmalla syyllä, kun kysymys on sangen vähän tunnettu, vaikka se jo on kolmannessa puoluekokouksessa esillä, ja pidetty jo niin valmiina, että sitä Turun kokouksessa vaadittiin esittämään valtiopäiville. Minusta on kysymys vielä aivan muokkaamaton. Se olisi otettava tässä kokouksessa tarkan harkinnan alaiseksi, sillä ei olla vielä periaatteistakaan selvillä, puhumattakaan lakiehdotuksen laatimisesta, jonka Viipurin kokous antoi puoluehallinnon asettaman komitean tehtäväksi.

Kuinka voitaisiin kysymyksestä laatia lakiehdotusta, kun mielipiteet ovat niin ristiin käypiä, kuin Turun ja Viipurin kokousten pöytäkirjat osottavat? Asia on vuosien varrella vielä lisäksi huonontunut eikä edistynyt. Turun kokouksen siitä antama lausunto on ehyempi ja asiallisempi kuin molemmat seuraavat. Eikä mietintöä laatinut valiokuntakaan näy viitsineen sen paremmin perehtyä asiaan. Se puhuu Viipurin kokouksen enemmistön näkökannoista, vaikka ei asiasta Viipurin kokouksessa laisinkaan keskusteltukaan. Sitä se ei ole viitsinyt katsoa pöytäkirjasta. Jos näin käy tuoreessa puussa, mitä sitte kuivassa tapahtuu.

Vuonna 1888 asetettu säätyjen suuri työväenvakuutusvaliokunta, joka valmisteli tapaturmavakuutuslakikysymyksen, käsitteli myös vanhuudenvakuutusta, mutta tuli siihen päätökseen, ettei se meillä ole vielä tarpeen vaatima. Samaa vakuuttaa A. Ramsay Turun puoluekokoukselle laatimassaan alustuksessa. Ja samaa mielipidettä näkyy olevan hallitus. Huomioonottamatta jätettiin viime valtiopäiville puoluehallinnon toimesta jätetty vänhuudenvakuutusta koskeva esitys. — Minkätähden sanotaan, ettei kysymys meillä ole tarpeen vaatima? Siksi, että työväestö on ajanut sitä laimeasti. Ei tarvitse toivoakkaan, että kysymys tulee huomioonotetuksi hallinnollisissa piireissä, ennenkuin työväestö on ottanut asian lähemmän ja pontevamman harkinnan alaiseksi. Siihen on jo aika ryhtyä.

Kuinka epäselvillä kysymyksestä ollaan, näkyy jo siitä, että kun Turun ja Viipurin kokous asettui pakollisen ja yleisen vanhuudenvakuutuksen kannalle, on komitea tälle kokoukselle antamassaan mietinnössä sulkenut torpparit ja maalaistyöväestön vakuutuksen ulkopuolelle. Kun näinkin tärkeässä asiassa ollaan eri mieltä, niin mitä sitte muissa.

Tämän kokouksen olisi määriteltävä tällaiset tärkeät periaatteet. Minä puolestani olen sitä mieltä, että vanhuudenvakuutus on ulotettava myöskin maalaistyöväestöön, joka kaipaa sitä yhtä hyvin kuin teollisuustyöväestökin. En tiedä, millä voisi todistaa, että teollisuustyöväestö olisi kipeämmin tämän vakuutuksen tarpeessa, kuin maalaistyöväestö. Sitäpaitse puolustaa vakuutuksen ulottamista maalaistyöväestöön sekin seikka, että talonpoikaissääty on vakuutukselle myötätuntoisempi kuin muut säädyt, koska viime valtiopäiville saatiin sen kautta esitys asiasta. Tämä ehkä johtuu siitä, että talonpojat tietävät, kuinka raskasta köyhäin hoito on maalaiskunnille. Porvarillinen vanhuudenvakuutus tuleekin olemaan suureksi osaksi köyhäinhoidon luonteista. Saksan pakollinen vanhuudenvakuutus esim. on toiseen muotoon puettua virallista köyhäinhoitoa. Samoin on Ranskan äsken järjestetyn vanhuudenvakuutuksen laita. Ja sellaiseksi se alussa muodostuu muuallakin. — Pahimpia puutteellisuuksia näissä säädöksissä on, että ikäraja, jolloin eläkettä ruvetaan saamaan, on liian korkea, 70 vuotta, johon harvat pääsevät. Italiassa ja Tanskassa on ikärajaksi ajateltu 55–60 vuotta. Tärkeä olisi meidänkin lausua tästä mielipiteemme. Minun mielestäni riittää ikärajaksi kuusikymmentäkin vuotta. Jos henkilö on näin kauan hyödyttänyt yhteiskuntaa, on se jo monin kerroin ansainnut eläkkeen.

Eri mielipiteitä on myöskin vallalla siitä, kenen on suoritettava vakuutuksesta johtuvat kustannukset. Puoluekokouksissakin ovat mielipiteet käyneet tässä asiassa hajalle. Turun kokous tahtoi niitä valtion suoritettaviksi. Viipurissa ei, kuten jo mainitsin, asiasta keskusteltu, mutta alustaja ehdotti meilläkin noudatettavaksi saksalaista järjestelmää, että vakuutusmaksut ovat työntekijäin, työnantajain ja valtion yhteisesti suoritettavat. Minä puolestani olen samaa mielipidettä, kuin Saksan sosiaalidemokraatit, meidän työväestömme enemmistö ja professori Herkner, että vakuutusmaksut ovat valtion yksinään suoritettavat. Sillä muutoin ei vakuutusta saada ulottumaan niihin, jotka sitä kipeimmin kaipaavat: huonoimmassa asemassa oleviin työntekijöihin. Sillä jos he voisivatkin työssä ollessaan suorittaa vakuutusmaksut, eivät he voi sitä tehdä työttöminä. Ja työttömyys alkaa meidänkin maassa tulla pysyväiseksi. Mistä maksaa vakuutusmaksuja henkilö, joka on puolikin vuotta työttömänä?

Seuraa sitte kysymys, mistä valtio saa tähän tarvittavat varat. Yleensä niitä vaaditaan koottavaksi tuloverolla, joka rasittaisi rikkaita suhteellisesti enemmän kuin köyhiä. Mutta voisi näitä varoja saada kerätyksi toistakin tietä, jos ei nimittäin maailma tule yhtäkkiä paremmaksi nykyistä. Kun Bismark alkoi harrastaa työväenvakuutusta — vierottaakseen työväestöä sosiaalidemokraatiasta — ehdotteli hän varoja kerättäviksi tupakkaverolla ja osaksi työnantajain maksuilla. Toinen keino varojen keräämiseen olisi väkijuomavero. Tästä saatuja varoja ei oikein ajatellen saisi käyttääkkään muualle, kuin tällaiseen tarkoitukseen. Elleivät näistä kertyneet varat riitä, voisi kustannuksiin käyttää osan tulliveroa. Meillä on vaikea saada yleistä tuloveroa käytäntöön, joten näitä, vaikka ovatkin välillisiä veroja, voitaisiin käyttää ainakin aluksi, väkijuomaveroa esim. siksi, kunnes raittiusaate sen lopettaa.

Tässä kokouksessa olisi siis määriteltävä ensiksikin vakuutuksen laajuus. Siinä suhteessa minä kannatan yleistä ja pakollista vanhuudenvakuutusta. Sitten olisi päätettävä, mistä otetaan kustannukset, jotka minä puolestani ehdotan sälytettäväksi yksinomaan valtiolle. Ikärajaksi olisi asetettava korkeintaan 60 vuotta ja yhdistettävä vanhuudenvakuutukseen myöskin työkyvyttömyysvakuutus, että aikaisemminkin työkyvyttömiksi joutuneet saisivat eläkkeen aikaisemmin. Muutenkin olisivat eri vakuutusalat järjestettävät samoja periaatteita seuraten yhtenäisiksi, koska esim. Saksassa on huomattu paljon hankaluutta siitä, että eri vakuutusalat ovat järjestetyt eri periaatteille ja eri hallintojen alaisiksi. — Näistä ja muista periaatteellisista kysymyksistä olisi meillä päästävä ajoissa selville ja yksimielisyyteen, ettei myöhemmin syntyisi jukkauksia, kun seurataan eri periaatteita.

R. Drockila: Minä olen ollut yhtenä puoluehallinnon asettaman komitean jäsenenä ja pyydän kiittää edustaja Salinia hänen pitkästä suullisesta alustuksestaan. Ikävä vain, ettei hän tuonut sitä aikoinaan esiin komiteassa. Hän sai minulta jo uudenvuoden aikana paksun luntan asiaa käsittelevää kirjallisuutta, ja näkyy nyt ottaneen niistä selkoa. — Komitea oli kysymystä käsitellessään sitä mieltä, että ennenkuin mihinkään varsinaisiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä, tulee niiden pohjana olla tarkka tilasto. Kun meillä ei tällaista tilastoa ole, eikä työväestö mitenkään voi sellaista kustantaakkaan, emme tahtoneet panna paperille turhia haaveiluja, jotka eivät perustu varmaan todellisuuteen. Sentähden rajoituimme ehdottamaan kokoukselle, että se pyytäisi hallitusta asettamaan tätä tarkoitusta varten komitean. Se on asettanut sellaisia pienempiäkin asioita varten, kuten esim. äsken keräämään tilastoa tupakkateollisuustyöväestön oloista. Samoin asetti se aikoinaan komitean sairas- ja tapaturmavakuutusta varten.

Meillä luullaan, että niin suuret yritykset, kuin vanhuudenvakuutus, menevät itsestään. Kun komiteassa pari päivää laskimme, kuinka suuriksi eläkkeet tulisivat, jos esim. kukin täysi-ikäinen työmies suorittaisi mahdollisimman korkeaan vakuutusmaksun, saimme ne naurettavan pieniksi. Mutta paitse varoja vaatii vanhuudenvakuutus lujan hallinnollisen koneiston ja paljon kokemusta. Sentähden on komitea ehdottanut vakuutusta ulotettavaksi aluksi ainoastaan teollisuustyöväestöön. Kun tästä on saavutettu kokemusta, voidaan vakuutus ulottaa pakollisena muillekin aloille. Liikkuvan työväestön vakuuttamisesta syntyy paljon vaikeuksia, joita komitea on pelännyt, eikä syyttä.

J. Heitto kannatti sitä valiokunnan ehdotusta, että hallitusta oli pyydettävä asettamaan asiaa varten komitean. Mutta väärin on valiokunta menetellyt ryhtyessään jakamaan työväestöä vakuutettaviin ja ei-vakuutettaviin. Jos komiteaan olisi kuulunut maalaistyöväestöäkin, olisivat ponnet tulleet toisiksi, mutta nyt on komiteassa ollut tälle kansankerrokselle vieraita aineksia, jotka ovat valvoneet vain omia etujaan, kuten komitean mietinnöstä pistää heti silmään. Suomi on maanviljelysmaa. Sentähden täytyy pitää huolta työväkemme enemmistöstä, maalaistyöväestöstä. Maalaistvöväestön liikkuvaisuus ei suinkaan tuota niin suuria vaikeuksia, kuin luulotellaan. Ja itse liikkuvaisuuskin on suureksi osaksi luuloteltua. Maallahan ovat useimmat työssä vuosipalkalla, kun kaupunkilaistyöväestöllä tavallisimmin on vain 14 päivän ylössanomisaika. — Valiokunnan olisi otettava huomioon maalaistyöväestönkin vaatimukset ja ulotettava pakollinen vanhuudenvakuutus koko työväestöön.

V. Pylkkö kannatti valiokunnan ehdotusta, että hallituksen tulisi asettaa komitea tutkimaan ja valmistamaan asiaa. Samalla olisi kysymys otettava vilkkaan keskustelun alaiseksi työväen piireissä. Mutta varojen keräykseen eivät viinaverorahat sovellu, ne kun ovat satunnaisia tuloja. Vanhuudenvakuutuksesta johtuvat menot olisivat otettavat valtion vakituiseen kulunkiarvioon. Valtiolta kyllä riittää varoja sanottuun tarkoitukseen, koska vanhuudenvakuutus toisaalta säästää muita menoja, toisaalta kulkee rinnan menoja säästävien reformien, esim. militarismin supistamisen kanssa.

E. Valpas: Komitea näkyy olleen varova ehdotusta tehdessään, ja siihen sillä lienee ollut syytäkin, sillä onhan tunnettua, etteivät jyrkät ehdotukset mene valtiopäivillä läpi. Mutta siitä huolimatta olen sitä mieltä, ettei sittenkään pitäisi esittää työväestön puolelta pikkuvaatimuksia, vaan olisi purjehdittava täysin purjein. Vallanpitäjät pitävät kyllä huolta vaatimusten tinkimisestä. Muistettakoon tapaturmavakuutuslakia, minkälainen täydellinen epäsikiö siitä viimein tuli. Työväen olisi esitettävä täydet vaatimukset vanhuuden vakuutuksen ulotuttamisesta koko työväestöön. Kyllä se sittenkin tulee laiksi tultuaan koskemaan ainoastaan osaa työväestöstä. — Salinin ehdottamaa varojen hankkimiskeinoa en hyväksy. Viinaverorahojen käyttäminen tähän tarkoitukseen saa osakseen vastustusta raittiusväen taholta. Sillä jos ehdotus menisi lävitse, voisi osa työväestöä ruveta vastustamaan kieltolakia, koska väkijuomain kautta saadaan varoja vanhuudenvakuutukseen. Sitäpaitse emmehän hyväksy ensinkään välillisiä veroja, kuinka siis täällä ehdotamme sellaisia käytettäviksi? Vanhuudenvakuutuskustannukset ovat suoritettavat tulo- ja perintöverosta.

Agitatsioonin kannalta on hyvä, että asetamme vanhuudenvakuutusvaatimuksen yleiseksi, sillä siten saamme maalaistyöväestön mukaan. Samoin raittiusväen, jos emme karkoita sitä vaatimalla viinaveroja käytettäväksi tähän tarkoitukseen. (Hyvä!)

V. Löfqvist: Vaikka asiaa on jo ennenkin pohdittu, tuntuu sen käytännössä toteuttaminen suuremmoiselta ja kohtaa tietysti vaikeuksia. Mutta siitä huolimatta on sitä vaadittava. Työväestö on yhtä oikeutettu saamaan vanhuutensa päivät turvatuiksi kuin nykyinen yläluokka, joka nykyjään jo sitä nauttii. — Vanhuudenvakuutus olisi myöskin vaadittava yleiseksi. Muutenkin ovat ohjelmavaatimuksemme yleensä kohdistetut etupäässä kaupunkilaistyöväestön tarpeita silmällä pitäen. Maalaistyöväestö loukkautuu ja syystäkin, jos heidän vanhuuttaan ei vaadita turvattavaksi samalla tavalla kuin kaupunkilaistyöväestönkin.

Edustaja Salin ehdotti vanhuudenvakuutukselle 60 vuoden ikärajaa. Tämä on liian korkea. Sillä harvat työmiehet saavuttavat tuon ijän. Sentähden olisi ikäraja asetettava alhaisemmaksi. Australiassa se on paikoin 55 vuotta. Se olisi meilläkin sopivampi. Valiokunnan olisi otettava tämä huomioonsa. — Vakuutuskustannuksia ei saa asettaa työväestön kannettaviksi, eikä työväestön myöskään pidä ruveta itse puuhaamaan keskinäisiä vanhuuden vakuutuskassoja, sillä ne vain viivyttävät tähän asti saavutettujen kokemusten mukaan hallituksen toimenpiteitä. Ellei järjestynyt työväestö olisi ruvennut muodostelemaan kipukassoja, olisi hallitus aikaisemmin laatinut tapaturmavakuutuslain. Hallituksen on järjestettävä vanhuudenvakuutus, eikä työväestön vähistä varoistaan. Se on hallituksen siveellinen velvollisuus.

Varojen hankkimisen suhteen yhdyn edustaja Saliniin. Raittiusväki ei vastusta väkijuomaveroista saatujen tulojen käyttämistä tähän tarkoitukseen ainakaan siitä syystä, mitä Valpas sanoi. Sillä työväestö ei silti lakkaa vaatimasta kieltolakia. Ja vaikka väkijuomaveroista saadut tulot vähitellen tulevatkin pienenemään, pienenee samalla valtion menot muilla aloilla, vankien ja hullujen hoidossa ynnä oikeuslaitoksissa. Tämän säästön voi käyttää vanhuudenvakuutuksen hyväksi.

Asian ajamista varten ehdotan tässä kokouksessa asetettavaksi komiteaa, joka laatii kysymyksestä tarkan ja yksityiskohtaisen alustuksen ensi puoluekokoukselle sekä levittää sillävälin oikeaa käsitystä asiasta lentokirjasten kautta. Se voi myöskin pyytää hallitusta asettamaan komiteaa, joka kerää tarpeellisen tilaston sekä suorittaa muut valmistukset.

K. F. Hellstén: Ehdotan, ettei tällä kertaa tehtäisi sitovaa päätöstä, vaan asetettaisiin valiokunta tekemään ehdotusta, minkä se sitte toimittaisi puoluehallinnon kanssa valtiopäiville. — Vanhuudenvakuutus on ulotettava myöskin maalaistyöväestöön. Tosin siinä on jonkun verran vaikeuksia työväestön muuttelemisen tähden. Mutta voittamattomia eivät nämä vaikeudet ole. Ja toisaalta on tehdastyöväestö viime aikoina käynyt yhtä muuttelevaksi kuin maalaistyöväestö. Ja löytyyhän työmies esim. silloin, kun siltä on veroja perittävänä. Miksei sitte silloin, kun on kysymys vanhuudenvakuutuksesta? — Kustannukset olisi suoritettava suoranaisesta tuloverosta ja asetettava valtion maksettavaksi. Työntekijöille tätä velvollisuutta ei voi asettaa, eikä liioin työnantajillekaan. Mitä ikärajaan tulee, niin tuskinpa se, joka on 60 vuoden vanhaksi raatanut työssä, tarvitsee enää eläkettä. Hän on silloin jo niin loppuun kulunut. Ikäraja olisi asetettava 50 vuodeksi. Sanotaan, että se tulee liian kalliiksi. Mutta Suomihan on eläkkeiden luvattu maa, joten sietäisi niistä riittää murunen raatajillekin, jotka rikkauden kokoovat.

H. Jalonen: Edustajat Salin, Valpas ja Hellstén ovat mielestäni esittäneet oikeita näkökantoja, joten yhdyn heihin. Mutta vanhuudenvakuutus-kustannuksia ei pitäisi ottaa väkijuomaverosta. Kun ohjelmavaatimuksenamme on yleinen kieltolaki, olisi ristiriitaista vaatia väkijuomatuloja vanhuudenvakuutuksen hyväksi. Vakuutus olisi ulotettava myöskin maalaistyöväestöön. Sillä se kaipaa sitä kipeämmin kuin kaupunkilaistyöväestö. Maalla on paljon 400 markan vuosituloilla eläviä. Kuka paremmin tarvitsee vanhuudenturvaamista, kuin nämä? — Yhtyi alustukseen siinä, että olisi pyydettävä hallitusta asettamaan komitea asiaa valmistamaan.

J. A. Silander: Ihmettelen kuullessani maamme työväestön kehittyneimmän osan lausuvan, ettei vanhuudenvakuutusta olisi ulotuttava maalaistyöväestöön. Maalaisväestön suurin osa on irtolaisväkeä. Heidän on pakko siirtää työvoimaansa paikasta toiseen. Eikä heidän vanhuudestaan kukaan pidä vähintäkään huolta, vaikka he ovat tehneet kovaa työtä 40–50 vuotta yhtämittaa. Kaupungeissa pidetään usein työnantajainkin taholta jonkunlaista huolta aikansa raataneiden työntekijäin toimeentulosta. Sitä paitse ei työntekijäin tavallinen vanhuudenturva, vaivaishoito, liene missään kaupungissa niin huonoa kuin maalla, jossa he myydään jonkun elätettäväksi. Eikö maalaistyöväestö hyödytä yhteiskuntaa yhtä paljon kuin kaupunkilaistyöväestökin? Jotta kaiketi, ja näin ollen sillä on yhtä suuri oikeus kuin kaupunkilaistyöväestölläkin vaatia vanhuutensa turvaamista.

F. M. Orrela: Komitean mietintö on jotakuinkin hyvin onnistunut, ellei oteta lukuun sitä, että se on sulkenut maalaistyöväestön pois vanhuudenvakuutuksesta. Se on ehdotuksen huono puoli. Maalaistyöväestö on ehdottomasti otettava tässä asiassa mukaan. — Ehkä olisi parasta jo tässä kokouksessa asettaa, kuten hra Hellstén ehdotti, komitea, joka yhdessä puoluehallinnon kanssa tekee asiasta pyynnön hallitukselle. Varoja ei mielestäni saisi kerätä väkijuomaverotuksella, vaan olisivat kustannukset suoritettavat suorastaan tuloverosta. Koska on vanha totuus, että ei oikeuksia ilman velvollisuuksia, olisi osa vakuutusmaksuista pantava työntekijän itsensä suoritettaviksi. Virkamiehetkin maksavat eläkkeistään, samoin voisi työväestö suorittaa jonkun pienen prosentin vakuutuskustannuksista.

J. V. Hellberg: Kokoukselle esitetty komitean mietintö osottaa taantumusta siitä, mihin edellisissä puoluekokouksissa on tässä kysymyksessä päästy. Mietinnössä on m. m. mainittu, että torpparien ja maalaistyöväestön tulot ovat niin pienet, ettei heidän kannata vähimmässäkään määrässä ottaa osaa vakuutusmaksuihin, ja sentähden heidät suljetaan pois. Heitä ei siis oteta osallisiksi vakuutukseen, koska ovat köyhiä, ja riennetään tukemaan niitä, jotka ovat jo paremmassa asemassa. Ei voi olla tuntematonta valiokunnalle, että teollisuustyöväestö enimmäkseen jo kuuluu pakollisiin sairas- ja hautauskassoihin, joista he saavat jonkun verran apua. En tahdo sanoa, etteivät he siitä huolimatta tarvitsisi vanhuudenvakuutusta. Mutta ei ole mielestäni oikeudenmukaista, että suuri maalaistyöväestön joukko tahdotaan sulkea tästä osattomaksi. Tällainen menettely on aivan ristiriidassa meidän toimintamme kanssa. Turun kokous jo on tässä suhteessa asettunut oikealle kannalle. Sen päätöksen ensi ponsi kuuluu: »pakollinen, koko maata käsittävä, yleinen vanhuudenvakuutus on ainoa oikea periaate turvaamaan maan vähävaraisen työväenluokan jäseniä» (hyvä!). Kokouksen olisi yhdyttävä hra Salinin ja Valppaan esittämiin periaatteisiin. Ei olisi asetettava komiteaa laatimaan »seikkaperäistä ehdotusta», kuten täällä on esitetty. Sillä niin »seikkaperäistä» emme ehdotuksesta missään tapauksessa saa, kuinka hyväksi sen laatinemmekin, ettei hallituksen komitea istu paria kolmea vuotta laatimassa »seikkaperäisempää». Työväestön on esitettävä vain lyhyt vaatimus, jossa selitetään työväestön toivomukset pääpiirteissään. Hallitus ottakoon sitte selkoa, miten asia on järjestettävä. Vanhuudenvakuutus on jo käytännössä siksi monella taholla, että kokemukseen perustuvia tietoja saa aivan helposti. (Hyvä!).

A. Käcklund: Myönnän kyllä todeksi komitean väitteen, että kysymyksen järjestäminen on vaikea. Mutta ei se niin vaikea ole, että olisi täytynyt erottaa maalaistyöväestö siitä osattomaksi. Nyt on tullut maalaistyöväestön olojen järjestäminen päivän polttavaksi kysymykseksi. Jos tämä työväestön osa nyt syrjäytetään, ei se voi olla vaikuttamatta häiritsevästi työväenliikkeen kehitykseen. Sillä vanhuudenturvaamis-kysymvs on siksi tärkeä maalaistyöväestölle, ja se osottaa sen suhteen mitä suurinta harrastusta, jonka avulla se saadaan kiintymään työväenliikkeeseen. — Kysymystä ei ole tarvis enää lykätä komitean pohdittavaksi. Se on jo kyllin kypsä esitettäväksi joko hallitukselle tai valtiopäiville. Jos sitä varten asetetaan uusi komitea, tulee se taas ensi kokouksessa esille, eikä asia siitä sanottavasti edisty. Meidän on mentävä eteenpäin ja siis tehtävä esitys kysymyksen toteuttamisesta. — Kustannuksiin ei sovi ehdottaa käytettäväksi viinaverorahoja, koska sellainen menettely olisi ristiriidassa puolueen ohjelman kanssa, missä vaaditaan yleistä kieltolakia.

M. Vuolukka: Olisi toivottava, että ainakin työväenpuolue tyystin lakkaisi puhumasta viinaverorahoista. Ne eivät ainakaan sovi käytettäviksi vanhuuden vakuutukseen, vaikkapa siihen täytyisikin toistaiseksi käyttää tulli- tai muiden välillisten verojen kautta saatuja varoja. — Kokouksen tulisi nyt vain määritellä yleiset periaatteet, joiden mukaan työväestö tahtoo vakuutuksen järjestettäväksi. Käytännölliset sovittelut saadaan kyllä helposti muodostetuiksi näiden periaatteiden ympärille. Mitä ikärajaan tulee, täytynee hyväksyä 60 vuoden ikä. Silloin on työmies jo niin heikontunut, että hän välttämättömästi tarvitsee turvaa jälellä-oleviksi päivikseen. Parempi tietysti olisi vielä alempi ikäraja, mutta se on muissa sivistysmaissa niin korkea, ettei sitä voitane alemmaksi saada. Vakuutus on myöskin saatava yleiseksi, siis ulottumaan maalaistyöväestöönkin, joka sitä tarvitsee kipeämmin kuin kaupunkilaiset. Vaivaishoito, heidän ainoa turvansa vanhuuden päivinä, on ainakin maamme pohjoisosissa niin kurjaa, etteivät he sinne mene, vaikka olisivat pakotetut elämään muuten kuinka viheliäisissä oloissa tahansa. (Hyvä!).

F. E. Pettersson: Viinaverorahoja ei pitäisi missään tapauksessa ehdottaa käytettäviksi vanhuudenvakuutukseen, eikä yleensä yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Upottakoon hallitus ne mihin muualle tahansa, mutta ei näihin. Turhaa on sanoa, ettei valtio jaksa suorittaa vakuutuksesta johtuvia menoja. Varoja kyllä on muitakin, jos on tahtoa käyttää. — Vanhuudenvakuutuksen toteuttamista tarkoittava työ olisi lähimpää tulevaisuutta varten kohdistettava kahdelle taholle. Puoluehallinnon tulisi vaatia hallitukselta komitean asettamista ja suorastaan määrätä, kuinka paljon työväestön edustajia — puolet tai vähintään kolmasosa — komiteaan olisi otettava. Näistä edustajista tulisi puolet olla kaupunkilais- ja puolet maalaistyöväestöä. Toisaalta olisi taas sillä välin tehtävä työtä tämän kysymyksen selvittämiseksi ja vireilläpitämiseksi.

Anton Huotari: Väkijuomaveroja ei sovi käyttää vanhuudenvakuutukseen. Vakuutus on myöskin saatava käsittämään ei ainoastaan teollisuus- ja maanviljelys-, vaan koko työväestön. Siitä täytyy tulla yleinen kansanvakuutus, josta tulevat samalla tavalla osallisiksi kaikki kansalaiset, paitse ne, joilla on vanhuuden päivinä sellaiset tulot, että voivat tulla niillä toimeen. — Ikärajan määrääminen on myöskin tärkeä. Se voisi olla meillä 55 vuotta. Liian korkeana täytyy pitää 60 vuoden ikää. Useimmat eivät enää silloin vakuutusta tarvitse, ja ne, jotka tarvitsevat, ovat saaneet kärsiä jo paljon kurjuutta, ennenkuin rupeavat saamaan apua. 50 vuoden ikärajaa pidettänee yleensä liian alhaisena, vaikka varsinkin tehdastyöväestössä on jo siinäkin ijässä aivan loppuunkulutettuja voimia.

S. J. Forssgren: Alustuksen laatinut komitea on menetellyt väärin ryhtyessään jakamaan työväestöä. Olosuhteet ovat kaikkialla samat. Maalaistyöväestö käy ansiokyvyttömäksi samoin kuin kaupunkilaistyöväestökin. Paitse maalaistyöväestöä, on valiokunta jättänyt huomioonottamatta kaupunkilaistyöväestöstäkin satunnaisella työllä eläjät, y. m. s. — Vanhuudenvakuutus on saatava yleiseksi. Ikärajaksi on asetettava 55 vuotta. Silloin on työntekijä useissa tapauksissa melkein kuitti. Turun kokouksen ponsi on parempi kuin alustuksen, joten se olisi hyväksyttävä valiokunnassa ja jätettävä puoluehallinnon toimeksi anomuksen tekeminen hallitukselle vanhuuden vakuutuksen aikaansaamisesta.

E. Salin: Tosiaankin huomaa vielä täälläkin, että arkaillaan tämän asian esittämisessä. Pidetään suurena asiana sitä, että vanhoille, ikänsä raataneille vaaditaan avustusta vanhuuden päivinä, aivan kuin se olisi jotakin uutta auringon alla. Suomen työväki on tosiaan tullut jumalattomaksi, eli uskottomaksi, ei tunne enää katkismusta eikä virsikirjaa, puhumattakaan raamatun hengen tuntemisesta. Näissähän on jo vaatimuksena: auttakaa vanhoja, leskiä ja orpolapsia. Näistä onkin kirkko pitänyt aikoinaan huolta, mutta nyt ne on heitetty omaan varaansa. Eläkööt tai kuolkoot. Tähän menettelyyn kai lienee uskottomus syynä. Ei niistä enää muut välitä, kun me uskovaiset ja Saksan keisari, hänkin, kuten tunnettu, uskonnollinen. Hän sanoo: »sosiaalisten vammain parantamiseen on pyrittävä edistämällä positiivisesti työväen menestystä. Paitse tapaturman ja sairauden alaisiksi joutuneita on niillekin, jotka vanhuuden tai invaliditeetin vuoksi tulevat ansiokyvyttömiksi, täysi oikeus suurempaan huolenpitoon valtion puolelta, kuin heille tähän saakka on osaksi tullut». Tässä on Saksan keisari suuresti oikeassa. Mutta meillä kai ei ilmestykkään »sosiaalisia vammoja», koska työväestökin arkailee esittää vaatimusta, minkä Saksan keisari piti oikeutettuna ja tarpeellisena. Meidänkin hallitusmiestemme tulisi tehdä sama havaanto, huomata, että jotakin on tehtävä asian parantamiseksi. Ennen oli silläkin taholla tämä mielipide vaikuttamassa. Lähetettiin valtion kustannuksella mies Saksaan tutkimaan vakuutuslaitoksia ja tehtiin tapaturmavakuutuslaki. Nyt kun työväestö on välinpitämätöntä ja arkailevaa, ei hallituskaan välitä sen avustamisesta.

Täällä ovat kaikki puhujat tarrautuneet kiinni siihen, että ehdotin viinaverorahoja käytettäviksi vanhuuden vakuutukseen. Minä hupsu luulin, että nekin ovat kansan rahoja, joita siis voisi käyttää kansan tarpeiksi. Mutta täällä sanotaan: ne ovat herrain rahoja, pistäkööt mihin tahansa tilittämättömäin varojen joukkoon. Valpas vaatii vanhuudenvakuutuskustannuksia korvattaviksi yleisellä tuloverolla ja vastusti minun ehdotustani. Mutta ehdotukseni tarkoittikin vain varojen osottamista väliaikaisesti, siksi kunnes yhteiseen tuloveroon päästään. Sen tarkoituksena on osottaa, että onhan meillä varoja, jotka aivan ilmeisesti kuuluvat siihen tarkoitukseen, kun meille sanotaan: ei ole rahoja vanhuudenvakuutukseen.

Edustaja Orrela epäili, olisiko muka oikein antaa työväestölle oikeuksia ilman velvollisuuksia, jonka tähden vakuutettujen pitäisi itse suorittaa osa vakuutusmaksuja. Mutta Herknerkin jo myöntää tämän katsantokannan vääräksi sanoessaan: »huolenpito ansiokyvyttömistä on koko maan asia ja kustannukset ovat yleisellä verotuksella, varsinkin tulo-, varallisuus- ja perintöverolla hankittavat. Niukan toimeentulon turvaaminen niille henkilöille, jotka ovat joutuneet ansaitsemiseen kykenemättömiksi, on koko yhteiskunnan asia, ja varsinkin niiden sen jäsenten, joille nykyinen taloudellinen järjestys on koitunut eduksi».

Vanhuudenvakuutuksen alaa ei olisi rajoitettava ainoastaan työväestöön, vaan vanhuuden vakuutuksesta olisi muodostettava yleinen kansanvakuutus, kuten edustaja Huotari ehdotti. Eihän tiedä, kuka sitä tulee tarvitsemaan nykyisessä yhteiskunnassa, jossa kuka tahaan voi melkein milloin tahaan joutua kaikkia toimeentulon ehtoja vaille. Tämä olisi sitä tärkeämpää, kun ei valtio maksa varakkaillekaan eläkettä muille kuin virkamiehille. Eikä sekään näy olevan tätä nykyä varmaa. Ainakin ovat virkamiehet viime aikoina joutuneet epäilemään, onko heillä eläkettä vai ei. (Naurua). Kun näin on laita, olisi vanhuudenvakuutus ulotettava kaikkiin. Voitaisiin menetellä, kuten Herkner ehdottaa Saksan vanhuudenvakuutusta korjattavaksi. Jokainen, joka ei ruumiinsa tai henkensä voimain vähenemisen vuoksi jaksa ansaita vissiä tulomäärää, saa oikeuden valtion suoritettavaan, tätä määrää vastaavaan elinkorkoon. Tämä elinkorko maksetaan silloinkin, kun sen saaja nauttii tuloja muualta, vähennettynä kuitenkin sillä, minkä hän ansaitsee yli paikkakunnan alimman toimeentulomäärän. Jos tämä on esim. 200 mk., ja henkilö ansaitsee 100 mk. sekä saa tuloja muualta 150 mk., on hänen ansionsa 50 mk. suurempi alinta toimeentulomäärää, joten hän saa valtiolta vain 150 mk. vuotuisen elinkoron. Siten jäisi hänelle itselleenkin vielä tilaisuutta itsensä huolenpitoon.

Tätä vastaan väitettänee, että jos työmiehet saavat elinkorkoa, eivät he viitsi tehdä mitään. Virkamiehistä lienevät vallanpitäjät saaneet sellaisen käsityksen, että mennään eläkkeen saatua loikomaan, ei silloin enää viitsi heilua. (Naurua). Tämä on kuitenkin turhaa pelkoa ainakin työväestöön nähden, sillä ei se siten tee. (Hyvä!)

O. Leino ilmoitti Sortavalan työväenyhdistyksen toivovan vanhuudenvakuutusta niin laajaperäiseksi laitokseksi, että siitä annetaan apua ei ainoastaan vanhuudenpäivinä, vaan myöskin nuoremmalla ijällä tapaturman tai sairauden sattuessa, sekä kuoleman kohdatessa myöskin mahdollisesti jälelle jääneille leskille ja orvoille.

»Kysymys vanhuudenvakuutuksesta ijäkkäiden henkilöiden pakollisen eläkerahalle panemisen kautta ei ole meillä uusi», lausuu hra Aug. Ramsay alustuksessaan työväenedustajain kokoukselle Turussa v. 1899.^[4] Ja niin se todella onkin. Jo vuonna 1888 asettivat säädyt työväen vakuutuskomitean, joka teki tutkimuksia vanhuudenvakuutuksestakin tapaturma ja sairasvakuutuksen yhteydessä. Tämä vakuutuskomitea ehdotti yksimielisesti, ettei meillä toimeenpantaisi pakollista vanhuudenvakuutusta. Tästä oli seurauksena, että v. 1894 valtiopäivät hyväksyivät nyt voimassaolevan tapaturma-asetuksen, hyläten kokonaan vanhuudenvakuutuksen. Samoilla perusteilla kuin säätyjen asettama työväenvakuutuskomiteakin ehdoitti hra Ramsay pakollisen vanhuudenvakuutuksen hyljättäväksi, ja sen sijaan jätettäväksi tämän tärkeän asian yksityisten yrittelijäisyyden varaan maassamme. Tämä ehdotus ei saavuttanut v. 1899 työväen edustajakokouksen kannatusta, vaan hylkäsi se sen, ja lausui päätöksenään m. m.:

Että pakollinen, koko maata käsittävä yleinen vanhuudenvakuutus on ainoa ja oikea periaate turvaamaan maan vähäväraisen työväenluokan jäseniä.

Samanen kokous kannatti yleisen, koko maata käsittävän pakollisen vanhuudenvakuutus- tai eläkekassan perustamista, jonka hoito tulisi jäämään hallitukselle. — Eläkelaitokseen kuuluisi jokainen 18 vuotta täyttänyt kansalainen sovitun pakollisen, tuloperustukseen sovelletun verotuksen mukaan.

Työväen puoluekokouksessa Viipurissa oli tämä kysymys uudelleen esillä, tällä erää hra Robert Niemen alustamana,^[5] ja ehdoitti hän vanhuuden vakuutuslaitoksen puuhaan hetimiten ryhdyttäväksi, pitäen kysymystä melkoisen kypsänä toimeenpantavaksi. Alustaja ehdotti verotuksen vakuutusrahastoon järjestettäväksi siten, että valtio suorittaisi yhden osan, työnantajat toisen osan, ja työtekijät kolmannen osan. Tämä hra Niemen ehdotus sai kokouksen hyväksymisen ja jätettiin asia edelleen kehitettäväksi puoluehallinnolle.

Nyttemmin on tämä tärkeä kysymys uudelleen jätetty puoluekokoukselle ja ovat kysymyksen alustajat hyväksyneet ne periaatteet, joita hra Niemi ehdotti Viipurin edustajakokoukselle, kuitenkin poiketen niistä ja viime edustajakokouksen enemmistön mielipiteestä, ehdottaessaan, että vanhuudenvakuutus toistaiseksi kokemuksen saavuttamista varten olisi sovellutettava ainoastaan teollisuustyöväestöön nähden.

Valiokunta ei ole tätä asiata käsitellessään saattanut yhtyä ainoaankaan tähänastisista ehdotuksista, vaan rohkenee tuoda niistä eriävät näkökantansa puoluekokouksen harkittavaksi.

Valiokunnan mielestä olisi vihdoinkin aika työväestön ja työväenpuolueen ryhtyä erittäin tarmokkaisiin toimenpiteisiin tämän kysymyksen perille ajamiseksi. Asia on tehtävä selväksi laajoille kansankerroksille, sen edut ja merkitys saatava sille huomatuiksi: silloin se ryhtyy innolla sitä vaatimaan. Ja mitä yrityksen toimeenpanemiseen hallituksen puolelta tulee, ei suinkaan tarvitse valittaa ainehiston puutetta, sillä siitä löytyy kokemuksia sekä hyviin että huonoihin puoliin nähden Saksassa ja Ranskassa vieläpä osittain muuallakin.

Mitä itse kysymykseen tulee, olisi ehdottomasti pysyttävä samalla periaatteellisella kannalla, kuin työväen edustajakokous Turussa v. 1899: että pakollinen, koko maata käsittävä vanhuudenvakuutus on ainoa ja oikea periaate. Valiokunta ei kuitenkaan katso nimitystä Vanhuudenvakuutus onnistuneeksi ja tarkoitustaan vastaavaksi. Se olisi muutettava Ansiokyvyttömyysvakuutus. Meidän täytyy muistaa, että löytyy työhaaroja, joissa huolellisimmatkaan suojeluskeinot eivät suojele työntekijää sairastumasta, ja useasti ennen aikojaan menettämästä työkykyään. Olettakaamme, että hän sairauden tahi muun seikan kautta, jota ei voida sovelluttaa tapaturmavakuutusalaan, jo esim. 40:nen vuotisena menettää työkykynsä. Jos tähän vielä sattuu kuulumattomuus paikallisiin työväen omiin vakuutuslaitoksiin, ei ole muuta neuvoa, kuin turvautua nöyryyttävään vaivaishoitoon. Ehdottomasti olisi valtion siveellinen velvollisuus tätä ennen aikojaan kulunutta ja vanhaksi käynyttä kohtaan sovelluttaa heti vakuutus sovittujen perusteiden mukaan.

Vanhuudenvakuutus olisi alkava samasta ajasta, kuin henkirahain maksu loppuu, siis 60 vuotisena. Valiokunta pitää 70 ikävuotta liian korkeana ja katsoen kuolevaisuussuhteisiin työväestön ja etuoikeutettujen luokkiin nähden tulisi verrattain harva työmies vakuutuksesta osalliseksi. Valiokunta ei pidä tarpeellisena ryhtyä määrittelemään yksityiskohtaisesti, mitenkä vakuutussuoritus eri ikäaikoina olisi sovellutettava. Se tehtävä jääköön vastaisille asiantunteville, joille hallitus jättää lähempien suunnitelmien tekemisen.

Mitä vakuutusrahaston perustamiseen tulee, luulee valiokunta yleisen mielipiteen työväen keskuudessa, joille tämä asia on selvillä, vakaantuneen siihen suuntaan, ettei maksuja ole koottava vakuutetuilta pakkoverotuksella, vaan olisi, valtion yksin pidettävä se huolenaan. Kävisi tässä liian pitkäksi motiveerata ne syyt, jonka tähden tätä ehdotamme. Luulemme puoluehallinnolle tulevan tilaisuuden selvitellä tätä aikanaan niin hyvin asianomaisille, joille edustajakokouksen toivomus jätetään, kuin myöskin veroja maksaville kansalaisille. Sen verran tahdomme kuitenkin huomauttaa, että varat tähän olisivat koottavat tulo-, varallisuus- ja perintöveroilla. Monta pelottaa kentiesi mahdollisen suuret verot, jotka ovat lähimpinä seurauksina tämän vakuutusjärjestelmän voimaan astumisesta, mutta on muistettava, kuinka kauhean suuri rasitus esim. kuntien vaivaishoito on maassamme, kuin myöskin, mitenkä epätasaisesti nämä vaivaisrasitukset suhteutuvat eri kunnissa. Luonnollisesti tämä menoerä tulee, ellei kokonaan häviämään, ainakin mitättömän vähiin hupenemaan.

1) Ansiokyvyttömyys-vakuutus on kiiruumman kautta perustettava hallituksen toimesta.

2) Vakuutusrahasto on muodostettava, verottamalla tuloja, varallisuutta ja perintöä.

3) Vakuutusmaksuja olisi suoritettava ansiokyvyttömyyden sattuessa sovittujen perusteiden mukaan, ja eläke ulotettava 60 ikävuodesta alkaen.

4) Puoluehallinnon toimeksi jätetään ryhtyä ponteviin toimiin asian selvittämiseksi syville riveille.

5) Anomuksen jättämiseksi hallitukselle komitean asettamisesta asiaa tuntevista henkilöistä ehdotuksen valmistamista varten säädyille tässä asiassa.

Eetu Salin.
Juho V. Hellberg (sihteeri).
M. Hälleberg.
Reino Drockila.
Eva Järvinen.

F. M. Orrela: Muuten yhdyn valiokunnan mietintöön, mutta tahtoisin vieläkin samoin kuin alustavassa keskustelussa teroittaa mieliin, että työväestön olisi sittenkin syytä ottaa osaa vakuutusmaksujen suorittamiseen, pantakoon tämä osa sitte kuinka pieneksi tahansa. Jokainen voi suorittaa esim. vaikkapa vain 1 markan vuodessa. Sen jokainen maksaa mielellään tietäessään, että tämä markka turvaa hänen tulevaisuuttaan. Tämä vähäinen maksu vaikuttaisi kohottavasti työntekijään itseensäkin, kun hän tuntisi, ettei hän nauti eläkettä ilman velvollisuutta, toisten armopalana. Minä en ainakaan tahtoisi ottaa vastaan eläkettä, josta en olisi maksanut ainakin osaa.

V. Löfqvist: Evästyskeskustelussa jo oltiin yleensä sitä mieltä, että ikäraja olisi asetettava 55 vuoteen. Valiokunta on sen kuitenkin asettanut 60 vuoteen. Minä ehdottaisin nyt jo 50 vuoteen, käytyäni tänään Forssan tehtaissa. Näittehän siellä heikkoja poikia ja tyttöjä, joiden kasvoista jo voi lukea, etteivät he kestä viidenkäänkymmenen vuotiaiksi (oikein!) sellaisissa oloissa kauhean kolinan ja pölyn keskellä.

Miksi pidetään usein työväestönkin taholta luonnollisena, että työmiehen, joka kuitenkin luo kaiken sen rikkauden, mistä muut kansankerrokset nauttivat, tulee aina jäädä vähemmälle kuin muut, kun on puhetta hänen oikeuksistaan. Herrasmies, joka astuu 25 vuotiaana valtion virkaan, saa 25 vuoden perästä, siis 50 vuotiaana, eläkkeen. Miksi pitäisi työmiehen saada niukka eläkkeensä vasta 60 vuotiaana, vaikka herrasmies työskentelee verrattomasti edullisemmissa olosuhteissa, kuin hän. Edellinen istuu joitakuita tunteja päivässä konttoorissa tai virastossa, missä ei hänen terveyttään vahingoita pöly, ei epäterveelliset kaasut eikä koneitten huumaava melu. Sittenkin tunnustetaan hänelle lyhempi palvelusaika kuin työntekijälle. Miksi työväestön pitäisi riutua ja kärsiä 10 vuotta pitempi ja paljoa vaivaloisempi sekä epäterveellisempi työkausi. Jos ikärajaksi asetetaan 60 vuotta, on useimmat työväestöstä jo silloin vainajina kärsittyään paljon kurjuutta. Sentähden panen vastalauseen valiokunnan ehdotusta vastaan. Jos jotakin kansaluokkaa tahdotaan pitää ilman eläkettä hautaan saakka, niin pidettäköön silloin kaikkia muitakin luokkia samalla tavalla, mutta jos eläkettä annetaan, niin annettakoon se kaikille siten, että se on jokaiselle yhtä edullinen. (Jatkuvaa hyväksymistä).

E. Valpas pyysi puhevuoroa »konsuli Lihavana» ja kuvaili leikillisesti sitä katsantokantaa, mikä valtaa poroporvarilliset työväenliikkeen vastustajat, kun työväestö vaatii itselleen oikeuksiakin.

Anton Huotari ehdotti ikärajaa alennettavaksi kokouksen päätöksessä 55 vuoteen.

D. A. Merinen yhtyi edustaja Orrelaan siinä, että työntekijäinkin olisi maksettava osa vakuutusmaksuista. Samoin olisi kuntain suoritettava siitä joku osa, joten ei koko maksuvelvollisuus olisi valtion kannettavana. Kuntien velvollisuus kustannuksiin pakottaisi nämä pitämään parempaa huolta terveydenhoidosta. — Ikäraja olisi asetettava 55 vuodeksi.

M. Sievänen: Valtio suorittakoon koko kustannukset. On paljon laitoksia, joista ei ole hyötyä ihmiskunnalle. Niitä voidaan rajoittaa, jolloin kyllä saadaan varoja vanhuudenvakuutukseen. Ikärajaksi olisi asetettava 55 vuotta.

V. Pylkkö: Ikärajaksi olisi asetettava 55 vuotta. Huomautti edustaja Löfqvistille, että tehtaalaisten kuihtuneeseen ulkomuotoon ja huonoon terveyteen sekä elämän lyhyyteen on myöskin suurena syynä liian pitkä työpäivä. Sitä lyhentämällä voidaan saada tässä suhteessa aikaan paljon parannuksia. — Turhaa on vanhuudenvakuutuskustannuksia varten ehdottaa määrättäväksi eri veroja. Ne voidaan ottaa suorastaan samoista veroista, joista muutkin valtion menot suoritetaan.

H. Jalonen: Tahtoisin kysyä niiltä, jotka vaativat määrätyn ikärajan asettamista, mistä henkilö, joka esim. 45 vuoden vanhana tulee raihnaiseksi ja työhön kykenemättömäksi, saa apua, kunnes on saavuttanut 55 vuoden ijän? Apu on suoritettava siis siitä asti, kun ansiokyvyttömyys alkaa. Maksut ovat asetettavat valtion kannettaviksi.

O. E. Lindeman puolusti ikärajan alentamista, koska jo 50 vuotiaat usein ovat vaivaishoidon turvissa.

Seth Heikkilä: Edustaja Orrela on täällä vedonnut periaatteeseen: ei saa myöntää oikeuksia ilman velvollisuuksia. Tuo vaatimus on kyllä oikea, mutta se on liian kulunut tässä kohden käytettäväksi, niin paljon sitä on käytetty väärin, pantu aina lisää velvollisuuksia niille, joilla jo entuudestaankin on kaikki velvollisuudet. Työntekijät kokoovat koko ikänsä pääomia. Näistä on vanhuudenvakuutuskustannukset suoritettava, eikä koetettava vielä niitäkin kiskoa työntekijälle tulevista pienistä murusista. Mutta onneksi ei valiokunta ole tarkoittanutkaan, että työntekijät todella tulisivat saamaan eläkkeitä. Näin tänään tehtaissa pienen, kutistuneelta vanhukselta näyttävän olennon. Kun kysyin, sanoi hän olevansa 17 vuotias. Se tulee, yhtä vähän kuin monet muut, vaatimaan eläkettä. — Tosiasia on, että melkein kaikki 50 vuotiaat joutuvat muuallakin paitse edellisen puhujan viittaamalla paikkakunnalla vaivaistaloon. Valiokunta ehdottelee eläkettä 60 ikävuodesta alkaen. Olisihan tuo mukavaa, jos pääsisi eläkkeelle, oltua 10 vuotta vaivaistalossa. (Naurua). Työntekijäin keski-ikä on 32¹⁄₂ vuotta. Ei ole siis pelkoa, että valtiolle karttuu liikaa syöpäläisiä, vaikka eläke myönnettäisiinkin jo 50 ikävuodesta alkaen. Maksujen asettaminen vaikkapa vain osaksikin työntekijäin suoritettavaksi on tykkänään hyljättävä, sillä heillä on jo kyllältä velvollisuuksia, ja eläke on näitä velvollisuuksia seuraava oikeus, josta ei ole tarvis kahteen kertaan maksaa. (Hyvä!)

E. Salin: Näyttää kuin kokouksen mielestä olisi täällä liiaksi aikaa, koska muutamat edustajat tai ei-edustajat katsovat sopivaksi ruveta laskemaan leikkiä meidän vakavasta työstä. — Komitea koetti ehdotusta laatiessaan pitää silmällä sitä, mitä voidaan saada, siksi se asetti ikärajan 60 vuodeksi. Saksassa ja Ranskassa maksetaan eläkettä vasta 70 ikävuodesta alkaen, siis kokonaista 10 vuotta myöhemmin. Meillä on tähän mukava juriidinen lähtökohta siitä alkaen, kun valtiokin tunnustaa henkilön vanhaksi ja lopettaa henkirahojen perimisen.

Valiokunnan ehdotusta vastustaneet puhujat ovat tuoneet sen kumoamiseksi esimerkkejä täältä Forssasta. Me emme ole tarkoittaneet ehdotusta yksinomaan tätä paikkakuntaa, vaan koko maata varten. Eikä minua yhtään horjuta täällä esitetyt mahtipontiset puheet ja tunteisiin vetoamiset siitä, ettei valiokunta ole ikärajaa alentanut. Ehkäpä ikärajaksi olisi asetettava 25 tai peräti 17 vuotta, koska edustaja Heikkilä on tänään tehtaassa nähnyt senkin ikäisen vanhuksen. Kun vakuutukselle on ehdotettu nimeksi ansiokyvyttömyysvakuutus, pitäisi siitäkin jo käydä selville, että 20 vuotta vanhempi henkilö alkaa työkyvyttömyyden kohdatessa saada vakuutusta. 60 ikävuodesta alkaen saavat eläkkeen kaikki siihen ikään ehtineet. Valiokunnassa oli kyllä puhetta alustavassa keskustelussa ehdotetusta 55 vuoden ikärajasta. Eräs tämän kokouksen arvossapidetty jäsen sanoi: jos alennatte ikärajan siihen, niitätte kokouksessa suuren kunnian. Me emme huolineet tästä kunniasta, vaan harkitsimme asiaa järjen eikä tunteen kannalta. Nyt täällä on edustaja Löfqvist niittänyt tämän kunnian ja suosien, vedotessaan tunteisiin, vaatiessaan ikärajaa alennettavaksi.

A. Rissanen: Totta on, että tehdastyöväestö harvoin elää päälle 50 vuoden. Mutta jotta saataisiin sovintoa aikaan, yhdyn minäkin kannattamaan 55 vuoden ikärajaa. Mutta sitävastoin olisi mielestäni asetettava vakuutetuillekin osa vakuutuskustannuksista suoritettaviksi. Sanotaan, että vaivaismaksut saadaan lakkaamaan vanhuudenvakuutuksen kautta. Täytyyhän työväestön maksaa nyt vaivaismaksujakin, miksei siis vakuutusmaksuja, vaikka ne olisivat vähän kalliimpiakin. Jos ei vakuutetuille itselleen aseteta minkäänlaisia vakuutuksesta johtuvia velvollisuuksia, ei tämä kokouksen päätös tule ikinä menemään läpitse.

S. J. Forssgren kannatti 55 vuoden ikärajaa. Työntekijöille ei olisi asetettava vakuutusmaksuja kannettaviksi. Jos asetettaisiin niin pieni summa, ettei se rasittaisi, kuten esim. ehdotettu 1 mk., olisi se naurettavaa. Summa ei riittäisi sen hakemiskustannuksiin. Sitä periessään tuhlaavat viranomaiset 10 markkaa. Varat vanhuudenvakuutukseen ovat hankittavat suoranaisen valtion tuloveron eikä erityisverojen kautta.

J. Heitto: On pidetty mietinnössä ehdotettua ikärajaa liian korkeana. Mutta ei ole otettu huomioon, että työkyvyttömyyden sattuessa voidaan eläke myöntää jo kuinka varhain tahansa, ikä ei silloin tule kysymykseen. Jos tämä pidetään mielessä, voidaan mietintö hyväksyä sellaisenaan. Ikärajaa on täällä kyllä helppo alentaa, mutta siten tehdään päätös, jonka toteuttamisesta ei ole toivoakaan, ja sitä olisi vältettävä. — Vakuutuskustannukset olisi jaettava valtion ja kuntain suoritettaviksi. Kunnat voisivat maksaa esim. sen osan, minkä he käyttävät vaivaishoitoon. — Keskustelussa on jäänyt huomioonottamatta vaatimus, että valtio sallisi työväestön valitsemain edustajain ottaa osaa komitean töihin. Sitä olisi kannatettava.

A. Sjöholm kannatti muissa suhteissa valiokunnan ehdotusta, mutta vaati ikärajaa alennettavaksi 50 tai ainakin 55 vuoteen.

D. Korhonen kannatti 55 vuoden ikärajaa ja edustaja Orrelan vaatimusta, että työväestöllekin olisi asetettava joku osa maksuvelvollisuutta. Sitä on vastustettu muka sillä syyllä, että periminen käy vaikeaksi. Mutta se on aivan turhaa pelkoa, sillä on kyllä keinoja, joiden avulla nämä vaikeudet voitetaan.

L. Leino kannatti vakuutettujen omaa maksuvelvollisuutta. Valiokunnan ehdottama ikäraja ei ole liian korkea. Toveri Löfqvistin väite virkamiesten eläkkeistä on väärä, sillä on niitä, jotka pääsevät eläkkeelle vasta 63 vuoden ikäisinäkin. Ehdotettu 55 vuoden ikäraja on liian alhainen. Valiokunnan mietintöä olisi kannatettava.

J. H. Jokinen: Ikäraja voidaan pysyttää 55 vuodessa. Katselin kyllä tehtaissa työskenteleviä ja näin siellä paljonkin esimerkkejä aikaisesta kulumisesta, joten ei eläkkeen saanti 50 ikävuodestakaan alkaen näytä kadehdittavalta. Mutta on otettava huomioon, että nykisiä kurjia oloja voidaan paljonkin parantaa lyhemmän työpäivän ja korkeamman palkan sekä siitä seuraavan paremman ravinnon avulla.

J. Kemppainen: Valiokunnan työ on onnistunut ja siihen voivat kaikki yhtyä. Ikärajasta väitteleminen on ennenaikaista, sillä ehditään vielä pitää toinenkin puoluekokous, ennenkun vanhuudenvakuutus toteutuu, ja siksi kyllä mielipiteet selviävät.

O. Leino yhtyi vakuutusmaksujen suhteen Orrelaan, että osa niistä olisi asetettava vakuutettujen itsensä suoritettaviksi. Ikäraja olisi alennettava 50 vuoteen.

D. Angerias kannatti edustaja Orrelaa siinä, että myöskin vakuutettujen olisi suoritettava osa vakuutuskustannuksista. Valiokunnan ehdottama ikäraja on liian korkea. Sitä ei saa asettaa suuremmaksi 50 vuotta.

P. Suttelin kannatti valiokunnan mietintöä muissa suhteissa, vaan vaati ikärajaa alennettavaksi 55 vuoteen.

K. Lehtinen vaati ikärajaa alennettavaksi 55 vuoteen. Yhtyi muissa suhteissa valiokunnan mietintöön.

J. V. Hellberg: Edustaja Orrelan vaatimus vakuutuskustannusten siirtämisestä vakuutettujenkin suoritettaviksi tuntuu omituiselta. Hän puolustaa vaatimustaan sillä, että ei olisi myönnettävä oikeuksia ilman vastaavia velvollisuuksia. Eikö työväestöllä jo ole edustaja Orrelan mielestä riittävästi velvollisuuksia? Eikö hän ole huomannut toimitetuista tilastollisista laskuista, kuinka paljon jokainen työmies hyödyttää, rikastuttaa sitä maata, jossa hän elää, ja kuinka suuren tappion hän tuottaa, siirtäessään työvoimansa maasta pois. Eräs Norjalainen on laskenut, kuinka arvokas 20 vuotias työmies on sille kansalle, jonka jäsenenä hän on. Paitse omia tarpeitaan luo hän joka vuosi kansalleen 3,000 markan varallisuuden. Eikö sellaisella kansan hyvinvoinnin kartuttajalla ole oikeutta odottaa, että hän tämän velvollisuutensa täytettyään saisi väistyä hieman lepäämään vaivoistaan, saisi vanhuutensa päivinä pienen palkkion siitä suuresta hyödystä, mikä hänestä on maalle ollut.

Eilen ollessamme tehtaan puistossa ihailimme sen kauniita kukkasia, siellä olevia sieviä työnjohtajain ja virkamiesten asuntoja. Samalla näimme myöskin työväestön asuntoja, joiden portaanpäissä pienet lapsukaiset leikkivät puuvillakoltuissaan. Siellä ei näkynyt ainoatakaan kukkaista, ei vihertävää nurmea. Ajattelin: kuinka paljon tämä Forssan työväestö on saanut aikaan luodessaan kaiken tuon komean kauneuden, ja kuinka vaatimaton se samalla on, kun on kysymyksessä sen omat mukavuudet. Se on työnsä yliarvona luonut suuret koneet, komeat tehtaat, vieläpä saanut aikaan sen, että herrat Helsingistä voivat tulla tänne kerran vuodessa leikkaamaan kuponkeja, pistäen voitto-osinkona taskuunsa tuhat, kaksituhatta ehkäpä 50 tuhatta markkaa — kuinka suuren summan kulloinkin, sitä en tiedä, se on liikesalaisuus.

Huomatessani ja muistaessani tämän en voinut valiokunnan kokoukseen saavuttuani vaatia, että työntekijän olisi vielä kaiken tämän lisäksi luovutettava ennestäänkin pienistä tuloistaan erityinen vero omaksi vaatimattomaksi eläkkeekseen. Työntekijä on oikeutettu, jopa velvollinenkin huomauttamaan vallassa-olijoille, kuinka suuren yliarvon hän joka vuosi luo kansalleen, ja hänellä on kieltämätön oikeus jo tämän nojalla vaatia apua ja turvaa vanhuutensa päiviksi. Sen hän on elämänsä työllä täydellisesti ansainnut.

Valiokunnan jäsenet olisivat puolestaan valmiit myöntämään eläkkeen vaikka 40 ikävuodesta alkaen sille, joka suorittaa elämäntyönsä kuluttavissa tehtaissa, mutta meidän on huomattava, että emmehän me ole määräävänä ryhmänä. Meidän on otettava se, niitä saamme. Ja olisihan kieltämätön ja suuri parannus nykyoloihin verraten, jos saisimme työkyvyttömyysvakuutuksen 20 ikävuodesta sekä eläkkeen 60 ikävuodesta alkaen. — Minä puolestani en kuitenkaan jyrkästi vastusta suurempiakaan vaatimuksia. (Innokkaita hyvä-huutoja).

V. Löfqvist: Useilta tahoilta on täällä kokouksessa huomautettu, että 30 vuoden ikäraja on liian alhainen. Onpa sanottu, etteivät virkamiehemmekään saa niin nuorina eläkettä. Tosiasia on kuitenkin, että virkamiehiä on, jotka voivat saada eläkkeen siinäkin ijässä, vaikka saanevat jotkut vasta 63 vuotiainakin. Se riippuu siitä, että viimeksimainitut ovat myöhään alkaneet työnsä, astuneet vanhempina virkaansa.

Edustaja Salin on puolustanut valiokunnan ehdottamaa korkeaa ikärajaa sillä, että Saksassa ja Ranskassa maksetaan eläkettä vasta 70 ikävuodesta alkaen. Mutta on otettava myöskin huomioon se, että työpäivä on näissä maissa lyhempi ja olosuhteet yleensä edullisemmat, joten työväestö siellä elää vanhemmaksi. Ja ei kai meidän tarvinne ottaa esimerkiksi niitä huonoja puolia, mitä muiden maiden työväenvakuutuksessa ilmenee. Australiassa suoritetaan vanhuudeneläke jo 55 ikävuodesta alkaen. — Täällä on puolustettu korkean ikärajan hyväksymistä myöskin sillä syyllä, että ei alhaisempaa saada. Se on kyllä hyvin mahdollista, mutta ette saa 8 tunnin työpäivääkään lähimmässä tulevaisuudessa. Siitä huolimatta pidämme sen ohjelmassa, koska se on oikeutettu vaatimus. Samoin 55 vuoden ikäraja. — Edustaja Orrelan ehdotus vakuutuskustannusten siirtämisestä työväestön suoritettavaksi on tykkänään hyljättävä.

K. Lindfors kannatti 55 vuoden ikärajaa ja vastusti Orrelan ehdotusta vakuutettujen osanotosta vakuutusmaksujen suoritukseen.

F. M. Orrela: Pitkistä, kauniista esitelmistä huolimatta en voi luopua kannasta, että vakuutettujen itsensä olisi myöskin suoritettava joku pieni osa vakuutuskustannuksista. Sen he kyllä voivat tehdä, koska nainen nykyjäänkin maksaa 50 p., mies 1 mk. vaivaismaksuja, jotka vakuutuksen voimaan tultua tulevat häviämään. Tätä periaatetta kannatan sitä varten, että anomuksesta olisi tuloksia. Virkamiehet maksavat kaikki itse pienistäkin palkoista. Mikseivät työmiehet tekisi samoin? (Melua). — Kyllä lopetan, jos ei minua tahdota kuulla, mutta sellainen on vakaumukseni. Mitäpä turhista haaveista, ellei niillä ole toteutumismahdollisuutta.

Kun päätöskeskustelu oli lopussa, äänestettiin ensin valiokunnan mietinnön ja ikärajaa koskevain muutosehdotusten välillä. Huutoäänestyksessä voittivat jälkimäiset. Kun 50 vuoden ikärajaa puolustaneet eivät vaatineet äänestystä, vaan tunnustivat 55 vuoden kannattajat enemmistöksi, tuli tämä ikäraja kokouksen päätökseksi.

Huutoäänestyksessä valiokunnan ja edustaja Orrelan ehdotusten välillä vakuutusmaksujen suorittamisesta voitti valiokunnan ehdotus valtavalla enemmistöllä.

1. Pakollinen, koko maata käsittävä ansiokyvyttömyysvakuutus on ainoa ja oikea periaate turvaamaan maan vähävaraisen työväenluokan jäseniä.

2. Ansiokyvyttömyysvakuutus on kiiruumman kautta perustettava hallituksen toimesta.

3. Vakuutusrahasto on muodostettava, verottamalla tuloja, varallisuutta ja perintöä.

4. Vakuutusmaksuja olisi suoritettava ansiokyvyttömyyden sattuessa sovittujen perusteiden mukaan ja eläke ulotettava 55 ikävuodesta alkaen.

5. Puoluehallinnon toimeksi jätetään a) ryhtyä ponteviin toimiin asian selvittämiseksi syville riveille, b) jättää hallitukselle anomus asiantuntevista henkilöistä muodostetun komitean asettamisesta valmistamaan säädyille ehdotusta tässä asiassa.

6. Tapaturmavakuutuskysymys.

Tapaturmavakuutuskysymykselle, jonka Viipurin kokous oli lykännyt tämän kokouksen käsiteltäväksi, oli alustuksen laatinut K. F. Hellstén (katso liite sivu 68).

Komitea on käsitellyt kysymystä tapaturmavakuutuksesta ja yhtyy täydellisesti kysymyksen alustajaan siinä, että asetus nykyisessä asussaan ei vastaa tarkoitustaan, vaan olisi hallituksen puolelta kiireimmiten ryhdyttävä parannuspuuhiin.

pitää voimassa olevaa tapaturmavakuutus-asetusta monessa suhteessa puutteellisena, josta syystä puoluehallinnon on käännyttävä hallituksen puoleen pyynnöllä, että samalla kuin ryhdytään työkyvyttömyysvakuutusta valmistelemaan, samalla otettaisiin myöskin tapaturmavakuutuslaki perinpohjaisen tarkastuksen alaiseksi.

Reino Drockila.
Eetu Salin.
M. Hälleberg.
Eva Järvinen.
J. V. Hellberg (sihteeri).

7. Työttömyyskysymys.

Kysymykselle: »Mihin toimenpiteisiin puoluekokous katsoo tarpeelliseksi ryhtyä, että yhä uusiintuva työttömyys saataisiin ajoissa ehkäistyksi?» oli M. Hälleberg laatinut alustuksen (katso liite sivu 10).

Kysymys lykättiin ilman keskustelua vakuutuskysymyksiä käsittelevään valiokuntaan.

Kysymyksessä: Mihin toimenpiteisiin puoluekokous katsoo tarpeelliseksi ryhtyä, että yhä uusiintuva työttömyys saataisiin ajoissa ehkäistyksi? ehdottaa arv. alustaja m. m. ponnen toisen osan 1:ssä kohdassa: että lain määräämä pakollinen työttömyyden vakuutus on saatava toimeen. Vakuutusmaksuista suorittaa ²⁄₃ valtio ja ¹⁄₃ vakuutetut itse.

Valiokunta, käsitellessään tätä kohtaa kysymyksestä, tuli siihen päätökseen, että meilläkin olisi jo aika hallituksen puolelta ryhtyä tälläkin alalla turvaamaan kansalaisia kamalaa työnpuutetta vastaan, perustamalla sitä varten vakuutusrahasto. Kuitenkin pidämme ehdotusta siksi vähän tunnettuna, ettei siitä saata seikkaperäistä ehdotusta hallitukselle jättää, vaan olisi mielestämme puoluehallinnon pyydettävä hallitusta jättämään tämänkin kysymyksen pyydetylle hallituksen vakuutuskomitealle.

Puoluehallinnon tulee kääntyä hallituksen puoleen anomuksella työttömyysvakuutusrahaston perustamisesta ja että asia sitä ennen valmistellaan hallituksen asettamassa vakuutuskomiteassa.

Mitä tämän kysymyksen muihin ponsiin tulee, yhtyy valiokunta niihin, täydellisesti vakuutettuna, että ne huomioon otettuina ja käytännössä toteutettuina tulevat ehdottomasti paljon vaikuttamaan työttömyyden ehkäisemiseksi. Kuitenkin olisi ensimm. osan 1:seen kohtaan lisättävä sanat »saada» jotta kohta kuuluisi kokonaisuudessaan: Työpäivän lyhentämiseen 8:tuntiseksi on entistä enemmän pantava huomiota ja saada se laissa määrätyksi. Toisen osan ensi kohta ehdotetaan näin kuuluvaksi: Lain määräämä pakollinen työttömvydenvakuutus saatava toimeen. Vakuutusmaksun suorittaa valtio.

Reino Drockila.
Eetu Salin.
M. Hälleberg.
Eva Järvinen.
Juho V. Hellberg (sihteeri).

Valiokunnan mietintö hyväksyttiin keskustelutta, joten kokouksen päätökseksi tuli:

Työttömyyden poistamisen varmin keino on yksityisomaisuuteen perustuvan tuotantojärjestelmän muuttaminen koko kansan yhteisomaisuuteen perustuvaksi yhteistuotannoksi. Tämän päämäärän saavuttamiseksi on jokaisen työttömyyden poistamista tahtovan tarmokkaasti työskenneltävä, että se pian toteutuisi.

Väliaikaisina keinoina ehkäisemään työttömyyden syntymistä hyväksyy kokous:

1. Työpäivän lyhentämiseen 8:tuntiseksi on entistä enemmän pantava huomiota ja saatava se laissa määrätyksi;

3. Kullakin paikkakunnalla elintarpeisin riittävä alin tuntipalkka on laissa määrättävä.

1. Lain määräämä pakollinen työttömyysvakuutus on saatava toimeen. Vakuutusmaksun suorittaa valtio.

2. Puoluehallinnon tulee kääntyä hallituksen puoleen anomuksella vakuutusrahaston perustamisesta ja että asia sitä ennen valmistellaan hallituksen asettamassa vakuutuskomiteassa.

3. Ammattiyhdistykset saavat perustaa työttömyyskassoja, missä se vain on mahdollista;

4. Kunnallisia työnvälitystoimistoja on perustettava ja kerättävä tilastoa työttömyydestä;

5. Kun yksityiset eivät tarjoa riittävää työnasiota, on kunta sekä valtio velvolliset toimeenpanemaan yleisiä töitä ja maksamaan riittävän alimman tuntipalkan;

6. On perusteltava maanviljelyssiirtoloita täysin kooperatiiviselle pohjalle ja saatava niille valtion kannatus kuoletuslainan muodossa.

8. Työnvälitystoimistot.

Kahdentoista yhdistyksen kannattamana oli kokouksen käsiteltäväksi ehdotettu kysymys valtion kannattamani työnvälitystoimistojen perustamisesta kaupunkeihin ja maalaiskuntiin. Kysymykselle oli puoluehallinto pyytänyt alustajaksi opettaja A. H. Karvosen Helsingistä. Hän oli lupautunutkin siihen. Mutta puoluekokoukseen lähettämässään kirjeessä hän ilmoitti, ettei hän ollut parhaalla tahdollaankaan voinut lupaustaan täyttää, kun hän oli sairastunut pitkälliseen tautiin. Kumminkin oli hän lähettänyt kokoukselle käytettäväksi painettuja asiaa käsitteleviä selontekoja. Nämä sekä kysymyksen alustava käsitteleminen lykättiin ilman keskustelua valiokuntaan.

Valiokunnan lausunto kysymyksessä: Katsotaanko tarpeelliseksi ja työväestölle hyödylliseksi, että valtion kannattamia työnvälitystoimistoja perustettaisiin kaikkiin maalais- ja kaupunkikuntiin?

Tämä monessa suhteessa työväelle tärkeä kysymys, joka nostettiin jo v. 1896, on vihdoinkin monen vaiheen ja valmistelun jälkeen kehittynyt niin pitkälle, että työnvälitystoimisto jo on olemassa Helsingissä kunnan toimesta ja kannattamana, ja joissakuissa muissa kaupungeissa parhaallaan kyseen alaisena. Kysymyksen tärkeyttä todistanee sekin, että tälle puoluekokoukselle 12 yhdistystä on kannattanut asian esille ottamista.

Valiokunta asiaa käsiteltyään tuli siitä yksimielisyyteen, että alotetut yritykset ovat ilolla tervehdittävät ja saavutetut kokemukset kehottavat maamme työväestöä kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista, kehottamaan kunnallishallintoja ryhtymään niiden perustamiseen. Kuitenkin olisi niitä perustettaessa ehdottomasti otettava huomioon ne edellytykset, joiden kautta saadaan sekä työväen että työnantajain täydellinen luottamus niihin. Tämä luottamus riippuu siitä, että toimistot pysyvät ehdottomasti puolueettomina riitaisuuksien syntyessä työmiesten ja työnantajain välillä, että ne toisin sanoen eivät ryhdy toimittamaan työväkeä liikkeisiin, jotka ovat työlakon tahi työnsulun kautta työvoimien tarpeessa. Samoin olisi ehdottomasti työnvälitystoimistojen hallintoihin valittava yhtä monta työntekijää kun työnantajaa. Ellei alusta pitäen pyritä tällaiselle keskinäisen luottamuksen perusteelle, eivät toimistot tule tärkeässä tehtävässä onnistumaan. Tämän perusteella ehdotamme seuraavat ponnet puoluekokoukselle:

1:si. Että kaupunki- ja sellaisiin maalaiskuntiin, joissa on suurempia työliikekeskustoja, perustetaan kunnan ylläpitämiä työnvälitystoimistoja; näitten toimistojen hallinnossa tulee aina olla työntekijät ja työnantajat tasaväkisestä edustettuina.

2:si. Puoluekokous kehottaa työväestöä sellaisilla paikkakunnilla, joissa työnvälitystoimistoja pidetään tarpeellisina, tekemään kunnan hallinnolle anomuksia niitten perustamisesta.

3:si. Työväen edustajain valitseminen on jätettävä paikallisten työväenjärjestöjen tehtäväksi.

9. Pisin sallittu työpäivä ja alin palkka.

Kysymyksen: »Olisiko tuleville valtiopäiville tehtävä esitys pisimmän sallittavan työpäivän ja alimman tuntipalkan määräämisestä lain kautta?» oli alustanut J. A. Salminen (katso liite sivu 16).

A. Huotari: Kysymyksen ehdotin minä Viipurin työväenyhdistyksen kokouksessa otettavaksi puoluekokouksen ohjelmaan. Aioin ottaa sen alustaaksenikin, mutta muiden toimieni ohessa se jäi tekemättä. Lausun kysymyksen johdosta nyt muutaman sanan.

Työpäivän pituus ja työpalkan suuruus ovat seikkoja, jotka sangen syvästi koskevat työväestöä. Niistä riippuu sen henkinen ja aineellinen hyvinvointi. Jos työpäivä on pitkä, kärsii siitä työntekijän sekä henkinen että ruumiillinen kehitys. Pitkä työpäivä käy niin raskaaksi ja rasittavaksi, ettei työntekijä enää välitä henkisistä pyrkimyksistä. Samoin on yleensä todistettu, että siitä kärsii aineellinenkin hyvinvointi. Pitkä työpäivä ja nälkäpalkat käyvät aina käsi kädessä. Maaseuduilla on työpäivä pisin ja palkat huonoimmat. Meillä ovat palkat yleensä alemmat, kuin ulkomailla ja myöskin työpäivä pitempi. Vaikka olomme ovatkin tässä suhteessa alhaisella kannalla, voidaan ne saada paremmiksi, jos on tahtoa ja harrastusta, ja jos työväestö jotakin tekee sen hyväksi. Ulkomailta on kokemuksia, kuinka paljon on voitettu, kun työväestö on innokkaasti ponnistellut lyhemmän työajan hyväksi. On olemassa jo lakeja, jotka määräävät pisimmän sallitun työpäivän. Sveitsi on astunut ensi askeleen tässä suhteessa ja säätänyt pisimmäksi sallituksi työpäiväksi 11 tuntia. Vaikka laissa onkin jonkun verran rotanreikiä — se kun sallii erityisiltä pyynnöistä pitempiäkin työpäiviä — on se kuitenkin parannusaskel. Itävallassa määrää niinikään laki työpäivän 11 tuntiseksi. Sikäläiset ammatintarkastajat ovat erittäin kehuneet, että tämä määräys on suuresta merkityksestä työväen kehittymiselle. Vaikka laki määrääkin pisimmäksi työpäiväksi 11 tuntia, on erityisillä työaloilla menty kokolailla ohi tämän määräyksen ja saatu työpäivä 8-tuntiseksikin. Kirjapainoalalla esim. on työaika yleensä hyvinkin lyhyt. Niinpä ammatintarkastajat mainitsevat vuodelta 1897, että 43 tehdaslaitoksesta 42 % käyttää lyhempää kuin lakimääräistä 11 tunnin työpäivää. Australiassa on myöskin voimassa laissa määrätty pisin sallittu työpäivä. Onpa Venäjälläkin määrätty kaivoksia varten 11¹⁄₂ tunnin työpäivä, ja jos osa työstä suoritetaan yöaikaan, saa työaika olla korkeintaan 10 tuntia. Pohjoisamerikan Yhdysvalloissa ei tosin ole koko maalle yleistä lakia työpäivästä, mutta sensijaan on sen eri valtioissa tätä koskevia lakimääräyksiä voimassa. Niinpä on työpäivä useissa valtioissa säädetty 8-tuntiseksi. Paljon on etenkin niitä valtioita, joissa työpäivä kaikissa kuntien ja valtion töissä on 8 tuntia.

Samaan suuntaan olisi meidänkin pyrittävä. Mutta meillä on, kuten tunnettua, työpäivä vielä usein kaupungeissakin 11 jopa 12 tuntinen. Mitä ikäviä seurauksia tästä on työväestölle, on yleensä tunnettua. Sen vuoksi on työväestö yleensä pyrkinytkin lyhentämään työpäiväänsä, ja työväen järjestymisen avulla on tässä saatukin parannuksia aikaan, joten työpäivä useilla aloilla jo on 10-tuntinen. Mutta sen ohella ovat paljonkin pitemmät työpäivät yleisiä. Maaseuduilla esim. on työpäivä luonnottoman pitkä, nousten usein 14 jopa 16 tuntiin. Ei ole tarvis selittää, mitä tällainen työpäivä vaikuttaa työntekijän sekä terveyteen että henkiseen kehitykseen.

Työpäivän lyhentämiskysymys on huomattu niin tärkeäksi, että sille on alettu osottaa huomiota valtiomiestenkin taholta. Niinpä Saksan valtiokansleri puolusti 1890 vuoden valtiopäivillä pisimmän sallitun työpäivän säätämistä teollisuusaloilla. Siellä on erityisillä ahoilla käytännössä 8-tuntinen, jopa 6 tuntinen ja gummitavaratehtaissa 5-tuntinen työpäivä. — Täten on pitkän työpäivän vaarallisuus — se kun lyhentää työntekijän ikää ja huonontaa työkuntoa, muista varjopuolista puhumatta — yleensä tunnustettu ja ryhdytty epähohtaa korjaamaan.

Alinta työpalkkaa ei tosin vielä ole missään valtiossa erityisillä laeilla määrätty, mutta Englannissa ja Amerikan Yhdysvalloissa saavutettu kokemus osoittaa, että alin työpalkkamääräys kyllä voi tulla toteutetuksi käytännössä. Sen ovat nimittäin saaneet käytäntöön näissä maissa suuret työväenjärjestöt. Samoin sen voisi toteuttaa valtion määräämänä, ja se olisi toteutettava, jottei työväestö olisi tykkänään työnantajan mielivallan alaisena. Vapaata työsopimusta on aikoinaan paljon ylistetty ja ylistellään vieläkin porvarillisella taholla. Mutta sopimuksen vapaudesta on enemmän vahinkoa kun hyötyä, sillä niissä kallistuvat edut aina työnantajaa puolelle. Sentähden olisi tässäkin suhteessa ryhdyttävä korjauksiin.

Toivoisin, että meidänkin maamme työväestö ryhtyisi innolla puuhaamaan asian toteuttamiseksi, sillä kysymykset ovat meidänkin maamme työväestölle peräti tärkeitä. Meillä olisi vaatimuksiin nähden mielestäni käytävä keskitietä. Jos työpäivä tulisi liian lyhyeksi, voisi se estää lain vaikutusta, koska lakiin jää reikiä, joista voidaan pujahtaa kiertämään sen määräyksiä. Meidän olisi sovitettava vaatimuksemme ajan ja olojen mukaisiksi sekä tyydyttävä vaatimaan aluksi lakimääräistä 10 tunnin työpäivää. Palkan suhteen olisi mielestäni yhdyttävä alustajaan ja vaadittava alimmaksi palkaksi maalla 2 ja kaupungeissa 3 markkaa. Kolme markkaa kaupungeissa samoinkuin 2 markkaa maalla on tosin muutamin paikoin liian pieni, mutta toisaalta se on harvaanasutuilla seuduilla liian suuri, joten se olisi määrättävä kunkin paikkakunnan oloja silmälläpitäen. Mutta toistaiseksi voi vaatimuksen esittää sellaisenaan. Kyllä siitä tingitään pois, ennenkuin se laiksi tulee.

että pisin sallittu työpäivä maassamme olisi saatava toistaiseksi 10 tuntiseksi;

että erityisillä ammattialoilla, jotka tutkimusten kautta on huomattu terveydelle vaarallisiksi, on erikoisesti määrättävä vielä lyhempi työpäivä;

että ylityö on sallittu ainoastaan erityisellä luvalla, silloin kuin töiden jouduttaminen sitä ehdottomasti vaatii, mutta siitä työstä maksettakoon vähintään 50 pros. korotettu palkka;

että lain olisi astuttava käytäntöön kaikkialla maassa viimeistään 5 vuoden kuluessa hyväksymispäivästä, mutta valtion ja kuntain töissä heti vahvistuksen saatua.

A. Käcklund: Työväenliikkeellä on kaksi polttavaa kysymystä, toinen äänioikeus ja toinen normaalityöpäivä. Niitähän on joka vuosi toimitetuilla kävelyretkillä esitetty tärkeimpinä vaatimuksinamme, ja normaali työpäiväkysymystä on sanomalehdissä ja esitelmissä jo niin paljon käsitelty, ettei kysymykseen voi muuta kuin vastata yksimielisesti myöntäen.

Me olemme ottaneet ohjelmaamme vaatimuksen 8 tuntisesta työpäivästä. Tässä puhutaan työpäivän lyhentämisestä 10 tuntiin. Mitä järkeä siinä on, että vaadimme ohjelmassa 8 tuntista työpäivää, mutta pyydämme samalla lakia 10 tuntisesta. Vaadittakoon vaan 8 tuntista, kyllä vallassa-olijat korottavat sen 10 tuntiin. (Hyvä). — Kysymys on polttava toisessakin suhteessa. Nykyisen liikepulan aikana on kyllä teetetty lyhempiäkin työpäiviä kuin 8 tuntia, mutta palkka on ollut sen mukaan. Jotta ei näin kävisi 8 tuntisen työpäivän kanssa, on vaadittava myöskin alin sallittu palkka laissa määrättäväksi. Tässä ei kuitenkaan sovi vaatia samaa palkkaa kaikkialle. Elinehdot ovat Etelä-Suomessa kalliimmat kuin pohjoisosissa maata, kaupungeissa ja isoissa työkeskuksissa kalliimmat kuin maaseuduilla. Alimman palkan sovittelussa voi siis syntyä jossakin määrässä vaikeutta, mutta siitä huolimatta on vaadittava olosuhteiden mukaista alinta tuntipalkkaa lain kautta määrättäväksi kaikkialle.

D. A. Merinen: Kysymyksestä tuskin kannattaa tehdä anomusta, sillä sitä eivät porvarilliset valtiopäivät hyväksy. Heidän etunsa ovat ristiriidassa meidän etujemme kanssa. Anomuksia voidaan tehdä vasta sitte, kun yleinen ääni-oikeus on saavutettu. Siihen siis olisi kaikki työ kohdistettava. — Turun kokouksen jälkeen kirjoitti toimittaja Mäkelä, että entisten, työväenyhdistyksiin perustettujen puhujaseurojen sijaan olisi perustettava kuunteluyhdistyksiä, koska jo osataan kokouksissa puhua liikaakin. Samaa huomaa tämän kokouksen monista puhevuoroista, joissa ei kuitenkaan monessakaan tule mitään uutta esille. Puhujain olisi sellaisissa tapauksissa ja yleensä enemmän kuin tähän saakka lyhyesti kannatettava lähintä mielipidettä, tarvitsematta sitä moneen kertaan kertoa.

H. Jalonen vastusti edellistä puhujaa anomuksen teon jättämisessä. Jos ei milloinkaan mitään yritetä, ei koskaan mitään saavutetakkaan. Pyyntö on tehtävä, vaikkei siitä olisikaan tulosta. Mitä työpäivän pituuteen tulee, olisi teollisuustyöväestölle vaadittava 8 tunnin työpäivää. Mutta maanviljelystyössä vallitsevat paljoa terveellisemmät olosuhteet, joten siinä voitaisiin toistaiseksi tyytyä 10 tuntiseen työpäivään.

J. Heitto: Anomus on tehtävä jo siitäkin syystä, että vallassa-olijat voivat muutoin uskotella työväestön olevan tyytyväistä oleviin oloihin. Se on jätettävä jo ensi valtiopäiville ja sitte uudistettava, kunnes se saadaan toteutetuksi. Työpäivän pituuteen nähden olen samalla kannalla kuin edellinen puhuja. Se on teollisuusaloilla määrättävä 8 tuntiin, mutta maalaistyöväestölle 10 tuntiin. Työ teollisuuslaitoksissa on niin paljon vaikeampaa, että 2 tunnin ero ei riitä sitä korvaamaan. — Lain määräämä alin palkka on myös saatava aikaan. Kuntien ja valtion viroissa on aina sama palkka hakijain paljoudesta huolimatta. Työmiehen palkka vain laskee sen mukaan, paljonko paikan hakijoita on tarjona. Se ei ole oikein. Kun on huono aika, varoittaa porvarillinen sanomalehdistö, ettei kuntien eikä valtion suinkaan pidä maksaa töissään suurempia palkkoja, kuin yksityiset näkevät hyväksi maksaa, eikä siten ryhtyä kilpailemaan näiden kanssa. Näin ei kehoiteta menettelemään virkamiesten palkkojen suhteen. Kun kaikki ovat työntekijöitä ja kaikkien on elettävä, on työntekijöille turvattava elämisenmahdollisuus samalla tavalla kuin muillekin.

D. Korhonen: Ihmettelen, miksi maalaistyöväestön työpäivää tahdotaan pitää pitempänä kuin teollisuustyöväestön. Joka tuntee maalaistyöväestön olot, tietää, että heidän työpäivänsä on yhtä rasittava kuin teollisuustyöväestönkin. Ja vaikka itse työpäivän pituus olisi samakin, tulee maalaistyöväestön työpäivä itse asiassa pari tuntia pitemmäksi kuin teollisuustyöväestön, sillä pitkät matkat ja valmistuminen vaativat usein tunnin ajan, jopa enemmänkin. Sanotaan, että 8 tuntinen työpäivä ei riitä maanviljelystöissä kiireinä aikoina. Jos ei riitä, niin teettäkööt työnantajat sellaisissa hätätiloissa ylityötä. Työntekijät kyllä suostuvat siihen. — Alimman palkan suhteen on huomattava, päinvastoin kuin täällä on väitetty, että elämä maalla tulee väliin kalliimmaksikin kuin kaupungeissa. Alimmaksi palkaksi olisi määrättävä maalle 2 mk. päivältä ja ylityöstä 50 p. tunnilta, kun sellaista tarvitaan, ja työpäivä vaadittava niin maalaisille kuin kaupunkilaisillekin 8 tuntiseksi.

Heikki Lindroos: Kysymys pisimmästä työpäivästä ja alimmasta palkasta on, kuten sanottu, mitä tärkeimmästä merkityksestä työväestölle. Tiedämmehän jokainen, kuinka lamauttava pitkä työpäivä on työväestön sekä henkiselle että aineelliselle hyvinvoinnille. Pitkä työpäivä vaikuttaa, että pysytään vieraina kaikille niinhyvin henkisille kuin aineellisillekin harrastuksille. Kun työpäivä on lyhyt ja paikka edes jonkunlainen, on harrastuskin heti vireämpi. On useilta tahoilta väitetty, ettei työpäivää muka voida ankaran kilpailun tähden lyhentää: on myöskin sanottu, että meidän työväkemme on saamatonta työn suorituksessa, saamattomampaa kuin muualla. Jos näinkin olisi, niin kenen se on syy? Meillä tehdään kiusallisen pitkiä työpäiviä alhaisilla palkoilla. Silloin ei työn suoritus voi olla sen parempaa. Meidänkin maamme kehitys viittaa, että missä on lyhempi työpäivä ja korkeammat palkat, siellä vallitsee myöskin paremmat olot ja siellä on tuotanto kehittyneempää. Saman huomaamme vielä selvemmin, jos menemme länteenpäin. Vaatimus ei siis ole edullinen yksinomaan työväen kannalta, vaan se on eduksi myöskin valtiolle ja työnantajille. Jos he älyäisivät asian oikein, yhtyisivät he tässä suhteessa meihin. Mutta sitä he eivät tee. Siispä on heistä huolimatta ihmisellisten olosuhteitten vaatiminen sen kansankerroksen huolena, jonka hartioilla yhteiskunnan taakka raskaimmin lepää.

En käsitä, miksi täällä vielä puhutaan kymmentuntisesta työpäivästä. Tahdotaanko kulkea kravun askelilla? Kymmentuntinen työpäivä on jo lähellä toteutumistaan. Mitä siitä siis enää pyytelee? On vain jyrkästi vaadittava 8 tunnin työpäivää. — Alimman palkan suhteen en osaa varmaa markkalukua sanoa. Se riippuu sekä oloista että henkilöistä, heidän sivistyskannastaan. On tehtävä tarkempia laskuja, ennenkuin sitä voidaan tarkalleen määrätä. Minä puolestani ehdottaisin 3 markkaa alimmaksi palkaksi sekä maalla että kaupungissa. Sekin palkka on mielestäni pikemmin vähä kuin paljo.

Maria Kulmala: On selvää, että valtiopäiville on tehtävä anomus pisimmästä työpäivästä ja alimmasta palkasta. Täällä on ehdotettu maalaistyöväestölle 10 tuntista ja kaupunkilaisille 8 tuntista työpäivää. Tällainen menettely näyttää hullunkuriselta. Miten voi alustuksessa esittää vähempää, kuin ohjelmassa? Kaikille on vaadittava yhtä pitkää työaikaa. Ei maalaisilla ole sen pitempi vuorokausi kuin kaupunkilaisillakaan, siis työpäiväkin on saatava samaksi. Tuskin hallituksen taholta enää kovin vastustetaan pisimmän työpäivän määräämistä, koska se on jo ryhtynyt hankkimaan tietoja siitä, mitä haittoja liian pitkästä työpäivästä on. — Työpäivän yhteydessä on myöskin saatava alin palkka määrätyksi. Tampereen tehtaissa on viime talvena tehty 44 tunnin työviikkoja; silloin on työntekijälle jäänyt vapaa-aika ollut erinomaisen hyvä, mutta palkka on ollut työtuntien mukainen.

E. Hillman yhtyi edelliseen puhujaan. Anomus olisi tehtävä hallitukselle mahdollisimman pian.

J. E. Lillnix: En ole ennen tiennyt olevan kahta lajia työväestöä, joille tarvittaisiin kummallekin erilainen lainsäädäntö. Lain tulee tietysti olla yhtäläisen kaikille työntekijöille, koko kansalle. Se on ollut periaatteena kaikkien maiden köyhälistön pyrkimyksissä, ja niin tulee olla meilläkin. — Yhtyi edustaja Lindroosiin ja kannatti anomuksen tekoa mahdollisimman pian.

K. V. Karvonen: Maalaistyöväestö ei ole tyytyväinen 10 tunnin työpäivän anomukseen. Sillä on jo orjan merkki kyllin näkyvissä. Suurtuotanto valtaa alaa niin maalla kuin kaupungeissakin. Miksi maalaistyöväestö olisi asetettava eri luokkaan? Kaikille työläisille on vaadittava yhtäläinen työpäivä. Miksi me osotamme olevamme jälellä niistä, joiden olemme moittineet olevan jälellä meistä? Äskeiset yleiset työpäivänlyhennysyritykset maalaistyöväestön keskuudessa eri osissa maata osottavat, että sielläkin ollaan selvillä työpäivänlyhennyksen tärkeydestä. Siellä ei tulla enää tyytymään siihen, että pyydämme heille 10 tuntista päivää. (Hyvä).

A. Mäkelin: Olen henkilö, joka on myynyt 6 kertaa nahkansa, s. o. ollut renkinä. Olen myöskin tehnyt työtä tehtaissa ja tiedän, ettei työllä ole suurtakaan erotusta raskauteen nähden. Ei saa erottaa työväestön keskuuteen eri luokkia hankkimalla toisille suurempia etuja. Työpäivä on vaadittava 8 tuntiseksi sekä maalais- että tehdastyöväestölle. Meidän on ajettava työväestön vaatimuksia, kun ne ovat oikeutetut, kaikessa laajuudessaan, huolimatta siitä, menevätkö ne lävitse, vai eivätkö mene. (Hyvä).

A. Palmroos: Kaikki ovat täällä rajoittaneet vaatimuksensa yksistään maalais- ja tehdastyöväestöön. Mutta kukaan ei näy muistavan sitä osaa työntekijöitä, jotka usein saavat tehdä 20 tuntiakin vuorokaudessa, nimittäin käsityöläisparkoja. On naisneulojattaria esim., jotka jotenkin säännöllisesti tekevät 16 tuntisia päiviä. Anomusta tehdessä on otettava huomioon koko työväestö, ja kaikille vaadittava erotuksetta 8 tuntinen työpäivä. — Palkan suhteen yhtyi puhuja edustaja Lindroosiin, puolustaen alimmaksi vaatimukseksi 3 markkaa

J. A. Salminen: Edustaja Käcklund on sanonut minun alustuksessani vaatineen maalaistyöväestulle kymmentuntista työpäivää. Samoin jotkut muut. En minä täältä alustuksestani löydä sellaista vaatimusta. Minä päinvastoin olen kannattanut ja kannatan kaikkialla kahdeksantuntista työpäivää ja katson, että olisi jo aika ryhtyä sitä valtiopäivillä ajamaan. Kun aikoinaan vaadimme kymmentuntista työpäivää, sanottiin: työväkemme on niin kehittymätöntä, ettei se kykene kilpailemaan ulkomaiden työväestön kanssa työn suorituksessa, eikä sille voida myöskään myöntää yhtä lyhyttä työpäivää. Samaa sanotaan tietysti nyt. Mutta ei meidän työväestölle ole edes tarjottu kehittymisen tilaisuuttakaan. Ja toisaalta kuuluu esim. Amerikasta, että sinne muuttaneet suomalaiset ovat parhaita työntekijöitä, mitä löytyy. — Mitä sitte tulee alimman palkan määräämiseen, puhutaan alustavanani olleessa kysymyksessä alimmasta tuntipalkasta. Kun laskin, kuinka suureksi se tulisi noudattamalla esittämiäni vuosipalkkoja, tuli se niin pieneksi, etten kehdannut sitä esittää vaadittavaksi. Ja kuitenkin löytyy maalla paljon sellaisia henkilöitä, joiden vuosipalkka ei nouse 500 markkaan, samoin kaupungeissa henkilöitä alle 800 markan vuosituloilla.

J. Cederqvist: Huonot ovat palkat maalaistyöväestöllä, kuten kysymyksen alustajakin myöntää. Olen taksoituslautakunnan jäsenenä ollut tilaisuudessa tutustumaan niihin. Paljon on sellaisia, joiden tuloista ei voi panna äyriä. Lukuisan joukon ei nouse edes 400 markkaan. Alin vuositulo maalla olisi määrättävä vähintään 600 markkaan. Työpäivä olisi aluksi vaadittava 8 tuntiin ja kaikille samanlaiseksi. Myöhemmin sitä voidaan vaatia lyhemmäksikin, kun tuotanto kehittyy. Nykyjään jo tekevät höyrykoneet 200,000 hevosvoiman työn, joka vastaa tuhannen miljoonan työmiehen työtä, ja edistys tietysti kulkee yhä eteenpäin. Tämä edistys on saatava hyödyttämään työntekijöitäkin, ja sen se voi lyhemtnän työpäivän muodossa.

A. Stenbacka yhtyi edellisen puhujan ja edustaja A. Mäkelinin esittämiin mielipiteisiin.

T. Varto yhtyi edustaja Lindroosiin. Koko työväestölle on vaadittava yhtä pitkä työaika ja yhtä suuri alin palkka.

D. Angerias: Työpäivän lyhennyksestä on aina jauhettu yhtä ja samaa juttua, tulematta sen parempiin tuloksiin. Olisi jo aika saada vanhoja päätöksiä toteutetuiksikin. Nytkin tällä hetkellä on maassamme paljon työvoimia loikomassa työnpuutteen tähden. Lyhemmän työpäivän käytäntööntultua voidaan heillekin saada työtä riittämään. Valtiopäiville on toimitettava jyrkkä vaatimus 8 tunnin työpäivästä ja 50 pennin alimmasta tuntipalkasta kaikille työntekijöille erotuksetta. Jos pakolla vaaditaan, on vaatimuksiin pakko suostua.

Eva Järvinen: Monen puhujan lausunnoista täällä on käynyt ilmi se yleinen luulo, että maalaistyöväestö tulee toimeen vähemmällä kuin kaupunkilaistyöväestö. Kyllähän se tuleekin, mutta millä keinoin? Jos kaupunkilaistyöläinen supistaa sivistys- y. m. vaatimuksensa yhtä pieniksi, kuin maalaistyöväestön on täytymys tehdä, niin tulee sekin toimeen jotenkin vähillä. Maalaistyöläisen vuoteena on lautaloota ja siinä olkia, peitteinä kelvottomia rääsyjä. Kesällä he nukkuvat aitassa, talvella yhteen tungettuina yhteisessä tuvassa. Ruokana on kala, hyvin usein ainoastaan suolavesi, hapan leipä ja hapan kalja. Surku tulee heidän asemaansa, kun on ollut sitä näkemässä tai saanut itse kokea. Korjauksia siinä kipeästi tarvitaan. Huonoimmissa oloissa olevaahan ensiksi on autettava, ja sitä periaatetta noudattaen on etupäässä pidettävä silmällä maalaistyöväestön etua. Kahdeksantuntinen työpäivä ei ole heille sen mahdottomampi kuin kaupunkilaisillekaan. Sanotaan kyllä, että maanviljelystöissä toisinaan tarvitsee olojen pakosta tehdä pitkiäkin työpäiviä. Voi niin sattuakkin, mutta työväestö tyytyy kyllä tällaisissa tapauksissa tekemään pitkänkin työpäivän, jos järkevä isäntä selittää tai osottaa heille ylityön tarpeellisuuden. Jos kaupunkilaistyöväestölle vaaditaan ja saadaan suurempia etuja kuin maalaistyöväestölle, on selvää, että siirtyminen kaupunkeihin, jota nyt jo valitetaan, tulee kasvamaan sitä suuremmaksi, mitä suurempi eroavaisuus on vallalla työehdoissa. Siten kiertyy epätasaisista vaatimuksista johtuva vahinko kaupunkilaistyöväestön niskaan. Sentähden on kummankin asemaa parannettava samalla tavalla. Alin palkka on vaadittava kaikkialla yhtäläiseksi. Tämä vaatimus on paras keino irtolaistyöväestön aseman parantamiseksi. Jos alin palkka saadaan kaikkialla kolmeksi markaksi, on tämän kansankerroksen asemanparantamiskysymys ratkaistu. Kun on kysymys pisimmän työpäivän ja alimman palkan määräämisestä, niin silloin älköön puhuttako eri työläisryhmistä erilaisine tarpeineen, vaan vaatimukset ulotettakoon kaikkiin ruumiillisen työn tekijöihin! (Hyvä huutoja).

J. A. Silander: Teollisuus- ja maalaistyöväestön välille on koetettu vetää tarkkaa rajaa tässä kysymyksessä. Mutta se on väärin. Teollisuustyöväestöllä on maalaistyöväestöön verraten jo ennestäänkin suuria etuja. He voivat esim. käyttää lapsensa työssä siitä asti kuin laki sen sallii. Sitä ei voi maalaistyöläinen. Kukapa huolisi hänen lastaan työhön muualle, kuin korkeintaan paimenpojaksi. Näitä teollisuustyöväestön etuja ei olisi enää lisättävä, vaan olisi kaikkiin ulotettava samat määräykset.

Y. Mäkelin: Minä panen vastalauseen sitä tapaa ja niitä perusteita vastaan, joita alustaja on käyttänyt, vaatiessaan lain määräämää alinta palkkaa. Hän vaatii alimmaksi palkaksi kaupungeissa 800 ja maalla 500 markkaa siitä syystä, että samat summat ovat sensuksena äänioikeuslakiehdotuksessa. Onko hän tullut ajatelleeksi, mille kaltevalle pinnalle hän tämän vaatimuksen kautta asettuu?

Hän on sen kautta periaatteessa hyväksynyt sensuksen. Vaikka alimmaksi vuosituloksi hyväksyttäisiin 3,000 mk. vuositulot, ei varallisuussensusta voi hyväksyä. Ponsia laadittaessa tahtoisin myös ehdottaa huomioonotettavaksi erään huomaamatta jääneen seikan. Normaalityöpäivää ja alinta palkkaa vaadittaessa on puhuttu ainoastaan niistä eduista, mitä nämä toimenpiteet tuovat työväestölle. Mutta on otettava huomioon, että niistä on etua myöskin koko yhteiskunnalle. Ne ovat omiaan vakaannuttamaan liike-elämää ja poistamaan niitä kiusallisia häiriöitä, joista se nyt kärsii. Sen on tilasto selvästi todistanut eri maista.

Täällä on sanottu, ettei 8 tunnin työpäivää koskevasta anomuksesta ole käytännöllistä hyötyä nykyjään. Ei siitä olekkaan, mutta siitä huolimatta on ensi valtiopäiville jätettävä tätä koskeva anomus, koska sillä on merkitystä agitatsioonikeinona.

M. Sievänen: En käsitä, mitä varten koetetaan tehdä eroa työmiehen ja työmiehen välillä. Laki on saatava sama kaikille, jotka tekevät hyödyllistä työtä. Alimmaksi palkaksi on vaadittava kaikille, kuten edustaja Lindroos ehdotti, 3 markkaa, ja pisimmäksi työpäiväksi 8 tuntia. Kyllä herrat pitävät huolta siitä, ettei työpäivä pääse pian lyhyeksi menemään. (Naurua).

P. Suttelin: Tiedän kokemuksesta, ettei 3 mk. alin päiväpalkka ole suinkaan liikaa. Vaatimus siitä sekä 8 tuntisesta pisimmästä sallitusta työpäivästä on ulotettava kaikkiin työntekijöihin. Sama laki vaadittakoon kaikille.

E. Perttilä: Työpäivä on vaadittava yhtäläiseksi kaikille maalla ja kaupungissa, miehille ja naisille. Palkka samoin. (Hyvä!)

Kun alustava keskustelu oli lopussa, lykättiin kysymys valiokunnan harkittavaksi.

Valtiopäiväesitysvaliokunta on työpäivän pituuden määräämisessä pysynyt ohjelmamme periaatteen pohjalla. Alimmasta tuntipalkasta ei voitu tehdä esitystä, koska tilastollisia tietoja työväestön asumus-, palkka- ja elantosuhteista puuttuu. Ottaen huomioon alustuksessa ja alustavassa keskustelussa lausutut mielipiteet, esittää valiokunta työväen puoluekokoukselle seuraavat ponnet:

Puoluekokous pitää välttämättömänä, että ensi tuleville valtiopäiville on tehtävä esitys pisimmän sallitun (maksimaali-) työpäivän ja alimman (minimi-) tuntipalkan määräämisestä maassamme sellaisen lain kautta, joka säätää:

1) että pisin sallittu työpäivä maassamme on kaikille täysi-ikäisille työntekijöille sukupuoleen katsomatta 8 tuntia;

2) että erikoisilla ammattialoilla, jotka tutkimusten kautta ovat huomatut terveydelle vaarallisiksi tahi muuten enemmän voimia kuluttaviksi, on erikoisesti määrättävä vielä lyhempi työpäivä;

3) että hallitus ryhtyy hankkimaan tilastollisia tietoja työväestön asunto-, elanto- ja palkkasuhteista eri paikkakunnilla; työväen järjestöille on myönnettävä tilaisuus antaa lausuntonsa tästä tilastosta, jonka perustuksella voidaan määrätä alin tuntipalkka.

4) Ylityö olkoon sallittu ainoastaan erikoisella luvalla silloin, kuin töiden jouduttaminen sitä ehdottomasti vaatii, mutta tästä työstä maksettakoon vähintäin 50:llä prosentilla korotettu palkka.

5) Lain on astuttava käytäntöön kaikkialla maassa viimeistäänkin viiden vuoden kuluessa hyväksymispäivästä, mutta valtion ja kuntain töissä heti vahvistuksen saatua.

6) Lähemmät toimenpiteet esityksen perille viemisestä jätetään puoluehallinnon tehtäväksi.

J. A. Salminen.
Anton Huotari. (puheenjoht.)
A. Käcklund.
H. Lindroos.
Hilja Pärssinen (kirjuri).

A. Huotari: Evästyskeskustelussa lausuttiin kyllä jotenkin yleisenä toivomuksena, että alin päiväpalkka olisi säädettävä 3 markaksi. Mutta se ei sovi kaikkialla eikä kaikissa oloissa. Sentähden on valiokunta tyytynyt ehdottamaan, että hallitusta pyydettäisiin keräämään tilastoa, jonka nojalla alin palkka voitaisiin lähemmin määritellä.

10. Palo-, henki- ja tapaturmavakuutuslaitosten perustaminen työväestön kesken.

Ohjelman kysymykselle 15 b) »Eikö Suomen työväestön olisi jo aika mitä pikemmin ryhtyä puuhaamaan omia palo-, henki-, ja tapaturmavakuutuslaitoksia?» oli puoluehallinto pyytänyt alustajaksi hra K. O. Tannerin, joka oli toimeen suostunutkin, vaan jättänyt alustuksen lähettämättä. Kysymys lykättiin keskustelutta valiokuntaan.

Vakuutusvaliokunnan lausunto kysymyksen johdosta koskeva: Palo-, henki- ja tapaturmavakuutuslaitosten perustamisesta työväestön keskuuteen.

Tähän suuntaan meneviä ehdotuksia ja harrastuksia esiintyy useasti maamme järjestyneen työväestön keskuudessa. Sekin, että kysymyksen keskustelun alaiseksi ottamista on ehdottaneet 14 eri yhdistystä, todistanee parhaiten, että jotain nurinkurista on olemassa nykyisen vakuutusliikkeen ja köyhälistön välillä. Joskin valiokunta tunnustaa yritykset tarpeen vaatimiksi ja uskoo että niistä hyvin järjestettyinä koituisi paljon varsinkin taloudellista etua työväelle, ei valiokunta kuitenkaan katso aikaa sopivaksi ryhtyä puolueena näitä suuremmoisia aikeita toteuttamaan. Ehdotetut yritykset ovat sitä laatua, ettei niiden onnistumiseen riitä tarkimmatkaan säännöt eikä ohjeet, vaan niiden onnistumisen edellyttäjinä on yksistään vähitellen saavutettu kokemus. Tämä kokemus taasen saavutetaan parhaiten, jos työväenyhdistykset tahi paikalliset järjestöt, jotka luulevat omaavansa onnistumisen edellytyksiä, ryhtyvät perustamaan pienempiä sellaisia laitoksia paikallisia tarpeita varten. Ohjeena voitaisiin palovakuutusyrityksissä hyvällä syyllä käyttää maalaispaloyhdistysten sekä muiden samanlaatuisten etupäässä keskinäiselle pohjalle rakennettujen liikkeiden sääntöjä. Henkivakuutus yritysten suurena apuna voisivat olla Ruotsin työväen- ja raittiusyhdistysten ja varsinkin viimemainittujen laajat tällaiset yritykset. Joka tapauksessa pitäisi tällaisten yritysten alkaa yksityisestä alotteesta, ja jos niiden alkuunpanijoina olisi puolueeseen kuuluvat varmat yhdistykset, olisi siitä samalla takeita, että yritykset kehittyisivät sosiaalidemokraattisen hengen elähyttäminä tosihyödyllisinä laitoksina.

1:si. Puoluekokouksella ei ole mitään sitä vastaan, että järjestyneen työväestön keskuuteen perustetaan palo-, henki- ja tapaturmavakuutusyhtiöitä.

2:si. Kuitenkin olisivat ne ainakin toistaiseksi perustettavat yhdistysten tahi paikallisten järjestöjen alotteesta, ja

3:si. ne olisivat ehdottomasti järjestettävät puolueen periaatteiden mukaiselle keskinäisen avunannon perusteelle.

Reino Drockila.
M. Hälleberg.
Eetu Salin.
Eva Järvinen.
J. V. Hellberg (sihteeri).

Valiokunnan ehdottamat ponnet hyväksyttiin ilman keskustelua kokouksen päätökseksi.

11. Tilattoman työväestön aseman parantaminen.

Ohjelman 12 kysymykselle: »Kuinka voitaisiin tilattoman työväestön asemaa parantaa ja sitä kiinnittää maanviljelykseen, sekä mitä olisi valtion ja kuntain tehtävä, jotta torjuttaisiin työttömyyttä maanviljelystyöväestön keskuudessa?» oli alustuksen laatinut keittiönomistaja Kössi Koskinen Tampereelta (katso liite sivu 58).

T. Tainio: Kysymyksen alustaja Kössi Koskinen on alustuksensa perusteluissa tehnyt auttamattomia virheitä. Hämmästyin täydellisesti sitä lukiessani. Alustaja on asettunut siinä samalle kannalle kuin porvarillinen sanomalehdistö kymmenkunta vuotta sitte (hyvä!) eikä sosiaalidemokraattisen puolueen jäsenen kannalle. Hän sanoo oikein harvennettuna alustuksensa ensi sivulla: »Suurimpana syynä ja oikeana pääjuurena irtolaisen huonoon tilaan on sivistyksen puute ja osaksi siitä johtuva, osaksi myöskin luontoperäinen huolettomuus ja velttous.» Jos alustaja olisi läsnä, kysyisin häneltä, mistä hänellä on todistuksia siihen, että tilattomat ovat huolimattomia ja velttoja? Jos irtolaisesta tulee senaattori, ei hän ole huolimaton ja veltto: samoin ei, jos hänestä tulee kuppilanomistaja. Silloin hän osottaa toimeliaisuutta ja neroa (hyvä!) Sitte alustaja jatkaa: »hän välittää tuskin ollenkaan tulevaisuudestaan». Omituista väkeä ne irtolaiset! Eivät välitä, vaikka nälkään kuolisivat! Sellaista toivottomuuden, epätoivon välinpitämättömyyttä voi kyllä olla, mutta sitä ei alustaja tässä ole tarkoittanut, sillä hän selittää tämän välittämättömyyden seuraavasti: »säästää ja eteenpäin ponnistella hän ei osaa suhteellisesti edullisissakaan tilaisuuksissa, eikä säästöjään parhaalla tavalla eduksensa käyttää». Missä ovat nuo suhteellisesti edulliset tilaisuudet, jolloin irtolainen voisi säästää 25 pennin tai vaikkapa 1 m. 25 p. päiväpalkasta, kun hänellä on työtä sen lisäksi kentiesi vain puoli vuotta. Hurjat tuhlarit, kun tuhlaavat koko 25 pennin päiväpalkkansa, eivät säästä, mielettömät, (Hyvä) eivätkä käytä säästöjään edullisimmalla tavalla! Jos minä olisin irtolainen, käyttäisin 25 pennisen parhaalla tavalla ostaakseni ryypyn. Sillä se olisi noissa kurjissa oloissa ainoa ilo. Mutta Kössi Koskinen kai arvelee, että heistä pitäisi tulla kapitalisteja, kun saavat 10 markkaa vuodessa pankkiin.

Alustaja jatkaa kuvaustaan: »aatteista, aatetovereista, työväenliikkeestä ja sen ihanteista välittää hän viisi». Kummallista, kun eivät nuo irtolaiset, jotka eivät ole koskaan saaneet käydä koulua eivätkä voi hankkia kirjallisuutta, kun eivät he ole kohonneet aikansa sivistyksen kukkuloille! (Naurua). Miten he voivat välittää »aatteista», kun he eivät niitä tunne? Se on tietämättömyyden välinpitämättömyyttä. Laitettakoon ne heille tunnetuiksi, niin kyllä he niistä välittävät. Sitäpaitse vaaditaan henkilöltä koko joukko pohjasivistystä, ennenkuin työväenaatteen voi käsittää niin, että se antaa elämälle sisältöä ja tyydytystä. Ja mistäpä irtolainen olisi itsekseen kurjissa oloissa eläen voinut sellaisen pohjasivistyksen hankkia.

Alustaja jatkaa: »irtolaiset vaikeuttavat senkin työväenosan tilaa, joka ponnistelee asemansa parantamiseksi, mennen työhön minkälaisilla ehdoilla tahansa, välittämättä ensinkään siitä, ovatko ne ristiriidassa työväestön yhteisten etujen ja pyrkimysten kanssa». Asia on valitettavasti siten, mutta se ei ole irtolaisten syy. Suurteollisuus houkuttelee heitä parempia palkkoja tarjoamalla suuriin työpaikkoihin. Syntyy sitte kriisi, joka viskaa heidät maantielle. Silloin he ovat nälän pakottamina valmiit rikkomaan lakkoja ja toimimaan ristiriidassa työväestön yhteisten etujen kanssa. Mutta näin ei tee yksinomaan maalaisirtolisto, vaan muutkin järjestymättömät. Eikä syy ole heidän, vaan onnettomain yhteiskunta-olojen, joiden alaisina he elävät. — »Irtolaisesta ei ole pitempiaikaiseen ponnistukseen jonkun päämäärän hyväksi», jatkaa alustaja. »Hän on sekä taloudellisessa että yhteiskunnallisessa suhteessa jotenkin kykenemätön omaa etuansa valvomaan, ja siinä on todellinen syy hänen huonoon asemaansa». Samat sanat sanottiin koko työväestöstä porvarillisessa sanomalehdistössä muutamia vuosia sitte. Mutta järjestynyt työväestö on näyttänyt, etteivät nämä väitteet pidä paikkaansa. Samoin tulee maalaistyöväestökin tekemään, jahka se kehittyy. Nyt niiden täytyy olla maantieritareina, etsiä työtä, mistä suinkin saa. Työttöminä aikoina heidän täytyy syödä mahdolliset säästöt ja sitte taas etsiä työtä. Heidän »pitempiaikaisena ponnistuksenaan» on se, etteivät kuolisi nälkään. He eivät ole osanneet »valvoa etujansa», kun eivät ole olleet järjestyneitä. Nyt he alkavat järjestyä suuremmilla paikkakunnilla, ja meillä on myös jo tuoreita esimerkkejä siitä, että he myöskin alkavat osata vaatia etujansa. Tänä kesänä on ollut useita maalaistyöväestön lakkoja, ja siinä on usein järjestymisen ensi askel. Kaupungeissakin on usein käynyt niin, että ensin on syntynyt lakko, joka on herättänyt siihen osallisten keskuudessa yhteistuntoa, ja sitte vasta on muodostunut ammattiyhdistys.

Kun alustaja ensin latelee tällaista pötyä, pitäisi hänen saada sille joku auktoriteetti tueksi. Hän sanoo: »että asianlaita on näin muuallakin maailmassa, sitä todistaa parhaite eräs Karl Kautskyn väite, kun hän sanoo: 'kartanon renkiä on vaikeampi saada kääntymään sosialistiksi kuin hänen isäntäänsä'. Minä en ole nähnyt tuota lausuntoa, vaan rohkenen kuitenkin epäillä, onko hän käyttänyt sitä tuossa merkityksessä. Jos niin on, ei se lainkaan pidä paikkaansa, vaan on lausuja yhtä paljon väärässä kuin Kössi. Minä otan kääntääkseni rengin viikossa sosiaalidemokraatiksi, mutta hänen isäntäänsä en vuodessakaan, silla hänen kaikki etunsa ovat tykkänään ristiriidassa sosiaalidemokratian kanssa. (Hyvä!)

Sitte sanotaan alustuksessa edelleen: »tällaisen kansanaineksen aseman parantaminen on perin vaikea tehtävä. Nostaa sitä, ken ei itse tahdo nosta, on sangen kiittämätöntä työtä. Sellaisen yrittäminen ei siis ole tarpeellista, tuskinpa suotavaakaan». — Tuskin on suotavaa, että koetamme parantaa maalaistyöväestön oloja, se kun on niin laiskaa ja tuhlaavaista! Ja sitäpaitse on tämä työ epäkiitollista! Täällä kai kaikki tekevät työtä kiitollisuuden vuoksi. Tunnetaanhan ne kiitokset, mitä tästä työstä saadaan. (Hyvä!) Samoin on ollut teollisuustyöväestön laita. Vastahakoista sekin on ollut asemansa parantamisyrityksille. Näistä yrityksistä on Koskisen arvelun mukaan lähimpänä seurauksena se, »että monesta irtolaisesta kuoletettaisiin sekin viimeinen yksityisen yritteliäisyyden kipinä, joka mahdollisesti heissä vielä on jälellä». Jos heissä siis vielä jotakin olisi jälellä, niin sekin sammuisi, kun heitä autettaisiin! (Naurua). Onkohan tämä alustus sosiaalidemokratin laatima! (Ei! ei kun poroporvarin!) — Päinvastoin käy, kun Koskinen ennustaa: tuo vähäinen kipinä voi paisua summattomaksi liekiksi, polttavaksi tuleksi, jota ei voi kukaan vastustaa! (Hyvä!)

Alustaja jatkaa mielettömiä väitöksiään sillä, ettei irtolaisilla ole minkäänlaista haluakaan päästä oman pikkutilan omistajaksi. Se on suora valhe. Irtolaisten hartaimpana toiveena on päästä oman maatilkun omistajaksi. Hallitus on viime aikoina ryhtynyt heitä auttamaan näissä pyrinnöissä. Mitä varten se sen on tehnyt, kun ei heillä itsellään ole haluakaan, sen tietänee selittää Kössi. On ikävää, että täytyy hyvää ystäväänsä rääkätä tällä tavalla, mutta ei auta. Pikkuviljelijät ne suurimman osan maatamme viljelevät ja ovat viljelleet. Nyt ei heillä Koskisen väitteen mukaan ole siihen haluakaan.

Koskinen jatkaa: »Työttömyydestä ei maaseudulla kesäiseen aikaan saata olla puhettakaan, päinvastoin on olemassa työväen puutetta. Palkatkin ovat suhteellisesti kohonneet viime vuosikymmeninä». (Naurua). Kuhmoisista oli äsken tietoja, että siellä tehdään työtä 15 pennin päiväpalkoilla. Mutta saattaa olla, että ovat tehneet ennen halvemmalla, joten palkka on sielläkin kohonnut. (Naurua). Maalaistyöväestön palkat eivät ole kohonneet suhteellisesti muiden kanssa, vaikka elämänvaatimukset ovat kohonneet. Minkätähden näin on käynyt, sen selittää Kössi johtuvan irtolaisten välinpitämättömyydestä ja laiskuudesta. Sitäpaitse ei maanviljelyksemme nykyisellä kannallaan ollen kykene hänen mielestään sanottavasti korkeampia palkkoja maksamaan. Ei tiedä Kössi paremmin kuin minäkään, paljonko se kykenee maksamaan. Mutta se ainakin on varma, ettei ole pakko maksaa 15 eikä 25, eipä edes 75 pennin päiväpalkkoja. Jos taloansa oikein viljelee, kannattaa työmiehelle maksaa talon muassa talvella 1 markka. Kesällä kannattaa maksaa työntekijälle 2 mk. 50 p. — 3 mk. Olen maksanut kesällä työmiehilleni 2 mk. 50 p. Naapurini sanovat: se ei kannata, se tekee konkurssin. Mutta tiedän itse, että voitan ainakin sata prosenttia, ehkä enemmän. (Naurua). Kyllä työmiehelle kannattaa maksaa, kun vaan on halua ja osaa maksaa.

Sitte Koskinen selittää, että kunta ja valtio voivat ainoastaan epäsuorasti vaikuttaa maanviljelyksen kehitykseen. Maalaistyöväestö voisi kyllä hänen mielestään pakottaa maanviljelijöitä edistämään tuotantoa, mutta sitä ennen se tarvitsisi sivistystä ja käytännöllisiä tietoja. Siis pitäisi tuon Kössin mielestä huonon, huolettoman, velton ja kykenemättömän irtolaisen kyetä maanviljelijän opettajaksi ja pakottaa häntä edistämään tuotantoa! Siinä on järkeä. (Naurua). Irtolaisten, työväestön tulisi kouluttaa tilallisia! Ja sitävarten olisi heille hankittava ammattitietoja. Se on häpeämätön vaatimus. Maanviljelijät itse tarvitsevat sivistystä ja käytännöllisiä tietoja, ennenkuin kykenevät täyttämään tehtävänsä ja hoitamaan tilansa. Heiltä niitä on vaadittava. — Alustaja tuo myöskin esiin sen tärkeän tiedon, että maanviljelystyöväellä on työnpuutetta yksinomaan talviseen aikaan. Se on totta, mutta silloin se kestääkin 7–8 kuukautta kerrallaan! (Hyvä!)

Kössi vaatii vielä edellisten lisäksi, että irtolaisille olisi opetettava käsitöitä. Sitä varten tietysti, että he osaisivat opettaa sitä isännille. (Naurua). Siellä, mistä minä olen, pitää isännän osata käsitöitä ja opettaa niitä työväelleen.

Kokoukselle esitetty pitkä alustus on läpiläpeensä yhtä järkevä. — Alustaja väittää, ettei irtolaisten lisäytyminen ole seurauksena suurviljelyksen valloituksista, vaan että maa-omaisuudella on meillä näyttäytynyt olevan enemmän taipumusta jakautumaan kuin kokoutumaan. Hän ei todista pienimmälläkään tavalla tätä väitöstään. Ei minullakaan tosin ole suoranaisia todistuksia tätä väitöstä vastaan, mutta kun maatiloja keräytyy suurissa määrin metsäyhtiöiden käsiin, lisäytyy irtolaisia, ja hyvin todennäköistä on, että samaa lisääntymistä olisi huomattavissa seurauksena suurviljelyksen edistymisestä, jos siitä olisi tilastollisia numeroita käytettävissä.

Mutta katsokaamme edelleen. Kössi selittää: »Irtolaisuuden lisäytymisen syynä on etupäässä se, että maanviljelys on tarvittavaan työvoimaan verraten tullut tuottavaisemmaksi kuin ennen muinoin». Hän vaati äsken, että irtolaisten pitää oppia tekemään enemmän ja parempaa työtä, ja sanoo nyt, että kun he ovat oppineet, on se syynä irtolaisten lisäytvmiseen. (Naurua). Tässä väitteessä on perää siinä merkityksessä, että samassa määrässä kuin kehitys edistyy, samassa määrässä irtolaisuus lisäytyy.

Alustaja selittää seuraavassa lauseessaan: »Vaikka maan väkiluku on tuntuvasti lisääntynyt, niin maanviljelys näyttää kuitenkin voivan vielä supistaakkin sitä työvoimaa, joka tarvitaan tuottamaan elintarpeita maan väestön elättämiseksi.» Ei lainkaan voi sanoa, että näin on. Jos tarvittavaan elintarpeiden määrä lasketaan nykyisen kulutuksen mukaan, voi tämä väitös pitää paikkansa. Mutta jos se lasketaan siten, että jokainen saa syödä vatsansa täyteen, ei se pidä paikkaansa. Voi sanoa, että ainakin puolet Suomen kansaa elää ravinnon suhteen puutteellista elämää. Niiden tavallisena ruokana on ainoastaan leipää, kuorittua maitoa, kalaa, jopa pettua. Jos elintarpeitten määrään lisätään lihaa, makkaraa, j. n. e., niin ei työvoimaa päästä supistamaan. Päinvastoin sitä olisi silloin tarvis lisätä. Tuotanto olisi siinä tapauksessa saatava 5–6 kertaa suuremmaksi. Jos näin tehtäisiin, ei työvoima jäisi joutilaaksi. Se tulisi käytetyksi kansan elinehtojen parantamiseen, kuten pitäisikin. Mutta Kössi on toista mieltä. Hän jatkaa: »väestön siirtyminen maanviljelyksestä teollisuusaloille ei ole siis semmoisenaan mikään huolestuttava ilmiö, päinvastoin se osottaa maanviljelyksen edistystä». (Naurua). Se osottaa maanviljelyksen edistystä, kun sen työvoimat siirtyvät teollisuuden palvelukseen ja tilat jäävät viljelemättä. Tosiasia on kuitenkin se, että harvassa on niin pientä tilaa, ettei se tarjoaisi työtä 5–6:lle miehelle. Vaikka pantaisiin maamme koko kansa raatamaan maanviljelykseen, olisi tilaa enemmän kuin kylliksi.

Kössi jatkaa: »työvoimain siirtyminen pois maanviljelysalalta osottaa, että maanviljelyksen taito on niin paljon kohonnut, että se ei enää kaipaa työvoimiakaan yhtä paljon kuin ennen, saadakseen aikaan saman tuloksen». Niin paljon on maanviljelys kohonnut, että pellot jätetään ojittamatta ja hoitamatta, arvellen: kyllä se kasvaa. Maanviljelijämme eivät yleensä huomaa, että maa kyllä voidaan saada kasvamaan, jos siitä pidetään hyvää huolta. Tilat hoidetaan enimmäkseen peräti huonosti ja alkuperäisellä tavalla. Saa sitä sitte valittaa, että maanviljelys ei kannata.

Seuraava alustajan väitös kuuluu: »Tässä ei ole kuitenkaan erehdyttävä luulemaan, että tuotannon lisääntyminen olisi maanviljelyksessä tapahtunut samalla tavalla kuin teollisuudessakin, nimittäin koneitten ja suurtuotannon avulla. Päinvastoin maanviljelyksen tuotannon kohoutuminen on tähän asti melkein kokonaan tapahtunut ruumiillisen työn ja pientuotarmon aloilla; koneilla on tässä edistymisessä ollut mitättömän pieni ansio». Tykkänään järjetöntä on väittää, ettei niittokoneen, hevosharavan, puima- y. m. koneitten käytäntöön ottaminen ole vähentänyt työvoimain tarvetta maanviljelyksen alalla. Jos näitä koneita ei olisi, olisivat työpalkat kesällä paljon korkeampia. Koneet ovat vaikuttaneet tässä aivan samoin kuin teollisuusalalla. Kuta enemmän koneet lisäytyvät maanviljelysalalla, sitä enemmän tulee työttömiä, se on päivän selvä asia.

Yhtä perusteeton on Kössin seuraava väite: »Yleensä eivät maanviljelyskoneet kykene korvaamaan ruumiillista työtä. Niiden käyttämiseen ryhdytään etupäässä sellaisissa olosuhteissa kun on vallitsemassa korvaamaton puute ihmisellisestä tai eläimellisestä työvoimasta». Maanviljelyskoneita ei oteta käytäntöön, kuten hän väittää, sentähden, että olisi korvaamaton puute ihmistyövoimasta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että työ niitä käyttäen tulee halvemmaksi.

En viitsi jatkaa enää. Kössin alustuksesta löytyy toinen toistaan pahempia mielettömyyksiä ja perättömiä väitteitä kuinka paljon tahansa. (Vilkasta hyväksymistä).

H. Jalonen: Edustaja Tainio on monessa suhteessa lausunut julki minunkin mielipiteeni kysymyksenalaisesta asiasta. Tuon vain esille pari yksityiskohtaa alustajan väitösten kumoamiseksi. Hän sanoo, ettei maanviljelijäin kannata maksaa parempia palkkoja työväelleen. Minä olin äsken tilaisuudessa näkemään Fiskarssin tehtaan muonarengin papereita. Hän oli tehnyt vuoden kuluessa 280 työpäivää. Hänen palkkansa oli 325 mk. Muonamiehellä oli 8:henkinen perhe. Palkasta tuli siis jokaisen henkilön osaksi 17¹⁄₂ penniä. Onko todellakin niin, ettei suoviljelyksessä kannata maksaa tuon parempia palkkoja työntekijälle? — Toinen silmiinpistävästi perätön väite alustuksessa on se, ettei yhtenä irtolaisuuden lisäytymisen syynä olisi suurviljelyksen lisäytyminen. Tähän löytyy tuhansia esimerkkejä Suomesta. Köyhälistö on saanut tilusten takamailta torpanaloja. He ovat raataneet korven pelloksi joko kirjallisen tai suullisen sopimuksen nojalla. Kun raataja kuolee, luulisi hänen jälkeläistensä olevan isänsä työn laillisia perijöitä. Mutta niin ei ole. Tilanomistaja sanoo tarvitsevansa lisätä viljelyksiänsä ja liittää torpan tilaansa. Nykyaikaisen järjestelmän sanotaan vaativan tällaista liittämistä. Ja silloin joutuvat raatajan perilliset lisäämään irtolaisten laumaa. — Nyt keskusteltavana olevaan kysymykseen: »kuinka voitaisiin tilattoman väestön asemaa parantaa», on ainoa vastaus: siten, että toteutetaan puolueohjelma. Ennen ei heidän asemansa pysyvästi parane. Sentähden on pontevasti pyrittävä toteuttamaan ohjelmaamme.

M. V. Vuolukka: Ajan säästämiseksi yhdyn täydellisesti edustaja Tainion väitteisiin. Kajoan ainoastaan muutamaan kohtaan. Alustaja otaksuu, että irtolainen voi parantaa asemansa, jos hänellä on erinomaisia persoonallisia ominaisuuksia, jotka mielellään kehittyvät ahtaissa oloissa. Todellisuudessa on asia aivan päinvastoin. Irtolaisen elämä ei voi kehittää eläjässään tarmoa. Luulen, että alustaja on alustusta kirjoittaessaan ajatellut vain omaa itseään, joka erinomaisten sattumain avulla on muutamissa vuosissa kohonnut kymmenien tuhansien omistajaksi. — Perätön on myöskin hänen väitteensä, ettei irtolaisilla olisi haluakaan parantaa asemaansa. Heissähän on melkein poikkeuksetta vireillä harras halu omistaa maata. Sitä todistavat muun muassa myöskin nuo itsepintaisesti yhä uudistuvat maanjakohuhut. — Koskinen väittää, että irtolainen saa maata aivan helpolla, kun haluaa. Sekään ei ole totta. Tiedän esimerkin, kuinka ei Peipohjassa voida saada pientä tonttimaata alle 30–50 mk. vuotuista vuokraa. Samanlaista on melkein kaikkialla muuallakin. Kaikkialla vallitsee sama ristiriita, että viljelemätöntä viljelykelpoista maata on kyllä runsaastikin, mutta sitä ei anneta viljelijöille kohtuullisillakaan ehdoilla viljeltäväksi. — Ikävää on, että peräti tärkeä irtolaisuuskysymys on puoluekokoukseen saanut näin huonon alustuksen.

1. että suurviljelysmaita varsinkin omistajain muuttuessa olisi valtion ostettava pakkoluovutuksella maattomain viljeltäviksi.

2. että kruununtiloista jaettaisiin pienempiä maapalstoja samaan tarkoitukseen.

3. että tilattoman väestön rahastosta myönnettäisiin korottomia lainoja näiden maiden viljelemiseksi.

5. että olisi saatava aikaan laki, joka kieltäisi saha- y. m. tehdaslaitoksilta maatilojen anastuksen.

J. A. Silander yhtyi edustaja Tainioon, surkutellen Kössi Koskista, että hän on kysymykselle sellaisen alustuksen laatinut.

L. Leino yhtyi edustaja Tainioon, ehdottaen lisäksi, että Kössi Koskista ei tunnustettaisi enää sosiaalidemokraatiksi, vaan puolueen vastustajaksi. (Vilkasta hyväksymistä, joku ei-huuto).

O. E. Lindeman yhtyi Tainion esittämiin muistutuksiin. Irtolaisväestön asemaa ei voida parantaa muutoin kuin ottamalla maa valtion huostaan. Jos irtolaisia koetetaan kiinnittää torppiin, on se tilallisten, vaan ei irtolaisten aseman parantamista. Sillä siten heille pidetään tarjona halpaa työvoimaa korvauksena maista, joita he eivät itse voi viljellä. — Kannatti alustajan suhteen edustaja Leinon ehdotusta.

K. F. Hellstén: Maalaisköyhälistön asemaa ei voida täydellisesti parantaa, ennenkuin saavutetaan yleinen äänioikeus. (Hyvä!) He elävät todellakin kurjissa oloissa. Ei heillä ole varmuutta työstä, ei asumuksien pysymisestä, kun kontrahdit ovat enimmäkseen suullisia. Olen ollut tilaisuudessa näkemään oikeusjutun, jossa torpanomistaja ei voinut näyttää, miten hänen huoneensa olivat joutuneet tilanomistajan maalle. Tällaista voi tapahtua, kun tilanomistajat eivät suostu tekemään kirjallisia sopimuksia. — Kun Talousseura on kutsunut tilanomistajia kokoon keskustelemaan työpäivän lyhennyksestä, ehdotan, että puoluekokous valitsisi valiokunnan, joka esittäisi tuolle tilallisten kokoukselle irtolaiskvsymyksen oikeassa valossaan. Vaikka siitä ei johtuisikaan suoranaisia tuloksia, voisi siitä kuitenkin olla jotakin hyötyä. (Ehdotusta kannatettiin).

V. Löfqvist: Olen samaa mieltä kuin edustaja Hellstén siinä, että tilattomain aseman parantamiseen on yleinen äänioikeus ensimäinen ja välttämätön ehto. Sen hyväksi on siis saatava valtava agitatsiooni aikaan. Agitatsioonitarkoituksessa olisi kysymys myöskin esitettävä Talousseuran kutsumalle tilallisten kokoukselle. — En yhdy ehdotettuun Kössi Koskisen sulkemiseen pois puolueesta. Mies on silminnähtävästi puhunut vakaumuksesta, ja sellaista on kunnioitettava. Jokainen, joka kohoaa kapitalistiksi, joutuu samanlaisen katsantokannan muutoksen alaiseksi. Niin vielä käy Tainionkin. (Tainio: odotappas!)

M. Sievänen: Tainio on tuonut alustuksesta esiin vain varjopuolet. Ehdottaisin, josko lienee lapsellista, että puoluehallinto pyytäisi valtiopäiviltä toimenpiteitä sen suhteen, kun eivät ne, joilla kyllä on viljeltävää maata, anna sitä viljeltäväksi niille, joilla olisi halua viljellä. Valtion olisi pakkolunastuksella otettava haltuunsa tiloja ja annettava niitä palstoina vuokralle viljeltäväksi, riistämättä vuokramaksua enemmän kuin kohtuullisen koron.

J. Torvelainen: Säälittää, että edustaja Tainio pääsi ruoskimaan Kössi Koskista niin perusteellisesti, mutta toisaalta täytyy kummastella, että mies, jota on pidetty innokkaana työväenasian ajajana, on kyhännyt tuommoisen alustuksen. Siinä on niin paljon nurinkurista, ettei kaikkiin ehdi kajota. Koskettelen vain muutamiin kohtiin.

Alustaja väittää, että irtolaiset ovat kykenemättömät ja haluttomat parantamaan asemaansa, ja tukee väitöstään Kautskyn lauseella, että kartanon renkiä on vaikeampi saada kääntymään sosialistiksi, kuin hänen nylkijäänsä. Jos kartanonrengit kääntyvät hitaasti sosialisteiksi, riippuu se siitä, etteivät he koskaan ole päässeet haistamaankaan, mitä sosialismi on. Mutta jos he pääsevät siitä selville, niin kyllä he kääntyvät. Minä olen ollut tilaisuudessa tutustua Kroatian oloihin. Siellä, jos missään, on väestö ollut alhaisella kannalla. Sitä on pidetty tykkänään kykenemättömänä parantamaan asemaansa. Viimeaikoina se on kuitenkin kyennyt parantamaan palkkojansa hämmästyttävän suuressa määrässä yhteenliittymisen avulla. Se on kyennyt hankkimaan itsellensä pienviljelyksiä jotenkin yleisesti. Ja niin on, että pienviljelijät ne vastaisuudessa tulevat neuvomaan suurtilallisillekin, miten maata on hoidettava. Suurviljelijäin tunnuslauseena on tähän saakka ollut, kuten eräs heistä itse sanoi: »maa on antanut meille sen, mitä olemme syöneet, metsät sen, mitä olemme juoneet, meidän on ollut hyvä olla». Mutta nyt ovat pienviljelijät hankkineet itsellensä sellaisen hyvinvoinnin, että suurviljelijäin alkaa käydä kateeksi, varsinkin kun heidän tärkein tulolähteensä, metsä, ehtyy.

Aivan tuulestatemmattu on alustajan väite, ettei irtolaisella ole haluakaan parantaa asemaansa. Hänen pitäisi joskus joutua minun kanssani matkoille, niin kyllä hän huomaisi toista. Kenen kyytimiehen kanssa tahaan rupeaa juttelemaan, aina huomaa hänessä syvimmällä vaatimuksen päästä oman tilkun omistajaksi. Tämä on niin yleistä ja huomattavaa, että ken väittää toisin, se valehtelee. Ja kuinka voisi muutoin olla, kun toimeentulo on niin ahdasta? Eräs metsäherra kertoi minulle, että esim. tervanpoltossa, jota Pohjanmaan takalistoilla paljon harjoitetaan, ei päiväpalkka pääse nousemaan 20 penniä korkeammalle, vaikka ei tervaksille laskettaisikaan mitään arvoa.

Alustuksesta voisi poimia kuinka paljon tallaan perättömiä ja todistamattomia väitteitä sekä ristiriitaisuuksia. Toinen paikka siinä lyö toista korvalle: se on niinkuin karjalainen sanoo: lörpön lörpön saat selkääsi. Klassillinen on alustajan seuraava lause: »lukuunottamatta muutamia tasankoseutuja on Suomen maaperä enimmäkseen vuorista ja mäkistä, jota sen lisäksi vielä pirstaa monet järvet, suot ja kivikot». Sentähden on maamme Koskisen mielestä erittäin sopiva pikkuviljelykselle. Hän kai luulee, että vuoret, suot, kivikot ja kanervikot ovat pikku viljelijäin luvattuja seutuja. (Naurua).

Kössi Koskinen väittää, ettei maanviljelijäin keskuudessa ole samanlaista kilpailua kuin teollisuudessa. Tämä väitös ei pidä paikkaansa. Mitä on maanviljelijä muuta kuin teollisuudenharjoittaja. Sama kilpailu vallitsee heidän keskuudessaan. He kilpailevat kuten teollisuudenharjoittajatkin siitä, kuka halvimmalla voi tuottaa, kuka parhaite voi käyttää edukseen tuota erittäin tuottavaa torpparivoimaa. Kössi Koskinen sanoo, että maanviljelijäin välinen kilpailu on siveellistä kilpailua. (Naurua). Katsokoon maanviljelystyössä raataneita, miltä he näyttävät. Kurjia, kuihtuneita, pattijäsenisiä ja vaivaisia olentoja he ovat, eivätkä suinkaan todista, kuten alustaja väittää, että kilpailu olisi maanviljelystyöväestölle »suoranaiseksi hyödyksi».

Koskinen väittää myöskin, että maanviljelyksessä on kaikkialla havaittavissa taipumus muuttua yhä enemmän käsityön kaltaiseksi. En tiedä, mistä hän on tällaiseen väitökseen saanut aihetta. Tosin Hollannissa harjoitetaan sentapaista viljelystä ja hoidetaan paljon kukkia. Näiden viljeleminen kannattaa siellä, mutta meillä vie halla perunatkin, saatikka kukkaset. (Naurua).

Alustaja väittää edelleen, että kun viljelys paranee, voi köyhäkin verrattain helposti päästä maatilkun omistajaksi ja sillä loistavastikin elää. Miten se on mahdollista? Elääkkö loistavasti kivikoilla, jotka silloin vielä ovat viljelemättä? Ja sivulla 64 hän vakuuttaa oikein kursiveerattuna, että irtolaisella on yhä vieläkin mahdollisuus menestyä itsenäisenä ja omintakeisena maanviljelijänä, kun hän vain täyttää nykyajan maanviljelijälle asettamat edellytykset. Mitkä edellytykset? Afäärikykykö, jota alustaja vaatii? Kyllä alustajan pitäisi enemmän taivaltaa sydänmailla katsomassa oloja ja elämää. Silloin katsantokantakin muuttuisi.

Kössi Koskisen mielestä on maa Suomessa vielä niin halpaa, että sitä saa melkein ilmaiseksi ulkomaan oloihin verraten. Muistuu tässä mieleeni aivan tuore asiaa valaiseva esimerkki. Eräässä torpassa Ilmajoella on eräällä suuriperheisellä miehellä noin 15 tynnyrinalan maat. Hän tekee näistä taloon 250 työpäivää. Kontrahtia ei ole. Talot vaihtavat hyvin usein omistajia. Ei siis ole takeita siitäkään, ettei työpäiviä vielä lisätä, tai ajeta tykkänään pois torpasta. Onko maa siis helppoa? Ei suinkaan, vaan se on päinvastoin kallista. Maan kalleus on vaikuttanut sen, ettei viljely enää kannata.

Irtolaisväen aseman parantamiseksi ehdottaa alustaja toisessa ponnessaan tuon vanhan plaastarin: olisi pantava toimeen talvikursseja. Ne eivät asiaa korjaa. Mitä hyötyä siitä on, jos aivan oppimattomia irtolaisia — sillä niistähän tässä on kysymys — vedetään kuuntelemaan selityksiä tuomaskuonasta ja muista sellaisista. Korkeintaan he näkevät niistä kummallisia unia. Toisin on maalaistyöväestöä autettava. He kaipaavat aineellista ja tuntuvaa apua.

H:ra Hellsténin ehdottaman lähetystön valitsemista olisi kannatettava. Mutta sitä ei pitäisi lähettää Talousseuran kokoonkutsumaan kokoukseen, joka käsittää maanviljelijöitä ainoastaan Turun ympäristöltä, missä eivät näinä olot muutenkaan ole räikeimmät. Sensijaan olisi asiassa käännyttävä maatalous- ja maanviljelysseurojen edustajain kokouksen puoleen. Se pidetään joka vuosi, ja kun kokouksessa on edustajia kaikkialta yli maan, herättäisi asia siellä suurempaa huomiota ja leviäisi laajemmalle. (Hyväksymistä).

Anton Päiviö: Valtio ja kunnat, etenkin valtio, voisi tehdä paljon tilattoman väestön aseman parantamiseksi, jos vain olisi siihen halua. Pikkuviljelijät eivät mitenkään voi saada viljellyiksi soita ynnä muita sellaisia maita, jotka kyllä ovat viljelykelpoisia, mutta vaativat aluksi suurempia varoja, kun heillä on uhrata. Näihin tarvittaisiin valtion avustusta. Ja se voisi avustaa, jos tahtoisi, koska se voi maksaa suuria eläkkeitä virkamiehille ja uhrata siitossonnin ostoon 45,000 markkaa (huuto: eiköhän ole tarkoitus sanoa 4,500?) Niillä rahoilla voisi jo auttaa monta tilatonta, jos se oivallettaisiin tai olisi hyvää tahtoa.

A. Käcklund: Kysymys maalaistyöväestön aseman parantamisesta on sangen tärkeä ja vaatii vastausta. Koskinen, jota on täällä jo niin runsaasti ruoskittu, etten tahdo sitä enää jatkaa, ei ole vastannut alustettavanaan olleeseen kysymykseen. Siihen löytyy kuitenkin vastaus puolueohjelman 3:ssa kohdassa, ja sen toteuttamiselle taas keino yleisen äänioikeuden hankkimisessa. Meidän olisi vain saatava irtolaiset itse ajamaan asiaansa. Olisi pantava toimeen laaja agitatsiooni maalaistyöväestön keskuudessa. Ei riitä yksin se, että asiasta kirjoitetaan sanomalehdissä ja puhutaan täällä. — Koskista on ehdotettu suljettavaksi pois puolueesta. Sitä minä en tahdo. Hänelle on täällä annettu läksy, joka riittää kääntämään häntä parannukseen ja hyväksi puoluetoveriksi (huutoja: odottakaa!)

K. J. Suomi kannatti edustaja Hellsténin ehdotusta, sillä hra Torvelaisen muutoksella, että kysymys lähetettäisiin maanviljelysseurojen edustajain kokouksen käsiteltäväksi.

Anton Huotari: Olen kysymyksen alustuksen suhteen samaa mieltä kuin hrat Tainio ja Torvelainen. Yhdyn myöskin edustaja Hellsténin ehdotukseen sekä niihin, jotka ovat puolustaneet äänioikeusasian innokasta ajamista keinona irtolaisväestön aseman parantamisessa. Väittäessään, että maa on meillä niin halpaa, että sitä saa melkein ilmaiseksi, ei alustaja ole ottanut huomioon, että meillä on myöskin irtolaisten taloudellinen asema toinen kuin ulkomailla. Siellä ovat maalaistyöväestön palkat paremmat, joten maakin voi olla kalliimpaa. Meillä on maa palkkoihin verraten hyvinkin kallista. — Puolueohjelman vaatimuksia silmälläpitäen ei ole toivottavan, että yksityisomistusta maahan laajennetaan. Päinvastoin olisi kaikki maa saatava valtion haltuun, joka sitä sitten vuokraa viljelijöille. Olisi siis valiokunnan muodostettava sellainen ponsi, että maita koetettaisiin saada yhä enemmän valtion omaisuudeksi, eikä yksityisten.

K. H. Lust: Tunnen tyydytystä Kössi Koskista kohtaan siitä, että hän on saanut aikaan tässä kysymyksessä terveellisen leikkauksen, joka olisi jäänyt ehkä tekemättä, jos hänen alustuksensa olisi paremmin onnistunut. Kysymys on niin tärkeä, että on hyvä jo alustapitäen tulla siitä mahdollisimman selville. — Keskustelussa on jäänyt syrjään yksi tärkeä syy irtolaisen huonoon asemaan. Se on nykyinen palkkaussääntö, jota paremmin voisi kutsua orjan säännöksi. Se pakottaa köyhälistön myymään nahkansa kaikkein huonoimpana työaikana, muista puutteista puhumatta. Valiokunnan olisi tämän kysymyksen yhteydessä otettava harkittavaksi, eikö palkkaussääntö olisi saatettava perusteellisen korjauksen alaiseksi.

F. M. Orrela: Kössi Koskista on täällä ruoskittu ottamatta laisinkaan huomioon lieventäviä asianhaaroja hänen alustuksensa puolustukseksi (naurua). Hän on saanut nämä alustuksessa esiintyvät tulokset parin vuoden kokemuksesta palstatilan omistajana. Edustaja Tainio on tosin tuonut esiin asiallisia huomautuksia hänen alustuksensa alkupuolta vastaan. Mutta siellä esiintyviä mietelmiä ei saisi arvostella liian ankarasti. Ei kukaan ole käynyt käsiksi hänen ponsilauseisiinsa. Ehdotan, että valiokunta ottaisi ne huomioon. Samoin olisi otettava huomioon hra Hellsténin ehdotus asian lähettämisestä maanviljelysseurojen edustajain kokoukseen. Valiokunnan olisi myöskin pantava huomiota agitatsiooniin irtolaisväestön keskuudessa. Siinä suhteessa olisi eduksi, että puoluehallinto jakaisi ilmaiseksi kysymystä käsittelevää kirjallisuutta maalaistyöväestölle.

J. Heitto: On vahinko, että kokouksessa on käytetty koko tämä aika Koskisen pohjustuksen ruoskimiseen. Ponsiin ei sensijaan ole kukaan kajonnut eikä uusia ehdottanut. Työväenaatteen kulmakivenä on yksityisomistuksen poistaminen. On ristiriidassa puolueohjelman kanssa vaatia maanomistusta pikkutilallisille, kuten täällä on tehty. Meidän on maalaistyöväestökysymyksessä laadittava ohjelma, joka on sopusoinnussa puolueperiaatteiden kanssa, jottei sitä tarvitse taas ensi kokouksessa parsia. Siis on hallitukselta vaadittava, että se ryhtyy tilaisuuden sattuessa lunastamaan haltuunsa maita ja luovuttamaan näitä viljeltäviksi. Sen on myöskin laitettava viljelyskelpoisia maita viljelykuntoon, mutta niitä ei saa jättää yksityisten lunastettaviksi. Sensijaan voidaan viljelysoikeus antaa perintöoikeudella. Jos joku laskee viljelyksensä rappiolle, vasta sitte voidaan hänet syrjäyttämällä ottaa tilukselle uusi viljelijä. Tällainen menettely on työväenaatteen mukaista, mutta ei palstatilojen hankkimisen kannattaminen. — Valtio on käyttänyt satojatuhansia teollisuuden edistämiseksi. Se ei ole yhtä tarpeellista, kuin maalaistyöväestön aseman parantaminen työväenaatteen mukaisesti. Jos näin meneteltäisiin, poistuisi työttömyys. — Valiokunnan olisi käsiteltävä kysymystä hutiloimatta, jotta se saisi aikaan hyvät ponnet, ettei samoja kysymyksiä tulisi esille joka kokouksessa, kuten on tämän kysymyksen laita. Jos ei luulla kysymyksestä saatavan tällä kerralla valmista, niin siirrettäköön se avonaisena ensi kokoukseen ja valmistettakoon hyvin. Valmistus annettakoon henkilölle, joka tuntee kysymyksen, eikä sellaiselle, kuin nyt on annettu (hyvä).

M. Hätinen: Alustaja ei ole katsonutkaan olevan syytä ryhtyä toimiin suuren maalaistyöväestöluokan kohot-temiseksi. Sitä se kuitenkin kipeästi kaipaa. Ponsiksi olisi hyväksyttävä vilkas agitatsiooni maalaisväestön keskuudessa. Valtiota olisi pyydettävä ryhtymään soiden kuivaukseen ja viljelemättömien tilojen ostoon. Täten saamansa tilukset tulisi sen luovuttaa viljelijöille viljeltäviksi, ei omistettaviksi.

Maalaistyöväestön aseman parantaminen talvikurssien tai muiden sellaisten parannusyritysten avulla ei merkitse mitään.

A. Rissanen: Alustajaa on kokouksessa ankarasti ruoskittu ja totta onkin, että hänen alustuksensa on täynnä virheitä ja huonoja puolia. Maalaistyöväestön aseman huonouden syy ei ole heissä itsessään, kuten alustaja väittää. Sen syynä ovat yhteiskunnalliset olot. Me olemme perehtymättömiä maalaistyöväestön oloihin, ja sentähden tulee meidän saada agitatsioonin kautta heidät valveille, itse valvomaan etujansa ja vaatimaan parannuksia. Ponnet, joita tässä asiassa teemme, tuskin onnistuvat niin, ettei niihin tarvittaisi muutoksia. — Valiokunnan olisi laadittava aivan uusi alustus ja siinä pantava erityinen paino agitatsioonilie irtolaisten keskuudessa, jonka alustaja on kokonaan jättänyt ottamatta huomioon.

K. V. Karvonen: Alustus on niin virheellinen ja ala-arvoinen, että se olisi mielestäni jätettävä tykkänään pois pöytäkirjasta. Ne, jotka eivät osaa asiaa punnita, saavat siitä, jos se julkaistaan puoluekokouksen pöytäkirjassa, aivan harhaanviepiä mielipiteitä. — Puhuja yhtyi alustuksen arvostelun suhteen edustaja Tainion mielipiteisiin.

D. Korhonen oli samaa mieltä kuin edustaja Käcklund, ettei alustajaa pitäisi erottaa puolueesta, vaikka hänen alustuksessaan onkin paljon pötyä.

E. Salin: On niitä pässinpäässä hyviäkin paikkoja, ja niin on Kössissäkin. Mutta kun Tainio toi esille alustuksen huonoja puolia, laulaa nyt koko huone samaa. Tainio ei jaksanut käydä koko alustusta läpi, siitä johtuu se, ettei siinä nyt nähdä muuta kuin syntiä. Koskinen tunnustaa ponsistaan, ettei hän tahdokkaan niitä sellaisina hyväksytyiksi. Hän sanoo 5:nessä kohdassa, että niissä esitetyt vaatimukset olisivat sopivaan muotoon muovailtuina hyväksyttävät ohjelman maatalousvaatimusten joukkoon.

Kössi ui aina vastavirtaa, niin tässäkin. Hän on tahtonut vain herättää alustuksellaan keskustelua tästä tärkeästä asiasta, ja siinä hän ainakin on onnistunut. Asia on tosiaan niin tärkeä, että se on, kuten alustaja alustuksensa lopussa siteeraa Bebeliä, sosiaalidemokraattisen puolueen elämänkysymys.

Tässä on nyt pari tuntia jauhettu asiaa, mutta ei ole ryhdytty laatimaan maatalousohjelmaa, kuten olisi pitänyt. Kössi Koskinen on jo saanut tarpeeksi selkäänsä, joten huomio olisi kiinnitettävä vain maatalousohjelmaan. Tässä suhteessa olisi mielestäni hyväksyttävä pohjaksi Tampereen ja Piispalan yhdistysten ehdotukset. Jos valiokunta voi liittää niihin jotakin lisäksi, niin sitä parempi.

Täällä on ehdotettu, että valtiota olisi nyt jo vaadittava ostamaan pakkoluovutuksella tiloja. Se lienee vielä liian aikainen vaatimus. Valtiolla on jo paljonkin maata. Ne ovat ensin laitettavat viljelyskuntoon ja jaettavat viljeltäviksi. Sitte vasta on aika ryhtyä uusia ostamaan. — Pispalan ja Tampereen yhdistysten ehdotuksen 6:s kohta: »Valtioapua on saatava kuntien uutisviljelystä tarkoittaville toimenpiteille, samoin kaikille osuustoiminnan luontoisille yrityksille maatalouden alalla», olisi puettava voimakkaampaan muotoon. Meillä olisi valtio saatava avustamaan maanviljelystä puolueohjelman vaatimusten mukaan. Irtolaisväestöllä on, päinvastoin kuin Koskinen väittää, halua omistaa maata. Meidän katsantokantamme on tämän omistuksen suhteen toinen, kuin heidän. Sitävarten olisi heidän keskuuteensa järjestettävä agitatsiooni valaisemaan tätä kysymystä. Rissanen, ylioppilasmies, moittii täällä Koskista siitä, että hän on tykkänään jättänyt huomioonottamatta niin tärkeän keinon tilattoman väestön kohottamisessa kuin agitatsioonin. Koskinen sanoo selvästi 4:ssä ponnessaan: »tilatonta väestöä on sivistettävä ja tietopuolisesti kasvatettava». Sehän sisältää suoran vaatimuksen agitatsiooniin. Mutta sitä ei Rissanen ole huomannut. — Agitatsioonitarkoituksessa olisi maalaistyöväestölle levitettävä helppotajuista kirjallisuutta ilmaiseksi. Olisi jaettava maatalouskysvmystä valaisevaa lentokirjasta muutaman sadantuhannen kappaleen painos. Se kyllä kannattaa paremmin kuin agitaattorien lähettäminen. (Hyvä!) Samaa agitatsioonikeinoa olisi käytettävä muihinkin puoluekysymyksiin nähden.

J. V. Hellberg: Valaistakseni kysymystä kerron pari aivan tuoretta, äsken matkoilla ollessani huomaamaani esimerkkiä. Ruovedellä pyysin eräästä mökistä ruokaa. Leipä oli erittäin hyvää. Kysyin, onko se itse tehtyä, vastattiin, että on, mutta venäläisistä jauhoista. Ihmettelin, kuinka ostatte ulkomaista viljaa, eikö sitä riitä läheisistä suurista taloista omille torppareille. Vastaus kuului, ettei köyhän kannata syödä oman maan viljaa. Kaikki mökkiläiset täällä syövät Venäjän viljaa. Heidän palkkansa on niin huono, etteivät he jaksa ostaa viljaa, mitä itse ovat viljelleet. Samaan aikaan huutavat maanomistajat suojelustulleja. — Samalla matkalla jouduin maalaiskäsityöläisten pariin. Palstatiloja tunnuttiin haluavan yleisesti. Kai niitä täällä myöskin helposti saa, arvelin. Kuulin silloin ihmeekseni, että niiden saaminen on päinvastoin vaikeaa, vaikka maata on, ja se on viljavaa. Eräs käsityöläinen, joka oli palstan saanut, oli hoitanut tiluksensa siten, että sai tynnyrinalasta 3 tynnyriä enemmän viljaa kuin emätilalla. Tämän kuuli isäntä — eikä ollut ensinkään tyytyväinen. Seuraavana vuonna sai käsityöläinen maasta vielä yhtä tynnyriä enemmän. Se oli liikaa, isäntä otti palstan itselleen. Sitä hän ei kuitenkaan jaksanut viljellä, ja nyt se kasvoi miehenmittaista vesakkoa. Isännän ilkeys ja kateus ei sallinut käsityöläisen saada maasta hyötyä, vaan jätti sen mieluummin tykkänään hyödyttömäksi. Tämä esimerkki ei ole poikkeus. On päinvastoin yleistä, että maanomistajat eivät kateudesta anna torpparien asettua mailleen, vaan antavat niiden ennemmin olla viljelemättä.

Kun irtolaisten voimat maalla ovat loppuunkulutetut, koettavat ainakin jotkut Tampereen ympäristön kunnat ovelaa keinoa päästä heitä hoitamasta. Kunnanesimies antaa vanhuuttaan häädetylle torpparille tai muuten työkyvyttömäksi joutuneelle matkarahat Tampereelle, sanoen: siellä sinun on paljoa parempi tulla toimeen perheesi kanssa kuin täällä. Kun olet siellä pari vuotta joten kuten, saat paljoa suuremman avun kuin meiltä. Mutta ole nuo 2 vuotta hiljaa, muuten häätävät sinut tänne takaisin. Tällaisia tapauksia sattunee paljon. Ei ole pitkä aika siitä, kun Tampereelta lähetettiin 9-henkinen perhe takaisin kotiseudulleen. Mies tunnusti kunnanesimiehen menetelleen ylläkerrotulla tavalla. Moni on sen tunnustanut puolittain, vaikka useimmat lienevätkin pitäneet asian salassa. Nyt on Tampereella täytynyt ryhtyä valvomaan, etteivät maalaiskunnat lähetä loppuunkuluttamiansa työvoimia sinne elätettäviksi. — Mitä muutoin tulee alustuksen ponsiin, olisi niihin liitettävä vaatimus 8 tuntisesta työpäivästä. (Hyvä).

E. Hokkanen: Maalaistyöväestön maan saanti on niin vaikeaa, että valtion olisi välttämättömästi otettava se asiakseen. Mutta vallanpitäjät näkyvät tähänastisista toimenpiteistään päättäen auttavan mieluummin suurtilallisia kuin köyhiä. Niille annetaan, joilla jo on entiseltään.

Leo Leino: On ehdotettu, että valtio ottaisi maita huostaansa ja antaisi ne vuokralle. Mutta tällaisesta menettelystä on surkeita esimerkkejä Pohjanmaalta. Sentähden on koko vuokrajärjestelmä vaadittava pois, ja sen sijaan pyrittävä saamaan kullekin omia palstatiloja. Ponsiksi ehdottelen seuraavat:

Valtion omistamat asumattomat tilukset ovat annettavat irtolaisista muodostuneiden osuuskuntien viljeltäviksi.

Kaikki valtion ja kuntain hallussa olevat maataloustuotanto-alat ovat annettavat osuuskuntien käytettäviksi.

Valtion ja kuntain olisi ostettava pakkohuutokaupoista sekä muuten tiloja ja annettava niitä viljeltäviksi irtolaisista muodostuneille ko-operatiivisille yhdistyksille.

Ohjelma- ja maatalousohjelmavaliokuntain yhteisessä kokouksessa tarkastettiin ehdotukset maatalousohjelmaksi ja hyväksyttiin kokoukselle ehdotettaviksi seuraavat ponnet:

1) Valtion ja kuntain nyt jo omistamia tiloja ja maa-aloja ei saa myydä eikä lahjoittaa.

2) Valtion ja kuntain omistamat asumattomat maa-alat ovat saatettavat viljeltäviksi, mutta ei omistusoikeudella.

3) Pakollisesti myytäviksi joutuneet maatilat, kosket ja kaivannot ovat arvioitavat ja olettavat arvatusta hinnasta valtion omiksi.

4) Kunnille on saatava oikeus pakkolunastuksella haltuunsa hankkia yksityisten tiloja tai osia niistä. Lunastus on luettava sen mukaan, mitä nuo maa-alat tuottavat.

5) Valtion hallussa olevat ja vasta lunastettavat maa-alat ovat annettavat tilattomille tai sellaisille osuuskunnille, joitten jäsenet itse viljelevät maata.

6) Valtioapua on annettava etupäässä pikkuviljelystä tarkoittaville toimenpiteille. Samoin kaikille osuustoiminnan luontoisille yrityksille maatalouden alalla.

7) Torppareille ja maanvuokraajille on saatava täydellinen käyttöoikeus ja myöskin myyntioikeus vuokraamansa maan viljelystuotteisiin, sekä vuokra-ajan loputtua on heille maksettava täysi korvaus siitä, mitä vuokratun maan arvo on heidän työnsä kautta kohonnut.

8) Metsästys- ja kalastusoikeus on heti tehtävä maanomistuksesta riippumattomaksi.

9) Erittäinkin valtion ja kuntain toimenpiteitten kautta olisi maanviljelystä ja sen sivuelinkeinoja kaikilla tarkoituksenmukaisilla keinoilla edistettävä, varsinkin siten, että varsinainen rahvas maalla tulisi tuntemaan maanviljelyksen uusimmat työtavat ja saisi välttämättömät ammattitiedot.

Forssa, 19 p. elok. 1903.
T. Tainio.
J. K. Kari.
Y. Mäkelin.
Eetu Salin.
O. Mäkinen.
J. A. Silander.
D. A. Merinen.
Edvard Hokkanen.
Evert Hokkanen.
J. P. Holopainen.
(sihteeri).

Valiokunnan mietintö hyväksyttiin yksimielisesti kokouksen päätökseksi sillä toimittaja E. Valppaan ehdottamalla lisäyksellä, että

12. Puolueen suhde puoluelehtiin.

Kysymykset 20: »voiko puolue omistaa puoluelehden osakkeita, se kun ei ole juriidinen persoona» ja 21: »eikö olisi myönnettävä puolueelle ja yhdistyksille oikeus äänestää puoluelehden osakeyhtiöitten kokouksissa omistamansa osakeluvun mukaan?» oli johtava komitea puoluehallinnon ehdotuksesta (katso liite sivu 94) ottanut kokouksen ohjelmaan. Kysymykset lähetettiin keskustelutta valiokuntaan.

Tarkastusvaliokunnan käsiteltäväksi on siirretty asia, joka kysyy tarkkaa juridillista tutkimusta, nimittäin Työväen sanomalehti o.-y. johtokunnan epäilyksen johdosta syntynyt kysymys: »onko työväenpuolue oikeutettu omistamaan osakkeita ja niillä äänestämään, se kun ei ole juriidinen persoona?» ja »olisiko myönnettävä puolueelle ja yhdistyksille oikeus äänestää näiden osakeyhtiöitten kokouksissa omistamansa osakeluvun perustuksella?»

Koska valiokuntaan ei kuulu juriidista henkilöä, katsoo se näin ollen ei olevansa pätevä antamaan sitovaa selitystä mainitulle kysymykselle. Mutta koska puoluehallinto on kokoonpantu laillisesti vahvistettujen sääntöjen pohjalla seisovista yhdistyksistä, olisi lehtien annettava tälle juriidinen tunnustuksensa.

1) Että eteenpäinkin on noudatettava Viipurin kokouksen samasta asiasta antamaa päätöstä.

2) että puoluehallinto puolueen keskuudessa tunnustetaan juriidisella pohjalla toimivaksi hallinnoksi.

3) Että työväen sanomalehtiosakeyhtiöt muodostakoot, jos mahdollista, sääntönsä sellaisiksi, että puolue ja liittohallinnot tulisivat oikeutetuiksi äänestämään niiden kokouksissa osakeluvun perustuksella.

K. F. Hellstén: Olen ennenkin huomannut, että meidän puolueessamme ollaan liian piintyneitä laillisiin muotoihin. Oikeudenmukaista on, että puolue voi omistaa puoluelehden osakkeita, vaikka se ei olekkaan juriidinen persoona. Tämä muodollisuushan on pieni asia.

Y. Mäkelin tahtoi valiokunnan ehdotuksesta poistettaviksi sanat »että puoluehallinto tunnustetaan juriidiseksi persoonaksi», koska se ei ole puoluekokouksen määrättävissä.

R. Drockila: Tuntuu kummalliselta, että puoluelehden johtokunta voi asettua niin epäröivälle kannalle, kuin »Työmiehen» johtokunta on tehnyt. Onko meillä mahdotonta saada suurempaa yhteistoimintaa aikaan puoluelehden ja puoluehallinnon välillä? Työmiehen johtokuntaa olisi jyrkemmin huomautettava tästä asiasta.

F. M. Orrela: Asia ei ole pieni, kuten on sanottu, vaan päinvastoin suuri. Siitä riippuu paljon, eikä päättäminen ole täällä meidän tehtävä. Lehdille on lausuttava toivomus, kuten mietinnössä ehdotetaan, että ne muuttaisivat sääntönsä sellaisiksi, että puolue saisi oikeuden äänestää osakeluvun perustuksella.

E. Valpas: Minun mielestäni ei Drockilalla ole syytä kummastella »Työmiehen» johtokunnan menettelyä tässä asiassa. Johtokunta ei ole tahtonut millään tavalla estää puoluehallintoa omistamasta osakkeita, ei myöskään rajoittaa sen vaikutusta lehtiin. Asialla on puhtaasti juriidinen pohja. Muissa maissa ei esim. ammattiyhdistyksille ole aina myönnetty juriidisen persoonan luonnetta. Meillä se on tunnustettu. Mutta siitä ei ole tietoa, tunnustetaanko sama puoluehallinnolle. Se riippuu tykkänään viranomaisten käsityksestä. Jos ei tunnusteta, merkitsee se sitä, että jokainen osakeyhtiökokouksen päätös, joka on tehty puoluehallinnon edustajan läsnäollessa, on mitätön. Asia on tässä suhteessa ainakin epävarma. Sentähden tuntuu omituiselta, että yhdistykset ja ammattiosastot, jotka ovat laillisia osakkeenomistajia, siirtävät osakkeitansa puolueelle. Olisi hyvä, jos jokaisella maassamme olevalla ammattiyhdistyksellä olisi ainakin yksi osake kussakin puoluelehdessä. Nyt on jo puoluelehden osakkeita porvarien käsissä. Sentähden olisi hyvä saada sääntöihin sellainen muutos, että yhdistykset saisivat äänestää osakeluvun mukaan. Tai olisivat lehdet muutettavat osuuskuntien haltuun. Silloin köyhien omistusoikeus niihin olisi turvattu. Kokouksen tulisi tässä suhteessa antaa menettelyohjeita.

Anton Huotari: Viipurin kokous lausui toivomuksen, että puoluehallinnolle annettaisiin jotenkin suuri valta puoluelehden toimittajia valittaessa. Ellei puoluehallinnolle tunnusteta oikeutta omistaa lehtien osakkeita, tehdään Viipurin kokouksen päätös tyhjäksi. Sentähden olisi valiokunnan mietintö hyväksyttävä kokouksen päätökseksi. Muutoin jää puoluehallinnon valta sanomalehtien suhteen hyvin niukaksi.

J. Heitto: Valiokunnan mietintö olisi hyväksyttävä lausuntona, minkä puoluekokous voi antaa. Me emme voi tässä kysymyksessä määrätä, vaan on määräämisvalta sanomalehtien osakkeiden omistajilla. Niille voimme lausua toivomuksena valiokunnan ehdotuksen.

13. Ammattijärjestö-kysymys:

Kysymykselle ei ollut painettua alustusta, kun alustajaksi pyydetty ja lupautunut hra Salin oli matkustanut ulkomaille eikä siten ollut ehtinyt alustusta laatimaan. Alustava keskustelu oli seuraava:

E. Salin: Puoluehallinto antoi aikoinaan kysymyksen minulle alustettavaksi. Se jäi, kun matkustin pois maasta. Arvelin, että Tainio, joka juuri lähtöni aikana nautti valtion elatusta, alustaisi kysymyksen. Mutta hänenkin eläkkeensä oli niin lyhytaikainen, ettei hän ehtinyt sitä tehdä. Alustuksen asemasta lausun nyt tästä kysymyksestä muutaman sanan.

Kun ammattijärjestökysymys oli aikoinaan esillä Turun kokouksessa, sanottiin vaikuttavalta taholta ammattijärjestön perustamista vastaan, että tulee odottaa, kunnes ammattiliitot ja järjestöt ovat kehittyneet, sitte vasta voidaan perustaa yleinen ammattijärjestö. Sanoin silloin jo, että ammattiliike ei tule edistymään, vaan taantumaan. Nyt se on taantunut. Siihen ei tarvita enää todistuksia. Tämä on tapahtunut sen vuoksi, että yksityiset ammattiosastot olivat liian heikon johdon alaisina. Ne ovat tehneet virheitä ja kadottaneet luottamuksensa. Nyt on ammattijärjestön perustaminen liian myöhäistä. Nyt täytyy kehittää osastoja ja liittoja, ennenkuin ammattijärjestöä voidaan saada toimeen. Jotakin olisi näiden hyväksi tehtävä, sillä kuluu kauan, ennenkuin ne omasta voimastaan voivat kohota. Siihen tarvitaan ulkoapäin tulevaa sysäystä.

Suurin syy nykyjään vallitsevaan lamautumistilaan on siinä, ettei ammattiyhdistyksiä ole meidän maassamme alunpitäinkään perustettu siinä tarkoituksessa, mitä ammattiyhdistyksellä nyt ymmärretään. Ne ovat perustetut Wrightiläiseen suuntaan, lieventämään ja sovittelemaan työntekijäin ja työnantajain välisiä riitaisuuksia. Olihan Helsingissä suutarien a.-yhdistyksessä esillä tärkeänä kysymyksenä saattaa edesvastaukseen nahkureita siitä, että he myyvät jalkineita (naurua), ja toimittaa pois passitta olevia kilpailijoita.

Nyt on ammattiyhdistysten tehtävänä kiihoittaa luokkataistelua, saada työntekijät liittymään yhteen ja vaalimaan asemansa parannuksia. Sillä ilman vaatimuksia ei parannuksia saavuteta. Tämän ovat ammattiyhdistyksetkin huomanneet ja ruvenneet vaatimaan, mutta he ovat vaatineet liijan kovasti ja lyöneet päänsä seinään. Niin on käynyt esim. Helsingin suutareille ja muurareille. Tämä on tapahtunut sentähden, että ei ole ollut ketään, joka olisi heitä neuvonut.

Sitäpaitse on ammattiyhdistysten lamauksen syynä, ettei niillä ole rahaa. Pitäisi olla rahaa niin paljon, että se vetäisi jäseniä puoleensa, jotta heitä ei tarvitsisi tukasta kiskoa yhdistykseen. Englannin ammattiyhdistyksiin tuppautuu jäseniä puoli väkisin niin paljon, että johtomiehet ovat pulassa, kun eivät voi ottaa. Miksi näin käy? Siksi, että siellä ovat ammattiyhdistysten jäsenmaksut suuret. Täällä sanotaan, että ei tule jäseniä, kun jäsenmaksu on 25 penniä kuukaudessa. Sitä pitäisi muka alentaa. Ja lieneehän niitä sellaisiakin ammattiyhdistyksiä, joiden jäsenmaksu on 15 penniä kuussa. Kirjaltajilla se on korkein, nousten kuukaudelta 1 mk. 75 p. Mutta heidän liittonsa onkin parhaite järjestynyt.

Englannin järjestyneet maksavat ammattiyhdistyksiinsä 1 shillingin tai 1 mk. 25 p. viikossa, ja siitä huolimatta pyritään niihin väkisin. Minkätähden? Siksi että hyvän englantilaisen ammattiyhdistyksen jäsen on turvattu melkeinpä Jumalaakin vastaan (naurua) — ei se tosiaankaan kuole yhtä pian, kuin ammattiyhdistykseen kuulumaton. Useat Englannin ammattiyhdistykset maksavat jäsenilleen sairasapua 10 shillinkiä viikossa 26 viikkoa, sitte vielä 5 shillinkiä niitä seuraavina 26 viikkona. Jos jäsen kuolee, saavat jälkeenjääneet kokonaista 300 markkaa. Silloin voi työmiehenkin haudata herroiksi, jopa niin komeasti, että saa sanomalehtireferaatinkin. (Naurua). Vaimon kuollessa maksetaan tästä summasta puolet. Siiloin ei akkaväkikään jukkaa ammattiyhdistyksiin kuulumista vastaan kuten täällä. Täällä ne sanovat: mitä siellä yökausia istut, kun ei siitä ole mitään hyötyä. Ja oikeassa he ovatkin, mitä hyötyyn tulee. (Naurua).

Englannin ammattiyhdistykset maksavat jäsenilleen myöskin työttömyysapua vuoden paikkeille. Ensimäisiltä 14 viikolta 10 shillinkiä, sitte vähemmän. Ammattiyhdistyksen jäsenen ei siellä tarvitse koskaan lähteä pyytämään kapitalistilta työtä, eivätkä työnantajat uskalla siellä kuten meillä käyttää huonoja aikoja hyväkseen alentaakseen työntekijänsä palkkoja. Sillä kestäväthän he palkkataistelussa ainakin vuoden.

Jos meilläkin olisi vallalla se katsantokanta, että ammattiyhdistyksiin tulee maksaa ennenkuin niiltä vaaditaan, niin ne rupeaisivat kukoistamaan huolimatta eri aloilla vallitsevasta työttömyydestä. Kun ammattiliike kasvattaa jäsenistään sosiaalidemokraatteja, toivoisin, että puoluehallinto ryhtyisi nyt, kun ei ammattijärjestöä vielä voida puuhata, levittämään kaikilla sopivilla keinoilla sitä käsitystä, että ammattiyhdistysten on saatava jäsenmaksunsa korkeiksi. Sitte voivat ne saada jotakin aikaankin. Olisi myöskin harkittava, olisiko ehkä puoluehallinnon yhteyteen asetettava eri henkilö pitämään huolta ammattiyhdistysten herättämisestä tehokkaampaan toimintaan. Sillä, kuten jo sanoin, ne eivät herää ilman ulkoapäin tulevaa lykkäystä. Ammattiyhdistysten kasvattavan vaikutuksen ovat tunnustaneet ulkomaiden etevät työväenmiehet, kuten Burns, Tom Mann jopa Marxkin. Liebknecht sanoo: »kaikki tunnustamme ammattiyhdistysten merkityksen, mutta vastustamme sitä, että niitä pidetään päätarkoituksena». Poliitiselle liikkeelle on pantava meilläkin pääpaino. Ammattiyhdistysliike on pidettävä siitä erillään.

T. Tainio: Olen ammattijärjestökysymyksen suhteen samalla kannalla kuin Salin. Aikoinani minäkin puolustin ammattijärjestön perustamista, mutta nyt se on tarpeeton ja mahdoton laitos. Sille ei saada kannattajia, eikä siihen ole kykeneviä ja halukkaita henkilöitä. Kysymys ammattijärjestöstä on suotta vaadittu tähän kokoukseen. Kysymys on ammattiyhdistysten itsensä herätettävä. Nyt ne eivät kykene pitämään ammattijärjestöä pystyssä, vaikka sellainen perustettaisiinkin. Niiden on ensin kehityttävä. Ensimäinen tehtävä on ammattiyhdistysten järjestäminen tykkänään uudestaan. Sitte vasta voidaan puhua ammattijärjestöstä. Ehkäpä olot paranevat tässä suhteessa piankin. Minä toivon suuria työnostajain liitolta. Kyllä se puristaa työntekijöitä niin, että he heräävät.

Nykyjään käsittää ainoastaan harva henkilö edes, mitä ammattijärjestön pitäisi tehdä ja toimia. Kun puoluehallinto koetti saada ammattiyhdistyksiä viime kesänä edustetuksi Stuttgardin kansainvälisessä ammattijärjestöjen kongressissa, ei maamme ammattiyhdistyksiltä keräytynyt edes matkarahoja tähän tarkoitukseen, vaikka jokaisen osaksi tuleva summa ei olisi ollut suuri. Ne eivät siis halunneetkaan yhteyteen ulkomaiden taistelutoveriensa kanssa. Ne ovat niin auttamattoman välinpitämättömiä.

Väliaikaisena toimenpiteenä ehdotan, että asiaaharrastavista henkilöistä, vaikkapa eri kaupungeissa asuvista, muodostettaisiin valiokunta, jonka tulisi kerätä eri maiden ammattijärjestöjen sääntöjä, hankkia tarkkoja tietoja niiden toiminnasta, ja jos mahdollista, lähettää mies itse paikalle tutkimaan niiden työtapoja. Vähemmänkin tärkeään uhrataan varoja, ja ammattijärjestö on ainoa keino, jonka avulla työpäivä voidaan lyhentää ja työpalkat pitää niin korkealla, ettei niiden ääreen kuole. Komitean tulisi sitte antaa seuraavalle puoluekokoukselle tutkimuksiinsa perustuva ehdotus ja lähettää lausuntonsa painettuna asiakirjana kaikille ammattiyhdistyksille, jotka ovat valiokunnan toimintaa kannattaneet. (Hyvä!)

F. M. Orrela: Helsingissä on koetettu ylläpitää paikallista ammattijärjestöä, mutta se ei ole menestynyt. Se on nyt nukkumaisillaan. Jotakin olisi tehtävä, ja minä puolestani kannatan edellisen puhujan ehdotusta.

R. Drockila: Asian valaisemiseksi kerron kokoukselle ruotsalaisen ammattijärjestön kokoonpanon pääpiirteet. Siellä on järjestön perustuksena yksityiset ammattiyhdistykset. Ne ovat liittyneet ammatittain yhteen koko maata käsittäviksi ammattiliitoiksi. Niiden yläpuolella on lopullisena renkaana »maajärjestö». Sitä ennen on paikallisena järjestönä »työväen kommuuni», johon ovat liittyneet sekä ammatillisesti että poliitillisesti järjestyneet kullakin paikkakunnalla. Ruotsin ammattijärjestö on kehittynyt alhaalta ylöspäin. Meillä on tahdottu alkaa ylhäältä, ja se on ollut erehdys. Meillä ei tarvita ammattihallintoa, kun liittohallinnotkin ovat niin velttoja, etteivät vastaa yksinkertaisia kirjeitä, eivätpä edes saa veroja perityksi.

Jos mieli saada ammattijärjestöä meillä menestymään, on ryhdyttävä työhön alusta alkaen. Ensin on saatava ammattiyhdistykset kuntoon, sitte yleiset liitot ja paikallisjärjestöt samalla paikkakunnalla olevain ammattiyhdistysten kesken. Sitte vasta voidaan ruveta puhumaan ammattijärjestöhallinnosta. Ennen kaikkea täytyy korottaa ammattiyhdistysten jäsenmaksuja, jotta yhdistykset voisivat saada jotakin aikaan. Nyt katsotaan melkein hyvänteoksi, kun liitytään ammattiosastoon, vaikka pitäisi olla päinvastoin. Tahtoisin laskea erittäin puoluelehden toimittajien sydämelle, että he selittäisivät jäsenmaksujen korotuksen tärkeyttä. Nyt on vähäistenkin jäsenmaksujen periminen niin velttoa, ettei niitäkään tahdota saada kerätyiksi. Rahastonhoitaja ei tule saapuville kokoukseen, tai jos tulee, on hän unhottanut kirjat tai jäsenliput kotiin. Ylöskantojärjestelmää ei tunneta. Tämä on jo sellaista velttoutta, että sitä ei saa jatkua. Muutos on saatava aikaan aivan perin pohjaisesti, jos tahdotaan saada ammattijärjestöä pystyyn. (Hyvä!) — Tainion ehdotus miehen lähettämisestä ulkomaille on hyvä joskus tulevaisuudessa, vasta sitte, kun ensin on saatu yhdistykset uudestaan luoduiksi.

A. Käcklund: Ammattijärjestökysymys on käynyt polttavaksi nyt, kun työnantajat järjestyvät. Miten työntekijät voivat vastustaa heidän pyrintöjänsä, ellei ole ammattijärjestöä? Nyt kun työväenyhdistyksiä jo on yli maan, on meidän koetettava saada samoin syntymään ammattiyhdistyksiä, sekä sitte niille liittoja. Nykyiset liitot ovat lamassa ja nukkuvat. Työnantajain liitto pakottaa meitä ryhtymään tähän tehtävään nyt heti. Lisäksi siihen, mitä Drockila kertoi Ruotsin ammattijärjestöstä, tahdon mainita, että sillä on ollut viime vuonna tuloja jäsenmaksuista 232,259 kruunua. On huomattava, että siellä on ammattiyhdistysten jäseniä vielä paljon järjestön ulkopuolella, kun työnantajat ovat saaneet aikaan erityisen hajoittavan järjestön. Nykyjään on ammattijärjestössä jäseniä 31,570. Näkyy siis, että jäsenmaksut ovat jotenkin suuret. Sama järjestö on saman ajan kuluessa maksanut suojelukseksi sulunalaisille työntekijöille 244,076 kruunua. Jos meillä tahdotaan joskus päästä huomattaviin tuloksiin, on meidän ensi työnä ryhtyä innokkaasti puuhaamaan ammattiyhdistysten ja liittojen herättämiseksi.

V. Pylkkö: On surkeaa, että täällä vastustetaan ammattijärjestön perustamista. Tahdotaan ensin saada ammattiyhdistykset kuntoon, mutta miten ne saadaan? Ei ole kyllin siinä, että otaksutaan työnantajain liiton herättävän ne. Se voi herättää ne vasta sitte, kun on jo liian myöhäistä. Sentähden olisi täällä asetettava komitea järjestämään asiaa ja vilkastuttamaan ammattiyhdistysten toimintaa.

J. A. Salminen: Ammattijärjestöä ei voida nykyhetkellä saada pystöön, eikä sitä vielä tarvitakkaan, siksi heikot ja lamassa ovat ammattiyhdistykset. Suurin syy niiden heikkouteen on, että ne eivät voi turvata jäseniään. Kun jäsenet huomaavat tämän, kääntävät he yhdistyksille selkänsä. Ammattiyhdistystemme jäsenmaksut ovat yleensä liian pienet. Sitäpaitse ovat yhdistykset pilhotut niin pieniä aloja käsittäviksi, että monet ryhmät eivät jaksa kannattaa liittohallintojansakaan. Olisi harkittava, voisiko tämä kokous ehkä myöntää varoja sille ammattiyhdistysalalle, joka ottaisi vilkkaan toiminnan eloonherättämisen ja ammattiyhdistysten järjestämisen sydämen asiaksi, ja toimisi siihen suuntaan, että yksi ala saataisiin järjestetyksi suureksi ja lujaksi liitoksi. Siten olisi esim. kaikki rautatyöntekijät saatavat yhdeksi liitoksi, samoin puutyöntekijät ja nahkatyöntekijät. Näin menetellen syntyisi ainoastaan kymmenkunta tai kaksitoista liittoa liittohallintoineen. Mutta ne olisivat sitä vahvemmat ja voisivat pontevammin toimia. Kun työnantajat ovat muodostaneet oman liittonsa, on työntekijäin ryhdyttävä mahdollisimman pian lujittamaan järjestöänsä edellämainittuun suuntaan. Tämän lujittamisen ensi ehtona on, kuten jo alussa viittasin, että jäsenmaksut korotetaan mahdollisimman suuriksi.

J. H. Saaristo: Totta on, että ammattiyhdistykset ovat sikeästi nukkuneet. Mutta ne ovat herätettävät, vieläpä mahdollisimman pian. Kysymykseen on pantava suurta huomiota. Ja kun yhdistykset on saatu vilkastumaan ja muodostumaan liitoiksi, on ammattijärjestö saatava aikaan. Olisi parasta jättää asia erityisen komitean ajettavaksi.

K. F. Hellstén: Nykyisiä nukkuvia ammattiosastoja ei saada hereille millään. Ne ovat porvarillisen yhteiskunnan lapsia, jotka ovat saaneet alkunsa nykyisistä työnantajain liiton kannattajista ja hommaajista. Jos mieli ammattiyhdistysten toimintaa saada elpymään, ovat ne järjestettävät uudelleen. Totta on kyllä, että uusille ammattiosastoille on vaikea saada vahvistusta, mutta sitä ei tarvitakkaan. Työntekijät muodostakoot itse lain itsellensä. — Minä olen myöskin ammattiosaston puheenjohtaja. Mutta se ammattiosasto ainakin on käynyt niin porvarilliseksi, että hävettää, vaikka se ennen oli vilkkaimpia. Olen väliin ajatellut, että lieneekö siihen syytä minussa. (Salin: on kyllä!) Mutta samoin on käynyt rautatyöntekijäin ammattiyhdistyksen. Se oli aikoinaan suurin Turussa, vaan nyt ei käy kokouksissa kuin kymmenkunta jäsentä. Ja sen mukaista on toimintakin. Ammattiyhdistykset eivät saa aikoinaan vastatuksi edes niitä pieniä kysymyksiä, mitä työnantajat ovat niille tehneet työntekijäin omain ehdotusten johdosta. Mutta kyllä työnantajain liitto herättää työväestönkin liittymään. Olen samaa mieltä kuin Salin, että agitatsioonia varten olisi toimitettava pieniä ilmaiseksi jaettavia lentokirjasia. Kysymyksen ammattijärjestön perustamisesta saa lykätä tykkänään tuonnemmaksi. Matkarahojen myöntämistä vastustan, sillä niitä ei tarvita. (Hyvä!)

Anton Huotari: Pienet maksut ne pitävät ammattiyhdistyksiä lapsen kengissä. Vaan nyt ne alkavat jo tässä suhteessa herätä. Rauta- ja metallityöntekijäin liitto ehdottaa jäsenmaksuja korotettavaksi 12 markkaan ja muitakin korjauksia järjestöön. Jos muut liitot seuraavat samaa esimerkkiä, voi niiden elpymisestä olla toiveita.

A. Palmroos: Todistuksena siitä, että suuret jäsenmaksut eivät pelota pois yhdistyksistä, kuten usein luullaan, vaan päinvastoin ovat omiansa pidättämään jäseniä niissä, on Turun räätälien ammattiosasto. Sen jäsenmaksu on 16 mk. vuodessa. Mutta siihen kuuluukin nykyjään 85 % kaupungissa olevista työntekijöistä ja loput liittyvät jäseniksi ennen pitkää. — Ammattiyhdistysten järjestämisen suhteen yhtyi puhuja edustaja Salmiseen.

Maria Kulmala: Suuret jäsenmaksut hyödyttävät kyllä, sen kaikki käsittävät. Sillä niiden vastineena voivat ammattiyhdistykset tehdä jotakin jäsentensä hyväksi, mikä pienten jäsenmaksujen vallitessa on mahdotonta. Mutta jäsenmaksun suuruudellakin on rajansa. Sillä on vaikea nykyisestä 5–6 markan viikkopalkasta suorittaa korkeita maksuja. — Yhtyi edustaja Hellsténiin.

E. Perttilä: Puuseppien ammattiosastossa Helsingissä oli jäsenmaksu ennen 6 mk. vuodessa. Silloin oli osastossa jäseniä sangen niukasti. Mutta kun jäsenmaksu korotettiin 15 markkaan, lisäytyi osaston jäsenluku vuoden ajalla 200 %. Selvempää todistusta suurten jäsenmaksujen paremmuudesta ei tarvita.

M. Hälleberg: Täällä ollaan liian toivottomia ammattiyhdistysten suhteen. Ne ainakin Helsingissä muodostavat melkein koko työväenliikkeen. Ne ovat tosin Englannin ammattiyhdistyksiin verraten heikkoja, ja järjestelmä on löyhä. Mutta siihen on muitakin syitä, kuin mitä täällä on tuotu esiin. Niinpä Englannissa esim. vaaditaan jäseneksi pyrkijältä toverien antama todistus siitä, kykeneekö hän ansaitsemaan alimman tariftipalkan. Ellei sellaista todistusta ole, ei hän pääse jäseneksi. Täten kuuluu Englannin ammattiyhdistyksiin vain valioväkeä. — Mitä tulee ammattijärjestön perustamiseen, olisi puoluehallinnon käännyttävä kaikkien paikallisjärjestöjen ja liittojen puoleen kysymyksellä, pitävätkö he ammattijärjestön perustamisen tarpeellisena, ja jos pitävät, ryhtykööt toimiin kutsumaan ammattijärjestön perustavaa kokousta. (Hyvä!)

1) Suomeen perustettavaan ammattijärjestöön voi kuulua työväenpuolueessa ja sen ulkopuolella olevia osastoja, yhdistyksiä ja liittoja.

2) Olisi suotava, että ammattiosastot ja -yhdistykset itse, heti kun olosuhteet sallivat, yhtyisivät ammattijärjestöksi; sen kuntoon saamiseksi kehottaa kokous olevien liittohallintojen neuvottelemaan keskenään ja ammattiosastojen kanssa, keräämään tietoja perustamismahdollisuuksista ja järjestymistavoista, sekä, sitte kun mahdollista, perustamaan sen.

3) Puoluehallinnon pyydetään toimittamaan ylläsanotunlainen kehotus ammattiliittojen hallinnoille.

Valiokunnan mietintö hyväksyttiin yksimielisesti ilman keskustelua kokouksen päätökseksi.

14. Opetusta koskevat kysymykset.

Ohjelman kysymykset 18 (alustaja L. P. Korhonen, katso liite sivu 55) ja 19, jolla ei ole alustusta, vaan otettiin ohjelmaan johtavan komitean ehdotuksesta, lykättiin keskustelutta valiokuntaan.

Kysymyksistä, »Miten kansan lasten opetus saataisiin ajanmukaisemmalle kannalle?» ja »Eikö olisi suotava, että vähemmän tärkeitä muita oppiaineita syrjäyttämällä enempi kuin ennen kouluissamme opetettaisiin taloustiedettä eli yhteiskuntaoppia?» saa valiokunta täten kokouksen hyväksyttäväksi esittää seuraavaa:

1) Pohjakoulut ovat saatavat ajanmukaisemmalle kannalle. Koko kansan opetuksen pakollisena pohjakouluna on oleva kansakoulu. Jokaisen yläkansakoulun yhteyteen on perustettava maallakin kaksiluokkainen valtion avustama alakansakoulu. Tiheästi asutuissa seuduissa ja etenkin tehdas- ja liikepaikoissa on kansakoulun yhteyteen perustettava kunnan avustamia oppilaskoteja ja lastentarhoja. Jokaisen kansakoulun yhteydessä on oleva koulukeittiö.

2) Nykyisiltä valmistavilta kouluilta on heti valtioapu lakkautettava, sillä ne nykyisessä muodossaan jo varhaisemmasta lapsuudesta asti istuttavat kasvatteihinsa luokkaerotusta.

3) Kaikissa kouluissa on opetus ja opetuksen välikappaleet olevat vapaat, siis annettava ilmaiseksi oppilaille.

4) Kasvavalle nuorisolle on sen kehityskannan mukaisesti taloustiedettä eli yhteiskuntaoppia opetettava, sillä onhan kansalaisen mahdotonta velvollisuuksiensa täyttää, jos hän ei tunne yhteiskuntansa perustuksia, eikä omaa ja yhteiskuntansa keskinäistä suhdetta. Koska kuitenkin nykyisten yhteiskunta- ja kouluolojen vallitessa ei ole mahdollista tätä kysymyksessä olevaa tärkeätä, jopa välttämätöntä oppiaineita saada pohja- ja keskikoulujen lukujärjestykseen, mutta taas toisaalta ei saisi sen toimeenpanoa lykätä kaukaiseen tulevaisuuteenkaan, niin on silmällä pidettävä molempia aikoja. Nykyaikaa varten on vaadittava, että sosiaalidemokratian suuntaista yhteiskuntaoppia on kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa esitettävä. Tällaisia tilaisuuksia ovat kansakoulun jatkokurssit, työväen oppikurssit, työväenopistot, käsityöläis- ja kaikki ammattikoulut, kansanopistot, kansanopistokurssit sekä yliopistolliset lomakurssit.

3) Yliopistoon on perustettava opettajan virkoja taloustieteen eri suuntia varten, ja on vaadittava, että jokainen yliopistokansalainen suorittaa vaikkapa pienemmänkin tutkinnon mainitussa tieteessä.

4) Seminaareissa on enemmän kuin tähän asti pantava arvoa ja aikaa yhteiskuntaopin opetukselle.

5) Nykyisessä muodossaan oleva Kirkkohistorian ja dogmeihin perustuva uskonnon opetus on poistettava. Sijaan on asetettava Kristuksen yksinkertainen rakkauden oppi, jonka opettamiseen ei tarvita kuin tunti viikossa. Tästä muutoksesta ylijäävät tunnit ovat käytettävät yhteiskuntaopin opetukseen.

6) Oppikirjat mainitussa aineessa ovat välttämättömät. Tässä suhteessa on puoluehallinnon käännyttävä maamme etevimpien taloustieteilijäin ja siveysopin opettajain puoleen, että nämä laatisivat kysymyksenalaista tiedettä käsittelevän kansantajuisen ja eri ikäkausille soveltuvan oppikirjan, joka sitten koulutoimen ylihallituksen ja Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen yhteisesti valitseman komitean tarkastamana hyväksyttäisiin oppikirjana käytettäväksi.

Anni Huotari.
J. V. Orell.
M. Tuominen.
Antti Mäkelin.
Seth Heikkilä.
K. V. Karvonen.
A. Karttunen. (sihteeri).

Toimitetussa äänestyksessä kannatti Mäkelinin ehdotusta 42, valiokunnan mietintöä sellaisenaan 26 ääntä. Kokouksen päätökseksi siis tuli edellä-oleva valiokunnan mietintö, paitse sen 5:n kohdan loppuosa, (joka on edellä kursiveeraamatta).

F. M. Orrela olisi tahtonut 5 kohdan kokonaisuudessaan säilytettäväksi ja ilmoitti sen poistamista vastaan vastalauseensa pöytäkirjaan.

15. Agitatsioonikysymys sekä työväenlehdet ja -kirjallisuus.

8 a. Millä keinoin saataisiin työväenaate maaseuduilla enemmän tunnetuksi?

8 b. Eikö puolue voisi kustantaa vakinaista agitaattoria maalaistyöväestön keskuuteen, joka sitä kipeimmin kaipaa?

8 c. Eikö olisi määrättävä erityisiä agitaattorikurssimääriä kirjallisuudesta, jotka opittuaan lukija voi määräpaikkoihin saapua suorittamaan kurssin?

oli kokoukselle ottanut suullisesti alustaakseen hra T. Tainio. Hän ilmoitti, että koska hän kuului agitatsioonikysymysvaliokuntaan ja oli jo Viipurin kokouksessa esiintuonut tärkeimmät näkökannat kysymyksessä, ei hän tahdo alustukseensa kuluttaa kokouksen aikaa, vaan esittää asian valiokunnalle, jonka lausunnosta sitte voidaan keskustella.

Kysymys lykättiin ilman keskustelua valiokuntaan, samoin ohjelman 14 kysymys: »Työväenlehdet ja -kirjallisuus», jolle ei myöskään ollut alustusta.

Kokouksen hyväksymän työohjelman 8 a–c kysymysten johdosta ehdottaa valiokunta mielipiteenään kokoukselle seuraavaa:

Parhain, jopa miltei ainoa keino työväenaatteen tunnetuksi saamiseen on asiata selittävä agitatsiooni. Epäilemättä tulee puolueen tänä- ja viimevuonna harjoittama agitatsiooni tuottamaan hyviä tuloksia. Mutta kuitenkin vahingoittaa asiata suuressa määrässä se, että agitatsiooni on ainoastaan tilapäistä, joten ei agitaattoria ole tarvittaessa saatavissa. Asian ja yleensä työväenliikkeen vakaannuttamiseksi on tarpeen, että puolueella on vakinainen palkattu asiamies, agitaattori, joka on aina puolueen käytettävänä ja voidaan koska tahansa lähettää sinne, missä senlaista kulloinkin kipeimmin tarvitaan. Senlainen olisi tarpeen myöskin työsopimusriitaisuuksien, työlakkojen ja työnsulkujen sattuessa, kun ei Suomessa vielä ole niistä huolehtivaa ammattijärjestöä.

Viime aikoina tapahtunut puolueen jäsenluvun nopea kasvaminen on takeena siitä, ettei vakinaisen agitaattorin palkkaaminen tuota tuntuvaa vaikeutta. Ja henkilön, jonka varsinaisena tehtävänä on agitatsiooni, työ on kieltämättä hyödyttävämpää kuin muilla aloilla toimivain tilapäinen työ, joten ei ole asialle vahingoksi, vaikka vakinaisen agitaattorin palkkaamiseen vähennetäänkin tilapäiseen agitatsiooniin käytettyjä menoja. Vihdoin on jatkuva ja kehittyvä agitatsiooni sekä työntekijäin ohjaaminen ja auttaminen työlakoissa ja työnsuluissa työntekijäin nykyiselle ja vastaiselle elämälle niin tärkeä, että puolueen jäsenten suostuminen tarvittaessa pieneen lisä verotukseen sen hyväksi on aivan itse selvä asia.

Yleisen agitatsioonin tarkoituksenmukainen järjestäminen ei edellytä paikallisten järjestöjen velvollisuuden laiminlyöntioikeutta. Viipurin kokouksen päätöstä paikallisen agitatsioonin järjestämisestä tulee edelleen noudattaa, vieläpä enemmän kuin tähän asti.

Kirjallisten agitaattorikurssien suhteen, joita kysymyksen c-kohta tarkoittaa, on valiokunta epäilevällä kannalla, sillä agitaattorin kasvatukseen eivät teoreettiset tiedot yksinomaan ole osapuillekaan riittävät.

1. Puolueen palvelukseen otetaan vakinaisesti palkattu agitaattori, jonka toimeensa ottaa ja siitä erottaa, palkan määrää ja toimintaohjeet laatii sekä niiden noudattamista lähemmin valvoo puoluehallinto.

2. Silloin kun paikalliset yhdistykset agitaattorin apua pyytävät, suorittavat ne hänen matkakustannuksensa, muut matkarahat maksetaan puolueen kassasta.

3. Elleivät puolueen varsinaiset tulot tähän tarkoitukseen riitä, täyttävät puolueeseen kuuluvat yhdistykset vajauksen lisäverona.

4. V. 1901 Viipurissa pidetyn puoluekokouksen päätöksen mukaan on työväenyhdistysten entistä yleisemmin perustettava paikkakunnallisia agitatsioonitoimikuntia.

5. Asian edistämiseksi järjestää ja toimeenpanee puoluehallinto, Viipurin kokouksen päätöksen mukaan, edelleenkin agitaattorikursseja. Paikalliset yhdistykset valvokoot huolellisemmin kuin tähän asti, että niiden avustamat kursseihin osanottajat omaavat puoluehallinnon määräämät alkeistiedot.

Ohjelman 14 kysymyksen johdosta: »Työväenlehdet ja -kirjallisuus» on valiokunta sitä mieltä,

että Viipurin kokouksen tästä asiasta tekemä päätös voidaan ilman muutosta ja muistutusta edelleen pitää voimassa.

M. Kontulainen.
T. Tainio.
S. Reinholdsson.
V. Löfqvist.
Seth Heikkilä. (sihteeri.)

K. F. Hellstén: Yhdyn valiokunnan mietintöön muissa suhteissa, vaan olen sitä mieltä, että yksi agitaattori ei riitä. Niitä pitäisi olla vähintään 4. Ne taas tarvitsevat varoja enemmän kuin nykyjään voidaan käyttää. Sentähden olisi noudatettava edelleenkin nykyistä menettelyä. Agitaattorikursseja olisi vuosittain pantava toimeen, jotta kasvatettaisiin agitaattorivoimia.

F. M. Orrela: Kun puolueen varat ovat vähissä, ei mielestäni voida vielä palkata vakinaista agitaattoria, vaan olisi edelleenkin käytettävä tilapäisiä ja lisättävä niiden lukumäärää sitä mukaa, kuin varat myöntävät. Tärkeämpi kuin valiokunnan ehdottaman vakinaisen agitaattorin palkkaaminen olisi mielestäni sihteerin palkan asettaminen sellaiseksi, että sihteeri voisi olla vakituisesti siinä virassa, tarvitsematta sitä pitää sivutoimena. Hän voisi silloin matkustella tarvittaessa eri paikkakunnilla järjestämässä asioita ja sovittamassa riitaisuuksia. Jos puolue asettaa yksinomaan agitatsioonitarkoitukseen ainoastaan yhden henkilön, saapuu hänelle kutsuja niin paljon, että hän ei mitenkään ehdi niitä täyttää. Siitä puolueen jäsenet loukkautuvat, varsinkin jos kieltävä vastaus uudistuu. Sentähden ei mielestäni voi vakinainen agitaattorin asettaminen tulla kysymykseen vielä tällä kertaa, vaan vasta sitte, kun on enemmän varoja käytettävissä. Ja ennen vakinaisen agitaattorin asettamista olisi sihteerin toimi saatava vakinaiselle kannalle.

A. Käcklund: Agitatsiooni on siksi tärkeä asia, että siihen on pantava suurta huomiota, eikä tule kammoksua varojen uhraamista siihen. Vakituisesti palkattu agitaattori on tarpeen vaatima. Parempi olisi tietysti, jos niitä saataisiin useampia, mutta ellei saada, on tyydyttävä yhteenkin. Mutta siinä tapauksessa sen tulisi olla sekä suomen että ruotsinkieltä taitava. Meillä on ruotsalaista työväestöä suuret määrät pitkin rannikkoa, ja niidenkin hyväksi on jotakin tehtävä. Jos siis agitaattoreja saadaan useampia, tulee niistä jonkun olla ruotsalaisen, jos vain yksi, tulee hänen osata molempia kieliä, että hän kykenee käymään ruotsalaisilla paikkakunnilla.

V. Löfqvist: Olen aina puolustanut vakituisen agitaattorin asettamista ja puolustan vieläkin. Edustaja Salin sanoi eilen, että lentokirja vaikuttaa enemmän, on parempi kuin agitaattori. Mutta niin ei ole laita, sen on kokemus minulle opettanut. Vasta agitaattorin kehotuksesta saadaan kirjallisuutta kaupaksi. Ennen puhetta sitä ei mene kuin korkeintaan jonkun markan edestä. Mutta kun on puhunut ja kehottanut puheensa ohessa kuulijoita hankkimaan työväenkirjallisuudesta lisää tietoja, ovat he usein niin innokkaita ostamaan, että tahtovat kaataa pöydän. Lentokirjaset voisivat kyllä vaikuttaa paljon hyvää, mutta niitä ei useinkaan viitsitä lukea, vaikka saataisiin ilmaiseksi. Tiedän varmaan, että täälläkin on läsnä henkilöitä, jotka eivät ole edes lukeneet kaikkia puolueen omia kirjoja. Sentähden on agitatsiooni järjestettävä vakituiselle kannalle.

K. H. Lust: Vakinainen agitaattori on välttämätön, ja jos varat riittävät, olisi niitä asetettava kaksi. Ne ovat esim. lakkoja järjestettäessä tuiki tarpeelliset. Kun Haminassa oli lakko, ei puoluehallinnolta voitu saada sovittelijaa, vaikka pyydettiin. Puoluehallinto vastasi, että se ei lähetä agitaattoria puolueeseen kuulumattomien riitaisuuksia sovittelemaan, vaikka kysymyksenalainen ammattiyhdistys kuului puolueeseen Haminan työväenyhdistyksen kautta, ja vaikka puoluehallinnolle asiasta ilmoitettiin, ei se voinut välittäjää saada. Näin ollen meni lakko rikki, mutta olisi voinut käydä toisin, jos välittäjä olisi saatu. Agitaattori on siis aivan tarpeenvaatima.

Eeva Järvinen: Koska meillä ei ole muita kuin yksikielisiä miehiä agitatsioonissa käytettävinä, täytyy toivoa, että agitaattoreja saataisiin sekä suomalainen että ruotsalainen. Ja koska sanotaan, että naisia on seitsemän yhtä miestä vastaan, pitäisi naisille myös saada yksi naisagitaattori. Yksi agitaattori sitäpaitse ei riitäkkään niin laajaan maahan kuin Suomeen. Ja tähän saakka käytettävissä olleet agitaattorivoimat ovat niin lopussa, että ne siirtyvät uusille aloille. Sentähden olisi saatava vakituisia agitaattoreja aluksi vaikka vain kaksikin. Varoja tulee kyllä heidän palkkaamiseensa sitä runsaammin, kuta enemmän työväki valveutuu.

J. Heitto: Minä puolestani vastustan vakituisen agitaattorin asettamista, koska yksi ei siihen toimeen riitä ja useammille ei ole varoja. Käytettäköön tilapäisiä agitaattoreja sitä runsaammin. Meillä on kyllä agitatsiooniin tottuneita henkilöitä, joita voi käyttää.

Anton Huotari: Kannatan agitatsioonin järjestämistä vakinaiseksi. Jos eivät varat riitä useamman palkkaamiseen, niin asetettakoon niitä ainakin yksi. Voihan sitäpaitse käyttää tilapäisiäkin, jos varoja riittää. Ja jotta voitaisiin varojen karttuessa ottaa useampiakin, olisi ponnen sana »agitaattori» muutettava »agitaattoreja». Heitä otettaessa olisi, mikäli mahdollista, liidettävä silmällä myös ruotsinkielisen väestön ja naisten vaatimuksia.

J. Kemppainen: Minua ihmetyttää, että epäillään sitä, jaksetaanko agitaattori palkata. Kyllä se jaksetaan, jos on halua. — Joku tässä lausui sen kummastuttavan väitteen, ettei agitaattoria olisi palkattava ollenkaan, kun ei ehkä saada muuta kuin yksi. Mutta kai yksikin on parempi kuin ei ollenkaan. — Kannatti valiokunnan ehdotusta.

E. Perttilä: Sihteerin toimi olisi asetettava vakituiselle kannalle ja saatava siihen mies, joka osaa kieliä. Sen lisäksi olisi asetettava mies- ja naisagitaattori.

O. Leino: Minä kannatan valiokunnan ehdotusta sillä muutoksella, että otetaan puolueen palvelukseen yksi ruotsia sekä suomea taitava agitaattori ja yksi naisagitaattori. Varoja saapi kyllä, kun ottaa lahjoja yksityisiltä henkilöiltä. (Ohoh; naurua!)

M. Sievänen: Kannatan vakituisen agitaattorin asettamista jo siitäkin syystä, ettei kävisi, kuten meille Lauritsalassa. Kun tiesimme, ettei puoluehallinto voi puhujia lähettää, pyysimme sellaista Viipurista. Sieltä laittoivat sellaisen viipurilaisen, joka kavalti meiltä 30 markkaa. (Naurua). Agitaattoreja tarvittaisiin ainakin kuusi, neljä miestä ja kaksi naista. Täällä on esitetty, että vain sihteeri asetettaisiin vakituiselle palkalle ja hän matkustaisi pyydettäissä eri paikkakunnille. Mutta eihän sihteeri ole ilmapallo, joka ehtisi lentää joka paikkaan. (Naurua).

A. Sjöholm yhtyi edustaja Orrelaan, koska valiokuntakin epäilee, voidaanko varoja hankkia, ja koska yksi agitaattori ei missään tapauksessa voi agitatsioonia hoitaa. Sen sijaan olisi palkattava vakituinen sihteeri.

J. H. Jokinen: Minä puolustan valiokunnan mietintöä hyväksyttäväksi. Täällä on sanottu, ettei yksi agitaattori ehdi täyttää tehtäväänsä, ja sen sijaan puollettu sihteerin toimen asettamista vakituiselle kannalle, jolloin sihteerin tulisi myöskin matkustaa muille paikkakunnille agitatsioonitarkoituksessa. Mutta miten hän ehtii tehdä sihteerin toimien ohella sen, mitä ei agitaattori ehdi? Sitäpaitse on vaikea saada puolueen palvelukseen vakituisesti miestä, joka kykenee sekä sihteerin että agitaattorin toimeen. Sentähden olisi nyt aluksi asetettava yksi agitaattori vakituiseksi, kuten valiokunta ehdottaa. Onhan toki yksi parempi kuin ei yhtään. Agitaattorille olisi ostettava vuosipiletti, jolloin matkat tulevat halvoiksi. Kun on käytettävissä vain yksi agitaattori, saattaa kyllä käydä niin, etteivät kaikki saa häntä luokseen silloin kuin pyytävät. Mutta kun yhdistykset tietävät, että niitä on vain yksi, niin suostuvat he kyllä siihen, että pyyntöjä täytetään mikäli mahdollista siinä järjestyksessä, kuin niitä saapuu. (Hyvä!)

V. Helenius kannatti vakituisen agitaattorin asettamista valiokunnan ehdotuksen mukaan.

J. Bastman kannatti ainakin yhden vakituisen agitaattorin asettamista. Jos nähdään, että se ei riitä, niin käytettäköön ylimääräisiä lisäksi. Yhdistykset myöntäkööt agitatsiooniin riittävästi varoja.

J. A. Silander: Jos ei voida asettaa useampia kuin yksi agitaattori, niin täytyy siihenkin tyytyä. Mutta jos suinkin on mahdollista, olisi niitä asetettava useampia, ja maa jaettava eri agitatsioonipiireihin, kuhunkin yksi agitaattori.

O. E. Lindeman kannatti valiokunnan mietintöä edustaja Huotarin lisäyksellä.

M. Saarinen yhtyi valiokunnan mietintöön, että aluksi asetetaan ainoastaan yksi vakituinen agitaattori. Mutta edustaja Käcklundin toivomus olisi otettava huomioon siten, että tilapäisinä agitaattoreina käytettäisiin ruotsalaista ja naisagitaattoria, kunnes nekin voidaan palkata vakituisiksi.

T. Tainio: Agitatsioonikysymys on kysymys, josta jokainen puhuu, mutta harvat käsittävät sitä oikein. Sen pitäisi jo olla minun mielestäni selvillä, mutta niin ei näy olevan. Kun Viipurin kokouksessa vaadin vähän enemmän varoja luovutettavaksi agitatsiooniin, jotta se saataisiin järjestetyksi vakinaiselle kannalle, huudettiin silloin: ei voida myöntää enemmän varoja. Nyt useat kyllä vaativat asetettavnksi enemmän vakinaisia agitaattoreja, kuin valiokunta on ehdottanut. Valiokunnalla ei ole mitään sitä vastaan, mutta se pelkäsi, ja syystä, että kun palkanmaksu tulee kysymykseen, silloin on toinen ääni kellossa. Ne, jotka nyt puolustavat useampain agitaattorien asettamista, ottakoot myös huomioon, että äänestävät korotettujen verojen puolesta, kun niistä tulee kysymys.

Ruotsalaisen työväenliiton taholta on täällä lausuttu toivomus, että olisi asetettava myöskin ruotsalainen agitaattori. Se olisi kylläkin suotava. Mutta samalla olisi lausuttava toivomus, että liitto myöskin kehottaisi osastojaan liittymään puolueeseen. Sen se on tähän saakka tehnyt peräti huonosti, joten sen osastoja on paljon puolueen ulkopuolella.

On myöskin vaadittu erityisen naisagitaattorin asettamista. Mutta välipä sillä, onko agitaattori mies vai nainen, kun ohjelmassamme vaadimme tasa-arvoisuutta. (Hyvä!) Jos naisagitaattori asetetaan, puhukoon hän miehille. Naisille ei saa naisagitaattoria asettaa (naurua), sillä heidän keskuudessaan voi paljoa paremmin vaikuttaa mies, ainakin jos sillä on jonkunlainen ulkomuoto. (Naurua).

Valiokunnan mietinnön täydennykseksi huomautan, että vaikka asetetaankin yksi vakituinen agitaattori, tullaan kesä-aikoina siitä huolimatta lähettämään liikkeelle niin monta agitaattoria, kuin saadaan, ja varoja riittää. Rahoja ei suinkaan aiota panna kaappiin talteen, vaan ne käytetään. (Hyvä!) Siis voidaan niitä lähettää vaikka kymmenen, jos yhdistyksiltä saadaan varoja. — Sihteerintoimen vakinaiselle kannalle asettamisen yhdistäminen agitatsioonikysymykseen ei ole järkevää. Nythän ei ole kysymys siitä, onko sihteerin palkka riittävä vai ei. Puolueen sihteerillä on jo niin paljon työtä, että hän ei mitenkään ehtisi hoitaa agitatsioonia, vaikka olisikin vakituisesti puolueen palveluksessa. Ja työt ovat sellaisia, että jos ne jättää viikoiksi saatikka sitte kuukausiksi suorittamatta, ei niitä enää kuntoon saa. (Hyväksymistä).

Mimmi Kontulainen: M. Sieväselle pyydän huomauttaa, että agitaattori, joka Lauritsalan työväestöltä kavalti 30 mk., ei ollut viipurilainen, vaan tamperelainen. (Huuto: ei huolita Tampereelle, pitäkää hyvänänne! Naurua).

Seth Heikkilä: Kummastelen sitä johdonmukaisuutta, kun muutamat eivät tule toimeen yhdellä agitaattorilla, vaan tulevat paremmin toimeen ilman. Kai yhdistykset heidän mielestään silloin paremmin saavat agitaattorin pyydettäessä, kun ei sellaista lainkaan ole. (Naurua). — Kannatti valiokunnan mietintöä.

M. V. Vuolukka: Minä ehdottaisin yhden agitaattorin sijaan asetettavaksi useampia siten, että vakituiselle agitaattorille aiottu palkka, esim. 2,500 markkaa, jaettaisiin tasan eri agitatsioonipiirien kesken, joiden keskuspaikkoina olisi Oulu, Tampere, Viipuri, Helsinki ja Turku. Paikallisjärjestöt suostuisivat kyllä puolestaan suorittamaan agitaattorien palkasta lopun. Siten olisi puolueella aina viisi miestä toimimassa agitatsioonin hyväksi, ja he saisivat paljon aikaan. Lakkojen tai työriitaisuuksien sattuessa olisi heitä aina käytettävissä, vaikka tarpeita ilmestyisi useampiakin yht aikaa. Näin ei ole laita, jos agitaattoreja asetetaan vain yksi. Sitäpaitse voisi tärkeämpäin työriitojen puhetessa saapua riitapaikalle useampikin agitaattori riitoja sovittelemaan ja toimintaa ohjaamaan. Siinäkin tapauksessa olisi heistä puolueelle suurempi hyöty, kuin yhdestä vakituisesta agitaattorista. (Hyvä!)

A. Rissanen: Kannatan Vuolukan ehdotusta, sillä agitatsiooni on niin tärkeä, että siihen pitäisi uhrata mahdollisimman paljon. Mitä varojen saantiin tulee, olisi niitä kyllä muiltakin puolueilta saatavissa, jos puolue osaisi niitä käyttää hyväkseen. (Huutoja: ei tarvita; vastustusta).

Huutoäänestyksellä hyväksyttiin kokouksen päätökseksi valiokunnan ehdotus A. Huotarin lisäyksellä, että useampiakin agitaattoreja voidaan asettaa, jos varat riittävät. Samoin hyväksyttiin Vuolukan ehdotus, jos sen toteuttamiseen ilmestyy mahdollisuuksia.

Valiokunnan ponsi kysymyksestä »Työväenlehdet ja -kirjallisuus» hyväksyttiin sellaisenaan.

16. Naisten suojeluslait.

Kysymykselle: »olisiko ensi valtiopäiville esitettävä kysymys naisten suojeluslakien aikaansaamisesta maassamme?» oli alustuksen laatinut rouva Hilja Pärssinen (katso liite sivu 37). Kysymys lykättiin ilman alustavaa keskustelua valiokuntaan.

Valtiopäiväesitysvaliokunta yhtyi yksimielisesti alustuksessa lausuttuihin periaatteisiin ja päätti esittää työväen puoluekokoukselle kysymyksen johdosta seuraavat ponnet:

Kokous katsoo tarpeen välttämättömästi vaativan, että ensituleville valtiopäiville tehdään esitys työläisnaisten suojeluslain aikaansaamisesta maassamme, ja olisi tässä laissa määrättävä:

2) Samoin on kiellettävä naisten työ kaikilla aloilla, jotka erittäin vahingoittavat naisten ruumiinrakennusta.

6) Synnyttäjille on säädettävä vapaa-aikaa 4 viikkoa ennen ja 6 viikkoa jälkeen synnytyksen. Työtä ei saa aikaisemmin alottaa lääkärin todistuksenkaan nojalla. Valtion on perustettava ja kannatettava sairaskassoja, joista myös raskauden ja synnytysajan vapaaviikoilta maksetaan asianomaiselle synnyttäjälle täysi keskimääräinen päiväpalkka.

7) Suojeluslainsäädännön määräykset ovat ulotutettavat kaikkiin naisten toimialoihin.

8) Naispuolisia annnattitarkastajia on asetettava ja niille apulaisia työläis!uokasta. Viimemainittuja valitessa on otettava huomioon työläisnaisyhdistysten asettamat ehdokkaat.

10) Kaikki lähemmät toimenpiteet asian toteuttamiseksi annetaan puoluehallinnon huoleksi.

H. Lindroos.
Anton Huotari (puheenjoht.)
A. Käcklund.
J. A. Salminen.
Hilja Pärssinen (sihteeri).

A. Karttunen: Kysymys naisten suojeluskin aikaansaamisesta on tullut esille liian myöhään, ehtiäksensä ensi valtiopäiville. Sillä anomusta ei voida tehdä täällä esitetyillä perustuksilla. Meiltä puuttuu tarpeellinen tilasto. Sentähden olisi pyydettävä hallitusta asettamaan komitea, joka valmistaisi asian ja tekisi siitä ehdotuksen.

A. Mäkelin: ehdotan valiokunnan mietinnön viidennestä ponnesta poistettavaksi sen kohdan, missä naisilta kielletään työ 4 viikkoa ennen synnytystä, koska sen noudattaminen muodostuisi käytännössä hyvin kirjavaksi. Kansa ei tiedä synnytys-aikaa, voivatpa lääkäritkin sen suhteen usein erehtyä. Muuten olisi valiokunnan mietintö hyväksyttävä ja koetettava saada siitä anomus jo ensi valtiopäiville.

E. Salin: Eiköhän olisi muutettava valiokunnan ehdotuksen viides kohta kuuluvaksi samoin, kuin ohjelmavaliokunta on ehdottanut vastaavan kohdan kuulumaan ohjelmassa. Siellä on ehdotettu naisten työ kiellettäväksi raskauden aikana siitä alkaen, kun ne normaaliset raskaudentilan merkit, jotka vaikeuttavat työtä, ilmestyvät raskaudentilan loppupuolella. Silloin ei myöskään syntyisi käytännössä edellisen puhujan pelkäämää kirjavuutta.

Y. Mäkelin: Ponsi 9 kokoutumisvapaudesta ei sovi tähän ryhmään, kun sama vaatimus on jo yleisessä ohjelmassa. Sentähden se olisi tarpeettomana poistettava.

Anni Huotari kannatti edustaja Y. Mäkelinin vaatimusta, ja toivoi, että kysymys saataisiin puoluehallinnon toimesta esille jo ensi valtiopäiville.

Hilja Pärssinen: Kun valiokunta on ehdottanut asian esittämisen valtiopäiville puoluehallinnon huoleksi, ei se ole tuonut esille tarkempia perusteluita, toivoen, että puoluehallinto ne hankkii ja koettaa saada kysymyksen esille jo ensi valtiopäiville. Täten edustaja Karttusen esittämä syy ei siis aiheuta asian pitkittämistä. Mitä tulee A. Mäkelinin vaatimukseen, että vapaa-ajan vaatiminen synnyttäjille myöskin 4 viikkoa ennen synnytystä olisi hyljättävä, koska se on vaikea käytännössä toteuttaa, ei tämä väitös pidä paikkaansa. Lääkäri voi jotenkin tarkkaan määrätä, milloin synnytys tapahtuu. Sentähden olisi ponsi säilytettävä, vieläpä nykyisessä muodossaan, päinvaston kuin edustaja Salin tahtoi. Valiokunnan ehdottama ponsi on selvempi, joten ohjelmavaliokunta voi muuttaa pontensa sen kanssa yhtäpitäväksi.

P. Suttelin: Kannatan valiokunnan ehdotusta sellaisenaan. Olen vanha mies, ja olen käytännössä jo monasti ehtinyt huomata, kuinka tärkeää olisi saada laissa säädetyksi naisille suojaa ennen synnytystä.

Maria Mäkinen yhtyi valiokunnan ponsiin ja toivoi, että anomus laitettaisiin jo ensi valtiopäiville.

Mimmi Kanervo: Anomus naisten suojeluslaeista on saatava jo ensi valtiopäiville. Ei siitä silti tietysti vielä tule lakia, mutta kyllä se joskus tulee. Valiokunnan ehdotuksen toiseen ponteen olisi lisättävä vaatimus siitä, miten suuria painoja naisia saa käyttää nostamaan ja kantamaan. Rakennustöissä esim. täytyy naisten kantaa niin raskaita taakkoja, että ne usein jättävät muistoja heidän terveyteensä. Valiokunnan ehdottama kolmas ponsi 8 tunnin työpäivästä olisi jätettävä pois, koska sama vaatimus on jo ohjelmassa, samoin 9 ponsi kokoutumisvapaudesta. Muut ponnet olisivat hyväksyttävät sellaisinaan.

A. Käcklund: Valiokunnan jäsenenä huomautan, että valiokunta kyllä on ollut selvillä siitä, niihin muotoon ohjelmavaliokunta on ehdottanut puettavaksi määräystä synnyttäjien suojeluksesta. Mutta siellä pidettiin valiokunnan ehdottamaa muotoa selvempänä ja toivottiin, että ohjelmavaliokuntakin hyväksyisi sen.

Mimmi Kontulainen kannatti valiokunnan ponsia ja toivoi, että asia koetettaisiin saada esille ensi valtiopäivillä.

Eeva Järvinen: Synnyttäjille suojelumääräyksiä vaativa ponsi olisi muuton säilytettävä sellaisenaan, mutta olisi syytä nimenomaan mainita siinä, että määräyksiä vaaditaan ulotettaviksi myöskin aviottomiin synnyttäjiin. Muuten voidaan nämä, joita aina muulloinkin kohdellaan tylysti, jättää tykkänään suojeluksen ulkopuolelle.

Ida Ahlstedt: Puoluehallinto olisi valtuutettava tarkastamaan ja lähemmin päättämään, minkälaisessa muodossa anomus on valtiopäiville tehtävä. Koska asia valitettavasti on vielä yleensä vähän tunnettu meidän maassamme, olisivat nämä valiokunnan ehdottamat ponnet painettavat sanomalehtiin ja keskusteltava niistä työläisnaisyhdistyksissä ja osastoissa. Keskustelun tulokset olisi lähetettävä puoluehallinnolle, joka sitte tehköön niiden nojalla anomuksen ensi valtiopäiville.

K. A. Nurminen: En ymmärrä minkätähden naisille tarvitaan eri laki. Ohjelmassa on jo yhteinen vaatimus suojeluslaista. Miksi täällä sitte ruvetaan erottelemaan ja säädetään eri lakeja miehille ja naisille, kun muuton tahdotaan kulkea rinnan. Miehet sairastavat yhtä hyvin kuin naisetkin (naurua). Miksi sitte eri laki? (Puheenjohtaja: syynä on sukupuoli-erotus. Rajua iloisuutta).

J. P. Holopainen: Ohjelmakomitean sihteerinä ilmoitan, että ohjelmakomiteassa oli kyllä esillä kumpikin täällä mainittu muoto vaatimuksesta, että nainen on vapautettava työstä myöskin ennen synnytystä. Mutta siellä taasen katsottiin paremmaksi vaatia suojelus alettavaksi siitä alkaen, kun työtä vaikeuttavat normaalisen raskaudentilan merkit ilmestyvät. Sillä selvää on, että raskaudentila voi vaikeuttaa työtä jo varemmin, kuin 4 viikkoa ennen synnytystä, jopa tehdä raskaana-olijan useihin toimiin aivan kykenemättömäksikin. Ikävää on, kun eivät naiset itse käsitä, että ohjelmavaliokunta on vaatimustaan muodostellessaan katsonut heidän parastansa (hyväksymistä).

Päätöskeskustelu loppui tähän. Valiokunnan ehdotuksesta poistettin ponnet 3 ja 9 tarpeettomina. Neiti I. Ahlstedtin ehdottama menettelytapa hyväksyttiin.

2. Samoin on kiellettävä naisten työ kaikilla aloilla, jotka erittäin vahingoittavat naisten ruumiin rakennusta.

5. Synnyttäjille on säädettävä vapaa-aikaa 4 viikkoa ennen ja 6 viikkoa jälkeen synnytyksen. Työtä ei saa aikaisemmin alottaa lääkärin todistuksenkaan nojalla. Valtion on perustettava ja kannatettava sairaskassoja, joista myöskin raskaus- ja synnytysajan vapaaviikoilta maksetaan asianomaisille täysi keskimääräinen päiväpalkka.

6. Suojeluslainsäädännön määräykset ovat ulotettavat kaikkiin naisten toimialoihin.

Naispuolisia ammatintarkastajia on asetettava ja niille apulaisia työläisluokasta. Viimemainittuja valitessa on otettava huomioon työläisnaisyhdistysten asettamat ehdokkaat.

8. Kaikki lähemmät toimenpiteet asian toteuttamiseksi annetaan puoluehallinnon huoleksi, jonka tulee asettaa nämä ponnet keskusteltaviksi naisyhdistyksissä ja -ammattiosastoissa sekä tehdä näistä keskusteluista sille lähetettävien lausuntojen nojalla ensi valtiopäiville anomus naisten suojeluslain aikaansaamisesta.

17. Yhteiset jäsenkirjat.

Imatran ja Hankoniemen työväenyhdistysten ehdotuksesta oli puoluekokoukselle ehdotettu ja keskusteltavaksi hyväksytty kysymys:

Eikö olisi syytä jäsenkorttien sijasta ottaa käytäntöön kaikissa puolueeseen kuuluvissa yhdistyksissä samanlainen puoluehallinnon laatima jäsen kirja, joten puolueen jäsen voi tilapäisesti paikkakunnalla ollessaan nauttia kaikkia jäsenyysoikeuksia missä puolueeseen kuuluvassa yhdistyksessä tahansa, sekä matkustamaan pakotettuna samoin suorittaa jäsenmaksuja ilman eri sisäänkirjoitusmaksua, kunhan kirja on kunnossa edellisestä yhdistyksestä; ja eikö samoin voitaisi menetellä ammattiosastoihin kuuluvain jäsenten suhteen? (Katso liite sivu 52).

Valiokunta, johon kysymys ilman keskustelua lykättiin, oli yksimielinen siitä, että puoluekokous ei voi määrätä yhteisiä jäsenkirjoja otettavaksi käytäntöön, koska jokaisella yhdistyksellä on omat vahvistetut sääntönsä, eikä mainittua ehdotusta voida toteuttaa, elleivät kaikki yhdistykset muuta sääntöjänsä tässä kohden samanlaisiksi. Tällainen toimenpide on liian laajaperäinen ja vaikea toteuttaa, verrattuna siihen hyötyyn, mitä siitä olisi. Sentähden ehdotti valiokunta kysymyksen hyljättäväksi.

18. Äänioikeuskysymys ja suurlakko.

Kysymyksen suurlakkorahaston perustamisesta äänioikeusasian ajamista varten oli alustanut toimittaja K. F. Hellstén (katso liite sivu 80). Äänioikeuskysymyksen oli ottanut kokoukselle suullisesti alustaakseen toimittaja

Y. Mäkelin: Olen lupautunut kokoukselle alustamaan kysymyksen äänioikeudesta. Mutta en katsonut tarpeelliseksi alustaa sitä kirjallisesti, koska olen puoluehallinnon pyynnöstä kirjoittanut samasta asiasta kaksi lentokirjasta ja niissä pääasiallisesti tuonut esiin katsantokantani. Sen sijaan olen laatinut kysymykseen kirjalliset ponnet, jotka pyydän saada kokoukselle lukea. (Hyvä!) Ne ovat seuraavat:

Sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa, ei voi tunnustaa Suomen valtiosäätyjä koko kansaa edustavaksi laitokseksi sentähden, kun valtiollinen edustusoikeus, perustuen syntyperään, pariin hyvätuloiseen ammattiin, aineelliseen varallisuuteen ja kansalta riistettyihin maapalasiin, antaa valtiollisen vallan muutamille harvoille jättämällä kansan valtavan enemmistön kokonaan sitä vaille.

Tähän katsoen pitää puolue täysin johdonmukaisena ja luonnollisena asiana, ett'ei Suomen työväki, joka on kokonaan syrjäytetty valtiollisesta vallasta, voi tunnustaa pyhiksi niitä lakeja, joita luokkaeduskunta sille laatii, ja sentähden ei se myöskään voi tuntea mitään sitovia velvollisuuksia näitä lakeja kohtaan, lukuunottamatta sitä velvollisuutta, jonka ulkonainen pakko asettaa.

Samasta syystä ei työväelle myöskään voida asettaa minkäänlaisia siveellisesti sitovia kansalaisvelvollisuuksia, kun siltä kerran on riistetty juuri se, mikä tekee ihmiset kansalaisiksi. Samoin ei työväki voi tuntea mitään siveellistä velvoitusta maan valtiollisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten olojen tukemiseen, kun sillä ei ole valtiollista, yhteiskunnallista sekä näitä seuraavaa taloudellista vaikutusvaltaa, joka valta yksinomaan voi kasvattaa edesvastuun ja velvoituksen tunteen.

Niin kaavan kuin yhteiskunnallinen ja valtiollinen valta tässä maassa on niin epätasaisesti jaettuna kuin nykyään, katsoo puolue, ollen osattomain ja yhteiskunnallista sortoa kärsiväin puolue, itsensä vapaaksi siitä tuomiosta, jonka historia kerran tulee tälle kansalle antamaan siitä heikkoudesta, jota se on osoittanut taistelussa olemassaolonsa puolesta.

Koska yhteiskunnallisen vallan epätasainen jako ja sitä seuraava yhteiskunnallisen osattomuuden nostattama katkeruuden tunne johtaa, ilman sitä edellyttäviä toimenpiteitäkin, kansan keskinäiset suhteet ylempänä mainittuun olotilaan ja koska sellainen olotila tekee taloudellisen ja henkisen kehityksen lopulta kokonaan mahdottomaksi ei ainoastaan osattomille joukoille, vaan myöskin niille luokille, joiden käsissä on yhteiskunnallinen valta, katsoo puolue ei yksin oikeudekseen mutta myöskin vakavaksi velvollisuudekseen työskennellä kaikkia keinoja käyttäen siihen suuntaan, että syntyperän, ammatin, rahan ja maa-alueitten perusteella yksilöille annettu yhteiskunnallinen valta tulisi mitä pikemmin poistetuksi ja kaikkien kansalaisten yhtäläinen itsehallinto-oikeus sijaan asetetuksi.

Tämän tähden vaatii puolue mitä jyrkimmin, että nykyinen nelisäätyinen eduskunta muutetaan yksikamariseksi edustuslaitokseksi, johon edustajia valittaissa jokainen 21 vuotias kansalainen, niin mies kuin nainenkin, saa nauttia yhtäläistä äänioikeutta.

Kun puolue on täysin vakuutettu siitä, että tämä vaatimus on täydessä sopusoinnussa ihmisyyden ja kulttuurin perusedellytysten kanssa, ja että tämän vaatimuksen täytäntöön paneminen antaa vauhtia taloudelliselle ja henkiselle kehitykselle tukien samalla maan sisäistä itsenäisyyttä, tulee puolue vaatimuksensa perille-ajamiseksi käyttämään kaikkia mahdollisia ja tarkoituksenmukaisia keinoja. Se tulee höllentämään kansaan juurrutetulta käsitteitä luokkaetuoikeuksien loukkaamattomasta pyhyydestä ja kiihoittamaan kansaa yhä voimakkaampaan luokkataisteluun aina siksi, kunnes vaatimus on kokonaan perille ajettu. Jokaista vastustustapausta tulee puolue käyttämään yhä suuremman luokkavihan lietsomiseksi, ja jokaisen henkilön, jokaisen puolueen ja jokaisen yhteiskuntaluokan, joka vastustaa yleistä, yhtäläistä ja välitöntä äänioikeutta, tapahtukoonpa vastustus millä tekosyyllä tahansa, tulee puolue leimaamaan inhimillisen edistyksen ja ennen kaikkea tämän maan ja tämän kansan pahimmaksi viholliseksi.

Puolue ei tule missään tapauksessa tinkimään ylempänä mainitusta vakuutuksestaan ja siksi ei se herkeä taistelusta niin kauvan kuin on olemassa pienimpiäkin eroituksia yhteiskunnallisessa itsehallinto-oikeudessa kansalaisen ja kansalaisen välillä.

Koska äänioikeusasia viime-aikoina on astunut päiväjärjestykseen myöskin vallitsevien luokkien keskuudessa jopa siinä määrin, että kotimaisen hallituksen toimesta on valmistunut lakiehdotus, joka, sen mukaan kuin tiedetään, tulee esitettäväksi lähinnä pidettäville valtiopäiville, lausuu puoluekokous sanotun lakiehdotuksen jo tunnetuista pääkohdista seuraavaa:

Puolue ei voi hyväksyä sitä kohtaa sanotussa lakiehdotuksessa, jossa äänioikeuden saamisen ehdoksi asetetaan 25 vuoden ikä. Se ei voi hyväksyä sitä sentähden, kun kansalaiset tässä maassa, jo ennenkuin saavuttavat sanotun ikärajan, saavat kantaakseen hyvinkin raskaita valtiollisia ja yhteiskunnallisia velvollisuuksia, ja koska kansain itsehallinto-oikeus nojautuu juuri sille periaatteelle, että kansalaiset itse saavat määrätä yhteiskunnalliset velvollisuutensa ja niitä seuraavat oikeutensa, katsoo puolue välttämättömäksi, että tämä oikeus annetaan kaikille kansalaisille samaan aikaan kun yhteiskunnallisten ja valtiollisten velvollisuuksien taakka asetetaan heidän harteilleen. Jos ei oikeudet ja velvollisuudet seuraa rinnatusten, tapahtuu yhteiskunnallista sortoa, sorto synnyttää tyytymättömyyttä, tyytymättömyys puhkeaa luokkataisteluksi ja luokkavihaksi.

Varallisuussensuksesta, jonka mukaan äänioikeus annettaisiin ainoastaan niille miespuolisille kansalaisille, jotka kaupunkikunnissa maksavat vuotuista veroa kahdeksasta sadasta ja maaseuduilla viidestäsadasta markasta tai omistavat manttaaliin pantua maata, lausuu puolue, että tämä kohta sanotussa lakiehdotuksessa on suoranainen kansan kuristamisyritys, ei ainoastaan sentähden että siinä edelleenkin jätetään naiset vaille äänioikeutta, vaan myöskin siksi, kun maamme taloudelliset olot ovat jatkuvan nylkemisen kautta muodostuneet niin kurjiksi, että suurimman osan kansaa täytyy verrattain hyvinäkin aikoina tyytyä paljon pienempiin vuosituloihin kuin ehdotettu sensus edellyttää. Sentähden vaatii puolue, ettei aseteta minkäänlaista varallisuussensusta, sen sitä suuremmalla syyllä, kun porvarillisen yhteiskunnan talousjärjestelmä, joka kasaa tuotantovälikappaleet muutamain harvojen käsiin, tekee ansion mahdollisuuden ei-omistaville luokille epävarmaksi ja aika-ajoin kokonaan mahdottomaksi. Sitäpaitsi katsoo puolue, ettei yksilön vuositulot ja hänen yhteiskunnallinen kypsyytensä voi määrittelyn syvällisemmässä merkityksessä olla toistensa tekijöitä.

Puheenalaisessa lakiehdotuksessa löytyvää kohtaa, jonka mukaan perheelliselle miehelle myönnettäisiin yksi lisä-ääni, pitää puolue taantuvan vanhoillisuuden suojelemisyrityksenä ja kavalasti harkittuna keinona, jonka avulla varattoman väestön taloudellista riippuvaisuutta voitaisiin jossain määrin käyttää omistavien luokkien eduksi, ja sentähden vaatii puolue, että ehdotus tässäkin kohden on tapettava ja sijaan asetettava naisen äänioikeus.

Mitä tulee sivistyksen perusteella myönnettäviin lisä-ääniin, joista ehdotuksessa myöskin mainitaan, katsoo puolue jo tämän suuntaisen ehdotuksenkin julkeaksi luokkavallan tavoitteluksi, koska sivistys porvarillisessa yhteiskunnassa on rahalla ostettavissa ja kuuluu jo siis sellaisenaan niihin etuoikeuksiin, joita muutamat harvat saavat koko kansan kustannuksella nauttia. Sitäpaitsi katsoo puolue, että ehdotus jo sellaisenaan ja vielä enemmän jos se tulisi laiksi, olisi sivistyksen häpäisemistä, koska se tämän kautta muuttuisi tavaraksi, jonka nimellisarvon voisi vaihtaa yhteiskunnallisiin etuoikeuksiin. Sivistys tällä tavalla muuttuisi yhä enemmän leipäsivistykseksi kadottaen samalla ominaisen siveellistä laatua olevan hallitsevan voimansa, joka vaihdos ehdottomasti koituisi korvaamattomaksi vahingoksi ihmiskunnalle.

Nämä ovat puolueen mielipiteet äänioikeusasiassa, ja niiden puolesta tulee se tarmokkaasti taistelemaan siksi, kunnes täydellinen voitto on saavutettu. Sen taistelua ei voi mikään mahti masentaa, ei mitkään tilapäiset olosuhteet — olkootpa mitä laatua tahansa — sen vauhtia hiljentää, sillä se tietää suorittavansa suurta historiallista työtä, se tietää ponnistelevansa tehtävässä, joka loppuun suoritettuna takaa onnen yksilöille, onnen kansoille, onnen koko ihmiskunnalle.

Samalla kun puolue julistaa taistelun alkaneeksi, kehoittaa se maan työväkeä ottamaan siihen tarmokkaasti osaa. Saman kehoituksen antaa puolue niille henkilöille ylemmistä yhteiskuntaluokista, joiden henkinen näköpiiri ei ole luokkaetuoikeuksien sokaisema. Heitä kehoittaa puolue erityisesti perustamaan äänioikeusyhdistyksiä niin maaseuduille kuin kaupunkeihinkin, jotka yhdistykset, ollen vilkkaassa vuorovaikutuksessa sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa, koettavat kaikin tavoin työskennellä siihen suuntaan, että yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden vaatimus tulisi mitä pikemmin käytännössä toteutetuksi.

Jokaisessa kunnassa, niin kaupungeissa kuin maaseuduillakin, on työväen omistaminen äänioikeusasialle se viikko, jolloin kunnan valtiopäivämiesvaalit tapahtuvat. Kaikkien puolueen jäsenten on tämän viikon ajalla luovuttaminen puolueen äänioikeusrahastoon yhden päivän palkan. Tämän viikon kuluessa on pidettävä lukuisasti äänioikeuskokouksia, joissa tehokkaalla tavalla julistetaan työväestön suhde nykyiseen eduskuntaan. Samoin on yhä suurempien työväen joukkojen voittamiseksi asialle järjestettävä mielenosotuskulkueita ja jaettava julistuksia ja äänioikeusasiaa käsittelevää kirjallisuutta. Tämän toimeenpanemiseksi ryhtyköön puoluehallinto toimiin heti kun valtiopäiväkutsumus on julaistu. Puoluehallinnon toimeksi jääköön julistusten ja kirjasten toimittaminen ja puhujain lähettäminen niille paikkakunnille, joissa ei niitä itsellä riittävästi ole.

Mielenosoitusten kestäessä kootkoon puoluehallinto niistä kaikki mahdolliset tiedot sekä kaikki huomattavat lausunnot ja koettakoon saada ne jollain tavalla valtiopäiväin tietoon silloin kun siellä käsitellään äänioikeusasiaa.

Äänioikeusvaliokunnan mietintö.

Sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa ei voi tunnustaa Suomen valtiosäätyjä koko kansaa edustavaksi laitokseksi niin kauvan kuin valtiollinen edustusoikeus, perustuen syntyperään, pariin hyvätuloiseen ammattiin, aineelliseen varallisuuteen ja kansalta riistettyihin maapalasiin, antaa valtiollisen vallan muutamille harvoille, jättämällä kansan valtavan enemmistön kokonaan sitä vaille.

Tähän katsoen pitää puolue täysin johdonmukaisena ja luonnollisena asiana, ettei Suomen työväki, joka on kokonaan syrjäytetty valtiollisesta vallasta, voi tunnustaa pyhiksi niitä lakeja, joita luokkaeduskunta sille laatii, ja sentähden ei se myöskään voi tuntea mitään sitovia velvollisuuksia näitä lakeja kohtaan, lukuunottamatta sitä velvollisuutta, jonka ulkonainen pakko asettaa.

Samasta syystä ei työväelle myöskään voida asettaa minkäänlaisia siveellisesti sitovia kansalaisvelvollisuuksia, kun siltä kerran on riistetty juuri se, mikä tekee ihmiset kansalaisiksi. Tämä asiain tila voi johtaa siihen, ettei työväki tunne mitään siveellistä velvollisuutta maan valtiollisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten olojen tukemiseen, kun sillä ei ole valtiollista, yhteiskunnallista eikä näitä seuraavaa taloudellista vaikutusvaltaa, joka valta yksinomaan voi riittävässä määrässä kasvattaa edesvastuun ja velvoituksen tunteen.

Niin kauvan kuin yhteiskunnallinen ja valtiollinen valta tästä maassa on niin epätasaisesti jaettuna kuin nykyään, katsoo puolue, ollen osattomain ja yhteiskunnallista sortoa kärsiväin puolue, itsensä vapaaksi siitä tuomiosta, jonka historia kerran tulee tälle kansalle antamaan siitä heikkoudesta, jota se on osoittanut taistelussa olemassaolonsa puolesta.

Koska yhteiskunnallisen vallan epätasainen jako ja sitä seuraava yhteiskunnallisen osattomuuden nostattama katkeruuden tunne johtaa, ilman sitä edellyttäviä toimenpiteitäkin, kansan keskinäiset suhteet ylempänä mainittuun olotilaan, ja koska sellainen olotila tekee taloudellisen ja henkisen kehityksen lopulta kokonaan mahdottomaksi ei ainoastaan osattomille joukoille, vaan myöskin niille luokille, joiden käsissä on yhteiskunnallinen valta, katsoo puolue ei yksin oikeudekseen, mutta myöskin vakavaksi velvollisuudekseen työskennellä siihen suuntaan, että syntyperän, ammatin, rahan, ja maa-alueitten perusteella yksilöille annettu yhteiskunnallinen valta tulisi niitä pikemmin poistetuksi ja kaikkien kansalaisten yhtäläinen itsehallinto-oikeus sijaan asetetuksi.

Tämän tähden vaatii puolue mitä jyrkimmin, että nykyinen nelisäätyinen eduskunta muutetaan yksikamariseksi edustuslaitokseksi, johon edustajia valittaessa jokainen 21 vuotias kansalainen, niin mies kuin nainen, saa nauttia yhtäläistä äänioikeutta.

Kun puolue on täysin vakuutettu siitä, että tämä vaatimus on täydellisessä sopusoinnussa ihmisyyden ja kulttuurin perusedellytysten kanssa ja että tämän vaatimuksen täytäntöön paneminen antaa vauhtia taloudelliselle ja henkiselle kehitykselle, tukien samalla maan sisäistä itsenäisyyttä, tulee puolue vaatimuksensa perille-ajamiseksi käyttämään kaikkia mahdollisia ja tarkoituksenmukaisia keinoja. Se tulee höllentämään kansaan juurrutettuja käsitteitä luokkaetuoikeuksien loukkaamattomasta pyhyydestä ja kiihoittamaan kansaa yhä voimakkaampaan luokkataisteluun aina siksi, kunnes vaatimus on kokonaan perille ajettu. Jokaista vastustustapausta tulee puolue käyttämään yhä selvemmän luokkatietoisuuden kasvattamiseksi, ja jokaisen henkilön, jokaisen puolueen ja jokaisen yhteiskuntaluokan, joka vastustaa yleistä, yhtäläistä ja välitöntä äänioikeutta, tapahtukoonpa vastustus niillä tekosyyllä tahansa, tulee puolue leimaamaan inhimillisen edistyksen ja ennen kaikkea tämän maan ja tämän kansan vaaralliseksi viholliseksi.

Puolue ei tule missään tapauksessa tinkimään ylempänä mainitusta vakaumuksestaan, ja siksi se ei herkeä taistelusta niin kauvan kuin on olemassa pienimpiäkin eroituksia yhteiskunnallisessa itsehallinto-oikeudessa kansalaisen ja kansalaisen välillä.

Koska äänioikeusasia viime-aikoina on astunut päiväjärjestykseen myöskin vallitsevain luokkien keskuudessa jopa siinä määrin, että kotimaisen hallituksen toimesta on valmistunut lakiehdotus, joka, sen mukaan kuin tiedetään, tulee esitettäväksi lähinnä pidettäville valtiopäiville, lausuu puoluekokous sanotun lakiehdotuksen jo tunnetuista pääkohdista seuraavaa:

Puolue ei voi hyväksyä sitä kohtaa sanotussa lakiehdotuksessa, jossa äänioikeuden saamisen ehdoksi asetetaan 25 vuoden ikä. Se ei voi hyväksyä sitä sentähdenkään, kun kansalaiset tässä maassa, jo ennenkuin saavuttavat sanotun ikärajan, saavat kantaakseen hyvinkin raskaita valtiollisia ja yhteiskunnallisia velvollisuuksia, ja koska kansain itsehallinto-oikeus nojautuu juuri sille periaatteelle, että kansalaiset itse saavat määrätä yhteiskunnalliset velvollisuutensa ja niitä seuraavat oikeutensa, katsoo puolue välttämättömäksi, että tämä oikeus annetaan kaikille kansalaisille samaan aikaan kuin yhteiskunnallisten ja valtiollisten velvollisuuksien taakka asetetaan heidän harteilleen. Jos ei oikeudet ja velvollisuudet seuraa rinnatusten, tapahtuu yhteiskunnallista sortoa, sorto synnyttää tyytymättömyyttä, tyytymättömyys puhkeaa luokkataisteluksi ja luokkavihaksi.

Varallisuussensuksesta, jonka mukaan äänioikeus annettaisiin ainoastaan niille miespuolisille kansalaisille, jotka kaupunkikunnissa maksavat vuotuista veroa kahdeksasta sadasta ja maaseuduilla viidestä sadasta markasta tai omistavat manttaalin pantua maata, lausuu puolue, että tämä kohta sanotussa lakiehdotuksessa on suoranainen kansan kuristamisyritys, ei ainoastaan sentähden, että siinä edelleenkin jätetään naiset vaille äänioikeutta, vaan myöskin siksi, kun maamme taloudelliset olot ovat jatkuvan nylkemisen kautta muodostuneet niin kurjiksi, että suurimman osan kansaa täytyy verrattain hyvinäkin aikoina tyytyä paljoa pienempiin vuosituloihin kuin ehdotettu sensus edellyttää. Sentähden vaatii puolue, ett'ei aseteta minkäänlaista varallisuussensusta, sen sitä suuremmalla syyllä, kun porvarillisen yhteiskunnan talousjärjestelmä, joka kasaa tuotannonvälikappaleet muutamain harvojen käsiin, tekee ansion mahdollisuuden ei-omistaville luokille epävarmaksi ja aika-ajoin kokonaan mahdottomaksi. Sitäpaitsi katsoo puolue, etteivät yksilön vuositulot ja hänen yhteiskunnallinen kypsyytensä ole toisistaan riippuvaisia.

Puheenalaisessa lakiehdotuksessa löytyvää kohtaa, jonka mukaan perheelliselle miehelle myönnettäisiin yksi lisä-ääni, pitää puolue taantuvan vanhoillisuuden suojelemisyrityksenä ja kavalasti harkittuna keinona, jonka avulla varattoman väestön taloudellista riippuvaisuutta anottaisiin jossain määrin käyttää omistavien luokkien eduksi, ja sentähden vaatii puolue, että ehdotus tässäkin kohden on tapettava ja sijaan asetettava naisen äänioikeus.

Mitä tulee sivistyksen perusteella myönnettäviin lisä-ääniin, joista ehdotuksessa myöskin mainitaan, katsoo puolue jo tämän suuntaisen ehdotuksenkin julkeaksi luokkavallan säilyttämis-yritykseksi, koska sivistys porvarillisessa yhteiskunnassa on rahalla ostettavissa ja kuuluu jo siis sellaisenaan niihin etuoikeuksiin, joita muutamat harvat saavat koko kansan kustannuksella nauttia. Sitäpaitse katsoo puolue, että ehdotus jo sellaisenaan, ja vielä enemmän jos se tulisi laiksi, olisi sivistyksen häpäisemistä, koska se tämän kautta muuttuisi tavaraksi, jonka nimellisarvon voisi vaihtaa yhteiskunnallisiin etuoikeuksiin. Sivistys tällä tavalla muuttuisi yhä enemmän leipäsivistykseksi, kadottaen samalla siveellistä laatua olevan hallitsevan voimansa, joka vaihdos ehdottomasti koituisi korvaamattomaksi vahingoksi ihmiskunnalle.

Nämä ovat puolueen mielipiteet äänioikeusasiassa, ja niiden puolesta tulee se tarmokkaasti taistelemaan siksi, kunnes täydellinen voitto on saavutettu. Sen taistelua ei voi mikään mahti masentaa, eivät mitkään tilapäiset olosuhteet — olkootpa mitä laatua tahansa — sen vauhtia hiljentää, sillä se tietää suorittavansa suurta historiallista työtä, se tietää ponnistelevansa tehtävässä, joka loppuun suoritettuna takaa onnen yksilöille, onnen kansoille, onnen koko ihmiskunnalle.

että maan työväki jokaisessa kunnassa, niin kaupungeissa kuin maaseuduillakin, omistaa äänioikeusasialle sen viikon, jona kunnan valtiopäivämiesvaalit tapahtuvat.

että sanotun viikon kuluessa pidetään lukuisasti äänioikeuskokouksia, joissa tehokkaalla tavalla julistetaan työväestön vaatimukset äänioikeusasiassa, ja samalla tehdään selkoa työväestön suhteesta nykyiseen luokkaeduskuntaan;

että kaikki puolueen jäsenet ja asianharrastajat tämän viikon aikana luovuttavat yhden päivän palkan puolueen äänioikeusrahastoon, ja että yhä suurempien työväenjoukkojen voittamiseksi asialle järjestetään mielenosoituskulkueita, levitetään työväen vaatimuksia esittävää kirjallisuutta, jaetaan äänioikeusasiaa koskevia lentolehtisiä ja julistuksia, ja kaikilla keinoilla vaikutetaan yleiseen mielipiteeseen.

Mielenosoitusten kestäessä kootkoon puoluehallinto niistä kaikki mahdolliset tiedot sekä kaikki huomattavat lausunnot ja koettakoon saada ne jollain tavalla valtiopäiväin tietoon, silloin kun siellä käsitellään äänioikeusasiaa.

Jos näistä toimenpiteistä huolimatta ei toivottuja tuloksia saavuteta, ryhtyköön seuraava puoluekokous tarmokkaasti toimimaan siihen suuntaan, että asian uudestaan tullessa keskustelunalaiseksi, työt kaikilla tärkeimmillä liikenne- ja teollisuusaloilla tulevat seisautetuksi.

Koska asian ajaminen tehokkaalla tavalla, tapahtukoonpa se missä muodossa tahansa, vaatii runsaasti varoja ja koska ei näitä varoja voi tarpeeksi asti karttua ylempänä mainitusta päiväpalkkakeräyksestä, päättää kokous

että puolueeseen kuuluvain yhdistysten keskuuteen on heti lähetettävä pari asiaan täysin perehtynyttä ja innostunutta agitaattoria, joiden pääasiallisimpana tehtävänä on äänioikeusrahastojen perustaminen kaikkiin yhdistyksiin.

Yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi toiminnassa lähettäkööt yhdistykset nyt koossa olevat varat heti puoluehallinnolle ja myöhemmin kertyvät mahdollisimman pian.

Paikallisille rahojen hankkimismahdollisuuksille olkoon kullakin yhdistyksellä rajaton valta keksiä keinoja rahastonsa kartuttamiseksi.

Rahastoon otetaan vastaan lahjoja kaikilta kansalaisilta, seuroilta, osuus- y. m. liikkeiltä ja yhdistyksiltä. Sellaisia kehoittaa sopivissa tilaisuuksissa puoluehallinto antamaan.

K. N. Rantakari.
Yrjö Mäkelin (puheenjoht. ja sihteeri.)
T. Tainio.
Hilja Pärssinen.
K. F. Hellstén.

E. Valpas: Kokous ei voine hyväksyä sitä kohtaa mietinnössä, missä sanotaan, ettei työväki tunne mitään siveellistä velvoitusta maan valtiollisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten olojen tukemiseen. Työväestön velvollisuus on tukea ainakin taloudellisia oloja.

Puheenjohtaja huomautti, että kysymyksenalaista kohtaa on valiokunnan mietinnössä hiukan muutettu, joten se ei enää ole niin jyrkkä, kuin alustuksessa.

E. Valpas ilmoitti pöytäkirjaan vastalauseensa mainitsemansa kohdan hyväksymistä vastaan. Häneen yhtyi edustaja V. Pylkkö.

19. Työmiesten palkat vararikkotapauksissa.

Kun oli sattunut tapauksia, joissa oli epätietoista, saavatko työmiehet laisinkaan palkkojaan, kun liikkeet olivat joutuneet konkurssitilaan, ja koska työväestön on nykyisen lain mukaan valvottava palkkojaan konkurssin sattuessa samoin kuin muitakin saamisia, jos joku sitä vaatii, ehdotti T. Tainio, että kokous lausuisi hartaana toivomuksenaan ensi valtiopäiville, joille on tekeillä tätä koskeva lakiehdotus,

että työntekijöille myönnettäisiin vararikkotapauksissa etuoikeus palkkojensa saantiin ilman valvontaa.

20. Työväen kunnallisohjelma.

Kysymykselle oli laatinut alustuksen toimittaja M. V. Vuolukka (katso liite sivu 32). Alustus luettiin kokoukselle. Sen johdosta syntyi seuraava evästyskeskustelu:

E. Salin: Minulla olisi yksi huomautus tehtävänä ponsia vastaan. Kun keskustelimme Porissa alustuksesta, kaipasimme siinä taktillista toiminta-ohjelmaa. Alustuksessa ei ole mainittu sanallakaan, miten tätä ohjelmaehdotusta olisi vietävä eteenpäin. Selvää on tietysti kaikille, että sitä olisi koetettava toteuttaa, mutta siitä on eri käsitteitä, miten se olisi tehtävä. Luullaan toisin paikoin, että suomalaisen puolueen ohjelma on tässä kohden sama kuin meidän. Mutta näin ei kuitenkaan ole laita. Sentähden olisi ehdotukseen liitettävä toiminta-ohjeita. Työväestön tulisi asettua riippumattomalle kannalle muihin puolueisiin nähden, vaikka se tilaisuuden sattuessa voisi näihin yhtyä saadakseen ehdokkaansa läpi. Olisi vältettävä päättämästä ennakolta, että sen tai sen puolueen kanssa on toimittava, ja pysyttävä itsenäisenä. Porissa esim. ovat olot sellaiset, että muiden puolueiden täytyy kosia työväestön kannatusta. Tällaisissa oloissa voi työväestö saavuttaa jotakin, vaikka ei työväenpuolueella olekkaan ehdotonta enemmistöä, sillä valtapuolueiden täytyy ottaa ohjelmiinsa työväestönkin vaatimuksia, saadakseen heidän kannatuksensa, jota he tarvitsevat.

En voi ymmärtää, mitä hyötyä on siitä alustajan vaatimuksesta, että vanhuksille olisi järjestettävä hoito suoranaisen avunannon muodossa, lapsille taas hoitoloissa, kuten hän ehdottaa viidennessä ponnessaan. Kukapa tahtookaan ottaa luoksensa asumaan omaisitta jääneen raihnaisen ukon tai akan, jotka usein ovat avuttomammat kuin lapset? Turvattomiksi joutuneita lapsia otetaan perheisiin paljoa mieluummin kuin vanhuksia. Sentähden olisi mielestäni vaadittava juuri vanhuksille hoitoloita. Ne olisivat tietysti järjestettävät paljoa inhimillisemmälle kannalle kuin nyt. Tämän alustajan vaatimuksen, nykyisen vanhusten hoidon huonous lieneekin aiheuttanut, mutta sitähän voidaan parantaa.

Seitsemänteen ponteen, jossa vaaditaan kuntia yleisemmän työttömyyden sattuessa järjestämään asujamilleen riittävästi työtä, tahtoisin lisättäväksi »riittävällä palkalla», sillä on tunnettua, minkälaisia nälkäpalkkoja kunnat ovat tähän asti maksaneet hätäaputöistään.

J. A. Salminen: Työväenliikkeen on jo meilläkin aika kohdistaa huomionsa kunnallisellekin alalle ja alettava jyrkemmin vaatimaan edustajapaikkoja kunnallishallinnoissa, joista se on tähän saakka ollut kokonaan syrjäytetty. Turussa esim. ei valtapuolue ole ottanut valtuustoon ainoatakaan työväenedustajaa, vaikka sieilä on toivottukin ainoastaan kahta, ja valtuusmiesten lukumäärä on 36. Sittenkään ei ole työväestölle riittänyt ainoatakaan sijaa. Ja kuitenkin on kieltämätöntä, että jos työväestön vaatimuksia kuultaisiin ja niitä toteutettaisiin, hyötyisi siitä koko yhteiskunta. Nykyjään ei vähävaraisten toivomuksista välitetä. Jos Turussa sairastuu, on siellä, kuten muuallakin, kunnallissairaala, mutta siellä sairastaminen maksaa pari kolme markkaa päivässä. On myöskin paljon sellaisia liike-aloja, jotka hyvin kannattavat ja joita kunta voisi helposti hoitaa, mutta nyt ne ovat yksityisten hallussa. Kaupunki jää tuloja paitse ja veroäyri kohoaa. — Olen yleensä tyytyväinen alustajan ponsiin ja toivon, että tälläkin alalla saavutetaan tuloksia, kun ryhdytään todella puuhaan.

J. Cederqvist: Kysymys työväestön osanotosta kunnallisten asiain hoitoon on päivän polttavin. Siitä voi johtua paljon etuja työväestölle sellaisilla paikkakunnilla, kuin esim. Forssassa. Täällä on suuri teollisuustyöväestö, ja se on verotettu niin yleisesti, että siltä karttuu veroja miltei yhtä paljon kuin manttaaleista. Täällä onkin jo saatu monta alustajan vaatimusta toteutetuksi, ja samoin käy muualla, kun ryhdytään todella asiaa ajamaan ja muodostetaan kaikkialle yhtäläinen ohjelma. Alustajan ponsiin olisi kuitenkin lisättävä vaatimus, että kuntien on ryhdyttävä perustamaan yleisiä työttömyysrahastoja. Meillä jo on täällä sellainen kunnallinen rahasto, ja odotamme siitä koituvan paljon hyvää tulevaisuudessa.

R. Drockila: Kun kunnallisohjelma on ainoastaan lähintä tulevaisuutta varten, olisi sitä laadittaessa otettava huomioon, että maamme kunnat ovat enimmäkseen pieniä, joten ne eivät yleensä voi toteuttaa näin suuria vaatimuksia. Mutta koska maassamme löytyy joitakin kuntia, joissa nekin voidaan saada toteutetuiksi, niin olkoot ne ohjelmassa sellaisina. Muuten on huomattava, että jos vaatimukset asetetaan liian suuriksi, on siitä seurauksena, että työväestön edustajain kunnallishallinnoissa täytyy itse mennä niistä tinkimään omin päin. Sillä jos suuret vaatimukset toteutettaisiin yhtäkkiä, nousisivat verot tavattomasti ja tulisivat nykyisen verotusjärjestelmän vallitessa painamaan raskaasti työväestöä.

Olen samaa mieltä, kuin edustaja Salin, että ohjelman yhteydessä olisi saatava erityisiä taktillisia toiminta-ohjeita. Mutta kun otetaan huomioon eri paikkakunnilla tässä suhteessa vallitsevat erilaiset suhteet, ei voida määrätä yleistä ohjetta koko maata varten. Sen sijaan olisi lausuttava yleisiä periaatteita, joita on noudatettava paikallisiin oloihin sovellutettuina. Nykyisten olojen vallitessa on tapahtunut, että työväestössä on lietsottu vireille vanha kielivimma omien etujen tähden ja saatu siten kaikki muut näkökannat syrjäytetyiksi. Siten on esim. Kotkan valtuustossa työväestön edustajana — 25 äänen kannattaja! Jos työväestö ryhtyy liittoon muiden puolueiden kanssa, on sen otettava huomioon niiden edistyshalu eikä kielikantaa. Se on jo voitettu kanta tässä maassa.

E. Perttilä: Toisesta ponnesta, jossa kuntia vaaditaan asuntopulan poistamiseksi rakentamaan riittävästi ajanmukaisia työväen asuntoja sekä edistämään yksityisten yritteliäisyyttä tällä alalla, olisi poistettava viimemainittu kohta. Sillä yksityiset yritykset ovat aina asuntojen suhteen kapitalistisia yrityksiä, vaikkapa ne asetettaisiinkin, kuten alustaja ehdottaa, vissien ohjeiden alaiseksi. Viimeisessä ponnessaan vaatii alustaja, että työväen edustusoikeus kunnallishallinnoissa on määrättävä kolmasosaksi tai puoleksi edustajapaikoista. Tämä on hyljättävä ja sijaan asetettava vaatimus suhteellisesta edustustavasta.

Anton Huotari: Kannatan edellisen puhujan muutosvaatimuksia ja ehdotan kolmannen ponnen, jossa vaaditaan kuntia ottamaan haltuunsa kaikki kunnallista luontoa olevat tuotantohaarat, muutettavaksi: kuntien tulee ottaa haltuunsa eri tuotantohaaroja niin paljon kuin mahdollista. Sillä on vaikeaa määritellä, mitkä tuotantohaarat ovat kunnallista luonnetta, mitkä eivät.

T. Tainio: Eräissä vanhoillisissa piireissä on, kuten tunnettu, asetettu valtiollisen äänioikeuden laajennuksen ehdoksi, ettei kunnallista äänioikeutta laajennettaisi samalla kuin valtiollista. Tällaisia pyyteitä vastaan olisi kokouksen lausuttava vastalause. Kunnallinen äänioikeus olisi saatava vielä laajemmaksi kuin valtiollinen, sillä porvarillisellakin taholla väitetään, että työväestön on harjaannuttava kunnallisella alalla, ennenkuin se voi valtiollista määräämisvaltaansa käyttää. (Hyvä). Tämä vastalause olisi yhdistettävä alustajan viimeiseen ponteen ja asetettava kunnallisohjelman ensimäiseksi kohdaksi.

P. J. Pohjalainen: Kahdeksannessa ponnessaan vaatii alustaja, että kunnan työt ovat teetettävät ilman välikäsiä. Tähän olisi lisättävä vaatimus: »ja omilla kansalaisilla». Sillä nykyjään niitä teetetään vierailla, vaikka omat kansalaiset kärsivät työnpuutetta. Ainakin meidän kaupungissamme (Viipurissa) teetetään melkein kaikki työt vierailla työvoimilla, vaikka omiakin olisi. — Myöskin olisi ponsiin liitettävä vaatimus kuntien työttömyysrahastojen perustamisesta, kuten edustaja Cederqvist ehdotteli. Kun Viipurissa nousi kysymys hätäaputöistä, keskusteltiin pitkään, mistä niihin saadaan varat. Jos sitä varten olisi erityinen rahasto, saataisiin apua pikaisesti, ja pikainen apu on paras.

V. Löfqvist: Yhdyn edustaja Perttilän vaatimuksiin alustajan toisen ja viimeisen ponnen muuttamisesta. Kahdeksatta pontta olisi myöskin muutettava. Sillä siinä vaaditaan palkkaa kunnan töistä maksettavaksi sen tariffin mukaan, mikä kussakin ammatissa on voimassa. Mutta useilla aloilla ei ole minkäänlaista tariffia. Sentähden ehdotti Helsingin työväenyhdistys asiasta keskustellessaan tämän kohdan muutettavaksi siihen suuntaan, että olisi maksettava kunkin paikkakunnan elintarpeiden mukaan riittävä palkka. — Kymmenenteen, työnvälitystoimistoja koskevaan kohtaan olisi lisättävä vaatimus, että niiden johtokunnissa tulee olla puolet järjestyneen työväestön edustajia, koska kokemus osottaa esim. Saksasta, että nämä toimistot haalivat työnantajille lakkopettureita, kun ovat työnantajain johtamia. Jos johtokuntaan kuuluu puolet työntekijäin edustajia, eivät ne voi sitä tehdä.

J. V. Hellberg huomautti asianomaiselle valiokunnalle, että se jättäköön huomioonottamatta kymmenennen ponnen kokonaisuudessaan, koska sitä asiaa varten on erityinen työnvälitystoimistovaliokunta.

Työväen kunnallista ohjelmaa koskevat asiakirjat on ohjelmavaliokunta allekirjoittaneitten jäsenten kesken pitämässään kokouksessa tarkistanut ja tämän tarkastuksensa tuloksena ehdottaa valiokunta kokouksen hyväksyttäviksi seuraavat ponnet

Kunnallis-ohjelmaksi.

1. Äänioikeusoloja korjattaessa ei kunnallista vaalioikeutta missään tapauksessa saa asettaa valtiollista äänioikeutta ahtaammalle. Työväelle on kunnallisissa edustuslaitoksissa myönnettävä väkilukuun nähden suhteellinen määrä edustajasijoja.

2. Tilanahtauden ja siitä johtuvien terveydellisten sekä muiden epäkohtain poistamiseksi, ynnä monien muiden vaatimusten tyydyttämiseksi on kuntain, varsinkin kaupunkikuntain, ostettava lisämaita mahdollisimman suurissa määrissä.

3. Kuntien on otettava haltuunsa sellaiset yleiselle hyvinvoinnille tärkeät liikealat, joita se menestyksellä voi hoitaa, taikka jotka yksityisten hallussa ollen saattavat kunnan jäsenet heistä suuressa määrässä riippuvaisiksi.

4. Työväen asuntopulan poistamiseksi on kuntain rakennettava riittävästi ajanmukaisia asunnolta sekä yksityistä yritteliäisyyttä sillä alalla vissien ohjeiden alaisena kaikin tavoin edistettävä. Kunnallisia yömajoja on järjestettävä.

5. Sairaanhoito, lääkärinapu, lääkkeet ja hautaus kunnan kustannuksella. Näitä maksuja ei saa pitää vaivaisapuna.

6. Turvattomain lasten ja vanhusten hoito on ajanmukaisella ja inhimillisellä tavalla järjestettävä.

7. Työväestölle on laitettava kuntain kustannuksella terveellisiä, hyvin järjestettyjä ja maksuttomia kesälomasiirtoloita.

8. Yleisemmän työttömyysajan sattuessa on kunnan hankittava asujamilleen riittävästi työtä.

9. Kunnan työt ovat teetettävät ilman välikäsiä ja palkka maksettava sen tariffin mukaan, mikä kussakin ammatissa on silloin voimassa.

11. Kuntain on perustettava työnvälitystoimistoja, joitten hallinnoissa tulee olla ainakin puolet työväenjärjestöjen valitsemia edustajia.

12. Kunnallinen kielto-oikeus on saatava aikaan, kunnes yleinen kieltolaki on säädetty.

13. Koulutarpeet kunnan kustannuksella sekä muuten mitä yleinen puolueohjelma tässä kohden määrää.

14. Vähävaraisia varten todellinen köyhäin asianajaja, jonka valitseminen jätettäköön vähävaraisten huostaan.

15. Kunnallisia tehtaitten- ja ammattitarkastajia on asetettava, joitten valitsemiseen riittävän suuri vaikutus työläisille on annettava.

J. K. Kari.
Eetu Salin.
Y. Mäkelin.
T. Tainio.
J. P. Holopainen (sihteeri).

Valiokunnan mietintö hyväksyttiin yllämainituilla lisäyksillä kokouksen päätökseksi ja liitetään erityisenä osastona ohjelmaan.

21. Ohjelmakysymys.

Kun puolueeseen kuuluvilla yhdistyksillä oli ollut useampia kuukausia aikaa keskustella puolueohjelma-ehdotuksesta, ja kun tulokset näistä keskusteluista oli julkaistu puoluekokouksen asiakirjoissa (katso liite sivu 42) lykättiin ohjelmakysymys ilman keskustelua valiokuntaan.

Tämän kokouksen asettama Ohjelmavaliokunta on allekirjoittaneitten jäsenten kesken pitämässä kokouksessa tarkastanut II:lle Suomen työväen puoluekokoukselle tehdyn ehdotuksen ohjelmaksi sosiaalidemokraattiselle puolueelle Suomessa; samoin puolueeseen kuuluvain yhdistyksien tekemät huomautukset, muutos- ja hylkäämisehdotukset ohjelmaehdotuksen hyväksymisestä. Tämän työnsä tuloksena ehdottaa Ohjelmavaliokunta kokoukselle:

1. että ohjelmaehdotuksen ensimäinen osa, periaatteellinen puoli, alkuperäisessä muodossaan, tehtyjä ehdotuksia huomioonottamatta, hyväksytään senlaisenaan.

2. Ohjelmaehdotuksen toinen osa, puolueen vaatimukset, hyväksyttäväksi, muuttaen 9 kohdassa olevan lauseen: »Rauhan aatetta on kehitettävä», kuulumaan: »Rauhan aatetta on käytännössä toteutettava.»

3. Kolmannen osan, koskeva vaatimuksia työväen suojeluksesta, sisältö-osoitteen kuulumaan: »Työväensuojeluslainsäädäntöä on tarmokkaasti edistettävä. Sen lähimpänä määränä vaatii sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa». Kun osan 1 kohta mainitun muutoksen kautta, yhdistetään sisältö-osoitteesen, tulee osien järjestysnumerot muuttumaan 2–1, 3–2, 4–3 j.n.e.

5 kohdan ehdottaa valiokunta kuulumaan: »Täysi, vähintään 36 tuntia kestävä yhtämittainen lepoaika viikossa on säädettävä».

7 kohta ehdotetaan muutettavaksi: Naisten työ on kiellettävä aloilla, missä se on heidän ruumiilleen vahingollista. Raskauden aikana on työ helpotettava tahi kokonaan kiellettävä siitä alkaen, kun ne normaalisen raskaudentilan merkit, jotka vaikeuttavat työtä, ilmestyvät raskaanaoloajan loppupuolella, sekä vähintään 6 viikkoa synnytyksen jälkeen.

8 kohta: Yllä olevat määräykset ovat ulotettavat paitsi teollisuustyöväkeen, käsityöläisiin, maanviljelystyöväkeen ja palvelijoihin, sekä, mikäli mahdollista, kauppa- ja kulkulaitosten työväkeen».

9 kohta: Työväen suojelumääräysten tarkkaa noudattamista valvomaan on asetettava riittävä määrä sekä mies- että naistarkastajia ammatin laadun mukaan ja määrättävä niille apulaisia työväestöstä. Suojeluslakien rikkominen on estettävä ankarilla rangaistuksilla.

10 kohdassa muutettavaksi sana »työväenvakuutus» sanaksi »kansanvakuutus», samoin sana »työkyvyttömyys» sanaksi »ansiokyvyttömyys» sekä lisäksi sanan »tuloveron» jälkeen sanat »varallisuus ja perintö». Kohdan ens. kappaleen viimeinen lause kuulumaan: »Vakuutuslaitoksen hallinnon jäsenet valitsevat vakuutetut itse» sekä toinen kappale yhdistettäväksi ensimaiseen. 11 kohdaksi ehdotetaan:

Aviottomille ja hoitamatta jääneille lapsille on valtion toimesta saatava täysin tarkoitustaan vastaava hoito ja kasvatus.

Forssa, elokuun 19 p:nä 1903.
Y. Mäkelin.
J. K. Kari.
Eetu Salin.
T. Tainio.
J. P. Holopainen (sihteeri).

E. Valpas: Puolue ottaa varsin vakavan askeleen ohjelmaa muuttaessaan. Sen vanha ohjelma sisältää lyhyessä johdatuksessaan tunnustuksen kansainvälisille periaatteille ja kuuluu tässä kohden olevan Brantingin laatima. Ohjelman periaatteellinen puoli on tietysti vanhassa ohjelmassa tehty tahallaan niin lyhyeksi, ja siitä on ollut puolueelle paljon etua. Sillä sen ovat voineet hyväksyä yhtähyvin jotkut kristillissosialistiset suunnat kuin sosiaalidemokraatitkin. Tämän väljyyden varjopuolena on ollut, että puolueohjelman perusteella on voitu esittää hyvin erilaisia mielipiteitä ja lehdet ovat häilyneet hyvin suuressa määrässä. Meidän lehdissä on esitetty ainakin ²⁄₃ muita kuin sosiaalidemokraattisia aatteita. Puolue on ollut arvostelukyvytön, joten kulloinkin esitetyt aatteet on jotenkin täydellisesti hyväksytty.

Kun ohjelmaa nyt periaatteellisesti varmistetaan, voivat puolueen keskuudessa löytyvät eri suunnat erota eri ryhmiksi. Niin kristillis-sosialistit, samoin kansallis-sosialistit, — joita myöskin on — sitä mukaa kuin periaatteet varmistuvat. Täten luodaan alku uusille ryhmille. Puolueessa syntyvää hajaannusta ei voida välttää. Minä en vastusta tätä kehityksen kulkua, mutta sittenkin olen arka hyväksymään ohjelmaehdotuksen periaatteellista puolta. Siihen ei ole yhdistetty minkäänlaista perustelua, vaikka se sisältää lyhyissä lauseissa melkein koko yhteiskunnallisen kehityksen. Puuttuu todistuksia, että siinä lausutut väitteet ovat totta. Meidän pitää umpimähkään uskoa ohjelman tekijöitä. Minulla on tosin hyvin suuri luottamus heihin, mutta on moraalisesti väärin äänestää hyväksyttäväksi väitöksiä, joista ei ole varma, pitävätkö ne paikkansa. Minä itse puolestani ainakin olen niiden paikkansapitäväisyyden suhteen häilyvällä kannalla. Ohjelman pitäisi syntyä itse kansasta. Kun saksalaiset hyväksyivät nykyisen Erfurtin ohjelmansa, terotti V. Liebknecht-vainaja tätä erityisesti mieliin, ja Saksan sosiaalidemokraattien puolueohjelma onkin ollut monien muutosten alainen. Ehdotan, että tässä kokouksessa ei vielä hyväksyttäisi puolueohjelman periaatteellista puolta, vaan annettaisiin puoluehallinnon toimeksi selittää ja perustella se, ja otettaisiin asia esille ensi kokouksessa.

O. Leino: Yhdyn edelliseen puhujaan. Sortavalan työväenyhdistys, jota edustan, vaatii ehdotettua nimeä muutettavaksi Suomen työväen puoluehallinnon ohjelma. (Vilkasta iloisuutta).

E. Salin: Ihmettelen, että toveri Valpas on asettunut niin todistuksia vaativalle kannalle, kuin todellinen »konsuli Lihava», vaatii meiltä todistuksia kuin paras porvari. Kyllähän ne todistuksetkin olisivat hyvät, mutta kun ei kukaan ole koskaan missään asiassa voinut tukea väitöksiänsä niin täydellisillä todistuksilla, että kaikkien täytyisi ne hyväksyä, niin täytyy valita sellainen muoto, joka saavuttaa enemmistön hyväksymisen. Ja maailmassa on kaikki kehityksen alaista, niinpä meidän puolueohjelmammekin. Vaikka me venyttäisimme sen hyväksymistä 50 vuotta, emme voi sitä niin todistaa, että sen silloiset vaatimukset tyydyttäisivät kaikkia, sillä silloin on kehitys jo muuttanut vaatimuksiamme.

Valpas vaatii, että ohjelman olisi muodostuttava kansan hengestä. Meidän kansa on samojen taloudellisten olosuhteitten ja vaikutusten alainen kuin muutkin kansat, ja sentähden sopii meille samansuuntainen ohjelma kuin muillekin. Sen sijaan, että meiltä vaaditaan todistuksia, todistakoot vastustajamme, missä olemme väärässä. Sitä he eivät ole voineet suurillakaan luntuillaan tehdä. Valppaallakin olisi ollut hyvä aika tehdä muistutuksia ohjelmaa vastaan ja vaatia siihen muutoksia, mutta sitä hän ei ole tehnyt.

Turun kokouksessa hyväksytyn ohjelmamme periaatteellisena puolena on lyhyt alaston lause. Onhan ehdotettu perustelu toki monin verroin parempi. Ne, jotka vaativat tarkempia perusteluja ohjelma-ehdotuksen periaatteelliseen puoleen, hakekoot niitä Kautskyn »Erfurtin ohjelmasta».^[6] Sieltä niitä on jokaisella tilaisuus saada. — Puolueen nimi »Sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa» osottaa jo, että puolueemme on osa suuresta kansainvälisestä puolueesta, joten siis niiden ohjelmissakin on ja tulee olla yhteiset periaatteet. Ohjelman alkuosa on hyvä sellaisenaan eikä kaipaa minkäänlaisia muutoksia. (Hyväksymistä).

Anton Huotari: Kannatan valiokunnan ehdotusta, mutta en tahtoisi nimeä vieraskielisessä muodossa. Se olisi saatava suomalaiseksi. Ohjelman periaatteita vastaan ei ole mitään muistuttamista. Valpas itse terottaa Työmiehessä joka päivä mieliin samoja periaatteita, vaikka ei, kumma kyllä, näy niitä nyt muistavan. Yhdistykset ovat keskustelleet ohjelman periaatteellisesta puolesta sellaisena, kuin se on kokoukselle esitetty, ja sellaisena sen hyväksyneet. Sellaisena se on täälläkin hyväksyttävä.

A. Mäkelin: Hyväksyn valiokunnan mietinnön, mutta tuon samassa julki, että edustamani yhdistys pyytää ohjelman periaatteellista puolta selitettäväksi erityisissä lentokirjasissa.

A. Käcklund: Ruotsalainen työväenyhdistys Helsingissä oli ohjelmasta keskustellessaan sitä mieltä, että johdanto on vähemmästä merkityksestä. Ehdotuksessamme ehkä on liian pitkä, saisi olla lyhempikin, mutta parasta on hyväksyä se sellaisenaan.

J. Heitto: Yhdyn valiokunnan mietintöön ja puolustan ohjelmaa hyväksyttäväksi. Ne, jotka sitä vastustavat, mahtavat pelätä uutta ohjelmaa samoin kuin aikoinaan pelättiin puolueen perustamista, ja vaativat sentähden asiaa lykättäväksi epävarmaan tulevaisuuteen.

E. Valpas: Huolimatta siitä, että joudun häviölle ja asia tulee päätetyksi tässä kokouksessa, koetan selittää syitä väitöksiini, mikäli sitä lyhyesti voi tehdä.

Ehdotetun nimen on kehuttu osottavan kansainvälisyyttä. Kyllähän sellaista kielen käyttämistä näkee, kuin »pääasiamies Helsingissä», mutta tähän ohjelmaan nähden tuo muoto tekee aivan päinvastaisen vaikutuksen. Kun sanotaan: Berlini on Saksassa, tarkoitetaan paikkakuntaa. Asuntosija eli inessiivi merkitsee olemista jossakin paikassa. Jos taas sanotaan: Berlini on Saksan pääkaupunki, tarkoitetaan sillä, että koko Saksa omistaa sen. Kun sanotaan: sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa, voidaan hyvällä syyllä kysyä: no missä se on siellä Suomessa, sillä inessiivi tarkoittaa Suomen kielessä ahdasta, rajoitettua paikkaa. Sen käyttäminen kielessämme siinä merkityksessä, kuin ohjelmassa on tehty, on muukalaisuus, joka on siirtynyt meille Ruotsin kielestä. Siinä voidaan kyllä sanoa »sosialdemokratiska partiet i Finland». — Saksassa ei olla tässä suhteessa niin kansainvälisiä kuin meillä, vaan he käyttävät puolueensa nimessä genetiiviä. Ei meidänkään pitäisi rääkätä kieltä saadaksemme aikaan luuloteltua kansainvälisyyttä. En näe mitään vaaraa siitä, että sanomme: Suomen sosiaalidemokraattinen puolue, taikka vain sosiaalidemokraattinen puolue. Meidän on osotettava kunnioitusta kielemme laeille.

Sitte tuodaan ohjelman periaatteellisen puolen alussa jo esiin aivan uusi, meillä melkoisen vähän tunnettu katsantokanta, kun sanotaan: »Syvimpänä syynä kaikkialla huomattavaan kansojen työtätekeväin kerrosten sorronalaiseen asemaan on se tosiasia, että tuotannonvälikappaleiden omistaminen on tullut yksien yksinoikeudeksi». Tähän saakka on meillä opetettu kirkoissa ja kouluissa, että Jumala johtaa maailmaa, ja se on kansan suuren osan katsantokanta. Paljon kannattajia on myöskin niinkutsutulla idealistisella katsantokannalla, joka väittää, että aatteet ne vievät ihmiskuntaa eteenpäin ja luovat vallitsevat olot. Onpa meillä työväenpuolueessa vielä kannattajia n. s. utopistisella sosialismillakin, joka saavutti ulkomailla kannatusta silloin, kuin työväenliike oli siellä vielä lasten kengissä. Meillä on sitä suuntaa edustavaa kirjallisuuttakin. Ja sen kanssa on aivan läheisessä yhteydessä n. k. individualistinen katsantokanta, silläkin kannattajansa, jotka uskovat, että joku yksityinen, kuten Napoleon, Salin tai Kurikka voivat ratkaisevasti vaikuttaa asiain menoon. Tätä onneksi torjutaan ohjelmassa, jossa asetetaan edellisten katsantokantojen vastapainoksi n. s. materialistinen katsantokanta, joka tunnustaa ratkaisevan merkityksen vallitsevalle tuotantojärjestelmälle ja taloudelliselle elämälle. Mutta tätä väitöstä olisi pitänyt lähemmin perustella.

Samassa lauseessa sanotaan, että koko yhteiskunnallisen elämän perustuksena on se tosiasia, että tuotannonvälikappaleiden omistaminen on yksien yksinoikeutena. Se ei pidä paikkaansa kaikkiin aikoihin nähden, sillä yhteiskuntain alkuaikoina oli yhteisomistus vallalla. Sitä ei ole tuotu esiin, joten on tarpeettomasti annettu porvarillisille lehdille tilaisuutta ottaa ohjelma ivan esineeksi.

Toinen ohjelman kohta, johon porvarilliset voivat käydä käsiksi, on väitös, että taloudellinen kehitys on erottanut työntekijät tuotannonvälikappaleista. Siinä on kyllä osaksi perää. Maalaisoloissa esim. on sen tähden syntynyt irtolaisuutta. Mutta ohjelman tulisi olla niin tarkan, ettei se antaisi aihetta muistutuksiin. Ja tätä kohtaa vastaan voidaan tuoda esiin, että maanviljelyksen tuotantovälikappaleet, kuokat, aurat, riihet, lapiot j. n. e. ovat käyttäjäinsä omaisuutta. Meillä on vielä suuret joukot sellaisia esikapitalistisella kannalla olevia tuottajia, jotka itse omistavat tuotannonvälikappaleet ja itse käyttävät tuotteensa. Porvarilliset voivat järkyttää köyhälistön luottamusta ohjelmaansa vetämällä esiin näitä asioita valaisevia numeroita.

Edelleen sanotaan ohjelmassa nykyisen taloudellisen kehityksen johtavan siihen, että yhä suuremmat joukot ennen itsenäisiä pikkuteollisuudenharjoittajia ja pikkutilallisia menettävät tuotannonvälikappaleensa ja joutuvat milloin palkkatyöläisinä, milloin palkattuina apulaisina, milloin velkataakan alaisiksi sortuneina joko suorastaan tai välillisesti kapitalisteista riippuviksi. Tästä asiasta oli, mikäli se koskee pikkutilallisia, puhetta jo Viipurin kokouksessa, ja epäilin jo silloin sen paikkansapitäväisyyttä. Tilastolliset numerot osottavat päinvastaista. Meillä Suomessa esim. on pieniviljelysten luku lisäytynyt viidessä vuodessa yli 4,000. Ja tanskalainen työväenmies Jensen on julkaissut Saksan sosialistien aikakausikirjassa erittäin tarkan ja ansiollisen tutkimuksen näistä suhteista Tanskassa. Sen mukaan on 28,000 maatilasta ¹⁄₂–4¹⁄₂ hehtaarin suuruisia 28,9 prosenttia: 4¹⁄₂—18 hehtaarin tiloja 23,2 %, ja 18–71 hehtaarin 21,7, sekä sitä suurempia tiloja ainoastaan 2,3 prosenttia. Tanskan olot eivät siis todista ohjelmaehdotuksessa lausutun väitöksen puolesta, Ranskalainen sosialisti Jaurès myöntää, että kehittymistä suurviljelykseen päin on huomattavissa, mutta se käy hyvin hitaasti. Saksasta tosin on myös muutamilta seuduilta samoja havaintoja, mutta ne ovat epävarmoja. Väitöstä ei siis voida hyväksyä uskonkappaleeksi, ennenkuin on numeroilla todistettu, että se pitää paikkansa.

Sitte sisältyy ohjelman periaatteisiin vaatimus, että yhteiskunnan tulee omistaa tuotannonvälikappaleet. Tuotannonvälikappaleita ovat sahrat, kuokat ja muut sellaiset. Ne eivät luonnollisesti tule yhteisomaisuudeksi. Onpa sosialistisissa piireissä menty tässä niinkin pitkälle, että ei edes vaadita pikkutiloja valtion omiksi. Tämän suunnan edustajilla on suuri kannatus, sillä pikkutilallisille ovat tilat rakkaita. Jopa on myönnetty, että ne voivat yhteistuotantoa vahingoittamatta siirtyä perintönä jälkeläisillekin. Jaurès ainakin on sitä mieltä, että pikkutilalliset saavat sosialistisessakin valtiossa pitää tilansa ja viiniviljelyksensä. Ja niin punainen sosialisti kuin Kautsky epäilee, onko viisasta saattaa edes koko talonpoikaisluokkaa työväenliikkeen vastustajaksi vaatimalla heidän tilojaan yhteisomaisuudeksi. Tällaiset vaatimukset vain vahingoittavat puoluetta, kun porvarilliset levittävät niitä ja siten pelottavat laajoja joukkoja puolueen ulkopuolelle. Yhteisomistus on välttämätöntä ainoastaan sellaisiin tuotannonvälikappaleihin nähden, mitkä ovat välttämättömät yhteiskunnalle.

Näistä syistä olen sitä mieltä, että ohjelman periaatteellista puolta ei olisi vielä hyväksyttävä sellaisenaan.

A. Rissanen: Yhdyn edelliseen puhujaan. On naurettavaa mennä muutama tunti keskusteltua hyväksymään laajaa ohjelmaa.

Seth Heikkilä: Minkähänlainen soppa siitä syntyisi, jos laadittaisiin ohjelma Valppaan sekä Rissasen vaatimusten mukaan? Siihen pitäisi mättää tilastollisia numeroita ja selittää, miten olot ovat täällä, miten tuolla, sekä luetella: ei me tahdota puukkoja ei kirveitä, j. n. e. yhteisomaisuudeksi, vaan ne ja nekin saavat olla yksityisomaisuutta (naurua). Ohjelman kokoonpuserretut lauseet tarkoittavat koko suuntaa yleensä, ja kehitys käy kieltämättä sinnepäin, että tuotannonvälikappaleet joutuvat yhä harvempain käsiin, vaikkapa pikkutilalliset jossakin paikassa lisäytyisivätkin.

Turhaa on koettaakkaan ohjelmaa sellaiseksi, etteivät porvarilliset löytäisi siitä kohtia, millä voivat pelottaa arkoja epäilijöitä. Sellaisella ohjelmalla, joka kaikkia tyydyttää, ei sitäpaitse ole mitään arvoa, sillä ei tee mitään. Ohjelmalla pitää olla vastustajia.

Valpas sanoo porvarillisten lyövän meitä sillä, ettei yksityisomistus aina ole ollut vallitsevana. Emmehän me ole koskaan väittäneetkään, että niin on ollut. Ohjelmassamme sanomme vain, että siihen on tultu, ja se on tosiasia.

Vastustan Valppaan ehdottamaa lykkäystä jyrkästi. Jos ohjelman huomataan tarvitsevan muutoksia, niin muutettakoon sitä sitte, kun se huomataan tarpeelliseksi. Ohjelmaa, jota vastaan ei voitaisi tehdä muistutuksia, on mahdoton saada. Vaikkapa Valpas ja Rissanen laatisivat kuin hyvän ja todistuksiin perustuvan, niin aina sitä vastaan voidaan muistuttaa, kun on halua. Ohjelma on täällä hyväksyttävä valiokunnan mietinnön mukaan. (Hyväksymistä).

D. Korhonen yhtyi edustaja Valppaaseen, vaatien ohjelman hyväksymistä lykättäväksi seuraavaan kokoukseen.

E. Salin: Valpas kysyi Viipurin kokouksessa Tainiolta, kehtaatko kutsua itseäsi sosiaalidemokraatiksi? Minä kysyn Valppaalta, kehtaatko kutsua itseäsi sosiaalidemokraatiksi, kun väität, ettei muka pidä kutiansa vaatimus, että tuotannonvälikappaleet on tehtävä yhteisomaisuudeksi. Sehän on sosiaalidemokratian a ja o, sen kulmakivi. Ellei se tule ilmi ohjelman periaatteissa, ei ohjelmalla ole mitään arvoa. Pitäisikö meidän luetella ohjelmassamme puukot, kirveet ja kaikki mahdolliset kapineet, mitä ei yhteisomaisuudeksi vaadita. Tiedät hyvin, että se on mahdottomuus. Minä tiedän kyllä, mitkä motiivit sinun menettelyysi vaikuttavat, vaikka en tahdo niitä sanoa. (Valpas: ole hyvä!) Sinä tahdot visseistä syistä puolueen hajalle. (Valpas: valheeksi julistan). Menettelysi ei ole viisasta. Vahinko on, jos se onnistuu. Silloin ei puolue voi saada pitkiin aikoihin minkäänlaista ohjelmaa.

Jos meidän tulisi jokaisen ohjelmakohdan tueksi ruveta kaivelemaan numeroita, niin siitäpä tosiaan syntyisi todistelu ja vastatodistelu. Sitäpaitse saahan numerot puhumaan, mitä tahansa, sen Valpas kyllä tietää.

Minua kummastuttaa Rissasen lause, että me muka hyväksyisimme ohjelman parin tunnin keskustelun perustuksella. Rissanen näkyy seuranneen työväenliikettä vasta parin tunnin ajan, kun ei tiedä, että ohjelmaa on harkittu jo Viipurin kokouksesta asti ja että se on ollut julkisen ja vilkkaan keskustelun alaisena puolueessa jo joulusta saakka. Niin tietämättömiä ei liene puolueessa monta.

Valpas näkyy ohjelman suhteen asettuvan sellaiselle kannalle, että porvarilliset sanomalehtineekeritkin sen hyväksyisivät. Mutta vaikka laatisit minkälaisen ohjelman, eivät ne sitä hyväksy, sillä silloinhan heiltä loppuisi työ, kun ei ole, mitä vastaan kirjoittaa (naurua, hyväksymistä). Sitäpaitsi pitäisihän Valppaan tietää, että hurjatkin porvarilliset lehdet kuten esim. Åbo Tidning ovat suosiollisesti arvostelleet ohjelmaa, siis menetelleet päinvastoin kuin Valpas väittää. Tätä ne eivät ole tehneet siitä syystä, että ohjelma olisi mieto, koska hyväksyjissä on sellaisia, jotka tahtovat radikaalimmat vaatimukset pois.

Valpas on joutunut huonoon joukkoon. Eroo pois koko nykyisistä ystävistäsi ja tule meidän sakkiin. Laaditaan sitte ensi kokouksessa parannuksia ohjelmaan (naurua, hyväksymistä).

R. Drockila; Asiallinen keskustelu ohjelmasta on kyllä hyvä, mutta Valpas ei ole tuonut ehdotusta vastaan mitään asiallisia väitöksiä, ainoastaan vähä-arvoisia turhia saivarruksia puukoista ja saksista (Valpas: ovatko pikkutilat vähä-arvoisia?). Niistä ei ole todistettu mitään. Valpas väittää kyllä, että meillä ovat pikkuviljelykset lisäytyneet viidessä vuodessa. Mutta viisi vuotta ei kelpaa mittapuuksi, kun on kysymys kehityksestä yleensä. Ja vaikkapa ne olisivat lisäytyneetkin Suomessa ja Tanskassa, on muualla käynyt päinvastoin. Se on sääntö, Valppaan esilletuomat seikat poikkeuksia.

Kun Valpas puhuu kuokista ja kirveistä, tahdon huomauttaa, että sosialismi pyrkii ottamaan yhteisomaisuudeksi vain ne tuotannonvälikappaleet, jotka ovat välttämättömät yhteiselle hyvinvoinnille. Ei edes ole tarpeellista poistaa esim. perintöoikeutta, vielä vähemmän omistusoikeutta sellaisiin tavaroihin, jotka eivät ole yhteistuotannolle välttämättömiä.

Eräs nuori mies sanoi olevan naurettavaa, jos puoluekokous menee hyväksymään ohjelman muutaman tunnin keskustelulla. Täällä on henkilöitä, jotka ovat uutterasti vuosikausia harkinneet ohjelmaa ja syventyneet siihen, eikä täällä ole ainoatakaan, joka olisi sitä tuntikaupalla tutkinut, kuten ehkä samainen nuorukainen on tehnyt. (Hyväksymistä).

T. Tainio: Huomautan, että toimittaja Valpas oli valittu ohjelmakomiteaan, jossa hänellä olisi ollut tilaisuus esittää eriävät mielipiteensä harkittavaksi, mutta sinne hän ei tullut, eipä sittenkään, vaikka häntä useat kerrat erikseen pyytämällä pyydettiin komitean kokoukseen. Silloin hänellä ei ollut mitään sanottavaa, nyt hänellä näkyy olevan paljonkin. Mutta asiallisia ne huomautukset eivät ole. Hän tuo ohjelmaehdotuksesta esiin kohtia, joihin vastustajat voivat tarttua kiinni. Kai sellaisiakin löytää, kun tukee niitä väitteillä, jotka eivät pidä paikkaansa. Mutta on siellä hyvääkin. Sen mukaan puolue pyrkii »vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista. Köyhälistön järjestäminen, sen kohottaminen tajuamaan asemansa ja tehtävänsä, sen tekeminen henkisesti ja aineellisesti taistelukykyiseksi on sosiaalidemokraattisen puolueen Suomessa varsinaisena ohjelmana, jonka toteuttamiseksi se käyttää kaikkia tarkoituksenmukaisia ja kansan luonnollista oikeudentunnetta vastaavia keinoja».

Sitä puhetta ymmärtävät köyhät ja kurjat ja liittyvät meihin. Sitä me tarvitsemme, siihen me pyrimme ja siihen pääsemme, sanokoot rikkaat mitä tahansa. (Vilkasta hyväksymistä).

Edelleen sanotaan ohjelmassa: »Sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa tulee aina kaikissa valtiollisissa ja taloudellisissa kysymyksissä valvomaan köyhälistön luokkaetuja ja vastustamaan tarmokkaasti kaikkea luokkavastakohtien himmentämistä sekä työntekijäin käyttämistä porvarillisten puolueiden hyväksi, joiden kanssa puolue voi yhtyä yhteistoimintaan ainoastaan silloin, kun se voi tapahtua puolueohjelmaa sivuuttamatta».

Se soi kun sotatorven ääni, joka kuuluu yli Suomen salojen. Ohjelmamme on meidän sotalippumme, sitä ymmärretään, sen ympärille innostuneina kokoonnutaan. Köyhälistö ei kokoonnu saivartelevain, hiuksia halkovain tutkimusten ympärille. (Vilkkaita suosionosotuksia).

Kun keskustelu oli lopussa, äänestettin, hyväksytäänkö puolueohjelman periaatteellinen puoli, kuten valiokunta oli ehdottanut, vai lykätäänkö se edustaja Valppaan ehdotuksen mukaan seuraavaan puoluekokoukseen. Valiokunnan ehdotusta kannatti 63, Valppaan ehdotusta 8 ääntä.

Sitte luettiin ohjelman käytännölliset vaatimukset ja hyväksyttiin ne, joten ohjelma sosiaalidemokraattiselle puolueelle Suomessa tuli kokonaisuudessaan seuraavaksi:

1. Yleinen, yhtäläinen ja välitön vaali- ja äänioikeus kaikille 21 vuoden ikäisille Suomen kansalaisille sukupuoleen katsomatta kaikissa vaaleissa ja äänestyksissä sekä kunnallisella että valtiollisella alalla. Suhteellinen edustus ja yksikamari järjestelmä. Salainen äänestys. Vaalien ja äänestysten toimittaminen lain määräämänä vapaapäivänä. Palkkio valituille edusmiehille kaikilla aloilla.

2. Välitön lainsäädäntö-oikeus kansalle lakien esittämis- ja hylkäämisoikeuden kautta.

4. Yleinen koulupakko. Maksuton opetus kaikissa oppilaitoksissa. Kansakouluissa maksuttomat opetusvälikappaleet sekä ylläpito kaikille oppilaille, ylemmissä oppilaitoksissa niille, jotka osottavat erityistä kykyä. Kansakoulu on järjestettävä kaikkien ylempäin oppilaitosten pohjakouluksi,

5. Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.

6. Kaikkien henkilöllisten ja välillisten verojen poistaminen yleisellä asteettain nousevalla tuloverolla, jolloin ansioton arvonnousu ja korkotulot sekä perintö on verotettava ankarammin kuin omasta ansiosta tai työstä johtuvat tulot. Verotettavan omaisuuden ilmoittamisvelvollisuus.

7. Maksuton oikeudenkäyttö ja oikeusapu. Korvaus viattomasti syytetyille, vangituille ja tuomituille.

8. Terveydenhoito valtion ja kuntain asiaksi. Maksuton lääkärinapu ja lääkkeet sekä synnytysapu. Maksuton hautaus.

9. Sotilastaakkaa on vähennettävä ja kansanpuolustus järjestettävä vakituisen sotaväenoton sijaan. Rauhan aatetta on käytännössä toteutettava.

10. Kaikkien rajoitusten poistaminen, jotka asettavat naisen yleis- tai yksityis-oikeudellisessa suhteessa ala-arvoisempaan asemaan kuin miehen.

Työväensuojeluslaisäädäntöä

on tarmokkaasti edistettävä. Sen lähimpänä määränä vaatii Sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa:

1) Työaika on saatava 8-tuntiseksi niissä ammateissa, missä eivät epäterveelliset olosuhteet vaadi sitä lyhemmäksi.

2) Kullakin paikkakunnalla elintarpeisiin riittävä alin palkka on määrättävä ei ainoastaan valtion ja kuntain, vaan yksityistenkin teettömissä töissä.

3) Yötyö on kiellettävä kaikilla muilla aloilla, paitsi sellaisilla, joiden teknillinen laatu tekee katkeamattoman työn välttämättömäksi. Naisilta ja nuorilta työntekijöiltä on yötyö kokonaan kiellettävä.

4) Täysi, vähintään 36 tuntia kestävä yhtämittainen lepoaika viikossa on säädettävä.

5) Lapset alle 14 vuoden on kiellettävä kaikesta ansiotyöstä. Lapsia (14–16 v.), oppilaita ja nuoria työntekijöitä (16–18 v.) varten on säädettävä riittäviä suojelusmääräyksiä.

6) Naisten työ on kiellettävä aloilla, niissä se on heidän ruumiilleen vahingollista. Raskauden aikana on työ helpotettava tai kokonaan kiellettävä siitä alkaen, kuin ne normaalisen raskaudentilan merkit, jotka vaikeuttavat työtä, ilmestyvät raskauden-ajan loppupuolella, sekä vähintään 6 viikkoa synnytyksen jälkeen.

7) Edellä olevat määräykset ovat ulotettavat, paitsi teollisuustyöväkeen, käsityöläisiin, maanviljelystyöväkeen ja palvelijoihin sekä, mikäli mahdollista, kauppa- ja kulkulaitosten työväkeen.

8) Työväen suojelusmääräysten tarkkaa noudattamista valvomaan on asetettava riittävä määrä sekä mies- että naistarkastajia ammatin laadun mukaan ja määrättävä niille apulaisia työväestöstä. Suojeluslakien rikkominen on estettävä ankaroilla rangaistuksilla.

9) Kaikkiin työntekijöihin sekä heidän asemassaan oleviin henkilöihin ulottuva kansanvakuutus, käsittäen, paitse sairas- ja tapaturma-, myöskin vanhuus- ja ansiokyvyttömyys- sekä leskien ja orpolasten ynnä työttömyysvakuutuksen, on saatava aikaan. Vakuutuksesta syntyvät kustannukset suoritetaan yleisen tulo-, varallisuus- ja perintöveron kautta keräytyvistä varoista. Vakuutuslaitoksen hallinnon jäsenet valitsevat vakuutetut itse.

10) Vakuutuslait ovat siten laadittavat, että ne eivät anna aihetta mielivaltaiselle tulkitsemiselle eikä kiertelemiselle. Vakuutetuille ja heidän omaisilleen on myönnettävä täysi vahingonkorvaus.

11) Aviottomille ja hoidotta jääneille lapsille on valtion toimesta saatava täysin tarkotustaan vastaava hoito ja kasvatus.

Kunnallisena ohjelmanaan

1) Äänioikeusoloja korjattaessa ei kunnallista vaalioikeutta missään tapauksessa saa asettaa valtiollista äänioikeutta ahtaammalle. Työväelle on kunnallisissa edustuslaitoksissa myönnettävä väkilukuun nähden suhteellinen määrä edustaja-sijoja.

2) Tilanahtauden ja siitä johtuvien terveydellisten sekä muiden epäkohtain poistamiseksi ynnä monien muiden vaatimusten tyydyttämiseksi on kuntain, varsinkin kaupunkikuntain, ostettava lisämaita mahdollisimman suurissa määrissä.

3) Kuntien on otettava haltuunsa sellaiset yleiselle hyvinvoinnille tärkeät liikealat, joita se menestyksellä voi hoitaa tai jotka yksityisten hallussa ollen saattavat kunnan jäsenet heistä suuressa määrässä riippuvaisiksi.

4) Työväen asuntopulan poistamiseksi on kuntain rakennettava riittävästi ajanmukaisia asunnolta sekä yksityistä yritteliäisyyttä sillä alalla vissien ohjeiden alaisena kaikin tavoin edistettävä. Kunnallisia yömajoja on järjestettävä.

5) Sairaanhoito, lääkärinapu, lääkkeet ja hautaus kunnan kustannuksella. Näitä maksuja ei saa pitää vaivaisapuna.

6) Turvattomain lasten ja vanhusten hoito on ajanmukaisella ja inhimillisellä tavalla järjestettävä.

7) Työväestölle on laitettava kuntain kustannuksella terveellisiä, hyvin järjestettyjä ja maksuttomia kesälomasiirtoloita.

8) Yleisemmän työttömyystyön sattuessa on kunnan hankittava asujamilleen riittävästi työtä ja määrättävä riittävä alin palkka. Kuntien on perustettava yleisiä työttömyysrahastoja.

9) Kunnan työt ovat teetettävät ilman välikäsiä ja palkka maksettava sen tariffin mukaan, mikä kussakin ammatissa on silloin voimassa.

11) Kuntain on perustettava työnvälitystoimistoja, joitten hallinnoissa tulee olla ainakin puolet työväen järjestöjen valitsemia edustajia.

12) Kunnallinen kielto-oikeus on saatava aikaan, kunnes yleinen kieltolaki on säädetty.

13) Koulutarpeet kunnan kustannuksella sekä muuten mitä yleinen puolueohjelma tässä kohden määrää.

14) Vähävaraisia varten todellinen köyhäin asianajaja, jonka valitseminen jätettäköön vähävaraisten huostaan.

15) Kunnallisia tehtaitten- ja ammattitarkastajia on asetettava, joitten valitsemiseen riittävän suuri vaikutus työläisille on annettava.

Maatalousohjelmanaan

1) Valtion ja kuntain nyt jo omistamia tiloja ja maa-aloja ei saa myydä eikä lahjoittaa.

2) Valtion ja kuntain omistamat asumattomat maa-alat ovat saatettavat viljeltäviksi, mutta ei omistusoikeudella.

3) Pakollisesti myytäviksi joutuneet maatilat, kosket ja kaivannot ovat arvioittavat ja otettavat arvatusta hinnasta valtion omiksi.

4) Kunnille on saatava oikeus pakkolunastuksella haltuunsa hankkia yksityisten tiloja tai osia niistä. Lunastus on luettava sen mukaan, mitä nuo maa-alat tuottavat.

5) Valtion hallussa olevat ja vasta lunastettavat maa-alat ovat annettavat tilattomille tai sellaisille osuuskunnille, joitten jäsenet itse viljelevät maata.

6) Valtioapua on annettava etupäässä pikkuviljelystä tarkoittaville toimenpiteille. Samoin kaikille osuustoiminnan luontoisille yrityksille maatalouden alalla.

8) Metsästys- ja kalastusoikeus on heti tehtävä maanomistuksesta riippumattomaksi.

D. A. Merinen liitti pöytäkirjaan suojeluslainsäädäntöä koskevan ohjelman osan 8:teen kohtaan vastalauseen: »että on säädetty myöskin rankaisuja, jos Ammattitarkastaja ei tee hänelle kuuluvia tehtäviä».

III. Kokouksen lopputoimet.

1. Ensi puoluekokous, vaalit.

Ensi puoluekokouksen paikan määräämisen ehdotti johtava komitea jätettäväksi puoluehallinnolle. Kokouksen pitoa Oulussa oli pidetty suotavana, mutta ei tahdottu siitä päättää, kun voi ennen kokousta sattua seikkoja, jotka vaikeuttavat päätöksen noudattamista. Kokouksen ajaksi ehdotti sama komitea elokuuta v. 1905. Hämeenlinnan työväenyhdistys oli ehdottanut puoluekokouksia vastaisuudessa pidettäviksi talvella, mutta johtava komitea puolusti useista syistä ennallaan pysymistä. Kokous hylkäsi yksimielisesti Hämeenlinnan työväenyhdistyksen ehdotuksen, ja päätti

että seuraava puoluekokous pidetään kahden vuoden kuluttua, siis v. 1905 elokuulla puoluehallinnon määräämässä paikassa.

Ennenkuin ryhdyttiin puoluehallinnon jäsenten vaaliin, päätti kokous johtavan komitean ehdotuksesta keskustella sihteerin ja rahastonhoitajan palkkiosta. Johtava komitea oli ehdottanut sihteerin palkaksi 1,000 ja rahastonhoitajan palkaksi 200 mk. Keskustelussa käyttivät puhevuoroja:

Anton Huotari: En hyväksy johtavan komitean ehdotusta, koska palkkio tulee sen mukaan liian alhaiseksi. Sihteerin toimesta olisi maksettava vähintään 100 mk. kuussa, siitä on siksi paljon työtä, kun puolue yhä kasvaa. Samoin olisi rahastonhoitajan palkkiota korotettava, sillä hänen toimensa lisäytyvät yhä, kun tulee uusia maksuja kerättäviksi ja eri rahastoja hoidettaviksi. Sentähden olisi rahastonhoitajan palkkio määrättävä ainakin 250 markaksi.

F. M. Orrela: Jos sihteerin toimi ajatellaan vakituiseksi, on ehdotettu 1,000 mk. palkka aivan liian pieni, mutta jos se voidaan hoitaa sivutoimena, kuten tähänkin saakka, on se riittävä. Rahastonhoitajan palkkio ainakin on nykyiseenkin työhön katsoen liian pieni, siitä on siksi paljon työtä. Jos molemmat toimet pidetään yhdessä, riittää ehkä palkkioksi 1,200 mk. mutta jos ne erotetaan, on rahastonhoitajan toimesta maksettava vähintäänkin 500 mk.

M. Vuolukka: Yhdyn johtavan valiokunnan ehdotukseen, jos sihteerin ja rahastonhoitajan toimet pidetään yhdistettyinä. Mutta jos erotetaan, ehdotan rahastonhoitajalle maksettavaksi 300 mk. Tämä kaikki sillä edellytyksellä, että toimia ei aseteta vakituiselle kannalle. Sillä siinä tapauksessa eivät ehdotetut palkkiot riitä.

T. Tainio: En ymmärrä, miksi rahastonhoitajan palkka pitäisi olla suurempi, jos toimet erotetaan. Sama työhän siitä on, tekipä sen sihteeri tai erityinen rahastonhoitaja. Työ on kummassakin tapauksessa yhtä raskas, olivatpa toimet yhdessä tai erillään. Tähän saakka on rahastonhoitajan toimi hyvin suoritettu, koska kokous lausui siitä erityiset kiitokset. Kannatan Orrelan ehdotusta, että rahastonhoitajalle maksetaan 500 mk., sihteerin toimesta 1,000, kuten johtava komitea on ehdottanut.

Kokous hyväksyi huuto-äänestyksellä johtavan komitean ehdotuksen esitettyjä muutosehdotuksia vastaan, joten sihteerin palkkioksi tuli 1,000 ja rahastonhoitajan 200 mk.

Puoluehallinnon paikaksi ehdotti johtava valiokunta edelleenkin Turkua. Ehdotus hyväksyttiin ilman keskustelua.

Turusta T. Tainio, J. K. Kari, J. A. Salminen, J. H. Jokinen, K. F. Hellstén, M. Saarinen, Seth Heikkilä, A. Lempinen, A. Johansson, J. Lindström ja rouva M. Kanervo. Helsingistä E. Valpas, M. Hälleberg, Eva Järvinen, E. Perttilä ja A. Käcklund, Tampereelta Y. Mäkelin, J. V. Hellberg, Heikki Lindroos, M. Vuolukka ja neiti M. Kulmala, Oulusta J. Kemppainen, Vaasasta J. E. Lillnix, Kotkasta R. Drockila, Viipurista V. Laitinen, J. P. Holopainen, rouva Hilja Pärssinen ja neiti M. Komulainen: Forssasta J. Cederqvist, K. J. ja J. V. Orell, Urjalasta Edvard Hokkanen, Messukylästä J. A. Silander, Pirkkalasta Kössi Koskinen ja D. A. Merinen, Kuopiosta A. Gröhn, Porista E. Salin ja Terijoelta M. Uotinen.

E. Valpas: Puoluehallinnon kokoonpanossa on epäkohtana, että sinne tulee muutamista isoista kaupungeista liian paljon jäseniä. Sentähden olisi määrättävä ennakolta, ettei saisi samalta paikkakunnalta ottaa enempää kuin korkeintaan kolme jäsentä, jotta useammat paikkakunnat tulisivat edustetuiksi. — Minutkin näkyy johtava komitea ehdottaneen puoluehallintoon. Sen johdosta pyydän kokoukselle ilmoittaa, että minä en voi monien toimieni tähden ottaa tointa vastaan, jos minut siihen valitaan.

R. Drockila: Puolueen pää-äänenkannattajan päätoimittajan pitäisi pitää velvollisuutenaan kuulua puoluehallintoon. Työt häntä tuskin siitä estävät. Kieltäytyminen aiheutunee muista syistä.

M. Vuolukka yhtyi edelliseen puhujaan ja lausui toivomuksena, että Työmiehen päätoimittaja vihdoinkin alkaisi ottaa osaa puoluehallinnon käytännölliseen työhön, eikä aina koettaisi vetäytyä siitä syrjään.

E. Valpas: Minä otan osaa kuutena päivänä viikossa, joskus sunnuntainakin, käytännölliseen toimintaan. Jos puoluehallintoon välttämättä tahdotaan Työmiehen toimittaja, otettakoon sinne joko toimittaja A. Palomaa tai Luoto. Minä kieltäydyn siitä kaikissa tapauksissa.

E. Valppaan ehdokkaita ei otettu huomioon. Vaalissa, joka toimitettiin suljetuilla lipuilla, valittiin puoluehallintoon seuraavat jäsenet:

Turusta: J. K. Kari 75 ääntä, J. H. Jokinen 66, J. A. Salminen 65, S. Heikkilä 65, T. Tainio 60, K. F. Hellstén 57 ja M. Saarinen 42.

Muilta paikkakunnilta: Y. Mäkelin 66, M. Hälleberg 61, Heikki Lindroos 56, M. V. Vuolukka 56, J. Kemppainen 49, E. Salin 47, R. Drockila 45, J. P. Holopainen 44, A. Käcklund 42, E. Perttilä 41, rouvat Eeva Järvinen 36 ja Hilja Pärssinen 35.

Turusta: A. Lempinen 37 ääntä, rouva M. Kanervo 27, A. Johansson 21 ja J. Lindström 13.

Muilta paikkakunnilta: neiti M. Kontulainen 34, neiti M. Kulmala 31, J. V. Hellberg 30, E. Valpas 28, J. V. Orell 23, J. E. Lillnix 21, neiti Ida Ahlstedt 17, A. Gröhn 16, Anton Huotari 11, Evert Hokkanen 11, J. Cederqvist 10, K. J. Orell 9, J. A. Silander 8, A. Karttunen 7, J. Virtanen 6, D. A. Merinen 6, A. Palomaa 6, V. Laitinen 5 ja V. Löfqvist 5.

Tilintarkastajiksi valittiin rouva Aino Putkonen sekä K. V. Varjonen ja K. Mundila, sekä varalle F. F. Hällfors, J. Grönlund ja M. Pesola, kaikki Turusta.

Brüsselin sekretariaatiin valittiin puolueen edustajiksi E. Valpas ja J. K. Kari.

2. Kokouksen loppu ja erityisiä ehdotuksia.

Kun kaikki kokouksessa esillä olevat asiat oli loppuun suoritettu, esittivät kokouksen jäsenet seuraavia ehdotuksia: M. Vuolukka luki kokoukselle seuraavan pyynnön:

Katsoen agitatsiooniasian suureen tärkeyteen, ajalla, jolloin suurin osa maaseutujemme irtolaisväestöä on tykkänään työväenaatteesta, työväenlehdistä, puolueesta ja sen tarkoituksista tietämätöntä, rohkenen puoluekokoukselle esittää seuraavaa, vaikkakin agitatsiooniasia on tällä kertaa päätetty, mutta päätetty tavalla, joka sietäisi muutoksen tässä esitettyyn suuntaan.

1. Maa jaettaisiin agitatsioonipiireihin, kaikkiaan 5:teen eri piiriin, jotka olisivat: 1:nen Turun, 2:nen Helsingin, 3:mas Tampereen, 4:jäs Oulun ja 5:des Viipurin.

2. Kullekin näille piireille antaa puoluehallinto 500 mk. vuotuista avustusrahaa, johon summaan piirin yhdistykset jäsenineen saisivat hankkia lisää, joka olisi kyllä mahdollista, kun varojen keräys ulotettaisiin asiaaharrastaviin yksityisiin jäseniinkin. Voisivatpa apuvaroja, tuntuviakin, antaa piirien osuusyhdistykset, koska työväen agitaattorit tulisivat puhumaan ja työtä tekemään osuusaatteen levityksen hyväksikin.

3. Tämä piiri-agitaattorijärjestelmä pantaisiin käytäntöön joko heti tahi vuoden 1904 alusta.

Mikä hyöty olisi näistä 5:stä varsinaisesta agitaattorista puolueellemme, sen sanomatta käsittänevät kaikki.

Yhden vuoden työ jo tuottaisi tuntuvia hedelmiä. Tuskinpa jäisi enää suurempaa seutua, joka jäisi työväenaatteesta aivan tietämättömäksi. Suuremmille lakkoseuduille voisi puoluehallinto lähettää nämät miehet kaikki. Lakon hyvin onnistumisen eduksi vaikuttaisivat he sangen tärkeinä tekijöinä. Epäkohtien julkituomisessa olisivat he myös korvaamattomasta merkityksestä. Työväenkirjallisuuden ja sanomalehtien levityksen hyväksi saisivat he suuria aikaan.

että puoluekokous purkaa päätöksensä yhden agitaattorin asettamisesta, jonka palkka tulisi noin 2,500 mk. vuodessa, ja asettaisi tämän ehdotuksen mukaan yhden sijaan viisi agitaattoria, koska ne saataisiin puoluehallinnon puolelta tuolla 2,500 mk. summalla, joka käytettäisiin edelläehdotetulla tavalla.

Pyyntö oli ollut esillä johtavassa komiteassa, mutta se oli ehdottanut sen hyljättäväksi, koska ehdotuksen hyväksyminen vaatisi kahden jo tehdyn päätöksen purkamista, ja koska siitä vain syntyisi turhaa keskustelua.

Kokous päätti pysyä entisessä päätöksessään sillä lisäyksellä, että puoluehallinto voi toteuttaa edustaja Vuolukan ehdotuksen, jos tilaisuutta siihen ilmenee.

J. Heitto: Kun ei kokous ole voinut päättää kaikissa puolueeseen kuuluvissa yhdistyksissä otettavaksi käytäntöön yhteisiä jäsenkirjoja, kun eri paikkakunnilta olevain jäsenten pitäminen yhdistyksen jäseninä vaatisi kaikkien yhdistysten sääntöjen muutosta, olisi puoluekokouksen jäsenten vaikutettava kunkin yhdistyksessään siihen suuntaan, että yhdistyksissä sallittaisiin muilta paikkakunnilta olevien puolueeseen kuuluvan yhdistyksen jäsenlipulla varustetulle henkilölle pääsy yhdistyksen huoneistoon ja kokouksiin kuuntelijaksi.

J. V. Hellberg: Kun kokoukselle on suurta ajanhukkaa siitä, että vanhoja jo ennen keskusteltavina olleita kysymyksiä tulee yhä uudestaan esille eri alustajain alustamana, väliin huonompina kuin edellisten kokousten päätökset, ja toisia aivan alustamatta, olisi vastaisten kokousten varalle saatava tällaiset tapaukset esitetyiksi.

että kysymyksiä, joista on puoluekokouksen päätös, ei oteta puoluekokouksissa esille, ellei sitä haluavalla ole esitettävänä uusia näkökohtia. Siinä tapauksessa on kysymyksen alustajan otettava huomioon ennen tehdyt päätökset,

että puoluehallinto älköön ottako puoluekokouksen ohjelmaan kysymyksiä, joille ei niiden ehdottajana oleva yhdistys ole laatinut kirjallista perustelua,

että yhdistykset päättävät kuten tähänkin asti, mitkä keskusteltavista kysymyksistä otetaan puoluekokouksen ohjelmaan.

M. Sievänen esitti kokoukselle, eikö olisi perustettava yhteistä rahastoa, joka turvaisi työntekijän, kun hän joutuu kärsimään työväenasian ajamisen tähden.

Kokous piti asiaa sangen toivottavana ja jätti sen ammattiliittojen ja tulevan ammattijärjestön ajettavaksi.

K. H. Lust ehdotti, että kokous kehottaisi puoluehallintoa toimittamaan erityisiä kravatissa tai takin rintapielessä kannettavia puoluemerkkejä.

Kokous päätti kehottaa puoluehallintoa toimittamaan yhdenlaisia jäsenkirjasia, joita puolueeseen kuuluvat yhdistykset saavat tilata puoluehallinnolta, käyttääkseen niitä nykyisten jäsenlippujen asemasta. Puvussa kannettavat puoluemerkit pidettiin epäkäytännöllisinä.

Kun ei muita esityksiä enää ollut, lopetti puheenjohtaja E. Salin kokouksen seuraavin sanoin:

Työ, minkä nyt päättynyt kokous on suorittanut, on tärkeimpiä, mitä Suomen työväenliikkeen suoritettavana on tähän asti ollut, ja se tulee pitkiä aikoja olemaan pätevänä perustuksena vastaiselle työväenaatteen kehitykselle.

Tässä työssä ovat, ilahduttavaa kyllä, kaikki olleet yksimielisempiä, kuin missään muussa puoluekokouksessa, missä minä olen ollut saapuvilla. Tämä kokous sekä sen työn tulokset todistavat, että sillä aatteella, joka meitä innostuttaa, on tässä maassa maaperä, missä se on ilahduttavan hyvin versonut. Se kehottaa meitä uskomaan, että aatteemme kaikista vastuksista huolimatta yhä levenee ja kehittyy samaan suuntaan, kuin niissä maissa, missä sosiaalidemokraattinen liike on jo miespolvet ollut huomion esineenä.

Sanoin sosiaalidemokraattinen liike, sillä tässä kokouksessa olemme me ja ne puolitoistakymmentä tuhatta, jotka riveihimme kuuluvat, hyväksyneet yksimielisesti ohjelman, mikä saattaa meidänkin maamme työväenliikkeen renkaaksi tämän nykyajan valtavimman yhteiskunnallisen liikkeen ketjussa. Se on kaunis tulos siitä verrattain vähäisestä työstä, mitä tässä maassa on sosialismin hyväksi tehty. Kun olemme nyt saaneet puolueellemme ohjelman niin kauttaaltaan ehjän, onnistuneen ja asiatamme edistävän, ehdotan, että kokous kohottaisi yksimielisen ja innokkaan kolmikertaisen eläköön-huudon sosiaalidemokraattiselle puolueellemme, jonka perustamisessa meillä on ollut onni osallisena olla. Eläköön!

Puoluehallinnon toimeenpaneva valiokunta:
T. Tainio.
K. F. Hellstén.
J. A. Salminen.
M. Saarinen.
Seth Heikkilä.
A. Lempinen.
J. H. Jokinen.

Miten voitaisiin saada osuustoiminta Suomessa koko maata ja köyhälistöä käsittäväksi?

Hannes Gebhard.

Suomen Työväen Puoluehallinto on pian pidettävään puoluekokoukseen päättänyt saada tämän kysymyksen keskusteltavaksi. Puoluehallinnon pyynnöstä saan minä tässä antaa seuraavan pohjustuksen.

Osuustoiminta on se laji taloudellista yhteistoimintaa, joka tapahtuu osuuskunnissa. Muita yhteistoiminnan lajeja ovat esim. osakeyhtiöt ja yhdistykset.

Osuuskunta taas on laji yhtiöitä, joka mitä parahimmin soveltuu vähävaraiselle kansanluokalle. Siinä voipi saada verrattain suuria aikaan ilman sanottavaa pääomaa; siinä on jäsenten osallisuus liikkeen hoitoon täydellisesti kansanvaltainen (ääni mieheen!) ja siinä vihdoin liikkeen voittoa ei jaeta pääoman mukaan vaan sen mukaan missä määrin kukin jäsen on ollut osallisena voiton syntymiseen.

Osuuskunnat voivat olla joko tavaran tuottajain, valmistajat, taikka tavaran nauttijain, tarvitsijain perustamia.

Kaikissa maissa on tietääkseni työväki aluksi ryhtynyt etupäässä tuotanto-osuuskuntia perustamaan, esim. puusepän työtä-tekevät ovat perustaneet yhteisen puusepän liikkeen, kultasepän työtä-tekevät kultasepän liikkeen. Mutta harvat tällaiset osuuskunnat ovat pitempää aikaa menestyneet. Useimmat niistä ovat lakanneet syystä, että niissä on ollut kykenemätön johto, taikka että jäsenet ovat keskenään riitaantuneet, taikka että ne eivät ole saaneet tarpeeksi luottoa. Ne harvat työväen tuotanto-osuuskunnista, jotka ovat menestyneet, eivät tavallisesti ole pysyneet osuustoiminta-aatteelle uskollisina. Kun näet liike on alkanut saada yleisön luottamusta osakseen enemmän, kuin että siihen osaa ottaneet ovat voineet omin voimin valmistaa tavaraa, on heidän täytynyt laajentaa liikettään. Silloin on noussut eteen kysymys, tuleeko uusien työmiesten päästä täysin osallisiksi liikkeestä samaten kuin sen perustajat, vaan otetaanko ne ainoastaan palkan edestä työtä tekemään. Ja melkein aina on jälkimäinen tapahtunut. Silloin osuuskunnan perustajista tulee »kapitalisteja», jotka pitävät liikkeen yrittelijävoiton omanaan; liike muuttuu silloin usein osakeyhtiöksi ja vähitellen osakkaista yksi kerää osakkeet itselleen.

Mutta kuten sanottu, verrattain harvoin ovat työväen tuotanto-osuuskunnat menestyneet, jonka vuoksi tätä nykyä ollaan jo kaikissa maissa jokseenkin yksimielisiä siitä, että osuustoiminnalla tässä muodossa ei ole suuria tulevaisuusmahdollisuuksia, kuten alkujaan oli arveltu (esim. Marx ja Lassalle).

Toisin on tavaran nauttijain perustamien osuuskuntain kehitys käynyt. Niistä vaativat suurinta huomiota n. s. kauppa-osuuskunnat (konsumtsiooniyhdistykset). Näitä alussa pidettiin verrattain vähäpätöisinä, mutta viime aikoina ovat ne saaneet osakseen yhä suurempaa luottamusta kaikissa sivistysmaissa sekä työväen, että muunkin yleisön puolelta. Sillä ne rakentavat todellisesti kansanvaltaiselle ja sosiaaliselle periaatteelle, jota vastoin tuotanto-osuuskunnat luonnoltaan ovat rajoitetun piirin etujen valvojia. Edelliset hyötyvät ja hyödyttävät niihin liittyneitä sitä enemmän, kuta enemmän niihin tulee täysin oikeutettuja jäseniä, jälkimäiset taas, silloin kun ne menestyvät, hyödyttävät jäseniään enemmän, jos ne sulkevat piirinsä ja muuttuvat »kapitalistisiksi». Tuotanto-osuuskunnilla on monta vaaraa ja salakaria edessään, kauppa-osuuskuntain täytyy menestyä, jos ne pysyvät uskollisina niille periaatteille, jotka kokemus, pitkä ja monipuolinen kokemus, on osoittanut välttämättömiksi. Ne ovat etupäässä seuraavat:

1. Jäsenten lukumäärää ei pidä koskaan rajoittaa, vaan päinvastoin on koetettava saada jäseniä mahdollisimman paljon, katsomatta siilien, mihin uskonnolliseen, poliittiseen tai yhteiskunnalliseen ryhmään he kuuluvat.

3. Jäsenten tulee sitoutua kaikissa oloissa ostamaan kaikki tarpeensa osuuskuntansa kaupasta.

7. Tavarat ovat myytävät pääasiallisesti paikkakunnalle tavallisiin hintoihin.

e. jaettava jäsenille heidän ostojansa arvon mukaan. Tätä jakoa on ensi vuosina tehtävä varovasti, katsomalla ettei varastolle panna kovin suurta arvoa ja että tarpeellisia poistoja tehdään.

9. Kaupalle on koetettava saada rehellisiä johto- ja hoitomiehiä ja heitäkin on pidettävä tarkoin silmällä usein tapahtuvien tarkastusten kautta.

Kauppa-osuuskunnat voivat sitte ryhtyä perustamaan omia osuusleipomoja, kaljapanimoja ja ehkä muitakin tuotantoyrityksiä, jotka valmistavat tavaroita ainoastaan osuuskunnan omia jäseniä varten.

Sittemmin, kun maassa on syntynyt tarpeellinen määrä kunnollisia kauppa-osuuskuntia, perustavat ne yhteisen tukkukauppaliikkeen, joka taas, kun aika on tullut ryhtyy perustamaan omia tehtaita omiksi tarpeikseen. Tällä tavalla siis voidaan odottamattoman suuressa määrässä aivan rauhallista ja rehellistä tietä myöten toteuttaa tuo vanha mutta aina uudistuva unelma »tuotantovälikappaleitten sosialiseeraamisesta».

Tässä on siis maali. Mutta miten päästä sen perille? »Miten voitaisiin saada osuustoiminta Suomessa koko maata ja köyhälistöä käsittäväksi» — on kysymyksemme.

Arvelen, että sanalla »köyhälistö» ei tarkoiteta sitä mitä sillä tätä nykyä tieteessä käsitetään, nimittäin »proletariaattia» s. o. sitä osaa väestöstä, joka on vailla sekä omaisuutta että toimeentuloa. Sillä kokemus kaikista maista osoittaa todeksi, mitä englantilainen sosialisti ja osuustoiminnan ystävä Beatrice Webb-Potter on tieteellisessä tutkimuksessaan epäämättömästi todistanut, nimittäin että osuustoimintaliikkeeseen ei liity n. s. proletariaatti eli se osa väestöä, jolla ei ole mitään vakinaista toimeentuloa eikä mitään omaisuutta. Ja onkinhan se varsin luonnollista, jos asiata rupeaa lähemmin ajattelemaan, sillä sellaiseen taloudelliseen yhteistoimintaan kuin osuuskauppaan eivät ne voi liittyä, joilla ei mitään ole taikka jotka eivät ole vakinaisesti samalla paikkakunnalla asuvia.

Niinikään on kokemus kaikista maista yhtäpitävä yllämainitun tutkijan kanssa siitä, että osuuskauppoihin eivät ole kansan varakkaimmat liittyneet.

Kauppa-osuuskuntiin on — sen osoittaa sekä tiede että kokemus — liittynyt ja siihen liittyy yhä alituisesti kasvavassa määrässä jäseneksi väkeä vähävaraisista kansanluokista yleensä, s. o. niistä, jotka muodostavat kansojen vahaavan enemmistön. Näistä vähävaraisista kansanluokista on n. s. ruumiillista palkkatyötä tekevät tavallisesti suuri enemmistö, mutta melkein aina näihin kauppa-osuuskuntiin on liittynyt myöskin käsityöläisiä ja kaikenlaisia pienipalkkaisia virkamiehiä sekä maaseudulla myöskin maanviljelijöitä. Ja kokemus on osoittanut, että siitä on liikkeelle ollut ainoastaan hyötyä, sillä, kuten jo edellisessä mainittiin, kuta useampia jäseniä siihen liittyy, sitä enemmän se voipi kasvaa ja sitä enemmän se voipi kutakin jäsentä erityisesti hyödyttää.^[1*]

On näet aivan vastoin osuustoimintaperiaatteita ja vastoin järkevää liikkeenhoitoa, koettaa rajoittaa yrityksen ostajapiiriä esim. yksinomaan »raittiusväkeen» taikka suomeapuhuviin tai ruotsiapuhuviin työmiehiin, taikka »järjestyneihin» taikka käsityöläisin j. n. e. Sillä silloinhan täytyy laittaa liian monta toistensa kanssa kilpailevaa kauppapuotia, joista ehkä ei mikään hyvin menesty, vaan kaikki syövät toisiaan. Taikka jos niitä on harvassa, niin tulisi esim. raittiusyhdistyksen perustamaan osuuskuntaan kuuluvan vaimon ehkä juosta toiseen päähän kaupunkia olevaan osuuskauppaansa ostamaan kahvia, vaikka samassa talossa ehkä olisi »järjestyneiden» osuuskauppa, ja päinvastoin. (Tällä en suinkaan tahdo sanoa ettei raittiusyhdistyksiin kuuluisi myöskin järjestyneitä ja päinvastoin.) Ymmärtäähän jokainen, että tämä ajanpitkään käy mahdottomaksi.

Mutta silloin ehkä nousee kysymys, voipiko sellainen raittiusmies, joka ei hyväksy järjestyneiden ohjelmaa, olla jäsenenä osuuskaupassa, joka on »järjestyneiden» alkuunpanema ja päinvastoin? Tietysti, niinkauvan kuin johto on hyvä, se on, niinkauan kuin johdetaan osuustoimintahengessä ja liikkeen menestymistä silmällä pitäen.

Mutta miten voipi sitten esim. »järjestynyt» ottaa osaa esim. raittiusyhdistyksen perustamaan osuuskauppaan, jos se ei käytä voiton ylijäämää sen aatteen hyväksi, minkä hän pitää kaikista tärkeimpänä, ja päinvastoin?

Tämän pulman voi selvittää erittäin käytännöllisellä tavalla. Se osa vuosivoitosta (esim. 5 % eli 10 %), joka on sopimuksen mukaan päätetty antaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin, käytetään seuraavalla tavalla: jokainen jäsen saa merkitä listalle mihin tarkoitukseen, työväenliikkeen, raittiusliikkeen tai kansanvalistuksen hyväksi, hänen osalleen tuleva osa puheenaolevasta summasta on käytettävä. Jos siis osuuskauppaan kuuluvien »järjestyneiden» ostojen yhteenlaskettu summa tekee 50 %, raittiusmielisten 20 % ja kansanvalistusta tärkeimpänä asiana pitävien 30 %, niin vuosivoitto jaetaan tämän mukaan.

Näemme täten, ettei mikään estä erimielisiä ja eri kansanluokkiin kuuluvia yhtymästä yhteiseen osuuskauppaan ja selvä järki sanoo selittämättäkin että jos he kaikki voivat yksimielisesti ja uskollisesti ja rehellisesti siihen yhtyä, niin sellainen yhtyminen on kaikkien yhteiseksi eduksi: ne muodostavat silloin armeijan, jota ei mitkään mahdit voi vastustaa.

Jotta siis vähävaraisten suuri enemmistö voitaisiin saada osuustoimintaan liittymään, vaaditaan ensiksi, että tällä alalla kaikki erimielisyydet hävitetään ja pidetään yksinomaan silmällä osuuskunnan etua.

Toiseksi vaaditaan asian menestymiseksi, että kullakin paikkakunnalla löytyy ainakin yksi tai muutamia osuustoiminta-aatteelle hartaita ja täysin luotettavia henkilöitä, jotka rupeavat alkuunpanijoiksi, ollen valmiita tekemään aluksi palkatonta ja kiittämätöntä työtä ja kestämään vastuksia ja epäluottamustakin.

Jotta nämät edellytykset voisivat syntyä yli koko maan, on tehtävä paljon työtä asian tunnetuksi tekemiseksi.

Tämän on Suomen Työväen puoluehallinto täysin oivaltanut. Viime joulukuussa toimeenpanemiin kursseihin työväen johtomiehiä varten se hankki luennoitsijan tätä asiaa selvittämään. Tähän puoluekokoukseen se on ehdottanut asian keskusteluaineeksi. Lisäksi se voipi levittää asiasta kirjallisuutta, pohtia asiaa sanomalehdissä j. n. e. Perin tärkeätä olisi, että ne, jotka asiaan innostuvat, matkustaisivat niihin kaupunkeihin (esim. Turkuun ja Tampereelle), joissa jo on pystyssä menestyksellä toimivia osuuskauppoja, niihin tutustuakseen.

»Joka tuntee tarkoitusperänsä, hän löytää myöskin tien sen saavuttamiseksi».

Koettakaamme siis kaikin voimin tehdä osuustoiminnan tarkoitusperä kaikille vähävaraisille tunnetuksi, kukin paikkakunnallaan: vähitellen he sitten löytävät tien!

Vanhuudenvakuutus.

Sen jälkeen kuin työväen puoluehallinto oli antanut allekirjoittaneen toimeksi kutsua vanhuudenvakuutuskomitean kokoon. Kutsui allekirjoittanut mainitun komitean koolle Tampereelle 12 päivänä huhtikuuta. Kutsua noudattivat hrat R. Drockila ja Yrjö Mäkelin. Sitävastoin komitean neljäs jäsen herra E. Salin ei suvainnut saapua. Myöhemmin arvoisa jäsen suvaitsi ilmoittaa minulle ei saaneensa kutsumustani jota minulla on syytä epäillä, koska kutsun lähetin hänelle samaa tietä postissa niin kuin toisillekin.

Näin muodostuneen komitean parikertaa koossa oltua, harkittiin komiteassa näin kuuluva mietintö, joka jätettiin allekirjoittaneen toimeksi saattaa puoluehallinnolle edelleen edustaja kokoukselle lähetettäväksi.

Vanhuudenvakuutuskomitean mietintö.

Useat kerrat on Suomen työväen edustajainkokouksissa ollut esillä vanhuudenvakuutusasia. Kokouksissa on lausuttu arveluita tästä asiasta puoleen jos toiseenkin. Pääasiassa kohdistuu kuitenkin mielipiteet tohtori W. Ramsayn Turun kokoukselle^[7] ja herra R. Niemen Wiipurin kokoukselle^[8] tekeniäin alustusten ympärille. Herra Ramsayn alustus Turun kokoukselle, pääasiassa siihen olettamukseen, että vanhuudenvakuutus olisi mahdollinen ainoastaan meidän maassa niin sanotun keskinäisen avunannon muodossa. Tätä tarkoitusta varten olisi alustajan mielestä perustettava vanhuudenvakuutuskassoja etupäässä jo nyt olemassa olevien sairas-, hautaus-, y. m. kassojen yhteyteen. Näin ollen olisi vanhuudenvakuutus vapaaehtoista.

Vaikka tällä mielipiteellä onkin ollut kannattajia, niin kuitenkin katsoen niihin kokemuksiin mitä komitealla on ollut tiedossa niistä maista, missä vapaaehtoisesti on koetettu vanhuuden vakuutusta aikaan saada (esim. Belgiassa ja Ranskassa). Ei komitea ole katsonut voitavan antaa käytännössä suurtakaan merkitystä. Vaan on komitea antanut huomiota etupäässä herra R. Niemen alustuksessa Wiipurin kokoukselle oleville sekä yleensä molempien niin Turun kuin Wiipurinkin kokousten enemmistön lausumille näkökannoille.

Että vanhuudenvakuutuslaitoksen pitää asettaa pakolliselle kannalle ja että vanhuudenvakuutus on pantava toimeen valtion takuulla olevana laitoksena.

Mutta meidän maamme olot eivät vielä joka suhteessa ole sillä kannalla, että vakuutusta voisi ulottaa kaikkiin sen työtätekeviin kansalaisiin. Maanviljelys on vielä jotenkin alkuperäisellä kannalla, pikkuviljelys yleinen. Torpparien ja varsinaisen irtolaisen työväen asema on sellainen, ettei varsinaista järjestettyä toimintaa suuritta vaikeuksitta heidän keskuudessaan voi saada toimeen, heidän rahalliset tulonsa useinkin ovat niin pienet, ettei heidän kannata pienimmässäkään määrässä ottaa osaa pakolliseen vakuutusmaksuun, niin tarpeellinen kuin vanhuudenvakuutus muutoin heille olisikin. Puoluehallinnon nyt asettama komitea on sen vuoksi sitä mielipidettä, että vakuutus ainakin aluksi ja kunnes voitetaan tarpeellinen kokemus miten laitos tulee toimimaan, olisi ulotettava pakollisesti ainoastaan teollisuustyöväestöön, ollen sittekin tämän luokan ulkopuolella olevalla köyhälistön osalla, s. t. s. irtolaisväellä ja torppareilla oikeus vapaaehtoisesti yhtyä vakuutukseen.

Näillä perusteilla olisi, arvelee komitea, vanhuudenvakuutus maassamme pantava toimeen. Mutta mitään yksityiskohtaista lakiehdotusta ei komitea, jolta puuttuu tarpeellisia tilastotietoja, aikaa ja varoja näin suureen yritykseen, ole voinut ryhtyä tekemään. Sellainen työ vaatii vuosikausia aikoja, tutkimuksia ulkomaiden kokemuksista j. n. e., eikä tällaiseen työhön voi ryhtyä muut kuin hallituksen varoilla ja auktoriteetilla varustettu komitea, samalla tavalla kuin ennen asetetut, esim. tapaturmavakuutusta ja torpparilakia laatimaan asetetut. Olemme senvuoksi tyytyneet ehdottamaan

että hallitus asettaisi asianymmärtävistä henkilöistä, joiden joukossa pitäisi olla työväen omiakin edustajia, kokoonpannun komitean, joka, kooten tietoja ja kokemuksia sekä niistä maista, missä vapaaehtoinen vanhuudenvakuutus jo on voimassa kuin myös niistä, missä pakollinen vakuutustapa pian tullaan ottamaan käytäntöön, ja näiden tietojen sekä kokemusten perusteella olisi komitean tehtävä seikkaperäinen lakiehdotus vanhuudenvakuutukseksi yllä lausuttujen perusteiden pohjalle.

Vanhuudenvakuutuksen toimeenpanemiseen tarvitaan tietenkin valtion kannatusta, ja ainakin aluksi jotenkin suuressa määrässä, jotta laitos saa tarpeelliset pohjarahastot. Senvuoksi olisi valtion varoista kunakin lainsäädäntökautena riittävistä tai mahdollisista ylijäämävaroista vähitellen muodostettava pohjarahasto. Tästä samoinkuin komitean asettamisesta olisi ensitulevilla valtiopäivillä — jos mahdollista kaikissa säädyissä — esitettävä anomuksia, ja niitä edustajain sekä järjestyneen työväestön kannatettava siihen määrään, että saataisiin säätyjen enemmistöt asian puolelle.

Mihin toimenpiteisiin puoluekokous katsoo tarpeelliseksi ryhtyä, että yhä uusiintuva työttömyys saataisiin ajoissa ehkäistyksi?

Alustaja M. Hälleberg.

Kaikista yhteiskunta-kysymyksistä on työttömyys kysymys vaikein. — Työttömyyden poistaminen on mahdotonta nykyisestä yhteiskunnasta, jossa tuotanto perustuu yksityisomaisuuteen ja vapaaseen kilpailuun.

Työttömyyttä on kyllä ollut olemassa jo vanhoina aikoina. Mutta työttömyys oli silloin toisen luonteista, kuin mitä se on nyt.

Luonto ja sen aarteet olivat kaikille avoinna. Ahkeruudella ja työllä voi jokainen ottaa elatuksensa luonnosta.

Nyt on maa ja kaikki sen rikkaudet muutamain harvain hallussa, jotka eivät itse paljon viljele niitä eivätkä anna toisten viljellä muuten, kuin heidän määräämillänsä ehdoilla. Ja ehdot ovat useasti sellaiset, että täytyy luopua koko tuumasta ottaa toiselta vuokramaata viljeltäväksi.

»Kyllä tekevällä työtä on», sanoo sananlasku ja on totta että se ennen on pitänytkin paikkansa, mutta nyt ei enää.

Silloin kuin käsityö oli vallalla, kuin ei vielä ollut koneita, oli käsityöläisten asema turvattu. Työtä riitti kaikille kunnollisille työntekijöille läpi vuoden.

Kilpailu ei ollut edes vapaa, oppiin pääsy oli rajoitettu ja työn-antajan asema erikois-oikeuksilla turvattu.

Kaikki, mitä valmistettiin, saatiin myödyksi. Ei syntynyt liikatuotantoa, mikä olisi pakottanut vähentämään valmistusta ja erottamaan työntekijöitä.

Maalaistaloudessa valmistettiin melkein kaikki itse: vaate-, talous-, sekä huonekalut y. m. ja ostettiin kaupungeista ainoastaan suolaa.

Nyt eletään toisiksi muuttuneissa oloissa. Kaikkialla otetaan koneet käytäntöön, ja kilpailussa koneet voittavat käsityön, sillä koneilla valmistetut tuotteet ovat hintansa puolesta halvemmat, ja ostava yleisö ostaa sieltä, mistä saa tarpeensa halvimmalla. Näin pakotetaan käsityöläinen hylkäämään ammattinsa. Tosin on kullakin vapaa tehdä työtä, jos ei yhtä sovi, niin toista, mutta kysymys on siitä, elääkö sillä työllä. Se on tuo huippuunsa kehittynyt kilpailu, mikä tappaa kaikki pikkuyrittelijät, aniharvat onnistuvat jonkun verran.

Me elämme koneitten ja suurtuotannon aikakaudessa, jossa vallitsee vapaa kilpailu. Tämä kilpailu on omituinen siitä, että jokainen valtio koettaa voittaa toisen valtion, ja saada tuotteensa niin halvaksi, niin riittäväksi, että se voisi tunkea kaikki muitten tuotteet syrjään, ja valloittaa kaikki ostajat.

Jokaisessa valtiossa eri yksilöt teollisuuden sekä kaupan alalla koittavat myöskin saavuttaa tuota yksinvaltiaan asemaa ja voittaa naapurinsa.

Tämä halpain tuotteiden valmistaminen onnistuu niille, joilla on suuret pääomat ja voivat ostaa uusimmat, valmistuskykyisimmät koneet, sekä ostaa raaka-aineita suurissa summissa.

Toinen halvaksi saamisen ehto on se, että työntekijöille pyritään pidentämään työ-aikaa ja maksamaan pienempiä työpalkkoja.

Halvat tuotteet merkisevät halpoja työpalkkoja, ja se tekee kansain enemmistön kykenemättömäksi ostamaan ja kuluttamaan sitä tuotemäärää, mikä on valmistettu. Jos tuotanto on runsaampi kulutusta, niin siitä syntyy liikatuotanto, se on tarpeeton tuotanto. Tästä seuraa ettei kaikkea mitä on kaupattavaksi valmistettu saada myydyksi eli vaihdetuksi rahaksi.

Kauppias on ottanut tavaroita velaksi tehtailijalta eikä saa myydyksi niitä. Vekselit lankeavat maksettaviksi, eivätkä tavarat muutu rahaksi. Hänellä on rahapula ja konkurssi edessä. Tehtailija ei saa myöskään tilauksia. Makasiinit ovat täynnä, ja uusien tuotteiden valmistaminen olisi hulluutta, ennenkuin entiset on myyty.

Kilpailu on ollut järjetöntä, ilman mitään tietoa siitä, minkä verran kukin on valmistanut. Ei ole ollut mitään tietoa, kuinka paljon ostetaan ja kuka ostaa.

Tuotanto on paljon huimempi kulutusta ja silloin käy samoin kuin koneen, johon ajetaan enemmän raaka-aineita kuin se kerkeää niitä toisen kautta sisästään valmiina ulospurkaamaan. Kone seisattuu tahi särkyy. Vaan tasaisesti ei se voi käydä. Samoin käy yhteiskunnankin, sen kulkue ei voi olla tasaista, jos tuotanto on kulutusta runsaampi.

Tästä syntyy jo ylempänä mainittu tarpeeton tuotanto, josta on seurauksena rahapula ja työttömyys.

Tämä työttömyys, enemmän kuin mikään muu, todistaa nykyisen tuotantotavan luonnottomuutta ja vie väkistenkin nykyisestä järjestelmästä uuteen sosialistiseen tuotantojärjestelmään, jonka perustana ei ole yksityisomaisuus eikä kilpailu, vaan yhteis-omaisuus ja yhteinen tuotanto, mikä vastaa kansan tarpeita.

Sen avulla voidaan koneitten tuottama hyöty tasata koko ihmiskunnan yhteiseksi hyvinvoinniksi. Työttömyyttä ei ole: se on porvarillisen yhteiskunnan työtätekeväin ihmisten kirous.

Alustettavani kysymys ei sisällä työttömyyden poistamista, vaan miten se saataisiin ehkäistyksi?

Mitä työttömyyden ehkäisykeinoja on porvarillisella yhteiskunnalla? Työväenpuolueen ohjelmassa on väliaikaisina vaatimuksina mainittu 8-tunnin pisin sallittu työpäivä ja elintarpeisiin riittävä alin palkka lain kautta määrättävä, sekä näiden lisäksi yli- ja yötyö kiellettävä, joita sallitaan vaan poikkeustapauksissa.

Nämä vaatimukset sisältävät keinon ehkäistä työttömyys. Lyhennetyn työpäivän avulla hankitaan useammalle tilaisuutta työnsaantiin. Sillä on työnpuutetta poistava luonne.

Yli- ja yötyön myöntäminen on työnantajilla usein keinona ryöstää työntekijöiltä lyhennetyn työpäivän tuottama taloudellinen hyöty, mikä siitä muuten koituisi työväelle.

Kuin yötyö kielletään, niin silloin täytyy ottaa päivällä työhön enempi työväkeä, ja liikkeen täytyy olla vakavampaa, kun kilpailua on ehkäisemässä työväen suojeluslait. Riittää alin palkka, mikä on työstä maksettava takaa työväen kulutuskyvyn paremmin kuin muuten.

Työväen kulutuskyky takaa liikkeen harjoittajan tasaisen edistyksen, joten ei niin pian synny liikatuotantoa, rahapulaa eikä työttömyyttä. Työttömyyttä lieventäviä keinojakin on vaikka ne eivät estä työttömyyttä syntymästä. Tärkein niistä on vakuutus työttömyyttä vastaan. Työttömyysvakuutusta on neljää eri lajia: ammattiyhdistysten perustamat työttömyyskassat, joista annetaan apua ammattiyhdistysten jäsenille; kuntain ylläpitämä vakuutus; ja vakuutuskassat joihin jokaisella määrättyjen ehtojen täyttäneellä työläisellä on oikeus vakuuttaa itsensä. Lain määräämä pakollinen työttömyyden vakuutuksen aate on jo voittanut alaa, vaikka sitä tosin ei vielä ole missään käytännössä.

Enimmän käytännössä koeteltu työttömyysvakuutus on ammattiyhdistysten työttömyyskassain. Tätä työttömyysvakuutusta työväen puolelta suositaan sentähden, että se pitää paremmin työläiset järjestöissä, kun taas sellaisissa ammattiyhdistyksissä, joilla ei ole työttömyyskassoja, jäseniä tulee ja menee.

Ammattiyhdistysten työttömyysvakuutuksen onnistuminen on siinä, että ammattikunta ankaroilla oppilaaksipääsy rajoituksilla suojellaan liialliselta kilpailulta; että ammattikunnan työttömäin jäsenten luku on niin pieni kuin mahdollista, ja että ammattiin hyväksytyt joksikin kuuluvat paikkakunnan ammattiyhdistykseen ja yhdistys koko maata käsittävään liittoon.

Jokainen on velvollinen liittymään työttömyyskassaan, ja maksut sekä apurahat ovat eri suuruisia eri ammattikuntain työttömyyskassoissa.

Ammattikunnat, joilla ei ole oppiaikaa ammatin yksinkertaisuuden tähden, ovat avoinna kaikille tulokkaille, ja niistä suuri määrä työttöminä vuosittain eli aika-ajoittain, niin että työssä olevat eivät korkeilla jäsenmaksuillakaan kykene niitä työttömiä elättämään.

Työttömiksi tavallisesti joutuvat ensiksi vanhemmat ja vähemmän kykenevät nuoret. Ne taas, jotka erityisen kykynsä vuoksi saavat aina olla työssä; katsovat itsellensä liikarasitukseksi elättää näitä heikompia tovereitaan, ja mieluimmin eroavat koko yhdistyksestä, joten tällaisten kassain menestys riippuu oppilas-oloista ja ne ovat korkeitten jäsenmaksujensakin vuoksi ainoastaan työväen kermakerrosten turvana, joten meidän avonaiset yhdistyksemme eivät niitä kykene ylläpitämään.

Kunnallista työttömyysvakuutusta on Sveitsissä koiteltu. Niiden järjestämisestä on kunnalle se hyöty, että vaivaishoitokustannukset vastaavassa suhteessa vähenevät mikäli työttömyydestä johtuva puute poistetaan. Mutta tätäkin järjestelmää vaivaa se, ettei se tule kansan hyväksi. Toinen kunta perustaa työttömyyskassan, toinen ei; siis tätäkään tietä ei päästä päämäärään ja yksityisillä kassoilla yksilön vapauteen luottaen ei päästä entistä pitemmälle. Sairas- ja hautausapukassat meillä osoittavat, kuinka pitkälle vapaaehtoisuuden tietä päästään.

Lain määräämä pakollinen työttömyysvakuutus on ainoa koko kansaa varten oleva vakuutus, josta voi toivoa jotain turvaa työttömyyttä vastaan.

Tämän vakuutuksen suhteen pelkäävät ne, jotka pitävät ammattiyhdistysten työttömyysvakuutusta parempana, että jos vakuutus olisi valtion huostassa, niin sitä vallassa-olijat käyttäisivät työväenliikettä vahingoittaakseen, toimittamalla lakkotilassa oleviin työpaikkoihin työttömiä lakkopettureiksi.

Saksassa luulivat sen maan silloiset lainsäätäjät pelastavansa työväen sosiaaldemokraattien vaikutuksesta ottaessaan työväen vakuutuksen valtion huostaan. Onko tässä onnistuttu? Ei! Sosiaaldemokraattinen puolue on vain kasvanut, joten herrat olivat väärin laskeneet asian kulun.

Muita työttömyyden ehkäisykeinoja on, että kunta sekä valtio työttöminä aikoina työväenvaatimuksesta panevat toimeen yleisiä töitä silloin, kuin yksityiset eivät kyllin riittävästi tarjoa työnansiota. Töiden ei tarvitse olla hätäaputöitä, joista maksetaan useasti niihin turvautuville nälkäpalkkoja.

Työt tulee panna toimeen harkinnan mukaan tuntipalkoilla ja ilman välikäsiä, sekä maksaa paikkakunnan oloja vastaava riittävä alin palkka.

Tällaisten töitten saamiselle on suureksi hyödysi varmoihin numeroihin perustuva tilasto työttömyyden laajuudesta.

Tämä tilasto olisi toimitettava kunnallisten työnvälitystoimistojen ja järjestyneen työväen myötävaikutuksella.

Kunnalliset työnvälitystoimistot ovat myöskin joksikin hyödyksi, vaikka eivät voikkaan tarjota työtä, niin voivat maksuttomasti ottaa tietoja, mistä mahdollisesti voi saada työtä ja sitten kerätä tilastoa työttömyydestä. Järjestynyt työväki voi vaikuttaa, ettei työväenpuolella anneta vääriä tietoja työttömyydestä, jotta saatu tilasto tulisi luotettavan tarkka.

Yhtenä pienenä työttömyyden lievennyskeinona on ulkomailla käytetty maanviljelyssiirtolain perustamista. Tällaisia siirtoloita täysin kooperatiiviselle pohjalle olisi meilläkin maanviljelystyöväen keskuuteen perustettava sekä saatava niille valtiolta kannatusta kuoletuslainain muodossa.

1. Työttömyyden poistamisen varmin keino on yksityisomaisuuteen perustuvan tuotantojärjestelmän muuttaminen koko kansan yhteisomaisuuteen perustuvaksi yhteistuotannoksi. Tämän päämäärän saavuttamiseksi on jokaisen työttömyyden poistamista tahtovan tarmokkaasti työkenneltävä, että se pian toteutuisi.

1. Työpäivän lyhentämiseen 8:tuntiseksi on entistä enemmän pantava huomiota ja se laissa määrätyksi;

3. Kullakin paikkakunnalla elintarpeisiin riittävä alin tuntipalkka on laissa määrättävä.

1. Lain määräämä pakollinen työttömyydenvakuutus on saatava toimeen. Vakuutusmaksuista suorittaa ²⁄₃ valtio ja ¹⁄₃ vakuutetut itse;

2. Ammattiyhdistykset saavat perustaa työttömyyskassoja, missä se vain on mahdollista;

3. Kunnallisia työnvälitystoimistoja on perustettava ja kerättävä tilastoa työttömyydestä;

4. Kuin yksityiset eivät tarjoa riittävää työnansiota, on kunta sekä valtio velvollinen toimeenpanemaan yleisiä töitä ja maksamaan riittävän alimman tuntipalkan;

5. Perustettava maanviljelyssiirtoloita täysin kooperatiiviselle pohjalle ja saatava niille valtion kannatus kuoletuslainan muodossa.

Olisiko tuleville valtiopäiville tehtävä esitys pisimmän sallittavan työpäivän ja alimman tuntipalkan määräämisestä lain kautta?

J. A. Salminen.

Käsittääkseen hyödyn ja laissa määrätyn pisimmän työpäivän ja alimman palkan välttämättömyyden on etupäässä tunnettava yhteiskunnan tuotantojärjestelmä ja pitkän työpäivän vahingollisuus.

Nykyisen yhteiskunnan tuotantotapa on, kuten tunnettu, kapitalistinen. Niinkuin menneenä aikakautena olivat orjat tuotannon vaikuttavaisena osana ovat nykyään niinkutsutut »vapaat» työntekijät, yhteiskunnan välttämättömien tarve-aineitten valmistajina. Samaten kun orjat orja-aikakautena olivat riippuvaiset herroistansa on nykyään työntekijät riippuvaiset pääoman omistajista. Löytyy ihmisiä kun aina huutavat että nyky-ajan työntekijät ovat vapaita, mutta todellisesti nykyinen yhteiskunta antaa vapautta ainoastaan harvoille — ei työntekijöille — sillä työntekijäin niukka toimeentulo suuresti rajoittaa hänen vapauttansa. Niinkauvan kuin työvoimaa on tarjonna, on kapitaalilla valta määrätä työntekijälle palkan, joka useammassa tapauksessa on puoleksi nälkäpalkka — ja vieläpä kurjan mitätön palkka. Onko tämä vapautta? Kun itse tahtoo tehdä kurjan huonolla palkalla työtä niin silloin ei ole kaikille tarpeeksi työtä. Tällaiseen työttömyyteen ja alhaisiin nälkäpalkkoihin ovat suureksi osaksi syynä että työpäivän pituutta on tahdottu pitää entisessä mitassaan vaikka on hankittu paljon koneita teollisuuden palvelukseen ja paranneltu vanhoja koneita, joiden avulla tuotanto on suuresti lisääntynyt. Koneiden avulla on myöskin työnteko käynyt niin yksinkertaiseksi, että työt ovat joutuneet naisten ja lasten tehtäviksi, jonka takia kilpailu työnsaannista työntekijäin kesken on lisääntynyt. Tällainen tila useassa suhteessa on huonompi kuin orjuuden aikakaudella — silloin saivat orjat omistajiltansa kuitenkin ravinnon, asunnon ja vaatteet. Tämä oli orjain omistajille eduksi että he pitivät orjiansa työkykyisinä, mutta nykyajan työntekijöistä ei työnantajan tarvitse mitään huolehtia jos hänen työntekijöillään on asuntoa, ruokaa ja vaatteita, huolimatta siitä että he myöskin ovat työntekijöistä riippuvaisia. — Kapitaali ottaa korvaukseksi suurimman osan työstä, mutta sillä ei ole mitään velvollisuutta työntekijöitä kohtaan, nämä alistukoot kapitalismin painon alle ja myöskin kantakoot epäjohdonmukaisen kapitalistisen yhteiskunnan järjestelmän seuraukset, joko nämä sitten johtuvat liikehuijauksista ja liikepulista tai muista olosuhteista, jotka suuresti edistävät työttömyyttä ja kurjuutta.

Työntekijät riippuvat täydellisesti kapitalismista, jota voi yhtä hyvin kutsua orjuuden ikeeksi kun mitään muutakin järjestelmää tahansa.

Työ on rikkauden lähde, on peittämätön totuus, jota ei voi kukaan kumota. Ilman työtä ei voida mitään kapitaalia koota. Mutta tästä huolimatta annetaan työlle peräti pieni osa työn tuottamasta kapitaalista. Kapitaali työn kautta kokoo yhä enemmän kapitaalia ja painaa sillä työtä, jonka kautta työntekijät joutuvat kapitaalin orjiksi. Tällainen yhteiskuntajärjestelmä käy ajan pitkään sietämättömäksi. Saadaksemme tähän epäkohtaan parannusta on meidän saatava laissa määrätty pisin työpäivä ja alin palkka.

Kun laissa määrätty normaali työpäivä otetaan käytäntöön, on luonnollista että työntekijät tahtovat pitää viikkoansionsa samallaisina kun silloinkin olivat jolloin tehtiin pitempiä työpäiviä: tämä on saavutettavissa.

Laissa määrätty noVmaalityöpäivä ei itse asiassa ole mitään uutta. V. 1827 pani tunnettu englantilainen työväen ystävä Oven tehtaassaan Lanarkissa 10 tunnin työpäivän käytäntöön. Muutama vuosi senjälkeen tuli Englannin parlamentti pakotetuksi ottamaan normaalityöpäivän keskustelunalaiseksi, joka kuitenkin vasta vuonna 1863 laissa vahvistettiin. Englannin työväenluokkaa oli niin rasitettu, että sen ikäraja oli painunut hyvin alhaiseksi, joka oli hirveä koko valtakunnalle.

Tämä kyllä näyttää omituiselta sille joka ei ole asiaa ajatellut, että pitkä työ-aika kuolevaisuuteen niin suuresti vaikuttaa, mutta jos ajattelee syvemmältä asiaa, niin heti sen käsittää etenkin suurista teollisuusmaista, joissa tehdään kiihkeästi työtä tehtaissa että työntekijäin ikäraja säännöllisesti lyhenee sen perusteella kun voimat vähenee.

Fysiologit ovat kauan aikaa etsineet työntekijäin lyhyeen ikärajan syitä ja melkein kaikki ovat tulleet siihen lopputulokseen, että syy on luettava pitkän työpäivän syntiluetteloon, joka on yhteydessä ylituotannon, pienen palkan ja huonon ravinnon kanssa.

Kun työntekijällä on ainoastaan 600 mkan vuotuinen tulo, joka on kaikessa tapauksessa liian hiukan perheen ylläpitämiseksi ja jos tästäkin vielä vähennetään 10 prosenttia niinkuin usein tapahtuu, niin tämä vähennys tulee ehdottomasti koskemaan ravintoainesten supistuksen osalle. Kun sittekin on tehtävä työtä pitkiä päiviä, niin tämän kautta voimat yhä vähenemistään vähenevät, eikä ihminen saa tarpeellista määrää ravintoa joka taas uusia voimia lisäisi. Tämän takia on normaalityöpäivän saaminen käytäntöön välttämätöin.

Pohjois-Amerikan yhdysvalloissa tehtiin monta yritystä itsenäisen työsopimuksen aikaan saamiseksi, mutta kun neekeri-orjuus oli osassa valtiota vallalla tuli kukin tällainen yritys lamautetuksi. Porvarisota teki kuitenkin käänteen tähän ja seuraus siitä oli että ryhdyttiin agiteeraamaan 8-tuntisen työpäivän hyväksi. V. 1866 Baltimoressa pidetyssä yleisessä työväenkongressissa pantiin kaikkein suurin paino siihen että työntekiät ovat vapautettavat kapitalismin orjuudesta ja saatava laki, joka määrää 8-tuntisen normaalityöpäivän kaikkiin Amerikan yhdysvaltoihin. Samana vuonna lausuttiin Genfin kansainvälisessä kongressissa että 8-tunnin normaalityöpäivän aikaansaaminen on välttämätöin vaatimus. Ja samaan aikaan päättivät Newyorkin työntekijät 8-tunnin työpäivän käytäntöön ottamisesta.

Muutama aika takaperin on Itävallassa normaalityöpäivä otettu käytäntöön. Myöskin muissa maissa on normaalityöpäivä pantu käytäntöön niinkuin Sveitsissä y. m. Tämä todistaa sitä että se on ollut välttämätöin ja samoin se on oleva meilläkin. Meillä ei ole enään varaa hukata aikaa sen toteuttamisen vartoomisessa. Meillä ovat samallaiset olosuhteet, samallaiset edellytykset ja samallainen kapitalistinen järjestelmä kuin muissakin maissa. Kilpailujärjestelmä hurjine liikehuijauksineen painaa työntekijät samallaiseen kurjaan tilaan täällä niinkuin muissakin Europan maissa. Me olemme jo tavallisen pitkällä sillä tiellä. Palkat painuvat ales ja elintarpeet kalleentuvat.

Saadaksemme kansalaisillemme sellaisen toimeentulon että he viihtyvät tässä maassa, on ihan välttämätöntä että alin palkka ja lyhin laissa määrätty työpäivä on säädettävä. Näitten toimenpiteitten kautta koko kansakunnan vaurastumista edeltäpäin arvaamattomassa määrässä kohotetaan. Etenkin terveydelliset syyt pakottavat täälläkin työpäivää lyhentämään 8-tuntiseksi kun muuallakin on tapahtunut. Meidänkin maamme tarvitsee ennen kaikkia terveitä ja työkuntoisia kansalaisia. Sairaloisuus ja kivuloisuus ovat niin yksityisten kuin koko yhteiskunnan rasitus ja painajainen.

Poistaaksemme yhteiskunnasta köyhyyden, puutteen ja kurjuuden vaikkapa vaan muutamilla prosenteilla on sekin askele eteenpäin. Alimman palkan määräämisestä kunnan ja valtion töissä on jo pitkät ajat puhuttu ja kirjoitettu ettei siitä paljon sanomista enään ole. Eräs näkökanta tämän vaatimuksen toteuttamiseksi kuitenkin äskettäin on ilmennyt. Se on lyhyesti tämä. Koska hallituksen ehdotuksessa äänioikeussuhteitten korjaamiseksi oli vaatimus, että kullakin kansalaisella joka itsellensä äänioikeuden saisi tulisi olla kaupungissa 800 markan ja maalla 500 markan vuositulot. Kun tällainen tulojen määräys on ehtona kansalaisoikeuden saamisessa, niin olisi ihan epäjohdonmukaista jos ei myöskin laissa olisi määräys alimmasta palkasta, jonka luonnollisesti tulee olla niin suuren että sen kautta kukin saavuttaa itsellensä täydelliset kansalaisoikeudet. Tämä ehto on ihan ehdottomasti saatava toteutumaan, sillä monelle tuhannelle varattomalle valitsijamiehelle tämä tulee olemaan ainoana pätevyystodistuksena sen sijaan kun parempiosaisilla tulevat olemaan lisänä sivistys- ja perhesuhteet y. m. lisä-äänien saamiseksi.

Alimman palkan vaatimus tässä muodossa on niin luonnollista ja päivän selvä ettei kukaan asiaa ajatteleva ihminen voi hyvällä omalla tunnolla katsoa kohtuuttomaksi ja vaatimusta vääräksi muulla syyllä, kun ettei tahdo myöntää kaikille Suomen kansalaisille täydellisiä kansalaisoikeuksia. Mitä taas itse palkkaan tulee on taas tuo 500 markan ansio maallakin niin mitättömän pieni perheellisen miehen vuotuiseksi ansioksi, ettei sillä muulla tavalla elää kun kaiken muun paitse ravinnon itseltään kieltämisellä. 500 mkan ansio jaettuna 300 työpäivään ei tee täyttä 1 mkaa 67 p:iä päivältä, jota ei rehellisellä mielellä voisi puolustaa palkaksi, mutta kun tiettään että tästäkin vielä paljon alempiakin palkkoja nykyään maksetaan, voi tätä sillä perusteella puolustaa että sen kautta kansalaiset saavat itselleen kansalaisia äänioikeuden.

Samalla perusteella on kaupungissakin saatava vuotuinen 800 mkan alin palkka laissa säädetyksi. Tämä 800 markan palkka tekee 300 työpäivää kohden jaettuna 2 markkaa 67 penniä. Tällaisen pienen palkan ansaitsian ei tosiaan kannata elää muualla kun kaupunkien esikaupungeissa ja huonosti niissäkin. Tämä alin palkka on määrättävä vähintäin 2 markaksi päivältä maalla ja 3 markaksi kaupungeissa, siltä varalta kun sattuu luonnon esteitä ja sairauskohtauksia. Muuten voi sattua niin ettei saavutakkaan itselleen täydellisiä kansalais-oikeuksia, vaikka ahkerasti vuoden ajan ahertaakin yhteiskunnan hyväksi.

Työväen osuusliikeasiasta.

M. V. Vuolukka.

Yksiä oppisuuntia seuraten ei ihmiskunta ole koskaan tyytynyt pyrkimään mihinkään inhimillisen ajatuksen synnyttämään toivojen päämaaliin. Kaikilla eri aloilla on luova nerokkaisuus ja äly koettaneet keksiä aina uusia keinoja ja eri oppisuuntia avarruttaakseen näköpiiriä ja voidakseen käytännössäkin viedä ihmiskuntaa yhä korkeammille kehityksen kukkuloille. Samaa asiaa tarkoittavat suuret aatevirtauksetkin ovat puhjenneet esiin useampia eri uomia, muodostuen siten hieman eroaviksi oppisuunniksi, vaikka niiden alkulähde, esiintymistavat ja lopputarkoituskin ovat olleet koko lailla yhtäläiset. Maailman köyhälistön yhdenvertaisuuteen ja ihanneyhteiskuntaan tähtäävät kohoamispyrinnötkin ovat itselleen raivanneet monta toisistaan eroavaa aatesuuntaa. Näistä mainittakoon ainoastaan yleisimmin alaa voittaneet pääsuunnat, jotka ovat: ammatillinen, osuuskunnallinen ja varsinainen valtiollinen sosialistinen aatesuunta. Niistä otamme tässä erityisen tarkastelun alaiseksi osuusaatteen olemassa olon oikeudet sekä sen suhteen varsinaiseen valtiolliseen sosialismiin.

Aluksi emme voi kuitenkaan olla erityisesti huomauttamatta sitä, että kaikillakin yllämainituilla aatesuunnilla on aivan yhteistä vähäväkisten kohottamispyrinnöt ylös sorronalaisesta asemastaan. Ja että yksityisiä luokkaetuja vastaan ovat nämä jokainen aatesuunta taistelukalpansa kohottaneet. Vapautusta luokkavallan orjakahleista, yksityisomistuksen ja tuotantojärjestelmän liikanaisesta kiristämisestä vaativat ne mikä heikommin, mikä voimakkaammin. Kaikkien tasa-arvoisuus niin oikeuksien nauttimisessa kuin velvollisuuksien täyttämisessä on näiden suuntien alkuperäinen sisäinen ydin. Kaikki kaikille, on niiden pohjavaatimus. Kaikkien onni ja hyvinvointi lopullinen päämäärä. Luonnottomat ja väärät etuoikeudet pois ja tyytyköön kukin yksilö omaan todellisesti ansaittuun osaansa. Välttämättömät ajan kehityksen tuottamat kohtuulliset tarpeet kaikille. Inhimillisyys korkeimmassa, jaloimmassa ja täydellisiinmässä mitassaan kauttaaltaan voimaansa.

Näissä korkealle tähtäävissä pyrkimyksissään käyttävät sanotut eri aatesuunnat enimmäksi osaksi yhtäläisiä keinojakin niinkuin yhteenliittymistä. Koko köyhälistöä vaativat he veljelliseen liittoon ja yhteistyöhön keskenään, siten voimakkaammin ajamaan asiaansa. Ja kuitenkaan nämä aatesuunnat eivät voi olla paljonkin eroamatta toisistaan niin taistelutapaansa kuin tuloksiinsa katsoen. Toisten toiminta takertuu enemmän hetkelliseen ja paikalliseen kun toiset taas tähtäävät yleisempää ja pysyväisempää. Siitä seurauksena on ollut ankarat keskinäiset taistelut eri aatesuuntien ja niiden edustajien välillä. Eritoten kovat ovat ne kiistat olleet, mitä erimaissa on tapahtunut varsinkin osuusaatteen kannattajain ja varsinaisten sosialistien kesken. Kumpikaan niistä ei ole tahtonut suvaita toisilleen elämisen oikeutta ja edistymismahdollisuutta. Yksinoikeutta ovat ne molemmat suunnat vaatineet, myöntämättä kaikin ajoin olevansa edes sukulaisen suhteessa toisiinsa tai tovereita samalla suurella yhteisellä työvainiolla, joitten tulisi toisiaan auttaen ja tukien veljellisesti käydä kohti samoja vihollisjoukkoja sekä samaa suurta ihanaa tulevaisuutta.

Pienimpänä syyllisenä kiistoihin ei ole suinkaan olleet osuusaatesuunnan yksipuoliset kannattajat, jotka ovat unohtaneet alussa eteen otetun päämäärän ja hurmautuneet pikkuporvarimaisuuteen niiden pienten aineellisten voittojen houkuttelemana, joita osuustoiminta on voinut jäsenilleen vuosi vuodelta tuottaa. Sitä eivät varsinaisen sosialismin kannattajat ole luonnollisesti voineet itseltään ja suurilta joukoilta salata, koska he ovat aina pyrkimyksissään pitäneet silmällä koko köyhälistön vapauttamistyötä, sen sijaan kun osuuskuntalaiset ovat kohdistaneet enimmän hyvän haalimisen oman itsensä kohdalle. Ihmeteltävää ei siis ole ollut tuomio, jonka sosialistit ovat osuuskuntalaisille antaneet, että ne ovat työväen ihanneyhteiskuntaan pyrkimysten miltei pahimpia vastustajia.

Sitä ei itse osuusaate semmoisenaan kuitenkaan voi oikein käsitettynä ja käytäntöön pantuna olla, vaan on sillä vähintään sisaren oikeus veljeään varsinaista sosialismia kohtaan. Sillä osuusaate on syntynyt täydellisesti samoista maailmanparannusajatuksista kuin valtiollinen sosialismikin. Osuusaate on oikeastaan vanhempi eli sosialismin edelläkävijä, vaillinaisempi ensimuoto, niin teoriialliseen selvitykseen kuin käytännölliseen alkuunsa nähden.

Osuusaatteen varsinainen suurin oppi-isä ja teoreetikko on Robert Oven. Hänen vaikutusrikkain elämänaikansa oli 19:sta vuosisadan edellisellä puoliskolla kun taas pää-sosialistifilosoofin Karl Marxin aika oli jälkimäisellä. Oven jo lausui yhteiskunnan uudistamista kiihkeästi vaativissa esityksissään kaiken sitten myöhemminkin esiintyneen sosialismin alkusiemenet ja perusidut kuten Sombart sanoo. Sitten jälestä Marx jättiläisnerollaan loi ja kehitti valtiollisen sosialismin teoriat siihen täydellisyyteensä, joita ei pääkohdissaan näihin päiviin asti ole voitu lähipitäinkään kumota. Oven niin muodoin käsittäen koko yhteiskuntajärjestelmän uudistamisen välttämättömyyden, ei voinut suinkaan panna ehdotonta pääpainoa osuusaatteelle, varsinkaan sen luontoiselle, jona se nyt käytännössä enimmäksi osaksi esiintyy. Hän vaan ajatteli osuusaatetta yhdeksi keinoksi, joka täydellisesti toimeenpantuna, voisi aikaansaada yhteiskunnan uuden olomuodon syntymisen vanhan tilalle.

Oven lähti, kuten varsinaiset sosialistitkin, täydellisesti siitä vakaumuksesta, että nykyinen kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on suurin syyllinen kaikkeen olemassa olevaan inhimilliseen kurjuuteen, jonka vuoksi järjestelmä on perin pohjin uusittava. Mutta näitä tosiasioita nykyiset osuusyhdistysläiset enimmästi karttavat ajatella ja välttelevät niitä ottamasta huomioon heille kuuluvina asioina.

Ihmiset ovat, väitti Oven, kokonaan synnynnäisten ominaisuuksien ja ulkonaisten olosuhteiden muodostamat, eivätkä siis teoistaan vastuunalaisia. Ja koska näistä kahdesta tekijästä ulkonaiset olosuhteet ovat tärkeämmät kuin synnynnäiset, niin niistä pääasiallisesti riippuu ihmisen elämä. Jos siis olosuhteet ovat suotuisat, tulevat ihmisetkin hyviksi ja onnellisiksi. Yhteiskunnan pitää siis olla senlaisen, että ulkonaiset olosuhteet, joissa ihmiset elävät, ovat suotuisat kaikille. Siis pääasiallinen ajatus Ovenilla oli jokseenkin sama kuin varsinaisilla sosialisteilla on, että pääpaino on pantava yhteiskunnan uudistamiselle, joka Ovenin mielestä voi helpoimmin tapahtua osuusaatteen kautta, yhteiskunnan muodostamisella osuuskunnalliseksi.

Että Oven ei keksinyt tehoisampaa käytännöllistä keinoa yhteiskunnan uudistamiseksi kuin osuusaatteen, ei suinkaan lyö mitenkään alas Ovenia seisomasta samalla sosialistisella maaperällä ja tähtäämästä samaan päämaaliin kuin Marx. Aika parempien keinojen eli valtiollisen sosialismin keksimiselle ei ollut vielä silloin tullut. Osuusaate yhteiskunnan yleisempään ja perinpohjaisempaan uudistamiseen näyttäytyi kuitenkin aivan kykenemättömältä. Parhaiten todistaa sitä varsinaisen valtiollisen sosialismin syntyminen ja se huomio minkä se joka puolella osakseen sai, ystäviltään äärimmäisen ihailun ja vastustajiltaan yhtä äärimmäisen vihan muodossa. Osuusaatteen oli siis astuttava alemmalle asteelle uuden maailman vapahtavan opin valtiollisen sosialismin rinnalle.

Kuitenkaan ei osuusaate ole niin ala-arvoisista aineksista kokoonpantu, että se olisi jäänyt sosialismin sivulla aivan epähuomioon ja murtunut, vaan on se osoittanut omaavansa elinvoimaisia ominaisuuksia, jotka yhteiskunnan uudistusrientojen alalla ovat täysin varteen otettavia. Sillä samalla kun osuusaate on saanut ihmisiä tunnustamaan ja täyttämään yhteenliittymisaatteen vaatimukset, samalla se on myös ollut osaltaan antamassa kuolin iskuja porvarilliselle harvain menestymisjärjestelmälle. Ja samalla kun osuusaate on näyttänyt kouraan tuntuvalla tavalla yhteenliittymisessä olevan köyhälistön turvan, samalla se on heissä kasvattanut itseluottamusta ja omanarvon tuntoa, ollut kohottamassa vähävaraisia vaikuttavaksi tekiäksi yhteiskunnan menon määräämisessä, on näyttänyt, että todellakin kaikki kansa saattaa olla, jos tahtoo, oma kauppiaansa yhtähyvin kuin oma työnantajansakin. Se on siis porvarillisille puhunut silmin nähtävillä tosiasioilla kieltä siitä suuresta asiasta, että yhteistuotanto ja yhteismyönti ovat aivan mahdollisia asioita, eikä yhteiskunnan viimeinen tuotanto ole suinkaan kapitalistinen vaan sosialistinen.

Mutta tämän kaiken ohella ei osuuskunnallinen liike ole voinut vapautua niistä ominaisuuksista, jotka asettavat sen varsinaisen sosialismin rinnalla varjoon, sivukasvannaiseen eli vähemmän tärkeään asemaan. Sen on se tehnyt pääasiassa siitä syystä, että osuusaate on itsensä asettanut liijan korkeaksi eli sitä ylemmäksi tai sen vertaiseksi, jota sen olisi täytynyt kunnioittaa mestarinaan ja asettua sitä palvelemaan. Osuusaate kokoonsaamine aineellisuuksineen ei ole uhrautunut kyllin paljon varsinaisen sosialismin suurempien henkisten rientojen kannattamisen hyväksi.

Siihen on kyllä hyviäkin esimerkkiä ulkomailta, kuten Belgiassa y. m. joissa osuusyhdistysten voittovaroilla kannatetaan tuntuvasti koko valtiollista sosialistista liikettä ja agitatsionia, vaan tämä välttämättömästi vaadittava tehtävä ei ole tullut sinnepäinkään täytetyksi kaikkialla. Englannin osuusyhdistykset, joitten vuosivoitto kohoaa kymmeniin ja satoihin miljooniin markkoihin, ovat kyllä jäsentensä kasvatuksellisten tehtävien hyväksi uhranneet pienen 2¹⁄₂ prosentin summan voitto-osuudestaan, josta kyllä semmoisenaankin on karttunut miljoonia markkoja, mutta koko köyhälistön hyväksi lienee heidän antamansa lahjat nollan arvoiset. Nyt on kyllä suunta sielläkin muuttumassa ja varsinaiset sosialistit ovat varmassa toivossa useain miljoonien markkojen avustuksesta vuosittain koko köyhälistöä tarkoittavien puuhiensä hyväksi.

Meillä Suomessa, jossa osuusliike ottaa vasta alkuaskeleita, mutta on jo kaksivuotisella elinajallaan voinut näyttää saavansa aikaan melkein ihmeitä, on kysymys voittovarojen jakamisesta varsinaisen sosialismin avustamiseksi astunut nyt jo jotenkin kiihkeänä päiväjärjestykseen. Tähän ovatkin kumoamattomasti pätevät syynsä.

Varsinainen valtiollissuuntainen sosialismi on täällä saanut tuntuvampaa jalansijaa ennen ammatillista ja osuuskunnallista. Varsinainen sosialismi 5:si vuotisella esiintymisajallaan on köyhälistön hyväksi saanut jo aikaan, vaikka ei niin paljon numerollisesti kuin yleisen mielipiteen käännyttämisessä, jota ei ammatillinen eikä osuuskunnallinen olisi voinut saavuttaa kymmeninä vuosina. Tämän miltei jättiläistyön, jota lähemmin selvittämään ei tarvinne tässä ryhtyä, on varsinainen sosialismi saanut toimeen melkein ilman tai kovin vähillä apuvaroilla. Kuinka paljon enemmän se olisikaan aikaan saanut ja saapi jommoistenkaan apuvarojen käytettävinä ollessa.

Apuvarojen saanti sosialistiselle liikkeellemme on kuitenkin tuntuvammassa mitassa muulta taholta mahdottomuus kuin osuusvoittovaroista. Puolueveroilla, yhdistyksille ja osastoille tulevilla jäsenmaksurahoilla, enempää kuin muillakaan samansuuntaisilla tuloilla ei saada muuta kuin hädintuskin juoksevat pikkumenot suoritetuiksi, mutta mitään suurempaa suunnitelmaa ei niillä auta ajatellakaan saatavaksi toimeen. Melkein ainoiksi apuvaralähteiksi jäävät kuin jäävätkin siis osuusyhdistyksien voittovaraosuudet.

Ne olisivatkin nyt jo melkoiset ja kasvavat luonnollisesti vuosittain suuressa määrässä. Mainittakoon tässä, että viime vuoden osuusvoitot kohosivat yleissuunnan moniin kymmeniin tuhansiin, ainakin 50 tuhanteen markkaan, josta puoluerahastoon tipahti jo muruja, mutta olisi voitu hyvin antaa tuntuvia summia. Sitä paremmin olisi voitu tehdä se kun ostovoittoprosenttia ei olisi tarvinnut kunkin yksilön osalle paljoakaan vähentää.

Osuusaate oli kyllä niin alkavalla askeleella, joka omaksi tukemisekseen tarvitsi kohdistaa päähuomion, ettei työväenpuolue tarkemmin ajatellen voi apuvarojen saannin niukkuutta erityisemmästi pahakseen pannakkaan, jota se ei teekkään. Mutta nyt eteenpäin mennessä muuttuu suhteet toisiksi. Osuusaate on taivutettava asianomaiseen ja hänen luonteeseensa kuuluvaan aineellisen avustajan tehtävään varsinaiselle työväenliikkeelle. Siihen vaatii sitä jo oma edistymisensäkin sekä monet muut vaikuttavat asianhaarat.

Köyhälistön kohottamispyrinnöt käyvät aina eteenpäin ainoastaan niiden hyväksi tehtävien uhrausten avulla. Ellei uhrauksia joltakin taholta tehdä, aika yksin sangen hitaasti voipi vanhaa järjestelmää kumota ja uutta rakentaa sijaan. Kuta suurempia ja yleisemmältä taholta tehdyt uhraukset ovat, sitä pikemmin uudistuksienkin täytyy tapahtua. Siksi uhrauksien lisäykseen täytyy huomio kohdistua ja etsiä siihen aina niitä apulähteitä, jotka osottautuvat päteviltä ja ikäänkuin itseään siihen velvoitetuilta. Osuusliike on eittämättömästi yksi semmoinen ja sen vapauttaminen tästä velvollisuudestaan olisi »leikkaaminen omaa lihamme.» Siihen tuhmuuteen teemme tuskin itseämme vikapäiksi. Ja se, että niin varsinaisen sosialismin kuin osuusliikkeen jäsenet ovat enimmästi yhdet ja samat henkilöt ja ajan kuluessa sekä asioitten sopusuhtaisesti järjestyessä tulevat enemmän samoiksi, tekee semmoisen oletuksen mahdottomaksi, että osuusliike aineellisuudellaan vapautettaisiin tukemasta varsinaisen sosialismin henkisyyttä, joka henkisyys semmoisenaan jo on omiaan tuottamaan suurempia aineellisia tuloksia osuusyhdistysläisillekin kuin osuusliike milloinkaan muutamien liikkeenä voi tehdä.

Se määrä numerollisesti esitettynä, minkä osuusliike voitto-osuudestaan pitäisi varsinaiselle työväenliikkeelle luovuttaa, saa luonnollisesti riippua ajoista ja oloista. Kuitenkaan läheisempää määritelmää tykkänään ei saa puuttua. Puolueen vaatimuksissa tässäkin kohden tulee olla jonkunmoinen, vaikkapa välillinenkin ihanne, sekä nykyhetkellä alin mahdollinen määrä.

Tässä on jo Turun puoluekokous hyväksynyt päätelmän, joka kohdistui, osuuslakia kun ei ollut vielä säädetty, työväen yhtiökauppoihin. Silloin hyväksyttiin yksimielisesti vaatimus, että työväenkauppain olisi puhtaasta voitostaan luovutettava puolueelle 25 prosentia. Mitään alempaa vaatimusta ei päätökseen sisältynyt. Nyt alempi määräkin olisi välttämätöin olemassa. Sillä on tunnettua, että näin osuusliikkeen alkuajoilla on tuiki työläs ja vahingollinenkin vaatia ehdottomasti kaikilta voittoa jakavilta osuusliikkeiltä 25 prosenttia puolueelle. Sen työlääksi ja vahingolliseksi tekee työväestömme vaillinainen käsitys sosialistisista pyrinnöistä sekä se yleensä pikkuporvarillinen, toiselta puolen itsekkäästi omistaan kiinnipitävä ja uhraamaton sekä toiselta puolen todellisista hyvistä eduistaan ymmärtämätöin ja välinpitämätöin luontoperä, joka työväestössämme on tavattavissa. Alin vaatimus on siis päätökseen liitettävä, ja olisi siksi sopiva 10 prosenttia. Sillä sitä suorittamasta ei luulisi ainakaan kenenkään todellisia köyhälistön parannuspyrinnöitä kannattavan osuusyhdistyksen kieltäytyvän. Ja jos he kieltäytyvät, silloin kieltäytyköön varsinainen sosialistinen puolue antamasta heille minkäänlaista tunnustusta ja kannatusta.

Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen ei saa antaa tässäkään kohden itsensä kanssa leikitellä, varsinkaan niiden, joitten etuja puolue täydellisesti ajaa. Pidettäköön, jos niin sekasortoon joudutaan, ettei toiset tue toisiaan, ennemmin huoli vaikka siitä, ettei köyhälistön joukosta kukaan kohoa kuin sangen vitkaan, ennenkuin annettaisiin tilaisuus jollekin pienelle vähemmistölle nousta omaetuharrastuksineen jonkunlaiseksi työväen ylimmystöksi. Sillä jos toisin tapahtuisi, silloin olisi puolue pettänyt oman asiansa, oman itsensä, kun se olisi uhrannut ja taistellut joittenkin karvain eikä koko köyhälistön kohottamiseksi. Tähän tulokseen ei ansaitse pyrkiä eikä asioita siihen suuntaan johtaa. Koska se tulos, joka siten saavutettaisiin, ei olisi paljon muuta kuin saman sortojärjestelmän lujittamista, jota vastaan taistellaan.

Jokaisen eri aatesuunnan samoin kuin jokaisen yksilönkin köyhälistön liikkeessä täytyy antautua taisteluun sopusointuisesti toistensa kanssa, eli yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Kunkin on täysin tietoisina toisistaan pyrittävä samaan suureen päämäärään: uusien yhteiskuntaolomuotojen aikaansaamiseen. Ja tässä pyrkimyksessä annettakoon aina etusija valtiolliselle sosialismille, jota toiset aatesuunnat ainoastaan voimainsa mukaan tukevat ja täydentävät. Kokoukselle päätökseksi ehdotan siis:

että osuusliikkeelle annetaan sosialidemokraatisen puolueen puolelta asianomainen tunnustus ja kannatus lukemalla osuusliike yhdeksi yhteiskuntaa uudistavaksi liikkeeksi: mutta tämä tehtäköön ehdolla, että osuusliikeyhdistykset sekä henkisesti että aineellisilla varoillaan ryhtyvät kannattamaan valtiollissuuntaista sosialidemokratista työväen liikettä. Osuusyhdistysten aineellisen kannatuksen määrä riippukoon niiden 10 %, keskimäärin 25 %, ylimpää rajaa ollenkaan lähemmin määrittelemättä.

Työväen osuusyhdistysten keskusliike.

Edellä sanotun johdosta ikäänkuin itsestään selvenee työväen osuusyhdistysten keskusliikkeen kohtalo, onko se perustettava täysin itsenäinen, porvarillisista mahdollisimman vähän riippuvainen, vaiko päinvastoin. Lähempää käsittelyä asia uutuutensa vuoksi kuitenkin kaipaa.

Sillä vajaalla kaksivuotis-aikakaudella, jona osuuslaki on ollut olemassa, on maamme työväestö yhtynyt osuusliikkeeseen ihmeteltävän suuressa määrässä. Perustettujen osuusyhdistysten luku voidaan jo laskea kymmeniin, myymäläin luku satoihin ja jäsenten lukumäärä arviolta noin 5–6:teen tuhanteen. Tavarain vaihto kuukaudessa lienee jo puolen miljoonan seudulla ja vuoden mittaan kohonne se lähemmäs viittä miljoonaa markkaa. Voitto-osuuskin nousee jo 50 tuhanteen mrk. ja ostoksista jaettu voittoprosentti on vaihdellut 3–5 markkaan sadan markan ostosummalta.

Tämä tulos ei ole voinut olla herättämättä ansaittua huomiota niin ystävien kuin vastustajien leirissä. Työväestö on tähänasti tapahtuneessa osuusliikkeen menestymisessä huomannut olevan pienen tulolähteen ja turvan liiallista yksityiskauppiasten kiristystä vastaan: kauppiaat taas ovat havainneet osuusyhdistyksissä oman surman enkelinsä, jota vastaan he ovat aloittamassa yhä kiihkoisamman taistelun. Eikä kauvan tarvinne varrota aikaa, jolloin työväen osuusyhdistyksillä tavarain saanti kotimaisten tukkukauppiaittamme puolesta voipi kohdata työläästi voitettavia vaikeuksia. Ne esteet johtuvat yksityiskauppiasten vaatimuksesta, heidän luontaisista itsepuolustushankkeistaan.

Tähän suuntaan viittaavat jo nykyisin monin paikoin tehdyt paikalliset kokemukset. Mutta enemmän vielä puhuu sitä se tosiasia, että esim. Englannissa on osuusyhdistysten ja kauppiasten kesken alkanut taistelu elämästä ja kuolemasta; josta kamppailusta kyllä Englannin 60 vuotta vanha osuusliike voittajana selviää. Vaan toisin on meillä. Kauppiaat samaten kuin yleensä muutkin porvarilliset niinkuin esim. työnantajat ehtivät järjestäytyä ennen kun työväenliikkeemme millään alalla kerkiää päästä muuta kuin vaivaseen alkuun. Ja kapitalistit suurine pääomineen voivat vasta synnytystuskia poteville vihollisilleen äärettömän paljon. Työväen osuukauppojen keskusliike näyttää todellisesti nyt osuusliikkeen alkuajoilla jo ehdottomalta välttämättömyydeltä.

Mutta työväen oma tukkukauppapuuha on porvarillisille yhtä vastenmielinen hanke kuin aikoinaan työväen oman puolueen perustaminen. Itsenäiseksi, porvarillisista riippumattomiksi ei työväestöä saisi laskea kauppa-alallakaan, varsinkaan niin pitkälle, että se omien kauppaliikkeittensä huippukohdaksi omaisi vielä tukkukauppaliikkeen. Tuosta pulmasta porvaristoa pelastamaan ovat lähteneet »pellervolaiset». Heillä on houkuttelusyötteinä paljon hyväntuntoista ja kauniilta kajahtavaa. He vetoavat aina suureneviin valtioapuvaroihinsa, osuuskassoihinsa, matkustaviin asiamiehiinsä, oppineihin auktoriteetteihinsä ja moneen muuhun.

Heidän hyvyyksiensä makiasta hajusta ei ole kuitenkaan tuoksahtamatta esiin pohjalöyhkää, joka sanoo: »varjele meitä ystävistä, vihollisten kanssa aina itsekin aikaan tulemme». Sillä tarkoitus tällä pellervolaisten paljolla hyvällä ei ole mikään muu kuin työväen osuusliikkeen kytkeminen porvarillisten kahleisiin. Eikä niin ollen se yhteistunne, joka on välttämätöin työväen sosialistisen liikkeen välillä, pääsisi lainkaan varttumaan.

Varmana muuten saa pitää, että työväen osuusliikkeen yhtyminen pellervolaisiin, tekee ehdoin tahdoin edelliselle takatalven, eikä yhtyminen missään tapauksessa voi tulla pitkäikäiseksi, mutta sitä karvaampia kokemuksia tuottavaksi. Kehitys tässä käypi jokseenkin samoja ratoja kuin varsinaisen työväenliikkeen madellessa porvarillisten vanavesissä. Työväen osuusliike menee pirstaleiksi, sillä jyrkimmät sosialistit kieltäytyvät siihen yhtymästä ja menettää se pellervolaisten kanssa tukkukauppaa puuhatessa pääomiaan toisten hyödyttämiseksi. Sillä työväen osuusliikeläisten kallistuessa vähänkin sosialismiin päin, ajetaan ne pois pellervolaisten joukosta, kuten Saksan sosialisti-osuusyhdistykset yleisestä osuusyhdistys- ja tukkukauppaliitosta. Ja eikä voi olla luultavaa, että työväen osuusyhdistysläiset puoliksikaan olisivat valmiit nytkään sanottuun liittoon. Siihen todistuksena mainittakoon eräs yleisempi yhtymätilaisuus, jossa asiaa on jonkunmoisella perinpohjaisuudella käsitelty, saamatta aikaan paljoa muuta kuin kiivaanpuoleista riitaa ja hajaannusta kahteen lähes tasaväkiseen puolueseen.

Pellervolaisiin, joitten kanta on varsinaiselle työväenliikkeelle suuresti epäilyksen alainen, kartettakoon siis yhtymästä enempää kuin muihinkaan porvarillisiin. Pidettäköön pääasiana aina työväen oma itsenäisyys, jonka selvinä tunnusmerkkeinä ovat omat laitokset kaikilla aloilla. Ja samoin kuin on perustettu oma puolue, omat lehdet, omat työväenyhdistykset ja osuusyhdistykset, perustettakoon oma tukkukauppaliikekin. Silloin kuin näin teemme, tiedämme miten me sen teemme ja mitä me aikaan saamme, ja mitkä ovat ne nähtävät ilmiöt, jotka puhuvat yksinomaan meidän olemassa olostamme, pyrkimyksistämme, voimastamme sekä meidän puolestamme. — Työväenpuoluekokoukselle ehdotan siis:

että työväen osuusyhdistysliike asettuu omalle itsenäiselle pohjalle kuten muukin työväenliike ja perustaa omat välttämättömät sekä mahdollisesti toimeen saatavaksi osoittautuvat laitokset.

Työväen kunnallisohjelma.

M. V. Vuolukka.

Ensikerran laajemmassa muodossa astuu puoluekokouksessamme esille nyt työväen kunnallis-ohjelma, sen vuoksi on muudan sana kysymyksen alustukseksi paikallaan.

Kun joku suurempi aatesuunta ensin herää, voivat suurimmatkin ja nerokkaimmat sen muotoon valajista tuoda esiin ainoastaan mahtavammin näkyvät ja jyrkimmät ääriviivat, päämuodot eli rungon, johon lähemmät viivat, sivumuodot eli oksat ja lehvät kasvavat ikäänkuin luonnostaan jälestäpäin. Työväen vaatimusten ohjelmakysymyksetkin ovat menneet samaa rataa. Ensin selvästi muotoihin kehiintyivät valtiollisen sosialismin pääaatteet, jotka kieltämättömällä suuriarvoisuudellaan tulivat työväen pyrkimysten suunnan perustuslakipykäliksi, kymmeniksi käskyiksi, joista kaikki pienempiarvoinen, erikoisempi ja paikallisempi ohjelmasuunnitelma johtuu ja kasvaa sekä siihen kautta aikain aina nojaa, kuten ainakin sivuliike pääliikkeeseen. Mutta yhtähyvin kun ilman pääliikettä ei olisi olemassa mitään sivuliikettä, tarvitsee pääliikekin hyvin versoakseen ja edistyäkseen sivuliikkeiden avustusta, joka selittääkin sen että valtiollisen sosialistisen liikkeen ja ohjelman rinnalle on syntynyt m. m. kunnallinen sosialismi.

Valtiollisen sosialismin alkuaikoina pidettiin kyllä kunnallinen aivan vähän tärkeänä, kun katsottiin kunnallisen pienellä paikallisuudellaan liijan vähiä aikaansaavaksi köyhälistön tilan kohottamisessa, mutta tuosta ajatuksesta yksipuolisimmatkin valtiollisen sosialismin edustajat ovat alkaneet luopua. Todistukseksi tähän riittäköön eräs tai K. Kautskyn lausunto.^[9] Hän sanoo: »kunnallissosialismi on saavuttanut monessa maassa, niinkuin Ranskassa ja Englannissa, erittäin suuren merkityksen. On selvää, että muuten samanlaisten olojen, erittäinkin yhtäläisen vaalioikeuden vallitessa, köyhälistö pääsee helpommin ratkaisevaan valtaan teollisuuskeskuksien kunnalliseduskunnissa kuin valtion eduskunnissa: sillä mainituissa keskuspaikoissa teollisuustyöväestö on suurena enemmistönä, mutta maalla vähemmistönä; teollisuuskunnissa vallitsee virkeä henkinen elämä, maalla taas ollaan henkisesti takapajulla ja hitaita. Ja missä työväki asuu joukottain yhdessä ja tekee työtä yhdessä, siellä sen riippumattomuus on kokonaan toinen, kuin siellä, niissä se asuu hajallaan ja sitä helposti voidaan pitää silmällä. — Kunnat voivat suuresti vaikuttaa köyhälistön henkiseen ja aineelliseen kohottamiseen terveyshoidollisilla toimenpiteillä, varsinkin asunto- ja ravintoainehygienillä, ja kansakoululaitoksen järjestämisellä. Mutta ne voivat myöskin vaikuttaa työehtoihin, jossakin määrin virallisilla säädöksillä, mutta vieläkin enemmän siten, että itse ovat liikkeenharjoittajia. Valtiolliset sosialistit ovat siis tulleet näkemään, että valtio kokonaisuudessaan, muutamat erityiset kunnat poisluettuna, sisältää itseensä liijan paljon vanhoillisia aineksia, jotka ehkäisevät valtion lainsäädäntö-toimenpiteitä sanottavammin edistymästä reformien tiellä, varsinkin jos niiltä puuttuu käytännöllisiä esimerkkejä, kun sitävastoin jotkut kunnat voivat uudistusaatteisine ja uudistuskykyisine jäsenineen astua toimenpiteineen paljon edelle valtioita ja siten elävällä esimerkillään viittoa tietä mihin valtion on kuljettava ja mihin se voi kyllä »vaaratta» vaeltaa. Täten yksityiset, väliin sangen pienetkin kunnat, ovat osottautuneet olevansa ikäänkuin jotkut erityiset suuret reformaattori-yksilöt, jotka ovat edistyksen lippua heiluttaneet koko maailmalle ja saaneet mailman vaeltamaan perässään.

Lukematoin paljous on tähän suuntaan olemassa esimerkkejä ja ylipäänsä sangen onnistuneita, joista tähän ei tarvinne liittää varsinaisia yksityiskohtaisia tapauksia, koska kaikille jokapäiväisiä sanomalehtiä seuraavallakin on niistä ollut kertomuksia lakkaamatta luettavana. Mainituksi tulkoon kuitenkin se räikeä tosiasia, joka puhuu loistavasti kuntain puolesta uudistusten tiellä edellä valtiota, että n. s. hätäaputöitä meillä teettäissä on valtion töissä maksettu tuskin puolenarvoista päiväpalkkaa siitä, niitä kunnat ovat maksaneet, jotka viimemainitut ovat vähänkään koettaneet maksaa käypiä palkkoja, kun valtio on suorittanut kurjimpia nälkäpalkkoja. Muuten kuntain avustus hätäaikoina on kohonnut yhä huomatummaksi valtion avustukseen verraten.

Tämä esimerkki on ainoastaan yksi kymmenistä samanlaisista, joissa kunnat — ainakin toistaiseksi — astuvat valtiota tuntuvasti edelle. Sillä niitä kysymyksiä, missä kunnat todellakin voivat panna suuren osan sosiaalista reformia toimeen, on lukuisa paljous. Mainittakoon näistä ainoastaan: työväen asuntokysymys, työväen kesälomasiirtolat, työnvälitystoimistot, terveyshoito, maksuton opetus ja opetusvälineet sekä koululasten ruokinta ja kunnallisten tuotanto- ja välityslaitosten perustaminen y. m., y. m. Tällä älköön olko sanottu, etteikö valtion etupäässä olisi velvollisuus ryhtyä näihin kaikkiin toiminnoihin, vaan että valtiota velvoittaissa jo kunnat olisi saatu näyttymään esimerkkejä, koska siihen löytyy hyviä mahdollisuuksia. Omituisten ja kireäin valtiollisten olojen vallitessa on varsinkin meidän maassamme suuria toiveita kiinnitettävä kunnalliseen sosiaalipolitiikkaan. Käypipä valtioitten ja valtamiestenkin politiikka siihen suuntaan, kuten Italiassa ja muualla, että valtiokin velvoittaa kunnat lukuisiin sosiaalipoliittisiin reformiyrityksiin ryhtymään. Ne toimialat, jotka Italiassa ovat valtiomahdin puolelta katsotut sopivan kuntain haltuunsa otettavaksi, käsittävät melkein kaiken yhteiskunnan tarpeitten hankinnan siirtämisen kuntain huostaan. Kuinka laajalle ja pitkälle tässä suhteessa mennään, antaa osittainen olojen luetteleminen riittävän käsityksen n. k. esim. telefoonilaitos, apteekit, hautaukset, mallileipomot, teurastuslaitokset, torikaupat, kylpy- ja pesulaitokset, jään valmistus ja myynti, sähkö- ja ilmavoiman synnyttäminen, mainitsemattakaan vesijohtoja ja kaikenlaisia teitä. Kuntia pakoittavana voimana astumaan uudistusten tielle esiintyy siis ei ainoastaan kuntain jäsenet, vaan myös valtiomahti. On olemassa yksi eräs tärkeä puoli, joka myös kehoittaa ottamaan päiväjärjestykseen, enempi kuin tähän asti on tapahtunut, kunnallisen sosialismin. Se puoli on se, että saadakseen kansalaiset oikein käsittämään sosialistisia uudistusaatteita ja kiintymään niiden ajamiseen, täytyy ne tehdä paikallisemmiksi. Syy on se, että suuren osan ihmisten käsityspiiri ei jaksa ylettyä niin hyvin koko valtioon kuin omaan paikkakuntaan, eikä ne siis voi innostua yhtä suurella tarmolla ajamaan koko valtiossa toimeensaatavaa reformikysymystä niin hyvin kuin tekisi ne sen, jos se tapahtuisi erityisemmin omassa kunnassa. Kunnallissosialismin kautta kasvatetaan siis kansalaisia valtiolliseen sosialismiin. Muutamien kuntien edistyessä, täytyy taas valtion kaikkine kuntineen tulla jälessä. Yksilöiden, niin kuntain kuin henkilöiden voittaminen asiamme puolelle, on askel suurten joukkojen ja valtion, koko ihmiskunnan sekä koko maailmankin voittamiseen sosialistiseksi.

Tarvitsematta siis tässä lähteä ollenkaan laajaperäisempään ja syvällisempään selvittelyyn työväen kunnallisohjelman oikeutuksesta, tarpeellisuudesta ja hyödyllisyydestä, koska uskon puolue-edustajiemme ne muutoinkin tietävän, pyydän kokoukselle ehdottaa ohjelmasuunnitelman, jota täydentämällä ja muovailemalla voisi hellittää puolueemme yleiseksi kunnallisohjelmaksi, jonka mukaan paikallisohjelmat olisi laadittava ja puoluehallinnon hyväksymisen jälestä käytäntöön otettava. (Tässä ehdoitelmassa on kyllä osa aivan samojakin vaatimuksia kuin yleisessä puolueohjelmassa, mutta ilman niitä jäisi tämä niinkuin muutkin sivuohjelmat pahoin vaillinaiseksi).

1. Tilanahtauden ja siitä johtuvien terveydellisten sekä muiden epäkohtain poistamiseksi, että monien muiden vaatimusten tyydyttämiseksi on kuntain, varsinkin kaupunkikuntain, ostettava lisämaita mahdollisimman suurissa määrissä.

2. Työväen asuntopulan poistamiseksi on kuntain rakennettava riittävästi ajanmukaisia asunnoita sekä yksityistä yritteliäisyyttä sillä alalla vissien ohjeiden alaisena kaikin tavoin edistettävä. Kunnallisia yömajoja on järjestettävä.

3. Kuntain on otettava haltuunsa kaikki kunnallista luonnetta olevat tuotantohaarat.

4. Sairaanhoito, lääkärinapu ja lääkkeet kunnan kustannuksella. Maksujen suoritus näistä ei kuitenkaan saisi tapahtua vaivaishoidon vaan terveyshoidon hyväksi tulevista varoista.

5. Turvattomain lasten ja vanhusten hoito on ajanmukaisella ja inhimillisellä tavalla järjestettävä, lapsille hoitoloitten ja vanhuksille mieluummin suoranaisen avunannon kautta.

6. Työväelle on kesäloma siirtoloita laitettava, joissa kunnan puolesta on kohtuullinen ruoka ja hoito annettava.

7. Yleisemmän työttömyysajan sattuessa on kunnan hankittava asujamilleen riittävästi työtä.

8. Kunnan työt ovat teetettävät ilman välikäsiä ja palkka maksettava sen tariffin mukaan, mikä kussakin ammatissa on silloin voimassa.

12. Koulutarpeet kunnan kustannuksella sekä muuten mitä yleinen puolueohjelma tässä kohden määrää.

13. Vähävaraisia varten todellinen köyhäin asianajaja, jonka valitseminen jätettäköön vähävaraisten huostaan.

14. Kunnallisia tehtaitten- ja ammattitarkastajia on asetettava, joitten valitsemiseen riittävän suuri vaikutus työläisille on annettava.

15. Työväen edustusoikeus on sovittelu-järjestelmän mukaankin määrättävä kolmasosaksi tai puoleksi kunnallisista edustajapaikoista.

Olisiko ensi valtiopäivillä esitettävä kysymys naisten suojeluslakien aikaan saamisesta maassamme.

Hilja Pärssinen.

Nopeata vauhtia on suurteollisuus, koneiden alalla tehtyjen keksintöjen vaikutuksesta kasvanut siksi mahdiksi, joka nielee palvelukseensa yhä lukuisammat joukot työläisiä. Käsiteollisuuden, jonka tuotanto on moninverroin vähäisempi on täytynyt tinkimättä väistyä sen tieltä. Turhaan ponnistelee ammattitaitoinen työläinen kilpailussa koneteollisuuden kanssa. Välttämättömyyden pakosta täytyy työläisten, jos mieli nälkäkuolemaa välttää, astua koneiden ääreen.

Katsokaamme niitä seurauksia, jotka johtuvat koneteollisuudesta. Koneen säännöllinen, ei koskaan lepäävä liikunto vaatii työläisen kaiken tarkkaavaisuuden. Ilman lepoa jatkuu yksitoikkoinen työ. Sitä väsyttävämmäksi ja kuolettavammaksi se tulee, kun se ei anna työläisille mahdollisuutta kehittää lihasvoimiaan monipuolisesti. Suuri työn jakelu vaatii kaikkien yhdysvaikutusta ja toiminnan yhdenmukaisuutta. Senpä vuoksi tuli tarpeelliseksi ankara järjestys, ja täytyy työläisen suurimmalla täsmällisyydellä pitää työ-, ruoka- ja lepotuolinsa tehtaan kellonlyöntien mukaan. Minuutilleen on työhön tultava, mutta yhtä täsmälleen ei pääse pois, sillä myöskin yötyö on paikotellen käytännössä. Koneteollisuus ei ole rahtuakaan parantanut työläisten asemaa. Päinvastoin on se tuottanut uuden muodon orjuutta, tehdasorjuuden. Työläisten on siihen ollut alistuminen. Sillä ainoa vapaus, minkä nykyinen yhteiskunta sallii työläiselle, on vapaus kuolla nälkään. — Mutta kokemus on sen sijaan näyttänyt, että tehtailija saa rauhassa suurteollisuuden kautta riistää hyödyn työläisten työstä. Hän saa omien pyyteidensä mukaan käyttää kuinka suuria tehtaita tahansa ja nauttia niistä mahdollisimman suurta taloudellisia hyötyä. Hän on saanut määrätä työpäivän pituuden ja työpalkan. Ja koska rajaton kilpailu sammuttaa kaikki ihmiselliset tunteet, niin vaatiikin työnantaja mitä pisimmän työajan ja maksaa työstä pienimmän palkan. Että tämä tapahtuu työväestön sekä henkisen että aineellisen elämän kustannuksella, on luonnollista. Tiedämme eräänlaatuisesta työstä eräissä tehtaissa maksettavan niin pientä palkkaa, että ansio koko viikon osalle ei tee kuuttakaan markkaa. Onkin tarpeeksi tunnettua tälle kokoukselle ne olosuhteet, missä työväestö näin ollen on pahoitettu elämään. Huoneet ja ravinto, puku ja virkistys ovat heillä surkean puutteelliset. Koko se elämäntapa, johon jokainen ihminen ihmisenä olisi oikeutettu, on heiltä kielletty.

Koneteollisuus siis huononsi työväestön taloudellista asemaa. Koneiden käytäntö tekee mahdolliseksi ottaa työhön sellaista ammattitaidotonta väkeä, joka käsiteollisuuden aikana ei olisi työhön pystynyt. Mutta tästä on seurauksena työläisten suuri tulva työhön. Kun sen lisäksi koneiden tuotantokyky yhä paranee, seuraa tästä yhä suurempi työnkysyntä. Tämä saattaa työnantajalle tilaisuuden polkea palkkoja mitä pienimmiksi siten hankkiakseen itselleen korkeimman voiton. Ja kun laki ei aluksi rajoittanut kapitalistien toimivapautta, käytävätkin he saatavissa olevaa halvinta työvoimaa. Ja näin alettiin ottaa naisia ja lapsia tehtaisiin. Lasten pienuus ja kätevyys teki heidät kykeneviksi suorittamaan useita työlajeja. Heidän avuttomuutensa teki heidät voimattomiksi välikappaleiksi riistäjän kädessä ja näin uhrattiin nouseva sukupolvi voitonhimon alttarille. Kauheita asioita seurauksena lasten käyttämisestä tehdastyössä ovat tilastolliset tutkimukset paljastaneet. Mitään huomioita eivät tehtailijat panneet lasten kehitykselle.

Yhtä vaarallista kuin koko työväestölle sekä nousevalle sukupolvelle on lasten käyttämisestä tehdastyössä, on myöskin naisten. Kivuloisuus tehdastyöläisnaisissa on sveitsiläisen kokemuksen mukaan 27 % suurempi kuin miehissä. Nuoret naiset olletikaan eivät kestä terveinä tehtaissa. Mutta vaikka tosin tehdastyö nykyisessä muodossaan on naisille turmiollista, ei heitä kokonaan voida sulkea siitä pois. Tällälailla otettaisi naisilta pois toimeentulolähde. Ja onhan teollisuuden aloja, joissa naiset paremmin kuin miehet voivat työskennellä. Tällä ei suinkaan ole sanottu, ettei naisten työtä tehtaissa ole järjestettävä lainsäädännöllä. Päinvastoin. Suojeluslait tässä jos missään ovat välttämättömät, erittäinkin avioliitossa oleviin naisiin nähden. Naiset, tulvaten suurissa määrin tehtaisiin, polkevat, kuten alussa jo näytettiin, palkkoja. Työmiehen palkka näin ollen pienenee eikä riitä perheen elatukseen. Taloudellinen tappio kohtaa siis kokonaisuudessaan työläisperheitä työnantajan hyödyksi. — Aivan yhtä suuri on myöskin siveellinen tappio. Perheen äidin poistuminen kodista tapahtuu kodin hoidon ja lastenkasvatuksen kustannuksella. Mitä se auttaa, vaikka työläisperheen äidillä olisi kuinka hyvä käsitys tehtävästään ja halu sitä täyttää, kun nälkä ajaa hänet kotoa pois. Lapset joutuvat juoksentelemaan kaduilla kaikenpuolisen hoidonpuutteessa. Kuka heitä hyvyyteen ja ihmisyyteen opettaa? Kodin kolkkous, kunnollisen ravinnon puute ajaa miehen kapakkaan. Sen lisäksi on tehdastyö vaarallista raskauden tilassa olevalle naiselle sekä jonkun aikaa synnytyksen jälkeen. Tämän seurauksena onkin usea ennenaikainen synnytys tahi lapsen kuolema hoidon ja ravinnon puutteessa sen ensimmäisinä ikäkuukausina. Tästäkin antaa tilasto surullisia todistuksia. Saksassa on tehdasseutuja, joissa lasten kuolevaisuus on 48 % sekä kolme kertaa suurempi tehdastyöväestön keskuudessa kuin taloudellisesti paremmin voivan väestön piirissä. Myöskin kuolleena syntyneiden luku on tehdasseuduissa 8,2 % kuin se muualla on 3,3 %.

Näin olemme siis nähneet, kuinka se kehuttu vapaus ja vapaa kilpailu, jolla aikamme suurteollisuus lepää, on on vienyt työväestön surkeaan asemaan. Senpävuoksi tahtookin työväenpuolue kaikissa maissa asettaa rajoituksia riistäjien mielivallalle ja estää lakien avulla työläistä niin miestä, naista kuin lasta jäämästä voimattomaksi välikappaleeksi kapitalistin käsissä. Näin turvataan heikompi väkevämpää vastaan, koetetaan suojella työläisten terveyttä työn kestäessä sekä pitää huolta heidän asemastaan tapaturmaan, sairauden ja vanhuuden tullessa.

Jokaisen maan lainsäädännössä onkin tärkeä sija työväenlainsäädännöllä. Ei ole voitu ummistaa silmiä niille huutaville vaaroille, joiden alaisina tehtaissa työskentelevät lapset ja naiset ovat. Täten on eri maissa saatu toimeen suojeluslakeja. Aluksi lapsille. Aika ajoin on näihin lakeihin saatu parannuksia. Niinpä meidänkin maassamme on lasten suojeluslakeja, joissa on heidän työaikansa rajoitettu, kielletty yötyö, annettu määräyksiä heidän koulunkäynnistään. Olen yllä koettanut valaista mitä seurauksia on naisten rajattomasta käyttämisestä tehdastyössä. Kokemukset kaikkialla ovat tietysti samat. Tästä johtuukin, että naisten suojeluslakeja on työläisten puolelta ruvettu vaatimaan. Muutamissa maissa on niitä jo saatu voimaan. Englannissa on naisten työllä samat rajoitukset kuin nuorten henkilöiden työllä. Ainoastaan poikkeustapauksissa sallitaan naisten yötyö Sveitsissä ja Saksassa. Sveitsissä on naineen naisen päivällislepo 1¹⁄₂ t. kuin muilla 1 t. Lapsen synnyttäjä ei saa astua työhön ennenkuin vähintäin 4 viikkoa synnytyksen jälkeen Saksassa. Samantapainen määräys on voimassa Sveitsissä ja Itävallassa. Mutta Saksan työläiset pitävät nämä määräykset riittämättöminä ja vuoden 1900–1901 valtiopäiville jätettiin seuraava anomus joka kuitenkin siellä ei vielä voittanut. Se kuuluu:

2. Samoin on kiellettävä naisten työ kaikilla aloilla, jotka erittäin vahingoittavat naisten ruumiinrakennusta.

5. Synnyttäjille on säädettävä vapaaikaa 4 viikkoa ennen ja 6 viikkoa jälkeen synnytyksen. Työtä ei saa aikasemmin alottaa lääkärin todistuksenkaan nojalla. Raskaus- ja synnytysajan vapaa-viikoilta on suoritettava sairasapua täysi keskimääräinen päiväpalkka. Synnyttäjille tuleva apuraha on suoritettava myöskin sairaskassojen jäseninä oleville naisille.

6. Suojeluslainsäädännön määräykset on ulotettava myöskin kototeollisuuteen.

8. Työntekijättärille on turvattava täydellinen yhdistymis- ja kokoontumisvapaus.

9. Työntekijättärille on myönnettävä täydellinen valitsemisoikeus ja vaalikelpoisuus teollisuusoikeuksiin (Gewerbegerichte).

Ottamalla siis huomioon ne näkökohdat, jotka aiheuttavat suojeluslakien säädännön, emme voi olla valittamalta sitä, kuinka jälellä tässä olemme edistyneimmistä maista. Kuitenkin tarvittaisiin suojeluslakeja meilläkin tehtaissa työskenteleville naisille. Niitä olisi ulotutettava myöskin palvelijattarille, kauppapalvelijoille, ompelijattarille, y. m. työläisnaisille. Sillä muutamilla työaloilla on esim. naisten työpäivä 16 jopa 17 tuntinen. Asia olisi siis otettava esille. Agitatsioonia olisi innolla käytettävä, sillä varsin vähän on järjestyneitä työläisnaisia maassamme, vähän vielä naisten piirissä luokkatietoisuutta. Mitä pikemmin olisikin ryhdyttävä hankkimaan suojeluslakeja. Jo ensi valtiopäivillä olisi esitys asiasta tehtävä. Miten ja mihin suuntaan anomus tehdään, siitä toivottavasti tässä kokouksessa keskustelun kautta saavutetaan asialle edullinen ratkaisu.

Ohjelmakysymys.

Viipurissa v. 1901 pidetty ensimäinen työväen puoluekokous päätti, että koska puolueen nykyinen nimi »työväenpuolue» sekoittaa taktillista toimintaa ja sulkee puolueesta ulos aineksia, jotka eivät tee ruumiillista työtä, ja kun puolueen nimen muuttaminen välttämättömästi vaatii puolueohjelman perustelman täydennystä, jotapaitse ohjelma muissakin suhteissa kaipaa täydennyksiä, joiden laatimiseen kokouksen aika ei riitä, on puoluehallinnon seuraavaa puoluekokousta varten valmistettava ja hyvissä ajoin yhdistyksille lähetettävä ehdotus uudeksi ohjelmaksi puolueelle.

Tämän päätöksen mukaisesti on puoluehallinto kuluvan vuoden ensi päivinä lähettänyt puolueeseen kuuluville yhdistyksille ohjelmaehdotuksen lausunnon antamista varten. Ehdotus on myöskin ollut julkaistuna eräissä sanomalehdissä.

Kun sosiaalidemokraattisen liikkeen periaatteet kaikissa maissa luonnollisesti ovat samat, on puoluehallinto ehdotuksen periaattelliseen puoleen nähden noudattanut uusinta, Itävallan sosiaalidemokraattista ohjelmaa, joka ehdotuksena ollessaan oli vilkkaan keskustelun alaisena Keski-Europan sosialistisessa sanomalehdistössä, saavuttaen yleisen hyväksymisen. Käytännölliseen puoleen nähden on ohjelmaehdotusta laadittaessa pidetty silmällä paitse meidän vanhoja, edustajakokousten kautta syntyneitä vaatimuksia, useimpain eri maiden puolueohjelmia, ottaen niistä etupäässä huomioon oloihimme soveltuvat kohdat. Puoluehallinnon mielestä on myöskin ollut tärkeää, ettei ohjelma, luetellessaan toisarvoisia, päävaatimuksista johtuvia tai niihin jo sisältyviä vaatimuksia, venyisi liian pitkäksi ja yleissilmäystä vaikeuttavaksi. Samasta syystä on ohjelma jaettu eri osiin ja kunnallisohjelmaehdotus esitetty kokoukselle eri kysymyksenä omine alustuksineen.

Ohjelmaehdotuksen johdosta ovat useimmat puolueeseen kuuluvat yhdistykset antaneet lausuntonsa, esittäen niissä kokoukselle seuraavia muutosehdotuksia:

I. Periaatteellinen puoli.

Sen ovat hyväksyneet kaikki muut yhdistykset, paitse Helsingin ruots., Limingan ja Tampereen t. yhdistykset.

Johdanto olisi kokonaan tehtävä uudestaan. Sisältö on oikea, mutta muoto on niin supistettu, että työväestö, jotka puolueen etupäässä muodostavat, eivät voi käsittää johdannon sisällystä. Erfurtin ohjelman muoto on tässä suhteessa parempi ja kun puoluehallinto muissakin kohdissa on seurannut saksalaista ohjelmaa, olisi syytä ottaa sen johdantokin huomioon, varsinkin muotoon nähden. Pidettiin itsestään selvänä, että jokaisen pitäisi voida käsittää johdanto, se kun on suuripiirteinen alustus itse ohjelmalle.

Limingan t. y:s vaatii puolueen nimeä pysytettäväksi entisellään. Lause: »— — se käyttää kaikkia tarkoituksenmukaisia ja kansan luonnollista oikeudentunnetta vastaavia keinoja», olisi muutettava: »— — käyttää kaikkia laillisia keinoja».

2:sen kappaleen lauseeseen: »eivät ole yksityiset laitokset», olisi lisättävä sanat: »ja henkilöt».

4:nen kappaleen lauseeseen: »Yksityistuotannon syrjäytyminen tekee yksityisomistuksenkin tarpeettomaksi ja vahingolliseksi», olisi lisättävä sanat: »ei ainoastaan työntekijälle vaan ihmiskunnalle yleensä».

5:n kappaleen viimeisen lauseen sana »puolueohjelmaa» olisi muutettava sanaksi »puolueperiaatteita».

II. Yleiset vaatimukset.

Oulun ja Limingan t. ys: Äänioikeutta ei ole myönnettävä henkisen holhouksen alaisille.

Suurempaa erimielisyyttä on ollut yleisten vaatimusten 5:nen kohdan suhteen, vaikka senkin on hyväksynyt muuttamatta ²⁄₃ lausunnon antaneista yhdistyksistä. Mainittu kohta kuuluu ehdotuksessa:

»Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnon opetus on poistettava kouluista».

Tämän kohdan vaativat kokonaan ohjelmasta pois Jyväskylän, Limingan ja Imatran yhdistykset. Viimeisen lauseen poistamista vaatii Heinolan yhdistys. Tampereen, Talikkalan, Pispalan ja Wiipurin yhdistykset ehdottavat saman lauseen alkuun lisättäväksi sanan »pakollinen».

Oulun t. ys ehdottaa viime lausetta kuuluvaksi: »Dogmillinen uskonnonopetus on poistettava kouluista, vaan historiallinen säilytettävä».

Pirkkalan t. ys ehdottaa 5:n kohdan loppuun lisättäväksi: »Valtion kustannuksella on pidettävä yllä erityisiä oppilaitoksia, missä saavat tietoja uskonopissa ne, jotka sitä vapaaehtoisesti haluavat.»

Hangon ruots. t. ys lausuu: »Sosialismin perusteena on juuri uskonto eli tasa-arvo, veljeys ja rakkaus, joita on kouluissa käytännöllisesti opetettava, samoin siveysoppia, mutta eri uskontokunnat olkoot yksityisasia».

Kuudennesta kohdasta ehdottaa Helsingin ruots. t. yhdistys poistettavaksi sanat »ansioton arvonnousu», koska niiden ilmaisema käsite on niin häilyvä, että se antaa aihetta moneen erilaiseen tulkitsemiseen, joten siitä voi johtua kaikkia mahdollisia vääryyksiä ja epäjohdonmukaisuuksia, mikä olisi vahingoksi kohdalle kokonaisuudessaan, kun sen määräykset muutoin ovat oikeat.

Seitsemännestä kohdasta ehdottaa sama yhdistys poistettavaksi viimeisen lauseen, koska puolueohjelman tulee olla mahdollisimman keskitetyn ja lyhyen ja mainittu vaatimus, vaikkakin oikeutettu, on yksityisvaatimus, jolla ei ole suurempaa merkitystä oikeusasteen toteuttamisessa.

Tampereen t. y. sanan »kehitettävä» sijaan sanat: »käytännössä toteutettava».

Helsingin ruots. t. y. lisättäväksi: »Sovintotuomioistuimia on käytettävä kaikissa kansainvälisissä riidoissa».

»Valtion ja kuntain on mahdollisuuden mukaan otettava haltuunsa tuotannon välikappaleet».

III. Työväensuojelus.

Neljänteen kohtaan ehdottaa Tampereen t. y. lisättäväksi; »Kaikesta ylityöstä 50 % palkankorotus» ja Helsingin ruots. t. y. lisättäväksi, että yötyö on sallittu myöskin sellaisilla aloilla, missä katkeamaton työ on yhteiskunnallisesta merkityksestä (esim. rautateillä).

Viidennen kohdan ehdottaa Tampereen t. y. kuuluvaksi: »Vähintään 36 tuntia yhtämittaa kestävä viikkolepo on säädettävä».

Helsingin ruots. t. y., että sana »ansiotyöstä» olisi korvattava sanalla »teollisuustyöstä», koska edellistä sanamuotoa käyttäen perheen taloudellinen asema kärsii ja lapset tottuvat laiskuuteen.

Tampereen t. y. hyväksyy ensi lauseen sellaisenaan, mutta ehdottaa kohdan viimeisen lauseen sijaan; »14–16 vuotiaitten lasten työaika ei saa olla 4 tuntia pitempi, 16–18 vuotiaitten työaika ei saa olla 6 tuntia pitempi. Sitäpaitse on lapsia varten säädettävä riittäviä suojelusmääräyksiä».

Seitsemänteen kohtaan ehdottavat Tampereen ja Pirkkalan yhdistykset lisättäväksi, että naisten työ on kiellettävä myöskin 6 viikkoa ennen synnytystä.

Kahdeksannen kohdan ehdottaa Tampereen t. ys kuulumaan: »Teollisuustyöväestöä koskevat suojelusmääräykset ovat ulotettavat myös maanviljelystyöväkeen ja palvelijoihin, sekä, mikäli mahdollista, kauppa- ja kulkulaitosten työväkeen.»

»Työväen suojelusmääräysten tarkkaa noudattamista valvomaan on asetettava riittävä määrä ammatintarkastajia, ammatin laadun mukaan sekä mies että naistarkastajia ja määrättävä niille apulaisia työväestöstä. Suojeluslakien rikkominen on tehokkaalla keinolla estettävä».

Tampereen t. ys ehdottaa ryhmään lisättäväksi: »Aviottomille ja hoitamatta jääneille lapsille on valtion toimesta saatava täysin tarkoitustaan vastaava hoito ja kasvatus».

Limingan t. ys huomauttaa tämän ryhmän suhteen, että kohdat 2 ja 6 eivät sovi maalaisoloihin.

IV. Maatalousohjelmaehdotuksen

Ensimäiseen kohtaan Pirkkalan t. y. lisäyksen: »mutta ei myöskään saa viljelykseen kelpaavia aloja pitää viljelemättä», sekä Oulun t. y. »Yksityisten ja yhtiöitten maanomistusoikeutta on rajoitettava».

Kuopion työntek. yhdistys lisättäväksi: »Valtion olisi otettava haltuunsa ryöstöön joutuneet tilat puolueettomain arviomiesten määräämästä hinnasta.»

Helsingin ruots. t. ys ehdottaa toisen kohdan alun kuuluvaksi: »Kuntien pitäisi, valtiolainain tukemina, ostaa — » j. n. e.

Pirkkalan t. y. ja Porin R. M. a. osasto sanojen »vähäarvoisia osia yksityisten tiloista» sijaan sanat: »maakappaleita ja sellaisia yksityisten tiloja, joita he eivät kunnollisesti viljele.»

Imatran t. ys vaatii poistettavaksi sanat »vähä-arvoisia», samoin Helsingin ruots. t. ys.

Neljänteen kohtaan ehdottaa Pirkkalan t. ys lisättäväksi sanan »osuuskunnille» jälkeen sanat: »tai yksityisille pienemmissä osissa».

Viidennen kohdan suhteen ehdottaa Helsingin ruots. t. ys, että valtioapua olisi saatava kaikille ko-operatiivisille yrityksille, eikä ainoastaan maatalouden alalla toimiville.

Lisäykseksi maatalousohjelmaan ehdottaa Pirkkalan t. ys. »Maanvuokrat eivät saa nousta kahta kertaa korkeammalle, kuin mitä valtiolle suoritetaan veroa, tai mitä sen maan pinta-alalle on suoritettu manttaalia kohti».

Sitäpaitse on puoluehallinnolle lähetetty seuraavat erityiset maatalousohjelmaehdotukset:

1:si. Että niin sanottu maanvuokralaki lähimmässä tulevaisuudessa uusittaisiin siihen suuntaan.

Että kiinteämpiä ja inhimillisemmän käsitekannan mukaan tehtyjä vuokrakontrahteja vuokralaisten eduksi tehtäisiin. Ja että, kun tämä vuokralaki tulee uusittavaksi, saisi siihen tavalla tai toisella koko maan vuokralaiset antaa lausuntonsa siksi kuin nykyinen torppari järjestelmä siirtyy muinaismuistojen joukkoon omintakeisen pieniviljelys järjestelmän tieltä.

2:si. Että mitä pontevimmin ryhdyttäisiin irtolaisväestölle hankkimaan omaa maata ei ainoastaan niillä keinoilla, joihin on jo ryhdytty, vaan että sen asian avustamiseksi:

a) niin sanotut sotilasvirkatalot jaettaisiin palstatiloiksi ja annettaisiin samojen perusteiden mukaan kuoletusmaksulla luovutettaviksi kuin mitä n. s. tilattoman väestön lainarahastosta on säädetty ja tullaan säätämään.

b) että kruunun metsämaille mitä pikimmin ryhdyttäisiin pienempiä uudistaloja perustamaan siihen suuntaan, että nuo uudistalot saisivat kaikkia niitä etuja, joita varsinaisille maatiloille on kuuluva sen mukaan, mitä niillä seuduilla on mahdollista.

c) Että mainittuun tarkoitukseen perustettaisiin erityinen rahasto, josta vähempiä kuoletuslainoja annettaisiin alkuun pääsemiseen näillä uudistaloilla, sekä että ne ainakin 5 vuotta saisivat olla veroista vapaina.

d) Että kruunun mailla löytyvät torpat samoin muutettaisiin uudistaloiksi tai vapautettaisiin metsäherrain tavaksi käyneestä mielivallasta edes jossain määrin. Ja että ainakin kruunun mailla ja vesillä suotaisiin pikkuviljelijälle vapaa metsästys ja kalastus oikeus.

3:si Että ulkomaille etenkin Tanskaan ja Saksaan niille seuduille, joissa niin sanottuja husmanditiloja ja vuotuismaksutiloja on, käytännöllistä oppia varten annettaisiin matkarahoja tai niinkutsuttuja stipendejä pieniviljeliöille valtion rahoista.

1. Valtion ja kuntain jo nyt omistamia tiloja ja maa-aloja ei saa myydä eikä lahjoittaa.

2. Valtion ja kuntain omistamat asumattomat maa-alat ovat saatettavat viljeltäviksi.

3. Pakollisesti myötäväksi joutuneet maatilat, kosket ja kaivannot ovat arvioitavat ja otettavat arvatusta hinnasta valtion tai kuntain omiksi.

4. Kunnille on saatava oikeus pakkolunastuksella haltuunsa hankkia yksityisten tiloja tai osia niistä. Lunastus on luettava sen mukaan, mitä nuo maa-alat tuottavat.

5. Valtion hallussa olevat ja vasta lunastettavat maa-alat ovat annettavat kunnille, irtolaisille tai heidän muodostamilleen osuuskunnille viljeltäviksi. Yksityisille ei kuitenkaan sen suurempia osia kuin he oman perheensä kanssa voivat viljellä.

6. Valtioapua on saatava kuntien uutisviljelystä tarkoittaville toimenpiteille, samoin kaikille osuustoiminnan luontoisille yrityksille maatalouden alalla.

7. Torppareille ja maanvuokraajille on saatava täydellinen käyttöoikeus ja myöskin myöntioikeus vuokraamansa maan viljelystuotteisiin, sekä vuokra-ajan loputtua on heille maksettava täysi korvaus siitä, mitä vuokratun maan arvo on heidän työnsä kautta kohonnut.

8. Metsästys- ja kalastusoikeus on heti tehtävä maanomistuksesta riippumattomaksi.

Täydennysehdotus maatalousohjelmalle.

M. V. Vuolukka.

Ollen sitä mieltä, ettei tyydyttävää maatalousohjelmaa Suomen työväenpuolueelle nyt voida parhaallakaan tahdolla luoda, kun maatalouskysyinys koko laajuudessaan on meillä vielä yleisimmin pohtimatta, mutta että sanottu ohjelma tulisi hiukankaan täydellisempi kuin tunnettu ehdotus, pyydän tässä puoluekokoukselle esiin tuoda erään täydennysehdotuksen. Lähtökohtana tässä ehdotuksessa on pidetty maamme asumattomien »kruununmaitten» asutusta, koska niissä virallisen tilusten mukaan on 14 miljoonaa hehtaaria asutuskelpoistakin maata ja kun irtolaisväestömme yleinen toivo tähtää enimmän siihen suuntaan, että sanotut maat asutettaisiin, josta myös lakiehdotus onkin jo hallituksen puolesta tekeillä. Loppupäätteenä ehdotuksessa on ne pykälät torpparioloista, jotka Turun puoluekokouksessa hyväksyttiin, mutta eivät tulleet huomioon otetuiksi uudessa vasta hyväksytyksi tulleessa maanvuokrauslaissa. Alkujohdanto ehdotuksessa on mukailtu ranskalaisten sosialistien maatalousohjelmasta. Työpäivän pituutta koskeva pykälä, jossa ehdotetaan maatyöväelle 10 tunnin normaalityöpäivää sen sijaan kun yleisessä ohjelmassa on 8-tuntinen, perustuu maatyöväestön terveellisimpiin olosuhteisiin sekä siihen, ettei maatyöväen työnteko ole yhtä huippuunsa kiristetty kuin teollisuustyöväen ja että työpäivän pituudessa teollisuus- ja maatyöväen välillä tulee luonnostaan olemaan eroavaisuus pitkiä aikajaksoja, vaikka ero olisikin lyhempi 2:ta tuntia. Ehdotus johdantoineen on seuraava:

»Ottaen huomioon, että puolueemme yleisen ohjelman mukaan tuottajat voivat olla vapaina, ainoastaan jos tuotantovälineet ovat heidän hallussaan; ottaen huomioon, että nämä tuotantovälineet jo ovat meilläkin saavuttamaisillaan sellaisen kapitalistisen keskittymismäärän, että ne ainoastaan yhteisen omaisuuden muodossa voidaan antaa tuottajille takaisin. Mutta että asiain laita ei ole vielä tätä nykyä, ainakaan Suomessa, aivan samanlainen maatalouden alalla, jossa tuotantoväline, se on itse maapohja, vielä monessa kohden on tuottajain yksilöllisenä omaisuutena. Ottaen myöskin huomioon, että, jos tämä talonpoikaisomaisuuteen perustuva asian tila välttämättömästi on tuomittu häviämään, sosialismin asia ei ole tyystin jouduttaa tätä häviämisprosessia, koska sen tehtävänä ei ole eroittaa omaisuutta työstä, vaan päin vastoin yhdistää samoihin käsiin nämä molemmat jokaisen tuotannon välttämättömät tekijät, joiden erottaminen tuottaa orjuutta ja kurjuutta köyhälistöksi joutuneelle työväelle. Ottaen vielä huomioon, että, jos sosialismi onkin velvollinen anastamaan toimettomilta oikeudenvastaisilta omistajilta takaisin laajat maatilat ja asettamaan siten maataloudellisen köyhälistön jälleen omistukseensa yhteisessä muodossa, niin sen on yhtä pakottava velvollisuus suojella maatilkkuansa itse viljelevän omistajan oikeutta valtiorahastoa, koronkiskontaa ja uusien maapohattojen anastuksia vastaan. Ottaen lisäksi huomioon, että sen tulee ulottaa tämä suojelus niihinkin tuottajiin, jotka vuokraajina tahi osaviljelijöinä viljelevät muiden maata ja jotka, jos he käyttävät hyväkseen päiväpalkkalaisten työn, tekevät sen jossakin määrin pakosta, sen nylkemisen vuoksi, jonka uhreina he itse ovat. Tämän kaiken ottaen huomioon tahtoo sosialistinen puolue, joka, päinvastoin kuin anarkistit, ei odota yhteiskunnallisen järjestyksen uudistumista kurjuuden leviämisestä ja enenemisestä, vaan uskoo että työ ja kansa voidaan vapauttaa ainoastaan jos maalais- ja kaupunkilaistyöväki järjestäytyy ja ryhtyy yhteisiin ponnistuksiin, hankkimalla itselleen enemmistö hallitusvallan ja säätämällä lakeja — on hyväksynyt seuraavan ohjelman, jonka tarkoituksena on yhdistää kaikki maataloudellisen tuotannon ainekset, kaikki tyävoimat, jotka eri muodoissa hankkivat maaperälle arvoa, samaan taisteluun yhteistä vihollista, kapitalista yhteiskuntajärjestelmää ja maan läänittämistä vastaan».

1. a) Valtion omistamat asumattomat tilukset ovat vuokrattavat kunnille ja heidän välityksellään tahi suorastaan valtiolta annettava irtolaisista muodostuneitten osuuskuntayhdistysten viljeltäviksi.

b) Kaikki muutkin valtion ja kuntain hallussa olevat maataloustuotantoalat ovat joko valtion ja kuntain hoidossa pidettävät, tahi annettava osuuskunnille käytettäviksi.

3. Valtion ja kuntain olisi ostettava pakkohuutokaupoista sekä muutoin tiloja, koskia, soita ja kaivannoita.

4. Kunnille on saatava oikeus pakkolunastuksella haltuunsa ottaa minkäarvoisia osia hyvänsä yksityisten tiloista. Lunastus niistä olisi laskettava sen mukaan, mitä nuo maa-alat tuottavat.

5. Valtio apua on annettava kaikille osuuskunta-periaatteille muodostetuille uutisviljelystä tarkoittaville yrityksille; samoin kaikille täysin osuuskunnallisille yrityksille maatalouden alalla n. k. osto- ja myönti-osuuskunnille.

6. Maalaistyöväen alin palkka on omien ammattiyhdistysten ja kunnallishallitusten yhteisesti määrättävä ja palkka suorisettava rahassa.

7. Työpäivä kaikissn maalaistöissä on säädettävä 10-tuntiseksi, jos ei olosuhteet vaadi sitä lyhemmäksi.

8. a) Vuokra-ajan pituus torppareille on määrättävä vähintäin 50 vuodeksi sekä tonttialain vuokraajille vähintäin 25 vuodeksi. Ylin vuokra-ajan määrä on laista kokonaan poistettava.

b) Kaikki mielivaltaisuuteen tahi muihin syihin kuin vuosittaisen vuokravelvollisuutensa tahalliseen laiminlyöntiin perustuva torpasta poishäätö, ennen vuokra-ajan kuluttua, olkoon lain kautta tehty tykkänään mahdottomaksi.

c) Vuokra-ajan loputtua on maanomistajan, jos hän tahtoo vuokra-alueen haltuunsa, suoritettava vuokraajalle sekä maan hyväksi tehdyn työn että rakennusten silloisen täyden arvon, molempien asianomaisten valitsemain katselmusmiesten tekemän arvion mukaan, lukuunottamatta arviota tehdessä ollenkaan sitä, josko vuokraaja mahdollisesti tekemistään töistä on saanut jo tuloksia nauttia.

d) Jollei maanomistaja viimeistään vuotta ennen vuokra-ajan loppua ilmoita lunastavansa vuokra-aluetta, niin uudistuu välisopimus semmoissaan.

e) Vuokraajalla olkoon täysi vapaus siirtää vuokraoikeutensa toiselle kansalaisluottamusta nauttivalle henkilölle.

f) Kruununtorppareihin nähden on noudatettava samoja periaatteita kuin edellä on lausuttu, kuitenkin sillä nimenomaisella lisäyksellä, että mielivalta kruunun viranomaisten puolelta hallituksen toimesta kerrassaan lopetetaan.

Ohjelmaehdotuksen suhteen on huomauttanut vielä Helsingin ruots. t. ys, että siihen olisi jollakin tavalla sovitettava asuntokysymys.

Yhteiset jäsenkirjat.

Imatran Työväenyhdistys ehdottaa ensi puoluepäiville Forssassa keskusteltavaksi ja päätettäväksi seuraavan keskustelukysymyksen:

Kikii olisi syytä jäsenkorttien sijasta ottaa käytäntöön kaikissa puolueeseen kuuluvissa yhdistyksissä samanlainen puoluehallinnon laatima jäsenkirja, joten puolueen jäsen voi tilapäisesti paikkakunnalla ollessaan nauttia kaikkia jäsenyys-oikeuksia missä puolueeseen kuuluvassa yhdistyksessä tahansa, sekä matkustamaan pakotettuna samoin suorittaa jäsenmaksuja ilman eri sisäänkirjoitusmaksua, kunhan kirja on kunnossa edellisestä yhdistyksestä: ja eikö samoin voitaisi menetellä ammattiosastoihin kuuluvain jäsenten suhteen?

Vihi olevan kysymyksen järjestäminen tässä ehdotetulla tavalla on varmaankin herännyt useimmissa olinpaikkaansa usein nimittelevissä puolueemme jäsenissä. Se ei johdu yksinomaan usein suoritettavien sisäänkirjoitusmaksujen säästäniis-halusta, vaan pikemmin toiminta- ja järjestämishalusta. Kun nimittäin, kohtalonsa pakosta, jonkun jäsenen täytyy usein muuttaa olinpaikkaa, niin samalla tahtoo tulla vieraantuneeksi myöskin jäsenyydestä, ellei uudella paikkakunnalla ole. entisellä jäsenkortilla mitään merkitystä, vaan täytyy joka kerta paikkakuntaa muutettuaan ulottaa jäsenyytensä, aina uudestaan ja uudestaan. Sitäpaitsi niiden nykyjään käytännössä olevien irtonaisten jäsenkorttien arvo samankaan yhdistyksen jäsenenä ollen, ei ole omiaan jäsenmaksujen säännölliseen suoritukseen kehottamaan, kun edellisten vuosien jäsenvystodis-tus ei kulje rinnan nykyisen kanssa. Tämä vaalia ei ole myöskään ammattialan muutoksiin nähden erittäin onnistunut järjestelmä.

'rämä tässä ehdottamamme järjestelmän käytäntöön sovelluttaminen ei tuota likimainkaan. Yhdistyksille vahviste}-

tnjen sääntöjenkään vuoksi niin suuria hankaluuksia, kuin mitä ensi silmäyksellä luulisi. Ki tästä yhdistysten virkaili* jainkaan tehtävät lisääntyne? Sen toteuttamiseksi ehdotamme seuraa via järjestämismuotaja.

1) . Puoluehallinto hankkii ja pitää kaikkien puolueeseu kuuluvien yhdistysten lunastettavaksi saatavissa kaikille yhtäläisiä jäsenkirjoja, joissa on jäsenmaksujen ja ylimääräisten veroitusten kuittausta varten sivu vuotta kohden — ekkä noin 10 vuoden taipeeksi kussakin kirjassa. — Alussa on paikkoja täytettäväksi jäsenkirjan antajan yhdistyksen, talli annn.osaston, viralliselle nimelle, jäsennumerolle, jäsenkirjan antamisajalle, jäsenkirjan saajan nimelle, ammatille, syntymä-ajalle ja paikalle.

Alkuun talli loppuun sopisi myöskin toimittaa joko puolueen ohjelma tahi lyhyt selitys jäsenyyden merkityksestä, t. j. s.

2) . Jos jäsenkirjan omistaja tulisi muuttamaan toiselle paikkakunnalle, jossa löytyy puolu-eesen kuuluva yhdistys, niin saakoon hän, puolue-päivillä yhteisesti tehdyn päätöksen nojalla, tilapäisesti paikkannalla vieraillessaan, kunnossa olevan jäsenkirjan näyte!tyään, nauttia kaikkia sen yhdistyksen ja samoin ammatti-alalleen kuuluvan osaston jäsenoikeuksia. Mutta jos hän tulisi sillä paikkakunnalla viipymään yli määrätyn ajan, (esim. 3 kuukautta) niin saakoon silloin jatkaa jäsenmak-sujensa maksamista sen yhdistyksen talli amiu. osaston sääntöjen mukaan, ottamalla (»saa myöskin ylimääräisiin veroiluksiiu, jos niitä sen yhdistyksen talli osaston päätöksien mukaan on kaikkien toistenkin jäsenten maksettavana. Tässä tapauksessa on kuitenkin uudeu kuittauksen edelle jäsen merkittävä sen yhdistyksen jäseneksi, hänelle tulevan jäsennumeron mukaan. Sisäänkirjoitusnmksuu voi myökin merkitä maksetuksi, (sääntöjen noudattamiseksi >, mutta sen voi saaja kuitenkin lahjoittaa maksajille takaisin.

Jäsentä, jonka kirjassa on rästiä yli sallitun ajan. (esim. vaikka 3 kuukautta» ja myöskin kun on jotain syylä epäilyyn väärinkäytöksistä, ei voi ottaa vastaan, enuen kuin on asiasta kuu-

hislellu sen yhdistyksen mieltä, josta jäsenkirjaau on tehty viimeinen kuittaus. Puolueesta tahi ani-mattikunuasta poissulje!uita eivät nutut voi ottaa takaisin vastaan kuin sen sulkemista koskevan päätöksen tehnyt yhdistys tahi osasto.

Ammattiosastoista toiseen siirtymisestä voisi käyttää samaa järjestelmää, jos uim. paikkakunnan tai ammattialan muutokset sitä vaativat?

Tämänsuuntaisen järjestelmän käytäntöön ottamisella luulisimme voitavan paljon vaikuttaa kaikkialla yktäsuuntaiseu järjestäymisen hyväksi. Tosin nykyisien muodostuksien alaisissa ammattiliitoissa on myöskin ajatuksia ammattiliittojen jäseukirjaiu käytäntöön ottamisesta, mutta kun tässä ehdottamallemme järjestelmällä on paljoa yleisempi ja edullisempi merkitys kuin niillä, niin toivomme että tämä toimenpide saisi siltäkin taholta etusijassa kannatusta.

Eikö olisi suotavaa että vähemmän tärkeitä muita oppiaineita syrjäyttämällä, enempi kuin ennen, kouluissamme opetettaisiin taloustiedettä eli yhteiskuntaoppia?

L. P. Korhonen.

On tunnettua, että nykyisten koulujärjestelmien vallitessa niin oppi- kuin kansakouluissammekin, jaetaan kylläkin paljon nousevalle nuorisolle teoreettisia tietoja semmoisilta aloilta, jotka harvoin käytännöllisessä elämässä tulevat kysymykseen. Mutta käytännöllinen elämä, yhteiskuntaoppi, taloudellisine suurine kysymyksineen, on tietääkseni kouluissamme nousevaan nuorisoon nähden syrjäytettyjä, toisarvoisia kysymyksiä. Seupätähden usealle koulun käyneellekin kansalaiselle tosielämään astuttuaan tulee eteen monta elämän tärkeää kysymystä joille he ovat varsin vieraita. Työväenkysymys, äänioikeusasia, raittiusasia, avioliiton solmimiskysymykset, sekä monet muut yksilön ja yhteiskunnan keskinäistä elämää koskevat asiat ovat opiskelevalle nuorisolle tuntemattomia seikkoja. Kuitenkin miehuuden ikään päästyänsä ovat kaikki kansalaiset itse kukin kohdastansa vastuunalaisia noihin asioihin nähden. — Tärkeimmät yhteiskunnallista elämää järkyttävät asiat saapi vielä meidän päivien nuoriso hoitoonsa ilman mitään suunnitelmaa eli edellä käypää ohjelmaa. Meidän kouluissamme tehdään oppilaille varsin tarkkaa selkoa kaukaisien, tuntemattomien maitten virroista, niiden suistomaista, vuoren huippujen korkeudesta ja vierasten kansakuntien suurmiesten syntymävuosista, ynnä muista seikoista joita ei tosielämässä kysytä, mutta siitä miten oppilaan tulee kansakuntansa, yhteiskunnan tosielämään tutustua, tehdään perin vähän selkoa. Usea nuorukainen näin ollen on kyllä mielestänsä oppinut, koulun käynyt, mutta varsin lapsellisena ja oppimattomana hänen täytyy aloittaa uusi koulunkäynti, se on kypsyä ja tutustua tosielämän koulussa. Jos siis kasvatus pidetään pohjana kansalaisen elämäntoiminnalle, niin tahtoisin väittää, että edellämainittujen vajavaisuuksien takia on tuo kasvatus vaillinaista, eikä siis ole ihmettelemistä jos yhteiskunnan kasvatti hairahtuu oikealta tieltä, sortuu, kompastuu noissa yhteiskunnallisen elämän suurissa pulmakysymyksissä. Kysymättäkään siitä, että sosialistinen taloustiede, tasa-arvoisuuteen, veljeyteen pyrkimysoppi, on vielä varsin outo ja tuntematoin ala nykyajan lukeneellekin nuorisolle, niin eipä edes tarkoin tunneta tämän nykyisen rahavaltaisen talousjärjestelmän tärkeimpiä lakeja joiden alle alistutaan. Kun puututaan tietoja yhteiskunnallisen elämän tärkeimmistä järjestelmistä jotka varsin mahtavasti vaikuttavat vksitviskansalaisenkin taloudelliseen elämään, niin ei liene kummeksittavaa jos hyvin useasti sattuu, että nuori mies ja nuori nainen erehtyy laskiessaan perustusta yksityistaloudelleen tai tekee hairahduksia elämänuransa valinnassa. Kapitalistisen yhteiskunnan arkaluontoisimpia kysymyksiä on esim. nuorison avioliittokysymykset. Vaikka myönnänkin että ulkonaisista järjestelmistä huolimatta ihmisen syntyperäinen tunne-elämä ja luonnon mahtava vaisto, ovat näissä asioissa päämääräajat, niin toiselta puolen yksilöiden yhteiskunnallinen ja taloudellinen asema vaikuttavat mahtavasti avioliittoelämän onneen tai onnettomuuteen. Tarvinnee tässä vaan todistaakseen viitata teollisuusmaitten, suurkaupunkien köyhälistön avioelämään. Kun köyhälistön avioliitot ilman taloudellista asemaa punnitsematta ovat perustetut horjuvalle pohjalle, seuraa tästä ehdottomasti perheen lisääntyessä puute ja kurjuus. Tämän köyhälistön perhe-elämän surullisimpia ilmiöitä ovat, että ulkopäin taloudellisten rautalakien painostaessa perheenisien siveellinen kanta horjuu, rikosten ja sydämettömyyden vietit astuvat sydämeen, vaikkapa ennen miestä olisikin hallinnut mitä uhkuvin rakkaus perhettään kohtaan ja mitä palavin elämisen ja toiminnan halu. Toiselta puolen lapset, nuo viattomat olennot aineellisen kurjuuden rinnalla liukuvat rikosten teille.

Enempi mainitsematta niistä vaaroista ja vastenkäymisistä mitkä taloudellisesti epävarmalle perustukselle laskettu perhe-elämä tuottaa, on yhteiskunnan taloudessa muitakin tärkeitä kohtia ja vaikuttimia jotka nousevan nuorison tulisi varhain tietää. En saata olla siis tässä esityksessäni mainitsematta äänioikeusasiaa, mikä merkitys tällä kalliilla kansalaisoikeudella on yksilön ja yhteiskunnan elämään verraten. Tämän oikeuden käyttämisestä tai käyttämättömyydestä riippuu näet olevien olojen epäkelpoinen ja kelvollinen tila. Harvojen käsiin, eli erityisten pinnalle pyrkivien ryhmien käytettäväksi kun tämä mahtava kansalaisoikeus jääpi, joutuvat ennemmin tai myöhemmin kansan enemmistö eli sen pohjakerrokset sorronalaisiksi. Siis äänioikeuden voiman ja sen käyttämisen mahdollisuuksien tunteminen, on tärkeimpiä asioita joita yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteen valossa tulisi nuorison oppia ja varsin tyystin tuntemaan.

Noiden viittaamieni tärkeiden kansalaisasioitten selvittämisen ja tiedoksi antamisen nousevalle nuorisolle, arvelen parhaiden onnistuvan siten, että taloustieteelle ja yhteiskuntaopille varattaisiin oppitunteja sekä ylemmissä että alemmissa kansalaiskouluissa. Sanomattakin lienee selvää, että jos tälle tärkeälle opille myönnettäisiin tilaa kouluissamme, olisi myöskin oppikirjoja ja opettajia valmistettava tällä alalla. Etevimpien taloustieteiliäin ja siveysopin auktoriteettien laajoista teoksista oman maamme oloihin ja elämään sovittaen, voitaisiin aluksi laatia tämmöinen kysymyksenalaisia asioita käsittelevä lyhennetty »kansalaiskatkismus». Ja ennenkuin oppi kirjaksi tämmöinen teos hyväksyttäisiin, tulisi se kouluylihallituksen myötävaikutuksella alistaa semmoisen komitean tarkastusta ja lausunnon antamista varten, johon myöskin Suomen kansan työväki on puolestaan edustajat valinnut.

Kuinka voitaisiin tilattoman väestön asemaa parantaa ja sitä kiinnittää maanviljelykseen, sekä mitä olisi valtion sekä kuntain tehtävä, jotta torjuttaisiin työttömyyttä maanviljelystyöväestön keskuudessa.

Kössi Koskinen.

Ennen kuin esitetään lääkkeitä, niin täytyy tuntea tauti ja sen syyt. Olen koettanut tässä suhteessa parastani maalla asustavan tilattoman väestön eli irtolaisten suhteen. Aika ja tila estävät minua kuitenkin täydellisesti esittämästä niitä aineksia, joiden avulla olen mielipiteeni tästä aineesta muodostanut. Minun on pakosta supistaminen tämän laajan ja monipuolisen kysymyksen käsittely vain pääpiirteisiinsä ja niihin mielestäni tärkeimpiin johtopäätöksiin joihin sen tutkiminen on minun johtanut.

Suurimpana syynä ja oikeana pääjuurena irtolaisen kuonoon tilaan on sivistyksen puute ja osaksi siitä johtuva, osaksi myöskin luontoperäinen huolettomuus ja velttous. Hän välittää tuskin rahtuakaan tulevaisuudestaan. Säästää ja eteenpäin ponnistella ei hän osaa suhteellisesti edullisissakaan tilaisuuksissa, eikä säästöjään ja ansioitaan johdonmukaisesti parhaimmalla tavalla edukseen käyttää. Henkisiä pyrinnöltä ei hänellä ole. »Aatteista», »aatetovereista», työväenliikkeestä ja sen »ihanteista» välittää hän viisi. Siten vaikeuttaa hän senkin työväen osan tilaa, joka ponnistelee asemansa kohottamiseksi, polkemalla paikat alhaisiksi — hän kun näet on aina puutteen alainen, jonka on mentävä työhön minkälaisilla ehdoilla taliansa, välittämättä ensinkään siitä, josko ne ovat ristiriidassa työväen yhteisten etujen ja pyrkimysten kanssa. Hän on ennenkaikkea hetken lapsi ja hetken tähden on hän valmis uhraamaan tulevaisuutensa. Pitempiaikaiseen ponnistukseen jonkun päämäärän hyväksi ei hänestä ole. Irtolainen on yleensä sekä taloudellisessa, että yhteiskunnallisessa suhteessa jotenkin kykenemätön omaa etuaan valvomaan, ja siinä on todellinen syy hänen huonoon asemaansa. Että asian laita on näin muuallakin maailmassa sitä todistaa parhaiten eräs Karl Kautskyn väite, kun hän sanoo, että: »kartanon renkiä on vaikeampi saada kääntymään sosialistiksi, kuin hänen nylkijäänsä» ja tähän lisää Friedrich Hertz, että »jokainen maalaisagitaattori voi vahvistaa todeksi tämän Kautskyn väitteen».

Tällaisen kansanaineksen aseman parantaminen on perin vaikea tehtävä. Nostaa sitä ken ei itse tahdo nousta — se on sangen kiittämätöntä työtä. Senlaisen yrittäminen ei siis ole tarpeellista, tuskinpa suotavaakaan. Siitä olisi vain lähimpänä seurauksena se, että monesta irtolaisesta kuoletettaisiin sekin viimeinen yksityisen yritteliäisyyden kipinä joka mahdollisesti heissä vielä on jälellä. Tässä suhteessa riittäisi kylliksi, jos poistettaisiin ne monet lainsäädännölliset muotoseikat, jotka vaikeuttavat irtolaisen pyrkimystä itsenäiseksi maanviljelijäksi. Sitä paitsi on suurin osa irtolaisista sellaista väkeä, joka ei milloinkaan kykene omintakeista maanviljelystä hallitsemaan, eikä heillä sitä paitsi näytä olevan minkäänlaista haluakaan päästä oman maatilkun omistajaksi.

Työttömyyden suoranaiseksi poistamiseksi maaseuduilta voivat valtio ja kunnat minun käsitykseni ja vakaumukseni mukaan verrattain vähän aikaan saada. Työttömyydestä ei maaseuduilla kesäseen aikaan saata olla puhettakaan, päin vastoin on olemassa työväen puutetta. Palkatkin ovat suhteellisesti kohoutuneet viime vuosikymmenenä. Että ne eivät ole vieläkin enemmän kohoutuneet, niin se on luettava edellä mainittujen syiden ansioksi. Toisena syynä on se, että maanviljelyksemme ei nykyisellä kehityskannallaan ollen todellakaan kykene sanottavasti korkeampia palkkoja maksamaan. Ennen kuin se voisi tapahtua, täytyisi maanviljelyksemme tuotannonkin ehdottomasti kohoutua. Mutta valtio ja kunta voivat tässäkin suhteessa vaikuttaa ainoastaan epäsuorasti. Maalaistyöväki voisi kyllä osaltaan pakoittaa maanviljelijöitä edistämään tuotantoaan, jos se ensiksi oppisi säännöllisesti vaatimaan itselleen etuja maanviljelijöiltä; mutta ennen kuin se siihen kykenee, niin tarvitsee se enemmän sivistystä ja käytännöllisiä tietoja. Työnpuutetta maaseuduilla on yksinomaan olemassa talviseen aikaan. Se johtuu osaksi vanhettuneista viljelystavoista, mutta pääasiallisesti johtuu se maanviljelyksen luonteesta. Siihenkään eivät valtio ja kunnat voi tehdä juuri mitään erityisesti mainittavaa, sillä heidänkin täytyisi seurata luonnonlakeja ja jättää työnsä sulanmaan aikana tehtäväksi, jolloin on muutenkin työtä saatavissa.

Se on ennen kaikkea maanviljelyksen itsensä edistyminen kokonaisuudessaan joka kohottaa koko työväen taloudellisen tilan (eikä ainoastaan irtolaisten) ja poistaa teollisuuden reserviarmeijan ja siis välillisesti vaikuttaa ratkaisevasti koko työväenasian kohtaloon. Tämän ohessa olisi erittäin suotavaa käsityötaidon kohottaminen, varsinkin niillä paikkakunnilla, joissa sitä jo ennestäänkin harjoitetaan.

Irtolaisuuden synty ja sen alkujuuret ovat etsittävissä kauempaa menneisyydestä, kuin mitä tavallisesti työväen piirissä otaksutaan, eikä sen lisääntyminenkään ainakaan meidän maassamme ole seurauksena suurmaanviljelyksen valloituksista: varsinkin kun otetaan huomioon se, että maa-omaisuudella on meillä näyttänyt olevan enemmän taipuvaisuutta jakaantumaan, kuin kokoontumaan. Irtolaisuuden lisääntymisen syynä on etupäässä se, että maanviljelys on tarvittavaan työvoimaan verraten tullut tuottavaisemmaksi kuin ennen muinoin. Vaikka maan väkiluku on tuntuvasti lisääntynyt, niin maanviljelys näyttää kuitenki voivan vielä supistaakkin sitä työvoimaa, joka tarvitaan tuottamaan elintarpeita maan väestön elättämiseksi. Väestön siirtyminen maanviljelyksestä teollisuusaloille ei ole siis semmoisenaan mikään huolestuttava ilmiö, päin vastoin se osoittaa maanviljelyksen edistystä. Se osoittaa että maanviljelyksen tuotanto on niin paljon kohounut, että se ei enää kaipaa työvoimiakaan yhtä paljon kuin ennen, saadakseen aikaan saman tuloksen. Tässä ei ole kuitenkaan erehdyttävä luulemaan, että tuotannon lisääntyminen olisi maanviljelyksessä tapahtunut samalla tavalla kuin teollisuudessakin, nimittäin koneitten ja suurtuotannon avulla.

Päin vastoin, maanviljelyksen tuotannon kohoutuminen on tähän asti melkein kokonaan tapahtunut ruumiillisen työn ja pientuotannon aloilla: koneilla on tässä edistymisessä ollut mitättömän pieni ansio. Tähän asti ei ole yleensä onnistuttu saamaan koneille maanviljelyksessä samaa merkitystä kuin niillä on teollisuudessa. Jos ne jossain suhteessa suurviljelystä jollain tavalla edistävät, niin toisaalla ne vievät sitä saman verran taaksepäin. Usein ne johtavat suorastaan ryöstöviljelykseen. Parhaimmat maanviljelyskoneet ovat sitä paitsi enimmäkseen senlaisia, että ne soveltuvat yhtä hyvin sekä pien- että suurviljelyksessä. Yleensä eivät maanviljelyskoneet kykene korvaamaan ruumiillista työtä. Niiden käyttämiseen ryhdytään etupäässä sellaisissa olosuhteissa kun on vallitsemassa korvaamaton puute ihmisellisestä tai eläimellisestä työvoimasta. Suuri osa taas niisiä koneista, joita käytetään silloinkin, kun ruumiillisesta työvoimasta ei ole puutetta, on sellaista laatua, että ne tekevät vain sen mikä muuten jäisi aivan kokonaan tekemättä. Lopputuloksena kaikesta tästä on, että koneet eivät vaikeuta enemmän maanviljelystyömiehen kuin pienviljelijänkään tilaa.

Poikkeuksia lukuunottamatta menestyy pieniviljelys kaikissa sivistysmaissa niin loistavasti, että suurviljelyksestä ei ole samanvertaista löydettävissä. Ero suur- ja pienviljelyksen välillä ei ole huomattavissa ainoastaan tuotteiden paljouteen, vaan myöskin laatuun nähden. Jos suurmaanviljelys kuitenkin joissakin maissa näyttää elinvoimaisemmalle, niin johtuu se tavallisesti jostakin keinotekoisesta pönkityksestä; toisinaan kuitenkin voi tämä aiheutua maantieteellisistäkin olosuhteista. Sama taipumus on huomattavissa kaikilla, harvaanasutuilla ja melkein alkuperäisessä ja villissä olotilassa olevilla seuduilla, kuin sitä vastoin tiheästi asutuilla seuduilla, keskellä kapitalismin ja finanssimaailman pyörteitä, on maa-omaisuudella huomattavissa taipumusta jakaantumaan melkein rajattomiin asti. Tämä taipumus jakaantumaan on sitä suurempi, mitä lähempänä maa on jotakin suurta ja vilkasta liikekeskustaa. Mitä erityisesti Suomen maantieteelliseen luontoon tulee, niin suosii se mieluummin pienviljelystä ja ehkäisee suurviljelystä. Lukuunottamatta muutamia tasankoseutuja on Suomen maaperä enimmäkseen vuorista ja mäkistä, jota vielä sen lisäksi pirstaa monet järvet, joet, suot, purot ja kivikot. Senlaisissa maasuhteissa ei todellinen suurviljelys voi koskaan menestyä. Tosin kyllä ovat Suomen maanviljelijät oikeastaan kaikki suurtilallisia, — jos otetaan huomioon ainoastaan maatilain pinta-alan laajuus. Siltä kannalta katsottuna voidaan tuskin palstatilallisiakaan lukea pienviljelijöiksi, — jos otamme vertauskohdaksi monet ulkomaiden olot. Mutta kaikissa muissa suhteissa ovat he pien-viljelijöitä.

Syynä siihen, että maaomaisuudella ei ole ollut Suomessa vieläkin enemmän taipumusta jakaantumaan, maantieteellisistä edellytyksestä huolimatta, ovat monet toisarvoisemmat seikat. Vanhat piintyneet tavat, manttaalijärjestelmästä johtuneet mutkalliset viralliset palstoittamista koskevat muotoseikat, ruunun maitten vielä monimutkaisempi viljeltäväksi saanti ja vihdoin viimein ehkäisee sitä myöskin meidän vanha laajaperäinen viljelystapamme, joka jättää huolenpidon maan tuotannosta melkein kokonaan sallimuksen varaan. Sitä viljelystapaa seuraten ei tila elätä viljelijäänsä jos se lohkotaan pienemmäksi. Itsestään selvää on myöskin, että palstatilat eivät senlaisella viljelystavalla kannata itseään, joten moni, joka ei muullaisia viljelystapoja tunne, ei uskalla edes ajatellakaan palstanviljelystä.

Kilpailua maanviljelijäin keskuudessa ei ole olemassa siinä merkityksessä kuin on havaittavissa teollisuuden harjoittajain keskuudessa kauppamarkkinoilla. Kilpailu teollisuudessa pyrkii pienentämään teollisuuden harjoittajan voittoja teollisuuden tuotteista, samalla kuin työväki ahdistaa häntä toiselta puolelta yhä lisääntyvillä palkka- ynnä muilla vaatimuksilla. Maanviljelyksessä ei kilpailu toistaiseksi tuota naapurille sanottavaa häiriötä. Kilpailu on etusijassa siveellistä laatua, jossa kilpailussa tappiolle joutunut ei voi missään muodossa syyttää kilpailijaansa aineellisen vahingon aikaansaattamisesta. Pikemmin päin vastoin. Ainoastaan kilpailu työvoimasta tekee tässä suhteessa poikkeuksen. Mitä edistyneempi ja voimaperäisempi joku maanviljelys on, niin sitä enempi ja sitä parempaa ihmisellistä työvoimaa siinä tarvitaan ja samassa suhteessa ovat palkatkin, ensiksi syystä, että työvoimasta on puute, ja toiseksi että sellaisessa viljelyksessä kyetään työmarkkinoilla kilpailemaankin palkanmaksussa. Maanviljelijäin välinen kilpailu on siis maalaisköyhälistölle suoranaiseksi hyödyksi, ja jo yksistään siitä syystä pitäisi työväenliikkeen suopein silmin katsoa jokaista uutta edistysaskelta, joka maanviljelysalalla tapahtuu, ottamalla huomioon, että se on samalla ilahutlava ilmiö työväen tilan parantamisen alalla.

Maanviljelyksen edistymisestä on eräältä toisellakin näkökannalta katsottuna suurta etua työväen asialle ja sen ratkaisulle. On nimittäin huomattava, että mikäli maanviljelys edistyy ja muuttuu voimaperäisemmäksi, sikäli on siinä myöskin kaikkialla havaittavissa yleinen taipumus muuttumaan yhä enemmän käsityön luontoiseksi ja pikkuviljelyksen tapaiseksi. Nykyajan maanviljelys suuntautuu yhä enemmän maa-alan supistamiseen, sekä samassa myöskin tuon maa-alan voimaperäisempään viljelemiseen. Toisin sanoen, se pyrkii lisäämään maan tuotantokykyä. Kansantaloudessa ja käytännöllisessä elämässä se merkitsee viljelyskelpoisen maa-alan lisääntymistä. Se vaikuttaa kysynnän ja tarjonnan lakeihin ja horjuttaa tasapainon sen molempien vaakalautojen välillä, saattamalla tarjonnan kysyntää suuremmaksi, sekä halventaa siten maan hintaa. Seurauksena siitä on, että köyhempikin voi, olojen sille kannalle kehitettyä, verrattain helposti päästä maatilkun omistajaksi ja uusimpien viljelystapojen avulla verrattain loistavasti sillä elää.

Ken kilpailussa maataloudessa voittaa se riippuu (ainakin vielä nykyjään) verrattain vähän koneista, laajoista maa-alueista ja suurista pääomista, vaan se riippuu melkein kokonaan yksilön persoonallisista ominaisuuksista ja luontaisista taipumuksista: kuten tarmosta, yritteliäisyydestä, sivistyksestä ja ammattitiedoista, mutta ennen kaikkea liikemieskyvystä. Sivistystä ja ammattitietoja on tietysti varakkaan helpompi hankkia itselleen kuin köyhän, mutta tarmo ja yritteliäisyys puolestaan kehittyy mieluummin ahtaissa oloissa. Liikemies-ominaisuuksia on luonto puolestaan lahjoittanut verrattain pienelle murtoluvulle ihmisistä, mutta siinäkin suhteessa todistavat, sekä historia, että nykyisyys, että sekin ominaisuus mieluummin kehittyy ja menestyy matalassa majassa, kuin rikkaan palatsissa. Näistä edellä esitetyistä syistä selviää että maanviljelijäksi ei enään nykyaikoina pysty ken tahansa. Siinä syy miksi talolliset ja talollisten pojat niin usein luopuvat maanviljelyksestä ja antautuvat irtolaisiksi tai muuttavat kaupunkiin talonomistajiksi eli liikemiehiksi, joka sekin useimmiten johtaa irtolaisuuteen. Kun elämän vaatimukset ovat lisääntyneet, työväenpalkat kohontuneet ja verot ynnä muut yhteiskunnalliset rasitukset kasvaneet, mutta maanviljelystavat yhä edelleen pysyneet melkein samalla alkuperäisellä kannalla kuin ennen muinoinkin, jolloin se miten kuten välttävästi elätti viljelijänsä, vaikka vaatimukset olivatkin pienemmät, niin onko se mikään ihme jos tällaiset ajastaan jälelle jääneet talonomistajat vähitellen siirtyvät irtolaisten suureen laumaan. Syy ei ole silloin kuitenkaan pien-maanviljelyksen kannattamattomuuden, vaan ajastansa jälelle jääneitten maanviljelijäin. Irtolaisella ja yleensä köyhälistön lapsella on yhä vieläkin mahdollisuus menestyä itsenäisenä ja omintakeisena maanviljelijänä, kunhan hän vaan täyttää ne edellytykset, jotka nykyaika maanviljelijälle asettaa. Mutta siltä ei tarvitse kuitenkaan odottaa, että paistetut varpuset itsestään suuhun lentäisivät.

Sen lisäksi on maa Suomessa vielä verrattain halpaa. Ulkomaiden oloihin verraten sitä saa melkein ilmaiseksi. Mutta työ ja toimeliaisuus se se on, joka maksaa niin meillä kuin muuallakin. Se etupäässä määrää hinnan maallekin, eikä suinkaan sen laajuus ja manttaaliluku. Monasti ihaillaan ja kehutaan Amerikan ja Austraalian oloja ja niitä maita, joita siellä jaetaan ilmaiseksi viljeltäväksi, mutta samalla unohdetaan, että nuot »ilmaiset maat» ovat asumattomilla seuduilla ja huonojen kulkuneuvojen takana, sekä että niiden raivaaminen viljelyskuntoon vaatii arvaamattomia ponnistuksia ja kieltäymyksiä, ja että yksinomaan matka, lukuun ottamatta muita kustannuksia, maksaa perheelliselle miehelle ainakin noin tuhat markkaa. Niillä rahoilla ja niillä ponnistuksilla, joita uhrataan Amerikan unelmien toteuttamiseksi saataisiin totta tosiaan Suomessa enemmän aikaan — jos vaan olisi tarpeeksi käytännöllistä älyä ja sitkeyttä. Mutta sitä puuttuu — ikävä kyllä — irtolaisväestön suurimmalta osalta. Se uneksii kyllä mielellään Egyptin lihapadoista, mutta sen pidemmälle ei se käytännöllisessä toiminnassa pääse.

Tämänlaisten olosuhteitten vallitessa olisi käsitykseni mukaan Suomen Työväen Puolueen lähimpänä tehtävänä:

1) Koettaa vaikuttaa siihen suuntaan, että lainsäädännöllisillä toimenpiteillä poistettaisiin ne esteet, jotka tarpeettomasti vaikeuttavat yksityisten maitten lohkomista ja ruunun maitten viljelykseen ottamista. Samaten on torpparien asema turvattava ja suojeltava heitä maanomistajien mielivallasta. Työväen suojeluslainsäädäntö laajennettava ja tarkoituksen mukaisesti sovellutettava maalaisoloihin.

2) Erittäinkin valtion ja kuntain toimenpiteitten kautta olisi maanviljelystä ja sen sivuelinkeinoja kaikilla tarkoituksen mukaisilla keinoilla edistettävä, varsinkin siten että varsinainen rahvas maalla tulisi tuntemaan maanviljelyksen uusimmat työtavat ja välttämättömät ammattitiedot. Tässä suhteessa olisivat ehkä erittäin tarkoituksen mukaiset lyhyet ja helppotajuiset talvikurssit.

5) Nuot neljä ylläolevaa vaatimusta olisivat — sopivaan muotoon muovailtuina — liitettävät Suomen Työväen Puolueen ohjelman maatalousvaatimusten joukkoon.

Vielä lopuksi muutamia sanoja ylläolevien ponsien ja yleensä maatalousohjelman tärkeydestä. Selvästi määritelty maatalousohjelma on Suomen Työväen Puolueelle vielä tärkeämpi kuin mitä se on sosialismin mallimaissa. Meidän maamme on etusijassa maanviljelysmaa ja kansamme maanviljelyskansa. Meidän köyhälistömme suurin osa, ja kaikissa suhteissa jälelle jäänein ryhmäkunta, asuu maaseuduilla. Me emme saata kutsua itseämme täydellä oikeudella Suomen Työväen Puolueeksi, jos yhä edelleenkin edustamme vaan kaupunkilaistyöväkeä ja huolehdimme ainoastaan sen hyvinvoinnista. Nykyiset ilmiöt maaseuduilla ovat meille siinä suhteessa varoittavana merkkinä kiirehtimään. Kaupunkilaistyöväenkään etuja emme kykene kunnollisesti valvomaan, niin kauan kuin maaseuduilta tunkeutuu kaupunkeihin ja teollisuuspaikkoihin yhä uusia ja järjestymättömiä työväen laumoja, joihin niitä viekoitelee ne verrattain hyvät edut, jotka kaupunkilais- ja teollisuustyöväki on vaivaloisilla ponnituksillaan itselleen hankkinut. Nämä uudet työväenjoukot ovat vaatimattomampia. Heidän silmiänsä häikäisee kaupunkilaisolojen vertailu maalaisoloihin. Ja nuo »hounat» — niin kuin kaupunkilaistyömiehet heitä usein suvaitsevat kutsua — ovat aina valmiit, kilpailun vallitessa työmiesten kesken ja usein aivan vapaaehtoisestikin, luopumaan jo saavutetuista eduista. He tekevät sen ymmärtämättömyydessään. Mutta se ymmärtämättömyys tulee hyvin kalliiksi, vaivaloiseksi ja katkeraksi kaupunkilais- ja teollisuustyöväelle. Loistavimminkin saavutettu voitto on heille aina sangen epävarma. Heidän täytyy aina olla miekka kädessä sotaan valmiina varuillaan, voidakseen edelleenkin turvata itselleen voittonsa hedelmät, ja sittenkin sen säilyttäminen on usein epävarmaa. Ja kaikki tämä johtuu heidän omista työtovereistaan, jotka riistävät leipäpalan säätyveljiensä suusta. Eikä tästä kaikesta voi tulla ennen loppua, ennen kuin maalaisköyhälistö on taloudellisessa ja sivistyksellisessä suhteessa kaupunkilaisköyhälistön tasalla. Ja se voi tapahtua ainoastaan siten, että otamme heidän asiansa omaksemme. Sitä vaatii paitsi meidän etumme, myöskin meidän velvollisuutemme.

Lopuksi liitän tähän muutamia asiaa selventäviä kohtia eräästä August Bebelin lausunnosta sosialidemokratian suhteesta maatalousohjelmaan:

»Se on sosialidemokratiselle puolueelle elämän kysymys, että se perusteellisesti määrää kantansa maatalouskymyksen suhteen. Käytännöllisinä politikoitsijoina valtiopäivillä, kunnallishallituksissa, agitaattoreina ja sanomalehtimiehinä olemme pakoitetut tässä kysymyksessä lausumaan mielipiteemme. Ei ole suinkaan suotavaa, että siitä puhutaan yhdessä paikassa yhdellä, toisessa toisella tavalla. Puolueessa on nyt jo tässä kysymyksessä vallalla perin ristiriitaisia käsitteitä, ja hämmennys ja epäselvyys yhä vaan lisääntyvät. Niin helposti sivuutettu ei tämä kysymys ole, kuin ollaan taipuvaiset luulemaan. Te luulette tänään pääsevänne siitä vapaaksi, mutta olkaa varmat siitä, se palaa takaisin yhä uudelleen ja uudelleen. Me saattaisimme aivan hyvin tulla toimeen ilman käsityöläisiä, mutta ilman maanviljelystyöväestöä se olisi mahdotonta. Kenellä on maa käsissään, hänen käsissään on koko yhteiskunta. Siihen perustuu preussilaisten junkkarien mahti. Maassa on heidän valtansa juuret. Niiden poikkileikkaaminen on heidän valtansa kukistus. Se käsityskanta, että kaikki kulttuuritehtävien ratkaistavaksi vaatiminen on valtiomahdin vahvistamista, on manchesterikoulun oppia. Meidän on särjettävä tämä manchesteriläisten munakori».

Työväen tapaturmavakuutus.

K. F. Hellstén

Vaikkakin Viipurissa pidetyssä työväen puoluekokouksessa annettiin puoluehallinnolle huoleksi toimittaa seikkaperäinen alustus työväen tapaturmavakuutusasiasta ja sitä koskevasta laista, niin täytyy ikävällä mainita, ettei sellaista alustajaa ole onnistuttu saamaan. Useampiakin työväenliikkeen tunnetuita miehiä on puoluehallinto pyytänyt alustamaan tätä perin tärkeää työläisluokkaa koskevaa kysymystä, mutta turhaan. Aina on jonkun ajan kuluttua saatu kieltävä vastaus. Mutta, ettei kysymys kuitenkaan jäisi esille tulematta tähän aijottuun puoluekokoukseen, niin suostuin viime tinkassa esittämään niitä huomioita ja puutteellisuuksia, joita tapaturmavakuutusasian suhteen olen ollut tilaisuudessa saamaan. Aivan luonnollista on, ettei alustuksessa läheskään kaikki seikat näin lyhyen kokoilun jälkeen voi tulla täysin valaisevasti julki.

Työväen tapaturma-asian juokseva puoli on siksi hämärän verhon peitossa, ettei siitä voi täysin riittävästi tuoda julki niitä räikeitä puolia, joita tuon tuostakin ilmenee, jollei ensin itse mieskohtaisesti ole tilaisuudessa, joko ammatintarkastajana, tai valtion valitsemana selonottajana teollisuuslaitoksia ja niissä työskenteleviä tutkimaan. Ja ei myös ole täysin järkevää ryhtyä umpimähkäisesti vaatimaan laissa muutoksia. Ensin on tällainen tutkimus saatava toimeen joko valtion välityksellä ja sen rahallisella avustuksella tai sitte työväenpuolueen välityksellä, jollei edellisessä onnistuttaisi. Työväenpuoluekin voi hankkia laajaperäisiä tietoja, mutta sen pitää niitä koota luotettavain eri komiteain kautta useammilta teollisuusaloilta.

Siitä on ennestäänkin oltu yksimielisiä, ettei työväen tapaturmavakuutuslaki ole vastannut tämmöisenä tarkoitustaan, mutta parempi vielä, että saadaan todistettua ne väärinkäytökset mitkä sattuvat. Sellaisia on hyvin vaikea yksityisten saada. Kerrotaan paikkoja joissa eivät työläiset uskalla mennä ammatintarkastajalle puhumaan mitään, jollei samasesta asiasta ensin ole ilmoitettu liikkeen hallintomiehille. Siten on luonnollista, että ne jäävät hämäriksi. Ainoastaan yli maan ulotettu komiteallinen tutkimus voi niitä valaista; niitä vertaamalla ammatintarkastajain vuosikertomuksiin saadaan nähdä eroavia numeroita, joita ilmenee jotenkin varmasti paljon. Samoin niitä kieroja oikeusjuttuja, tai oikeammin oikeuden polkemisjuttuja. Niitäkin olen ollut tuon tuostakin tilaisuudessa näkemään niinkin pulmallisia, etteivät etevät lakimiehetkään ole voineet sanoa mikä menettelytapa oikeuden etsimisessä olisi paras.

Jo siitä alkain kuin nykyinen työväen tapaturmavakuutuslaki astui voimaansa ja sen seurauksia alettiin saada kokea, on aina tavan takaa kuulunut moitteita, ettei se vastaa tarkoitustansa. Mikäli loukkauksia on sattunut, niin ovat ne hyvin useasti tavalla tai toisella antaneet aihetta tyytymättömyyteen, joka lienee enemmän johtuvan työnantajain leväperäisestä hoidosta, kuin tapaturmavakuutuslain puutteellisuuksista, sillä työnantajat ovat hyvin herkkiä lyömään laimiin lakimääräysten noudattamisia. Sen vuoksi on vaadittava paljoa lujempaa kurinpitoa lain tarkalleen noudattamisessa. Silloin ainakin pikemmin selviävät ne, missä kohdin laki on puutteellinen ja sen noudattajille antava tilaisuuden kiertelemisille.

Esim. viimeisessä Suomen työväenpuolueen kokouksessa, missä keskusteltiin tästä asiasta, vaikkei oltukaan onnistuttu kysymykselle saamaan alustajaa, lausuttiin muun muassa: Tapaturmavakuutuslaki ei täytä tarkoitustaan, etupäässä sen tähden, että teollisuuden- ja liikkeenharjoittajat ovat perin huolimattomat sitä noudattamaan ja että hallitus ja ammattientarkastajat ovat erittäin suosiollisia ja myötätuntoisia sallimaan kaikenmoisia poikkeuksia ja helpotuksia tämän lain noudattamisessa; sekä että tätä lakia monella tavalla kierretään työmiesten kustannuksella.

Jotta siis tapaturmavakuutuslaki täyttäisi tarkoituksensa, niin on hallituksen ja ammattientarkastajain vaadittava sitä noudatettavaksi kaikessa ankaruudessa, sallimatta minkäänlaisia poikkeuksia, helpotuksia ja lainkierroksia. Sitäpaitsi olisi työmiesten tuotava julkisuuteen kaikki todistettavasti tapahtuneet väärinkäytökset lain noudattamisessa.

Teollisuushallituksen tiedonannoissa kyllä on muutamia virallisia tietoja tapaturmista, mutta ne ovat tavallisesti vanhentuneita eivätkä läheskään ole tyydyttäviä, kun on otettava huomioon, ettei ammatintarkastajain luku ole riittävä takamaan, että kaikista tapaturmista saadaan edes tietoja. Ammatintarkastajain luku pitäisi olla paljoa suurempi ja heidän tutkimusmatkansa niin lukuisia, että ne todella saisivat tiedon kaikista tapahtumista ja muista olosuhteista. Myöskin naispuolisia tarkastajia olisi syytä enemmän vaatia, sillä maamme teollisuuden palveluksessa on lukuisasti naistyöntekijöitä, joidenka työskentelyalat eivät milloinkaan tule huolellisesti tarkastettua, jollei saada nais-ammatintarkastajia ja niitä myöskin työläisnaisten riveistä.

Etteivät tapaturmavakuutuksen seuraukset ole niin hämärän verhon peitossa kuin ne tähänasti ovat olleet, ettei ole muita todellisuuteen perustuvia todistuksia puutteellisuuksista kuin ne yksityistiedot, joita lakkaamatta kuulee, niin voitaisiin siinä kohden valaista myöskin asioita ammatti- ja työväenyhdistysten kautta kokoomaan vuosittain tilastoja kaikista sellaisista tapaturmista kuin työläisille tehdas- tai rakennusaloilla tapahtuu. Niistä heti tutkittuna saa helposti tiedon missä määrin työntekijä on ollut turvattu ja onko tehtaan isäntien puolelta annettu aihetta lain kiertelemisiin ja leväperäisiin toimenpiteisiin. Sellaiset tiedot ovat heti saatettavat julkisuuteen sanomalehtien kautta ja myöskin ilmoitettava ammatintarkastajalle. Tapaturmista kootut tilastot julastaisiin muiden koottujen tilastojen joukossa esim. yleisten koko maata käsittävien ammattiyhdistysten kokousten pöytäkirjoissa liitteenä tai Suomen Työväenpuolueen tilasto julkaisuissa. Silloin saataisiin täydellinen selvyys ja voitaisiin sen avulla lähennellä vaatimusten tekemisillä parannusten aikaansaamisia niistä puutteellisuuksista, mitkä on havaittu ilmenevän nykyisessä tapaturmavakuutuslaissa. Ja olisivat tällaiset tiedot suurena apuna ehdottamalleni valtion asettamalle tapaturmavakuutusasian tutkijoille.

Että pakollinen tapaturmavakuutus ei vastaa kaikin puolin tarkoitustansa eikä turvaa työntekijän toimeentuloa tapaturman sattuessa ja siitä johtuvasta työkyvyn menetyksestä. Näistä seuraavista syistä:

1) Laki on siksi epäselvä, ettei se turvaa työntekijää työnantajan mielivaltaisuuksilta ja lain kiertämisiltä, koska työnantajat saavat naulata kaikenlaatuisia selitystauluja työntekijäin noudatettavaksi, mitkä eivät johdu suorakohtaisesti laista. Esimerkiksi eräässä valimossa on ripustettuna taulu, joka sisältää muun ohessa näin kuuluvan kohdan: — — »Valajat valaessansa on käytettävä suojahäkillä varustettuja silmälaseja, joita on työnjohtajan annettava — — Mutta on itse käytännössä niin hullusti, ettei ole koko kysymyksessä olevassa valimossa kuin kolmet silmälasit ja voipi sattua niin, että valamisen aikana on 20 miestä yhtä aikaa tekemisessä sulan raudan kanssa. Siis 17 ilman laseja ja sentään mainitussa taulussa säädetään Joka näitä määräyksiä rikkoo, katsotaan työntekijän huolimattomuudeksi ja menetellään niinkuin tapaturmalaki törkeästä huolimattomuudesta säätää.»

2) Niinkuin kokemuksesta on tultu havaitsemaan, että se joka on vakuuttanut itse itsensä tapaturmavakuutuslaitoksessa ja niin muodoin tapaturman sattuessa olisi oikeutettu saamaan vahingonkorvauksen vakuuttamastaan määrästä, vaan koska hän on tehtaan eli teollisuuslaitoksen puolelta vakuutettu ei hänellä ole oikeutta vaatia hänelle kuuluvaa vakuutusmaksua, vaikka hän on itse maksanut vakuutuksensa.

3) Näin ollen voi tapahtua köyhälle työmiehelle suurempi vahinko kuin ensitilassa voi havaitakkaan, työmies, jolla on pieni päiväpalkka, otaksutaan 3 mkaa päivältä, tehdas korvaa hänen vahinkonsa 60 %. Se on 1 mk. 80 p:iä päivältä, siis hiukan enempi kuin puolet hänen tulostansa. Ja tämäkin korvaus alkaa vasta seitsemännestä päivästä, mutta jos toisissa olosuhteissa hän olisi ja olisi itsensä vakuuttanut niinkuin toisessa kohdassa huomautimme, niin hän voisi saada maksamastaan tapaturmavakuutuksesta 5 mkaa päivältä; siis täyden päiväpalkan ja hänen olisi perheensä jotakuinkin turvattuna tapaturmankin sattuessa.

4) Vielä tehtaan isännistö pahoittelee siitä kun tehtaan työväen sairasapurahastot maksavat tapaturman sattuessa sairasapua, mikä asia on itsestänsä aivan selvä, kun maksaa rahastoon, niin tulee myöskin saada, sillä ei se ole terve, joka on tullut tapaturman kautta työhön kykenemättömäksi. — Tällainen pahottelu syntyy siitä että muka tahallaan antauttaisiin tapaturmiin kun tulot sairastuksen aikana tulevat heidän mielestänsä liijan korkeaksi.

5) Laki säätää, että pitää olla julkinaulattuna sen asiamiehen osote ja nimi, kuin myöskin vakuutuslaitoksen missä työväestö on vakuutettuna, mutta siitä ei ainakaan kaikissa tehtaissa ole mitään julkista tietoa työväelle missä he ovat vakuutettuja ja kuka on heidän asiamiehensä.

Turun Salvumiesammattiyhdistys: Tapaturmavakuutuslaitoksesta käsiteltäessä havaittiin, ettei laitos ole vastannut tarkoitustaan, ainakaan rakennustyömailla kaupungissa tapahtuneihin loukkauksiin nähden. Useat puhujat esiintoivat räikeitä epäkohtia, joissa mainitaan, että eräälle henkilölle, joka loukkauksesta parantuneena, ei vieläkään ole saanut penniäkään; toiselle henkilölle, joka loukkauksesta sairasti 7 viikkoa, tuli saaneeksi kokonaista 3 mkaa vakuutusrahoja, kun lääkärin palkka y. m. oli maksetut.

Eräs henkilö, joka kaupungille kuuluvassa rakennuksessa menetti halki kämmenensä ja mikä vieläkin haittaa työntekoa, tuli saaneeksi vakuutusrahoja vähän yli 7 mkan. Useita toisia saman suuntaisia tapauksia edes annettiin.

Turun rauta- y. m. metallityöntekijäin ammattiyhdistys: Että nykyinen tapaturmavakuutuslaki antaa itse turvaa niin paljon väärinkäytöksiin työntekijäin vahingoksi, että on mahdoton tulla turvatuksi sillä, jos se tahdotaan estää työnantajain puolelta.

Sentähden kun tapaturman sattuessa pidetään siitä tutkinto työpaikalla, jossa työnantajat puolustavat itseään, usein puuttuvain säännösten mukaisten koneitten y. m. työpaikalla olevain laista poikkeavain vaillinaisuuksien tähden.

Näiden ynnä muiden asianhaarain tähden katsomme sen kokonaan riippuvan työnantajain mielivallasta, eikä näin ollen turvaa täydellisesti työntekijöitä.

Turun Sokuritehtaalaisyhdistys: Länsisuomen Työmiehen n:sa 54 ollut avoin kirje otettiin keskustelun alaiseksi, muun muassa myöskin tapaturmavakuutus, josta tulokseksi saatiin seuraavaa:

Kokous katsoi tapaturmavakuutuslaitoksessa löytyvän räikeitä korjausta kaipaavia epäkohtia.

1) Että henkilöt, jotka kuuluvat tehtaamme kipukassalaitokseen, eivät tapaturman sattuessa ole saaneet heille kuuluvia vakuutusrahoja.

2) Että vakuutusrahoja ei makseta kohta ensi päivästä tapaturman tapahduttua.

3) Kokous katsoi myöskin vakuutusrahat riittämättömän pieniksi, joka niinollen kaipaisi korjausta.

Ylläolevistakin lausunnoista käy jo kyllin tuntuvasti selville, ettei nykyinen työväen tapaturmavakuutus vastaa tyydyttävästi tarkoitustaan.

Olen tilaisuudessa myös julkaisemaan saamani otteet eräästä tapaturmasta kahdelta eri lääkäriltä ja asianomaiselta työnjohtajalta.

Jätän kuitenkin loukkaantuneen ja todistustenantajain nimet pois, koska ne osaksi ovat tarpeettomia, kun sellaisia sattuu hyvinkin useasti, sen sijaan panen nimien tilalle N. N. Työantajan antama todistus loukkaantuneesta oli seuraava:

»Että N. N. on ollut Turun kaupungin yleisissä töissä vuosina 1899 ja 1900 sekä v. 1901 Osakeyhtiö John Barkerilla salvumiehenä, edellämainittuina kahtena vuotena on hän ollut uutisrakennusalalle kuuluvissa töissä. Sen jälkeen kun mainittu N. N. sai jalkavamman viimemainitussa rakennustyössä, ei häntä ole voitu käyttää kaikissa töissä, niinkuin esim. tellinkien teossa, jonka tähden minä puolestani katson hänen nykyään olevan ei täysin työkykyisenä, joka täten pyynnöstä todistetaan.»

Lääkäri, joka oli työmaan lääkäri, työnjohtajan puolesta antoi seuraavan todistuksen:

»Salvumies N. N., joka helmik. 28 p:nä 1901 loukkasi kirveellä jalkansa, on ollut hoidettavanani. Haava parani aivan täydellisesti jo muutaman viikon hoidon jälkeen. Nyt näkyy enään pieni arpi nilkassa jalan sisäpuolella. Jalan liikuntakyky on täydellisesti esteetön, mutta oikean jalan pohje on vähän kapeampi kuin vasemman, joka luultavasti johtuu siitä, ettei jalkaa ole pitempään aikaan liikuteltu, vaikkakin haava on ollut kiinni. Myöskin on mahdollista että oikean jalan pohje jo ennen mainittua tapaturmaa on ollut kapeampi kuin vasemman. Tähän katsoen en voi katsoa häntä raajarikoksi, jonka ennen tekemän lääkärivalani nojalla todistan.»

Toinen lääkäri, joka myöskin kävi loukkaantuneen pyynnöstä asianomaista hoitamassa antoi näin kuuluvan todistuksen:

Lääkärintodistus. Salvumies N. N. pyytää todistusta jalastaan. Hän löi kirveellä jalkaansa viime helmikuun 28 p:nä. Haava märki pitemmän aikaa, joten se kesäkuun 5 p:nä oli kiinni. Nyt näkyy jalkapöydässä 6 centimetriä pitkä arpi ja saman säären lihakset ovat melkoisesti kuivuneet. Hän ontuu käydessä. Edellämainittu vika vähentää melkoisesti hänen työkykyänsä.»

Mikäli asianomainen itse on kertonut, niin on hän sanonut loukkauksen vaivaavan jalkaansa ja siten vähentävän työkykynsä ja kun työnjohtajan lausunnosta myöskin käy selville, ettei loukkaantunutta voi käyttää entisissä toimissaan, niin on otaksuttava loukkaantuneen lausunnot todeksi. Mutta asian näin ollen ei hän saanut ennen vahingonkorvausta menettämästään työkyvystä, kuin ryhtyi hankkimaan monimutkaiseksi koituneita asiakirjojaan lailliseen kuntoon. Sitte vasta tehtiin 200 Smkalla sovinto. — Saatu kipurahakaan ei tullut lakimääräyksen mukaisesti 60 %. Kun monasti on vaikea saada minkäänlaista lääkärintodistusta menettämästään työkyvystä — joka ehdottomasti tulee olla apua hakiessa — niin joutuu tapaturman alainen hyvin epätoivoiseen tilaan, jos sitte vielä vaikeuksien perästä saa sellaisia kahteen suuntaan puhuvia todistuksia kuin ylempänä olen näytteeksi maininnut, saattavatpa monasti sellaiset vaikeudet tapaturman alaisen jo siksi toivottomuuteen, että mieluummin luopuu koko korvausvaatimuksestaan, kuin alkaa sitä oikeusteitä hakemaan.

Kaikista tällaisista julkisuuteen tulleista havannoista osottaa tämä lyhyt kokemusaika, ettei nykyinen työnantajille velvoitettu työväen tapaturmavakuutus vastaa tyydyttävässä määrässä tarkoitustaan. Ammatinturkastajain lausunnoista kyllä käy selville, että tehtailijat teollisuuden alalla ovat noudattaneet tätä uutta asetusta työntekijäin tapaturmavakuutuksesta, mutta heidän silmänsä eivät voi nähdä läheskään kaikkia niitä tapahtumia käytännössä, mitä tapahtuu ja minkälaiset ovat seuraukset. Ne jäävät nykyiselle kannalle hämärän verhon peittoon. Ammatintarkastajia ensiksikin on liijan vähän ja vielä on se paha vika, että ne ensikädessä saavat tietonsa tehtaan konttorista. Sen puutteen poistamiseksi on syytä vaatia ammatintarkastajain luvun lisäämistä ja niiksi myöskin työmiehiä ja työläisnaisia.

Laillisuuspuoli ei läheskään ole turvattu loukkausten kohdatessa avun saantiin. On sattunut sellaisiakin kohtia, että kaupunki on vakuuttanut työmiehet jossakin tapaturmavakuutusyhtiössä, mutta yhtiö ei olekkaan suorittanut riittävää korvausta. Kaupungin rahatoimikamari on selittänyt, ettei sillä ole mitään tekemistä loukkaantuneen vahingonkorvauksen vaatimuksen kanssa, kuin se kerran on vakuuttanut työmiehet tapaturmavakuutusyhtiössä. — Siitä olen ollut tilaisuudessa näkemään Turun rahatoimikamarin pöytäkirjanotteen. — Mutta lakimiesten puoleen käännyttäessä on selitetty, että kaupunki on velvollinen valvomaan että vakuutetut saavat laillisesti määrätyn vahingon korvauksensa. Ei myöskään ole helppo saada ensinkään lakimiestä tällaisiin köyhien työntekijäin tapaturmaoikeusjuttuihin.

Vielä antavat eri tapaturmavakuutusyhtiöitten säännöt tilaisuutta lain kiertelemisiin. Ei hevillä suoriteta lain määräysten mukaisia korvauksia. — Ani harvoin tulevat tavalliset työmiehet sitä saamaan vapaaehtoisesti.

Viipurin kokouksessa hyväksytyissä ponsissa on osuttu aivan oikeaan lausumalla:

a) Laki on ensin laadittava niin, ettei se vähääkään anna tilaa sen mielivaltaiselle tulkitsemiselle eikä kiertämiselle.

c) että selvästi määrätään, ettei missään tapauksessa kanneta vakuutusmaksuja työväeltä.

d) että yksikerroksiset rakennukset ovat saman lain alaisia kuin useampikerroksisetkin.

e) että vakuutusyhtiöt maksaisivat suoraan ilman välitystä vakuutuksesta tulevan summan tapaturman kärsineelle itselle eli hänen perillisilleen.

g) että ammattitarkastajan käymistä työpaikoilla ei saa missään tapauksessa edeltäpäin ilmoittaa isännistölle.

h) että tapaturmalaissa myöskin määrättäisiin ammatitarkastajain tehtävä tarkoin sekä ulotettaisiin niiden toimintaa myöskin rakennustyömaille, joissa niitä tuskin on milloinkaan nähty.

Nykyisen hämärän aseman selvittämiseksi ja tapaturmavakuutuslain korjaamiseksi sekä nykyisenkin lain tarkemmin noudattamisessa ehdotan:

1. Työväen puolue pyytää hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin sellaisten lakiatuntevien ammatintarkastajain aikaan saamiseksi, jotka samalla velvoitetaan maksuttomasti valvomaan tapaturmaisesti loukkaantuneiden laillisesti oikeutettuja oikeuksia.

2. Saatava aikaan valtion kannatuksella komitea, joka tutkii perinpohjaisesti työväen olosuhteet tapaturmavakuutukseen ja ne työväen tapaturmavakuutuslaissa löytyvät puutteet, missä se antaa aihetta mielivaltaiselle menettelylle; komitea esittää lainkorjausvaatimuksensa, ottamalla siinä huomioon ylempänä olevat Viipurin kokouksessa lausutut kohdat.

3. Työväen puoluehallinto kokoo vuosittain toistaiseksi tilastotiedot eri yhdistysten kautta tapaturma-asioista syntyneistä tyytymättömyyksistä ja riitaisuuksista, sekä julkaisee ne.

Eikö olisi jo aika Suomen työväen ryhtyä perustamaan Maanviljelys-osuuskuntia.

W. Helin.

Vaikka teollisuus onkin nopeasti kehittynyt, vaikka uusia monenlaisia työaloja onkin viime aikoina auennut, joissa suuri osa tilatonta väestöä saapi työnansiota, niin on ja tulee ehkä aina olemaan maanviljelys meidän maamme pääelinkeino. Ja se työväestö, joka nykyään on maanviljelyksen palveluksessa, on Suomen köyhälistön kurjin, kehittymättömin ja kurjin osa, jonka asema vaatisi tehokasta ja pikaista parannusta.

Onhan kyllä hallituskin ryhtynyt jonkinlaisiin parannuspuuhiin ja sanomalehdet pohtivat asiaa päivän kysymyksenä, vaan minkäänlaiseen varmuuteen ei vielä ole päästy siitä, miten tilattoman väestön asema olisi parannettava.

Vanhoilliset ja yleensä yliluokka koettaa vielä pönkittää lahonutta torpparijärjestelmää. Uusimman ajan miehet, niiden mukana joukko työväen miehiäkin, puolustavat taas palstatilajärjestelmää. Minä kuitenkin rohkenen epäillä, tokko näistä kummastakaan koituisi mitään hyvää maamme köyhälistölle, ei ainakaan sosialiselle liikkeelle.

Mitä ensinnäkin torpparijärjestelmään tulee, niin siitä ei kannata enää puhuakaan. Olisi parempi, mitä pikemmin torppariluokka voisi irtautua koko laitoksesta ja haudata koko järjestelmä synkkiin muinaismuistoihin.

Paljoa parempi ei taida olla palstatilajärjestelmäkään. Jos siihen hallituksen avulla ja erityisellä kiihotuksella saataisikin joukko kansalaisia ryhtymään, niin syntyisi siitä vaan uusi köyhälistöluokka, jonka asema ei olisi paljoa parempi, kuin torpparin nykyään. Siihen ei tarvitse hakea esimerkkiä kaukaa, meillä on olemassa joukko pieniä verotiloja, ja joka vähänkään tuntee näiden pikkuviljelijäin elämää, se on tullut huomaamaan, että niiden asema ei ole ollenkaan parempi, kuin tilattoman väestön, ja se on paljoa huonompi, kuin tehdastyöväestön. Miten sitten voisi paremmin menestyä palstatilaviljelys, jonka pakostakin täytyisi jakaantua vielä pienempiin osiin. On kyllä viitattu Tanskan pikku viljelijöihin (Huusmandeihin) joiden sanotaan hyvästi menestyvän, mutta ei ole otettu ollenkaan huomioon sitä verrattain lämmintä, lauhkeaa ilmanalaa, jota Tanskan maanviljelijän työn tekee niin tuottavaksi, vielä hedelmätarhat ja parhaat juurikasviviljelykset antavat monikertaisen sadon, siihen verraten, mitä meillä saadaan, ja suuremmassa osassa Suomea eivät nämä kasvit menesty ollenkaan. Vielä on Tanskalla toinen etu, sen läheinen asema maailman markkinoihin, se on rikkaan Englannin varastoaitta. Nämät mainitsemani seikat ne ovat luoneet Tanskan pikku- ja suurviljelijäinkin hyvinvoinnin.

Ainoa, mistä voisi tilattomalle väestölle toivoa pysyväisempää parannusta, olisi osuusmaanviljelys, siinäkin tilaton väestö pienissä osingoissa omistaisi itse maan, erotus olisi vaan siinä, että maata viljeltäisiin isommissa osissa suurviljelijän tavoin. Käytettäisiin apuna koneita ja uusimman ajan kehittyneitä viljelystapoja. Osingon omistajat, joko osa, tahi kaikki tarpeen mukaan, tekisivät työtä tällaisilla tiloilla kohtuullisesta palkasta, ja jos voittoa syntyisi jaettaisiin voitto, kun ensin kohtuullinen korko esim. 5 % olisi maksettu pääomalle työntekijäin kesken.

En kuitenkaan kannattaisi, että kaikki se työväki, joka edellämainituilla tiloilla työskentelisi, asuisi isoissa huoneistoissa päätilalla, vaan mieluummin olisi varsinkin perheellisille työntekijöille avustettu omia pikku asuntoja osuusmaanviljelyksen maalla, vakavalla oikeudella, joissa olisi vähän peruna ja kasvitarhamaata.

Osuusmaanviljelys kohtaa kyllä alussa suurempia vaikeuksia, kun useimmat muut osuustoimintamuodot siihen nähden, että se kysyy suurempia pääomia, kun esim kauppa-osuuskunnat, vaan mahdotonta sen ei pitäisi olla, jos vaan olisi intoa ja harrastusta. Kun saataisiin ensin syntymään joku, tahi joitakin, niin toisia syntyisi itsestään, kuten kauppa-osuuskuntia nykyään. Olisi sentähden ensimmäinen maanviljelys-osuuskunta saatava syntymään koko järjestyneen työväestön yhteisillä voimilla, siten että 10 markan osinkoilla, yli koko maan työväenyhdistyksissä kaupungeissa ja maaseuduilla, koottaisiin siihen tarvittavat varat.

Ehdottaisin siis jos Suomen työväen puoluekokous ylläolevaan kysymykseen vastaa myöntävästi,

että puoluekokous valitsisi erityisen toimikunnan, jonka tehtäväksi jäisi lähettää listoja kaikkiin maamme työväenyhdistyksiin 10 markan osinkojen merkitsemistä varten, ja jos tarpeellinen määrä pääomaa, jota pitäisi olla vähintäin 20,000 mark., siten saataisiin kokoon, laatisi osuuskunnan säännöt ja kutsuisi kokoon osingon omistajat, jotka sitten valitsisivat ensimmäisen hallinon, jonka tehtäväksi jäisi asian lopullinen toimeenpano.

Äänioikeusasian ajamiseksi suurlakkorahasto.

K. F. Hellstén.

Siitä jo ollaan jotenkin varmoja, ettei yleistä äänioikeutta saavuteta muulla kuin pakkokeinoilla ja sellaisena voidaan käyttää ainoastaan yleistä lakkoa. Siitäkin on ollut epäröiviä mielipiteitä, josko yleislakko on mahdollinen ja josko sellaista saadaan toimeen. Sekin kyllä on totta, ettei yleislakkoa saada toimeen, eipä vuosikymmenien valmistelun jälkeenkään. Mutta varmat saadaan olla, että sellainen tulee tehtäväksi, jollei äänioikeusoloja korjata kansan tahdon mukaiselle kannalle. Yhtä varmoja myös saadaan olla, ettei laukaista perinpohjaisten valmistusten jälkeen, niinkuin kalliota särettäessä. Ei. Yleislakko puhkeaa kansan tyytymättömyyden ilmaisuna miltei niinkuin itsestään. Kukaan ei voi sanoa tehdäänkö se niiden ja niiden valtiopäivien aikana, eikä myöskään ettei sitä tehtäisi. Niinpä vähän toista vuotta sitte Ruotsin suurlakon puhkeamista hyvin harvat uskoivat, ennenkuin saivat nähdä. Ja samoin on laita lakkojen kanssa aina pikkutapahtumiin asti. Sitä hyvin elävästi muistuttavat meillä Suomessa viimekesäiset maalaisväestön työlakot. Eihän kukaan vielä talvella uneksinutkaan, että kesällä tehdään tuhkatiheään lakkoja maalla. Siten se on laita suurlakon tekemisenkin kanssa. Olot kypsyttävät sen itsestään. Tarvitaan vain, että ollaan silloin valmiita lähettämällä maailmalle pelkäämättömiä kiihoittajia. Se on tärkeintä.

Silloin kun huomataan ajan lähestyvän yleislakosta, on ensimäinen ja kaikista tärkein ehto, että asiasta selvillä olevia agitaattoreja on riittämään asti ja siihen määrään varoja, että niitä voidaan kustantaa sellaisille seuduille, joissa ei itsestään ole. Agitatsioonikursseilla on siten tärkeä merkityksensä suurlakkoon:

Puolueen toimeenpanemissa agitatsioonikursseissa valmistettakoon agitaattoreja tuntemaan velvollisuutensa suurlakkoon.

Suurlakkoa ei tulla tekemään rahasäkin turvissa, vaan alttiiksi uhrautuvan innostuksen aikana. Mutta tärkeätä kuitenkin on, ettei suurlakkorahaston kartuttamisessa olla velttoja. Vaikkakaan ei sitä tehdä ainoastaan rahasäkkien turvissa, niin tarvitaan siinä kuitenkin sitä. Jollei suurlakkorahastoa ole, niin ei saada innostustakaan nousemaan. Ainahan on niitäkin, joita on ehdottomasti rahallisesti autettava ja pelastettava nälän kourista. Siellä missä suurlakkoja on tehty, on ollut suuria rahastoja ja sittenkin ovat hallintokomiteat tulleet suuriin velkoihin.

Itse suurlakon laajuus on parasta ratkaista vasta silloin kun ollaan lakon kynnyksellä. Saattaa olla eduksi, ettei sitä koetetakaan ulottaa muualle kuin tärkeimpiin teollisuusammatteihin ja saattaa taas olla päinvastoinkin. Riippuu silloisesta innostuksesta ja lakkorahaston suuruudesta. Nyt on vain käytävä käsiksi kartuttamaan suurlakkorahastoa. Jo viime puoluekokouksessa hyväksyttiin seuraavat ponnet:

1. Yleisen äänioikeuden saamiseksi on ryhdyttävä valmistuksiin yleistä koko maata käsittävää työlakkoa varten, johon puoluehallinto ryhtyköön heti kansan mieltä kasvattamaan ja keksimään keinoja varojen kokoomiseksi.

2. Jotta herätettäisiin suurempaa harrastusta äänioikeusasiaan, on vuosittain pantava toimeen keväällä mielenosotusretkiä ja syksyllä huolellisesti valmisteltuja äänioikeuskokouksia kautta maan samana päivänä. Puoluehallinto määrää kokousten ajan ja ohjelman.

3. Tällaisissa kokouksissa on asetettava valiokunta, joka kokoaa kaikilta asiaa harrastavilta päätetyn summan äänioikeus-, agitatsiooni- ja kirjallisuusrahastoon.

Päätöksen perusteella on puoluehallinto koittanut kansan mieliin teroittaa äänioikeusasian tärkeyttä ja suurlakkoa sen lopullisesti päämääräänsä ajamisesta: onpa rahojakin jossain määrin jo karttunut. Ja nyt, kun entistä enemmän edellisen päätöksen mukaan tullaan varoja kartuttamaan, niin on päätettävä suurlakkorahojen talletuksesta. Siinä tahtoisin esitellä seuraavaa järjestelmää:

Suurlakkorahaston ylimpänä johtajana tulisi olemaan puoluehallinto, pitäisi niistä kirjanpitoa ja olisi sillä oikeus määräillä rahojen sijoitukset ja käyttämiset. Mutta paremman innostuksen aikaansaamiseksi on järkevintä antaa kunkin paikkakunnan itse hallita osaa näistä rahoista, ollen ainoastaan velvoitettu antamaan selvän tilikatsahduksen vuosittain puoluehallinnolle.

Samalla kun luulen kokoamisessa saatavan paremman innostuksen aikaan, kun kukin paikkakunta saa osan tallettaa rahoja, niin samalla on niitä helpompi käyttää suurlakon aikana tarkoitustaan vastaavasti. Puoluehallinnon hallussa olevaa lakkorahastoa kartutettakoon niillä keinoilla mitkä edellä mainituissa ponsissa on sanottu ja paikallisten lakkorahastojen kartuttamiseksi keksittäköön rajattomasti keinoja, mitä kulloinkin parhaaksi katsotaan. Tilikirjaa vain pidettäköön ja siitä alistettakoon ote puoluehallinnolle. Siten on puolueella aina täysi selvyys siitä, paljonko kaikkiaan suurlakkorahastossa on varoja ja siten myös tiedetään missä määrässä kyetään suurlakkoa rahallisesti auttamaan. Sekin hyvä puolensa tällaisesta useampaan eri rahastoon talletetulla lakkorahastolla on, että jos sattuu paikkoja, joihin ei lakon aikana ole helppo saada rahalähetyksiä, niin on siitä osa paikkakunnalla tai läheisyydessäkin. Myöskin saattaa käydä niin, että jotkut rahastot joutuvat sellaisiin käsiin, ettei niitä lakon aikana saada käytettäväksi. Silloin ei kuitenkaan menetetä kaikkia, kun rahastoja on monta.

1. Lakkorahasto äänioikeusasian ajamiseksi pidetään perustettuna ja sitä kartutetaan kaikilla mahdollisilla keinoilla, joista yleisempiä Viipurin kokousen päätösten mukaan keksii ja kansalle esittää puoluehallinto.

Paikallisille rahojen hankkimismahdollisuuksille olkoon kullakin yhdistyksellä rajaton valta keksiä keinoja rahastonsa kartuttamiseksi.

2. Rahastoon otetaan vastaan lahjoja kaikilta kansalaisilta, seuroilta, osuus- y. m. liikkeiltä ja yhdistyksiltä. Sellaisia kehoittaa sopivissa tilaisuuksissa puoluehallinto antamaan.

a) Puoluehallinnolle jäävät tähän asti yleislakkoa varten karttuneet varat ja ne mitä vastaisuudessa yleisten toimenpiteiden, niinkuin kirjallisuuden y. m. kautta karttuvat ja lahjoitukset.

b) Puoluehallinto kehoittaa järjestelmänsä mukaisesti kaikkia puolueeseen kuuluvia yhdistyksiä perustamaan paikallisrahastoja ja antaa vuosittain neuvoja niiden kartuttamisesta.

c) Kaikki yhdistykset antavat vuosittain tammikuun kuluessa tilikatsahduksen varoistaan ja puoluehallinto pitää niistä yhteistä kirjanpitoa.

4. Rahastojen käyttämisestä äänioikeusasian hyväksi tekee puoluehallinto puolueeseen liittyneille yhdistyksille ehdotuksen ja jos kaksikolmatta osaa sen hyväksyy, niin on puoluehallinnolla oikeus käyttää rahastoa määräystensä mukaan.

Kertomus Suomen Työväen Puoluehallinnon toiminnasta 19²⁰⁄_VII01—19¹⁰⁄_VIII03.

Kun itsenäinen Suomen Työväenpuolue perustettiin kolmannessa Suomen työväenyhdistysten edustajainkokouksessa Turussa heinäkuun 20 p:nä 1899, ja samalla lakkautettiin vuodesta 1893 alkaen toiminut Suomen työväen valtuuskunta, olivat useat kokouksen jäsenet sangen epäilevällä, jopa vastustavallakin kannalla tämän toimenpiteen suhteen. Oman puolueen perustamista pidettiin onnettomuutena koko työväenliikkeelle, se kun varmaan jakaa liikkeen kahteen leiriin, hajoittaen ja lamauttaen sen tykkänään, kun ei valtuuskunta enää ole koossapitävänä mahtina.

Näin ei kuitenkaan ole käynyt, kuten mainitussa kokouksessakin jo toiselta taholta vakuutettiin. Ensimäisen toimintakauden lopulla kuului puolueeseen 29 yhdistystä, joiden yhteinen jäsenluku oli 7,054, kuten näkyy Viipurin kokoukselle laatimastani kertomuksesta. Vuoden 1901 lopulla oli puolueessa 30 yhdistystä, niissä jäseniä 7,100, ja v. 1902 lopussa 41 yhdistystä (joiden jäsenluku teki 8,151). Tätä kirjoittaessa kuuluu puolueeseen jo 59 yhdistystä. Puolueen ulkopuolella ei ole enää, mikäli lähettämieni tilastokorttien kautta olen saanut selville, kuin pari sellaista yhdistystä, joissa on ammattiosastoja, toisessa lienee niitä 1, toisessa 2. Kaikkiaan on maassamme puolueeseen kuulumattomia yhdistyksiä 30–40 vaiheilla, pääasiallisesti maaseuduilla. Niistä ovat useat aivan nukuksissa, toiset ihan viimeaikoina perustettuja, joista luonnollisesti suurin osa liittyy yhteistoimintaan suoriuduttuaan alkuvalmistuksista. Kuvaavaa on erään äsken puolueeseen liittyneen yhdistyksen lausunto, jossa liittymisen syyksi ilmoitettiin, että nykyjään jo on yhdistyksen yksinään ollen vaikea juuri mitään toimia.

Puolueen voimaa ei kuitenkaan käy päättäminen yksistään yllä-olevista numeroista, kuten porvarillisella taholla usein on tehty. Tunnettuahan on, että innokkaitakin puoluejäseniä on yli maan paikkakunnilla, missä ei vielä järjestöjä ole, ja viime aikoina on yhä selvempiä ilmiöitä huomattavissa työväenaatteen leviämisestä varsinaisen maalaistyöväestönkin keskuuteen. Sitäpaitse on kaikkialla joukottain henkilöitä, jotka hyväksyvät puolueen periaatteet ja ovat ratkaisevissa tapauksissa valmiit toimimaan puolueen hyväksi, vaikka eivät ole syystä tai toisesta liittyneet siihen kantajoukkoon, jonka järjestöihin kuuluvat muodostavat.

Mutta vaikka työväenliike onkin maassamme edistynyt jotenkin nopeasti, katsoen niihin vaikeuksiin, joiden alaisena sen on täytynyt toimia, on edessämme vieläkin mahdottoman laaja työala, jonka rinnalla saavutetut tulokset ovat kuin uutisviljelijän peltosarka korven keskellä. Pahimpana vastuksena aatteen levittämisessä on ollut aina viime aikoihin saakka sekä varojen että voimien puute. Puhuttu sana on tehokkain välikappale uuden aatesuunnan levittäjänä, mutta kykenevistä agitaattoreista on, kuten tiedetään, ollut tuntuva puute. Kaikkialta, yli koko maan kuuluu sama, joko puoluehallinnolle tai suuremmille yhdistyksille osotettu valitus: ei ole puhujia, voitteko lähettää, ja usein on täytynyt tärkeissäkin tapauksissa vastata kieltävästi, kun ei pyytelemisistä huolimatta ole voitu ketään saada, varsinkin jos yhdistykset ovat, kuten usein tapahtuu, lähettäneet pyynnön ihan viime hetkessä. Vaikka tämä puute tuskin lienee täysin korjattavissa, ennenkuin puolue voi palkata vakituisia, aina käytettävissä olevia agitaattoreja, en puoluehallinto koettanut asiaa korjata erityisillä, Viipurin kokoukseen osottamilla toimenpiteillä.

Kun puhujien puute on tuntuvin maaseuduilla, on puolueeseen kuuluvia kaupunkiyhdistyksiä erityisellä kiertokirjeellä kehoitettu perustamaan n. s. agitatsioonivaliokuntia, joiden tulisi pitää huolta kunkin paikkakunnallaan läheisten seutujen tarpeista, lähettää sinne puhujia ja levittää työväen kirjallisuutta sekä sanomalehtiä. Mikäli puoluehallinnolle on ilmoitettu, on ainoastaan kymmenkunta yhdistystä seuranneet kehoitusta siten, että ovat asettaneet valiokunnan, mutta näistäkin lienee ainoastaan jokunen tehokkaammin toiminut yllämainittuun suuntaan. Kertomusta toiminnastaan eivät ole lähettäneet muut kuin Tampereen t. y:n agitatsioonivaliokunta, joka on jonkun ajan pitänyt vakituista agitaattoria toimessa 80 mk. kuukausipalkalla, johon tulee lisäksi kyytirahat sekä 1 mk. kultakin matkallaolopäivältä. Tarkoitukseen ovat paikkakunnan yhdistykset luvanneet yhteensä 63 mk. kuukaudessa sekä työväen osuuskauppa kerta kaikkiaan 100 mk. Kaikki yhdistykset eivät liene kuitenkaan suorittaneet sitoumuksiaan. Agitaattorina on viime helmikuusta alkaen, jolloin toimi asetettiin, ollut Seth Heikkilä. Nykyisin lamauttaa toimintaa varojen puute. — Myöskin muutamat muut suurimpain kaupunkien valiokunnat ovat lähettäneet puhujia maaseuduille.

Lievittääkseen edes jossakin määrässä agitaattorien puutetta pani puoluehallinto viime jouluk. 29 — tammik. 15 päivinä toimeen erityiset agitatsioonikurssit — ensimäiset laatuaan — Turussa. Jotta kursseista olisi mahdollisimman suuri hyöty, kehotettiin osanottajiksi aikovia jo edellisenä kevännä ryhtymään valmisteluihin niitä varten. Ainakin niiden, jotka hakivat eri yhdistysten myöntämiä apuvaroja, tulisi olla selvillä nykyisestä suomenkielisestä, työväenliikettä koskevasta kirjallisuudesta. Etupäässä olisi tarkkaan tunnettava Kautskyn Erfurtin ohjelma^[10] ja Sosialismin historia I,^[11] Blatchfordin Iloinen Englanti sekä Sombartin Sosialismi. Sitäpaitse olisi perehdyttävä työväen edustajain kokousten, varsinkin Turun ja Viipurin, päätöksiin sekä kokouksissa esillä olleiden eri kysymysten alustuksiin. Täytyy kuitenkin lausua toivomuksena, että vasta mahdollisesti toimeenpantaviin kursseihin aikovat suorittaisivat nämä valmistukset perusteellisemmin, kuin nyt enimmäkseen oli laita.

Kursseihin otti vakituisesti osaa 24 henkilöä eri osista maata. Osanottajista oli naisia 6. Kertamaksulla kävi kuuntelijoina alun toistasataa henkilöä. Kursseja pidettiin Turun työväenyhdistyksen huoneistossa joka arkipäivä k:lo 10–3 tai 4. Sarjaesitelmiä pitivät Drockila Sosialismin historiasta, E. Salin Ammattiyhdistysliikkeestä, T. Tainio puolueohjelmasta ja J. K. Kari Työväen lainsäädännön kehityksestä ja sen nykyisestä kannasta Europan maissa. Sitäpaitse pidettiin joka päivä keskusteluharjoituksia, joita johti T. Tainio. Näissä harjoituksissa käytiin vanha ohjelma ja uusi puolueohjelmaehdotus kohta kohdalta läpi siten, että joku oppilas sai alustaakseen jonkun pykälän ja tämän johdosta sitte arvosteltiin alustus sekä keskusteltiin kysymyksestä. Myöskin saivat oppilaat refereerata erityisiä luennoita seuraavina tunteina. Kursseissa pidettiin sarjaluentojen ohessa myös muutamia yksinäisiä esitelmiä. Pellervoseuralta oli pyydetty luennoitsija osuustoiminnasta, ja lähettikin seura neuvojansa hra J. Torvelaisen avustamaan kursseja. Hän esitteli osuustoiminnan periaatteita ja antoi käytännöllisiä neuvoja osuuskuntien perustamisesta. Maisteri Y. Jahnsson selitteli niitä toimenpiteitä, mihin maassamme on ryhdytty tilattoman väestön aseman parantamiseksi. Molempain esitelmäin johdosta keskusteltiin. Sitäpaitse pitivät vakinaiset luennoitsijat sarjaluentojen ohessa esitelmiä erityisiltä aloilta.

Paitse ylläkerrottuja toimenpiteitä on puoluehallinto koettanut ylläpitää suoranaista agitatsioonia eri osissa maata, mikäli olosuhteet ovat sen myöntäneet. Tänä kesänä on kuusi agitaattoria, niistä neljä agitatsioonikursseihin osanottajaa, ollut tai on parhaallaan agitatsioonimatkalla. Alkaaksemme pohjoisosasta maata on

Leo Leino Oulusta pitänyt toukok. 21—heinäk. 15 päivinä kaikkiaan 22 esitelmää Pohjanmaalla seuraavissa paikoissa: Haapavesi (perustettiin yhdistys), Pulkkila, Oulais, Vihanti, Ruukki, Liminka, Temmes, Tyrnävä, Lumijoki, Kempele, Ii, Kemi, Tornio, Kuusiluodon saha, Raahe ja Siikajoki. Matkalla myytiin 367 kpl. työväen kirjasta ja otettiin 23 kpl. työväenlehtien tilauksia. Kuulijoita on ollut runsaasti, paitse Peräpohjolassa.

Nestor Vallenius Vaasasta on pitänyt toukok. 17 — heinäk. 8 p:n välillä kaikkiaan 35 esitelmää Eteläpohjanmaan seuraavilla paikkakunnilla: Laihia, Vähäkyrö, Isokyrö, Seinäjoki, Lapua, Kauhava, Kokkola, Ylivieska, Keuruu, Ätsäri, Alavuus (perust. yhdistys), Pietarsaari, Uusi Kaarlepyy, Oravais, Kristiina ja Kaskinen. Kirjoja myytiin 116 mk. 25 p. arvosta. Kuulijoita on ollut runsaasti.

Vilho Löfqvist Helsingistä on kesäk. 3 heinäk. 22 päivinä pitänyt kaikkiaan 33 esitelmää seuraavilla paikkakunnilla: Viipuri, Terijoki, Kuokkala, Kivennavan Tammiselkä, Kaivola, Jokela, Mäntsälä, Hyvinkää, Lahti, Jämsä, Jyväskylä, Äänekoski, Juan tehdas, Nilsiä (perust. yhd.), Sorsakoski, Varkaus (perust. yhd.), Savonlinna, Lappeenranta, Kaukaan tehdas, Lauritsala, Joensuu, Utra, Värtsilä (perust. yhd.), Sortavala ja Pitkäranta (perust. yhdistys). Neljässä matkaohjelmaan otetussa paikassa jäi puhe pitämättä viranomaisten juonittelun tähden ja kahdessa muista syistä. Kuulijoita on ollut runsaasti, paikoin maaseuduillakin 350–450 asti, ja sellaisilla paikkakunnilla on innostus ollut suuri. Seikkaperäinen kertomus matkasta on matkan kestäessä ollut julkaistu »Työnnehessä». Kirjoja myytiin matkan varrella 399 mk. 85 p. arvosta. Sama agitaattori jatkaa vielä toimintaansa Länsisuomessa.

Alma Malander on toukok. 1 — elok. 1 päivien välillä pitänyt kaikkiaan 24 esitelmää seuraavilla paikkakunnilla: Riihimäki, Hämeenlinna (perust. naisosasto), Iittala, Lempäälä, Forssa, Hämeenlinna, Turenki, Messukylä, Nokia, Korkeakoski, Jämsä, Siuro (perust. yhd.), Ikalinen, Ruovesi ja Kyröskoski. Muutamilla paikkakunnilla on pidetty useampia esitelmiä. Kuulijoita on enimmäkseen ollut 100–200, väliin enemmänkin. Kolmella paikkakunnalla ei esitelmää ole sallittu pitää. Kirjallisuutta on mennyt kaupaksi 64 mk. 75 p. edestä. Agitatsioonia jatkuu vielä.

K. F. Hellstén on kuluneella toimintakaudella pitänyt kaikkiaan 30 esitelmää seuraavilla paikkakunnilla: Uusikaupunki, Loimaa, Taalintehdas, Alastaro, Salo, Kaarina, Maaria, Jämsä, Säkylä, Paimio, Parainen, Urjala, Vampula, Jokioinen, Vehmaa, Loimaan peränkulma, Mellilä, Bergö, Hankoniemi, Hamina ja Metsämaa. Kuulijoita on yleensä ollut runsaasti. Kirjallisuutta ja lehtiä on varsinkin tänä vuonna mennyt huomattavasti kaupaksi. Agitatsioonia jatkuu.

Y. Mäkelin piti syksyllä v. 1902 esitelmiä Tyrväällä, Karkussa, Ruovedellä, Muroleen ja Pohjan kylissä, Teiskossa, Messukylässä ja Reposaarella. Kuulijoita on ollut paikoin hyvinkin runsaasti. Sitäpaitse on hänen sijastaan, häntä kun oli yhtaikaa pyydetty useammalle taholle, puhuneet S. Heikkilä Sääksmäellä, Lempäälässä ja Eurajoella, sekä A. Pettersson Orihvedellä. Y. Mäkelin jatkaa agitatsioonia parhaallaan, joten tämänvuotisesta toiminnasta ei ole kertomusta.

Suomen ruots. työväen liitolle on toimintakauden kuluessa myönnetty agitatsioonia varten ruotsinkielisen työväestön keskuudessa kaikkiaan 250 mk., ja samalla pyydetty, että se kehoittaisi osastojaan lukuisammin liittymään puolueeseen. — Yksityisiä esitelmiä on puoluehallinnon kustannuksella, pitäneet J. F. Syrjälä Haminassa 2 ja Hankoniemessä, sekä T. Tainio Kotkassa. A. Vatasta on avustettu esitelmämatkoilla 50 markalla. Ruotsalaista työväenliittoa lukuunottamatta on puoluehallinnon toimesta pidetty parisata esitelmää 123 paikkakunnalla.

Riittävien agitatsioonivarojen kerääminen on varsinkin alkuaikoina ollut vaikeaa. Ensin kerättiin rahastoa vapaaehtoisilla lahjoilla. Viipurin kokouksen aikana oli rahastossa täten karttuneita varoja käyttämättä ainoastaan 69 mk. 35 penniä. Vuoden 1901 lopulla niitä karttui lahjoina eri yhdistyksiltä ja osastoilta 675 mk. 5 penniä. Näistä käytettiin saman ajan kuluessa 436 mk. 15 penniä, joten vuodelle 1902 jäi saldona 328 mk. 2,5 penniä. 1902 lahjoittivat puolueeseen kuuluneet yhdistykset samaan tarkoitukseen 89 mk. 70 penniä, sekä kuluvan vuoden ajalla 103 mk., joten viime toimintakaudella on agitatsioonia varten lahjoitettu kaikkiaan 628 mk. 85 penniä. Edellisellä toimintakaudella oli vastaava luku 1,880 mk. 90 penniä. Kuten näkyy, alkoivat vapaaehtoiset lahjat vähitellen ehtyä, ja selviä oli, ettei niiden avulla voitu ajan pitkään agitatsioonia jatkaa, vaikka niitä olikin ensi innostuksessa karttunut tuntuvammassa määrässä. Sentähden on kahtena viime vuotena hankittu mielenosoitusretkille erityisiä merkkejä samaan tapaan kuin muidenkin maiden työväenjärjestöt ovat tehneet, ja lähetetty niitä puolueeseen kuuluville yhdistyksille myytäviksi. V. 1902 jaettiin näitä merkkejä yhdistyksille 16,350 kpl, joista palautettiin myymättöminä takaisin 7,377 kpl. Puhtaana tulona merkeistä siirtyi agitatsioonirahastoon 1,359 mk. 95 penniä. Tämän vuoden mielenosoitusmerkeistä ei tili ole vielä saapunut läheskään kaikilta yhdistyksiltä. Myydyiksi on tilitetty tähän saakka ainoastaan 5,500 kpl. Saapuneista tileistä päättäen ei menekki ole ollut suhteellisesti yhtä hyvä kuin viime vuonna. — Kaikkiaan nousevat agitatsioonirahaston tulot viime toimintakaudella 2,863 mk. 95 penniä. Niistä on agitatsiooniin käytetty 2,808 mk. 16 penniä. Parhaaltaan jatkuvan agitatsioonin korvaukseksi riittänevät tulot vielä tilittämättä olevista merkeistä.

Agitatsioonin ohella on kuluneella toimintakaudella kiinnitetty enemmän kuin ennen suoranaista huomiota ääniokeusasiaan. Kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina toimeenpannuilla mielenosoitusretkillä, joihin osanotto on yleensä ollut kasvamassa, sekä vapunpäivä kokouksissa, joita on Viipurin kokouksen päätöksen mukaan pantu toimeen kahtena vuotena, on äänioikeusasia ollut tärkeimpänä ohjelmakysymyksenä. Erityisesti on kehotettu työväestöä nykyään, jolloin äänioikeusreformeja puuhataan muiltakin tahoilta, pysymään äänioikeusasiassa tarkasti puolueohjelman kannalla. — Viime syksynä kehotettiin yhdistyksiä panemaan toimeen paikkakunnillaan erityisiä äänioikeuskokouksia valtuusmiesvaalien yhteydessä. Tätä kehotusta onkin yleensä noudatettu ja julkaistu sanomalehdissä kokousten hyväksymät vastalauseet nurjia äänioikeusoloja, sekä niistä johtuvia surkeita epäkohtia vastaan, jotka voidaan korjata vasta sitte kun on saatu aikaan työväenpuolueen vaatima yleinen äänioikeus.

Äänioikeuskysymyksen selittämiseksi on puoluehallinto toimittanut mielenosotuspäiviksi lentokirjaset. »Sananen valtiollisesta äänioikeudesta» ja »Etsi oikeuttasi», molemmat puoluetoveri Y. Mäkelinin kirjoittamat. Kirjasilla on ollut hyvä menekki. Edellisestä, jota vielä on joku määrä myymättä, oli puolueelle tuleja 141 mk. 62 penniä. Jälkimäisen tilit ovat vielä useimmilla yhdistyksillä tekemättä. Sitä tilattiin yhdistyksiin myytäväksi niin odottamattoman runsaasti, että painos loppui kesken, joten ei voitu suorittaa viimeisiä tilauksia. Sittemmin on kirjaa kuitenkin palautettu eri yhdistyksistä myymättä takaisin, joten sitä taas on varastossa.

Viipurin kokouksen päätöksen mukaan on yhdistyksiä myös kehotettu perustamaan erityisiä lakkorahastoja äänioikeusasian ajamiseksi, jota kehotusta on ainoastaan osaksi noudatettu. Puoluehallinnon alotteesta on myöskin pantu syksyllä v. 1902 toimeen eri kaupungeissa raastuvankokouksia äänimäärän alentamiseksi valtiopäivämiesvaaleissa. Kuten tunnettu saatiin alennus aikaan muutamilla paikkakunnilla, joten on toivottavissa, että työväestökin saa ensi valtiopäiville edustajiansa porvarissäätyyn. Puolueeseen kuuluvia yhdistyksiä on myös kehotettu keskustelemaan osanotosta kunnallisiin vaaleihin syksyllä 1901 ja 1902. Keskustelujen tuloksena on ollut muutamilla paikkakunnilla vilkas osanotto, josta oli paikoin vähäisiä suoranaisiakin tuloksia. Järjestyneellä työväestöllä oli v. 1902 lopulla 10 paikkakunnalla kaikkiaan 18 edustajaa kunnallishallinnoissa. Tärkeämpää kun tämä on kuitenkin osanotosta seuraava työväestön herääminen oikeuksiansa valvomaan.

Suoranaisesti äänioikeuskysymyksen hyväksi on puoluetoveri Y. Mäkelin agiteerannut viime talvena ja nyt parhaallaan Tampereen ympäristöllä ja Länsisuomessa.

Suoranaisen agitatsioonin ohella on varmoihin numeroihin perustuva tilasto työväenoloista arvaamattoman tärkeä asian ajamisessa. Kuluneella toimintakaudella on puoluehallinto koettanut kerätä työttömyystilastoa talvella 1901–1902 ja jakanut sitä varten listat kaikille yhdistyksille ja a.-osastoille. Mutta menestys oli yhtä huono kuin edellisellä toimintakaudella kerättäessä tilastoa maalaistyöväestön oloista. Vaikka täytettävät kaavat olivat aivan yksinkertaiset, sisältäen kullekin ammattiosastolle ainoastaan 5 astattavaa, työttömien ja työssä olevien lukumäärää sekä palkkaa ja kunnan toimenpiteitä työttömyyden hyväksi koskevaa kysymystä, palautettiin listoja takaisin hyvin vähäinen osa ja hitaasti. Pääasiasiallisena syynä lienee, ettei osastoilla ole ollut tarkoitukseen käytettäviä varoja. Vaan usein on puuttunut haluakin, kuten näkyy paikkakunnilta, missä listain täyttäminen olisi ollut aivan helppoa. Nykyisessä vaillinaisessa muodossaan on keräytyneistä aineksista hyötyä ainoastaan niille, jotka vastaisuudessa tulevat näistä kysymyksistä kirjoittamaan.

Viipurin kokous jätti puoluehallinnon huoleksi äänestyksen toimeenpanemisen puolueeseen kuuluvain yhdistysten kesken siitä, onko puolueen yhdyttävä Kansainväliseen sosialistiseen sihteerivirastoon. Äänestyksessä vastusti ainoastaan yksi — Hämeenlinnan — yhdistys liittymistä, sekin rahallisista syistä. Kaikki muut sitä kannattivat. Tämän nojalla on puoluehallinto ilmoittanut Suomen työväenpuolueen kuuluvaksi mainittuun kansainväliseen järjestöön v:n 1902 alusta lukien. Kirjeenvaihtoa sen kanssa on hoitanut J. K. Kari. Sihteerinviraston kansainväliseen arkistoon on lähetetty 1 kpl kutakin Suomessa ilmestynyttä työväenasiaa käsittelevää kirjasta sekä muutamia kappaleita työväen sanomalehtiä y. m. julkaisuja. Eri kansojen edustajain kokouksiin ei puoluehallinto ole katsonut voivansa ottaa osaa rahallisista syistä, vaikka puolueella on oikeus lähettää niihin 2 edustajaa. Sihteeriviraston lähettämistä kirjeistä ja toimenpiteistä, mihin ne ovat aiheuttaneet, on aikoinaan mainittu puolueen lehdissä.

Paitsi yllämainitun kansainvälisen valtiollisen työväenjärjestön kanssa on puoluehallinto myöskin ollut yhteydessä kansainvälisen ammatillisen työväenliikkeen kanssa, kun ei maassamme ole ollut ammattijärjestöä, jolle tämä tämä tehtävä kuuluisi. Nykyjään on eri maiden ammattijärjestöjen välisenä yhdyssiteenä Saksan ammattijärjestöjen hallinto. Se on lähettänyt puoluehallinnollekin kansainvälistä ammattiliikettä koskevat kiertokirjeensä — koskevat etupäässä lakkoja ja lakkoapuja — joita on julkaistu työväenlehdissämme. Puoluehallinto on myöskin koettanut saada mainitun hallinnon julkaisemaan kansainväliseen ammatilliseen tilastoon tietoja Suomen ammatillisesta liikkeestä. Mutta tulokset ovat olleet mitä kurjimmat. Listoja ei saatu aikoinaan palautetuksi ammattiosastoilta eikä ammattiliitoilta, eipä muutamilta ollenkaan pyytelemälläkään. Ei ollut muuta keinoa kuin ilmoittaa, ettei meillä olla vielä kyllin järjestyneitä pyyntöä täyttämään. Mainittu ammattiliikkeen kansainvälinen hallinto on sitte Kööpenhaminan kokouksen, jossa Suomikin oli edustettuna puoluetoveri R. rockilan kautta, pannut toimeen kaksi ammattijärjestöjen sihteerien kongressia, edellisen Stuttgardissa v. 1902 ja toisen Dublinissa tänä kesänä. Kun niihin on pyydetty Suomestakin edustajaa, kehotti puoluehallinto keväällä 1902 maamme ammattiosastoja myöntämään kukin korkeintaan 10 arkkaa edustajan lähettämiseksi. Varoja ei kuitenkaan karttunut tarpeeksi, joten Suomi jäi edustamatta. Tätä tarkoitusta varten keräytyneitä rahoja on — sitten kun muutamat a.-osastot ovat vaatineet avustuksensa takaisin — puoluehallinnon huostassa 110 arkkaa, käytettävänä vastaisuudessa ilmautuvaan samanlaiseen tarkoitukseen.

Puoluehallinto on myöskin välittänyt asianomaisille ammattiliitoille sille saapuneet kehoitukset eri ammattialojen kansainväliseen kongresseihin osanotosta sekä lähettänyt muutamien maiden ammattijärjestöille vastaukset heidän tekemänsä Suomen ammatillista työväenliikettä koskeviin kysymyksiin. Kansainvälisen ammattiliikehallinnon kehoitusten johdosta kerätä apua sattuneihin suuriin lakkoihin Ranskassa, Hollannissa ja Saksassa on ainoastaan ensiksi mainittuun tarkoitukseen kerätty Terijoella 17 mk. 50 enniä.

Sitä vastoin ovat eri yhdistykset omasta alotteestaan keränneet varoja Kalevan kansalle siirtolaa kohdanneen onnettomuuden johdosta kaikkiaan 218 mk. 26 p. Kun Malkosaarella kuitenkin ilmoitettiin sanomalehtikirjoituksessa, ettei varoja tarvitse sinne lähettää, vaan on parasta käyttää ne jonkun henkilön matka-avustukseksi Sointulaan, on puoluehallinto tallettanut varat sanottuun tarkoitukseen.

Maamme pohjoisosissa viime talvena vallinnut hätä on saanut Amerikassa asuvat kansalaisemme lähettämään puoluehallinnolle varoja hädänalaisten auttamiseksi. Kaikkiaan on näitä varoja keräytynyt — osaksi kotomaastakin — 8,292 mk. 16 p. Rahat ovat jaetut osaksi puoluehallinnon asiamiesten toimesta, osaksi lahjoittajain määräämien henkilöiden välityksellä suoranaisina lahjoina hädänalaisille.

Paitsi edellämainittuja lentokirjasia äänioikeusasiasta on puoluehallinto kuluneena toimintakautena kustantanut A. B. Mäkelän kirjoittaman kirjasen »Verotuskysymyksiä», sekä »Viipurin kokouksen pöytäkirjat». Edellinen on tuottanut puolueelle voittoa 47 mk. 30 p. Jälkimäisestä samoin kuin toimintakauden aikana levitetystä »Työväenkalenteri II» on puolueelle sitävastoin tullut tappiota, kuten oheenliitetystä tilinpäätöksestä näkyy. Kun kirjoja on kuitenkin vielä eri yhdistyksillä joukko tilittämättä, tulee tappio todellisuudessa pienenemään. Yleensä ovat yhdistykset olleet sangen hitaita tilittämään myytäviksi lähetettyjä kirjoja. V. 1901 lopulla oli tilittämättömäin kirjojen arvo 1,330 mk. 50 p. ja viime vuoden lopulla 1,594 mk. 28 penniä.

Paitse jo mainittuja yhdistysten ja a.-osastojen lahjoituksia agitatsioonitarkoitukseen on puoluehallinnolle kuluneena toimintakautena saapunut suoranaisia lahjoja voittoprosentteina seuraavilta:

Viipurin kokouksessa lausutun toivomuksen mukaan ovat sekä yksityiset henkilöt että yhdistykset luovuttaneet puolueelle myöskin puoluelehden ja liikeyritysten osakkeita. Nykyjään on puolueen hallussa lehtien osakkeita seuraavat määrät:

Kun Työväen sanomalehti o. y:n johtokunta Helsingissä on lausunut epäilyksensä siitä, onko puolue oikeutettu omistamaan osakkeita, se kun ei ole juriidinen persoona; ja kun on myöskin nostettu kysymys siitä, että puolue saisi omistamainsa osakkeiden nojalla äänestää kysymyksenalaisten osakeyhtiöitten kokouksissa osakeluvun mukaan, ehdottaa puoluehallinto nämä kysymykset periaatteellisesti puoluekokouksen käsiteltäviksi.

Kun Pinjaisten, Fiskarssin ja Karkkilan tehtaitten isännöitsijät ovat nälkäruoskaa käyttäen koettaneet polkea lokaan työntekijäinsä yhdistymisvapauden ja kieltäneet heitä kuulumasta yhdistyksiin, ovat puolueeseen kuuluvat yhdistykset puoluehallinnon kehotuksesta lausuneet kokouksissaan julki vastalauseensa tuota julkeaa, kaikkea oikeudentunnetta loukkaavaa kansalaisoikeuksien riistämistä vastaan. Vastalauseet ovat aikoinaan olleet julkaistuina työväen lehdissä. Muutamille työstä häädetyille sekä Pyhäjärven työväenyhdistykselle on eri paikkakunnilla kerätty joku määrä varoja, jotka puoluehallinto on asianomaisille toimittanut.

Puoluekokouksen päätti viime puoluekokous pidettäväksi Oulussa. Mutta kun Oulun työväenyhdistys sittemmin ilmoitti, ettei se voi ottaa kokousta vastaan, kun yhdistyksen talo on suurimmaksi osaksi purettu uuden rakennuksen tieltä, päätti puoluehallinto kokouspaikaksi Forssan ja kehotti asianomaisen luvan saatua yhdistyksiä lähettämään sinne edustajansa.

Keskustelukysymyksiä ehdottelivat yhdistykset kokousta varten 23. Näistä päättivät yhdistykset kokouksessa käsiteltäväksi seuraavat:

4. Suurlakon tärkeys ja mahdollisuus äänioikeusasian hyväksi sekä lakkorahastojen perustaminen, (22 yhd.)

6 b. Miten voitaisiin saada osuustoiminta laajenemaan Suomessa koko maata ja köyhälistöä käsittäväksi?

6 c. Eikö olisi jo aika Suomen työväen ryhtyä perustamaan maanviljelys-osuuskuntia? (21 yhd.)

7 b. Eikö puolue voisi kustantaa vakinaista agitaattoria maalaistyöväestön keskuuteen, joka sitä kipeimmin kaipaa?

7 c. Eikö olisi määrättävä erityisiä agitaattorikurssimääriä kirjallisuudesta, jotka opittuaan lukija voi määräpaikkoihin saapua suorittamaan kurssin? (20 yhd.)

g. Olisiko tuleville valtiopäiville tehtävä esitys pisimmän sallittavan työpäivän ja alimman tuntipalkan määräämisestä lain kautta? (18 yhd.)

11. Kuinka voitaisiin tilattoman väestön asemaa parantaa ja sitä kiinnittää maanviljelykseen, sekä mitä olisi valtion sekä kuntain tehtävä, jotta torjuttaisiin työttymyyttä maanviljelustyöväestön keskuudessa? (17 yhd.)

12. Olisiko ensi valtiopäiville esitettävä kysymys naisten suojeluslakien aikaansaamisesta maassamme? (17 yhdist.)

14 a. Eikö olisi jo aika ryhtyä toteuttamaan edustajakokouksessa Turussa tehtyä päätöstä työväen pankkiliikkeen perustamisesta?

14 b. Eikö Suomen työväestön olisi jo aika mitä pikemmin ryhtyä puuhaamaan omia palo-, henki- ja tapaturmavakuutuslaitoksia? (14 yhd.)

15. Katsotaanko tarpeelliseksi ja työväestölle hyödylliseksi, että valtion kannattamia työnvälitystoimistoja perustettaisiin kaikkiin maalais- ja kaupunkikuntiin? (12 yhdist.)

16. Mihin toimenpiteisiin puoluekokous katsoo ryhdyttäväksi, että yhä uusiintuva työttömyys saataisiin ajoissa ehkäistyksi? (12 yhd.)

17. Eikö olisi suotava, että vähemmän tärkeitä muita oppiaineita syrjäyttämällä enempi kuin ennen kouluissamme opetettaisiin taloustiedettä eli yhteiskuntaoppia? (9 yhd.)

Puoluehallinto on hankkinut näille kysymyksille alustajat. Alustuksia ei ole kumminkaan saapunut kysymyksiin 10 (Alustaja E. Salin matkustanut pois), 13 (kaikki pyydetyt kieltäytyneet), 14 (K. O. Tanner) ja 15 (A. H. Karvonen). Muihin kysymyksiin ovat alustukset painettuina jaetut yhdistyksille paitse kysymyksiin 3 ja 7, jotka alustetaan suullisesti kokouksessa, edellisen Y. Mäkelin ja jälkimäinen T. Tainio.

Paitse yllämainittuja kysymyksiä on Hämeenlinnan t.-y. ehdottanut kokoukselle, että puoluekokoukset vastedes pidettäisiin tammikuun alussa.

Keskusteltavaksi ehdotettiin vielä seuraavat kysymykset, jotka kuitenkin ovat saaneet ainoastaan muutamain (7–3) yhdistysten kannatuksen.

18. Kuinka olisi järjestyneen työväestön määrättävä kantansa sellaisiin työnantajiin nähden, jotka käyttävät ulkomaisia työvoimia siinäkin tapauksessa, että kotimaisia on kyllä saatavissa?

21. Mihin toimiin olisi ryhdyttävä niiden toverien suhteen, jotka käyttävät väärin heille uskottuja luottamustoimiaan; ovatko väärinkäytökset tuotava julkisuuteen ja missä muodossa?

22. Mitä olisi tehtävä, että työväki saataisiin käsittämään asemansa yhteiskunnassa ja liittymään ammattiyhdistyksiin?

23. Miten kansan lasten opetus saataisiin ajanmukaisemmalle kannalle, kuin se on kansakouluissa?

Puoluehallinnon tilit ovat sen tilintarkastajat rouva A. Putkonen ja opettajat A. Hornaeus ja M. Pesola tarkastaneet ja hyväksyneet. Ne osoittivat:

v. 1901.

v. 1902.

Turusta J. A. Salminen, K. F. Hellstén, J. H. Jokinen, M. Saarinen, J. Lindström, A. Palmroos ja allekirjoittanut, jotka kaikki ovat kuuluneet puoluehallintoon koko toimintakauden.

Muilta paikkakunnilta ovat puoluehallintoon kuuluneet Ida Ahlstedt, A. B. Mäkelä, (ja hänen matkustettua Amerikkaan varajäsen O. Sirén), M. Hälleberg, A. Nieminen, Y. Mäkelin, M. Vuolukka, K. A. Koskinen, J. P. Holopainen, S. Laitinen, (sekä hänen matkustettua Amerikkaan varajäsen A. Hägglund), J. Juusonen, E. Salin ja J. Kemppainen.

Näistä on tänä kesänä kuollut innokas puoluetoveri J. Juusonen ja matkustanut Amerikkaan A. Nieminen, mutta heidän tilalleen ei ole kutsuttu varajäseniä, koska toimintakausi jo oli melkein lopussa.

Puoluehallinnon kokouksissa ovat olleet läsnä J. K. Kari 21 kertaa, J. A. Salminen 20, J. H. Jokinen 19, K. F. Hellstén 17, M. Saarinen 17, J. Lindström 17, A. Palmroos 17, varajäsen T. Tainio 6, Ida Ahlstedt, J. Juusonen, A. Nieminen, Y. Mäkelin, J. P. Holopainen ja E. Salin läsnä kukin 2 kertaa, M. Vuolukka, O. Sirén, K. A. Koskinen, J. Kemppainen ja M. Hälleberg läsnä kukin 1 kerran,

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Sitäpaitsi liikkeen johto tarvitsee enemmän tietopuolista sivistystä, kuin mitä ruumiillista työtä tekevillä tavallisesti on käytettävänään.

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. Ensimäisen Suomen Työväen Puoluekokouksen pöytäkirja, Ensi puoluekokous. MIA huom.

^[4] Ks. Kolmannen yleisen Suomen työväenyhdistysten edustajain kokouksen pöytäkirja, August Ramsay, III. Vanhuuden vakuutus. MIA huom.

^[5] Ks. Ensimäisen Suomen Työväen Puoluekokouksen pöytäkirja, W. Rob. Niemi, Työväen vanhuudenvakuutus. MIA huom.

^[9] Sitaatin loppua osoittavaa lainausmerkkiä ei ole lähdetekstissä merkitty, siksi se puuttuu tästäkin. MIA huom.

Maanantaina elokuun 17 p:nä
K:lo 8–11	Tervehdyspuhe, J. V. Orell. Kokouksen toimimiesten vaalit. Valtakirjojen tarkastus. Johtavan komitean ja valiokuntain vaalit.
K:lo 11—2	Alustavaa keskustelua kysymyksistä 7 a–c. Raittiudenystäv. lähetystö.
K:lo 2–4	Päivällisloma.
K:lo 4–7	Alustavaa keskustelua kysymyksistä 3 ja 10. Päätöskeskustelu kys. 22.

Tiistaina elokuun 18 p:nä.
K:lo 8–¹⁄₂3	Alustavaa keskustelua kys. jo (jatkoa) sekä jälellä olevista kysymyksistä.
K:lo ¹⁄₂3–4	Päivällisloma.
K:lo 4–8	Valiokuntain kokouksia. Käynti Forssan puistossa.

Keskiviikkona elokuun 19 p:nä.
K:lo 8–11	Päätöskeskustelua kysym. 1, 16, 7, 15, 4, 5 ja 8.
K:lo 11–1	Käynti Forssan tehtaissa.
K:lo 1–3	Päivällisloma.
K:lo 3–¹⁄₂9	Puoluehallinnon paikka ja vaali. Päätöskeskustelua kys. 13, 18, 19, 10, 20, 21, 14 ja 3.

Torstaina elokuun 20 p:nä.
K:lo 8–2	Päätöskeskustelua kys. 3 (jatkoa) 9, 11, 2, 6, 12 ja 17. Lopputoimet.
K:lo 2–4	Juhlapäivälliset.

V. Heimonen.	A. J. Sjöholm.	K. Ahmala.
H. Jalonen.	A. Stenbacka.	J. Kemppainen.
Leo Leino.	Juho Bastman.	Tyko Varto.
J. A. Silander.	Atte Mantere.	Antti Mäkelin.
Pietar Suttelin.	K. H. Lust.	E. Hillman.
Osk. Mäkinen.	M. Sievänen.	K. Lindfors.
K. J. Suomi.	A. Judén.	K. A. Nurminen.
J. H. Saaristo.	K. F. Hellstén.	K. N. Rantakari.
Anton Huotari.	K. V. Karvonen.	Anni Huotari.
	Vilho Pylkkö.

Helsingin ko-operatiivinen kauppa ja teol.yhd.		19:61
Helsingin ko-operatiivinen yksityisten voittoprosenttia		2:65
A. Nieminen, Tampere, voittoprosentti keittiöstä		20:—
Vähäväkisten Osuusliike, Turku, voittoprosentti		117:72
Turun Työväen Osuusliike, voittoprosentti		45:29
Tampereen Työväen Osuusliike		150:—
T. Tainio, Turku, voittopros. keittiöistä		100:—
	Yhteensä 355:27

	Tampereen työv. Sanomalehti o. y:n	74 kpl.
	Helsingin työv. Sanomalehti o. y:n	54 kpl.
	Turun työväen Sanomalehti o. y:n	18 kpl.
	Arbetaren lehden takuurahaston	1 kpl.
sekä
	Helsingin ko-oper. kauppa ja teoll. o. y:n	5 kpl.
	Ammattilaisten kirjapaino o. y:n, Turussa	4 kpl.

Maanantaina elokuun 17 p:nä
K:lo 8 a.	Kokoonnutaan Forssan työväenyhdistys »Kuhan» huoneustoon. Tervehdyspuhe J. W. Orell. Aamukahvit. Valtakirjojen tarkastus. Kokouksen toimimiesten ja johtavan komitean vaali.
K:lo 10–2	Valiokuntain vaalit. Alustavaa keskustelua.
K.lo 4–7	Alustavaa keskustelua.

Tiistaina Elokuun 18 p:nä
K:lo 8–2	Alustavaa keskustelua.
K:lo 4–5	Aikaa valiokunnan töille.
K:lo 5–6	Käynti Forssan puistossa.
K:lo 6—	Aikaa valiokuntain töille.

Keskiviikkona elokuun 19 p:nä
K:lo 8–11	Päätöskeskustelua.
K:lo 11–1	Käynti tehtaissa.
K:lo 3–8	Päätöskeskustelua.

Torstaina elokuun 20 p:nä
K:lo 8–3	Päätöskeskustelua.
K:lo 3–3	Juhlapäivälliset.
K:lo 3—	Päätöskeskustelua. Kokouksen lopettaminen.

Kassatili.
	Tuloja		3638:86	Menoja		3483:45
				Säästö		155:41
		Summa	3638:86		Summa	3683:86

Voiton ja tappion tili.
An	Työväen Kalenteri		247:78	Per	Kirjavaraston k:to		81:47
	Kalustokontto		25:—		Verojen kontto		1084:60
	Kustannusten kontto		744:17		Satun. tulojen k:to		270:—
	Viipur. kok. pöytäk.		291:90
	Pääoman kontto		127:22
		Summa	1436:07			Summa	1436:07

Balanssi tili.
An	Kassakontto		155:41	Per	Ammattil. kirjapaino		1180:90
	Eri yhdist. k:to		1330:50		Agitatsioonirahast. k.		328:25
	Kalustokontto		190:—		Lakkorahaston k:to		535:65
	Kirjaston kontto		22:—		Pääoman kontto		1341:41
	Kust. o. y:n k:to		1222:80
	Osaketten kontto		270:—
	Verotuskysymyst. k.		195:50
		Summa	3381:26			Summa	3381:26

Pääoman tili.
An	Balansikontto		1341:41	Per	Balanssikontto		1214:19
					Voiton ja tapp. k:to		127:22
		Summa	1341:41			Summa	1341:41

Kassatili.
	Tuloja		6615:90	Menoja		5443:34
				Säästö		1172:56
		Summa	6615:90		Summa	6615:90

Voiton ja tappion tili.
An	Kustannusten kontto		1457:69	Per	Verojen kontto		2885:75
	Pääoman kontto		1799:53		Eri yhdist. kontto		—:46
					Sananen valt. äänioikeudesta kontto		104:—
					Verotuskysymyk. k.		47:30
					Satunn. tulojen k.		219:61
		Summa	3257:22			Summa	3257:22

Pääoman tili.
An	Balansi kontto		3140:94	Per	Balanssikontto		1341:41
					Voiton ja Tapp. tili		1799:53
		Summa	3140:94			Summa	3140:94

Toisen Suomen työväen puoluekokouksen pöytäkirja

1903

Äänioikeusvaliokunnan mietintö.

Kunnallis-ohjelmaksi.

Työväensuojeluslaisäädäntöä

Kunnallisena ohjelmanaan

Maatalousohjelmanaan

Hannes Gebhard.

Vanhuudenvakuutuskomitean mietintö.

Alustaja M. Hälleberg.

J. A. Salminen.

M. V. Vuolukka.

Työväen osuusyhdistysten keskusliike.

M. V. Vuolukka.

Hilja Pärssinen.

I. Periaatteellinen puoli.

II. Yleiset vaatimukset.

III. Työväensuojelus.

IV. Maatalousohjelmaehdotuksen

M. V. Vuolukka.

L. P. Korhonen.

Kössi Koskinen.

K. F. Hellstén

W. Helin.

K. F. Hellstén.

v. 1901.

v. 1902.

Kirjoittajan huomautukset:

Toimituksen viitteet: