Kolmannen yleisen Suomen työväenyhdistysten edustajain kokouksen pöytäkirja

Julkaistu: 1899
Lähde: »Kolmannen yleisen Suomen työväenyhdistysten edustajain kokouksen pöytäkirja». Suomen työväen puoluehallinnon kustannus, Tampereella G. E. Janssonin & Kumpp. kirjapainossa 1899.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

Sisällysluettelo:
A. Pöytäkirja:
B. Liite:
1. Miten olisi äänioikeusasian edelleen ajettava, kirj. S. Ingman
2. Elinkeinolain muutokset, kirj. N. R. af Ursin
3. Vanhuudenvakuutus, kirj. August Ramsay
4. Lain määräyksiä työpäivän pituudesta, kirj. Th. Hultin
5. Onko työväen muodostettava oma puolue
  1. kirj. Juho V. Hellberg
  2. kirj. A. Usenius
6. Työväenyhdistysjärjestelmän kehittämisestä, kirj. Eetu Salin
7. Työväenopistoista, kirj. Severi Nyman
8. Miten työläisnaiset saataisiin liittymään työväenasian mukaiseen yhteistoimintaan taloudellisen sekä yhteiskunnallisen asemansa parantamiseksi? toim. Hels. työv. yhd. naisos.
9. Ravintoyhdistyksistä, kirj. Aug. Hjelt
10. Olisiko suotava, että kuntain ja valtion töissä olisi pisin työpäivä ja alin työpalkka määrätty? kirj. A. H. Karvonen
11. Sovintolautakunnat ja sovintotuomioistuimet, kirj. Osk. Groundstroem
12. Mitä lainsäädäntö voi tehdä torppariasian ratkaisemiseksi? kirj. Aksel Warén
13. Kertomus S. Työv. Valtuuskunnan toiminnasta, kirj. A. H. Karvonen
14. Kokouksen järjestysohje
15. Luettelo keskustelualueista, jotka ovat ehdotetut käsiteltävksi 3:nnessa työväenyhdistysten edustajain kokouksessa Turussa v. 1899

I. Kokouksen alkutoimet.

1. Kokouksen avaaminen ja edustajat.

Kolmas yleinen Suomen Työväenyhdistysten edustajain kokous, joka pidettiin Turussa heinäkuun 17–20 p:nä v. 1899, alkoi maanantaina 17 p:nä k:lo 8 aamulla sikäläisen työväenyhdistyksen huoneistossa, jonka iso sali oli tilaisuutta varten koristettu kasviköynnöksillä, kuusilla, lipuilla ja kilvillä. Ylinnä peräseinällä olevassa kilvessä luettiin: »Työ on kaiken rikkauden lähde», »Vapaus, veljeys ja tasa-arvo», »Köyhälistö, liittykää yhteen».

Kun edustajat olivat saaneet paikkansa erityisten pöytien ääressä, lausui Turun työväenyhdistyksen puheenjohtaja tohtori N. R. af Ursin heidät tervetulleiksi seuraavin sanoin:

»Jokainen ymmärtäväinen ihminen näkee, että me elämme keskellä suurta murrosaikaa. Vanha on ilmeisesti menemäisillään: uusi ei vielä ole päässyt täydelleen vallalle. Ei ole enää tasaista, jokapäiväistä kehitystä.

»Aatelisto ja papisto kadottivat Ranskan vallankumouksessa melkoisen osan vallastaan kolmannelle säädylle, porvaristolle. Rahavalta, kapitalismi astui nyi kunniasijallo, raha, varallisuus tuli kaiken mitaksi ja kiihotiimeksi. Mutta aatelisvalta ja pappisvalla eivät suinkaan tykkänään kukistuneet: ne liittyivät yhteen porvarivallan kanssa köyhälistöä vainoamaan ja masentamaan.

Silloin nousi tämä köyhälistö, proletariaatti, pontevasti vainoa torjumaan ja ihmisarvoansa puolustamaan. Työväen kysymys astui maailman näyttämölle. Ja tämä suuri murrosaika oli käsissä. Taistelu on ollut ja on vieläkin kova ja ankara. Mutta voitto on varma. Se ei kuulu etuoikeutetuille, se kuuluu työväenliikkeelle, sille liikkeelle, joka kuten alkuperäinen kristinuskokin, saarnaa kaikkien ihmisten todellista yhdenarvoisuutta ja antaa yhtäläisyyden oikeudet ja yhtäläisen vallan kansojen kaikille kerroksille.i

Mutta mitä varmemmalta voitto näyttää, sitä hurjemmaksi käy vastus. Valo ja vapaus ovat työväenasian luonnollisina liittolaisina. Sen takia ovat useimmissa maissa obskurantismi, tietämättömyys ja militarismi, sotilasvalta, liittyneet työväenpyrinnöitä vastustamaan. Mutta kapitalismi, obskurantismi ja militarismi ovat ehdottomasti kuolemaan tuomitut, työväenasia, s. o. ihmiskunnan edistyminen, käypi voittoriemussa eteenpäin. Ylevässä, juhlallisessa runossa laulaa Englannin suuri runoilija William Morris työväen vastustajille: »jos orjuuttaa ja väärin tehdä tahdotte, niin kiire on, te aikaa tarkoin käyttäkää, jo loppu lähestyy».

Suomen työväenyhdistysten edustajat! Te olette kokoontuneet tänne Suomen vanhaan pääkaupunkiin Auran rannoilla kolmanteen työväenyhdistysten kokoukseen. Ensimäisessä ja toisessa laskettiin perustus Suomen työväenliikkeelle, täällä on nyt lopullinen muodostus sille annettava. Useampia tärkeitä kysymyksiä on meillä ratkaistavana; toivon hartaasti että me voisimme niistä niin suoriutua, ettei jälkimaailmalla ole syytä meitä siitä moittia. Onhan ainoa, mikä pysyvästi jääpi ihmisestä jälelle — muisto, jälkimaailman tuomio, — keisari ja työmies ovat siinä suhteessa aivan samanvertaisia.

Turun työväenyhdistyksen nimessä lausun teidät, arv. ruumiillisen työntekijäin edustajat, sydämellisesti tervetulleiksi!»

Puheen jälkeen jättivät edustajat valtakirjansa tarkastajille, joiksi Turun työväenyhdistys oli valinnut räätälit K. A. Leinon ja K. Kalkkeen sekä muurari J. Tammisen. Valtakirjoja tarkasteltaessa tarjosi yhdistys edustajille aamiaiset huoneistossaan.

Tarkastuksen suoritettua ilmoitti hra K. Kalke, että kaikki muut valtakirjat oli hyväksytty, paitsi Vaasan ja Viipurin työväenyhdistysten edustajain, joissa oli ilmestynyt epäselvyyttä ja jotka sentähden jätettiin kokouksen hyväksyttäviksi. — Väliaikaiseksi puheenjohtajaksi siksi kunnes valtakirjakysymyksestä saatiin selko, valittiin tri af Ursin.

Vaasan työväenyhdistyksen edustajina ja valtakirjoilla varustettuina olivat kokoukseen saapuneet herrat J. E. Lillnix ja J. Mänttä sekä J. V. Hermansson valtuutettuna varajäsenenä sanomalehdentoimittaja O. Ansaan sijaan, joka, kuten kokoukselle ilmoitettiin, oli edustajaksi valittu, mutta oli sittemmin matkustanut ulkomaille, eikä vielä kahta tuntia ennen junan lähtöä, jolloin valtakirja hra Hermanssonille annettiin, ollut ilmoittanut yhdistykselleen mitään valtakirjan toimittamisesta eikä kokoukseen saapumisesta. Kun näin ollen Vaasassa ei oltu selvillä, saapuuko hra Ansas kotomaahan kokouksen ajaksi, oli valtakirja ja matkarahat annettu hra Hermanssonille. Hra Ansas oli kuitenkin suoraan ulkomailta saapunut kokoukseen ja tahtoi edustaa Vaasan työväenyhdistystä.

Asiasta syntyneessä keskustelussa käytettiin kolmisenkymmentä puhevuoroa. Hra Ansas huomautti, että Vaasan työväenyhdistys oli hänet edustajakseen valinnut, kuten näkyy hra Hermanssonin valtakirjastakin, jossa tämä sanotaan valitun hra Ansaan sijaan. Hän ei ollut yhdistykselleen minkäänlaista estettä ilmoittanut, joten kysymys on vain siitä, tahtooko edustajain kokous noudattaa Vaasan työväenyhdistyksen alkuperäistä tahtoa, vai tahtooko se itse määrätä sille edustajaksi varamiehen, hra Hermanssonin. Hra Ansaan edusmiehyyttä kannatti hra O. Hamström. Mutta toisaalta puhuivat hänen hyväksymistään vastaan herrat J. V. Hellberg, Sihvonen, Saarinen, Reino, Hermansson. Watanen, Soininen, Partti, Salin y. m. Huomautettiin, että hra Ansas oli jo ennenkin saapunut edustajaksi ilman valtakirjaa, joten tämä osottaa hänessä jonkinlaista halveksivaa välinpitämättömyyttä. Nyt oli kuitenkin Vaasan työväenyhdistvs antanut kolmelle edustajalleen valtakirjat säännöllisessä järjestyksessä, joten kokouksella ei suinkaan ole muuta mahdollisuutta, kun pitää kiinni valtakirjoista. Äänestyksessä voitti jälkimäinen mielipide valtavalla enemmistöllä, jonka jälkeen hra Ansas poistui kokouksesta, kiittäen sitä Vaasan työväenyhdistykselle osutetusta kohteliaisuudesta.

Viipurin työväenyhdistyksestä oli edustajain luopumisen tähden annettu useampia valtakirjoja, jotka kuitenkin olivat niin epäselviä, ettei käynyt selville, kenen sijaan uusia oli valittu. Edustajaksi oli saapunut seitsemän henkilöä. Kun ilmoitettiin, että Viipurin työväenyhdistys oli kyllä oikeutettu lähettämään seitsemän edustajaa, vaikka se ensi vaalissa oli valinnut vain kuusi, ja kun tohtori Lyly oli ilmoittanut olevansa pakotettu luultavasti jo seuraavana päivänä matkustamaan pois, joten varajäsen, hra Pohjolainen, joka oli asianomaisella valtakirjalla varustettu, olisi ainakin silloin oikeutettu astumaan hänen sijaansa, niin hyväksyi kokous kaikkien Viipurilaisten edustajain valtakirjat, niissä olevista muotovirheistä huolimatta.

Turun työväenyhdistyksen edustajat: Rouva M. Tuominen ja neiti Aino Roine sekä herrat t:ri N. R. af Ursin, opettaja J. K. Kari, toimittaja T. Tainio, puuseppä K. F. Hellstén, hatuntekijä K. W. Oksanen, taloudenhoitaja M. Saarinen, suutari N. Wallenius, nahkuri J. H. Jokinen. räätäli A. Palmroos, sekä sittemmin, kun t:ri af Ursin oli valittu puheenjohtajaksi, hänen sijaansa astuva varamies faktori J. A. Salminen.

Helsingin työväenyhdistyksen: rouva A. Laaksonen ja neiti I. Ahlstedt sekä herrat toimittaja M. Kurikka, suutari E. Salin, viivoittaja A. Järvenpää, kirvesmies M. Haikarainen, taloudenhoitaja O. Lähde, muurari K. A. Pastell, suutari J. W. Soininen sekä sorvari O. Tiuppa.

Tampereen työväenyhdistyksen: herrat kirjapainonomistaja J. W. Hellberg, maalari V. Westerlund, savenvalaja J. K. Enqvist, kauppias A. Saarinen, toimittaja Kössi Koskinen, räätäli J. E. Eklund, ja tehtaalainen A. Hermansson.

Viipurin työväenyhdistyksen: neiti A. Ryynänen sekä herrat t:ri J. A. Lyly,^[1*] puuseppä A. Kärmekangas, työnjohtaja J. Juusonen, välskäri A. Kattelus, rautasorvari J. Puolakka ja kauppias T. Pohjolainen.

Oulun työväenyhdistyksen: leipuri W. Helin. muurari A. Forss, puusepät M. V. Vuolukka ja M. Hoikka.

Helsingin ulkotyöväenyhdlstyksen: toimittaja A. B. Mäkelä, ulkotyömies A. Watanen ja maalari D. Sihvonen.

Kotkan työväenyhdistyksen: herrat A. Hyyryläinen, A. Markkanen ja K. Lehtinen.

Tampereen ulkotyöväenyhdistyksen: kirvesmies Seth Heikkilä, muurarit A. Nieminen ja M. Tamminen.

Vaasan työväenyhdistyksen: herrat J. E. Lillnix, J. W. Hermansson ja J. Mänttä.

Jyväskylän työväenyhdistyksen: opettaja O. Reino ja työnjohtaja K. F. Mård.

»Kuha» työväenyhdistyksen Tammelasta: tehtaalainen I- Guldstén ja maalari J. V. Orell.

Kuopion työväenyhdistyksen: kivenhakkaaja A. Pulkkinen ja kirjanpainaja E. Wainio.

Lappeenrannan työväenyhdistyksen: leipuri H. Miettinen ja työmies D. Malmberg.

Mikkelin työväenyhdistyksen: suutari J. R. Uimonen ja räätäli A. T. Laakkonen.

Porin työväenyhdistyksen: suutari Yrjö Mäkelin ja valaja Emil Inberg.

Taalintehtaan työväenyhdistyksen: valuri Juho Sjöman ja maalari Karl Helminen.

Suomen työväen valtuuskunnan jäseninä ottivat kokoukseen osaa herrat t:ri S. Ingman, opettaja A. H. Karvonen ja maisteri O. Groundstroem.^[3*]

Kutsuttuina vieraina olivat kokouksessa läsnä läntisen piirin ammatintarkastaja, insinööri G. R. Munsterhjelm sekä ruotsin »Socialdemokraten» lehden toimittaja Hj. Branting.

Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti tohtori N. R. af Ursin ja varapuheenjohtajaksi kirjapainonomistaja J. V. Hellberg.

Sihteeriksi oli Turun työväenyhdistys valinnut opettaja J. K. Karin sekä ylioppilas W. Wetreen, jonka ohessa toimittaja Erland Hytönen ja ylioppilas E. Suvanto olivat lupautuneet pikakirjoituksella merkitsemään keskusteluja.

Sen jälkeen hyväksyttiin Työväenvaltuuskunnan laatima 3:n Suomen Työväenyhdistysten edustajain kokouksen järjestysohje (katso liite sivu 207) sillä muutoksella että 4:een kohtaan pantiin sanojen »Johtava komitea määrää j. n. e. sijaan sanat »Johtava komitea ehdottaa», ja 9:een kohtaan lisättiin »huutoäänestyksellä» sanan jälkeen sanat »käsien nostolla».

Järjestysohjeen mukaisesti ryhdyttiin sitte valitsemaan suljetuilla lipuilla johtavaa komiteaa, johon kokouksen puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja kuuluvat itseoikeutettuina. Valituiksi tulivat herrat J. K. Kari 66 äänellä, E. Salin 60, T. Tainio 18, J. A. Lyly 44, M. Kurikka 40, W. Helin 39, A. Nieminen 38, M. Wuolnkka 38 ja S. Ingman 36. — Lähinnä ääniluvussa olivat herrat A. H. Karvonen 31, A. Kärmekangas 29, A. Järvenpää ja Kössi Koskinen 26, neiti I. Ahlstedt 20, y. m. Vaalilippuja jätettiin 79, joista 2 hyljättiin.

»Köyhälistöä puoltakaa, isänmaan eduksi toimikaa. Vielä kerran se päivä koittaa, jolloin aatteemme voittaa.
Hautala, Pylkkö.»

Kun johtava komitea ei voinut valmistaa aamupäiväistuntoon mitään kysymyksiä, kello kun oli 20 minuuttia vailla 1 ja kokous oli lopetettava k:lo 1, ja kun edustaja E. Salinin esittämä kysymys »saako työväenyhdistys valita edustajakokoukseen henkilön, joka asuu toisella paikkakunnalla, kuin valitseva yhdistys» jätettiin tuonnemmaksi sopivassa tilaisuudessa keskusteltavaksi, päätettiin aamupäiväistunto lopettaa.

Toimittaja O. Hamström pyysi pöytäkirjaan merkittäväksi vastalauseensa sellaisia menettelyä vastaan, ettei kokous käytä tarkasti keskusteluja varten määrättyä aikaa.

2. Keskustelukysymykset.

Johtava komitea ehdotteli kysymykset käsiteltäviksi seuraavassa järjestyksessä:

Tämä ehdotus hyväksyttiinkin evästyskeskusteluita varten. Päätöskeskustelut suoritetaan siinä järjestyksessä, kun valiokunnat saavat mietintönsä valmiiksi.

3. Valiokunnat:

1. Työväenpuoluevaliokunta (käsittelee kysymykset 1, 2 a ja b,) herrat E. Salin, M. Kurikka, A. Kärmekangas, A. Nieminen, A. Järvenpää, A. H. Karvonen, Kössi Koskinen, J. V. Hellberg, J. A. Lyly sekä hänen matkustettua pois T. Tainio.

2. Äänioikeusasiavaliokunta (3:s kysymys) herrat S. Ingman, J. E. Eklund. A. Walleuius, Y. Mäkelin ja A. Saarinen.

3. Työpäivänlyhennysvaliokunta (4:s ja 5:s kysymys): herrat A. Vatanen, A. Forss, J. Juusonen, Seth Heikkilä ja O. Tiuppa.

4. Työläisnaisasiavaliokunta (6:s kysymys): rouva M. Tuominen, neidit Ida Ahlstedt, A. Ryynänen ja Aino Roine, seka herrat T. Tainio ja A. Kärmekangas.

5. Elinkeinolakivaliokunta (7:s kysymys) herrat E. Wainio, J. H. Jokinen, J. Mänttä, J W. Soininen, A. Partti, J. Puolakka ja A. Markkanen.

6. Vanhuudenvakuutusvaliokunta (8:s kysymys): herrat O. Hamström, A. Longa, K. W. Oksanen, M. Hoikka ja K. A. Pastell.

7. Torppari- ja maalaistyöväestövaliokunta (kysymykset 9a ja b): herrat W. Helin, W. Westerlund, M. Kurikka, Fr. Pitkänen, R. Helin, J. A. Klemola ja Kusti Sjöblom.

8. Ravintoyhdistys- ja työväenpankkivaliokunta (10:s ja 11:s kysymys): herrat Oskari Lähde, M. W. Wuolukka, D. Malmberg, T. Pohjolainen, D. Sihvonen ja J. V. Hermansson.

9. Työväenopistovaliokunta (12:s kysymys), herrat O. Reino, M. Tamminen, M. Haikarainen, J. K. Enqvist ja J. Torvelainen.

10. Sovintolautakunta ja lakkorahastovaliokunta (kysymykset 13 a ja b): herrat J. A. Salminen, K. F. Mård, J. R. Ulmanen, J. E. Lillnix, K. F. Hellstén ja A. Weüdell.

11. Valtuustonkertomusvaliokunta (15 kysymys): herrat A. Palmroos, A. Kattelus, M. Saarinen, K. G. Helander, A. Järvenpää, H. Lehtiö ja G. E. Inberg.

4. Kokouksen ohjelma

Klo 8 aamulla. Kokoonnutaan Turun työväenyhdistyksen talolle. Alkajaispuhe. Yhteinen Turun työväenyhdistyksen tarjoama aamiainen, jonka kestäessä valtakirjain tarkastajat suorittavat tarkastuksen. Puheen- ja varapuheenjohtajan sekä johtavan komitean vaali. Järjestysohje.

Klo 5–¹⁄₂11 i. p. Johtavan komitean ehdotus kysymysten järjestyksestä. Evästyskeskustelua 1:stä kysymyksestä.

Klo 8–10 a. p. Ilmoitus valiokuntien vaalista. Alustava keskustelu kysymyksistä 2 a ja b.

Klo ¹⁄₂3–¹⁄₂5 i. p. Päivälliset Kupittaalla (T:ri af Ursin puhui Hj. Brantingille, Branting työväen veljeydelle ja Suomen työväelle, A. B. Mäkelä sananvapaudelle ja M. Kurikka sekä E. Salin työväenaatteelle).

Klo 8–11 a. p. Evästyskeskustelua kysymyksistä 10–16. Päätöskeskustelu kysymyksestä 9 a.

Klo 4–¹⁄₂6 i. p. Päätöskeskustelu elinkeinolaki- ja äänioikeusasiavaliokunnan mietinnöistä.

Klo 6–10 i. p. Huvimatka Kuusiston raunioille. Hj. Brantingin puhe Ruotsin työväenliikkeestä.

Klo 10–¹⁄₂12 i. p. Paätöskeskustelu vanhuuden vakuutus- ja työväenpankkivaliokunnan mietinnöistä.

Klo 9–¹⁄₂9 i. p. Päätöskeskustelu jäljelläolevain valiokuntain mietinnöistä seuraavassa järjestyksessä: työväenopisto-, sovintolautakunta- ja lakkorahasto-, työpäivänlyhennys-, maalaistyöväestö- (kysym. 9 b), työläisnaisasia-, valtuuston kertomus- ja työväenpuoluevaliokunnan mietintö. Puoluehallinnon vaali. Seuraava kokous. Puoluehallinnon tilintarkastajain ja pöytäkirjantarkastajain vaali. Kokouksen lopettaminen. (Kokous päätti 41:llä äänellä 12 vastaan jatkaa keskustelua yhtämittaa).

II. Kokouksen keskustelut ja päätökset.

1. Työväenpuolue.

Johtavan komitean laatiman järjestyksen mukaan ryhdyttiin evästyskeskustelussa ensin käsittelemään työväenpuoluetta koskevia kysymyksiä: siis kysymyksiä 1 ja 2 a sekä b edellä olevassa luettelossa.

Katsotaanko työväenpuolueen perustaminen ja järjestäminen omalla ohjelmalla tarpeelliseksi?

oli valtuuskunta hankkinut kaksi alustusta. Ensimäinen, kirjapainonomistaja J. V. Hellbergin laatima oli seuraava:

Tämä tärkeä kysymys, joka näkyy antavan kolmannelle yleiselle työväenyhdistysten edustajain kokoukselle sen varsinaisen leiman, on ansiollisesti arvosteltu kahdella puolelta, nim. herrain Hellbergin ja Useniuksen alustuksissa. Näissä alustuksissa on tuotu esiin melkein kaikkien niiden kanta, jotka ovat lausuneet vastakkaisia mielipiteitä tässä asiassa.

Mitä minun mielipiteeseeni tulee, niin olen yleensä hra Hellbergin alustuksen puolella, että nimittäin ne syyt ovat pätevämmät, jotka puolueen perustamista vaativat, kuin ne, jotka sitä vastustavat. Olisi turhaa tässä näitä syitä ja perusteita enää tuoda esille, sillä luulen, että kokouksen jäsenet ovat ne lukeneet alustuksista. Nämä perusteet näyttävät todistavan, eitä Suomen työväenasian edistymiselle oman puolueen muodostaminen olisi mitä hyödyllisin eikä siis olisi millään tavalla epäiltävä ottaa tuota askella, vaikka se kentiesi näyttääkin vähän rohkealla. Se on sitä tärkeämpi, koska työväenpuolue tavallaan jo on olemassa, vaikka ei organiseerattuna. Mitä ohjelmaan tulee, niin olisi se sangen tarkasti harkittava, ennenkuin siihen voidaan täydellisesti yhtyä. Luulen, että siihen menee enemmän aikaa, kuin tälle kokoukselle suotu aika myöntää, varsinkin kun yhdistykset eivät ole siitä vielä keskustelleet eikä lausuneet mielipidettään. Kun nyt siis täällä ei mielestäni voi ohjelmaa laatia, olisi yleinen työmiesten kokous pideltävä joko Helsingissä tai Tampereella. Olisi sen vuoksi puolueen perustaminen lykättävä tällaiseen kokoukseen, jonka voisi pitää esim. ensi talvena.

Mitä ohjelmaan tulee, en ole vastenmielinen yhtymään sosialistiseen ohjelmaan. Syventymättä kumminkaan tarkemmin tähän kysymykseen, tahdon vain mainita, että tähän asti ei mikään muu teoriia ole näyttänyt sopivammalla. Kumminkaan en luule, että sosialistinen ohjelma sellaisenaan on sopiva meidän maamme oloissa. Se on soviteltu yleensä teollisuuden työssä työskenteleviä varten. Niitä ei ole meillä enempää kuin korkeintaan 65,000 henkeä, joten ei voi perustaa varsinaista puoluetta näin harvalukuisen joukon etuja valvomaan. Meidän täytyy rakentaa työväenpuolueen ohjelma niin, että se voi myös käsittää maalaistyöväestön, jonka kautta saadaan noin 100,000 henkeä lisää. Kentiesi voisi myöskin ajatella käsityöläismestareja, jotka ovat enemmän työväenluokkaan kuuluvia kuin työantajia. Lopuksi olisi soviteltava ohjelma niin, että se käsittää myös irtolaisväestön ja ehkä pikkutilallisetkin. Jos taas Suomen työväki rakentaisi ohjelman, joka paraastaan tulisi valvomaan tehtaalaistyöväen etuja, niin ei se saa vieroittaa muuta köyhälistöä tyköään, vaan on sen toimintamuoto ohjattava kansanvaltaiseen suuntaan.

Mitä muuton tulee meidän nykyisiin oloihimme, jotka epäilemättä ovat otettavat huomioon tätä puoluetta rakennettaessa, niin on erittäinkin yksi kohta, josta pyydän huomauttaa. Maassamme ja sen ulkopuolellakin on olemassa mielipiteitä, jotka johtuvat siitä luulosta, ettei työväki ole perustuslaillisella kannalla. Pyydän siis, että kokous lausuisi uuden puolueen seisovan perustuslaillisella kannalla: ei niin, että hyväksyisimme nykyistä eduskuntalaitosta, vaan sillä tavalla, että yhteiskunnallinen kehityksemme käy sitä tietä, jonka laki säätää, nimittäin säätyjen ja hallituksen kautta.

Herra Salin on pohjustuksessaan ehdottanut, että Työväenvaltuuskunta tehtäisiin siksi keskusjohdoksi, joka johtaa työväenpuolueen asioita. Tämä on ajaltelemattomasti sanottu. Sillä me emme voi pakottaa yhdistyksiämme mihinkään puolueeseen, varsinkin kun kysymys ei ole heille vielä paljon tunnettukaan. Myöskään ei Työväenvaltuuskunta ole sitä varten alkujaan asetettu.

»Kokous lausuu mielihyvänsä siitä, että ominainen valtiollinen työväenpuolue on muodostumassa Suomessa ja kehottaa yhdistyksiä kukin paikkakunnallaan edistämään puolueen syntyä. Muuten tahtoo kokous lausua toivomuksena:

»että puolueen ohjelma muodostettaisiin erityisesti Helsinkiin tahi Tampereelle tulevan talven kuluessa kokoonkutsutussa perustavassa kokouksessa;

»että erityinen puoluehallitus, erillään Työväenvaltuuskunnasta, siinä asetetaan.

»että Suomen työväenpuolue julistaa olevansa maan perustuslaillisuuden kehityksen pohjalla.»

Suutari Lehtiö arveli, että työväenpuolue on jo olemassa, eivätkä työväenyhdistykset maassamme nyt ajattele luultavasti muuta, kuin että edustajat perustavat puolueen. Yhdistykset kyllä hyväksyvät ohjelman, kun edustajat sen kerta tekevät.

Toimittaja Tainio: Monta sanaa ei tarvita selitykseksi, miksi Suomen työväen täytyy asettua eri puolueeksi. Työväellä on täällä kuten muuallakin omat intressinsä, ristiriitaiset muista. Kokemus on viime aikoina osuttanut, että muut kansaluokat voivat yhtyä yhdeksi vastustamaan työväen vaatimuksia, sillä työväestöllä on, kuten jokaisella muullakin puolueella, taipumus valtaan ja sillä on siihen oikeutensakin. Jokainen läsnäolija käsittää työväenpuolueen muodostamisen välttämättömäksi. Tohtori Lyly kaipaa ohjelmaa ja tahtoo eri kokousta sitä varten. Eri kokousta ei tarvita, sillä ohjelma valmistuu sitä myöten, kun kysymyksiä täällä ratkaistaan, ja entinen työväen ohjelma voidaan kyllä siten muodostella tyydyttäväksi. Periaatteet, ihanteet, tarkoitusperät olkoot ainoat ohjeet ohjelman laatimiseen, ei se seikka, kuinka paljon se saa kannatusta.

Lausuntoa, että uusi puolue olisi perustuslaillisella pohjalla, ei tarvita, sillä sosiaalidemokraattiset puolueet kaikissa maissa ovat perustuslaillisuuden pohjalla, toteuttavat ohjelmaansa ainoastaan laillisilla keinoilla, joten tämä ehdotus perustuslaillisuudesta sisältyy jo itse puoluekäsitteeseen. Sitäpaitse antaisi ehdotettu lausunto liian suuren arvon sanomalehtien skandaalikirjoittajille, häväistysjuttujen laatijoille.

Suutari E. Salin väitti, että työväenyhdistykset kyllä tuntevat uuden puolueen perustamistarpeen; niiden hartaimpana toivomuksena on ollut oman puolueen aikaansaanti. Ymmärrän tohtori Lylyn tarkoituksen siksi, että asia saataisiin pitkistymään ja kierretyksi ja sitte kerättäisiin työväenpuolueeseen aineksia, jotka eivät siihen kuulu. Näiden ainesten tarkotuksena näkyy olevan »nuoren puolueen» saattaminen valtaan uudessa puolueessa. Puhuja ihaili sitä tohtori Lylyn tunnustusta, että sosialismi on ainoa tehokas ohjelma. Mutta miksi tohtori Lyly tahtoo, ettei sitä ohjelmaa oteta täydellisesti seurattavaksi?

Puutarhuri Oksanen piti tohtori Lylyn lausuntoa jotenkin hyvin harkittuna. Yhdistyksiä on ensin kuultava ja ohjelma tarkasti määrättävä. Voi kyllä nyt päättää uuden puolueen perustettavaksi, mutta sen ohjelma on annettava yhdistysten tarkastettavaksi. Ei kärsi halveksivia sanoja siitä ehdotuksesta, että annettaisiin lausunto, että puolue on perustuslaillisella pohjalla.

Toimittaja Kössi Koskinen huomautti, että tohtori Lylyn esityksessä kyllä on kannatettaviakin kohtia, ja vaikka sen tarkoituksena puhujankin mielestä oli puolueen perustamisen lykkääminen tulevaisuuteen, kuten herra Salin oli sanonut, niin voisi sen perustuksella kuitenkin syntyä asiaa hyödyttävä keskustelu.

Opettaja Torvelainen vastusti oman puolueen perustamista. Perustamishommilla tahdotaan vain repiä viimeisetkin siteet, jotka vielä liittävät työväkeä muihin kansaluokkiin. Vanhoja punlueriitojen aikoja ei pitäisi enää uudistaa. Ei ole totta, että kaikki ruumiillisen työn tekijät ovat puolueen perustamisen puolella. Puhuja edusti yhdistystä (Mathildedalin), jonka sadassa jäsenessä oli tuskin enempää kuin yksi, jota ei voinut lukea varsinaiseen työväkeen, mutta kuitenkin oli yhdistys yksimielisesti vastustanut työväenpuolueen perustamista.

Kirjailija Kurikan mielestä tämän kokouksen varsinaisena tehtävänä juuri on työväenpuolueen perustaminen. Nykyinen yhteiskunta on kapitalistien anarkiaa, joka on vienyt ihmiskunnan eläintilaan raatelemaan toisiansa, ja joka pitää kapakoilla, vankiloilla, kasarmeilla ja porttoloilla kansaa kahleissa. Työväellä on kansan tulevaisuus. Sen ohjelma on yksinkertainen ja selvä. Olettakoon varteen kipeimmät epäkohdat, joiden poistamiseksi on taisteltava. Pois rahavalta, joka on nykyisen kurjuuden perustuksena ja pois pappisvalta! Näihin vaatimuksiin voidaan lisätä uusia, ilmestyviä. Puhuja toi esiin erään Helsingin ulkotyöväenyhdistyksessä laaditun ohjelmaehdotuksen, joka jätettiin valiokunnalle, kun ei kokous tahtonut sitä luettavaksi.

Mitä tulee tohtori Lylyn ehdotukseen että ohjelmassa mainittaisiin työväenpuolueen perustuslaillisuutta, vastusti puhuja sitä, sillä työväestö ei voi antaa tunnustusta nykyiselle yhteiskunnallemme. Ne jotka tohtori Lylyn tavoin ehdottavat kysymyksen lykkäämistä, ovat pelkureita jäniksiä, jotka epäröimisellään sekottavat selvän ja yksinkertaisen totuuden.

Räätäli Lillnix arveli, yläluokka juuri on menettelyllään pakottanut työväestön muodostamaan oman puolueen, joka on tehtävä nyt heti eikä lykättävä tuonnemmaksi.

Kirjapainonomistaja Hellberg paheksui sitä, että tohtori Lylyn ehdotuksien oli otaksuttu johtuvan huonoista, työväenasian estämistä tarkoittavista vaikuttimista. Puhuja lausui tyytyväisyytensä tohtori Lylyn lausunnon johdosta, joka oli antanut niin sitovia kiitoksia uudesta puolueesta, vieläpä vähän ohjelmaakin. Sitävastoin puhuja vastusti Työväenvaltuuskunnan säilyttämistä siitäkin syystä, että näiden kummankin toiminnasta saattaa johtua yhteensattumusta, ellei heti järjestetä valtuuskunnan toimintaa puhtaasti ammatillisten asiain valvomiseen ja johtamiseen. Mutta sellainen työn määritteleminen ei kuulu tälle kokoukselle, vaan tulee maamme järjestyneiden ammattiliittojen valita ammatillinen päähalinto eli valtuuskunta puoluehallinnon myötävaikutuksella, ja niiden toimesta on tällaisen valtuuskunnan tehtävä suunniteltava. Herra Torvelaiselle puhuja huomautti, että vaikka Mathildedalin työväenyhdistys, jonka sadasta jäsenestä kaikki muut paitse yksi ovat varsinaisia työmiehiä, nyt onkin vastustanut työväenpuolueen muodostamista, niin vuoden parin perästä ollaan luultavasti siinä, että mainitussa yhdistyksessä on vain yksi vastustaja jälellä, ja se ei ole työmies. Jos kysytään niiltä, jotka vastustavat työväenpuolueen perustamista »mihin puolueeseen te kuulutte?» niin he vastaavat: »suomalaiseen». He eivät tahdo yhtyä työväenpuolueeseen, sentähden he sen muodostamista vastustavat. He eivät tule koskaan siihen yhtymäänkään, joten ei heidän lähtönsä suinkaan tarvitse jättää puoluetta perustamatta. Muodostakaamme siis pelotta, yksimielisesti oma Suomen työväenpuolue. Ohjelmasta ja työstä ei suinkaan enää ole puutetta.

Taloudenhoitaja Sjöblom piti työväenpuolueen perustamista tärkeänä jo senkin vuoksi, että sen kautta työväestön rivit puhdistuvat jarruttavista aineksista.

Taloudenhoitaja Lähde vastusti tohtori Lylyn ehdotusta ja kannatti puolueen perustamista heti.

Leipuri Miettinen arveli, ettei ole selitetty, mitä etuja saavutettaisiin, jos uusi puolue perustettaisiin. Siitä hän pyytäisi kokoukselta tietoa. Lappeenrannan työväenyhdistys oli yksimielisesti vastustanut uuden puolueen perustamista ainakin tähän aikaan. Luuli, että jos puolue kuitenkin perustetaan, niin monet sisämaassa olevat työväenyhdistykset eroavat eri leiriin.

Suutari Soininen vastusti tohtori Lylyn ehdotusta, jonka tarkotuksena luuli olevan viivyttelemisellä vastustaa puolueen perustumista.

Puuseppä Hellstén arveli, että ne ennakkoluulot, joitten perusteella puolueen syntymistä vastustetaan, ovat vain näennäisiä. Kysymys ei ole enää outo, sillä ainakin Tampereen kokouksen jälkeen, siis kolme vuotta, on sillä ollut kypsymisen aikaa.

Työmies Malmberg sanoi, että maaseuduilla ei ole tietoa, minkälaisille perustuksille uusi puolue aiotaan rakentaa. Jos se olisi ollut selvillä, niin olisi kannatus ollut suurempi.

Räätäli Markkanen: Näkyy olevan vielä yhdistyksiä, jotka odottavat jotain hyvää rahavallan puolelta, josta ei mitään hyvää kumminkaan tule. En kannata toht. Lylyn ehdotusta uuden kokouksen pitämisestä, koska siellä ei voi niinkään hyvin ohjelmaa laatia, kuin täällä edustajain kokouksessa.

Työmies J. W. Hermanssonin mielestä uuden puolueen vastustajat tahtovat, että työväki kävisi hajallaan niinkuin karja, kun se keväällä laitumelle päästetään. Kun työväki työskentelee ilman puoluetta, niin ei saada mitään järjestöllistä aikaan.

Muurari Pastell: Työ, joka on tehtävä, on tehtävä heti. On siis välttämätöntä, että puolue nyt perustetaan. Kansallinen puolue on taistellut työväen rinnalla ruotsalaista yliluokkaa vastaan, mutta missä kansallinen puolue on päässyt valtaan, on se itse muuttunut yläluokaksi, jota vastaan työväen on taisteltava.

Työmies Vatanen: Niihin kokemuksiin nähden, joita olen tehnyt, käy selville se, että yhteinen puolue on perustettava yksin senkin tähden, että yläluokan vihat voisi kohdistua koko kansanluokkaa vastaan eikä ainoastaan muutamia johtajia vastaan niinkuin nyt. Ohjelmaa ei voi tehdä edeltä päin, vaan on se ajan vaatimusten mukaisesti myöhemmin muodostettava. Veljeys, tasa-arvo ja yhtäläinen lain turva kaikille on tämän puolueen perustus. Ja puolue on nyt täällä parustettava.

Tohtori Lyly: Hra Tainio mainitsi, ettei ole tarpeen ohjelmaa laadittaessa puhua perustuslaillisesta pohjasta. Mutta niitten lausuntojen tähden, joita naapurimaastamme idästä on kuulunut, on se tarpeen. Suomen työväen on torjuttava päältään se luulo, että työväki tahtoisi yhteisen ahdingon aikana saavuttaa itselleen etuja toisten kustannuksella.

Hra Kurikka on saavuttanut helppohintaisia hyvähuutoja sillä, että on sanonut yhteiskuntaamme anarkiiaksi, jota vastaan täylyy perustaa puolue. Yhteiskuntamme tarvitsee kyllä parannuksia, mutta ei voi sanoa, että se on perusteltu porttolain ja juoppouden edistämiseksi, vaan Suomen kansan edistämiseksi.

Puoluetta ei perusta yhdistykset, vaan yksilöt. Mutta me emme ole täällä yksilöitä, vaan yhdistysten edustajia, ja puhumme siis yhdistysten nimessä. Sen vuoksi on pidettävä työmiesten kokous vastedes.

Jos Työväenvaltuuskunta hävitetään ja yhdistysten täytyy alistua täällä asetetun puoluehallinnon alle, niin moni yhdistys eroo puolueesta. Se ei ole uhkaus, vaan tosioloihin perustuva tieto, että kahtiajako syntyy työväen leirissä.

Työnjohtaja Longa: Jokainen myöntää, että johto on tarpeellinen, kun kerran puolue on olemassa, mutta millainen tämä johto tulee olemaan, siitä ollaan eri mieltä. Jos tahdotaan puoluehallinto, niin tehtäköön semmoinen, mutta minä en vastaa, yhtyykö meidän yhdistys (Sortavalan) siihen.

Kirvesmies Heikkilä: On jokaisella tiedossa se henkinen ja aineellinen kurjuus, johon työväki nurinkuristen olojen tähden on joutunut. Mutta työväestö ei ole ollut ottamassa osaa näitten olojen järjestämiseen. Yhteistoiminta muitten puolueitten kanssa on työväenpuolueelle mahdoton; sen vuoksi tarvitaan oma erityinen puolue. Ohjelma on laadittava niin laaja, että kaikki, jotka omaksuvat työväen ihanteet, voivat puolueeseen yhtyä.

Maalari Sihvonen: Kuten hra Hellbergin alustuksessa mainitaan, on työväenpuolue jo olemassa, mutta sen viralliseen perustamiseen nähden on tohtori Lylyn ehdotus paras. Yhdyn siihen.

Työmies Hyyryläinen sanoi, että Kotkassa on yhdistys Tampereen kokouksesta asti pohtinut asiaa, joten ei voi sanoa, että kysymys on outo. Semmoista puoluetta, joka kaikkia miellyttää, ei voi tehdä. Mutta kuka hyvänsä ohjelman hyväksyy, voi yhtyä puolueeseen.

Puuseppä Vuolukka varoitti uskomasta semmoisia sireenilauluja, joita suomalaisen puolueen taholta on kuultu jo kauan aikaa ja joita täällä vielä tohtori Lyly on laulanut.

Opettaja Reino arveli, että työ tekee ohjelmaa niin runsaasti kuin tarvitaan.

Räätäli Palmroos kummasteli, ettei niin suuren kaupungin työväenyhdistys kuin Viipurin ole ehtinyt ajatella työväen puolueen perustamista. Puolue on perustettava vielä tänä ehtoona.

Muuraaja Nieminen: Ei voi olla epäilemistäkään, etteikö tämä kokous ole laillinen puolueita perustamaan, sillä yhdistykset ovat antaneet edustajilleen luottamuksensa. On turhaa myös odottaa sitä, että kaikki tulisivat yksimielisiksi, sillä silloin saamme odottaa päämme harmaiksi. Yhdyn hra Hellbergiin ja vastustan tohtori Lylyn ehdotusta lausunnon antamisesta, että pysytään perustuslaillisella kaunalla.

Suutari Salin selitti puolueen perustamista vastustaville laveasti työväenaatteen tarkotusta.

Välskäri Kattelus moitti sitä, ettei veljeys ja tasa-arvo vallitse kokouksessa. Yhtyi muuton kysymyksen suhteen tohtori Lylyyn ja tahtoi erittäin maalaistyöväestön liittämistä puolueeseen.

Mekaniikko Weüdell selitti pitemmässä ruotsinkielisessä puheessa työväenliikkeen syntyä ja alkuaikoja. Se ei saanut alkuansa yllyttäjäin toimista eikä sosiaalidemokraattisten sanomalehtien kiihotuksesta, vaan sen synnyttivät vanhoilliset sanomalehdet. Nyt on järjestystä ja johtoa tarpeen tässä liikkeessä ja sen vuoksi tarvitaan puoluejohto. — Yhtyi hra Hellbergin alustukseen.

Tohtori Ingman kannatti tohtori Lylyä siinä kohden, että olisi lausuttava pysyttävän perustuslaillisella kannalla.

Puutarhuri Oksanen kannatti edelleen tohtori Lylyä ja paheksui vastapuolueen jyrkkää esiintymistä.

Opettaja Karvonen huomautti, että työväenliike yleensä on maamme nykyisen raskaan poliitillisen tilan vuoksi traagillisessa asemassa. Tyytymättömyyttä epäkohtia kohtaan pitäisi tuoda esille, mutta niitä korjaamaan saatetaan ryhtyä taholta, josta emme saa sellaista korjausta, kuin toivomme, vaan repimiimme aukkoihin saatetaan panna täytteitä, joita emme kykene mitenkään korjaamaan, puristakoon ne miten kipeästi tahansa. Hiljainen, selvittävä, huomaamaton olojen sovinnollinen korjaustyö on ainoa, mitä täydellä tarmolla saattoi tehdä. Puolueen perustaminen saattaa johtaa moniin seurauksiin. Mutta kun työväenliikettä ei voi vastustuksen y. m. syistä hiljaiseksi saada, niin julkinen, äänekäs työ on tehtävä niin, ettei sitä saateta millään tavalla väärin tulkita ja että sitä voidaan puolustaa. Puolueen perustamisessa, sen ohjelmaa laatiessa on se otettava huomioon, ja puolueen johto on saatava sellainen, että se voi pitää järjestystä, ja puolue toimia työväen arvolle sopivalla tavalla. Ellei puolue perustu niille edellytyksille, niin syntyy työväestössä hajaannus. Yhdistyksiin liittynyttä työväkeä on noin 8,000, niistä voi 3,000 jäädä puolueen ulkopuolelle, ellei varovaisuutta noudateta. Utoopinen sosialismi, jota hra Kurikka edustaa, ei suinkaan ole edistystä, sillä siitä on jo muissa maissa luovuttu 50 à 20 vuotta sitte. Esimerkkinä siitä, että työväen tarvitsee ohjelmassaan mainita pysyvänsä perustuslaillisella pohjalla, mainitsi puhuja, että tit. Messarosch oli kunniasanallaan vakuuttanut eräälle ulkomaalaiselle sanomalehtimiehelle Suomen työväen ja hra Kurikan olevan iloissaan helmikuun manifestin johdosta. Tällaiset valat ovat tehtävät mahdottomiksi selvillä määräyksillä puolueohjelmassa.

Toimittaja Mäkelä: On selvää, että työväenyhdistykset tuntevat tämän kysymyksen, sillä se on jo niin kauan ollut vireillä. — Kaksi eri ohjelmaa tarvitaan puolueelle: aatteellinen ja toiminta-ohjelma. Tarvitaan siis myös kaksi hallintoa, nimittäin puoluehallinto ja ammattiliittojen sekä ammattikysymysten hallinto. En hyväksy sellaisia mielipiteitä, kuin hra Hellbergin alustuksessa on, että puoluejohdon tulee karkottaa kaikki toisinajattelevat. Mitä tulee tuohon perustuslailliseen lausuntoon, niin sen ottamista ohjelmaan puhuja vastusti, koska siten poikettaisiin sosialismin periaatteista, ja työväenasia kytkettäisiin nykyiseen kansallistaisteluun. Kansainvälisen köyhälistön taistelu on ensi kädessä luokkataistelua. — Sen sijaan voitaisiin ohjelmaan ottaa työväestön perustuslaillisten oikeuksien varjeleminen myöskin kotoisia loukkauksia ja unhotuksia vastaan. Puhuja luki otteita 1772 vuoden Hallitusmuodosta ja lausui, että perustuslain lupaamaa alhaison vapautta uhataan kahdeltakin taholta, joten sitä on molemmin käsin puolustettava. Hän huomautti myös, ettei maassamme ole viimeaikoina kaikisti ollut käytännössä turvattuna »kaikille Suomen kansalaisille samat lailliset vapaudet, oikeudet ja velvollisuudet». Luettuaan Yhdistys- ja Vakuutuskirjasta, kuinka kaikkien tulisi nauttia lain turvissa yhtäläistä oikeutta henkensä, kunniansa, ruumiinsa ja omaisuutensa puolesta, muistutti puhuja Roukolan syytöntä vangitsemista Seinäjoella 8 äiväksi, ja osotti, ettei Hallitusmuodon määräystä lain käyttelemisestä »vääntelemättä sanain oikean sisällyksen mukaan» aina ole tasapuolisesti noudatettu, kuten näkyy siitä, että työväenkirjallisuuden levittäjiä on ahdisteltu jopa sakotettukin, samalla kun kenties joka kolmas kansalainen on ollut muunlaisen eriarvoisen kansankirjallisuuden levittäjänä, eikä kellään ole ollut mitään muistuttamista sitä vastaan. Näiden viittauksien ja otteiden nojalla puhuja osotti, että kansa on jo vanhempinakin aikoina saanut taistella ylempiä luokkia vastaan ja että työväestöllä nytkin on joukko omia perustuslaillisia oikeuksiaan varjeltavana.

Puhuja mainitsi myös, että on varsin yhdentekevää, mitä kieltä se yläluokka puhuu, joka kansaa sortaa. Keväällä kun kukkia laskettiin Aleksanterinpatsaan juurelle pääkaupungissa, niin samaan aikaan myös ruvettiin tuottamaan venäläisiä palvelustyttöjä maahan.

Toimittaja Hamström ihmetteli, että omaa puoluetta puuhataan juuri tähän aikaan, kun aika ei ole siihen sovelias. Miksi ei sitä perustettu jo kolme vuotta sitte? Yhtyi pääasiassa tohtori Lylyyn.

Viivoittaja Järvenpää ehdotteli, että työväenvaltuuskunta pysytettäisiin Helsingissä ja uusi puoluehallinto asetettaisiin Turkuun.

Tämän yhteydessä oli kokous hyväksynyt b kohtana käsiteltäväksi toimittaja Tainion ehdotuksesta Kymin työväenyhdistyksen esittämän kysymyksen:

Millä tavalla työväestön olisi turvattava yhdistymisvapautensa työnostajain sortoa vastaan?

Evästyskeskustelussa pyysi ensin puhevuoroa suutari E. Salin, lausuen: Vaikka en kysymyksen alustajana katsoisikaan voivani tavallisissa oloissa käyttää ensiksi puheenvuoroa, niin teen sen kuitenkin nyt, kun minulla on ilmoitettavana useita uusia näkökohtia. Eilen loukkautuivat useat minun alustuksessani ehdotetusta seikasta, että puolueen johto on siirrettävä työväenvaltuuskunnalta puoluehallinnolle. Kumminkin voisi tarkemmin asiaa miettien säilyttää valtuuskunnan ammattiasian johtajana ja keskittämässä puolueeseen liittyviä ja sen ulkopuolelle mahdollisesti jääpiä yhdistyksiä, ettei syntyisi kahta järjestettyä työväen leiriä nykyisen hajaannustilan sijalle. Valtuuskunta olisi säilytettävä vain sillä nimenomaisella toivomuksella kokouksen puolelta, että mitä pikemmin on saatava muodostetuksi erityinen ammattiorganisatiooni ammattiasioita varten.

Siksi kun se saadaan aikaan, olkoon valtuuskunta voimassa pitämässä huolta taloudellisista asioista, taksoituksesta lakkoja varten y. m. s. Puoluehallinto on erittäin valittava niiden yhdistysten keskuudesta, jotka liittyvät työväenpuolueeseen.

Toimittaja Tainio lausui: On vaikea käsittää, mikä on saanut hra Salinin luopumaan entisestä mielipiteestään. Miksi ei valittava toimikunta, olkoon sen nimi mikä hyvänsä, voisi hoitaa yksin koko johtoa, pitää huolen sekä puolue- että taloudellisesta hallinnosta? Miksi tahdotaan asettaa kaksi eri hallintoa, jotka vain hajoittaisivat työväestön voimia? Valtuuskuntaa ei silloin voi pitää muuna kuin selkänojana vanhoillisille aineksille. Herra Salinin aikomus näkyy juuri oleva jakaa työväki kahteen leiriin, sillä puoluehallinnon ohelle asetettava valtuuskunta juuri synnyttää hajaannuksen, eikä yhdistä. Jos vähemmistö ei tahdo puolueeseen yhdistyä, niin pitäköön itse huolen järjestyksestään, ei meidän tarvitse ruveta heille järjestystä laatimaan.

Herra Salin ehdottaa alustuksensa ensimäisessa ponnessa, että puoluehallinto sijoitettaisiin Helsinkiin. Minä olen toista mielipidettä ja ehdotan puoluehallinnon paikaksi Turkua. Alustaja ehdottaa myöskin, että paikalliset puolueet valitsevat jäseniä puoluehallintoon. Tätä en kannata, vaan ehdotan, että maa jaettaisiin esim. kolmeen piiriin, kuten Ruotsissa on laita, ja että näihin piireihin kuuluvat yhdistykset sitte valitsevat edustajia puoluehallintoon päättämään tärkeissä asioissa.

Mitä tulee kysymykseen »millä tavalla työväestö voisi turvata yhdistymisvapauttaan työnoslajain, kapitalistien sortoa vastaan?» niin oli ikävää, ettei valtuuskunta hankkinut sille alustusta. Kymin työväenyhdistys oli sen valtuuskunnalle lähettänyt ja ehdottanut puhujaa alustajaksi. Alustajiksi pyydettiin herrat v. Wright ja Salin. Herra v. Wright kieltäytyi ja hra Salin on jättänyt alustuksestaan tämän osan kokonaan pois. Kysymys on sentään varsin tärkeä, sillä jos eivät yhdistykset voi saada täyttä turvaa niille, jotka työväenasiaa harrastavat, niin siitä syntyy liikkeelle vahinkoa, sillä pelko estää monen toimimasta. Olisi koetettava vaikuttaa työväestön oikeuden- ja kunniantuntoon, että se kaikin voimin koettaa turvata luottamusmiehiään sortoa vastaan.

Tohtori Ingman kannatti Salinin muuteltua ehdotusta. Kun valtiollinen puolue perustetaan, niin sen hallinnolla on pääasiallisena tehtävänä valvoa ja pitää silmällä, että puolueen valtiollista ohjelmaa kaikkialla toteutetaan ja sen etuja pidetään silmällä. Työväenpuolue on valtiollinen puolue, ja siitä ovat oikeastaan erillään työväenyhdistykset, joilla on toinen tarkoitus. Kun kaikki yhdistykset eivät tule liittymään uuteen puolueeseen, on valtuuskunta säilytettävä koossapitävänä mahtina, joka suorittaa etupäässä niitä käytännöllisiä töitä, joihin edustajakokouksen päätökset antavat aihetta. Herra Salinin muutettu ehdotus juuri on ainoa keino sen hajaannuksen välttämiseksi, jota hra ainio luulee sen synnyttävän. — Alustajan viimeinen ponsi, että kaikki, jotka eivät alistu puolueohjelman ja -päätösten alle, ovat vastustajiksi katsottavat, oli puhujan mielestä liian jyrkkä, joten hän ei voi sitä hyväksyä.

Mitä hra Tainion pahoitteluun tulee, ettei valtuuskunta hankkinut alustusta toiselle kysymykselle, niin piti valtuuskunta ensiksikin kysymystä vähemmän tähdellisenä, kun yksi ainoa yhdistys sen oli ehdottanut, ja toiseksi on hra Tainio jo itse selittänyt, miten alustuksen sitte kävi, kun sitä oli pyydetty. Miksi alustus uskottiin hra Salinlle eikä hra Tainiolle, riippuu siitä, että valtuuskunta piti hra Salinin siihen sopivampana.

Kirjapainonomistaja Hellberg: Minua myöskin kummastutti hra Salinin äkkinäinen mielipidetten keikaus, sillä ei ainakaan minun huomatakseni ole edellisessä keskustelussa ilmestynyt aihetta sellaiseen muutokseen. Hra Salin on ilmoittanut muutokseen syyksi sen, että valtuuskunta on tarpeeseen yhdyssiteenä kokoamaan ja hoitumaan lakkorahastoja yhdistysten välillä. Lakkorahastojen perustaminen ja hoituminen on kylläkin ainoa keino taistelussa pääoman sortoa vastaan. Mutta hra Salin olisi ehdotuksestaan päättäen valmis antamaan apua niillekin yhdistyksille, jotka eivät tahdo alistua puoluekurin alle. Jos näin ruvetaan menettelemään, kumoutuu koko puoluerakennus.

Puoluehallinnon ohella on työväenvaltuuskunta aivan tarpeeton. Kaksinainen työväenliikkeen johto ei kelpaa. Puhuja sanoi oleviinsa valmis perustamaan puolueen, vaikkei siihen alussa tulisikaan kun kaksituhatta jäsentä. Jos jotkut yhdistykset eivät yhdy nyt, niin yhtyvät vasta; jahka työväki valistuu, niin kyllä se puhdistaa yhdistyksistään vanhoillisia ainekset. Ei pitäisi tehdä mitään periaatteellisia myönnytyksiä jonkun tuhannen lisäjäsenen voittamiseksi. Puoluehallinto on perustettava aivan erilleen työväenvaltuuskunnasta. Hallinnon työ on valtuuskunnan työn jatkamisia järjestetyllä tavalla ohjelman mukaan.

Kirjailija Kurikka lausui: Pyrkimys valoon ja selvyyteen on uusien puolueiden tunnusmerkkejä. Loppuponsi hra Salinin alustuksessa on melkein selvin, mitä täällä on lausuttu, ja nyt hän tahtoo ruveta itse sekottamaan sen selvyyttä. Selvyys on kuitenkin ainoa, johon meidän tulee pyrkiä. Tanskalaisen Kirkegaardin lause »antingen» — »eller», »joko», »tahi» olkoon meidänkin tunnuslauseenamme. Meillä on aina ollut sellaisia ystäviä, jotka ovat kulkeneet silmät ummessa kuin sumussa, sekoittaen täten käsitteitä. Päivälehti on aina koettanut saattaa harhaan niitä, jotka eivät voi itsenäisesti valita, mutta tästä kintereillämme häärivästä ystäväjoukosta, joka on tilaisuuden tarjoutuessa valmis puremaan, on aika nyt päästä. Minä ihmettelen hra Salinin horjuvaisuutta ja yhdyn siinä suhteessa hra Tainion mielipiteisiin.

Työmies Haikarainen terotti mieliin, kuinka tarpeen on suojella yksityisiä johtavia henkilöitä vainoa vastaan. Kysymys työväen yhdistymisvapauden suojelemisesta on tärkeimpiä kysymyksiä, vaikka sille ei ole hankittu alustusta. Vastusti puolueen jakamista kahtia, joka olisi seurauksena valtuuskunnan säilyttämisestä.

Räätäli Markkanen ihmetteli myös hra Salinin keikausta. Valtuusto olisi muka tarpeellinen lakkorahastoja kokoomaan! Niin ei suinkaan ole, eikä ole tähänkään saakka ollut. Ammattiyhdistykset ja niiden hallinnot niistä ovat tähänkin asti pitäneet huolta, ja ne pitävät edelleenkin. Mitä kysymyksen toiseen osaan tulee, on välttämättömän tarpeellista, että suojaa työväenasian ajajille hankitaan. Oli ikävä, että asia on jäänyt vähälle huomiolle. Toivoi sille suurempaa huomiota valiokunnassa.

Muurari A. Nieminen ei voinut kaikissa olla alustajan kanssa yhtä mieltä. Surkutteli, että mies tekee niin äkkiä käännöksen ja panee hänet pian uhkumaan liikkeellä olevia huhuja. Yhtyi hra Salinin esittämiin keinoihin. puhuttuun ja painettuun sanaan, mutta ei voinut suostua siihen, että jäsenmaksueriä poistetaan työväenyhdistysten jäsenten siirtyessä paikasta toiseen. Täten vaan höllitetään niitä siteitä ja velvollisuuksia, jotka liittävät yksilön puolueeseen.

Työväenvaltuuskunta on hänenkin mielestään tarpeeton puoluehallinnon muodostettua. Kahden hallinnon pitäminen tulee sitäpaitsi liian raskaaksi, rasittaa veroilla yhdistyksiä. Valtuuskunnan ja puoluehallinnon tehtävät ovat sitäpaitse samat, joten toista ei tarvita. Ei hyväksy puoluehallinnon paikaksi Helsinkiä, eikä sen jäsenlukua 7:ksi. Yhtyi hra Tainioon, mitä tulee voimain hajoittamiseen. Yhdistymisoikeuden turvaamiseksi toivoi valiokunnan koettavan keksiä keinoja. Työväestö ei yleensä tee sen suhteen rikkaa ristiin, ja siihen olisi saatava muutos.

Faktori Salminen ei hyväksynyt sitä, että kaksi eri hallintoa asetetaan. Jos toimia karttuu yhdelle liian paljon, niin asetettakoon siihen enemmän miehiä, jotta se voi muodostaa kaksi osastoa, ammatillisen ja poliitillisen. Piireihin jaosta ei puhuja myöskään luullut olevan käytännöllisiä hyötyä. Ensin täytyy muodostaa paikallisia puoluehallinnoita, ennenkuin voidaan muodostaa piirejä, ja voisi näiden suunnitteleminen tulla kysymykseen vasta ensi kokouksessa.

Suutari Salin puolusti niin sanottua keikaustaan sillä, että hän oli huomannut erehtyneensä ja uskalsi sen sanoa julki, oli tänään eilistä viisaampi. Kysymys on prinsiipikysymys. Työväenliikkeeseen kuuluu kolme suuntaa: liberaaliset työväenkannattajat, ammattiliike ja sosialistinen liike, joka on täällä enemmistönä. Liike on vähitellen kehittynyt liberalistisesta sosialistiseksi ilman jyrkkiä mullistuksia. Nämä kaikki suunnat olisivat otettavat huomioon. Tahtoisin säilyttää liberaalisen työväenliikkeen jätteet niille, jotka ovat siihen ihastuneet, kunnes ne tulevat tarpeettomiksi. Siksi olisi valtuuskunta sopiva hoitamaan ammattiasioita ja näitä liberaalisuuden jätteitä, kunnes ne yhtyvät hallintoon, joka tapahtuu ennen pitkää. Yhdenkin sielun pelastamiseksi on työtä tehtävä, jonka vuoksi puhuja sanoi olevansa valmis tekemään pienempiä muutoksia ehdotukseensa.

Mitä tulee täällä mainittuihin huhuihin, niin ne saavat kertoa mitä tahansa. Ne osottavat, että uskallan seisoa mielipiteeni takana, vaikka väliin yksinänikin.

Neuvotlelevia jäseniä on ennen vastusteltu. Mutta nyt ovat olot muuttuneet. Olkoonpa puoluehallinto missä kaupungissa tahansa, niin se tulee kaikissa tapauksissa olemaan paikallinen. Työväenliike on laaja, eri seikkoja on tarkasti olettava huomioon, ja sentähden on jäseniä valittava eri paikkakunnilta. Neuvottelevat jäsenet valtuuskunnassa eivät tosin ole paljoa tehneet, mutta nyt ovat olot toisin. Hra ainion esittämä piirijako olisi ehkä kylläkin sopiva, mutta tähän kokoukseen on vaikea saada hyväksyttävää ehdotusta, joten sitä on vaikea toteuttaa.

Mitä tulee keskusteltavan kysymyksen b kohtaan, luuli puhuja, että kysymyksen alustaa hra Tainio. Kuuli kyllä sittemmin asianlaidan, mutta kun hänen alustuksensa oli ennestäänkin jakautunut eri osastoihin, niin ei hän tahtonut enää ryhtyä tähän. Yhdistymisoikeuden turvaamiseksi ei sitäpaitse ole muita keinoja kuin lakko. Se on niin päivänselvä asia, ettei se tarvitse alustusta. Niille, jotka vastustivat valtuuskunnan säilyttämisiä sillä väitteellä, että siten muodostamme puolueen vastustajille järjestön, annamme niille aseet käsiin, huomautti puhuja, että maaseuduilla on vielä ainoastaan ammattiyhdistyksiä, eikä sosialistisia liittoja, ja ne tarvitsevat valtuuskunnan.

Toimittaja Kössi Koskinen oli hra Salinin kanssa eri mieltä valtuuskunnan tarpeellisuudesta. Tähän asti se on hoitanut valtiollisia asioita, mutta puolueen perustettua on varsinainen puoluehallinto kaikissa tapauksissa asetettava poliitisten asiain johtoon. Mitä jäisi silloin valtuuskunnan tehtäväksi, sillä ammatillisia asioita se ei kykene hoitamaan. Kaksi johtoa kyllä tarvitaan, nimittäin ammattiasiain hallinto ja puoluehallinto valtiollisten asiain johtoon. Jälkimäiseen kuuluisi jollakin paikkakunnalta 6 tai 7 enkeä, jotka pitäisivät juoksevista asioista huolta. Muualla olisi siihen valittava 10 vakinaista jäsentä, joiden mielipide on päätöksiä tehdessä otettava ehdottomasti huomioon. Näitä jäseniä ei saa valita paikalliset puolueet eikä piirit, vaan ne ovat valittavat täällä. Jokaisen olisi äänestettävä ainoastaan yhtä henkilöä jäseneksi, joten vaali tulisi suhteelliseksi. Onhan naurettavaa, että yksi henkilö äänestää seitsemäntoista hallitsemaan itseään. Huhuja ei hyväksynyt hra Salinin muutettua mielipidettä, mutta tahtoi torjua sen johdosta tehtyjä syytöksiä. Hra Salinin arvoa oli puhujan silmissä kohottanut se, että hän oli uskaltanut seistä mielipiteensä takana.

Opettaja Reino ihmetteli ilmestynyttä epäjohdonmukaisuutta siinä leirissä, joka eilen huuti valtuuskuntaa pois. Hän kannatti kyllä puoluehallinnon valitsemista, mutta halusi sen ohella säilyttää valtuuskunnankin n. s. »postikonttoorina». Kannatti myöskin neuvottelevain jäsenten pysyttämistä, mutta niiden matkakulut tulisi suorittaa yhteisestä kassasta, joten ne eivät liiaksi rasittaisi pieniä yhdistyksiä.

Leipuri J. W. Helin sanoi, että jo aikaa on huomattu Helsinki sopimattomaksi puoluehallinnon paikaksi, ja pyysi sentähden valiokunnalle evästykseksi ehdottaa, että hallinto asetettaisiin johonkin isompaan maaseutukaupunkiin. Voi kyllä silloin hallinto muodostua hiukan paikallisemmaksi, mutta se ei ole suuri vahinko. — Kova puoluekuri ei puhujan mielestä ollut sopiva panna käytäntöön.

Toimittaja Hamström yhtyi hra Saliniin. Vaikka tätä on koetettu leimata, oli hän rehellisesti tuonut esiin mielipiteen, josta on suurta hyötyä työväenliikkeelle. Sentähden puhuja yhtyi herra Koskisen Salinlle lausumaan tunnustukseen. Hra urikan viittaukseen hämärässä ja sumussa kulkijoista huomautti, ettei kaikkien silti tarvitse olla sumussa tai näkemättömiä, vaikka eivät seuraakkaan kaikkia intoilijoita, jotka itse pyrkivät kunniaan. Viipurin työväestö ainakin tietää, ettei päivässä mitään rakennusta saada, eivätkä intoilijat saavuta tuloksia huutamalla ja punaisia lippuja heiluttamalla. — Herra Salin on tehnyt työn, jota ei puhuja olisi odottanut alustukseen nähden. — Puhuja puolusti valtuuskunnan säilyttämistä puoluehallinnon ohella, koska se on saavuttanut pientenkin yhdistysten kannatuksen. Kyllä sille työtä riittää. Kannatti puoluehallinnon paikaksi Tamperetta tai Turkua.

Tohtori Lyly yhtyi hra Saliniin ja lausui eilen ilmaisemansa mielipiteen lisäksi, että poistaa valtuustoa, olisi purkaa muutaman puoluekunnan hyväksi yhdellä iskulla sen, mitä vuosikymmenen työllä on rakennettu. Se puolue, joka täällä on voitolla, on nuori ja vasta alkava, eikä ymmärrä etuansa, vaan tahtoo sorrolla päästä muista ja ajaa tahtonsa perille. Se on vasta vähän tehnyt työväestön hyväksi. Malttakoon mielensä, ehkä jo huomena useammatkin kuin hra Salin huomaavat erehdyksensä. Herra Kurikan sanoi puhuja koettavan päästä yksityisten henkilöjen kimppuun. Viipurissa ollaan kyllä selvillä paremmin kuin muualla monistakin aatteista, ja idästä tulevistakin tuulista.

Työmies Watanen sanoi kokouksen avaajan jo lausuneen, että Suomen työväestö on jo kyllin kehittynyt muodostamaan kokonaisuuden. Ei luullut, että sama kokonaisuus olisi missään muualla maailmassa valinnut kaksi toisistaan riippumatonta hallintoa itselleen. Jos näin käy, niin kokonaisuus repäisee itsensä halki. Sentähden on Suomen työväestölle asetettava ainoastaan yksi hallinto.

Hra Lähde ei voinut yhtyä hra Salinin muutettuun ponteen. Epämukavaa on kaksi hallintoa. Yhtyi hra Hellbergiin ja Tainioon.

Hra Kurikka pyysi sananvuoroa Helsingin työväenyhdistyksen edustajana ja lausui yksityisenä henkilönä antaneensa vastustajainsa syytää lokaa silmillensä niin paljon kuin ovat tahtoneet. Mutta täällä Helsingin työväenyhdistyksen edustajana ei hän voi sellaista sallia, jonka tähden hän pyytää pöytäkirjaan vastalauseensa tohtori Lylyn salaviittauksia ja herjauksia vastaan »itäisistä tuulista», y. m.

Tohtori Lyly lausui tulleensa väärinkäsitetyksi. Hra Kurikka oli sanonut, ettei Viipurissa oltaisi selvillä uusista aatteista. Tarkoitin, että me olemme selvillä kosmopoliittisista aatteista, ja jos ne eivät tule meille hra urikan kautta, niin ne tulevat idästä. Vastalause todistaa, että hra urikka on liiaksi hermostunut hänen osakseen tulleista vastoinkäymisistä.

Puoluevaliokunta, johon edolläolevat kysymykset lykättiin, oli laatinut niistä seuraavan mietinnön:

Valiokunta, jonka kolmas työväenyhdistysten edustajain kokous asetti käsittelemään kokouksen ensimäistä ja toista keskustelukysymystä, koskien nämä kysymykset oman työväenpuolueen perustamista ja työväenyhdistysjärjestelmän kehittämistä, on niissä olevia asioita harkittuaan ja alustavassa keskustelussa lausuttujen mielipidetten nojalla tullut siihen vakaumukseen, että Suomen työväenpuolue on nyt virallisesti julistettava olemassa olevaksi, ja on valiokunta sitä varten laatinut seuraavan ehdotuksen ohjelmaksi:

Suomen työväenpuolue,

joka perustuu yleisen työväenliikkeen periaatteisiin yhteiskuntakehityksen suhteen, pyrkii kaikissa suhteissa Suomen työväen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen vapauttamiseen. Huomauttaen, että perusedellytyksenä siihen on Suomen kansallisen itsenäisyyden säilyttäminen ja suojeleminen, on puolue lähimpäin pyrkimystensä päämääräksi hyväksynyt seuraavan

1:o) Yleinen, yhtäläinen ja välitön vaali- ja äänioikeus kaikille 21 vuoden ikäisille Suomen kansalaisille, sukupuoleen katsomatta, kaikissa vaaleissa ja äänestyksissä. Suhteellinen vaalijärjestelmä. Kaksivuotiset lainsäädäntökaudet. Vaalien ja äänestysten toimittaminen laissa määräilynä lepopäivänä;

4:o) Työaika saatava 8-tuntiseksi. Pisin työaika ja alin tuntipalkka valtion ja kuntain töissä heti pantava käytäntöön;

5:o) Yleinen koulupakko. Maksuton opetus kaikissa oppilaitoksissa. Kansakoulu järjestettävä kaikkien ylempäin oppilaitosten pohjakouluksi;

6:o) Sotilastaakka suuresti vähennettävä ja rauhanaatetta kehitettävä ja käytännössä toteutettava;

8:o) Yleinen kieltolaki väkijuomain valmistuksen ja kaupan suhteen aikaansaatava;

9:o) Työväensuojeluslainsäädäntöä kehiteltävä. Ammattitarkastajain lukua melkoisesti lisättävä ja työväenluokasta niille apulaiset määrättävä. Naistarkastajia myöskin asetettava;

10:) Asteettain nouseva tulo- ja perintövero. Kaikkien välillisten verojen poistaminen.

13:o) Irtonaisen väestön, maavuokraajain ja pikkutilallisten asemaa parannettava.

Edustajakokouksen päätöksen mukaan, että Suomen työväenpuolue julistetaan tästä edustajakokouksesta alkaen viralliseksi, ehdottaa komitea:

että Suomen työväenpuolueen muodostuvat ne yhdistykset, ammattiosastot ja liitot, jolka hyväksyvät puolueen ohjelman;

että puoluetta johtamaan asetetaan puoluehallinto, jonka asema ensi edustajakokoukseen asti on Turussa;

että puoluehallintoon kuuluu 18 jäsentä, joista puolet valitaan Turussa ja puolet muilla paikkakunnilla asuvista henkilöistä edustajakokouksessa;

että verotus puoluehallinnon tarpeita varten tapahtuu siihen liittyneiltä yhdistyksiltä jäsenluvun perusteella samaan tapaan kuin tähän saakka työväenvaltuuskunnalle;

että tähänastinen Suomen työväenvaltuuskunta Helsingistä kokonaan lakkautetaan ja sen varat, velat sekä tehtävät annetaan puoluehallitukselle Turussa; ja

että ilmoittautuminen puolueeseen tapahtuu puoluehallinnon kautta, ja on komitea sanottua puoluehallintoa varten laatinut näin kuuluvat

Ohjesäännöt.

1 §. Puoluehallinnon tarkoituksena on olla Suomen työväenpuolueen ylimpänä hallintona ja johtona.

2 §. Puoluehallinnon, johon kuulun 18 jäsentä, 9 Turusta — puheenjohtaja siihen luettuna — ja 9 muualta, valitsee yhdistysten edustajakokous.

3 §. Puoluehallinto kokonaisuudessaan kokoontuu yhteiseen neuvotteluun ainakin kerran vuodessa, mutta puheenjohtajalla on oikeus kutsua yhteinen kokous, milloin asianhaarat sitä vaativat. Kaikkien jäsenten mielipidettä on kirjallisesti tahi suullisesti kysyttävä kaikissa tärkeissä puolueen johtoa ja taktiikkaa koskevissa kysymyksissä.

4 §. Puoluehallinnon vaali toimitetaan suljetuilla lipuilla yleisessä edustajakokouksessa siten, että ensin valitaan puheenjohtaja siltä paikkakunnalta, johon puoluehallinto sijoitetaan ja sitte hallintoon toisessa pykälässä mainittu lukumäärä jäseniä.

5 §. Puoluehallinto valitsee keskuudestaan varapuheenjohtajan, sihteerin, rahastonhoitajan ja muut tarvittavat virkailijat; sihteerin palkka on korkeintaan 500 mk.

3) antaa kertomus toiminnastaan ja tehdä tili käyttämistään varoista edustajakokoukselle.

7 §. Edustajakokouksen edustajat valitaan sen periaatteen mukaan, että kaikki ne yhdistykset, joissa on jäseniä alle sadan, valitsevat kukin yhden edustajan, ja ne yhdistykset, joissa on jäseniä yli sadan, valitsevat jokaiselta täydeltä sataluvulta yhden lisäjäsenen sen lisäksi. Edustajiksi voidaan valita henkilöitä muiltakin paikkakunnilta, kunhan ne vain ovat jonkun työväenyhdistyksen jäseniä. Puoluehallinnon virkailijat ovat itseoikeutettuja jäseniä edustajakokouksessakin. Edustajakokous tarkastaa itse edustajainsa valtakirjat, valitsee virkailijansa ja määrää itse työjärjestyksensä.

5) esitettyjen kysymysten ja puolueen toimintaa koskevien asiain käsitteleminen.

9 §. Ylimääräinen edustajakokous on kutsuttava kokoon, jos vähintään 15 työv. yhdistystä sitä vaatii. Puoluehallinto voi myöskin kutsua edustajakokouksen kokoon oman harkintansa mukaan, vaikka yhdistykset eivät olisi sitä vaatineetkaan.

10 §. Muutoksia näihin ohjesääntöihin voidaan tehdä ainoastaan edustajakokouksessa. Esitykset muutoksista ovat annettavat puoluehallinnolle viimeistään neljä viikkoa ennen edustajakokousta. Poikkeus tästä voidaan tehdä ainoastaan silloin, kun ³⁄₄ saapuvilla olevista edustajakokouksen jäsenistä sitä vaatii.

Eetu Salin.
A. Kärmekangas.
T. Tainio.
A. Nieminen.
A. Järvenpää.
Kössi Koskinen.
Juho V. Hellberg.

Ainoastaan sillä ehdolla, että valtuuskunta edelleenkin pysytetään Helsingissä, suostun puoluehallituksen Turussa, muodostamiseen. Minusta nähden työväenasiassa olisi yllinkyllin työtä molemmillekin, sekä valtuuskunnalle että puoluehallitukselle.

Puoluehallituksen tehtävänä olisi agitatsioonin ylläpitäminen esitelmäin, kirjasten, kokousten, kävelyretkien y. m. kautta sekä päivän poliitillisten tapausten ja vaaleihin osanoton järjestäminen. Toistaiseksi puoluehallintoa varten ei mitään suoranaisia varoja määrättäisi, vaan olisi sen tultava toimeen kävelyretkien y. m. kokousten tuottamista tuloisia.

Työväenvaltuuskunnan tehtävä olisi melkein sama kuin tähänkin asti. Se saisi tehdä vakaumukseen perustuvaa tietopuolista työtä ja etupäässä tulisi sen koettaa Helsingissä ollen vaikuttaa valtiopäiväin aikana maan edusmiesten kautta työväenlainsäädäntöön valtiopäivillä. Se olisi vapaa kaikesta johdosta ja agitatsiooneista ja olisi sillä samanlainen veroitusoikeus tarpeittensa hyväksi kuin tähänkin asti.

Tästä järjestelmästä olisi se hyöty, että vielä edelleenkin pysytettäisiin maan kaikkien työväenyhdistysten kesken jonkunmoinen yhdysside, kokonaisuus, ja kaikki yhdistykset saataisiin siten uhraamaan varoja yhteisen työväenasian hyväksi.

Jos valtuuskunta poistetaan, seuraa siitä hajaannus siten, että useat yhdistykset maaseuduilla eivät vielä pitkiin aikoihin tule alistumaan puoluehalliluksen alaisiksi. Siihen katsoen, että hajaannusta vältettäisiin ja että kaikilta yhdistyksillä saataisiin varoja yhteisiin tarpeisiin, ehdotan minä, että valtuuskunta edelleenkin pysytettäisiin Helsingissä, jonka ohessa puoluehallinto sijoitettaisiin Turkuun.

Pyydän vastalauseena puoluevaliokunnan mietintöön liitettäväksi jättämäni ponnet.^[4*] joihin on lisättävä, että kokous asettaisi valiokunnan puoluekokouksen järjestämistä varten. Suomen työväenyhdistykset eivät sääntöjensä mukaan ole poliitisia yhdistyksiä. Puoluehallinnon alaisina ne kadottaisivat kuntain rahakannatuksen, josta useat elävät.
J. A. Lyly.»

Päätöskeskustelussa käsiteltiin valiokunnan mietinnöt siinä järjestyksessä, kuin ne olivat kokoukselle jätetyt. Yllä oleva puoluevaliokunnan mietintö viimeksi jätettynä tuli keskuslelunalaiseksi viimeisenä kokouspäivänä, torstaina. Ensiksi pyysi puhevuoroa

Toimittaja Kössi Koskinen, joka ehdotti, että komitean mietintö hyväksyttäisiin. Turku olisi asetettava puoluehallinnon paikaksi, sillä siellä on puolueen käytettävänä kyky, jola ei ole muualla, ja joka jää käyttämällä, jos hallinto asetetaan johonkin toiseen kaupunkiin.

Toimittaja Mäkelä katsoi mahdottomaksi sitä, että tämmöistä kysymystä, joka useimmille läsnäoleville määrää heidän elämänsä tärkeimmän tehtävän moneksi vuodeksi, näin hätäisesti käsitellen voidaan tyydyttävästi ratkaista. Istuttakoon kokouksessa vielä tämä ja huominen päivä. Mitä ohjelmaan tulee, sisältää se, mikäli sitä ymmärsin, ainoastaan työväen etuja tarkoittavia pykäliä. Niin ei pitäisi olla. Puolueen tarkoitus on korkeampi kuin olla vain etupuolueena. Se tarkoittaa luoda onnellisemmat olot kaikille kansaluokille.

Puoluehallinnon paikka on pienempiä kysymyksiä. Puhuja ei kuitenkaan voinut käsitlää, miksi se juuri Turkuun olisi asetettava muutoin kuin yhden miehen tähden, kuten edellinen puhuja oli tuonut esiin. Ehdotuksen mukaan pitäisi hallintoon valita 9 jäsentä Turusta. Mutta puhujan kuten monen muunkin oli mahdoton tuntea nimeltäkään niin monta Turkulaista, saatikka sitte kyvyltä. Pari kolme miestä tunnetaan Turun ulkopuolellekin, mutta ovat aivan outoja laajemmissa piireissä, ja niiden käsiin pitäisi kuitenkin uskoa meidän tärkein asiamme. Jo alustavassa keskustelussa oli puhuja ehdottanut, että ohjelma pitäisi olla kaksiosainen. Ammattihallintoa ei vielä ole, jonka vuoksi valtuuskunta on pysytettävä. On sanottu, että valtuuskunta on työskennellyt raskaasti. Mutta vielä vaikeammin työskentelee hallinto, jossa on 18 jäsentä ja ne hajallaan ympäri koko Suomen maata, joten siis ajatustenvaihdon täytyy käydä kirjeiden kautta. — Puhujan luonne ei kärsi minkäänlaista harvainvaltaa, vaikka se olisikin äärimmäisen edistysjoukon harvainvalta.

On siis tultu siihen, johon kokouksen enemmistö on pyrkinyt. On perustettu puolue, jonka tarkoitus on reväistä itsensä irti kaikista muista ja työskennellä oman päänsä mukaan. No, onneksi olkoon, en kadehti lainkaan suuresta onnistumisestanne. Tahdon kumminkin lausua sanasen.

En nimittäin kiellä lainkaan, ellei tuo vilkas eteenpäin meno, joka on kaikilla aloilla viime aikoina vallinnut, olisi ollut omiaan houkuttelemaan ihmisiä mukaansa. Työväenliike on tietysti mennyt kehityksessä mukana, mutta ei yhtä nopeasti kautta koko maan, ainoastaan muutamissa suurimmissa kaupungeissa. Nyt nuo nopeammasti kehittyneet yhdistykset vaativat, että koko maan yhdistykset empimättä antautuisivat heidän laatimansa puolueohjelman komennuksen alaisiksi. Kehitys on aina kulkeva luonnollista kulkuaan, jokainen liian aikainen askel eteenpäin tulee myöhemmin hidastuttamaan kehitystä. Tätä ei puolueen perustajat ole ottaneet huomioon, kun tahtovat, että me hitaammat ainekset pakoitettaisiin nielemään aatteita, joita niiden on mahdotonta sulattaa. Ellei nuo voi yhtyä, jääkööt jälkeen. Tätä en olisi odottanut, kun olin kuullut hra Mäkelän lausunnon ja sen suosion, jonka hän osakseen sai. Hän nim. sanoi »meidän on meneteltävä niin, ettemme jarruttajia poissulkemalla karkoita sieltä muitakin». Luulin jo, että taitaa tulla mahdollisuus, ettei hajaannusta synny. Toivoni lisääntyi hra Salinin lausunnosta, jota täällä keikaukseksi on kutsuttu. Toivoni on pettynyt. Me olemme ehdottomasti ulos potkaistuja, mutta ei ilman merkitystä, sillä näin syntynyt juopa on jakanut maamme työväestön kahteen, voimiltaan yhtä suureen osaan, joilla kummallakin on sama päämäärä. Puolue kulkee voittoriemulla eteenpäin, kuten avauspuheessa mainittiin, me »jarruttajat» taas tulemme voiton toivossa jälessä. Me uskomme toivomme toteutuvan, tarvitsemalla eroittautua muista kansan luokista, jotka eivät ole työväestöä niin täydellisesti jättäneet, kuten täällä on monta kertaa lausuttu. Te tiedätte, että monta lämmintä aatteemme kannattajaa on lähtenyt niistä vihatuista yläluokkalaisista sekä voi vielä lähteä, ja heitä tarvitaan. Monet yhdistykset ovat eläneet niillä varoilla, joita valtuustot ovat antaneet. Puolueen muodostuminen tulee ehdottomasti lopettamaan tämän avun ja itsellämme ei ole varoja. Tämä apu on ollut työväen opetuksen aikaansaamiseksi jo sellaisena sangen tärkeä. Hra Branting kertoessaan eilen mainitsi heidänkin ensin olleen jyrkkiä ja punaisia, mutta ei enää, vaikkakin päämäärä on sama. Ja niin se on hyvät herrat — maailma opettaa kyllä, ellei muuta niin hiljaa käymään. — Toivottava on, että jyrkkyytenne talttuu tai meidän teroittuu ja siten pikainen läheneminen tulee mahdolliseksi, sillä työväenliikkeen vastustajia emme ole, kuten täällä on koetettu uskottaa, kun emme ole voineet yhtyä puolueeseen, jonka syntymistä pidän onnettomuutena maallemme nykyisten valtiollisten olojen vallitessa ja toivon, että valtuuskuntajärjestelmä pysytetään hrojen Salinin ja Järvenpään ehdotusten mukaan.

Veli ymmärtää veljeä, veljenrakkaus vaatii, että kehittyneempi auttaa ja tukee heikompaa, mutta täällä ei sitä näkökantaa ymmärretä. Jos ei heikompi pysy muassa, niin jääköön.

Toimittaja Hamström: Täällä on jo tullut esille, että pienemmät masaeutuyhdistykset ovat tyytymättömät puoluehallinnon asettamiseen. Jos sovinnollisuus vallitsisi, niin annettaisiin yhdistyksille tilaisuus suoraan lausua ajatuksensa puolueasiasta, ennenkuin se ratkaistaan. Yhdyn hra Mäkelään työväenvaltuuskunnan säilyttämisen suhteen, samaten hra Torvelaiseen siinä, että pienemmät yhdistykset ovat kunnallishallitusten avun tarpeessa. Ruotsissa on selvillä tämä seikka, kun kunnat ovat lakanneet työväenliikettä kannattamasta. Puhuja yhtyi t:ri Lylyn vastalauseeseen.

Metsänvartija Wesanen kannatti valtuuskunnan pysyttämistä. Kokoukseen tullessaan oli hänkin ollut oman puolueen perustamisen puolella, mutta sen jälkeen mitä hän kokouksessa oli nähnyt ja kuullut, ei hän enää ehdotusta kannattanut.

Leipuri Miettinen yhtyi hrojen Järvenpään ja Karvosen vastalauseeseen ja pyysi, että yhdistyksille jätetään vapaus yhtyä puolueeseen tai olla siitä erillään. Vaati myös, että »yhdellä yhdistyksellä tulisi olla valta valita korkeintaan kymmenen edustajaa yleiseen kokoukseen ja pienemmät saisivat valita yhden sadalta tai sen osalta, joten rajaton äänivalta mainituissa vaaleissa poistetaan», jota paitse hän pyysi pöytäkirjaan seuraavan vastalauseen:

»Olen pakotettu velvollisuuteni ja oman vakaumukseni puolesta lausumaan jyrkän vastalauseen kokouksen menettelyä vastaan puoluekysymyksen kokoonpanon suhteen, erittäinkin syystä, kuin ei ole mitään tietoa eikä ohjetta, minkä suuntainen se olisi tuleva, eikä ole suotu yhdistyksille näin tärkeässä ja arkaluontoisessa asiassa päätösvaltaa, joten pyydän pidättää yhdistyksemme päätettäväksi hyväksyä eli hyljätä puolueeseen liittymisen.»

Työmies Watanen kannatti valiokunnan mietintöä, mutta puolusti valtuuskunnan säilyttämistä puoluehallinnon ohella ammattihallintona. Pyysi lausumaan tervehdykset pienille maaseutuyhdistyksille, että heitä ei ole hylätty.

Puuseppä Wuolukka: Täällä on vastustettu oman puolueen perustamista sillä syyllä, että kuntain yhdistyksille myöntämät apurahat silloin lakkaavat. Mutta nämä apurahat ovat tähänkin asti olleet vain muruja rikasten pöydiltä, joilla ei tositarpeessa päästä pitkälle. Työväestön on luotettava vain omaan itseensä, se kuitenkin on paras ja varmin turva. Tiedämme, kuinka Ruotsin työväestö on nykyjään kerännyt keskuudessaan hätäytyneiden toveriensa auttamiseksi satoja tuhansia kruunuja. Miten se olisi ollut mahdollista, jos työmiehet olisivat sielläkin luottaneet kuntain apuun. Oma apu on siellä ollut tehokkain ja samoin se on Suomen työväestöllekin. Suurta asiaa, jota ajamme, ei voi myydä muutamista tuhansista markoista. Yhdyn valiokunnan ehdotukseen puolueen perustamisesta ja sen laatimaan ohjelmaan, muistuttaen sananlaskua: »Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua».

Sorvari Tiuppa arveli, että jos seurataan hra Torvelaisen mielipiteitä ja ruvetaan odottamaan kaikkia pieniä yhdistyksiä, niin saamme odottaa puolueen perustamista maailman loppuun saakka, jolloin sitä ei enää tarvita. Semmoinen veruke ei siis kelpaa vastustamaan puolueen perustamista. — Ennen olin sitä mieltä, että valtuuskuntaa ei puoluehallinnon perustettua tarvita. Mutta jos puoluehallinnon huoleksi jää kaikki, niin siitä ehkä on liian suuri työ hallinnon palkattomille jäsenille. Jos hallinnon jäsenluku voidaan korottaa suuremmaksi kuin 9, niin valtuuskunta voidaan lopettaa, mutta ellei jäsenlukua voida lisätä, niin olisi valtuuskunta säilytettävä hoitamaan työväenliikkeen ammatillista puolta. — Turussa tunnen kolme neljä henkilöä, joihin voi täydellisesti luottaa. Helsingissä olisi ehkä useampia, mutta siellä ei ole yhtään, joka olisi täysin pätevä johtajaksi. Sentähden on vaikea sanoa sinne tai tänne. Ehkä olisi keskustelu lykättävä iltapäiväksi, jotta kysymykseen voisi täysin perehtyä.

Suutari Salin: Hyvät herrat, olkaa siinä uskossa, vaikka se olisikin vaikeata teille, että minä koetan vakaumukseni mukaan pitää kokonaisuutta silmällä. Sen tähden olen nyt luopunut sillä väitteestäni, että valtuuskunnan säilyttäminen on välttämätöntä, mutta olen luopunut vain ehdollisesti. Kun puoluekomitea suostui siihen, että puolet hallinnon jäsenistä valitaan muilta paikkakunnilta, niin minä peräysin ja luovun valtuuskunnan edelleen pysyttämisestä sekä suostun puoluehallinnon asettamaan Turkuun, jos tässä kokouksessa valitaan komitea valmistamaan ammattikongressin kokoonkutsumista, jonka hallinto tulee Helsinkiin. Niille, jotka ovat soimanneet maltillisuutta, pyydän huomattaa, että kaikki nykyiset punaiset ovat kasvaneet hra Wrightin koulussa. Käsillä oleva asia on peräti tärkeä. Tehdään suuri taktillinen virhe, jos jätetään oman onnensa nojaan kaikki ne pikkuyhdistykset, jotka eivät tule mukaan, jos heitä agiteerataan liittymään vain puolueeseen. Ne sulkevat ovensa agitaattoreilta, ellei ammattiliittojärjestelmälle panna arvoa. Sellaisia yhdistyksiä on Savossa ja sisämaassa paljon. Ne, jotka ymmärsivät Brantingin Kuusiston raunioilla pitämää esitelmää ruotsin kielellä, tietävät, että Branting antoi tästä seikasta selvän todistuksen, vaikka suomentaja, kai tarkoituksella, jätti sen kääntämättä. Persoonalliset intressit ovat pelissä, kun on sanottu, että pikku yhdistykset saavan mennä minne tahansa.

Toimittaja Tainio huomautti hra Mäkelälle, olla tämä on suuresti erehtynyt ohjelman suhteen. Se ei ole yksistään etuohjelma, eikä siinä ajeta yksistään leipäpolitiikkaa. Ohjelman kaksi ensimäistä lausetta sisältävät sosialidemokratian ytimen ja ohjelma käsittää kaiken sen kauniin ja jalon, mitä sosiaalidemokraatit ovat ohjelmaansa ottaneet. Sen myönsi t:ri Brantingkin. — Ei ole kysymystä mistään harvainvallasta, sellaisen alle ei tarvitse alistua, kunhan vain yhtyy ohjelmaan. Muutamat puhujat ovat väittäneet, että puoluehallinto ei jaksa hoitaa ammattiorganisatsioonia, vaan on valtuuskunta säilytettävä sitä varten. Tätä ehdotusta ei kumminkaan voida yhdistää hrojen Järvenpään ja Karvosen vastalauseeseen, jossa puolustetaan valtuuskunnan säilyttämistä aivan toisilla perusteilla. Puhujakin toivoi ammattiliittojen järjestämistä, mutta tämä kokous ei ole pätevä valitsemaan niiden liittohallitusta, vaan sen tekevät ammattiyhdistykset. Tämä on työväenyhdistysten eikä ammattiyhdistysten edustajain kokous. Sentähden puhuja yhtyi hra Saliniin siinä, että täällä olisi asetettava komitea kutsumaan kokoon ammattiyhdistyskongressia, jossa ammattiyhdistysten hallinto asetetaan. Vanhaa valtuuskuntaa ei tarvitse säilyttää, eikä järjestää hallintoa niille yhdistyksille, jotka eivät liity puolueeseen, vaan seuraavat sellaisia johtajia, kuin herrat Torvelainen, Lyly ja monet muut. Se ei ole yhdistysten syy, että ne puoluetta vastustavat, vaan niiden, jotka työväen kypsymättömyyden tähden ovat päässeet johtoon. Hra Torvelainen oli Brantingin puheesta lainannut sen kohdan, jossa tämä oli sanonut, että ruotsalaiset olivat ensin esiintyneet jyrkkinä ja punaisina, mutta nyt sävyisinä. Hra Torvelainen ei näy tietävän, kuinka jyrkkiä Ruotsissa on oltu. Me emme täällä ole läheskään niin jyrkällä kannalla, kun ruotsalaiset ovat vielä nykyjäänkin. Tuskinpa missään maassa oltanee työväenasian ajamisessa niin maltillisia kuin meillä. Hra Salin sanoi, että Brantingin esitelmän kääntäjä oli jättänyt tahallaan kääntämättä ammatillista työväenliikkeen puolta koskevan kohdan. Että tämä syytös on perätön, näkyy siitä, että kääntäjä ei myöskään maininnut sitä, että Ruotsin ammattiyhdistysten sekretariaatti perustettiin vasta sitte, kun ammattiyhdistyksissä oli 40,000 jäsentä. Se tapahtui vasta viime vuonna. Hra Salin on myös sanonut, että pienet yhdistykset sulkevat ovensa agitaattoreilla. Suljettujahan ne ovat tähänkin saakka olleet, mutta niistä tulevat työmiehet vastaan maantielle asti, — Meidän on vältettävä luomasta kahta eri ryhmää, joiden väliin porvarikunnan sanomalehdet kylvävät vihaa ja eripuraisuutta. Puhuja ihmetteli ensimäistä vastalausetta, varsinkin kun sen laatijoina ovat olleet sellaiset miehet, kuin hrat Järvenpää ja Karvonen. He eivät tahdo antaa puoluehallinnolle oikeutta verottaa yhdistyksiä. Sen tulisi muka tulla toimeen kävelyretkien tuloilla, vaikka vastalauseen tekijät kyllä tietävät, ettei niistä mitään tuloja ole. Mutta tämän verottamisoikeuden he antavat valtuuskunnalle, joka ei suinkaan paljoa toimi, vaan panee vastalauseita työväestöä vastaan.

Kirjapainonomistaja Hellberg ihmetteli, että Helsingistä, josta olisi odottanut tarmoa ja johdonmukaisuutta, on kokouksessa edustaja (Salin), joka joka päivä muuttaa kantaansa, joten näyttää, kuin hän tahtoisi myydä vakaumuksensa pienistä eduista.

Täällä on hra Torvelainen puhunut varsin kauniisti veljellisyysaatteista. Katsokaamme, miten asianlaita on. Järjestyneen työväestön valistunein osa ja sen jarruttajat ovat kuin kaksi matkalla olevaa veljeä. Työ on kiireellinen, se vaatii miehensä. Toinen veli on veltto, laiska ja unelias, toinen on voimakas, reipas ja eteenpäin pyrkivä. Untelo ei viitsi ponnistella eikä pyrkiä ja sanoo eteenpäin pyrkivälle veljelleen: »veljenrakkauden nojalla sinä et saa minua jättää, vaan sinun tulee rahjustella minun kanssani». Jos rivakka näin menettelee ja jättää työnsä, niin onko se veljenrakkautta? Ei suinkaan, vaan kun hän tietää, että untelolle on tie selvä, niin hän rientää työhönsä ja arvelee: jääköön ja tulkoon sitte perässä. Veljesrakkauden nimessä ei voi jättää puoluetta perustamatta, ei voi lakata käymästä eteenpäin. Tulkoot veltot perässä.

Jos puoluehallinto perustetaan ja samalla asetetaan myös valtuuskunta, niin on perustettu kaksi eri puoluetta. Se ei ole meidän tehtävämme täällä. Helsinkiin saavat itse perustaa vapaamieliset valtuuskunnan, jos tahtovat. Täällä ei myöskään voida asettaa ammatillisia etuja valvovaa komiteaa, sillä sellaiselle ei ole minkäänlaisia ohjeita, eikä sille voida täällä ohjelmaa laatia. Tämä kokous on suurten periaatteellisten kysymysten keskustelua ja ratkaisemisia varten, vaan ei puhtaasti ammatillisten asiain. Helsinki suurine ammattiyhdistyksineen voi ryhtyä järjestämään tätä asiaa. Se voi tehdä sen ilman meidän apuakin, mutta jos se tahtoo apua, niin sitä voi antaa puoluehallinto. Täällä on vain valittava puoluehallinto, jolle voidaan täällä antaa kehotus kutsua kokoon ammattiyhdistyskongressi.

Räätäli Laakkonen suostui kyllä itsepuolestaan hajoittamaan valtuuskunnan ja perustamaan puoluehallinnon, mutta piti maaseutuyhdistysten tähden suotavana, että valtuuskunta pysytettäisiin toistaiseksi, kunnes asiat saadaan reilaan, ehkä ensi kokoukseen saakka, tai vaikkapa vähemmänkin aikaa.

Räätäli Markkanen oli samaa mieltä kuin remissikeskustelussakin, että valtuuskunta on hajoiteltava ja ammattiyhdistykset muodostavat ammattihallinnon. Jos puoluehallinto ottaa kutsuakseen ammattiyhdistyskongressin, niin ei tarvita hra Salinin ehdottamaa komiteaa. Puoluehallinnon paikaksi sopisi Turku paraiten. Mnaseutujäsenet olisi valittava niin paljon kuin suinkin eri kaupungeista ja yhdistysten mieltä olisi kuulusteltava tärkeimmissä asioissa.

Opettaja Reino ehdotteli heti äänestettäväksi, perustetaanko puolue vai ei.

Taloudenhoitaja Kusti Sjöblom yhtyi hrojen Tainion ja Hellbergin lausumiin mielipiteisiin.

Puuseppä Kärmekangas oli alkujaan puolustanut valtuuskunnan säilyttämistä, mutta kun puoluehallintoon tulee valiokunnan ehdotuksen mukaan jäseniä muiltakin paikkakunnilta, niin luopui hän tästä mielipiteestään ja yhtyi valiokunnan mietintöön, kuitenkin sillä muutoksella, että Turusta valittaisiin vain seitsemän jäsentä puoluehallintoon.

Muurari Forss kannatti valiokunnan mietintöä. Hra Mäkelä oli sanonut, että hän ei tiedä, onko täällä yhdeksää hallintoon kykenevää jäsentä, mutta puhuja ei tiedä onko niitä Helsingissä, vaan tuntee sitävastoin täältä useitakin.

Maalari Sihvonen oli alussa ollut samaa mielipidettä kuin t:ri Lyly, että nimittäin puolueen perustaminen lykättäisiin syksyyn. Mutta koska asiasta nyt näyttää tulevan tosi, niin ei hän tahtonut sitä vastustaa. Valtuuskunnan hävittämiseen hän ei kuitenkaan suostunut, vaan yhtyi hrojen Järvenpään ja Karvosen vastalauseeseen.

Suutari Soininen ei hyväksynyt valtuuskunnan säilyttämisiä, vaan yhtyi siinä suhteessa hrojen Tainion ja Hellbergin lausuntoihin, sekä hra Markkasen ehdotukseen, että yhdistysten mielipiteitä olisi tärkeimmissä asioissa kuultava.

Nahkuri Jokinen oli samaa mieltä kuin hrat Hellberg ja Tainio. Ammattiyhdistysten valtuustoa ei voida täällä valita.

Savenvalaja Enqvist kaipasi ohjelmasta sitä sosiaalidemokraattisen puolueen vaatimusta, että maa ja tuotannonvälikappaleet ovat otettavat valtion huostaan. — Tampereen kokouksesta jo oli sanottu, että äänioikeuskysymys hajoittaa voimia. Mutta ei ainoakaan yhdistys ole sentähden jäänyt pois, vaan ovat päinvastoin omistaneet Tampereen kokouksen vaatimuksen omakseen.

Leipuri W. Helin yhtyi hra Hellbergin mielipiteisiin ja hänen kummastukseensa siitä, että Helsingin edustajain taholta asetetaan esteitä työväenpuolueen syntymiselle ja osotetaan sellaista häilyväisyyttä, kuin täällä on nähty. Helsingistä päinhän puolueen perustamista on innokkaammin ajettu, mutta nyt on Helsinkiläisten itserakkaus loukkautunut ehdotetusta puoluehallinnon paikan muutoksesta. Turku on kumminkin puoluehallinnon paikaksi sopivin.

Maisteri Groundstroem ilmoitti, että hän ei ollut evästyskeskustelussa läsnä, jonka vuoksi hän pyysi nyt lausua mielipiteensä. Hän vastusti puolueen perustamista seuraavilla syillä:^[6*]

1) koska itsenäisen valtiollisen työväenpuolueen perustaminen tulee, kuten jo on näyttäytynyt, vaikuttamaan lamauttavasti työväen taloudellisen ja henkisen tilan kohottamiseen, mikä varmimmin toteutuu a) työväen itseavustuksen kautta ammattiyhdistysjärjestelmän ja ko-operatiivisen toiminnan muodossa, mutta työväen ponnistukset puolueharrastusten kautta tulevat kääntymään pois mainituista työväelle mitä tärkeimmistä edistyskeinoista, sekä b) lainsäädännön kautta, johon aiotulla työväenpuolueella ei tule olemaan vähintäkään vaikutusta;

2) Koska puolueen julistaminen yhdeltä puolen tulee hajottamaan työväen keskenänsä vastakkaisiin leireihin, ja toiselta puolen puolue koossa pysyäkseen on pakotettu harjottamaan sellaista yksilöllisen vapauden sortoa, että itsenäisesti ajattelevat ja toimivat kansalaiset tulevat pysymään puolueesta loitolla;

3) koska kokemus on osottanut, että eräät olemassa olevat paikalliset puoluehallinnot ovat olevaisia oloja halveksivan ja ymmärtämättömän seikkailupolitiikkansa kautta jo osottautuneet ei ainoastaan mahdottomiksi kohottamaan työväen arvoa ja merkitystä kunnallisella ja valtiollisella alalla tai ajamaan yhtä ainoata valtiollista aatetta tässä maassa, vaan päinvastoin suoranaisesti vahingollisiksi tvöväenasialle, eikä ole mitään takeita siitä, ettei vastainen työväenpuolue tule tekemään itseään syypääksi samallaisiin auttamattomiin harhatekoihin.

4) Koska kaiken edistystyön edellytyksenä on niiden olojen ja lakien täydellinen tunteminen ja ymmärtäminen, jotka yhteiskunnassa vallitsevat, mutta useat tässä kokouksessa tehdyt päätökset ja monet kohdat vastikään esitetyssä ohjelmassa johdantoineen todistavat sekä olevaisten olojen täydellisiä käsittämättymyyttä että sellaista laisäädäntömme hengen tuntemattomuutta, ettei mikään valtiollinen edistyspuolue voi niitä omakseen ottaa, ja

5) koska maamme nykyinen valtiollinen asema on sellainen, että kaikki ajatukset puoluejaosta kansalaisten kesken ovat kerrassaan hylättävät, nykyinen asema kun vaatii kaikkien kansalaisten yhteistä, yksimielistä ja jakamatonta harrastusta ja työtä maamme sisällisten olojen rauhalliseksi kehittämiseksi ja sen perustuslaillisten takeiden säilyttämiseksi ja lujittamiseksi.

Kirvesmies Haikarainen: Yhdistykseni (Helsingin) kuuluu jo työväenpuolueeseen. Mikään Helsingin ammattiyhdistys ei alistu sellaisen ammattiyhdistysvaltuuston alle, joka täällä valitaan. Puoluehallinto olkoon Turussa, sen parempaa paikkaa sille ei voida saada. Helsingissä ei ole sellaista miestä, joka kykenisi johtamaan. Mitä hallinnon apujäseniin tulee, niin olisi niitä valittava yksi joka kaupungista.

Suutari Lehtiö vakuutti, että hänen johtamansa yhdistys on kyllä pieniä yhdistyksiä, joita on sanottu jarruttajiksi, mutta sen enemmistö on jo huomena valmis yhtymään puolueeseen. Puolueen perustaminen ei vaikuta vastustusta muissa kuin kauppiaissa ja sentapaisissa kapitalismin hännystelijöissä. Kannatti hra Kärmekankaan ehdotusta, että hallintoon olisi valittava vain seitsemän jäsentä. Hallinnon paikaksi olisi asetettava Helsinki, sillä sieltä olemme tottuneet saamaan ohjeita. Turusta puhuja tiesi valita korkeintaan kolme jäsentä puoluehallintoon, muut hallinnon jäsenet saa valita tuntemattomista.

Muurari Nieminen: On väitetty, että työväenasian kehityksessä syntyisi seisaus, jos puolue tällä kertaa perustetaan. Mutta sitä väitöstä minä en usko, enkä luule muidenkaan uskovan. Päinvastoin luulen asian kärsivän siitä, jos yhdytään tohtori Lylyn ehdotukseen. Valtuuston pysyttäminen ei voi tulla kysymykseen edes siihen saakka, kun ammattiyhdistyshallinto muodostuu. Hra Salin sanoi, että yksityiset edut eivät saisi vaikuttaa, mutta minun luullakseni hän puhui juuri sen tähden, että toivoi niiden pääsevän vaikuttamaan. Valtuuskunnan säilyttämiseen on luotu useita näennäisiä syitä, mutta ainoina todellisina syinä lienee helsinkiläisten taholta pelko siitä, että heiltä rapsautetaan valta käsistä, ja muilta tahoilta arkuus. Hra Groundstroem sanoi, että paikalliset puolueet ovat siellä, missä niitä on ollut, osottautuneet mahdottomiksi toimimaan työväestön hyväksi. Tampereella voin kokemuksen nojalla vakuuttaa tämän väitteen lausujalle sekä muille, että se arvelu on aivan väärä.

Kirjailija Kurikka: En ole allekirjoittanut puoluekomitean lausuntoa, vaikka olen komitean jäsen, sillä pidän ohjelmaa liian ahtaana ja muutenkin onnistumattomana. Mutta en tahtonut myöskään yksin ruveta vastustamaan yksimielistä enemmistöä, enkä häiritä kokonaisuutta vastalauseella. Tässä kuitenkin tahdon hieman selittää kantaani: Kun ajattelin puolueohjelman laatimista, niin oli minusta ensin kysyttävä, mitä me tahdomme. Me tahdomme poistaa sen sorron ja vääryyden, mikä yhteiskunnassa vallitsee, tahdomme sopusointua ja järjestystä. Luulin, että meidän olisi nimitettävä jo huomatut valheet ja vääryydet, ja koetettava niitä poistaa. Ensiksikin siis ääniasteikko pois ja pois kieliriita! Pois kapitaalin valta, joka vaatimus sisältää koko työväenliikkeen ytimen. Turvatkaamme lapsiamme! Se vaatimus käsittää kaikki, mitä meidän on tehtävä lasten hyväksi, äparälapsesta aina 15 vuotiseen saakka. Pois kirkon valheet, pois militarismi, eläköön rauhan aate! Oikeutta sorretuille, turvaa heikommalle väkevämmän valtaa vastaan! Minä en saanut komiteassa kannatusta mielipiteilleni. Kukin kantoi voimainsa mukaan yhteiseen kasaan puita, tikkuja tai lastuja. Siitä ohjelma muodosteltiin ja se on mielestäni sellaiseksi ohjelmaksi hyvä. Mutta se olisi pitänyt jo alkujaan suunnitella sopusointuisemmaksi, täydellisemmäksi ja kauas tulevaisuuteen tähtääväksi. Siitä puuttuu tärkeitä kohtia. Sairasapua vaaditaan, mutta niiksi ei samalla hautausapua. Puolueen suhde kielikysymykseen ja kirkon valheisiin on myös poissa, poissa on vaatimus tuotannonvälikappaleiden tekemisestä yhteisomaisuudeksi. Koulupakosta ohjelmassa puhutaan, mutta ei puhuta siitä pakosta, että oppilaille on hankittava leipää, lämpöä, vaatteita. Mutta näistä puutteista huolimatta minä kyllä yhdyn ohjelmaan.

Mitä puoluehallinnon paikkaan tulee, niin en tiedä, miksi Turun työväenyhdistys pannaan hallitsemaan. Oikeastaan ei tarvittaisi mitään hallintoa, ei mitään vartiastoa, vaan työväenliikkeen luottamusmiehiä. Jos tällaisia veljeshenkilöitä 9 kokoontuu yhteen, ja neuvottelee yhteisesti, niin me olemme vastustamaton voima. Olen sitä miellä, että jos hallinto asetetaan, niin siihen on paikasta välittämättä valittava miehiä, joilla on laaja näkökanta, ja on näille varojen puolesta annettava tilaisuutta kokoontua niin usein kuin tarve vaatii. Tällainen hallinto kykenee ajamaan pois vääryyttä. Virasto on aseteltava vain juoksevia asioita varten. Sellaisena voi olla jonkinlainen ammattiyhdistysten keskusvirasto. Kun tätä ei ole, niin pysyköön kernaasti valtuusto, kunnes se saadaan. Asia ei muutu sen paremmaksi, jos hallinto muutetaan Turkuun, mutta haittoja siitä voi olla. Helsingissä on eri aineksia saatavana ja mielipidetten vaihto sitä voimakkaampi. Siitä syystä on puoluehallinnon kokoonnuttava Helsinkiin, valittakoonpa sen jäsenet mistä tahaan.

Työmies Malmberg yhtyi puoluehallinnon kannattajiin, mutta ei hyväksynyt valtuuskuntaa. Puoluehallinnon paikaksi piti Helsinkiä sopivimpana.

Välskäri Kattelus kannatti valtuuskunnan säilyttämistä ja pyysi pöytäkirjaan seuraavan vastalauseen:

»Minä allekirjoittanut panen jyrkän vastalauseen työväenpuolue valiokuntaa vastaan, joka on päättänyt julistaa työväenpuolueen ja samalla hävittää työväenvaltuuskunnan tässä kokouksessa. Sillä minä en yhdistyksen edustajana ota päälleni sitä edesvastausta, jos tämän kokouksen päätöksestä joku vaara uhkaa valtiollista olemassa oloamme ja hajaannusta työväen liikkeessä.
Turussa Heinäkuun 20 p:nä 1899.
A. Kattelus.

Puutarhuri Oksanen kannatti hra Mäkelän lausuntoa ja yhtyi t:ri Lylyn vastalauseeseen.

Hra Kolsi tahtoi valtuuskunnan säilytettäväksi ja vastusti puolueen perustamista täällä.

Rouva Laaksonen kannatti puolueen perustamista ja yhtyi valiokunnan lausuntoon.

Mekaniikko Weüdell jonka oli täytynyt matkustaa pois, oli kirjallisesti ilmoittanut täysin hyväksyvänsä valiokunnan mietinnön puolueen perustamisesta ja puolueen ohjelmasta.

Työnjohtaja Longa ilmoitti, että se yhdistys (Sortavalan) jota hän edustaa, ei ainakaan toistaiseksi voi yhtyä puoluehallintoon. Hän puolestaan katsoi Helsingin sopivimmaksi puoluehallinnon paikaksi, jos sellainen asetetaan.

Suutari Mäkelin: Työväenpuolueella on tähän saakka ollut tunnustettu johtaja Turussa, joten puoluehallinnon paikka on itsestään määrätty. Yhtyi kaikin puolin valiokunnan mietintöön.

Työmies A. Hermansson ja hatuntekijä K. W. Oksanen kannattivat valiokunnan mietintöä.

Kirjapainoja Wainio huomautti, että remissikeskustelussa paljon puhuttu yksimielisyys on saanut pahan kolauksen.

Tohtori af Ursin huomautti, koska keskustelu nyt oli loppunut, että hän oli kokouksen puheenjohtajana osaksi ollut läsnä valiokunnan kokouksessa ja siellä oli ollut kysymys hautausavusta, mutta se oli jätetty ohjelmasta pois, koska se oli verrattain pieni asia. Sellaisia oli kyllä useampiakin. Puolueen suhteesta uskontoon oli ollut vilkas keskustelu, mutta sekin oli päätetty jättää ohjelmasta pois, sillä se oli vaikea ja arkaluontoinen kysymys.

Suutari Salin pyysi puhevuoroa, mutta kun puheenjohtaja ei katsonut voivansa sitä myöntää, kokous kun oli päättänyt ylläolevien puhevuorojen jälkeen keskustelun loppuneeksi, niin hra Salin pyysi pöytäkirjaan merkittäväksi vastalauseen siitä, ettei uskonnon suhteesta työväenkysymykseen anneta keskustella.

Tähän loppuivat keskustelut ja ryhdyttiin äänestykseen. Ensin äänestettiin siitä, perustetaanko puolue vai eikö. Perustamista puolusti 55 ääntä ja vastusti kolme. Äänestettiin sitte siitä, perustetaanko puolue tri Lylyn vastalauseessa ehdotellulla vai pääasiallisesti valiokunnan ehdottelemalla tavalla. Edellisiä kannatti 5 ja jälkimäistä 53 ääntä.

Kivenhakkaaja Pulkkinen pyysi pöytäkirjaan merkittäväksi vastalauseen puolueen perustamista vastaan.

Herrat Wainio, Hamström, Pohjolainen, Aalto, Kolsi, Longa, K. Oksanen, J. W. Hermansson ja Pitkänen ilmoittivat, etteivät he olleet ottaneet osaa äänestykseen.

Äänestettäessä, onko puoluehallinnon paikaksi asetettava Turku vai Helsinki puolusti Turkua 44 ja Helsinkiä 11 ääntä.

Herrat Salin, Tiuppa, Soininen, Lähde ja Pohjolainen ilmoittivat, elleivät he olleet ottaneet osaa äänestykseen.

Suutari Lehtiö pyysi pöytäkirjaan vastalauseen puoluehallinnon asettamisesta Turkuun.

Äänestettiin sitte onko tyoväenvaltuuskunta poistettava joko ehdottomasti heti tai ammattiyhdistysliiton perustettua, vai onko se säilytettävä. Valtuuskunnan poistamista puolsi 38 ja sen säilyttämistä 13 ääntä.

Äänestettäessä onko valtuuskunta poistettava heti, vai vasta ammattiyhdistysliiton perustettua kannatti edellistä mielipidettä 33 ja jälkimäisiä 18 ääntä.

Kirjapainaja Vainio jätti tämän päätöksen johdosta pöytäkirjaan otettavaksi näin kuuluvan vastalauseen:

»Ilmoitan vastalauseeni päätöstä vastaan työväen valtuuskunnan hävittämisestä sekä sitä tapaa vastaan, että täällä on pari tuntia aamupäivällä tehty ohjeita työväen valtuuskunnalle, joka työ nyt on päätetty pitää turhana, eikä puheenjohtaja tässä noudattanut samaa johdonmukaisuutta kuin eräässä toisessa jo ennen päätetyssä asiassa. Ohjeiden tekoa valtuuskunnalle kokous ei tahtonut edes lykätä, vaikka sen kautta monet, jotka tahtoivat olla läsnä puolueohjelman teossa, saivat jäädä tänne 1 vuorokaudeksi lisää».

Toimittaja Tainio pyysi edellisen luettua pöytäkirjaan merkittäväksi, ettei kokouksessa eikä valiokunnassa ole tehty minuuttiakaan työtä ohjeiden laatimiseksi valtuuskunnalle, vaan puoluehallinnolle.

Äänestettiin sitte hra Salinin ehdotuksesta asetetaanko tässä kokouksessa komitea puuhaamaan ammattiyhdistyskongressia niin pian kuin suinkin, vai jätetäänkö ammattiyhdistyskongressin kokoonkutsuminen puoluehallinnon toimeksi, kuten hra Hellberg oli ehdottanut. Edellistä ehdotusta kannatti 16 ja jälkimäistä 34 ääntä.

H:ra Salin ilmoitti pöytäkirjaan vastalauseensa siitä »että kokous halveksii ammattilaisten taloudellisia pyrintöjä, jotka käsitykseni mukaan ovat kaikista tärkeimpinä pidettävät Suomen työväenliikkeessä toistaiseksi».

Tähän vastalauseeseen yhtyivät herrat Tiuppa, Lehtiö, Hellstén ja Kärmekangas.

Tohtori af Ursin lausui myöskin pöytäkirjaan otettavaksi valituksen siitä, ettei hra Salinin ehdotusta erityisen komitean asettamisesta hyväksytty, koska vasta perustettava puoluehallinto ei luultavasti voi niinkään pian järjestyä, jos asia ehkä katsottaisiin kiireelliseksi.

Suutari Salin ehdotti, että ohjelmaan lisättäisiin pykälä uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi.

Toimittaja Kössi Koskinen ei tahtonut edellisen puhujan ehdottamaa lisäystä ohjelmaan, koska sitä voidaan käyttää väärin meidän pyrintöjemmo vastustamiseksi.

Kokous hylkäsi hra Salinin ehdotuksen. Valiokunnan ohjelmaehdotus puolueelle hyväksyttiin.

Suomen työväenpuolue, joka perustuu yleisen työväenliikkeen periaatteisiin yhteiskuntakehityksen suhteen, pyrkii kaikissa suhteissa Suomen tyäväen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen vapauttamiseen. Huomauttaen, että perusedellytyksinä siihen on Suomen kansallisen itsenäisyyden säilyttäminen ja suojeleminen, on puolue lähimpäin pyrintöjensä päämääräksi hyväksynyt seuraavan

1:o) Yleinen, yhtäläinen ja välitön vaali- ja äänioikeus kaikille 21 vuoden ikäisille Suomen kansalaisille sukupuoleen katsomatta kaikissa vaaleissa ja äänestyksissä. Suhteellinen vaalijärjestelmä. Kaksivuotiset lainsäädäntökaudet. Vaalien ja äänestysten toimittaminen laissa määrättynä lepopäivänä.

4:o) Työaika saatava 8 tuntiseksi. Pisin työaika ja alin tuntipalkka valtion ja kuntien töissä heti pantava käytäntöön.

5:0) Yleinen koulupakko. Maksuton opetus kaikissa oppilaitoksissa. Kansakoulu järjestettäviä kaikkien ylempäin oppilaitosten pohjakouluksi.

6:0) Sotilastaakka suuresti vähennettävä ja rauhanaatetta kehitettävä ja käytännössä toteutettava.

8:o) Yleinen kieltolaki väkijuomain valmistuksen ja kaupan suhteen aikaansaatava.

9:o) Työväensuojeluslainsäädäntöä kehitettävä. Ammattitarkastajain luku melkoisesti lisättävä ja työväen luokasta niille apulaiset määrättävä. Naistarkastajia myös asetettava.

10:o) Astettain nouseva tulo- ja perintövero. Kaikkien välillisten verojen poistaminen.

13:o) Irtaimen väestön, maanvuokraajain ja pikkutilallisten asemaa parannettava.

»Koska kirkollisen valheen poistaminen on välttämätön ehto kansan henkiselle vapautumiselle, panen vastalauseen sitä vastaan, ettei Suomen työväenpuolueen ohjelmassa sanallakaan vaadita tämän valheen poistamista.
Matti Kurikka.»

»Allekirjoittanut pyytäsi lausua vastalauseensa sitä omavaltaista menettelyä vastaan, että puoluevaliokunta on poistanut ohjelmasta uskontokysymyksen, joka oli siihen valiokunnassa jo päätetty ottaa seuraavassa muodossa: 'uskontoa ja työväenasiaa ei saa sekoittaa toisiinsa, vaan on uskonto jokaisen yksityinen asia'; ja myöskin sitä vastaan, että edustajain kokous päätti tästä asiasta antamatta allekirjoittaneelle puhevuoroa.
Aappo Kärmekangas.»

Opettaja Karvonen ilmoitti, että valtuuskunnan hallussa on sille ehdollisesti myönnettyjä varoja, joita yhdistykset voivat oikeuden kautta hakea takasin ja joita siis ei voi puoluehallinnolle luovuttaa ilman yhdistysten suostumusta.

Kokous päätti 22 äänellä 2 vastaan, että niille yhdistyksille, jotka sitä pyytävät, annetaan heidän ehdollisesti myöntämänsä varat takasin. Kun vielä muutamia pienempiä lisäyksiä tehtiin, tuli kokouksen päätös kysymyksenalaisessa suhteessa kuulumaan kokonaisuudessaan näin:

Suomen työväenpuolueen muodostavat ne yhdistykset,ammattiosastot ja liitot, jotka hyväksyvät puolueen ohjelman.

Puoluetta johtaa puoluehallinto, jonka asema ensi edustajakokoukseen asti on Turussa.

Puoluehallintoon kuuluu 18 jäsentä, joista puolet valitaan Turussa ja puolet muilla paikkakunnilla asuvista henkilöistä tässä edustajain kokouksessa.

Verotus puoluehallinnon tarpeita varten tapahtuu siihen liittyneiltä yhdistyksiltä jäsenluvun perustuksella samaan tapaan kuin tähän saakka työväenvaltuuskunnalle. Maalaisyhdistykset maksavat kuitenkin joka jäseneltään ainoastaan puolet siitä, mitä kaupunkiinisyhdistykset.

Tähänastinen Suomen työväenvaltuuskunta kokonaan lakkautetaan ja sen pöytä- ja asiakirjat ynnä muut paperit sekä sen varat, velat ja tehtävät annetaan puoluehallinnolle Turussa. Kuitenkin suoritetaan valtuuskunnalle ehdollisesti jätetyt varat takaisin niille yhdistyksille, jotka sitä pyytävät.

Taloudenhoitaja M. Saarinen, että maaseutuedustajat valitaan eri yhdistyksissä.

Kirjailija Kurikka, että Turusta valittaisiin vain kaksi puoluehallinnon jäsentä, puheenjohtaja ja sihteeri, mutta muut jäsenet muualta. Turusta voitaisiin valita vain varajäseniä.

Maalari Kössi Koskinen. Ei ole katsottava asiaa puolueellisuuden, vaan työn helpottamisen kannalta. Luullaanko, että turkulaiset muodostavat eri puolueen, jota vastaan kaikkien muiden tulee asettua, kun pelätään, että puoluehallinnon enemmistö on Turusta.

Äänestettiin toisella puolelta valiokunnan ehdotuksen ja toisella puolella hrojen Saarisen ja Kurikan ehdotusten välillä, jolloin valiokunnan ehdotus voitti 29 äänellä 15 vastaan, ja 2 § siis jäi muuttamatta.

Taloudenhoitaja O. Lähde, että puoluehallinto kokoontuu, kun 5 jäsentä sitä pyytävät, joka lisäys hyväksyttiin.

Räätäli Markkanen, että yhdistysten mielipidettä olisi kuultava tärkeissä asioissa.

Äänestettäessä tämän lisäyksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä jakautuivat äänet tasan, 15 kummallekin puolelle, jolloin, puheenjohtaja, jolla olisi ollut ratkaisuvalta, ehdotti sen sijaan lisäyksen muodostamisen siten, »että hallinnolla on oikeus tärkeissä asioissa kuulustella puolueeseen liittyneiden yhdistysten mieltä», joka hyväksyttiin.

Seitsemänteen pykälään pääteltiin lisätä sanat »kun edustajaksi valittu on sellaisen yhdistyksen jäsen, joka on liittynyt puolueeseen».

Puoluehallinnon ohjeet.

1 §. Puoluehallinnon tarkoituksena on olla Suomen työväenpuolueen ylimpänä hallintona ja johtona.

2 §. Puoluehallinnon, johon kuulun 18 jäsentä, 9 Turusta, puheenjohtaja siihen luettuna, ja 9 muualta, valitsee yhdistysten edustajain kokous.

3 §. Puoluehallinto kokonaisuudessaan kokoontuu yhteiseen neuvotteluun ainakin kerran vuodessa, mutta puheenjohtajalla on oikeus kutsua yhteinen kokous, milloin asianhaarat sitä vaalivat tai 5 jäsentä sitä pyytää., Kaikkien jäsenten mielipidettä on kirjallisesti tahi suullisesti kysyttävä kaikissa tärkeissä puolueen johtoa ja taktiikkaa koskevissa kysymyksissä. Puoluehallinnolla on oikeus tärkeissä asioissa kuulla puolueeseen liittyneiden yhdistysten mielipidettä.

5 §. Puoluehallinto valitsee keskuudestaan varapuheenjohtajan, sihteerin, rahastonhoitajan ja muut tarvittavat virkailijat; sihteerin palkka on korkeintaan 500 mk.

3) antaa kertomus toimestaan ja tehdä tili käyttämistään varoista edustajakokoukselle.

7 §. Edustajakokouksen edustajat valitaan sen periaatteen mukaan, että kaikki ne yhdistykset, joissa on jäseniä alle sadan, valitsevat kukin yhden edustajan, ja ne yhdistykset, joissa on jäseniä yli sadan, valitsevat jokaiselta täydeltä sataluvulta yhden lisäjäsenen sen lisäksi. Edustajaksi voidaan valita henkilöitä muiltakin paikkakunnilta, kunhan ne vain ovat sellaisen työväenyhdistyksen jäseniä, joka kuulun puolueeseen. Puoluehallinnon virkailijat ovat itseoikeutettuja jäseniä edustajakokouksessakin. Edustajakokous tarkastaa itse edustajaansa valtakirjat, valitsee virkailijansa ja määrää itse työjärjestyksensä.

5) esitettyjen kysymysten ja puolueen toimintaa koskevien asiain käsitteleminen.

9 §. Ylimääräinen edustajakokous on kutsuttava kokoon, jos vähintään 15 työväenyhdistystä sitä vaatii. Puoluehallinto voi myöskin kutsua edustajakokouksen kokoon oman harkintansa mukaan, vaikka yhdistykset eivät olisi sitä vaatineetkaan.

10 §. Muutoksia voidaan näihin ohjesääntöihin tehdä ainoastaan edustajakokouksessa. Esitykset muutoksista ovat annettavat puoluehallinnolle viimeistään neljä viikkoa ennen edustajakokousta. Poikkeus tässä voidaan tehdä ainoastaan silloin, kun ³⁄₄ saapuvilla oletusta edustajakokouksen jäsenistä sitä vaativat.

Opettaja Karvonen pyysi pöytäkirjaan merkittäväksi, että vaikka hän on valiokunnan jäsen, ei hän ole ollut ohjesääntöjä tekemässä, eikä olisi voinut monessa suhteessa niitä hyväksyä.

Toimittaja Tainion ehdottama kysymys työväen yhdistymisvapauden turvaamisesta saavutti kokouksen yksimielisen kannatuksen.

Kun ilmoitettiin, että niissä asiapapereissa, joita kokouksessa ennen tätä kysymystä on tullut esille, on muutamissa paikoissa sana »valtuuskunta», niin päätettiin, että sen sijaan on pantava »puoluehallinto».

2. Äänioikeus.

Alustus tässä tärkeässä kysymyksessä on jäänyt ajastaan jäljelle, jonka vuoksi en tahtoisi sitä lähettää valiokuntaankaan. Alustaja sanoo, että viimeisten kolmen vuoden aikana ei ole tapahtunut mitään, joka edellyttäisi muutoksia Tampereella pidetyssä edustajain kokouksessa tehtyihin vaatimuksiin. Minusta ei kysymys enää ole samalla kannalla kuin Tampereen kokouksessa, vaan on siitä ajasta suuresti edistytty ja vaatimukset kohonneet. Nyt on jo yleisenä vaatimuksena äänioikeuden ulotuttaminen myöskin naisille, josta alustuksessa ei mainita mitään. Sensus on kokonaan poistettava, jos sen perustuksena on raha. Jos joitakin pätevvysehtoja tahdotaan säilyttää, niin pantakoon perustukseksi sitte vaikka pieni sivistysmäärä, esim. lukutaito, mutta ei kukkaroa.

Alustaja on lausunut alustuksessaan toivomuksen, että äänioikeusasian ajamisessa turvauduttaisiin toisiin puolueisiin. Täällä perustetaan meille oma itsenäinen puolue. Äänioikeuskysymys on ohjelmamme ensimäisiä kysymyksiä, pitäisikö meidän jo sen ajamisessa pyytää toisten armoa? Voi kyllä käydä niin, että joku puolue yhtyy vaatimuksiimme, mutta tälle pohjalle ei toimintaamme kuitenkaan ole perustettava.

Jos eduskuntalaitoksemme pysyy muuttumatta, niin voi työväestö saada valtaa ainoastaan porvarissäädyssä. Eduskuntalaitoksemme on niin vanhoilla pohjilla, ettei sen vertaa löydy sivistyneessä maailmassa missään, missä kansalla vain on jonkinlainen edustusoikeus. Tämän eduskuntalaitoksen korjaaminen aatelis- ja pappissäätyineen olisi vanhan lahon rakennuksen pönkittämistä. Sentähden on äänioikeusasiaa ajettava yhdessä nykyisen eduskuntalaitoksen poistamisen kanssa ja uuden sijaan rakentamiseksi. Nykyinen aika on siihen minun mielestäni jotenkin sopiva, sopivampi kuin isoon aikaan ennen. Yksikamarijärjestelmä on se päämäärä, johon on pyrittävä.

Viitattuaan äänioikeusreformeihin muissa maissa, esim. Belgiassa, ei puhuja alustajan ehdottamista keinoista voinut sanoa muuta, kuin että ne luultavasti ovat kaikki hyviä sellaisiksi.

Tohtori Ingman: Myönnän heti, että viimeisen puhujan huomautukset olivat useatkin aivan paikallaan. Syy, miksi on ole tehnyt alustustani toisin, on se että en ole kirjoittanut alustustani siinä hengessä, vaan olen pitänyt kiinni Tampereen kokouksen päätöksistä. Meillä on siellä laadittu vanha ohjelma, jota olisi täydennettävä. Alustettavanani olikin vain kysymys: »miten äänioikeusasiaa olisi edelleen ajettava». Ne lisäykset, mitä edellinen puhuja mainitsi, ovat suuren pääkysymyksen rinnalla verrattain pienet, vaikka minulla ei ole mitään niitä vastaan. Naisten äänioikeutta olen aina puolustanut, ja jos uusi ohjelma täällä tehdään, niin ei minulla ole mitään sensuksen poistamista vastaan, vaan olen kyllä taipuvainen sivistyssensukseen, esim. lukutaitoon.

Silmämääränäni keinojen valinnassa on ollut toivo saada asia parhaite kaikin keinoin edistymään. En ole tahtonut ehdottaa, että työväestö kävisi toisten puolueiden kanssa yhdessä, vaan että niille porvarillisille yhdistyksille ja klubeille, jotka äänioikeusvaatimuksissa hyväksyvät työväestön ohjelman täydellisesti, annettaisiin tilaisuutta ajamaan tätä asiaa yhdessä työväestön kanssa.

Kysymys on todella tärkein kaikista, sillä niin kauan kuin työväellä ei ole äänioikeutta, ei se voi laillisilla keinoilla, nimittäin kansan edustajain kautta, saada asiaansa edistetyksi. — Myöskin talonpoikaissäädyn vaaleista on sensus poisteltava, sillä työväen tulee myös pitää silmämääränään torpparien ja maalaistyöväestön tilan parantamista.

Onko nykyinen aika sovelias muutoksien tekemiseen eduskuntalaitoksessamme, oli puhujan mielestä epätietoista. Melkeinpä piti hän nykyhetkeä semmoisen kysymyksen esille ottamiseen vähemmin sopivana.

Toimittaja Tainio lausui, että Tampereen ohjelma ei enää tyydytä. On jo aika Suomen työväestön vaatia, että kaikille kansalaisille on myönnettävä vaalioikeus. Eikä minkäänlainen sensus, ei varallisuuteen eikä sivistykseen perustuva, saa tulla kysymykseenkään. Alustajan ensimäinen ja toinen ponsi ovat liian monimutkaisia ja sisältävät niin paljon rajoituksia, että ehdottelen ne poistettaviksi ja sijaan vain lyhyesti »yleinen yhtäläinen ja välitön äänioikeus kaikille kansalaisille». Mitä alustajan ehdottamiin keinoihin tulee, niin ovat ne yleensä hyvin valittuja, mutta suuria tuloksia niistä ei ole. Joukkoanomukset eivät vaikuta hallituksen mielipiteisiin, vaan itse anojille niistä voi olla hyötyä. Ne ovat heille kiihottimena, kun ei niitä oteta huomioon. Yhtenä ja tehokkaimpana keinona tahtoisin suosittaa yleistä työlakkoa, jota ulkomailla on käytetty hyvällä menestyksellä. Se on täysin laillinen keino ja auttava. Siihen olisi meilläkin viimeisenä keinona turvauduttava. En osaa sanoa, onko nykyinen aika sopiva eduskuntalaitoksen muuttamiselle. Mutta eihän ole salaisuus, että aateli- ja pappissääty ovat peräti vanhentuneet, joten ohjelmassa olisi selvillä sanoilla lausuttava, että nämä ovat poisteltavat.

Opettaja Karvonen yhtyi täydellisesti tohtori Ingman'iin. Kehoitti työväestöä lausumaan toivomuksenaan, että eduskuntalaitos kokoontuisi aina kahden vuoden perästä. On kyllin tunnettua, että valtiosäätymme, jotka kokoontuvat joka kolmas vuosi, eivät mitenkään ehdi käsitellä kunnollisesti kaikkia asioita, jotka valtiopäivillä tulevat esille. Sitäpaitse viipyy asian ratkaisu nyt tavattoman kauan. Itsestään on selvää, ettei tästä ole työväestölle etua, vaan päinvastoin vahinkoa. Kustannukset tosin tulisivat suuremmiksi, mutta kustannukset eivät saa pelottaa tällaisessa asiassa. Edustajain palkkoja voidaan siläpaitse rajoittaa. Puhuja pyysi, että valiokunta ottaisi tämän peräti tärkeän asian huomioonsa ja laatisi siitä kokoukselle ponnen.

Suutari Salin yhtyi hra Tainioon. Äänioikeusyhdistykset, joita alustaja on ehdottanut, ovat Ruotsissa hidastuttaneet asiaa. Niiden syy on, että olot ovat siellä monessa suhteessa jotenkin samat kuin meillä. Yleinen lakko on ainoa tehokas keino, kuten Belgian esimerkki osottaa.

Toimittaja Kössi Koskisenkin mielestä olisi äänioikeusasiassa otettava niin pitkä askel, että äänioikeus ulotettaisiin jokaiselle täysikasvuiselle ja yhteiskunnallista luottamusta nauttivalle henkilölle. Sitävastoin voi yleinen lakko tulla kysymykseen ainoastaan sitte, kun lakon aate on tullut niin tunnetuksi, että siihen voi kautta koko maan samaan aikaan ryhtyä. Sitä ennen on äänioikeusasiaa ajettava muilla keinoilla.

Kirvesmies Haikarainen oli hra Koskisen kanssa samaa mieltä lakon suhteen. Keino on kyllä hyvä, mutta ensin on kantajoukko saatava tarpeeksi suureksi ja sitä kehitettävä.

Kirjailija Kurikka: T:ri Ingmanin alustus osottaa, ettei hän tunnusta viime vuoden kehitystä olevan. Päivälehteläiset olivat viime syksynä päässeet sille kannalle, että kehitys ei jatku, ellei saada ääni ja mies periaate voimaan. Työväestö on ottanut seuraavan askeleen. Eduskuntalaitoksemme on peräti vanhentunut laitos. Se ei edusta eikä kelpaa edustamaan kansaa. — Minä ihmettelen, ettei niin isänmaallinen mies kuin hra Karvonen, näe mitään muuta kuin pienten muutosten aiheita. Meillä on tapahtunut suuria mullistuksia. Onneksi olemme onnistuneet luomaan kansallemme suojuksen, työväenpuolueen. Se on ainoa turvamme. T:ri Ingmanin ehdotukset ovat kuin tulenarkoja puuhökkeleitä ison kivilinnan ympärillä. Ne ovat aivan epäkäytännöllisiä. Meidän on suoraa päätä pyrittävä päämäärään, eduskuntalaitoksen täydelliseen uudistamiseen. Puhuja ehdotti kysymyksen lähetettäväksi yht'aikaa sekä puolue- että äänioikeusasiavaliokuntaan.

Työmies Watanen katsoi myöskin, että ääniasteikko on huutava epäkohta, joka vaatii pikaista parannusta. Kannatti suurta, yleistä äänioikeutta tarkoittavaa joukkoanomusta hallitukselle ja yhtyi toimittaja Mäkelän lausuntoon.

Puuseppä Hoikka vastusti hra Mäkelän ehdotusta sivistyssensuksesta. Siitä tulisi vanhan kultavasikan jälkeläinen, vaikka vähän pienempi. Oulussa ovat tuhannet kansalaiset jo tehneet päätöksen, että kaikki sensuksel ovat poistettavat.

Leipuri Miettinen ei voinut suostua yleiseen lakkoon, sillä päämäärä saavutetaan muutoinkin. Joka kaupungissa voidaan vaatia raastuvan kokouksia. Kun niitä pyydetään, niin nähdään, että työväestö tahtoo rehellisillä keinoilla pyrkiä mukaan. Joukkoanomuksia olisi myöskin puuhattava.

Opettaja Reino yhtyi pääasiassa alustajaan. Ehdotteli, että lentokirjasissa mainittaisiin nimenomaan torpparit, kansakoulujen opettajat y. m. sellaiset, joten näiden luokkain mieliä valmistettaisiin. Asiaa ajamaan ei ole asetettava äänioikeusyhdistyksiä, vaan se on annettava puoluehallinnon ajettavaksi.

Puuseppä Hellstén yhtyi t:ri Ingmanin lausuntoon sillä hra Tainion tekemällä muutoksella, että on vaadittava yleistä äänioikeutta kaikille.

Äänioikeusasiaa käsittelemään asetettu valiokunta on huomioonsa ottanut, että edustajaiukokouksen alustavassa keskustelussa useimmat puhujat ovat pohjustuksen päätarkoitusta puolustaneet, toiset tehden erinäisiä lisäehdotuksia, toiset ehdottaen muutamia muutoksia. Kun kysymys on kaikille tunnettu, pyytää valiokunta pitemmittä perusteluitta ehdottaa ponnet näin kuuluviksi:

1) että ohjelmana siitä, mitä työväestö äänioikeusreformin suhteen tahtoo, on edelleen pidettävä niitä vaatimuksia, jotka Tampereen työväenedustajain kokouksessa hyväksyttiin, mikäli sekä porvaris- että talonpoikaissäädyn vaaleihin tulee, kumminkin niin, että naisille myönnettäköön äänioikeus samoilla ehdoilla kuin miehille, sekä että varallisuuteen perustuva sensus poistettakoon, jonka sijaan ei muuta sensusta kuin lukutaitoa vaadittako;

2) että kunnallisten vaaliolojen, niin kaupungeissa kuin maalla, parantamista on ajettava rinnan valtiollisen äänioikeuden kanssa, ja että kunnallisiin vaalioloihin on, mikäli äänioikeuden laajuuteen, sensukseen ja ääniasteikkoon tulee, vaadittava samanlaisia parannuksia kuin valtiopäivämiesvaaleihin;

3) että äänioikeusreformia tarkoittavan joukkoanomuksen aikaansaamiseksi jo ensi määräaikaisille valtiopäiville on ryhdyttävä. Kokouksessa asetettavan puoluehallinnon on siinä suhteessa viipymällä käytävä toimenpiteisiin; puoluehallinto voi, jos tahtoo, sitä varten asettaa erityisen toimikunnan;

4) että joukkoanomusta puuhattaessa annettaisiin tilaisuus yhteistoimintaan niille porvarillisille yhdistyksille, jotka äänioikeusvaatimuksessa hyväksyvät työväen ohjelman;

5) että työväen puoluehallinto suoranaisesti taikka paikallistoimikuntain kautta, ryhtyisi vuosittain toimeenpanemaan keskustelukokouksia ja kävelyretkiä, joissa äänioikeusasia olisi ohjelmana, hankkimaan esitelmänpitäjiä eri osissa maata pitämään luentoja äänioikeusasiasta, toimittamaan ja levittämään asiaa koskevia lentokirjasia ja muuten kaikilla keksimillään keinoilla toimimaan äänioikeusasian hyväksi;

6) että, jos muut keinot eivät vie vaadittujen parannusten aikaan saamiseen vaalioikeusasiassa yleinen, koko maata käsittävä työlakko viimeisenä keinona sitä varten olisi toimeenpantava;

7) että työväki pyrintöpäämääränään pitää, että nykyinen nelisäätyinen edustuslaitos olisi muutettava 1- tai 2-kamarijärjestelmäksi;

8) että työväenyhdistysten edustajakokous lausuu toivomuksenaan, että nopeamman lainlaadinnan aikaansaamiseksi sekä vaaliasiassa, että muissa reformikysymyksissä valtiopäivät olisivat aina kahden vuoden perästä kokoonkutsuttavat.

Santeri Ingman. (Puheenjohtaja ja sihteeri).
Yrjö Mäkelin.
Nestor Wallenius.
J. E. Eklund.
Anselm Saarinen.

Suutari Mäkelin, joka ei hyväksynyt valiokunnan kolmatta pontta joukkoanomuksesta, koska siten saataisiin vain aikaan pienempiä parannuksia, jotka tuudittaisivat työväestöä velttouteen. Sentähden olisi kaikki työ suunnattava viidennessä ponnessa osotettuun suuntaan.

Toimittaja Tainio ihmetteli, että sensus vielä näissäkin ponsissa oli jäljellä. Suomessa voidaan yhtyä kaikkien maiden vaatimukseen: yleinen, yhtäläinen ja välitön äänioikeus. En ole minkäänlaisen sensuksen ystävä ja ehdottelen, että 1:nen ja 2:nen ponsi valiokunnan lausunnossa muutetaan näin kuuluvaksi:

»Työväenpuolue vaatii ohjelmanaan yleistä, yhtäläistä ja välitöntä vaali- ja äänestysoikeutta kaikille 21 vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille sukupuoleen katsomatta».

Opettaja Reino kannatti sivistyssensusta ja ehdotti, että paitse lukutaitoa olisi vielä pätevyysehtona vaadittava kyky omin sanoin selittää luettua sekä kirjoitustaito.

Työmies Hyyryläinen puolusti myöskin sivistyssensusta ja ehdotteli, että sellaisille, joilla on enemmän kykyä, annettaisiin enemmän ääniä: ei kuitenkaan kenellekään kolmea useampaa.

Toimittaja Mäkelä sanoi ehdottaneensa alustavassa keskustelussa lukutaitoa sensukseksi, ei sentähden, että lukutaidottomat ottaisivat vallan käsiinsä, ellei tätä olisi määrätty, vaan sentähden, että muutos saavuttaisi suosiota. Ehdotteli, että valiokunnan viimeisessä ponnessa sanat »aina kahden vuoden perästä» muutettaisiin »ainakin kahden vuoden perästä».

Suutari Salin yhtyi hra Tainion ehdottamaan ponteen lisäämällä siihen sanat »kaikissa vaaleissa». Vastusti hra Mäkelän ehdottamaa muutosta valiokunnan viimeiseen ponteen.

Puuseppä Hoikka vastusti vieläkin, kuten remessikeskustelussakin lukutaitoa sensuksena jo siitäkin syystä, että se oli tarpeeton, sillä Suomessa on lukutaidottomia peräti vähän. Se vain loukkaa kansaa.

Savenvalaja Enqvist yhtyi hra Tainion ehdottamaan ponteen sekä hra Mäkelinin ehdotukseen, että joukkoanomukset olisivat hyljättävät.

Opettaja Karvonen vastusti hra Tainion pontta. Se on sangen lyhyt, mutta nostaa mellakkaa. Hra Tainion vaatimuksen mukaan annettaisiin äänioikeus myöskin hulluille, konkurssintehneille ja sotilaille. Hän ei voinut kannattaa valiokunnankaan ponsia liian pitkinä ja sekavina. Niistä olisi voinut muodostaa yhden lyhyen.

Tohtori af Ursin huomautti, koska keskustelu oli loppunut, edelliselle puhujalle, että hullut eivät äänestä, sillä ne ovat kiinni hullujen huoneissa eikä ole vaarallista antaa vararikkoisillekin äänestysoikeutta.

Ryhdyttiin sitte äänestyksiin. Ensin äänestettiin hra Tainion ehdottaman sekä hra Salinin täydentämän ponnen ja valiokunnan ensimäisen ja toisen ponnen välillä. Edellistä puolusti 34 ääntä ja valiokunnan ehdotusta 26.

Sitte äänestettiin hra Mäkelinin ehdotuksen joukkoanomuksien hylkäämisestä ja valiokunnan 3:nen ponnen välillä. Edellistä kannatti 7 ja jälkimäistä 34 ääntä.

1) Työväenpuolue vaatii ohjelmanaan yleistä, yhtäläistä ja välitöntä vaali- ja äänestysoikeutta kaikille 21 vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille sukupuoleen katsomatta kaikissa vaaleissa ja äänestyksissä;

2) Äänioikeusreformia tarkoittavan joukkoanomuksen aikaansaamiseksi jo ensi määräaikaisille valtiopäiville on ryhdyttävä. Kokouksessa asetettavan puoluehallinnon on siinä suhteessa viipymättä käytävä toimenpiteeseen; puoluehallinto voi, jos tahtoo, sitä varten asettaa erityisen toimikunnan;

3) Joukkoanomusta puuhattaessa on annettava tilaisuus yhteistoimintaan niille porvarillisille yhdistyksille, jotka äänioikeusvaatimuksissa hyväksyvät työväen ohjelman;

4) Työväen puoluehallinto ryhtyy joko suoranaisesti tai paikallistoimikuntain kautta vuosittain toimeenpanemaan keskustelukokouksia ja kävelyretkiä, joissa äänioikeusasia on ohjelmana, hankkimaan esitelmänpitäjiä eri osissa maata pitämään luentoja äänioikeusasiasta, toimittamaan ja levittämään asiaa koskevia lentokirjasia ja muuten kaikilla keksimillään keinoilla toimimaan äänioikeusasian hyväksi;

5) Jos muut keinot eivät vie vaadittujen parannusten aikaansaamiseen vaalioikeusasiassa, yleinen koko maata käsittävä työlakko viimeisenä keinona sitä varten on toimeenpantava;

6) Työväki pitää pyrintopäämääränään, että nykyinen nelisaätyinen edustuslaitos olisi muutettava yksi- tai kaksikamarijärjestelmäksi;

7) Työväenyhdistysten edustajain kokous lausuu toivomuksenaan, että nopeamman lainlaadinnan aikaansaamiseksi sekä vaaliasiassa että muissa reformikysymyksissä valtiopäivät olisivat aina kahden vuoden perästä kokoonkutsuttavat.

3. Työpäivän lyhennys.

Lainmääräyksiä työpäivän pituudesta, johon t:ri neiti Th. Hultin oli laatinut seuraavan alustuksen:

Olisiko suotava, että kuntain ja valtion töissä olisi pisin työpäivä ja alin työpalkka määrätty?

Puheenjohtaja pyysi että edustajat lausuisivat mielipiteensä niin lyhyesti kuin suinkin eivätkä ryhtyisi pitkiin kuvauksiin liiallisen työajan rasituksista, jotka ovat kaikille tuttuja.

Maalari Sihvonen, ehdottaen, että kysymys pitemmittä keskusteluitta lähetettäisiin suoraan valiokuntaan.

Kirjapainaja Vainio yhtyi puheenjohtajan kehotukseen puhetulvan supistamisesta, jotteivät evästyskeskustelut paisuisi niin pitkiksi. Edustajat näkyvät pitävän velvollisuutenaan persoonallisesti esittää mielipiteitään, joka kuitenkin on tarpeetonta, kun ne usein ovat samansuuntaisia, kuin edellisten puhujain lausunnot.

Hra Lillnix yhtyi lyhyesti alustuksiin ja ehdotti agitaattorien lähettämistä sekä kirjallisuuden levittämistä keinoina herättämään harrastusta työpäivän lyhennykseen.

Suutari Salin: Sosiaalidemokraattien vaatimuksena on kaikissa maissa: työpäivä 8 tuntiseksi. Meilläkin olisi asetuttava kansainvälisen työväenliikkeen kannalle ja omistettava tämä vaatimus, kuten jo esim. Helsingin työväenyhdistys on tehnytkin. Vastustajamme siitä kyllä hurjistuvat, mutta se ei ole vaarallista.

Puuseppä Hellstén yhtyi hra Salinin ehdotukseen työpäivän pituudesta ja vaati, että ylityöstä olisi maksettava 50 % korotus.

Työmies Hyyryläinen: Kahdeksantuntinen työpäivä on kyllä otettu ulkomailla normaalityöpäiväksi ja sitä minäkin periaatteessa kannatan. Mutta meidän maassamme täytyy maalaistyöväestön tähden, joka myöskin on olettava lukuun ja joka ei voi noudattaa 8-tuntista työpäivää, tyytyä 10-tuntiseen työpäivään.

Toimittaja Kössi Koskinen yhtyi niihin, jotka ovat ehdottaneet työväestön vaatimuksiksi 8-tuntisen työpäivän.

Muurari Pastell ehdotti työpäivän lyhentämiskeinona lujan järjestymisen ammattiyhdistyksiin.

Työmies Vatanen kannatti kyllä periaatteessa 8-tuntista työpäivää, mutta katsoi asiaa vielä liian uudeksi ja ehdotti, että käytännöllisistä syistä tyydyttäisiin toistaiseksi vaatimaan 10-tuntista työpäivää.

Räätäli Palmroos luovutti puhevuoronsa hra Tainiolle, joka ei ollut puhevuoroa pyytänyt ennen niiden rajoittamista.

Toimittaja Tainio yhtyi täydellisesti vaatimaan 8-tuntista työpäivää. Vaatimus ei koske pääasiallisesti maalaistyöväestöä, vaan teollisuuden alalla työskenteleviä. — Jos noudatettaisiin alustajan hra Karvosen vaatimusta, että alin palkka määrättäisiin kahtalainen, alempi puolikuntoisia ja korkeampi täyskuntoisia varten, niin se vaikuttaisi, että ainoastaan joitakuita harvoja pidettäisiin täyskuntoisina. Sentähden puhuja ehdotti tämän ponnen hylkäämistä ja vaati samaa alinta palkkaa kaikille.

Muurari Nieminen ehdotteli otettavaksi ponsiin, että puoluehallinnon on pidettävä huolta siitä, että kysymys tulee esille ja pysyy päiväjärjestyksessä.

Räätäli Markkanen katsoi 10-tuntisen työpäivän määräystä tässä sopivimmaksi, koska oli kysymys pisimmän työpäivän määräämisestä, jota pitempiä siis ei saa tehdä.

Mekaniikko Weüdell puolusti vaatimusta 8-tuntisesta työpäivästä puolueohjelmaan. Tämä on työväestön vaatimuksena yli koko sivistyneen maailman. Työpäivän pituus ja alin työpalkka oli kaikkialla saavuttanut lainsäätäjäin huomiota. Suomessa yksin ei tämä vaatimus ollut saavuttanut sanottavia tuloksia.

Se valiokunta, jonka työväenyhdistysten edustajain kokous Turussa heinäkuun 18 p:nä 1899 asetti valmistamaan kysymyksiä »Lainmääräyksiä työpäivän pituudesta» ja »Olisiko suotava, että kuntain ja valtion töissä olisi pisin työpäivä ja alin työpalkka määrätty?» toistensa yhteydessä käsiteltäviksi, on valiokunnan kaikkien jäsenten läsnäollessa käsitellyt mainittuja kysymyksiä ja niistä tehtyjä alustuksia.

Voimatta ryhtyä laajemmin selvittämään sitä, minkä syiden vuoksi työntekijäin elämää olisi turvattava työpäivän pituuden ja työpalkkojen sietämättömän alenemisen rajoituksilla ja olisiko työntekijät muiden kuin kuntain ja valtion töissä tämänlaisen suojeluksen tarpeessa, sekä sitä, minkälainen rajoitus päämääränä olisi tehokkain saattamaan työntekijäin voimain kulutusta ja voimain vastaanottoa luonnolliseen tasapainoon ja tarkemmin määrittelemättä, mitkä toimenpiteet, yksityiskohtia myöten kussakin tapauksessa olisivat asialle edullisimmat, rohkenee valiokunta esittää arvoisan kokouksen hyväksyttäväksi seuraavat ponnet:

1:ksi että pisin sallittu (maksimaali) työpäivä ja kullakin paikkakunnalla elintarpeisiin riittävä alin (minimi) työpalkka laissa määrätään ei ainoastaan kuntain ja valtion, vaan kaikissa yksityisenkin teettämisiä töissä.

2:ksi että työpäivän pituus on määrättävä 8:ksi tunniksi niissä ammeteissa, missä ei epäterveelliset olosuhteet vaadi sitii lyhemmäksi. Kuitenkin jos asiain käsittelyssä välttämättömäksi näkyy, voidaan väliaikaisesti tyytyä kymmentuntiseenkin työpäivään. Olettaen, että lakimääräykset ala-ikäisien työajasta ovat oikeassa suhteessa käytännössä olevaan täysi-ikäisien työaikaan, on työpäivää lyhennettäessä säilytettävä näiden välillä samanlainen suhde.

3:ksi että pyhä- ja ylityötä on sallittava ainoastaan silloin, kun työn teknillinen laatu tai muut todistettavasti voittamattomat asianhaarat välttämättömästi vaativat sitä ja silloinkin vähintäinkin 50 % palkankorotuksella.

4:ksi että työväen puoluehallinto pitää huolta siitä, että sekä edustajakokouksen ja meillä toimivien ammattiliittojen toivomukset tästä asiasta tulevat lainlaadinnassa käsittelyn alaisiksi ja päätetyiksi.

Turussa 19 p:nä heinäk. 1899.
Scth Heikkilä.
Aleks. Forss.
A. Vatanen.
J. Juusonen.
Otto Tiuppa.

Opettaja Karvonen: Ne kaksi eri kysymystä, jotka valiokunta on yhdistänyt, ovat niin erilaatuisia kysymyksiä, että niitä ei voi yhdistää, eikä kysymyksiä voi täällä tyydyttävästi ratkaista, kun ei valiokunta ole laatinut eri mietintöä kummallekin. Minimipalkan määrääminen yksityisten töissä on jätettävä ammattiyhdistysten ajettavaksi. Pisimmän työajan määräys voidaan ulottaa yksityisiin työnantajoihin, vaan ei alimman palkan. Sentähden olisi valiokunnan 1:si ponnesta poistettava sanat: »ja kullakin paikkakunnalla elintarpeisiin riittävä alin (minimi) työpalkka».

Kirjailija Kurikka: Kaikkien uusien aatteiden menestymisen ehtona on selvyys ja varmuus. Valiokunnan mietintö on erittäin puhdas ja selvä ja sitä on puolusteltava hra Karvosen sekottamishalua vastaan. Onhan laissa säädelty, että hevosen voimain kulutusta täytyy samassa suhteessa korvata, kun niitä kulutetaankin. Samoin on tehtävä työntekijäin voimainkulutuksen suhteen. Kun eivät työnantajat sitä tee, niin on se laissa pakotettava. Se on aivan yksinkertainen selviö. Eikö selviötä uskalleta lausua julki. Valiokunta ansaitsee kiitokset siitä, että se on pukenut tinkimättömän totuuden niin selvään ja lyhyeen muotoon. Siihenhän koko työväenliike pyrkii. Puhuja kannatti mitä lämpimimmin valiokunnan ponsia.

Metsänvartija Vesanen kannatti opettaja Karvosen ehdotusta. Alimman palkan määräämisellä ei ole mitään käytännöllistä merkitystä.

Kirvesmies Heikkilä: Edustajille on selvillä, että työvoimain liiallinen kulutus on rajoitettava ei ainoastaan työpäivän lyhyyteen vaan alimpaan palkkaankin nähden. Kysymys on siis vain siitä, tarvitaanko tätä rajoitusta muissa kuin kuntain ja valtion töissä. Minun mielestäni on päivän selvää, että velvollisuutemme on toimia koko työväestön hyväksi, eikä ainoastaan sen pienen prosentin hyväksi, joka työskentelee kuntain ja valtion töissä. Olkoon, että asia toteutuisi nopeammin, jos vaatimusta koetettaisiin toteuttaa ainoastaan kuntain ja valtion töissä, mutta voihan kokous periaatteena lausua, ettei ainoastaan kuntain ja valtion, vaan yksityistenkin töissä olevain työntekijäin tilaa on parannettava myös alimman palkan määräyksellä.

Räätäli lillnix piti mietintöä ansiollisena ja täysin kelvollisena sekä kannatti sitä.

Opettaja Karvonen selitti, että hän ei vastusta periaatetta, mutta vaatii, että se on ensin selitettävä. Kysymys on niin laajaperäinen, että jos se täällä näin yht'äkkiä ratkaistaan, niin se synnyttää naurua. Minimipalkan määräystä ei voi ulottaa muualle kuin kuntain ja valtion töihin.

Maisteri Groundstroem huomautti, että kun ehdotus on aiottu toteutettavaksi lainsäädännön kautta, niin se on laadittava sellaiseen muotoon, että sen voi toteuttaa. Valiokunnan ehdotus alimman palkan määräämisestä yksityistenkin töissä on mahdoton, ja mahdottomain pyyteitten vaatiminen tekee asianomaiset naurunalaisiksi.

Työmies Vatanen puolusti valiokunnan ehdotusta sen nojalla, että ellei yksityisenkin töihin vaadita samoja määräyksiä, kuin valtion ja kunnan, niin nämä luiskauttavat työnsä yksityisille, joten vaatimuksesta ei ole mitään hyötyä.

Muurari Forss: Valiokunnan oli asetettava päämäärä, johon pyritään. Sitä ei ollut hra Karvosen alustuksessa. Sentähden valiokunta ehdotteli työpäivän pituuden 8-tuntiseksi. — Maisteri Groundstroem on täällä sanonut, että valiokunnan esittämät vaatimukset ovat kohtuuttomia, mutta me työmiehet, joita asia suorastaan koskee, emme pidä niitä kohtuuttomina.

Opettaja Karvonen oikaisi äskeistä ehdotustaan siten, että hän ehdotteli valiokunnan ensimäisen ponnen sijaan alustuksensa ensimäisen ponnen. Hän ei ollut tahtonut mennä määräämään työpäivän pituutta, kun Suomen työväen vaatimus tässä suhteessa ei ollut hänelle selvillä, eikä hän näinollen voinut varmaan ehdottaa 8- eikä 10-tuntista pisintä työpäivää. — Kysymykset, jotka nyt ovat yhdistetyt, olisivat puhujan mielestä käsiteltävät erikseen, sillä hän ei voi koskaan suostua siihen, että palkka yleisistä töistä poljettaisiin yhtä alhaiseksi, kuin se yksityisten töissä asianhaarain pakosta usein on. Sen tähden olisi tämä asia esitettävä hyvin valmistettuna ensi edustajakokouksen ratkaistavaksi.

Maalari Vesterlund kannatti valiokunnan ehdotusta. Täällä on työväestön oikea eduskunta niin kauan kuin työväestöllä ei ole äänioikeutta. Meidän tulee täällä näyttää että tahdomme kohtuullista lakia, tulee näyttää työväestölle, että työväenliikkeeseen liittyneinä heidän asemansa voi parantua. Voisi luulla, että 8-tuntinen työpäivä on liikaa teollisuuden kehitykseen nähden, mutta tvöantajat pitävät kyllä huolta siitä, etteivät vaatimuksemme heti toteudu, ja että työ käy sitä nopeammin, kuta lyhempi työpäivä. Alin palkka on myös määrättävä, jotta meillä olisi selvä pyrintöjemme päämäärä.

Kivenhakkaaja Pulkkinen: Alimman palkan määrääminen yksityisten töissä, niin toivottava kuin se onkin, on mahdoton. Työn ostajan ja työn myyjän väli on sama kuin kauppamiehen. Ei kukaan sivullinen voi kauppamiehenkään tavarain hintoja mennä määräilemään.

Faktori Salminen kehotti kokousta lausumaan sen mielipiteen, että ammattiyhdistysten itsensä olisi määrättävä alin palkka. Alin palkka estää liikakilpailua, eikä sen määrääminen ole mahdotonta, kun sen käytännöllinen toimeenpano jää ammattiyhdistyksille.

Taloudenhoitaja Lähde kannatti hra Salmista ja yhtyi hra Karvosen ehdotukseen.

Sorvari Tiuppa tahtoi ohjelmaan suoran vaatimuksen 8-tuntisesta työpäivästä ilman mitään väliehtoja.

Savenvalaja Enqvist kiitti valiokuntaa, että se on ottanut huomioonsa alimman palkan määräämisen yksityistenkin töissä, ja huomautti, että työväki on useiden lakkojen kautta näyttänyt pitävänsä tätä kysymystä erittäin tärkeänä. Naurajista ei tarvitse välittää, sillä oikeus on meidän puolellamme.

Tohtori af Ursin huomautti maisteri Groundstroemin naurun pelon johdosta, että esim. niin vakavassa aikakauskirjassa kuin Jahrbücher für Nationalekonomie ja Vienien yliopiston opettajan Schwiedlandin eräässä teoksessa puhutaan lievimmin sanoen hyvin totisesti siitä, että tämä asia on Australiassa saatu toteutetuksi.

Kun keskustelu oli nyt loppunut, ruvettiin äänestämään. Ensin äänestettiin valiokunnan 1:si ponnen ja opettaja Karvosen ehdotuksen välillä. Edellistä kannatti 50 ja jälkimäistä 11 ääntä. Valiokunnan 2:n, 3:s ja 4:s ponsi hyväksyttiin sellaisina ja niiden lisäksi opettaja Karvosen alustuksen 4:s ponsi.

1:o) Pisin sallittu (maksimaali) työpäivä ja kullakin paikkakunnalla elintarpeisiin rittävä alin (minimi) työpalkka on laissa määrättävä ei ainoastaan kuntain ja valtion, vaan kaikissa yksityistenkin teettämissä töissä.

2:o) Työpäivän pituus on määrättävä 8 tunniksi niissä ammateissa, missä eivät epäterveelliset olosuhteet vaadi sitä lyhemmäksi. Kuitenkin jos asiain käsittelyssä välttämättömäksi näkyy, voidaan väliaikaisesti tyytyä kymmentuntiseenkin työpäivään; olettaen, että lakimääräykset alaikäisten työajasta ovat oikeassa suhteessa käytännössä olevaan täysi-ikäisten työaikaan.

3:o) Pyhä- ja ylityötä on sallittava ainoastaan silloin, kun työn teknillinen laatu tahi muut todistettavasti voittamattomat asianhaarat välttämättömästi sitä vaativat ja silloinkin vähintäänkin 50 % palkankorotuksella.

4:o) Kuntien ja valtion on mikäli mahdollista teetettävä töitään itse suoranaisesti.

5:o) Työväen puoluehallinto pitää huolta siitä, että sekä edustajakokouksen että meillä toimivien ammattiliittojen toivomukset tästä asiasta tulevat lainlaadinnassa käsittelyn alaisiksi ja päätetyiksi.

4. Työläisnaiskysymys.

Miten työläisnaiset saataisiin liittymään työväenasianmukaiseen yhteistoimintaan taloudellisen sekä yhteiskunnallisen asemansa parantamiseksi?

Kysymyksen oli Helsingin työväenyhdistyksen naisosasto alustanut seuraavaan tapaan:

Kirvesmies Haikarainen, jonka mielestä ainoa keino tässä suhteessa on, että sellaiset työväenyhdistykset, joissa ei naisosastoja viedä ole, valitsevat miehiä kokoamaan naisia yhdistykseen, pitämään heille esitelmiä ja hankkimaan heille kirjallisuutta, sekä muodostamaan sitte naisyhdistyksen, jonka huolena on asian ajaminen eteenpäin.

Neiti Ahlstedt yhtyi naisosaston alustuksiin. Keinoja ei ole muita, kuin edellisen puhujan ehdottamat ja alustuksessa mainitut. Kaikkien järjestäyneiden työmiesten olisi pidettävä työläisnaisten liittymistä yhtä tärkeänä kuin omaansakin. Työläisnaiset olisivat saatavat käsittämään, että heidän asemansa on sama kuin miespuolisten työläisten asema. Heistä olisi saatava poistutuksi se harhaluulo, joka monessa työläisnaisryhmässä vielä on vallalla, että he eivät ole jonkinlaisena väliasteena yläluokan ja työväestön välillä, vaan että he kuuluvat jälkimäisiin ja että heidän tulee liittyä siihen ja sen pyrinnöihin, jos tahtovat asemaansa parantaa.

Toimittaja Tainio huomautti useista epäjohdonmukaisuuksista ja onnistumattomista kohdista alustuksessa. Siellä sanotaan, että äänioikeus on vähemmän tärkeä, kuin se, onko naisilla leipää, terveellinen asunto ja ravinto y. m. Ääniokeus on kumminkin kaikkein tärkein, sillä jos naisilla olisi äänioikeus, niin heillä olisi myöskin leipää ja terveelliset asunnot. Paras keino parantaa asemaansa on se, että naiset ryhtyvät innolla ajamaan äänioikeusasiaa. — Ristiriidassa edellisen kanssa on se alustuksessa myöhemmin lausuttu väitös, että kuiva jokapäiväinen leipäpolitiikka ei voi innostuttaa naisia. Minulla on naisista parempi ajatus, kuin naisilla itsellään. Minä luulen, että he voivat innostua muuhunkin kuin sellaiseen, mikä tyydyttää ainoastaan tunteita. Alustuksen ponnet ovat myöskin puutteellisia. Ensimäinen ponsi on aiheeton, sillä työmiehet tunnustavat naisten pyrinnöt asemansa parantamisessa oikeutetuiksi sekä naiset yhdenarvoisiksi itsensä kanssa. Toisessa ponnessa ehdotetaan työväenkysymystä ja naisasiaa yhdistettäväksi. Vaan niiden yhdistämistä ei tarvitse vaatia, sillä työläisnaisten aseman parantaminen kuuluu itsestään niihin suuriin yhteiskunnallisiin parannusvaatimnksiin, joita työväenyhdistykset esittävät. Näiden ponsien sijaan olisi ensi ponneksi aseteltava: »Työväon puolueohjelmaan on myös oteltava vaatimus naisten täydellisestä tasa-arvoisuudosta miesten kanssa». Neljännessä ponnessa ehdotetaan naisille toimitettavaksi työväenasiaa käsittelevää kaunokirjallista lukemista, mutta minä tiedän, että naisten keskuudessa kyllä ostetaan vakavampaakin työväenasiaa valaisevaa kirjallisuutta. Kaksi viimeistä alustuksen pontta ovat hyvät.

Leipuri Miettinen yhtyi alustuksen ponsiin. Työläisnaisten aseman parantamista olisi alettava poistamalla pahan juuret ja heidän kasvatuksensa jo olisi saatava toisenlaiseksi.

Välskäri Kattelus arveli, että vika ei ole siinä, ettei olisi naisia, vaan siinä, etteivät naiset ota osaa kokouksiin. Naisyhdistysten naisten olisi itse innolla ajettava asiaansa kokouksissa ja kehotettava siihen tovereitansakin. Syynä tässä vallitsevaan velttouteen on se, että yhdistysten kokoukset ovat sunnuntaisin keskipäivällä, jolloin naiset eivät voi ottaa niihin osaa. Kokousaika olisi muutettava ja valittava kiertäviä kokoukseen kutsujia, jotka kulkevat talosta taloon. Jos ei naisia olisi tähän toimeen saatavissa, niin valittakoon miehiä. Kun naiset ensin saadaan kokouksiin, on heitä kaikin tavoin koetettava saada ottamaan osaa keskusteluihin.

Työmies J. V. Hermansson: Kaikkialla maassamme, niissä on työväenyhdistyksiä, on myös perustettava naisosastoja näiden yhteyteen. Halpahintaisilla lentokirjasilla on naisia koeteltava saada hereille, ymmärtämään velvollisuutensa yhteiskunnassa. Tätä varten oli myöskin harjoitettava kovaa agitatsioonia kaikissa huvitilaisuuksissa sekä muualla, missä naisia on koossa. Miesten on alussa autettava naisia. Kun he kerran ovat hereillä, niin heistä voi tulla innokkaampia asiansa valvojia, kuin miehistä konsanaan.

Opettaja Reino arveli parhaaksi vastaukseksi keskustelunalaiseen kysymykseen sen, että miehet lähestyvät naisia eivätkä odota, että naiset tulevat yhdistyksiin. Yhdistyksissä jo oleville naisille on annettava toimia, jotta he siellä viihtyisivät.

Taloudenhoitaja K. Sjöblom: Paraiten vaikuttaa agiteeraus silloin, kun etupäässä terotetaan mieliin naisten taloudellisen aseman huonoutta ja osotetaan siihen parannuskeinoja.

Suutari Soininen: Ei sovi kummastella, että naiset ovat yhdistysrientoihin nähden takapajulla. Palkka on pieni, eivätkä he voi suorittaa jäsenmaksuja. Agiteeraus on kohdistettava heidän palkkoihinsa, kuten edell. puhuja mainitsi, ja miesten on heitä autettava.

Muurari Forss: Syy naisten velttouteen tässä suhteessa on etsittävä miehistä. Heidän on puuhattava naisosastoja, otettava naiset mukaan yleisiin kokouksiin ja hankittava niihin hauskasisältöisiä esitelmiä. Ponsiin olisi lisättävä yhdeksi keinoksi yleisten naiskokousten pitäminen.

Neiti Roine ei luullut naisia varten tarvittavan puuhata kaunokirjallisuutta, vaan muuta helppotajuisia työväenasiaa käsittelevää kirjallisuutta. Yhtyi hra Tainion lausuntoon alustuksen ponsiin nähden.

Työmies Hyyryläinen hyväksyi alustuksen ponnet. Ehdotti, että olisi kerättävä varoja, jolla saataisiin vakituinen naisagitaattori kiertämään ja vaikuttamaan naisten keskuudessa. Tyttöjä olisi vanhempain päästettävä sivistäviin huvitilaisuuksiin. Jokaisen valveutuneen työmiehen pitäisi hankkia kotiinsa työväenkirjallisuutta, ainakin »Työmies»-lehti, ja pidettävä kirjansa ja sanomalehtensä kaikkien perheen jäsenten luettavina. Kasvatuksen kautta kysymyksenalainen epäkohta paraite korjautuu, vaikka muutkin ehdotetut keinot ovat hyviä. Kykenevä agitaattori olisi pantava kiertämään.

Suutari Salin: Valitetaan naisten harrastuksen puutetta taloudellisen ja yhteiskunnallisen asemansa parantamiseksi. Tämän harrastuksen puutteen syynä on se, että naisia on yleensä miesten kesken pidetty vähemmän kykenevinä käsittämään valtiollisia asioita. Se on ollut suurena esteenä naisten lukuisammalle osanotolle työväenyhdistysten toimiin. Vielä nytkin monet työväenmiehet, jopa naisten kanssa seurustelevat »kavaljeeritkin» arvelevat, että naisille ei kannata puhua poliitillisista kysymyksistä. Tämän ennakkoluulon täytyy poistua miesten keskuudesta. Naisille on tehtävä selkoa ajamistamme kysymyksistä ja naiset itse on saatava parantamaan palkkaetujansa ja lyhentämään työpäiväänsä kaikilla mahdollisilla aloilla. Kun naiset näihin puuhiin ryhtyy, niin se tuo miehetkin mukanaan. Naisilla onkin suurempi syy ryhtyä näihin parannuspuuhiin kuin miehillä, sillä naisten palkka on usein puolta pienempi kuin miesten ja työaika tavattoman pitkä, monesti pyöreitä vuorokausia. Näihin pyrinnöihin naiset voivat paraite ryhtyä siten, että liittyvät työväenyhdistyksiin. Miesten on heitä kohotettava niin, että he käsittävät tämän liittymisen tärkeyden.

Evästyskeskustelu loppui tähän ja kysymys lähetettiin asianomaiseen valiokuntaan.

Työläisnaisten liittämiseksi yhteistoimintaan miespuolisen köyhälistön kanssa asemansa parantamiseksi ja epäkohtain poistamiseksi, epäkohtain, joitten juuret ovat syvällä nykyisen yhteiskuntajärjestelmän perusteissa, on mielestämme välttämätöntä, että työväenliikkeen edistämisessä kiinnitettäisiin entistä enemmän huomiota naisten ala-arvoiseen asemaan yhteiskunnallisiin oikeuksiin nähden, asemaan, joka ei ole sopusoinnussa työväenaatteen ytimen, tasa-arvoisuuden kanssa eikä enää tyydytä toistenkaan kansaluokkien oikeudentuntoa.

Yhteistoiminnan herättämiseksi työläisnaisten keskuudessa ei valiokunnan mielestä voida keksiä mitään parempia keinoja, kuin ponteva ja vilkas agitatsiooni, järjestetty samalla tavalla, kuin yleensäkin työväenasiassa, keskustelukokousten, kirjallisuuden, naisosastojen perustamisen y. m. s. keinojen avulla. Mutta huomioon on otettava, että meidän työläisnaisyhdistyksemme ovat vielä siksi heikkoja, etteivät ne yksinään jaksa hoitaa niin raskasta tehtävää, jolleivät työväenyhdistykset ja ammattiosastot niitä tehokkaasti avusta.

Lopuksi lienee tärkeänä syynä naisten välinpitämättömyyteen oman asiansa suhteen heidän kurja taloudellinen asemansa. Rasittavan pitkä työpäivä myöskin suuresti estää naisten osanottoa kokouksiin, luennoitiin, kursseihin ja yhdistyselämään kokonaisuudessaan.

Edellä olevan perusteella kehottaa kysymystä harkitsemaan asetettu valiokunta kokousta hyväksymään seuraavat ponnet:

1:o. Työväen puolueohjelmaan on otettava myöskin vaatimus naisten täydellisestä tasapainoisuudesta miesten kanssa.

2:o. Harrastuksen herättämiseksi yhteistoimintaan työläisnaisten keskuudessa on ryhdyttävä innokkaaseen agitatsiooniin, josta työväenpuoluehallinto pitää huolta yhdistysten ja osastojen välityksellä keskustelukokousten, kirjallisuuden y. m. s. keinojen avulla.

3:o. Työväenpuolueeseen kuuluvien yhdistysten ja osastojen velvollisuutena olkoon kaikin voimin tukea ja kannattaa naisten työpalkan korotus- ja työpäivän lyhennysvaatimuksia.

4:o. Erityisiä ammattiosastoja olisi perustettava työväenyhdistyksiin naistyöntekijöitä varten.

5:.o Työläisnaisten harkitsemis- ja käsityskyvyn kehittämiseksi ja itseluottamuksen kasvattamiseksi olisi suotavaa, että naisia käytettäisiin, mikäli mahdollista, työväenyhdistysten luottamustoimiin.

Ida Ahlstedt. (puheenjohtaja).
M. Tuominen.
Aino Roine.
A. Ryynänen.
Aappo Kärmekangas.
Taavi Tainio. (sihteeri).

Valiokunnan mietintö hyväksyttiin kokouksen päätökseksi sellaisenaan ilman keskustelua.

5. Elinkeinolain muutokset.

Kysymystä käsiteltäessä johti kokousta sen varapuheenjohtaja kirjapainonomistaja J. V. Hellberg.

Räätäli Markkanen, joka ehdotteli, että alustajan ponnet hyväksyttäisiin keskustelutta valiokuntaan lähetettäviksi.

Kirjapainaja Wainio yhtyi pääasiassa pohjustukseen, mutta ehdotti valiokunnalle, että se muuttaisi alustajan kolmannen ponnen, jossa työnantajain ja -tekijäin yhteisiä yhdistyksiä sanotaan sopimattomaksi, siten että työntekijätkin kuuluisivat tehdas- ja käsityöläisyhdistyksiin yhdessä työnantajain kanssa. Tällaisessa yhteistyössä mielipiteet selvenevät molemmin puolin. Sen ohella voisi työntekijöillä yksikseen olla omat yhdistyksensä. Alustajan viidettä pontta ei puhuja myöskään voinut hyväksyä, koska esim. työnantajaa kohdannut työnpuute ei sen mukaan olisi pätevä syy työntekijän erottamiseen.

Kirvesmies Haikarainen sanoi, että ainakin Helsingissä on tultu siihen kokemukseen, että työmiehet ja työnantajat eivät sovi toimimaan yhdessä. Käsityöläis- ja tehdasyhdistyksiin liittyminen on työmiehille mahdotonta jo niiden suurien maksujen vuoksi, joita näissä yhdistyksissä vaaditaan.

Suutari Soininen hyväksyi alustajan 3:n ponnen sellaisenaan. Jos työnantajat ja -tekijät koettaisivatkin toimia yhdessä, niin on kaikki edistyminen silloin mahdotonta.

Savenvalaja Enqvist yhtyi alustajaan, koska kokemus on kaikkialla osottanut, että työnantajat ja -tekijät eivät sovi samoihin yhdistyksiin.

Puuseppä Hoikka hyväksyi alustajan ponnet. Kuitenkin olisi tärkeää, että 15 vuoden ikä, joka on asetettu nuoren henkilön ikärajaksi teollisuuslaitoksissa ja verstaissa, olisi alennettava 14 vuodeksi. Teollisuuslaitoksissa ja verstaissa on usein tämän ikäisille hyvin sopivaa työtä, mutta nyt heitä ei sentakia sinne oteta. Kun vähävarainen perheenisä ei voi heitä elättää, täytyy heidän kaikissa tapauksissa etsiä ansiota ja joutuvat esim. tiilen kantoon, joka on paljoa turmiollisempaa, kuin teollisuustyö. Puhuja ei sanonut tietävänsä, onko tiilenkanto saman lain alainen kuin teollisuuslaitokset, mutta niin ainakin pitäisi olla.

Työmies Hyyryläinen ei missään tapauksessa suostu alentamaan ikärajaa. Se olisi pikemmin kohotettava 16 vuoteen. Parempi on työskennellä ulkoilmassa kuin tehtaan pölyssä, vaikka työ edellisessä olisikin raskaampaa. Yhtyi muuten alustajaan.

Räätäli Lillnix hyväksyi alustajan ponnet. Moitti nykyistä oppilasjärjestelmää, kun oppipoikia pidetään aina samassa työssä. Mestari kyllä sillä tavalla ansaitsee, mutta oppilaat eivät kehity. Mestarin olisi pidettävä huolta oppipoikain vaatteista, sillä nyt he saavat vaatteissa pysyäkseen tehdä tinkityölä yöllä ja siten heidän terveytensä ja heidän ruumiinsa vastustusvoima heikentyy jo nuorena.

Tehtaalainen A. Hermansson tiesi omasta kokemuksestaan, että nuoria henkilöitä käytetään tehtaassa väärin, eikä kukaan käännä päätänsäkään tämän johdosta. Ikärajaa ei siis saa alentaa, mutta ei myöskään ylentää 16 vuodeksi, koska lapset työttöminä näin kauan ollen oppivat kaikenlaista huonoa.

Tohtori af Ursin huomautti, ettei hän ole alustusta tehdessään tahtonut korottaa tehdaslaitoksiin pääsemiseksi vaadittua ikärajaa yli 12 vuoden, sillä todellisuus murtaisi sellaiset säännökset. Ikäraja riippuu olevista oloista. Kaupunkien kansakouluissa käydään tavallisesti ennen 12 ikävuotta, ja jos oppilaaksi pääsisi vasta myöhemmin, niin syntyisi vaarallisia väliaikoja, jotka johtaisivat rentustelemiseen. Tästä seuraa myöskin, että nuoren henkilön ikäraja on pysytettävä 15 vuodessa, eikä siis myönnettävä enemmän työaikaa 12–15-vuotisille, kuin mitä nykyään laissa on määrätty. Jos koulunkäyntiaika jatkuu yli 12 vuoden, niin silloin voi ikärajaa vaaratta korottaa.

Suutari Soininen luuli, että hra Hermanssonin esittämät epäkohdat eivät ole harvinaisia, vaan hyvinkin yleisiä. Elinkeinolakiin olisi sentähden tehtävä lisäys, että tehtaassa pitäisi olla työmiesten valitsemia vanhimpia, jotka valvoisivat, että lain määräyksiä alaikäisien suhteen noudatettaisiin.

Pöytäkirja Elinkeinolain muutoksia koskevan kysymyksen valiokunnan kokouksesta.

Läsnä kaikki valitut: E. Wainio, Kuopio. J. Mänttä, Vaasa. J. V. Soininen, Helsinki. J. Puolakka, Viipuri. Albin Partti, Helsinki. A. Markkanen, Kotka ja J. H. Jokinen, Turku.

Ryhdyttyä sitten varsinaiseen asiaan, pohjustajan, t:ri N. R. af Ursinin alustuksen ponsien tarkastukseen katsottiin ne kokonaisuudessaan työväen toivomuksia vastaaviksi sekä asiallisesti perustelluiksi. Ainoastaan ponnen kolmannesta kohdasta syntyi erimielisyyttä, hra Wainio kun ei luullut viisaaksi kokonaan sulkea työväkeä tilaisuudesta jolloinkin voida ottaa osaa työnantajainkin kanssa yhteisiin neuvotteluihin ja varsinkin estää siltä tilaisuutta antaa jonkunverran virallisia lausuntoja työväkeä koskevissa asioissa. Kun mitään yhteyttä työnantajain ja työntekijäin välille missään muodossa ei tahdottu, vaan täysin kannatettiin ehdotusta työväenlausuntojon hankkimisesta, yhdyttiin yksimielisesti lisäämään ponteen, suuremman merkityksen vuoksi, vaatimus työväen lausuntojen tarpeellisuudesta, jota pohjustajakin on maininnut.

Turussa 18 p. Heinäkuuta 1899.
A. Markkanen.
Albin Partti.
J. H. Jokinen.
J. W. Soininen.
J. Puolakka.
J. Mänttä. Emil Wainio.

Suutari Salin ehdotti, että alustajan tarkasti harkitut ja asialliset ponnet hyväksyttäisiin sellaisinaan valiokunnan ehdottamalla lisäyksellä.

Toimittaja Mäkelä: Jo evästyskeskustelussa ilmeni yleisenä mielipiteenä, että oppilasten ikäraja olisi korotettava. Lapset eivät koskaan ole 12 vuotisina kansakoulun läpikäyneitä maalla, josta oppipoikia tulee paljon. Siellä kansakoulusta päästään noin 14 vuoden vanhana, joten ikäraja olisi määrättävä 14 tai 15 vuodeksi.

Maisteri Groundstroem oli alustajan ja valiokunnan kanssa eri mieltä työnantajain ja työntekijäin yhteisistä yhdistyksistä. On paljon yhteisiä asioita, joista voitaisiin hyvällä suoriutua yhteisten keskustelujen kautta. Jos on mahdollista saada elinkeinotukiin sellaisia muutoksia, että yhdistysten toiminta tulisi lakipykälillä turvatuksi, niin olisi paljon voitettu, sillä nykyisissä oloissa ei tiedä, kuinka kauan itsenäiset työväenyhdistykset voivat toimia. Valtion asettama elinkeinolakivaliokuntakin ehdottaa samaa. Alustuskin on kysymyksenalaisessa suhteessa ristiriitainen. Siellä sanotaan, että työnantajat ja -tekijät eivät voi olla yhteisissä yhdistyksissä, mutta otaksutaan toisessa paikassa, että sovintolautakunnissa ne voivat. Kuinka he silloin voivat, elleivät he ole yhteisissä yhdistyksissä harjaantuneet toimimaan yhdessä? Alustajan kolmas ponsi olisi sentähden muutettava yhteisten yhdistysten eduksi. — Elinkeinolakiin olisi myös koetettava saada sellainen muutos, että työväenedustajillekin annettaisiin oikeus lausua ajatuksensa elinkeinolain muutoksista.

Räätäli Markkanen kertoi kokemuksiansa siitä, että työantajat ja -tekijät eivät sovi yhteisissä yhdistyksissä työskentelemään. Työnantajat eivät tunne työväenasiaa. Jos työväki rupeaa omaa asiaansa ajamaan, niin he erkanevat, tai jos he ovat enemmistönä, niin yhdistys on mahdoton. Puhuja ei hyväksy missään tapauksessa yhteisiä yhdistyksiä edellisen puhujan esittämässä muodossa, vaan jos sellaisia laaditaan, täytyisi niiden olla erillään, toisen haaraosastona toisessa.

Kirjapainaja Wainio uudisti evästyskeskustelussa tekemänsä esityksen yhteisistä yhdistyksistä. Valiokunnassa puhuja oli koettanut ajaa lävitse sitä, että työntekijäin yhdistykset olisivat haaraosastoina työnantajain yhdistyksissä. Ikärajan suhteen oli samalla kannalla kuin tri af Ursin evästyskeskustelussa.

Toimittaja Hamstrom kummasteli, että työväki pelkää lähestyä työnantajaa, joka usein on alkuperäisesti työntekijä. Tämä on vahingoksi työväenasialle, sillä moni tärkeä kysymys selviäisi näiden yhteisten yhdistysten kautta.

Suutari Nyman yhtyi hra Mäkelän esitykseen ikärajasta, sillä kun tehtaisiin saa ottaa jo 12 vuotiaita, niin paljon nuorukaisia tulee rääkätyksi.

Puuseppä Hoikka: Oulussa työnantajat eivät yleensä ole ottaneet osaa ammattiyhdistyksiin, ja mikäli työnantajat ovat koettaneet ottaa osaa yhteisiin kokouksiin työntekijäin kanssa, ei niistä yleensä ole ollut hyviä tuloksia. Mutta keväällä siellä asetettiin yhteinen komitea, josta ei paljon toivottu. Tulokset ovat kuitenkin olleet odottamattoman hyviä, jonka vuoksi puhuja kannatti tällaisia yhteisiä lautakuntia.

Työmies Partti: Hra Hamströmin syytös siitä, että työntekijät muka pelkäävät lähestyä työantajia, on aiheeton. Helsingissä on yhteisiä yhdistyksiä koetettu, mutta juuri työnantajat ovat ne jättäneet, eivätkä ole aikoneet koskaan avata niiden ovea. Kokemuksen nojalla voi sanoa, että ne ainakin Helsingissä ovat mahdottomia.

Tohtori af Ursin: Ikärajan suhteen olen vieläkin samalla kannalla kuin remissikeskustelussa. Se tosin on korkeampi muualla; mutta se on korkea siitä syystä, että kouluraja on korkeampi. Minulla ei olisi mitään sen ylentämistä vastaan 14 tai 15 vuodeksi, ellei maamme köyhyys vaatisi, että lapset ovat varemmin työhön saatettavat.

Täällä on käsitetty alustustani väärin. Olen ehdottanut, että sovintolautakuntia on asetettava tilapäisesti (katso alustus siv. 18), jos molemmat puolueet sitä vaativat, mutta heitä ei saa virallisesti pakottaa alistumaan niiden alle. Kolmannessa ponnessa on pääasiana, että asetettaisiin pysyväisiä sovinto-oikeuksia käsittelemään niitä riitoja, jotka johtuvat lakien erilaisesta tulkitsemisesta. Sellaisia ovat Saksan »Gewerbegericht'it» ja Ranskan »Conseils de prud'hommes». Ne käsittelevät pieniä asioita, oikeuskulujen välttämiseksi, ja se on toista, kuin suuret, pysyvät sovintolautakunnat, jotka käsittelevät työväen elinkysymyksiä. Sellaisia en puolusta, varsinkin jos niillä on ratkaiseva valta.

Maalari Sihvonen: Lyhennettäköön alaikäisten työaika vaikkapa puoleksi täysi-ikäisien työajasta, mutta annettakoon ikärajan olla alhaalla. Vahingollista on, ettei lapsia voida heti koulunkäynnin päätyttyä panna työhön, sillä jos ne saavat olla joutilaina, niin ne joutuvat turmioon. Kolmannen ponnen suhteen puhuja oli sitä mieltä, ettei työnantajia ja -tekijöitä voi pakottaa yhteen silloin, kun työntekijäin etu on kysymyksessä. Muulloin olisi kyllä hyvä olla yhdessä.

Työmies Vatanen: Niin kauniilta kuin työnantajain ja -tekijäin yhdistyminen kuuluukin, on sillä nurjat puolensakin. Työväestö ei ole meillä vielä niin itsenäistä, että se työnantajainsa läsnäollessa uskaltaisi peittelemättä tuoda esiin mielipiteensä. Helsingissä on kyllä pyydetty työnantajia saapumaan työntekijäin kokouksiin, mutta he eivät ole ynseydessään kallistaneet korviansa näille pyynnöille. Ikärajan suhteen yhtyi hra Mäkelään täydellisesti.

Savenvalaja Enqvist: Tampereellakin on pyydetty työnantajia saapumaan yleisiin kokouksiin, kun on ollut kysymyksessä esim. pikkuteollisuuden turvaaminen suurteollisuutta vastaan. Pari kolme heitä on korkeintaan saapunut. Työnantajain ja -tekijäin pyrinnöt ovat ihan vastakkaisia. Virallisia yhteisiä yhdistyksiä on vastustettava. Tilapäisiä sovinlolautakuntia ehkä voisi olla. Yhtyi alustajaan.

Sorvari Tiuppa oli tullut samaan kokemukseen yhteisistä yhdistyksistä kuin edellinen puhuja. Syvemmät epäkohdat jäävät tällaisissa yhdistyksissä koskematta. Yhtyi tri af Ursinin ponsiin.

Työmies Lehtinen yhtyi tri af Ursiniin. Huomautti, että Kotkassakin on kokemus osottanut yhteiset yhdistykset mahdottomiksi, välit ovat siksi kireät. Työmiehiäkin koetetaan poukotuksella estää liittymästä yhdistyksiin. Kannatti tilapäistä sovintolautakuntia.

Kirvesmies Haikarainen yhtyi alustajaan. Ikäraja ei saisi häiritä kansakoulun käyntiä. — Käsityöläis- ja tehdasyhdistysten maksut ovat työmiehille liian kalliit, eikä niihin työmiehet muutenkaan mene, vaikka työväenyhdistykset lakkautettaisiinkin. He pitävät kukouksiaan metsissä ennenkuin sellaisissa yhdistyksissä.

Suutari Mäkelin tahtoi ikärajan korottamista ehdottomasti 15 vuoteen. Koulun ulottaminen 6 vuotiaana ei ole lapselle edullista. Työväestön edustajain kokouksessa kai jos missään olisi lasten työtä vastustettava, sillä työnantajat kyllä mielellään käyttävät nuoria työvoimia niiden halpuuden tähden.

Kun päätöskeskustelu nyt oli lopussa, ryhdyttiin äänestyksiin. Ensin äänestettiin siitä, onko ikäraja pysytettävä 12 vuotena, vai onko se korotettava 14 tai 15 vuodeksi, kuten hra Mäkelä oli ehdottanut. Edellistä kannatti 14 ja jälkimäistä 36 ääntä. Sitte äänestettiin, onko ikäraja korotettava 14 vai 15 vuodeksi, jolloin edellinen ehdotus sai 26 ja jälkimäinen 15 ääntä. Äänestettäessä alustajan 3:n ponnen sellaisena ja komitean muutosehdotuksen välillä voitti viimeksimainittu 29 äänellä 8 vastaan. Lopuksi äänestettiin siitä, onko laissa määrättävä yhteisiä työnantajain ja -tekijäin yhdistyksiä, kuten hra Groundstroem oli ehdottanut, vai eikö. Edellistä ehdotusta kannatti 7 ja jälkimäisiä 18 ääntä. Alustajan 3:sta ponnesta päätettiin alustajan ehdotuksesta poistaa sana »varsinkin». Muuten valiokunnan ehdotus hyväksyttiin.

1) että elinkeinovapaus edelleenkin yllä pidetään, koska se on varsinaiselle työväelle suureksi eduksi.

2) että koska mestarien ja tehtaan isäntien tarjoama opetus tavallisissa verstaissa ja tehtaissa on sangen vaillinainen, täytyy oppilaitten opetus järjestää siten, että käytännöllinen opetus vähitellen (ensin suuremmissa kaupungeissa ja tärkeimmissä ammateissa) siirtyy n. s. oppityöpajoihin (»Lehrwerkstätte»). Tietopuolinen opetus annetaan edelleenkin nykyisissä käsityökouluissa, edellyttäen täsmälleen korkeamman kansakoulun oppimäärää. Kumpikin opetus on ollut pakollinen ja kolmivuotinen; työnantajien täytyy oppilaan työajasta tähän tarkoitukseen luovuttaa tarpeellinen aika (2–3 tuntia joka arkipäivän aamupuolella). Opetuksen säännöllisyyttä valvoo sopivalla tavalla asianomainen ammattitarkastaja ynnä työnantajista ja työntekijöistä tasapuolisesti kokoonpantu neuvoskunta, jotka myös pitävät tarkasti silmällä verstaissa ja tehtaissa vielä toistaiseksi annettavaa, yksijakoisemmaksi ja täydellisemmäksi määrättävää opetusta.

3) että yhteiset työnantajain ja työntekijäin yhdistykset ovat sopimattomat, vaan olisi työväkeä koskevissa asioissa paikkakunnallisten työväen- ja ammattiyhdistysten mieltä kuultava, ja että voimassa olevien lakien tulkitsemisesta syntyinen riitojen ratkaisemiseksi pysyviä sovinto-oikeuksia on asetettava ja 26 § nykyisestä elinkeinolaista poistettava.

4) että jokainen työnantaja, jolla on palkattuja työntekijöitä, on velvollinen laatimaan kumpaakin puolta yhtä sitovia ohjesääntöjä, joihin on pakollisesti otettava määräykset työn alkamisesta ja lopettamisesta ynnä ruokatunneista, palkanmaksutavasta (kerran viikossa), työsopimuksen lakkaamisesta, kaikista rangaistuksista ja sakoista (korkeintaan ¹⁄₅ päiväpalkasta), jotka voivat kysymykseen tulla ja joista luettelo on pidettävä, sekä näiden käyttämisestä (kaikki liikkeen työväestön hyväksi) sekä että, ennen kuin ohjesäännöt saavat laillisen voiman, on liikkeen kaikkien täysikasvuisten työntekijäin mieltä kysyttävä työantajan ehdotuksesta, mikä ehdotus ynnä työntekijäin oikeaksi todistettu lausunto ovat lähetettävät teollisuushallitukselle ohjesäännöiksi lopullisesti muodostettavaksi ja vahvistettaviksi.

5) että työstä erottaminen ei saa tapahtua muista syistä kuin niistä, jotka ovat laissa ja ohjesäännöissä mainitut.

6) että työsopimus on tehtävä kirjallisesti ja ylössanomisen suhteen laissa määrättävä täysin yhtäläiseksi työnantajalle ja työntekijälle.

7) että nykyisen elinkeinolain säännös erotodistuksista täysi-ikäisten työntekijäin suhteen on muutettava saksalaisen lain mukaiseksi (Gewerbeordnung, § 113).

8) että ikäraja, joka vaaditaan teollisuuslaitoksiin ja verstaisiin pääsemiseksi, on korotettava neljäksitoista vuodeksi.

Toimittaja Hamström pani vastalauseensa sitä vastaan, että lakia tahdotaan sitoa niin, ettei jää tilaisuuttakaan erityisillä paikkakunnilla perustaa työnantajain ja -tekijäin välisiä yhteisiä yhdistyksiä, jos sitä tahdotaan tai paikkakunnalliset olot niin vaativat.

6. Vanhuudenvakuutus.

Toimittaja Hamström oli evästyskeskustelussa vallan toista mieltä kuin alustaja. Työmiehet eivät voi yleisesti käyttää hyväkseen henkivakuutusta; heidän taloudellinen asemansa on liian huono ja vakuutusmaksut liian korkeat. Meillä ovat virkamiehet oikeutetut saamaan täysinpalvelleina eläkkeen vanhuudenpäivien turvaamiseksi. Miksi sille työväestön vanhuudenvakuutus hylättäisiin? Norja, jossa ollaan pitkällä yleisen vakuutuksen alalla, kelpaa tässä meille esimerkiksi. Valiokunnan olisi hylättävä tri Ramsayn ehdottamat ponnet ja hyväksyttävä niiden sijaan

että yleinen koko maata käsittävä pakollinen vanhuudenvakuutus- tai eläkelaitos perustettaisiin, jota tulisi hoitamaan valtio sillä perusteella, että

jokainen 18 ikävuotta täyttänyt Suomen kansalainen tulisi vastaisen sovitun pakollisen verotuksen mukaan maksamaan vanhuudenvakuutusmaksun, sekä

Hatuntekijä K. V. Oksanen ei myöskään hyväksynyt tri Ramsayn alustusta, vaan yhtyi edellisen puhujan ehdottamiin ponsiin ja ehdotti sen lisäksi huomioonotettavaksi sellaiset säästöpankkien yhteyteen perustettavat eläkelaitokset, jommoisista tri af Ursin kertoo kirjasessaan »Työväenkysymyksiä I».^[1]

Räätäli Markkanen ei hyväksynyt tri Ramsayn eikä myöskään toimittaja Hamströmin ponsia, koska ei luullut mahdolliseksi saada yleistä pakollista vanhuuden vakuutusta aikaan hra Hamströmin ehdottamalla tavalla. Jos kaikilta 18 vuoden vanhoilta aletaan vaatia vakuutusmaksuja, niin suuri osa ei voi niitä suorittaa. Olot ovat niin kurjat, etteivät esim. köyhissä maalaisoloissa elävät työntekijät voi niitä maksaa. Heille on nykyisissäkin maksuissa tarpeeksi taakkaa. Ensin on saatava alin palkka lain kautta määrätyksi ja työväestön taloudellinen asema parannetuksi, ennenkuin se voi suorittaa pakollisia vakuutusmaksuja.

Suutari Salin: Kysymyksenalainen pohjustus tuntuu vakuutusagentin laatimalle. Ihmeellistä on, että työväestön vanhuudenvakuutus kehdataan tänne lähetetyssä alustuksessa esittää hyljättäväksi. Alustus tuntuu melkein tahalliselta ivalta. Ja alustajan perustelut ovat hyvin löyhäperäisiä. Hän asettuu sille kannalle, että pakollista vanhuudenvakuutusta on aivan mahdoton saada aikaan. Mutta ulkomailla se on valtion toimeenpanema, ja se voidaan meilläkin tehdä. Nykyistä tapaturmavakuutuslakia näytään käyttävän kylttinä, kun koetetaan uskottaa, että valtio on kaikki voitavansa tehnyt, ja saada typeröitä sokaistuksi. Vanhuudenvakuutus on pantava toimeen. Voi vaatia, että valtio panee tämmöisen vakuutuksen toimeen ilman työmiesten sisäänmaksuja. Valtio suorittaa maksut, se on suorin ja yksinkertaisin tie. Ja siihen valtio kykenee, jos tahtoo. Tämä vaatimus olisi valiokunnan oteltava huomioon.

Tähän loppui remissikeskustelu ja asia jätettiin valiokunnalle, joka laati siitä seuraavan mietinnön:

Käsiteltäessä kysymystä »Vanhuudenvakuutus», johon toht. August Ramsay oli laatinut alustuksen ponsineen, hylkäsi valiokunta varteenottamatta ne kokonaan, siitä syystä, että alustus loppuponsineen oli vähävaraisen työväenluokan parasta, pakollista vanhuudenvakuutusta vastaan, ja yksinomaan kannatti ja tahtoi edistää yksityisten yrittelijäisyyttä kehottamalla ryhtymään perustamaan paikallisia eläkekassoja ja kannattamaan niitä, joista kuten tunnetaan ja tiedetään, ei vähävaraisen kansanluokan jäsenille ole ollut eikä tule olemaan mitään hyötyä. Näiden hoitokustannukset y. m. ovat ylen suuret, josta johtuu se, että vakuutusmaksut ovat sangen korkeat, joita vähävarainen parhaimmallakaan tahdolla ja suurimmalla säästäväisyydellä ei voi suorittaa; että osittain myöskin sen puolesta katsoo valiokunta yksityisten vakuutuslaitokset sopimattomiksi, kun vakuuttaminen näissä pn vapaaehtoinen, joka nähtävästi ei ole tuottanut niitä tuloksia mitä vanhuuden päivien turvaaminen todellisesti kaipaa. Parhaimpana keinona vähävaraisen kansanluokan jäsenten vanhuuden päivien turvaamiseksi on valiokunta puolustanut pakollista vanhuudenvakuutusta, koska se osittain on jo käytännössä ja siinä hyväksi nähty, nim. virkamiehiin, rautatien palvelijakuntaan y. m. katsoen, joiden on pakko palkastaan maksaa yleisiin eläkelaitoksiin. Niin minkätähden tämä järjestelmä sitten ei olisi myöskin otettava käytäntöön maamme vähävaraisen kansanluokan vanhuudenpäivien turvaamiseksi?

1) että pakollinen koko maata käsittävä yleinen vanhuudenvakuutus on ainoa ja oikea periaate turvaamaan maan vähävaraisen työväenluokan jäseniä;

2) Tämän johdosta katsoo kokous tarpeelliseksi että perustetaan yleinen, koko maata käsittävä pakollinen vanhuudenvakuutus- tai eläkelaitos, jota tulisi hoitamaan valtio sillä perusteella, että

a) jokainen 18 ikävuotta täyttänyt kansalainen tulisi vastaisen sovitun pakollisen verotuksen mukaan maksamaan vanhuudenvakuutusmaksut tuloperusteiden mukaan, kuitenkin pysyttämällä yhtä suuren eläkesaannin,

c) asevelvollisten sotamiesten puolesta valtio siltä ajalta, kun he ovat palveluksessa tai siihen määrätyt;

3) Kokous lausuu toivomuksenaan, että hallitus hetimiten ryhtyisi pakollista vanhuudenvakuutusta toteuttamaan valitsemalla tarvittavan määrän jäseniä valmistavaan komiteaan, johon myös ehdottomasti on työväen saatava valita puolet jäseniä;

4) että pakollinen vanhuudenvakuutusasia esitettäisiin niin pian kuin mahdollista valtiopäiville säätyjen käsittelyn alaiseksi.

Turussa heinäkuun 19 p. 1899.
K. A. Pastell (puheenjohtaja).
A. Longa.
M. Hoikka.
K. V. Oksanen.
O. Hamström.

7. Torppari- ja maalaistyöväestökysymys.

Mikä on syynä irtolaisväestön huonoon taloudelliseen asemaan maaseudulla ja miten se olisi parhaiten korjattava?

Opettaja Torvelainen huomautti, että eräs torpparijoukko, kruununtorpparit, on jäänyt kokonaan huomioonottamatta alustuksessa. Hekin oval mielivallan alaisina kuten yksityisetkin. Olisi niin paljon kuin suinkin tehtävä heille mahdolliseksi päästä oman turpeen omistajaksi. Valiokunnan olisi olettava tämä asia huomioon. Se ei suinkaan ole vähäpätöinen kysymys meillä, jossa kruunu omistaa 45 % koko maa-alasta.

Toimittaja Mäkelä huomautti valiokunnalle, että ylimääräisiä päivätöitä vastaan on nykyisessä rikoslaissa jo säädetty rankaisu siinä pykälässä, missä puhutaan kiristämisestä, joten uutta lain kieltoa ei välttämättömästi tarvita. Pantakoon kysymyksenalainen pykälä kaikessa laajuudessaan ja ankaruudessaan käytäntöön, niin voidaan nyt jo torjua ylipäivätöitä.

Metsänvartija Wesanen mainitsi, että torpparikysymys on työväestölle perin tärkeä, sillä juuri torpparien piireistä koituu kaupunkien työväestölle paljon haittaa, ne kun irtolaisina hakevat kaupungeista ansiota ja polkevat työmiesten palkkoja, ollessaan pakotetut ryhtymään työhön millä palkalla tahansa.

Tohtori Ingman lausui valiokunnalle evästykseksi sen toivomuksen, että valiokunta antaisi maisteri Varénin ehdotuksille täyden kannatuksen, sillä vaikka ne ehkä näyttävätkin pieniltä ja ahtailta, ovat ne kuitenkin jo tuliaisinakin suuret ja tärkeät. Se kansanluokka, josta nyt on puhe, ei ole itse täällä edustettuna, mutta työväestö on lähinnä sitä ja sopivin sen asiaa ajamaan. Torppariasia tulee kohta esille valtiopäivillä. Toinen vanhoillinen ehdotus tulee siellä hra Varénin esityksen vastapainoksi. Sentähden olisi tärkeää ja torppareille eduksi, että työväestö yhtyisi hra Varénin esitykseen, jotta se saisi niin laajaa kannatusta kuin suinkin ja jotta sillä siten olisi toivo tulla hyväksytyksi.

Kivenhakkaaja Pulkkinen toivoi, että torpparikysymys otettaisiin koko laajuudessaan uudelleen järjestettäväksi, sillä niin kauan kuin ei sitä tehdä ei köyhälistö lakkaa tulvimasta maaseuduilta kaupunkeihin. Syynä tähän on torppareilta kiristetyt liialliset verot ja lyhyet kontrahdit. Kun torppari on saanut torppansa kuntoon, ajaa isäntä hänet pois, ellei hän suostu kohtuuttomiin ehtoihin. Olisi säädeltävä, että isäntä ja torppari eivät saa yksin tehdä kontrahtia, sillä silloin torppari useinkaan ei voi valvoa etuaan, vaan kiittää kun pääsee torppaan. Joka pitäjään olisi asetettava erityinen toimikunta, jonka jäseninä on sekä isäntiä että torppareita ja sen ohessa valtion edustaja. Toimikunnan tulisi katsoa, että kontrahteja ei laadita yksin isännän etuja silmälläpitäen.

Leipuri Pitkänen lausui torpparien puolesta kiitoksen siitä, että asia on viimeinkin otettu esille ja että työväestö on omistanut sen omakseen. Torppareita on lohdutettu sillä, että on asetettu komitea käsittelemään asiaa. Siitä on 5 vuotta, eikä torpparien asema ole sillä ajalla parantunut, vaan huononnut ja huononee päivä päivältä. Torpparien hyvä ystävä, hra Varén, on tuonut epäkohtia esille ja ehdottanut parannuksia. Mutta hänen ehdottamansa 10 vuoden vuokrakausi ei ole riittävä. Torpparin vaivat ja puuhat jäävät isännän hyväksi, kun tuo verrattain lyhyt aika on kulunut. Torppari on tuskin ehtinyt saada torpan kuntoon siinä ajassa, ja silloin toinen nauttii hänen työnsä hedelmät. Sanotaan, että laki turvaa kaikkia kansalaisia, mutta niin ei ole torpparien kanssa tässä kohden. Kokouksessa, jossa Limingan työväenyhdistys, varsinainen torpparien työväenyhdistys, minut edustajakseen valitsi, lausuttiin minulle evästykseksi parannusohje: »antakaa meille evankeliumia eikä yksin lakia». Torppari on turvattava joutumasta pienen asian tähden kodittomaksi, maanomistajan oikkujen mukaan. Mikä oikeus maanomistajalla on torpparin työhön? Ei mikään. Torppaan uhrattu työ kuuluu torpparille ja hänen lapsilleen. Maanomistaja saa torpasta verot, hänen tilansa arvo kohoaa. Mutta torpparin työhön hänellä ei ole oikeutta. Kaupunkien työväestön kurjuuden juuret ovat maaseudulla. Sieltä virtaa kaupunkeihin irtolaisia, joita työväenasian kannattajat saavat vetää kuin kurikkaa perässään. Sentähden on kaupunkien työväestön ryhdyttävä oman etunsa vuoksi ajamaan torpparien asiaa.

Suutari Salin: Edellinen puhuja moitti, ettei valtion komitea eikä myöskään hra Varén ole ehdotuksillaan voinut tyydyttää torppareja. Tämä on luonnollista, sillä torpparikysymystä ei voi perinpohjin ratkaista muulla kuin sosialistisella tavalla. Kaikista »itäisistä huhuista» huolimatta sanon ensi kerran tässä maassa tämän kumoamattoman sosialistisen totuuden: kaikki maa on otettava valtiolle, eikä yksityisille tuumankaan vertaa. Torpparien asema ei parane niin kauan kuin maa on yksityisten. Sosialismi on se evankeliumi, jota torpparit tarvitsevat ja joka heidän asiansa voi ratkaista.

Leipuri Pitkänen pani vastalauseen edellistä puhujaa vastaan, koska »Suomen torpparit eivät ainakaan tahdo rahtuistakaan niistä armomuruista, joita sille vieras valta vieraalla tavalla ehkä antaisi».

Valiokunta oli laatinut eri mietinnön kumpaisestakin kysymyksestä. Ensimäinen mietintö oli seuraava:

Suomen työväenyhdistysten edustajain kolmannessa kokouksessa asettama valiokunta torpparien ja maalaistyöväestön asian pohtimista varten otti kokouksessaan, jossa olivat läsnä kaikki valiokunnan jäsenet, hrat W. Helin (puheenjohtajana) Matti Kurikka (sihteerinä) W. Westerlund, R. Helin, F. Pitkänen, J. A. Klemola ja Kusti Sjöblom, tarkastettavaksi kysymyksen »Mitä lainsäädäntö voi tehdä torppariasian ratkaisemiseksi?» ja on sillä kunnia esittaa kokoukselle seuraavaa:

Tahtomatta antautua pohtimaan sitä laveaa kansantaloudellista kysymystä, onko syytä luulla torpparilaitoksen ajanmukaisemmaksi paranneltuna kestävän suurkapitalistisia vaikutuksia, joitten alaiseksi meidänkin maamme on uusien kulkuneuvojen, luottolaitosten ja muitten uudenaikaisien keksintöjen kautta joutunut, vai onko torpparilaitosta katsottava vanhentuneeksi järjestelmäksi, joka tulee mahdottomaksi niin pian kuin työn ja pääoman taistelu kaikessa ankaruudessaan sydänsaloillekin ulottuu, katsoo valiokunta, antaen tunnustuksensa hra Varénin asialliselle perustelulle, että nykyisissä oloissa voidaan torpparien tila saada lainsäädännöllä siedettäväksi, siten että

1) vuokra-ajan pituus määrätään kaikille torppareille ja tonttialan vuokraajille vähintäin 25 vuodeksi;

4) että, jos maanomistaja tahtoo vuokra-ajan lopussa ottaa vuokra-alueen omaan haltuunsa, niin suorittakoon hän siitä maan sekä vuokraajan sille rakentamain rakennusten silloisen täyden arvon molempien asianomaisten valitsemain katselmusmiesten arvion mukaan;

5) jollei maanomistaja viimeistään vuotta ennen vuokra-ajan loppua ilmoita lunastavansa vuokra-aluetta, niin uudistuu välisopimus;

6) vuokraajalla olkoon täysi vapaus siirtää vuokraoikeutensa toiselle kansalaisluottamusta nauttivalle henkilölle;

7) samalla kuin rikoslain 31 luvun 4 § saadaan ylitöitten ja muitten epämääräisten työvelvollisuuksien suhteen kaikessa ankaruudessaan käytäntöön, työpäivän pituus on määrättävä korkeintaan 10-tuntiseksi;

8) että, mitä kruunuuterpparoihin tulee, niitten suhteen on noudatettava samoja periaatteita, mitä edellisissä kohdissa on lausuttu, kuitenkin sillä lisäyksellä, että se mielivalta, jota kruunun viranomaistenkin tiedetään heitä vastaan useissa seuduin harjoittavan, hallituksen toimesta kerrassaan lopetetaan.

W. Helin.
Fr. Pitkänen
Kusti Sjöblom.
R. Helin.
W. Westerlund.
J. A. Klemola.
Matti Kurikka.

Leipuri W. Helin lausui valiokunnan puolesta kiilokset hra Varénille alustuksesta, vaikkei se voinutkaan yhtyä kaikkiin alustajan ponsiin. Mitä tulee valiokunnan neljännessä ponnessa olevaan vaatimukseen, että maanomistajan tulee suorittaa maan silloinen arvo, jos hän tahtoo vuokra-ajan loputtua ottaa torpan haltuunsa, niin se ehkä voi herättää vastustusta. Mutta valiokunnan mielestä ei maanomistajalla ole oikeutta työn kautta kasvaneeseen torpan arvoon. Torpan arvo kyllä voi nousta muistakin syistä, esim. rautatien, kaupan y. m. s. seikkain perustuksella, mutta silloinkin kohonneen arvon pitäisi langeta hallitsijalle, siis torpparille. Torpan vuokra olisi määrättävä, kuten puhuja oli tehnyt, siten että määrätään torpan alueeksi luovutetun maan arvo, ja tämän summan korko lisättynä sillä veromäärällä, joka torpan tilusten osalle lankeaa täten suoritettavista veroista, muodostaa torpan vuotuiset maksut taloon. Silloin on talollinen saanut kaiken, mitä hän voi kohtuudella vaatia, ja jos torpan arvo työn tai muiden seikkojen kautta nousee, niin ei hänellä ole mitään oikeutta tähän arvon lisäytymiseen.

Toimittaja Kössi Koskinen yhtyi siihen mielipiteeseen, että torpan arvon nousemisesta johtuvat edut kuuluvat niille, jotka ovat sen arvoa kohottaneet, siis torppareille.

Kivenhakkaaja Pulkkinen yhtyi muissa suhteissa alustukseen, mutta piti valiokunnan ehdottamaa vuokra-ajan alinta rajaa liian alhaisena ja ehdotti, että se korotettaisiin ainakin 30:ksi vuodeksi.

Työmies Watanen piti myöskin 25 vuotta liian lyhyenä ja vaati, että alimmaksi rajaksi olisi asetettava 50 vuotta. Hyväksyi sen, että torpparin työn kautta lisäytynyt torpan arvo kuuluu torpparille, mutta ehdotteli, että jos arvon kohoamisen ovat aiheuttaneet muut satunnaiset seikat, niin tästä arvosta lankeaisi ¹⁄₃ talolle ja ²⁄₃ torpparille torppaa lunastettaessa taloon.

Suutari R. Helin huomautti, että se epäkohta, jonka luulisi syntyvän vuokra-ajan lyhyydestä, korjautuu sillä, että talonomistaja velvoitetaan lunastamaan torppa sen täydestä arvosta.

Suutari Salin arveli valiokunnan mietinnön näyttävän siltä, kuin ei sitä laatimassa olisi ollut yhtään torpparia. Puhuja tiesi kokemuksesta, kuinka katkeralta tuntuu siirtyä torpasta, kun on siinä asunut 25 vuotta. Tämä ei korjaudu sillä, että talonomistaja on velvollinen lunastamaan torpan. Vuokra-ajan alin määrä on hra Watasen ehdotuksen mukaan korotettava ainakin 50 vuodeksi.

Käytiin sitte äänestykseen. Ensin ratkaistiin, onko valiokunnan ehdottaman 25 vuotisen alimman vuokra-ajan vastaehdotukseksi otettava 50 vai 30 vuotta. Edellinen voitti 35 äänellä 24 vastaan. Sitte äänestettiin valiokunnan ehdotuksen ja 50 vuotisen alimman vuokra-ajan välillä, jolloin viimeksimainittua kannatti 36 ja edellistä 23 ääntä. Muut kohdat valiokunnan mietinnössä hyväksyttiin sellaisinaan.

1:o vuokra-ajan pituus määrätään kaikille torppareille ja tontti-alain vuokraajille vähintäin 50 vuodeksi;

4:o että jos maanomistaja vuokra-ajan lopussa ottaa vuokra-alueen omaan haltuunsa, niin suorittakoon hän siitä maan sekä vuokraajan sille rakentamain rakennusten silloisen täyden arvon molempain asianomaisten valitsemain katselmusmiesten arvion mukaan;

5:o että jollei maanomistaja vähintään vuotta ennen vuokra-ajan loppua ilmoita lunastavan sa vuokra-aluetta, niin uudistuu välisopimus;

6:0 että vuokraajalla olkoon täysi vapaus siirtää vuokraoikeutensa toiselle kansalaisluottamusta nauttivalle henkilölle;

7:o että samalla kuin rikoslain 31 luvun 4 § saadaan ylitöitten ja muitten epämääräisten työvelvollisuuksien suhteen kaikessa ankaruudessaan käytäntöön, työpäivän pituus on määrättävä korkeintaan 10-tuntiseksi;

8:o että mitä kruununtorppareihin tulee, niitten suhteen on noudatettava samoja periaatteita, mitä edellisissä pykälissä on lausuttu, kuitenkin sillä lisäyksellä, että se mielivalta, jota kruunun viranomaistenkin tiedetään torppareita vastaan useissa seuduin harjoittavan, hallituksen toimesta kerrassaan lopetetaan.

Toimittaja Mäkelä pyysi saada pöytäkirjaan merkityksi, että hän ei ollut ottanut osaa äänestykseen, kun hän ei tarpeettomasti pidetyn kiireen tähden ollut ehtinyt tarkemmin syventyä kysymykseen.

Suomen työväenyhdistysten asettama valiokunta torppari- ja maalaistyöväen asian pohtimista varten otti kokouksessaan, jossa olivat läsnä komitean jäsenet hrat W. Helin (puheenjohtajana), Matti Kurikka (sihteerinä), W. Westerlund, R. Helin, F. Pitkänen ja Kusti Sjöblom, tarkastettavakseen kysymyksen: »Miten maalaistyöväestö saataisiin asemaansa käsittämään ja sen tyydyttävämmälle kannalle saattamaan?» ja on valiokunnalla kunnia esittää kokoukselle seuraavaa:

Viime aikoina on entistä enemmän tultu huomaamaan, kuinka suuri turva yhteiskunnalla on kansan syvien rivien itsetietoisuudessa. Sen on järjestynyt työväestö huomannut omassa taistelussaan pääoman sortoa vastaan yhtä hyvin kuin hallitseva luokka nähdessään, etteivät niinkään vahvat inhimilliset laitokset, kuin ne, jotka vuosisatoja ovat nauttineet perustuslakien pyhyyttä, kestä eri aikain puuskia. Ainoa varma, horjumaton kansallisen olemuksen perustus raaintakin väkevämmän-oikeutta vastaan on koko kansan valistunut itsetietoisuus.

Mutta vaikka tästä asiasta maamme kaikki kansanluokat ovat yksimielisiä, rakentuu käsitys asiasta niin erilaiselle pohjalle, että yläluokka, jolla olisi sekä varoja että oppia yllin kyllin käytettävänään, huomaa itsensä kykenemättömäksi tuota tarpeellista itsetietoisuutta kasvattamaan, alaluokan taasen katsellessa suorastaan epäluuloisin tahi ivallisin mielin yläluokan saamattomuutta. Ja missä vika? Siinä, että yläluokka tarjoaa sorron alla tuskaileville kansan syville riveille armollisena hyväntekijänä, erehtymättömänä opettajana apuansa sen sijaan, että se tunnustaen aikain kuluessa vieraantuneensa kauas pois kansasta, lähestyisi sitä anteeksi pyytävänä tuhlaaja-poikana, joka nyt ajan myrskyssä vasta muistaa kotinsa ja syntyperänsä. Järjestynyt työväestö sen sijaan on varaton ja vailla oppineitten tietovaroja, mutta kuitenkin sen työ pimeitten veikkojen riveissä voimakkaasti vesoo ja varttuu, sen rivit yhäti kasvavat ja voimistuvat. Miksi? Siksi, että veli ymmärtää veljeä, veli luottaa veljeensä, veli auttaa veljeänsä.

Ei siis pitäisi olla epäselvänä, millä tavoin maalaistyöväestö saataisiin asemaansa käsittämään. Järjestynyt työväestö voipi sen herättää unestaan, temmata mukanaan ja turvata sen taatummin kuin mitkään viranomaiset ulkoapäin tulevia viekotuksia vastaan. Levittäköön se vaikutuksensa kaikkiin maan ääriin, kaupunkeihin, tehtaisiin sekä maalaiskuntiin, niin kyllä selviää maalaistyöväestönkin käsitys asemastaan. Siirrettäköönpä vain ne varat, jotka yläluokan keskuudessa isänmaallinen innostus on saanut, kootuksi, käytettäviksi järjestyneen työväestön kautta kansamme pimeimpäin kerrosten herättämiseksi, auttakootpa viranomaiset järjestynyttä työväestöä tässä työssä, niin eipä tarvitse paljonkaan aikaa siihen, että kansamme yhtenä itsetietoisena järjestönä seisoo valmiina kaikkia ajan puuskia vastaan ottamaan sekä harteiltaan pois luomaan niitä ikeitä, jotka nyt henkisesti sekä ruumiillisesti sitä kahlehtivat.

Näistä syistä on valiokunnalla kunnia ehdottaa kokouksen hyväksyttäväksi sellainen toivomus,

että nyt perustettava Suomen työväenpuolue ryhtyisi heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin työväenaatteen levittämiseksi kaikkiin osiin maata, antaen kullekin työväenyhdistykselle oman piirin valistustyötä varten ja hankkien, jos suinkin mahdollista, varoja tähän tosi-isänmaalliseen tarkoitukseen järjestyneen työväestön ulkopuoleltakin.

8. Ravintoyhdistykset ja työväenpankit.

Ravintoyhdistyksistä oli tohtori Aug. Hjelt laatinut näin kuuluvan pohjustuksen

Sen yhteydessä oli kokous päättänyt keskustella pohjustamattomasta kysymyksestä

Työväenpankin perustamisesta lainan välittämistä varten työväestölle sekä työväestön etua tarkoittavain rahallisten yritysten tukemiseksi.

Opettaja Torvelainen, joka hyväksyi pääasiassa alustukseen, mutta huomautti, että löytyi seutuja, joissa ei voi perustaa ravintoyhdistyksiä, kun tehtaan isännät usein antavat jollekin kauppiaalle vuokraa vastaan yksinoikeuden tehdä kauppaa tehtaan alueella. Työväki se lopullisesti saa vuokran maksaa korotettujen hintojen muodossa. Tällainen monopooli olisi poistettava. Työväestön olisi tällaisissa tapauksissa vaadittava vuokrasummaa käytettäväksi työväen sivistyspyrintöjen edistämiseen.

Puuseppä Vuolukka kannatti alustusta. Ensin olisi ravintoyhdistyksiä perustettava suuremmissa kaupungeissa ja tehdaspaikoissa, joista aate sitte leviää pienempiin paikkoihin. Mahdollinen liikevoitto olisi jaeltava ostajain, osakkaiden, liikkeen palveluksessa olevain ja työväenliikkeen edistämistä tarkoittavain pyrintöjen kesken.

Kirvesmies Haikarainen piti ravintoyhdistykset erittäin suotavina ja tarpeellisina, mutta niitä ei voi kaikkialla perustaa, maa-ala kun useissa paikoissa on tehtaan omaisuutta. Mutta niissä niiden perustaminen ei kohtaa tällaisia vaikeuksia, on siihen innolla ryhdyttävä.

Kirjailija Kurikka arveli, että kysymys ravintoyhdistyksistä on niin kypsä, että valiokunta pystyy sen ratkaisemaan ilman evästyskeskusteluakin. Mutta toinen kysymys, kysymys työväenpankeista on vähemmän valmistettu, vaan työväestölle peräti tärkeä. Pankkilaitoksia käytetään meillä yleensä siinä määrässä väärin, että pelottaa esittää niitä työväestölle. Muistettakoon kuinka pankkiherrat moniaita vuosia sille pitivät kaupunkikuntia holhouksen alaisina ja täydellisesti määräsivät vaalit. Näiden väärinkäytösten ei kuitenkaan tarvitse pelottaa työväestöä pankkia perustamasta. Työväestö tarvitsee sattuvissa tapauksissa pientä luottoa. Otaksukaamme, että olot pakottavat hänet muuttamaan toiseen kaupunkiin, tai että perheellinen työmies sairastuu. Kun ei säästöjä ole, on tuo pieni, esim. 50 mk. kredititi hyvin tärkeä seurauksiltaan. Puhuja kehotti valiokuntaa etukädessä ajattelemaan työväenpankkia tällaisen pienen rahasumman tarpeessa olevain työmiesten luotonantajana. Vasta laajennettuna se voisi myöntää suurempia lainoja.

Opettaja Reino tahtoi, että osakkeita voitaisiin lunastaa vähittäismaksuilla ja olisivat niin pieniä kuin suinkin. Ennen liikkeen alkamista sisäänmaksettava osakepääoma olisi asetettava mahdollisimman alhaiseksi. Osa voitosta olisi käytettävä työväenliikkeen hyväksi. Yksi yhteinen keskuspankki olisi ensin perustettava koko maata varten ja sille olisi järjestettävä haaraosastoja kaikkialle eri seuduille.

Taloudenhoitaja Lähde piti ravintoyhdistyksiä hyvin tarpeellisina, mutta ne olisi järjestettävät kansanvaltaiselle pohjalle, jotta ne hyödyttäisivät koko työväestöä, eikä yksityisiä. Osakepääomalle ei missään tapauksessa saisi maksaa 6 % suurempaa korkoa, ja osa voitosta olisi käytettävä työväenasian eduksi. Johtajan vaaliin olisi pantava mitä suurin huomio. Kokemus on osottanut, että tämäntapaiset yritykset ovat meillä pysyneet pystyssä ainoastaan pari kolme vuotta ja sitte menneet nurin. Syynä siihen on useimmissa tapauksissa ollut johtajan kykenemättömyys. Olisi siis johtajaa valitessa katsottava kykyä, eikä vain sitä, kuka saadaan halvimmalla. Osakkeiden hinta olisi asetettava pieneksi, mutta ei kuitenkaan kymmentä markkaa alhaisemmaksi. Mitä työväenpankkiin tulee, niin se kyllä olisi peräti tärkeä, mutta työväestöllä on nykyjään paljo rahamenoja, jotka vaativat uhraavaisuutta ja sentähden käynee tarpeeksi suuren osakepääoman kokoaminen nykyjään vaikeaksi. Asiaa on kuitenkin pidettävä vireellä, kunnes se voidaan toteuttaa.

Työmies Partti oli samaa mieltä kuin hrat Vuolukka ja Lähde, mitä ravintoyhdistyksiin tulee. Pankkilaitos olisi myöskin perustettava ja sen yhteyteen olisi järjestettävä panttilainausliike, joka olisi työväestölle peräti tarpeellinen.

Maalari Sihvonen oli ravintoyhdistyskysymyksen suhteen samaa mieltä kuin hra Lähde. Mutta pankin perustuminen pelottaa, se kun vaatii vähintään 300,000 markan pääoman. Sentähden olisi työväestön heti ryhdyttävä puuhaamaan Suomen työväen panttilainauspankkia, jommoiset laitokset olivat hyvin menestyneet Ruotsissa. Olojen parantuessa voisi tällainen laitos vähitellen kehittyä diskontteeraamaan vekseleitä. Tämän kokouksen olisi asetettava komitea Helsinkiin puuhaamaan asian toteuttamista ja tiedustelemaan työväestön mieltä sekä valmistamaan asiaa työväestön keskuudessa.

Toimittaja Kössi Koskinen piti yleensä alustajan ponsia hyvinä. Mutta liikettä ei pitäisi hoitaa yksistään »puhtaiden afääriperiaatteiden mukaan». Työmies kärsii enin juuri noista puhtaista afääriperiaatteista. Olisi otettava muitakin, aatteellisiakin periaatteita huomioon. Voitosta olisi osa jaettava myöskin työväestön asiaa edistäviin tarkoituksiin. — Pankin perustaminen ei ole niin mahdoton, kuin edellinen puhuja luulee. Panttilainauslaitosta älköön missään tapauksessa perustettako, vaan koetettakoon saada aikaan työväenpankki.

Räätäli Markkanen yhtyi hra Lähteen lausuntoon ravintoyhdistyksistä ja huomautti, ettei niitä ole aina vienyt kumoon yksistään johtajan kykenemättömyys, vaan myöskin usein jonkunlainen suuruuden tavoitteleminen. Sentähden ne olisi alettavat ainoastaan sellaisella tavaralla, joka taatusti menee kaupaksi, kuten alustajakin oli ehdottanut. Panttilainauslaitoksen perustamiseen ei puhuja voinut suostua. Nimikin jo kammottaa. Se, mikä on keveästi saatavana, se keveästi menee, ja siten panttilainausliike huonontaa vaan ei paranna työväestön asemaa. Jos asiaan innostutaan, niin ei 300,000 markan saaminen ole vaikeaa. Työväestön rahoja on nykyisissä pankkilaitoksissa monet miljoonat.

Kauppias Pohjolainen suosi lämpimästi ravintoyhdistyksiä, mutta niiden menestykselle on välttämätöntä, että johtajina on rehellisiä, kykeneviä, kauppaa tuntevia miehiä. Viipurissa on työväen yhtiökauppa hyvällä menestyksellä toiminut kymmeniä vuosia juuri sentähden, että on ollut kunnollinen johto. Missä ne eivät ole menestyneet, on siihen ollut syynä johtajan kokemattomuus. Ravintoyhdistyksiä olisi perustettava kaupunkeihin ja suurempiin liikepaikkoihin maaseudulla niin paljon kuin suinkin. Osakkeet olkoot mahdollisimman pieniä ja useamman osakkeen omistaja älköön saako äänestää kuin yhdellä äänellä. Työväen pankin perustaminen on välttämätöntä. Panttilainausliikettä ei tarvitse pelätä, kunhan se ei ole perustettu koronkiskomista varten eikä oman voiton tähden. Jos siinä otetaan korkeintaan esim. 4 % korkoa, niin se juuri estää panttilainaajain mielivaltaisen koronkiskomisen.

Muurari Nieminen ei pitänyt maassamme tätä ennen perustettuja työväenkauppoja malliksi kelpaavina ravintoyhdistyksille. Ne ovat perustetut mahdollisimman pienille osakkeille ja pienillä pääomilla. Ja niiden häviöön on ollut syynä juuri pääoman vähyys ja suuruuden tavotteleminen. On perustettava yksi suuri ravintoyhdistys, joka olisi pienempäin osastojen turvana ja apuna niiden syntymiselle. Pienillä ei ole luottoa niin paljon, että ne voisivat pysyä pystyssä epävakaisten olojen vallitessa. Liikkeen tuottamaa voittoa on käytettävä työväenliikkeen hyväksi, kuten hra Koskinen oli ehdottanut. Puhuja ei hyväksynyt panttilainauslaitoksen perustamista, mutta oman työväenpankin perustaminen tulee ennen pitkää välttämättömäksi. Ravintoyhdistyksetkin tarvitsevat oman krediittilaitoksen, ja samoin muut työväestön yritykset. Se on myöskin tarpeen työväestön säästöjen tallentajana. Nyt nämä säästöt sijoitetaan toisiin pankkeihin, jotka käyttävät työväestön rahoja ruoskana työväestöä vastaan. Tästä on tehtävä loppu. Työväki kykenee epäilemättä saamaan kokoon 300,000 markkaa, kunhan asia tulee sille selväksi. Tässä on siis vain kysymys ajasta. Kokous antakoon asian valmistamisen puoluehallinnon tai erityisen komitean huoleksi.

Työmies Hyyryläinen yhtyi tri Hjeltin alustuksen ponsiin. Voittoa ei olisi käytettävä yleishyödyllisiin tarkoituksiin ennen kuin vasta sitte, kun vararahasto on saatu tarpeeksi suureksi. Ravintoyhdistysten perustamiseen olisi ryhdyttävä aivan heti ja perustettava niitä yli koko maan. Pankkilaitos on työväestölle välttämätön, mutta panttilainausliikettä ei saa mahdollisista hyvistä puolista huolimatta yhdistää siihen. Tällaiselle yhdistetylle laitokselle tuskin saadaan vahvistustakaan. Jos vahvistusta haetaan panttilaitosta koskevan lain nojalla, niin silloin ei saa antaa muita rahalainoja. Erityinen toimikunta olisi täällä asetettava ajamaan pankkiasiaa mitä pontevimmin eteenpäin.

Suutari Soininen: Oma pankki on välttämätön ja se on perustettava nyt, kun oma puolue on syntymässä. Panttilainaus on kyllä isoissa kaupungeissa suuri, mutta kun oma pankki saadaan, niin se vähenee. Vastusti panttilainauslaitoksen perustamista ja yhtyi ravintoyhdistysten suhteen hra Koskisen lausuntoon.

Katsoen ravinto-osakeyhtiöitten suureen menestymiseen ulkomailla, m. m. niiden kotimaassa Englannissa, sekä niihin harvoihin yrityksiin, mitä Suomessa on tapahtunut, pyytää valiokunta ehdottaa kokoukselle:

että ravinto-osakeyhtiöitä ryhdyttäisiin perustamaan mitä pikemmin, ensin suurempiin kaupunkeihin ja tehdaspaikkoihin, sitte yhä laajemmalle. Siis, että nyt heti yht'aikaa alotettaisiin perustamispuuha useampaan paikkaan, toinen toisensa kilvalla ja toinen toistaan auttaen ja opastaen, esittäen tässä samalla muutamia lähempiä ohjeita sekä periaatteellista että käytännöllistä laatua.

1) Ravintoyhtiö on perustettava nimellisillä, pienillä — kuitenkin vähintäin 10 mkan suuruisilla osakkeilla, joita saisi yksi osakas omistaa korkeintaan 10 kpl. Osakkeiden maksu tapahtuisi vähissä erissä, jopa 4:llä tai 5:llä eri kerralla, helpoittaakseen osakkeiden mahdollisimman laajaa menekkiä eli toisin sanoen yhtiöön osanottoa.

2) Ravintoyhtiö, erittäinkin aluksi ja oikeastaan aina, rajoittaisi kauppansa semmoisiin tavaroihin, jotka ovat välttämättömiä ja joiden nopea menekki on varmasti taattu.

3) Työväen ravintoyhtiö ei saisi tehdä velkakauppaa kenenkään muiden kuin harvinaisissa tapauksissa omien osakkaiden kanssa, enintään puoleen siihen määrään kuin tämän osakkaan sisäänmaksetut osakkeet tekevät.

4) Yhtiön liikettä on hoidettava silmällä pitäen yhtiön taloudellista kehitystä sekä samalla noudattaen niitä inhimillisiä periaatteita, joita työväenliike tahtoo toteuttaa.

5) Yhtiön johtajaksi ja toimimiehiksi on saatava täysin taattuja, rehellisiä, kauppaliikkeen hoitoon hyvin pystyviä henkilöitä, etupäässä työväenaatteeseen innostuneita.

6) Yhtiön vakinaisessa palveluksessa olevilla henkilöillä tulee olla kohtuullinen, seisova vuosipalkka, jonka lisäksi on annettava jokin prosenttimäärä yhtiön puhtaasta vuosivoitosta.

7) Yhtiön puhdas liikevoitto on jaettava osakepääoman, vararahaston, ostajien, liikkeen varsinaisessa palveluksessa työskentelevien henkilöiden sekä työväenaatetta edistävien tarkoituksien kesken seuraavalla tavalla:

Turussa, heinäkuun 19 p. 1899.
Oskari Lähde.
M. V. Vuolukka.
David Malmberg.
H. Pohjolainen.
J. V. Hermansson.
D. Sihvonen.

Katsoen siihen, että työväenliikkeen kehittyessä tulee tarpeelliseksi perustaa useampia työväen etua tarkoittavia liikeyrityksiä, niinkuin ravintoyhdistyksiä, sanomalehtiä, kustannusyhtiöitä, kirjapainoja y. m. ja näiden liikkeiden hoitamisessa tulee käsiteltäväksi suurempia rahasummia, joita täytyy välittää jonkun pankkiliikkeen avulla, mutta kokemus on kyllin osottanut, että työväelle ei ole edullista perustaa suurempia liikeyrityksiä kapitalistien rahalaitosten varaan, sillä niiden kautta tullaan sidotuiksi ja sitä vastapuolue voi käyttää aseenaan työväen yritysten ehkäisemiseksi, niin tämän johdosta valiokunta esittää kokoukselle seuraavaa:

3) Pankin pääoma tulee olla vähintään 300,000 Suomen markkaa jaettuna 3,000 100 markan osakkeeseen;

6) Puoluehallinnon määräämä komitea laatii yhtiölle säännöt sekä pitää asiaa vireillä siksi kun se voidaan toteuttaa.

Turussa, 19 p, heinäk. 1899.
Oskari Lähde.
M. V. Vuolukka.
H. Pohjolainen.
D. Malmberg.
J. V. Hermansson.

Kirjailija Kurikka ei voinut olla lausumatta mielipahaansa siitä, ettei valiokunta ollut ottanut ensinkään huomioon evästyskeskustelussa ilmestynyttä toista puolta, nim. pankin muodostamista pikkuluoton antajaksi työväestölle, jossa lupauksessa osakepääoma olisi voinut olla pienempi.

Maalari Sihvonen ilmoitti, että hra Kurikan lausuma toivomus oli kyllä otettu huomioon valiokunnassa, mutta sitä ei katsottu voitavan yhdistää mietintöön, kun oli kysymys pankista eikä kassasta, jommoista hra Kurikka tarkoittaa. Pankki vaatii ainakin 300,000 mk. pääoman.

Työmies Partti valitti, ellei valiokunta ollut ottanut varteen hänen ehdotustansa panttilainauslaitoksen perustamisesta, joka olisi työväestölle hyvin tarpeen.

Kirjapainonomislaja Hellberg pyysi, ettei kokous oltaisi ensinkään huomioon viimeisen puhujan ehdottamaa panttilainausliikettä. Tiedämmehän, että ne ovat laitoksia, jotka ovat keksityt viinan kanssa nylkemään himojensa orjalta viimeiset rihkamat, viimeiset vaatteet, joita eivät kapakat tai anniskelut voi ottaa vastaan. Mutta sensijaan on valitettavaa, ettei valiokunta ollut ottanut huomioon evästyskeskustelussa puolustettuja säästö- ja lainauskassoja, joita voisi perustaa yhdistysten yhteyteen. Sellainen kassa on Turussa toiminut jo pitemmän ajan hyvällä menestyksellä. Tämänlaatuisista kassoista olisi paljon hyötyä. Ne ovat omiaan tyydyttämään työväestön pieniä tarpeita samalla kun ne kartuttavat yhdistystensä jäsenlukua. Ja niiden kautta ehkä voitaisiin ajan oloon luoda pankin perustamiseen tarvittavaa pääomaa. Puhuja ehdotti, että kokous hyväksyisi edellisten ponsien lisäksi näin kuuluvan ponnen: »Tämän ohessa olisi tärkeätä, että niillä seuduilla, joissa se käy päinsä, paikalliset työväenyhdistykset toimisivat säästö- ja lainauskassojen perustamiseksi jäsentensä keskuuteen.»

Taloudenhoitaja Lähde selitti syitä, minkälähden valiokunta ei ollut voinut ottaa huomioon säästökassojen perustamista.

Kauppias Pohjolainen ei vastustanut jyrkästi panttilainauslaitosta, mutta kysymys ei sitä sisältänyt, joten valiokuntakin jätti sen.

Maalari Sihvonen sanoi, että säästökassojen laita oli sama, kuin panttilainausliikkeenkin. Kysymys, jonka valiokunta sai käsiteltäväkseen, ei sisältänyt säästökassoja, eikä niitä remissikeskustelussa edes selvästi mainittu. Puhuja hyväksyi hra Hellbergin ponnen liitettäväksi valiokunnan mietintöön.

Muurari Nieminen vastusti myöskin panttilainausliikkeen perustamista, mutta kannatti valiokunnan mietintöä hra Hellbergin lisäyksellä.

3:o Pankin pääoman tulee olla vähintään 300,000 Suomen markkaa jaettuna 300,000 100 markan suuruiseen osakkeeseen;

6:o Puoluehallinnon määräämä komitea laatii yhtiölle säännöt sekä pitää asiaa vireillä siksi kun se voidaan toteuttaa;

7:o Tämän ohessa olisi tärkeätä, että niillä seuduilla, missä se käy päinsä, paikalliset työväenyhdistykset toimisivat säästö- ja lainauskassojen perustamiseksi jäsentensä keskuuteen.

9. Työväenopistot.

Kysymyksen työväenopistoista oli maisteri S. Nyman alustanut seuraavalla tavalla.

Kirjapainonomislaja Hellberg kehotti puhevuorojen käyttäjiä esiintymään lyhyesti, jottei edellisten puhujain lausuntoja turhanpäite kerrottaisi.

Opettaja Reino yhtyi alustajaan ja ehdotti, että kaikissa kaupungeissa sekä maaseuduilla niissä kauppaloissa ja tehdaspaikoissa, missä on työväestöä enemmän kuin 100 henkeä, perustettaisiin työväenopistoja, joissa opetettaisiin Suomen- ja suomal. kirjallisuuden historiaa, yleistä ja kirkkohistoriaa, kansantaloustiedettä, maantiedettä, luonnontiedettä ja terveysoppia, piirustusta, laulua, laskentoa, kirjanpitoa ja asioimiskirjoituksia. Opotusaika voisi olla noin 30 viikkoa 2–4 iltana viikossa klo 8–10. Keskusteluun olisi käytettävä sunnuntai-illat. Oppilaaksi pääsee jokainen 14 vuoden vanha henkilö. Sisäänkirjoitusmaksu 50 p.–2 m. ja erityisistä luennoista 5–25 p. paikallisten olojen mukaan. Täten karttuneet rahat käytetään köyhempien oppilaiden sivistämiseen. Opistot ovat kunnallisia laitoksia. Kunta valitsee puolet johtokunnan jäseniä. Paikalliset yhdistykset, työväestö ja oppilaat valitsevat toiset puolet. Johtajaksi ja opettajiksi otetaan yliopisto- polyteknillisen- tai seminaritutkinnon suorittaneita.

Kirjailija Kurikka: Nykyiset työväenopistot eivät ole sillä käytännöllisellä kannalla, kuin niiden pitäisi olla. Tietojen hankkimisessa ei ole asetuttu sille kumoukselliselle kannalle, joka osottaa, kuinka paljon valheita on olemassa. Kun valo alkaa jossakin koittaa, on saksimiehiä aina saapuvilla leikkaamassa sydäntä niin pieneksi kuin suinkin. Kun joku uusi liike nousee, ovat papit heti saksineen saapuvilla. Se nähtiin meillä esim. kansanopistoliikkeen syntyessä. Alustuksessaan hra Severi Nyman puhuu kirkkohistorian opetuksesta. Toivoisin, että kirkkohistoriaa opetettaessa osotettaisiin, kuinka papisto aina meidän vuosisadallemme saakka on osannut sotkea ja väärentää sitä ihanteellisia oppia, jota Jesus Natsarealainen julisti.

Tehtaalainen A. Hermansson yhtyi edelliseen puhujaan siinä, etteivät työväenopistot nykyjään vastaa tarkoitustaan. Kokemuksesta tiesi lausua, ettei ainakaan Tampereen työväenopistossa ole niin laita. Opettajilla on aivan vastakkaiset mielipiteet kuin oppilailla. Kansantaloustieteen luennoilla esim. ei ensinkään esitetä uusia virtauksia, vaan ollaan aivan vanhanaikaisella kannalla. Opetusaikakin on opistossa sopimaton. Seurauksena olikin, että alussa tavattoman suuri oppilasmäärä aleni 40:een. Opetus on asetettava siksi ajaksi, että se sopii työväestölle.

Toimittaja Kössi Koskinen myönsi, etteivät työväenopistot vielä vastaa tarkoitustaan eivätkä luultavasti tule alkuaikoinaan vastaamaankaan. Kirkkohistorian opetus ei kuitenkaan ole paheksuttavin kohta niissä. Paljoa ikävämpää on, että muita tärkeitä aineita, sellaisia kuin esim. kansantalouden historiaa, esitetään puolueellisesti ja väärässä valossa. Mutta epäkohdista huolimatta on näistä opistoista kuitenkin hyötyä ja niitä on ehdottomasti puolustettava. Valiokunnalle tahtoi puhuja evästykseksi huomauttaa, ettei ainoastaan kuntien, vaan valtionkin on kannatettava työväenopistoja.

Muurari Pastell kannatti lämpimästi työväenopistoja. Työväestön pitäisi saada valita niihin puolet johtokunnan jäseniä. Valtion olisi vuosittain uhrattava ainakin 30–50,000 mk. tähän tarkoitukseen, kuten Ruotsissa tehdään.

Välskäri Kattelus yhtyi hrojen Reinon ja Koskisen mielipiteisiin ja piti välttämättömänä, että opettajain työväenopistoissa tulisi olla puolueettomia.

Kun evästyskeskustelu nyt oli lopussa, lähetettiin kysymys tyoväenopistovaliokuntaan.

Katsoen siihen, että valoon pyrkiminen ja valistuksen hankkiminen kuuluvat jokaiselle kansalaiselle, sekä niihin tietämättömyyttä surkuteltavassa määrässä osoittaviin seikkoihin, joita etenkin viime aikoina on tapahtunut, katsoo valiokunta, että pajojen perustaminen valon ja valistuksen nostamiseksi työväestömme keskuudessa on kysymys, joka ei siedä viivyttelemisiä ja rohkenee valiokunta arvoisan kokouksen hyväksyttäväksi ehdottaa:

1:ksi että kaikissa kaupungeissa, kauppaloissa, tehdaspaikoissa ja sellaisissa kylissä, joissa on työväkeä vähintään 100, olisi työväenopisto;

2:ksi että opetusaineina olisi Suomen ja Suomen kirjallisuuden historia, yleinen ja kirkon historia, kansantaloustiede — ottamalla erityisesti huomioon uusimmat virtaukset —, maantiede, luonnontieteet, terveys- ja raittiusoppi, mittausopillinen piirustus, laulu, laskento, kirjanpito ja asioimiskirjoitus. Muuten olkoot paikalliset olot ja opettajavoimat lähempinä määrääjinä aineille. Opetus tapahtuu vapaasti luennon muodossa, alkaen ja päättyen laululla;

3:ksi Opetusaika olisi korkeintaan 30 viikkoa, jaettuna syys- ja kevätlukukauteen paikallisten olojen mukaan; oppitunnit olisivat 8–10 illalla noin 2–4 iltana viikossa ja sunnuntai-illat käytettäisiin keskusteluihin;

4:ksi Oppilaaksi pääsee jokainen 14 vuotta täyttänyt henkilö maksamalla sisäänkirjoitusmaksun 50 pennistä 2 markkaan. Erityisistä luennoista maksetaan 5 pennistä 25 penniin paikallisten olojen mukaan. Sekä sisäänkirjoitus- että luentorahat käytetään oppilaiden avustamiseksi;

5:ksi Kun opistot ovat kunnallisia laitoksia, niin olkoon kunnalla oikeus valita puolet johtokunnan jäsenistä; toisen puolen valitsee paikallisyhdistykset, työväestö ja oppilaat. Täten kokoonpantu johtokunta kutsuu puheenjohtajan ulkopuolelta, mutta muut virkailijat asettaa se keskuudestaan;

6:ksi Opiston johtajan ja opettajiston, jotka ovat suorittaneet joko yliopistollisen-, polyteknillisen- tai seminaaritutkinnon, valitsee johtokunta. Opiston johtaja laatii johtokunnan kanssa työohjelman ja antaa vuosikertomuksen. Johtokunta pitää silmällä, että opetus on vapaa puoluetarkoituksista;

7:ksi Kunta kannattaa opistoa yleisillä varoillaan ja valtio samoilla ehdoilla kuin se nykyään kannattaa kansa- ja käsityöläiskouluja.

Turussa 19 p. heinäkuuta 1899.
Oskari Reino. Puheenjohtaja.
Mikko Tamminen.
M. Haikarainen.
Juho K. Enqvist.
Juho Torvelainen. Sihteeri.

Suutari Lehtiö kaipasi ponnesta sellaista määräystä, että paikallinen yhdistys saisi valita puolet johtokunnan jänniä. Valitti, että jos kunta saa määrätä, niin opistoissa opetetaan vanhentuneita oppeja taloustieteessä.

Opettaja Torvelainen huomautti hra Lehtiölle, että maisteri Nymanin alustuksen mukaan valtuusto valitsee 5 johtokunnan jäsentä ja jäljellä olevista kolmesta valitsee paikallinen työväenyhdistys ainoastaan yhden, joten johtokunta toimii valtuuston saksien alaisena. Tätä silmällä pitäen valiokunta ehdotti, että valtuusto valitseisi ainoastaan puolet johtokunnan jäsenistä. Valitus vanhentuneiden oppien opettamisesta taloustieteen alalla tulisi korjatuksi siten, että ryhdyttäisiin toimittamaan tässä aineessa oppikirjaa nykyisten periaatetten mukaan. Asia voitaisiin jättää puoluehallinnon huoleksi. Kirkkohistoriaa voitaisiin opettaa Suomen- ja yleisen historian yhteydessä, mutta ei erityisenä aineena.

Toimittaja Hamström ei kannattanut uuden oppikirjan hankkimisehdotusla, koska sen toteuttaminen on peräti vaikeaa. Hyväksyi valiokunnan mietinnön.

Savenvalaja Enqvist kannatti sitä, että työväestö saisi valita puolet johtokunnan jäseniä. Tampereen opisto on perustettu puolueellisesti ja sentähden opetus ei pääse siellä vapaaksi.

Muurari Pastell toivoi, että työväenopistoissa opetettaisiin kieliä, ainakin toista kotimaista kieltä ja jos mahdollista, jotakin ulkomaista, koska työmies välttämättömästi tarvitsee jonkun vieraan kielen tuntemista jos hän esim. tahtoo kehittää ulkomailla ammattitaitoaan tai seurata ulkomaista ammattikirjallisuutta. Muutamat yhdistykset ovatkin jo kustantaneet sitä haluaville jäsenilleen kieliopetusta.

Kirjailija Kurikka vastusti sitä, että kunta saisi määrätä puolet opiston johtokunnan jäseniä. Kai työväestöllä on oikeus määrätä, mitä se tahtoo oppia. Sentähden tulee työväestöllä olla enemmistö johtokunnassa. Kunta määrätköön ¹⁄₃ jäseniä, jos se on rahallisessa suhteessa tarpeellista. — Semmoista humpuukia, kuin kirkkohistoria, ei tarvita. Sen opetus työväenopistossa on aivan tarpeetonta, jopa vahingollistakin. — Puhuja kannatti hra Pastellin ehdotusta kielten opettamisesta.

Kirvesmies Haikarainen puolusti valiokunnan jäsenenä tämän laatimaa ehdotusta. Oli kielten opettamisen suhteen eri mieltä, kuin hra Pastell. Työväenopiston oppilaat ovat siksi kehittymättömiä, etteivät useimmat heistä voi käyttää hyväkseen vieraan kielen opetusta.

Suutari Soininen yhtyi valiokunnan mietintöön ja vastusti hra Kurikan ehdotusta, että kunta saisi määrätä ainoastaan ¹⁄₃ opiston johtokunnan jäseniä, sekä hra Pastellin ehdotusta vierasten kielten opettamisesta, koska näiden opetus ei sovellu luento-opetukseen, jommoista työväenopistoissa on käytettävä.

Savenvalaja Enqvist vastusti tällä kertaa vierasten kielten opettamista työväenopistoissa. Valiokunnan ehdotuksessa mainitaan oppiaineisia puhuttaessa, että paikalliset olot määräävät aineiden valintaa. Siis siellä missä voidaan kieliä opettaa, on kyllä mahdollista tehdä se valiokunnan ehdotuksen pohjallakin. — Opistojen tulee olla »puolueettomia» ja sentähden ei voida hyväksyä hra Kurikan ehdotusta, että kunta valitsee ainoastaan ¹⁄₃ johtokunnan jäseniä. Kannatti siinä suhteessa valiokunnan ehdotusta.

Toimittaja Hamström ihmetteli hra Kurikan ehdotusta. Hra Kurikka tahtoo hävittää opistojen tulevaisuuden, riistämällä niiltä kuntien kannatuksen, kun hän tahtoo kieltää kunnilta oikeuden asettaa puolet johtokunnan jäseniä. Moinen ehdotus ymmärtämättömille lausuttuna saavuttaisi ehkä kannatusta, mutta täällä ei.

Maalari Sihvonen yhtyi edelliseen. Kieliopetuskysymyksellä ei pitäisi sotkea hyvää asiaa. Valiokunnassa ohjelmaan otetut aineet ovat käytännöllisiä ja hyviä. Yhtyi valiokunnan mietintöön.

Työmies Lehtinen yhtyi hra Kurikan lausuntoon siinä suhteessa, että kunta saisi valita ainoastaan ¹⁄₃ johtokunnan jäseniä.

Rääläli Laaksonen vastusti vierasten kielten opetusta ja yhtyi valiokunnan mietintöön. Jos kirkkohistoria välttamättömästi tahdotaan jättää pois, niin pantakoon sen sijalle muita aineita, mutta ei kieliä.

Tähän loppui päätöskeskustelu ja ryhdyttiin äänestykseen. Ensin ratkaistiin, onko kirkkohistoria poistettava ohjelmasta vai ei. Poistamista kannatti 28 ja vastusti 22 ääntä. Sitte äänestettiin siitä, onko työväenopistoissa opetettava kotimaisia ja mahdollisuuden mukaan jotakin vierasta kieltä vai eikö. Edellinen mielipide voitti 32 äänellä 27 vastaan.

1:o että kaikissa kaupungeissa, kauppaloissa, tehdaspaikoissa ja sellaisissa kylissä, joissa on työväkeä vähintäin 100 henkeä, olisi työväenopisto;

2:o että opetusaineena olisi Suomen ja suomalaisen kirjallisuuden historia, yleinen historia, kansantaloustiede — ottamalla erityisesti huomioon uusimmat virtaukset — maantiede, luonnontieteet, terveys- ja raittiusoppi, mittausopillinen piirustus, laulu, laskento, kirjanpito ja asioimiskirjoitus sekä kotimaiset kielet ja mahdollisuuden mukaan joku vieras kieli. Muuten olkoon paikalliset olot ja opettajavoimat lähempinä määrääjinä aineille. Opetus tapahtuu vapaasti luennon muodossa, alkaen ja päättyen laululla;

3:o Opetusaika olisi korkeintaan 30 viikkoa, jaettuna syys- ja kevätlukukauteen paikallisten olojen mukaan; oppitunnit olisivat klo 3—10 illalla noin 2–4 iltana viikossa ja sunnuntai-illat käyteitäisiin keskusteluihin;

4:o Oppilaaksi pääsee jokainen 14 vuotta täyttänyt henkilö maksamalla sisäänkirjoitusmaksun 50 pennistä 2 markkaan. Erityisistä luennoista maksetaan 5 pennistä 25 penniin paikallisten olojen mukaan. Sekä sisäänkirjoitus- että luentorahat käytetään oppilaiden avustamiseksi;

5:o Kun opistot ovat kunnallisia laitoksia, niin olkoon kunnalla oikeus valita puolet johtokunnan jäsenistä; toisen puolen valitsee paikallisyhdistykset, työväestö ja oppilaat. Täten kokoonpantu johtokunta kutsuu puheenjohtajan ulkopuolelta, mutta muut virkailijat asettaa se keskuudestaan;

6:o Opiston johtajan ja opettajiston, jotka ovat suorittaneet joko yliopistollisen- polyteknillisen- tai seminaaritutkinnon valitsee johtokunta. Opiston johtaja laatii johtokunnan kanssa työohjelman ja antaa vuosikertomuksen. Johtokunta pitää silmällä, että opetus on vapaa puoluetarkoituksista.

7:o Kunta kannattaa opistoa yleisillä varoillaan ja valtio samoilla ehdoilla kuin se nykyään kannattaa kansa- ja käsityöläiskouluja.

Savenvalaja Enqvist pani vastalauseen sitä vastaan, että kirkkohistoria poisteltiin opistojen ohjelmasta.

10. Sovintolautakunnat ja lakkorahastot.

Kysymykseen Sovintolautakunnista ja sovintotuomioistuimista oli maisteri O. Groundstroem laatinut seuraavan alustuksen

Kirjapainonomistaja Hellberg arveli, että kokous tuskin voinee jälkimäiseen kysymykseen nähden käsitellä muuta kuin sen periaatteellista puolta. Käytännölliset toimenpiteet lakkokassojen perustamisessa jäävät ammattiyhdistysten huoleksi. Periaatteellisessa suhteessa ei varmaankaan voi vastata kysymykseen muutoin kuin myöntämällä. Lakot tunnustetaan jo välttämättömiksi niissäkin piireissä, joissa ei yleensä työväenkysymykseen ryhdytä. Ja jos lakot kerran ovat välttämättömiä, niin on lakkorahastoja perustettava, jos mieli niitä saada tarpeellisella ponnella ajetuksi työväestölle suotuisaan loppuun. Kokous lausukoon siis, että se katsoo lakkokassojen perustamisen välttämättömäksi ja kannattaa niitä, mutta että lakkokassojen järjestäminen on jätettävä ammattiyhdistysten huoleksi. Sitä ei voi tehdä puoluehallinto yhtä vähän kuin valtuuskuntakaan tai yksityiset työväen yhdistykset.

Suutari Salin yhtyi edelliseen ja toivoi, että verotus lakkojen sattuessa kohtaisi koko järjestynyttä työväestöä, kuten ulkomailla. Nykyjään on tämä verotus meillä peräti epätasaista. Yksi maksaa 50 penniä, toinen 5 markkaa, mutta yhdeksän kymmenesosaa työväestöstä ei maksa mitään. Täten verotus etupäässä kohtaa niitä, jotka henkisessäkin suhteessa seisovat liikkeen etunenässä. Puhuja lausui sen toivomuksen että kysymys otettaisiin esille ammattiyhdistyskongressissa, otaksuen että sellainen ensi tilassa pidetään.

Kirvesmies Haikarainen arveli, että kysymys kuuluu ammattiyhdistyksille, joten tämän kokouksen aikaa ei pitäisi siihen tuhlata.

1. Asiaa käsiteltyään katsoi valiokunta sovintolautakuntain asettamisen olevan tarpeen vaatiman ainoastaan riitaisuuksien syntyessä. Sovintolautakuntain kokoonpanon suhteen oli valiokunta sitä mieltä, että kumpikin riitapuolue kysymyksessä olevaan sovintolautakuntaan valitsee kaksi jäsentä, ja nämä yhdessä ulkopuolelta puolueettoman puheenjohtajan. Siinä tapauksessa, ettei puheenjohtajan valinnassa tulla yksimielisyyteen, määrää Teollisuushallitus puheenjohtajan.

2. Mikäli alustuksessa kosketellaan sovinto-oikeuksien perustamista, ei valiokunta pitänyt itseään täysin pätevänä sellaista vielä esittämään, kun ei sovintolautakunnistakaan ole maassamme tunnettua kokemusta, joten valiokunta ehdottaa, että kokous jättäisi toistaiseksi huomioonottamatta ne kohdat alustuksessa, jotka koskevat laiksimuodosteltavan sovinto-oikeuden perustamista.

Muutoin lausuu valiokunta mielihyvänsä alustajalle siitä laajuudesta, jolla hän on tätä kysymystä käsitellyt, ja niistä tutkimuksista, joita hän alustuksessaan Europan eri maista esimerkeillä on valaissut.

Edellisen yhteydessä käsitteli valiokunta kysymystä lakkokassojen perustamisesta, ja ehdottaa valiokunta, että mainittuja kassoja perustettaisiin ja lähemmät toimenpiteet jätettäisiin työväenvaltuuskunnalle tahi puoluehallinnolle.

J. A. Salminen.
K. F. Mård.
J. R. Ulmanen.
Axel Weüdell.
J. E. Lillnix.
K. F. Hellstén. (Sihteeri).

Kirjailija Kurikka tahtoi poistettavaksi sen ehdotuksen valiokunnan mietinnöstä, että jos riitapuolet eivät voi sopia puheenjohtajasta, niin teollisuushallitus saa hänet määrätä. Tämä on työnantajille mieluinen kohta ja he epäilemättä tulevat sitä paljon käyttämään hyväkseen. Jos eivät riitapuolet voi keskenään sopia puheenjohtajasta, niin tapelkoot sitte.

Savenvalaja Enqvist tahtoi myöskin poistettavaksi edellisen puhujan huomauttaman kohdan.

Maisteri Groundstroem valitti sitä, että valiokunta oli ehdottanut hylättäviksi sovinto-oikeudet (gewerbegerichte), jotka ovat hyvin tärkeät. Olisi nyt pääteltävä, miten riitaisuudet työnantajain ja -tekijäin välillä ovat ratkaistavat, sillä nykyisen elinkeinolain tätä asiaa koskeva 20 § ei vastaa ajan tarpeita eikä vaatimuksia. — Myöskin siinä on valiokunnan mietintö puutteellinen, ettei ole viitattu, miten kysymystä sovintolautakunnista edelleen ajetaan. Olisi päätettävä täällä, kuka tässä kohden panee kokouksen päätökset toimeen. Asian edelleen ajaminen olisi jätettävä puoluehallinnolle.

Toimittaja Hamström ja ulkotyömies Hyyryläinen kannattivat hra Groundstroemin ehdotuksia.

Suutari Ulmanen selitti, että valiokunta on itse asiassa hyväksynyt pohjustuksen 3:ssa ponnessa mainitun keinon asian edelleen ajamiseksi.

Ryhdyttiin sitte äänestykseen. Valiokunnan mietinnön ensi kohdasta poistettiin hra Kurikan poistettavaksi ehdottamat sanat 46:lla äänellä 14 vastaan. Valiokunnan toinen ponsi hylättiin, koska kokous oli jo päättänyt Elinkeinolakia käsitellessään sovinto-oikeudet (gewerbegerichte) hyväsyttäviksi. Sovintolautakunta-kysymyksen edelleen ajaminen jätettiin puoluehallinnon toimeksi. Valiokunnan lausunto lakkokassojen perustamisesta hyväksyttiin.

1. Sovintolautakuntain asettaminen on tarpeen vaatima riitaisuuksien syntyessä työnantajain ja -tekijäin välillä. Sovintolautakunnat pannaan kokoon siten, että kumpikin riitapuoli valitsee kaksi jäsentä ja nämä valitsevat yhdessä puheenjohtajan ulkopuolelta.

2. Työväen puoluehallinnolle annetaan tehtäväksi ryhtyä toimenpiteisiin sovintolautakuntakysymyksen toteuttamiseksi.

3. Kokous katsoo lakkokassojen pesustamisen tarpeelliseksi ja jättää lähemmät toimenpiteet siinä suhteessa puoluehallinnolle.

11. Progressiivinen verotus.

Suutari Salin lausui mielipahansa siitä, että työväen valtuuskunta ei ole hankkinut alustusta niin tärkeään kysymykseen, kuin kysymys progressiivisesta verotuksesta todella on. Olisi tärkeätä valaista työväestölle, kuinka ovelalla tavalla verotusolomme ovat järjestetyt. Työväestöä verotetaan paitaan saakka, mutta kuitenkin asetetaan asiat siten, kuin ei työväestö ollenkaan ottaisi osaa verokuorman kantamiseen. Kysymys on välttämättä saatava esille ensimäiseen yleiseen edustajainkokoukseen.

Tohtori Ingman selitti valtuuskunnan puolesta, että kysymys progressiivisesta verotuksesta oli valtuuston itsensä herättämä, joka siis kyllä ymmärsi asian suuren tärkeyden ja on kyllä tehnyt parhaansa saadakseen kysymykseen asiantuntijan alustuksen. Mutta kysymys on niin monipuolinen ja suuria tietoja vaativa, että kykenevää alustajaa ei ollut helppo löytää. Vihdoin lupasi maisteri Kyösti Järvinen, joka toimeen olisi ollut varsin sopiva, kirjoittaa alustuksen kysymykseen. Mutta melkein viime tingassa lähetti hän ulkomailla tiedon, ettei hän ehdikään täyttää lupaustaan. Sittemmin valtuuskunta ei enää ehtinyt kääntyä muiden puoleen. Puhuja yhtyi toivomukseen, että asia tulisi esille ensi edustajainkokouksessa.

Tohtori af Ursin mainitsi, että Lauri Kivekäs vainaja oli aikoinaan laatinut tätä kysymystä varten lyhyen alustuksen ensimäistä kiellettyä työväenkokousta varten ja asia oli esillä ensimäisessä edustajainkokouksessa. Pääpiirteissään ollaan siis selvillä tästä verotustavasta, jolla voitaisiin poistaa nykyiset työväestöä raskaasti painavat välilliset verot. Mutta vaikka asiaa on työväestön keskuudessa harkittukin, ei se kumminkaan monipuolisuutensa tähden ole täysin selvillä koko työväestölle, jonka tähden kysymykselle olisi hankittava perusteellinen alustus ja asia otettava esille ensi kokouksessa.

Kokous yhtyi lausumaan toivomuksen, että kysymys progressiivisesta verotuksesta on alustuksella varustettuna otettava esille ensimäisessä edustajain kokouksessa.

12. Valtuuskunnan kertomus.

Työväen valtuuskunta oli laatinut toiminnastaan toimikaudelta 1896–99 seuraavan kertomuksen

1. Mäntsälän työväenyhdistyksen ehdottama kysymys, että valtuuskuntaan kuuluvain yhdistysten verottamisen suhteen tehtäisiin sellainen muutos, että yhdistysten pohjamaksu kokonaan poistettaisiin ja maalaisyhdistyksiltä kannettaisiin jäsentä kohden puolet siitä, kuin kaupunkiyhdistyksiltä taksotetaan.

2. Minkä perusteitten mukaan edustajavaalit työväenyhdistysten edustajain kokoukseen ovat toimitettavat?

3. Jos valtuuskunnan tulee jättää joku asia yhdistysten äänestyksen kautta ratkaistavaksi, niin minkä perusteen mukaan valtuuskunnan on äänestys laskettava?

4. Että edustajakokousten pöytäkirjat kustantaisi ja jakaisi kokousta toimeenpaneva yhdistys.

Toimittaja Kössi Koskinen arveli, että asian voisi lähettää suoraan valiokuntaan.

Tohtori Ingman huomautti, että hra Salinin esittämä kysymys: »voidaanko edustajiksi yleisiin kokouksiin valita sellaisia henkilöitä, jotka asuvat toisella paikkakunnalla kuin valitseva yhdistys» voitaisiin lähettää samaan valiokuntaan.

Me allekirjoittaneet valiokunnan jäsenet valittuina antamaan lausuntoa työväenvaltuuskunnan toiminnasta toimintakaudella 18¹⁵⁄₇96–18¹⁵⁄₇99 ja valtuuskunnan kokoukselle esittämistä kysymyksistä, saamme kunnian ilmoittaa, että olemme tarkastaneet valtuuskunnan kertomuksen ja toiminnan ja ehdotamme:

2. että työväenyhdistyksiä verotettaessa olisi n. s. yhdistysten pohjamaksu poistettava ja verotettava vaan jäsenluvun mukaan, kuitenkin niin, että maalaisyhdistyksiltä kannettaisiin jäsentä kohden puolet siitä kun kaupunkiyhdistyksiltä;

3. että edustajavaaleissa valitaan yksi edustaja 100 jäseneltä ja sen osalta;

4. että kun joku asia tulee jättää yhdistysten äänestettäväksi, on se ratkaistava yhdistysten kokouksissa läsnaolleiden jäsenluvun mukaan;

5. että edustajakokouksen pöytäkirjat toimittaa ja kustantaa toimeenpaneva yhdistys, vaan näistä mahdollisesti tulevan tappion suorittaa puoluehallinto;

6. että jos henkilö kohta edustajaksi valitsemisen jälkeen muuttaa pois paikkakunnalta, niin on hän sentään kelvollinen edustamaan sitä yhdistystä, joka hänet on valinnut.

Turussa heinäkuun 19 p:nä 1899.
Aksel Palmroos. (Puheenjohtaja).
M. Saarinen.
K. G. Helander.
A. Järvenpää.
K. Lehtiö.
G. E. Inberg.
A. Kattelus. (Kirjuri.)

Me allekirjoittaneet olemme tarkastaneet Suomen työväen valtuuskunnan tilit viime tilikaudelta kesäkuun 21 p:ään 1899 ja havainneet meille esitettyjen asiapaperien mukaan:

Leipuri Miettinen ehdotti, että valiokunnan kolmanteen ponteen, jossa ehdotetaan, että yhdistys saa lähettää edustajain kokoukseen yhden edustajan kultakin sadalta jäseneltä, lisättäisiin rajoitus, ettei mikään yhdistys saa lähettää useampaa kuin 10 edustajaa. Myös olisi jotakin suhteellista vaalitapaa noudatettava.

Maalari Sihvonen ehdotteli valiokunnan kuudennen ponnen johdosta, että yhdistykset saisivat valita edustajan yleiseen kokoukseen muiltakin paikkakunnilta ilman rajoituksia.

Metsänvartija Wesanen vaati, että yhdistysten edustajain lukumäärä on rajoitettava viideksi, jota enempää ei kukaan yhdistys saa lähettää.

Räätäli Palmroos oli sitä mieltä, ettei edustajaa saa millään ehdolla valita muilta paikkakunnilta.

Toimittaja Tainio ehdotteli, että jos yhdistykselle tulee raskaaksi lähettää niin monta edustajaa, kuin se on oikeutettu, niin se voisi lähettää vähemmänkin, jolloin nämä saisivat yhteensä käyttää niin monta ääntä, kun yhdistykselle jäsenlukunsa mukaan kuuluu.

Suutari Lehtiö puolusti valiokunnan ehdotusta hra Tainion esittämää äänestystapaa vastaan.

Keskustelut loppuivat tähän. Valiokunnan ensimäinen ja toinen ponsi hyväksyttiin yksimielisesti. Kolmannesta ponnesta äänestettiin toiselta puolelta edustajain Wesasen ja Miettisen ja toiselta valiokunnan ehdotusten välillä, jolloin valiokunnan ehdotus voitti 49:llä äänellä 9 vastaan. Valiokunnan neljäs ponsi hyväksyttiin sellaisenaan. Viides ponsi hyväksyttiin sillä rajoituksella, että se toteutetaan vasta ensi edustajainkokouksesta alkaen, koska Turun työväenyhdistys oli päättänyt, että se ei ryhdy toimittamaan pöytäkirjaa. Kuudes ponsi hyljättiin ja päätettiin 51:llä äänellä 3:a vastaan, että edustajaksi saa valita puolueeseen liittyneeseen työväenyhdistykseen kuuluvan henkilön mistä tahansa.

2:o Työväenyhdistyksiä verotettaessa poistetaan n. s. pohjamaksu ja verotetaan vain jäsenluvun mukaan, kuitenkin niin, että maalaisyhdistyksiltä kannetaan jäsentä kohti puolet siitä kuin kaupunkilaisyhdistyksiltä.

3:o Edustajavaaleissa valitaan yksi edustaja 100:lta jäseneltä ja sen osalta.

4:o Kun joku asia jätetään yhdistysten äänestettäväksi, on se ratkaistava yhdistysten kokouksissa läsnäolleiden jäsenien luvun mukaan.

5:o Edustajainkokouksen pöytäkirjat toimittaa ja kustantaa ensi edustajainkokouksesta alkaen se yhdistys, joka panee toimeen edustajainkokouksen, vaan niistä mahdollisesti tulevan tappion suorittaa puoluehallinto.

6:o Edustajaksi saa valita puolueeseen liittyneeseen työväenyhdistykseen kuuluvan henkilön mistä tahansa.

Kokouksen lopputoimet.

Vaalit.

Puoluehallinnon vaalissa, joka toimitettiin puoluehallinnon ohjeiden 4:n §:n mukaan, valittiin puoluehallinnon puheenjohtajaksi Tohtori N. R. af Ursin 42 äänellä.

Puoluehallinnon jäseniksi valittiin Turusta opettaja J. K. Kari 30, faktori J. A. Salminen 28, taloudenhoitaja M. Saarinen 28, toimittaja T. Tainio 26, puuseppä K. F. Hellstén 25, nahkuri J. H. Jokinen 24, salvumies J. Lindström 10 ja räätäli K. A. Leino 18 äänellä. — Lähinnä ääniluvussa olivat rouva A. Putkonen (15) ja räätäli A. Palmroos (9), joita kokouksen päätöksen mukaan voidaan käyttää varajäseninä.

Puoluehallinnon jäseniksi muilla paikkakunnilta valittiin kirjapainonomistaja J. V. Hellberg Tampereella 38, puuseppä M. V. Vuolukka Oulusta 34, toimittaja E. V. Hänninen Helsingistä 26, muurari A. Nieminen Tampereelta 22, räätäli A. Markkanen Kotkasta 19, suutari Y. Mäkelin Porista 18, neiti Ida Ahlstedt Helsingistä 16, faktori R. Drockila Helsingistä 15 ja puuseppä A. Kärmekangas Viipurista 15 äänellä. Toimittaja A. B. Mäkelä ja suutari E. Salin saivat edellinen 20 ja jälkimäinen 18 ääntä, mutta kieltäytyivät molemmat puoluehallintoon rupeamasta. — Lähinnä ääniluvussa olivat muurari K. A. Pastell (10), toimittaja O. Hamström (9), tohtori J. A. Lyly (9), toimittaja Kössi Koskinen (8) ja hra A. Niemi (8). Näistä oli määrättävä kaksi varajäsentä. Kun tri Lyly ja toimittaja Hamström olivat saaneet kumpikin yhtä monta ääntä, niin ratkaistiin arvalla, kumpi heistä tulee toiseksi varajäseneksi, jolloin arpa lankesi hra Hamströmille. Hra Hamström jätti silloin pöytäkirjaan seuraavan selityksen:

»Kun periaatteessa olen puolueasiassa eri kannalla kuin kokouksen enemmistö, en siis voi vastaanottaa mitään luottamustointa sen hallituksessa, ennenkuin olen kuullut yhdistykseni mieltä asian suhteen. — O. Hamström.»

Puoluehallinnon tilintarkastajiksi valittiin herrat E. Salin ja N. Tiuppa sekä heille varajäseneksi A. Johansson, kaikki Helsingistä.

Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin kokouksen puheenjohtaja t:ri N. R. af Ursin sekä toimittaja T. Tainio ja puuseppä K. F. Hellstén.

Muilla paikkakunnilla olevain puoluehallinnon jäsenten matkakuluiksi päätettiin hra E. Salinin ehdotuksesta suorittaa puoluehallinnon kassasta 5 markkaa päivältä ja kolmannen luokan rautatie tai toisen luokan laivapiletti.

2. Tuleva puoluekokous.

Kirjailija Kurikka piti ehkä liian raskaana yhdistyksille lähettää edustajia joka vuosi kokoukseen, vaikka kyllä liikkeelle olisi hyvä, olla joka vuosikin kokoonnuttaisiin. Kannatti kokouksia joka toinen vuosi.

Toimittaja Kössi Koskinen ehdotti, että tällä kerralla päätettäisiin vain seuraava kokous, eikä sidottaisi kokouksia määrättyihin ajanjaksoihin.

Muurari Pastell kannatti hra Koskisen ehdotusta ja tahtoi kokouksia pidettäväksi talvella eikä kesällä kiireimpänä aikana.

Muurari Forss kannatti kysymystä ratkaistavaksi siten, että kokoonnutaan aina kahden vuoden perästä. Tiheä kokoontuminen on rasittavaa.

Toimittaja Mäkelä arveli, että ensi kesänä on välttämätöntä kokoontua. Torppariasia esim. vaatii pikaista ratkaisua ja sen ratkaisemiseen olisi aika sopiva. Valtiopäiväin tähden ilmestyy paljonkin kysymyksiä.

Suutari Soininen ehdotteli, että kokoonnuttaisiin aina valtiopäivien edellä.

Äänestyksellä päätettiin 35 äänellä 6:tta vastaan kokoontua seuraavan kerran kesällä v. 1901.

Kokoontumispaikaksi ehdotettiin Viipuria ja Kotkaa. Edellinen ehdotus voitti 33 äänellä 5:ttä vastaan.

Muurari Pastell lausui toivomuksen, että keskustelukysymysten alustukset ensi kokousta varten julkaistaisiin ainakin 2 kuukautta ennen kokousta. Nyt niitä oli jaettu vasta täällä kokouksessa, joten niihin ei ollut aikaa perehtyä.

Opettaja Karvonen selitti, että syy ei ollut valtuuskunnan, vaan alustajain. Valtuuskunta oli kyllä ajoissa ryhtynyt hankkimaan alustuksia ja pyytänyt alustajia lähettämään ne ennen määrättyä aikaa, jolloin ne olisivat kyllä joutuneet ajoissa painetuiksi, mutta alustajat eivät olleet pyyntöä noudattaneet. Niinpä oli viimeinen alustus saapunut valtuuskunnalle vasta viikkoa ennen kokousta, joten valtuuskunnan oli mahdoton saada pohjustuksia aikaisemmin painetuiksi ja jaetuiksi.

3. »Työmies»-lehti.

Kokouksen Puheenjohtaja kehoilti johtavan komitean puolesta kokousta lausumaan, että »Työmies»-lehti on kunnollisesti täyttänyt tehtävänsä, vaikka joku kirjoitus ehkä olisi voinut olla toisin.

Toimittaja Mäkelä pyysi saada tämän johdosta ilmoittaa, ellei hän ainakaan ollut lehden toimituksen eikä lehteä kannattavan osakeyhtiön puolesta antanut aihetta tämmöisen kysymyksen vireille panemiseen. Kummasteli, mistä oli johtunut tällaisen asian esittäminen, eikä oikein tiennyt, tarkoittiko se luottamuksen vaiko moitteen ilmaisua. Omasta puolestaan puhuja tahtoi huomauttaa, että hän toimittajana myy lehdelle ainoastaan työnsä eikä suinkaan vakaumustaan, jonka ei silti tarvitse olla esteenä puoluehallituksen mielipiteen ilmaisulle lehdessä, jossa se kyllä voi ajaa asiaansa toimittajaa kuulematta. Huomautti vielä, että hän panee nimensä näkyviin ja kirjoittaa aina omassa nimessään.

Hra Salin ihmetteli myöskin, mitä tietä tämmöinen asia oli tullut esiin. Hän ei myöskään ollut antanut siihen aihetta.

Keskustelu päättyi tähän, kun kokouksessa ilmeni mielipide, ettei ollut syytä ottaa huomioon puheenalaista lausuntoa.

4. Kokouksen lopettaminen.

Meidän työmme on nyt loppunut. Tulos on näyttänyt, että työväenasia on ottanut suuren askeleen eteenpäin. Me olemme tehneet päätöksiä, jotka syvästi tulevat vaikuttamaan työväenliikkeeseen. Minä luulen, että me olemme tehneet semmoisia päätöksiä, jotka tulevat syvästi vaikuttamaan koko meidän maamme ja kansamme kehitykseen. Sillä sanottakoon mitä tahansa, niin koko meidän kansamme tulevaisuus riippuu siitä, mitenkä työväenkysymystä meidän maassamme ajetaan.

Ellei kohoteta syviä rivejä parempaan asemaan, niin minä olen vakuutettu, että kansamme jää takapajulle, ettei se kulje eteenpäin.

Minä toivon sentähden hartaasti, että kaikki kansanluokat tulisivat käsittämään, miten tärkeätä on, että syvät rivit kohotetaan. Meidän kansamme on siksi lujalla pohjalla, että, jos työväki ja alemmat kansankerrokset pääsevät vaurastumaan ja myötävaikuttamaan, meidän kansamme ei huku, vaan se pysyy pystyssä. Olen vakuutettu, että semmoinen kansa, kuin meidän, ei katoa kansakuntien joukosta 1900 vuotta sen perästä kuin suuri mestari saarnasi kansakuntienkin yhdenvertaisuuden oppia koko maailmalle. Minä toivon ja minä olen varmasti vakuuteltu, että työväenasia menee eteenpäin, sen monilukuisissa kannattajissa on niin paljon harrastusta, intoa ja rakkautta tähän asiaan, että niinkuin jo sanoin, tämä asia tulee voittoriemulla kulkemaan maailman läpi.

Siitä luottamuksesta, jota arvoisat edustajat ovat osoittaneet minulle, pyydän saada lausua sydämelliset kiitokset. Jokainen on kyllä huomannut, että minä en ole voinut paraimmalla tahdollanikaan täyttää kaikkia tehtäviäni, varsinkin kun on ollut niin tärkeitä asioita ratkaistavana. Mutta minä luulen, että jokainen, joka asettuu tälle paikalle, huomaa, ettei se olekkaan helppo tehtävä, kun intohimot riehuvat ja kukin tahtoo ajaa asian läpi sen mukaan, kuin parhaaksi näkee.

Minä pyydän anteeksi sen, mitä en ole voinut täyttää, ja lopetan täten tämän merkillisen kolmannen työväenyhdistysten edustajain kokouksen. Eläköön Suomen työväenpuolue ja Suomen työväenliike!

Toimittaja O. Hamström kiitti puheenjohtajaa kokouksessa osottamastaan maltillisesta käytöstavasta. Kokouksessa ilmautuneet useat vastaväitteet ja riitaisuudet ovat olleet omiansa tuskastuttamaan puheenjohtajaa, mutta siitä huolimatta hän on pitänyt silmällä että yleinen kokousten tapa ei ole tullut rikotuksi. Puhuja kohotti eläköönhuudon vasta valitulle puolueen johtajalle.

Kauppias Pohjolainen kiitti Turun työväenyhdistystä sydämellisestä vastaanotosta ja vierasvaraisuudesta ja toivotti edustajat tervetulleiksi Viipuriin 2 vuoden kuluttua.

Toimittaja Kössi Koskinen terotti mieliin niitä alkuvaikeuksia, joita puolueen perustaminen tuo mukanaan ja tulkitsi kokouksen luottamusta puolueen nyt valitun puheenjohtajan kykyyn ja tarmoon.

Suutari E. Salin puhui yhteistoiminnan merkityksestä selittäen täällä ilmautuneen erimielisyyden syiksi itsenäisyyden luonteissa ja kiivaan harrastuksen, niin yksimielisiä kuin ollaankin pääasioissa. Esitti eläköönhuudon yksimielisyydelle.

Toimittaja T. Tainio lausui nyt hajoitetulle Suomen työväenvaltuuskunnalle kokouksen täyden tunnustuksen ja kiitoksen sen paljosta ja arvokkaasta työstä työväenasian hyväksi.

Puuseppä Hoikka kuvaili totuuden voitollista taistelua eri aikoina ja esitti eläköönhuudon isänmaalle, jonka jälkeen laulettiin »Maamme».

Puuseppä A. Kärmekangas puhui kokouksessa oleville naisedustajille ja työläisnaisille.

Puuseppä K. F. Hellstén kiitti vieraita Turun työväenyhdistyksen puolesta ja

Kirjapainonomistaja J. V. Hellberg kiitti kokouksen sihteeriä, opettaja Karia.

5. Sähkösanomia

Helsingistä
Menestyköön työnne Suomen köyhälistön hyväksi! Eläköön kansainvälinen työväenliike!
Valpas, Drockila, Nyström, Niemi, Sanni Lähde, Olga Johansson.

Ylläolevan pöytäkirjan olemme tarkastaneet ja hyväksyneet.
N. R. af Ursin.
K. F. Hellstén,
T. Tainio.

[Liite.]

I. Miten olisi äänoikeusasiaa edelleen ajettava?

Kirj. Santeri Ingman.

Suomen työväenyhdistysten edustajain kokouksessa Tampereella v. 1896 oli äänioikeusasia, s. o. valtiollinen vaalioikeus sekä povvaris- että talonpoikaissäätyyn, laajan ja seikkaperäisen käsittelyn alaisena. Sen tuloksena oli, että Suomen tvöväestö hyväksyi täsmällisen ja seikkaperäisen ohjelman siitä, mitä se valtiollisten vaalireformien alalla vaatii. Tässä kokouksessa hyväksytyt ponnet sisältävät yhä vielä sen, mitä Suomen työväki nykyjäänkin vaatii, eikä ole viimeisten kolmen vuoden aikana tapahtunut mitään, joka edellyttäisi muutoksia näihin vaatimuksiin. Mitään siitä, mitä silloin ohjelmaan otettiin, ei ole myöskään vielä saavutettu, valtiollinen vaalioikeus maassamme on yhä vielä samalla, muuttumattomalla, vanhettuneella kannalla. Niiden vaatimusten toteuttamiseksi, jotka Tampereen kokouksessa hyväksyttiin, on työväestön siis yhä edelleen ponnistettava.

Äänioikeusasia on kyllä näinä välivuosina ollut monella tavalla päiväjärjestyksessä ja työväestönkin vaatimusponsia on kylläkin esilletuotu. Tampereen kokouksen toivomuksen mukaisesti toimitti työväenvaltuuskunta v. 1897 valtiopäiville anomukset sekä porvaris- että talonpoikaissäädyn vaaliolojen muuttamisesta, jotka anomukset sisälsivät juuri työväestön ponsivaatimukset, ainakin kaikissa pääasioissa. Aivan suosiollisesti ei näitä kohdeltu. Porvarissäädystä ei lähetetty yhden äänen anomusta edes valiokuntaankaan, jonne se kumminkin talonpoikaissäädyssä tehtynä saapui. Lakivaliokunta käsitteli kaikkia tehtyjä äänioikeusanomuksia, joita oli 14, yhdessä ja tulos sen käsittelyistä oli se, että säädyt päättivät pyytää hallitusta valmistamaan seuraaville valtiopäiville arm. esityksen yleensä valtiollisista vaalioloista, ilman että säädyt kumminkaan saattoivat viitata edes suunnankaan, mihin tuon esityksen olisi käytävä. Korkeimmasta paikasta onkin senaatti saanut käskyn valmistaa tällaisen esityksen, vaan ensi (v. 1900) valtiopäiville se ei kumminkaan ehtine, niin toivottavaa kuin se olisi ollutkin. Eikä työväen vaatimusten kannalta saa aivan suuria toiveita kiinnittää tuohon esitykseen sittenkään, kun se vihdoin valtiopäiville joutuu.

Äänioikeusasia on siten varsin samalla kannalla kuin vuotta sitten ja työväestön on edelleen syytä horjumattomasti pitää kiinni silloin hyväksymistään vaatimuksista. Näiden vaatimusten joukkoon on sen vain entisten lisäksi yhdistettävä myöskin kunnallinen vaalikysymys, josta ei Tampereen kokouksessa mitään nimenomaisia päätöksiä tehty eikä vaatimuksia varmistettu. Kunnallisissa vaaleissa vallitsevat kumminkin osaksi ainakin samanlaiset epäkohdat kuin valtiollisissa. Tosin niihin juuri viime valtiopäiviltä, mikäli äänioikeuden laajuuteen tulee, saatiin toimeen tuntuva parannus, jonka kautta ne työmiehet y. m., joita ennen on laskettu »toisen isäntävallan alla» oleviksi ja siis äänioikeudettomiksi, nyt voivat äänioikeuden saada. Mutta äänimääriin nähden on juttu kunnallisissa vaaleissa sama kuin valtiollisissa: äveriäät saavat äänestää 25:llä äänellä, jotavastoin suurin osa vähätuloisinta tvöväkeä on vailla yhtä ainoaakin ääntä.

Kunnallisiin vaalioloihin sekä kaupungeissa että maalla on työväestön siis syytä vaatia aivan samanlaisia parannuksia kuin valtiollisiin vaalioloihin, s. o.: ääniasteikko pois, yksi ääni mieheen, senssus suuremmissa kaupungeissa on alennettava, äänioikeus on laajennettava samojen perusteiden mukaan, kuin valtiopäivämiesvaaleihinkin nähden vaaditaan.

Tästä sietää työväestön tehdä nimenomaisen päätöksen, mutta muuten on mielestäni kunnallista äänioikeutta ajettava rinnan valtiollisen kanssa ja sen yhteydessä. Vaatimukset molempiin nähden olkoot samanlaiset.

Nyt on siis etupäässä oleva kysymys siitä, millä tavoin noiden työväen vaatimusten perilleviemistä tehoisimmalla tavalla olisi edistettävä. Siitäkin on kuluneina vuosina Tampereen kokouksen jälkeen ollut koko joukun puhetta. Kaikki äänioikeusasian ystävät ovat yhtä mieltä siitä, että äänioikeuskysymyksen pitäisi käydä niin tutuksi ja yleiseksi kysymykseksi koko maassa, että se painuisi kaikkien kansalaisten veriin ja että sen ratkaisun siten pitäisi luonnon välttämättömyyden pakolla kerrankin ehtiä. Mutta millä keinoilla on tätä päämäärää kohden pyrittävä?

Kahden työväenyhdistyksen tekemästä ehdotuksesta ryhtyi työväenvaltuuskunta kesällä 1898 tiedustelemaan maamme eri työväenyhdistyksiltä, mitkä niiden mielestä olisivat sopivimmat ja nykyoloissa tarkoituksenmukaisimmat keinot ja menettelytavat äänioikeusasian edelleen ajamiseksi. Yhdistykset keskustelivatkin asiasta ja lähettivät sittemmin valtuuskunnalle ehdotuksensa. Noista ehdotuksista teki valtuuskunta seuraavan yhteenvedon:

Lentokirjasien toimittamista puolsi 16 yhdistystä; toiset ovat vaan puoltaneet lentokirjasia ylimalkaan, toiset pienten pennikirjasten toimittamista.

Joukkoanomuksia tehtäväksi ehdottaa 14 yhdistystä, nimittäin Tampereen, Haminan, Vaasan, Akaan, Mikkelin, Pirkkalan, Lappeenrannan, Taalintehtaan, Hangon, Savonlinnan, Helsingin, Uudenkaupungin, Jyväskylän ja Kotkan työväenyhdistykset.

Erimieltä näyttävät olevan yhdistykset siitä, mihin joukkoanomuksilla olisi käännyttävä. Tampereen työväenyhdistys ehdotti, että valtuuskunta »kehottaisi maan työväenyhdistyksiä panemaan toimeen yleisen työväenkokouksen, jossa keskusteltaisiin jättiläisanomuksesta, joka sitten koko maan työväestön nimessä hallitukselle annettaisiin yleisen äänioikeuden aikaansaamiseksi. Tätä ovat kannattaneet: Pirkkalan, Mikkelin, Akaan, Hangon, Savonlinnan ja Jyväskylän työväenyhdistykset. Haminan työväenyhdistys puoltaa »joukkoanomuksia, jotka olisivat välittömästi, petitsiooni-tietä tuleville valtiopäiville jätettävät. Joukko-anomusten jättämistä sekä hallituksslle että säädyille puoltavat Kotkan ja Helsingin työväenyhdistykset. Taalintehtaan yhdistys esittää joukko-anomuksen toimittamista »suoraan hallitsijalle» ja Lappeenrannan työväenyhdistys »hallitsijalle tai säädyille». (Anomukseen tulisi nimet kerätä listoilla). Jokunen yhdistys puoltaa joukko-anomusta, mutta ei määrää paikkaa, mihin se olisi toimitettava.

Keskustelukokouksia pidettäväksi ehdottavat 11 yhdistystä. Tampereen työväenyhdistys esittää, »että yleisiä kansalaiskokouksia kautta maan olisi toimeenpantava säännöllisesti useamman kerran vuodessa, joissa yksinomaan äänioikeusasiasta keskusteltaisiin. Tätä ehdotusta on kannattauut: Akaan, Mikkelin, Pirkkalan, Uudenkaupungin, Tampereen ulkotyöväen, Hangon, Savonlinnan, Kymin, Helsingin ja Jyväskylän yhdistykset ja osaksi Vaasan yhdistys.

Mielenosotuskokouksia ja kävelyretkiä ehdottaa Haminan työväenyhdistys. Ehdotusta kannattavat Akaan, Helsingin ja Kotkan työväenyhdistykset. Viimemainittu esittää, että »ennen tulevia valtiopäiviä saataisiin toimeen yleisiä mielenosotuskokouksia niin useassa paikoin maatamme kuin mahdollista».

Mielenosotuskokouksia jyrkästi vastustavat Vaasan ja Lappeenrannan työväenyhdistykset, jälkimmäinen katsoen mielenosotuksia asialle haitallisiksi, edellinen pitäen oikeana, että asiaa ajetaan vakaumukseen vaikuttaen, eikä kiihotuksen kautta. Mikkelin työväenyhdistys puoltaa asian vireillä pitämistä kävelyretkien, iltamien ja kokousten avulla.

Rahaston perustamista äänioikeusasian ajamista varten kannattavat 8 yhdistystä, nimittäin Haminan, Vaasan, Akaan, Kymin, Taalintehtaan, Helsingin ja Kotkan yhdistykset. Miten tämä rahasto saataisiin kokoon, siitä lausuvat yhdistykset eriäviä mielipiteitä. Haminan työväenyhdistys ehdotti päiväpalkkakeräystä s. o. »yhden päiväpalkan panemista vuodessa yleistä parasta tarkoittavaan kassaan äänioikeus y. m. .saman-arvoisten asiain ajamista varten». Tätä ehdotusta on semmoisenaan kannattanut ainoastaan Helsingin työväenyhdistys. Päiväpalkkakeräystä ovat nimenomaan vastustaneet Vaasan, Akaan. Lappeenrannan ja Kymin (epäillyt sopivaisuutta) yhdistykset. Kotkan työväenyhdistys ehdottaa että tvöväenvaltuuskunta tekisi ehdotuksen varojen hankkimisesta, joilla voitaisiin saada varoja pennikirjasten ilmaiseksi levittämistä varten. Vaasan ja Akaan yhdistykset ehdottavat, että valtuuskunta kääntyisi maan työväenyhdistysten puoleen, jotka kukin saisivat päättää, miten parhaiten varoja saavat kokoon.

Esitelmän pitämistä äänioikeusasiasta esittävät Mikkelin, Hangon ja Tampereen (ulkotyöväen) yhdistykset, ensinmainittu perustellen ehdotustaan sillä, että työväki yleensä ei vielä tajua äänioikeuden merkitystä. Luennoitsijoiksi olisi saatava asiaan täysin perehtyneitä henkilöitä.

Äänioikensyhdistysten perustamista ehdottaa Helsingin työväenyhdistys, »että nekin kansalaiset, jotka eivät ota osaa työväenyhdistyksien toimiin, mutta harrastavat äänioikeusolojen parannusta, tulisivat saamaan yhteistä, harrastustensa mukaista toiminta-alaa».

Mitä näihin eri toivomuksiin tulee, oli valtuuskunta jo aikasemmin ottanut huomioon lentokirjasten toimittamisen. Valtuuskunnan kirjanen »Mihin pyritään», joka ilmestyi keväällä 1898, sisälsi pienen kirjoituksen äänioikeusasiastakin ja valtuuskunnan puheenjohtaja on vielä N. S. K.-seuran kirjasarjaan kirjoittanut erityisen laajemman »Yleissilmäyksen äänioikeusoloihin Suomessa», jota on kaksi suurta painosta yleisölle levitetty. Valtuuskunta julkasi vielä tammikuussa 1899 pienen palkintokilpailun äänioikeusasiaa koskevista kirjoituksista ja yksi palkinnonsaaneista kyhäyksistä ilmestyi valtuuskunnan keväällä 1899 toimittamassa kirjasessa. Mutta yhä useampia kirjasia samasta aineesta olisi vielä tärkeä saada ja levittää. Sitä, samoin kuin muita työväestön käytännöllisiä parannusvaatimuksia, sekä työväenkysymystä yleisemminkin, sietäisi näet kyllä entistä enemmän ruveta käsittelemään lentokirjasissa. Siihen tarvittaisiin yritteliäisyyttä ja varoja, joita viimemainittuja varsinkin on näihin asti valtuuskunnalta puuttunut. Olisi suotava, että jossakin yhteydessä otettaisiin käsiteltäväksi, miten varoja puheenalaiseen tarkoitukseen olisi hankittava. Mitä äänioikeusasiaa koskeviin lentokirjoihin tulee, palaan siihen vielä tuonnempana.

Muutamat muut tehdyt ehdotukset äänioikeusasian edelleen ajamiseksi, vaikka muuten kannatusta ansaitseisivat, näyttävät ensi silmänheitolla nykyhetkellä, maamme suurten valtiollisten kysymysten ollessa niin kovin arkaluontoisessa ajankohdassa, vaikeilta, jopa sopimattomiltakin. On jo väitettykin, että olisi arveluttavaa ryhtyä esim. joukkoanomusten tekemiseen taikka mielenosoituskokouksien pitämiseen, koska se muka voisi ulospäin näyttää sisällisen tyytymättömyyden ilmaukselta. Näissä väitteissä on ainakin senverran huomattavaa, että kaikessa, mikä varsinkin nykyoloissa tehdään tämän, samoin kuin muiden reformivaatimusten hyväksi, on maltillisella ja arvokkaalla tavalla esiinnyttävä. Mutt'ei suinkaan siltä vähemmin jyrkästi eikä päättävästi. Sillä sellaisinakin aikoina kuin nykysinä ei suinkaan ole terveellistä laiminlyödä tarvittavani parannusten edelleen ajamista eikä yhteishyvälle edullista, että vaivutaan saamattomuuteen ja tyydytään sisällisiin vääryyksiin. Ja yleisesti myönnettävähän on, että nykyiset äänioikeusolomme sisältävät suuren vääryyden.

Joukkoanomuksien tekeminen on aina, samalla kuin itse anojia innostava, myöskin vaikuttava ja huomattava toimenpide. Nykyisinä aikoina varsinkin olisi kai kumminkin lainsäädäntömme eheyden ja luultavasti asian edunkin kannalta parasta, että joukkoanomus tehtäisiin säädyille eikä hallitukselle. Lukuisain kansalaisten anomus tuotaisiin anomuksien muodossa esille säädyille, jolloin voisi toki toivoa, että nämä sen perustuksella tekisivät yhteisen anomus- taikka esitysehdotuksen. Tämä tie olisi ehkä tällä kertaa käytännöllisempikin siihen nähden, että joukkoanomus vielä ehdittäisiin saada toimeen siksi, kuin säädyt kokoontuvat v. 1900 valtiopäiville, jotavastoin hallituksen arm. esitys näille valtiopäiville ei enää ehtisi. Kuten näet jo edellä mainittiin, ei senaatti ole katsonut ehtivänsä valmistaa uutta arm. esitystä v. 1900 valtiopäiville senkään anomuksen perustuksella, jonka säädyt v. 1897 valtiopäivillä tekivät ja jonka pohjalla senaatti korkeimmasta paikasta on saanut käskyn valmistaa esityksen. Nyt tuo valtiopäiville jätettävä joukkoanomus olisi yhtä tarpeellinen kuin paikallaan sekä kiirehtimään lainsäädännön korjaamista äänioikeusoloista, että osottamaan, mihin suuntaan kansan suuri enemmistö tahtoisi tuon lainsäädännön käyvän.

Lähin toimenpide joukkoanomuksen toteuttamiseksi olisi siis se, että työväenedustajain kokous asettaisi mieslukuisen pääkomitean, joka kohta kokouksen jälestä ryhtyisi toimiin paikallistoimikuntain synnyttämiseksi niin monessa seudussa kuin suinkin Suomessa, jos mahdollista sen kaikissa kunnissa, sekä valmistaisi valtiopäiville annettavan anomuksen ja yleensä hoitaisi kaikkia hankkeeseen kuuluvia käytännöllisiä toimia. Kun anomus sitten viimeistään joulun tienoissa kaikkialla olisi allekirjoitettu, toimittaisi päätoimikunta sen asiaaharrastaville edusmiehille kaikissa säädyissä, joissa siis sen perustuksella anomuksia tehtäisiin.

Tämän toimenpiteen yhteydessä nousee sitten kaksi uutta kysymystä, joita uudempia on otettu huomioon niissä edellämainituissa vastauksissa, jotka työväenvaltuuskunta on eri yhdistyksiltä saanut: 1) Tulisiko tuon asetettavan piiritoimikunnan (sekä paikallistoimikuntain) olla tilapäisen, vaiko pysyvän äänioikeusasian valvomista varten? 2) Olisiko asiaa ajettava yksinomaan työväenasiana, vai olisiko järjestettävä niin, että kaikki yksituumaiset äänioikeusasian ystävät siinä yhtyisivät yhteistoimintaan?

Silmäilläksemme ensiksi tuota jälkimmäistä kysymystä on huomattava, että Suomessa löytyy useita ja varsin suurilukuisia kansalaisryhmiä, jotka vilkkaasti harrastavat reformien aikaansaamista äänioikeusasian alalla. Niiden joukossa on ehkä toisia, joiden esittämät vaatimukset ovat niin paljo pienemmät ja ahtaammat kuin ne vaatimukset, jotka Suomen työväki on ohjelmakseen omistanut, että varsinainen yhteistoiminta niiden kanssa ei paljo tule kysymykseen. Vaan iloksemme olemme voineet huomata, että yhä lukuisammat kansalaiset porvarispiireissäkin ovat viime aikoina kääntyneet ajamaan juuri niitä vaatimuksia, jotka työväki on ohjelmakseen omistanut. Näiden kansalaisryhmien kanssa olisi yhteistoiminta ei ainoastaan mahdollinen, vaan mielestäni myöskin erittäin suotava, koska täten tehtävällä joukkoanomus-yrityksellä ja yleensä äänioikeusasian edelleen ajamisella olisi paljo enemmän pontta ja vaikutusta ja onnistumisen mahdollisuutta. Tässä kysymyksessä siis mielestäni työväestö voisi yhtyä yhteistoimintaan niiden kansalaisryhmäin kanssa, jotka, ollen samalla kannalla kuin työväki, sitä haluavat. Siitä sopisi valittavan keskustoimikunnan tehdä ilmoitus asianomaisille yhdistyksille ja klubeille ja kehottaa niitä yhtymään mukaan.

Jos tämä mielipide hyväksyttäisiin, olisi noille työväestön kanssa yksimielisille yhdistyksille kai jätettävä tilaisuus myöskin valita edustajia siihen keskuslautakuntaan, joka äänioikeusasian ajamista ja lähinnä joukkoanomuksen aikaansaamista varten nyt kohta olisi asetetta. Ja jos kerran tällainen järjestelmä aikaansaataisiin, olisihan kai asialle edullista, että se jäisi myöskin pysyväksi järjestelmäksi johtamaan äänioikeusasian edelleen ajamista. Sillä me emme saa kiinnittää liian suuria toiveita siihen, että nyt jo lähimmässä tulevaisuudessa, ensi valtiopäivillä, suurempia parannuksia aikaansaataisiin, varsinkaan sellaisia parannuksia, jotka vastaisivat sitä, mitä työväki toivoo ja vaatii. Tämän kysymyksen täytyy kyllä edelleen pysyä ohjelmassa, sitä on yhä ovelleen ajettava niin suurella tarmolla kuin mahdollista, ja olisihan niinollen hyvä, että erityinen pysyvä lautakunta olisi olemassa tätä kysymystä varten, jonka perilleajamisesta useimmat muutkin työväestön vaatimukset miltei suoranaisesti riippuvat.

On ehdotettu, että erityinen koko maata käsittävä yhdistys olisi perustettava äänioikeusasiaa varten. Aikanamme, jolloin yhdistyksiä oy niin kovin runsaasti, voisi sattua, että tällainen uusi yhdistys ei vastaisi niitä toiveita, joita siihen pannaan. Vaan saataisiinhan siltä vakinainen organisatsiooni toimeen ääniasiaa varten, jos aikaansaataisiin pysyvä keskustoimikunta, joka paikallistoimikuntain avulla työskenteleisi yksinomaa tätä asiaa varten.

Tämä erikoinen keskustoimikunta voisi myöskin aikojen kuluessa — ja nyt jo piakkoinkin, joukkoanomusta valmistettaessa — toimeenpanna keskustelukokouksia ännioikeusasian käsittelemistä varten ja johtaa niiden kävelyretkien aikaansaamista, jotka jo ovat tavaksi tulleet ja joissa äänioikeusasia on ollut yksi ja tärkein mielenosotuksen päämäärä. Esitelmänpitäjiä äänioikeusasiasta toimikunta voisi eri seutuihin maata hankkia. Myöskin asiaa koskevain lentokirjasten toimittaminen, josta edellä oli puhetta, voisi hyvin jäädä tämän keskustoimikunnan huoleksi, — jos sillä olisi siihen kysyttäviä varoja käytettävänään.

Ja näin tulemme nyt tuohon rahakysymykseen, josta myöskin valtuuskunnan tiedusteluihin on ehdotuksia tehty.

Kaikkien aatteiden ajaminen vaatii jonkunverran kustannuksia ja jos mieli äänioikeusasiaa järjestettynä liikkeenä viedä eteenpäin, täytyy sillä toimikunnalla, joka tämän saa toimekseen, olla jonkunverran varoja käytettävänään. Niitä näet aina tarvitaan lentokirjasten toimittamiseen, esitelmäin aikaansaamiseen, kaikenmoisiin painatustöihin, käytännöllisiä toimia hoitavan sihteerin palkkaamiseen j. n. e. Tähän tarkoitukseen on ehdotettu varoja kerättäväksi esim. siten, että kukin panisi yhden päiväpalkan vuodesta tällaiseen tarkoitukseen, vaan tätä ehdotusta on myöskin vastustettu. Ja jos varsinkin useammanlaisia yhdistyksiä tässä asiassa rupeaisi yhteistoimintaan, olisi ehkä sopivampi, että ne yhdistyksinä myöntäisivät jonkun määrän varoja asetettavan keskustoimikunnan käytettäväksi, — suuria määriähän ei aluksi ainakaan ehkä tarvittaisikaan.

Tässä olisi nyt siis esitettynä muutamia näkökohtia ja keinoja äänioikeusasian edelleen ajamiseksi. Kootakseni edelläsanotun lyhyempiin ponsiin, tahtoisin siten ehdottaa seuraavaa:

1) että ohjelmana siitä, mitä työväestö äänioikeusreformin suhteen tahtoo, on edelleen pidettävä niitä vaatimuksia, jotka Tampereen tvöväenedustajain kokouksessa hyväksyttiin mikäli valtiollisiin vaaleihin tulee;

2) että kunnallisten vaaliolojen, niin kaupungeissa kuin maalla, parantamista on ajettava rinnan valtiollisen ääniasian kanssa ja että kunnallisiin vaalioloihin on, mikäli äänioikeuden laajuuteen, senssukseen ja ääniasteikkoon tulee, vaadittava samanlaisia parannuksia kuin valtiopäivämiesvaaleihin;

3) että Turun työväenyhdistysten edustajain kokous päättäisi ryhtyä toimenpiteisiin äänioikeusreformia tarkoittavan joukkoanomuksen aikaansaamiseksi ensituleville määräaikaisille valtiopäiville. Sitä varten olisi kokouksessa asetettava erityinen keskustoimikunta, joka perustettavain paikallistoimikuntain avulla ryhtyisi kaikkialta maasta hankkimaan mitä lukuisimpain kansalaisten allekirjoittamia yhtäkuuluvia anomuksia, jotka sitten jätettäisiin erinäisille valtiopäivämiehille kaikissa säädyissä, jotta niiden perustuksella anomus- taikka esitysehdotukset tehtäisiin;

4) että asetettu keskustoimikunta jäisi pysyväksi toimikunnaksi äänioikeusasian edelleen ajamista varten. Tähän toimikuntaan annettaisiin nyt jo, joukkoanomuksen puuhaamista varten, tilaisuus valita jäseniä niille porvarillisille yhdistyksille ja klubeille, jotka äänioikeusvaatimuksissa hyväksyvät työväestön ohjelman, joiden kansalaisryhmäin kanssa tätä asiaa siis edelleen yhdessä ajettaisiin;

5) että sama keskustoimikunta, suoranaisesti taikka paikallistoimikuntainsa kautta, ryhtyisi vuosittain toimeenpanemaan keskustelukokouksia äänioikeusasiasta ja kävelyretkiä, joissa tämä kysymys olisi ohjelmana, hankkimaan esitelmänpitäjiä eri osissa maata pitämään luentoja äänioikeusasiasta, toimittamaan ja levittämään asiaa koskevia lentokirjasia ja muuten kaikilla keksimillään keinoilla toimimaan äänioikeusasian hyväksi;

6) että toimikunta itse saisi valmistaa ehdotuksen järjestyssäännöikseen, jotka työväenvaltuuskunta ja asianomaiset yhdistykset sitten hvväksyisivät;

7) että kaikki ne yhdistykset jotka keskustoimikuntaan jäseniä valitseisivat, ottaisivat vuosittain myöntääkseen toimikunnalle pienemmät käyttövarat, joiden määrästä toimikunta itse saisi aikoinaan tehdä ehdotuksen.

II. Elinkeinolain muutokset.

Paitse Englannissa (jossa aina on vallinnut jonkunlainen elinkeinovapaus) vaikutti ammattikuntajärjestelmä koko Euroopassa lamauttavasti elinkeinojen harjoittamiseen, varsinkin keskiajan loppupuolella. 18:nen vuosisadan alkupuolella heräsi kuitenkin jo liike sitä vastaan ja kun kuuluissa Ranskan ministeri Turgot v. 1776 oli tehnyt ensimmäisen ankaran hyökkäyksen, murtui se Ranskan suuressa vallankumouksessa v. 1791. Elinkeinovapaus s. o. jokaisen ihmisen luonnollinen oikeus esteettömästi elättää itsensä ja perheensä rehellisellä työllä pääsi vallalle ja tämä aate levisi Ranskasta yli koko Europan mannermaan. Vapaamielisiä elinkeinolakeja säädettiin melkein kaikkialla. Mutta ammattikuntahenki ei niin hevin kuollut. Vanhoilliset ainekset tekivät kovaa vastarintaa. Preussin vapaamielinen elinkeinolaki v:lta 1810 muutettiin v. 1845 ja vielä enemmän v. 1849 vanhoillisemmaksi. Itävalta ei v. 1859, jolloin se yleensä yhtyi elinkeinovapauteen, sittenkään luopunut pakkoon perustuvista ammattiyhdistyksistä. V. 1869 astui Saksassa uusi hyvin vapaamielinen elinkeinolaki voimaan, mutta taantumisen puolustajat eivät sittekään lakannut, varsinkin yleisissä käsityöläiskokouksissa (esim. v. 1895 Hallessa) saarnaamasta tätä vapautta vastaan, niin että vihdoin 1897 vuoden asetus ilmestyi, joka melkoisesti rajoitti elinkeinovapauden. Jo v. 1883 oli eräs asetus Itävallassa käynyt aivan samaan suuntaan. Mutta elinkeinovapaus, joka takaa jokaiselle »käsivarsien ja jalkojen vapauden» on kuitenkin melkein kaikissa maissa jäänyt entiselleen, kaikista vastaponnistuksista huolimatta.

Meillä on Itävallan ja etenkin Saksan esimerkki ollut suuresti vaikuttamassa. Sillä aina siitä ajasta saakka kun nykyinen elinkeinolaki säädettiin, on muutamilta tahoilta koetettu saada se muutetuksi, vieläpä perinpohjaisestikin. Voimassa oleva elinkeinolakimme on vapaamielinen ja on poistanut viimeisetkin jäännökset tuosta keskiaikaisesta ammattikuntalaitoksesta, joka meilläkin niin tuntuvasti ehkäisi jokaisen rehellisen ihmisen harrastusta oman toimeentulonsa varmistamiseksi. Luonnollista on, että varsinkin nuo etuoikeuksiensa suojassa toimineet käsityöläismestarit eivät tyytyneet uuteen järjestykseen, joka antoi kenelle tahansa oikeuden hankkia itsellensä toimeentulonsa, kuten hyväksi näki, huolimatta ammattikuntien asettamista rajoituksista. He tahtoivat entiset etuoikeutensa suuremmassa tai vähemmässä määrässä takaisin ja hyökkäykset elinkeinolakia vastaan heidän puoleltansa alkoivat. Ja nekin mestarit, jotka nykyisen elinkeinovapauden suojassa ovat kohonneet melkoiseen hyvinvointiin eivätkä ole liion mitään tutkintoja suorittaneet, lauloivat tietysti samaa virttä. Vihdoin asetti hallitus viime vuoden alussa valiokunnan pohtimaan eiinkeinolain muuttamista. Mutta vaikka hallitus siis suostui sen muuttamiseen, asetti se kuitenkin heti ehdoksi, ettei eiinkeinolain henkeä saisi silti muuttaa. Tämä epäilemättä oli kova kolaus kaikille niille vanhoillisuuden ja etuoikeuksien harrastajille, jotka pääasiallisesti ajattelevat omaa etua, eikä koko kansan parasta. Mutta työväki, kansan verrattoman suuri enemmistö, ei voi olla muuta kuin kiitollinen hallitukselle tästä rajoituksesta.

Vanhoillisuuden ja taantumisen puolustajat eivät tosiaan enää julkene vaatia entisiä oloja tykkänään takaisin, vaan he ehdottavat, että ainakin niiltä, jotka pitävät oppipoikia ja palkattuja työntekijöitä olisi vaadittava mestarin näyte ja arvo. Tämä tapahtuisi sen takia, etteivät kaikenmoiset ammattiin vähemmän perehtyneet saisi hintojen polkemiseksi harjoittaa liikettä. Selvää selvempää on kuitenkin, että, kun oppineitten mestarien luvun aina täytyy pysyä suhteellisesti pienenä, ne elinkeinoharjoittajat, jotka eivät enää pääsisi suuremmassa määrässä harjoittamaan ammattia, kilpailun takia menisivät kumoon suurimpien liikkeiden rinnalla ja vihdoin täytyisi heidän ruveta noitten harvojen mestarein työntekijöiksi. Palkat tietysti silloin laskisivat, koska paljon enemmän työntekijöitä kuin ennen olisi tarjona, ja yhä suurempi määrä työntekijöitä joutuisi taloudellisesti riippuvaan asemaan. Itsenäisesti harjoittavien ammattilaisten luku vähenisi ja noitten mestarien voitto tulisi suuremmaksi. Ja juuri tämä onkin noitten muutosta harrastavien vanhoillisten päätarkoitus, jos kaikki korulauseet jätetään pois. Sitä paitsi edistäisi tarkoitettu muutos epäilemättä erästä epäkohtaa, joka meilläkin löytyy nim. tonta n. s. hikoilemisjärjestelmää s. o. näennäisesti olisi itsenäisiä yksityisiä työntekijöitä, mutta itse todellisuudessa työskentelisivät useammat työntekijöistä omissa kodeissaan jonkun mestarin tai rahapohatan hyväksi. Ja se, joka ehdottomasti tuomitsee koko muutoksen tarpeettomaksi vieläpä turmiolliseksikin, on se täysin puolueettomalta taholta vahvistettu tosiasia, ettei muutos ole Itävallassakaan, jossa sitä on koetettu, tuottanut niitä hedelmiä, joita siltä on odotettu: se ei ole kohottanut käsityöläissäätyä taloudellisessa suhteessa, vaan tuo ammattikyvyn näyte (»Befähigungs nachweis» tahi oikeammin »Venwungs nachweis») on tuonut mukanansa koko joukon riitoja, joista ei elinkeinovapauden vallitessa tiedetä mitään ja on lisännyt tuota ummehtunutta keskiaikaisten ammattikuntien henkeä, joka näyttäytyy etenkin yhä suuremmissa ja mahdottomimmissa vaatimuksissa käsityöläisten puolelta.

Todellinen syy käsityön alentumistilaan on suurteollisuuden edistyminen kaikilla aloilla. Harvat ovat enää ne ammatit, joihin ei suurteollisuus ole tunkeutunt (muistakaamme vaan suutarinammattia) ja vielä harvemmat ne, joihin se ei tulevaisuudessa pääse vallalle (esim. maalari-ammatti). Suurteollisuus anastaa paikan toisensa perästä käsiteollisuuden alalla: se on nykyajan kehitystä, eikä siihen ajan pitkään voi sanottavasti mitään. Niin on kaikkialla ulkomailla käynyt: turhaan koettavat muutamat vanhoilliset vieläpä joku maltillisempikin, kuten esim. prof. Schmoller näyttää toteen, ettei asiat ole niinkään hukassa; jos kulkua tarkemmin ja monipuolisemmin katselee, on asiain meno kuitenkin aivan selvä. Eikä edes pikkumootorienkaan ottaminen käsityön palvelukseen paljoa vaikuta toiseen suuntaan: kohta, sanomme vuosisadan perästä, epäilemättä ei käsityöllä ole juuri muuta tehtävää kuin ehkä korjauksissa ja viimeistelyissä.

Ainoastaan kahdella tavalla voi käsitykseni mukaan asian menoa jonkunverran viivyttää synnyttämättä mitään etuoikeuksia käsityön harjoittajille työväen ja muitten kansalaisten kustannuksella: ko-operatiivisten yhdistysten perustamisella esim. raaka-aineitten ostoa ja valmiitten tavarain myyntiä varten ja ammattitaidon ynnä yleisten tietojen, myös kauppatietojen, kohottamisella käsityön harjoittajien keskuudessa. Tämä on ainoa oikea tie, eikä ammattikuntien sulkeminen suuremmassa tahi vähemmässä määrässä kilpailuun kykenevien elinkeinonharjoittajien lukua rajoittamalla, jotta halvempi ja huonompi tavara muka estettäisiin tulvimasta kauppaan: tämmöinen tavara on tarpeen niille, jotka eivät jaksa maksaa enempää aikaa ja vaivaa vaativan tavaran hintaa. —

Vaikka voimme olla hyvillämme siitä, että meillä, vanhoillisten ponnistuksista huolimatta, on elinkeinovapaus nykyisen elinkeinolain turvassa, emme silti voi myöntää, että kaikki tämän lain säännökset olisivat hyväksyttävät. Päin vastoin on siinä monta puutteellisuutta ja nämä esiintyvät etenkin, mitä tulee oppilasjärjestelmään ja n. s. työohjeisiin. Ainakin näillä aloilla on työväen tyytymättömyys suurin ja jokainen, joka asiaa tarkastaa yleisemmältä, koko kansan kannalta, on myöntävä, että yllä mainittujen seikkojen suhteen todellisia epäkohtia on olemassa, jotka vaativat pikaista ja perinpohjaista korjausta.

Yleisesti myönnetty on, ettei oppipoika-asia nykyään ole niinkuin sen olla pitäisi. On todistettavissa, että työnantajat monasti (esim. räätälit) eivät anna oppilaillensa siksi joutoaikaa, että pääsisivät edes kouluun, jos niin tahtovat, koska työ muka usein niin kiiruhtaa, ettei voi heitä laskea. Ja tunnettu asia on myös, että oppilaita joskus koetetaan saada käymään renkien nimellä, jotta päästäisiin elinkeinolain säätämistä velvollisuuksista oppilaita kohtaan aivan samalla tavalla kuin Saksassa »Lehrlinge» ja »Junge Arbeiter» sekoitetaan toisiinsa. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että oppilaat itse monasti eivät ole liioin opinhaluisia, että ne mielummin tahtovat rentustella kaduilla kuin edistyä ammatissaan ja koulussa ja että niiden muuttamishalu paikasta toiseen varsinkin muutamissa ammateissa (esim. suutariammatissa) tekee silmälläpidon ja tarkastuksen tässä suhteessa jotenkin vaikeaksi. Tämä muutteleminen johtuu epäilemättä suuressa määrässä siitä epäkohdasta, että työnantajat ainakin ensimmäisenä vuonna etupäässä käyttävät niitä »kätyreinä» kaikenmoisiin kotiaskareisiin, monasti jonkunlaiseen renkitoimeenkin, huolimatta liioin velvollisuuksistaan heitä kohtaan opin suhteen. Luonnollista siis on, että täten sekä tietopuolinen että käytännöllinen taito menee taaksepäin. On muutamilla tahoilla herännyt sekin ajatus, että tuo entinen patriarkaalinen suhde mestarin ja oppipoikien välillä olisi palautettava, jolloin jälkimäiset asuivat edellisen luona perheen jäseninä. Mutta sangen epäiltävää on, tuottaisiko tämä järjestelmä mitään parannusta kysymyksessä olevassa suhteessa ja aivan varma on, että kaikki ponnistukset tämmöisen patriarkaalisen suhteen palauttamiseksi olisivat ihan turhat; vuolaan virran juoksua ei enää saa kulkemaan taaksepäin; ainoastaan oppilaskoteja (»Lehrlingsheime», jossa oppilaat saavat asunnon tahi ainakin ravintoa ja jossa he saavat joutoaikansa viettää) voisi ajatella siveellisen elämän kohottamiseksi. Ja epäilemättä saapi yhtä turhaan odottaa mitään sanottavaa hyötyä nykyisestäkin järjestelmästä, mitä tulee oppipoikien ammattitaidon ja tietojen parantamiseen. Mestari ja tehtaan omistaja tahi työnjohtaja eivät suorastaan enimmissä tapauksissa viitsi jos voisikin (mikä ei suinkaan aina ole asian laita) opettaa oppipoikia kunnollisesti ammattiin kuuluvissa töissä, vaikka niin pitäisi »oppilaiden työtä siten palstaksensa» (elink.laki 28 §); siitä on jo kyllin vahvistettu kokemus sekä ulko- että kotimaassa. Sen tähden on ulkomailla ryhdytty kaikenmoisiin keinoihin tämän epäkohdan parantamiseksi etenkin käsityön alalla. Niin on esim. Englannin esimerkin mukaan Würtembergissä, Hessenissä, Baadenissa ja Bayernissa pantu toimeen vapaehtoisia julkisia oppilastutkintoja. Hessen ja muut äsken mainitut Eteläsaksan valtiot ovat sitä paitsi toimittaneet yleisiä oppilastöitten näyttelyjä. Myöntää täytyy, että nämä toimenpiteet voivat aikaansaada jotain parannusta. Mutta yhtä seikkaa ne eivät voi parantaa, joka kuitenkin kaikessa opetuksessa on sangen tähdellistä: ne eivät takaa opetuksen antamista sääntöperäisesti ja määrätyn, tarkasti mietityn suunnitelman mukaan. Ainoastaan tämmöinen opetus on omiansa kasvattamaan täydelleen kelvollisia oppilaita: verstas ja tehdas eivät voi uhrata kylliksi aikaa oppilaitten kehittämiseksi tämmöisellä tavalla, sillä täällä on työ useimmiten niin kiireellinen, ettei varsinaiseen, rauhalliseen opetukseen jää riittävää aikaa. Sitä paitse on tietysti työ myöskin sovitettava ostajien vaatimusten mukaan ja niinkuin tilaukset satunnaisesti saapuvat. Tarkkuutta, silmän ja käden huolellista totuttamista, joka myös kasvattaa oppilaan luonnetta, ei saavuteta muualla kuin varsinaisessa, kokeneen mestarin ohjaamassa käytännöllisessä koulussa — jommoisia esim. Sveitsin »oppityöpajat (Lehrwerkstätte)» ovat. Tämmöisiä kouluja tarvitsee Suomikin, mutta koska ne tuottavat kustannuksia eivätkä heti sovi joka ammatille, olisi niitä ensin vaan perustettava suurimpiin kaupunkeihin ja tavallisimpia ammattia varten (esim. puusepän, räätälin ja suutarin) — voisipa, kuten esim. Bernissä yhdistää useampiakin ammattia yhteen laitokseen. Opettajina olisivat etevimmät mestarit ja työnjohtajat paikkakunnalla, ja koulunkäynti olisi pakollinnen 2–3 tuntia joka toinen päivä^[7*] — mestarien ja tehtaanisäntien täytyisi ehdottomasti korkeitten sakkojen uhalla antaa oppipoikiensa käydä näissä kouluissa; poikien ja tyttöjen olisi niinikään pakko nauttia tarjottua opetusta. Sopisi kyllä tehdä opin pakollisuuden riippuvaksi valtion tahi asianomaisen kunnan päätöksestä joka eri tapauksessa, mutta pelättävä on silloin, että työnattajat — ymmärtämättömästi kyllä — suosisivat semmoisia työntekijöitä, jotka eivät muka tahdo käydä koulua ja entiset olot eivät silloin paljon parantuisi.

Silmälläpito molempien asianomaisten velvollisuuden täyttämisestä kuuluisi, kuten tähänastinenkin opetus 21 p. joulukuuta 1889 annetun johtosäännön mukaan viralliselle ammatintarkastajalle (joita pitää olla paljon enemmän) tahi erityiselle kunnan käsityölaitosten tarkastajalle, jos tämmöinen, joka muutenkin on välttämättömästi tarpeen, asetetaan. Ammatintarkastaja saisi tietysti, mikäli mahdollista, pitää huolta ammattiopetuksen asianmukaisesta suorittamisesta siinäkin, missä vielä ei oppityöpajoja ole voitu perustaa, ja silloin olisi joku työnantajista ja työntekijöistä tasapuolisesti kokoonpantu neuvoskunta tarpeen häntä avustamassa. Aivan sopimatonta on tämän toimen siirtäminen yksinomaan joillekuille ammattikuntien valtuutetuille, sillä nämä tulisivat silloin yksin tarkastamaan omien ammattilaistensa toimia ja tämmöinen tarkastus ei ole juuri mistään arvosta, vaikka sitä kyllä elinkeinolain 23 §:n mukaan harjoitetaan^[8*] ja samoin mestarin ja kisällinäytteiden suorittamisessa — jokainen tietää hyvin, mimmoisella puolueettomuudella tämä usein tapahtuu. Käsityömestarit ja tehtaanomistajat saisivat, kuten tähänkin asti, elinkeinolain 28 §:n mukaisesti pitää »apulaisia tahi työntekijöitä», — ja varattomuudesta täytyisikin useimpien lasten heti päästyään kansakoulusta käydä leivän hankintaan — mutta itse opetus siirtyisi ainakin muutamissa kaupungeissa ja tärkeämmissa ammateissa »oppiverstaisiin» tahi »oppityöpajoihin». Jonkunlainen »työpaja» on jo Vaasan teollisuuskoulun yhteydessä, vaikka se näyttää olevan hiukan toista laatua. Jos vielä lisäksi pidettäisiin huolta lyhyitten, käytännöllisten oppikirjojen toimittamisesta ammatin harjoittamisessa, ei ole epäilemistäkään, että nämä »oppityöpajat» voisivat tuottaa sangen paljon hyötyä. Oppipoikien opetus tapahtuisi jotenkin samalla tavalla kuin esim. kansakoulujen työpajoissa. Luonnollisesti saavat oppipojat kehittää kykyänsä sen lisäksi mitä voivat varsinaisissa verstaissa ja tehtaissa. Jos tämmöisiä »oppityöpajoja» perustetaan, eivät elinkeinovapauden vastustajat enää tarvitse vedota siihen, että siltä, joka käyttää oppipoikia, täytyy vaatia erityisiä tietoja ja että sen tähden ei voi sallia muitten työskennellä oppipoikien kanssa. Tämä vastaväite, jolle pannaan erityinen paino, ei silloin tulisi mitään merkitsemään.

Useammissa maissa on ainakin osaksi tietopuolinen opetus yhdistetty käytännölliseen harjoitukseen samassa laitoksessa. Näin on asiain laita varsinkin Ranskassa, jossa tämä opetus samoin kuin kansakouluopetus on sangen etevällä kannalla. Ranskalaiset »écoles manuelles d'apprentissage» edellyttävät kansakoulun oppimäärää ja oppilaan täytyy päästäksensä kouluun olla vähintäin 12 vuotias. Oppiaika kestää ainakin 3 vuotta 7, 8, 9 tuntia viikossa; (tytöille 6, 7, 8 joka luokkaa kohti) ja opetus käsittää alkutietoja, piirustusta, käsitöitä ja teknologisia tieteitä käytännöllisten harjoitusten kanssa yhteydessä. Mutta luonnollisesti voisi ammattikyvyn korottamista tarkoittavan käytännöllisen ohjauksen ohessa antaa tietopuolista opetusta erikseen: meillä edelleen n. s. käsityöläiskouluissa 2–3 t. joka toisen arkipäivän aamupuolella.

Olisi kuitenkin suotava, että tämän koulun opetus niin tarkkaan kuin suinkin sovellettaisiin teollisuudessa tarvittavien tietojen mukaan. Leipzigissä on esim. sikäläisissä käsityökouluissa (»gewerbliche Fortbildungsschulen»), jotka ovat pakollisia, eri oppilasryhmiä eroitettu. Ensin on jako tehty piirustaviin ja semmoisiin, jotka eivät tarvitse piirustusta. Edellisessä ryhmässä ovat eri osastoiksi yhdistetyt n. s. ornamenttipiirustajat (kivipainajat, maalarit, kirjansitojat y. m.) metallityöntekijät (konetehtaalaiset, sepät y. m.) ja rakennustyöntekijät (muurarit, salvumiehet, puusepät y. m.); jälkimäisessä ryhmässä ovat taas leipurit, teurastajat, parranajajat y. m.). Vielä tärkeämpi on, että käsityölaiskoulun oppimäärä soveltuu tarkoin kansakoulussa annettuun tietomäärään, jotta työväen ja köyhemmän kansan lapset heti esteettömästi voisivat siirtyä kansakoulusta käsityökouluun samalla, kun he rupeavat oppipojiksi jossakin verstaassa tahi tehtaassa ja saavat perusteellista ja käytännöllistä ohjausta ja opetusta »oppityöpajoissa».^[9*] Täten voisi lapsi olla kansakoulussa kaupungissa täytetystä 6 ikävuodesta täytettyyn 12 ikävuoteen saakka, 12–15 olisi hän käsityökoulussa ja oppityöpajana, ja 15 vuotiaana voisikin hän, jos tahtoo, siirtyä teollisuuskouluun, (sillä juuri tämä eikä 17 ikävuosi, olisi sisäänpääsyä varten tänne vaadittava, jotta käsityöläiskoulussa saavutetut tiedot eivät liiaksi unohtuisi). Täten ei nuori työntekijä saisi joutoaikaa vaaralliseen rentustelemiseen varsinaisen työn ja toimen puutteessa — mikä on sangen tärkeä näkökohta koko asiassa — vaan lapsi ja nuori henkilö voisi yhdessä jaksossa harjoittaa opintojaan. Koulunkäynti olisi pakollinen ja ammatintarkastaja valvoisi, että se tapahtuisi säännöllisesti. Että huolellisella valvonnalla tässä suhteessa jotain aikaansaadaan, todistaa meillä esim. Mikkelin käsityöläiskoulu. Kuitenkin ovat olot täällä katsottavat poikkeukseksi eikä sovi, kuten kokemus muista kaupungeista osoittaa, jättää tarkastustointa tässä suhteessa melkein yksin nykyisten virallisten ammattiyhdistysten tehtäväksi. Varma on, että, jos oppipojat saisivat tuon tietopuolisen opetuksen ohessa myöskin käytännöllistä ohjausta oppityöpajoissa, meidän käsityökouluihimme tulvaisi paljon enemmän oppilaita kuin nyt vaikkapa opetus olisi vapaaehtoinenkin kummassakin paikassa: sen tietää jokainen, joka on liikkunut työväen keskellä ja tuntee sen käytännöllistä käsityskantaa varsinkin tässä suhteessa.

Työntekijäin suojeluslain 14 § säätää, että ammatinharjoittajan tulee pitää huolta siitä, että korkeampaa kansakoulua läpikäymätön oppilas saapi vastaavan opetuksen ja elinkeinolain 32 § taas säätää: »elinkeinonharjoittaja on velvollinen valvomaan sitä, että oppilaisensa ja holhonalaiset työntekijänsä ahkerasti käyvät sunnuntaikoulussa tahi muussa elinkeinoja varten perustetussa oppilaitoksessa». Tämä kuuluu jotenkin oppipakolta, mitä käsityökouluihin tulee. Suoranaisemmin on kuitenkin pakon aate lausuttu esim. Saksan elinkeinoissa (§ 120), jossa sen määrääminen on jätetty kunnalle tahi joka eri valtiolle ja ainakin työnantajan tähän tarkoitukseen suotavan ajan suhteen olisi suomalaisessakin laissa suurempi selvyys ollut paikoillaan.

Sekä työnantajilla että työntekijöillä on melkoinen etu tietopuolisen ja käytännöllisen kyvyn kohottamisesta työväessä. Täten kasvaa tietysti tuotannon sisällinen voimaperäisyys, tavaraa voi tehdä halvemmasta kuin ennen, menekki kasvaa ja liike käy kilpailukykyisemmäksi — mikä varsinkin suurteollisuuden kanssa kilpaileville pikkumestareille on sangen tärkeää; älykkäämpi työntekijä saapi suuremman palkan, ja hän tulee täten ostokykyisemmäksi, varsinkin kuin hinnat laskevat.

Prof. Beudel valittaa v. 1895 virallisten tutkimusten nojalla Sveitsin käsityöopetuksen puutteellisuutta: vielä suuremmassa määrässä voimme me sitä valittaa. Prof. Schmoller vaati v. 1877: »valtion ja hallintoviranomaisten puolelta tarvitaan paljoa suurempi toimeliaisuus varsinkin oppilaatyöpajojen ja erikoiskoulujen suhteen ammattien alalla»; meillä edellisiä tuskin on nimeksi eikä jälkimäisiäkään liiaksi, eikä liioin hyvin järjestettyjä, puhumattakaan varsinaisista korkeammista kouluista eri ammatteja varten tahi sellaisista kuin Ranskan »écoles nationales d'arts et métiers». »Kaiken yhteiskunnallisen éaaran alkusyy ei ole omaisuus-, vaan sivistysolojen epäsointuisuudessa» väittää (en sano ehdottomasti oikein) sama prof. Schmoller ja meilläkin olisi tämä epäsointu työväestön ammattisivistyksen alalla ehdottomasti poistettava.

Mitä muuten oppilasjärjestelmään tulee, olisi suotava, että kirjallinen oppisopimus olisi pakollinen — semmoista suosii ainakin Saksan nykyinen elinkeinolaki (§ 128, 130, 132) — ja että sekin pakollisesti sisältäisi muutamia vissejä pykäliä, kuten Ranskassa vielä voimassa oleva oppilasiaki vuodelta 1851 (1, 1 art. 3). »Samoin olisi tarkemmin säädettävä, mitenkä kotiopetus, jos se on olemassa, on tapahtuva: ainakin kuten Saksan (§ 126), Itävallan (§ 100) ja Ranskan (1, 3, 12: »progressivement et completement») elinkeinolaissa, että se on oleva yksijaksoinen ja täydellinen. Ja alaikäisen oppilaan pidättämiseksi voisi kyllä ryhtyä ankarampiinkin keinoihin kuin mitä elinkeinolain 44 § määrää (jos nimittäin myöskin saadaan työn antajat kunnollisesti opettamaan oppilaitaan). Kun Saksan vapaamielinen elinkeinolaki v:lta 1860 oli keskustelun alaisena, ehdottivat Bebelin ja Liebknechtin johtamat sosialistit jotenkin kovia säädöksiä tässä suhteessa.

Epäilemättä vaatii yhdistyselämä elinkeinonharjoittajain kesken muutamia korjauksia. Mutta ei missään tapauksessa mielestäni voi tulla kysymykseenkään, että työmiehet yhdistettäisiin työnantajien kanssa yhteen yhdistykseen. Tämmöinen järjestelmä tarkoittaa noitten molempien ainesten sulattamista yhteen, mutta kummankin harrastukset ovat nykyään niin erilaiset, että tämmöinen puuha on aivan samasta arvosta kuin harrastus palauttaa tuo entinen ammattikuntalaitos takaisin. Oulussa v. 1887 pidetty ammattiharjoittajain kokous lausui kyllä siihen suuntaan käyvän toivomuksen ja eräs komitea laatikin siitä ehdotuksen (katso teollis. hall. tiedonant. 18 v. siv. 928), mutta onneksi siitä ei ole sen enempää tullut. Itävallassa on vuodesta 1883 ollut koko teollisuudella ja v:sta yksinomaan käsityöammateilla työnantajien ja työntekijäin pakkoyhdistyksiä, joissa kuitenkaan ei kisälleillä ole täysi jäsenoikeus (»Angehörige»). Menestys on ollut sangen huono, kuten selvästi todistaa eräs virallinen julkaisu (Die gewerblichen Genossenschaften in Oesterreich. verf. vom. stat. Dep. im. K. K. Handelsministerium Wien 1895). Mitään sanottavia etuja ei jäsenillä ole ollut, mutta maksaa he ovat saaneet: kuitenkin on laitos suurimmaksi osaksi ylläpidetty oppilasten veroilla. 80 % kaikista jäsenistä ei muodosta yhtenäistä ammattikuntaa ja vaan 60 % kaikista kisälleistä on noissa kisälliosastoissa, vaikka lain mukaan kaikkien pitäisi siellä olla. Saksassa löytyy vuodesta 1897 samanlaisia pakkoyhdistyksiä (pakko säädetään, jos enemmistö niin päättää) ja samanlaisia »Gesellen-ausschüsse»: kokemus täältä tietysti vielä tykkönään puuttuu. Uuden ajan henki on tehnyt työnantajien ja työntekijäin yhteenliittymisen kerrassaan hyödyttömäksi ja tehottomaksi, vieläpä turmiolliseksikin. Ei se ainakaan mitään etua tuota työväelle, sillä selvä on, etteivät työntekijät samassa yhdistyksessä kuin työnantajat rohkene kaikissa asioissa pontevasti valvoa etujaan, mutta kuitenkin siksi paljon, että alituisia riitoja syntyy. Ne, jotka tämmöistä järjestelmää ehdottavat, eivät ota lukuun, että yhteistyö tässä suhteessa ei ole sama kuin jonkun korkean virkamiehen ja hänen käskyläistensä yhteisistunto, joilla tavallisesti on perustuksena asia, joka ei kummankaan etuja loukkaa, mutta työnantajien ja työntekijäin välillä ovat tämmöiset asiat suhteellisesti harvinaiset ja pääasia — palkka — on aina riidanalainen: toinen tahtoo toiselta saada niin paljon kuin mahdollista. Tästä tosiasiasta ei päästä. Parempi, kuin noitten riitapuolten vieminen varsinaisesti ja pysyväisesti yhteen, on siis kummankin jättäminen omaan yhdistykseensä, ja jos riitoja syntyy tahi joskus yhteistoiminta on tarpeen, voivat he tilapäisesti molemmin puolin valita valtuutettuja yhteiseen neuvotteluun. Kaikissa tapauksissa on kerrassaan lapsellista luulla, että alituisesta yhteistyöstä koituisi mitään varsinaista hyötvä, kuten ulkomailla kokemus näyttää. Itävallassakin pitävät työmiehet ihan varmaan edelleenkin omat ammattiyhdistyksensä pystyssä eivätkä riitaisuudet missään, ei Itävallassakaan, ole noitten yhteisten yhdistysten kautta vähentyneet. Paljoa viisaampi menettely huilituksemme puolelta olisi sen takia mielestäni, jos se ottaisi tavaksi kaikissa työväkeä koskevissa asioissa kysyä olevien työväenyhdistysten ja työväen ammattiyhdistysten mieltä — silloin se ainakin saisi oikean ja väärentymättömän käsityksen niitä, mitä työväki kysymyksessä olevassa asiassa ajattelee, eikä salassa pääsisi kytemään vihaa olevia oloja vastaan, jota on paljoa enemmän kuin hallitus ja yhteiskunnan kukkuloilla istuvat milloinkaan ovat aavistaneetkaan. Suomalainen työmies on sulettu ja umpinainen sekä kärsivällinen, kunnes vihdoin kärsivällisyys loppuu ja kiihko ehkä aikaansaapi meidän arkaluontoisissa oloissa arvaamatonta vahinkoa koko isänmaalle. Videant consules ne qvid detrimenti capiat res publica (katsokoot valtion hoitajat ettei se kärsi mitään vahinkoa) — sanottiin jo ennen Roomassa.

Sangen sopimaton ja kerrassaan poistettava koko elinkeinolaista on se tapa, mitenkä 26 § mukaan riitaisuudet työnantajien ja työntekijäin kesken ovat sovitettavat — varsinkin kun päätös voi saada »laillisen voiman» ja käydä ulosoton voimaiseksi. Voisi ainakin odottaa, ettu kummankin riitapuolen edustajia olisi yhtä paljon ratkaisevassa sovinto-oikeudessa — epäilemättä paras keino on kuitenkin varsinaisten sovintoistuinten asettaminen saksalaisten »Gewerbegerichte'in» ja ranskalaisten »conseils de prud' hommes'en» mallin mukaan, varsinkin kun on kysymys voimassa olevien lainsäädösten tulkitsemisesta. Nykyinen ratkaisumuoto on aivan kelvoton ja kummastuttava on sen takia ent. tehtaantarkastaja Lindebergin lausunto yllämainitusta elinkeinolain pykälästä (Työv. kalent. I siv. 79): ylläolevassa lakipaikassa mainittu menettelytapa riitojen ratkaisemiseksi työnantajain ja työntekijöin välillä lienee itse asiassa hyvin vähän tullut käytäntöön ja joka tapauksessa vähemmin usein kuin olisi suotava».

Kipeämmin kuin ehkä mikään muu pykälä koko elinkeinolaissamme kaipaa se korjausta, joka koskee ohjesääntöjä (§ 31). Myönnettävä on, että ne ovat tarpeen työn tasaista kulkua varten. Mutta hyvin sattuvasti kuvaa niitä prof. Schmoller: Ohjesäännöt olivat ja ovat osaksi vieläkin selvä todistus itsekkäisestä hallitsijasuhteesta, yksipuolisesti säädetystä sopimuksesta ja sen takia käsittää työmies ohjesääntöjä joksikin pakkolaiksi, johon ei katso itseänsä kovin sitoutuneeksi, koska ei ole niitä hyväksynyt» ... »Lyhyesti, on tyhjä otaksuma, jos leimaa meidän nykyiset ohjesääntömme kahden yksityisen henkilön sopimukseksi keskenänsä, joka ei koskisi valtiota ja yhteiskuntaa»... Tämmöinen kohtuuton riippuvaisuus on vaan siten autettava, että tehtailija keskustelee työntekijäinsä kanssa ohjesäännöistä, tahi että ammattiyhdistykset ryhtyvät säännölliseen taisteluun niitä ohjesääntöjä vastaan, jotka sisältävät liian suuria epätasaisuuksia, tahi että ohjesääntöjen hyväksyminen valtion puolelta vaaditaan, mikä hyväksyminen riippuisi siitä, etteivät sisällä liian epätasaisia ehtoja ja häätämismääräyksiä, liian kohtuuttomia rangaistuksia, liian vääriä sakkorahojen käyttämisiä (Zur Social- u. Gewerbepolitik siv. 68, 84, 110). Jonkunlaisiin tuloksiin on jo monessa maassa päästy ohjesääntöjen suhteen, vaikka tosiaan sangen vähäpätöisiin. Saksassa täytyy nyt ennen ohjesääntöjen julkaisemista kuulustella täysikasvuisten työmiesten mielipidettä (§ 134 d); jos säännöt muuten ovat lainmukaisia, ei työmiesten eikä hallintovirkamiesten lausunto kuitenkaan voi muuttaa mitään niissä. Jotenkin samanlaiset ovat Norjan lain määräykset (§ 32), vaikka ehkä hallitus täällä voi kieltää muutenkin niiden vahvistamista (»(Godkjendelse der kun kan meddeles, forsaavidt det ikke i noget Stykke strider mod Lovens Forskrifter») ja Sveitsin tehdaslaki v:lta 1877 (art. 7, 8) niinkuin Belgian »loi sur les réglements d'ateliers» v. 1896 (art. 7) säätävät melkein saman. Itävallassa ei työväellä ole mitään sananvaltaa, mutta sen sijaan on hallitus ehdottanut, että viranomaisten hyväksyminen ei vaan yksin, kuten tähän asti, riippuisi ohjesääntöjen laillisuudesta, vaan myös niiden sopivaisuudesta muuten ja että hallitus (kuten yllä mainittu Belgian laki 6 § pykälässä säätää) laatisi normaaliohjesääntöjä. Jokainen huomaa, miten puolinainen, suorastaan joutava työmiesten osanotto ohjesääntöjen laatimiseen yllä mainittujen lakien nojalla on, elleivät niiden muistutukset voi johtaa mihinkään tuloksiin viranomaisten puolelta työnantajan määräyksiä vastaan. Saksan laista tässä suhteessa lausuu eräs hyvin maltillinen työväenpuolustaja (Kulemann, der Arbeiterschutz v. 1893 siv. 83): »tämä on sangen valitettava puolinaisuus laissa ja voitanee syystä kysyä, eiköhän olisi ollut parempi jättää sikseen tämäkin säännös (työmiesten kysyminen), jos ei katsottu voitavan sen pitemmälle mennä. On ihmisen luonnon omaista, että, jos hänellä kerran ei ole oikeutta saada toivomuksensa varteen otetuksi, hän mieluummin suostuu välttämättömään, kun hänen mielipidettä ei yhtään ole kysytty. Jos tämä taas on tapahtunut, jos on pyydetty toivomuksin esille tuomaan, niin vaikuttaa näiden perusteeton sikseen jättäminen erittäin loukkaavasti. Tähän tulee vielä lisäksi, että vastaväitteiden laatiminen tavallisesti on neuvottelun alaisena suuremmissa työväen kokouksissa, joita tuskin muuten olisi pidetty. Mutta näissä luonnollisesti kerran esitettyjen toivomusten voima yhteisen neuvottelun kautta kasvaa ja jos ne sittenkin jätetään huomioon ottamatta, niin on välttämättömästi siitä syntyvä viha sitä suurempi ja yleisempi». Olen tahtonut sanasta sanaan esiintuoda nämä mietteet, koska ne selvästi osoittavat tien, jota on kuljettava.^[10*]

Toinen välttämätön vaatimus on, että ohjesääntöjen asettaminen on pakollinen, kuten Saksassa, Norjassa, Sveitsissä, Belgiassa y. m.^[11*] Kokemus on selvään todistanut, että riitoja niissä liikkeissä on paljon enemmän, joissa ei ohjesääntöjä ole ja samoin, että työnantajat, varsinkin pienet, eivät hyvällä tahdo niinkään laatia ohjesääntöjä, vaikka itse saavat yksin määrätä niiden sisällön (k. Arbeiterfreund v. 1895 siv. 331 seur.)

Yhtä välttämätöntä on, että työohjeet ehdottomasti sisältävät ainakin muutamia vissejä kohtia, jotka ovat laissa määrättyjä, (niin esim. Belgian, Saksan, Itävallan y. m. laeissa). Tähän kuuluvat määräykset työn aloittamisesta ja lopettamisesta sekä ruoka-ajoista, palkanmaksuajoista, työsopimuksen lakkaamisesta, palkanpidätyksistä ja rangaistuksista sekä sakkorahojen käyttämisestä.

Elinkeinolain tulee muuten yleensä säätää, että ohjesäännöt ovat sekä isännälle että työntekijöille sitovia, kunnes uudet säädetyllä tavalla ilmestyvät. Samoin tulee sen määrätä, kuinka korkeiksi sakot voivat nousta (Saksassa ¹⁄₂:ksi päiväpalkasta. Belgiassa ¹⁄₅:ksi), ettei muita sakkoja (paitse tavallista vahingon korvausta) eikä muita syitä työstä erottamiseen, kuin mitä laissa ja ohjesäännöissä löytyy, saa tulla kysymykseen, että luettelo kaikista sakoista ja sakottamisen syistä on pidettävä asianomaisen tarkastajan nähtäväksi ja että kaikki sakot ovat käytettävät liikkeessä työskentelevän työväen hyväksi. Palkan pidätykselle, jos se yleensä sallitaan, on ainakin raja asetettava ja palkka viikottain maksettava. Velaksi antaminen palkan pidätyksen ehdolla on kiellettävä, ellei tavaraa anneta velaksi ostohinnasta (vert. Saksan elink. laki § 115) eikä ostamista saa rajoittaa visseihin puoteihin (työnantajien tahi heidän kätyreinsä). Työsopimus, joka aina on määrättävä kirjallisesti tehtäväksi (»kirjallinen muoto on kumminkin parempi», Työväenkalent. I. 61) on, ellei 14 p. ylössanomista hyväksytä, säädettävä samallaiseksi purkautumisen ajankin suhteen »molemmin puolin», sekä työnantajalle että työntekijälle. Muuten voisi järjestyssääntöihin pujahtaa esim. seuraava määräys (k. Päivälehti ¹⁴⁄₁₀98 neiti Hultinin kirj.): »työmies ei ole oikeutettu ennen lähtöä nauttimaan hyväkseen irtisanomisaikaa, vaan hänen tulee heti samana päivänä poistua laitoksesta, kuin erokäsky annetaan». Tätä voisi nim. ehkä käsittää niin, että työnantajalle sittekin jääpi 14 p. irtisanomisaikaa (vert. kuitenkin elink. lak. § 29: »molemmin puolin»).

Ohjesäännöt ovat välttämättömästi suurella huolella tehtävät ja ne ovat tehtävät niin paljon kuin mahdollista myöskin työväen parasta silmällä pitäen: sillä voivathan muuten tuommoiset järjestyssäännöt eli »työlaki» työväestä tuntua niin rasittavilta, että kaikki työ työpaikalla muuttuu sangen vastenmieliseksi. Useimmiten semmoisista yksipuolisista ankarista järjestyssäännöistä, jotka vaan tavalla tai toisella katsovat työnantajan etua ei ole mitään sen suurempaa hyötyä itse työnantajallekaan; sillä mielikarvaudella suoritettu työ on aina vähemmin tuottelias kuin se, joka suoritetaan hyvällä mielellä. »Tulevaisuus ei ole siinä», lausuu usein mainittu prof. Schmoller, yleisesti tunnustettu etevä taloustieteilijä, »että vielä paljon pitempiä sopimuksia tehdään, vaan että tehdään sopimuksia semmoisilla ehdoilla, että kumpikin puoli on tyytyväinen ja että siten, koska he ovat tyytyväisiä, siitä pysyväisiä suhteita syntyy».

Tvöväenvaltunskunnan ehdotuksen mukaan olen yllä olevassa esityksessäni vaan kosketellut elinkeinolaissamme niitä parannusta kaipaavia kohtia, jotka suoranaisesti tahi välillisesti ovat yhteydessä oppilasjärjestelmän, yhdistysjärjestelmän ja ohjesääntöjen kanssa. Sittekin jääpi siihen muutamia säännöksiä, jotka kyllä sietävät korjausta. Sivumennen mainitsen tässä vaan yhden.

Elinkeinolain 35 § määrää, että elinkeinon harjoittaja on velvollinen sille niistä, joka semmoista haluaa, antamaan todistuslauseen osoitetusta työtaidosta ja käytöksestä sekä, kun he hänen työstänsä eroavat heille antamaan erotodistuksen, joka sisältää niin hyvin nämä todistuslauseet kuin myös ajan, jonka he ovat hänen tykönänsä työtä tehneet. Tämmöinen todistus sopii kuitenkin yksinomaan oppilaalle. Mitä täysikäisiin työntekijöihin tulee, on se ehdottomasti muutettava semmoiseksi kuin esim. Saksassa laki säätää seuraavin sanoin (§ 113): »erotessaan voivat työntekijät vaatia todistusta työssä-olonsa laadusta ja ajasta. Tämä todistus on myös työntekijäin vaatimuksesta ulotettava heidän käytökseensä ja kykyynsä. Työnantajat eivät saa varustaa todistusta merkeillä, joiden tarkoituksena on leimata työntekijää tavalla, joka ei käy selville todistuksen sanan muodostuksesta.» Tämä muutosehdotus ei tarvitse tarkempia selityksiä.

1) että »elinkeinovapaus» edelleenkin yllä pidetään, koska se on varsinaiselle työväelle suureksi eduksi.

2) että koska mestarien ja tehtaan isäntien tarjooma opetus tavallisissa verstaissa ja tehtaissa on sangen vaillinainen, täytyy oppilaitten opetus järjestää siten, että käytännöllinen opetus vähitellen (ensin suuremmissa kaupungeissa ja tärkeämmissä ammateissa) siirtyy n. s. oppityöpajoihin (»Lehrwerkstätte»). Tietopuolinen opetus annetaan edelleenkin nykyisissä käsityökouluissa, edellyttäen täsmälleen korkeamman kansakoulun oppimäärää. Kumpikin opetus on oleva pakollinen ja kolmivuotinen: työnantajien täytyy oppilaan työajasta tähän tarkoitukseen luovuttaa tarpeellinen aika (2–3 tuntia joka arkipäivän aamupuolella). Opetuksen säännöllisyyttä valvoo sopivalla tavalla asianomainen ammattitarkastaja ynnä työnantajista ja työntekijöistä tasapuolisesti kokoonpantu neuvoskunta, jotka myös pitävät tarkasti silmällä verstaissa ja tehtaissa vielä toistaiseksi annettavaa, yksijaksoisemmaksi ja täydellisemmäksi määrättävää opetusta.

3) että yhteiset työnantajain ja työntekijäin yhdistykset ovat sopimattomat ja että varsinkin voimassa olevien lakien tulkitsemisesta syntyvien riitojen ratkaisemiseksi pysyviä sovinto-oikeuksia on asetettava ja 26 § nykyisestä elinkeinolaista poistettava.

4) että jokainen työnantaja, jolla on palkattuja työntekijöitä, on velvollinen laatimaan kumpaakin puolta yhtä sitovia ohjesääntöjä, joihin on pakollisesti otettava määräyksiä työn alkamisesta ja lopettamisesta ynnä ruokatunneista, palkanmaksutavasta (kerran viikossa), työsopimuksen lakkaamisesta kaikista rangaistuksista ja sakoista (korkeintaan ¹⁄₅ päiväpalkasta), jotka voivat kysymykseen tulla ja joista luettelo on pidettävä, sekä näiden käyttämisestä (kaikki liikkeen työväestön hyväksi) sekä että, ennen kuin ohjesäännöt saavat laillisen voiman, on liikkeen kaikkien täysikasvuisten työntekijäin mieltä kysyttävä työnantajan ehdotuksesta, mikä ehdotus ynnä työntekijäin oikeaksi todistettu lausunto ovat lähetettävät teollisuushallitukselle ohjesäännöiksi lopullisesti muodostettaviksi ja vahvistettaviksi.

5) että työstä erottaminen ei saa tapahtua muista syistä kuin niistä, jotka ovat laissa ja ohjesäännöissä mainitut.

6) että työsopimus on tehtävä kirjallisesti ja ylössanomisen suhteen laissa määrättävä täysin yhtäläiseksi työnantajalle ja työntekijälle.

7) että nykyisen elinkeinolain säännös erotodistuksista täysiikäisten työntekijäin suhteen on muutettava saksalaisen lain mukaiseksi (Gewerbeordnung § 113).

III. Vanhuuden vakuutus.

Kirj. August Ramsay.

Kysymys vanhuudenvakuutuksesta iäkkäiden henkilöjen pakollisen eläkerahalle panemisen kautta ei ole meillä uusi. Sitä käsitteli suuri työväenvakuutuskomitea, joka 1888 vuoden valtiopäiväin säätyjen esityksestä sai toimekseen valmistaa kysymyksen työntekijäin tapaturma- ja sairasvakuutuksesta. Komitean mietinnössä N:o VI käsitellään tätä kysymystä ja yhtyi komitea yksimielisesti siihen päätökseen että pakollinen vanhuudenvakuutus meillä ei olisi toimeenpantava. Vuoden 1894 valtiopäivillä tähän kuuluvat kysymykset otettiin lopullisen ratkaisun alaisiksi. Silloin hyväksyttiin nyt voimassa oleva laki 5 p:ltä jouluk. 1895, joka koskee työnantajain vastuunalaisuutta työntekijää kohtaavasta ruumiinvammasta, jonka kautta pakollinen tapaturmavakuutus aikaansaatiin. Mitä tulee pakolliseen sairas- ja vanhuudenvakuutukseen, ei säädyille annettu esitys asiassa sisältänyt mitään ehdotusta, vaan ainoastaan tiedonannon, että vissejä ohjesääntöisiä määräyksiä vapaaehtoisista työväen sairas- ja eläkekassoista aikanansa julaistaisiin. Kun säädytkin yhtyivät samaan käsitykseen, on kysymys pakollisesta vanhuudenvakuutuksesta saanut vastaiseksi raueta. Syyskuun 2 p. 1897 ilmestyi mainittu asetus, joka koskee työväenapukassoja ja vuoden 1898 alusta astui voimaan.

Ylitykset säännölliseen vanhuuden vakuutukseen saavat niinmuodoin yhä edespäin turvautua yksityiseen yritteliäisyyteen. Poikkeaminen tästä näyttääkin mahdottomalta toteuttaa. Jo mainittu komitea esittää kuinka valtion säätämää vanhuudenvakuutusta yleensä ei sovi rajoittaa määrättyihin ammatteihin ja vielä vähemmin määrättyihin paikallis-alueisiin, koska, jos niin tapahtuisi, samaa henkilöä hänen työpaikkaa vaihtaessaan milloin sitoisi vakuutuspakko, milloin ei, jonka kautta säännöttömyys vakuutusmaksujen suorittamisessa tulisi vallitsemaan. Ja kuitenkin säännöllisyys maksuissa on perus-ehtona varmalle vakuutustoiminnalle, erittäinkin kun on kysymyksessä etu, joka vasta tulevaisuudessa saavutetaan, mutta jonka täytyy perustua nuoruudessa tehtyihin säästöönpanoihin. Varman eläkerahan kokoaminen vaatii sitä paitse jotenkin melkoisia maksuja, ainakin jos tahdotaan saavuttaa tulos, joka on niukan vaivaishoidon määrää suurempi. — Yrityksiä on tehty ulkomailla, mutta vielä niin lyhyellä ajalla, että varmaa kokemusta ei ole saavutettu. Aikaisimmin aljettiin Saksassa, mutta siellä noudatettua järjestelmää vastaan on tehty painavia muistutuksia.

Tässä lyhyesti mainituilla perusteilla ja katsoen kysymyksen vaikealuontoiseen ratkaisuun näyttää olevan syytä ehdottaa

että kysymys työntekijäin pakollisesta vanhuudenvakuutuksesta tällä kertaa saisi rau'eta.

Jos tämä kanta hyväksytään, seuraa kysymvs, mitenkä vanhuudenvakuutus yksityistä tietä on aikaansaatava. Tällöin tarjoutuu esinnä sama periaate kuin kaikissa senkaltaisissa toimenpiteissä, että säästöjä tehdään joka vuoden tuloista sinä aikana, jolloin työansio on suurin ja ylijäämää voi olla. Jotta estyisivät epäsäännöllisen säästämisen tuottamat haitat sairauden tai työnpuutteen tähden tai houkutuksesta kuluttaa käytettävissä olevia varoja, tulee säästämistä tukea assosiatsioonin eli yhteenliittymisen kautta. Se voipi tapahtua kahdella tavalla:

a) assosiatsiooni käsittää rajoitetun ryhmän samanvertaisia, jotka yhtyvät tekemään vuotuisia säästöönpanoja yhteisiä tarkotuksia varten, tai toisin sanoen, eläkekassa muodostetaan, sekä

b) assosiatsiooni tehdään säästäjistä riippumattomaksi sen kautta, että yhdytään yleiseen säästölaitokseen, se tietää, turvataan säästöönpanoja ottamalla vakuutus yleisessä yhtiössä.

Edellinen tapa on edullinen, jos säästöyritykseen voidaan odottaa apulisää ulkoapäin lahjotusten muodossa, jotka vahvistavat eläkekassan pääomaa ja sen kautta lisäävät korkotuloja.

Jos sellaisia etuja ei voida odottaa, on vakuutus sopivin vanhuuden vakuutustapa.

Maassamme on nykyään kaksi kotimaista henkivakuutusyhtiötä, jotka myöntävät mitä erilaatuisimpia vakuutuksia, yksityisellä on siten hyvä tilaisuus hankkia itselleen vakuutusta. Mitä taas tulee kysymykseen erityisen työväenvakuutusyhtiön perustamisesta, niin täytynee siihen vastata kieltävästi. Kaiken vakuutusliikkeen luontoon kuuluu, että vastuunalaisuus jakautuu niin suurta henkilömäärää kohti kuin mahdollista, jonka kautta satunnaisuudet tasataan ja hoitokustannukset jaetaan. Tosin usein väitetään vastaan, että sen ohessa tullaan lisäämään kapitalistien liikevoittoa. Mutta jos tarkemmin katsoo kotimaisten henkivakuutusyhtiöiden järjestystä, niin huomaa että osingot ovat vähäpätöisiä sekä että toinen yhtiöistä, Suomi, ennen pitkää tulee olemaan puhtaasti keskinäinen yhtiö, sittekun osakkeiden tänä vuonna aljettu arpominen on loppuun saatettu.

Mutta jotta yksityisen vakuutushalua vahvistettaisiin ja ylläpidettäisiin sekä jotta vuosimaksujen suorittaminen kävisi helpommaksi, on sopivaa, että asianharrastajat samoilla paikkakunnilla liittyvät yhteen eläkevakuutusyhdistyksiksi levittääkseen tietoja vakuutusyhtiöiden tariffeista, kantaakseen jäsenten vakuutus-vuosimaksuja ja yleensä välittämään vakuutuksia. Tähän voitaisiin lisätä pienempi oma kassa tarkotuksella myöntää vakuutusmaksuja, jos jonkun jäsenen pätevästä syystä olisi joskus mahdoton oikealla ajalla suorittaa maksettavansa vakuutuslaitokseen. Sellainen yhdistys voisi sitäpaitse vakuutusyhdistykseltä saada pienen hyvityksen, joka vastaisi sitä palkkiota, joka muuten tulisi välittävän asiamiehen osalle.

Tämä aate on tarkemmin selvitetty pohjustajan teoksessa »Työntekijäin apukassoista», Helsingissä 1898, jonka pyynnöstä saa ilmaiseksi Teollisuushallitukselta. Yleiset näkökohdat käsitellään kirjassa sivv. 90–99, jota paitse ehdotus säännöiksi sellaiselle yhdistykselle löytyy sivv. 132–138.

että, hylkäämällä ajatuksen yleisen työväeneläkevakuutuslaitoksen perustamisesta, ne toimenpiteet, joita omistetaan näille pyrinnöille, suunnattaisiin:

a) paikallisten eläkekassain perustamiseen, joilta voidaan saada apua ja kannatusta yli osakkaiden suorittamani maksujen, sekä

IV. Lainmääräyksiä työpäivän pituudesta.

Kirj. Th. Hultin.

Voipi ehkä katsoa turhaksi että kokouksessa, jonka osanottajilla useimmilla itsellään lienee välitön kokemus asiasta, ryhdytään selittämään mitä haittoja työväellä on työpäivän ylenmääräisestä pituudesta. Otankin tämän kaikille meille tunnetun asian puheeksi ainoastaan osottaakseni että pitkän työpäivän haitallisuuden tunnustavatkin jo kaikki puolueettomat, jotka ovat olleet tilaisuudessa sen seurauksia omin silmin näkemään. Niinpä lausui maamme itäisen piirin ammattitarkastaja virallisessa vuosikertomuksessaan v. 1890: »Pitkä työaika tyhjentää työntekijän voimat tyyten, heikentää hänen elintointansa ja tekee hänet alttiimmaksi kuin muuten ammattitaudeille. Jollei työntekijällä ole muuta kuin ainoastaan niin pitkä loma-aika työstä, kuin minkä hän tarvitsee tyydyttääksensä ruumiinsa vaatimuksia unen ja ruoan suhteen, muuttuu hän enemmän koneeksi kuin ihmiseksi ja häneltä katoaa niin vähitellen kaikki jalommat harrastukset. Pitkä työaika vaikuttaa siis turmiollisesti ei ainoastaan hänen ruumiilliseen vaan hänen henkiseenkin elämäänsä, hänen ymmärryksensä heikkenee ja hänen siveytensä voipuu. Eroitettuna perheestään koko viikon, vielä usein sunnuntainkin, ei nainut työntekijä ole tilaisuudessa käyttämään luonnollista oikeuttaan lastensa kasvattamiseen nähden, ja perhe-elämästä katoaa se jalostava vaikutus, joka suotuisemmissa oloissa toisella perheen jäsenellä on toiseen. Ajan puutteessa katoaa työntekijältä kaikki halu muihin ja parempiin seuroihin, kuin niihin, jotka voivat tuottaa hänelle aineellisia nautintoja. Yhteiskunnan ja valtion asioihin ei hän voi kiinnittää huomiotansa ja ihmiskunnan sivistyspyrinnöt pysyvät hänelle vieraina ja sentähden arvottomina. Siispä onkin ei ainoastaan työntekijän vaan myöskin teollisuuden ja yhteiskunnan yhteisiltä näkökannoilta suotavaa, ettei työaika ole pitempi kuin että siitä jää työntekijälle aikaa hoitamaan ruumistaan, kehittämään sieluaan, askaroimaan perheensä kanssa ja tutustumaan niihin kysymyksiin, jotka ovat yhteiskunnan ratkaistavina». Saman vakuutuksen toistaa ammattitarkastaja viimeisessäkin vuosikertomuksessaan.

Ennenkuin voi vaatia pitkän työpäivän lyhentämistä taikka esittää keinoja miten se on tapahtuva, on kuitenkin tutkittava mikä tuohon ylenmääräiseen pituuteen on syynä ja ovatko nämä syyt poistettavissa. Väärin olisi uskoa että työpäivän pituus johtuu yksinomaan työnteettäjäin itsekkäästä pyyteestä saavuttaa niin paljon hyötyä kuin mahdollista tvöntekijöittensä työstä. Vaikka tämä ihmisluontoon perustuva vaikutin onkin puheenalaisen ilmiön ehkä tärkein syy, saattavat kumminkin teollisuudenharjoittajat esiintuoda puolustuksekseen että uudenaikainen tehdas kalustoineen vaatii niin suuren perustuspääoman että yksistään perustuskustannusten korvaaminen pakottaa laajaperäiseen tuotantoon ja sen yhteydessä pitkiin työpäiviin. Lisäksi työnteettäjät vetoovat siihen että muiden tuottelijoiden kilpailu estää heitä lyhentämästä työpäivää, koska heidän tuotantokustannuksensa sen kautta kasvaisivat. Teknilliseltä näkökannalta huomautetaan että monien teollisuuksien laatu, niinkuin esim. metallien, sokerin, lasin y. m. aineiden valmistus vaatii tehtaiden yhtämittaista käyntiä, ja yhteiskunnan sekä kansantalouden kannalta huomautetaan että toiselta puolen työpäivän äkillisestä ja liiallisesta lyhentämisestä voi olla seurauksena yleinen tuotannon vähentyminen ja siitä johtuva tuotteiden kallistuminen, joka ensi sijassa on tuntuva työväen taloudessa, jota paitsi työpäiviin rajottamista on vastustettu kansallisistakin syistä, sillä perusteella että maa, jossa työpäivä lyhennettäisiin lyhemmäksi kuin se on toisissa maissa, joiden tuotannon kanssa se kilpailee, välttämättä joutuisi näihin verraten alakynteen. Lopuksi väitetään että työpäivän lyhentämisestä suorastaankin tulisi olemaan työväelle vahinkoa, koska muka sen johdosta työpalkat välttämättä alentuisivat.

Näihin väitteisiin voidaan kuitenkin vastata: Ne epäkohdat, jotka saadaan korjatuksi ja ne parannukset, jotka terveydellisessä, siveellisessä ja taloudellisessa suhteessa aikaansaadaan työväen tilassa liiallisen työrasituksen poistamisella, ovat niin tärkeitä ja suuria että tämän tuloksen saavuttaminen aikaa myöten runsaasti palkitsee sen vahingon, minkä työajan lyhentäminen alussa näennäisesti tuntuu tuottavan työnteettäjille ja yhteiskunnalle. Kokemus on näet sekä muualla että meilläkin osottanut että työpäivää huoletta voidaan lyhentää tunnin, jopa enemmänkin, tuotannon siitä vähentymättä, syystä että lyhempi työaika vaikuttaa siinä määrin virkistävästi työntekijän sekä sieluun että ruumiiseen että hän entistä suuremmalla ponnella ja samalla myöskin paremmalla tuloksella voi työnsä suorittaa, jonka ohessa häneltä enemmän kuin ennen riittää voimia ja harrastusta omaan kehitykseensä, perhe-elämään ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Työpäivän lyhennykseltä, joka pysyy kohtuuden rajoissa, ei siis yhteiskunta eikä yksityinen teollisuudenharrastajakaan tarvitse peljätä tuotannon vähennystä eikä siitä johtuvaa tuotantokustannusten ja tuotteiden kallistumista. Vaan koska tuotanto ei kohtuullisen lyhennyksen kautta vähenny, ei työväen myöskään tarvitse peljätä työpalkkansa sen johdosta laskevan. Ja jos täytyisikin otaksua että ne erinäisissä tapauksissa vähentyisivät, on mielestäni tvöväen tämänkin mahdollisuuden uhalla pysyttyvä kiinni vaatimuksessaan työpäivän lyhentämisestä, sillä ensinnäkin korvaavat saavutetut edut välillisesti palkankin vähennyksen ja toiseksi on kokemus kaikkialla näyttänyt että työpalkat eivät ainoastaan pian kohoa entiselleen, vaan että ne ennen pitkää nousevat sitäkin korkeammaksi, mikä onkin varsin luonnollinen seuraus tvöväen kohonneesta sivistyskannasta ja ammattitaitavuudesta. Siihen muistutukseen että monien teollisuuksien valmistustapa vaatii tehdasliikkeen yhtämittaista käyntiä on ainoastaan huomautettava että, jos kohta työväen kannalta joka tapauksessa on hyvin valitettavaa, ettei yötyötä kokonaan voida poistaa, vuorokauden umpeen johtuva työ kuitenkin voidaan ja on järjestettävä sopiviin vuorohin siten etteivät työajat yksityisille työntekijöille tule kovin pitkiksi ja rasittaviksi ja että nekin, joiden työvuoro sattuu yön aikaan, saavat nukkua jonkun osan siitä.

Meidän maassamme työpäiviin pituus, kuten tietty, ei ole lain kautta tehdastyössä ja tehtaan tapaisessa toimessa rajoitettu muuta kuin lapsille ja 18 vuotta nuoremmille työntekijöille, joille se on määrätty edellisille korkeintaan 6¹⁄₂, jälkimäisille korkeintaan 12 tunniksi. Käsityöammateissa nauttivat lapset ainoastaan 15 ikävuoteensa tässä kohdin lain suojaa. Laki kieltää näet pitämästä heitä mainittuun ikään enemmän kuin 8 t. päivässä työssä.

Yhä enemmän on työväen puolelta kuitenkin ruvettu vaatimaan että lain suoja tässä suhteessa ulotettaisiin täysi-ikäisiinkin työntekijöihin, koskei työaikaa yksityisten sopimusten kautta kaikkialla ole mahdollista saada kohtuulliseen määrään rajoitetuksi. Useat työväenyhdistykset ovat puolustaneet tämän kysymyksen puheeksi ottamista tässä kokouksessa. Valitettavasti maaltamme puuttuu täydellistä ja luotettavaa tilastoa työpäivän pituudesta. Ammattitarkastajain ja terveydenhoitolautakuntien ilmoitusten mukaan lienee nykyään tavallisin työaika tehtaissa, joissa päivä- ja yövuorot vaihtelevat, 12 tunt., josta kuitenkin on poislaskettava noin 2 t. lepoaikaa, siis 10 tunnin todellinen työaika. Tehtaissa, joissa on yksistään päivävuorot, työaika lienee 12–14 t., siis todellinen työaika 10–12 tunt. Vaikka ammattitarkastajan ilmoituksen mukaan suurimmissa teollisuuslaitoksissa Helsingissä lienee päästy jo 8 t:n työpäivään, myöntää hän kuitenkin semmoisiakin tapauksia olevan, esim. moniaissa pienemmissä sahoissa, että jokapäiväinen työaika, ainakin muutamina vuoden aikoina on aina 15 tuntia. Käsityöläislaitoksissa on työaika yleensä pitkä, jota paitsi niissä vielä harvoin annetaan työntekijöille enemmän lepoaikaa kuin mitä välttämättömästi vaaditaan ravinnon nauttimiseen.

Ammatintarkastaja myöntää että kokemus semmoisista teollisuuslaitoksista, joissa »työpäivää on lyhennetty, osottaa että monessa paikassa saattaisi työntekijäin hyväksi ja ilman minkäänlaista vahinkoa työnantajalle työpäivää lyhentää». Omasta puolestaan hän ei kuitenkaan uskalla yleistää tätä vaatimusta. Semmoinen yleinen vaatimus on kuitenkin jo aikaisemmin esiintuotu. 1888 vuoden valtiopäivillä, jossa säädyt hyväksyivät nyt voimassa olevan työväensuojeluslain, laki- ja talousvaliokunnan mietintöön oli liitetty vastalause, jossa puolustettiin maksimaali- eli pisimmän luvallisen työpäivän säätämistä 12 tuntiseksi ja 1897 vuoden valtiopäivillä porvarissäädylle jätettiin anomusehdotus »että säädyt anoisivat hallitukselta esitystä 10-tuntisen työpäivän järjestämisestä sopivilla poikkeuksilla ja tarkoin määrätyillä ylityön ehdoilla». Anomukselle ei kuitenkaan suotu kunniaa tulla lykätyksi edes valiokuntaankaan.

Maksimaali- eli pisimmän luvallisen työpäivän laissa määräämistä on meillä, paitsi alussa esitetyillä ja kumotuilla perusteilla ynnä sillä periaatteellisella syyllä ettei työnteon vapautta muka pitäisi laisinkaan rajoittaa — syy, joka kuitenkaan ei pidä paikkaansa niissä tapauksissa, joissa vapautta väärinkäytetään ja joissa siis lain kielto ja uhka on tarpeen — vastustettu silläkin perusteella että useimmat muutkin maat tässä suhteessa ovat välttäneet lainsääntötoimia. Totta kyllä on että yleisiä lainmääräyksiä työpäivän pisimmästä luvallisesta pituudesta ei ole olemassa muuta kuin Ranskassa (pisin työpäivä tehdastyössä yli 18 v. ikäisille miehille 12 t., naisille 11 t.), Venäjällä (11¹⁄₂ t.), Itävallassa (mieh. ja nais. 11 t., poikkeustapauksissa 12–14 t.), Sveitsissä (mieh. ja nais. 11 t., pyhäpäivien aattopäivinä 10 t.) ja muutamissa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain valtioissa (10 t., toisissa 8 t.). Muutamissa sivistysvaltioissa, niinkuin Englannissa, Saksassa ja Alankomaissa, on kuitenkin naispuolisten työntekijäin työpäivän suurin pituus laissa määrätty ja melkein kaikissa sivistysvaltioissa nauttivat alaikäiset työntekijät siinä suhteessa lain suojaa.

Jos totta on että harvassa maassa vielä on yleisiä lainmääräyksiä työpäivän pituudesta ja että monessa, jossa niitä jo on, määräykset ovat riittämättömiä, on toiselta puolen otettava huomioon että monessa maassa, niinkuin esim. Englannissa, Austraaliassa ja osaksi Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa yksityisen sopimuksen kautta on päästy yhtä pitkälle (10 t.) ja vieläkin pitemmälle (9–8 t.) kuin niissä, joissa maksimaalityöpäivä on laissa säädetty. Toiselta puolen on myöskin vastustajille huomautettava miten työväki kaikkialla, missä lainsäädöksiä tässä kohden vielä puuttuu ja missä se yksityisten suostumusten kautta ei ole päässyt toivomustensa perille, innokkaasti vaatii lainsäännöksiä asiasta. Jos kohta tämä pulmakysymys yksinkertaisemmin ja parhaiten tulisi ratkaistuksi yleisen kansainvälisen sopimuksen avulla, ei kokemus kuitenkaan ole osottanut yksityisillekään valtioille olevan mitään vaaraa ryhtyä yksitellen tätä koskevaan lainsäädäntöön. Päinvastoin osottaa ammattitaitavuus, teollisuustuotanto ja keskimääräinen varallisuus olevan niissä maissa korkeimmalla kannalla, joissa työpäivä on lyhyin. Kieltämätöntä on että viimeksi mainittu ilmiö on samalla edellisten ehtona ja niiden seurauksena. Näin ollen ei tunnu olevan meidänkään maallemme syytä peljätä ryhtymistä lainsäännöksillä rajoittamaan työpäivän pituutta. Mutta jottei työväkeä tässä asiassa syytettäisi lyhytnäköisestä intoilemisesta ja asiata valmistamattomuutensa vuoksi vastustettaisi, rohkenen ehdottaa että yleinen työväenedustajain kokous kääntyisi hallituksen puoleen anomuksella

että hallitus asettaisi komitean asiantuntijoita, joiden joukkoon kutsuttaisiin työväenkin edustajia, valmistamaan lakiehdotusta työpäivän maksimaalipituuden määräämiseksi tehdas- ja käsiammattityössä; sekä että kokous samalla lausuisi toivomuksenaan

että puheenalainen lakiehdotus laadittaisiin semmoisille perusteille että työpäivä niin hyvin nais- kuin miespuolisille täysi-ikäisille työntekijöille ei tulisi säännöllisesti 10 tuntia pitemmäksi ja että nvkyinen alaikäisiä koskeva lainsäädäntö saatettaisiin tämän periaatteen kanssa tarpeelliseen yhdenmukaisuuteen;

että poikkeukset yllämainitusta normaalityöpäivästä mikäli mahdollista rajoitettaisiin ja ylityön ehdot tarkoin määrättäisiin;

että sunnuntaityö ja yötyö kiellettäisiin kaikissa tapauksissa, joissa se ei teknillisistä syistä ole välttämätön, taikka muut yhtä tärkeät syyt sitä eivät vaadi, ja että työ näissäkin tapauksissa järjestettäisiin vuorottelun avulla siten etteivät työntekijät liiaksi rasitu; sekä

että lakiehdotus sisältäisi määräyksiä lepoajoista sekä kiellon lapsensynnyttäjien käyttämisestä tehtaantapaisessa työssä synnytystä lähinnä seuraavina viikkoina.

V. Onko työväestön muodostettava oma puolue?

Alustanut Juho V. Hellberg.

Ylläolevan kysymyksen johdosta on viime aikoina sangen paljon kiistelty, ja onpa kysymys pyrkinyt olemaan jonkunlaisena tekosyynäkin pienempään hajaannukseen työväenasian harrastajain riveissä. Kysymys, kerran nostettuna, näkyy kuitenkin vastuksista huolimatta siirtyvän ratkaisuaan kohden, ja tämä on luultavasti sangen lähellä.

Uuden puolueen muodostaminen saattaa aniharvoin olla keinotekoista. Jos puolueen muodostus on ennenaikaista tahi tekosyillä muodostettu, raukeaa se pian tyhjiin saavuttamatta toiminta-ajallaan huomattavampaa kannatusta ja vaikuttamatta sanottavasti yleisten asiain kehitykseen. Siinä taasen, missä uusi puolue muodostuu olojen kehityksen pakosta, ja sen pohjana ovat historialliset totuudet ja kokemukset, sekä puolueen toiminnan määrääjänä esiintyy näiden perusteella kehittynyt siveellinen ja eteenpäin suuntaava maailman katsantokanta, silloin on puolueen muodostuminen luonnollinan ja varma. Sen tarpeellisuutta ei käy silloin arvosteleminen siitä, saavuttaako se suurta tahi pientä kannatusta, vielä vähemmin sillä syyllä, että uutta tulokasta mahdollisesti vastustetaan.

Omaako työväenpuolue sellaiset edellytykset, että sen perustaminen ja olemassaolo voitaisiin pitää luonnollisena? Ennenkun lähemmin vastaan tähän kysymykseen, en saata olla mainitsematta sitä tosiasiaa, että työväenpuolue meillä on jo muodostunut, eikä sitä siis enään perusteta. Maamme työväenyhdistysten edustajilla on vaan tehtävänä antaa sille virallisuuden leima ja jossain määrin suunnitella ne rajat, joidenka sisällä puolueen tulee lähimmässä tulevaisuudessa toimia. Näin ollen ei puolueen perustamisesta enään saata nousta kysymystä, vaan siitä, kuinka laajalti siihen yhdytään ja tunnustetaanko uuden puolueen muodostuminen luonnolliseksi tulokseksi olevien olojemme kehityksestä. Oli tulos näistä kumpaisestakin kohdasta millainen tahansa, eivät ne kuitenkaan merkitse muuta kuin että puolue joko pääsee heti tarmolla toimimaan mahdollisen laajalla kannatuksella, tahi toisaalta pysyy vielä toistaiseksi ahtaammissa rajoissa.

Työväenliikkeen kehitys eri maissa on osittain vähitellen, osittain heti muodostunut puhtaasta ammattietujen harrastuksesta valtiolliseksi puoluetoiminnaksi, säilyttäen kuitenkin edellisen tarkoitusperän täydellisenä, joskin valtiollinen harrastus on astunut etusijalle. Englannissa esim. on ammattiyhdistys- ja ammattietujen parantamisjärjestelmä ollut kauvemmin yksin määräävänä suuntana työväen edistyspyrkimyksille, ja kieltämättä vaikuttanut siellä paljon hyvää, vaikkakin todellinen tulos koko työtätekevän kansaluokan hyväksi niin kauvan kestäneestä työstä ei likimainkaan ole vastannut siihen pantuja toiveita. Puhtaan ammattikuntaharrastuksen tuloksena on kyllä havaittavissa hyvin toimeentuleva »järjestynyt työväestö», jolla on suosijoita eri kansanluokissa ja monessa suhteessa kadehdittava kannatus hallituksenkin puolelta, mutta suuren suuri järjestymätön työväestö taistelee edelleen puutteen ja kurjuuden kanssa. Tämän ammattiharrastuksen näennäisen edistymisen aikana on yleensä taloudellinen kehitys jatkunut lakkaamatta johtaen olosuhteet aivan uusille, ennen aavistamattomille urille. Työnantajat ovat liittoutuneet rinnatusten työmiesten kanssa kansallisiin ja kansainvälisiin liittoihin. Teollisuus muodostuu suurteollisuudeksi, pääomat kasaantuvat yhä harvempiin käsiin, työn ja pääoman väli muuttuu yhä kireämmäksi. Jälkimmäisellä on sitäpaitsi yhä jatkuneen ja huolella suunnitellun valtiollisen toiminnan avulla lainlaadinnan yksin-oikeus käsissään, siis ylin herruus taloudellisella ja hallinnollisella alalla. Tällaisissa olosuhteissa on helppo arvata, mitenkä taistelu vallasta ja eduista muodostuu työmiehen ja pääomanomistnjan välillä, ja kuinka heikko todellisuudessa työväen voimakkainkin yhteenliittyminen on rauhallisen kehityksen kanssa rahaa ja valtiollista voimaa vastaan. Ne näennäiset edut, joita Englannin työväenliike tällä vuosisadalla on saavuttanut, ovat kauvemman aikaa olleet suurena syynä eksyttämässä mieliä havaitsemasta pääoman-omistajan todellista tarkoitusta työväkeä kohtaan, joskin se osittain on pakoittanut työväkeä heidän kanssaan taistellessaan luottamaan omaan voimaansa etujensa valvonnassa. Milloin valtiolliseen toimintaan työväestöä on vaadittu, ei se ole katsonut olevan syytä esiintyä itsenäisenä puolueena, vaan pitänyt riittävänä milloin kannattaa vapaamielistä, milloin vanhoillista suuntaa aina sen mukaan, kumpi paraiten on luvannut valvoa työtätekevän kansanluokan etuja. Tämä muitten puolueitten armoilla eläminen ei kuitenkaan ole johtanut tyydyttäviin tuloksiin sekään. Toinen pettymys on seurannut toista. Siitä on ollut seurauksena valtiollisen toiminnan herääminen sikäläisen järjestyneen työväestön keskuudessa. Viritystä, johdonmukaisuutta ja tarkoitusperää on tälle herätykselle antanut tuntuvassa määrässä yhä laajemmalle leviävä sosialismi. Vuosi 1898 onkin merkittävä ajanvaihde Englannin työväenliikkeen kehityshistoriassa; silloin ammattiyhdistysten yleisessä kokouksessa Bristolissa vanha ammatillinen ja uusi poliitillinen suunta ratkaisevasti sattuivat yhteen. Edellinen kielsi valtiollisen toiminnan ja jälkimmäinen taasen piti sitä etupäässä tärkeimpänä, jos tahdotaan työväen asemassa parannusta aikaansaada. Uusi suunta laati äänestystä varten ponnen, jossa m. m. lausuttiin, että »valtiollinen toiminta on paras keino työväenliikkeen tarkoitusperien, niinkuin maan ja tuotantovälineiden yhteisomaisuudeksi saattamiseen». Tämä ponsi hyväksyttiin 708,000 äänellä 400,000 vastaan. Samaan suuntaan, nimittäin itsenäistä valtiollista puoluetoimintaa varten, asettui kokouksessaan Leedsissä viime vuonna myöskin Englannin järjestynyt rautatiehenkilökunta, jonka jäsenluku on 70,000 henkeä, ja, ellen väärin muista, ovat kirjaltajatkin siihen yhtyneet. Täten on Englannin järjestynyt työväestö päättänyt toimia itsenäisenä, muista riippumattomana puolueena.

Myöhempään muodostuneet ja tavallaan mahtavammatkin työväenliikkeet Euroopassa, Amerikassa ja Austraaliassa ovat milt'ei alusta pitäen asettuneet itsenäisiksi valtiollisiksi puolueiksi, ja kieltämättä siten parhaiten toimineet aatteen eduksi saaden vallassa oleville »peloittavan» kannatuksen sekä kunnallisissa että valtiollisissa vaaleissa vastapuolueitten juonista huolimatta. Niin vastenmielinen kuin esim. Saksan työväenpuolue etevien edustajiensa tähden on, tunnustavat yleensä ajattelevat kansalaiset eri säätyluokista, että työväenpuolueen ensimmäisestä esiintymisestä asti on Saksan yleinen edistyminen eri aloilla ollut kouraantnntuvaa ja ilahuttavaa. Eipä itse Bismarck'kaan ollut katunut myöntämäänsä yleistä äänioikeutta, joskin hän sai aikanaan siitä varttuneen kriitillisen ja säälimättömän työväenpuolueen edustajilta monta kovaa pähkinää purtavakseen. Työväenpuolueen suurta suosiota Saksassa todistaa sen yhä nopea kasvaminen. Kuvaavaa puolueen menestyksestä lienee sekin, että keisarin kaupungin Berliinin viidestä edustajasta neljä on sosialistia. Viimeaikaiset tapahtumat Ranskastakin asettavat työväenpuolueen edustajineen huomattavaan asemaan, todistaen puolueen tarpeellisuuden valtiollisen toiminnan alalla ja vahvistaen edistys-ystäväin luottamusta puolueen järjestyksen ja oikeudentunnon varmimpana kannattajana.

Niin on kyllä muualla, kehittyneemmissä oloissa, mutta sillä ei ole todistettu, että Suomen järjestynyt työväestö tarvitsee asettua itsenäisenä valtiollisena puolueena työskentelemään, väitetään usealta taholta. Tämä väite on varsin suosittu ja usein käytetty, mutta meillä yhtä perusteeton kuin muuallakin, missä työväenpuolueita on olemassa, sillä työväenliike on täällä pohjaltaan sama kuin kaikkialla, missä rahavalta yksin-oikeuden ja vapaakilpailun avulla saa esteettömästi kansan todellista edistystä häiritä. Jos rahavalta saa vapaasti vallita, johtuu siitä perikato. Työväenliikkeen tulee olla sen vastapainona ja yhteiskunnan pelastuksena. Keinot rahavallan vastustamiseksi saattavat kyllä tavallaan olla meillä erilaiset riippuen siitä, missä määrässä pääomat ovat päässeet yksiin käsiin kasaantumaan, ja kuinka syvälle näiden yksityis-etujen harrastus on nostanut itsekkäistyyden kansan yhteisiä etuja vastustamaan. Mutta vähitellen kehittyvät meillä olot samoille asteille kuin muissa sivistysmaissa, ja samat täytyy olla keinotkin, joilla ratkaisevat ottelut työväenliikkeen tarkoittamista valtiollisista ja yhteiskunnallisista uudistuksista suoritetaan.

Työväenliike puhtaasti ammatillisena saattaa kyllä vähemmin kehittyneissä oloissa, kuten meidänkin, tuntuvasti parantaa työväen olosuhteita muutamissa ammateissa. Pääoman-omistajain ja yleensä yläluokan hyväntahtoisuus saattaa sekin jossain määrin ulottaa näennäisiä parannusyrityksiään työväenluokalle. Tämä johtuu, mitä edelliseen kohtaan tulee, jonkun ammattikunnan hyvistä puolista voida järjestäytyä voimakkaaksi ammattikunnaksi, ja jälkimmäisessä kohdassa suuremmaksi osaksi kallistuvista elantokustannuksista, sillä ellei vähän väliä työmiehen asemaa paranneta, menee työvoimain kestävyys alle tasapainonsa ja pääoman-omistaja kärsii siitä. Sitä täytyy heidän puoleltaan siis varjella. Yli tämän tasapainon ei työväestö yleisesti katsoen pääse, olkoon sillä kuinka vanhat ammattiyhdistykset ja vararahastot tahansa.

Työväenliike ammatillisena liikkeenä saattaa taistella, niinkuin jo olen huomauttanut, vaihtelevalla onnella yläluokan ja pääoman sortoa vastaan. Mutta sitä se ei voi poistaa. Jos työväenliike etupäässä toimii valtiollisen vallan saavuttamiseksi, silloin se mahdollisesti ennemmin tahi myöhemmin saattaa poistaa koko nykyisen rahavaltajärjestelmän, ja sitä kohdenhan meidän pitäisi suuntaaman koko työmme.

Maamme nykyinen puoluejako vaatii sekin työväestöä muodostamaan oman puolueen. Päivän selvää on, ettei kielitaistelu enään ole pätevä syy puoluejaon nykyiselle muodolle. Se on ollut sellaisena vähemmän kehittyneenä aikana. Tämän kysymyksen turvissa on meillä vähitellen varttunut suomenkielinen, mutta ylimysmielinen kansanluokka ruotsinmielisen yläluokan rinnalle, ja nämä asettavat nyt luokkaetunsa kielikysymyksen ja monen muun kysymyksen yläpuolelle, joskin vielä yrittävät pitää vanhaa kielikysymystä todellisten tarkoitustensa peittäjänä. Tämä kehitys suuntaa nopeata vauhtia puoluejakoa meillä uutta järjestystä kohden, jossa vanhat riitaveikot lyövät kättä toisilleen liittyen yhteisten harrastusten ympärille, ja samalla entiset ystävykset eroavat asettuen toisilleen vastapuolueiksi. Tämä kehitys on varsin luonnollista kun ottaa huomioon, että ruotsinmielisten viina- ja oluttehtaisiin on päässyt osakkaiksi suomenmielisiä pohatoita, ja kummankin puolueen pankkiliikkeet ovat kietoutuneet toisiinsa, suurissa tehdasyrityksissä ollaan yhteisinä isäntinä, ja silloin ovat häviö ja voitto yhteisiä. Eikö tämä silloin liitä heitä yhteen taistelemaan kaikkia niitä vastaan, jotka heidän yhä paisuvaa valtaansa mahdollisesti yrittävät ehkäistä? Taipumusta tähän yhdistymissuuntaan meidän nykyisessä puolue-elämässämme havaitaan jo selvästi maaseutukaupungeissa ja luultavasti varsin pian pääkaupungissakin. Vastapainona näille yhteenliittyneille vanhoille aineksille muodostunee, jos kehitys tulee jatkumaan terveellistä suuntaansa, vapaamielinen puolue, tahi asettuu sellaiseksi suorastaan työväenpuolue.

Jos otaksumiset uudesta vallassaolijain puoluejaosta ei hetikään vielä toteutuisi, ei se kuitenkaan saata kauvemmin pidättää työväenpuoluetta virallisesti muodostumasta. Saattaahan työväenpuolue toistaiseksi itsenäisenäkin olla osallisena valtiollisessa toiminnassamme, vaikka tietysti ehdoilla toisen tahi toisen puolueen kanssa, aina sen mukaan, kumpainenko niistä takaa parhaimmat yleiset edut ja parannukset koko maan kehitykselle. Olisi suuri erehdys ajatella työväenpuoluetta ensi alkamastaan taistelemassa yksin kaikkia muita puolueita vastaan, ja kieltäytyä osallisuudesta kehitystyöhön, jota tavallisesti ymmärretään pienemmilläkin edistystä tarkoittavilla voitoilla lainlaadinnankin alalla.

Jos työväenliikkeelle tahdotaan saada arvoa ja työväenluokan vaatimuksille merkitystä etuoikeutettuihin luokkiin nähden, täytyy työväestön esiintyä itsenäisenä, johdonmukaisena ja päämäärästään selvänä puolueena, ja entistä tarmokkaammin olla osallisena kunnallisessa ja valtiollisessa toiminnassa. Onhan yleensä tunnettua, että sellaista kansanluokkaa, jolla on valtaa, arvostellaan toisilla perusteilla kuin sitä, joka elää toisten luokkain holhouksen alaisena. Sellaisen luokan oikeudellisia ja taloudellisia etuja ollaan yleensä arkoja loukkaamaan, jolla on edes jonkinverran kunnallista ja valtiollista valtaa. Sellaiset tasapuoliset olosuhteet, joissa jyrkin vastustaja on pakoitettu tunnustamaan toisen vertaisekseen, ei saata ajanpitkään olla vaikuttamatta koko kansan kehitykseen tosi kansanvaltaiseen suuntaan.

Meidän on tunnustaminen, että maamme työväestön perin syrjäytetty asema kunnallisella ja valtiollisella alalla suuresti on vaikuttanut siihen välinpitämättömyyteen, jota paljon vielä havaitaan syvissä riveissä sekä myöskin siihen ynseyteen, jota vallassa oleva kansanluokka yleisesti sitä kohtaan osoittaa. Ei ole vähääkään syytä olettaa, että tuo äitipuolen kohtelu kunnallisessa ja valtiollisessa suhteessa heikompaa työväenluokkaa kohtaan rahtuakaan muuttuisi sillä, että nämä itse arvostelematta ja hajaantuneina edelleenkin seuraisivat sitä tahi tätä puoluetta. Omana tarmokkaana puolueena esiintymällä saavuttaa maamme työväestö kieltämättä ennemmin tahi myöhemmin itselleen arvoa ja merkitystä vastustajain puolelta.

On vielä muuan tärkeä puoli, joka vaatii järjestyksellistä puoluetoimintaa. Niin heikkoa kuin tähänastinen työväenliikkeemme työ onkin ollut, on se silti herättänyt jo varsin suurta huomiota. Aika ajoin ovat liikkeemme rintamamiehet tuoneet julki kysymyksiä ja ehdotuksia, jotka ovat värein huomattavia ja laajalti vaikuttavia. Vaikka nämä ehdotukset ja päätelmät ovatkin olleet yksityisiä, ovat ne useasti saaneet heti osakseen ankaran vastustuksen, ja leimattu muka harhaan johdetun työväestön ajatuksiksi. Vastustus on sitten koonnut ehdotuksen ympärille kannatusta omista riveistä muuttaen asian tavallaan koko järjestyneen työväestön omaksi, ja jota siis sellaistenkin aatetoverien on täytynyt kannattaa, jotka eivät sitä ole hyväksyneet, mutta eivät kuitenkaan ole sentähde» tahtoneet jättää rivejä. Aina ei ole asia tähänkään jäänyt, vaan on se johtanut eroamisiin, vastalauseisiin ja oikaisuihin omien rivienkin puolelta. Tällainen ristiriitaisuus on kieltämättä vaikuttanut häiritsevästi maamme työväenliikkeen toimintaan ja herättänyt halveksimista sitä vastaan vastustajain piireissä. Tällainen heikkouden ja epäjohdonmukaisuuden ilmaus olisi jotakuinkin mahdotonta, jos meillä olisi järjestynyt työväenpuolue. Olisi silloin turhaa omissa riveissä puhua julkisista eroamisista ja protestikokouksista, sillä tarmokas puoluehallinto pitäisi ensinnäkin huolen siitä, että kysymyksiä, jotka ovat päiväjärjestyksessä, kannatetaan, ja että ne vastaavat hetken tarvetta, ja toiseksi säälimättä puhdistaisi rivit aikoinaan heikoista aineksista, jotka vaikeana hetkenä ovat toiminnalle häiriöksi. Tähänastinen kokemuksemme siinäkin suhteessa vaatii meitä hetimiten julistamaan työväenpuolueen viralliseksi.

a) Katsoen siihen, että työväenliike, jos se toimii ainoastaan ammattietujen parantamiseksi, ei saavuta sitä merkitystä ja valtaa kunnallisella ja valtiollisella alalla, jota sen ehdottomasti täytyy saada, voidakseen toimia yksityis-oikeuksien ja rahavallan poistamiseksi;

b) koska meillä järjestyneen työväestön arvo ja sisäinen sekä ulkonainen eheys vaatii johdonmukaista järjestyksellistä toimintaa;

c) kun maassamme puolueolot nykyisellä kannallaan ollen eivät saata tarpeeksi tyydyttävällä ohjelmalla kiinnittää todellisia työväenaatteen harrastajia piiriinsä

on maamme järjestyneen työväestön muodostaminen oma puolueensa, jonka tulee pyrkiä osallisuuteen vallasta kunnallisella ja valtiollisella alalla yleisissä puoluekokouksissa laaditun perusohjelman mukaan, ja yleisen, koko maata käsittävän puoluehallinnon johdolla.

II.

Kirj. A. Usenius.

Vastataksemme kysymykseen: Katsotaanko työväenpuolueen perustaminen ja järjestäminen omalla ohjelmalla tarpeelliseksi? täytynee meidän, luodessamme oma itsenäinen vakaumus asiasta, tutustua myöskin niihin syihin, jotka kysymystä vastaan ovat olemassa. Löytyy nimittäin varsinaisen työväestönkin keskuudessa henkilöitä, jotka vastustavat työväenpuolueen perustamista, ja koska asialle varmaankin on eduksi, että kaikki, myöskin vastustavatkin mielipiteet tulevat julkisen keskustelun alaisiksi, pyydän seuraavansa esittää muutamia niistä näkökohdista, jotka tietääkseni työväestön keskuudessa ovat oikeuttaneet työväenpuolueen perustamista vastustavan kannan.

Ensinnäkin on huomattava, että nykyisen järjestyksen mukaan työväestö yleisissä kokouksissaan enemmistön vallalla määrää, mikä kanta missäkin kysymyksessä on pidettävä järjestyneen työväestön mielipiteenä. Ne henkilöt, jotka asian käytännöllisen toimeenpanon varalta ovat työväestön luottamustoimiin valitut eivät siis ole olleet muuta kuin työväestöin tahdon ja toivomusten esittäjiä.

Mitään persoonallista johtavaa valtaa heillä ei ole ollut työväenliikkeeseen nähden, vaikkakin luonnollisesti työväestön täydellinen luottamus on aiheuttanut heidän valitsemisensa.

Tämä on ollut luonnollista siksi, että työväestö taistellessaan oikeuksiensa puolesta on koettanut vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, joka vaikutus on ollut mahdollista ainoastaan siten, että kaikki sellaiset kysymykset, joilla on ollut yleisempi merkitys, ovat saatetut julkisuuteen ja siten yleisen arvostelun alaiseksi.

Puoluejärjestelmän omituisuutena on kuitenkin se, että täytyy, jos mieli mitään aikaansaada, luottaa persoonalliseen johtoon, puoluehallintoon, jonka tehtäväksi asiain, eli oikeammin taistelun, käytännöllinen järjestäminen on jätettävä. Ja kun, niinkuin jo ylempänä huomautin, tähänastinen toiminta ei ole perustettu johtajien varaan, tulee puolueen perustamisen kautta aivan uusi järjestys noudatettavaksi. Työtavassa tulisi nimittäin tapahtumaan poikkeus nykyisestä. Sillä vaikkakin päämäärä itse asiassa tulisi olemaan sama, niin keinoissa päämäärän saavuttamiseksi tulee tapahtumaan tuntuva periaatteellinen muutos.

Nykyään toimivat maamme työväenyhdistykset vapaasti, paikkakunnallisten olojen ja kehityksen mukaisesti, mutta puolueen muodostuminen edellyttää tällaisen vapaan toiminnan lopettamista. Puolueessa tulee jäsenten tarkasti noudattaa hallinnon määräyksiä, tai ainakin enemmistön päätöksiä. Sitäpaitse tulisi jokaisen puoluejäsenen ehdottomasti luottaa hallinnon arvostelukykyyn. Sillä käytännöllisistä syistä on mahdoton alistaa kaikkia hallinnon toimenpiteitä yleisen arvostelun alaiseksi. Persoonallinen johto on siitä syystä puolueen menestymiselle välttämätön. Mutta takeet sellaisen personallisen johdon saamisesta, joka saavuttaisi yleistä luottamusta, ovat sangen niukat. Tähänastinen toiminta, jonka pääasiallisena tarkoituksena on ollut itsetietoisuuden herättäminen, on sitävastoin ollut omiansa vieroittamaan työväestöä ainakin toisten puolueiden johdonalaisuudesta.

Nykyään on maamme tvöväestö eri paikkakunnilla vielä sangen erilaisella kehityskannalla. Ne mielipiteet, jotka yhdessä osassa maata ovat jo hyväksyttyjä, ovat toisin paikoin vielä tuntemattomia, tahi ainoastaan harvalukuisen vähemmistön kannattamia. Näiden eri mielipiteiden yhdistäminen yhteen puolueohjelmaan, käynee sentähden mahdottomaksi. Ja jos se onnistuisikin alussa, niin on luultava, että asiain kehittyessä kuitenkin hajaannus, vaikkakin ainoastaan osittainen, tulisi välttämättömäksi. Varmuudella voidaan edellyttää, että ne yhdistykset joissa enemmistö on vanhoillinen, kieltäytyvät työväenpuolueeseen yhtymästä.

Väitettäneen kenties, että koko järjestynyt työväestö jo nykyäänkin on yhtynyt kannattamaan yhteistä ohjelmaa. Se on kyllä totta, vaan huomattava on, että nykyistä työväenohjelmaa, vieläpä työväestön muitakin päiväjärjestyksessä olevia vaatimuksia, kannattaa suuri joukko työväen piiriin kuulumattomiakin henkilöitä, nimittäin kaikki kansanvaltaisemmat ainekset tässä maassa. Näiden myötävaikutusta, eroittumalla eri puolueeksi, ei työväestö kaikkialla voisi hylätä. Ehkäpä arvellaan, että työväestön, joka ei puoluetta hyväksy, merkitys työväenliikkeeseen nähden on liian laimeaa voidakseen synnyttää kaipausta. Olkoonpa niinkin, aina on laimeakin kannatus kuitenkin parempi, kuin jos puolueen perustamisella, synnytetään hajaannus ja keskinäiset riitaisuudet.

Mitä tulee puolueen mahdollisuuteen saavuttaa valtaa eli vaikutusta valtiollisessa sekä kunnallisessa edustuksessa, on selvää, että nykyisten äänioikeusolojen vallitessa edellisestä ei voi olla suuria toiveita. Puhumattakaan kahdesta etuoikeutetusta säädystä, joissa työväestön toivomukset ainoastaan työväelle myötätuntoisten henkilöitten avulla voivat päästä vaikuttamaan, osoittaa kokemus niistä kaupungeista, joissa paikalliset puolueet ovat toimineet, että työväestön ehdokasten saaminen eduskuntaan sovittelun avulla puolueen perustamisen kautta näyttää käyvän vaikeammaksi. Talonpoikaissäädyn vaaliolot taasen ovat, kuten tiedämme, siksi ahtaat, turvatut kun ne ovat manttaalijärjestelmän kautta, että niihin on mahdoton vaikuttaa.

Kunnallisissa vaaleissa voisi puolue kenties aikaansaada jotakin. Jo nykyisissäkin oloissa on järjestyneen työväestön onnistunut saada jokunen edustaja kaupunkikuntain edustuksiin. Ja jollei puolueen perustamisen kautta puolueiden välinen taistelu ehkäisisi sitäkin mahdollisuutta, voisi kenties suurempainkin tulosten saavuttaminen käydä mahdolliseksi sovittelun avulla. Mutta vaikka puolueen onnistuisikin saada joku edustaja valituksi, niin jonkun edustajan merkitystä ei kuitenkaan voi liioin suureksi kuvitella. Silloin ei työväellä vielä ole valta käsissään. Ja niin kauvan kun työväki ei omin voimin voi vaikuttaa valtiollisen ja kunnallisen edustuksen kokoonpanoon, täytyy työväestön, voidakseen toteuttaa vaatimuksensa, yhä edelleen turvautua yleisen mielipiteen myötävaikutukseen.

Ylläolevien perusteiden nojalla pyydän työväen edustajain kokousta puolueasiasta päätettäissä ottamaan huomioonsa että:

1) Puolueen perustaminen edellyttää työväenliikkeen johdossa järjestelmää, joka puoluehallinnolle omistettavan persoonallisen luottamuksen kautta periaatteellisesti eroaa nykyisestä, vapaan vakaumuksen pohjalla toimivasta järjestelmästä.

2) Puolueen muodostaminen voipi aikaansaada hajaannusta työväenliikkeessä, syystä, että kaikki yhdistykset, paikkakunnallisten olojen tähden, eivät voisi yhtyä työväenpuolueeseen.

3) Työväen mahdollisuus puolueena vaikuttaa vaatimustensa saavuttamiseksi eduskunnassa ja kuntain hallituksessa tulisi, ainakin nykyisten äänioikeusolojen vallitessa, olemaan perin pieni.

VI. Työväenyhdistys-järjestelmän kehittämisestä.

Kirj. Eetu Salin.

Koska työväen valtuuskunta on yllä olevan otsakkeen alle järjestänyt joukon tarkoitukseltaan eriäviä kysymyksiä, niin ovat mielestäni kysymykset ennen käsittelyä eriteltävät seuraavalla tavalla.

Työväenjärjestön (organisatsionin) kehittämistä tarkoittavat kysymykset:

»Eikö olisi syytä järjestää työväenyhdistysten kesken sellainen yhteys, että kaikki Suomen työväenyhdistysten jäsenet olisivat oikeutettuja jäseniä kaikissa työväenyhdistyksissä sisäänkirjoitusmaksua suorittamatta paikkakunnalta muuttaessaan?» ja »Eikö olisi syytä perustaa koko maata käsittäviä ammattiliittoja?» sekä »Että työväen valtuuskunta, jonka kokoonpano olisi mahdollisesti tarvis uudelleen järjestää, saisi toimekseen, paitsi nykyistä toimintaansa, olla yhdyssiteenä eri ammattiorganisatsionien kesken sekä, kun jossakin syntyy työlakko, päättää, josko se on oikeutettu ja siinä tapauksessa koota ja jakaa varoja lakossa oleville ja että valtuuskunnalla olisi oikeus jokaiselta alleen kuuluvalta yhdistykseltä taksoittaa tarvittava viikkomaksu niin kauvan kuin lakko jossakin kestää.»

»Miten työväki lukuisammin voitaisiin saada liittymään työväenyhdistyksiin sekä ammattiosastoihin?» ja »Eikö olisi tarpeellista saada maalaisväestö paremmin tutustumaan työväenasiaan ja minkälaisiin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä asian toteuttamiseksi?»

»Miten työväenasiata on ajettava, että se herättäisi myötätuntoisuutta eikä vihaa? — »Miten työväen yhdistykset parhaiten voisivat täyttää tarkoitustaan?

Tämän esittelyn kautta olemme vastattavaksi saaneet meidän työväenliikkeellemme kolme erittäin tärkeätä kysymystä, jotka alustukseensa kukin erikseen vaatisivat enemmän aikaa ja voimia kuin allekirjoittaneella on käytettävissä. Pitäen Suomen työväenliikkeelle hyödyllisenä, että nämät kaikki kolme eri asiata edustajain kokouksessa käsiteltäväksi joutuisivat, esitän ajatukseni ensin

Työväenjärjestön (organisatsionin) kehittämisestä.

Työväenliikkeen tärkeimpänä menestyksen ehtona on luja yhteenliittymys ja keskittynyt johto. Pyrkimys niiden mahdollisuuksien perille, joiden avulla yhdistyminen parhaiten kävisi laatuun ja tehokkaammin tarkoitukseensa vastaisi, on sentähden luonnollista, jopa välttämätöntäkin.

Että se yhteys, mikä eri Työväenyhdistysten välillä yhdistyksinä, sekä eri yhdistysten jäsenten välillä nykyään on olemassa on liiaksi löyhäperäinen, siitä tuskin voi olla useampaa kuin yksi ajatus. Vaikea on tosin päättää onko vika tuohon löyhäperäisyyteen nykyisessä järjestelmässä, vaiko vaan henkilöissä sekä heidän toiminnassaan; pääasia vaan on, että nykyinen hajanaisuus ei tyydytä eikä voi tuottaa toivottavia tuloksia. Työväenvaltuuskunta, joka nykyään liittää eri työväenyhdistyksiä toisiinsa, ei ole juuri muusta merkityksestä kuin että se toimittaa postitoimiston tehtäviä. Työväenyhdistykset eri paikkakunnilla toimivat siksi erilaisesti, vieläpä keskenään päinvastaisestikin, että moista toimintaa ei ainakaan yhteistoiminnaksi voi nimittää. Työväenasian vastustajat iloitsevat ja käyttävät hyväksensä tällaista suhdetta eri yhdistysten välillä, mutta työväenasian ystäviä täytyy sen ehdottomasti huolestuttaa.

Kaikkien työväenyhdistysten tarkoitus ensinnäkin pitäisi olla parantaa ruumiillista työtä tekevän väestön taloudellista asemaa, mutta kuin työväki yhdellä tahi toisella paikkakunnalla esim. on täytynyt ryhtyä työlakon avulla asematansa parantamaan, ei työväenyhdistykset, pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta, ole panneet tikkua ristiin tällaisissa tapauksissa työväen avustamiseksi.

Työväenyhdistysten tehtävänä on sitäpaitse työväenkysymyksen selvittäminen työväestöille, mutta, ikävä kyllä, ovat useimmat työväenyhdistykset maassamme ei ainoastaan laiminlyöneet tehtäväänsä tässä suhteessa, vaan sen lisäksi ovat ne olleet kapitalisteille avullisina työväen aatteen levenemisen ehkäisyssä. Lyhyesti sanoen: työväenyhdistykset eri paikkakunnilla hapuilevat eteen-, hyvin usein taaksepäin yhteiskunnallis-taloudellisella taistotantereella. Nuoren tvöväenliikkeemme ilmeisin heikkous on hajanaisuus ja johdon puute, joista seuraa että toiminta sekä sisään- että ulospäin on vailla sitä ryhtiä, tarmoa ja arvokkuutta, jota yhteiskuntaa uudistavalta liikkeeltä on oikeus vaatia, ja jota se voidaksensa suuren tehtävänsä onnellisesti suorittaa ehdottomasti tarvitsee. Poistaaksemme näitä puutteita olisi suotava

1:ksi. Että laaditaan ohjelma Suomen työväelle, jossa riittävän selvästi viitataan se tie, jota yhdistyneen työväestön on kuljettava eri paikkakunnilla.

2:ksi. Kun taloudellinen taistelu työn ja pääoman välillä tapahtuu ammatittain ja kun kokemus osoittaa seka koti- että ulkomailta, että työväen järjestyminen parhaiten ammatittain onnistuu, niin on koko maata käsittäviä ammattiliittoja muodostettu kaikkiin ammatteihin, joissa semmoista vielä ei ole olemassa ja että muodostetaan erikseen ammattiorganisatsiooni pitämällä ammattikuntain välinen yleinen kokous, jossa valitaan yhdessätyöskenteteväin ammattiliittojen keskushallinto, jonka keskushallinnon tehtäväksi muun muassa tulisi työlakkojen syiden ja seurausten tutkiminen ja jolla olisi oikeus koota ja jakaa varoja lakossa oleville.

Kysymys sisäänkirjoitusmaksun suorittamisen poistamisesta toiseen työväenyhdistykseen liittyessä näyttää vaikealta ratkaista sentähden, että se edellyttäisi kaikkien maan työväenyhdistysten sääntöjen muuttamista; muuten olisi kyllä suotavata, että mainitunlainen muutos aikaan saataisiin. Tämän yhteydessä ehdoitamme: että vaikkakaan ei sisään kirjoitusmaksun suorittamis-vapautta aikaan saataisi, on siitä huolimatta oikeus annettava kaikille työväenyhdistysten jäsenille kaikissa työväenyhdistyksissä käyttää puhevaltaa kokouksissa.

Työväen valtuuskunnan uudestaan järjestäminen suhtautuu työväenpuolueen muodostamis-kysymykseen ja olettaen, että edustajain kokouksessa työväenpuolue muodostetaan ehdoitan tämän johdosta,

että valtuuskunta, joka myös olisi työväenpuolueen päähallintona kokoon pantaisi seuraavalla tavalla:

1:ksi. Edustajain kokous valitsee 7 jäsentä Helsingistä, jotka valtuutetaan toimimaan edustajakokouksen hyväksymän ohjelman mukaisesti.

2:ksi. Paikalliset työväenpuolueet valitsevat kukin kaksi jäsentä, joiden mieltä on ehdottomasti kuulosteltava silloin, kun sattuu seikkoja, joista ohjelmassa ei ole selviä määräyksiä, ja joilla on täysi oikeus milloin tahansa vaikuttaa päähallinnon päätöksiin.

3:ksi että selvä ja seikkaperäisempi ohjelma, kuin nykyään voimassa oleva työväenpuolueen ohjelmaksi edustaja-kokouksessa laaditaan, jota paitse erityinen toiminta-ohje, jossa päähallinnon (valtuuskunnan) velvollisuudet sekä oikeudet tarkoin määritellään, on välttämättömyyden vaatima.

Agitatsiooni.

Kysymys: »Mitenkä työväki voitaisiin saada lukuisammin liittymään työväenyhdistyksiin?» ei kaipaa monta sanaa vastauksekseen. Työväki saadaan liittymään työväenyhdistyksiin sekä ammattiosastoihin siten ja ainoastaan siten, että selitetään työväelle, miksi yhteenliittyminen on tarpeellista. Selittäminen käypi taas päinsä työväen asiata käsittelevän kirjallisuuden ja sanomalehtien kautta, mutta kaikista parhaiten tajuaa ja tottelee työväestö suullista puhetta, jos puhe vaan on suoraa kieltä työn ja pääoman, köyhälistön ja kapitalistien välisistä suhteista, jos puheissa esitetään koristelemattomina ne epäkohdat jotka nykyisessä yhteiskunnassa vallitsevat. Tästä seuraa:

1:ksi. Että työväenkirjallisuutta ja sanomalehtiä on entistä enemmän koetettava saada leviämään sekä kaupungeissa, että maaseuduilla.

2:ksi. Että kiertäviä työväenpuhujia työväenpuolueen toimesta varustetaan riittävästi sekä että Työväenyhdistykset kukin paikkakunnallansa avustavat ja helpoittavat näiden puhujien toimintaa.

Taktiikka.

Tapa, jolla työväenasiata on ajettava sietäisi tosiaankin tulla asiallisen harkinnan alaiseksi edustajain kokouksessa, sillä kovin eri tavalla käsittävät eri yhdistykset ja työväenasiaa johtavat henkilötkin tämän ei vähemmän tärkeän puolen sosiaalisessa liikkeessä. Arkamaisuus, ilmeisten epäkohtien silittely, ijankaikkinen odottaminen ja usko vallassa olijain ihmisyyteen sekä toiselta puolen perusteeton päryytys ja poikamainen esiintymistapa, ovat synnyttäneet ristiriitaa ja erimielisyyttä asian kokonaisuuteen katsoen samanmielistenkin keskuudensa. Työväenasian vastustajille on täten annettu tarpeettomasti aihetta ja tilaisuuksia tuottamaan ikävyyksiä ja ylimääräisiä rasituksia työväenliikkeelle maassamme. Että tätä vastaisuudessa voitaisiin välttää, siihen on ohjelman noudattaminen työväen puolueen päätösten mukaan tehokkain ja ainoa keino.

Ne yhdistykset ja yksilöt, jotka eivät alistu työväen puolueen ohjelmaan ja sen päätösten alle, seisovat ulkopuolella järjestettyä työväenliikettä ja ovat vastustajiksi luettavat.

VII. Työväenopistoista.

Kirj. Severi Nyman.

Tuo tuhannet kerrat toistettu ja nykyään jo sananparreksi muuttunut ajan tunnuslause »valoa kansalle», on viimeisinten aikojen kuluessa saanut niin sanoakseni laajemman ja syvemmän sisällyksen.

Muudan vuosikymmen takaperin, varsinaisen kansanvalistustyömme alkuaikoina, ei meidänkään maassamme vielä ajateltu kansanopetustyötä oikeastaan muussa kuin kansakoulun muodossa. Lastenopetus pidettiin riittävänä kansanopetuksena.

Ja, toiselta puolen, kun sanottiin »valoa kansalle», tai puhuttiin kansansivistyksestä ylimalkaan, ei, ainakaan yleisemmin, »kansalla» itse asiassa vielä käsitetty sen kaikkia, alimpiakin kerroksia. Valistuneella l. valistusta tarvitsevalla kansalla käsitettiin pääasiassa itsenäistä talonpoikaa — tilallisväkeä maalla, mutta harvemmin myöskin piiat, rengit ja itselliset lukuunotettuina, liikkeenharjoittajia sekä käsityöläisväestöä yleensä kaupungeissa, mutta kukapa juuri ajatteli päiväpalkkalaista, ompelijaa, kivenvääntäjää, kirvesmiestä y. m. vähemmän huomattua joukkiota? Toisin sanoen: kansanvalistustyötä on, sekä aatteessa että käytännössä näihin saakka enemmän kohdistettu kansan parempiosaisiin, jota vastoin, varsinaiset, vähäväkiset ovat joutuneet verrattain unhotuksiin.

Kummassakin mainitsemissani suhteissa ovat käsitykset viime aikoina muuttuneet. Lastenopetuksen ohella on yhä laajemmissa piireissä ruvettu oivaltamaan täyskasvaneen nuorison opetuksen tärkeyttä. Eikä ainoastaan siitä syystä että nykyisestä nuorisopolvesta neljä viidettä osaa on jäänyt kokonaan kansakoulun opetuksesta osattomaksi, vaan siitäkin syystä, että lapsen ijällä ja lapsen käsityskannalla annettu tieto ei saata, semmoisenaan, yksinään riittää varsinaiseksi kansalaisvalistukseksi. Kun elämän intressi, mielenkiinto sen erilaisiin kysymyksiin ja niiden ymmärtämiseen, oikeastaan herää vasta nuorukaisijällä, on lapsena saatu mutta silloin hämärästi tajuttu ja myöhemmin suureksi osaksi unhotettu tieto, näin ollen, nuorukaisijällä sekä kerrattava että syvennettävä.

Mutta samalla on viime aikoina, ja varsinkin sen jälkeen kun köyhälistön kysymys — työväenasia kaupungeissa, torppari- ja irtolaiskysymys maaseudulla — on tullut päivänkysymykseksi, yleinen huomio entistä voimakkaammin kääntynyt kansan kokonaisuuteen, myöskin vähäväkisiin, ja samalla niiden valistustarpeisiin. On ruvettu ajamaan, nuorison opetuksen muodossa, järjestetyn kansanopetuksen asiaa.

Kansanopistoliike, joka syntyi aatetta maaseudulla toteuttamaan, on kuten tiedämme, muutaman vuoden kuluessa suuresti laajentunut ja, huolimatta ennakkoluuloista, joita se reformikysymyksenä aluksi herätti, sekä korkeimman hallituksemme epäsuosiosta, saavuttanut kaikkien säätyluokkien yhä yksimielisempää kannatusta.

Kaupunkilaistyöväestön sivistystarpeita on näihin saakka koetettu pääasiassa tyydyttää tilapäisillä luentokursseilla, joita kunnat yleensä ovat rahallisessa suhteessa avustaneet. Mutta viime aikoina on kysymys varsinaisten, kuntien kannattamien oppilaitosten perustamisesta myöskin kaupunkien ruumiillista työtä tekevälle kansanosalle tullut yhä vilkkaamman keskustelun alaiseksi.

Semmoinen maaseudun kansanopistoa vastaava oppilaitos kaupungissa on työväenopisto.

Työväenopiston historia meidän maassamme on lyhyesti kerrottu. Kuten tietty, avattiin ensimmäinen työväenopisto tämän vuoden alussa Tampereella. Helsingissä oli asia talven kuluessa käsittelyn alaisena, mutta raukesi toistaiseksi, pääasiassa sen vuoksi, kuten näkyy, että tahdottiin välttää työväenopiston nimeä. Sen jälkeen on ainakin Porissa kysymys pantu vireeseen.

Käydessäni seuraavassa lyhyesti tekemään selkoa työväenopiston ohjelmasta, sen toimintatavasta, oppiaineista sekä taloudellisen kannan järjestämisestä, olen esitykseni perustaksi ottanut Tampereen työväenopistoa varten vahvistetun ohjesäännön, nim. ne kohdat jotka sen sisällyksessä ovat yleisempää laatua.

Oppilaitoksen »tarkoituksena on luentosarjoilla, esitelmillä ja keskusteluilla herättää ja vireillä pitää tiedon ja valistuksen halun seka isänmaallista ja kansallista mieltä kunnan jäsenissä yleensä ja erittäinkin sen lukuisassa työväestössä, ynnä sen ohessa huolehtia ammattitaidon kehittämisestä eri toiminta-aloilla antamalla opetusta koneiden ja työkalujen rakenteessa ja hoidossa, ammattipiirustuksessa y. m.<.»

Luentovuosi kestää 30–35 viikkoa, jakaantuen kahteen lukukauteen, joista edellinen alkaa syyskuulla ja kestää joulun alle, jälkimmäinen ulottuu tammikuun alkupuolesta huhtikuun loppuun. Näiden luentokurssien aikana pidetään esitelmiä ja keskusteluja illoin vähintään neljänä päivänä viikossa. Opetusaika on illoilla ollut k:lo 8¹⁄₄–10.

Oppiaineina ovat Suomen historia, yleinen- ja sivistyshistoria, kirkon historia, kansantaloustiede, maa- ja kansatiede, luonnontieteet, terveysoppi, mittausoppi, piirustus ja laulu.

Tarvittavat opettajavoimat hankitaan yliopisto-, polyteknikko- tai seminaaritutkinnon suorittaneista henkilöistä, pääasiassa kaupungin oppi- ja kansakoulujen opettajista. Työtä järjestämään ja johtamaan asetetaan alusta alkaen vakinaista palkkaa nauttiva, yliopistollisen tutkinnon suorittanut johtaja, joka toimestaan on vastuunalainen lähinnä johtokunnalle ja jonka tehtäviä lähemmin määrää erityinen johtajan ohjesääntö.

Tampereen työväenopiston hallinto on uskottu johtokunnalle, johon kaupungin valtuusmiehet joka kolmas vuosi valitsevat 5 jäsentä, työväenyhdistykset 1, raittiusseurat 1 ja nuorisoseurat 1 jäsenen. Tämä 8 jäseninen johtokunta valitsee keskuudestaan puheenjohtajan, varapuheenjohtajan ja rahastonhoitajan.

Mitä työväenopiston taloudelliseen kantaan tulee, kannatetaan laitosta kaupungin valtuusmiesten siihen tarkoitukseen määräämillä varoilla, johon käytetään joko vähittäinmyynti- ja anniskeluyhtiön voittovaroja tai kunnan yleisiä varoja. Kunnes tarkoitusta varten on koottu 100,000 markan suuruinen pohjarahasto, aletaan laitoksen kannatusavuksi käyttää tämän rahaston korkoja.

Oppilaaksi pyrkijät suorittavat, nimensä opiston kirjaan kirjoitettaessa, 1 markan sisäänkirjoitusmaksun, jolloin kullekin jaetaan jäsenkortti. Satunnaiset kuulijat maksavat pienen (25 pennin) kertamaksun.

Ylläolevasta selvinnee, pääkohdissaan, työväenopiston toimintatapa ja tarkoitus. Itsestään selvitä on, että tämänlaatuisen oppilaitoksen työ, menestyäkseen, vaatii enemmän vapautta kuin kaavamaisuutta järjestelmässä, sekä että puoluenäkökohdat ja politikoiminen ylimalkaan päivän kiistakysymyksissä on tietysti oleva vierasta laitoksen tarkoituksille.

On epäilemätöntä, että työväenopistot kaupunkilaistyöväestön yleisen sivistyskannan kohottamiseksi ovat tarpeen vaatimia. Erittäinkin on tämän laatuisilla oppilaitoksilla merkityksensä suuremmissa kaupungeissa, joiden lukuisa sekä tehdas- että ulkotyöväestö, enimmäkseen maalta muuttaneena, on suurimmaksi osaksi jäänyt sekä kansakouluopista että kaikesta muustakin alkeisopetuksesta osattomaksi. Eipä tarvinne, lopuksi, erittäin huomauttaa, mikä merkitys juuri näinä aikoina on selvällä järjellä ja valistuneella ymmärryksellä kaikkien kansalaisten, eikä suinkaan vähimmin maamme ruumiillista työtä tekevän kansaluokan keskuudessa. Oikeaan suuntaan ohjattu sivistys on tällä kansaluokalla kaikissa tapauksissa ensimmäinen, jaloin ja tehokkain ase, jonka avulla se saattaa aineellistakin asemaansa parantaa.

VIII. Miten työläisnaiset saataisiin liittymään työväenasian mukaiseen yhteistoimintaan taloudellisen sekä yhteiskunnallisen asemansa parantamiseksi.

Alustaja: Helsingin Työväenyhdistyksen Naisosasto.

Tämä kysymys on jo ollut pitemmän aikaa keskustelun aiheena eri piireissä, mutta mitään näkyväistä tällä alalla ei kuitenkaan vielä ole saatu aikaan.

Huono aineellinen toimeentulo suhteettoman pitkän työpäivän kanssa, — siinä perussyyt työläisnaisen huonoon, kurjaan asemaan. Meille on vähemmästä arvosta se, onko naisilla äänioikeutta, onko nainen täysi-ikäinen 18–20 tai 25 vuoden ijässä, sekä monet muut aikaansa seuraavain naisten tärkeimmät kysymykset ja pyhimmät riennot. Tärkeimpiä ovat kysymykset senlaiset kun: onko naisilla leipää, terveellinen asunto ja ravinto y. m. ja onko naisilla ihmisoikeuksia? Näihin kysymyksiin vastaamme: ei ole! Mutta meidän velvollisuutemme pakoittaa meitä toimimaan siihen suuntaan, että naisilla olisi niitä tarpeeksi. Sitten kun kaikkien taloudellinen hyvinvointi on taattu, voimme miettiä herrasnaisten kanssa yhteisiä kysymyksiä. Silloin on myöskin helpompi pääsy sivistyksen suurelle vainiolle ja sen tuottamille henkisille eduille, joka nyt näyttää melkeinpä mahdottomalta. Jo ammoisista ajoista, luodessamme silmäyksen muinaisuuteen, jota yhteiskuntatiede ja historia ovat valaisseet, ei voi olla kieltämättä, että nainen ensin ei ollut juuri muuta kuin suvunlisääjä ja orja. Mies ryösti ja möi hänet mielivaltaisesti: vakevämmän oikeus määräsi miehen ja naisen suhteet toisiinsa melkeinpä täydellisesti. Niin ihmiskunnan kehityksen alkuaikoina. Siitä on kulunut vuosituhansia ja nytkin vielä voidaan pitää yleisenä käsityksenä, että naisen velvollisuus, suurin pyrkimys muka jumalallisesta määräyksestä, tulee olla päästä naimisiin ja palvella miestänsä jonakin korkeampana, jota naisen »ahdas järki» ei voi eikä ole oikeutettu arvostelemaan. Ja jo ensimäisistä ikävuosistaan kohdistetaan kaikki kotien kasvatusseremoniat tyttölapsen kasvattamiseen tämmöisen tarkoitusperän saavuttamiseksi. Samoin myöskin kasvatetaan tyttölapsia ankarammassa kurissa kuin poikia. Esim. saavat he päivät pitkäänsä hoitaa nuorempia sisariansa ja veljiänsä, silloinkun ikäisensä pojat juoksentelevat joutilaina ulkona vapaudessaan. Ja tämäkin, jos mikään, on omiansa kasvattamaan tytöissä sitä sorronalaisuuden tunnetta, joka heitä sitten seuraa läpi elämän, olojen seurauksena. Ei siis voida pitää lainkaan ihmeenä että tämmöinen elämänymmärrys imeytyy naissukupuolen henkiin ja veriin, laimentaen tai kuolettaen kerrassaan halun asemansa parantamiseen tyttönä ollessaan. Naimisiin jouduttuaan taas tulevat muut huolet ja puuhat ja silloin vaivutaan kerrassaan jokapäiväisyyteen, mukaannutaan seuraamaan ja käytännössä toteuttamaan sitä periaatetta lapsien kasvatuksessa ja kodin hoidossa, jota itse on opittu ja silloin on kaikki parannus myöhäistä. Tämä olkoon sanottuna kodin kasvatuksesta, mutta sen hedelmänä voidaan pitää myöskin yleistä miesten arvostelua naisista. On epäilty työväen naisten itsenäistä toimintaa ja kaikki heidän tähänastiset pyrintönsä on katsottu ala-arvoisiksi. Ei ole otettu huomioon kurjuuden suuruutta naistyöntekijäin asemassa, on arvosteltu heitä naisiksi, eikä oikeuden tuntoa omaaviksi kansalaisiksi. Jos otettaisiin huomioon, miten tärkeätä naisille on saada asemansa parannetuksi, annettaisiin heidän toimilleen epäilemättä enemmän arvoa. Se taas herättäisi toimintahalua ja kun kerran saadaan toimintahalua naisiin, on paljon voitettu. Itseluottamus kasvaa sen mukaan kun asiain käsittelykyky kehittyy. Silloin ehkä myöskin häviäisi naisilta ehdoton luottamus auktoriteetteihin, joka nyt on niin suuressa vallassa, ja ne auktoriteetit ovat enimmäkseen näihin saakka olleet papit.

Edellisen yhteydessä on työväestön kaikkialla tunnustettava naista miehen arvoiseksi; yhdenarvoisuusaate on toteutettava naisiinkin nähden. Asian kehitykselle on myöskin välttämätöntä että työläisnaiset ja miehet toimivat yhdessä. Tämä suuri parannustyö vaatii voimaa, intoa ja uhraavaisuutta, ja etenkin sellainen työ, jossa on voimakas vastustaja asian edistymistä ehkäisemässä. Työläisnaisen aseman parantuminen sotii kapitalistien etuja vastaan ja sentähden panevat he kaikki voimansa asian vastustamiseksi. Mutta vasta-alkavina ovat naiset arkoja ja tottumattomia puolustautumaan yhteisvoimin liittymällä yhdistys- ja muihin yhteisiin tehtäviin, joten miesten kokeneempina tulisi olla heille avuksi. Sitäpaitsi, kun yhdessä toimittaisiin olisi päämäärä pikemmin saavutettavissa. Ja koska kerran sekä miehet että naiset periaatteellisesti ajavat samaa asiaa, ei miesten omat edutkaan yhteistoiminnan kautta tulisi syrjäytetyiksi, pikemmin päinvastoin. Vielä voisi yhteistoiminnasta olla sekin hyöty, että molemminpuoleinen seurusteluhalu tuottaisi enemmän jäseniä yhdistyksiin. »Ja se yhteistunne, joka yhdistyksissä syntyy, on äärettömän tärkeä koko naisasian edistymiselle».

Nyt olisi vaan kysymyksessä keinot saada naiset käsittämään mitä tietä he asemassaan voivat saada parannuksia. Naisille puhuttaessa tahi kirjoittaessa täytyy vedota enemmän tunteeseen kuin järkeen. Joskaan ei erityistä agitatsioonia katsottane välttämättömäksi naisten keskuudessa, olisi asia kuitenkin esitettävä enemmän ihanteelliselta kuin käytännölliseltä puolelta. Kuiva teoriain selvittäminen yhtä vähän kuin jokapäiväinen leipäpolitiikka eivät voi innostaa naisia, jotka etsivät tunteillensa tyydytystä. Olisi pantava myöskin toimeen vapaa-iltamia, jossa henkinen ohjelma olisi juuri omiaan herättämään heitä henkisestä velttoudestaan. Samalla olisi myöskin teroitettava mieleen yhteenliittymisen tärkeyttä, yhdistysten hyötyä ja tarpeellisuutta.

Koko maata käsittävä työläisnaisten edustajain kokous olisi myöskin aikaan saatava; joskaan ei se nyt vielä kävisi päinsä, niin tulevaisuudessa.

1:si. Työmiesten on tunnustettava naisten pyrinnöt asemansa parantamiseksi oikeutetuiksi sekä heitä yhdenarvoisiksi itsensä kanssa.

2:si. Työväenkysymys ja naisasia ovat yhdistettävät ja on työväestön oman asiansa rinnalla ajettava naisasiaa.

3:si. Erityisiä naisammattiosastoja olisi perustettava työväenyhdistyksiin ja saatava kaikki työläisnaiset niihin yhtymään.

4:si. Kun puute naisille sopivasta työväen kirjallisuudesta on varsin tuntuva, niin ehdottaisimme, että tämä puute mitä pikemmin poistetaan, toimittamalla työväenkysymystä valaisevaa kaunokirjallista lukemista — seikka, joka erittäinkin työväen sanomalehtien on otettava huomioon.

5:si. Että, mikäli mahdollista, naisia valitaan yhdistysten luottamustoimiin; se on keino, jolla voidaan kehittää harkitsemis- ja käsityskykyä sekä siten kasvattaa luottamusta kykeneväisyydestä yhteistoimintaan.

6:si. Yhdistysten olisi myös koitettava saada toimeen naisille enempi oppikursseja, sekä ammatillisen että tietopuolisen kehityksen kartuttamiseksi.

IX. Ravintoyhdistyksistä.

Kirj. Aug. Hjelt.

Vähävaraisten voima on yhteenliittymisessä. Heidän suuri lukumääränsä korvaa mitä yksityiseltä puuttuu. Tämä tulee erittäin selvästi näkyviin taloudellisella alalla. Sillä on vähävaraisten piireissä ja heidän hyväksi saatu aikaan suurenmoisia yrityksiä, jotka ovat tulleet mahdollisiksi ainoastaan sen kautta, että lukuisat joukot yksimielisesti ja innolla ovat ottaneet niihin osaa, pannen niihin varojaan ja työtään.

Yksi sellaisen taloudellisen yhteistoiminnan muoto, joka on käyttäjilleen runsasta hyötyä ja siunausta tuottanut, ovat n. s. konsumtsiooni-yhtiöt. Niiden yksinkertainen periaate on se, että tavarain ostajat saakoot itse sen voiton, minkä niiden hankkiminen ja myynti muuten, tavallisuuden mukaan, tuottaa kauppiaalle. Tämä käy mahdolliseksi sen kautta, että ostajakunta itse perustaa kauppaliikkeen, hoitaa sen yhteisellä kustannuksella ja siten, ollen yhtaikaa myyjiä ja ostajia, saapi vähentymättä lukea hyväkseen sen voiton minkä liike saattaa tuottaa.

Jokainen ihminen, köyhinkin, tarvitsee lakkaamatta melkoisia määriä ravintoaineita, vaatteita y. m. pysyäkseen voimissa ja tullakseen toimeen. Tämä kulutus, joka säännöllisesti, ainakin vissiin rajaan, enenee sen mukaan kuin varoja on enemmän, vaatii vähin erin läpi koko vuoden menoja, jotka kun tahi jos ne tarkkaan lasketaan yhteen, nousevat summiin, joita asianomaiset useimmin eivät ole voineet aavistaakaan. Menopuoli on siis vähävaraistenkin kulunkiarviossa varmaa. Tulopuoli on jo enemmän epätietoinen ja sattumuksesta riippuva. Epätietoisin ja heikoin erä ovat siinä ylijäämät, säästöt.

Kun asian laita on tällainen ei ole ihmeteltävää, että konsumtsiooniyhtiöt ovat Englannista, jossa niitä ensin perustettiin 1840-luvulla, suuresti levinneet muihin sivistysmaihin ja yleensä erinomaisesti menestyneet, — kun sen sijaan melkoista pääomaa ja hyvin taitavaa johtoa vaativat tuotantoyhdistykset työntekijäin piireissä eivät ole tahtoneet päästä hyviin tuloksiin. Sillä edellisillä on varma pohja ja taattu liike, — osakasten tarpeet ja ostokset, — sekä vaativat verrattain paljoa vähemmän tietoja ja taitoa johtajiltaan.

Konsumtsiooni-yhtiöitten toiminta on eri tavoin järjestetty. On sellaisia, jotka rajoittavat liikkeensä yksinomaan osakasten piiriin, tarjoten näille sen edun että tavarain hinnat lasketaan niin alhaisiksi kuin mahdollista on, ilman että varsinaista voittoa syntyy. Yleisemmin on kuitenkin se tapa otettu käytäntöön, että yhtiöitten myymälät pidetään kaikille avoinna ja että tavarain hinnat niissä ovat ylimalkaan samat kuin muissakin puodeissa. Liikkeestä syntyvä voitto, joka tietenkin nousee sitä myöten kuin liike vilkastuu ja kasvaa, jaetaan osaksi osinkona osakkaille, heidän omistamien osakkeiden luvun mukaan, — siis aivan samoin kuin tavallisissa osakeyhtiöissä, — osaksi taas ostajille sen mukaan kuin tilivuonna ovat ostoksia tehneet. Ken on ostanut 200 markalla saapi kaksi kertaa suuremman voitto-osuuden kuin se, jonka ostokset vuoden sisällä eivät ole nousseet enempään kuin 100 markkaan. Jotta saataisiin selvää siitä kuinka paljon kukin vuodessa ostaa, käytetään eri keinoja: muutamissa konsumtsiooni-yhdistyksissä ostajilla on vastakirjoja, joihin ostokset merkitään, muutamissa annetaan ostettaessa polletteja tahi rahamerkkejä, jotka vastaavat ostettujen tavarain hintaa y. m. Pääasia on että helposti ja varmuudella voidaan konstateerata, mihin summaan kunkin vuotiset ostot ovat nousseet ja että sen mukaan jokainen ostaja saa osansa liikevoitosta. Sillä tämä etu on suuresti omiansa kiinnittämään osakkaat heidän oman kauppaliikkeensä käyttämiseen ja edistämiseen.

Tämän tapaisia konsumtsiooni- eli kanppayhtiöitä on maassamme jo useampia olemassa. Vanhin ja suurin lienee se, joka v. 1888 pääkaupungissa perustettiin »Helsingin yleisen konsumtsiooni-yhdistyksen» nimellä: sen liike on vuodesta vuoteen kasvanut ja vakaantunut, tuottaen hyvän voiton osakkailleen. Omasta maasta on siis jo olemassa hyvää kokemusta puheenalaisten yhtiöitten toiminnasta ja tarjoomista eduista.

Kun tässä käsitelty kysymys nyt on otettu Suomen työväen edustajain Turussa pidettävän kokouksen ohjelmaan, tahtoisin sen johdosta empimättä esittää ponneksi kehoituksen: ryhtykää viipymättä toimeen. Kuta pikemmin ja kuta useampaan paikkaan konsumtsiooni-yhtiöitä työväen piireissä perustetaan, sitä parempi. Niiden avulla työväki saapi puhtaampia ja parempia kauppatavaroita kuin mitä useasti pienissä kauppapuodeissa tarjotaan; se voipi säästää varojaan ja oppii näkemään miten paljon se voipi säästäväisyydellä, järkiperäisellä toiminnalla ja yhteenliittymisellä parantaa asemaansa. Konsumtsiooni-yhtiöitten perustamisessa olisivat mielestäni seuraavat seikat silmällä pidettävät:

1) Yhtiö on perustettava osakkeisiin, ja näiden hinta asetettava niin vähäiseksi että köyhemmätkin voivat sellaisen osakkeen vähittäismaksuilla lunastaa, joten ostajapiiri heti alusta pitäen saadaan niin laajaksi kuin mahdollista.

2) Yhtiön pitää alottaa liikkeensä oman osakepääoman nojalla eikä lainarahoilla.

3) Sen pitää aluksi rajoittaa kauppansa semmoisiin tavaroihin, joiden menekki on taattu ja ainoastaan sen mukaan kuin varat myöntävät ja tavaroita kysytään suurentaa varastonsa.

4) Johtajaksi on haettava kauppnliikkeesen tottunut mies, jolle annettakoon sellainen palkka ja osuus liikkeen voitosta, että hän innolla ja tarmolla koettaa yhtiön asioita hoitaa ja laajentaa.

5) Liike on puhtaana kauppaliikkeenä hoidettava tavallisten affääri-periaatteiden mukaan, joka ei kuitenkaan estäisi yhtiötä päättämästä, että esim. sen myymälöissä ei pidetä päihdyttäviä juomia tarjona.

7) Liikkeen voitosta siirrettäköön vuosittain määrätty osa vararahastoon. Ylijäämästä jaettakoon osinkoa osakkaille sekä voitto-osuutta kaikille ostajille heidän ostoksien määrän mukaan, niillekin, jotka eivät ole osakkaita.

X. Olisiko suotavaa, että kuntain ja valtion töissä olisi pisin työpäivä ja alin työpalkka määrätty?

Vaatimus pisimmän (maksimaali) työpäivän ja alimman (minimi) työpalkan määräämisestä yleisillä varoilla teetettävissä töissä ei ole meillä vielä, kummallista kyllä, näyttänyt olevan työväelle tärkeä. Eräs työväen kokous Helsingissä pari vuotta takaperin tosin lausui (osaksi tämän kirjoittajan toimesta) sellaisen vaatimuksen Helsingin kunnalle ja eräät, työväenedustajat Tampereen kaupungin valtuustossa muutama vuosi takaperin tekivät turhaan samanlaisen vaatimuksen, mutta sen yleisemmäksi ei se ole tullut. Vaatimus ei ole tullut työväen ohjelmaankaan. Välinpitämättömyyteen lienee syynä ollut se, että on ajateltu asian koskevan vaan pienempää työväen ryhmää, jonka asema eräässä suhteessa on parempi — ei kuitenkaan yleensä — kuin yksityisten palveluksessa olevan työväen. Mutta kysymys on tärkeä yleiseltä työväenpyrintöjen kannalta katsoen. Jos näet niin suuret työnantajat kuin kunnat ja valtio, saataisiin määräämään työväelleen oikeutettuja vaatimuksia vastaavan työpäivän ja riittävän alimman palkan, niin se esimerkkinä ja kilpailun pakotuksesta vaikuttaisi työväen asemaan yleensä. Yksityisten palveluksessa olevat työntekijät voisivat vaatimuksiansa esittäessään vedota kuntain ja valtion esimerkkiin, ja useimpain työnantajain olisi pakko ruveta sitä seuraamaan, sillä muutoin heiltä parhaat työvoimat pyrkisivät ja vähitellen siirtyisivätkin kuntain ja valtion töihin. Yleisten töitten urakoitsijat eivät enää voisi rikastua työntekijäin kustannuksella, kun palkka- ja työaikamääräykset koskisivat heitäkin.

Että kysymys on työntekijäin ja työnantajain välisiä suhteita laajemmalle koskeva, sitä osoittaa myöskin työnantajain, urakoitsijain ja vanhoillisten sitkeä vastustus useissa maissa (esim. Lontoon urakoitsijain ja työnantajain vuosia kestävä kiivas taistelu työväen edustajain kreivikuntaneuvostossa puuhatessa minimipalkkoja ja maksimaalityöpäivämääräyksiä). Omassakin maassa yksityiset työnantajat ovat käyttäneet vaikutustaan estääkseen yleisissä töissä työväen saamasta parempia etuja, m. m. Helsingissä v. 1896 rakennustyöläisten taistellessa 10 tuntista työpäivää — yksityiset työnantajat saivat kaupungin töitten johtajat liittymään mukaansa vastustamaan työväestön vaatimusta. Mutta kaikista tärkeintä on, että kunnat ja valtio maksimaali työpäivän ja minimipalkan määräämisellä omissa töissään saataisiin tunnustamaan uusi, oikea periaate työehtojen määräämisessä ja suoranaisesti ryhtymään työväen olosuhteitten järjestämiseen, joita seikkoja on pidettävä sangen tärkeinä, rikkaita kokemuksia tuottavina askeleina yhteiskunnallisten uudistusten tiellä.

Nämä huomautukset lienevät tarpeeksi selittämään, miten tärkeä on työväelle minimipalkan ja maksimaali työpäivän määrääminen kuntain ja valtion töissä.

Kunnat ja valtio työnantajina nykyään

noudattavat meillä, kuten tunnettu, kauppiaan periaatetta, s. o. työ on saatava teetetyksi mahdollista huokeimmalla, ottamalla vaariin työn tarkoituksen mukainen suorittaminen: urakat annetaan vähimmän vaativalle, suoranaisesti teetettäessä otetaan työväkeä paikkakunnassa tavallisilla palkoilla s. o. niin huokeilla kuin vaan voidaan saada. Yleisenä ohjeena määrätään näet valtion töissä töitten johtajille, että työväelle on maksettava paikkakunnalla tavalliset palkat. Kunnat noudattavat samaa periaatetta. Paikkakunnan »tavallisten palkkain» suuruus taas riippuu kysynnän ja tarjonnan suhteesta s. o. siitä, kuinka paljon on työntekijöitä tarjolla ja kuinka paljon työväkeä tarvitaan.

Tästä on luonnollisena seurauksena, että kuntain ja valtion töissä olevan työväen asema on epävakainen, en tahdo väittää olevan huonomman kuin työväen yleensä, mutta, ellemme ota poikkeuksia lukuun, ei parempiakaan kuin yksityisten palveluksessa olevan työväen. Kun ei ole olemassa seikkaperäistä tilastoa, en tässä voi numeroilla tarkoin esittaa kuntain ja valtion töissä olevan työväen olosuhteita. Seuraava, työväen valtuuskunnan työväenyhdistysten välityksellä hankituista tiedoista laatimani tilastotaulu osoittanee kuitenkin yllä lausumani viiitteitten todenmukaisuuden:

Yleisenä huomautuksena lisättäköön tähän, että työpalkat kahtena viime vuotena ovat nousseet 5, muutamille ammattilaisille 7 jopa 10 penniä tunnilta ja työpäivä on parissa kolmessa kunnassa lyhennetty 10 tuntiseksi. Mutta nykyisiä palkkoja ei voi, jos otetaan pitempi aikajakso kysymykseen, pitää keskipalkkoina, vaan pikemmin 1896 vuoden palkat niiksi sopivat.

Kuten ylempänä huomautin, ovat yllä olevat tiedot liian vaillinaiset, lyhyeltä aikajaksolta ja harvoilta paikkakunnilta, että niitten perusteella voisi saada selvän käsityksen kuntain ja valtion töissä olevan työväen asemasta. Sitä varten tarvittaisiin tarkemmat tiedot työajasta vuoden eri kuukausina, tiedot siitä, onko työtä läpi vuoden, kuinka suureen nousee työmiehen vuotuinen ansio, ja vielä tilasto paikkakunnalla tavallisista elinkustannuksista. Vailinaisinakin ylläolevat tiedot kuitenkin osottavat, että työpalkat vaihtelevat sangen pian, ne seuraavat kysynnän ja tarjonnan lakia ja että ne yleensä ovat mitä alhaisimmat. Poikkeuksena ovat mainittavat rautateitten palvelusväen ja osittain rautateitten työpajojen työväen palkat, jotka ovat (ainakin rautateitten palvelusväellä) määrätyt, vaikkeivät suinkaan aina riittävät. (Tässä ansaitsee mainitsemista, että esim. Helsingin rautatien työpajan maalareilla on alinpalkka nytkin 40 p. tunnilta, vaikka Helsingin maalareilla yksityisten töissä on alimmaksi palkaksi sovittu 50 p. tunnilta; rautatien työpajassa on kuitenkin työtä ympäri vuoden, jota ei yksityisten töissä ole kuin harvoilla).

Niitten tietojen mukaan, mitä yksityisesti olen Helsingistä saanut, eivät kunnan töissä olevain ammattityömiestenkään ansiot riitä kolmihenkisen perheen, vaimon, kahden lapsen ja perheenisän elatuskustannuksiksi. Erään helsinkiläisen muurarin tilikirjan perusteella tekemäni laskun mukaan nousivat yllämainitun suuruisen perheen elinkustannukset v. 1896 hintojen mukaan 1,350 markkaan (pieni huone, kaikilla perheen jäsenillä halvimmat vaatteet, — miehellä tosin 50 markan pyhäpuku — yksinkertaisin, ravitseva ruoka, 50 mk:kaa sanomalehtiin, kirjallisuuteen ja huvituksiin). Samana vuonna saattoi kaupungin töissä ansaita ylempänä esitettyjen palkkojen mukaan ainoastaan muutamat ammattimiehet, uunintekijät ja sepät, mainitun määrän, muurarit kivityömiehet ja kirvesmiehet 1,200 markkaa, jos olisivat saaneet olla työssä säännöllisesti koko vuoden. Mutta useimmilla työmiehillä ei ole säännöllisesti työtä, joten ammattimiestenkin ansio alenee 900–1,100 markkaan; vajausta siis 450–150 markkaa. Muilla ammattilaisilla ja ulkotyömiehillä tulee elinkustannusten ja tulojen ero vieläkin suuremmaksi. Tavallinen ulkotyömies voi ansaita yllämainittuna vuonna 600–900 markkaan; vajaus: 750–450 mk. Suhteet käyvät luonnollisesti vielä ikävämmiksi suuriperheisille työmiehille; naimattomille tietysti paremmiksi.

Ylläoleva esitys voisi viedä oloja tuntemattoman siihen johtopäätökseen, että työmies perheineen ei voi pysyä hengissä. Toimeentuleminen onkin selitettävissä vaan siten, että asunnoksi vuokrattuun huoneeseen, ahtaudesta huolimatta, täytyy ottaa vuokralaisia, jotka suorittavat osan vuokrasta ja että vaimojen täytyy olla työansioilla (pyykinpesussa, apureina työmailla j. n. e.) ja lasten, jos niitä on useampia, joko sanomalehtiä myymässä ja jakamassa, tai kerjäämässä; kunta saa antaa lisäksi apuja talvisin työttömyyden aikoina. Helsingissä, kuten opettaja-toimestani tiedän, on kunta pakotettu jakamaan suuri perheiden, kunnan ja valtionkin työmiesten kansakoulua käyville lapsille vaatetuksen ja koulutarpeet ilmaiseksi — muutoin eivät lapset pääsisi kouluun. Perheen-isän sairauden aikana, tai kuoleman kohdatessa saa kunta elättää työhön kykenemättömät perheenjäsenet kokonaan.

Kuntain ja valtion töitä, mikäli vaan soveltuu, teetetään urakalla. Yleiset työurakat ovat hyvin haluttuja. Urakoitsijoilla on etuja, joita ei aina yksityisten urakoissa ole: maksaja on varma, saavutettuaan luottamusta voi urakoitsija saada usein urakoita, työn tarkastus ei aina ole niin ankara kuin yksityisten urakoissa j. n. e. Sen vuoksi yleisistä urakoista ankarasti kilpaillaan. Kilpaillessa usein mennään niin pitkälle, että urakka otetaan alle luonnollisten työkustannusten. Silloin koettaa urakoitsija saada voittonsa ja varjella itseään tappioita maksamalla huonoja palkkoja ja teettämällä pitempiä työpäiviä. Eikä kannattavistakaan urakoista makseta työväelle palkkaa heidän tarpeensa mukaan, vaan ainoastaan sen verran, kuin on välttämätöntä työvoiman saamiseksi. Urakkavoitosta ei työmies konsaan hyödy, mutta joutuu usein kärsimään usakoitsijain pitkälle menneen kilpailun ja keinottelun vuoksi.

Kunta.	Vuosi.	Työntekijäin ammatti.	Työpäivän pituus.	Työpalkat.	Muistutuksia.
a) Kuntain töissä
Helsinki	1896	Uunintekijät.	—	11	40 p. tunti.	45 p. tunti.	— p. tunti.
»	1897	»	—	10	45 p. tunti.	50 p. tunti.	45 p. tunti.
»	1896	Muurarit.	8–9	11	—	—	40 p. tunti.
»	1897	»	8–9	10	40 p. tunti.	50 p. tunti.	45 p. tunti.
»	1896	Sepät.	—	11	35 p. tunti.	50 p. tunti.	45 p. tunti.
»	1897	»	—	10	35 p. tunti.	50 p. tunti.	45 p. tunti.
»	1896	Kivityömiehet.	8–9	11	30 p. tunti.	40 p. tunti.	—
»	1897	»	8–9	10	35 p. tunti.	45 p. tunti.	40 p. tunti.
»	1896	Kirvesmiehet.	8–9	11	35 p. tunti.	45 p. tunti.	40 p. tunti.
»	1897	»	8–9	10	35 p. tunti.	45 p. tunti.	40 p. tunti.
»	1896	Apurit.	8–9	11	20 p. tunti.	30 p. tunti.	28 p. tunti.
»	1897	»	8–9	10	20 p. tunti.	35 p. tunti.	28 p. tunti.
»	1896	Kadunlakasijat.	11	11	16 p. tunti.^[*]	25 p. tunti.	20 p. tunti.	^[*] Naisille
»	1897	»	11	11	16 p. tunti.^[*]	30 p. tunti.	24 p. tunti.	^[*] Naisille
Tampere	1895 1896	Muurarit	8	11	—	—	45 p. tunti.	Pääasiallisesti urakkatöistä.
»	Kivityömiehet.	8	11	—	—	22 p. tunti
»	Kirvesmiehet.	8	11	—	—	25 p. tunti.
»	Ulkotyömieet.	8	11	—	—	22 p. tunti.
Turku	1895	Kirvesmiehet.	9	12	18 p. tunti.	27 p. tunti.	25 p. tunti.
»	1896	»	9	12	20 p. tunti.	30 p. tunti.	28 p. tunti.	Kaup. teettää melk. kaikki t. urak.
Wiipuri	1896	Muurarit.	—	11¹⁄₂	4 mk. pv.	5 mk. pv.	—	Kaupunki teettää suurimman osan töistä urakalla.
»	Kivityömiehet.	7–9	11¹⁄₂		1:50 pv.	3 mk. pv.	—
»	Kirvesmiehet.	7–9	11¹⁄₂		2:– pv.	3 mk. pv.	—
»	»	Ulkotyömiehet.	7–9	11¹⁄₂	1:50 pv.	2:20 pv.	—
Lappeenranta	1896	Muurarit.	8–9	11	3:– pv.	6:– pv.	4:50 pv.
»	»	Kivityömiehet.	8–9	11	2:25 pv.	3:50 pv.	3:–
»	»	Kirvesmiehet.	8–9	11	2:– pv.	3:50 pv.	3:– pv.
»	»	Ulkotyömiehet.	8–9	11	1:25 pv.	2:25 pv.	1:80 pv.
Joensuu	1896	Muurarit.	9¹⁄₂ keskim.	11 keskim.	—	—	3:50 pv.	Kaupunki teettää enimmäkseen urakalla.
»	»	Kivityömiehet.	»	»	—	—	3:25 pv.
»	»	Kirvesmiehet.	»	»	—	—	2:20 pv.
»	»	Ulkotyömiehet.	»	»	—	—	1:70 pv.
Hanko	1896	Ulkotyömiehet.	8	11	1:80 pv.	2:60 pv.	—	Kaupunki teettää tavallisesti urakalla.
»	»	Kivityömiehet.	—	11	—	2:70 pv.	—
»	»	»	—	11¹⁄₂	3:50 pv.	4:25 pv.	—	Kaupungin urakoitsijain töissä.
»	»	Kirvesmiehet.	—	11¹⁄₂	2:50 pv.	2:75 pv.	—	»
b) Valtion töissä.
Lappeenranta	1896	Muurarit.	—	11¹⁄₂	3:– pv.	5:– pv.	4:– pv.	Rautatierakennuksella.
»	»	Kivityömiehet.	7–8	11¹⁄₂	2:50 pv.	4:50 pv.	3:– pv.	»
»	»	Kirvesmiehet.	7–8	11¹⁄₂	1:80 pv.	3:– pv.	2:50 pv.	»
»	»	Ulkotyömiehet.	7–8	11¹⁄₂	1:60 pv.	2:20 pv.	2:– pv.	»
Saimaan kanava	1896	Kivityömiehet.	—	12	—	—	3:– pv.
»	»	Kirvesmiehet.	—	12	—	—	3:– pv.
»	»	Ulkotyömiehet.	8	12	1:20 pv.	2:– pv.	—
Wiipurissa	1896	Kivityömiehet.	7¹⁄₂	11¹⁄₂	1:80 pv.	3:– pv.	2:40 pv.
»	»	Kirvesmiehet.	7¹⁄₂	11¹⁄₂	2:– pv.	3:40 pv.	3:– pv.
»	»	Ulkotyömiehet.	7¹⁄₂	11¹⁄₂	1:50 pv.	2:20 pv.	2:– pv.

Tulkoon tässä myöskin mainituksi näihin saakka melkein yleisenä ollut tapa, että kun joku valtion suoranaisesti teettämä työ on saatu valmiiksi — varsinkin, jos se on valmistunut alle kustannusarvion — on jaettu lahjapalkkioita työtäjohtaville virkamiehille. En ole tilaisuudessa tuosta lahjapalkkio-järjestelmästä lähempiä tietoja antamaan, esimerkkinä huomautan vaan vielä yleisön muistissa olevaa seikkaa, että Savonradan valmistuttua jaettiin 50,000 markkaa lahjapalkkioina radan valmistuksessa osallisina olleille ylemmille ja alemmille virkamiehille. Työtä teetettäessä maksettiin eräänä vuotena 80 pennin päiväpalkkoja työväelle — oli näet huonot ajat. Lahjapalkkiojärjestelmä lienee yleisen mielipiteen paheksumisen johdosta jotenkin supistunut, mutta tavatonta ei vieläkään palkkioitten jakaminen liene, sillä Helsingissä sai vielä pari vuotta sitte — työmiesten kertomusten mukaan — eräs työnjohtaja 500 markan lahjapalkkion, kun sai erään työn teetetyksi tavallista halvemmalla. Työn halpuus johtui kertomuksen mukaan palkkojen alentelemisesta ja sellaisesta työkurssista, että useain työmiesten täytyi ottaa työstä eronsa. Lahjapalkkioilla lienee tarkoitus edistää työn tuottavuutta, mutta niillä samalla kiihotetaan työnjohtajia oman voiton toivossa kiduttamaan työväkeä nälkäpalkoilla, pitkillä työpäivillä ja ylenmääräisillä ponnistuksilla ja samalla tehdään palkkiota jakaessa sellainen vääryys, että palkitaan toista henkilöä toisen ponnistuksista.

Edellä oleva esitys mielestäni jo tarpeeksi näyttää, että työntekijäin toimeentulon ja hyvinvoinnin suojaamiseksi on yleisten töitten teettämisessä järjestelmän muutos välttämättömän tarpeen.

Mutta kunnan ja valtion tarkoituksenkin kannalta on nykyinen töitten teettämis-järjestelmä hyljättävä: se on näet räikeässä ristiriidassa kunnan ja valtion tarkoituksen kanssa.

Kuntain tulee kunnallis- ja vaivaishoitoasetusten mukaan pitää huolta kunnan alueella asuvista kansalaisista huolehtimalla niitten terveysolosuhteista ja auttamalla, vieläpä kokonaan elättämällä avuttomia ja puutteenalaisia; niitten on vielä toimittava kunnan jäsenten sivistyksen ja siveellisyyden kohottamiseksi. Jos nyt yleisissä töissä pidetään työväkeä sellaisilla ehdoilla, että työmies ei voi pitää perheelleen terveydellisiä ehtoja vastaavan asuntoa, kyllin ravitsevaa ruokaa, antaa lapsilleen vakavaa kasvatusta, eikä estää niitä joutumasta kulkuri- ja katuelämän siveellisiin vaaroihin, eikä voi turvata perhettään ja itseään säästöjen avulla satunnaisten puutteitten sekä vanhuuden päiväin varalle, niin kunta saa antaa kaiken tällaisesta perheenisän pakollisesta laiminlyömisestä johtuvat seuraukset: se sitä enemmän saa huolehtia sairaitten ja vanhojen hoidosta, kustantaa pahoille teille joutuneita ojennuslaitoksiin, kunnan toimet asujantensa sivistyksen ja siveellisyyden kohottamiseksi jäävät osittain tehottomiksi. Urakkatoissä on urakoitsijan voitto kunnalle kaksinkertainen vahinko: kunta saa maksaa yksityisen hyödyksi voittosumman ja vielä sen lisäksi usein antaa työntekijöille apuja seurauksena huonoista palkoista — toisin sanoen kunta saa suorittaa urakkasumman lisäksi osan urakkatyön kustannuksista, huolimatta urakkasopimuksesta. En tahdo väittää, etteivät kunnat, vaikka ne huolehtisivatkin työväkensä hyvinvoinnista, sittenkin saisi huolimattomien työmiesten ja niitten perheitten vuoksi tehdä uhrauksia, mutta ne tarvitsisivat niitä silloin, kuten kokemus osottaa, verrattain paljoa vähemmän.

Valtion tarkoitusta ovat kyllä eri valtio-opin-tutkijat määritelleet eri tavalla: »yleinen hyvä», »yleinen hyvinvointi», »hyvinvointi ja sivistys», »hallitsevien viisaus», »hallittavien kuuliaisuus», »oikeus, hyve, siveellisyys», »kaikkein onnellisuus j. n. e.^[12*]) Snellmannin mukaan »valtion olento on siveellisyys, ja se on oma tarkoituksensa». Huolimatta oppineitten erilaisista määrityksistä valtion tarkoituksesta, niin niissäkin maissa, joissa valtion päätarkoituksena näkyy olevan alamaisten pysyttäminen kuuliaisina, on valtion täytynyt ryhtyä huolehtimaan kansansivistyksestä, kaikellaisten hoitolaitosten perustamisesta sairaita, siveelliseen rappioon joutuneita varten, avustamaan kansalaisia hätäaikoina j. n. e., siis samanlaisiin tehtäviin kuin kuntainkin. Mikään nykyaikainen valtio ei voi enää olla pelkkänä »yövahtina» s. o. alamaisten turvallisuuden valvojana varkautta ja väkivaltaa vastaan, vaan sen tulee pitää myöskin huolta »yleisestä hyvinvoinnista». Valtion nykyinen töittenteettämisjärjestelmä sotii tätä tarkoitusta vastaan kuten kuntainkin. Siitä johtuu vielä, että kunnat saavat usein hoitaa valtion töissä olevia tai olleita työmiehiä ja niitten perheitä.

Se säästämisjärjestelmä, jota nyt yleisissä töissä noudatetaan ei siis itse asiassa ole säästämistä, sillä mitä toisella kädellä säästetään pitämällä työväkeä töissä huonoilla ehdoilla, se täytyy toisella kädellä suorittaa takaisin noista huonoista työehdoista johtuvien epäkohtien korjaamiseksi. Ja kunnat ja valtio sen vuoksi itse osaltaan ehkäisevät omain tarkoitustensa toteutumista, ja niitten töissä oleva työväki sen kautta pysyy hädän partaalla, ellei aina hädässäkään.

Että kunnat ja valtio voisivat työnantajina toimia sopusoinnussa tarkoituksensa kanssa, on ruvettu yhä yleisemmin vaatimaan maksimaalityöpäivän ja minimipalkan määräämistä, joka vaatimus jo on muutamissa maissa toteutettukin.

Maksimaali-työpäivän ja minimipalkan toimeenpaneminen.

Mitä ensinnäkin tulee työpäivän pituuden kohtuulliseksi määräämiseen, niin vastustajainkaan puolelta ei voida pätevillä väitteillä kumota olevan siitä hyötyä sekä työnantajille että työntekijöille. Ja kun kokoukselle on lainmääräyksiä työpäivän pituudesta koskevassa alustuksessa työpäivän lyhennyskysymystä käsitelty niin siihen viittaamalla jätän tässä lyhennetyn työpäivän vaikutukset toistelematta. Mutta ei silti, vaikka lain kautta määrättäisiinkin kaikkia työnantajia koskeva pisin työpäivä, voi kuntain ja valtion töissä käytettävän työpäivän pituutta jättää siitä riippumaan, sillä kaikkia koskevaa maksimaali työpäivää ei voida säätää niin lyhyeksi, kuin voi vaatia sen määrätyksi yleisissä töissä. Kunnat ja valtio työnantajina pitää näet olla mallityönantajat työaikaankin nähden. Näitten töissä voidaan määrätä tarkka määräys työpäivän pituudesta, mutta yleinen laki panee vaan rajan, jota pitempää työpäivää ei kukaan työnantaja saa teettää, mutta kyllä lyhempää. Kuntain ja valtion töitä koskeva työpäivän pituuden määräys ei tarvitse oikeastaan ollakkaan maksimaalimääräys muihin kuin urakoitsijoihin nähden — joihin se tietysti on ulotettava, — jonka vuoksi sitä olen tässä sillä nimellä nimittänyt.

Työpäivän pituuden määräystä toimeenpannessa ei kohtaa mitään vaikeuksia. Kuntain töissä sen määrääminen on kuntain hallitusten ja valtion töissä asianomaisten työtäjohtavain ylimpäin virastojen, viimekädessä senaatin asia. Miten näihin asianomaisiin on työväen vaikutettava siitä puhumme tuonnempana. Erimielisyyttä saattaa syntyä kuitenkin siitä, kuinka lyhyttä työpäivää nyt — ja yleensäkin — olisi vaadittava yleisissä töissä. Työväki on pyrkinyt meillä 10-tuntiseen työpäivään ja on jo useissa paikoin, kuten tunnettu, ei ainoastaan yleisissä, vaan yksityistenkin töissä sen saavuttanut, mutta vielä on yleisissäkin töissä käytännössä 10 tuntia pitempikin työpäivä esim. rautatierakennuksilla. Ulkomailla on yleisissä töissä työaika eri valtioissa, vieläpä samoissakin valtioissa eri paikkakunnilla ja eri ammateissa erilainen. Työväestön loppuvaatimuksena on yleensä 8-tuntinen työpäivä. Englannissa v. 1884 määrättiin 8-tunnin työpäivä sota- ja meriministerien alle kuuluvissa töissä. Kuntain töissä on sama työaika useissa kaupunkikunnissa: Lontoossa satama- ja kanavatyömiehillä. sepillä, käsityöläisillä y. m. (puistotyömiehillä 48 t. viikossa talvella ja 54 t. kesällä); useissa muissa töissä noudatetaan ammnattiyhdistysten määräämää työpäivää: Manchesterissa on 8 tunnin työpäivä jotenkin yleinen; Birminghamissa, Glasgowissa, Bradfordissa, Leedsissä samoin kaasutyömiehillä. Tavallisimmin noudattavat kaupunkikunnat ammattiyhdistysten määräämää työaikaa (jota yhdistysten päätöksen mukaan muutellaan). Yhdeksää tuntia pitemmät työpäivät ovat vaan poikkeuksia.^[13*] Norjassa määrättiin v. 1894 valtion töissä työaika 53 tunniksi viikossa, Böömin rautatienpajoissa ja useissa Ranskan valtion ja kuntain työpaikoissa 8-tunnin työpäivä, Sveitsissä valtion töissä 10-tuntinen.

Asian luonnosta johtuva ulkomailla saavutettu kokemus osoittaa, että varmaa, eri paikkakuntiin ja ammatteihin soveltuvaa työpäivän pituuden määrän vaatimusta ei voi, ei ainakaan aluksi, asettaa. Edustajakokouksen lienee mahdollista ainoastaan lausua periaatteellinen vaatimus maksimaalityöpäivän käytäntöön ottamisesta yleisissä töissä. Luonnollista kuitenkin on, että kun vaatimusta eri paikkakunnilla esitetään, ei pisimmän sallitun työpäivän pituus saa olla missään tapauksessa pitempi kuin keskimääräinen työaika paikkakunnalla. Enimmin terveyttä rasittaville ammateille on säädettävä lyhempi työpäivä kuin tavallisissa oloissa työskenteleville työmiehille. Vaatimuksen lähempi soviteleminen on jätettävä kunkin paikkakunnan työväestön tehtäväksi.

Eräs seikka, joka meidän oloissa ei vaatine huomiota, tulkoon tässä vielä vastaisen varalle mainituksi. On näet kokemus Englannissa näyttänyt, että lyhyen (8 tunnin) työpäivän määräämistä ovat ymmärtämättömät työmiehet joskus käyttäneet väärin menemällä varsinaisesta työstä päästyään johonkin toiseen työhön, ja siten antaneet aseita lyhyen työpäivän vastustajille, ymmärtävän työväen suureksi harmiksi. Ehkäistäkseen tällaista väärinkäytöstä esittivät Lontoon kreivikuntaneuvostossa työväenedustajat Crooks ja Burns, että »jokaisen kreivikuntaneuvoston palveluksessa olevan virkamiehen ja työmiehen on omistettava koko aikansa kreivikunnan palvelukseen, eikä heillä ole oikeutta ottaa yksityisiltä palkallista työtä.» Tätä ankarasti vastustettiin, selittämällä sen olevan yksityisen joutoaikansa vapaan käyttämisen tyrannimaista rajoittamista, mutta tuo vaatimus »mies työllensä» tuli kreivikunnanneuvoston päätökseksi v. 1894. Meillä luonnollisesti ei vielä tarvinne tällaisia säädöksiä ruveta nyt vaatimaan, sillä kokemus opettaa kyllä aikanaan keksimään keinoja väärinkäytösten estämiseksi.

Alimman palkan määräämistä vastaan niissä maissa, joissa sitä on osittain pantu käytäntöön, nimittäin Belgiassa, Englannissa, Sveitsissä, Ranskassa ja muutamassa kaupungissa Saksassa, on tehty sangen paljon vastaväitteittä,^[14*] joita tietysti meilläkin vastustajat tulevat esille tuomaan. Sen vuoksi pidän tarpeellisena tärkeimpiin niistä koskea.

Yleinen jo vanhentunut väite, että valtion ja kuntain ei sovi ruveta työn kysynnän ja tarjonnan vapautta rajoittamaan, ei tarvinne enää pitkää todistelua kumoutuakseen. Riittänee kun huomautan, että valtio ja kunnat tuota vapautta jo nyt rajoittavat (elinkeino-, työväensuojelus-, tapaturmavakuutuslain määräyksillä, rakennus- ja terveyshoitosäädöksillä y. m.) ja, että työmies on elävä olento, jota ei saa pitää kauppatavarana eikä siis hänen eikä hänen perheensä toimeentuloa voi jättää kauppamarkkinoista riippumaan. Rajoitetummassa muodossa tuolle väitteelle vaaditaan enemmän oikeutta: nekin näet, jotka myöntävät, että valtio ja kunnat suoranaisesti töitään teettäessä voivat määrätä riittävät palkat työmiehilleen, pitävät kohtuuttomana, että yleistentöitten urakoitsijaa vaaditaan maksamaan työmiehilleen edeltäpäin määrätyitä palkkoja. Ei muka sovi rajoittaa urakoitsijan vapautta ottaa työvoimia millä saa, kun hänellä saattaa urakasta olla tappion vaara. Tässä väitteessä on omituista ensiksikin se, että siinä jätetään huomioon ottamatta, että urakan antajallakin pitää olla myöskin vapaus panna millaisia urakkaehtoja tahansa, kun vaan ei ketään pakoteta urakoitsijaksi. Kun urakoitsija urakkasopimuksen ehtoihin vapaasta tahdostaan suostuu, ei hänen vapauttaan rajoita alin palkkamääräys enemmän kuin määräykset työn suorituksesta aikanaan, työaineista, uhkasakoista, vaatimukset takauksista y. m. Päinvastoin työpalkkaehto suojelee tunnollista urakoitsijaa sellaisilta keinottelija-kilpailijoilta, jotka esim. vararikkoon menemässä olevan liikkeensä keinotekoisen jatkamisen vuoksi tai muista syistä ottavat työn teettääkseen alle luonnollisten kustannusten.

Edelleen väitetään minimipalkan määräämistä vastaan, että työpalkat minimirajan yläpuolellakin yleensä sen kautta kohoavat ja sen vuoksi tulevat yleiset työt kalliimmiksi — tuhlataan muka yleisiä varoja, kun ei teetetä töitä millä vähintään saadaan — josta kunnan ja valtion veronmaksajat tulevat kärsimään. Olen jo alkupuolella tätä esitystä huomauttanut, miten viisasta taloudenhoitoa on huonojen palkkojen maksaminen ja myöntänyt, että minimipalkkain määrääminen vaikuttaa yleiseen työpalkkojen kohoamiseen, jota jokainen, joka ei tahdo työväkeä sortaa, voi vaan pitäisi toivottavana. Mutta vaikka ei työpalkkojen kohoamisesta aina, kuten alempana osoitetaan, seuraa suurempia rasituksia veronmaksajille, niin olisi väittäjäin ensin, ennenkuin väitettään esittävät, vastattava kysymykseen: onko oikeammin, että se lisärasitus, joka mahdollisesti kohtuullisista työpalkoista tulee verovelvollisille, sälytetään juuri yleisiä töitä tekevän työväen hartioille? Yleisten varojen säästämisen huolehtijat ovat vielä siksi epäjohdonmukaisia, etteivät vaadi valtion ja kuntain virkoja, joista on määrätyt palkat, huutokaupalla myytäviksi, joten varmaan saataisiin melkoisia säästöjä verorasitusten huojennukseksi, eivätkä ota huomioon, että minimipalkkaa nauttiva työmies saa maksaa veroja tulojensa perusteella kuten muutkin kansalaiset. Ja nämä seikat ne paljastavatkin tarpeeksi tuon vastustuksen oikean luonteen. Mutta oikeastaan puhe siitä, että työt minimipalkkamääräyksen vuoksi tulevat kalliimmiksi, onkin suurimmaksi osaksi perustaa vailla. Belgiassa ja Englannissa saatu kokemus osoittaa, että työt yleensä eivät ole entisestään tulleet paljon kalliimmiksi. Urakoitsijat rupesivat tosin vaatimaan entisestään paljon kalliimpia maksuja, mutta silloin kunnat rupesivat teettämään töitään mikäli mahdollista itse ja pian havaitsivat, että se tuli edullisemmaksi. Todistukseksi mainittakoon muutamia esimerkkejä. Eräästä Lontoon koulutalon rakennuksesta, jonka kustannusarvio oli 1,800 puntaa, alin tarjous oli 2,300 puntaa, mutta suoranaisesti teettämällä tuli se 536 puntaa huokeammaksi. Samassa kaupungissa eräässä kanavarakennuksessa, josta urakoitsijat vaativat 11,588 p., säästi kreivikuntaneuvosto kokonaista 4,477 puntaa. Näitten ja eräitten vanhojen urakoitten johdosta syntyneissä sanomalehtikiistoissa paljastui, että urakoitsijat urakkatarjouslaskuissaan olivat usein laskeneet kaksinkertaisia hintoja eräille rakennusaineille ja eräille vähemmin yleisesti tunnetuille töille. Nämä seikat heti avasivat yleisen mielipiteen silmät ja siitä on ollut se seuraus, että nyt useimmat Englannin kunnat teettävät työnsä suoranaisesti omien työvirastojen johdolla. Belgiassa todistaa Brysselissä asetetun komitean tutkimus, että 47 kunnasta, jotka ovat ottaneet minimipalkkamääräykset käytäntöön, ainoastaan yksi on ilmoittanut määräyksen vaikuttaneen töissä suurempia menoeriä entisiin verraten, vaikka töitä niissä teetetään suhteellisesti paljon urakalla. Urakoitsijatkin ovat lakanneet liioittelemasta minimipalkkamääräysten vaikutusta, joten heidän tarjouksensa ovat tulleet kohtuullisiksi: moni on ruvennut palkkamääräyksen puoltajaksi. Hollannissa on tehty kokeita, vaatimalla urakkatarjoukset alimman palkkamääräyksen mukaan ja ilman niitä. Eroitus tarjousten keskimääräisten summien välillä teki vaan 2,17 % ja alimpien tarjousten välillä vaan 1,28 %. Verovelvollisten pelotteleminen vastustamaan alimman palkan määräämistä on siis jotenkin aiheetonta.

Sillä väitteellä, että alimman palkan määräämisen kautta suljetaan puolikuntoiset työmiehet, nuorukaiset ja vanhukset, yleisistä töistä ja ehkäistään siten heidän toimeentulon-mahdollisuuttaan, on oikeutetumpi peruste kuin edellisillä vastaväitteillä. Mutta tämän seikan voi auttaa siten, että säädetään eri määräys puolikuntoisia työmiehiä varten. Tämä onkin välttämätöntä ja kaikin puolin oikeutettua, vaikka työväki (esim. maalarit Helsingissä) usein ovat taipuvaisia vastustamaan ehdotusta kahdellaisesta minimipalkasta — kai väärinkäytösten pelosta. On näet tosiaankin väärin sysätä yleisistä hiistä puolikuntoisia työmiehiä, ja jos valtio ja kunta pitää huolta, ettei urakoitsijat saa puolikuntoisiksi lukea keitä tahtovat, niin ei kahdellaisesta minimipalkasta ole mitään haittaa täyskuntoisille työmiehille. Oikeuden mukaistakin on asettaa alempi palkkamääräys puolikuntoisille, joiksi Belgiassa on luettu 18 vuotta nuoremmat ja 60 vuotta vanhemmat työntekijät, sillä heillä ei tavallisesti ole perhettä elätettävänä. Täyskuntoisia työmiehiä varten voi silloin määrätä korkeamman minimipalkan. Kun kunta teettää itse suoranaisesti töitään, ei puolikuntoisia työmiehiä, varsinkaan vanhoja, sovi minimipalkan vuoksi sysiä työstä, sillä saisihan kunta hoitaa niitä vaivaistaloissa melkein työttöminäkin. Urakoitsijoille sitävastoin saattaa olla tarpeen panna määräys, kuinka paljon puolikuntoisia työmiehiä saa käyttää, etteivät töitä voitonhimosta teetä pelkillä puolikuntoisilla työmiehillä.

Tampereen valtuustossa oli minimipalkan määräämistä vastustettaessa tuotu esille väite, että jos se kaupungissa pannaan toimeen, niin se vaan lisäisi maalaistyöväestön ennestäänkin suurta tulvimista kaupunkeihin. Tätä väen tulvaa voi välttää määräämällä, että töihin on otettava etupäässä kunnassa asuvia työmiehiä ja ainoastaan silloin, kuin ei paikkakuntalaisia ole, muita tarjokkaita. Tällainen määräys johtuukin jo itsestään minimipalkan suuruuden määräämisperusteista, sillä ne ovat säädettävät kutakin paikkakuntaa varten ja oikeutettu senkin vuoksi, että kunkin kunnan tulee pitää huolta omista asukkaistaan, jos ne tulevat kykenemättömiksi itseään elättämään. Kulkijatyömiehellä on säännöllisesti vähemmän tarpeita kuin paikkakunnalla olevalla, usein huokeammat verot, huokeammat huonevuokrat (kun perhe ei ole tavallisesti mukana) j. n. e.

Minimipalkkamääräysten toimeenpanossa on eri maissa ja eri kaupungeissa noudatettu erilaista menettelyä ja monenlaisia ohjeita säädetty.

Yksinkertaisin menettely on, kun määrätään yksi alin palkka tekemättä eroa erilaisiin työntekijöihin, työpaikkoihin tai vuoden aikoihin nähden. Yleisimmin käytetty on (varsinkin Belgiassa) kuitenkin kahdellainen minimipalkka, korkeampi täyskuntoisia ja alempi puolikuntoisia työmiehiä varten. Englannissa on paikoittain määrätty erilaiset minimipalkat eri ammattilaisille (laaditaan listat, joissa on työmiehen nimi, ammatti, työtuntien määrä ja alin työpalkka), tahi määrätään noudatettaviksi ammattiyhdistysten vahvistamat palkkamääräykset. Paikoin on minimipalkka säädetty määrätyksi ajaksi, jossain määrätään se erittäin kutakin työtä varten (tämä koskee erittäin urakkatöitä). Töitä urakalle antaessa tulee urakoitsijan ja aliurakoitsijain kaikkialla noudattaa vahvistettuja alimman palkan määräyksiä: useimmin on kuitenkin aliurakoitsijain käyttäminen kielletty. Belgialaiset maakunnat antavat urakoitsijain itse tarjouksissaan esittää minimipalkkamääräykset. Edullisin tarjous, jota arvostellessa otetaan huomioon sekä urakkasumma että palkkamääräykset hyväksytään. Itä-Flanderin maakuntahallitus on muodostanut belgialaisten maakuntain menettelyä siten, että sen ohella kun se itse määrää minimipalkan, jonka se joka tapauksessa urakkatarjouksen hyväksymisehdoksi vaatii, saa urakoitsija myöskin tehdä tarjouksen korkeammista minimipalkoista, joka otetaan huomioon. Zyrichissä on säädetty korkeampi alinpalkka paikkakuntalaisille kuin vieraille (italialaisten työmiesten sulkemiseksi).

Urakoitsijoita varten on paikoittain vielä säädetty monenlaisia määräyksiä: urakoitsija on velvollinen laatimaan luettelon sekä täyskuntoisista että puolikuntoisista työmiehistään ja urakanantajalla on oikeus olla osallisena määräämässä mihin luokkaan kuuluvaksi työmies luetaan: usein määrätään kuinka monta puolikuntoista työmiestä saa työhön ottaa; urakoitsija velvoitetaan naulaamaan palkkaluettelo työpaikkoihin; määrättyinä aikoina vaaditaan urakoitsijan tuomaan urakanantajalle työpalkkaluettelonsa ja kuitit maksetuista palkoista; palkat määrätään maksettaviksi urakanantajan edustajan läsnäollessa j. n. e. Niinikään on useanlaisia rangaistusmääräyksiä säädetty palkkamääräysten kiertämisestä tai laiminlyömisestä, kuten sakkoja, urakan purkaminen, vastaisissa urakoissa ei oteta tarjouksia huomioon y. m.

Ulkomailla saavutettu kokemus on näyttänyt, että yksi minimimääräys, joka vaikeuttaa puolikuntoisten työmiesten työnsaantia tai, jos se asetetaan liian alhaiseksi, ei takaa täyskuntoisille työmiehille riittävää palkkaa. Useamman kuin kahdenlaisen alimman palkan määrääminen taas tekee sovittelun ja tarkastuksen liian monimutkaiseksi varsinkin urakkatöissä. Tämän vuoksi on kahdellainen minimipalkkamääräys näyttäytynyt käytännössä soveliaimmaksi ja tullut yleisemmäksi.

Tämän kokemuksen perustalla esittelen, että meilläkin ruvetaan vaatimaan kahdenlaisen minimipalkan määräämistä, alemman puolikuntoisia^[15*] työmiehiä ja korkeamman täyskuntoisia työmiehiä varten. Tälle pohjalle tehtyä vaatimusta vastaan voidaan kaikkein vähimmän tehdä vastaväitteitä. Saattaahan sittemmin käytännön opettamana tehdä vastaisuudessa muutoksia paikallisten olojen mukaan.

Palkan suuruutta määrätessä voi noudattaa kahta menettelyä, joko laskemalla sen paikkakunnan elinkustannusten perusteella tai ottamalla paikkakunnalla tavallisista täyskuntoisten ja puolikuntoisten työmiesten palkoista keskiluvun alimmiksi palkoiksi. Edellinen menettely on venyvämmällä pohjalla kuin jälkimmäinen, koska elinkustannuksista mielipiteet ovat sangen erilaiset, vaikka se periaatteellisesti on oikeampi. Alimman palkan suuruutta määrätessä on kuitenkin aina muistettava, että se ei tarkoita sitä palkkaa joka jokaiselle työmiehelle maksetaan, vaan alinta rajaa, jota pienempi palkka ei saa tulla kysymykseen. Ammattityömiesten ja yleensä kykenevimpäin työmiesten palkat itsestään nousevat yläpuolelle alimman palkkamääräyksen rajan.

Ylempänä on usein huomautettu, kuinka urakkatöitten poistaminen yleisistä töistä on työväen kannalta toivottava. Sellaista vaatimusta ei kuitenkaan voi asettaa, sillä kaikkia töitä eivät kunnat (varsinkaan pienemmät) eikä valtiokaan voi itse teettää; joku pieni työ saattaisi siten tulla liian kalliiksi, jos yksin sitä varten pitäisi ostaa työkalut ja hankkia työnjohtajat. Kun alimman palkan ja työajan määräykset ulotetaan urakoitsijoihin, niin työväki tulee turvatuksi ja kuten ulkomailla kokemus näyttää, havaitsevat asianomaiset parhaaksi teettää työt suoranaisesti, mikäli mahdollista. Kuitenkin tulee työväen vaatia urakkatyön rajoittamista.

Miten on sitten pisimmän työpäivän ja alimman palkan määräämisvaatimusta ruvettava ajamaan? Mielestäni on, sitte kuin työväen edustajakokous on vaatimuksen periaatteessa lausunut, jätettävä se työväenvaltuuskunnan, tai jos sen sijalle tulee puoluehallinto, sen lähemmin valmistettavaksi. Tällä valmistelulla tarkoitan etupäässä sitä, että se, otettuaan selkoa erilaisista paikallisista oloista, laatisi siitä painetun esityksen, ja jakaisi sen maan työväenyhdistyksille kehottamalla niitä sen pohjalla tekemään paikkakuntansa kunnallishallitukselle anomuksen asiasta. Sen ohella tulisi kysymys ottaa keskusteltavaksi työväen yleisissä kokouksissa eri paikkakunnilla yleisen mielipiteen valmistamiseksi. Valtion töihin nähden ei liene muuta keinoa, kuin koettaa saada vaatimus säädyissä käsiteltäväksi ja päätettäväksi. (Hallituksella tosin on valta tällaisissa asioissa päättää säätyjä kuulematta, mutta tuskinpa se omasta alotteestaan tai yksityisten anomuksesta asiaan ryhtynee). Tähän nähden ehdotan, että kokous antaa työväenvaltuuskunnan toimeksi valmistaa anomusehdotuksen ensi valtiopäiville pisimmän työpäivän ja alimman palkan määräämisestä valtion töissä.

Yllä olevan esityksen perusteella ehdotan kokouksen lausumaan päätöksenään vaatimuksen:

että kuntain ja valtion töissä määrätään työväelle pisin sallittu työpäivä (maksimaali työpäivä) ja kullakin paikkakunnalla joko keskimääräisten työpalkkojen tai riittäväin elinkustannusten perusteella laskettu alin (minimi) työpalkka;

että yleisiä töitä teetettäessä urakalla pisimmän työpäivän ja alimman palkan määräykset ulotetaan myöskin urakoitsijoihin;

että alinpalkka määrätään kahtalainen, korkeampi täyskuntoisille ja alempi puolikuntoisille työntekijöille;

että kunnat ja valtio, mikäli mahdollista, teettävät töitään itse suoranaisesti;

että kokous antaa työväenvaltuuskunnan toimeksi valmistella lähemmin asiaa ja toimittaa siitä kirjallinen esitys sekä kehoittaa maan työväenyhdistyksiä tekemään paikkakuntansa kunnallishallitukselle sen pohjalla anomus pisimmän työpäivän ja alimman palkan määräämisestä kunnan töissä;

että kokous niinikään antaa työväen valtuuskunnan toimeksi toimittaa anomuksensa tuleville valtiopäiville pisimmän työpäivän ja alimman palkan määräämisestä valtion töissä.

XI. Sovintolautakunnat ja sovintotuomioistuimet.

Kirj. Osk. Groundstroem.

Ei ole vältettävissä että ne moninaiset toimintamuodot, joita teollinen elämä tarjoo, antavat aihetta monenlaisiin selkkauksiin. Työnantajain ja työntekijäin erilaiset edut aiheuttavat heitä katsomaan tehtyä työsopimusta eri näkökohtien kannalta. Muuttuneet olot antavat sopimuksille toisen merkityksen kuin mitä niillä alkujaan tarkotettiin. Jos niin ollen toista asianosallista vaaditaan suostumaan myönnytykseen, joka hänelle tuottaa pysyväistä haittaa, niin ei ole helppo saada uutta sopimusta aikaan vapaaehtoisella suostumuksella. Jotta kysymys saataisi oikeudellista tietä ratkaistuksi on lainsäädäntö sekä yleensä liian vähän kehittynyt että sen muodolliset määräykset liiaksi raskaat sekä aikaa että kustannuksia kysyvät. Siinä tapauksessa ei jäisi muuta keinoa kuin hakata solmu poikki, se tietää, asia jäisi väkevämmyyden oikeuden ratkaistavaksi. Mutta se menetystapa johtaa joko työnlakkoon työntekijäin puolelta tai työnseisauttamiseen työnantajain puolelta, riippuen siitä kumpi puolue on katsonut etunsa tulleen loukatuiksi, ja se on sodan pelottava keino eikä rauhallisen sovittelun. Työlakko kyllä saattaa olla voimakas ase lujalle työväen organisatsioonille, mutta se on samalla vaarallinen, sillä sen epäonnistuminen päinvastoin voi aiheuttaa, ainakin ajaksi, työväen talousolojen huonontumista, jopa — mikä on pahempaa — vaikuttaa siveellisessäkin suhteessa epäedullisesti, järkyttämällä työväen luottamusta itseavustukseen ja intoa yhteistoimintaan. Tosin ei voi kieltää lakkojen suurta positiivistakin merkitystä taloudellisessa elämässä: nähtävästi työnantajissa tieto siitä että työväellä vapaana ja lujana organisatsioonina on käsissään keino, jonka käyttäminen voi käydä heidän eduilleen haitalliseksi, puolestaan pidättää heitä tykkänään laimiinlyömästä työväen etuja, mikä tieto heissä käy yhä elävämmäksi, kuta laajemmalta ja lujemmin työväki on rivinsä järjestänyt. Mutta juuri siihen nähden että nykyaikaisen teollisuus-elämän kehittyessä työväen yhteenliittyminen pakosta on kasvanut yhä syvempiä kerroksia käsittäväksi, ovat myös meidän päivien lakot saaneet verrattain suuren laajuuden ja sen kautta merkityksen, joka ei enään koske yksinään asianosallisia, vaan yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Yhteiskunnallisen rauhallisuuden tähden käy sen vuoksi yhä välttämättömämmäksi työnantajain ja työntekijäin riitojen ratkaisemiseksi keksiä keinoja, joiden kautta vastakkaiset intressit saadaan tasoitetuksi.

Jättämällä riidan välittämisen kolmannelle miehelle, joka riidanalaisen kysymyksen suhteen on aivan puolueeton, voi molempien puolueiden tyydytykseksi aikaansaada rauhallisen ratkaisun. Tällöin voi kaksi eri menettelytapaa tulla kysymykseen, riippuen riitaisuuksien aiheesta ja laadusta. Joko nämät syntyvät siitä, että toinen puoli vaatii muutoksia työaikaa, palkkausta tai muita työsopimuksen kohtia koskeviin määräyksiin, ja on riita silloin ratkaistava sovintolautakunnan kautta, taikka aiheutuvat ne siitä että voimassaolevan työohjesäännön tai muun työsopimuksen määräyksiä eri lailla ymmärretään ja tutkitaan, jolloin riidan päättää sovinto-tuomioistuin. Jälkimmäinen saattaa astua toimeensa kuitenkin vaan sillä ehdolla että molemmat riitapuolet ovat ilmoittaneet haluavansa riidan sovinto-tuomioistuimen kautta ratkaistuksi, edellinen taas siinäkin tapauksessa että vaan toinen asianosallinen vetoo sovintolautakunnan välitykseen. Sovinto-tuomioistuimen tulee harkita, mikä asiassa sopimuksen ja lain mukaan on oikea: sillä on siis tavallisen tuomioistuimen tehtävä ja silti sen päätös on varsinaisen tuomion arvoinen ja tulee asianosallisten sitä noudattaa. Sovintolautakunnan päätöksillä ei ole laillisesti sitovaa voimaa paitse siinä tapauksessa että kumpikin riitapuoli päätöksen hyväksyy, jolloin se uutena työsopimuksena astuu voimaan.

Sovinto- eli ammattioikeustoja (Gewerbericht, conseil de prud'hommes, skiljedomstol) työsopimuksista johtuvien riitaisuuksien ratkaisemiseksi on muissa maissa ollut olemassa jo vuosisadan alkupuolelta. Ranskassa perustettiin ensimmäinen tällainen laitos (conseil de prud'hommes) v. 1806, ja v. 1810 järjestettiin ne pysyväisiksi koko maata varten. Niiden jäsenet valitaan sama määrä työnantajain ja työntekijäin piireistä kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Ne ovat jaetut kahteen osastoon: ala-osasto, jossa istuu yksi työnantaja ja yksi työntekijä, kokoontuu joka päivä ja sen tehtävänä on aikaansaada sovittelua: ylä-osasto, joka on kokoonpantuna vähintään kahdesta työnantajasta ja kahdesta työntekijästä, jotka valitsevat itselleen puheenjohtajan, ratkaisee ne asiat, joissa ala-osasto ei ole voinut saada sovintoa aikaan. Puheenjohtaja voi kuulua joko työnantajain tai työntekijäin luokkaan. Jäsenistä eroaa puolet joka kolmas vuosi. Niistä tuomioista, jotka ylä-osasto langettaa, voi valittaa kauppatuomioistuimeen, missä sellainen löytyy, muuten tavalliseen oikeuteen. Conseil de prud'hommes'in jäsenten vaaliin saivat aluksi ottaa osaa vaan sellaiset työmiehet, jotka täyttivät vissejä kelpoisuusehtoja, mutta v. 1848 vaalioikeus ulonnettiin kaikkiin työmiehiin. — Belgiassa perustettiin ensimmäiset ammattituomioistuimet melkein samaan aikaan kuin Ranskassa. Ne eroavat ranskalaisista pääasiallisesti siinä, että vaaliin oikeutetulta vaaditaan määrättyjä ehtoja ja että hallitus nimittää puheenjohtajan. Myös pariin Sveitsin kanttooniin on näitä laitoksia perustettu. — Saksan ammattioikeustojärjesteimä (Gewerbegerichte) on uudestaan järjestetty lain kautta v:lta 1890. Mainittujen laitosten kokoonpanon muodostaa puheenjohtaja, hänen sijaisensa ja vähintään neljä jäsentä, joista kahden täytyy olla työnantajia, kahden työntekijöitä. Puheenjohtaja ja hänen sijaisensa eivät saa olla työnantajia eivätkä työmiehiä ja valitsee heidät maistraatti tai kunnanedustus. Mitään nimenomaista kelpoisuusehtoa, esim. tuomarin- tai hallinnollisen viran tutkintoa, ei yleinen laki puheenjohtajaksi tai hänen sijaisekseen kelpaavalta nimenomaan vaadi, mutta erityiset ohjesäännöt paikallisia ammattituomioistuimia varten kyllä voivat sentapaisia määräyksiä sisältää. Oikeuston jäsenten vaaliin saa ottaa osaa jokainen 25 ikävuotta täyttänyt, joka vähintään yhden vuoden on asunut tuomioistuimen piirikunnassa. Valituksi saattaa tulla vaan se, joka on vähintäin 30-vuotias ja jolla ainakin kaksi vuotta on ollut asuntonsa tai toimensa piirikunnan sisällä. Jäseniä voi korvata heidän ajanhukastaan ja matkakuluistaan. Tuomioistuimen ylläpidon kustantaa kunta, joskus valtio (vuoriteollisuutta varten asetetut ammattioikeustot). Riitakulut ovat luokitetut ja ovat yleensä pienet: kolmessa alimmassa luokassa ne ovat 1, 2 ja 3 (Saksan) markkaa; seuraavat kustannusluokat nousevat aina kukin kolmella markalla. — Ammattioikeuston tuomiosta, jolla on laillisesti sitova voima, voi valittaa maaoikeustoon (vastaa jotenkin meidän alioikeuksia). Itävallan vastaavat oikeuslaitokset ovat pääpiirteiltään samalla tavalla järjestetyt kuin ranskalaiset, mutta niiden toiminta ulottuu vaan tehdasteollisuutta käsittäväksi, kun ranskalaiset käsittävät kaikkia teollisuushaaroja.

Sovintolautakunnan (Einigungsamt, board of conciliation and arbitration, förlikningsämd) tehtävä on määrätä työsopimuksen ehdot, kun niistä on riitaa syntynyt. Tällöin voi tulla kysymykseen joko vanhan sopimuksen määräysten muuttaminen tai aivan uuden välipuheen aikaansaaminen. Sovintolautakunnan langettama tuomio on voimassa aina edeltäpäin määrätyn ajan, jonka kuluttua välipuhe joko jatkuu tai voidaan uusiin sovittelukeskusteluihin ryhtyä. Mutta ehtona on, että asianosaiset pitävät määrätyksi ajaksi sovittua välipuhetta itseään sitovana. Sovintolautakunnalla siis on pääasiallisesti estäväinen tehtävä: sen määräämät molemminpuoliset työsopimusehdot, jotka kumpikin puolue on hyväksynyt, ainakin ajaksi poistaa tyytymättömyyden aiheet. Ja koska ehdot, joihin työntekijäin tulee alistua, jos yleensä tahtovat työtä, eivät täten ole yksistään työnantajan määrättävissä, vaan niitä molemminpuolisia intressejä tarkoin punnitsemalla määrätään, näyttää siltä kuin jonkinlainen takuu yhteiskunnallisen rauhan pysyttämiseksi olisi saavutettavissa.

Sovintolautakuntia perustettiin ensiksi Englannissa: jo v. 1849 oli ensimmäinen sellainen olemassa, mutta vasta 1860-luvulta alkaen ne tulivat yleisiksi. Niiden perustajat olivat kreivikunnantuomari Kettle ja parlamentinjäsen Mundella. »Suureksi osaksi heidän perustamat laitokset ovat samallaiset, mutta tarjoovat eräissä tärkeissä kohdissa eroavaisuuksiakin. — Riita-asiain käsittely tapahtuu lautakunnissa siten, että ensiksi asiata tutkii eräs lautakunnan valiokunta (board of conciliation), joka yrittää sovittelemaan riidanalaista kysymystä. Jos se ei onnistu, alistetaan kysymys koko lautakunnan (board of arbitration) ratkaistavaksi. Lautakunnan jäsenluku on, paitse puheenjohtajaa, jonka lautakunta valitsee 6 tai 10 jäsentä, tietysti sama määrä työnantajain ja työntekijäin edustajia. Mundellan järjestelmän mukaan ovat asianosalliset jo edeltäpäin sitoutuneet tunnustamaan sovintolautakuntaa, se tietää, työnantajat ja työntekijät ovat jo työsopimuksessa sopineet siitä, että kaikki voimassa olevasta välipuheesta tai sen määräysten muuttamisesta syntyneet riitaisuudet ovat alistettavat sovintolautakunnan ratkaistavaksi. Tosin ei tämä järjestelmä estä sopimuksen yksipuolista rikkomista, mutta lienee se kuitenkin harvoin tapahtunut, koska sopimuksen voimassapitäminen on molemminpuoliseksi eduksi. Tämä puute on koetettu saada poistetuksi lain kautta, jonka mukaan sovintolautakunnan lausunnolle on tuleva oikeudellisesti sitova voima. Yllämainittu Kettle laati ehdotuksen sellaiseksi laiksi, jonka ehdotuksen ammattiyhdistysten kongressi hyväksyi Nottinghamissa v. 1872 jn samana vuonna parlamentti sen hyväksyi laiksi (the arbitration act). Tämän lain mukaan voidaan veivottaa työnantajat ja työntekijät lykkäämään kaikki keskinäiset työpalkkausta koskevat riidat sovintolautakunnan päätettäväksi. Lailla on kuitenkin ollut vain vähänen käytännöllinen merkitys, koska se velvoittaa ainoastaan siinä tapauksessa, että työsopimuksessa on nimenomainen määräys sovintolautakuntaan vetoamisesta.

Yhdysvalloissa ovat »työn ritarit» (knights of labor) olleet innokkaita sovintolautakuntajärjestelmän ystäviä, ja heidän sääntönsä asettavatkin yhdeksi pääpyrinnöksi »vaikuttaa työnantajiin siihen suuntaan, että kaikki näiden ja työntekijäin välillä syntyneet erimielisyydet rauhallisella tavalla saataisiin sovitetuiksi, jotta keskinäinen myötätuntoisuus heidät toisiinsa kiinnittäisi ja tarpeettomia työlakkoja vältettäisiin». Ameriikkalaiset lautakunnat ovat pääpiirteissään englantilaisten tavoin järjestetyt. Myös on eri valtioissa yritetty lainsäädännön kautta helpottaa lautakuntain syntymistä, mutta useista ehdotuksista ei ole vielä lakia aikaansaatu.

Saksassa ovat sovintolautakunnat asetettu tuomioistuinten yhteyteen; näiden jäsenistä, jotka, kuten ennen on mainittu, työnantajat ja työmiehet valitsevat, nimittää tuomioistuimen puheenjohtaja hänen mielestään sopivimmat henkilöt sovintolautakuntaan, saman määrän työnantajia ja työntekijöitä. Tämä nimittämistapa ei kuitenkaan ole osottaunut tarkoituksenmukaiseksi, sillä on tapahtunut, että sovintolautakunnissa sen kautta on tullut istumaan miehiä, jotka, toisiin ammatteihin kuuluvina, ovat olleet ventovieraat riiteleväin puolueiden asialle, jossa heillä ei ole ammatillista kokemusta. Sitä paitse on selvää että riidanosaisilla on enemmän luottamusta tuomareihin, jotka he itse harkintansa mukaan ovat valinneet, kuin henkilöihin, jotka vieras henkilö on vastuunalaiseen toimeen nimittänyt. Myöskin on tehty painavia muistutuksia sitä vastaan että ammattioikeuston puheenjohtaja myöskin toimii tällaisena sovintolautakunnassa, sillä jos keltään, täytyy lautakunnan esimiehellä olla monipuolinen ja perusteellinen tuntemus ja kokemus riidanalaisissa kysymyksissä, mikä, asiain nykyisellään ollen, ei ole mahdollinen; lisäksi oikeuston puheenjohtaja, jonka maistraatti tai kunnan edustus valitsee, ei aina nauti samaa luottamusta ja arvoa molempain riitapuolten puolelta. Epäilemättä tässä englantilainen tapa on hyväksyttävämpi, jonka mukaan asianosaisten asettamat edustajat itse valitsevat esimiehensä.

Sovintolautakuntain pakolliseksi saattamista ei ole, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, yleensä puollettu, ja nähtävästi onkin mahdotonta velvoittaa työnantajia ja työntekijöitä riitaisuuksien syntyessä kääntymään täntapaisten laitosten puoleen. Tässähän ei olekaan kysymys oikeuden loukkaamisesta, jonka sovittamiseksi kyllä voidaan määrätä erityinen tuomioistuin, vaan työsopimukseen pantavain määräysten eduttomuudesta tai edullisuudesta toiselle tai toiselle välipuheen osalliselle. Mutta sitä enemmän on sekä työnantajille että työmiehille saatava selväksi, että heille molemminpuolisesti on edullisinta sävyisästi kohdella toisiaan ja sovinnollisesti ja avomielisesti keskustella vastakkaisten vaatimusten soveliaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Sen lisäksi on suotavaa että valtio tekee kaiken voitavansa edistääkseen puheenalaisten laitosten yleiseksi saattamista, jotta työsopimuksen osallisissa vähitellen juurtuisi se tieto, että sopimuksista aiheutuvissa riidoissa ei välttämättä tarvitse vedota keskinäiseen voimain mittaamiseen, kumpi puoli jaksaa toisen nujertaa, vaan että senkaltaiset riitakysymykset voidaan rauhassa ja keskustelujen kautta ratkaista.

Suomen lainsäädäntö ei tunne tässä puheena olleita itsenäisiä sovintolautakuntia ja sovinto-oikeustoja. Elinkeinolaki v:lta 1879 26 §:ssään säätää: »Niiden asiain käyttelemistä varten, jotka koskevat eripuraisuutta ja riitoja elinkeinonharjottajain ja heidän työntekijäinsä välillä, lisätään (elinkeinonharjottajain yhdistysten) valtuusmiesten lukumäärä puolella tai sitä lähimmällä ylemmällä luvulla, johon valitaan hyvämaineisia ja täysivaltaisia työntekiöitä kaupungista. Jos elinkeinoihin kuuluvat työntekiät kaupungissa ovat laillisessa järjestyksessä välillänsä tehneet yhdistyksen keskinäistä avun antamista varten, toimittavat semmoisen yhdistyksen jäsenet sanotun vaalin: muussa tapauksessa valtuusmiehet itse valitkoot yllämainitun työntekiämäärän. Näin lisättyjen valtuusmiesten tulee esille ottaa sekä koettaa suorittaa taikka, jos tämä ei onnistu, kohtuullisuuden perustusten mukaan tutkia ja ratkaista sanottuja riitaisuuksia. Se riitaveli, joka ei tyydy valtuusmiesten päätökseen, saapi neljäntoista päivän kuluessa sen julistamisesta haastattaa vastapuolensa laillisen tuomio-istuimen eteen: muutoin on päätös laillisen voiman saanut ja ulosotonalainen. Kuten näkyy, ei tämä säännös tee erotusta sellaisten riitatapausten välillä, joissa on kysymyksenä voimassa olevan välipuheen muuttuminen ja sen määräysten tulkitseminen. Sitä paitse tuon tutkivan ja ratkaisevan valtuuston kokoonpano ja lisäjäsenten valitseminen ei mitenkään vastaa nykyaikaisia vaatimuksia puheenalaisia asioita käyttelevän laitoksen suhteen. Eipä kumma että mainittu säännös epäkäytännöllisyytensä tähden on joutunut miltei unhotukseen. Ammattientarkastajille annetussa johtosäännössä 21 p:ltä jouluk. 1889 sanotaan 10 §:ssä että jos riitaisuuksia elinkeinonharjottajain ja heidän työntekijäänsä välillä syntyy, kokekoon ammattientarkastaja niitä sovittaa. Että tämäkin säädös harvoin on tullut toteutetuksi, tullee etupäässä siitä että ammattientarkastajat muilta toimiltaan ja tällaiseen lukumääräänsä nähden eivät ole olleet tilaisuudessa tarmokkaasti puuttumaan työsopimusriitojen sovittelemiseen.

Luulen työväen jotenkin yleisesti suosivan sitä mielipipidettä, että meidän maassa saataisiin aikaan laitoksia, joissa työsopimuksesta johtuvat erimielisyydet tämän oikeasta ymmärtämisestä — jolloin siis luultu tai todellinen oikeuden loukkaus on kysymyksessä — työväelle huokealla sekä ajanhukkaa säästävällä tavalla saataisiin toimeen. Näissä tapauksissa olisi kyllä tie avoinna kääntyä tavallisen tuomioistuimen puoleen, mutta sen menettelytavan synnyttämät moninaiset mutkat, asianajajan käyttäminen, suuret kulut ja, ennen kaikkea, ajanhukka pelottavat työmiestä siihen keinoon ryhtymästä. Juuri yksinkertainen, nopea ja vähiä maksuja kysyvä ratkaisutapa työsopimusriidoissa ei ole työväelle ainoastaan toivottava, vaan välisti välttämätönkin, ja siihen ovat ennen mainitut sovinto-oikeustot, hyvin järjestettyinä, osottauneet yleensä tarkotuksenmukaisiksi.

Sovinto-oikeuston kokoonpano kenties parhaiten tapahtuisi siten että kumpikin riitapuoli asettaisi saman määrän edustajia (esim. 1 tai 2 kumpikin); niiden lisäksi olisi valittava työnantajain ja työntekijäin puolelta joistakin näiden muodostamista laillisista yhdistyksistä sama määrä sellaisia jäseniä, jotka syntyneissä riitaisuuksissa eivät ole osallisina, ja täten kokoonpantu oikeusto ottaisi itselleen esimiehen ja vara-esimiehen. Taikka jos yhdistysjärjestelmämme ennen pitkää saadaan lain kautta muutetuksi joko siihen suuntaan, että nykyisiin elinkeinonharjottajain yhdistysten valtuustoihin työntekijätkin samanarvoisina ja samalla määrällä saavat omat edustajansa, tai siihen tapaan, että työväen muodostamat ammattiyhdistykset saavat yhteiset työväenvaltuustonsa, tulisi lisäjäsenten vaalin toimittamaan työnantajain ja työntekijäin valtuustot ja näiden puheenjohtajat kenties sopivimmin voisivat toimia sovinto-oikeuden esimiehenä ja varaesimiehenä. Pääasia oikeuston kokoonpanon suhteen on että siinä 1:o) on käsiteltävät kysymykset täydellisesti tuntevina jäseniä (riitapuolten valitsemat), 2:o) on kysymyksiin perehtyneitä, mutta joita riita-asia ei koske (suurempi varmuus tuomion pätevyydestä) ja 3:o) on esimies, joka asiantuntijana ja vakavaluontoisena nauttii molempain riitapuolten täydellistä luottamusta. Hovinto-oikeusto on muodostettava silloin kun kumpikin riitapuoli haluaa sitä riidan ratkaisijaksi: se harkitsee mitä sopimuksen ja lain mukaan on oikea ja sen tuomion alle on molempien riitaveljien alistuminen.

Sovintolautakuntainkaan asettamista en luule työväen vastustavan; päinvastoin on kokemus näyttänyt että työväki erimielisyyksien syntyessä usein on ollut halukas rauhallisen keskustelun kautta saamaan riitaisuudet poistetuksi, eikä tosiaankaan aina ole ollut työväessä vika että erimielisyydet ovat kehittyneet ilmi sodaksi. — Kokoonpanoltaan lautakunnat voivat olla aivan samallaiset kuin sovinto-oikeustot. Lautakunnat voivat ryhtyä toimeen silloin kun ainoastaan toinen riidanosallinen sitä vaatii: silloin on tietysti toinenkin riitapuoli velvotettava edusmiestensä kautta olemaan läsnä. Jos lautakunta harkitsee että vaatimukset, jotka ovat aiheuttaneet erimielisyydet, ovat kaikkea perustusta vailla, kehottakoon se asianomaista niistä luopumaan. Muussa tapauksessa lautakunta viipymättä tehköön sovintoehdotuksensa, ottamalla huomioon mitä kohtuus esiintulleen kysymyksen ratkaisussa vaatii. Ehdotus on aina kirjallisesti laadittava ja asianomaisten tietoon saatettava. Jos nämät molemminpuolisesti hyväksyvät sen, josta heidän viipymättä on ilmoittaminen lautakunnan puheenjohtajalle, tulee se astumaan voimaan laillisena työsopimuksena. Jos jompikumpi puoli ei sovintoehdotusta hyväksy, on hän samalla sanonut itsensä välipuheesta irti. — Kun riita-asia vielä on lautakunnassa käsittelynalaisena, ei tietysti kumpikaan riidanosallinen voi irtisanoa työsopimusta.

Jos edellä olevan esityksen periaatteelliset näkökohdat myönnetään oikeiksi ehdotan että edustajain kokous yleisenä mielipiteenään lausuisi että

1:o) on toivottavaa, että tarpeettomain työlakkojen ja työnseisautusten estämiseksi työsopimuksesta johtuvissa riidoissa saataisiin käytäntöön sovintolautakuntia ja sovinto-oikeustoja, joiden vallassa on tutkia ja ratkaista esiintulleet riitakysymykset.

Koska on vaikea saada yksityiset asianosalliset kulloinkin taivutetuiksi suostumaan puhoenaolleiden laitosten välityksellä, joiden kokoonpano ja toimintavalta on edeltäpäin tuntematon, mutta näiden laitosten yleisestä hyödystä tuskin saattaa olla eriäviä mielipiteitä, esitän kokouksen yhtymään toivomukseen

2:o) että lainsäädännön kautta meillä ryhdyttäisiin järjestämään sovintolautakunta- ja sovinto-oikeusto-laitoksia, jotka kokoonpanonsa kautta ja tärkeään tehtäväänsä nähden tarjoavat varmaa takuuta työsopimusriitain puolueettomasta käsittelemisestä, sovittamisesta ja ratkaisemisesta, ja

3:o) että työväenvaltuuskunnalle tai sen sijalle mahdollisesti asetettavalle uudelle työväenyhdistysten luottamuslaitokselle annettaisiin toimeksi laatia esitys voimassa olevan elinkeinolain muuttamiseksi edellisessä ponnessa lausutun toivomuksen mukaisesti, joka esitys olisi saatettava ensitulevien valtiopäivien valtiosäädyissä esille.

XII. Mitä lainsäädäntö voi tehdä torppariasian ratkaisemiseksi?

Kirj. Aksel Varén.

Torppariasian aikaisemmat vaiheet ovat yleensä tunnetut ja ovat taas äskettäin olleet julkisen keskustelun alaisina, joten ei ole aihetta laatia esitystä sen kehittymisestä. Nyt on torppariasia vihdoinkin moninaisten vaiheiden ja pitkällisen odotuksen jälkeen kehittynyt sille asteelle, että voidaan todenteolla ryhtyä sen ratkaisemiseen. Kuten muistetaan, anoivat säädyt v:n 1891 valtiopäivillä, että asetettaisiin erityinen komitea valmistamaan ehdotusta täydelliseksi laiksi maan vuokraamisesta maalla, ja tämän komitean työ on ollut jo hetken aikaa valmiina. Kun nyt siis on olemassa täydellinen lakiehdotus, jonka johdolla valtiopäiville annettava armollinen esitys tulee laadittavaksi, on keskustelu sen kautta saanut varman pohjan ja määrätyn muodon, ja tähän ehdotukseen aijon myöskin liittää seuraavat mietteet lainsäädännön tehtävästä torppariasiassa.

Onko ollut asianmukaista ja tarpeen vaatimaa samaan lakiehdotukseen yhdistää säädökset paitsi torpista, myöskin kokonaisten tilojen vuokrasta eli arennista ynnä tonttimaanvuokrasta ja vieläpä n. k. »metsäkontrahditkin», tämän kysymyksen tarkastaminen veisi liian pitkälle. Huomautettakoon ainoastaan lyhyesti, että uuden lainsäädännön tarve on ollut tuntuva ainoastaan torpparien aseman järjestämiseksi, ja että näin eriluonteisten kysymysten yhdistämisestä on ollut seurauksena, että itsekunkin vuokraajaluokan erikoisille ominaisuuksille ei ole voitu riittävää huomiota luoda.

Komitean laatiman lakiehdotuksen suuret ansiot ovat heti tunnustettavat. Sen sijaan että niin monimutkaisesta suhteesta kuin torppavälipuheesta tähän saakka on ollut olemassa ainoastaan muutamia hajanaisia säädöksiä, jotka eivät edes nekään ole olleet pakollisia, ja että oikeusistuinten on täytynyt tärkeämpiin kysymyksiin hakea vertauskohtia aivan toisia oloja varten laadituista säädöksistä sieltä ja täältä, on nyt olemassa täydellinen lakiehdotus, joka yksityiskohtia myöten järjestää kaikki ne kysymykset, mitkä torppavälipuheissa voivat tulla, esille. Epäkohtia on komitea myös ryhtynyt korjaamaan. Tärkein ja suurta tunnustusta ansaitseva parannus on se, että torpparille myönnetään oikeus korvauksen saantiin tekemistään parannuksista. Syyt välipuheen rikkoutumiseen, jotka tähän saakka kukin maanomistaja on saanut määrätä mielensä mukaan, ovat luvultaan rajoitetut, ja erittäin säädetään, että muut kuin laissa mainitut syyt ovat mitättömiä: ylipäivien käytäntöä on koetettu johonkin määrin supistaa, j. n. e.

Mutta toiselta puolen ei myöskään saa ummistaa silmiään tämän lakiehdotuksen heikkouksilta. Päinvastoin on jokaisen asiaaharrastavan kansalaisen velvollisuus, kun nyt vihdoinkin tarjoutuu tilaisuus käydä parantamaan tätä yhteiskuntalaitoksemme kipeintä kohtaa, tulla selville itse pääkysymyksestä, onko uusi laki omansa torppariasiaa ratkaisemaan? Kun minua on pyydetty Suomen työväenyhdistysten edustajain kokousta varten laatimaan alustusta torppariasiassa, katson velvollisuudekseni lausua peittelemättä omana käsityksenäni, että ne epäkohdat, jotka varsinaisesti muodostavat nykyisen torppariasian, jättää komitean laatima lakiehdotus melkein kaikissa kohdin entiselleen. Tähän lakiehdotukseen nähden on nimittäin se omituinen asianlaita olemassa, että se — edellytettynä että se valtiopäivillä hyväksytään laiksi — melkoisessa määrässä tulee parantamaan näiden torpparien oloja, joilla jo entisestään on verrattain turvallinen asema, kun sitävastoin ne torpparit taas, joiden oloissa enimmät ja kaikkein kipeimmät epäkohdat vallitsevat ja jotka siis varsinaisesti olisivat reformien tarpeessa, jäävät pääasiallisesti entiseen oikeudettomaan tilaansa.

Valitettavasti en tällaista tilaisuutta varten aiotussa lyhyessä katsauksessa voi käsitellä asiaa niin monipuolisesti kun sen erinomainen tärkeys vaatisi. Koetan kuitenkin muutamilla lyhyillä piirteillä selvittää kantani sekä perustella äskeistä väitettäni.

Räikeimmässä muodossaan esiintyvät torpparien oloissa vallitsevat epäkohdat maamme suurviljelyksen seuduilla, ja ainoastaan näissä oloissa saattaa mielestäni varsinaisesta »torppariasiasta» olla puhetta. Suurviljelijäin torppareista tekemäin tutkimusten mukaan on kokonaista 80 % sellaisia, jotka asuvat maataan suullisilla tai ylössanomiselle asetetuilla välipuheilla, ja joiden hallinto-oikeus siis ei ole missään suhteessa vakava tai määrätty. — Myöskin pienempien viljelijäin torppareista on noin 25 % oikeudellisesti yhtä epävarmassa asemassa, mutta väärinkäytöksiä heidän kesken esiintyy paljon vähemmän.

Seuraavassa esityksessä kerron lyhyesti mille kannalle komitea on huomattavimpiin epäkohtiin nähden asettunut.

Komitean laatiman lakiehdotuksen 1 §:ssä säädetään että vuokravälipuhe on tehtävä kirjallisesti; suulliset välipuheet, joita ei aikaisemmin irtisanota, lakkaavat voimassa olemasta viimeistään 10 vuoden kuluttua uuden lain voimaan astumisesta. Tällainen säädös ei ole muuta kuin kuollut puustavi, ellei sen laiminlyömisestä ole mitään seurausta. Mitään pakkokeinoja muutoksen aikaansaamiseksi ei ole kuitenkaan ehdotettu, eikä myöskään selitetty, mitkä vaikuttimet kehottaisivat maanomistajia vapaaehtoisesti kääntymään kirjallisiin välipuheisiin. Suulliset kontrahdit jäävät siis samaan voimaan mitä niillä on nytkin, s. t. s. ne ovat voimattomia, vaan mikään ei estä maanomistajia niitä edelleenkin käyttämästä. Tämä puute yksinään tekee tyhjäksi koko lain vaikutukset, sillä jokainen maanomistaja, jota uuden lain säädökset eivät miellytä, voi kiertää ne kokonaan sillä yksinkertaisella keinolla, että jättää torpparinsa kirjattomiksi.

Komitea ehdottaa, että vuotuinen vuokramaksu on oleva suuruudeltaan »määrätty» (ylipäivistä puhutaan edempänä). Tämä ei sisällä muuta kuin että vuokramaksun tulee olla suuruudeltaan määrätty yhden vuoden kerrallaan. Vuoden kuluttua saattaa maanomistaja määrätä sen uudelleen, vieläpä tarkastikin, mutta entistään paljon korkeammaksi. Juuri tämä seikka on torppariasian kipeimpiä kohtia, sillä täten saattaa maanomistaja tykkänään riistää torpparilta taloudellisen edistymisen mahdollisuuden. Jos torppari on toimellisuudellaan ja uutteruudellaan niin paljon vaurastunut, että on voinut hankkia yhden hevosen lisää ja palkata itselleen rengin, ei hyöty tästä tule hänen itsensä hyväksi, sillä maanomistaja saattaa heti vaatia työpäivien luvun koroitettavaksi kaksinkertaiseksi. Kun jokaista edistymistä torpparin taloudessa heti seuraa uusi vero, ei hän pääse koskaan eteenpäin, vaan pysyy aina toimeentulon rajan alimmalla asteella. Täten elää torppari aina yhtäläisessä ahdingossa, vaikka hänen varallisuutensa ja työkykynsä lisääntyy ulkonaisesti kuinka paljon tahansa. Aivan yleinen valitus tällaisissa oloissa elävien torpparien keskuudessa on, että veron suuruudella ei ole mitään muuta rajaa kuin se minkä torppari jaksaa, hänen ahertamiselleen ei tunnusteta mitään omaa tarkoitusta eikä itsenäistä päämäärää. Maanomistajan vaatimuksia vastaan on torppari aivan puoleton: hänellä ei ole muuta neuvoa kuin taipua, taikka luopua paikastaan.

Maanomistajan oikeus joka vuosi mielensä mukaan korottaa vuokraa on lakiehdotuksessa jätetty entiselleen. Suurviljelijäin suurilukuinen torppariluokka ei pääse siis vastaisuudessakaan nousemaan nykyisestä tilastaan.

Miten vihdoin komitean itsensä ehdottamat säädökset korvauksesta ovat sovellutettavat 1-vuotiseen vuokraan, on vaikea käsittää. Lakiehdotuksen mukaan on torppari »oikeutettu työstä ja kustannuksista, jonka kautta tilan arvo on kohonnut, saamaan palkkiota vuokrakauden loputtua», vaan jos hän »sen hyödyn kautta, jonka parannus on hänelle tuottanut, on saanut täyden korvauksen siihen panemistaan kustannuksista, olkoon vuokranantaja kaikesta palkkiovelvollisuudesta vapaa». Kun korvausvelvollisuuden määräämiseksi aina vuokrakauden alussa on pidettävä tulokatselmus ja sen lopussa lähtökatselmus, ja kun lisäksi on otettava huomioon, onko vuokramaksu ehkä »määrätty niihin parannuksiin katsoen, jotka olivat vuokramiehen tehtävänä», ja vuokran suuruus kuten sanottu, saatetaan aina vuoden päästä uudelleen määrätä, niin näyttää 1-vuotisella kontrahdilla asuvan torpparin oikeus myöskin korvauksen saamiseen supistuvan aivan näennäiseksi.

Tulokset ovat tällaisia, sen johdosta että lakiehdotuksessa on kaikkialla koetettu ylimpänä periaatteena säilyttää asianomaisten »sopimusvapautta». Tämä periaate ei itsessään kaipaa mitään arvostelua, sillä se on itse tuominnut itsensä. Nykyinen torppalaitos on kehittynyt rajattoman sopimusvapauden pohjalla, ja hedelmät ovat jokaisen nähtävinä. Komiteakaan ei ole voinut kieltää, että toiselta puolen on olemassa sangen painavia »soveliaisuuden näkökohtia», jotka vaativat tuon vapauden rajoittamista. Mutta koettaessaan palvella näitä molempia periaatteita on komitea joutunut omituiseen ristiriitaan, jota se ei ole edes koettanutkaan ratkaista. Tähän ristiriitaan on jo edellä viitattu, mutta koska juuri tässä piilee koko torppariasian ydin ja juuri tähän yhtyvät ne eroavat näkökannat, joilla tulevaan lainsäädäntöön nähden on ratkaiseva merkitys, tahdon tuoda sen esille niin selvästi, että kysymyksen oikeata luonnetta ei enää vastaisuudessa käy kiertäminen.

Tämä ristiriita ilmenee useissa tärkeämmissä kysymyksissä, mutta astuu ehkä selvimmin esille kysymyksessä maanomistajan oikeudesta häätämiseen.

Oikeudentunto vaatii, että torpparin tulee saada asua paikallaan niin kauan kuin hän täyttää maanomistajan kohtuulliset vaatimukset. Se seikka, että häätäminen voi nykyään tapahtua aivan mielivaltaisesta syystä, on komiteankin mielestä vääryys, joka lainsäädännön tulee ehkäistä. Komitea katsoo, että tästä syystä on maanomistajan sopimusvapaus rajoitettava, ja ehdottaa niiden tapausten luvun, joissa maanomistajalla on oikeus ryhtyä häätämiseen, supistettavaksi 11:ksi (joista kuitenkin jotkut sisältävät useampia). Mutta kenen maanomistajan sopimusvapaus on nyt rajoitettava? Yhdellä puolen on maanomistajia, jotka ovat taanneet torppareilleen vakavan hallinto-oikeuden vuosikymmeniksi, vaan ovat maininneet 4–6 aihetta välipuheen rikkoutumiseen, ja näiden joukossa ehkä yksi tai pari sellaista, jotka eivät löydy komitean laatimassa luettelossa. Toisella puolen on maanomistajia, jotka eivät ole sitoneet itseään mihinkään torpparejaan kohtaan, vaan pitävät heitä ylössanomiselle asetettuina, ja jotka siis voivat häätää heidät ei ainoastaan noista 11:sta vaan myös tuhannesta muusta syystä. Edellisessä tapauksessa on maanomistaja itse omasta tahdostaan tarkasti rajoittanut sopimusvapautensa; mahdollisuus että torppari voi tulla mielivaltaisesti häädetyksi, on tällöin aivan minimaalinen, sillä se tapahtuu ainoastaan silloin kun hän sattuu rikkomaan jotakin sellaista kontrahdin säädöstä vastaan, jota laki ei tunnusta oikeutetuksi ylössanomisen aiheeksi. Jälkimäisessä tapauksessa on mielivaltaisen häätämisen vaara rajaton. »Sopimusvapauden» kannalta on edellisessä tapauksessa maanomistajan vapautta ainoastaan hitunen jälellä: jälkimäisessä on se rajaton.

Uudistan vielä yllämainitun premissin, että mielivaltainen häätäminen on vääryys, sekä siitä johtuvan vaatimuksen että maanomistajan sopimusvapautta on laissa rajoitettava, ja sitten uudistan kysymykseni: kenen maanomistajan sopimusvapautta on rajoitettava?

Senkö, jolla sitä on vaan hitunen jälellä, vaiko sen, jonka vapaus on entisestään rajaton?

Komitea hyväksyy sekä mainitun premissin että siitä johtuvan vaatimuksen, ja johtuu niistä seuraavaan kahteen tulokseen:

Että mielivaltainen häätäminen on ehkäistävä ja maanomistajan sopimusvapautta siis laissa rajoitettava, silloin kun maanomistaja on myöntänyt torpparille vakavan hallinto-oikeuden, mutta on pidättänyt itselleen muutaman vähäpätöisen tai epämääräisen ylössanomisaiheen; sekä

että mielivaltaista häätämistä ei ole ehkäistävä eikä maanomistajan sopimusvapautta siis laissa mitenkään rajoitettava, silloin kun maanomistaja ei ole itse vapaatahtoisesti sitonut itseään mihinkään torppariaan kohtaan, vaan on pidättänyt itselleen kaikki vähäpätöiset ylössanomisaiheet.

Ammottava ristiriita näiden kahden päätelmän välillä on nyt jokaiselle selvä. Mikä on vääryys yhtä torpparia kohtaan, se on oikeus toista kohtaan; jos maanomistaja aikoo ainoastaan hitusen poiketa »soveliaisuuden näkökohdista», on hänen aikeensa lain kautta tehtävä tyhjäksi, mutta jos hän on pidättänyt itselleen oikeuden poiketa niistä tykkänään, niin silloin ei lainsäädännöllä ole mitään aihetta sekaantua.

Kun lähden esittämään vastausta kysymykseen, mitä lainsäädäntö voi tehdä torppariasian ratkaisemiseksi, tahdon ensiksi lausua, että mikään todellinen periaatteiden ristiriita ei voi tulla kysymykseen. Lainsäädännön tehtävä yleensä on säätää jokaisen kansalaisen noudatettavaksi sen mitä yleinen oikeudentunto kunakin aikana vaatii, ja mikään muu ei sen tehtävä voi olla myöskään torppariasiassa. Ja niin pian kuin oikeus tunnustetaan ylimmäksi periaatteeksi, silloin on samalla selvä, mikä sija yksityisen sopimusvapaudella on oleva. Nämä periaatteet eivät ole yhtä oikeutettuja eikä rinnakkaisia, vaan jälkimäisen tulee aina ehdottomasti alistua edellisen alle. Yksityiselle on sallittava vapaus tehdä ainoastaan sellaisia sopimuksia, jotka eivät loukkaa yleistä oikeudentuntoa.

Onko sitten olemassa sellaisia vaatimuksia torpparien aseman järjestämiseen nähden, jotka yleinen oikeudentunto hyväksyy? Sellaisia ovat ainakin seuraavat kaksi: että torpparin tulee saada asua paikallaan niin kauan kuin hän täyttää maanomistajan kohtuulliset vaatimukset, sekä että hänellä sen ohella tulee olla tilaisuus itsenäiseen taloudelliseen kehitykseen. Keino näiden vaatimusten toteuttamiseksi lainsäädännössä on myöskin tarjolla: torppareille on turvattava vakava hallinto-oikeus määrätyksi pitemmäksi ajaksi, jonka kuluessa vuokraehtojen tulee pysyä muuttumattomina edeltäpäin tarkasti säädetyssä muodossa, eli toisin sanoen: laissa on säädettävä yleinen minimi-vuokra-aika.

Vasta tällainen lakisäädös ulottaa kaikkiin torppareihin ne reformit, jotka lakiehdotus on tunnustanut välttämättömiksi osalle heistä. Lähinnä edellä kosketeltu kysymys, häätäminen, saa täten luonnollisen ratkaisunsa: Jokaiselle maan omistajalle jää tilaisuus häätää torpparinsa kaikista syistä, mitkä yleinen oikeudentunto hyväksyy, mutta mielivaltainen häätäminen tulee estetyksi. Torppari saa myös tilaisuuden itsenäiseen taloudelliseen edistymiseen, kun hänellä on pitemmäksi ajaksi edeltäpäin tarkasti määrätty vuokramaksu, jonka suoritettuaan hän saattaa ryhtyä omaa taloutta vaurastuttamaan. Ja vasta pitemmän vuokra-ajan ohella on säädöksellä korvauksen myöntämisestä käytännöllistä merkitystä. — Miten pitkä aika on laissa säädettävä, siitä voi olla eri mieliä, riippuen paikallisista olosuhteista, mutta siihen katsoen että torppareille sangen usein on määrätty 10-vuoroinen kiertoviljelys, ei ainakaan 10 vuotta lyhempi aika voi tulla kysymykseen.

Kun on kysymyksessä puhdas oikeuden vaatimus, ei sen toteuttamisen luulisi voivan kohdata vastustusta miltään taholta. Maanomistajista voi sitä ainoastaan se vastustaa, joka tahtoo hyödyttää itseään torpparinsa kustannuksella ja pidättää itselleen oikeuden häätää hänet sellaisesta syystä, jota yleinen oikeudentunto ei hyväksy. Jos tätä vaatimusta on tarpeellista lisäksi tukea erityisillä näkökohdilla, niin riittänee ainoastaan viittaus meidän nykyisiin valtiollisiin oloihimme. Omassa keskuudessamme on meidän ehdoton velvollisuutemme heti ryhtyä poistamaan jokainen vääryys, niin pian kuin se tulee tunnetuksi, ja siten vähentää tyytymättömien kansankerrosten luku niin vähäiseksi kuin mahdollista. Kaikkien reformien kulmakivi torppariasiassa on minimi-vuokra-aika: sen säätämisestä riippuu koko kysymyksen kohtalo.

Se mahdollisuus, että suullisia välipuheita tultaisiin edelleenkin käyttämään, — joka varsinkin minimi-vuokra-ajan myöntämisen jälkeen on sangen todennäköinen, — on laissa ehkäistävä. Millaisilla säädöksillä kirjalliset kontrahdit voidaan saada yksinomaiseen käytäntöön, sen harkitsemiseen ei ole tässä tilaisuutta. Vaan ellei kyllin tehokasta uhkaa saada aikaan, silloin on suullisille välipuheille turvattava pääasiallisesti sama pätevyys, siis ensi sijassa yhtä pitkä kestämisaika. Sen ohella lienee välttämätöntä säätää että, jos vuokran määrästä syntyy eri mieliä, se on siinä tapauksessa katselmuslautakunnan määrättävä.

Paitsi näitä yleisiä muistutuksia joilla yleensä kaikkien reformien toteuttamiseen nähden on aivan ratkaiseva merkitys, voidaan lakiehdotusta vastaan tehdä vielä useita muistutuksia yksityiskohtien järjestämisestä. Pari tärkeintä seikkaa huomautettakoon tässä.

Ylipäivien suorittaminen on tähän saakka ollut raskaimpia rasituksia suurviljelyksen palveluksessa olevilla torppareilla. Tätä velvollisuutta ei lakiehdotuksessa esitetä poistettavaksi, vaikka muutoin säädetään että kaikkinaisen vuokramaksun tulee olla laadultaan ja määrältään »vissi». Niiden käytäntöä rajoitetaan siten, että niistä on laskettava paikkakunnalla käypä hinta ja että niiden tulee olla luvultaan määrätyt sekä niin jaetut vuotta kohti, että vuokramies ei niiden tähden tule estetyksi omaa maanviljelystä hoitamasta. Jälkimäisten ehtojen täyttämisestä on hyvin vähän toiveita, siihen katsoen että ylipäivien silloinkin kun niiden luku on olevinaan rajoitettu, on aivan summassa määrätty 2–4 päivää viikossa varsinaisten työpäivien ohella, ja että niitä vaaditaan useimmilla tiloilla kaikkina aikoina ympäri vuoden.

Ja mikä on »paikkakunnalla käypä hinta»? Tähän saakka hyväksytty teoria on sellainen, että jokaisen tavaran hinnan kullakin paikkakunnalla määrää yksinomaan tarjonnan ja kysynnän yleinen taloudellinen laki. Jos maanomistaja haluaa torpparia työhönsä yli sen mitä kontrahdissa on määrätty hänen velvollisuudekseen, niin esittää hän mitä hän on taipuvainen maksamaan, ja torppari esittää mitä hän vaatii; kun päästään summaan jota kumpikin katsoo itselleen edulliseksi, silloin on paikkakunnalla käypä hinta valmis. Mutta nykyaikaisessa lainsäädännössä ei ole tapana erityisesti nimitellä seikkoja, joista asianosaiset saavat vapaalla sopimuksella päättää keskenään. Maanomistajat saavat olla varmoja siitä, että he aina saavat ostaa alustalaistensa työtä paikkakunnalla käyvällä hinnalla, ilman että laki antaa erityisen luvan siihen; — jos kerran tämä säädös on tarpeellinen, niin silloin on yhtä johdonmukaisesti ja aivan yhtä hyvällä syyllä säädettävä esim. että maanomistaja myydessään viljaa torpparille ei saa ottaa enempää kuin paikkakunnalla käyvän hinnan. Kun ei voi otaksua komiteankaan säädöksellään tarkoittaneen näin luonnollista asiaa, niin täytyy siis puheena olevalla säädöksellä olla joku toinen tarkoitus, ja toinen tulkitseminen onkin aivan lähellä. »Paikkakunnaksi» lienee ainakin kokonainen pitäjä nimitettävä, ja nyt on todella olemassa paikkakuntia, joissa vallitsee kaksi aivan erilaista »käypää hintaa», toinen keinotekoinen ja maanomistajan mielivaltaisesti määräämä, toinen vapaasta sopimuksesta syntynyt. Maassamme on pitäjiä, missä melkein kaikki maa kuuluu suurille kartanoille, jotka maanviljelys-työvoimanaan eivät käytä mitään muuta väkeä kuin omia alustalaisiaan, ja paikkakunnalla käypä hinta on sellainen, että esim. kesäisestä omaruokaisesta hevospäivätyöstä näille maksetaan 60–1:25 penniä. Toinen hinta samalla paikkakunnalla on 3–4 markkaa päivältä, joka on torpparin maksettava, silloin kun hänen täytyy palkata sijainen omaa maanviljelystään hoitamaan. Komitea on arka asianosaisten sopimusvapauden säilyttämisestä, mutta jos tällä säädöksellä on ylipäänsä mitään tarkoitusta, niin se ei voi olla muu kuin tuon toisen hinnan säilyttäminen, joka ei perustu sopimusvapauteen, ja torpparin velvoittaminen edelleenkin tekemään työtä palkasta, joka vastaa kolmatta tai viidettä osaa hänen työnsä arvosta. Tällä kaksimielisellä säädöksellä on siis suurviljeliöille viitattu tie, miten ylipäivärasituksenkin voi jättää pääasiassa entiselleen.

Jos puheena oleva säädös tulee laiksi, niin silloin se — minimi-vuokra-ajan säätämisestä huolimatta — tulee riistämään torppareilta mahdollisuuden itsenäisen taloudellisen aseman saavuttamiseen, sekä ylläpitämään heissä katkeruutta, sen johdosta että he tuntevat kärsivänsä ilmeistä mielivaltaisuutta. Tässä säädöksessä ilmenee myöskin siksi läpinäkyvä tinkiminen periaatteista, että oikeudentunnon nimessä en voi muuta kuin jyrkästi vaatia, että kaikkinainen ylityö-velvollisuus on ehdottomasti laissa kiellettävä.

Toinen rasitus, joka on erittäinkin suurviljelyksen palveluksessa olevien torpparien kärsittävänä, on työajan liiallinen pituus. Muutamissa kartanoissa vaaditaan, että torpparin on oltava päivätyössä kesällä kello 4:stä aamulla kello ¹⁄₂9:ään tai 9:ään illalla, siis 16¹⁄₂ eli 17 tuntia. Kun useilla torppareilla on matkaa kotoaan useita kilometriä, supistuu varsinainen lepoaika 4–5 tunniksi. Tällaisen työpäivän rajoittamista en katso tarpeelliseksi erityisesti perustella. Jos työpäivä vaaditaan rajoitettavaksi nykyisen yleisimmän köytännön mukaan kesällä 15-tuntiseksi, 1 tunnin suurus- ja 2 tunnin päivällisloma siihen luettuina, sekä muina vuoden aikoina vastaavassa suhteessa, niin ei tällaista vaatimusta voi pitää kohtuuttomana.

Edellä olevan perustelman nojalla saan esittää, että kokous, jos se katsoo voivansa tässä esitettyjä mielipiteitä kannattaa, yhtyy lausumaan, että torppia koskevassa lainsäädännössä on, esillä olevassa lakiehdotuksessa esitettyjen säädösten ohella, toteutettava seuraavat toivomukset:

Että kaikille torppareille on turvattava vakava, vähintäin 10 vuotta kestävä hallinto-oikeus torppiinsa.

Että, ellei kirjallisten välipuheiden yksinomainen käytäntö tule kyllin tehokkailla säädöksillä taatuksi, suullisille välipuheille on tunnustettava pääasiallisesti sama pätevyys kuin kirjallisille;

Että ylipäivät ynnä kaikkinainen muu epämääräinen työvelvollisuus on kiellettävä; sekä

Kun edellä olevat säädökset ovat tulleet lain voimaan, silloin on torppareille turvattu vakava hallinto-oikeus, ja silloin on torppariasian oikeudellinen puoli pääasiallisesti ratkaistu. Mutta torppariasiassa on toinenkin, taloudellinen puoli, joka on miltei yhtä tärkeä, ja jonka järjestämisestä sopivalla tavalla suuressa määrässä riippuu koko torppalaitoksen tulevaisuus. Vaikka torpparille onkin turvattu vakava hallinto-oikeus paikkaansa määrätyksi ajaksi, ei hän kuitenkaan voi olla tuntematta että hän on värein höllästi maahan kiinnitetty, koska välipuheen jatkuminen vuokra-ajan loppuun kuluttua on aivan epävarma. Uuden välipuheen laatimiseen kasaantuu aina nykyoloissa niin paljon vaikeuksia, että sama torppa verrattain harvoin kulkee perintönä isältä pojalle. Torpparilla ei voi olla muuta kuin se itsekäs tunto, että hän rakentaa ja raataa omaksi ajakseen eikä jälkeentulevien polvien hyväksi, ja se ei voi olla vaikuttamatta siihen tapaan miten hän asuu paikkaansa. Maanomistajille on epäilemättä myöskin syntyvä vastaisuudessa tuntuvia rasituksia sen johdosta, että torppareille on maksettava korvauksina melkoisia summia jokaisen vuokrakauden päätyttyä. Nämä vaikeudet asettaa se nykyisessä lainsäädännössä vallitseva kielto, että torppavälipuheet ei saa missään tapauksessa tehdä pitemmäksi ajaksi kuin 50 vuodeksi tai torpparin elinkaudeksi, ja tämä rajoitus on myöskin edellä mainitussa lakiehdotuksessa pysytetty.

Tällaiseen rajoitukseen ei ole kuitenkaan periaatteen eikä käytännön kannalta mitään syytä. Kun voi varmasti otaksua, että enin osa nykyisistä torppareista tulee vielä vuosisatoja eteenpäin olemaan torppina, ennenkuin talo tarvitsee niille kuuluvan maata muuhun tarkoitukseen, niin voidaan laissa myöntää ilman epäilyksiä jatkuva vuokraoikeus, eli sellainen oikeus torpan hallintoon, joka ilman välipuheen uusimista kulkee perintönä samassa suvussa polvi polvelta. Vuokramaksu on tällöin aina määrätyn ajan kuluttua sovitettava katselmusarvion määräämällä tavalla, ja maanomistajalle on pidätetty oikeus milloin tahansa vuokrakausien vaihteessa ottaa torppa omaan viljelykseensä tai yhdistää sen maat toiseen torppaan. Maanomistajat pääsevät täten tykkänään rasittavien korvausmaksujen suorittamisesta ja enimmälle osalle torppareita turvataan täten perinnöllinen hallinto-oikeus torppiinsa epämääräiseksi ajaksi. Jatkuvan vuokraoikeuden käytäntöön joutumista voi lainsäädäntö edistää erityisillä tarkoituksenmukaisilla säädöksillä.

Tämän nojalla esitän, että kokous edellä mainittujen ponsien lisäksi yhtyy lausumaan toivomuksena

Että vuokra-ajan ylin raja on laista tykkänään poistettava, ja sen sijaan säädettävä jatkuva vuokraoikeus, jonka käytäntöön joutumista on sopivilla säädöksillä edistettävä.

XIV. Kertomus Suomen työväenvaltuuskunnan toiminnasta toimikaudelta 18¹⁵⁄₇96–18¹⁶⁄₇99.

Toinen työväenyhdistysten edustajain kokous valitsi valtuuskuntaan: työnjohtaja A. Järvenpään, maisteri Oskar Groundstroem'in, opettaja A. H. Karvosen, maalari F. M. Orrelan, tohtori Tekla Hultin'in, muurari A. Johanssonin, tohtorit Aug. Hjeltin, Santeri Ingman'in ja Hannes Gebhard'in. Näistä tri Aug. Hjelt luopui valtuuskunnasta sen ensimmäisessä kokouksessa. Hänen tilalleen valitsivat Helsingin työväenyhdistys, Helsingin ulkotyöväenybdistys ja Sörnäisten työväenyhdistys valtuuskunnan sääntöjen määräämässä järjestyksessä lakitied. kand. Edvin Castrén'in. Kun tri Gebhard v. 1808 alusta alkaen ja lakitiet. kand. Castrén talvikautena 1898–09 ulkomaille matkustuksen vuoksi olivat estettynä ottamasta osaa valtuuskunnan töihin, valitsivat valtuuskunnan kehotuksesta yllämainitut yhdistykset 18¹¹⁄₉98 heidän tilalleen toimittaja M. Kurikan ja tynnöriseppä A. Useniuksen.

Puheenjohtajakseen valitsi valtuuskunta tohtori S. Ingmanin ja varapuheenjohtajaksi lakit. kand. Edvin Castrén'in, rahastonhoitajaksi tri Tekla Hultin'in ja sihteeriksi, sittenkuin sihteerin toimi oli julistettu haettavaksi 400 markan vuosipalkkaa vastaan, neljästä hakijasta maisteri Hj. Liliuksen. Kun maist. Lilius luopui sihteerin toimesta 30 p. marrask. 1897 valitsi valtuuskunta hänen tilalleen opettaja A. H. Karvosen. Rahastonhoitajan tointa on vakinaisen rahastonhoitajan ollessa pois paikkakunnalta hoitanut maist. O. Groundstroem, joka on myöskin puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan matkalla ollessa ollut väliaikaisena puheenjohtajana. Valtuuskunnan kirjavaraston ja kirjain myymisestä syntyneen kassan hoitajana on ollut opettaja Karvonen.

Valtuuskunta piti ensimmäisen kokouksensa 15 p:nä heinäkuuta 1896 ja on kokoontunut kaikkiaan 31 kertaa. Kokouksissa ovat olleet läsnä: maalari Orrela 31, opettaja Karvonen 31, tri Ingman 29, työnjohtaja Järvenpää 27, maisteri Groundstroem 26, muurari Johansson 28, tri Hultin 14, lakit. kand. Castrén 18, tynnöriseppä Csenius 9, tri Gebhard 6, ja toimittaja Kurikka 6 kertaa.

Niistä asioista, joita valtuuskunta on toimikautena käsitellyt ja toimista, joihin se on ryhtynyt, esitämme tässä seuraavat:

Valtuuskunnan ensi huolena oli niitten asiain valmisteleminen, jotka toinen työväenyhdistysten edustajain kokous oli päättänyt esille saataviksi 1897 vuoden valtiopäivillä. Ensin yhteisistunnoissa käsiteltyään asetti valtuuskunta valtiokuntia säädyissä esitettäviä anomusehdotuksia valmistamaan. Anomuksille, sittenkuin valtuuskunta oli ne lopullisesti hyväksynyt, hankittiin esittäjät säädyissä. Siten tulivat v. 1897 valtiopäivillä esitetyiksi seuraavat anomusehdotukset:

2) Ääniasteikon poistamisesta porvarissäädyn vaaleissa, jotka anomukset tri Ingman ja Ståhlberg olivat yhteisesti valmistaneet;

3) Ääniasteikon poistamisesta ja äänioikeuden laajentamisesta talonpoikaissääädyn vaaleissa, jonka laati lakit. kand. Edvin Castrén.

4) Kansakoulun saattamisesta sellaiseen yhteyteen oppikoulujen kanssa, että oppilaat kansakoulusta vaikeuksitta voivat päästä oppikouluun; laatijat trit Tekla Hultin ja Mikael Johnsson;

5) Maaseudun tilattoman väestön aseman parantamisesta, jonka kirjoitti tri Hannes Gebhard.

Paitsi näitä Tampereen kokouksen päätöksien johdosta tehtyjä anomuksia valmistettiin Vaasan työväenyhdistyksen esityksestä anomus

6) Valtioavun myöntämisestä työväen opetuskursseille (laatinut opettaja A. H. Karvonen), jota anomusta varten valtuuskunta hankki tilastolliset tiedot maan työväenyhdistysten opetustoimesta.

Äänioikeus-kysymystä selvittääkseen ja antaakseen pontta säädyissä esitetyille tätä asiaa koskeville anomuksille ryhtyi valtuuskunta hankkimaan tilastoa porvaris-säädyn vaalioloista. Käännyttyään erityisten henkilöitten ja työväenyhdistysten puoleen sai valtuuskunta aineksia 20 maan suurimmasta kaupungista. Maisteri O. Groundstroem'in laadittua niistä tilaston painatti valtuuskunta sen ja jakoi säätyjen jäsenille sekä maan työväenyhdistyksille.

Tämän yhteydessä mainittakoon, että valtuuskunta v. 1898 kuulusteli työväenyhdistysten mieltä Tampereen ja Kotkan työväenyhdistysten tekemistä ehdotuksista äänioikeusasian eteenpäin ajamiseksi sekä pyysi tekemään lisäehdotuksia. Selonteko yhdistysten vastauksista julaistiin Päivälehdessä. Yhtä yhdistysten tekemää ehdotusta — pennikirjasien aikaan saamista — ryhtyi valtuuskunta toteuttamaan siten, että julisti yhden 30 mk. ja viiden 20 mk. kilpapalkinnon äänioikeusasiaa koskevasta kirjoituksesta. Kilpailevista kirjoituksista antoi valtuuskunta palkintolautakunnan (tri Ingmann'in ja hra Järvenpään) ehdotuksesta 30 markkaa puuseppä K. V. Suomiselle Eurasta kirjoituksesta »Mietelmiä äänioikeusasiasta», joka sitte painettuna julaistiin valtuuskunnan kirjasessa II tänä keväänä. Toista palkintoa ei jaettu, kun kirjoitukset olivat aivan pieniä ja arvottomia.

Saattaakseen työväelle tunnetuksi ne tulokset, mitä ylempänä mainituilla valtuuskunnan toimesta syntyneillä y. m. työväen tilan parantamista koskevilla anomusehdotuksilla saavutettiin, laati valtuuskunnan puheenjohtaja selonteon työväenasiaa koskevista säätyjen päätöksistä, mikä selonteko painettuna jaettiin maan työväenyhdistyksille esitettäväksi työväen kävelyretkeilä keväällä 1897. Tässä sen vuoksi saatamme selonteon valtiopäiväin päätöksistä sivuuttaa. Asiain kulusta sen jälkeen on mainittava, että säätyjen päätöksen johdosta on hallituksen toimesta asetettu komitea irtolaiskysymystä käsittelemään, mutta sitävastoin säätyjen päätös apurahojen myöntämisestä työväenopetuskursseille ei tullut korkeimmassa paikassa hyväksytyksi. Äänioikeusasiassa ei myöskään liene hallitus säätyjen päätöksen johdosta mihinkään toimiin ryhtynyt.

Työväen asuntokysymystä käsiteltyään piti valtuuskunta hyödyttömänä pyytää hallitukselta varoja palkinnon julistamiseen työväen asuntoja koskevan kirjasen aikaan saamiseksi, kuten Tampereen kokous oli päättänyt. Sen sijaan kääntyi valtuuskunta siinä tarkoituksessa kansataloudellisen yhdistyksen puoleen, jonka kokouksessa valtuuskunnan puheenjohtaja piti esitelmän työväen asuntojärjestelmistä, joka esitelmä on julaistuna kansantaloudellisen yhdistyksen esitelmäsarjassa. Mainittu yhdistys myönsikin 500 markkaa työväen asuntojen järjestämistä koskevan kirjoituksen palkinnoksi, mutta julistettua palkintoa hakemaan ei kuitenkaan ilmaantunut ketään, joten esitystä sopivimmista työväenasuntojen rakennusjärjestelmistä ei ole saatu, vaikka sitä olisi nyt erittäin tarvittu, kun hallitus myönsi varoja työväen rakennuslainoiksi. Kerrotun toimenpiteen ohella ryhtyi valtuuskunta toimiin tilastollisen selvityksen aikaan saamiseksi työväenasumusoloista suuremmisssa kaupungeissa. Siinä tarkoituksessa lähetti valtuuskunta tilaston keräyskaavat yhdeksälle työväenyhdistykselle sellaisissa kaupungeissa, joissa työväkeä runsaimmin asuu sekä kiertokirjeen, jossa yhdistyksiä kehotettiin joko itse ryhtymään tilastoa keräämään tai kääntymään kaupunkien hallitusten puoleen pyynnöllä, että ne ryhtyisivät tilastollista tutkimusta toimittamaan. Kotkan kaupungin työväen asumuseroista saikin valtuuskunta vastaanottaa Kotkan työväenyhdistyksen toimittaman, suurehkon tilastoaineskokoelman, mutta sitä, kun se on ainoa, ei valtuuskunta ole julaissut. Tampereella ja Oulussa on myöskin — sanomalehtiuutisten mukaan — valtuuskunnan kirjelmän johdosta ryhdytty toimiin, mutta valtuuskunnalla ei ole tietoa, miten pitkälle on asiassa päästy. Helsingissä on kaupungin hallitus, jonka puoleen työväenyhdistykset valtuuskunnan kirjelmän johdosta kääntyivät, järjestänyt tilasto-osaston terveyslautakunnan yhteyteen ja on tämä jo toimittanut tutkimuksia myöskin työväen asumusoloista vaikka vaan rajoitetulta alalta.

Verstas-ohjesääntöjä koskevain lainsäädösten aikaansaamisen valmistuksiksi on valtuuskunta koonnut yhdistysten välityksellä runsaanlaisen kokoelman verstasohjesääntöjä sen lisäksi, mitä edellinen valtuuskunta niitä oli hankkinut. Kun elinkeinolain muutoksien valmistelua varten on ollut toimessa hallituksen asettama komitea, antoi valtuuskunta kokoontuneet ainekset sen käytettäviksi, ja päätti elinkeinolakikysymyksen otettavaksi kolmannen työväenyhdistysten edustajain kokouksen ohjelmaan, joten verstasohjesääntö-kysymyksessä valtuuskunta ei ole pitänyt tarpeellisena muihin toimiin ryhtyä.

Lentokirjasia työväenasiasta on valtuuskunta julaissut, kuten tunnettu, kaksi: v. 1898 »Työväen valtuuskunnan kirjasia I, Mihin pyritään», joka sisältää kirjoitukset: »Kohtia työväen pyrintöjen taloudellisesta puolesta», kirj. O. Groundstroem, »Piirteitä työväen sivistyspyrinnöistä», kirj. A. H. Karvonen, »Silmäys työväenpyrintöjon yhteiskunnalliseen puoleen», kirj. Santeri Ingman, ja tänä keväänä »Työväen valtuuskunnan kirjasia II», jossa on puuseppä K. V. Suomisen kirjoitus: »Mietelmiä äänioikeusasiasta» ja »Sovintotuomioistuimet työsopimus-riidoissa», kirj. O. G. Kirjaa I painottiin 5,000 ja II 2,000 kpl. ja on edellisiä myytäväksi jaettu 4,122, jälkimmäistä 1,244 kappaletta. Koska useat myyjät eivät vielä ole tehneet lopputilejä, ei tässä voi ilmoittaa kirjasilla saatua rahallista tulosta, kun ei voi tietää, minkä verran kirjasia on myymättä eikä sitä, saako kaikilta myyjiltä tilitystä ollenkaan. Joka tapauksessa voi »Mihin pyritään» kirjasta laskea tulevan voittoa noin 300 mk. Lähempi selvyys näkyy kokoukselle esitettävistä tileistä.

Esitelmän työväen asiasta, joitten puuhaamisen Tampereen kokous jätti riippumaan valtuuskunnan hankinnasta, aikaan saadakseen kaäntyi valtuuskunta, sittekuin sille oli tehty asiasta huomautus, työväenyhdistysten puoleen kysymällä, olisivatko ne halukkaita niitä kustantamaan. Tarkoitusta varten ovat seuraavat yhdistykset lähettäneet varoja: Tampereen t.-y. 120 mk, Kuopion t.-y. 50 mk, Turun t.-y. 100 mk, Haminan t.-y. 50 mk. Porin t.-y. 50 mk, Mäntsälän t.-y. 20 mk ja Taalintehtaan t.-y. 10 mk eli yhteensä 400 mk.

Valtuuskunnan tarkoitus oli aluksi saada työväen asiaan perehtyneitä henkilöitä eri paikkakunnilla pienemmistä palkkioista pitämään esitelmiä työväen asiasta paikkakunnallaan, joten, jos aie olisi onnistunut olisi vähemmillä kustannuksilla saatu useampia esitelmiä aikaan kuin ottamalla erityisen palkatun henkilön valtuuskunnan palvelukseen. Valtuuskunnan ei kuitenkaan onnistunut saada esitelmän-pitajiä eri paikkakunnilta. Kun Hallan sahalla oli kesällä 1898 syntynyt työlakko, pyydettiin valtuuskunnan puheenjohtajalta kiireellisesti sinne henkilöä lakkoa sovittelemaan ja pitämään lakkolaisia koossa. Puheenjohtaja, — kun hän ei valtuuskuntaa ehtinyt saada niin pian kokoon — neuvoteltuaan muutamain valtuuskunnan jäsenten kanssa asiasta, lähetti sinne hra Eetu Stalinin pyytäen samalla, kun kerran matkalle tuli lähdettäväksi, häntä pitämään esitelmiä työväenasiasta siellä ja muissakin paikoin maata. Hra Salin matkusteli pitämässä esitelmiä Kotkassa ja Hallan sahalla 4, Inkeroisten tehtaalla 1, Lappeenrannassa 3, Varkauden tehtaalla 1, Tainionkoskella 1, Ensossa 1, Kuopiossa 3, Juvan tehtaalla 1, Mikkelissä 1, Lahdessa 1, Hankoniemessä 1 ja Kaukaan tehtaalla 1 eli kaikkiaan 20 esitelmää. Näistä sai hän korvausta esitelmiä varten kertyneistä varoista 235 markkaa 50 p. Tämän toimenpiteen hyväksyi valtuuskunta kokouksessaan 18²³⁄₈98. Mäntsälän työväenyhdistyksen pyynnöistä lähetti valtuuskunta opettaja Karvosen Tammikuussa pitämään esitelmää Mäntsälän työväenyhdistyksessä; tästä esitelmämatkasta suoritettiin yllämainituista varoista matkakulujen korvausta 20 markkaa. Koska muutamat yhdistykset olivat myöntäneet varoja erityisillä ehdoilla, ei valtuuskunta voinut ehtoja täyttäen niitä varoja tarkoitukseensa käyttää, vaan ovat ne ja jäännös ehdottomasti myönnetyistä varoista, kaikkiaan 94 mk 50 p:iä. valtuuskunnan hallussa.

Tilaston aikaansaamiseksi työväen oloista valtuutti Tampereen kokous valtuuskunnan kääntymään hallituksen puoleen pyytämällä erityisen viranomaisen asettamista työväen tilastoa varten. Sittenkuin v. 1897 valtiopäivät olivat päättäneet tehdä hallitukselle asiasta anomuksen ja kun hallitus sen johdosta antoi määräyksen teollisuushallitukselle ja tilastolliselle toimistolle yhdessä järjestäiä suunnitelma työväen tilaston aikaan saamiseksi, ei valtuuskunta ole luonnollisesti ryhtynyt anomusta puuhaamaan. Kun sama kokous antoi »valtuuskunnalle toimeksi laatia kaava, mihin suuntaan työväenyhdistysten tulee tietoja hankkia kunnes valtio asiaan ryhtyy», ei valtuuskunta pitänyt tarpeellisena ruveta laajaperäisempiä suunnitelmia laatimaan, kun valtio oli asiaan ryhtynyt, mutta on koettanut sen sijaan saada tilastollista selvitystä erityisiin, päiväjärjestyksessä oleviin kysymyksiin. Valtuuskunnan puuhista tässä suhteessa olemme jo ylempänä tehneet selkoa toimista äänioikeustilaston ja työväen asuntotilaston aikaan saamiseksi. Mainittakoon lisäksi vielä, että Tampereen työväenyhdistyksen välityksellä saaduista tiedoista työpäivän pituudesta eri kunnissa maisteri O. Groundstroem laati tilastolliset taulut, mitkä ovat painettuna julaistut Tampereen kokouksen pöytäkirjain liitteenä. Nämä taulut sisältävät tietoja työajan pituudesta tärkeimmissä ammateissa v:lta 1896 seuraavista paikkakunnista: Haminasta, Hangosta, Helsingistä, Hämeenlinnasta, Kuopiosta, Mikkelistä, Turusta, Viipurista, Akaasta, Alastarosta, Janakkalasta, Kymistä, Lempäälästä, Mäntsälästä, Pirkkalasta, Forssasta ja Virolahdelta. Samoin ikään mainittakoon että valtuuskunta lähetti tiedustelukirjeet työajan pituudesta ja työpalkoista kuntain töissä eri kaupungeissa. Vastauksiksi saapuneet niukat tiedot ovat julaistuna kuntain ja valtion töitä koskevan, kokouksen ohjelmassa olevan kysymyksen alustuksessa.

Kunnallisten ammatintarkastajain asettamista koskevan kysymyksen otti valtuuskunta Tampereen kokouksen päätöksen mukaisesti käsitelläkseen ja valitsi sitä pohtimaan valiokuntana hrat tehtailija V. v. Wright'in, prof. W. Sucksdorffin, ammatintarkastaja kanslianeuvos K. L. Lindeberg'in, kivenhakkaaja K. V. Bergman'in, maalari F. M. Orrelan ja sihteerinä toimimaan maist. Hj. Liliuksen. Komitea pidettyään istuntoja on valmistanut asiasta mietinnön joka, kun, komitean jäseniä muutamain matkoilla-olon ja monien toimien vuoksi on ollut vaikea saada koolle, vielä tarkistamattomana on valtuuskunnan hallussa, jonka vuoksi asiassa ei ole sen pitemmälle päästy.

Työlakkojen vuoksi on valtuuskunta ryhtynyt toimiin ainoastaan silloin kuin jompikumpi asianosaisista on valtuuskunnan tointa asiassa pyytänyt. Kun toiminimi Rubinstein Helsingissä, jonka palveluksessa olevat räätälit olivat tehneet työlakon, oli valtuuskunnan puheenjohtajalle syyttänyt työntekijäin vaatimusten mahdottomuutta, kun liike oli julistettu 2-vuotiseen lakkotilaan, piti valtuuskunta kokouksen ⁸⁄₂98, jossa, sittekuin työntekijäin selvitys asiassa oli saatu, valtuuskunta päätti olla enempiin toimiin ryhtymättä. Laivatokan työmiesten lakossa Helsingissä kesällä 1898 ryhtyi valtuuskunnan puheenjohtaja välittelyyn. Sittenkuin asiaa varten oli muodostettu erityinen sovittelulautakunta ja pidetty kokouksia työväestön ja keskusteluja isäntäin kanssa, syntyi sovinto, jossa työväestö sai pääasiallisimmat vaatimuksensa hyväksytyiksi. Tampereen puusepänliikkeen harjoittajain ja työntekijäin kirjallisesti pyydettyä lausuntoa siellä syntyneestä puuseppäin työlakosta antoi valtuuskunta lausuntonsa ⁵⁄₁₀98, jossa valtuuskunta piti työntekijäin vaatimuksen kohtuullisena. Hallan sahalla Kotkassa syntyneen lakon aikana pyysivät lakkolaiset kuten ennen on mainittu, valtuuskunnan puheenjohtajalta sinne lakonjohtoon perehtynyttä henkilöä; pyynnön johdosta matkusti sinne puheenjohtajan toimesta hra Salin, jonka, koetettuaan turhaan saada riitaa sovitetuksi, täytyi rajoittaa toimensa esitelmien pitämiseen työväelle. Uuraassa kesällä 1896 työväestön ja erään työnantajan välillä tapahtuneista rettelöistä ja väkivaltaisuuksista, joista oli syytetty työväenliikettä yleensä, ryhtyi valtuuskunta ottamaan selkoa, mutta kun Uuraan yhdistys ei kuulunut valtuuskuntaan eikä mikään välitys asiassa voinut enää tulla kysymykseen, kun asia joutui oikeuden käsiteltäväksi, jätti valtuuskunta enemmät toimenpiteet.

»Työmies»-lehdelle maan kenraalikuvernöörin antaman kiellon, ettei mainittu lehti saisi ilmestyä useammin kuin kerran viikossa, otti valtuuskunta keskustellakseen ja asetti valiokunnan (hrt Ingman, Castrén ja Groundstroem), jonka piti asiaa harkittuaan lähetystönä mennä kenraalikuvernöörin luo tiedustamaan syytä tuohon meidän maassa silloin vielä tavattomaan kieltoon, johon huhut olivat maininneet syyksi eräitten helsinkiläisten työnantajain vaikutusta. Kun Helsingin työväestö kokouksessaan oli lausunut kiellon johdosta mielipiteensä ja sen toimittanut julkisuuteen, jätti komitea, joka muutoinkin oli tullut siihen käsitykseen, että kenraalikuvernöörin luona käyntiin tuskin olisi ollut mitään merkitystä, asiassa toimiin ryhtymättä.

Työväen kävelyretkiä on valtuuskunta kehottanut maan työväenyhdistyksiä panemaan toimeen joka kevät ja määrännyt yhteiseksi työväen kävelyretkipäiväksi kesäkuun ensimmäisen sunnuntain.

Työnvälitystoimistojen aikaan saamisen jätti Tampereen kokous valtuuskunnan toimeksi ja valtuuskunta ottikin kysymyksen kerran käsitelläkseen, mutta kun Helsingin kaupungin valtuustossa oli asiasta nostettu kysymys ja se lykätty työväenasioita käsittelevän lautakunnan harkittavaksi, jäi valtuuskunta odottamaan tulosta näistä toimista. Kun sitte mainitun lautakunnan esityksestä valtuusto jätti asian silleen, ei työväen valtuuskunnallakaan, kuten oli aikomus ollut, kun silloin jo tuli edustajakokouksen valmistelupuuhat, siihen enää ollut aikaa ryhtyä.

Toisen työväenyhdistysten edustajain kokouksen pöytäkirjoja painettiin valtuuskunnan määräyksestä 500 kpl. Sittenkuin Tampereen työväenyhdistys oli niistä 200 kpl. levittänyt, jäi loput valtuuskunnan myytäväksi. Tampereen työv.-yhd. lasku 300 kappaleesta teki Smk. 567. Valtuuskunta on myynyt tai myytäväksi jakanut 120 kappaletta. Niistä ainoastaan pienempi määrä saattaa tulla takasin. Tappion voi laskea tekevän noin 350 markkaa. Valtuuskunnan hallussa on pöytäkirjoja 180 kappaletta.

Työväen kalenterin valtuuskunnan valitsemana toimitti Kotkan työväenyhdistys v. 1897, Oulun työväenyhdistys otti toimittaakseen sen v. 1898, vaikka se, tehdyn ilmoituksen mukaan, ilmaantuu vasta näinä päivinä. Tämän vuoden kalenteria toimittamaan on pyydetty Vaasan työväenyhdistystä; vastausta suostumuksesta ei tätä kirjoittaessa vielä ollut saapunut.

Työväen ohjelman toimitti valtuuskunta painosta ja jakoi maan työväenyhdistyksille.

Valtuuskunnan menoja varten on valtuuskunta veroittanut liittyneiltä yhdistyksiltä 5 mk yhdistyksen pohjamaksua ja 25 p:iä jokaisen jäsenen puolesta vuosilta 1897 ja 1898.

Kolmannen työväenyhdistysten edustajain kokouksen valmistuspuuhat ovat olleet valtuuskunnan pääasiallisena tehtävänä tänä vuonna. Sitten kun oli sovittu kokouksen paikasta ja ajasta, ehdotti valtuuskunta puolestaan ohjelmaan otettaviksi seitsemän kysymystä, mitkä painettuina yhdistyksille jaettiin, ja kehotti yhdistyksiä esittämään lisää kysymyksiä. Saapuneista ja valtuuskunnan ehdottamista kysymyksistä määräsi valtuuskunta ohjelmaan otettaviksi 13 kysymystä, joita useimmat yhdistykset olivat puoltaneet. Niille valtuuskunta osittain itse osittain ulkopuolelta hankki alustukset jotka painettuna jaetaan yhdistyksille ja kokoukselle. Painettuja alustuksia on valtuuskunnan huostassa 500 kpl. Turun kokouksen pöytäkirjain liittämistä varten. Ehdotuksen kokouksen järjestämisestä lähetti valtuuskunta yhdistyksille sekä liitti sen painettuna kokoukselle jaettaviin asiakirjoihin.

Edustajain vaalista tähän kokoukseen päätti valtuuskunta, kuulusteltuaan yhdistysten mielipidettä, hyväksyen Turun työväenyhdistysten tekemän ehdotuksen, että rajoitus, ettei mikään yhdistys saisi valita useampaa kuin 5 edustajaa, poistettaisiin ja että yhdistykset, joissa on 100 tai vähempi jäseniä, valitsevat yhden edustajan; suuremmat yhdistykset ovat oikeutetut lähettämään yhden edustajan jokaiselta täydeltä sataluvulta ja sen yli nousevalta sadan osalta jäseniä. Vanhaa valitsemistapaa oli kyllä puoltanut enemmistö yhdistyksistä, 16 yhdistystä, Turun ehdotusta 12, mutta jälkimmäisten jäsenluku kun oli noin kaksi vertaa edellisten jäsenlukua suurempi, käsitti valtuuskunta sen enemmistön päätökseksi.

I. Mäntsälän työväenyhdistyksen ehdotuksen, että valtuuskunnan menoja varten yhdistysten varoittamisessa tehtäisiin sellainen muutos,

että yhdistysten pohjamaksu kokonaan poistettaisiin ja että maalaisyhdistyksiltä kannettaisiin jäsentä kohden puolet siitä kuin kaupunkiyhdistyksiltä taksoitetaan.

II. Minkä perusteitten mukaan edustajavaalit työväenyhdistysten edustajain kokoukseen ovat toimitettavat?

III. Jos valtuuskunnan tulee jättää joku asia yhdistysten äänestyksen kautta ratkaistavaksi, niin minkä perusteen mukaan valtuuskunnan on äänestys laskettava?

Äänestystä laskiessa saattaa näet tulla kysymykseen, onko se tehtävä yhdistysten, luvun, vaiko yhdistysten jäsenluvun perusteella, kuin myöskin, onko jälkimmäisessä tapauksessa otettava huomioon yhdistysten koko jäsenluku tai siinä kokouksessa läsnä olleet jäsenet sekä vielä, ouko otettava huomioon kussakin yhdistyksessä ehkä toista mieltä olleet vähemmistöt.

IV. Että edustajakokousten pöytäkirjat kustantaisi ja jakaisi kokousta toimeenpaneva yhdistys.

Näille ehdotuksille ei valtuuskunta ole katsonut tarpeelliseksi alustuksia laatia.

Helsingissä heinäkuun 1 p:nä 1899.
Suomen työväenvaltuuskunnan puolesta:
Santeri Ingman.
A. H. Karvonen.

3:nen Suomen Työväenyhdistysten edustajain kokouksen järjestysohje.

Kokous alkaa Turussa heinäkuun 17 p:nä ja jatkuu sitä seuraavina päivinä kokouksen harkinnan mukaan.

2. Edusmiesten valtakirjojen tarkastuksen toimittavat Turun työväenyhdistyksen sitä varten valitsemat henkilöt.

4. Kokous valitsee suljetuilla lipuilla 9 jäsentä johtavaan komiteaan, joitten lisäksi siihen kuuluvat kokouksen puheenjohtajat. Johtava komitea valitsee keskuudestaan puheenjohtajan ja sihteerin.

Johtava komitea a) määrää, missä järjestyksessä ohjelmaan otetut kysymykset kokouksessa otetaan käsiteltäviksi ja mitä ohjelmaan liitetyistä kysymyksistä mahdollisesti otetaan ohjelmaan lisää; b) valitsee valiokunnat eri kysymyksiä valmistelemaan sekä toimittaa kaikki muut kokouksen aiheuttamat vaalit; c) asettaa ehdokkaat työväenvaltuuskuntaan, jonka vaalin toimittaa kokous suljetuilla lipuilla ja d) päättää muista mahdollisesti esiintulevista asioista, jotka eivät ohjelman mukaan kuulu kokouksen suoranaisesti ratkaistaviksi.

5. Keskusteltavat kysymykset ja valtuuskunnan kertomus käsitellään ensin alustavasti, jonka jälkeen ne lykätään asianomaiseen valiokuntaan, joka käsiteltyään esittää ne kokoukselle uudelleen, lopullista pohtimista ja päättämistä varten. Ensimmäisessä käsittelyssä ei tehdä muita päätöksiä kuin päätös valiokuntaan lähettämisestä tai kysymyksen hylkäämisestä.

6. Valiokunnilla on oikeus kutsua avukseen asiantuntijoita. Valiokuntain tulee esittää kokoukselle ainakin mietintöjensä ponnet kirjallisesti; perustelut, ellei niitä ole kirjallisesti esitetty, esittää suullisesti joku tai jotkut valiokunnan jäsenistä.

7. Kokouksen jäsenillä on oikeus esittää uusia kysymyksiä sekä tehdä huomautuksia ohjelman johdosta johtavalle komitealle kirjallisesti perusteltuina.

9. Äänestykset toimitetaan suljetuilla lipuilla, ellei varmaa päätöstä huutoäänestyksellä voida katsoa syntyneeksi, tai jos joku edustaja lippuäänestystä vaatii.

10. Kokoukseen kutsutuilla, muillakin kuin edustajilla, on puhe-, vaan ei päätösvalta kokouksessa.

12. Kokoukseen kutsuu Turun työväenyhdistys, paitsi valtuuskuntaan liittyneitä maan työväenyhdistyksiä, teollisuushallituksen yli-intendentin ja intendentit sekä ammattien tarkastajat.

Helsingissä 12 p:nä kesäk. 1899.
Suomen työväen valtuuskunnan puolesta: Santeri Ingman.
A. H. Karvonen.

Luettelo keskustelualueista,

jotka ovat ehdotetut käsiteltäviksi 3:nnessa yleisessä työväenyhdistysten edustajain kokouksessa Turussa v. 1899.

A. Työväen valtuuskunnan kokouksen ohjelmaan määräämät:

1. Miten olisi äänioikeusasiaa edelleen ajettava? (Ehdottanut: Valtuuskunta ja 11 yhdistystä).

2. Lain määräyksiä työpäivän pituudesta. (Ehdott. valtuusk. ja 10 yhdist.)

4. Olisiko suotava, että kuntain töissä olisi pisin työpäivä ja pisin työpalkka määrätty? (Ehdott. valtuusk. ja 9 yhdist.)

7. Sovintolautakunnat ja sovinto-tuomioistuimet. (Ehdott. valtuusk. ja 6 yhdist.)

8. Katsotaanko työväenpuolueen perustaminen ja järjestäminen omalla ohjelmalla tarpeelliseksi? (Ehdott. 7 yhdist)

11. Miten työläisnaiset saataisiin liittymään työväenasian mukaiseen yhteistoimintaan taloudellisen sekä yhteiskunnallisen asemansa parantamiseksi. (Ehdott. 4 yhdist.)

12. Mitä lainsäädäntö voi tehdä torppariasian ratkaisemiseksi? (Ehdott. 4 yhdist eri muodoissa.)

B. Muut ehdotetut keskustelualueet:

14. Progressiivisesta eli asteettain ylenevästä verotuksesta (Ehd. valtuusk. ja 6 yhd. Kysymykselle ei valtuuskunta saanut alustusta, jonka vuoksi se täytyi ohjelmasta siirtää).

15. Eikö tulisi valtiopäiville koettaa saada esitysehdotusta sellaiseksi muutokseksi armoll. aset. marraskuun 9 p:ltä 1868 velkojain oikeudesta maksun saamiseen konkurssipesästä, että työmiesten työpalkat olisivat etuoikeutettujen velkojain joukkoon luettavat ja siis pesän varoista päältäpäin suoritettavat? (Ehd. 2 yhd.).

17. Onko työväen toimeenpanemat mielenosotukset oikeutettuja ja jos kysymykseen vastataan myöntävästi, niin miten ne ovat järjestettävät, jotta niistä olisi mahdollisimman suuri hyöty? (Ehdott. 1 yhdist.)

20. Mikä on syynä irtolaisväestön huonoon taloudelliseen tilaan maaseuduilla, ja mitenkä se olisi parhaiden korjattava? (Ehdott. 1 yhdist.)

21. Miten olisi työlakot järjestettävät tarkoitustaan vastaavammiksi? (Ehdott. 1 yhdist.)

22. Miten maalaistyöväestö saataisiin asemaansa käsittämään ja sen tyydyttävämmälle kannalle saattamaan? (Ehdott. 1 yhdist.)

23. Mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä kunnallisen ääniasteikon tasoittamiseksi? (Ehdott. 1 yhdist.)

24. Eikö olisi tarpeellista, että kansakoulujenkin oppilaat saataisiin säännöllisen lääkärin tarkastuksen alaiseksi? (Ehdott. 1 yhdist.)

25. Työväenpankin perustamisesta lainan välittämistä varten työväestölle sekä työväen etua tarkoittavain rahallisten yritysten tukemiseksi. (Ehdott. 1 yhdist.)

26. Terveydelle vaarallisten laitteitten tarkastamisesta tehtaissa ja teollisuuslaitoksissa. (Ehdott. 1 yhdist.)

27. Miten työväenasiaa olisi ajettava että se herättäisi myötätuntoisuutta eikä vihaa? (Ehdott. 2 yhdist.)

28. Mitenkä saataisiin käsityöläisyhdistykset ja pikkuliikkeiden harjoittajat liittymään enemmän työväenyhdistyksiin sekä innokkaammin ottamaan osaa työväenpyrintöihin? (Ehdott. 1 yhdist.)

29. Mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä että työpäivän pituus saataisiin määrätyksi maalaistyöväelle? (Ehdott. 1 yhdist.)

31. Mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä että maalaiskunnissa valvottaisiin elinkeino-asetusten noudattamista alaikäisten työpäivän pituuteen ja työnlaatuun nähden? (Ehdott. 1 yhdist.)

32. Onko syytä ryhtyä julkaisemaan erityistä, työväkeä varten huokeahintaista, helppotajuista ja tieteelliselle pohjalle perustuvaa kirjallisuutta yhteiskunnallisista, valtiollisista ja taloudellisista kysymyksistä? Miten olisi tuuma toteutettava?

33. Miten saataisiin työväenkirjallisuutta enemmän leviämään? (Ehdott. 1 yhdist.)

34. Eikö olisi suotava että työväenyhdistyksille suotaisiin oikeus enemmän kuin tähän asti antaa virallisia lausuntoja työväkeä koskevissa asioissa? (Ehdott. 1 yhdist.)

35. Kuinka kotimainen teollisuus saataisiin paremmin suojelluksi ulkomaan kilpailulta? (Ehdott. 1 yhdist.)

39. Eikö olisi työväen edustajain kokous pidettävä joka vuosi? (Ehdott. 1 yhdist.)

40. Eikö olisi syytä jollain tavoin lyhtyä ehkäisemään yhtiöiden yhä laajenevaa maatilain omistamista? (Ehdott. 1 yhdist.)

41. Olisiko Suomen työväen perustettava jonkunlaisia yhteisiä hyöty- ja mallilaitoksia. (Ehdott. 1 yhdist.)

42. Vastaako laki työntekijäin suojelemista teollisuusammateissa täydelleen tarkoitustaan alaikäisiin työntekijöihin nähden? ja jos tähän vastataan kieltävästi, niin minkälaiset muutokset tässä kohden katsottaisiin suotavaksi? (Ehdott. 1 yhd.)

43. Olisiko ryhdyttävä toimiin, että ne toivomukset, joita työväenyhdistysten edustajat ovat lausuneet, saataisiin esille ensi valtiopäiville? (Ehdott. 1 yhdist.)

44. Olisiko syytä ehkäistä köyhälistön luottamista panttilainalaitoksiin? ja jos tähän vastataan myöntävästi, niin millä keinoin? (Ehdott. 1 yhdist.)

Kirjoittajan huomautukset:

^[2*] Jätti kokoukselle valtakirjansa myöhemmin ensimäisenä kokouspäivänä.

^[3*] T:ri S. Ingman oli läsnä kahtena ensimäisenä ja maisteri Groundstroem kahtena viimeisenä kokouspäivänä.

^[8*] Mitä käsityölaitosten tarkastukseen jäävinalaisten tarkastusmiesten kautta tulee, lausuu hallituksen asettama elinkeinolakikomitea sangen sattuvasti: »Kun tämänlaatuinen silmälläpito on kysynyt ajan ja vaivan uhrausta valittuin tarkastusmiesten puolelta ja monta kertaa asettanut heidät siihen vastenmieliseen asemaan, että heidän on täytynyt pitää silmällä omia ammattikumppaneitaan, niin, niiden tietojen mukaan mitä asiasta on saatu, ei liene tulos käsityölaitosten silmälläpidosta ylipäänsä ollut tyydyttävä».

^[9*] Kun meillä kansakoulu on ollut yli 30 vuotta vaikuttamassa voi nyt jo aivan hyvin vaatia, että ne, jotka pyrkivät käsityöläiskouluun, ovat suorittaneet kansakoulun oppikurssin, niin että alemman käsityöläiskoulun asemesta, josta oppilaat näyttävät vähenevän, lisättäisiin ainakin yksi luokka ylempään käsityöläiskouluun.

^[10*] Miten tarpeellista on, että hallituksella esim. teollisuushallituksella on oikeus lopullisesti työväen, annettua arvostelunsa, määrätä ohjesäännöt, näkee siitä, että muutamat isännät niihin ovat lakkojen välttämiseksi panneet ehdon, että ainoastaan 10 % saman osaston työväestä saapi saman viikon kuluessa sanoutua irti työstään.

^[11*] Tämä vaatimus on meillä hyvinkin paikallaan, koska esim. Viipurissa ja Kotkassa, pienemmistä liikepaikoista puhumattakaan ei ole juuri nimeksikään ohjesääntöjä olemassa.

^[12*] J. V. Snellman'in sitaattien mukaan kirjassaan »Läran om Staten» s. 222.

^[13*] Tiedot ovat neljä vuotta vanhoja C. Hugon teokselta »Städteverwaltung und Municipal-Sozialismus in England».

^[14*] »Schweizeriche Zeitschrift für Gemeinnützigkeit», ensimmäinen vihko 1898 ja t:ri N. R. af Ursin'in kirjoitus »Työväen minimipalkka valtion ja kunnan töissä».

^[15*] Puolikuntoisina työmiehinä tavallisesti pidetään 18 vuotta nuorempia ja 60 vuotta vanhempia ja viallisia työntekijöitä. Näistä seikoista kuitenkin voi lähemmin päättää paikalliset asianomaiset.

Valtuuskunnan rahasto:
Tuloja Smk.	1426:74.
Menoja Smk.	1154:95.
Rahaa kassassa	271:79.

Kirjastokassa:
Tuloja Smk.	864:50.
Menoja Smk.	542:12.
Rahaa kassassa	322:38.

Luentokassa:
Tuloja Smk.	100:—.
Menoja Smk.	305:50.
Rahaa kassassa	94:50.

Kolmannen yleisen Suomen työväenyhdistysten edustajain kokouksen pöytäkirja

1899

Suomen työväenpuolue,

Ohjesäännöt.

Puoluehallinnon ohjeet.

Kirj. Santeri Ingman.

Kirj. August Ramsay.

Kirj. Th. Hultin.

Alustanut Juho V. Hellberg.

I.

Kirj. A. Usenius.

Kirj. Eetu Salin.

Työväenjärjestön (organisatsionin) kehittämisestä.

Agitatsiooni.

Taktiikka.

Kirj. Severi Nyman.

Alustaja: Helsingin Työväenyhdistyksen Naisosasto.

Kirj. Aug. Hjelt.

Kunnat ja valtio työnantajina nykyään

Maksimaali-työpäivän ja minimipalkan toimeenpaneminen.

Kirj. Osk. Groundstroem.

Kirj. Aksel Varén.

jotka ovat ehdotetut käsiteltäviksi 3:nnessa yleisessä työväenyhdistysten edustajain kokouksessa Turussa v. 1899.

A. Työväen valtuuskunnan kokouksen ohjelmaan määräämät:

B. Muut ehdotetut keskustelualueet:

Kirjoittajan huomautukset:

Toimituksen viitteet: