Ensimäisen Suomen Työväen Puoluekokouksen pöytäkirja

1901

Julkaistu: 1901
Lähde: »Ensimäisen Suomen Työväen Puoluekokouksen (4:s työväenyhdistysten edustajakokouksen) Pöytäkirja». Suomen työväen puoluehallinnon kustantama, Ammattilaisten kirjapaino, Turku 1901
Skannaus: Työväen arkisto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine

Kokous pidetty Viipurissa heinäk. 17–20 p. 1901

Pöytäkirja.

I. Kokouksen alkutoimet.

I. Kokouksen avaaminen, edustajat ja virkailijat.

Turussa v. 1899 pidetty kolmas yleinen Suomen työväenyhdistysten edustajainkokous, jossa Suomen työväenpuolue perustettiin, päätti ensimäisen puoluekokouksen pidettäväksi kahden vuoden kuluttua Viipurissa. Tämän päätöksen mukaan kutsui Suomen työväen puoluehallinto puolueeseen liittyneet yhdistykset kokoukseen mainittuun kaupunkiin heinäk, 17–20 päiviksi v. 1901.

Kokous alkoi keskiviikkona heinäk. 17 p. klo 8 aamulla Viipurin työväenyhdistyksen talolla, jonka sali oli köynnöksillä ja kuusilla koristeltu erittäin kesäiseksi. Ammattiyhdistysten liput koristivat seiniä, samoin lukuisat kilvet tunnuslauseineen, kuten »Aatteiden aallot ne kuohuen läikkyy, Miehiä tarvis on, Kehno, ken säikkyy (Arvidson)», »Ne hukkuu vain, jotk' itsens' hukuttavat. Tää kansa, karkaisema kohtalon, on jälkeemmekin kukistumaton (Topelius)», »Tää sota ihmisyyden on, Vie eloon, valohon. Jos voitamme, se voiton saa, Jos kaadumme, niin raukeaa Kansamme varus suojaava». Seinille maalattuina oli seuraavat mietelauselmat: »Vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus», »Onneksi Suomen tähtää yhteistyö», »Oikeudet keventävät velvollisuuksia», »Meillä on henkisiäkin tarpeita» ja »Tasaisia etuja».

Kun edustajat olivat asettuneet pöytiensä ääreen, lausui Viipurin työväenyhdistyksen puheenjohtaja S. Laitinen heidät tervetulleiksi. Hän huomautti puheessaan erittäin siitä asemasta, mikä Viipurilla Karjalan pääkaupunkina on ollut. Olosuhteista on riippunut, etteivät työväenharrastukset sillä kulmalla ehkä ole voineet ehtiä niin pitkälle, kuin muualla maassamme. Viipuri on ollut kautta aikojen tärkeimpiä kokouspaikkoja. Se on sentähden saanut ottaa vastaan kirjavaa kansaa. Samoin se saa nytkin, ollessaan kahden kansan välissä. Vaihtelut ovat runsaita. Ylellisyyden rinnalla viihtyy täällä sanomaton kurjuus, ihanteellisten harrastusten ohella niiden vastakohdat. Sentähden on valistuksen ollut vaikea kohota. Mutta Karjalan kansassa on valistuksen halua, on harrastusta. Sentähden on tällä alkavalla kokouksella paikkakuntaan nähden ehkä suurenmoinen merkitys. Maaperä tosin on karua, mutta siemen saattaa siinäkin itää. Ja kun runollinen, ihanteellinen Karjalan kansa kerran heräjää asiaansa tajuamaan, on se hellästi säilyttävä liikuttavia proletaarilauluja silloinkin, kun muualla poliitisten keinottelujen vuoksi voidaan pyrkimys jaloon unhottaa. Se kansa saattaa vieläkin pitää pyhänä sydämensä ihania säveliä, kuten kerran väinöläiset. Toivoen Kaikkivaltiaan siunausta ja menestystä köyhälistön tilan kohottamista tarkoittavalle kokoukselle, josta on koituva intoa ja yhteistuntoa sekä Karjalan että koko maamme työväestölle, lausui puhuja edustajat sydämellisesti tervetulleiksi.

Sillä aikaa kuin Viipurin työväenyhdistys tarjosi edustajille aamiaiset, tarkasti sen johtokunta saapuneiden edustajain valtakirjat. Kokouksen jäseniksi hyväksyttiin seuraavat:

Suomen Työväen puoluehallinnosta: K. F. Hellstén, J. K. Kari, Edvard Valpas Hänninen ja A. Kärmekangas (oli läsnä ainoastaan osan kokousajasta).

• Forssan »Kuha» yhdistyksestä: Suoma Grönlund, Joh. Sederqvist ja Juho Virtanen.
• Hallan työväenyhdistyksestä: Vilho Heimonen.
• Haminan työväenyhdistyksestä: K. H. Lust.
• Hankoniemen työväenyhdistyksestä: R. Malin.
• Hangö svenska arbetareföreningen: Nestor Savander.
• Helsingin työväenyhdistyksestä: Ida Ahlstedt, A. B. Mäkelä, E. Salin ja M. Hälleberg.
• Helsingin Sörnäisten työväenyhdistyksestä: Aliina Sopanen ja Albin Partti.
• Helsingin puuseppäin a. osastosta: A. Räisänen.
• Helsingfors Sv. Arb. förbundet: R. Drockila.
• Hämeenlinnan työväenyhdistyksestä: August Boman ja Oskari Sirén.
• Kotkan työväenyhdistyksestä: Johan Aaltonen.
• Kuopion työntekijäin yhdistyksestä: K. Paananen ja P. V. Räsänen.
• Kymin työväenyhdistyksestä: J. Nakari.
• Lahden työväenyhdistyksestä: K. O. Tanner.
• Lempäälän työväenyhdistyksestä: August Mäkinen.
• Oulun työväenyhdistyksestä: Katri Keränen, J. Kemppainen ja A. Kallio.
• Pirkkalan työväenyhdistyksestä: Kössi Koskinen.
• Sortavalan työväenyhdistyksestä: A. Longa ja H. Moilanen.
• Taalintehtaan työväenyhdistyksestä: Johan Lehtonen.
• Tampereen työväenyhdistyksestä: Yrjö Mäkelin, M. Vuolukka ja Anton A. Lagerström.
• Tampereen ulkotyöväenyhdistyksestä: J. V. Hellberg ja A. Nieminen.
• Terijoen Työväenyhdistyksestä: Jaakko Rämö.
• Turun työväenyhdistyksestä: Mathilda Tuominen, Tekla Suominen, Betty Koskinen, T. Tainio, J. H. Jokinen, M. Saarinen, J. A. Salminen, J. Lindström, A. Palmroos, K. A. Niemi, K. Toivonen, G. Gröndahl, B. J. Forsström ja K. A. Leino.
• Viipurin työväenyhdistyksestä: Anna Torvelainen, Miina Kontulainen, I. P. Holopainen, S. Laitinen, A. Huotari, K. Nikupaavola, L. Ahlgren ja J. Juusonen.
• Viipurin Talikkalan työväenyhdistyksestä: O. Hamström ja Hj. Hellman.

Kun valtakirjat olivat tarkastetut, ryhdyttiin puheenjohtajan vaaliin, joka toimitettiin lippuäänestyksellä. Tässä sai hra J. V. Hellberg 36 ääntä ja hra A. Nieminen 19. Kokous päätti, että J. V. Hellberg on varsinainen ja A. Nieminen varapuheenjohtaja.

Puheenjohtaja J. V. Hellberg astui paikallensa ja avasi kokouksen seuraavin sanoin:

Kiitän kokousta minulle osotetusta luottamuksesta. Olemme koolla täällä historiallisesti muistorikkaassa Viipurissa ensimäisessä puoluekokouksessamme. Meidän työmme tulee olemaan tärkeä maamme työväenliikkeen menestykselle. Sentähden meidän on täällä laskettava perustus, johon voimme luottaa, josta tiedämme, että myöhemmät polvet voivat sille rakentaa. Toivon, että tässä työssämme innostus ja rakkaus olisivat yhteisenä pohjana, ja että kireän kohdan sattuessa ne olisivat päätöstemme ohjaajina. Vielä kerran, kiitos luottamuksesta! Missä puutun, toivon, että te autatte minua.

Sihteeriksi oli Viipurin työväenyhdistys kutsunut opettaja J. K. Karin ja kirjailija T. Tainion.

Valtakirjain tarkastajain ilmoitettua, että Hangon ruotsalainen työväenyhdistys oli lähettänyt edustajakseen kokoukseen hra N. Savanderin, vaikkei yhdistys sellaisenaan ollut puolueeseen liittynyt, luullen siihen kuuluvansa yhdyttyään Ruotsalaiseen työväenliittoon Helsingissä, päätettiin muutamain puhevuorojen käytettyä, että edustaja saa puhe-, mutta ei äänestysoikeutta kokouksessa.

J. K. Kari ilmoitti sitten, että Kotkan työväenyhdistys oli jättänyt kaikki vuosimaksunsa suorittamatta, mutta lähettänyt siitä huolimatta edustajan, jonka tähden kokouksen olisi päätettävä, myönnetäänkö Kotkan edustajalle hra J. Aaltoselle edustusoikeutta kokouksessa.

J. Aaltonen kertoi, että Kotkan työväenyhdistys kyllä oli ilmoittautunut puolueeseen kuuluvaksi, vaikka vero on osaksi huomaamattomuudesta ja osaksi vaikeiden raha-asioiden tähden jäänyt suorittamatta. Se suoritetaan kumminkin. Useita puhevuoroja käytettyä päätettiin äänestyksellä myöntää Kotkan työväenyhdistyksen edustajalle samat oikeudet kuin Hangon ruotsalaisen työväenyhdistyksen edustajalle.

E. Salin sanoi tilintarkastajana huomanneensa, että muutamilla muillakin yhdistyksillä on veronsa vielä suorittamatta, mutta kun puoluehallinnon sihteeri ilmoitti, että kysymyksenalaiset yhdistykset ovat liittyneet puolueeseen vasta tämän vuoden alusta, eivätkä luonnollisesti olleet voineet veroa vielä suorittaa, koska viimeinen taksoitus koski edellistä vuotta, ei edustaja Salinin huomautus antanut aihetta mihinkään toimenpiteisiin.

Ehdotettiin sitte päätettäväksi, olisiko Tampereen ulkotyöväenyhdistystä kehotettava valitsemaan uudet edustajat, koska sen molemmat edustajat olivat joutuneet puheenjohtajiksi. Ehdotus hylättiin, kun ei mainittu yhdistys ole valinnut varaedustajia, ja kun ei sitäpaitse voida velvoittaa yhdistystä lähettämään neljää edustajaa kahden asemasta.

Sen jälkeen ryhdyttiin valitsemaan kokoukselle johtavaa komiteaa. Päätettiin, että puheenjohtaja ja sihteeri kuuluvat siihen itseoikeutettuina jäseninä. Edustaja Koskisen ehdotuksesta toimitettiin vaali suljetuilla lipuilla. Valituiksi tulivat seuraavat: Ida Ahlstedt (37 äänellä), R. Drockila (37), E. Salin (37), O. Hamström (29), J. A. Salminen (26), I. P. Holopainen (26), K. Koskinen (25), A. Nieminen (22) ja K. F. Hellstén (21).

Kokoukselle saapui seuraavat sähkösanomat:

Hamina:
Tee työtä kaunista,
Kahleista kansa vapauta!
toivovat aateveljet Haminassa
— Eero Sohiman, Hiskias Mäkinen, Teodor Korttila, Anton Sohiman, Juho Aspholm, Viktor Hänninen.

Turku:
Sairauden estämänä toivotan sydämestäni Suomen työväen ensimmäiselle puoluekokoukselle menestystä työssään koko kansamme ja ihmiskunnan korottamiseksi. Eläköön ylevä työväenaate!
Ursin.

Lähettäjille kohotettiin kolmikertainen »eläköön», jota paitse viimeksi mainittuun sähkösanomaan lähetettiin vastine, mikä ei kuitenkaan myöhemmin saapuneen sähkösanoma-ilmoituksen mukaan tavannut lähettäjää.

Tähän loppuivat aamupäivän toimet.

2. Keskustelukysymykset.

Johtava komitea hyväksyi kokouksen keskustelukysymyksiksi seuraavat kysymykset, käsiteltäviksi alustavassa keskustelussa allaolevassa järjestyksessä:

• 1. Miten työväen puolueohjelma voidaan parhaite toteuttaa?
• 2. Miten olisi agitatsiooni järjestettävä, jotta se parhaite vastaisi tarkoitustansa?
• 3. Puolueen sanomalehdistöstä.
• 4. Äänioikeuskysymys.
• 5. Verotuskysymys.
• 6. Onko työväen tapaturmavakuutuslaki vastannut tarkoitustansa ja mitä muutoksia siinä olisi saatava aikaan?
• 7. Työpäivänlyhennys.
• 8. Vanhuuden vakuutus.
• 9. Työväen asuntokysymys.
• 10. Torpparikysymys.
• 11. Miten olisi maalaistyöväestön asemaa parannettava?
• 12. Työläisnaisten tilan parantaminen.
• 13. Millä tavalla on raittiusasiaa ajettava?
• 14. Mille kannalle on työväenpuolueen asetuttava muihin puolueisiin nähden?
• 15. Minä päivänä on Suomen työväestön pantava toimeen mielenosoitusretket ?
• 16. Liittyykö Suomen työväenpuolue kansainväliseen sosialistiseen sihteerinvirastöon ?
• 17. Muutosehdotukset puoluehallinnon ohjesääntöihin.
• 18. Puoluehallinnon toimintakertomus ja tilit.

Sekä myöhemmin kokouksen kestäessä:

• 19. Työväenkalenterin lakkauttaminen.
• 20. Onko Suomen työväestön vietettävä Vapunpäivää lepopäivänä?
• 21. Edustajan lähettäminen kuudenteen Skandinavia-laiseen työväenkongressiin Kööpenhaminassa ensi elokuun 22–24 päivinä.
• 22. Pöytäkirjojen laajuus.

Näitä kysymyksiä käsittelemään asetettiin seuraavat

3. Valiokunnat:

1. Puolueohjelmavaliokunta, käsittelee kysymykset »Miten työväen puolueohjelma voidaan parhaite toteuttaa?» ja »Mille kannalle on työväenpuolueen asetuttava muihin puolueisiin nähden?» Valiokunnan muodostavat herrat R. Drockila, K. F. Hellstén, E. Salin, A. Nieminen ja J. Juusonen.

2. Agitatsioonivaliokunta valmistaa kysymykset »Miten olisi agitatsiooni järjestettävä, jotta se parhaite vastaisi tarkoitustansa?» ja »Minä päivänä on Suomen työväestön pantava toimeen mielenosotusretket?» sekä kysymys »Puolueen sanomalehdistöstä». Valiokuntaan kuuluvat: neiti M. Kontulainen sekä hrat T. Tainio, Y. Mäkelin, M. Hälleberg ja N. Savander.

3. Äänioikeusvaliokuntaan jätettiin äänioikeuskysymys ja kysymys progressiivisesta verotuksesta. Valiokunnan muodostavat hrat A. B. Mäkelä, O. Sirén, J. V. Hellberg, A. Huotari, M. Saarinen ja I. P. Holopainen.

4. Vakuutusvaliokunta sai käsiteltäväkseen kysymyksen »Vanhuudenvakuutuksesta», sekä »Onko työväen tapaturmavakuutuslaki vastannut tarkoitustansa, ja jos ei, niin mitä muutoksia siihen olisi saatava aikaan?» Valiokuntaan kuuluvat: neiti A. Sopanen sekä hrat J. Lindström, A. Longa, Ant. A. Lagerström ja K. O. Tanner.

5. Työpäivänlyhennysvaliokuntaan, joka käsittelee työpäivänlyhennys ja työväen asuntokysymyksiä, tulivat neiti K. Keränen sekä hrat J. A. Salminen, B. J. Forsström, J. H. Jokinen ja M. Vuolukka.

6. Maalaistyöväestövaliokuntaan lykättiin torpparikysymys sekä »Miten olisi maalaistyöväestön asemaa parannettava?» Valiokuntaan kuuluvat hrat A. B. Mäkelä, Kössi Koskinen, A. Mäkinen, T. Tainio, J. Rämö ja S. Laitinen.

7. Työläisnais- ja raittiusasiavaliokuntaan siirrettiin kysymykset »Työläisnaisten tilan parantamisesta» ja »Miten olisi raittiusasiaa ajettava?» Siihen valittiin neidit I. Ahlstedt ja Anni Torvelainen sekä hrat J. Virtanen, J. Kemppainen, A. Palmroos ja A. Kärmekangas.

8. Sääntövaliokuntaan valittiin rpuva M. Tuominen sekä herrat O. Hamström, K. Nikupaavola, A. Räisänen, A. Boman, K. A. Niemi ja J. Sederqvist. Valiokunta käsittelee kysymykset: »Liittyykö Suomen työväenpuolue kansainväliseen sosialistiseen sihteerivirastoon?» sekä »Muutosehdotukset puoluehallinnon sääntöihin» ynnä puoluehallinnon toimintakertomuksen ja sen tilit.

4. Kokouksen ohjelma

oli seuraava:

Keskiviikkona Heinäk. 17 p:nä:

Klo 8 aamup. Kokoonnutaan V. T. Y:n talolle. Alkajaispuhe (hra S. Laitinen). Yhteinen V. T. Y:n tarjooma aamiainen. Valtakirjojen tarkastus. Puheenjohtajan, varapuheenjohtajan ja johtavan komitean vaali.

Klo ¹⁄₂4 ip. Esitelmä nuorisoseuraliikkeestä (kirjailija S. Alkio). Keskustelua esitelmän johdosta.

Klo 5 ip. Ilmoitus valiokuntien vaalista ja kysymysten järjestämisestä. Keskustelua ensimäisestä kysymyksestä. Puheenjohtajana A. Nieminen.

Torstaina heinäk. 18 p:nä:

Klo 8 aamup. Keskustelua ensimäisestä, toisesta ja 22 kysymyksestä. Puheenjohtajana J. V. Hellberg.

Klo 2–3 ip. Käynti Viipurin historiallisessa linnassa ja museossa.

Klo ¹⁄₂4–5 ip. Esitelmä työväen kirjallisuuden ja sanomalehtien levittämisestä (hra A. Nieminen). Keskustelua esitelmän johdosta.

Klo 5–¹⁄₂8 ip. Keskustelua kysymyksistä 3, 15 ja 4. Puheenjohtajana A. Nieminen.

Klo 8 ip. Käynti Monrepoon puistossa.

Perjantaina heinäk. 19 p:nä:

Klo 8–11 ap. Keskustelua kysymyksistä 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11, 12, 13, 14, 16, 17 ja 18. Puheenjohtajana J. V. Hellberg.

Klo 11 ip. Aikaa valiokunnan töille.

Klo ¹⁄₂5–8 ip. Päätöskeskustelua kysymyksistä 13, 4, 5, 12,6, 8 ja 7. Puheenjohtajana A. Nieminen.

Klo 8 ip. Huvimatka Juustilaan.

Lauvantaina heinäk. 20 p:nä:

Klo 8–¹⁄₂2 ip. Päätöskeskustelua kysymyksistä 18, 17, 16, 3, 9, 2, 1 ja 20. Puheenjohtajana J. V. Hellberg.

Klo 2-¹⁄₂4 Yhteinen päivällinen.

Klo 4–7 ip. Päätöskeskustelua kysymyksistä 14, 10, 11, 19 ja 21. Vaalit.

Klo 7–¹⁄₂8 ip. Kokouksen lopettaminen. Puheenjohtajana J. V. Hellberg.

Kolmanneksi ja neljänneksi kokouspäiväksi oli puoluehallinto sitäpaitse puuhannut esitelmät »Nauttimusyhdistyksistä» ja »Työväen rahalaitoksista», mutta jäivät ne ajan vähyyden tähden pitämättä. Viipurin työväenyhdistys oli järjestänyt lauantai-illaksi huvimatkan Imatralle, mutta kokous päätti Tiiliruukilla pääasiallisesti köyhälistöä kohdanneen surkean tulipalon tähden jättää se virallisesti tekemättä. Samoin hyljättiin ehdotettu kokouksen valokuvaus.

Takaisin sisällysluetteloon

II. Kokouksen keskustelut ja päätökset.

1. Miten työväen puolueohjelma voidaan parhaite toteuttaa?

Kysymykseen oli hra A. Nieminen laatinut alustuksen, joka on nähtävänä liitteiden 53 sivulla. Puheenjohtajana toimi hra A. Nieminen.

Evästyskeskustelun alotti

E. Hänninen, huomauttaen, että kysymys on liian laaja keskustella yleensä, joten olisi käsiteltävä se eri osissa, ja ensin keskusteltava alustajan ensimäisestä ponnesta.

Tähän ehdotukseen, jota edustaja Salminen kannatti, suostui kokous.

1:n ponsi kuului:

Työväen puolueohjelma voidaan parhaite toteuttaa työväen oman toiminnan ja lainsäädännön avulla.

K. F. Hellsténoli sitä mieltä, että ohjelma voidaan toteuttaa työväen omalla painolla lainlaadinnan kautta, jonka hyväksi innokas agitatsiooni on pantava toimeen. Tahtoi kumminkin terottaa huomioon sitä, että agitatsioonia ei ole harjoitettava ainoastaan työväestön riveissä, vaan jyrkkien vastustajainkin keskuudessa. Ylimyksille on selitettävä työväenasiaa. On paljon yläluokkaisia, jotka eivät tiedä työväenliikkeestä mitään. Heidän tietonsa supistuu muutamiin haukkumasanoihin. Mutta kun heille perusteellisesti selitetään ohjelmamme, kasvaa monessa uusi katsantokanta. Sentähden olisi ponsiin lisättävä, että agitatsiooni on ulotettava vastustajainkin riveihin.

Ida Ahlstedt: On aivan turhaa tai ainakin liian aikaista nykyisten kokemusten mukaan ryhtyä kohdistamaan agitatsioonia vastustajain keskuuteen. Yläluokan vastustelemiseen ei ole syynä yksistään tietämättömyys, vaan tahdon puute tai halu peitellä mielipiteitään. Heillä on kyllä tilaisuutta saada tietoja ilman agitatsiooniakin, jos tahtovat. Meidän puolueemme on pieni, ei ole ollut kylliksi voimia omienkaan rivien valistamiseksi. Sentähden on väärin käyttää aikaa ja varoja siihen, missä siitä ei ole vastaavaa hyötyä. Samat tulokset saavutetaan sitäpaitse sen kautta, että työväestön keskuudessa agiteerataan innokkaasti. Kun työväestö ei ole kyllin valveilla, eivät vastustajamme ole huolissaan eivätkä välitä seurata liikettämme. Mutta tämä välinpitämättömyys katoaa, kun koko köyhälistö valveutuu.

J. Kemppainen yhtyi edelliseen, arvellen, että yläluokka ei taivu, ennenkuin työväen joukko on paisunut niin valtavaksi, että sen on pakko taipua. Sentähden on kaikki agitatsiooni suunnattava työväestön riveihin.

S. Laitinen: Tuntuu liian kylmältä puhe, että agitatsiooni olisi kohdistettava ainoastaan omiin riveihin. Vanha sananparsi sanoo, että puhumalla ja opettamalla tullaan viisaiksi. Vaikka yläluokalla on laajat yleistiedot, on monella sen jäsenistä aivan väärät käsitteet työväenliikkeestä. Niitä he ovat saaneet porvarillisten sanomalehtien y. m. s. kautta. Kun joutuu keskusteluun yläluokkalaisten kanssa työväestön kipeimmistä tarpeista, saattaa usein esittää hyvinkin rohkeita vaatimuksia, jotka he hyväksyvät. Oppineetkin miehet harrastavat kyllä työväenasiaa. Siitä on todisteena esim. ensimäisen aiotun työväenedustajain kokouksen alustukset, jotka kaikki ovat oppineitten miesten laatimia. Työväestöltä ei ole ainoatakaan. Ja ne käyvät samaan suuntaan, kuin nykyisetkin samoja kysymyksiä koskevat alustukset. Kun kerran oppineet ovat niin lyhyt aika sitte ajatelleet noin, ei ole uskottavaa, että teollinen kehitys olisi ollut niin nopea, että he nyt olisivat muuttuneet siinä määrässä, etteivät enää antaisi tunnustusta vaatimuksillemme, vaan olisivat niitä vastaan aivan sydämettömiä. Yksityisiä kyllä voi löytyä, mutta kaikki eivät ole sellaisia. Onhan ulkomaillakin sekä oppineita että varakkaita innokkaitakin aatteemme ajajia. Niin luulen käyvän meilläkin. Sillä ihmisissä on hyvän harrastusta niin hienon virkatakin kuin työmiehen mekonkin alla. Agitatsiooni olisi tosin etupäässä kohdistettava työväen piiriin, sillä siitähän toki saadaan tukevin kannatus aatteillemme. Mutta silti ei saisi jättää tilaisuuksia käyttämättä yläluokkalaistenkaan keskuudessa.

J. A. Salminen: Jos mieli ohjelmaa laisinkaan toteuttaa, on se työväestön itsensä toteutettava. Muualta tulevaan apuun ei voida luottaa. Alustuksessa on ohjelmaa vaadittu toteutettavaksi lainsäädännön avulla. Mutta sitä emme voi, ennenkun saamme nurjat äänioikeusolot kumotuiksi. Jos tähän tahdomme päästä on meidän luotettava omaan voimaamme, saatava omat rivimme laajoiksi ja vahvoiksi. (Hyvä).

A. Nieminen: Alustusta laatiessani pidin silmällä kaikkia niitä virtauksia, mitä on koettu, ja elämähän perustuu kokemukseen. Onhan selvänä silmiemme edessä historian opetus, ettei mikään vallassaoleva luokka ole koskaan luopunut vallastaan ja eduistaan, ellei siihen ole ollut pakko. Meidän ei tule tässä asettua hyvän-uskojan haaveelliselle kannalle. Ihmiset eivät ole jumalia. Jos itse asetutte yläluokan kannalle, niin oletteko valmiit luopumaan ilman muuta oikeuksistanne, joihin uskotte itsellänne olevan etuoikeuden? Ette suinkaan, sillä olette ihmisiä. Tältä kannalta olen kysymystä käsittänyt ja tullut siihen johtopäätökseen, että työväestön on saavutettava oikeutensa taistelulla. Jos työväestö tahtoo saavuttaa yhteiskunnallisia oikeuksia on sen ne otettava. Sen on järjestyttävä sellaiseksi mahdiksi, että vastustajain on pakko luopua anastaneistaan etuoikeuksista. Ja silloinhan työväestö toteuttaa ohjelmansa omalla voimallaan. Samoin on laita taloudellisella alalla. Toinen ei tee teidän hyväksenne mitään, ellette itse tee. Oma voima siis etusijalle! (Hyvä).

K. F. Hellstén: En ole tarkoittanut, että pienillä varoilla palkattaisiin varsinainen agitaattori yläluokalle. Tarkoitin vain, että puolueen jäsenten on yläluokkalaisten kanssa seurustellessaan kasvatettava näitä käsittämään kansan mielipiteitä. Jokaisen velvollisuus on esiintyä aina todellisena puolueen jäsenenä, olkoonpa hän sitte minkälaisessa piirissä tahansa. Armoille ei ole tarvis mennä. Työväen on taisteltava, ja tässä taistelussa sortuu jompi kumpi, joko ala- tai yläluokka. Mutta puolueen jäsenten on levitettävä mielipiteitänsä muihinkin piireihin, vaikka suoranainen agitatsiooni kohdistettaisiinkin ainoastaan omiin riveihin.

A. Huotari ei myöskään kannattanut agitatsioonia yläluokan piiriin. Ensin olisi oma puolue saatava mahtavaksi. Sitte tulee yläluokka kyllä perässä.

Ida Ahlstedt: Edustaja Hellstén on nyt selvittänyt kantansa, joten hänet ymmärretään. Mutta sittenkään ei voi hyväksyä sitä, että yläluokkaan kohdistettuun agitatsiooniin pannaan suuria toiveita. Kutka ovat agiteeranneet niitä yläluokan miehiä, jotka ovat laatineet täällä mainitut ensimäisen edustajainkokouksen alustukset? Ei ainakaan työväestö, sillä eihän se silloin ollut hereilläkään. Itse he ovat tulleet silloin, tulkoot nytkin. Meillä ei ole varaa tuhlata aikaa sille taholle. Minkä sivumennen voi agitatsioonin alalla toimittaa tässä suhteessa, se toimitettakoon. Kukin esiintyköön niihin piireihin joutuessaan arvokkaasti ja puolustakoon kantaansa. Muusta agitatsioonista ei voi tulla puhetta.

R. Drockila: Tässä keskustelussa esiintyy pienoiskoossa sama juttu, kuin Kautsky–Bernsteinin riita Saksassa ja Millerand-kysymys Ranskassa. Toiset sanovat: kun liitytään muihin puolueisiin, saavutetaan jotakin, mutta toiset eivät tahdo liittyä, luullen, että omin voimin saavutetaan suurempia tuloksia. Tämä viimeksimainittu väitös näyttää kyllä suurissa oloissa kauniilta, mutta käytännössä sillä ei ole isoa merkitystä. Jos porvarilliset puolueet luovuttavat meille edustajapaikkoja valtiopäivillä ja valtuuskunnissa, niin miksi emme käyttäisi näitä myönnytyksiä hyväksemme? Helsingissä on ankarasti moitittu sekalistoja vaaleissa. Mutta jos niiden avulla jotakin voitetaan, niin miksei niitä voitaisi käyttää. Vaikka omiin voimiin luottamista pidetäänkin oikeana, ei suinkaan silti ole hyljättävä yhteistoimintaa niiden luokkain kanssa, jotka ovat meille myötätuntoisia. Luullaanko, että Tanskan ja Saksan työväenpuolueet ovat päässeet niin kauas yksistään omin voimin? Vahvaksi tultuansa voi puolue vasta luottaa ainoastaan omiin voimiinsa. (Hyvä).

A. Nieminen: Ei minkään maan työväenhistoria todista, että vallassaolevilta puolueilta olisi saatu etuja ilman pakkoa. Sittekin se on oma voima, johon on luottaminen. (Hyvä).

K. Nikupaavola; Vastustajamme eivät myönny, muutoin kuin pakosta. Ja jos heidän keskuudessaan on joku meidän kannattajamme, niin liittyköön puolueeseen. Joka ei ole meidän kanssamme, se on meitä vastaan. Siis omiin voimiin meidän on luotettava. Mutta siitä huolimatta voidaan työväenaatetta selvittää parempiosaisillekin, koska heidän joukossaan on paljon sellaisia, jotka eivät sitä käsitä, vaan arvelevat, että nykyiset nurjat olot ovat »Luojalta määrätyt». Sellaisiin ehkä voisi jotakin vaikuttaa. Mutta niitä varten ei kannata ryhtyä varsinaiseen agitatsiooniin, koska omissa riveissämmekin vielä on tavattoman, laaja työala. Viipurin työväestöstä esimerkiksi on vasta 4 tai 5 prosenttia järjestyneitä.

P. V. Räsänen: Itse on työväestön auttaminen itseään. Mutta sen on temmattava mukaansa jotkut muut kansankerrokset, jotka eivät kuulu varsinaiseen kapitalistiluokkaan, kuten alemmat virka- ja palvelusmiehet, jotka oikeastaan kuuluvat meidän puolueeseemme, vaikka ovat vielä kokonaan syrjässä liikkeestämme ja sen vastustajia. Näiden suhteen yhtyi puhuja alustajan myöhempiin ponsiin.

Hj. Hellman: Köyhälistölle on saarnattava köyhälistön evankeliumia. Siinä sen kuulee rikas kuin köyhäkin. Jos eivät tahdo kuulla, olkoot kuulematta, kerran heidän on sitä kuitenkin kuuleminen. Ei siis mitään agitatsioonia yläluokille. (Hyvä).

I. P. Holopainen: Ainoastaan työväestölle on saarnattava. Kokemus opettaa, ettei yläluokka koskaan pyynnöillä luovu hyvistä päivistään. Heiltä on pakotettava oikeuksia, muutoin niitä ei saada. Mutta yhteistyö heidän kanssansa on otettava vastaan, jos siitä on hyötyä ja sitä tarjotaan. Kerjäämään ei mennä, mutta silti ei ole kaikkea yhteistoimintaa hyljättävä.

M. Saarinen: Työväen ohjelmaa ei voida muutoin toteuttaa, kuin ajamalla sen itse läpi. Kerran tulee osa sivistyneistäkin pitämään kunnianaan kuulua puolueeseen, mutta vasta sitte, kun meillä on valtaa.

L. Ahlgren: Ensimäinen totuudensaarnaaja, Kristus, sanoi, että totuutta on saarnattava kaikessa maailmassa kaikille luoduille. Samoin työväenasiaakin, jos se kerran totuutta on. Agitatsiooni on tosin pääasiassa suunnattava työväestöön, mutta sitä sopii kohdistaa myöskin yläluokkain yksityisiä jäseniä kohti. Sillä siellä on usein sangen vähän tietoja pyrinnöistämme. Mutta Jumalan kiitos on vielä meillä oppineitakin, jotka ovat valmiit uhraamaan aikansa kansansa puolesta. Puhellessa yläluokkalaisten kanssa, huomaa usein, etteivät he meitä käsitä. Mutta keskustelun jatkuessa huomaa myöskin usein käsitteiden selvenevän, mielipidetten muuttuvan. Sentähden on agitatsioonia sinnekin päin ulotettava, vaikka pääasiassa onkin luotettava omiin voimiin.

M. Vuolukka yhtyi edustaja Drockilaan ja edelliseen puhujaan. Alustajan ensi ponsi olisi laajennettava, koska joku voisi käsittää sen sanan mukaan ja tehdä turmiota turhilla sanasaivarteluilla. Puhuja kertoi Tampereen vaalitaisteluista ja arveli, että jos vaaleissa yhteistoiminnan kautta muiden puolueiden kanssa saadaan oma mies läpi, on menettely hyväksyttävä. (Hyvä). Joka suhteessa on mentävä eteenpäin, milloin se on mahdollista. Pääasiassa on luotettava omiin voimiin, mutta kaikkia keinoja on käytettävä pientenkin parannuksien aikaansaamiseksi, kunhan lopullinen päämäärä pidetään aina selvillä.

O. Hamström: Oma apu on tietysti aina paras apu. Mutta sitä edustaja Drockilan mielipidettä, että on otettava vastaan apua muualtakin, jos tarjotaan, ei voi moittia. Ranskassa taistelivat äärimmäiset sosialistit ensin kokonaan omin voimin, kun luulivat saavansa vaatimuksensa siten lävitse. Mutta sitte he huomasivat, että pikkuporvaristoon liittymisestä on etua, ja heidän avullaan he saivat edustajansa esille. Meidän on käytettävä samaa keinoa ja köytettävä kaikin voimin pysyttää koko työväestö koossa. Ei siis ole tehtävä niin jyrkkää päätöstä, että kaikki yhteistoiminta muiden kanssa tehdään mahdottomaksi. Sentähden on alustajan ponsi laajennettava.

S. Laitinen: Eräs edustaja täällä on edellisen lausuntoni johdosta tehnyt kysymyksen, kuka agiteerasi ensimäiset oppineet osallisiksi maamme työväenliikkeeseen, kun ei työväestö silloin vielä ollut valveillakaan. Sen teki ulkomaiden työväenkirjallisuus. Mutta nyt johtaa kotomainen porvarillinen sanomalehdistömme harhaan sellaisiakin, jptka itse saavat elää kurjissa oloissa. Sentähden on työväenliikettä selitettävä toisillekin kansaluokille. Yhtyi muuten Drockilan, Vuolukan ja Ahlgrenin lausunnoihin. Agitaattoreista oli puhuja väliin huomannut, että he liian eheästi noudattavat sitä ohjetta, että on käännyttävä vain työväestöön agitatsioonilla, jopa ovat väliin osottaneet tylyyttäkin paremmin puetulle, joka on tahtonut asiasta keskustella. Tällainen menettely on hyljättävä. Jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa on oltava valmiit keskustelujen kautta sävyisesti selittämään omaa kantaa, vaikkei silti olekkaan tarvis järjestää varsinaista agitatsioonia yläluokkalaisille erittäin.

Keskustelua jatkettiin seuraavana aamuna, jolloin puheenjohtajana toimi hra J. V. Hellberg.

M. Hälleberg: Puolueen on tultava toimeen omin voiminsa. Agitatsioonia yläluokille ei tarvita. Osa heistä siirtyy puolueeseemme, kun rivimme ovat siksi vahvat, että ne voivat turvata heidät sitä sortoa vastaan, mitä nyt harjoitetaan yksityisiä puolueeseen siirtyneitä kohtaan heidän luokkansa taholta. Onhan meillä kokemuksia siitä, minkälaisten ikävyyksien alaisiksi sivistyneet henkilöt ovat joutuneet astuessaan työväestön riveihin. Mutta tämä muuttuu, kun työväestön voima kasvaa. Agitatsiooni on kohdistettavaomiin riveihin. Yläluokilla on kyllä aikaa ja varoja hankkia työväenkirjallisuutta ja perehtyä siihen, jos tahtovat.

A. Palmroos kannatti pontta sellaisenaan ja toivoi muiden tekevän samoin, luopuen puhevuoroistaan.

Y. Mäkelin: On pysyttävä erillään muista puolueista ja tultava toimeen omin voimin. Sopivassa tilaisuudessa voi kyllä apua ottaa vastaan, mutta laskuja älköön tehtäkö siltä varalta. Vaaleissa on esiinnyttävä puhtailla, listoilla, eikä alistuttava yhteisiin listoihin, saadakseen joitakin pikku etuja, kuten jonkun edustajan valituksi. Se vain vaikeuttaa lopullisen päämäärän saavuttamista. Agitatsioonia vastustajain riveissä ei puhuja ehdottomasti hyljännyt, koska sieltä voidaan saada hyvääkin apua, ja koska liikkeemme joka tapauksessa tarvitsee sivistyneitä henkilöitä.

Hj. Hellman: Agitatsioonia on harjoitettava ainoastaan köyhälistön keskuudessa. Jos joku yläluokkalainen meihin liittyy, otetaan hän avoimin sylin vastaan, kuten tähänkin saakka, sillä tarvitsemme tietorikkaita henkilöitä, kuten sanottu. Tilaisuuden sattuessa voidaan kyllä liittyä toisiin puolueisiin. Kävisi pikemmin, jos joku muukin puolue ottaisi kannatukseen joitakin vaatimuksiamme. Alustajan ponsi on hyvä sellaisenaan, koska käsite »oma toiminta» on kyllin väljä, jotta sen nojalla voi toimia vaikka mitä, kunhan ei riko ohjelmaa.

G. Gröndahl: Muita puolueita voidaan kyllä ottaa mukaan, mutta varsinaista agitatsioonia ei ole niihin kohdistettava, paitse erityisen tilaisuuden sattuessa. Kun työväestön voima kasvaa, yhtyy siihen kyllä toisiin luokkiin kuuluvia jos kuin paljon. Omiin voimiin on etupäässä luotettava.

Mathilda Tuominen paheksui, että näin selvästä ponnesta turhanpäite keskustellaan ja kulutetaan hukkaan aikaa, jota ei ole liiaksi. Ponsi on sellaisenaan hyvä.

A. Nieminen: Eilen sanoi joku, että Ranskassa pääsi sosialisti ministeristöön muiden puolueiden avulla. Oliko se armoa? Sehän oli työväen oman toiminnan tulos. Ei työväestö siellä paremmin kuin muuallakaan olisi saavuttanut mitään, ellei sillä olisi ollut oma toiminta pohjana. Vasta sitte, kun työväestö on järjestynyt lujaksi mahdiksi, vasta sitte se saa tunnustusta ja myönnytyksiä muilta. Niin on aina ja kaikkialla. Siis sittenkin on oma toiminta asetettava ensi sijalle.

K. Toivonen: Ponsi on aivan selvä. Eihän se millään tavalla sido ketään. Vaaleissa voi sen nojalla kyllä toimia yhdessä toisten kanssa, jos halutaan. — Agitatsiooni on kohdistettava suuriin kokouksiin. Sinne pääsevät kaikki. Tulkoot sinne sivistyneetkin, heitä ei mikään siitä estä.

M. Vuolukka: Täällä on kehuttu, että ponsi on paikallaan ja siis semmoisena hyväksyttävä. Mutta se tarvitsee esitelmän sivuunsa, ennenkuin se käsitetään oikein. (Ohoh!) Lykättäköön se komitean laajennettavaksi. Katsokoon se Erfurtin ohjelmasta samanlaisia ponsia ja laittakoon sen niin selväksi, ettei siitä synny riitakapulaa, eivätkä kehittymättömät vedä siitä vääriä johtopäätöksiä.

A. Partti: Jokaiseen ponteen voi käydä kiinni, jos haluaa. Ponsi on hyvä tällaisenaan. Jokaiselle pitäisi olla selvillä, mihin agitatsiooni on kohdistettava. Agitaattorimme ovat siksi kehittyneitä, että tietävät, missä tilaisuuksissa heidän on vaikutettava.

K. F. Hellstén: Ponteen sisältyy kyllä kaikki, mitä tarkoitetaankin. Mutta ensi silmäyksellä sitä ei huomaa. Sentähden siihen olisi saatava sellainen lisäys, että apua otetaan muiltakin puolueilta.

Hj. Hellman: Sellainen lisäys on tarpeeton. Oma toiminta käsittää toiminnan muiden puolueiden kanssa. Jos korjauksilla ruvetaan pontta selvittelemään, tulee niitä paljon. Sentähden säilytettäköön ponsi nykyisessä muodossaan, lyhyenä ja sisältörikkaana.

A. Nieminen huomautti edustajille Vuolukalle ja Hellsténille, että jos heidän ehdottamansa lisäys hyväksytään ponteen, kielletään sillä työväen oman voiman merkitys. (Hyvä-huutoja).

E. Salin: Keskustelusta käy selville, että kysymyksenalaisen ensimäisen ponnen johdosta tahdotaan saada esille vastaus kysymykseen: »Mille kannalle on työväestön asetuttava muihin puolueisiin nähden». Senvuoksi olisi parasta keskustella ensin siitä kysymyksestä, koska nyt käsittelyn alaisena oleva ponsi selviäisi sitte itsestään ja valiokunnan työ kävisi paljoa helpommaksi. Puhuja oli niitten kannalla, jotka luottavat työväestön omaan voimaan, kuten alustajakin. Sillä on naurettavaa luulotella, että vastustajamme ryhtyvät ajamaan meidän asiaamme. Puulla toinen toisen asiaa ajaa, sanoo sananlasku yleensä syrjässä olevasta henkilöstä, mitä sitte vastustajasta. Ja mekö toivomme, että vastustajamme vievät asiamme perille. — Vastaus kysymykseen puolueemme suhteesta muihin puolueisiin on vaikea, koska tässä maassa oikeastaan ei nykyjään ole muita puolueita selvästi olemassa. Suomimielisten päällikön julkaisemaa ohjelmaa ei vanha puolue ole yksimielisesti omaksunut, joten vanhalla suomimielisellä puolueella ei ole yhteistä lippua. Ruotsinkielisellä puolueella on kyllä ollut kielikysymyksensä, mutta sielläkin huudetaan nyt: »yksi mieli, kaksi kieltä». Nuorella puolueella ei liioin ole omaa ohjelmaa. Tällä kertaa on siis vastaus edellämainittuun kysymykseen helppo, sillä meillä ei ole kuin yksi puolue, työväenpuolue, jonka vaatimukset ovat selvät. On vain me ja meidän vastustajamme. Ja vastustajaimme kanssa meillä ei voi olla mitään yhteistä. — Täällä näkyy olevan aineksia, joiden mielestä työväen ohjelma on liian jyrkkä, joten se ei saa muiden ryhmien myötätuntoisuutta. Sitä olisi siis lievennettävä, samoin toimintaakin. Mutta A. Järnefelt sanoo kirjansa »Heräämiseni» lopussa, että valtiotaidolla ei voiteta muuta, kuin joudutaan karille. Siitä meitä Jumala varjelkoon. — Sovittelut eivät hyödytä. Viime valtiopäiville koetettiin saada puoluehallinnon anomuksia. Silloin sen hyöty nähtiin. Nuoren puolueen miehiä kumarrettiin, ja vihdoin saatiin ottamaan ne, kun annettiin valta justeerata ponsia. Mutta petyttiin. Työväen puoluetta niin lähellä seisova henkilö kuin maisteri Groundstroem toi anomukset takaisin, ivaillen: »miksi ei työväenpuolue itse valitse edustajaansa valtiopäiville?» — Hän antoi siis meille neuvon: luottakaa itseenne! (Hyvä). Ja meidän on se tehtävä, on saatava toimintamme niin tarmokkaaksi, että se herättää vastustajain kunnioituksen, pakottaa heitä myönnytyksiin. (Hyvä).

A. Huotarin mielestä on turhaa kuluttaa koko päivää tällaiseen keskusteluun. Kenellä ei ole uusia näkökohtia, yhtyköön edellisiin puhujiin. (Hyväksymistä). Puolusti pontta sellaisenaan.

R. Drockila: Jos olisi kysymys yksin puolueohjelman toteuttamisesta, olisi ponsi sellaisenaan oikea. Mutta meillä on nykyjään vastustettavina yhä piukemmalle kiristyviä oloja. Ja siinä työssä meidän on kaikkien oltava yhdessä. Ei ole kysymys yksin siitä, että saataisiin puolueohjelma toteutetuksi. Meillä on myöskin paljon sellaista, mitä meidän tulee koettaa säilyttää. Edustaja Salinin kertomus toisista puolueista on kyllä pääasiassa oikea. Mutta hän ei vetänyt siitä johtopäätöksiä. Toiselta puolelta voidäan kysyä: miksi ne ovat näin sekautuneet toisiinsa? Siksi, että he kaikki taistelevat yhden kysymyksen hyväksi. Miksi me eroaisimme siinä. (Hyvä). Tässä suhteessa olisi siis ponsi laajennettava. Täälläkin ollaan sen suhteen epäselvillä. Sentähden on sen sanamuoto muutettava selväksi.

T. Tainio: Ei ole mielestäni laisinkaan ihmeteltävää, että kysymyksestä on sukeutunut näin laaja keskustelu. Sillä kysymyshän on itsessään niin laaja, että se sisältää kaikki muut kysymykset, siis koko toimintamme. Sentähden olisi, jos mieli laatia tarkkoja ponsia, lueteltava kaikki ne keinot, joilla työväen asiaa on edistetty ja voidaan edistää; siis sanomalehdet, agitatsiooni, kirjallisuus, kokoukset, kaikki olisi ponsissa mainittava. Mutta en ole odottanutkaan alustajalta, että hän olisi näitä kaikkia ryhtynyt perusteellisesti selvittämään. Jos hän olisi asiansa tältä kannalta käsittänyt, olisi alustuksesta paisunut niin laaja, ettei meidän tarvitsisi tässä kokouksessa mistään muusta keskustellakaan. Se sisältäisi kaikkien muidenkin alustajain ponnet. Mutta tältä kannalta ei kysymystä ole tarkoitettukaan käsiteltäväksi. Sentähden on luonnollista, että ponnet ovat ylimalkaisia. — Ensimäinen ponsi vastaisi parhaite tarkoitustansa jos siihen lisättäisiin sana »ainoastaan», ja muutettaisiin se kuulumaan: Työväen puolueohjelma voidaan parhaite toteuttaa ainoastaan työväen yhteenliittymisen avulla. Sillä yhteenliittyminen, itsetoiminta on ainoa keino tässä suhteessa. (Hyvä). Sitte vasta seuraa lainlaadinta. Yhteenliittymisen kautta vasta saamme lainlaatijat noudattamaan Suomen työväestön, maamme kaikkien hyödyllisen työn tekijäin tahtoa. (Oikein). Keinoja tähän on tavattoman paljon. Ohjelmaamme voivat sopia toteuttamaan muutkin ainekset, kuin varsinainen työväestö. Sillä on tosin nimenä Suomen työväenpuolueen ohjelma, mutta itse asiassa se on sosiaalidemokraattinen ohjelma, joka sopii kaikille, mitkä hyväksyvät sosiaalidemokratian päämäärät. — Edustaja Drockila sanoi, ettei ole kysymyksessä ainoastaan ohjelman toteuttaminen, vaan myöskin kansallisen itsenäisyyden säilyttäminen, kuten jo ohjelmamme alkulauseessa sanotaan. Mutta kaikki tämä sisältyy jo ohjelmaamme. Sen tarkoituksena on vastustaa kaikkea sortoa, kaikkea harvainvaltaa sekä luokkien että yksityisten taholta. Sama edustaja mainitsi myös, että toisten maamme puolueiden ohjelmat ovat sekaantuneet toisiinsa, koska yksi kysymys yhdistää heidät. Tässä suhteessa tosin on jokainen suomalainen yksimielinen päämäärään nähden, mutta me olemme keinojen suhteen toista mieltä, kuin porvarilliset luokat. He eivät käsitä nykyistä asemaa. Tässä eivät auta ainoistaan kansanvalistuspyrinnöt eivätkä sovittelut kunnallishallintojen keskustelukielen suhteen. Naurattaa, ellei mieluummin tahdo itkeä, kun näkee porvarilliseen puolueittemme siten laskevan leikkiä keskenään ja koko kansan kanssa aseman vakavuudesta huolimatta. Luulevatko he, että kunnallisten kieliolojen paikkaaminen, kotikoulut ja muut samantapaiset puuhat voivat herättää kansassamme sitä itsetietoisuutta, jota on tarvis? Jos tahdomme seisoa kansana, on meidän toteutettava puolueohjelma, vaikka ei kokonaan, niin ennen kaikkea oh kansamme taloudellinen asema parannettava, pisin työpäivä ja alin palkka määrättävä koko maan työväelle. Siinä on Suomen pelastuksen ehto. Vasta sitte voidaan saada hereille nuo sadattuhannet, jotka nyt pysyvät toimettomina (Hyvä), saada ne itsetietoisina kansalaisina puolustamaan koko kansallisuutta. Siis työväen puolueohjelma voidaan toteuttaa ainoastaan työväestön oman toiminnan kautta, ja työväenpuolueen suhteet muihin puolueisiin määräävät, millä tavalla tulokset tämän toiminnan kautta parhaite saavutetaan. (Hyvä).

O. Hamström ehdotti, että alustajan ensimäinen ponsi muutettaisiin seuraavaksi:

»Työväen puolueohjelma voidaan parhaite toteuttaa etupäässä työväen oman toiminnan, mutta myöskin niiden avulla, jotka edistävät puolueohjelman toteuttamista sekä myöskin lainsäädännön avulla».

Keskustelu ensimäisestä ponnesta loppui tähän, joten se jätettiin valiokunnalle.

2:n ponsi

Että työväen puolueohjelman toteuttaminen kävisi mahdolliseksi, olisi köyhälistö enemmän kuin tähän asti saatava käsittämään työväen puolueohjelman tarkoitusta.

M. Saarinen: Ensi ponnesta keskusteltaessa on keskustelussa käsitelty tätäkin. Sentähden voidaan se sellaisenaan lykätä valiokuntaan.

E. Hänninen yhtyi edelliseen. Joka tahtoo laittaa lisäponsia, tehköön ne kirjallisesti ja jättäköön valiokunnalle.

T. Tainio: Ponsi olisi muutettava seuraavaksi:

»Että työväen puolueohjelman toteuttaminen kävisi mahdolliseksi, olisi työskenneltävä sosiaalidemokratian päämäärien selvittämiseksi ja köyhälistön yhteenliittämiseksi»

Ponsi lähetettiin valiokuntaan.

3:s ponsi:

Tätä varten olisi jokaiseen kaupunkiin saatava muodostumaan paikallisia työväen puoluehallintoja, jotka voisivat työskennellä Suomen työväen puoluehallinnon johdon alla, sekä pitäisivät vireillä paikkakunnallaan työväestön kunnallisia ja valtiollisia harrastuksia.

ja 4:s ponsi

Paikalliset puoluehallinnot voisivat pitää myöskin huolta paikallisesta agitatsioonista sekä levittää työyäenasiaa valaisevaa kirjallisuutta paikkakunnallaan,

lähetettiin sellaisinaan valiokuntaan.

5:s ponsi kuului:

Äänioikeusasian ajamiselle olisi pantava enemmän kuin tähän asti huomiota. Ja ellei äänioikeusasiaa saataisi hyvällä ratkaistuksi, pitäisi tätä tarkoitusta varten sopivan hetken tullessa saada aikaan yleinen koko maata käsittävä työlakko. Tätä varten olisi jo ajoissa ryhdyttävä tarpeellisiin valmistuksiin.

T. Tainio: Äänioikeuskysymyksen alustaja Hellstén on tehnyt alustuksessaan samasisältöisen yleistä lakkoa koskevan ponnen. Asia olisi keskusteltava äänioikeuskysymyksen yhteydessä ja siis poistettava tästä.

K. F. Hellstén ja A. Kärmekangas yhtyivät edelliseen.

A. Nieminen: Alustus käsittelee kysymystä puolueohjelman toteuttamisesta, ja puolueohjelma sisältää vaatimuksen äänioikeuden hankkimisesta kansalaisille. Sentähden ei pontta voi erottaa erilleen, vaan on se käsiteltävä yhteydessä puolueohjelman toteuttamiskysymyksen kanssa.

E. Salin: Jos edellisen puhujan ajatus olisi oikea, olisi tämän keskustelun yhteydessä tuotava esille jokaisen ohjelmakohdan toteuttamista tarkoittava keino. Äänioikeusasian lopullisena toteuttamiskeinona on lakko. Keinot olisivat määrättävät muihinkin kysymyksiin nähden, vaikka tosin toisia kysymyksiä olisi helppo toteuttaa, kun äänioikeuskysymys saadaan ratkaistuksi. Näin ollen, kun ei keinoja ole alustuksessa muillekaan kysymyksille esitetty, saisi tämäkin ponsi jäädä.

E. V. Hänninen: Olen ehdottanut Työmies-lehdessä, että kokouksen keskustelukysymykset olisi koottavat yhtenäiseksi ohjelmaksi. Tämä ehdotus ei ole saavuttanut huomiota. Kysymykset on tuotu esille hajallaan, sikin sokin. Nyt olisi tämä hajallisuus korjattava siten, että kaikki taktillisia asioita käsittelevät valiokunnat yhdessä järjestäisivät yhtenäisen toimintaohjeen puolueelle.

M. Vuolukka: Niin tarpeellinen kuin edellisen puhujan ehdotus olisikin, ei sitä tässä kokouksessa ehditä toteuttaa. Ohjelmaa ei niin äkkiä luoda. Asia olisi jätettävä puoluehallinnolle, jotta se toisi sen esille seuraavaan kokoukseen.

E. V. Hänninen: Täydellistä ohjelmaa ei vielä pitkiin aikoihin voida luoda. Olot muuttuvat, ja ohjelma niiden mukana. Tässä kokouksessa pantakoon pohja, jota sitte seuraavilla kerroilla korjataan.

Kokous hylkäsi edustaja Hännisen ehdotuksen ja päätti ponnen lähetettäväksi äänroikeusasiaa käsittelevään valiokuntaan.

6:s ponsi:

»Työväenasian ajamistavassa olisi saatava aikaan sellainen muutos, että pantaisiin tarkka raja eri luokkien välille, ettei sotkettaisi yhteen kapitaalin omistajia ja niitä, jotka eivät sanan varsinaisessa merkityksessä kapitalisteja ole»,

lähetettiin keskustelutta valiokuntaan.

7:s ponsi:

y »Yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi olisi vastaisuudessa, mikäli asianhaarat myöten antavat, toimittava siihen suuntaan, että työväenasiaa ajavat sanomalehdet saataisiin, puolueen omiksi ja työväen puoluehallinnon johdon alaisiksi».

lähetettiin edustaja Salinin ehdotuksesta puolueen sanomalehdistöä käsittelevään agitatsioonivaliokuntaan, joten evästyskeskustelu kysymyksestä oli lopussa.

Valiokunta laati asiasta seuraavan mietinnön:

Valiokunta, jonka työväen puoluekokous asetti käsittelemään keskustelukysymystä, koskeva työväen puolueohjelman toteuttamista, on alustavassa keskustelussa lausuttuja mielipiteitä huomioon ottamalla tullut yksimielisiin päätöksiin ja esittää kokoukselle hyväksyttäväksi seuraavan lausunnon:

Ohjelmansa toteuttamiseksi on työväenpuolueen luotettava omaan voimaansa, jonka tehokkaisuutta on edistettävä kehittämällä valtiollisia ja ammatillisia järjestöjä.

Sen vuoksi olisi etupäässä:

a) köyhälistö enemmän kuin tähän asti saatava käsittämään työväen puolueohjelman tarkoitusta;

b) olisi muodostettava paikallisia puoluehallintoja, joiden on työskenneltävä työväen puoluehallinnon johdon alla, sekä paikkakunnallaan pidettävä vireillä työväestön kunnallisia ja valtiollisia harrastuksia;

c) näiden paikallisten puoluehallintojen tulee myöskin huolehtia paikallisesta agitatsioonista sekä levittää työväenasiaa valaisevaa kirjallisuutta;

d) perustettava ammattiyhdistyksiä kaikissa paikoissa maata, missä vaan löytyy sen verran ammattilaisia, että kykenevät niitä koossapitämään ja saattavat työskennellä työväen taloudellisen tilan parantamiseksi;

e) paikkakunnallaan ammattiyhdistysten kesken, missä se käy päinsä, on perustettava paikallisjärjestöjä, jotka kykenevät puolustamaan järjestynyttä työväkeä riitaisuuksien sattuessa. Näistä paikallisista järjestöistä saatetaan sitte ajan kuluessa muodostaa koko maata käsittävä ammattijärjestö;

f) kooperatiivisen työväenliikkeen kanssa käsikädessä kulkevan toiminnan avulla on työskenneltävä niinhyvin taloudellisen tilan parantamiseksi kuin työväen kouluttamiseksi vastaisen vallan käyttämiseen; ja

g) kaikissa tässä ei mainituissa kohdissa toteuttaa mahdollisuuden mukaan puoluekokouksen päätöksiä.

Nojautuen alustavassa keskustelussa lausuttuihin mielipiteisiin jätti valiokunta 5:nen kohdan alustuksesta äänioikeusasiaa käsittelevälle valiokunnalle ja 6:nen johdosta toivoi, että ajatus siitä tulee puoluekokouksessa julkilausuttuna kasvattamaan mielipiteitä alustuksessa ehdotettuun suuntaan.

Viipurissa heinäk. 19 p. 1901.

Eetu Salin, Reino Drockila, A. Nieminen, J. Juusonen, K. F. Hellstén (valiokunnan sihteeri).

Päätöskeskustelun alotti

T. Tainio, huomauttaen, että valiokunnan ponsien b kohta on epäselvä. Jos on tarkoitus perustaa paikallisia puoluehallintoja jokaiselle paikkakunnalle, kuten ponnesta voi päättää, on tällainen menettely aivan tarpeeton. Suurilla paikkakunnilla niistä on hyötyä ja siellä ne ovat tarpeellisia, mutta ei pienillä paikkakunnilla. Siellä yhdistysten johtokunnat täyttävät saman tehtävän. Ehdotti pontta muutettavaksi siten, että »paikallisia puoluehallintoja on perustettava siellä, missä niiden tarpeellisuus on silminnähtävä».

R. Drockila: Komitean mielipide oli sama, ehkä nykyinen sanamuoto johtuu väärinkäsityksestä.

J. V. Hellberg: Ponsi on sellaisenaan onnistunut, eikä parane korjaamalla. Ei ole sanottu, että yhdistysten johtokunnissa aina olisi sellaisia aineksia, jotka kykenevät johtamaan vaaleja y. m. s. juuri paikallisten puoluehallintojen toimialaan kuuluvia tehtäviä.

J. Kemppainen yhtyi edelliseen puhujaan.

J. A. Salminen vastusti alustuksen e kohtaa, missä erikseen vielä ehdotetaan perustettavaksi paikallisia ammattijärjestöjä. Tällainen paljo toiminta hajottaa voimia liiaksi.

A. Longa puolusti Tainion ehdotusta. Jos pienillekin paikkakunnille perustetaan erityinen puoluejärjestö, on se voimien hajottamista, kuten edellinen puhuja sanoi. Työväenyhdistyksen johtokunta voi ajaa asiat yhtä hyvin.

R. Drockila: Yhdistyksen johtokunta ei voi korvata paikallista puoluehallintoa muualla, kuin sellaisella paikkakunnalla, missä ainoastaan yksi yhdistys on liittynyt puolueeseen. Jos liittyneitä yhdistyksiä ja osastoja on useampia, täytyy näiden välillä olla yhdysside. Sellaisina toimivat paikalliset puoluehallinnot ja ammattijärjestöt. Edellisiin valitaan selvänäköisimmät miehet, jotka tuntevat paikkakunnan politiikan ja kykehevät johtamaan. Ammattijärjestöihin taas tarvitaan terävimmät agitaattorikyvyt, terävimmät taloudellisen alan miehet. Täten ovat molemmat järjestöt tarpeellisia. Näiden perustettua voidaan lakkauttaa useissa kaupungeissa olevat ammattiyhdistysten keskuskomiteat tarpeettomina ja voimia hajottavina.

T. Tainio pysyi vieläkin äskeisessä lausunnossaan, että paikallisia puoluehallintoja olisi perustettava vain sinne, missä on useampia yhdistyksiä. Täällä on huomautettu, että yhdistyksien johtokunnissa ei usein ole tähän sopivia aineksia. Mutta jos paikkakunnalla on yksi yhdistys, täytyy sen tietysti olla liittynyt puolueeseen, ennenkuin puoluehallinnon perustamisesta voi olla kysymystä. Silloin on sen johtokunnassa jäseniä, jotka ovat hyväksyneet puolueohjelman, seisovat sen pohjalla ja siis kykenevät ohjaamaan asioita oikeaan suuntaan.

P. V. Räsänen: Ponteen on lisättävä sanat: »missä tarpeelliseksi nähdään».

E. V. Hänninen: On paljon perää siinä väitteessä, että johtokunnissa on usein henkilöitä, jotka eivät kykene poliitisia asioita hoitamaan. Johtokuntiin valitaan henkilöitä etupäässä heidän taloudellista kykyänsä silmälläpitäen. Siksipä on esim. Helsingin työväenyhdistyksen johtokunnassa henkilöitä, jotka politiikan suhteen asettuvat jarruttajan kannalle. Ponsi ei tarvitse muuttamista.

Y. Mäkelin: Ei ole tarkoitus, että valiokunnan ehdotus pitäisi toteuttaa tarkalleen kirjaimen mukaan. Paikallisia puoluehallintoja on perustettava sinne, missä työväki huomaa sen tarpeelliseksi. Se on ponnen mukaan mahdollista, jonka tähden ponsi olisi säilytettävä muuttamatta.

J. Kemppainen puolusti myöskin pontta sellaisenaan.

A. Longa: Ei ole ensinkään samantekevä, mikä sanamuoto ponnessa on. Vaikka asia täällä ymmärretäänkin vapaammin, käsitetään se ulkopuolella ihan puustavillisesti ja työnnetään paikallinen puoluehallinto, tarvittakoonpa sitä tai ei. Sentähden on lisäys ponteen tarpeellinen. Muutoinkin jää kyllin tilaa vääristelyille ja väärinkäsityksille.

Äänestettiin sitte valtiokunnan ponnen ja ehdotetun lisäyksen välillä. Edellistä kannatti 12, jälkimmäistä 23 edustajaa.

Kokouksen päätökseksi kysymyksessä: Miten puolueohjelma voidaan parhaite toteuttaa? tuli siis:

Ohjelmansa toteuttamiseksi on työväenpuolueen luotettava omaan voimaansa, jonka tehokkaisuutta ori edistettävä kehittämällä valtiollisia ja ammatillisia järjestöjä.

Sen vuoksi on etupäässä:

a) Köyhälistö enemmän kuin tähän asti saatava käsittämään työväen puolueohjelman tarkoitusta.

b) On muodostettava paikallisia puoluehallintoja sinne, missä ne tarpeellisiksi huomataan. Niiden on työskenneltävä puoluehallinnon johdon alaisina sekä pidettävä vireillä paikkakunnallaan työväestön kunnallista ja valtiollisia harrastuksia.

Näiden paikallisten puoluehallintojen tulee pitää myöskin huolta paikallisesta agitatsioonista sekä levittää työväenasiaa valaisevaa kirjallisuutta paikkakunnallaan;

d) On perustettava ammattiyhdistyksiä kaikissa paikoissa maata, missä vain on sen verran ammattilaisia, että kykenevät niitä koossa pitämään ja saattavat työskennellä työväen taloudellisen tilan parantamiseksi;

e) Paikkakunnalleen ammattiyhdistysten kesken, missä vain käy päinsä, on perustettava paikallisia järjestöjä, jotka kykenevät puolustamaan järjestynyttä työväkeä riitaisuuksien sattuessa. Näistä paikallisista järjestöistä saatetaan sitte ajan kuluessa muodostaa yleinen, koko maata käsittävä ammattijärjestö;

f) Kooperatiivisen työväenliikkeen kanssa käsi kädessä kulkevan toiminnan avulla on työskenneltävä niin hyvin taloudellisen tilan parantamiseksi kuin työväen kouluttamiseksi vastaiseen vallankäyttämiseen; ja

g) Kaikissa muissa tässä ei mainituissa kohdissa on toteutettava mahdollisuuden mukaan puoluekokouksen päätöksiä.

2. Äänioikeuskysymys.

Kysymyksestä oli hra K. F. Hellstén laatinut alustuksen. (Liite. siv. 76).

Evästyskeskustelussa

P. V. Räsänen ja A. Palmroos ehdottivat kysymystä lähetettäväksi suoraan valiokuntaan.

E. Salin: Ensimäisestä kysymyksestä keskusteltaessa lykättiin yleistä lakkoa koskeva ponsi keskusteltavaksi tämän kysymyksen yhteydessä. Tästä ponnesta on tärkeää keskustella ennen valiokuntaan lähettämistä, sillä yleinen lakko on meillä vielä aivan uusi, monelle kokonaan tuntematon asia. Mikäli siitä on työväenlehdissämme kirjoitettu, on oltu hyvin eri mieltä. Jos kysymys lähetetään sellaisenaan valiokuntaan, saadaan sieltä kypsymätön mietintö takaisin. — Mitä tulee alustajan ponsiin, on niistä kolmas tärkein. Kaikkia muita keinoja paitse lakkoa on jo äänioikeusasiassa koeteltu, mutta mitään ei ole saatu aikaan. Edellisissä ponsissa mainittuja keinoja on käytetty sekä meillä että varsinkin Ruotsissa. Pitää asiasta paljo melua, lähettää joukkoanomuksia, ei hyödytä, sillä vallanpitäjät ovat etuoikeutettujen luokkain tulkkina. Ellei työväestö voi antaa vaatimuksilleen parempaa pontta, ei niille anneta mitään huomiota. Belgian työväestö sai äänioikeuden lakolla, joten keino on koeteltu. Äänioikeus ei ole tosin sielläkään vielä aivan yleinen, mutta kuitenkin sellainen, johon mekin hyvin voisimme aluksi tyytyä. Belgian työväestö on kumminkin aivan äsken esittänyt vaatimuksen yleisestä äänioikeudesta, aikoen täten poistaa viimeisetkin sitä rajoittavat raha- ja ylimysvallan rippeet. Olkaamme siis mekin rohkeat, hyväksykäämme ajatus äänioikeuden hankkimisesta yleisen lakon kautta, levittäkäämme sitä kukin paikkakunnallamme yli maan! Ainoastaan lakon kautta voidaan saavuttaa äänioikeus ja toteuttaa tässä suhteessa puolueen ohjelma.

T. Tainio: Edustaja Salin esitti asian kokoukselle ihan uutena, eikä muistanut, että kysymyksestä on keskusteltu ja lakkoa koskeva ponsi hyväksytty jo Turun kokouksessa. Sentähden on asia kyllin kypsä valiokuntaan. (Hyväksymistä).

Kysymys lykättiin valiokuntaan, joka laati siitä seuraavan mietinnön:

Äänioikeusasiavaliokunta on kysymystä pohdittuaan ja tarkasti harkittuaan jäseniensä A. B. Mäkelän, M. Saarisen, I. P. Holopaisen, O. Sirénin ja A. Huotarin läsnäollessa alustuksessa mainittujen perustelujen johdosta ja siinä esiintuoduille mielipiteille nojaten tullut päätökseen esittää puoluekokoukselle seuraavaa:

1:si että puoluekokous yleisen äänioikeuden saavuttamiseksi hyväksyy valmistusten tekemisen yleisen koko maata käsittävän työlakon aikaansaamiseksi, johon puoluehallinto ryhtyköön heti kansan mielipiteitä kasvattamaan ja varojen kokoomiseksi keinoja keksimään;

2:si että äänioikeusasian suuremman kiihotuksen herätykseksi vuosittain pannaan toimeen keväillä mielenosotusretkiä ja syksyllä huolellisesti valmistettuja äänioikeuskokouksia, kautta maan samana päivänä, joihin puoluehallinto määrää ajan ja ohjelman;

3:si tällaisissa kokouksissa asetettakoon valiokunta, joka kokoaa kaikilta asiaa harrastavilta päätetyn summan äänioikeus-, agitatsiooni- ja kirjallisuusrahastoon,

Matti Saarinen, I. P. Holopainen, A. B. Mäkelä, Oskar Sirén, Anton Huotari (sihteeri).

Päätöskeskustelussa

E. V. Hänninen vastusti sellaisen keinon kuin yleisen työläkon ottamista ohjelmaan, koska se oli mahdoton toteuttaa. Ensi ehtona siihen olisi, että koko työväestö on järjestynyt yhdistyksiin. Mutta ennenkun siihen päästään, kuluu yhden, ehkäpä useammankin miespolven ikä. Ja vaikka olisi päästy niinkin kauas, että koko työväestö kuuluisi yhdistyksiin, ei ole silti vielä sanottu, että yleinen lakko onnistuu. Kapitalistit kukistavat sen nälällä tai aseilla. Ulkomailla pannaan toimeen erityisten ammattikuntain lakkoja. Järjestytään lujiksi ammattiliitoiksi, ja yksi niistä panee lakon toimeen. Nimi »yleinen työlakko» on hylättävä ja asetettava sijaan ammattilakko. Ehdotti hyväksyttäväksi seuraavat ponnet:

Koska koko maan työväen yleisen lakon aikaansaaminen olisi vasta sitte mahdollinen, kun suurin osa koko maan työväestöä olisi järjestynyt,

koska järjestymisen kehittyminen niin laajaksi vie nykyisissä taloudellisissa oloissa kovin pitkän ajan,

koska koko maan työväestön työlakko, jos se on rauhallinen, voi päättyä siten, että nälkä pakottaa työväen asettumaan, tai jos se on väkivaltainen, siten, että vallassaolevat käyttävät aseellista voimaa,

niin päättää kokous:

1:si että semmoisissa olosuhteissa kuin nykyaikaiset ainoastaan maamme erityisten ammattikuntain yleiset lakot saattavat olla mahdollisia, mutta nekin vasta sitten, kun ammattikutmallinen ja valtiollinen järjestyminen on saavuttanut korkeamman kehityksen;

2:si että erityisten ammattikuntain lakolla voidaan vaikuttaa niin äänioikeuden kuin valtiollisten ja taloudellisten päämääräin saavuttamiseksi,

jonka vuoksi

kokous kehottaa työväenpuolueen jäseniä täydellä tarmolla edistämään ammattikunnallista ja valtiollista järjestymistä.

A. Huotari vastusti edellisen puhujan ehdottamaa muutosta. Ponnessa on ehdotettu ainoastaan yleisen lakon valmisteluun ryhtymistä, puhumatta ajasta, milloin lakko olisi pantava toimeen.

H. Moilanen kannatti edustaja Hännisen ehdottamia ponsia.

Hj. Hellman: Valmistaviin toimiin yleisen lakon suhteen voidaan tosin ryhtyä, mutta asiain nykyisellä kannalla ollen ei voi toivoa yleistä lakkoa saatavan aikaan. Helpompi olisi saada jonkun ammattikunnan lakko, kun toiset ammattilaiset voisivat kannattaa lakkolaisia. Kannatti ponnen muuttamista.

T. Tainio yhtyi myöskin edustaja Hännisen ehdottamaan muutokseen ja kehotti kokoustakin yhtymään siihen ilman keskustelua, koska ei ponsissa ole asiallista eroa. Yleistä lakkoa ei käsitetä sillä tavalla, että jokainen työmies lakkaa yhtaikaa työstä, vaan että eräät liikkeelle ja yhteiskunnalle tärkeimmät ammattikunnat lakkaavat työstä sopivan ajan sattuessa ja kaikkein muiden ammattilaisten kannattamana. Täten on Hännisen ehdotus itse asiassa sama kuin valiokunnan; ainoa ero on, että se estää syntymistä väärinkäsityksiä, ja tämän selvyyden tähden sitä olisi puolustettava.

K. H. Lust yhtyi edustaja Tainioon.

A. B. Mäkelä: Minun käsittääkseni riittää se, että hyväksymme saman yleisen, koko maata käsittävän työlakon periaatteen, kuin Turun edustajakokouskin. Ei ole tämä työlakko vielä niin paljon likentynyt, että olisi syytä käydä sitä lähemmin järjestelemään. Jätetään se niiden huoleksi, jotka ovat lähempänä aikaa, milloin lakko toteutuu. Ei sidota heitä yksityisen ammattikunnan lakkoon. He itse ratkaiskoot aikanaan, mihin ryhtyvät. Jos sanat »koko maata käsittävä yleinen työlakko» käsitetään väärin, niin tämä väärinkäsitys syntyy leirimme ulkopuolella, ja se on eduksi meille. Sillä yleisen lakon uhkaus — uhkaushan se kaikissa tapauksissa on — on ankarampi, kuin jos muutama ammattikunta tekee lakon. Jos räätälit tekevät. lohduttaa yläluokka itseään sillä, että voinhan minä tilata pukuja muutamiksi vuosiksi eteenpäin. Samoin jos suutarit tai joku muu ammattikunta määrätään lakkoon. Uhka ei, siis ole läheskään sama yksityisen ammattikunnan, kuin yleisessä lakossa.

M. Vuolukka: Olen aina pitänyt yleistä työlakkoa mahdottomana toteuttaa. Mutta uhkauksena kannatan sitä. Jos tilaisuutta ilmestyy, pannaan toimeen, mutta lähempi määrittely jätetään, siksi, kun ollaan lähempänä toteuttamisaikaa.

M. Saarinen yhtyi edustaja Mäkelään.

J. Lindström kannatti valiokunnan pontta uhkauksena ja yhtyi edustaja Mäkelään.

E. V. Hänninen: Yleinen lakko käsitetään yleensä siten, että koko maan työväestö lakkaa työstä. Sen mahdottomuuden huomaavat vastustajatkin. Jos tahdotaan uhkauksilla vaikuttaa heihin, tulee olla mahdollista joskus toteuttaa uhkaus. Mahdottomalta näyttävä uhkaus ei saavuta työväestönkään jakamatonta kannatusta, vaan voivat vastustajamme sen nojalla vieroittaa työväestöä luottamasta puolueemme keinoihin ja siten synnyttää hajaannusta emäänkin keskuuteemme. Toisin on, jos työväestö voidaan vakuuttaa keinon mahdollisuudesta. Silloin se saa paraiten kannattajia. Ja erityisten ammattikuntain lakon syntyminen saattaa olla mahdollista ja voi olla tarkoitetusti vaikuttava, kun valitaan semmoisia ammattikuntia, jotka, kuten esim. liikennemiehistöt, voivat lakollaan tuottaa suuria vahingoita vastustajille.

R. Drockila: Olisi hyväksyttävä valiokunnan ponnet edustaja Hännisen lisäyksellä. Yleistä äänioikeutta ei saavuteta suutarien eikä räätälien lakolla, vaan sellaisten ammattikuntain, jotka ovat tärkeitä yleiselle liikkeelle, siis rautatie-, laiva- ja postiväen lakolla.

K. Koskinen: Jos lakkoponsi tahdotaan säilyttää, on se säilytettävä valiokunnan ehdottamana. Hännisen ehdotukset ovat suunnitteluja, eivätkä kuulu ponsiin. Ei ole sanottu, että nämä suunnittelut pitävät paikkaansa, kun asiaa aletaan toteuttaa. Belgiassa marssi Brysseliin v. 1893 300,000 työmiestä, ja sitä voi pitää yleisenä työlakkona. Siten saatiin lähes yleinen äänioikeus. En tiedä miten meillä voidaan toteuttaa yleinen lakko. Se olkoon tulevaisuuden asia.

Hj. Hellman: Mahdotonta on läheisessä tulevaisuudessa toivoa Suomessa yleistä lakkoa. Ei sitä pelätä, sille nauretaan. Pahemmin pelätään ammattilakkoja. Kannatti sentähden edustaja Hännisen ehdotusta.

A. Nieminen: Yleistä lakkoa ei ole pidettävä ainoastaan yläluokan peljättämistä tarkoittavana pöpönä. Sillä on muutakin merkitystä. Kannatti valiokunnan ponsia.

Äänestyksessä hyväksyttiin valiokunnan ponnet 29 äänellä 12 vastaan, jotka puolustivat ponsia edustaja Hännisen ehdottamalla muutoksella.

Päätökseksi tuli siis:

1. Yleisen äänioikeuden saamiseksi on ryhdyttävä valmistuksiin yleistä, koko maata käsittävää työlakkoa varten, johon puoluehallinto ryhtyköön heti kansan mieltä kasvattamaan ja keksimään keinoja varojen kokoomiseksi.

2. Jotta herätettäisiin suurempaa harrastusta äänioikeusasiaan, on vuosittain pantava toimeen keväällä mielenosotusretkiä ja syksyllä huolellisesti valmisteltuja äänioikeuskokouksia kautta maan samana päivänä. Puoluehallinto määrää kokousten ajan ja ohjelman.

3. Tällaisissa kokouksissa on asetettava valiokunta, joka kokoaa kaikilta asiaa harrastavilta päätetyn summan äänioikeus-, agitatsiooni- ja kirjallisttusrahastoon.

3. Miten olisi agitatsiooni järjestettävä, joitta se parhaite vastaisi tarkoitustansa?

Kysymyksen alustus, katso Liit. siv. 71, oli T. Tainion laatima.

Keskustelun alotti

T. Tainio, huomauttaen, että alustus on häntä kohdanneen pitempiaikaisen sairauden tähden jäänyt kesken, jonka tähden hän ehdotteli, että keskusteltaisiin ensin painetussa alustuksessa löytyvästä kahdesta ponnesta. Kun niistä on keskusteltu ja päätetty, jatkaa alustaja alustustansa suullisesti.

Kokous päätti ensin keskustella alustajan ensi ponnesta, joka kuului:

Määrätään joku varma summa (esim. 25 p:iä) jokaisen puolueen osaston maksettavaksi vuosittain kultakin jäseneltään agitatsionitarkoitukseen käytettäväksi.

E. V. Hänninen: Puolueen jäsenillä on jo koko joukko veroja suoritettavana sekä yhdistyksiinsä että puolueelle. Tämä ehdotettu veronlisäys ei tosin ole suuri, mutta se on pakollinen. Ei pitäisi tällä kertaa vielä panna toimeen tällaista verotusta. Tähän asti on vapaaehtoisella keräyksellä saatu aikaan kauniita tuloksia puolueen kokoon nähden. Siten olisi jatkettavakin toistaiseksi.

K. Toivonen: Pakollinen verotus on saatava aikaan, sillä vapaaehtoinen keräys ei tuota varoja tarpeeksi. Sitä paitse ei vapaaehtoisesti kerätessä tiedä edeltäpäin, minkä verran karttuu, joten agitatsioonia on vaikea suunnitella, kun varoja tippuu vähitellen sen kestäessä.

A. Longa: Niin tarpeellista kuin agitatsiooni onkin, täytyy kuitenkin vastustaa pakollista verotusta pienten yhdistysten vuoksi. Nyt on jo suoritettavana vero puolueelle. Kun tämä tulee lisäksi, käy se liian raskaaksi. Sentähden en voi edustamani yhdistyksen (Sortavalan) puolesta suostua ehdotukseen, vaan kannatan varojen keräystä, edelleenkin vapaaehtoisina lahjoina.

K. H. Lust oli samaa mieltä kuin edellinen puhuja pikkuyhdistysten suhteen. Jos veroja korotetaan, menevät kaikki jäsenmaksut verotukseen, joten omat sisälliset asiat, jotka myöskin kaipaavat varoja, saavat jäädä sillensä. Agitatsioonivarat kerättäköön vapaaehtoisesti, kuten tähänkin saakka.

R. Drockila: On totuttu kuulemaan pienten yhdistysten valituksia huonoista raha-asioista. Mutta pitäisi käsittää, että ei voi tehdä mitään, ellei ole varoja. Puoluehallinnolle täällä kyllä ollaan valmiit asettamaan tehtäviä, mutta kun varoista tulee kysymys, niin silloin kitsastellaan. — Kuitenkaan ei olisi tällä kertaa säädettävä erityistä agitatsiooniveroa. Puoluehallinnon vero olisi korotettava niin suureksi, että siitä voisi käyttää osan agitatsiooniin. Pienet yhdistykset voivat auttaa tässä suhteessa puoluetta ainoastaan verojen kautta. Omaperäistä agitatsioonia ne eivät voi saada aikaan, vaan sen tulee käydä puoluehallinnon välityksellä. Ja pienet yhdistykset kyllä voivat suorittaa veron, jos niissä on vähänkään henkeä eivätkä nuku.. (Hyvä).

M. Hälleberg: Jos puolueen veroja vielä lisätään, on se puolueelle häviöksi. Kun puhutaan johonkin liittymisestä, on työväestön ensi kysymyksenä aina, paljonko se maksaa? Korotus vaikuttaa sen, että yhdistyksiin ei liity uusia jäseniä, ja vanhatkin vetäytyvät pois. Ainakin puolet jäsenistä menee, jos tämä vero määrätään. Täten estetään yhteenliittyminen, joka kuitenkin on välttämätöntä. Sentähden ei pitäisi ainakaan tällä kertaa määrätä uusia veroja.

A. A. Lagerström ei myöskään kannattanut erityistä veroa, mutta puolusti puoluehallinnolle tulevaa veroa korotettavaksi ja osaa siitä käytettäväksi agitatsiooniin. Valitetaan, että taakka tuntuu pienistä yhdistyksistä raskaalta, mutta meidän on totutettava yhdistykset uhraamaan liikkeen hyväksi enemmän kuin tähän saakka. Puoluehallinnon on mahdoton toimia tarpeellisella tarmolla agitatsioonin alalla, ellei, sillä ole riittävästi varoja. Vapaaehtoisia lahjoja on karttunut tähän saakka jonkun verran, mutta ne tulevat kuivumaan. Sentähden on varoja hankittava verotuksen kautta, mutta määrättävä ainoastaan yksi vero.

S. Laitinen: Kaikki verot ovat koottavat yhtenä maksuna puoluehallinnolle. Kunnallisessakin elämässä tekee ikävän vaikutuksen, kun on monenlaisia verokuitteja yhtämittaa lunastettavana. Sentähden on puoluehallinnolle määrättävä yksi vero ja kannettava ehkä kahdella eri kerralla. — Katsoen alkavain yhdistysten toimintaan, on korkeita veroja ulkopuolelle yhdistystä vaikea suorittaa. Toiminnassa on osallisena ainoastaan harvoja henkilöitä, joiden huolena on maksujen hankkiminen. Jäseniä on nytkin vähän. Mutta jos Viipurilaisten jäsenmaksuja vielä korotetaan esim. yhtä korkealle kuin Helsingissä, tulee ainakin ¹⁄₃ jäseniä eroamaan, ja kun jäsenet pääsevät vieraantumaan pois, on vahinkoa vaikea myöhemmin korvata. Jos puoluehallinnon katsotaan tarvitsevan vakituisia tuloja agitatsioonia varten, olisi sille tulevaa veroa korotettava 10 tai korkeintaan 15 penniä, mutta ei enempää. Vapaaehtoisilla lahjoilla saadaan kehittymättömän työväestön piirissä enemmän aikaan, kuin pakollisilla veroilla. Sentähden olisi vapaaehtoisiakin keräystä jatkettava.

Aliina Sopanen: Ainakin naisosastojen jäsenillä on niin pienet palkat, että heillä on pakostakin ensi kysymyksenä kaikissa, mitä se maksaa? Vähät tulot menevät tarkoin tärkeimpiin elämisehtoihin. Sentähden on vaikeaa ainakin naisille lisätä vakituisia veroja vielä tällä kertaa. Agitatsioonivarat olisi kerättävä osastojen myöntämistä vapaaehtoisista lahjoista.

J. Lindström yhtyi Drockilaan siinä, että agitatsioonivero olisi perittävä puoluehallinnolle tulevan veron yhteydessä. Mutta jos agitatsiooniin määrätään ainoastaan 15 penniä, kuten täällä on ehdotettu, ei se riitä. Siitä karttuu tuhatkunta markkaa. Vapaaehtoisiin lahjoihin ei liioin ole luottamista. Viime vuonna järjestettiin agitatsiooni tosin jotenkin laajaksi, mutta myönnetyt varat eivät myöskään riittäneet. Tänä vuonna supistuu keräys vielä pienemmäksi. Sentähden on määrättävä vakituinen agitatsioonivero, joka kannetaan varsinaisen veron yhteydessä. Jos kanto toimitetaan kahdesti vuodessa, ei se rasita pieniäkään yhdistyksiä liiaksi.

K. O. Tanner: Aina kun tulee kysymys maksuista, nousee hälinää, sen on kokemus osottanut. Täällä puolustetaan vapaaehtoista keräystä, mutta olen huomannut, että työväestö pitää täten myöntämiänsä varoja lahjana eikä huomaa sitä velvollisuudeksi. Harvat eturivin miehet vain käsittävät asian oikein, mutta suurin osa ei käsitä. Kun nousee kysymys, tarvitaanko tällä paikkakunnalla agitaattoria, myönnetään kyllä ihan yksimielisesti, että se on varsin tärkeä, mutta velvollisuuksista, maksuista ei tahdota tietää. Tätä velvollisuudentunnetta on kasvatettava. Se saadaan aikaan verotuksella. Sentähden on joko henkilökohtaisen tai ammattiyhdistysten välityksellä suoritettavan veron määrääminen varsin tärkeä, ja se on säädettävä pakolliseksi. (Hyvä).

J. H. Jokinen: Eräät tosin näkyvät pelkäävän veroa agitatsioonin hyväksi, mutta sellainen on kaikissa tapauksissa välttämätön. Jokainen myöntää, että järjestöä on laajennettava ja lujitettava, mutta eikö käsitetä, että se saadaan aikaan ainoastaan siten, että lähetetään miehiä maailmalle, ja siihen tarvitaan rahaa? Ehdotettu maksu jäseneltä ei ole korkea, joten jokainen voi yhtyä siihen, että yhdistyksiä on verotettava tällä summalla jäsenluvun perustuksella. Kantotapaan nähden on minusta aivam yhdentekevää, peritäänkö se vakituisen veron yhteydessä vai erikseen. Rasitus on sama. Agitatsioonivarat olisi kaikissa tapauksissa tilitettävä erikseen, sillä siten voidaan jo edeltäpäin suunnitella, kuinka taajaan agitatsiooniin voidaan ryhtyä. Ponsi olisi sellaisenaan hyväksyttävä. (Hyvä).

M. Vuolukka oli edustaja Hännisen kannalla siinä, ettei nyt olisi määrättävä erityistä agitatsiooniveroa, kun puoluehallinto ehdottaa vakituisenkia veron korotettavaksi, ja siihen luultavasti suostutaan. Monet suuretkin työväenyhdistykset ovat tätä nykyä huonoissa raha-asioissa. Sen tähden tulee korotetun veron suorittaminen melkein mahdottomaksi tai ainakin hyvin tympeäksi. Siksi olisi vakituisen agitatsiooniveron määrääminen jätettävä ensi puoluekokoukseen. Sen sijaan olisi täällä koetettava keksiä muita keinoja ja mietittävä, eikö esim. voitaisi luovuttaa joulu- ja kevätlehtien, joulualbumin sekä muiden sellaisten julkaisujen tuottamia varoja puoluehallinnolle agitatsioonia varten. (Hyvä).

Hj. Hellman: Agitatsiooni on puolueen tärkein tehtävä nykyjään, siksi siihen on jotakin uhrattavakin. Jos ei sen hyväksi mitään tehdä, ei saavuteta minkäänlaisia tuloksiakaan. Jos naisosastojen jäsenten on vaikea suorittaa 25 penniä, niin peritään heiltä vähemmän, esim. 10 penniä, mutta miehiltä kyllä voidaan periä 25 penniä. Verojen lisäksi voitaisiin listoilla kerätä vapaaehtoisia lahjoja agitatsioonin kannattamiseksi.

G. Gröndahl oli kysymyksen suhteen alustajan kannalla. Tällaisessa tärkeässä kysymyksessä ei auta tinkiä, vaan veroa on suoritettava, vieläpä jokaiselta jäseneltä. (Hyvä). Aina tosin kuulee moitteita siitä, että yhdistysten ja osastojen jäsenmaksut ovat liian kalliit. Mutta on huomattava, että puoluehallinto myöskin tarvitsee varoja. Kaikkialla työväestön keskuudessa myönnetään agitatsioonia tarpeellisuus, ja jos työväestölle tehdään selväksi, että verotettavat rahat käytetään agitatsiooniin, ei niiden suorittaminen tunnu raskaalta. Naisista ehkä voisi tuntua, koska heidän palkkansa ovat kovin pienet, mutta heidän suhteensa voidaan tehdä eri päätös. Suurista tuumista ei tule mitään, ellei tehdä vastaavia uhrauksia. Se on jokaisen velvollisuus.

O. Hamström: Agitatsiooni on kyllä tärkeä työväestön herättämiseksi, ja myönnettävä on, että sitä ei ole voitu käyttää niin suuressa määrässä, kuin olisi suotava, vaikka keräytyneet varat ovatkin riittäneet nykyiseen agitatsiooniin. Mutta silti ei voi sanoa, että suullisesta agitatsioonista olisi suurin hyöty herättämistyössä. Minun käsitykseni on tässä suhteessa toinen. Suullista agitatsioonia olisi supistettava ja levitettävä sen sijaan pieniä agitatsioonikirjasia, jotka vaikuttavat enemmän ja pysyvämmin, kuin kerran kuultu esitelmä. Nyt jo sanotaan, että ammattiyhdistykset ovat rasitetut yhdistyksille suoritettavista veroista, ja siis voimattomat. Maksuja ei voida korottaa enemmän, kuin yhdistykset jaksavat suorittaa. Sentähden olisi korkein maksu puoluehallinnolle pysytettävä 50 penninä, ja tämä maksu olisi suoritettava puoluehallinnolle suoraan yhdistysten varoista eikä persoonallisena verona. Nykyjään on huomautettu ainakin Talikkalassa, että varat käytetään agitaattorien juoksemiseen ympäri maata. Tänään kuullaan esitelmä, mutta huomena siitä ei enää ole mitään hyötyä. Sentähden olisi agiteerattava kirjallisuudella, johon tarkoitukseen vastustajammekin omissa piireissään käyttävät tavattomia summia.

N. Savander oli epäilevällä kannalla pienten yhdistysten suhteen. Niissä on vuosimaksu keskimäärin markka vuodessa. Jos näiltä yhdistyksiltä peritään sama summa kuin kaupunkilaisyhdistyksiltä, ei markasta jää paljon jälelle omiin tarpeisiin. Sentähden olisi näiltä perittävä puoluehallinnon veroa vain puolet, kuten tähänkin saakka. Samoin olisi meneteltävä naisjäsenten suhteen. Puoluehallinnolle menevää jäsenmaksoa voisi ehkä hiukan korottaa, mutta agitatsioonivero olisi hyljättävä.

J. Kemppainen: Välttämätöntä on, että puoluehallinto saa agitatsioonia varten riittävästi rahaa. Valitetaan maaseutuyhdistysten pieniä jäsenmaksuja, mutta yhdistyksiä perustettaessa on tehty erehdys, kun jäsenmaksut ovat määrätyt niin pieniksi. Niitä on korotettava. Kerrän se kumminkin on tehtävä. Puoluehallinnon veroa on myös lisättävä ja kannettava agitatsioonivaratkin muun veron yhteydessä. Verojen korotus ei vierota jäseniä yhdistyksistä. Kun maksut ovat vakituiset ja määrätyt, tietävät kaikki, mikä heidän velvollisuutensa on puoluetta kohtaan, ja täyttävät sen.

A. Palmroos: Vapaaehtoista keräystä käytettäessä ovat pienet yhdistykset tähän saakka maksaneet enemmän kuin suuret. Miksi eivät jaksaisi sitte suorittaa vakituista veroa? Pelätä jäsenten tyytymättömyyttä on turhaa. Tuskin missään on Fhdistysten ja ammattiosastojen jäseniä pidetty maksujen suhteen niin lujalla kuin Turussa. Eivätpä he ole valittaneet. Ponsi on hyväksyttävä, ja perittävä kultakin jäseneltä 25 penniä erityisenä agitatsiooniverona.

I. P. Holopainen: Tulot agitatsioonia varten on saatava varmemmalle pohjalle. Vapaaehtoisten lahjojen pyytäminen väsyttää ajan oloon. Puoluehallinnolle on annettava määräys, kuinka paljo se saa käyttää agitatsioonia varten, sekä valta taksottaa tämä summa vuosittain puolueen jäseniltä verona.

E. Salin: Olen sitä mieltä, ettei varsinainen agitatsioonivero tällä kertaa saisi tulla kysymykseen. Sillä saman verran kuin se hyödyttää, saman verran se vahingoittaakin. Jo nyt käyttävät vastustajamme verukkeenaan sitä, että työväkeä verotetaan liian raskaasti ja käytetään sen hiellä ja vaivalla ansaitsemia varoja väärin. Kuinka paljon enemmän he sitte huutavat, jos niiltä kokonaista 25 penniä vuodessa kiskotaan. (Naurua). Ei siis ole vielä tähän verotukseen ryhdyttävä. Ei ole totuttu nykyisiinkään pieniin veroihin. Niitäkin on lyöty laimin. Totutettakoon työväestö ensin siihen, että pienet verot suoritetaan varmasti. Kuta enemmän nyt veroa korotamme, sitä pienemmäksi supistuu maksajain lukumäärä. Eikä suullinen agitatsiooni olekkaan minusta tällä kertaa erittäin välttämätön, koska siihen ei ole voimia riittävästi, eikä halukkaita henkilöitäkään. Agitatsioonirahastoa olisi kartutettava siten, että yhdistykset panisivat puoluehallinnon kehotuksesta toimeen huveja sitä tarkoitusta varten. Samoin olisi agitatsioonirahastoon siirrettävä voitto kirjasista sekä kerättävä vapaaehtoisia lahjoja. Erityistä agitatsiooniveroa ei olisi säädettävä, eikä edes yleistä veroa korotettava tässä kokouksessa vielä, koska se luovuttaa jäseniä puolueesta. Parempi on, ettei tämän kautta menetetä jäseniä eikä vaikeuteta puolueeseen liittymistä, koska vahinko siten tulee suuremmaksi kuin hyöty. (Hyvä).

T. Tainio: Alustukseni ensimäinen osa näkyy olleen perin huono, koska se on saanut ainoastaan parille kolmelle puhujalle selvitetyksi sen, mitä olen tahtonut sanoa. Alustettavani kysymys ei koskenut agitatsioonin tarpeellisuutta, josta useat puhujat nyt ovat puhuneet, vaan sen järjestämistä. Toisin olisin alustukseni kirjoittanut, jos olisin tiennyt, ettei täällä vielä olla selvillä agitatsioonin tarpeellisuudesta. — Nytkin aion jatkaa, ainoastaan agitatsioonin järjestämisestä. — Agitatsioonia ei järjestetä ilman rahoja. Se maksaa. Täällä valitetaan verojen ja jäsenmaksujen suuruutta. Mutta yleensä olisi jäsenmaksuja saatava kaikkialla korotetuksi, ja varsinkin juuri pienemmissä kaupungeissa, joissa yhdistykset usein ovat paremmassa taloudellisessa asemassa, kuin isojen kaupunkien yhdistykset. Kuulua puolueeseen, ja marista, kun täytyy maksaa markka vuodessa, on naurettavaa. (Hyvä). — Säännöttömään verojen maksuun on yleensä syynä rahastonhoitajain huolimattomuus, eikä taloudellinen ahdinko. Hyvässäkin taloudellisessa asemassa olevat yhdistykset jättävät veronsa suorittamatta. Täällä on käsitetty asia niin, että agitatstoonivero tulisi kiskottavaksi kultakin yhdistyksen jäseneltä erikseen. Mutta puoluehallinnon vero ei ole tähänkään saakka ollut tällainen persoonallinen vero, vaan se on maksettu suoraan yhdistysten kassasta. Sellaiseksi olen ajatellut agitatsiooniveroakin, että se suoritettaisiin osastojen rahastosta suoraan. Keinoiksikaan, millä osastot varoja hankkikoot, en ajatellut persoonallista jäsenten verotusta, vaan iltamia y. m. s. Jos osastossa on 100 jäsentä, nousee agitatsioonivero 25 markkaan. Se ei ole paljon, sen voi suorittaa, jos tahtoo. — Yhdentekevää on mielestäni, kannetaanko agitatsioonimaksu eri verona, vai vakinaisen veron yhteydessä, jota siinä tapauksessa olisi vastaavassa määrässä korotettava. Alustusta laatiessani en tiennyt, että puoluehallinto muutonkin ehdottaa verotuksen korottamista. — Vapaaehtoisella keräyksellä on täällä ollut paljon puoltajia. Totta onkin, että joku luovuttaa siihen markan pari, mutta suurin osa ei anna mitään. Tämä verotustapa kohtaa siis vain innostuneita. Mutta ei kai ole tarkoitus rasittaa yksin näitä, vaan saada jokainen tekemään velvollisuutensa (Hyvä). — En usko, että puolet puolueemme jäsenistä eroaa siitä 25 pennin vuosimaksun tähden, kuten edustaja Hälleberg pelotteli kokousta (Naurua). Vuolukalle huomautan, että hänen mainitsemansa julkaisujen tulot lankeevat työväen lehdille, joten ne jo tulevat agitatsioniin, ja sekin agitatsiooni on peräti tärkeä. Käytettäköön ne varat sinne ja jätettäköön suullinen agitatsiooni puoluehallinnolle. — Edustaja Hamström sanoi agitaattoreista, että rahat tuhlataan heidän juoksemiseen paikasta paikkaan. En pidä laisinkaan ihmeenä, että hän niin sanoo. Ei ole meillä ainoatakaan agitaattoria, jonka mielipiteet sopisivat hänen mielipidettensä kanssa yhteen. Hän oli Turun edustajakokouksessakin puolueen perustamista vastaan. Sitä ihmettelen, että hän on täällä. — Salmille huomautan, että me emme ole tulleet tänne järjestämään tämänpäiväistä agitatsioonia. Jos ei puolueessa ole agitaattoreja, on niitä kasvatettava, tehtävä itse. Niitä tarvitaan samoin kuin agitatsiooniakin. — Jos erityistä agitatsiooniveroa pelätään, luovun ponnestani esittämässäni muodossa sillä ehdolla, että puoluehallinnon vakinainen vero korotetaan siinä määrässä, että sillä on suulliseen agitatsiooniin käytettävänä 2 à 3000 markkaa vuodessa.

K. A. Leino: Tarpeetonta on puhua pienten yhdistysten huonosta maksukyvystä, sillä ne eivät ole ensinkään vaikeammassa asemassa, kuin suuretkaan yhdistykset. Yhtyi edustaja Tainioon. Täytyy olla suullista agitatsioonia ja varoja siihen.

P. V. Räsänen: Puoluehallinto ehdottaa veroa korotettavaksi 60 penniin. Korotettakoon se kerralla 75 penniin ja jätettäköön erityinen agitatsioonivero pois. Tämä veromäärä ei herätä vastustusta pienilläkään paikkakunnilla, ja siten saadaan rahaa. Tarkoitusta varten voisivat yhdistykset myöskin panna toimeen iltamia.

Ida Ahlstedt oli niiden kannalla, jotka puolustavat veron korottamista. On tuotu esille, että naiset ja maalaisyhdistykset maksaisivat agitatsioonia varten ainoastaan puolet siitä, mitä muut. Tätä helpotusta ei ole otettava huomioon. Pienet yhdistykset ja naiset tarvitsevat agitatsioonia kaikkein enin. Katsotaan vain, kuinka vähän meitä naisia on täällä kokouksessa. Sentähden ei tässä asiassa ole pelättävä veroja. Henkilöllisesti emme tule verottamaan itseämme, vaikka suostummekin korotettuun verotukseen, vaan muita, sillä verotukseen menevät rahat tulevat takaisin parannettujen palkkaehtojen muodossa. Puoluehallinnolle menevä vero on korotettava, agitatsiooriivero on kannettava vakituisen veron yhteydessä ja tasan kaikilta.

Ensimmäinen ponsi lähetettiin keskustelun loputtua valiokuntaan.

Toinen ponsi kuului:

että Puoluehallinto ottaisi huolekseen järjestää silloin tällöin erityisiä luento- ja keskustelukursseja, joiden tarkoituksena olisi kehittää agitatsioonivoimia puolueen tarkoitusperien edistämiseksi. Kursseja olisi pidettävä vuorotellen suurimmissa työväenkaupungeissa.

E. V. Hänninen ehdotti ponteen lisättäväksi toiseksi momentiksi

»Että työväenyhdistykset myöntäisivät kehittymistä haluaville jäsenillensä apuvaroja edellämainittuihin kursseihin pääsöä varten».

Ponsi lykättiin ilman keskustelua valiokuntaan.

T. Tainio jatkoi sen jälkeen suullisesti alustustansa seuraavaan tapaan:^[1]

Agitatsioonin järjestäminen tarkoitustaan vastaavaksi — että se tuottaisi siihen uhratut voimat ja varat moninkertaisina takaisin — vaatii, ei ainoastaan riittäviä varoja ja kyvykkäitä agitaattoreja, vaan myöskin vaikeuksien poistamista, joita tähän saakka on ollut ylenmäärin.

Ja siinä tarvitaan varsinaista järjestämistä.

Sitävarten täytyy agitaattorin tahi niiden, jotka hänet lähettävät, laatia varma matkasuunnitelma, jota on mahdollisimman tarkkaan noudattaminen ja jossa on määrätty aika, milloin hän millekin paikkakunnalle saapuu ja kauanko siellä viipyy. Ilmoitus saapumisesta ja pidettäväksi aiottujen esitelmien lukumäärästä sekä valmiiksi painettuja ilmoitusplakaattia on ennakolta mahdollisimman aikaiseen lähetettävä kullekin paikkakunnalle asianomaiselle virkailijalle tahi tunnetulle asianharrastajalle, jotta hän tavalla tai toisella ehtii hankkia esitelmäpaikan, saattaa asia sanomalehti-ilmoitusten myötä lähetettyjen ilmoituslehtien ja m. s. keinojen kautta seudun työväestölle tiedoksi ja ryhtyä muihin mahdollisesti tarpeellisiin valmistaviin toimenpiteisiin.

Tähän saakka sellainen ennakolta ilmoittaminen ei liene ollut tavallista, eikä se aina ole ollut mahdollistakaan, kun ei ole ollut tiedossa henkilöä, jolle olisi voinut ilmoituksen tehdä ja asian valmistamisen uskoa. Onpa joskus tapahtunut, että vaikka onkin edeltäpäin saapumisesta ilmoitettu, niin sittenkään ei siitä ole ollut mitään hyötyä, vaan agitaattori on itse saanut saavuttuaan toimittaa kaikki ja järjestää kaikki, kun henkilö, jolle ilmoitus oli tehty, on ollut liian veltto, huolimaton tai arka.

Haitat sellaisista olosuhteista ovat sangen suuret, voipa sanoa, ettei agitatsioonia lainkaan voida kunnollisesti järjestää, ennenkuin saadaan syntymään läheinen yhteistoiminta agitaattorin ja paikkakunnasten asiainharrastajain kesken. Agitaattorin on mahdoton noudattaa ennen laadittua matkasuunnitelmaa, kuluu paljo kallista aikaa ja niukkoja varoja turhaan, lukuunottamatta sitä, että agitaattori väsyy ja hermostuu alituisista vastoinkäymisistä, kun hänen itse täytyy pitää huoli ilmoituksista, huoneen tahi esitelmäpaikan hankkimisesta, joka tuolle paikkakunnan oloja tuntemattomalle ja vallassa olevien luokkien kesken »huonomaineiseksi» tunnetulle henkilölle on perin vaikeata ja joskus mahdotontakin, kun se sitävastoin paikkakuntalaiselle olisi suhteellisesti hyvinkin helppoa. Ja tulokset sitte? Ne ovat usein kaikista ponnistuksista huolimatta hyvinkin niukat juuri huonon ilmoituksen ja reklaamin puutteen takia. Innokkaimmat ovat ehkä viimeisellä hetkellä saaneet tiedon esitelmästä, mutta velttoja ja välinpitämättömiä ei ole kukaan ehtinyt hoputtaa tulemaan mukaan. Tapahtuukin joskus, että melkein koko kuulijakunta on ennestään tuttua kantajoukkoa, mutta uusia, tuntemattomia ja tietämättömiä, joita koko puuha pääasiallisesti tarkoittaa, ei ole saatu lainkaan liikkeelle.

Ainoastaan se, joka on kokenut, tietää, mille tuntuu, kun junassa tai laivalla valvotun yön jälkeen, perin väsyneenä saa juosta ympäri paikkakuntaa esitelmäpaikan hankinnassa, sitte naulata ihnoituslappuja katujen kulmiin tahi maanteiden varsille toisinaan useamman kilometrin alalle ja kun päivä on sellaisissa hommissa loppuun kulunut, astua muutamaan kymmeneen henkeen nousevaa kuulijakuntaa innostamaan ja herättämään, kun tuskin on kerinnyt koko päivänä ruokaa suuhunsa saamaan ja silmäluomet väsymyksestä tahtovat väkisinkin kiinni painua. Kyllä sitte tuudittamatta nukkuu, — jos on missä nukkuu, sillä eipä ole vielä ehtinyt itselleen asuntoa hankkia ja pahimmassa tapauksessa pitää vielä samana yönä kiirehtiä matkalle ehtiäkseen määräaikana toiselle paikkakunnalle uusimaan samoja kokemuksia. Että koko toiminta silloin kärsii, kärsii tuntuvasti, on päivän selvää. Väsyy kesken, lamautuu innostus, eikä ehdi tutustua paikkakunnallisiin yhteiskuntaoloihin tai työsuhteisiin, joka kuitenkin olisi tärkeätä. Niin tuntuu kuin saapuisi paratiisiin, jos jollakin paikkakunnalla asianharrastajat jo hyvissä ajoissa ovat suorittaneet kaikki valmistavat työt — säästyvät tuhannet harmit.

Turhaa ja vaivaloista on kaikki agitatsioonitoiminta ja sen järjestäminen, niin kauan kuin ei jokaisella paikkakunnalla työväestön omassa keskuudessa synny harrastusta ja järjestettyä toimintaa asian eduksi.

Omituiselta tuntuu, kun kuuluu valituksia, ettei sillä ja sillä paikkakunnalla ole käynyt kukaan agiteeraamassa tahi että »on jo kauan sitte, kun kukaan agitaattori on täälläpäin käynyt», mutta paikkakuntalaiset itse eivät juuri nimeksikään toimi agitaattoreina tahi edes agitaattoria sinne tehokkaammalla tavalla hankkiakseen. Onpa paikkakuntia, joilla työväenliike on jo siksi vanha ja kehittynyt, että hyvällä syyllä voisi odottaa sieltä käsin pidettävän huolta ympäristönkin herättämisestä, mutta järjestetyn toimeliaisuuden puutteessa ei siitä tule mitään, eipä edes omalla paikkakunnallakaan, vaan yhä vain odotetaan apua ulkoapäin. Jos sillä kannalla yhä edelleenkin pysytään, niin kyllä agitatsiooni tulee kalliiksi ja hedelmät sittenkin kypsyvät hitaasti. Eivät puoluehallinnon tahi sanomalehtiyhtiöitten matkustavat asiamiehet voi useaakaan kertaa käydä samalla paikkakunnalla, saatikka sitte suurten työväenkaupunkien läheisimmässä ympäristössä kauempaa aikaa liikuskella, kun vielä löytyy suuria tehdaspaikkoja sydänmailla, loitommalla valtateiden varsilta, joissa ei olla kertaakaan käyty ja joihin ei kukaan asian alkamatta joudukaan, mutta joissa apu ja henkinen herätys on juuri sentähden ja monesta muustakin syystä kipeimpään tarpeeseen. Sentähden täytyy alkaa vaatia, että vanhemmat työväenyhdistykset itse pitävät huolen paikkakuntansa ja läheisimmän ympäristönsä työväen herättämisestä itsetietoiseen toimintaan, eikä sen vaatimuksen toteuttaminen vaikeaa olekaan, kun vaan toiminta järjestetään sitäkin tarvetta silmälläpitäen.

Työväen sanomalehdistön ja kirjallisuuden levittämiseksikin tarvitsee nyt jo ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin. Tähän asti on se tapahtunut yksityisten vapaaehtoisella ja useinkin kiitettävän innokkaalla välityksellä, mutta yhdet ja samat henkilöt väsyvät pian raskaassa, epäkiitollisessa ja toisinaan taloudellistakin vahinkoa tuottavassa toiminnassa. Nykyisin ei sentähden olekaan helppoa löytää luotettavia henkilöitä, joilla olisi halua ja kykyä ryhtyä sanomalehtien asiamiehiksi ja kirjallisuuden levittäjiksi. Mutta jos sekin järjestettäisiin toisella tavalla, jos se saataisiin muuttumaan yhteiseksi yleiseksi harrastukseksi, niin yksityiset pääsisivät vähemmällä ja tulokset kuitenkin voisivat parantua. Nykyisin ei löydy montakaan paikkakuntaa, tuskinpa yhtään, missä voisi saada kaikkea työväenkirjallisuutta. Kun sitä ei ole valmiina saatavana, niin moneltakin jää useampikin teos ostamatta ja hankkimatta, kun ei viitsi kirjoittaa kustantajalle, jos sen vielä tietäisikin, mikä kuitenkaan ei ole yleistä. Sentähden olisi jokaiseen työväenyhdistykseen hankittava seisova varasto kaikkea työväen kirjallisuutta.

Kaikilla keinoilla pitäisi koettaa poistaa agitatsioonia vaikeuttavia esteitä ja järjestää paikkakunnallista toimintaa tarkoitustaan vastaavammaksi. Sielläkin, missä vielä ei ole työväenyhdistyksiä tai missä niitä ei vielä uskalleta perustaa työnostajien vainon tähden, voisivat asianharrastajat kuitenkin toimia yhteisneuvoin kaikessa hiljaisuudessa sanomalehdistön ja kirjallisuuden levittämiseksi.

Tässä esitettyjen syitten perusteella, epäkohtain korjaamiseksi ja suotuisampain tulosten saavuttamiseksi ehdotan ensimäisessä työväen puoluekokouksessa lausuttavaksi toivomukseksi

että kaikkiin työväenyhdistyksiin ja muuallekin työväenasianharrastajain kesken perustettaisiin erityisiä agitatsioonikomiteoita, joiden tehtävänä olisi:

1) ylläpitää harrastusta sosiaalidemokraattisten aatteitten levittämiseen;

2) hankkia sitävarten varoja toimeenpanemalla iltamia, pakettitalkoita, vapaaehtoisesti suostuttuja verotuksia ja keräyksiä;

3) kouluuttaa puhujia puhe- ja esitelmäinpitoharjoitusten, väittelyjen ynnä muiden sellaisten keinojen kautta;

4) lähettää pyydettäissä ja pyytämättä puhujia läheisten seutujen tehdaspaikoille selvittämään työväenkysymystä, hankkimaan tilaajia työväen sanomalehdille ja myymään työväen kirjallisuutta;

5) hankkia huone tahi joku muu sopiva esitelmänpitopaikka sekä pitää huoli ilmoituksista silloin, kuin joku puoluehallinnon tahi työväen sanomalehtiyhtiöitten matkustavista asiamiehistä paikkakunnalle ilmoittaa saapuvansa;

6) pitää huoli laillisuuden muotojen noudattamisesta, silloin kuin vapaa menettely on käynyt aivan mahdottomaksi.

Jokaisen agitatsioonikomitean puheenjohtajan nimi ja osoite pitäisi olla tiedossa puoluehallinnolla ja työväen sanomalehtien konttoreissa.

Vaikka kaikkia edellämainituita keinoja käytettäisiinkin, ei agitatsiooni tulisi vieläkään oivallisesti järjestetyksi niin kauan kuin meiltä puuttuu hyvää ja halpaa työväen kirjallisuutta, jonka kautta perusteellisesti ja helppotajuisesti selvitettäisiin erityisiä työväenliikkeen ydinkohtia, varsinkin puolueohjelmamme oikeudellisuutta ja käytännöllisyyttä. Sellaista kirjallisuutta ei meillä ole, mutta sen puute kyllä tunnetaan. Sentähden ehdotan edellisten lisäksi

että toimitettaisiin erityisiä lentokirjasia, joissa puolueohjelman periaatteita ja toivomuksia helppotajuisesti selvitellään.

M. Hälleberg: Paras agitsioonikeino olisi ilmaiseksi jaettava kirjallisuus. Eräs ammattiyhdistys Helsingissä kustansi ja jakoi tällaisen lentokirjasen. Seurauksena oli, että yhtenä ainoana päivänä liittyi yhdistykseen 65 uutta jäsentä. Sellaista tulosta ei paraskaan puhuja voi saavuttaa.

A. Huotari: Kirjallisuus on kyllä hyvä agitatsioonikeino, mutta sitä ei ole jaettava ilmaiseksi, kuten edellinen puhuja vaati, vaan maksun edestä. Ilmaiseksi jaettu kirjallisuus totuttaa sen saajat pahalle tavalle.

A. Nieminen yhtyi edustaja Huotariin. Kokemus on osottanut, että ilmaiseksi jaettu kirjallisuus ei tuota sitä hyötyä, kuin Hälleberg sanoi. Tampereen lentolehtikomitea on jakanut kirjallisuutta täten. Totta kyllä, että saaja ottaa kirjan vastaan, mutta hän ei lue sitä. Se seikka, että yksi lentokirja on tuottanut 65 jäsentä johonkin ammattiosastoon, ei ole niinkään painava. Kirja ehkä maksoi 65 markkaa, siis markan jokaista liittynyttä kohti, ja se agitatsiooni on liian kallis. Vanha sananlasku sanoo: »ilman saatu ilman menee», ja se toteutuu kirjallisuudenkin suhteen.

O. Hamström oli edellisten kanssa samaa mieltä siitä, ettei kirjallisuutta pitäisi jakaa aivan ilmaiseksi. Mutta valiokunnalle olisi lausuttava toivomuksena, että lentokirjasia on levitettävä hyvin halvalla, esim. 5 pennillä kappale.

N. Savander vastusti myöskin ilmaiseksi jakamista. Yläluokka on siihen tarkoitukseen kerännyt varoja ja jakelee ilmaiseksi »Suomen kansaa» ynnä muuta samantapaista kirjallisuutta. Heidän kanssansa ei kannata ruveta kilpailemaan. Saattaa käydä, että lopuksi saisi ruveta maksamaan se, jonka kirjoja otetaan vastaan (Sehän olisi hyvä!) Agitatsioonitarkoitukseen voidaan jakaa ilmaiseksi sanomalehtien irtonaisnumeroita, joita kyllä saadaan lehtien toimituksilta.

E. Salin: Olen ollut aina sitä mieltä, että olisi saatava ilmaiseksi kirjallisuutta niille, joille ei ole siihen panna viisipennistäkään, juuri kaikkein köyhimmille. Suomen saloilla on paljon sellaisia, joilla ei ole penniäkään uhrata kirjallisuuteen. Kun läksin kotoani maailmalle, ei minullakaan ollut yhtään penniä rahaa. Ensimäisen rahan, viisipennisen, löysin maantieltä. Se oli suuri lahja. Olen ollut hyvä lukemaan, mutta en olisi pannut tuota rahaa kirjallisuuteen. Panin sen leipään, sillä sitä ei ollut. Olisi toimitettava pieniä, ainoastaan noin parin kolmen sivun laajuisia lentolehtiä, esim. sanomalehtiartikkeleita ylipainoksina ja jaettava niitä tuhansittain ilman. Siitä olisi suuri hyöty. Kirjan ei tarvitse olla laajan, sillä kaikki eivät jaksa lukea pitkältä, mutta sisällön pitää olla sattuvaa ja ymmärrettävää. Olisi kirjoitettava lentolehtiä eri ammattikunnille, torppareille, muonamiehille j. n. e. ja alettava aivan aakkosista. Lapsillekin olisi saatava työväenliikettä selittävää luettavaa, tietysti heidän käsityskantansa mukaista. Kehittymättömäin keskuudesta vastustajammekin kalastelevat itselleen kannattajia, ja sieltä on meidänkin saatava väkeä mukaamme. (Hyvä).

P. Holopainen ehdotti valiokunnalle huomioonotettavaksi, että kirjasia jaettaisiin ilmaiseksi ainoastaan sellaisille henkilöille, joilla ei ilmeisesti ole varaa sitä ostaa.

R. Drockila: Kirjallisuuden levittämisestä ilmaiseksi voisi olla hyötyä, jos työväenliikkeen aakkosia esiteltäisiin lyhyessä, selvässä muodossa, kuten edustaja Salin toivoi, jos tällaisesta kirjasesta otetaan sadantuhannen painos ja maksetaan 6 markkaa tuhannelta, ei maksu olisi sanottavan suuri. — Edustaja Holopaisen ehdottama keino on epäkäytännöllinen. Ei voi pitää kontrollia, jos toisille jaetaan ilmaiseksi, toisille ei. Sitäpaitse näin menetellen tehtäisiin toisille henkilöille vääryyttä.

M. Hälleberg: Minäkin tarkoitin ilmaiseksi jaettavaksi ainoastaan neljä- tai viisisivuisia kirjasia. Ne eivät tule kalliiksi. Jos ei uskalleta kylvää, ei ole tarvis niittääkkään. Kun tällaiseen kirjaseen osataan valita aine ja kuvaillaan se innokkaasti sekä helppotajuisesta on siitä suurta hyötyä liikkeelle.

N. Savander: Edustaja Salin ehdotti eri lentokirjasia joka ammattialalle, mutta ammatteja on tavattoman paljon. Helsingissä esimerkiksi on 36 ammattiosastoa, ja jos näille kaikille olisi kustannettava agitatsioonikirjanen, täytyisi olla yhtämonta kirjasta. Se maksaa jo. Jos kirjallisuutta jaetaan ilmaiseksi, tulisi sen käsitellä ja selitellä vain puolueohjelmaa mitä lyhkäisimmässä muodossa.

Alustava keskustelu loppui tähän ja kysymys jätettiin valiokunnan käsiteltäväksi.

Valiokunta ehdotteli kysymyksen johdosta

1. Että puoluehallinto ottaisi huolekseen järjestää silloin tällöin erityisiä luento- ja keskustelukursseja, joiden tarkoituksena olisi kehittää agitatsioonivoimia puolueen tarkoitusperien edistämiseksi. Kursseja olisi pidettävä vuorotellen suurimmissa työväenkaupungeissa..

2. Työväenyhdistysten olisi myönnettävä kehittymistä haluaville jäsenilleen apuvaroja edellämainittuihin kursseihin pääsemistä varten.

3. Puoluekokous kehottaa kaikkia työväenyhdistyksiä perustamaan keskuuteensa erityisiä agitatsioonitoimikuntia, joiden tehtävänä olisi:

a) ylläpitää harrastusta sosiaalidemokraattisten aatteiden levittämiseen,

b) hankkia sitä varten varoja toimeenpanemalla iltamia, pakettitalkoita, vapaaehtoisesti suostuttuja verotuksia ja keräyksiä,

c) kouluuttaa puhujia puhe- ja esitelmäinpitoharjoitusten, väittelyjen ynnä muiden sellaisten keinojen kautta; vahingoksi ei olisi, vaikka toimeen pantaisiin erityisiä kursseja ja suoritettaisiin tutkintoja — ei tietysti tullakseen varsinaisiksi ammattipuhujiksi, vaan yksinkertaisesti opin ja taidon vuoksi,

d) lähettää pyydettäissä tai pyytämättä puhujia läheisten seutujen tehdaspaikoille selvittämään työväenkysymystä, hankkimaan tilaajia työväen sanomalehdille ja myymään työväen kirjallisuutta,

e) hankkia huone tahi joku muu sopiva esitelmänpitopaikka sekä pitää huoli ilmoituksista silloin, kuin joku puoluehallinnon tahi työväensanomalehtien matkustavista asiamiehistä paikkakunnalle ilmoittaa saapuvansa,

f) pitää huolta laillisuuden muotojen noudattamisesta silloin, kun vapaa menettely on käynyt aivan mahdottomaksi,

4. Sitä paitse lausuu puoluekokous toivomuksenaan, että ouoluehallinto toimittaisi erityisiä lentokirjasia, joissa puolueohjelman periaatteita ja toivomuksia helppotajuisesti selvitellään.

Miina Kontulainen, T. Tainio, N. Savander, M. Hälleberg.

E. V. Hänninen ehdotti, että kolmannen momentin kohta laillisten muotojen noudattamisesta karsittaisiin pois.

J. Kemppainen yhtyi edelliseen.

T. Tainio vastusti edellisiä, koska laillisuuden muodot ovat joskus käytännöllisestä merkityksestä. Monella paikkakunnalla sanotaan, ettei voi pitää esitelmää, kun pidetään kaikenmoisia määräyksiä lakina. Pykälän tarkoituksena on sanoa, että aina on hankittava tilaisuus kokouksen pitoon.

Kokous hylkäsi edustaja Hännisen ehdotuksen 30 äänellä 10 vastaan, joten ylläoleva valiokunnan ehdotus tuli kokouksen päätökseksi.

4. Puolueen sanomalehdistöstä.

Kysymyksen alusti edustaja R. Drockila seuraavaan tapaan:

Voidakseen menestyksellä taistella parannusten hyväksi ja yleisen mielipiteen kasvattamiseksi sosialististen aatteiden suuntaan, tarvitsee työväenpuolue julkisia äänenkannattajia, sanomalehdistöä, joka innokkaasti ja väsymättä työskentelee, iskee ja puree, perkaa mätähaavoja, kehoittaa ja saarnaa, osoittaa työtavat j. n. e. Tämä on tunnustettu totuus, jota ei kenkään enää voi jäävätä. Ja meillähän on työväenlehtiä, siellä täällä, jotka ylimalkaan katsoen täten työskentelevät. Nämät lehdet ovat perustetut osakkeille, ovat laajain työmieskerrosten omistamia, vaan koska ei näissä enemmän kuin muissakaan hommissa itse nuo vankat joukot voi hoitaa asioita, vaan ne jäävät edustajain käsiin, niin on selvää, että valta kuitenkin jää muutamille harvoille. Tästä ei ole mitään sanottavaa, niinkauan kuin tuota valtaa käytetään oikein, niinkauan kuin puolueen etu on ylinnä silmämääränä, vaan kun tuota valtaa ruvetaan käyttämään omain persoonallisten mielitekojen tai vastenmielisyyden mukaisesti, kun saman puolueen etuja valvovat lehdet unhottavat ulkopuoliset vihollisensa ja hyökkäävät toistensa kimppuun, silloin alkaa näyttää siltä, että täytyy keksiä parempia keinoja yhtenäisyyden saavuttamiseksi. Ja niitä ei sovi jättää siksi, kunnes nurkkapolitiikka tulee esiintymään kaikessa loistossaan, kunnes lehdet vielä kerran joutuisivat erimielisiksi, vaan ne olisivat otettavat käytäntöön, ennenkuin sellaista ehtii tapahtua.

Saadakseen tämän aikaan, olisi mielestäni välttämätöntä, että puolue suoranaisesti omistaisi kaikki työväen lehdet, ja puoluehallinto sen kautta saisi ylimmän määräysvallan niiden asioista päätettäessä, ainakin tärkeämmistä, kuten päätoimittajan ottamisesta ja eroittamisesta sekä suunnan oikomisesta, jos joku lehti siitä poikkeaisi. Ammatti- ja työväenyhdistykset saisivat kuten tähänkin asti omistaa osakkeita, mutta luovuttaa valtansa pääasioihin nähden puoluehallinnolle, yksityisiltä osakkeenomistajilta sen sijaan pitäisi aikain kuluessa ja sitä mukaa kuin lehtien talous sen sallii, osakkeet lunastaa ja siirtää puoluehallinnolle. Tätä vastaan voitanee väittää, ettei puoluehallinnossakaan ole muita kuin ihmisiä, ja että hekin ovat erehdyksen alaisia, ja ettei puoluehallinnolla ainoastaan yhdellä paikalla toimien ole tilaisuutta eri paikkain asioita hoitamaan. Vaan ensiksi on huomattava, että puoluehallintoon koko maan kyvyistä aina valitaan etevimmät henkilöt, ja he siis ovat pätevämpiä tuntemaan ja oikein arvostelemaan puoluelehtien päätöimittajain kykyä ja muita ominaisuuksia sekä valvomaan näiden lehtien suuntaa ja työtapaa, kuin nykyään lehtien johtokunnissa istuvat harvat miehet, jotka tavallisesti ovat toimeensa valitut heidän taloudellista kykyään silmällä pitäen. Puoluehallinto ei tosin ole kuin yhdessä paikassa, vaan siihen kuuluu jäseniä maan eri kulmilta, ja ne tietävät parhaiten, mitä kullakin paikalla lehdiltä toivotaan. Lehdillä saisi silti kullakin olla oma johtokuntansa, joka hoitaisi sen talouden ja muut pienemmät asiat, ylin valta vain tärkeimmissä tapauksissa siirrettäisiin puoluehallinnolle. Ryhtymättä tarkemmin suunnittelemaan sääntöjä tähän muutokseen, niiden tekemisen kun huoletta voi jättää vasta valittavalle komitealle, jos asia periaatteessa saa puoluekokouksen kannatuksen, pyydän esittää

että sanomalehtiyhtiöt varainsa mukaan velvoitettaisiin lunastamaan ja puoluelle siirtämään yksityisten hallussa olevat osakkeet.

Evästyskeskustelun alotti^[2]

O. Hamström, kummastellen, millainen lehti ja millainen toimitus siitä syntyisi, jos jokaisella puolueen jäsenellä olisi vaikutusvaltaa puolueen sanomalehdistön suhteen. Sanomalehdistön täytyy saada toimia vapaasti. Ehdotus on jotenkin typerä.

P. V. Räsänen: Työväenlehtien paikkakunnallisten kirjeenvaihtajien täytyisi pysyä yleisten kokousten päätösten tasalla. Aikaista lienee vielä saada sanomalehtiä puolueen omiksi, ja oikeastaan ne jo sitä ovatkin, kun puolueen jäsenet ne omistavat.

Hj. Hellman oli alustajan kannalla siinä, että puoluehallinnolle olisi annettava valta määrätä päätoimittajat lehtiin.

A. Longa: Riidat lehtien kesken ovat tosin ikäviä, mutta eivät ne perin haitallisia ole. Vastusti lehtien anastamista puolueen omiksi, sillä siten ne tulisivat liian yhdenmukaisiksi.

K. Nikupaavola: Kun lehdet riidallaan vahingoittavat itseään ja toisiaan, pitäisi puolueella olla sananvaltaa niiden suhteen. Muulloin olisi pysyttävä ennallaan.

M. Vuolukka hyväksyi osaksi alustajan mielipiteen. Toivoi, että puoluehallinnolla ja puoluekokouksella olisi jotakin sananvaltaa työväen sanomalehdistön suhteen. Arvostelua tarvitaan sekä lehtiin että miehiin nähden. Ei luullut olevan ollenkaan vahingoksi, jos joskus sattuukin riitaa jossakin kysymyksessä sanomalehdistön kesken: onhan sananvapaus aina sallittava. Erimielisyyksiä ei saa tukahduttaa, sillä siten riistäisimme itseltämme elinvoimamme. Erään puhujan ehdoituksen johdosta, koskeva kirjeenvaihtajien valitsemista eri paikkakunnalla oli toisella kannalla; toivoi aina annettavan vapaan kirjeenvaihtajavallan, että aina tulisi arvostelluksi omankin puolueen miehet ja omassa keskuudessa tapahtuvat asiat. Toivoi annettavaksi jonkunlaisen vaikutusvallan puoluehallinnolle sanomalehdistöön.

J. V. Hellberg: Eduksi olisi, jos puolue tahi sen hallinto vähitellen saisi vaikutusvaltaa lehtiin. Siten turvattaisiin lehtien taloudellinenkin asema. Lehdet eivät tulisi menettämään vapauttaan. Puoluehallinto voisi näyttää, mikä arvostelu ja arvostelutapa on sopiva. Toivoisin, että siten pysyisivät »suolaajatkin» kurissa. Piti alustajan ehdotusta kohtuullisena. Vaikka lehdet ovatkin tavallaan puolueen lehtiä, niin sittenkin olisi suuresti toivottavaa ja hyödyllistä, että puoluehallinnolla olisi ainakin siveellinen ohjaus niissä.

K. H. Lust epäili, ettei kokouksella ole valtaa sekaantua lehti-asioihin. Toivoi, että lehdet ripeästi toimisivat vaikkapa erimielisinäkin, mutta kuitenkin ilman persoonallisuuksia. Olisi pysyttävä yleensä entisellään, mutta sopivalla tavalla ehkä voisi hankkia puoluehallinnolle vaikutusvaltaa lehtien suhteen.

A. Kärmekangas: Yksi lehti pitäisi nyt heti saada puolueen omaksi. Mutta olisi taantumuksen merkki, jos puoluehallinnon ohjattavaksi tulisi kaikki lehdet. Silloin saisi ummehtuminen vallan. Vastusti sitä, että puoluehallinto saisi määrätä toimittajat osakeyhtiöitten lehtiin.

K. Toivonen yhtyi Hellbergiin. Puoluehallinnolla olkoon oikeus työväenlehtien toimittajien ottamiseen.

A. Palmroos yhtyi Hellbergiin.

K. Koskinen: Nykyinen arvostelutapa estää mädännäisyyttä. Puolueen lehdissä on tehty esityksiä, joista ennemmin olisi pitänyt keskustella. Jonkinlaista valtaa pitäisi olla puoluehallinnolla lehtien suhteen. Kummasteli Hamströmin mahtipontista esitystä, vaikka Saksassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Ranskassa (yksi lehti) asia on järjestetty täällä ehdotetulla tavalla. Virallisia kirjeenvaihtajia ei olisi hankittava.

J. H. Jokinen: Pitäisi asiata valmistaa, jotta se voitaisiin lopullisesti päättää jo seuraavassa edustajakokouksessa. Nykyinen hajaannus ja lamaannus on ihan ilmeisesti sanomalehtiemme syy.

Aliina Sopanen: Jotakin valtaa puoluehallinto tarvitsisi työväenlehtien suhteen. Uusia lehtiä ei pitäisi perustaa, kun ei ole tiedossa niiden kannattavaisuus. Tulevaisuudessa vasta voivat lehdet kokonaan joutua puolueen omiksi.

J. P. Holopainen: Harvainvaltaa ei tarvitse peljätä, vaikka lehdet joutuvatkin puoluehallinnon määräyksen alaisiksi, sillä yleinen mielipide kyllä pitää sen kurissa.

J. Kemppainen yhtyi alustajaan. Puolueen omiksi täytyy lehdet saada niin pian kuin mahdollista. Ammattiosastot kyllä luovuttavat osakkeensa puoluehallinnolle, sillä eiväthän ne ole ostaneet niitä afääritarkoituksessa.

E. Salin: Hyvä oli, että kysymys tuli esille tässä kokouksessa. Lehtien osakkaat eivät koskaan voi kaikki olla tyytyväisiä ja nyt ne ovat valmiita sanomaan: ei tämä kelpaa, minullakin on siinä kymmenen markkaa, on siinä minullakin sanomista; täytyy saada pois sellainen toimittaja tai toimitus. Rahaa kyllä saamme muutamassa viikossa lehtien lunastamiseen, jos vain toimeen ryhdytään; rahoista ei riipu asiain kulku, vaan aatteista. Luovutamme osakkeemme vapaaehtoisesti puolueelle. Lehtemme on saatava kokonaan puolueen omiksi.

J. Juusonen yhtyi edustaja Salkuin.

R. Malin pelkäsi lehtien tulevan kaavamaiseksi, jos ne tulevat kaikki yhden toimikunnan vallanalaisiksi. Ihanteet voisivat muuttua kaavoiksi. Ei kuitenkaan jyrkästi vastusta lehtien ottamista puolueen omiksi.

A. Huotari: Koska lehdet elävät ja menestyvät, niin osoittaa se, että ne tyydyttävät puolueen enemmistöä, eivätkä siis kaipaa muutoksia.

Ida Ahlstedt yhtyi alustajaan ja E. Saliniin.

J. A. Salminen: Turhaa on peljätä kaavamaisuutta, sillä ei se ole siihen vienyt muuallakaan. Aluksi olisi otettava ainoastaan yksi lehti ja sitte vähitellen muut.

G. Gröndahl yhtyi Saliniin ja Hellbergiin.

K. F. Hellstén toivoi kaikkien lehtien tulevan puolueen omaksi yhtaikaa. Jos tulee yksi lehti, syntyy siitä lehtien kesken vihamielisyyttä, joka ei olisi toivottavaa.

R. Drockila: Eräät vastustavalla kannalla olevat ovat käsittäneet asian väärin. Nyt on suurempi harvainvalta, kuin sitte tulisi, jos puoluekokouksella ja puoluehallinnolla olisi valta lehtien suhteen. Jos nyt hyväksytään periaate, niin kyllähän sen sittemmin voi ja ehtii toteuttaa. Ei pidä käsittää asiaa puustavillisesti, puoluehallinnolle tulisi vain siveellinen vaikutus lehtien suhteen. Ranskassa on kokemuksia siitä, että useampia eri puoluesuuntia edustavat puoluelehdet ovat vihollisia keskenään. Tähän saakka ei ole sattunut vaarallisia riitaisuuksia meidän keskuudessamme, mutta tulevaisuudessa saattaisi käydä vaarallisemmin. — Työväen enemmistö ei ole nyt määräämässä ainakaan Työmies-lehden asioita, vaan Helsingin työväenyhdistyksen »juttutupa», josta puhuja kertoi esimerkkejä.

E. V. Hänninen torjui edustaja Drockilan väitteitä »Työmiehen» suhteen. — Hänkin puolsi työväenlehtien joutumista työväenpuolueen omiksi, jotta niistä vastaisuudessa saatavat voitot voidaan käyttää puolueen edistämiseen. Mutta puoluehallintoa ei ole laskettava määräämään lehdistä. Edelliset puhujat ovat lausuneet, että ulkomailla muka olisi näin laita. Mutta se ei pidä yleisesti paikkaansa. Saksan »Vorwärts» lehteä ei määrää yksin puoluehallinto. Sitä tarkastaa edustajakokouksen valitsema kontrollikomitea. Ruotsin »Folkbladet»in toimittajan valitsee edustajakokous. Ja se on kokonaan toista, kuin täällä puollettu holhous, jolla on paljon yhdenmukaisuutta nykyjään vallitsevan virallisen holhouksen kanssa. Pitäisikö puoluelehdetkin saataman puoluehallinnon ohjattaviksi »lääninlehdiksi»? Se ei sovi yhteen puolueen hyväksymän sananvapauden eikä sen periaatteiden kanssa, jotka tavottelevat demokratiaa, kansanvaltaisuutta. Mitä demokraatteja silloin oltaisiin? Periaatteissa pysyen olisi vaadittava, että edustajakokouksella — työväen parlamentilla — tulisi olemaan lehtien suhteen suurin määräysvalta, puoluehallinnolla ainoastaan toimeenpaneva. Puolueen johtavasta lehdestä tulkoon siis määräämään edustajakokous, mutta paikallisista lehdistä lehden ilmestymispaikalla oleva puolueeseen liittynyt yhdistys.

Kysymys lähetettiin valiokuntaan.

Valiokunnan mietintö oli seuraava:

Työväensanomalehdistö-kysymystä valmistamaan asetettu valiokunta saa alustavan keskustelun perusteella ehdottaa:

että kokous lausuu periaatteellisetta vaatimuksenaan, että työväen sanomalehdistö on läheisessä tulevaisuudessa saatava työväenpuolueen omaksi.

Siihen katsoen, että edellä lausuttu vaatimus tulisi käytännössä toteutetuksi lausuu kokous kehotuksena:

että työväenpuolueeseen kuuluvat yksityiset henkilöt sekä samoin yhdistykset ja ammattiosastot siirtäisivät omistamansa sanomalehti-osakkeet työväenpuolueelle.

Mutta koska päämäärän toteuttaminen tämänlaisten toimenpiteitten kautta saattaa viedä jonkun verran aikaa, lausuu kokous toivomuksenaan:

että työväen sanomalehtiyhtiöt, tehdessään lehtien kantaan vaikuttavia päätöksiä — niinkuin päätoimittajan ottamisessa ja erottamisessa y. m. — antaisivat lopullisen ratkaisuvallan työväenpuolueelle; sekä

että puoluehallinnolle annettaisiin valta antaa tarpeenvaatiessa ja oman harkintansa mukaan muistutuksia ja ohjauksia työväenlehtien päätoimittajille.

Taavi Tainio (puheenjohtaja), Miina Kontulainen, N. Savander, M. Hälleberg, Yrjö Mäkelin (sihteeri).

Päätöskeskustelussa ehdotti

Aliina Sopanen lisättäväksi ponsiin, että uusia lehtiä perustettaessa olisi perustajain kysyttävä asian johdosta puolueen mielipidettä.

N. Savander yhtyi edelliseen. Ellei puolueella ole valtaa tässä suhteessa, syntyy uusia työväenlehtiä kuin sieniä sateella vahingoksi itselleen ja muille.

R. Drockila: Puolue ei voi ruveta rajoittamaan kenenkään vapautta. Jos joku paikkakunta tahtoo perustaa lehden, niin ei sitä voi estää. Lisäykseksi olisi liitettävä

Jos uusi lehti tahdotaan puolueen lehdeksi, kuulusteltakoon puoluekokouksen mielipidettä, hyväksyykö se lehden siksi.

Äänestettäessä valiokunnan ehdotuksen ja ehdoteltujen lisäysten välillä, kannatti edellistä 1 ja jälkimäistä 25 ääntä, joten valiokunnan ponsiin päätettiin tehtäväksi lisäys.

Ehdotetuista lisäyksistä hyväksyttiin yksimielisesti edustaja R. Drockilan ponsi, joka yhdessä valiokunnan ylläolevien ponsien kanssa muodostaa kokouksen päätöksen.

5. Minä päivänä on Suomen työväestön pantava toimeen mielenosotusretket?

M. Vuolukka: Mielenosotusretkien ajasta on pitkin matkaa ollut eri mieliä. Minäkin olen ollut sillä kannalla, että ne olisivat pantavat toimeen vappuna. Mutta saavutetut kokemukset eivät puolusta sitä. Oulussa esim. on silloin vielä paljon lunta. Ja Tampereella on parina vuotena yritetty saada aikaan mielenosoitusta silloin, mutta osanotto on ollut tavattoman vähälukuinen, kun vappu on sattunut arkipäiväksi. On kyllä pyydetty päivää vapaapäiväksi, mutta tuloksena on ollut, että pyytäjät on ajettu pois tehtaasta. Niistäkin, joilla on päivä ollut vapaapäivänä, ovat harvat ottaneet osaa. Muut ovat olleet kapakoissa tai loikoneet kotonansa. Kun ei työväestö käsitä vielä asiaa tämän tärkeämmäksi, eikä usein voi saada, tuskinpa todenperään vaadikaan lomaa vapuksi, kun siitä on taloudellistakin tappiota, olisi mielestäni edelleenkin pantava nämä retket toimeen kesäkuun ensi sunnuntaina, kuten tähänkin saakka. Silloin talven vallan kahleet raukeavat; kevät voittaa, ja ihmiset menevät mielellään ulos. Väkeä saadaan siten runsaasti. Vapunpäivää voitaisiin viettää iltajuhlana, mutta ei kokopäivän juhlana. Vaikka vappu sattuisi sunnuntaiksikin, ei se sittekään sovi mielenosotuspäiväksi, sillä ilma on silloin kylmä, joten ei kukaan halua kauan olla ulkona. Huoneisiin taas ei mahdu tuhansia.

K. Koskinen: Kävelyretkillä nykyisin on hyvin mitätön merkitys. Lakien mukaan meillä on oikeus tehdä kävelyretkiä. Mutta kun erityiset määräykset kieltävät niitä, mennään pyytämään lupaa. Täten ne muuttuvat orjain alamaisuudentunteiden mielenosotusretkiksi. Sentähden ehdotan, että kävellään joka päivä, jos joudetaan ja ollaan terveinä, (Naurua) tai sitte pannaan kävelyretket toimeen ilman lupaa.

R. Drockila: Mielenosotusretket olisivat muutettavat toukokuun ensi päiväksi. Helsingissä ainakin pitävät työmiehet kaikissa tapauksissa sen päivän vapaapäivänä. Ellei silloin ole järjestetty kokouksia, kuleksii työväestö ylioppilaiden jälessä kuulemassa heidän isänmaallisia hoilotuksiaan. Parempi olisi olla omissa riveissä, kuin siellä. Eikä ole pidettävä arvottomana sitä solidaarisuuden tunnetta, joka kasvaa työväestössä, kun se tietää, että koko maailman köyhälistö on samana päivänä lausumassa vastalauseensa nurjia oloja vastaan. — On sanottu, etteivät mielenosotusretket ole vapunpäivänä onnistuneet. Syy on siinä, että on tietty, että kesäkuussa vasta on varsinainen mielenosotuspäivä, jolloin oikein yritetään. — Vapunpäivän mielenosotusretkelle ei ole tarvis aamulla mennä. Sen voi järjestää iltapäiväksi. Voi kyllä sattua rumakin ilma vapuksi, mutta pelkäämmekö vettä tai lumiräntää, kun olemme näyttämässä vastustajillemme joukkojamme?

E. V. Hänninen: Mielenosotukset olisi pantava toimeen vappuna. Sehän on kansainvälinen köyhälistön yhteinen juhla. Ainakin pitäisi niin monen kuin mahdollista hankkia itselleen siksi päiväksi vapautta. Mielenosotusten siirtäminen vapunpäiväksi kohtaa kyllä vaikeuksia, mutta ne voitetaan sitä pikemmin, kuta varemmin niitä vastaan ryhdytään taistelemaan.

K. H. Lust vastusti Vuolukkaa, koska hän panee työväestön mielenosotusajan riippumaan työnantajain mielivallasta. Vappuna ovat mielenosotukset pantavat toimeen, koska ne kaikkialla muuallakin silloin tapahtuvat.

S. Laitinen: Vaikka en annakkaan suurta kunnioitusta työnantajain rajoituspuuhille vapunpäivän viettämisen suhteen, olen kuitenkin tässä asiassa edustaja Vuolukan kannalla. Olen saanut paljon harmia, kun olen koettanut muutamia vuosia pitää vappua vapaapäivänä, mutta siitä huolimatta olen useinkin jäänyt hyvin vähälle henkiselle virkistykselle. Väliin on saatu kylmää vesisadetta niskaan ja lokaa kahlattavana puolisääreen. Vieläkö työntekijäin pitäisi kärsiä tämäkin rangaistus työnantajain ahdistelun lisäksi (Hyvä) jos vapunpäivänä pannaan toimeen mielenosotusretket. Kesäkuussa sitävastoin ovat retket aina onnistuneet. Silloin on saatu ohjelmaa runsaasti. Luonto on myöskin viehättävimmillään ja virkistää mieltä, joten juhlista on henkistäkin nautintoa. Kun kaikkien maiden sosiaalidemokraatit pitävät vappua mielenosotuspäivänä, on siihen syynä se, että luonto on silloin muissa maissa kesäisen herttainen. Meilä ei ole niin. Eiköhän me suomalaiset siis saisi hiukan muuttaa tätä kansainvälistä sosiaalidemokraattien päätöstä. (Hyvä). Yläluokka ja sivistyneet tosin käyttävät meilläkin vappua juhlapäivänä, mutta meillä ei ole syytä seurata heitä. Meidän juhlamme ovat paljoa henkevämpiä, kuin heidän. Niihin ei voi verratakkaan ylioppilasten vapunpäivänviettoja, jotka muodostuvat suuriksi juomajuhliksi. Me pysykäämme työssä sinä päivänä, näyttäen, etemme ota osaa heidän remuamisiin, vaan vietämme juhlamme niin, että niistä on meille henkistäkin nautintoa. (Hyvä).

J. Kemppainen: Monet syyt puolustavat kyllä mielenosotusretkien toimeenpanoa toukokuun ensi päivänä. Mutta sitä vastustavia syitä on enemmän. Oulussa ainakin on silloin usein polvia myöten lunta, joten siellä ei voi panna retkiä toimeen. Sentähden on kesäkuun ensimäinen sunnuntai sopivin aika ainakin maamme pohjoisosissa.

A. Palmroos: On selvää, että retket eivät saavuta tarkoitettua merkitystä, jos niitä pannaan toimeen pyryssä ja pakkasessa. Osanotto supistuu mitättömiin, sillä eihän kukaan silloin tarkenee olla mukana. Kävelyretkien toimeenpanon suhteen on pysyttävä laillisuuden rajojen sisässä eikä rikottava niitä.

M. Saarinen kannatti kyllä periaatteessa vappua. Mutta kokemus puhuu toista kieltä. Me täällä edustamme joukkoa, jonka vaimot ja lapset eivät voi ottaa osaa mielenosotusretkiin vappuna, koska monen vaatteet ovat vielä silloin panttilaitoksessa. Sentähden olisi mielenosotusretkien suhteen pysyttävä entisellään.

Hj. Hellman yhtyi edustaja Kemppaiseen.

K. F. Hellstén: Täällä on viitattu, että mielenosotusretket olisivat huvin vuoksi. Mutta niitä ei panna sitä varten toimeen. Eikä päivän viettäminen vapaana tuota taloudellista tappiota, sillä siitä pävästä tulemme myöhemmin saamaan paremman palkan, kuin muista päivistä. Mielenosotusretket on pantava toimeen vapunpäivänä, sillä sillä on sosiaalidemokraattinen merkitys (Ei hyvä). Sanotaan, että työväki ei ole vapaa silloin. Mutta eilen täällä kehuttiin ja ihaltiin työväestön omaa voimaa. Sen pitää pakottaa itsellensä vapautta siksi päiväksi. (Hyvä!)

A. Partti: Vaikka mielenosotuspäivästä joskus saataisiinkin korvausta, ei palkka ole siitä niin suuri, että voisi ottaa mukaan alastoman vaimon ja lapset. Sillä se tiedetään, että monella on vaatteet silloin panttilaitoksessa.

Tähän loppui keskustelu. Asia pidettiin kyllin valaistuna, jotta siitä voidaan tehdä päätös ilman valiokunnan mietintöä. Toimitetussa äänestyksessä kannatti 14 edustajaa mielenosotusretkien toimeenpanoa vapunpäivänä, kun taas 36 tahtoi pysyttää ne entisellään. Kokouksen päätökseksi tuli siis:

Suomen työväestön on pantava toimeen mielenosotusretket kesäkuun ensimäisenä sunnuntaina.

Päätöksen johdosta ilmoitti edustaja T. Tainio vastalauseen pöytäkirjaan, »koska Suomen järjestyneen työväestön edustajat pitävät kolmen asteen pakkasta ja muutamia senttimetriä lunta suuremmassa arvossa, kuin äänioikeutta, kieltolakia ja normaalityöpäivää».

J. V. Hellberg kummasteli, mistä edustaja Tainio on joutunut siihen luuloon, että kokous ei kannata äänioikeutta, vaikkei siitä ole ollut puhettakaan vielä. (Hyvä-huutoja).

Tainion vastalauseeseen yhtyivät edustajat Ida Ahlstedt, A. A. Lagerström, M. Hälleberg, R. Drockila, A. Huotari, K. H. Lust ja K. F. Hellstén, sekä E. Salin sillä lisäyksellä, että kokouksen jäsenet pitävät pakkasta ja lunta suuremmassa arvossa, kuin työväestön kansainvälistä päätöstä.

O. Hamström tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi vastalauseensa edustaja Tainion esiintymistapaa vastaan.

E. V. Hänninen ehdotteli, että vaikka kokous oli päättänytkin mielenosotusretket toimeenpantavaksi kesäkuussa, olisi vapunpäivää kuitenkin koetettava viettää yleisenä vapaapäivänä.

T. Tainio kannatti ehdotusta, koska päivää ei voida pitää mielenosotuspäivänä, kun muutamien miesten vaimojen vaatteet ovat pantissa. (Melua. Hävytön vale. Alas Tainio. Puhe keskeytetään.)

Puheenjohtaja ehdotti kokouksen päätettäväksi, onko edustaja Hännisen ehdotus otettava käsittelyn alaiseksi. Kokous päätti 21 äänellä 17 vastaan keskustella ehdotuksesta.

J. V. Hellberg: Keskusteltavanamme oli kysymys, minä päivänä työväestön on pantava toimeen mielenosotusretket, ja siitä tehtiin jo päätöskin. Nyt lykätään syrjästä esiin aivan uusi kysymys. Meillä on johtaja komitea, joka on järjestänyt keskusteltavaksi hyväksytyt kysymykset ja jakanut ne asianomaisiin valiokuntiin. Mutta kokous ottaa täällä esiin uusia kysymyksiä. Siten se syrjäyttää oman valitsemansa valiokunnan, purkaa päätöksensä. Jos tahdomme olla rahtusenkaan parlamenttaarisia, emme voi tuolla tavalla menetellä. Silloinhan voi joku esittää huomenna uutena kysymyksenä esim. eikö olisi vappuna vietettävä päänparantajaisia. Ja kokous kai ryhtyy siitä keskustelemaan. — Meidän tulee esiintyä arvokkaasti. Jos kokous tahtoo keskustella esitetystä kysymyksestä, lykätköön sen ensin johtavaan komiteaan (hyväksymistä). Sillä tämä on aivan uusi kysymys, jossa ehdotetaan, että ruvetaan lepäämään eräänä työpäivänä. Täytyy olla alustus, minkätähden sitä vaaditaan. Sen antakoon kysymyksen esittäjä.

Puheenjohtaja kysyi, eikö kokous yksimielisesti suostu lykkäämään kysymystä johtavaan valiokuntaan. Suostuttiin, ja muut edustajat luopuivat puheenvuorostaan, paitse E. V. Hänninen ja T. Tainio.

E. V. Hänninen: Olen esittänyt kysymyksen kokouksen päätettäväksi sentähden, että vapunpäivää vietetään lepopäivänä muissakin maissa, missä ei syystä tai toisesta voida panna mielenosotuksia toimeen. Köyhälistö on kansainvälisessä kongressissaan tehnyt päätöksen, että näin on meneteltävä. Jos joskus yhdymme yhteistoimintaan muiden maiden kanssa, on äsken tehty päätöksemme esteenä, ettemme voi noudattaa kansainvälistä päätöstä.

T. Tainio: Tahdoin äsken kysymyksestä perinpohjaista keskustelua, enkä voinut olla ivaamatta niitä perinpohjaisia syitä, joiden nojalla kunnioitettavat edustajat hylkäsivät mielenosotukset vapunpäivänä, kuten pantti — — (melua. Puheenjohtaja: asiaan!) Kannatan Hännisen ehdotusta, ettei päivä jäisi käyttämättä. Voitaisiin iltapäivällä keräytyä yhdistyksiin ja siten ottaa osaa kansainvälisiin mielenosotuksiin. Jos muutamat henkilöt äsken olisivat pitäneet hyvänä muistutukseni, olisi asiasta syntynyt järkevä keskustelu. (Melua).

Kysymys lykättiin johtavan komitean harkittavaksi.

Johtava komitea kannatti edustaja Hännisen esitystä ja ehdotteli kokoukselle, että Suomen työväestön olisi, mikäli mahdollista, koetettava viettää vapunpäivää juhlapäivänä pysymällä silloin poissa työstä.

Päätöskeskustelussa:

A. Nieminen kannatti vapunpäivän viettämistä kansainvälisenä vapaapäivänä. Mutta kun varsinainen mielenosotuspäivä jo oli määrätty, ei olisi tässä kokouksessa tehtävä päätöstä muunlaisesta vapunpäivän vietosta.

R. Drockilan mielestä ei kokouksella ole syytä mennä keksimään uusia juhlapäiviä. Joudumme naurunalaisiksi, jos emme vietä vappua mielenosotuspäivänä, vaan teemme siitä jonkunlaisen uuden sunnuntain.

S. Laitinen ei tahtonut vapunpäivästä erityistä juhlapäivää, mutta olemalla työstä poissa tulisi päivä tavallaan käytetyksi samaan tarkoitukseen, kuin muissa maissa.

M. Vuolukka: Vapunpäivää ei voi viettää juhlapäivänä, niin kauan kuin meillä ei ole kieltolakia. Tampereella oli viime vapunpäivänä suuret joukot työmiehiä vapaana työstä. Mutta suurin osa heistä vietti päivän kapakoissa. Yhdistyksessä oli väkeä peräti vähän. Seuraavina päivinä heitä joutui työstä pois, kun olivat häätyneet putkaan. Kapakat olisi suljettava ennenkuin vappua vietetään vapaapäivänä. Korkeintaan voisi silloin panna toimeen jonkunlaisia iltajuhlia.

Hj. Hellman puolsi kyllä vapunpäivää juhlapäivänä, mutta kun kokous kerran on päättänyt toisen päivän siihen tarkoitukseen, niin pysyttäköön päätöksessä.

E. Salin: Kun kokouksessamme on tähän asti ollut verrattain vähän erimielisyyksiä^[3] ja pyrimme yhdenmukaisuuteen, ja kun tämä kysymys epäilemättä jättäisi pientä katkeruutta meihin »jyrkkiin», jotka olemme olleet mukana jo ennen, kuin useat teistä työväenliikkeessä olikaan, toivon, että yksimielisesti päätämme viettää vappua vapaapäivänä. Nyt tosin on päätetty varsinaiset mielenosotusretket kesäkuun ensi sunnuntaiksi, mutta me voimme ottaa vapunpäivän kansainvälisiin mielenosotuksiin osaa olemalla silloin työstä poissa. Ei mikään harmita kapitalisteja enemmän, kuin se, että työn orja uskaltaa olla poissa työstä.

P. V. Räsänen: Ei ole kysymys mielenosotusretkestä, vaan lepopäivästä. Jos ehdotus hyväksyttäisiin, olisi se askel siihen suuntaan, mitä muualla on tehty.

T. Tainio: Kysymystä vapunpäivän viettämisestä lepopäivänä on täällä pidetty puolittain leikin asiana, jotta kokoukselle näyttää, olevan melkein yhdentekevää, päättyykö asia puoleen vai toiseen. Ja jos vapunpäivän viettäminen työväen juhlapäivänä tarkoittaisi vain työväen huvia, kuten muutamat ovat käsittäneet, olisikin melkein sama, miten asia päättyisi. Mutta kysymyksellä on hieman laajempi merkitys. Vapunpäivän vietto on päätetty kansainvälisessä kongressissa, ja kaikkien maiden työväestö noudattaa tätä päätöstä. Meillä on puoluekokous hyväksynyt ponnen yleisestä lakosta äänioikeusasian saavuttamiseksi sekä Turussa että täällä. Valmistuksena yleiseen lakkoon on, että Suomen työväki näyttää, että se voi saada tehtaat yhtenä päivänä seisomaan. Siinä on mitä mahtavinta uhkaa. Samalla työväki tottuu ajatukseen, että se on työnsä herra, että se voi ottaa vapautta, jos tahtoo. Kun tämä saadaan yhtenä päivänä aikaan, kun työväki oppii päiväksi vapautumaan, voidaan sitä jatkaa. Siltä kannaltakin katsoen on kysymyksellä suuri merkitys. — Syinä, millä mielenosotuksia vapunpäivänä vastustettiin, oli » kylmyys y. m. s. Mutta x vaikka emme tekisikään minkäänlaisia retkiä ulos, olisi sekin jo mahtava mielenosotus, jos saisimme yhtenä päivänä seisautetuksi työn kulun, näytetyksi, että työväestö on työnsä herra. — Täällä on moitittu Tampereen työväestöä, että se meni viime vappuna kapakkaan. Se ei ollut työväestön syy. Suurilla ilmotuksilla oli kehotettu ihmisiä saapumaan yhdistykseen, mutta ku sinne tultiin, ei siellä ollut mitään henkistä viihdykettä tarjolla. Silloin tietysti mentiin pois. Jos siellä vappuna joutui työmiehiä putkaan, on se Tampereen työväenyhdistyksen toimimiesten syy. — Vaikeudet, mitä sanotaan koituvan vapunpäivän viettämisestä vapaapäivänä, ovat liioiteltuja. Nyt jo sanotaan useiden työntekijäin pitävän päivää vapaapäivänä. Siitä olisi hyvä alkaa. Emme tietysti saisi alussa suuria toimeen, mutta ei viivy kauan, ennenkuin saamme joka tehtaan maassa seisomaan siksi päiväksi. Aluksi voitaisiin viettää edes iltapäivä vapaana ja kokoontua silloin yhdistyksiin viettämään kansainvälistä juhlaa.

M. Hälleberg: Kesäkuun ensi sunnuntai ei ole mikään mielenosotuspäivä, sillä eihän kuulu kenellekkään, missä työväki sunnuntainsa viettää. Vasta sitte saadaan mielenosotus, kun siihen käytetään arkipäivä. Sentähden on vapunpäivä vietettävä vapaapäivänä.

Äänestyksessä päätettiin 24 äänellä 21 vastaan, että

Suomen työväestön on, mikäli mahdollista, vietettävä vapunpäivää mielenosotuspäivänä pysymällä silloin poissa työstä.

Päätöstä vastaan liitettiin pöytäkirjaan seuraava vastalause:

Sitä päätöstä vastaan, jolla Suomen työväen puoluekokous päätti 24 äänellä 21 ääntä vastaan pitää vapunpäivän Suomen työväen juhlapäivänä, panemme me allekirjoittaneet mitä jyrkimmän vastalauseen, syistä:

että vaikka vapunpäivän viettoa on Suomessa niin monta kertaa yritetty, ei se ole yleisempää suosiota eikä osanottoa saavuttanut, ja jo siitäkin syystä on kyllin sopimaton mennä määrittelemään juhlapäiviä, joita kansa ei luonnostaan ota noudattaakseen;

että nekin työmiehet, jotka vapunpäivää ovat viettäneet, ovat saaneet osakseen työnantajien puolelta kaikenlaisia ikävyyksiä, niinkuin työstä pois käskyjä y. m., joita ei suinkaan kukaan pysty heille korvaamaan; ja

että nyt väkijuomatulvan vallalla ollessa useimmat niistäkin, jotka vapunpäivälomaa ovat ottaneet, ovat kapakoissa viihdytyksensä löytäneet ja sen johdosta turmion tielle joutuneet, joten vapunpäivän työväenjuhlaksi julistamisesta on enemmän kirousta kuin siunausta, jonka vuoksi ja niinkuin jo edellä sanoimme, panemme mitä jyrkimmän vastalauseen vapunpäivän juhlana viettoa vastaan.

Viipuri 19 p. Heinäk. 1901.

M. V. Vuolukka, Akseli Palmroos, Alina Sopanen, J. Kemppainen, Suoma Grönlund, Antti Kallio, Kaarle Toivonen.

6. Verotuskysymys.

Kysymykselle oli toimittaja A. B. Mäkelä laatinut alustuksen. (Katso liite siv. 1).

Valiokunta, johon kysymys ilman keskustelua lykättiin, laati siitä seuraavan mietinnön:

Jäseniensä M. Saarisen, A. B. Mäkelän, J. P. Holopaisen, O. Sirenin ja A. Huotarin läsnäollessa, on valiokunta asiasta keskusteltuaan ja alustuksen täydellisesti hyväksyen, päättänyt puoluekokoukselle esittää kokonaan hyväksyttäväksi alustajan hra A. B. Mäkelän esittämät loppuponnet:

Päämääräksi on asetettava:

a) henkilöllisten ja välillisten verojen poistaminen yleisellä tuloverolla;

b) ilmoittamisvelvollisuus ja veronvalvojain asettaminen;

c) ansiottoman arvonnousun sekä korkotulojen veroittaminen ankarammin kuin omasta ansiosta ja työstä johtuvat tulot;

d) asteettain ylenevän veroituksen ulottaminen kaikkeen verotukseen.

Väliaikaisiksi vaatimuksiksi hyväksyttävä:

1) varsinaisia elintarpeita rasittavain tullien y. m. kulutusverojen poistaminen;

2) oikeudenkäyntiä rasittavain leima- ja toimituskirjain lunastusmaksujen korvaaminen leimaveron korotuksella perunkirjoituksesta ja perunkirjoitusten tarkemmalla valvomisella;

3) viina- ja mallasverojen poistaminen yleisellä kieltolailla;

4) sairaus-, eläke- ja henkivakuutuslaitoksiin meneväin vuosimaksujen vapauttaminen kunnallisverosta aina 300 mkaan asti;

5) ylenevä kunnallisvero;

6) alimmaksi veroitettavaksi tuloksi asetettava paikkakunnallisten olojen mukaan kaupungeissa 1,200—1,800 ja maalla 600–900 mkan vuositulo;

7) vapaaehtoinen säästö- ja lainausrahastojen perustaminen työväen y. m. vähätuloisten veronmaksun helpoittamiseksi;

8) kruunun-, kunnan- ja kirkollisverojen yhdistäminen, ensin kaupungeissa, sitte maalla;

9) taksoitus toimitettava kuluvalta puolivuodelta, veronkanto samoin puolivuosittain;

10) verorästien ulosottopalkkio riippuvaksi ulosotetun summan suuruudesta.

Matti Saarinen (puheenjohtaja), A. B. Mäkelä, J. P. Holopainen, Oskar Siren, Anton Huotari (sihteeri).

Päätöskeskustelussa

A. Partti ehdotteli ponsia hyväksyttäviksi sellaisinaan.

H. Moilanen hyväksyi myöskin ponnet muuten, mutta piti alinta verotettavaa määrää 1,200 markkaa liian korkeana, koska se sulkee työväestön ulos äänioikeudesta. Sentähden olisi alimmaksi verotettavaksi määräksi ehdotettava 900 markkaa.

Hj. Hellman yhtyi edelliseen.

A. Nieminen huomautti, että alustaja on ponsia perustellessaan pitänyt silmällä sitä, että työväestölle jo ihmisenä kuuluu äänioikeus, eikä kukkaron perustuksella, joten alin verotettava määrä ei mitenkään vaikuta äänioikeuteen, eikä siitä siis tarvitse keskustella. (Hyväksymistä).

M. Hälleberg, J. P. Holopainen, A. Huotari ja S. Laitinen ehdottivat, ponsia sellaisinaan hyväksyttäviksi. Samoin

A. Kärmekangas, ehdottaen lisäksi, että pohjustus olisi painettava lentokirjaseksi ja levitettävä työväestölle, koska se käsittelee asiaa erittäin perusteellisesti ja valaisevasti.

Ponnet hyväksyttiin yksimielisesti sellaisinaan ja alustus päätettiin painaa lentokirjaseksi.

7. Onko työväen tapaturmavakuutuslaki vastannut tarkoitustansa ja mitä muutoksia siinä olisi saatava aikaan?

Kysymykselle ei oltu saatu alustusta, jonka tähden siitä keskusteltiin valmistavasti, päättäen, että valiokunta laatii ehdotuksen niiden mielipidetten ja havaintojen nojalla, joita keskustelussa ilmenee.

M. Hälleberg huomautti yhtenä puutteena laissa sitä että se ei rakennusalalla ulotu yksikerroksisiin rakennuksiin, joissa kuitenkin tapahtuu tapaturmia ainakin yhtä usein, kuin korkeammissakin rakennuksissa. Epäkohta on sekin, että työmies tapaturman sattuessa saa nykyisen lain mukaan ainoastaan 60 % palkastaan. Se on riittämätön perheen elatukseen ja sairauden tuottamiin kustannuksiin. Sentähden olisi loukkautuneelle maksettava täysi palkka.

K. Koskinen: Tapaturmavakuutuslaki ei täytä tarkoitustaan, etupäässä sen tähden, että teollisuuden- ja liikkeenharjoittajat ovat perin huolimattomat sitä noudattamaan ja että hallitus jä ammattientarkastajat ovat erittäin suosiollisia ja myötätuntoisia sallimaan kaikenmoisia poikkeuksia ja helpotuksia tämän lain noudattamisessa; sekä että tätä lakia monella tavalla kierretään työmiesten kustannuksella.

Jotta siis tapaturmavakuutuslaki täyttäisi tarkoituksensa, niin on hallituksen ja ammattientarkastajain vaadittava sitä noudatettavaksi kaikessa ankaruudessa, sallimatta minkäänlaisia poikkeuksia, helpotuksia ja lainkierroksia. Sitä paitsi olisi työmiesten tuotava julkisuuteen kaikki todistettavasti tapahtuneet väärinkäytökset lain noudattamia sessa.

Aliina Sopanen: Tapaturmavakuutuslaki olisi saatava parannetuksi. Minäkin olen itse saanut kärsiä sen puutteellisuuksista. Tehtaissa ollaan sen määräyksien suhteen leväperäisiä. Vaarallisiin paikkoihin ei laiteta suojeluslaitoksia. Kone, jossa minä loukkausin, oli suojelematon ja minä olin jo neljäs siinä loukkautunut. Sitte vasta laitettiin suojeluslaitos. Ammattitarkastajain leväperäisyyttä vastaan on lausuttava jyrkkä vastalause. Kun he tulevat tarkastusmatkalle, menevät he konttooreihin eikä tehtaalle, kuten velvollisuus olisi. Sentähden olisi asetettava alatarkastajia ja velvoitettava heidät tarkkaan valvomaan. — Tapaturmavakuutusta maksetaan nykyisen lain mukaan 60 % palkasta. Se on ikävä epäkohta. Sillä se ei riitä sairashuonemaksuiksikaan, kun ei tehdas maksa niitä, vaikka pitäisi. Minulle jäi, sairashuonemaksut suoritettuani, palkaksi kokonaista 8 markkaa neljästäkymmenestä päivästä, jotka tapaturman tähden olin sairashuoneessa.

J. Lindström: Kun tapaturmavakuutuslaki astui voimaan, iloittiin siitä ja koetettiin uskottaa, että työväki on turvattu tapaturmain sattuessa, mutta kokemus siltä ajalta, minkä laki on ollut voimassa, on osottanut aivan toista. Työmiehen jäsenet ovat sen mukaan aivan arvottomat ja joutavat. Jos menee sormenpää tai toinen silmä, eivät ne maksa mitään. Puutteellisuus on myöskin se, etteivät määräykset ulotu yksikerroksisiin rakennuksiin. Olen nähnyt kahdesti miehen kuolevan tapaturmasta tällaisella rakennuksella. Sitäpaitse käytetään lain määräyksiä väärin. Eräs loukkautunut makasi seitsemän viikkoa sairashuoneella, ja kun hänelle maksetusta korvaussummasta vedettiin sairashuonelasku pois, jäi hänelle palkaksi 3 markkaa. Eräs työmies, joka loukkasi niin pahoin, että sai maata sairashuoneella useita viikkoja, sai vakuutusmaksua niin peräti vähän, että ryhtyi parattuaan itse ottamaan selkoa vakuutuksen suuruudesta. Käännyttyään vakuutusasioitsian puoleen, sai hän kuulla, että puolet hänelle laillisesti tulevasta osasta oli pudonnut pois, jätetty hänelle suorittamatta. Mutta tätä tiedustelua ei hänen olisi pitänyt tehdä, sillä työnantaja erotti hänet heti pois työstä. Tällaisia esimerkkejä voisi mainita muitakin, vaan se on tarpeetonta, sillä kyllä niitä muutkin täällä kokouksessa tietävät.

Anton. A. Lagerström: Nykyinen tapaturmavakuutuslaki ei sellaisenaan ole pahoin moitittava, mutta se on liian väljä ja jättää tilaa mielivallalle. Tampereella putosi mies päivällistunnilla loukkautuen kuoliaaksi. Yhtiö ei suostunut suorittamaan korvausta, koska tapaturma ei sattunut työaikana. Oikeus, jonka ratkaistavaksi kysymys joutui, päätti samoin. Tapaturmavakuutuslaki olisi saatava valtiopäivillä harkinnan alaiseksi ja korjattavaksi siten, ettei sitä voisi noin mielivaltaisesti tulkita.

K. Nikupaavola: Nykyisen tapaturmavakuutuslain väärinkäytöksistä on ikävimpiä se, että vakuutussumman tai korvauksen nostaa tehtaanomistaja ja antaa sen sitte tapaturman kärsineelle. Viipurissa eräällä työpaikalla nostettiin summa tällä tavalla, mutta tapaturman alainen saikin siitä vain viidennen osan. Kun hän kääntyi vakuutusasiamiehen puoleen, maksoi tehtaanomistaja oikeudenkäynnin pelosta osan puuttuvaa summaa, mutta ei sittekään kaikkia. Tämä väärinkäytös on poistettava ja maksu suoritettava suorastaan vahingon kärsineelle tai kuolemantapauksen sattuessa hänen perillisilleen. Ei myöskään saisi vetää päältä pois sairashuonemaksuja. Täälläkin kävi eräässä tapauksessa niin, että mies sai omistaan maksaa lisäksi sairashuoneella olosta.

Hj. Hellman: Lain määräämä korvaus 60 % palkasta ei riitä, vaan olisi tapaturman kärsineelle maksettava täysi palkka. Maksu olisi suoritettava koko ajalta, eikä vasta seitsemännestä päivästä alkaen, kuten tehdään. Suorituksen pitäisi tapahtua useamman kerran sairauden kestäessä, eikä vasta sitte, kun sairas paranee. Työmies on köyhä, joten perheen toimeentulo pitempiaikaisen sairauden sattuessa on vaikea. Rahat olisi suoritettava suoraan työntekijälle, koska on esimerkkejä siitä, että työnantaja pitää niistä osan. Sitäpaitse pitävät työnantajat armontyönä tapaturmavakuutusrahojen suorittamista. Niinpä sanoi muudankin insinööri, että tapaturmakorvauksen suorittaminen riippuu hänen hyväntahtoisuudestaan, jos hän tahtoo maksaa. — Ammatintarkastajat ovat myöskin leväperäisiä, lieneekö sitte syynä se, että heitä on liian vähän, vai missä lienee vika. On työmaita ja verstaita, joissa heitä ei ole näkynyt moneen vuoteen. Ja niissäkin paikoissa, missä ammatintarkastaja käy, kulkee hän isännän kanssa läpi työhuoneen, katsomatta ylös tai sivuille. Heidän olisi kysyttävä työntekijöiltä, onko työpaikalla olemassa epäkohtia. Silloin niitä sanottaisiin, mutta jos nyt menee sanomaan, saa lähteä työpaikastaan.

R. Malin: Nykyinen tapaturmavakuutuslaki on hyvin väljä, joten oikut usein pääsevät määräämään. Sanotaan, ettei korvausta makseta, jos tapaturman alaiseksi joutunut itse on törkeästi syypää tapaturmaan. Mutta ei kai kukaan tahallaan antaudu tapaturman alaiseksi. Se on vain veruke, jonka avulla asia väliin voidaan kiertää niin, ettei tapaturman kärsinyt saa mitään. (Oikein). Korvausmaksut ovat myöskin riittämättömän pienet. Pari kertaa olen kärsinyt tapaturman ja saanut itse maksaa lisää sairashuonemaksuja. Sentähden olisi suoritettava tuo lain määräämä 60 pros. palkasta lääkärin- ja sairashuonemaksujen lisäksi. Muutoin ei korvaus riitä mitenkään. — Epäkohta on sekin, että muutamissa suurimmissa tehtaissa vakuutusmaksut maksatetaan työmiehillä, käyttäen milloin mitäkin keinoja. Entisiin kipukassoihin esim. maksettiin ennen tapaturmavakuutuslakia penni palkkamarkasta, mutta se tultua voimaan kaksi penniä. Tai kun ennen oli tehtaan puolesta vapaat huoneet, asetettiin niille nyt vuokra. Täten saavat työmiehet itse maksaa sen vähän, mitä saavat korvaukseksi. Sentähden olisi tarkkaan valvottava, millä tavalla maksut suoritetaan, joten niitä ei voitaisi periä työmiesten pienistä palkoista, kuten he nyt saavat maksaa melkein kaikkialla muodossa tai toisessa.

K. H. Lust: Tapaturmavakuutuslaki ei ole riittävä turvaamaan työntekijää tapaturman sattuessa. Kyminlaakson tehtaissa saa työväestö maksaa kaksi %, mutta ei useissa tapauksissa tapaturman sattuessa saa vahingonkorvauksena takaisin edes sitä, minkä itse on maksanut.

K. Koskinen pyysi, että ne edustajat, jotka tuovat esille esimerkkejä laista poikkeamisista, mainitsisivat, mitkä tehtaat tai työnantajat ovat esilletuotuihin rikkomisiin syypäät, jotta heidän nimensä tulisivat julkisuuteen. Sekin olisi jo tärkeä apu asian korjaamiseksi.

Mathilda Tuominen: Tapaturmavakuutuslaki kaipaa monensa suhteessa korjaamista, ennenkuin siitä on todellista hyötyä työväestölle. Olisi poistettava sekin rajoitus, ettei työmies, joka pelkää vaaraa ja tahtoisi turvata perheensä sen sattuessa, pääse enää yksityisesti tapaturmavakuutukseen, kun hän on tehtaan puolesta vakuutettu summasta, mikä useinkin on aivan riittämätön.

A. Räisänen: Isännistön välitys vahingonkorvauksen maksamisessa on ikävä asia. On saatu odottaa korvausta väliin vuosikin, ja sittenkin on ollut kaikenlaisia mutkia ja juoksuja suoritettavana. — Ammattientarkastajain tarkastus ei myöskään usein vastaa tarkoitustansa. Kerran olin sellaisessa mukana. Ammattientarkastaja teki määräyksiään suojeluslaitoksista koneisiin. Niitä ei noudatettu. Kun hän kysyi sahanomistajalta, onko sahalla ollut tapaturmia, vastasi tämä: ei minkäänlaisia. Hänen selkänsä takana oli sormettomia miehiä. Vaan heidän ei ole hyvä mennä valittamaan. Tämä tapahtui Savossa Kettusen omistamalla sahalla.

M. Hälleberg: Tapaturmavakuutuslaki olisi ulotettava myöskin yksikerroksisiin rakennuksiin. Helsingissä putosi sellaisella makasiinirakennuksella mies, taittaen kätensä, ja sai maata kolme kuukautta sairashuoneessa. Mies oli köyhä, viiden lapsen isä. Perhe joutui surkean kohtalon alaiseksi. — Rakennustyömaatkin olisi saatava ammatintarkastajain valvonnan alaisiksi. Rakennustyöläiset eivät nykyjään sellaisia herroja tunne eivätkä näe muulloin, kuin isompien lakkojen sattuessa, jolloin he kyllä rakennustyömaillekin löytävät.

K. O. Tanner: Jos millä paikkakunnalla on paljon poikkinaisia sormia, on niitä Lahdessa. Voipa melkein sanoa, että toinen puoli Tornatorn yhtiön miehiä on vailla sormenpäitä. Olen nähnyt miehen kadottavan kaikki sormet oikeasta kädestä. Häntä ei oltu ensinkään tapaturmavakuutettu. Kun tästä nostettiin kysymys, säikähti isäntä ja maksoi korvausta — 50 markkaa. Sama mies on ollut tehtaalla koko sen olemassaoloajan, mutta ei ole koskaan nähnyt ammatintarkastajaa. Jos tapaturmanalaiseksi joutunut ilmoittelee oloja, on laputuspassi valmis. — Epäkohta on myöskin, että tapaturmakorvausta aletaan maksaa vasta 7–8 päivän perästä siitä, kun onnettomuus sattui. Näin Vesijärven satamassa erään lankunkannossa loukkaantuneen. Hän makasi 8 päivää. Lääkäri ajoi häntä työhön ja sanoi: olet terve. Miehen täytyi kuitenkin olla vielä viikko poissa työstä, saamatta korvausta. Sitte taas sattui samalle miehelle uusi tapaturma, mutta hän ei saanut siitäkään mitään, kun ei työhön kyvyttömyys kestänyt viikkoa. — Ammatintarkastajat ja lääkärit eivät täytä velvollisuuttansa tapaturmavakuutuslain suhteen. Jos edelliset eivät harvalukuisuutensa tähden siihen ehdi, on heidän lukuansa lisättävä. Parannuksia on tässä suhteessa kaikissa tapauksissa saatava aikaan.

N. Savander teki selkoa kipukassojen säännöistä, joita hän oli saanut nähdäksensä Fiskarssin ja Pinjaisten tehdasten seuduilla liikkuessaan viime kevännä, ja joiden avulla tapaturmavakuutuslakia voidaan kiertää. Huomautti myöskin siitä, että ammatintarkastajain käynnit eivät voi poistaa nykyjään epäkohtia. Alaikäisiä pidetään kyllä työssä, mutta kun tarkastaja tulee, lähetetään heitä siksi päiväksi pois ja pannaan isot miehet sijalle. Kun ei laki suojele alaikäisiä tapaturmaa vastaan, eivät he saa korvaustakaan. On laitoksia, joissa miehet ovat ikänsä saaneet maksaa kipukassoihin. Mutta kassat sotketaan toisiinsa, kun ne ovat isäntäin hoidossa.

Aliina Sopanen: Tapaturmakorvauksen määrä olisi korotettava siten, että sitä maksettaisiin 60 pros. paitse lääkärin- ja sairashuonemaksuja. Olisi myöskin asetettava naispuolisia ammatintarkastajia, ja niiksi valittava ainoastaan sellaisia henkilöitä, joilla on ammatillista tietopuolisuutta.

H. Moilanen: Nykyisessä tapaturmavakuutuslaissa ei ole kiittämisen varaa. Väärinkäsityksiä sattuu ainakin Impilahden ja Pitkärannan tehtailla. Töissä kevännä sattui Välimäen tehtaalla, että eräs työmies, joka oli ollut työssä siellä kolme vuotta, oli pari viikkoa lomalla, johon hän oli pyytänyt ja saanut suostumuksen. Muutaman päivän kuluttua työhön palaamisesta sattui hänelle tapaturma. Mies kuoli. Tehtaan hallinto kieltäytyi suorittamasta korvausta, kun ei mies ollut vielä ollut muka seitsemää päivää työssä. Perhe oli niin köyhä, ettei se voinut edes nostaa tästä juttua. — Puoluekokouksen olisi asetettava komitea miettimään parannuksia ja varsinkin tarkistamaan, miten työntekijäin kassojen varoja käytetään.

Hj. Hellman: Ammatintarkastajain tulisi tarkastusmatkoillaan pitää silmällä terveydellistäkin puolta. Monessa tehtaassa saataisiin tässä suhteessa vähällä työllä parannuksia aikaan. Täällä on villatehtaalla smirgelilevy huoneessa, missä on paljon työntekijöitä. Se on pitkin päivää työssä, että ilma on paksuna pölyä. Parannuksia on pyydetty, mutta ei niitä ole saatu aikaan eikä levyä siirretty pois. Jos työmies valittaa jostakin haitasta, on ammatintarkastajat ottavinaan vaatimukset korviinsa. Mutta sitte he telefoneeraavat tehtaan konttoriin asiasta, ja siihen se jää.

J. Lindström huomautti erään edellisen puhujan lausunnon johdosta, että tapaturmavakuutukseen ei saa kerätä maksuja työntekijöiltä. Laki määrää, että työnantajain itsensä on se suoritettava. — Korvausvaatimukset olisivat saatavat suoremmiksi. Sairashuone- ja lääkärimaksut olisi suoritettava päälle lain määräämän 60 %. Tulevan puoluehallinnon toimesta olisi asetettava valiokunta hankkimaan tarpeellisia aineksia ja tekemään anomusehdotusta ensi valtiopäiville tapaturmavakuutuslain muuttamisesta.

Kysymys lykättiin valiokuntaan.

Valiokunta laati asiasta seuraavan mietinnön:

Niinkuin useammista kokemuksista on käynyt selville, ei nykyinen voimassa oleva tapaturmavakuutuslaki ole puoliksikaan suotavassa määrässä vastannut tarkoitustaan. On ilmestynyt siksi räikeitä epäkohtia tämän lain suhteen maamme joka suunnalla, jotta pikainen apu tässä on aivan välttämätön. Lauseet, joita kuultiin tuotavan esiin ensimmäisillä työväenpuoluepäivillä niiltä henkilöiltä, jotka edustavat tuhansia kansalaisia työtätekevää kansankerrosta, ovat kylliksi riittäviä todistamaan tämän avun kiireellisestä tarpeesta. Sentähden valiokunta, asiaa monipuolisesti pohdittuaan, ehdottaa edustajakokoukselle seuraava:

Että työväenpuoluehallinto toimittaa ensi työväenedustajakokoukselle hyvin seikkaperäisen alustuksen, jossa on huomioon otettava seuraavia ehdotuksia:

a) Laki on ensin laadittava niin, ettei se vähääkään anna tilaa sen mielivaltaiselle tulkitsemiselle eikä kiertämiselle.

b) että työntekijä vahingon sattuessa tulisi saamaan täyden palkkansa.

c) että selvästi määrätään, ettei missään tapauksessa kanneta vakuutusmakspja työväeltä.

d) että yksikerroksiset rakennukset ovat saman lain alaisia kuin useampikerroksisetkin..

e) että vakuutusyhtiöt maksaisivat suoraan ilman välitystä vakuutuksesta tulevan summan tapaturman kärsineelle itselle eli hänen perillisilleen.

f) että ammattitarkastajien lukua lisättäisiin naistarkastajilla.

g) että ammattitarkastajan käymistä työpaikoilla ei saa missään tapauksessa edeltäpäin ilmoittaa isännistölle.

h) että tapaturmalaissa myöskin määrättäisiin ammattitarkastajain tehtävä tarkoin sekä ulotettaisiin niiden toimintaa myöskin rakennustyömaille, joissa niitä tuskin on milloinkaan nähty.

A. A. Lagerström (puheenjohtaja) J. Lindström, Alina Sopanen, A. Longa, K. O. Tanner (kirjuri)

Mietintö hyväksyttiin ilman keskustelua kokouksen päätökseksi.

8. Työpäivänlyhennyskysymys.

Kysymys, jolle hra M. Saarinen oli laatinut alustuksen (liite sivu 46), lykättiin keskustelutta valiokuntaan.

Valiokunnan mietintö oli seuraava:

Suomen työväen puoluekokouksen asettama valiokunta Työpäivänlyhennysasian pohtimista varten on keskustellut kysymyksestä: »Millä tavalla työpäivänlyhennysasiaa olisi ajettava?» ja pyytää valiokunta ehdottaa kokouksen hyväksyttäväksi alustajan laatimat ponnet:

1. että Turun kokouksessa v. 1899 tästä kysymyksestä hyväksytyt ponnet kaikki sellaisinaan pysytetään edelleen sekä jätetään puoluehallinnon huoleksi — jos siihen ilmenee mahdollisuus — tehdä asiasta sen suuntainen esitys, että toivomukset tulevat ponsissa mainituissa paikoissa käsittelyn alaisiksi.

(Turun kokouksessa v. 1899 työpäivän lyhennysasiasta hyväksytyt ponnet kuuluvat:

a) Pisin sallittu (maksimaali) työpäivä ja kullakin paikkakunnalla elintarpeisiin riittävä alin (minimi) työpalkka on laissa määrättävä ei ainoastaan kuntain ja valtion, vaan kaikissa yksityistenkin teettämissä töissä.

b) Työpäivän pituus on määrättävä 8 tunniksi niissä ammateissa, missä eivät epäterveelliset olosuhteet vaadi sitä lyhemmäksi. Kuitenkin jos asiain käsittelyssä välttämättömäksi näkyy, voidaan väliaikaisesti tyytyä kymmentuntiseenkin työpäivään; olettaen, että lakimääräykset alaikäisten työajasta ovat oikeassa suhteessa käytännössä olevaan täysi ikäisten työaikaan.

c) Pyhä- ja ylityötä on sallittava ainoastaan silloin, kun työn teknillinen laatu tahi muut todistettavasti voittamattomat asianhaarat välttämättömästi sitä vaativat ja silloinkin vähintäänkin 50 % palkankorotuksella.

d) Kuntien ja valtion on mikäli mahdollistä teetettävä töitään itse suoranaisesti.

e) Työväen puoluehallinto pitää huolta siitä, että sekä edustajakokouksen että meillä toimivien ammattiliittojen toivomukset tästä asiasta tulevat lainlaadinnassa käsittelyn alaisiksi ja päätetyiksi.)

2. Että, ensi kohdassa sanottua mahdollisuutta odotellessa, koetetaan pontevalla toiminnalla entistä enemmän saada työaikaa lyhennetyksi yksityisten töissä.

3. Edellä sanotun hyväksi ryhtyy puoluehallinto liittohallintojen, paikallisammattijärjestöjen, työväenyhdistyksien y. m. avulla keräämään tilastoa työajan pituudesta sekä sen saatua järjestämään agitatsioonia varojen mukaan, jossa muun ohella tehdään selvää työajan lyhentämisen välttämättömyydestä.

J. A. Salminen (puheenjohtaja), Katri Keränen, J. H. Jokinen, M. V. Vuolukka, B. J. Forsström (sihteeri).

Valiokunnan ehdotus hyväksyttiin ilman keskustelua kokouksen päätökseksi.

9. Työväen vanhuudenvakuutus.

Kysymyksen oli alustanut toimittaja V. Rob. Niemi. (Liite sivu 25). Se lykättiin keskustelutta valiokuntaan.

Valiokunnan mietintö oli seuraava:

Käsitellen kysymystä työväen vanhuudenvakuutuksesta, on valiokunta pääasiassa hyväksynyt alustajan hra V. Rob. Niemen alustuksen, pitäen puolestansa kuitenkin suotavampana, että se komitea, joka ehdotusta tulisi pidemmälle valmistamaan, tulisi olemaan puoluehallinnosta, syystä, että jäsenet komiteassa hajallaan asuvina, eivät voisi pätevästi asian eteen toimia, joten valiokunnan mielestä ei niitä voitaisi kokouksessa yhtäkkiä valita, josta syystä valiokunta ehdottaa seuraavaa:

Että työväen puoluehallinto asettaisi komitean keskuudessaan tekemään ehdotusta yleisen vanhuuden ja työhönkykenemättömyys vakuutuslaitoksen perustamiseksi.

Että puoluehallinto voisi täydentää komiteaa kutsumalla siihen asiantuntevia henkilöitä ja tulisi puoluehallinnon jättää työnsä hyvissä ajoin maamme työväenyhdistyksien harkittavaksi lausunnon saamista varten kuin myös ensitulevan edustajakokouksen hyväksyttäväksi, että se ajoissa ennättäisi tuleville valtiopäiville.

Valiokunnan puolesta

A. A. Lagerström, Alina Sopanen. A. Longa, J. Lindström, K. O. Tanner.

Mietintö hyväksyttiin keskustelutta kokouksen päätökseksi.

10. Asuntokysymys.

Kysymys, johon toimittaja Yrjö Mäkelin oli laatinut alustuksen (Liite siv. 33) lykättiin keskustelutta valiokuntaan.

Valiokunnan mietintö oli seuraava:

Koska kaikkialla on tunnettu nykyään vallitseva sietämätön asuntopula, ilman ehdotettua tilaston keräämistäkin, ehdottaa valiokunta, katsoen työväen asumusolojen kaipaavan pikaista korjausta, kokouksen hyväksyttäväksi seuraavat ponnet:

1. Suomen työväki lausuu vakavana vaatimuksenaan, että kuntain ja valtion on välittömästi ottaminen huolekseen kunnollisten ja täysin terveydellisiä vaatimuksia vastaavain työväenasuntojen rakentamisen, tämän siitä syystä, kun on saatu kyllin pätevästi kokea, ettei työväen asuntokysymystä voida tyydyttävällä tavalla ratkaista parhaimmillakaan välillisillä toimenpiteillä.

2. Kysymyksen käytännölliseen puoleen katsoen ehdottaa Suomen työväki, että nykyään vallitseva sietämätön asuntopula saataisiin mitä pikemmin ja parhaiten lievennettyä, niin pitäisi kuntain ja valtion myöntää tuntuvan määrän varoja, joilla ostettaisiin rakennustontteja edullisilla ehdoilla varsinaiselle työväestölle jaettavaksi ja joista varoista työväestölle myös rakennuslainoja myönnettäisiin; ja että itse kunnat ja valtio ryhtyisivät myös hetimiten rakennuspuuhiin työväen asuntopulan poistamiseksi.

3. Ja että näitten toimenpiteitten yhteydessä asetetaan komitea ottamaan selvää, kuinka laajalle edellä sanottuja toimenpiteitä on ulotettava.

J. A. Salminen (puheenjohtaja), J. H. Jokinen, M. V. Vuolukka, Katri Keränen, B. J. Forsström (kirjuri).

Valiokunnan lausunto hyväksyttiin keskustelutta kokouksen päätökseksi.

11. Torpparikysymys ja
12. Miten olisi maalaistyöväestön asemaa parannettava?

Torpparikysymyksen oli alustanut toimittaja Kaarlo Sandelin. (Katso Liite siv. 64).

Evästyskeskustelun alkoi edustaja

T. Tainio: Yleensä on ajateltu torpparikysymyksestä, että se tulisi alituisesti olemaan päivän polttavana kysymyksenä. Ajatellaan keinoja torpparien aseman parantamiseksi, mutta edellytetään aina, että torppareja tulee yhä edelleen olemaan, että torpparilaitos on välttämätön. — Tiedemiehet tutkivat torpparikysymystä, hankkivat siitä tilastollisia tietoja ja muovailevat kontrahteja, joiden pitäisi heidän mielestään tyydyttää kumpiakin, sekä isäntiä että torppareja. Mutta tällaiset kontrahdit ovat mahdottomat keksiä, sillä kummallakin ovat eri edut valvottavina. Asiaa harkittuani olen tullut siihen käsitykseen, että torpparijärjestelmä ei suinkaan edistä maanviljelyksen kehittymistä, vaan estää sitä mitä haitallisimmin. Samalla se estää myöskin yleisen varallisuuden kohoamista. Torpparijärjestelmä pitää meillä kansan alimmat kerrokset köyhyydessä ja kiihottaa suur viljelystä siten, että se antaa suurviljelijälle sangen halpaa työvoimaa. Ja nykyisten torppien haltijain lapset ne juuri lisäävät kaupunkien köyhälistöä. Torpparijärjestelmä estää, kuten jo sanoin, maanviljelyksen kehittymistä sentähden, että hyväkin maa, joka on toisen omaa, viljellään huonosti. Mitä paremmin torppari maan viljelee, sitä raskaamman veron hän saa kantaakseen. Hänen asemansa ei hyvästä viljelyksestä parane. Maa voi sitäpaitse joutua määräajan kuluttua toiselle, ja se panee torpparin koettamaan saada maasta niin paljon kuin mahdollista hyötyä vähimmällä vaivalla. Mutta jos sama torppari viljeleisi itse omistamaansa maata, laittaisi hän erämaasta saman ajan kuluessa puutarhan. Tieto, että viljelee omaa tilaansa, panee pikkuviljelijän ponnistelemaan. Vakuutus, että hän itse hyötyy ponnisteluistaan, saa aikaan ihmeitä; saa pikkuviljelijän kilpailemaan suurviljelijän kanssa. Sivumennen sanoen luulen, että suurviljelys ei voi, kun otetaan lukuun muutamia edellytyksiä, musertaa pikkuviljelystä. Se ehkä voisi tehdä sen, jos viljelystavat pysyisivät ennallaan. Mutta juuri tällä alalla on kehitys nopea. Tanskan pikkuviljelyksen osottama esimerkki tukee väitettäni.

Toiselta puolelta on kaupunkilaistyöväestön aseman parantaminen erottamattomassa yhteydessä pikkuviljelijäin aseman parantamisen kanssa. Jos pikkuviljelijä saadaan käsittämään työnsä kannattavaisuuden omia palstoja viljellessä, tarvitsee kaupunkilaistyöväestön paljoa vähemmän kilpailla maalaistyöväestön kanssa. Täten saadaan ammattiyhdistykset lujitetuiksi ja parannukset mahdollisemmiksi.

Näistä syistä olisi välttämätöntä suunnata puolueen toiminta, mikäli mahdollista, koko torpparijärjestelmän hävittämiseksi sekä ajaa tarmokkaasti vaatimusta, että torppareille hankittaisiin tilaisuus lunastaa viljelemänsä tilus itselleen. Sentähden ei alustajan ponsista olekkaan tarpeellisia muut kuin toinen ponsi, jossa kehotetaan toimimaan maan osituksen helpottamiseksi. Nykyinen maanpalstoituslaki tekee tässä suhteessa vielä paljon haittaa: Se määrää erotettavan tilan pinta-alan, ennenkuin sen saa itsenäiseksi. Tiluksia ei saa palstoittaa tarpeeksi pieniin osiin, ja sekin jo estää torppareja käyttämästä lakia hyväksensä. Sitäpaitsi tulevat erottamiskustannukset liian kalliiksi. Palstatilan ostajalta kuluu niihin hyvinkin tuntuvia summia. — Agitatsioonityö ja työskentely yleisen mielipiteen valloittamiseksi olisi siis suunnattava siihen, että mielipiteitä kasvatettaisiin toisessa ponnessa mainittuun suuntaan, käsittämään maan osituksen helpottamisen hyötyä. Valtion tulisi ryhtyä avustamaan itsenäisten tilojen hankkijoita ja asettaa ehdot mahdollisimman edullisiksi. Ruotsissa ehdotti äsken samaa asiaa käsittelemään asetettu valiokunta, että valtion olisi avustettava pikkutilojen hankkijoita kuoletuslainoilla, joita annettaisiin ⁴⁄₅ tilan hinnasta. Siis henkilön, joka ostaa esim. viidentuhannen markan tilan, tulee omistaan panna tuhannen markkaa, valtio antaa 4,000 mkaa lainaksi. Lainaehdot ovat 3¹⁄₂ prosenttia korkoa ja 2¹⁄₂ prosenttia kuoletusta, joten vuodessa maksetaan 6 %. Nykyjään saavat torpparit suorittaa kiskureille yksistään korkoja paljoa suuremmat määrät kuin 6 %.

Työväenpuolueen tunnuslauseeksi torpparikysymyksessä ehdotan siis: pois torpparijärjestelmä, ja keinoksi siihen täydellisesti vapaata maanositusta, jota edistääkseen valtion olisi määrättävä muutamia kymmeniä miljoonia markkoja. Nykyjään rähistään eräästä 2 miljoonasta. Minne se riittää! Ei meidän päivinämme enää ravita viittätuhatta miestä viidellä leivällä. Älköön peljästytäkö, jos esittämäni vaatimus on rohkea. Päämäärä sen kyllä ansaitsee.

S. Laitinen yhtyi edustaja Tainioon siinä, että torpparijärjestelmä on saatava poistetuksi eikä enää käytettävä suuria voimia sen paikkaamiseen. Ehdotteli, että kysymystä keskusteltaisiin yhteydessä kysymyksen kanssa »miten olisi maalaistyö väestön asema parannettava».

K. Koskinen: Torpparilaitos on itsestään häviävä laitos, siinä olen samaa mieltä edustaja Tainion kanssa. Torpparien nykyistä huonoa oikeudellista asemaa olisi tuettava niin paljon kuin mahdollista. Silloin torpparijärjestelmästä on suurviljelijälle vähemmän hyötyä, ja koko järjestelmä kuolee itsestään, kun ei se tuota nylkemisen kautta hyötyä maanviljelykselle. Jos maanviljelijät myöntävät torppareilleen tasapuoliset oikeudet, ei isännillä ole torpparilaitöksestä hyötyä. Torppareille siitä taas ei ole hyötyä milloinkaan. Maalaistyöväestökysymys voidaan ratkaista ainoastaan siten, että myönnetään rajaton maanlohkomisoikeus. Manttaaliperustekin olisi hävitettävä. Maata tulisi saada myydä, kuten kangasta, minkälaisissa osissa tahansa. Tämä uudistus vaatisi suuria muutoksia, kun koko verotus olisi rakennettava uudelle pohjalle. Vaikka emme tätä nyt voikkaan, olisi meidän ruvettava myötätuntoisuudella harrastamaan maalaistyöväenkysymystä. Sillä se on koko Suomen työväestölle tärkein kysymys. Jokainen parannus maalaistyöväestön oloissa on aina työväenkysymyksen lopullista ratkaisua.

P. V. Räsänen: Kun nykyjään annetaan apuvaroja torppien perustamista varten, ei niitä anneta torppareille, vaan maanviljelijöille. Niitä ei tarvitse koskaan maksaa takaisin. Näitä apurahoja käytetään ainakin Savossa paljon. Maanomistajat keinotelevat niillä ja asettavat torpparin kurjaan asemaan. Tosin on säädetty, paljonko torpassa pitää olla viljelysmaata, ennenkuin apurahan saa, mutta se on hyvin usein aroa. Kontrahtiajan kuluttua muuttaa torppari pois, joten ei rahoista ole asialle mitään hyötyä. Sentähden olisi nämäkin kustakin torpasta myönnettävät 300 mk. käytettävä maanosituksen helpottamiseksi, eikä maanomistajan hyödyksi.

K. A. Niemi yhtyi toisen ponnen puoltajiin. Torpparit olisivat hyvinkin halukkaat lunastamaan tilojaan omikseen, mutta vaikeudet ja kontrahtiajan loppu estävät heitä. Sen lisäksi ehdotti puhuja alustajan ensimäisenkin ponnen hyväksymistä, Kirjallisuuden levittäminen olisi hyvin tärkeää, jotta torpparit oppisivat käsittämään asemansa kurjuutta. Uusia torppareja tulee yhä lisää. Heidän asemaansa olisi koetettava väliaikaisesti parantaa, kunnes lopullinen muutos saadaan aikaan.

J. Virtanen kertoi paljon liikkuneensa maalla torpparien parissa. Yleensä siellä valitetaan oloja. Hyvin paljon on torppareja ilman kontrahtia, toisilla taas on vuokra-aika liijan lyhyt. Paljon olisi apua siitäkin, jos lyhin aika saataisiin 50 vuodeksi. Silloin torpparit uskaltaisivat raivata korpea pelloksi. Nyt se on usein hyvin epävarmaa. Lopella osti rautatieyhtiö erään talon, jonka korpeen köyhä mies oli raivannut torpan ja saanut vaivalla huoneen itselleen. Yhtiö sanoi hänet ylös. Ukon omaisuus ryöstettiin ilman muuta miljoonayhtiölle. Sentähden olisi muutkin ponnet hyväksyttävät ja torpparilainsäädäntöä kehitettävä kaikin tavoin.

M. Hälleberg: Täällä on ylistetty torpparijärjestelmän poistamista. Se on helppo sanoa, mutta vaikea käytännössä toteuttaa. Vapaan palstatilan hankkimiseen kysytään varoja. Niitä ei ole köyhälistöllä. Ainoastaan varakkaat pystyvät lunastamaan maatilkkunsa omakseen. Heikommat sitävastoin jäävät aina suurtilallisten nyljettäviksi, joten emme pääse pitkälle ehdotetulla toiminnalla. Köyhällä ei ole sitäkään summaa, mikä lunastamiseen tarvittaisiin. Hän joutuu velkaorjaksi, ja velkamies ottaa omansa pois, milloin haluaa. Maanpalstoitusta voi puolustaa ainoastaan välillisenä keinona. Päämääräämme ei saavuteta siten, että yksityisomaisuutta kootaan. Päinvastoin olisi maan yksityisomistus poistettava, se on ainoa tehokas keino.

E. V. Hänninen: Tainio on moittinut »Työmies» lehteä siitä, että se muka ei aina kulje sosiaalidemokraattiseen suuntaan, vaan kääntyy porvarilliselle alalle. En voi olla merkitsemättä sitä seikkaa, että sellaiset sosiaalidemokraatit, kuin Tainio ja Koskinen, tässä kysymyksessä juuri kääntyvät sosiaalidemokratian periaatetta vastaan. Sosiaalidemokratia vaatii, että kaikki maa olisi saatava yhteisomaisuudeksi. Mutta täällä vaaditaan muutamia kymmeniä miljoonia sosialistisen yhteiskunnan kehittymisen vastustamiseksi. Sosialistien yhteiset vastustajat kannattavat tällaisten rahojen myöntämistä kehityksen estämiseksi.

Sosiaalidemokratian väitteitä on, että ainakin suhteellisesti suureneva osa ihmisiä jää nykyisen tuotantojärjestelmän vallitessa ilman itsenäiseen toimeentuloon riittävää yksityisomaisuutta ja että myös maaomaisuus kasaantuisi suhteellisesti vähemmälle osalle. Maaomaisuuden jakamislakeja määrätäksemme puuttuu meiltä — tunnustakaamme rehellisesti — päteviä tietoja. Kössi Koskinen tuomitsi torpparijärjestelmän olevan itsestään häviämässä. Hän ei tuonut siihen todisteita. (K. Koskinen: minä todistan!) Yhtä löyhästi voi väittää sen kestävän ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Vaan miten käy, jos noita väitteitä kumotaan todisteilla? Virallinen tilasto osottaa päinvastoin kuin edustaja Koskinen, sillä sen mukaan oli Suomessa v. 1882–3 torppia 63,014, v. 1892–4 69,380, v. 1896 71,520. Siis lisäys on melkoinen! Verratessa noihin numeroihin torpparikomitean ilmoitusta, että v. 1893 oli torppia ainoastaan 60,269, olisi vähennystä olemassa, mutta tuo tilastollinen epävarmuus todistaa paitsi sitä, että Suomessa tilastotkin ovat perin kurjalla kannalla, myös sitä, ettei ole mentävä umpimähkään latelemaan elämis- ja kuolemistuomioita.

Tarkastamalla alkuperäisimpiä maanviljelyksen valloittamistapoja näyttää siltä, että uusien, ennen viljelemättömälle maalle laitettujen torppien luku kasvaa. Talojen maille, joita niiden omistajat eivät itse viljele, syntyy yksi ja toinen. Mutta kun ne tulevat hyvin viljellyiksi, maan arvo ja hyödyttävyys sen kautta kohotetuksi, kiirehtivät tilojen omistajat niitä tavalla tai toisella anastamaan. Tämmöistä kehitystä on olemassa. Tohtori Gebhardistakin näyttää, että talonpoikaistilain torppien lukumäärä on kasvanut, mutta suurviljelysalueillä vähennyt. Jos tämä on totta, niin osottaa kehitys, että työmiesten tehtävänä on raataa maa hedelmälliseksi, kapitalistin se riistää häneltä. Tämä kehitys olisi semmoista, kuin sosiaalidemokraatit väittävät, se lisäisi suhteellisesti maattomia.

Koskinen ja Tainio pitävät pelastuksena palstoitettuja pikkutiloja, kuinka pientä hyvänsä, mennen siinä pitemmälle, kuin porvarillinen tohtori Gebhard, joka ei luota ihan pienen viljelyksen hyötyyn. (Vastaväitteitä Koskiselta). On hyvä, kun Koskinen vieläkin väittää vastaan. Nyt hän ei voi peräytyä paloitelemasta maata »kuin kangasta», vaikka Gebhard kirjoitti v. 1900 Valvojaan: »Jos jollakin seudulla on syntynyt isompi määrä palstaviljelyksiä, niin että niiden omistajilla ei ole riittämään asti työnansiota tarjolla isommilta tilallisilta tai teollisuuslaitoksista, se on, missä palstatilat ovat muuttuneet kääpiömaanviljelyksiksi, siellä tulee tällainen maanviljelys kansan hyvinvoinnin ehkäisijäksi, koska se sitoo turpeeseen suuren joukon kansalaisia, joita se ei kykene elättämään. Sen vuoksi ne, jotka voivat, joilla on vähänkin voimia ja yritteliäisyyttä, siirtyvät muualle, jättäen huonoimmat perheenjäsenet kurjimpaan riippuvaisuuteen varakkaimmista, jotka voivat käyttää hyväkseen heidän avuttomuuttaan». Niin Gebhard. Se on toista, kuin Koskinen kangaspalaviljelyksineen. Ei kai ole puollettava niin orjuuttavia palstatiloja. Vähän suuremmatkin sitovat kiusallisesti turpeeseen. Eikä niitä yleensä voitane ensinkään kannattaa sen vuoksi, että ne tuottaisivat mahdollisimman vähimmällä ihmistyöllä elintarpeet. Sitä tuskin olettanee itse Gebhard, koska hän myöntää, että suurviljelyksessä käytettävät apuneuvot korvaavat ihmistyöt noin 30 pros. Ainoastaan siltä kannalta, että saadaan maa alaansa nähden antamaan runsaimman sadon, kannatettanee enin pikkuviljelystä ja yksityisomistusta. Ja kai etupäässä sen vuoksi asettuvat mainitut sosiaalidemokrateiksi itseänsä kutsuvat tekemään ehdotuksia, että yleisistä varoista olisi myönnettävä kymmeniä miljooneja yksityisomaisuuksien luvun lisäämiseen, joka lisäys ei liene muuta, kuin sosiaalidemokratiian johtavan kehityksen keinotekoisista ehkäisemistä. Ja se muun työväen kymmenillä miljoonilla ja vielä sosiaalidemokraatien nimeä haluavain puolteella. Tässä suhteessa voivat kahden miljoonan myöntäjät ja muut sosialismin vastustajat kannattaa Koskista ja Tainiota.

Itsenäisten ja pienempäin viljaa kasvattavain suojelukseton kannattavaisuus Suomessa, jossa viljelys kysyy kovempata työtä, kuin muissa maissa, ei ole vielä todistettu. Vaikeaa on sanoa päinvastaistakin. Mutta ei puutu esimerkkejä metsäviljelysten voitoista. Vielä runsaampia on saatavissa maiden joutumisesta metsäyhtiöille. Kalle Kajander on koonnut tärkeitä paikkakunnallisia tilastoja äsken ilmestyneeseen kirjaansa. Hänkin — vaikka lie tilanomistajain riistämisjärjestelmän puoltaja, puhuu noista »anastuksista» juuri kuin sosialisti. Sen mukaan on maata m. m.:

Muutamissa pitäjissä on neljäs osa pitäjää, toisissa »enemmät kuin puolet» tukkiyhtiöillä! 24:ssä sisäsuomalaisessa pitäjässä 950 maatilaa jo tukkiyhtiöllä. Tämähän todistaa, että maatilat joutuvat suurriistäjille. Numerot ovat paikkakunnallisia. Niistä ei saa yhteenvetoja, jotka näyttäisivät kokonaan tilan. Mutta kun vielä otetaan huomioon, että maatiloista imevät pankit, hypoteekkikassat y. m. velkain korkoja, niin saadaan yhä laajempi käsitys riippuvaisuuden lisääntymisestä. Ja se vakuuttaisi meitä sosiaalidemokraatisen yhteiskunnan kehittymisen edellytysten lisääntymisestä.

Mutta nyt sosiaalidemokraatti Tainio vaatii kuitenkin työväeltä miljooneja tuon vastaisen yksityisomistuksen laajentamiseen. Semmoisella nimellisen yksityisomistuksen keinotekoisella kannattamisella voinee lisätä tämän kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ikää ja sen mukana työväen kidutuskautta. Mutta nämä ovat arveluja. Kun tilastollisten tietojen puutteessa ei voida tosiasian nojalla määrätä puolueemme kantaa pikkuviljelykseen, jätettäköön päätökset tekemättä ja ruvettakoon hankkimaan perusteellisempia tietoja ensi kokoukseen.

Kun keskustelun kuluessa oli päätetty puhevuorot rajoitetuiksi, ei puheenjohtaja katsonut voivansa myöntää niitä sitä enää haluaville. (Hyväksymistä kokoukselta).

T. Tainio pyysi pöytäkirjaan merkittäväksi vastalauseensa, koska hän katsoi puheenjohtajan menettelevän omavaltaisesti.

Kysymys lykättiin valiokuntaan, ja päätettiin samassa yhteydessä valmistavasti keskustella kysymystä »maalaistyöväestön taloudellisen aseman parantamisesta», jonka oli alustanut toimittaja K. F. Hellstén. (Liite sivu 59).

T. Tainio: On erittäin hyvä, että tämä kysymys on yhteydessä edellisen kysymyksen kanssa sentähden, että hra Hänninen koski myöskin tätä, ja olisi ollut ikävää, ellei olisi — (huutoja: »asiaan!») — Minä puhun juuri asiasta! Olisi saatava selville, asettuuko kokous edustaja Koskisen ja allekirjoittaneen kannalle, vai ollaanko niin kaukana, että kannatetaan edustaja Hännisen — — (asiaan Älkää!) estäkö minua puhumasta! Minä olen pitänyt itseäni sosiaalidemökraattina ja pidän vieläkin, mutta en yhdy siihen väitteeseen, että suurviljelys tulisi surmaamaan pikkuviljelyksen. Jos edustaja Hännisen väite pikkutilojen suuremmasta työvoimain tarpeista pitäisi paikkansa, olisi suurviljelystä puolustettava, ja alustajan ponsista hyljättävä se, missä vaaditaan vapaata maanositusta. Mutta tämä väite ei pidä paikkaansa, se nähdään, kuten äsken sanoin, Tanskassa saavutetuista kokemuksista. Sentähden asetun alustajan toisen ponnen kannalle torpparikysymykseen nähden ja olen edelleenkin sosiaalidemokraatti. Pikkuviljelys voidaan saada helpommaksi yhteistoiminnan avulla, kun hankitaan yhteisiä koneita, kuten alustaja Hellstén on toisessa ponnessaan ehdotellut.

K. Koskinen: Sosialistit eivät ole vielä läheskään selvillä pikkutilalliskysymyksen suhteen, kuten edustaja Hänninen tahtoo uskotella. Kautsky Saksassa on kyllä samalla kannalla kuin hän, mutta on toisia, vieläpä yhtä huomattavia sosialisteja kuin Kautsky, jotka ovat asiassa päinvastaista mielipidettä. Pikkutilojen ei ole tarkoituskaan tuottaa tuotteita myötäväksi, vaan ainoastaan sen, mitä niiden omistaja tarvitsee. Tämän kysymyksen päättäminen ei välttämättömästi kaipaa kovin laajoja olemattomia tilastoilisia tietoja. — Valistus ja nouseva sivistys jo tulee valaisemaan maalaistyöväestöä, etteivät he yhtä mielellään kuin tähän asti antaudu torppariksi, toisen nylettäväksi. Kansan tietämättömyyden ansio on, että meillä on torpparilaitos vielä tänä päivänä pystyssä.

S. Laitinen: Maalaistyöväestön tilan parantaminen on tosin vaikea, mutta se on välttämätön kaupunkilaistyöväestön vuoksi, Maalaistyöväestön kurja asema on kaupunkilaistyöväestön ruoskana, sen kurjuuden lähteenä. Olen yleensä palstoituksen puolella jo siitäkin syystä, että maalla on paljon käsityöläisiä, ja heille olisi pieni maapalsta suuresta arvosta, sillä siihen he voisivat saada oman asunnon ja maasta sivutuloja. Nyt heillä on tukalat olot, kun ei ole mökkiä, missä voisi huonon ajan ylitse elää, ja sentähden he tulevat kaupunkiin. Pienillä aloilla voitaisiin esim. harjoittaa puutarhaviljelystä ja yhteistoiminnan kehittyessä voisi pientenkin tilojen hyväksi tulla suurviljelyksen edut. Maan osittaminen pieniinkin osiin ei liene erittäin vaarallista.

E. V. Hänninen: Turhaa on ruveta kumoamaan todistamattomia väitteitä yhtä todistamattomilla. Järkevintä on, kuten äsken sanoin, että rupeamme hankkimaan tilastollisia tietoja, jotta voimme ensi puoluekokouksessa määrätä kantamme kysymyksen suhteen.

A. Palmroos: Alustaja Hellsténin ponsista olisi hyljättävä se, mikä koskee asuntoyhtiöitä, koska ne eivät sovi käsityöläisille maalla.

P. V. Räsänen yhtyi täydellisesti alustajan ponsiin, paitse asuntoyhtiöihin nähden.

A. Partti vastusti myöskin asuntoyhtiöiden perustamista maalaiskuntiin, koska maa, jolla rakennus on, voi joutua toiselle omistajalle, esim. tukkiyhtiölle, jolloin siitä häädetään pois. — Ei asia sillä ole autettu, jos palstatiloja perustetaan. Kaikkien on yhdyttävä sosiaalidemokratiaan, sitte vasta köyhälistö saa äänensä kuuluviin ja olosuhteensä siedettäviksi.

M. Hälleberg ei kannattanut asuntoyhtiöiden perustamista maalle. Yhtyi muuten alustajaan, mutta epäili, että koneiden käyttäminen ehkä voisi olla kehitykselle esteeksi eikä eduksi.

Hj. Hellman puolusti vapaata maanpalstotusta, mutta ei liian pieniin osiin, ettei maalaistyöväestön tarvitsisi tulla kaupunkeihin. Maälaistyöväestöllä ei ole niinkään suuria pääomia, kuin viidettä osaa tiluksen ostosummasta. Sentähden olisi valtion annettava ostosumma kokonaan lainaksi vähittäin kuoletettavaksi.

N. Savander: On aina pidettävä silmällä lopullista päämäärää, että maa on saatava yhteiskunnan omaisuudeksi. On keksittävä vain välillisiä keinoja, joiden kautta murrosaika tulee helpommaksi mökkiläisille ja maalaistyöväestölle. Sellaisena olisi suositettava esimerkiksi pitkäaikaiset kontrahdit.

R. Malin yhtyi edelliseen.

G. Gröndahl: Tässä kysymyksessä on paitse torppareja otettava huomioon maaseutujen tehtaantyöväestön ja varsinkin palvelijain asema, joita koskevia ehdotuksia puhuja kaipasi ponsista. Pyysi valiokuntaa ottamaan tämän huomioon. Yhtyi muissa suhteissa alustajaan.

Kysymys lykättiin Torpparikysymyksen yhteydessä valiokuntaan.

Valiokunnan mietintö oli seuraava:

Valiokunta, joka oli asetettu käsittelemään Torpparikysymystä ja kysymystä: Miten olisi maalaistyöväestön asemaa parannettava? — on asiaa mietittyään tullut siihen käsitykseen, että tarpeellisen selvyyden ja rajoituksen saavuttamiseksi on välttämätöntä yhdistää torppareita ja muuta maanviljelystyöväkeä koskevat ehdotukset yksiksi ponsiksi, mutta jättää sitä maalaistyöväestöä, jonka toimeentulo ei suuremmassa määrässä perustu maanviljelykseen, koskevat ehdotukset sille valiokunnalle, joka käsittelee Työväenasuntokysymystä, sillä esim. maaseutujen tehdastyöväestön elinehdot ja olosuhteet yksityiskohdissaan ovat vieraat varsinaisen maanviljelystyöväen oloille, mikäli asiaa ei käsitetä työväenliikkeen yleisten periaatteitten toteuttamisen kannalta.

Mitä tulee viime edustajakokouksessa Turussa tehtyihin päätöksiin torpparien oikeudellisen aseman turvaamisesta ja parantamisesta lainsäädännöllä, ei valiokunta katso syytä olevan luopua ainoastakaan silloin asetetusta vaatimuksesta, vaikkapa uusi laki maan vuokrauksesta osottaa säätyjen ja hallituksen arvelevan torpparien edun tulevan valvotuksi vähemmänkin perinpohjaisilla korjauksilla. Kuitenkaan ei valiokunta tahdo tällä kertaa ehdottaa jatkettavaksi Turun kokouksessa alotettua syventymistä lainsäädännöllisiin yksityisseikkoihin, ennenkuin uuden asetuksen vaikutuksiin käytännössä on ehditty paremmin tutustua, kuin nyt on laita, vaan juuri tämän kokemuksen saavuttamista varten lykättäväksi torpparikysymyksen lainsäädännöllisen osan seuraavaan puoluekokoukseen.

Irtaimen maanviljelystyöväestön taloudelle useissa paikkakunnissa halutun pienemmän maanviljelyksen hankkimiseksi on valiokunta toimittajien K. F. Hellsténin ja Kaarlo Sandelinin alustusten mukaisesti pitänyt tällä kertaa tärkeimpänä lainsäädäntötoimena maanosituksen ja palstotuksen tekemisen niin yksinkertaiseksi, mutkattomaksi ja asianomaisten maantarvitsijain puolelta vapaaksi kustannuksista kuin suinkin on mahdollista. Koska pikku- ja palstaviljelijäin onnistumiselle on kokemuksesta huomattu välttämättämäksi, että he viljelykseen tarvittavien koneitten, viljansiementen, lannoitusaineitten y. m. hankkimisessa liittyvät mitä likeisimpään ja laajaperäisimpään yhteistoimintaan keskenänsä, on valiokunta pitänyt suotavimpana, että valtio vuosittain lunastaisi tahi omista maistaan luovuttaisi yksiltä paikkakunnilta pikkuviljelykseen soveltuvia tiloja tahi avarampia maa-alueita, jotka sitte valtion toimesta paisutettaisiin pienempiin osiin ja helppoa vuokraa vastaan annettaisiin halullisten viljeltäviksi, mutta joihin omistusoikeus ainaiseksi olisi valtiolle säilytettävä. Tällainen menettely olisi periaatteellisestikin oikeampi kuin toimiminen maaomaisuuden hankkimiseksi yksityisille. Tosin ei tätäkään voitane varsinaisesti vääräksi leimata, jos tehokkailla määräyksillä estetään minkäänlaisen keinottelun pääsemästä hyötymään niistä lainoista, joita valtio toivottavasti on myöntävä myös yksityisille hakijoille heidän omaksi omaisuudekseen annettavien palstojen ostamista ja viljelemistä varten. Rajoituksiksi tässä suhteessa ehdottaa valiokunta, että tuollaiset lainat ovat annettavat ainoastaan tilattomille ja varattomille eikä suurempien maa-alueitten hankkimiseksi kuin sellaisten, joista hakija perheidensä omalla työllään voi saada riittävän elantonsa, sekä ettei suurempia kuin korkeintaan 4,000 mkan lainoja missään tapauksessa samaan viljelykseen myönnettäisi, ja että tarkimmalla valvonnalla estetään samoja henkilöitä välikäsien kautta saamasta useampia lainoja, mahdollisesti käyttääkseen niitä tälle asialle vieraisiin tarkoituksiin. Näillä edellytyksillä ehdottaa valiokunta:

että joko valtion tahi yksityisten pikkuviljelijäin omaisuudeksi jäävien palstojen ostamista, rakennusten, maanviljelyskalujen hankkimista y. m. viljelyksen perustamisen mahdolliseksi tekemistä varten vuosittain valtiovaroista myönnettäisiin vähintään 2 miljoonaa markkaa edullisina kuoletuslainoina jaettaviksi.

Vielä ehdottaa valiokunta hyväksyttäviksi molempien alustajien perustelut ja ponnet välikirjojen mallikaavoista ja pikkuviljelystä koskevan kirjallisuuden toimittamisesta, kuitenkin sillä lisäyksellä, että vähäalaisen (intensiivisen) mäanviljelystavan oppimista varten vuosittain myönnettäisiin joillekuille eri pikkuviljelys-yhdyskuntien jäsenille valtiovaroista matkarahoja.

A. B. Mäkelä, J. Rämö, August Mäkinen, Kössi Koskinen, Taavi Tainio, Salom. Laitinen.

Päätöskeskustelussa hyväksyttiin valiokunnan mietintö sellaisenaan.

R. Drockila ehdotti, että olisi pantava vastalause hallituksen asettamaa torpparivaliokuntaa vastaan, koska siellä on ainoastaan yksi torppari, eikä tiedetä hänenkään asiantuntemustansa.

K. Koskinen: Ennenkin on lausuttu paheksumista, kun ei ole asian osallisia kutsuttu osallisiksi tällaisiin tehtäviin. Jos ei vastalausettakaan pantaisi, olisi asiasta ehkä keskusteltava, ellei se vaikeuta hallituksen asemaa.

N. Savander: Kokous lausukoon toivomuksen, että kun tällaisia komiteoita valtion puolelta puuhataan, olisi niihin kutsuttava asiantuntijoita myöskin työväen piiristä.

E. Salin: Olisi katsottava, pidämmekö velvollisuutenamme koettaa tunkeutua hallinnon asettamiin komiteoihin ja ruveta jukkailemaan niistä pienistä toimenpiteistä, mitä se köyhälistön hyväksi tekee. Muualla ei aina pidetä oikeanakaan ryhtyä hallinnon asioihin osalliseksi. Meillä ollaan tämän suhteen erimielisiä, siis olisi asiasta keskusteltava.

T. Tainio: Minä hämmästyin, nähdessäni, että nyt oli yksikin torppari kutsuttu valiokuntaan. Katsoen entiseen hallituksen menettelyyn, olisi tälle toimenpiteelle annettava kiitoslause.

K. H. Lust kannatti vastalausetta, koska se on ainoa keino, millä työväestö saa mielipiteensä kuuluville.

A. B. Mäkelä: On epäilty, että meidän lausuntomme torpparivaliokunnan kokoonpanosta vaikeuttaisi hallituksen asemaa. Se on kokonaan väärä käsitys. Nykyinen torpparikysymys ei ole syntynyt meidän hallituksemme alkuunpanostakaan, vaan Venäjän. Komiteassa on asiantuntijana eräs torpparin poika. Toinen jäsen on tunnettu luotettavana miehenä. Vaikeuttaa asemaamme panna vastalause, mutta vielä enemmän sitä vaikeuttaa kiitoslause.

Keskustelu pidettiin vastauksena kysymykseen.

13. Työläisnaisten tilan parantaminen.

Kysymyksen oli alustanut neiti Mandi Ahlstedt. (Liite siv. 43).

Evästyskeskustelussa

E. V. Hänninen huomautti, että toisessa ponnessa ehdotettuja työtodistuksia ei olisi missään tapauksessa otettava käytäntöön. Sällinäytteen vaatiminenkin saisi jäädä. Muutoin ehdotti puhuja kysymystä valiokuntaan.

Ida Ahlstedt yhtyi edustaja Hänniseen ja ehdotti työtodistuksia poistettaviksi, koska niistä ei ole ollut miehillekään hyötyä.

Mathilda Tuominen: Työläisnaisten tilan parantamiseksi ei löydy muita keinoja, kuin ne, joita on käytetty miesten tilan parantamiseen. Tahdonvoimaa naistyöntekijäin keskuudessa on kehitettävä ja keksittävä keinoja, miten naisia parhaite saataisiin valveille oman asiansa ajamiseen. Puolusti Turun kokouksen ponsia ja alustajan toisen ponnen alkuosaa.

H. Moilanen toivoi alustajan mukaan pidettäväksi voimassa vaatimuksen Työtodistuksien käytäntöönottamisesta.

A. Palmroos hyväksyi yleensä Turun kokouksen ponnet asiassa, ja toivoi, että oppiaika naisille määrättäisiin, koska heidän oppiaikansa on tähän saakka ollut niin lyhyt, että työtaito on jäänyt vaillinaiseksi. Työtodistukset olisivat poistettavat. Erityisiä naisammattiosastoja olisi ryhdyttävä perustamaan vasta sitte, kun naisia on niin paljon, että he jaksavat kannattaa ammattiosaston. Siihen saakka olisi pysyttävä yhteisissä naisosastoissa.

Ida Ahlstedt: Alustajan ensi ponsi miesten ja naisten yhdenvertaisuusvaatimuksesta olisi poistettava puolueohjelmasta, koska kokemus on osottanut, ettei tällaiseen erityiseen vaatimukseen ole syytä, vaan ihmisyyden ja yhdenvertaisuuden aate tunkee koko puolueen toiminnan läpi. On tavallaan loukkaavaa, kun ponsi ikäänkuin näyttää, ettei miesten ja naisten yhdenvertaisuus muka olisi puolueessa käytännössä.

K. Nikupaavola kaipasi ponsista palvelijattaria koskevia määräyksiä. Heidän tavattoman pitkää työaikaansa olisi ryhdyttävä rajoittamaan.

Tekla Suominen vastusti työtodistuksien käytäntöön ottamista. Mutta oppiaika olisi määrättävä, koska esim. ompelijattarien 3–6 kuukauden oppiaika turmelee ammattitaidon, sillä senvertaisessa ajassa ei opita mitään, jos mieli oppiaikaa tuntuvammin jatkaa, on oppilaille maksettava palkkaa koko oppiajalta, jotta he voivat elää.

Aliina Sopanen: Oppiajan määrääminen on välttämätön, koska lyhyen oppiajan suorittajat eivät kykene työhönsä. Miesräätälien oppiaika on kolme vuotta. Neulojattarille olisi ehkä riittävä 1¹⁄₂ vuoden oppiaika. Palvelijattarien hyväksi olisi myöskin tehtävä jotakin. M. m. olisi heille järjestettävä oppikursseja, sillä ammattitaito tekisi heidän elämänsä vähemmän riippuvaksi mielivallasta. Samoin olisi meneteltävä muillakin aloilla.

P. V. Räsänen: Edustamani yhdistyksen (Kuopion työntek. y.) naiset panivat pitämässään kokouksessa täyden vastalauseen työtodistuksien käytäntöön vaatimista ja kisällitutkinnon suorittamista vastaan. Oppiajan määräämistä naisammateissa sitävastoin kannatettiin. Työläisnaisten asemasta olisi hankittava mahdollisimman täydellisiä tilastollisia tietoja eri ammattialoilta. Varsin kurja lienee nais-saunottajain asema, heillä kun ei useimmiten ole minkäänlaista palkkaa. Tämä on omiaan viettelemään siveettömyyteen.

Betty Koskinen kannatti ainakin yhtäpitkän oppiajan määräämistä naisille kuin miehillekin samoissa ammateissa. Oppiajalta olisi määrättävä palkka. Alustajan ensi ponsi olisi poistettava.

M. Hälleberg piti oppiajan määräämisen vaikeana. Hyväksyi ponnet muutoin, paitse työtodistusten ja sällitutkinnon vaatimista.

A. Kärmekangas: Palvelijattarien asema on todellakin huono, mutta puoluekokous ei voi ruveta järjestämään heidän ammattiolojansa eikä valmistamaan niistä erityisiä ponsia paremmin kuin muistakaan erityisistä naisammateista. Se olkoon työläisnaisosastojen liittohallinnon asia. Tämä kokous voi käsitellä työläisnaisten asemaa yleensä. Paras keino naisten herättämiseksi olisi kehottaa työnantajia panemaan toimeen yleisiä työnsulkuja. Ne ovat aina osottautuneet tehokkaiksi herätyskeinoiksi. (Naurua)

Hj. Hellman ehdotteli, että ensimäisestä ponnesta karsittaisiin pois sana »toistaiseksi», ja toisesta ponnesta poistettaisiin vaatimukset työtodistuksista, oppiajasta ja kisällitutkinnosta.

Kysymys lykättiin valiokuntaan.

Valiokunnan mietintö oli seuraava:

Koska muita erityisiä keinoja ei löydy työläisnaisten tilan parantamiseksi, kuin mitä jo yleensä on käytetty työväen tilan parantamiseksi ja mitä jo Turussa pidetyssä edustajakokouksessa on lausuttu erittäin naisasiasta, niin on valiokunta yhtynyt allamainittuihin ponsiin, jotka toistaiseksi olisivat tarpeen vaatimia, ja kun valiokunnan jäsenet eivät hyväksyneet Aappo Kärmekankaan alustavassa keskustelussa ja valiokunnassa lausumaa mielipidettä, että kehotettaisiin pääomanomistajia toimittamaan yleisiä työnsulkuja, niin hyväksyttiin yksimielisesti seuraavat ponnet asian perille viemiseksi.

1. Työväen puolueohjelmassa on edelleen pysytettävä vaatimus naisten ja miesten yhdenvertaisuudesta.

2. Suurempiin toimenpiteisiin on ryhdyttävä naisten henkisen, aineellisen ja ammatillisen kehityksen hyväksi.

3. Kaikkialla on agitatsioonia jatkettava puolueohjelman toteuttamiseksi, erityisiä naiskiihoittajiakin käytettävä.

4. Erityisiä ammattiosastoja naistyöntekijöitä varten on perustettava, mikäli voimia riittää, Työväenyhdistyksiin, joissa niitä ei vielä ole.

5. Työläisnaisten harkitsemis- ja käsityskyvyn kehittämiseksi ja itseluottamuksen herättämiseksi on suotavaa, että naisia käytetään työväenyhdistysten luottamustoimiin.

Ida Ahlstedt (puheenjohtaja), Anni Torvelainen, A. Palmroos, J. Kemppainen. J. Virtanen, Aappo Kärmekangas (kirjuri).

Ylläolevat ponnet hyväksyttiin keskustelutta kokouksen päätökseksi.

14. Millä tavalla on raittiusasiaa ajettava?

Kysymyksen alustus oli hra A. Palmroosin laatima. (Liite siv. 51).

Alustavassa keskustelussa lausui

P. V. Räsänen: Suomen työväestö vaatii yleistä kieltolakia, mutta sitä ei nykyisissä oloissa saada. Sen saavuttamiseksi on ryhdyttävä tehokkaampiin toimiin. Sellaisina ehdotti puhuja, että olisi tehtävä lakko verojen maksussa ja että olisi otettava työväestö pois väkijuomatehtaista.

K. H. Lust: Suomen työväestön on jyrkästi vaadittava kieltolakia, koska väkijuomat ovat työväkemme pahin kirous. Lyhin keino tätä varten on koettaa saada yleinen äänioikeus.

A. Huotari: Väkikijuomien avulla pitävät vallassaolevat Suomen työväestöä kahleissa. Sentähden on pysyttävä entisessä päätöksessä ja vaadittava yleistä kieltolakia. Olisi hyvä koettaa liittyä yhteen raittiusväen kanssa, siten, että raittiusväki ja työväenpuolue saataisiin sulautumaan yhdeksi. Mutta sitä tuskin käynee toivominen, koska raittiusliikkeen johtomiehet yleensä vastustavat kieltolakia.

Betty Koskinen: Raittius kyllä tunnustetaan yleensä periaatteessa, mutta ehdottomuus olisi entistä enemmän saatava myöskin käytäntöön. Kieltolakia odotellessa olisi koetettava saada yhä suurempia joukkoja hylkäämään myrkytysjärjestelmä. Kieltolakia ei saada moniin vuosiin. Sentähden olisi mahdollisuuden mukaan perustettava eri paikkakunnille raittiusliittoja, missä nuorisoa tutustutetaan raittiusliikkeeseen. Näille liitoille ei olisi tarvis hankkia viranomaisten vahvistusta, kun ne perustettaisiin työväenyhdistysten yhteyteen.

E. V. Hänninen ehdotti ponneksi: Koska työväen puolueohjelman mukainen työväen henkinen ja aineellinen kohottaminen edistää raittiusasiaa, niin kehottaa kokous raittiushaluisia yhtymään työväenpuolueeseen.

Hj. Hellman: Ravintolain lukumäärän vähentäminen ja muut sellaiset toimenpiteet eivät suuresti hyödytä raittiusasiaa. Ainoa keino on yleinen kieltolaki. Olisi kuulusteltava yleisen äänestyksen kautta koko kansan mielipidettä kieltolain suhteen ja noudatettava sitä. Pappeja olisi enemmän kuin tähän asti saatava raittiusasian puolelle.

Kysymys lähetettiin valiokuntaan.

Valiokunnan mietintö oli seuraava:

Kokemus on kyllä osottanut, että ne keinot, joita tähän asti on käytetty raittiusasian ajamisessa etenkin mitä raittiusseuroihin tulee, ovat hyvin vähän auttaneet, sillä paikkaustyö ja pienet rajoitukset eivät voi suuria aikaan saada niin suurta kurjuutta vastaan, kuin väkijuomat matkaan saattavat. Sentähden toivoo valiokunta, että nekin kansalaiset, jotka harrastavat raittiutta, liittyisivät työväen kanssa vaatimaan yleistä verotusjärjestelmästä vapaata äänioikeutta, joka on ainoa keino kieltolain niinkuin muidenkin kysymysten ratkaisulle. Valiokunta ehdottaa kokouksen hyväksyttäväksi seuraavaa:

1). Koska kokemus on osottanut, että väkijuomain valmistusta ja kauppaa ei voida tähän asti käytetyillä keinoilla tarpeeksi rajoittaa, niin vaatii Suomen työväki yleistä kieltolakia kaikille alkohoolipitoisille juomille nautintoaineina.

2). Väkijuomain valmistuksen ja kaupan rajoittamiseksi käytettäköön entisiä ja mahdollisesti ilmeneviä uusiakin keinoja suuremmalla huomiolla, siksi kunnes työväestö saavuttaa äänioikeuden, jolloin varmaan saadaan yleinen kieltolaki.

3). Koska työväenpuolueen ohjelman mukainen työväen henkinen ja aineellinen kohoaminen edistää raittiutta, niin velvoittaa se jo raittiushaluisia yhtymään työväenpuolueeseen.

Ida Ahlstedt (puheenjohtaja), Anni Torvelainen. A. Palmroos, J. Kemppainen, J. Virtanen, Aappo Kärmekangas (kirjuri).

Päätöskeskustelussa

M. Hälleberg ehdotti ponsia hyväksyttäviksi sellaisinaan.

T. Tainio: Minun mielestäni on meillä raittiusasian suhteen paljoa selvempi vaatimus puolueohjelmassa. Vaadimme siellä yleistä kieltolakia väkijuomain valmistuksen ja kaupan suhteen. Miksi muuttaisimme tätä selvää ohjelmaamme huonompaan? Ponsien tulee vain vastata kysymykseen »millä tavalla raittiusasiaa olisi ajettava», sillä uutta ohjelma vaatimusta emme tarvitse.

H. Moilanen yhtyi edustaja Tainioon. Valiokunnan tehtävänä oli laatia ohjeita, keksiä keinoja raittiusasian ajamiseen, eikä valmistaa ohjelmavaatimusta, joka meillä jo on.

A. Nieminen oli samaa mieltä ja ehdotteli kysymystä pitemmittä keskusteluitta takaisin valiokuntaan korjaamista varten.

L. Ahlgren, A. Kärmekangas ja Hj. Hellman yhtyivät edelliseen puhujaan.

T. Tainio: Ohjelmamme vaatii yleistä kieltolakia. Valiokunnan mietintö vaatii samaa asiaa. Pyyhitään se siis pois ja käytetään tarkoitusperän saavuttamiseksi kaikkia sekä entisiä että uusia keinoja, kuten alustuksessa on ehdotettu. Miksi menemme hyväksymään kokouksessa epäselviä päätöksiä ja kumoamaan omaa työtämme.

N. Savander: Kuten ponsista näemme, on valiokunta koettanut keksiä niissä keinoja, joilla oloja voitaisiin parhaite korjata, ja ehdottanut lopuksi päämäärän, kieltolain. Remissikeskustelussa puolustettiin muiden muassa myöskin raittiusliittoja. Komitea ei ole keskustellut asiasta tarpeeksi, koska tämäkin on jäänyt huomioonottamatta. Olisi raittiustyötä myöskin kohdistettava enemmän persoonallisuuksiin, että jokainen rupeaisi pitämään häpeänä väkijuomain käyttämistä. Vaikka ponsissa on monta hyvääkin kohtaa, olisi lausunto lähetettävä vielä takaisin valiokuntaan tarkempaa harkitsemista varten.

K. H. Lust yhtyi edelliseen ja ehdotti kokousta lausumaan toivomuksena työväenasian ajamisessa osallisille henkilöille, että raittiutta olisi noudatettava.

A. Palmroos: Tähän saakka ovat papit, lukkarit ja tohtorit tehneet vuosikymmeniä raittiustyötä, pääsemästä sen selvemmälle tehokkaista keinoista, kuin valiokuntakaan. Sinne lykkäämisestä ei asia parannu, koska sen jäsenet ovat tehneet parhaansa.

M. Hälleberg: Yleinen äänioikeus ja sen kautta kieltolaki ovat ainoat tehokkaat keinot raittiusasian ajamisessa. Nykyisellä raittiustyöllä ei esim. Ruotsissa ole väkijuomain menekkiä saatu vähenemään. Viinan menekki on supistunut, mutta oluen sitävastoin lisääntynyt.

A. Kärmekangas: Raittiusmiehet näkyvät aikovan ruveta täällä väittelemään suurista keinoistaan asiansa ajamisessa. Näyttäkööt yhden ainoan tuloksen, mitä he ovat keinoillaan saavuttaneet. Yleinen kieltolakianomus saatiin aikaan vasta sitte, kun työväestö yhtyi sitä kannattamaan. Eri liittoja ei ole tarvis perustaa raittiusmiehille. Joka ei tahdo tulla työväenliikkeen mukaan ilman eri raittiusliittoa, olkoon poissa. Ilman yleistä äänioikeutta ei saada toimeen muuta kuin pikkuparannuksia.

A. Nieminen: Minun käsitykseni mukaan ei keinojen löytäminen raittiustyötä varten ole läheskään niin vaikea, kuin sanotaan.

Äänestettiin sitte valiokuntaan lähettämisen ja Tainion ehdotuksen välillä, jolloin edellistä kannatti 12 ja jälkimäistä 20 ääntä.

Kokouksen päätökseksi tuli siis:

Työväenpuolue pysyy raittiusasian suhteen ohjelmansa kannalla.

Koska työväen puolueohjelman mukainen työväen henkinen ja aineellinen kohoaminen edistää raittiutta, niin velvoittaa se jo raittiushaluisia yhtymään työväenpuolueeseen.

15. Mille kannalle on työväenpuolueen asetuttava muihin puolueisiin nähden?

Kysymys, johon J. A. Salminen oli laatinut pohjustuksen, (Liite siv. 79), jätettiin ilman keskustelua valiokunnalle.

Valiokunnan mietintö kuului:

Kun puoluekokouksen asettama valiokunta kysymyksestä: Mille kannalle työväen on asetuttava muihin puolueihin nähden? oli erimielinen, niin esitti se johtavalle komitealle, että kysymyksestä neuvoteltaisiin yhdessä, johon johtava komitea suostui, ja tultiin asiasta seuraavaan yksimieliseen päätökseen, jonka ehdotamme kokoukselle hyväksyttäväksi:

Työväenpuolueen pitää aina pysyä tarkasti puolueohjelmansa pohjalla, mutta niissä asioissa, missä se puolueohjelmataan sivuuttamatta voi yhtyä toisten puolueiden kanssa yhteistoimintaan, voipi se sen tehdä.

Viipurissa heinäk. 20 p. 1901.

A. Nieminen (johtavan komitean esimies), K. F. Hellstén (valiokunnan sihteeri).

A. B. Mäkelä ehdotti valiokunnan mietintöä hyväksyttäväksi sillä edellytyksellä ettei löydy sellaisia asioita, missä puolueohjelmaa sivuuttamatta voidaan ryhtyä yhteistoimintaan muiden puolueiden kanssa. (Naurua).

Valiokunnan mietintö hyväksyttiin kokouksen päätökseksi.

16. Liittyykö Suomen työväenpuolue kansainväliseen sosialistiseen sihteerinvirastoon?

Valiokunta oli laatinut kysymyksen johdosta seuraa van mietinnön:

Kokoontuneena keskustelemaan puoluehallinnon esittämää kysymystä: Liittyykö Suomen työväenpuolue kansainväliseen sosialistiseen sihteerinvirastoon? pyytää valiokunta asiaa käsiteltyään lausua kokoukselle seuraavaa:

Liittymisestä olisi epäilemättä paljon hyötyä siitä syystä, kun taistelua meillä tulee edelleen olemaan työnantajien ja työn tekijöiden välillä, ehkä ankarammin kuin ennen, ja koska verotus sekä vapaaehtoiset lahjoitukset eivät tahdo riittää suuremmissa lakkotapauksissa, voitaisiin tällä yhteenliittymisellä vahvistaa puoluetta, ja koska meillä ei ole lakkokassoja, olisi liittymisellä siitäkin syystä suuri merkitys.

Mutta koska aineelliset varamme eivät ole kovin kehuttavalla kannalla, eikä olla täysin varmoja, missä määrässä yhteenliittyminen vaatii varoja, ja kun lisäksi meillä ei ole varsinaista ammattijärjestöäkään, ehdottaa valiokunta:

Että asia lykättäisiin ensi tuleville puoluepäiville, toivomuksella, että puoluehallinto sillä ajalla ottaa selville liittymisestä johtuvat mahdolliset kustannukset ja esittää ne tämän asian yhteydessä puoluekokoukselle.

O. Hamström (puheenjohtaja), M. Tuominen, K. A. Niemi, J. Cederqvist, K. V. Nikupaavola, Alfr. Räisänen. Aug. Boman (kirjuri).

T. Tainio: Kun kokous asettaa valiokunnan käsittelemään jotakin kysymystä, tekee se sen sillä edellytyksellä, että valiokunta laatii kysymyksestä mahdollisimman asiallisen esityksen. Jos valiokunta ei tiedä jotakin kohtaa, kuten tässä esim. maksujen suuruutta, on sen otettava siitä selko, eikä asetettava tietämättömyyttään syyksi kysymyksen hylkäämiseen. Ammattijärjestökysymys ei myöskään ole esteenä liittymiselle. Kysymys on siksi tärkeä, että se on jätettävä uudelleen valiokuntaan. Koska se koskee taktiikkaa, olisi sitä kokouksessa käsiteltävä suljettujen ovien takana.

E. V. Hänninen: Kansainvälinen sihteerinvirasto perustettiin työväen viimeisessä kansainvälisessä edustajakokouksessa Pariisissa 1900. Sen tehtäviin kuuluu laittaa kokoelma kaikkien kansainvälisten kokousten päätöksistä, hankkia kertomukset eri maiden valtiollisten ja ammattikunnallisten järjestöjen kehityksestä ja tilasta, tehdä näistä erikoiskertomuksista yhteenveto ja julaista se, suorittaa kansainvälisten edustajakokousten valmistustyöt, antaa julistuksia, joilla selitetään köyhälistön kantaa kaikissa köyhälistöä koskevissa polttavissa ja suurissa päivänkysymyksissä. Edellisten ohella on sihteerinviraston yhteydessä toimivana kansainvälinen parlamenttikomitea, joka koettaa saada aikaan yhdenmukaista valtiollista toimintaa eri maissa, kuten esim., että kaikissa eduskunnissa tehtäisiin yhtaikaa vaatimuksia, ettei myönnettäisi sotalaitoksiin miestä eikä rahaa, sekä muita työväelle edullisia vaatimuksia. — Virastoon liittymisestä päätettäissä tulisi ottaa huomioon, voiko Suomen työväenpuolue suorittaa maksut, ja onko liittyminen olevissa poliittisissa suhteissa edullinen. Asiasta olisi ehkä paras keskustella suljettujen ovien takana.

R. Drockila: On kummallista, ettei valiokunta kysynyt liittymismaksuista keneltäkään kokouksen jäseneltä, kun ei itse tiennyt. Maksut ovat suurilta mailta 500 markkaa, pieniltä 200 mk. Kunkin liittyneen maan työväenpuolue valitsee kaksi edustajaa virastoon. — Asia ei parane, jos se lähetetään uudelleenkin valiokuntaan. Parasta on keskustella siitä suorastaan.

M. Vuolukka ehdotteli, että asia annettaisiin johtavan komitean käsiteltäväksi.

O. Hamström: On syytetty valiokuntaa, että se on asian suhteen ollut tietämätön. Mutta valiokunta on tiennyt, että yhtymisestä voi johtua yhtä ja toista, ja se on saanut valiokunnan epäilevälle kannalle liittymisen suhteen. Tätä lisäsi vielä välittäväin edusmiesten palkat. Asia on siksi tärkeä, että siitä sietäisi olla niin tarkka alustus kuin suinkin. Sentähden on valiokunta ehdottanut asiaa lykättäväksi ensi puoluekokoukseen.

K. H. Lust: Kansainvälisen yhteistoiminnan kautta voisi työväenpuolueemme edistyä hyvin suuressa määrässä. Sentähden meidän olisi yhdyttävä sihteerinvirastoon. Ehdotti kysymystä johtavan komitean käsiteltäväksi.

Äänestyksessä päätettiin 28 äänellä 20 vastaan lykätä kysymys johtavaan komiteaan.

Johtava komitea ehdotti

Että puoluehallinnon on otettava selkoa liittymistä seuraavista oikeuksista sekä velvollisuuksista ja näiden tietojen perustuksella jätettävä kysymys puolueeseen liittyneiden yhdistysten äänestyksellä ratkaistavaksi.

Johtavan komitean lausunto hyväksyttiin kokouksen päätökseksi.

17. Muutosehdotukset puoluehallinnon sääntöihin.

Puoluehallinnon ehdottamista säännöistä Suomen työväenpuolueelle (Liite siv. 89) oli valiokunta laatinut seuraavan mietinnön:

Sääntövaliokunta kokoontuneena keskustelemaan Ehdotuksesta Suomen työväenpuolueen säännöiksi pyytää lausua seuraavaa:

Että puoluehallinnon laatimat pykälät sinänsä hyväksyttäisiin, paitsi mitä tulee pykäliin 3, 7 ja 11, joihin valiokunta ehdottaa seuraavia muutoksia:.

Pykälään 3:me, jossa puoluehallinto ehdottaa jäsenmaksuksi 60 penniä, ehdottaa valiokunta, että jäsenmaksuksi määrättäisiin 50 penniä.

Tätä valiokunnan ehdotusta vastaan antoi valiokunnan jäsen hra Cederqvist seuraavan vastulauseen:

Edustettavani yhdistyksen mielipidettä noudattaen, katson tämän verottamisen liian kalliiksi, syystä että jäsenmaksumme on ainoastaan 1 mk. 50 penniä vuodessa, joten rahavaramme hupenevat niinmuodoin yksinomaan puolueveroihin ja yhdistyksemme saattaa joutua taloudelliseen rappiotilaan, josta saattaa tulla ikäviäkin seurauksia. J. Cederqvist (»Kuha» T. Y:n edustaja).

Pykälän 7 johdosta ehdottaa valiokunta mahdollisien sekaannuksien välttämiseksi seuraavan sanamuutoksen:

Että lause »täydeltä sataluvulta» muutettaisiin lauseeksi »alkavalta sataluvulta», j. n. e.

Pykälän 11 johdosta toivoo valiokunta seuraavan muutoksen:

Ylimääräinen edustajakokous on kutsuttava kokoon, jos vähintään ²⁄₃ osaa puolueeseen yhtyneistä yhdistyksistä sitä vaatii, eikä kuten ehdotuksessa mainitaan, jos vähintäin 15 yhdistystä sitä vaativat.

O. Hamström (puheenjohtaja), J. Cederqvist, K. A. Niemi, M. Tuominen, Alfr. Räisänen, K. V. Nikupaavola, Aug. Boman, kirjuri.

T. Tainio: Kun keskusteltiin agitatsiooniverosta, toivoi kokouksen enemmistö, ettei asetettaisi erityistä veroa tähän tarkoitukseen, vaan korotettaisiin jäsenmaksuja ja käytettäisiin osa niistä agitatsiooniin. Agitatsioonivaliokunta otti huomioonsa tämän evästyskeskustelussa enemmistön saavuttaneen ehdotuksen ja tuli siihen päätökseen, että jäsenmaksuja on korotettava 75 penniin joka jäseneltä. Edustaja Mäkelin pani tätäkin vastaan vastalauseen, vaatien jäsenmaksujen korottamista markkaan. Agitatsioonikomitean ehdottama vero nousee maaseuduilla ainoastaan 37¹⁄₂ penniin jäseneltä. Kokouksen olisi hyväksyttävä tämä ehdotus. Valtuuskunnan aikana saivat maaseutuyhdistykset maksaa 25 penniä joka jäseneltä. Ehdottamani vero lisäisi siis näiden yhdistysten maksuja 12¹⁄₂ penniä jäseneltä. Innostus on lisääntynyt, toiminta muuttunut siinä määrässä, että tämä lisäys voidaan aivan hyvin suorittaa. On väärin hankkia yhdistyksiin jäseniä siten, että koetetaan asettaa heille lieviä velvollisuuksia, pitää jäsenmaksuja pieninä. On otettava lukuun hyöty olla puolueen jäsenenä ja velvoitettava kutakin edes jonkun verran uhraamaan. Ilman velvollisuuksia ei ole oikeuksia. Eräs jäsen huomautti agitatsioonivaliokunnassa, että missä velvollisuudet ovat pienet, on toiminta velttoa, missä ne taas ovat suuret, on toiminta vilkkaampaa. Veron lisäys ei vaikuta haitallisesti puolueeseen, mutta sen kieltäminen vaikuttaa. Ilman riittäviä agitatsioonivaroja emme voi pitää puolueen asemaa kunnossa. Minä tahdon lisättäväksi veroja, jotta maalaistyöväenyhdistysten taloudellinen asema paranisi. Sillä jos veroja lisätään, saadaan agitaattoreja. Silloin paranevat jäsenmaksut. Jos paljon maksamme, silloin paljon saamme. Jos emme maksa, emme myöskään mitään saa.

Agitatsioonivaliokunta ehdottaa, paitse veron korotusta 75 penniin, myöskin että kaikki puolueeseen liittyneet yhdistykset suorittavat toimeenpanemiensa iltamien ja huvitilaisuuksien nettotuloista 10 % puoluehallinnolle agitatsioonitarkoitukseen.

Kokous päätti, että sääntöehdotus on läpikäytävä pykälittäin.

1 § hyväksyttiin sellaisenaan, sitte kun kokous oli huutoäänestyksellä hylännyt edustaja E. Salinin kysymyksen, eikö yksityisiäkin voitaisi ottaa puolueeseen.

2 § hyväksyttiin muuttamatta.

3 § puoluehallinnolle suoritettavista veroista herätti vilkkan keskustelun.

E. V. Hänninen: Edistyheemmät yhdistykset maassamme voivat kyllä suorittaa 75 pennin vuotuisen veron jäseneltään, mutta heikoille yhdistyksille se käy vaikeaksi. Helsinginkin työväenyhdistys on nykyjään taloudellisessa ahdinkotilassa ja heikko, joten sen ehkä täytyy erota puolueesta, jos veroja korotetaan. Maaseuduilta kuuluu samanlaisia valituksia. Siis olisi tyydyttävä toimimaan sen mukaan, kuin nykyoloissa on mahdollista. Nykyjään ei kestetä vielä runsasta verotusta, sitä vähemmän, kun kokous on ehdottanut perustettavaksi paikallisia puoluehallintoja, jotka myöskin vaativat varoja. Epäkohta sääntöehdotuksessa on myöskin se, että vero ehdotetaan suoritettavaksi joka jäseneltä, huolimatta siitä, onko hän suorittanut koko vuoden jäsenmaksun vai ei. On tosin yhdistyksiä, joissa ei jäsenluku sanottavasti muutu, vaah pysyy läpi vuoden samana. Mutta varsinkin isommissa kaupungeissa on n. s. sesonkityöläisiä, joilla on ainoastaan vuoden eräinä kuukausina riittävästi työtä. Sinä aikana saattaa niitä kuulua runsaasti osastoonsa, mutta työnpuutteen aikana vähän. Väärin olisi, jos pitäisi suorittaa veroa suurimman jäsenluvun mukaan. Se voisi lisätä rasitusta puoltakin enemmän keskimääräistä vuotuista jäsenlukua kohti, kuin semmoisten yhdistysten jäsenille tulisi, joissa on tasaisemmin jäseniä yli vuoden. Helsingin muurarien a. osastossa on muutamina kuukausina 900 jäsentä, mutta toisina ainoastaan 300. — Ehdotus olisi lähetettävä takaisin valiokuntaan laitettavaksi semmoiseksi, että rasitus jakaantuisi tasa-arvoisesti.

K. H. Lust: Veroa on myönnettävä niin paljon, että puoluehallinto voi tehokkaasti toimia. Sentähden hyväksyn veron korotuksen 75 penniin jäseneltä. Mutta en voi hyväksyä sitä agitatsioonivaliokunnan ehdotusta, että huvien tuloista olisi agitatsioonia varten suoritettava 10 %. Siitä ei synny muuta kuin pelkkää sekasotkua. Kuinka puoluehallinto voi valvoa tämän veron suoritusta? — Vero on määrättävä jäsenluvun perustuksella, ja maalaisyhdistyksiltä yhtä paljon kuin kaupunkilaisyhdistyksiltäkin, koska ne ovat paremmassa asemassa, kuin monet pikkukaupunkien yhdistykset.

K. Nikupaavola: Viipurin työväenyhdistykseen kuulunee suorastaan jäseniä sadan paikoille. Muut ovat ammattiosastojen jäseniä ja maksavat yhdistykselle jäsenmaksua 25 penniä kuukaudessa. He eivät voi maksaa enää lisää. Jos verotus kohotetaan, synnyttää se hajaannusta. Tyydytään siis tällä kertaa pienempiin veroihin ja toimitaan sen mukaan, miten varallisuus riittää. Vero saisi nousta 50 tai korkeintaan 60 penniin jäseneltä.

O. Hamström: Yhdyn pienten yhdistysten toivomukseen, ettei veroja korotettaisi kovin paljon. Se voi olla vaarallista yhdistyksille. Olevia oloja on pidettävä silmällä. Agitatsioonivaliokunta luulee tuntevansa yhdistysten maksukyvyn. Mutta he voivat erehtyä, sillä olot ovat eri paikoilla erilaiset. — Verotus olisi korotettava puoluehallinnon ehdotuksen mukaan 60 penniin jäseneltä. Mutta huvien verottaminen olisi hylättävä. Ne tuottavat muutenkin usein tappiota, joten on vaikea pitää niillä edes omaa yhdistystä yllä.

J. Kemppainen: On joutavaa, että vastustetaan kaikin voimin jonkun pennin korotusta. Jos tahdotaan saada jotakin aikaan, tarvitaan rahaa. Toiminta pysyy velttona, jos ei ole tarpeeksi varoja. Jäsen, joka on liittynyt yhdistykseen ja tahtoo siinä pysyä, ei lähde pois 15 pennin tähden. Veroja olisi korotettava 75 penniin. Agitaattoreja kyllä vaaditaan, mutta mitenkä niitä lähetetään, kun ei myönnetä varoja? Vapaaehtoisten lahjojen alituinen pyytäminen on ikävää. Sentähden on verotus määrättävä riittäväksi. Kun jäsen tulee yhdistykseen, niin vaadittakoon häneltä heti puoluehallinnolle tuleva vero koko vuodelta. Suorittakoon sitte jäsenmaksuja niin monelta kuukaudelta kuin haluaa. Prosenttivero iltamista on epäkäytännöllinen ja hyljättävä.

Hj. Hellman: Agitatsiooni on siksi tärkeä, että 15 pennin korotus sen hyväksi ei ansaitse puhumista. Vähin vero, minkä voi hyväksyä, on 75 penniä. Vapaaehtoinen keräys agitatsioonin hyväksi kohtaa aina samoja henkilöitä. Sentähden se on muutettava verotukseksi, tehtävä agitatsioonin kannattaminen jokaisen jäsenen velvollisuudeksi. — Prosenttimaksuja iltamista ei voi hyväksyä.

Katri Keränen: Verotus olisi määrättävä 75 penniin. Mutta huvitulojen verottaminen on epäkäytännöllistä ja omiaan synnyttämään riitoja. Sitäpaitse se kohtaa epätasaisesti eri paikkakuntia, sillä toisaalla pidetään huveja enemmän ja ansaitaan niillä, kun toisaalla taas ei ansaita mitään.

A. Huotari: Verotus olisi määrättävä 60 penniin ja siitä siirrettävä ¹⁄₃ eri tilille agitatsioonia varten. Veroa ei saisi periä joka jäseneltä koko vuodelta, vaan puolivuosittain, huolimatta siitä, onko jäsen suorittanut puolenvuoden jäsenmaksun kokonaan vai ei.

O. Sirén: En voi suostua niin suureen korotukseen, kuin täällä on ehdotettu, sillä se voi käydä murhaavaksi toisille yhdistyksille. Mutta 60 penniä voitaisiin ehkä määrätä, jos sitä ei kanneta kaikilta jäseniltä, vaan ainoastaan niiltä, jotka ovat suorittaneet koko vuoden jäsenmaksun. Yhdistykset eivät saa useilta jäseniltä muuta kuin sisäänkirjoitusmaksun, ja olisi väärin, jos heidänkin puolestaan pitäisi suorittaa vero. Iltamien verotus on hyljättävä.

K. O. Tanner: On luonnollista, että jos jotakin tahdotaan saada aikaan, on myöskin maksettava. Minä edustan pientä maaseutuyhdistystä, mutta uskallan vakuuttaa, että 75 p. vuotuinen vero ei rasita jäseniä niin paljon, kuin alituinen kerjuu, josta olen kuullut sanottavan, että se käy yhtä sietämättömäksi kuin pelastusarmeijassa. Yksityinen uhraavaisuus ei vie toivottuihin tuloksiin, paitse sitä, että se aina rasittaa samoja. Prosenttien periminen iltamista on epäkäytännöllisenä hyljättävä.

A. Partti: Puoluehallinnon tulot ovat siksi pienet, etteivät ne riitä juokseviinkaan menoihin, miten sitte agitatsiooniin, puhumattakaan vakituisista agitaattoreista. Mutta varat ovat kerättävät kaikkein köyhimmiltä kansankerroksilta, joten ylenmääräinen verotus käy vaikeaksi. On osastoja, joissa on 400 jäsentä, mutta niistä maksavat ainoastaan puolet jäsenmaksonsa. Silloin täytyy yhdistyksen maksaa vero heidän puolestansa. Mutta jos yhdistyksissä tavaksi tullut alituinen kerjäys loppuu, suostun kyllä korottamaan veron 75 penniin jäseneltä. — Huvien kymmenyksiä en kannata.

A. Boman: Verotus olisi määrättävä 60 penniin jäseneltä, mutta ei vailinaisesti maksaneilta, koska yhdistyksissä on paljon liikkuvaa väkeä, jotka suorittavat ainoastaan sisäänkirjoitusmaksun.

R. Malin: Itsepuolestani suostun nostamaan veroja vaikka 2 markkaan jäseneltä, jos ne saa niin hotomaisesti maksaa, kuin muutamat yhdistykset ovat tehneet. Mutta jos vero todella suoritetaan, en puolusta korotusta. On pidettävä silmällä, mitä voidaan maksaa. Yhdistysten menestymisestä riippuu puoluehallinnon toiminta, ne pitävät hallintoa yllä. Nyt on vaikeus saada jäsenmaksuja. Ei pidä paikkaansa, että maksujen korottaminen lisäisi innostusta ja maksuhalua. Täällä voidaan kyllä määrätä pakotettavaksi, mutta ei aina pakolla puristeta rahaa. Jos veroja korotetaan liiaksi, tulee puolueen jäsenluku vähenemään päivä päivältä. Vero on määrättävä 50 penniin, tai jos agitatsioonivero peritään yhdessä, 60 p. vuodessa. Vapaaehtoista keräystä on edelleen jatkettava.

A. Longa yhtyi edustaja Hänniseen. Veron lisäys käy raskaaksi. Olisi määrättävä ainoastaan 50 pennin vuosivero puolivuosittain maksettavaksi joka jäseneltä. Kymmenykset ovat hyljättävät.

P. V. Räsänen yhtyi edustaja Hänniseen maksun suorittamisessa. Suostui korotukseen 75 p., mutta ei iltamien 10 %.

J. Nakari: Kymin työväenyhdistyksessä eivät jäsenmaksut riitä menoihin, vaan on täytynyt muulla tavalla hankkia lisää. Nyt meiltä vaaditaan korotusta, vaikka emme tiedä, mihin rahat menevät. Jäsenmaksujakaan emme voi korottaa, joten saamme itse maksaa tuon 75 penniä jäseneltä.

J. Lindström yhtyi puoluehallinnon ehdottamaan 60 penniin, jos ei niillä varoilla tarvitse kustantaa agitatsioonia. Muussa tapauksessa olisi vero korotettava 75 penniin.

J. Virtanen yhtyi edustaja Hänniseen. »Kuha» yhdistyksessä on paljon jäseniä, jotka tulevat ainoastaan iltamiin. Yhdistys saisi maksaa veron niiden puolesta. Tehty verotusehdotus olisi sen aineellinen perikato.

Y. Mäkelin: Näyn tähän asti tunteneen maamme työväestöä hyvin huonosti näistä keskusteluista päättäen. Me voimme ajaa asiaamme eteenpäin ainoastaan pontevan toiminnan avulla. Olemme kyllä valmiit perustamaan monia järjestöjä. Senkö tähden, että ne näyttävät komealta, koskapa emme tahdo pitää huolta niiden toimintamahdollisuudesta? Täällä on sanottu, että verojen korotus muka karkoittaa jäsenet yhdistyksistämtne. Mutta niiden ulkopuolella seisoo suuret joukot, jotka vuosikausia katkeamatta seuraavat järjestyneiden toimintaa ja odottavat siitä tuloksia. Ettekö pelkää, että ne joukot vieraantuvat pois? Ja yhdistysten jäsenetkin veltostuvat, kun ei saada mitään sanottavaa aikaan. Tähän asti on toimintaan tarpeelliset varat saatu kokoon vapaaehtoisella keräyksellä. Nyt ehdotetaan tämän sijaan verotusta. Mutta se rasittaa! Ettekö ole ennen huomanneet rasitusta? Olette ajaneet joukottain innokkaita jäseniä taloudelliseen haaksirikkoon, pakottamalla heitä uhrauksiin. Vaan sitä rasitusta ei huomata! Näiden luopuminen yhdistyksistä on kuitenkin paljoa suurempi vahinko, kuin uneliaiden, velvollisuuksia vältteleväin jäsenten luopuminen. Heitä me emme tarvitse, me tarvitsemme innokasta väkeä. (Hyvä). Ja tahdomme tasata rasituksen kaikille jäsenille. Emme myöskään tarvitse työväenyhdistyksiä, joissa on muutamain kymmenien pennien jäsenmaksu ja jäsenille tarjottavana ainoastaan huveja. Mitä teemme sellaisilla yhdistyksillä? Ja mitä teemme puoluehallinnolla, joka ei varojen puutteen tähden voi toimia? Itsekkin odotamme puoluehallinnolta jotakin. — Ehdotin markkaa veroksi, koska tiedän, että ne, jotka puolueeseen liittyvät aatteen tähden, eivät kammo yhden eikä kahdenkaan markan menoa. Eivät ole kammoneet, vaikka ovat ajaneet perheensä taloudelliseen haaksirikkoon. (Hyvä). Yhdyn valiokunnan mietintöön. (Jatkuvia hyvä-huutoja).

A. Palmroos: Kun aatteen kannattamisesta varoja myöntämällä on kysymys, ei voi tulla kysymykseenkään sivuseikat, kuten talojen rakentamisesta y. m. paikallisista puuhista aiheutunut satunnainen rahapula. Vero on korotettava ainakin 75 penniin.

J. H. Jokinen yhtyi täydellisesti edustaja Mäkeliniin. — Vero on lisäksi suoritettava joka jäseneltä, kuten sääntöehdotus esittää. Jos se suoritetaan ainoastaan koko vuoden jäsenmaksun suorittaneilta, supistuu se ainakin Turussa hyvin vähiin. Veroja tinkiessänne ette ajattele, mihin asemaan joutuu puoluehallinto, jolle kyllä työnnetään töitä, mutta kielletään varat. Ei kai sen tehtävänä ole vain olla kiijeenvaihtotoimistona, jolle annetaan varoja vain senverran, että riittävät postimaksuihin. Varoja täytyy olla, jos aiotaan toimia jotakin. — Jos ammattiosastot saavat jäsenmaksuja ainoastaan pieneltä osalta jäseniään, on niissä vallalla huono järjestys ja kelvoton ammattikuri. Sellaisia ei luulisi viitsittävän tuoda täällä esille esimerkkeinä.

J. Cederqvist suostui veron korotukseen 75 penniin jäseneltä, jos se peritään ainoastaan koko vuoden jäsenmaksun suorittaneista.

T. Tainio yhtyi kaikkeen siihen, mitä edustaja Mäkelin oli lausunut. Sen lisäksi on vielä tehtävä useita huomautuksia. — Eräs Viipurin edustajista mainitsi, että yhdistys saa ammattiosastojensa jäseniltä vain 3 mk. vuodessa, ja sentähden käy yhdistykselle perin vaikeaksi suorittaa niin raskasta veroa, kuin on ehdotettu. Mutta Turun yhdistys saa saman summan ja voi menestyksellä suorittaa vieläpä tämän korotetunkin rnakson, koska sen rahastonhoitaja on korotusta ehdottanut. — Täällä on myöskin tuotu esiin usealta taholta se mielipide, ettei veroa olisi suoritettava niiden jäsenten puolesta, jotka eivät ole suorittaneet koko vuoden jäsenmaksua. Nyt on kuitenkin niin, että kysymyksen suhteen on tähänkin saäkka ollut eri käsityksiä. Turun työväenyhdistys on käsittänyt asian niin, että vero on suoritettava kaikilta jäseniltä, ja suorittanut sen siten. Jos tämä ei ole oikea käsitys, on mainitulle yhdistykselle luonnollisesti suoritettava takaisin se summa, minkä se on maksanut liikaa. (Ei suoriteta!) Sen vaatii oikeus, vaikka siten syntyykin vailinki puoluehallinnon rahastoon.

On sanottu, että yhdistyksiin kuuluu paljon sesonkijäseniä, jotka eivät suorita koko vuoden jäsenmaksuja. Mutta yhdistysten tulee pitää huolta siitä, ettei sellaista epäkohtaa ole. Se voidaan korjata innokkaalla toiminnalla. — Valitetaan sitäkin, että jäsenmaksut ovat niin pienet, ettei voida näin suurta veroa suorittaa. Mutta samoissa yhdistyksissä tanssitaan kokoon tuhansia vuodessa ja lyhennetään talon velkaa. Pidetään tarkkaa huolta siitä, että oma talous pysyy hyvässä kunnossa, mutta ei laisinkaan siitä, edistyykö liike koko maassa. — Eräs edustaja sanoi, että yhdistykset pitävät yllä puoluehallintoa eikä puoluehallinto yhdistyksiä eikä siis sovi määrätä liiaksi veroja. Niin se onkin, mutta puoluehallinnon ylläpitäminen on yhdistysten velvollisuus. On totuttu vaatimaan puoluehallinnolta kaikkea, mutta velvollisuuksia sitä kohtaan ei tahdota täyttää. — On myöskin sanottu, että jos vero korotetaan, vähenee puolueen jäsenluku päivä päivältä. Sellaista ilmiötä en ole koskaan huomannut, mutta kyllä päinvastaisen, että samalla kun jäsenmaksu lisäytyy, lisäytyy jäsenlukukin. Sen todistaa kokemus. Helsingin työväenyhdistyksen jäsenmaksu on 6 mk. vuodessa, mutta Sörnäisten- ja Ulkotyöväenyhdistyksen ainoastaan 3 mk. Näiden yhdistysten jäsenmäärä ei kuitenkaan nouse puoleenkaan Helsingin työv. yhd. jäsenluvusta, vaikka sen pitäisi äskeisen väitöksen mukaan olla 2 kertaa suurempi. Siis sellaiset perustelut eivät pidä paikkaansa.

Hra Hänninen on valittanut Helsingin t. y:n ahdasta taloudellista asemaa ja ilmoittanut, ettei se voi maksaa ehdoteltua veroa, vaan täytyy sen ehkä erota puolueesta. Tiedän, että puhuja on aivan oikeassa. Mainitun yhdistyksen taloudellinen asema on todellakin sellainen, ettei hän ole liioitellut. Se ei voinut täksi vuodeksi tilata edes kaikkia maassamme ilmestyviä työväen sanomalehtiä, sillä rahat olivat aivan lopussa. (Naurua). Se on totta! Sen on vaikea saada pieniäkin menoja suoritetuksi. Mutta tämän tai jonkun muun yhdistyksen taloudellisen aseman tähden ei ole tarvis alentaa veroja niiltä yhdistyksiltä, jotka voivat maksaa. Eräille yhdistyksille voitaisiin myöntää maksuissa helpotusta. Tällä kertaa on Helsingin työväenyhdistys sellaisessa asemassa. Toisella kertaa voi olla joku toinen. (Ei helpotusta!) Pykälään olisi siis lisättävä, että pakottavain syiden vaatiessa voidaan veronmaksusta myöntää helpotusta. (Ei!) Helpotuksen myöntäminen yhdistyksille, jotka eivät voi maksaa, ei ole epäoikeudellista, koska kokous on puolustanut progressiivista verotusta, jossa veronmaksukyky on verotaakan perusteena.

Agitatsioonivaliokunnan ehdottama 10 % maksu iltaman tuloista on saanut osakseen vastustusta mahdottomana. Helsingin työväenyhdistyksessä maksetaan kuitenkin rakennusrahastoon 20 % huveista. (Omalle yhdistykselle!) Puoluehallintokin on oma. Tuollainen katsantokanta osottaa nurkkapatriotismia. — Siellä ei ole maksujen suorittamisessa huomattu minkäänlaista epärehellisyyttä. Yhdistykset suorittavat veron vapaaehtoisesti ja avomielisesti. — On vastustettu tätä ehdotusta silläkin, että iltamista tulee usein tappiota. Mutta tarkoituksena ei suinkaan ole vaatia veroa tappio-iltamista. Nämä syyt ovat verukkeita. Syynä on vain se, ettei tahdota maksaa. Ja kuitenkin tuottavat työväenyhdistysten tanssihuvit ja iltamat 10–20,000 mk. vuodessa. Jos suostuttaisiin 10 % verotukseen, saataisiin agitatsiooniin vuodessa 1–2,000 mk., joka olisi kylläkin tuntuva summa. Sekin olisi progressiivinen vero. Jos ei iltamilla ansaita, ei makseta veroa, mutta jos ansaitaan, niin maksetaan. Miksi ei ole sen verran myötätuntoisuutta, että tuloista voitaisiin myöntää agitatsiooniin pieni osa?

E. V. Hänninen: Huvien verotus on täällä saanut jo osakseen yleistä vastustusta, ja se onkin hyvä. Ehdotettu verotus ei ole progressiivista, ellei puolue ota osaa myöskin tappioihin. — Edustaja Mäkelinin väite rasitusten tasaamisesta ei myöskään ole paikkansa pitävä. Korkeampi samoin kuin alempikin verotus otetaan tasaisesti kutakin yhdistyksen jäsentä kohti. Mutta kumpikaan ei poista vapaaehtoisia keräyksiä. Jos puoluehallinto saa vähän, niin panee se vapaaehtoisia keräyksiä, jos yhdistyksiltä menee enempi kuin niiden säännöllisistä tuloista riittää, ovat ne pakotettuja panemaan toimeen keräyksiä. Siis tulos sama molemmista: innokkaimmat saavat avata pussien suita. — Verotus olisi määrättävä valiokunnan ehdotuksen mukaan 50 p. jäseneltä ja pykälä lähetettävä takaisin valiokuntaan muodostettavaksi siten, ettei veroa kannettaisi jäsenmaksunsa vaillinaisesti suorittaneista jäsenistä.

I. P. Holopainen ehdotti pykälän kuulumaan seuraavasti:

»Verotus — — — tapahtuu siten, että jokaiselta yhdistyksen tei siihen liittyneiden ammattiosastojen jäseneltä suoritetaan veroa 30 p. puolessa vuodessa, huolimatta siitä, onko jäsen suorittanut koko tältä ajalta jäsenmaksun vai ei».

A. Nieminen ehdotti, että vero olisi suoritettava neljännesvuosittain sen jäsenluvun perustuksella, mikä yhdistyksessä oli edellisellä neljänneksellä.

Kun keskustelu oli loppunut, äänestettiin ensin 75 p. ja 50 p. veron välillä, jolloin edellinen voitti 34 äänellä 16 vastaan. Sen jälkeen toimitetussa äänestyksessä kannatti veron korotusta 75 penniin 28 ja 60 penniin 29 ääntä, joten verotus tuli määrätyksi 60 p. vuodelta.

Sitte äänestettiin maksutapaa koskevain A. Niemisen ehdotuksen tai neljännesvuosittain suorittamisen sekä I. P. Holopaista ehdotuksen tai puolivuosittain suorittamisen välillä, jolloin jälkimäinen voitti 39 äänellä 8 vastaan.

A. Nieminen liitti päätöksen johdosta pöytäkirjaan seuraavan vastalauseen:

Vastalause.

Katsoen asian oikeuteen ja pitäen silmällä sitä johdonmukaisuutta, joka seuraisi siitä, jos puoluehallinnon verot kannettaisiin neljännesvuosittain, kun täten voitaisiin välttää se, ettei kukaan yhdistys tulisi suorittamaan veroja sellaisten jäsentensä puolesta, jotka eivät yhdistyksille itselleenkään jäsenmaksuja maksa, sekä vielä puolueen omainkin rahavarojen hoidon edun vuoksi, katson asiakseni panna vastalauseeni sitä edustajakokouksen päätöstä vastaan, että verot puoluehallinnolle kannetaan puolivuosittain.

Viipurissa 20 p. heinäk. 1901.
A. Nieminen.

Ehdotus, että osa jäsenmaksuja olisi siirrettävä eri tilille agitatsioonia varten, ei saanut kannatusta.

5 §.

N. Savander ehdotti pykälään lisäyksen, että erityisissä tapauksissa voidaan myöntää yhdistyksille maksuajan pitennystä. (Ei!)

A. Nieminen: Jos ehdotukseen suostutaan, on vaikea kontrolleerata, mikä yhdistys tarvitsee pitennystä. Myönnytys synnyttää takaportin, jonka kautta luikitaan pois velvollisuuksien suorittamisesta.

Pykälä hyväksyttiin yksimielisesti sellaisenaan, ilman ehdotettua lisäystä.

6 § hyväksyttiin sellaisenaan.

7 §.

E. Salin: Pykälän loppuun, missä on määräys edustajaoikeudesta, olisi »työväenyhdistysten» lisäksi liitettävä sanat »ammattiosaston tai liiton jäseniä», j. n. e.

E. V. Hänninen ehdotti samaa kohtaa muutettavaksi kuulumaan »työväenjärjestön jäseniä» j. n. e.

N. Savander puolsi sanoja »jokaiselta täydeltä sataluvulta» muutettavaksi valiokunnan ehdotuksen mukaan »jokaiselta alkavalta j. n. e.»

O. Hamström yhtyi edelliseen, koska on väärin, että yhdistys, jossa on 199 jäsentä, ei saisi valita useampaa edustajaa, kuin sekään yhdistys, jossa on jäseniä 100.

A. Boman yhtyi edellisiin.

Pykälä hyväksyttiin valiokunnan ja edustaja E. Salinin ehdottamilla muutoksilla.

8 §.

E. V. Hänninen ehdotti lisättäväksi, että puoluekokouksen itseoikeutettujen jäsenten joukkoon hyväksyttäisiin myöskin työväen sanomalehtien toimittajat.

E. Salin yhtyi edelliseen ja toivoi, että itseoikeutetuille puoluehallinnon jäsenille ja tilintarkastajille myönnettäisiin paitse keskusteluoikeutta myöskin äänestysoikeus kaikissa muissa, paitse heitä itseään koskevissa asioissa, elleivät he ole edustajia.

T. Tainio kannatti E. V. Hännisen ehdotusta huomautuksella, että sanomalehdet saavat itse maksaa edustajainsa matkat ja päivärahat.

J. V. Hellberg: Lehtien toimittajille olisi puoluekokouksessa myönnettävä täydet oikeudet, sitä paremmalla syyllä, kun lehtiä on tahdottu puolueen omiksi.

O. Hamström vastusti edustaja Salinin ehdotusta siinä kohden, että puoluehallinnon jäsenillekin myönnettäisiin äänestysoikeus puoluekokouksessa.

K. H. Lust tahtoi lisättäväksi, että osanotto-oikeus myönnettäisiin lehdille, jotka hyväksyvät sosiaalidemokraattisen ohjelman, jotta ei voisi tulla kysymykseen sellaiset »työväenlehdet» kuin »Suomen Kansa».

R. Drockila ehdottdi, että toimittajille annettaisiin kokouksessa täydet oikeudet vasta sitte, kun lehdet ovat tulleet puolueen omiksi. Edustaja Hamströmin ehdotus, ettei puoluehallinnon jäsenille olisi myönnettävä äänestysoikeutta, on varsin kummallinen epäluottamuslause, johon ei ole vähintäkään syytä.

Pykälä hyväksyttiin edustaja Salinin ehdottamalla muutoksella. Samoin hyväksyttiin edustaja Hännisen ehdotus sillä lisäyksellä, että edustusoikeus myönnetään niille lehdille, jotka puoluekokous on hyväksynyt puoluelehdiksi.

§ 9 ja 10 hyväksyttiin muuttamatta, 11 § muutettiin sanat: »jos 15 yhdistystä tahtoo» sanoiksi »jos ²⁄₃ liittyneistä yhdistyksistä tahtoo», kuten valiokunta oli ehdottanut.

12 §.

A. B. Mäkelä ehdotti pykälään lisättäväksi, että puoluehallinnon on tärkeimmissä asioissa kuulusteltava puolueeseen liittyneiden yhdistysten mielipidettä. — Lisäys hyväksyttiin.

13 §

E. V. Hänninen ehdotti, että puoluehallinto olisi muodostettava ainoastaan yhdellä paikkakunnalla asuvista jäsenistä ja jätettävä kaikki muut pois. Ne tekevät vain silloin tällöin pieniä huvimatkoja kokouksiin hyödyttämättä asiaa.

J. V. Hellberg yhtyi edustaja Hännisen ehdotukseen, koska edellisessä §:ssä jo määrättiin, että puoluehallinnon tulee tärkeissä asioissa kuulla yhdistysten mielipidettä.

O. Hamström vastusti edellisten ehdotusta. Liittyneet yhdistykset paheksuvat sellaista muutosta.

R. Drockila: Viime puoluekokouksessa valittiin puoluehallintoon 9 jäsentä Turusta ja 9 muualta. Tämä päätös herätti silloin kiihkoa, kun pelättiin turkulaisten enemmistöä ja siitä mahdollisesti johtuvia vaaroja. Onneksi tämä pelko ei toteutunut, vaikka jo siltä näytti. Nyt, kun kaikki on käynyt tähän saakka onnellisesti, ei välitetä vaaroista. Harvennettakoon puoluehallinnon yhteisiä kokouksia, jos pelätään niiden liiaksi rasittavan kassaa, mutta muilta paikkakunnilta olevia jäseniä ei olisi jätettävä pois. Puoluehallinnolle jää tärkeitä tehtäviä ja jo senkin tähden on laajempi osanotto kannatettava. (Hyvä!)

T. Tainio yhtyi edustaja Drockilaan. Viime toimintakauden alussa olisivat eräät puoluehallinnon päätökset tulleet toisiksi, ellei maaseutujäseniä olisi ollut. — Kokouksia ei sitäpaitse ole tarvis pitää liian usein. Jäsenten mielipidettä voi kysyä kirjallisesti, kuten tähänkin saakka on tehty. Vaikeissa kysymyksissä on siitä sitäpaitse siveellistä tukea, jos puoluehallinnon jäsenet tietävät, että eri paikkakunnilla asuvat työväen luottamusmiehet kannattavat heitä. — Jos edustaja Hännisen ehdotus hyväksytään, on puoluehallinnon jäsenlukua lisättävä.

K. A. Koskinen ehdotti, että puoluehallinnon suhteen pysyttäisiin kokonaan ennallaan. Tähän saakka vallinnut järjestys on hyvä. Kirjeillä ei ole hetikään sama merkitys kuin yhteisillä kokouksilla.

J. A. Salminen oli myöskin sitä mieltä, että puoluehallintoon on valittava jäseniä muiltakin paikkakunnilta, koska puoluehallinto voisi muuten muodostua liian yksipuoliseksi. Kun jäseniä on eri paikkakunnilta maassa, on se omiaan luomaan vahvempaa yhtenäisyydentunnetta.

Hj. Hellman yhtyi edustaja Drockilaan. Pienten asiain tähden ei ole tarvis pitää kokouksia. Ne voidaan hoitaa kirjeillä.

H. Moilanen yhtyi edustajain Drockilan ja Tainion mielipiteisiin.

A. Nieminen: Nykyisistä puoluehallinnon jäsenistä ovat useat muuttaneet asuntopaikkaa valitsemisen jälkeen. Täten on käynyt niin, että esim. Tampere on tullut perin tuntuvasti edustetuksi puoluehallinnossa. Sentähden olisi tehtävä sääntöihin sellainen lisäys, että jos joltakin paikkakunnalta valittu puoluehallinnon jäsen muuttaa pois, valitsee paikkakunnan yhdistys hänen sijaansa uuden puoluehallintoon.

R. Drockila: Jos siis edustaja Nieminen muuttaa Tampereelta Toijalaan, toimitetaan Tampereen työväenyhdistyksessä hänen sijaansa uusi vaali. Mutta hän voi syksyllä muuttaa Tampereelle takaisin, ja on silloin menettänyt paikkansa puoluehallinnossa. Ehdotusta on siis ainakin tarkistettava, ennenkuin se hyväksytään.

K. A. Koskinen ehdotti lisäystä muodosteltavaksi siten, että jos jäsen muuttaa sellaiselle paikkakunnalle, josta ennestään on edustaja puoluehallinnossa, on hänen sijaansa toimitettava uusi vaali.

N. Savander vastusti tehtyä ehdotusta. Tuleeko henkilö tuhmemmaksi, jos muuttaa toiselle paikkakunnalle? Ei paikan muutoksia sitäpaitse kovin usein tapahtunekaan, koska puoluehallintoon valitaan vakavampia jäseniä, jotka eivät enää kovin paljon muuttele.

Hj. Hellman: jos vakituinen jäsen muuttaa, astukoon varajäsen tilalle. Äsken paikkakunnalle muuttanut on paikkunnan oloille vieras eikä kykene sitä edustamaan.

Y. Mäkelin: Jos luullaan, että ne puoluehallinnon jäsenet, jotka asuvat muilla paikkakunnilla, kuin missä puoluehallinto sijaitsee, edustavat kukin paikkakuntaansa, olisi määrättävä, miltä paikkakunnilta edustajat valitaan, kun ei kuitenkaan voida jokaiselta paikkakunnalta valita edustajaa puoluehallintoon.

J. Lindström kannatti edustaja Niemisen ehdotusta.

K. A. Leino: Jos ehdoteltu lisäys hyväksytään, edellyttää se, että puoluehallintoon kuuluu jäsen jokaiselta paikkakunnalta, mikä on puolueeseen liittynyt. Sitäpaitse olisi valittava myöskin yhtämonta varajäsentä. Vastusti ehdotusta. Yhdistyksillä ei ole oikeutta valita puoluehallinnon jäseniä. Se kuuluu edustajakokoukselle.

Äänestettiin, hyväksytäänkö § muuttamatta, vai onko siihen tehtävä muutoksia tai lisäyksiä. Edellistä kannatti 19, jälkimäistä 17 ääntä, joten § hyväksyttiin sellaisenaan.

14 ja 15 § hyväksyttiin sellaisinaan.

16 §:stä poistettiin hra Hännisen ehdotuksesta sanat »alkupuolella vuotta».

17 §:n loppu liitettiin edustaja A. B. Mäkelän ehdotuksesta 12 §:ään, selitykseksi, miten äänestys toimitetaan.

18, 19, 20 ja 21 §§:t hyväksyttiin muuttamatta.

Säännöt tulivat siis seuraaviksi:

Suomen Työväenpuolueen säännöt.

1 §. Suomen työväenpuolueen muodostavat ne yhdistykset, ammattiosastot ja liitot, jotka hyväksyvät puolueen ohjelman ja täyttävät puoluekokouksen määräämät velvollisuudet.

2 §. Ilmoittautuminen puolueeseen tapahtuu puoluehallinnon kautta.

3 §. Verotus puoluehallinnon tarpeita varten tapahtuu siihen liittyneiltä yhdistyksiltä jäsenluvun perustuksella siten, että jokaiselta yhdistyksen tai siihen liittyneiden ammattiosastojen jäseneltä suoritetaan veroa 30 penniä puolessa vuodessa, huolimatta siitä, onko jäsen suorittanut koko tältä ajalta jäsenmaksun vai ei. Asianomainen työväenyhdistys toimittaa maksut sekä omien että alaistensa ammattiyhdistysten jäseniltä puoluehallinnolle puolivuosittain tammi- ja heinäkuussa edelliseltä vuosipuoliskolta. Työväenyhdistyksiin kuulumattomat puolueeseen liittyneet ammattiosastot ja liitot suorittavat jäsenmaksunsa suoraan puoluehallinnolle yllämainittuina aikoina. Maalaisyhdistykset maksavat joka jäseneltään ainoastaan puolet siitä, mitä kaupunkilaisyhdistykset.

4 §. Tammikuussa lähetettävien verojen yhteydessä lähettävät työväenyhdistykset puoluehallinnolle tilastolliset tiedot edelliseltä vuodelta, puoluehallinnon antaman kaavan mukaan.

5 §. Yhdistys, joka ei yllämainitun ajan kuluessa lähetä jäsenmaksuja eikä tilastoa, katsotaan puolueesta eronneeksi. Näiden yhdistysten nimet julkaistaan puolueen sanomalehdissä. Ennenkuin yhdistys pääsee puolueeseen, on sen suoritettava rästissä olevat maksut.

6 §. Ylin määräämisvalta puolueen kaikissa asioissa on puoluekokouksella.

7 §. Puoluekokouksen muodostavat yhdistysten valitsemat edustajat. Edustajat valitaan sen periaatteen mukaan, että kaikki ne yhdistykset, joissa on jäseniä alle sadan, valitsevat kukin yhden edustajan, ja ne yhdistykset, joissa on jäseniä yli sadan, valitsevat jokaiselta alkavalta sataluvulta yhden lisäjäsenen sen lisäksi. Edustajaksi voidaan valita henkilöitä muiltakin paikkakunnilta, kunhan ne vain ovat sellaisen työväenyhdistyksen, ammattiosaston tai liiton jäseniä, joka kuuluu puolueeseen.

8 §. Puoluehallinnon jäsenet ja tilintarkastajat, sekä niiden lehtien toimittajat, jotka puoluekokous on hyväksynyt puoluelehdiksi, ovat itseoikeutettuja jäseniä edustajakokouksessakin, jossa heillä on oikeus ottaa osaa kaikkiin keskusteluihin, samoin äänestyksiinkin, paitse heitä itsiään koskevissa asioissa, elleivät he ole edustajia. Puoluehallinnon puheenjohtajan ja sihteerin matkakustannukset edustajakokoukseen suoritetaan puoluehallinnon varoista.

Edustajakokous tarkastaa itse edustajainsa valtakirjat, valitsee virkailijansa ja määrää itse työjärjestyksensä.

9 §. Ehdotuksia keskustelukysymyksiksi puoluekokoukseen tekevät puolueeseen liittyneet yhdistykset puoluehallinnon määräämän ajan kuluessa. Samanlainen oikeus on puoluehallinnolla, joka sitte hankkii suurimman kannatuksen saaneille kysymyksille alustukset ja jakaa ne hyvissä ajoin ennen kokousta yhdistyksille keskusteltaviksi.

10 §. Edustajakokouksen tehtäviin kuuluu:

1) puoluehallinnon toimintakertomuksen ja tilien tarkastaminen sekä tilivapauden myöntäminen puoluehallinnolle;

2) seuraavan edustajakokouksen ajan ja paikan määrääminen;

3) puoluehallinnon hallintopaikan määrääminen;

4) puoluehallinnon ja sen varajäsenten vaali;

5) esitettyjen kysymysten ja puolueen toimintaa koskevien asiain käsitteleminen.

11 §. Ylimääräinen edustajakokous on kutsuttava kokoon, jos vähintään ²⁄₃ puolueeseen kuuluvista yhdistyksistä sitä vaatii. Puoluehallinto voi myöskin tärkeiden asiain sattuessa kutsua edustajakokouksen kokoon oman harkintansa mukaan, vaikka yhdistykset eivät olisi sitä vaatineetkaan.

12 §. Puoluekokous valitsee puoluehallinnon, joka johtaa puoluetta näitten sääntöjen ja puoluekokouksen päätösten mukaan. Sillä on myöskin kokousten väliaikoina ylin päättämisvalta kaikissa kysymyksissä, joista ei puoluekokouksen päätöstä ole. Tärkeissä asioissa on kuulusteltava puolueeseen liittyneiden yhdistysten mielipidettä. Tämä tapahtuu siten, että yhdistyksiä pyydetään panemaan toimeen äänestys kysymyksenalaisessa asiassa, jolloin yhdistysten on puoluehallinnolle määräajan kuluessa ilmoitettava sekä kysymyksen puolesta että sitä vastaan annettu äänimäärä. Ainoastaan tällä tavoin voidaan, asianhaarojen siihen pakottaessa, saada puoluekokouksen päätös kokousten väliaikoina muutetuksi tai kumotuksi.

13 §. Puoluehallintoon kuuluu 19 jäsentä, 7 siltä paikkakunnalta, jossa puoluehallinto sijaitsee, ja 12 muualta, sekä näille yhtä monta varajäsentä. Puoluehallinnon vaali toimitetaan suljetuilla lipuilla. Puoluehallinto valitsee itse virkailijansa.

14 §. 7 hallintopaikalla asuvaa jäsentä muodostavat puoluehallinnon toimeenpanevan valiokunnan, jonka tehtävänä on toteuttaa puoluehallinnon päätökset, hoitaa kirjevaihto, kantaa ja suorittaa maksut sekä tilittää ne, johtaa agitatsiooni ja yleensä hoitaa juoksevat asiat.

15 §. Puoluehallinnon tehtävänä on:

1) panna toimeen edustajakokouksen päätökset;

2) edustajakokouksen kokoonkutsuminen ja järjestäminen;

3) tehdä tili käyttämistään varoista edustajakokoukselle sekä antaa sille kertomus toiminnastaan;

4) julkaista sopivalla tavalla vuosittain tilasto työväenliikkeestä maassa sekä liittää se toimintakertomukseensa.

16 §. Puoluehallinto kokonaisuudessaan kokoontuu yhteiseen neuvotteluun ainakin kerran vuodessa, mutta puheenjohtajalla on oikeus kutsua yhteinen kokous, milloin asianhaarat sitä vaativat tai 5 jäsentä sitä pyytää. Kaikkien jäsenten mielipidettä on kirjallisesti tahi suullisesti kysyttävä kaikissa tärkeissä puolueen johtoa ja taktiikkaa koskevissa kysymyksissä.

17 §. Puoluehallinnon yhteisessä kokouksessa esitetään toimintakertomus ja tilit edelliseltä vuodelta sekä tehdään suunnitelma agitatsioonia ja muuta toimintaa varten siksi vuodeksi.

18 §. Puoluehallinnon tilit tehdään vuosittain. Puoluekokous valitsee kolme hallintopaikalla asuvaa tilintarkastajaa, joiden tulee antaa tarkastuskertomus joka vuosi puoluehallinnon vakinaiselle kokoukselle. Täten tarkastetut tilit esitetään puoluekokoukselle tilinpäästöä varten.

19 §. Puoluehallinto toimittaa ja kustantaa edustajainkokousten pöytäkirjat.

20 §. Muutoksia voidaan näihin ohjesääntöihin tehdä ainoastaan edustajakokouksessa. Esitykset muutoksista ovat annettavat kirjallisesti puoluehallinnolle viimeistään neljä viikkoa ennen edustajakokousta. Poikkeus tässä voidaan tehdä ainoastaan silloin, kun ³⁄₄ saapuvilla olevista edustajakokouksen jäsenistä sitä vaativat.

Kun säännöt olivat hyväksytyt, ehdoteltiin keskusteltavaksi puoluehallinnon toimimiesten palkoista, kun niitä ei oltu määrätty säännöissä. Tätä keskusteltaessa piti pöytäkirjan T. Tainio.

T. Tainio: Puheenjohtajan toimi ei ole raskas. Se on sivuasia. Sentähden ei puheenjohtajalle mielestäni tarvitse määrätä palkkaa. Mutta sihteerin toimi on hyvin laajaperäinen. Kirjeitten luku nousee kolmannelle tuhannelle. Rahastonhoitajan työ ei myöskään ole sivuasia. Nykyinen rahastonhoitaja sai kokouksen edellä istua viikkokaudet tilejä päättämässä. Sentähden olisi näistä toimista määrättävä palkat. Olisi päätettävä, määrätäänkö ne täällä, vai annetaanko se puoluehallinnon tehtäväksi.

J. A. Salminen: Paitse varsinaisia sihteerin juoksevia toimia on hänen huolenaan viime toimintakaudella ollut myöskin »Kalenterin» ja viime kokouksen »Pöytäkirjain» toimittaminen ja painatuksen valvominen, joka on lisännyt tuntuvasti työtä.

J. H. Jokinen: Olisi parasta, että puoluekokous itse määräisi puoluehallinnon toimimiesten palkat.

K. Nikupaavola puolusti sitä, että palkat jätettäisiin puoluehallinnon määrättäviksi.

E. Salin: On vastoin periaatetta, jos jätämme palkkain määräämisen puoluehallinnolle. Kansa itse määrätköön virkamiestensä palkat.

J. V. Hellberg yhtyi edustaja Saliniin.

M. Vuolukka: Ei synny minkäänlaisia epäluuloja, vaikka palkkain määrääminen jätettäisiinkin puoluehallinnolle.

J. Kemppainen tahtoi myöskin jättää palkkioiden määräämisen puoluehallinnon tehtäväksi.

E. V. Hänninen: Kysymys ei ole virkamiesten palkoista, kuten edustaja Salmin puheesta luulisi, vaan ainoastaan pienestä korvauksesta, joka voidaan jättää puoluehallinnon tehtäväksi.

Äänestyksellä päätettiin 30 äänellä 12 vastaan määrätä sihteerin ja rahastonhoitajan palkkiot kokouksessa.

Palkkioksi ehdotettiin sihteerille 1,000, 800 ja 600 mk., joista viimeksimainittu ehdotus voitti.

Rahastonhoitajan palkkioksi päätettiin 150 mk. 28 äänellä 15 vastaan, jotka puolustivat 200 mk. palkkiota.

18. Puoluehallinnon toimintakertomus ja tilit ²⁰⁄_VII 1899 – ¹⁰⁄_VII 1901.

Puoluehallinnon kertomus toiminnastaan oli alustusten mukana jaettu painettuna edustajille. (Liite sivu 80). Samoin oli myöskin julkaistu tilinpäätös. (Liite siv. 92). Tilintarkastajat olivat tarkastuksestaan antaneet seuraavan lausunnon:

Allekirjoittaneet, Turussa v:na 1899 pidetyn Suomen Työväenyhdistysten yleisen edustajakokouksen valitsemina, Suomen Työväen Puoluehallinnon tilin tarkastajina, olemme tarkastaneet yllämainitut tilit 20 p:stä Heinäkuuta 1899–10 päivään Heinäkuuta 1901 ja huomanneet ne, mitä kirjanpitoon tulee, huolellisesti ja hyvin hoidetuksi, (paitsi mitä siihen tulee, kun puolueesen liittyneistä 25 yhdistyksestä ainoastaan 19 ja niistäkin osaksi ovat tilittäneet jäseniltä tulevan maksunsa Puoluehallinnolle, eikä kirjoissa löydy merkittynä, mitkä yhdistykset kokonaan ja osaksi ovat maksunsa suorittamatta. Tämä ei kuitenkaan itse asiassa vaikuta mihinkään muutoksiin tilien hoidossa, joskin toivomuksenamme pyytäisimme vastaisuuden varalta lausua, että niistäkin tulevaisuudessa eri konttoa pidettäisiin). Pyytäisimme ehdottaa puolestamme edustajakokoukselle Viipurissa, että Suomen Työväen puoluehallinnolle annettaisiin täydellinen tilivapaus.

Helsingissä 14 p. Heinäk. 1901.

Anders Johansson, Otto Tiuppa.

Asiaa käsitelleen valiokunnan lausunto oli seuraava:

Sääntövaliokunta kokoontuneena tarkastamaan kertomusta Suomen työväen puoluehallinnon toiminnasta vuosilta 1899 ja 1901 sekä tilejä, katsoo ne täysin kelvollisiksi, ja ehdottaa sen johdosta kokoukselle seuraavaa:

Että tilintarkastajain lausunnon johdosta myönnettäisiin täysi tilivapaus Puoluehallinnolle. Kuitenkin tahtoo valiokunta tilintarkastajain lainvastaisen menettelyn johdosta lausua muistutuksensa, koska ovat jättäneet nimensä ja hyväksymisensä pois tilikirjoista, käyttämällä hyväksymiseen ainoastaan joutavaa paperilappua, joka tapa toivottavasti ei tule uusiintumaan.

O. Hamström (puheenjohtaja), J. Cederqvist. K. A. Niemi, M. Tuominen, Alfr. Räisänen, K. V. Nikupaavola. Aug. Boman (kirjuri).

Lausuntojen luettua pyysi puheenvuoroa edustaja

J. V. Hellberg, vastatakseen tilintarkastajain huomautukseen. Puoluehallinnolle tulevat verot suoritetaan vuosittain aina sen vuoden jäsenluvun perustuksella, jota suoritus koskee, jäsenluku vaihtelee paljonkin samoissa yhdistyksissä. Jos puoluehallinnon tileihin merkitään saatavaksi jäsenmaksuja esim. 1,000 jäseneltä, voi niitä ollakkin maksua suoritettaessa 500. Tämä tämmöinen arvaileminen ei suinkaan tee tilejä selvemmiksi. Sillä erotus on seuraavan vuoden tileissä korjattava. Tilintarkastajain muistutus on aiheeton.

Tämän jälkeen poistuivat puoluehallinnon jäsenet kokouksesta siksi aikaa kuin tilivapaudesta päätettiin.

Puheenjohtajaksi valittiin hra A. A. Lagerström ja pöytäkirjan pitäjäksi hra O. Hamström.

E. Salin tahtoi, että tilikirjoihin merkittäisiin yhdistysten maksamattomat jäsenmaksutkin velaksi.

O. Hamström: Valiokunta on kyllä ottanut tämän tilintarkastajain muistutuksen huomioon, mutta piti tarpeettomana konton pitämisen niin epämääräisistä saatavista, kuin yhdistysten veroista. Se saisi tileissä aikaan pikemmin epäselvyyttä kuin selvyyttä.

K. H. Lust kannatti tilintarkastajain muistutusta.

O. Malin yhtyi edustaja E. Saliniin.

K. Toivonen: Tilintarkastajain huomautus on aiheeton. Yhtyi edustaja Hamströmiin.

P. Räsänen kannatti tilintarkastajain muistutusta.

I. P. Holopainen ja A. Boman pitivät muistutusta tarpeettomana.

E. Salin huomautti, että ne, jotka pitävät muistutusta aiheettomana, eivät tiedä, mistä puhuvat, sillä tilikirjoihin merkitään edellisen vuoden tulot, eikä saman vuoden tulot jolloin tilitys tapahtuu.

J. Kemppainen piti tilintarkastajain muistutusta turhamaisuutena ja kannatti valiokunnan ehdotusta.

Hj. Hellman kannatti edustaja Salinia.

Äänestyksessä kannatti 15 ääntä valiokunnan ehdotusta ja 11 ääntä tilintarkastajain muistutusta.

Puoluehallinnolle myönnettiin tilivapaus.

19. Työväenkalenterien lakkauttaminen.

Puoluehallinto oli toimintakertomuksessaan ehdottanut, että Työväenkalenterit nykyisessä muodossaan lakkautettaisiin vanhentuneina ja merkityksettöminä, mutta että sen sijaan julkaistaisiin vuosittain maamme työväenliikkeestä samantapainen tilasto, kuin on liitetty viimeisen kalenterin loppuun.

Johtava komitea, jonka harkittavaksi asia jätettiin, ehdotti kokoukselle samaa. Kokous hyväksyi ehdotuksei ilman keskustelua.

20. Puolueen nimi.

Ohjelmavaliokunta oli kokouksessaan ottanut harkitakseen, eikö puolueen nimeksi olisi otettava »Suomen sosiaalidemokraattinen puolue». Kun ei nimenmuutosasia ollut kokoukselle valmistettujen kysymysten joukossa, esitti ohjelmavaliokunta asian johtavalle komitealle, joka hylkäsi nimenmuutosehdotuksen suoranaisessa muodossa, mutta yhtyi ohjelmavaliokunnan laatimaan toiseen näinkuuluvaan mietintöön, joka luettiin kokoukselle:

Koska Viipurin työväen puoluekokouksen asettama ohjelmavaliokunta taktillista toimintaohjetta laatiessaan on tullut huomaamaan, että nimi »työväenpuolue» sekoittaa taktillista toimintaa, samalla kun se tuntuvasti heikontaa puoluetta rajoitetulla sanamuodollaan sulkien ulos puolueesta ei ruumiillista työtä tekeviä puolue-aineksia, rohkenee valiokunta ehdottaa, että nimi »Työväenpuolue» muutetaan kuuluvaksi »Suomen sosiaalidemokraattinen puolue» joka muutos vaatii myös puolueohjelman perustelun muuttamista sosiaalidemokratian aatteiden kanssa yhtäpitäväksi. Kun kuitenkin näin tärkeä ja suuremmoinen tehtävä kysynee enemmän aikaa, kuin mitä tällä kokouksella on käytettävissä, ehdottaa valiokunta

että kokous asettaisi komitean seuraavalle puoluekokoukselle ajoissa valmistamaan ehdotusta edellä sanotuista muutoksista, joka komitea voisi muissakin kohdin puolueohjelman tarkastaa.

Komitean puolesta
Eetu Salin.

Mietinnön luettua käytti puhevuoroa edustaja

T. Tainio, lausuen: Minua on pyydetty esittämään kokoukselle seuraavaa:

Koska Viipurin työväen puoluekokouksen asettama ohjelmavaliokunta taktillista toimintaohjetta laatiessaan on tullut huomaamaan, että nimi »Työväenpuolue» sekoittaa taktillista toimintaa samalla kun se tuntuvasti heikontaa puoluetta rajotetulla sananmuodolla, sulkien ulos puolueesta ei ruumiillista työtätekeviä puolue-aineksia, rohkenee valiokunta ehdottaa, että nimi »Työväenpuolue» muutetaan kuuluvaksi Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue.

Tästä muutoksesta seuraa puolueohjelman perustelman täydennys, jossa nykyisessä muodossaan ainoastaan kätkettynä ja hämärästi ilmaistaan sosiaalidemokraattinen pyrkimys. Tämän vuoksi esittää valiokunta kokouksen hyväksyttäväksi seuraavan puolueohjelman perustelman:

Nykyisen yhteiskunnan taloudellinen kehitys, joka perustuu tuotantovälikappaleiden yksityisomistukseen, muuttaa köyhälistöksi yhä lukuisampia joukkoja, samalla kun muutamien harvojen huostaan tämän tuotantojärjestelmän vallitessa karttuu yhä enemmän omaisuutta, jonka avulla taas voimakkaammin puristavat köyhälistöä ja hankkivat itsellensä yhteiskunnallista valtaa sekä aineellisia etuja. Köyhälistöjoukkojen elämisen epävarmuuden, kurjuuden, sorron, orjuutuksen ja nylkemisen lisääntymisestä seuraa aina katkerammaksi käyvä luokkataistelu, joka kuin myös yhä yleisemmäksi tulleet taloudelliset pulat osoittavat, että tuotantovälikappaleiden pitäminen yksityisomaisuutena, joka ennen oli välikappaleena turvaamaan työnsuorittajalle omistusoikeuden työnsä tuloksiin, on nyt tullut keinoksi, jolla paitsi varsinaiselta työväeltä myös talonpojilta, pikkuliikkeenharjoittajilta y. m. riistetään oikeus työnsä tuloksiin.

Poistamalla tuon kapitalistisen tuotantojärjestelmän, ottamalla maan ja muut tärkeimmät tuotannon välikappaleet yhteiskunnan omiksi ja järjestämällä tuotannon yhteiskuntaa varten sekä sen kautta harjoitettavaksi, saadaan teknillisen kehityksen tulokset ja yhä kasvavan yhteiskunnallisen työn tuottavaisuus kurjuuden ja sorron sijasta elvyttämään yleistä hyvinvointia, tuottamaan järjestystä yhteiskuntaan ja sopusointua kansalaisten kesken.

Täten asettuen kansainvälisen sosiaalidemokratian periaatteiden kannalle on Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue pyrkiessään köyhälistön vapauttamiseen taloudellisen ja yhteiskunnallisen sorron alaisuudesta kansallisen itsenäisyyden säilyttämisen ja suojelemisen perustalla hyväksynyt lähimpäin pyrintöjensä päämääräksi seuraavan ohjelman: — — — — — — — — – – –

Viipurissa heinäk. 19 p. 1901.

Eetu Salin, A. Nieminen, J. Juusonen, K. F. Hellstén (sihteeri).

K. A. Koskinen: Lausun paheksumisen johtavan komitean sihteerille, kun hän ei ole stiliseerannut johtavan komitean tätä asiaa koskevaa päätöstä, jotta se olisi voitu kokoukselle lukea, samoin lausun paheksumiseni edustaja T. Tainiolle, joka ottaa esittääkseen kokoukselle johtavan komitean hylkäävän mietinnön, vaikka tietää asian laidan, ja vihdoin lausun paheksumiseni puheenjohtajalle, joka laskee asian läpi. — Johtava komitea päätti asettaa valiokunnan tämän asian johdosta, koska kysymys on siksi suuri ja laajaperäinen, että sitä ei täällä voi äkkiä ratkaista kunnollisesti. Ohjelman tarkistaminen vaatii tarkkaa työtä, ja nimen muuttaminen on suoritettava ohjelman tarkistamisen yhteydessä.

A. Nieminen: Jälkimäinen, edustaja T. Tainion esittämä mietintö, jossa on minunkin nimeni, on esitetty vastoin minun tietoani ja tahtoani. Minäkin lausun sen tähden paheksumiseni sen esittäjälle.

J. V. Hellberg: On väärin, että täällä luetaan nimellisiä papereita, joista ei valiokunta tiedä. Toisessa paperissa taas, joka esitetään valiokunnan mietintönä, ei ole valiokunnan jäsenten nimiä. Tämän sekasotkun tähden olisi asia lykättävä takaisin valiokuntaan.

E. Salin: Edellinen puhuja näkyy luulevan, että minä olisin tuonut mielivaltaisesti esille ensiksi luetun paperin, koska siinä ei ole komitean jäsenten nimiä. Mutta seisoohan siinä alla »komitean puolesta», ja kun asiasta komiteassa päätettiin, olivat kaikki sen jäsenet läsnä. (A. Nieminen: minä en ole ollut!) Ette, kun olitte täällä kokouksen puheenjohtajana. — Jos lähetätte mietinnöt takaisin valiokuntaan, eivät ne siellä muutu. Tyrkytetään sitte viimeksi luettua mietintöä uudelleen.

J. Kemppainen puolsi asian lähettämistä uudelleen valiokuntaan.

R. Drockila: Ohjelmavaliokunta oli kyllä nimenmuutoksen puolella, mutta kun asia ei ollut keskusteltaviksi ehdotettujen kysymysten joukossa, esitettiin se johtavaan komiteaan. Jos se saa siellä kannatusta, ehdotellaan viimeksi luettu mietintö sellaisenaan kokoukselle, mutta jos ei saa, ehdotellaan asetettavaksi komitea asiaa valmistamaan. Johtavassa komiteassa jokainen tunnusti, että ohjelma tarvitsee korjauksia. Ei kuitenkaan tahdottu paljaastaan nimen muutosta, vaan sen yhteydessä ohjelman tarkistusta. Nyt olisi asia vain mielestäni annettava valittavan komitean harkittavaksi, joka esittäisi sen ensi puoluekokoukselle.

T. Tainio: Edustaja Koskinen lausui minullekin paheksumisensa, mutta en tiedä, minkätähden. Esitin tämän kirjoituksen toisten laatimana, hyväksyen sen sisällön itsekkin. Mitä pahaa siinä on? — Kysymystä ei tarvitse enää lähettää valiokuntaan, vaan voidaan siitä keskustella täällä luettujen mietintöjen perustuksella.

H. Moilanen hyväksyi nimen muutoksen, mutta ehdotti kysymystä takaisin valiokuntaan, jotta saädaan yksi mietintö, eikä kahta.

J. Lindström ihmetteli, että kokouksessa sattuu tällaisia välinäytöksiä. Vaati kysymystä lähetettäväksi valiokuntaan.

J. Juusonen. tahtoi asiasta keskusteltavaksi heti.

K. Koskinen: Johtavassa komiteassa pidettiin tarpeellisena asettaa komitea tarkastamaan puolueohjelmaa ja tekemään tulevalle puoluekokoukselle siitä huolellisen ehdotuksen. Tästä johtavan komitean esityksestä olisi keskusteltava, eikä otettava huomioon syrjästä tulevia mietintöjä, joilla vain häiritään kokousta.

J. V. Hellberg: Ohjelmavaliokunnan menettely käy yhä huvittavammaksi. Siellä on tehty kaksi ehdotusta samasta asiasta. Johtavan komitean mielipidettä on kysytty vain kohteliaisuudesta. Näin ollen en tahdokkaan asiaa enää lykättäväksi takaisin valiokuntaan. Muuten saamme sieltä huomenna kaksi uutta mietintöä, joten meillä on niitä käsiteltävänä siltä valiokunnalta neljä samasta asiasta.

Kokous päätti huutoäänestyksellä keskustella nimenmuuttokysymyksestä heti.

K. Koskinen ehdotti, että valittaisiin heti komitea, joka käsittelisi kysymyksen ja jättäisi ehdotuksensa tulevalle puoluekokoukselle.

K. H. Lust ja H. Moilanen yhtyivät edustaja Koskisen ehdotukseen.

E. Salin: En minäkään tahdo välttämättömästi, että muutoksia ohjelmaan tehdään tällä kertaa, koska se kammottaa suurta joukkoa. Mutta muutetaan puolueen nimi ja asetetaan komitea korjaamaan ohjelmaa. Lyödään lautaan sosialistinen ohjelma. Se puhuu sekä herroille että työväelle. Tietäväthän kaikki, mitä me olemme, että olemme sosialisteja. Miksi salata sitä, miksi purjehtia väärän lipun alla? Miksemme saata sitä suoraan sanoa? Pelattakoon rehellistä peliä!

J. Juusonen: Mitä syytä puolueella on pelätä nimeä? Nykyisen nimen tähden jää monta ainesta puolueen ulkopuolelle. Sanotaan: en minä ole työmies, miksi siis kuuluisin siihen puolueeseen.

S. Laitinen: Asetetaan komitea harkitsemaan asiaa. Kun tiedämme, kuinka nuori puolueemme on, kuinka raskas nykyinen taistelu, emme tee viisaasti, ryhtyessämme heti ensimäisessä kokouksessa muuttelemaan ohjelmaamme. Se antaa aihetta paheksumiseen, että hutiloimme. Ja siihen on syytäkin, jos teemme tuollaisia pikkukeikauksia emmekä perusteellista työtä. Kun asetamme komitean ensi kokousta varten, saa koko työväestö tilaisuuden tutustua komitean muutosehdotuksiin. Täällä tehtynä ne tulevat umpimähkäisiä. Vasta seuraavassa kokouksessa voi niistä tulla harkittuja.

J. V. Hellberg: Muistamme kaikki, miten 3–4 kuukautta viime edustajakokouksen jälkeen muutamat omat miehemme alkoivat huutaa, että kokouksessa on tehty hätiköittyä työtä. Vielä nytkin kuuluu samoja ääniä. Nyt taasen ehdotetaan uusia pintapuolisia muutoksia. Puolueemme on ollut vasta 2 vuotta. Nyt sille pitäisi saada uusi »raflaavampi» nimi näytteeksi, että täällä on miehiä, jotka ovat sosiaalidemokraatteja!

Nimi ei tee puoluetta. Ohjelma sen tekee. Paljon kunniakkaampaa, kuin lähteä nyt maailmalle loistamaan sosiaalidemokraatti-nimellä, on että laitamme ensin puolueellemme sisällön. Nimen ehtii sittekin. Monessa kolkassa maata ei tiedetä edes, mitä sosiaalidemokratia on. Saisimme panna toimeen uuden agitatsioonin selittämään sitä. — Katsoen kansamme vanhoilliseen luonteeseen, ehdotan nyt asetettavaksi komitean, joka tekee ensi puoluekokoukselle tarkan suunnitelman ohjelmaksi. Sitte voimme näyttää, että tämän ohjelman takana on sosiaalidemokraatteja.

K. Koskinen: Johtava komitea ei pelännyt nimeä, vaan tahtoi saada tärkeässä asiassa hyvää työtä, ja ehdotti sentähden komitean asettamista. Nimi ei ole niin tärkeä, ettei sitä voisi odottaa yhtä kauan kuin ohjelmaakin.

T. Tainio: Tiesin ehdotusta tehdessäni, etten saisi kannatusta tässä kohden. Mutta oli hyvä kuulla kokouksen kantaa. Minä puolestani toivoisin, että käytetään nimeä, jota ollaan. Suostun kuitenkin komiteankin asettamiseen.

Hj. Hellman: Nimi »Sosiaalidemokraattinen puolue» on kyllä sopiva, mutta hutiloimista on, jos päätämme siitä tässä kokouksessa. Sillä yhdistykset paheksuvat näin äkillistä muutosta. Niille on annettava tilaisuutta keskustella asiasta.

J. H. Jokinen ehdotti myöskin komitean asettamista, kun ei puolueeseen liittyneillä yhdistyksillä ole ollut minkäänlaista tietoa tällaisen kysymyksen esilletulostakaan.

M. Saarinen yhtyi edustaja Jokiseen.

N. Savander: Komitea olisi asetettava harkitsemaan ohjelman muuttamista. Nimi saadaan muuttaa nyt jo. Sillä nimellähän meitä muutenkin kutsutaan.

Aliina Sopanen: Jos muutamme nimen täällä, pelkään, että edustamamme yhdistykset paheksuvat, kun heillä ei ollut aavistustakaan tästä muutoksesta. Hyväksyn nimen, mutta en toivoisi sitä otettavaksi vielä tässä kokouksessa.

K. O. Tanner: On kummaa kuulla, miten täällä ollaan noin arkamaisella päällä. Yhdistyksemme eivät paheksu, vaikka muutammekin nimen, sillä niiden jäsenet ovat jo sosiaalidemokraatteja. Täällä joukossamme on ehkä niitä, jotka eivät tahdo olla sosialisteja, ja tahtovat lykkäystä. Menköön vaan kysymys sitte komiteaan makaamaan. Herrain työt eivät ole kiireellisiä.

E. Salin: Mennessänne täältä takaisin liberaalisiin työväenyhdistyksiin, saatte kyllä vastustusta. Mutta olen tehnyt velvollisuuteni, esittäessäni asian. Kyllä minäkin luovun ehdotuksesta ja suostun siihen, että asetetaan komitea, joka tarkistaa puolueohjelman, että se on sopusoinnussa sosiaalidemokratian periaatteiden kanssa.

A. Partti ehdotti asetettavaksi komiteaa.

Äänestettiin, muutetaanko nimi nyt ja asetetaanko komitea tarkistamaan ohjelmaa, vai jätetäänkö nimenkin muutos komitealle. Edellistä kannatti 18 ja jälkimäistä 21 ääntä.

Komitea velvoitettiin julkaisemaan ehdotuksensa vuotta ennen kokousta työväenlehdissä, jotta yhdistykset ehtivät siitä keskustella.

Myöhemmin, kokousta lopetettaessa, päätettiin jättää komitea valitsematta ja antaa yllä-olevan kysymyksen valmistelu puoluehallinnolle.

21. Puoluekokousten pöytäkirjat.

T. Tainio ehdotti, että kokousten pöytäkirjat laadittaisiin mahdollisimman pieniksi. Keskusteluista olisi refereerattava ainoastaan tärkeimmät keskustelut pääkohdissaan. Ruotsissa ei pidetä laisinkaan keskustelupöytäkirjoja, refereerataan vain päätökset. Saksassa kyllä pidetään laajoja pöytäkirjoja, mutta siellä voidaankin ottaa niistä suuret painokset. Meidän pöytäkirjoista tulevat tappiot ehkä loppuisivat, jos pöytäkirjat olisivat pienempiä ja siis halvempia.

O. Hamström oli aivan vastaista mielipidettä, kuin edellinen puhuja. Pöytäkirjojen tulisi olla mahdollisimman laajat, ainakin sellaiset, kuin tähän asti. Keskusteluista vasta selviää, minkätähden päätös on syntynyt. Ja niistä on hyötyä myöhemmin työväenliikkeeseen yhtyvillekin. Vaikka pöytäkirjoista nykyjään vielä tulisikin pieni tappio, on hyöty laajoista pöytäkirjoista siksi suuri, että se vastaa tämän tappion.

E. Salin oli samaa mieltä, kuin edustaja Hamström. Pientä tappiota ei ole kammoksuttava niin suuren teoksen levittämisestä, kuin Turun kokouksen pöytäkirja on. On hyvä löytää pöytäkirjasta muutakin, kuin alastomat päätökset. Sanomalehdet tosin refereeraavat keskustelujakin, mutta ne hukkuvat pian, ja väliin haluaisi myöhemminkin tietää, mitä jostakin kysymyksestä on puhuttu. Turun kokouksen pöytäkirjan laajuus on sopiva. Uhrattakoon hiukan, jos tappiota tulee.

M. V. Vuolukka: Kannatan sitä, että pöytäkirjat pidetään nykyisessä laajuudessaan, mutta tappion välttämiseksi ei painateta niitä, vaan säilytetään ne puoluehallinnon arkistossa. Sihteeri antakoon niistä otteita sitä haluaville. Painosta julkaistaan pöytäkirja mitä lyhimmässä muodossa.

R. Drockila: Nykyiset pöytäkirjamme julkaistaan liian laajassa muodossa. Alustukset esim. saisivat jäädä pois. Saammehan ne täällä kukin painettuna, ja mitä teemme kaksilla. Sitäpaitse ovat pöytäkirjat ladotut liian komeasti ja liian hyvälle paperille, joten ne tulevat kalliiksi.

J. Kemppainen yhtyi edustaja Tainioon.

E. V. Hänninen: Edustajain kokouksissa kuvastuvat eri paikkakunnilla esiintyvät virtaukset työväenliikkeessä. Sentähden olisi keskusteluja säilytettävä vielä tarkemmin, kuin tähän saakka. Vastaisuudessa olisi pöytäkirja pidettävä pikakirjoituksella. Mutta pöytäkirjojen painatus ja pitäminen on eri asia. — Yhtyi edustaja Vuolukkaan painatuksen suhteen.

J. A. Salminen: Pöytäkirjojen laajuus olisi pidettävä nykyisenä. Usein tähdätään nähdä, mitä jostakin kysymyksestä on ennen ajateltu. — Pienistä pöytäkirjoista ei ole hyötyä. Jos syntyy tappiota, täytyy se uhrata.

I. P. Holopainen: Ei meidän sovi ottaa sitä taka-askelta, että supistaisimme pöytäkirjamme. Meidän on yhä edistyttävä tässäkin suhteessa. Alastomat päätökset ovat kuivia. Keskustelut niitä vasta selvittävät.

K. F. Hellstén: Pöytäkirjoissa olisi pidettävä nykyinen laajuus. Edustajat vaikuttakoot kukin paikkakunnallaan siihen suuntaan, että pöytäkirjoja menisi enemmän kaupaksi. Kun voidaan ottaa suuremmat painokset, niin pöytäkirjat halpenevat.

K. Koskinen: Pöytäkirjat tuskin tulisivat halvemmiksi edustaja Vuolukan ehdotuksen mukaan, sillä silloin pitäisi kustantaa kaksi puhtaaksikirjoitusta. Meidän pöytäkirjaimme pitäisi olla joko laajempia tai pienempiä kuin nyt. Kun pöytäkirja on esitettävä nykyisessä supistetussa muodossa, täytyy sihteerin lyhentää keskusteluja. Terävimmät ja sattuviinmat motiivit eivät pääse silloin esiintymään samalla tavalla, kuin keskustelussa. Tämän voi korjata ainoastaan siten, että pidetään pöytäkirja pikakirjoituksella. Nykyjään se on mahdotonta. Siis olisi palattava takaisin ja julkaistava pöytäkirjoissa ainoastaan päätökset, mutta ei keskusteluja.

K. H. Lust: Pöytäkirjat ovat painettavat entisessä laajuudessaan. Vaikka tähän saakka onkin, tullut tappiota, niin luotetaan kasvavaan voimaamme. Kyllä tappio ennen pitkää lakkaa.

K. Nikupaavola puolusti myöskin entistä kokoa.

A. Huotari: Edustaja Vuolukka kai tietää, että työväestöllä on aikaa tehdä arkistotutkimuksia, koska hän ehdottelee sellaista. Pöytäkirja on painatettava entisessä koossa ja myöhemmin mahdollisesti laajennettava pikakirjoituspöytäkirjaksi. Tappiota ei tule nytkään, jos vain jokainen ottaa pöytäkirjaa levittääkseen.

Äänestyksellä päätettiin 8 äänellä 37 vastaan, että pöytäkirja on pidettävä entisessä laajuudessaan.

Takaisin sisällysluetteloon

III. Kokouksen lopputoimet.

Puoluehallinto.

Puoluehallinnon paikaksi ensi puoluekokoukseen saakka ehdoteltiin Turkua ja Tamperetta.

Äänestettäessä näiden välillä kannatti Turkua 35 edustajaa ja Tamperetta 15, joten puoluehallinto sijoitettiin edelleenkin Turkuun.

Puoluehallintoon valittiin johtavan komitean esittämistä ehdokkaista seuraavat henkilöt:

Turusta J. K. Kari (41 ääntä), J. A. Salminen (35), K. F. Hellstén (33), J. H. Jokinen (31), M. Saarinen (31), J. Lindström ja A. Palmroos (20) sekä varajäseniksi lähinnä ääniluvussa olleet T. Tainio (16), Mathilda Tuominen (11), B. J. Forsström (n), Tekla Suominen (9), J. Vesslin (9), K. A. Niemi (8), B. Koskinen (6) ja K. A. Leino (6). Hajaääniä saivat G. Gröndahl (5), K. Toivonen (5), N. R. af Ursin (1) ja F. O. Rinne (1).

Muilta paikkakunnilta tulivat puoluehallintoon Ida Ahlstedt (29), A. B. Mäkelä (21) ja M. Hälleberg (15) Helsingistä; A. Nieminen (28), Y. Mäkelin (26), M. Vuolukka (12) ja K. A. Koskinen (10) Tampereelta; I. P. Holopainen (25), S. Laitinen (19) ja J. Juusonen (14) Viipurista; E. Salin (23) Porista sekä J. Kemppainen (15) Oulusta.

Toimittaja E. V. Hänninen (12) kieltäytyi ottamasta osaa puoluehallintoon.

Varajäseniksi tulivat lähinnä ääniluvussa olleet J. V. Hellberg Tampere (11), O. Siren Hämeenlinna (10), A. Hägglund Helsinki (10), K. O. Tanner Lahti (9), A. Fors Oulu (8), R. Drockila Helsinki (8), Anton A. Lagerström Tampere (7), J. Virtanen Forssa (6), P. V. Räsänen Kuopio (5), Lindroos (5), O. Hamström Viipuri (4) ja Raiskainen.

Näistä kieltäytyi hra J. V. Hellberg ottamasta tointa vastaan.

Puheenjohtajakseen valitsi puoluehallinto vaalin perästä pitämässään kokouksessa K. F. Hellsténin sekä sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi J. K. Karin.

Tilintarkastajiksi valittiin rouva Aino Putkonen sekä hrat J. A. Hornaeus ja M. Pesola Turusta.

Ensi puoluekokous.

Ensi puoluekokouksen paikaksi ehdotettiin Helsinkiä, Tamperetta, Turkua, Kotkaa, Oulua, Hämenlinnaa ja Forssaa. Johtava komitea oli ehdottanut Oulua. Äänestettäessä tämän ehdotuksen ja muiden paikkojen välillä, puolusti Oulua 30 ja jotakin muuta paikkaa 21.

Ensi puoluekokous pidetään siis Oulussa.

Kokouksen ajaksi määrättiin elokuu v. 1903.

Edustajaksi 6:een Skandinavialaiseen työväenkongressiin Kööpenhaminassa

johon puoluetta oli kutsuttu ottamaan osaa, valittiin hra R. Drockila, joka kiitti kokousta hänelle osotetusta luottamuksesta.

Sähkösanomia.

Paitse kokouksen alussa luettuja, jo mainitulta sähkösanomia saapui kokouksen kestäessä seuraava:

»Kyllä vastuksemme voittaa
Harras, väsymätön työ,
Kyllä aamu kerran koittaa
Vaikka synkkä viel' on yö.
(Naisjäsenet Tampereen työväenyhdistyksessä)».

Lähettäjille kohotettiin »eläköön!»

Kokouksen loppu.

J. V. Hellberg lopettajaispuheessaan kiitti kokouksen jäseniä innokkaasta yhteistyöstä sekä sihteerejä ja varapuheenjohtajaa vaivaloisesta toimestaan, toivoen, että kokouksen osanottajat tarmokkaasti työskentelisivät kokouksessa tehtyjen tärkeiden päätösten toteuttamiseksi ja työväenaatteen levittämiseksi paikkakunnallaan.

P. V. Räsänen vastasi puheeseen, tulkiten edustajain kiitollisuudentunteita puheenjohtajia kohtaan.

T. Tainio puhui toveruudelle sekä puolueen piirissä tavattavain eri aatesuuntien sovinnolliselle yhteistyölle.

Rouva Tuominen kiitti vierasten puolesta viipurilaisia puoluetovereita kodikkaaksi ja miellyttäväksi järjestetystä kokouksesta sekä osotetusta vieraanvaraisuudesta.

Lopuksi laulettiin seisaltaan innostuneena työväen marssi ja kohotettiin kaikuva »eläköön» työväenliikkeelle.

Kokous loppui lauantaina heinäk. 20 p. klo 7.15 j. p.

Edellä-oleva pöytäkirja on tarkastettu ja hyväksytty.

S. T. Puoluehallinnon toimeenpaneva valiokunta:

K. F. Hellstén, J. A. Salminen, J. Lindström, A. Palmroos, J. H. Jokinen, M. Saarinen.

Takaisin sisällysluetteloon

Liitteet.

Veroituskysymyksiä.

A. B. Mäkelä.

1. Progressiivisen veroituksen luonne ja ala.

Progressiivinen, etenevä eli ylenevä veroitus on, kuten tunnettu, sellainen veroitusjärjestelmä, jonka mukaan suhteellisesti suuremmasta veroitettavasta omaisuudesta tai tulosta suoritetaan ei ainoastaan suhteellisesti korkeampi, vaan vielä lisäksi asteettain enenevä vero. Jos tämä lisätkorotus pysähtyy johonkin määrättyyn rajaan, on veroitus tästä rajasta alkaen alaspäin degressiivinen, taantuva eli alentuva. Jälkimäistä muotoa on eräissä maissa — meilläkin — jo osittain alettu toteuttaa muutamilla veroitusaloilla, joten sen voi käsittää tienraivaajaksi vapaasti ylenevälle veroitukselle.

Molemmat johtuvat siitä itsessään selvästä totuudesta, että ainoa oikea veroitusperuste on kansalaisten verokyky, ja että verokyky tulojen lisääntyessä on enemmän kuin suhteellisesti suurempi pienituloisten verokykyä.

Itse progressiivisen eli ylenevän veroituksen aate on jo niin yleisti tunnustettu oikeutetuksi, että pidän tarpeettomana ryhtyä sitä enää todistelemaan ja puolustamaan. Harrastus on nyt suunnattava ylenevän verotusjärjestelmän kehittämiseen ja sovelluttamiseen yhä laajemmille aloille, kunnes se ulottuisi kaikkeen veroitukseen.

Ensimmäisessä yleisessä työväenyhdistysten edustajain kokouksessa Helsingissä v. 1893 hyväksyttiin yksimielisesti sellainen lausunto:

»Että verotusjärjestelmää yhä enemmän muutettaisiin progressiiviseksi ja että n. s. henkilömaksut, kuten esim. henkiraha, joka juuri rasittavimmin koskee työväkeä, saataisiin poistetuksi ja suoranainen verotus muutetuksi progressiivisen järjestelmän malkaan. Tässä olisi kuitenkin erittäin määrättävä alin verotettava tulo sekä se korkein määrä, johon eneneminen ulotetaan. Edellä mainittua alinta verotusperustetta määrättäessä olisi myös pidettävä silmällä, ettei vähempivaraisilta kokonaan riistettäisi äänestysoikeutta, vaan säilytettävä, mikäli mahdollista, heidän yhteiskunnalliset oikeutensa».

Asiaa toteuttamaan ryhdyttäessä suositettiin sopivaksi pohjaksi Tampereen työväenyhdistyksen ehdotusta, jonka mukaan aivan pienituloiset henkilöt kerrassaan vapautettaisiin veronmaksurasituksista, niin että vasta 800 mkan vuosituloista alettaisiin veroittaa, kuitenkin vielä vähentämällä tätä tuloa nauttivalta 1 äyri, joten hän — veroäyrin perusteen ollessa 200 mk. — maksaisi 3:sta äyristä. Mutta 1,000 mkan tuloja nauttiva jo maksaisi kaikista 5:stä äyristä. Kun tulot nousevat 2,000 markkaan, korotetaan äyrin arvo 5 %:lla (jos äyrin alkuperäinen arvo olisi 5 mk, olisi se nyt 5 mk. 25 p.), 5,000 mkan tuloista olisi korotus 10 % (äyrin arvo 5 mk. 50 p.), 10,000 mkan tuloista 15 % (5 mk. 75 p.), 20,000 markasta 18 % (5 mk. 90 p.), 30,000 mkasta 20 % (6 mk.), 40,000 mkasta 22 % (6 mk. 10 p.), 50.000 mkasta 24 % (6 mk. 24 p.), 60,000 mkasta 25 % (6 mk. 25 p.), jota korkeammalle enenemistä ei uloteta.

Toinen keino, jota Tampereen työväenyhdistys piti selvempänä ja käytännössä mukavampana, olisi että itse veroäyri olisi kaikille, niin pieni- kuin suurituloisillekin, yhtäläinen, mutta veroäyrin peruste sensijaan olisi korkea henkilöille, joiden tulot ovat pienet, mutta kävisi sitä matalammaksi, kuta suurempia tuloja veroitettava henkilö nauttii. Esim. jos veroittaessa henkilöä, jolla on 900 mkan vuotuiset tulot, pantaisiin veroäyrin perusteeksi 300 mk, niin hän tulisi maksamaan 3:sta veroäyristä, mutta 20,000 mkan tuloja nauttivata veroitettaissa pidettäisiin veroäyrin perusteena 200 mk. Tämän järjestelmän ei ole katsottu kelpaavan siitä syystä, että se tulisi tuntuvassa määrässä vähentämään vähempituloisten ääniä ja samassa määrässä lisäämään rikkaampien vaikutusvaltaa yleisissä asioissa, joten ylenevän veroituksen käytäntöönpano tässä muodossa olisi taantumista kansanvaltaisessa suhteessa. Tuon vaaran välttämiseksi on syntynyt edellinen ehdotus veroäyrin arvon kohoamisesta verotettavan henkilön tulojen mukaan, jolla tavoin jäljestettynä ylenevä veroitus ei loukkaisi kansanvaltaisuuden aatetta.

Ollessamme yleisen yhtäläisen, varallisuudesta ja verotuksesta riippumattoman äänioikeuden kannalla, on toinen vaihtopuoli tässä kohden yhtä hyvä kuin toinenkin. Käytännölliset vaikeudet minun ymmärtääkseni ovat aivan yhtä suuret: veroäyrin alkuperäisen arvon laskeminen edellisessä tapauksessa tuottaa samat vaikeudet kuin veroäyrien lukumäärän laskeminen jälkimmäisessä. Molemmat vaativat viranomaisilta hiukan enemmän laskutyötä kuin nykyinen järjestelmä, siinä kaikki. Selvyyden puolesta molemmat tavat tyydyttävät. Veroäyrin arvon korottaminen kenties sittenkin on selvempi sekä suuremmalla tarkkuudella perillevievä, kuin äyriperusteen alentaminen.

Kunnallisen veroituksen alalla on meillä nykyisin voimassa sellainen helpotus, että se, jonka tulot ovat arvatut vastaavan ainoastaan 1:tä äyriä, on kunnallisveroista vapaa, se, jolle on pantu 2 veroäyriä, maksaa ainoastaan 1:stä, se, jolle on pantu 3 veroäyriä, maksaa 2:sta, mutta se, jolle on pantu 4 veroäyriä, maksaa 4:stä, se, jolle on pantu 5 veroäyriä, maksaa 5:stä j. n. e. Kun kaupungeissa veroäyrin peruste on asetuksella määrätty 200–400 mkaksi ja maalla 100–300 mkaksi, ulottuu siis verovapaus kaupungeissa korkeintaan 200–400:n ja maalla korkeintaan 100–300:n suuruiseen verotettavaan vuosituloon sekä alennus kaupungeissa aina 800–1,600 mkan ja maalla 400–1,600 mkan tuloihin saakka. Tässä siis on huomattavissa pientä itua degressiiviseen eli alenevaan veroitukseen, jollainen tulovero useimmiten on niissä maissa, missä sitä ollenkaan on. Itse asiassa on myös Tampereen työväenyhdistyksen ehdottama järjestelmä alenevaan eikä ylenevään veroitukseen johtava, koska korotus pysähtyy 60,000 mkan vuosituloon. Siitä lähtien olisi veroitus puhtaasti suhteellinen. Tätä kantaa puolustetaan sen nojalla, että yhä ylenevä veroitus ehkäisisi suurempain pääomien syntymistä. Sitä silmällä pitäen on v:n 1893 edustajain kokous vaatinut määrättäväksi korkeimman määrän, johon eneneminen ulotetaan». Koska suurten pääomien paisuminen yleensä näyttää käyvän sitä vastustamattomammaksi, kuta suurempia ne ovat, on veroäyrin arvon korottamista mielestäni edelleen jatkettava esim, 1 %:llä kultakin täydeltä 10,000 mkalta. Työväen edustajilla ei ole syytä toimia köyhälle maalle luonnottoman suurien pääomain kasaantumisen edistämiseksi verotuksella, vaan pikemminkin aivan päinvastaiseen suuntaan.

Toinen muistutukseni Tampereen työväenyhdistyksen ehdotusta vastaan on se, että 800 mkan vuositulo on liian pieni varoitettavaksi 3:lla maksettavalla äyrillä. Jos kerran varoitusta ajatellaan perustettavaksi maksajien verokykyyn on ensimmäinen asia, ettei veroteta niitä, joilla ilmeisesti ei ole ollenkaan verokykyä, vaan joitten työansio tuskin riittää välttämättömiin elintarpeihin. Minkä yhteiskunta tuosta elämän ylläpitämiseksi tarvittavasta vähimmästä määrästä veroina riistää, sen se saa vaivaisapuna maksaa takaisin; hyödytöntä olisi toisella kädellä ottaa sitä, mikä heti olisi toisella annettava. Tamperelaisten ehdotuksen mukaan tulisi 800 mkan tulo raskaammin varoitetuksi kuin nykyisten kunnallisasetusten mukaan niillä paikkakunnilla, missä on alinta sallittua korkeampi äyriperuste.

Jo nykyisten hintasuhteitten nojalla sekä lukuunottaen henkilölliset ja välilliset verot, ehdotan, että vähempi kuin 600 mkan tulo maalla ja 1,200 mkan tulo kaupungissa olisi tuloverosta vapaa, mutta paikkakunnallisten olojen mukaan voitaisiin alin verotettava tulomäärä asettaa korkeammaksikin, aina 900:aan ja 1,800 mikään — ja ennenkuin ylenevää veroitusjärjestelmää Voidaan otaksua meillä toteutuvaksi, ennättävät elintarpeiden, hinnat kohota vielä pitkän matkan nykyisistään.^[4] Tästä alimmasta tulosta laskettaisiin 1 veroäyri; äyrien luku sitte äyriperusteen määrää vastaavan suuremman tulon mukaan säännöllisesti aina 1:llä lisääntyisi, kunnes saavutaan maalla; 2,000:n ja kaupungissa 4,000:n mk:n tuloon, josta alkaen vasta laskettaisiin 5 %:n korotus veroäyrin arvoon.

Näillä muutoksilla, ylenemisen korkeimman määrän, alimman veroitettavan tulon ja koroituksen lähtökohdan suhteen näyttää Tampereen työväenyhdistyksen suunnitelma toistaiseksi soveltuvan ylenevän järjestelmän pohjaksi kaupungeissa. Maalla voisi tulot laskea keskimäärin puolta suuremman verotuksen kestäviksi kuin kaupungissa, mutta tarkoituksenmukaisinta olisi jättää yksityiskohtainen sovittelu, mikäli suinkin mahdollista on, riippuvaksi paikkakunnallisista suhteista.

Oikeastaan voisin lopettaa tähän, jos tahtoisimme pysähtyä v:n 1893 edustajakokouksen kannalle, että ainoastaan nykyinen suoranainen veroitus olisi muutettava ylenevän järjestelmän mukaiseksi. Mutta siihen emme saa pysähtyä. Meidän puolueohjelmassamme on »suoranainen veroitus» eli vaatimus kaiken varoituksen muuttamisesta suoranaiseksi, jonka toteutettua ylenevä veroitustapa siis on ulotettava kaikkeen veroitukseen. Näin laajennettuna saa kysymys ylenevästä verotuksesta ihan toisen merkityksen. Siitä kasvaa kysymys koko veroitusjärjestelmämme perinpohjaisesta uudistamisesta. Sellaista jättiläiskysymystä voin tässä tietysti ainoastaan muutamin piirtein ja aivan päällisin puolin kosketella.

2. Henkilökohtaiset ja välilliset verot.

Nyt meillä on suoranaista verotusta- eli tuloveroa mainittavassa määrässä vain kunnallisen (ja siitä riippuvan kirkollisen) veroituksen alalla. Niin raskailta kuin kunnallisverot tuntunevatkin kerrallaan suorittaessa, ovat ne kuitenkin ainoastaan pienempi osa todellisesti kannettavanamme olevasta verokuormasta. Edellämainittu v:n 1893 työväen edustajakokous on jo ehdottanut henkilökohtaisten maksujen, esim. henkirahan, poistamista — ja täydellä syyllä — sillä kun henkiluvun mukaan kannetaan yhtä suuri vero köyhältä kuin rikkaalta, tulee vero edelliselle monin verroin raskaammaksi kuin jälkimäiselle.

Tämänlaatuisista kunnallisveroista on paitse hengeltä suoritettavaa vaivaismaksua erittäin mainittava koiravero, .kohtuuttomuutensa vuoksi mitä kuvaavimpana esimerkkinä. Rikas, joka koiraa elättää vain huvikseen, suorittaa siitä saman veromäärän kuin köyhä, jolle koira on välttämätön metsästyselinkeinon harjoittamiseksi (veirotus on näet siltä ajalta, kun maatonkin vielä sai metsästää). Samalla summalla siis veroitetaan toisen ylellisyystavara kuin toisen elintarve. Köyhälle väelle kaikista vaarallisimmat ovat kuitenkin oikeudenkäyntiä rasittavat verot, leima- ja lunastus- y. m. maksut, jotka ovat samat köyhälle kuin rikkaalle, ja siis estävät köyhän hankkimasta edes sitä oikeutta, minkä nykyinen lainsäädäntö hänelle myöntäisi. Oikeudenvaara ei ole sillä torjuttu, että ihan köyhät — joitten suhteen »keisarikin on menettänyt oikeutensa» — poikkeustapauksissa voidaan noista maksuista vapauttaa, vaan ainoa parannuskeino on maksuton oikeudenkäynti niin köyhälle kuin rikkaalle. Ilman pitempiä selityksiä myöntää jokainen oikeutta harrastava, että lain turva on oleva sama köyhälle kuin rikkaalle, eikä oikeus missään muodossa saa olla rahalla ostettavissa.

Kaupunkikunnilla on sen ohessa joukko välillisiä Veeroja, niinkuin tuulaaki-, liikenne-ja satamamaksut, väkijuomakauppaverot, torirahat y. m., joita eivät todellisuudessa suorita ne, keltä niitä kannetaan, vaan viime kädessä kuluttajat.

Tavalla voidaan kaikkia veroja sanoa »tuloveroiksi», sillä mistäpä verot otettaisiin, jos ei kansalaisten tuloista. Kysymys on vain siitä, kenen tuloja veroitus raskaammin kohtaa, köyhänkö vai rikkaan. Itsestään selvää on, että yhteiskunnallisen elämän ylläpitämiseen tarvittavat rahavarat olisi oikeiksi ja kohtuullisiksi harkituilla perusteilla otettava itsekunkin kansalaisen tuloista, heidän taloudellisen asemansa eli verokykynsä mukaan. Mutta meillä hankitaan valtion tulot monilla erilaatuisilla, suoranaisilla ja välillisillä veroilla, joista usein on mahdoton täsmälleen sanoa, missä määrin ne kohtaavat kutakin yhteiskunnan jäsentä, ja sentähden yhä mahdottomampi väittää niistä syntyvää kokonaisveroitusta tasapuoliseksi ja kohtuulliseksi.

Tuottavimmat ja tärkeimmät valtion välillisistä veroista ovat tullit ja muut elinkeinoja sekä yleistä kulutusta rasittavat ulosteot.

Viime aikoihin asti on ollut tapana ylistää välillisen veroituksen suurenmoisia etuja suoranaisen veroituksen rinnalla. Välillisiä veroja on verrattu ilmanpainoon, jota joka ihminen alinomaa kantaa kehdosta hautaan saakka, mutta jota juuri sentähden ei tunneta eikä käsitetä miksikään kuormaksi. Monessa maassa on kuitenkin katkera kokemus luonnottoman korkeitten tullien vaikutuksesta ajan pitkään saattanut nuo ylistysvirret vaikenemaan. On aikoinaan väitetty, että esim. tuontitullit eivät läheskään kokonaan tule maan omain asujanten suoritettaviksi, vaan että ulkomaalainen valmistaja tai lähettäjä saapi niistä maksaa suuren osan, hänet kun siten pakotetaan alentamaan tavarainsa hintoja. Vaikka tämä eräissä tapauksissa olisikin totta, on huomattava, että toisen valtakunnan tuontitulleihin toinen aina vastaa samanlaisilla toimenpiteillä, joten eri päitten asujamet vain saavat kantaa toistensa verotaakkoja, mutta helpotusta se ei tuota kellekään.

Kulutusveroja on puolustettu silläkin, että ne pohjaltaan ovat vapaaehtoisia menoja, koska jokaisen vallassa on mielensä mukaan lisätä tai vähentää veronalaisten tavarain kulutusta omalta kohdaltaan. Tämä näkökanta ei kestä pienintäkään arvostelua. Sillä koko kulutusveroitus perustuu juuri siihen varmaan otaksumaan, että useimmat ihmiset eivät sittenkään luovu käyttämästä tavaroita, joihin ovat tottuneet, vaikka niitä sangen tuntuvasti veroitetaankin. Monessa maassa sitäpaitse on tuontitulli olemassa — osaksi meilläkin, ja tätä kirjoittaessa yhä raskaammaksi tulemassa — sellaisillekin elintarpeille, jotka ovat jok'kiselle aivan välttämättömät, niinkuin viljalle, suolalle, kankaille, paloöljyille, polttoaineille j. n. e. Ylellisyystarpeihin luettaviin tavarain, semmoisten kuin kahvin, sokerin, tupakan y. m., käytäntö on jo niin juurtunut elintapoihimme, etteivät veronsäätäjät ole uskoneet niistä noin vain voitavan kieltäytyä, sillä muutenhan niiden verottaminen ei olisi maksanut vaivaa.

Päihdyttäväin juomain valmistusta, maahantuontia ja myyntiä vastaan moni arvelee ankaraa, verotusta tehokkaaksi ja samalla tuottavaksi keinoksi. Mutta jos se todella olisi tehokas, ei se voisi samalla olla tuottava. Viina- ja mallasveroa meillä kyllä on korottamistaan korotettu, mutta siitä huolimatta on viinan ja oluen sekä valmistus että kulutus vuosi vuodelta vain lisääntynyt. Salaisuus on siinä, että veroitus ei satu valmistajaan tai myyjään, vaan kuluttajaan, joka tässä tapauksessa, enimmiten on työmies, sillä hän se — ikävä kyllä käyttää suurimman osan kotimaisia väki- ja mallasjuomavalmisteita. Veron noustessa korotetaan vastaavassa määrässä tavaran hintaa tahi huononnetaan sen laatua, joten tehtailija ja myyjä vallan helposti torjuvat verorasituksen luotansa. Ainoa tehokas keino päihdyttäväin juomain poistamiseksi käytännöstä on niitten valmistuksen ja myynnin supistaminen tai tykkänään kieltäminen. Valmistus- ja myyntiveron korotus ainoastaan lisää köyhälistön verokuormaa ja tekee juoppouden seuraukset taloudellisessa suhteessa yhä turmiollisemmaksi, ollenkaan lähentämättä sitä siveellistä tarkoitusperää, johon oli oltu pyrkivinään.

Välillisen varoituksen perusheikkous on sama kuin henkilöllisenkin: ettei siinä käy ottaminen lukuun kansalaisten verokykyä, vaan vero on sama köyhälle kuin rikkaallekin. Suurilukuisuudestaan johtuvan suuremman kuulutuksensa vuoksi saapi sentähden väestön vähimmän verokuntoinen osa kantaa verrattomasti suurimman osan valtion verokuormasta. Tämä epäkohta on seurauksena itse välillisten verojen luonteesta eikä liene korjattavissa muutoin, kuin välillisten verojen poistamisella.

Köyhän ja rikkaan kulutus on jotenkin yhtäläinen, mitä tulee käytettyjen tavarain paljouteen. Eroitus on pääasiallisesti niitten laadussa, hienoudessa ja kalleudessa. Suurinkaan rikas ei voi syödä enempää kuin vatsansa täyteen eikä kuluttaa muuta kuin yhden puvun kerrallaan. Mitä hänen taloudessaan esim. palvelusväen tarpeiksi enemmän kulutetaan, sen nämä saavat itse suorittaa sillä tavoin, että heidän rahapalkkansa lasketaan sitä pienemmäksi. Mutta käytännöllisistä syistä on suorastaan mahdoton sovittaa tullimaksuja tarkasti eri tavaralajien erilaisen hyvyyden ja hinnan mukaan; useimmiten on vain yksi ainoa tullimäärä kaikille saman tavararyhmän eri lajeille, niinkuin kahville, teelle, tupakka- ja viinilajeille, nahka- ja kangastavaroille, jalkineille — melkeinpä kaikille tullinalaisille tavaroille. Niinpä ollen on selvää, että se, joka köyhyytensä tähden käyttää halvempia lajeja, saa suorittaa tuloihinsa verraten paljoa korkeamman tulliveron kuin rikas, joka käyttää kalliimpia lajeja.

Vielä on huomattava, että kun vähätuloisilla harvoin on suurempia rahamääriä käsissä, heidän täytyy tehdä ostoksensa vähittäin ja tarpeen mukaan eivätkä voi käyttää hyväkseen satunnaisesti edullisempia hintaoloja niinkuin varakkaat, joten samanlaatuinen tavara tulee köyhälle kalliimmaksi kuin rikkaalle. Näin tavoin tulee köyhä väki suorittamaan ainakin suuren osan siitä kulutusverosta, minkä varakkaat paremman rahaviljansa vuoksi välttävät.

Kaikkein rasittavinta työväelle on kuitenkin se, että tuontitullit monasti myös ovat samalla suojelustulleina, joitten tarkoituksena on turvata kotimaista tuotantoa ulkomaiselta kilpailulta, s. o. korottaa kotimaistenkin tuotteiden hintoja. Niille kansanluokille, joilla maaomaisuuden tahi muitten omistuksien nojalla on yksinoikeus noihin suojeltuihin tuotteisiin, valmistetaan tällä tavoin tilaisuus voittaa toisten luokkien — ja etupäässä omistamattomain — kustannuksella. Viimemainitut joutuvat siis maksamaan veroa ei ainoastaan valtiolle, kirkolle ja kunnalle, vaan myös etuoikeutetuille luokille, jotka siitä syystä todellisuudessa pääsevät suureksi osaksi tahi kokonaan vapaiksi veroista.

Jos tuloverosta vapaiksi ehdottamistani alle 1,200–1,800 m:kasta kaupungeissa vielä nykyään jäisikin joku 300–400 mk. yli välttämättömäin elintarpeitten »puhtaaksi» veroitettavaksi tuloksi, niin täytyy alhaisenkin arvion mukaan otaksua, että tuosta ylijäämästä noin puoli menee välillisiin veroihin valtiolle ja kunnalle eli monin verroin korkeampi veroprosentti kuin parempiosaisten samoilla perusteilla lasketusta ylijäämästä. Tämä seikka minusta oikeuttaisi asettamaan veroitettavan tulon alimman rajan vieläkin korkeammalle oloissa, joissa ei ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa voi odottaa välillisten verojen poistamista, vaan aivan päinvastaisia toimenpiteitä.

Kun välilliset verot ovat siinä maineessa, että ne eivät tunnu rasittavilta, on se käsitettävä niin, että ne todellakaan eivät sanottavasti taikka ollenkaan rasita niitä yhteiskuntaluokkia, joitten käsissä veroitus- niinkuin kaikki muukin läinsäädäntö nykyään on. Niinkauvan kuin lainsäädäntö oli pääasiallisesti aatelin ja papiston vallassa, nauttivat nämät säädyt verovapautta. Välillisessä veroituksessa ovat meidän aikamme porvarilliset luokat löytäneet keinon jolla voivat säilyttää itselleen jotenkin täydellisen vapauden.

Ainoa kieltämätön etu välillisillä veroilla on siinä, että hiiden suorittamistapa ei rasita vähävaraisia, joitten on perin vaikea määrätyksi ajaksi varata monen päivän tai viikon työansiota vastaava rahasumma. Tämä etu voidaan kuitenkin osaksi saavuttaa järjestämällä suoranaiset verot vähin erin kannettaviksi sekä perustamalla työväen säästö- ja lainausrahastoja, joitten toiminnassa erityisesti pidettäisiin silmällä tätä asianhaaraa. Mutta välillisten verojen suorituksen helppous on itse asiassa vain näennäinen ja ainoastaan siinä tapauksessa katsottava eduksi, että koko maksetun veron määrä ei ole korkeampi kuin mitä oikeudella ja kohtuudella, voidaan kultakin vaatia. Muuten helpoltakin tuntuva vero vaikuttaa aivan samoin kuin kaikki ylenmäärin korkea veroitus: supistaa liian vähiin ne tulot, mitkä olisivat käytettävät välttämättömiin elintarpeisiin.

Jos sitte mies, jolta veroituskelpoinen tulo on välillä sillä veroilla imetty viimeiseen penniin, ei voi hankkia varoja suoranaisiin ulostekoihin, leimaa yhteiskunta hänet veronmaksun laiminlyöjäksi, lähettää hänen niskaansa ryöstömiehen, joka polkuhinnasta myy hänen vähäisen omaisuutensa. Kun tämän lisäksi vielä tulee, että valtio — niinkuin nyt on uhassa entistä ankarammin — veroittamalla välttämättömimmätkin elintarpeet, juuri perheenelättäjiltä, joidenka verokyky muuten yhtäläsissä oloissa luonnollisesti on heikompi kuin yksinäisten, kiskoo lisämaksua joka leivänpalasta, joka vaatekappaleesta, joka kenkäparista, millä hän koettaa suojata perhettään nälältä ja vilulta — näyttää välillisen veroitustavan tuomio selvältä. Oikeudenmukainen veroitus ei voi tulla toimeen muutoin kuin poistamalla kaikki välilliset verot ensinnä ne, jotka rasittavat varsinaisia elintarpeita. Muut voitaisiin asteettain alentaa, kunnes kaikki veroitus saataisiin suoranaiseksi.

Välttämätön seuraus tästä muutoksesta olisi suoranaisten verojen, etupäässä tuloveron kohoaminen — »suunnaton» kohoaminen, arveltanee —, jos ei valtion menoarvioissa samalla tapahdu tuntuvia alennuksia, esim. sotilastaakkaa keventämällä ja vihdoin poistamalla. Kuitenkaan ei tuloveron tarvitseisi lisääntyä läheskään niin suuressa määrässä kuin luulisi. Sillä nyt helpotettaviksi ehdotetuista välillisistä veroista on tuskin edes suurin osa tullut yhteiseksi hyväksi, vaan se on jäänyt yksityisten hyödyksi, vieläpä kerrassaan joutunut hukkaan, kun niitten avulla on koetettu keinotekoisesti tukea kannattamattomia teollisuushaaroja tai muita elinkeinoja. Vapaampiin kauppa- ja liikeoloihin palautuminen toiselta puolen itsestään synnyttäisi uusia tulolähteitä, siis uusia veroitusesineitä valtion ja kuntain käytettäväksi.

Niin hyödyttömältä kuin tuntuneekin juuri suojelustullien pystyttämisaikana meidän maassa puhua välillisten verojen poistamisesta, ei nyt sentään liene niinkään sopimaton hetki vetää esille tätäkin työväenpuolueen ohjelmakysymystä, maaperän valmistamiseksi oikeudenmukaisille periaatteille veroitusalalla. Sillä vaikka käytännöllisiä tuloksia ei olisikaan moniin aikoihin toivottavissa, voipi tämä vaatimuksemme juuri nyt, räikeimmän vastakohtansa valaistuksessa, parhaiten saada tunnustusta ja voittaa mieliä puolelleen niissäkin piireissä, joissa sitä muulloin kohdeltaisiin välinpitämättömyydellä ja kylmyydellä. Ilman merkitystä ei myöskään voine olla se kokemus, mikä näinä aikoina alkaa yhä selvemmin tulla näkyviin eräissä snojelustullien kotimaissa: kun omamaisen tehdasteollisuuden hyväksi ensin on köyhdytetty maanviljelijä ja työmies, kaatuu lopuksi tehtailijakin varastokasoihinsa kansan heikontuneen ostokyvyn vuoksi — taikka kun kotimaisen maanviljelyksen hyväksi kallistutetaan työmiehen elintarpeet ja siten häiritään tehdasliikettä, jääpi maanviljelijä varastojensa ääressä kärsimään kuluttajain puutetta. Suhdattoman korkea suojelustulli kaataa aina lopuksi sen, ketä sen piti suojella, mutta joka tapauksessa ensimmäiseksi sen, jossa on vähimmän kaatamista, nim. työmiehen.

3. Korkotulot, ansioton arvonnousu ja perintövero.

Kansalaisten verokyky ei ole yksinomaan riippuvainen tulojen määrästä, vaan myös niitten laadusta eli alkuperästä.

Pääoman tuottama korko eli jostakin omistuksesta johtuva tulo on suuressa määrässä eriluontoinen kuin työpalkkana ansaittu tulo. Pääoma on näet paljoa varmempi tulolähde kuin työkyky. Taloudellisen toimintamme silmämääränä ei ole ainoastaan hetken tarpeitten tyydyttäminen, vaan myös tulevaisuuden turvaaminen sen ajan varalta, jolloin oma tuotantokykymme on heikontunut tai loppunut, ja meidän huolenpitomme alaisina olleet eivät vielä pysty omin neuvoin hankkimaan toimeentuloansa. Tätä huolta ei ole sillä, joka elää pääomansa tuloilla, hän saa huoleti kuluttaa tulonsa viimeiseen penniin, pelkäämättä tulolähteensä, pääoman, siitä vähenevän. Päinvastoin se — ollen esim. maaomaisuutta tai kaupunkitaloja y. m. — tavallisesti vain nousee arvossa. Useitten maitten lainsäädännössä on tämä seikka otettu huomioon sillä tavoin, että veroitettavasta työpalkkatulosta vähennetään se osa, mikä säästetään perheenelättäjän työkyvyttömyyden tai kuolemantapauksen varalle, niinkuin sairaus-, eläke- tai henkivakuutuslaitoksiin menevät vuosimaksut, johonkin määrättyyn summaan — esim. Preussissa aina 600 Rmkaan (750 Suomen m:kaan) asti. — Vaikka työntekijän turvaaminen vanhuuden ja työkyvyttömyyden varalta itse asiassa onkin katsottava kokonaisuudessaan valtion velvollisuudeksi, on tämänsuuntaisen väliaikaisen toimenpiteen vaatimus meillä toistaiseksi täysin oikeutettu, varsinkin kun se ehkä ei kohtaisi suurempaa vastustusta porvarillisilta luokilta.

Mutta muiltakin näkökannoilta on useimmissa maissa yleinen mielipide ja sitä seuraten lainsäädäntö johtunut, verotuksessa ottamaan huomioon tulojen erilaisen alkuperän, s. o. ovatko ne saadut »ansiosta», vai »ansiotta» eli onnen suomasta. Eri maissa on eri tavoin koetettu toteuttaa sitä periaatetta, että omistusoikeuden tuottama tulo kestää raskaamman veroituksen kuin työansio. Niinpä Norjassa otetaan suoraan erisuuruinen veroprosentti erilaatuisista tuloista. Jos esim. liikemiehellä on 100,000 kruunun pääoma ja hänen vuotuinen tulonsa arvataan 8,000 kruunuksi, katsotaan — korkokannan ollessa 5 pros. — tästä summasta 5,000 kr. pääomatuloksi ja veroitetaan korkeamman perusteen mukaan kuin jälellä olevat 3,000 kr., jotka luetaan työansioksi ja veroitetaan alemman veroperusteen mukaan.^[5] Ranskassa, jossa ei vielä ole yleistä tulo- tai omaisuusveroa, kannetaan erityisiä pohja-, rakennus-, vuokra-, ammatti-, korko- ja perintöveroja sekä kuntien että valtion tarpeihin, joten erilaatuiset tulot, ovat eri tavalla veloitetut, ja sen ohessa sangen korkeat leimamaksut, (kiinteimistön kaupoista, sopimuskirjoista, osakeyhtiöistä y.m.) ylipäätään sattuvat enemmän tai vähemmän suoranaisesti suurempiin omaisuuksiin ja tuloihin. Vastapainona ovat tupakka- y. m, monopoolit sekä kunnille menevät sisätullit, jotka kaikkien välillisten verojen tavoin pahimmin rasittavat vähävaraisia.

Yleisempi on sellainen menettely, että kaikenlaisesta tulosta ensin, niitten alkuperään katsomatta, otetaan yhtäläinen, ainoastaan niiden suuruuden mukaan nouseva ja ylenevä vero sekä sitte erityisellä omaisuusverolla käydään käsiksi pääomasta y. m. omistuksesta johtuviin tuloihin. Esim. Preussissa kannetaan vuotuisesti joku määrätty maksu kaikesta omaisuudesta arvion mukaan.

Tavallisinta on kuitenkin ottaa tämä vero ainoastaan kerran kultakin omistajapolvelta joko perintoverona tai pesänkirjoitus-, kauppa- ja lahjakirjoille sekä testamenteille määrättynä leimaverona y. m., maksuina, jotka johtuvat omistajavaihdoksesta, niinkuin meillä. Tällaiset maksut eivät oikeastaan ole muuta kuin etukäteen kannettua omaisuusveroa.

Ennenkuin lähden lähemmin tarkastamaan perintöveroa, en voi olla tässä huomauttamatta, että meidän maamme lainsäädäntö veroituksen sovelluttamisessa tulojen erilaiseen alkuperään on kovin kehittymättömällä kannalla, vieläpä on viime aikoina osoittanut taipumusta taantumiseen. V:n 1873 — siis verraten nuoren — kaupunkien kunnallisasetuksen mukaisesti otettiin v:n 1898 maalaisten kunnallisasetukseen määräys, että kiinteän tai liikkuvan pääoman ja liikkeen tuotannosta luetaan pois tarpeelliset vuotuiset kunnossapitokustannukset ja työpalkat ynnä kiinnityksettömäin velkain korot. Tämän uudismääräyksen nojalla näyttää maanomistajien veroitus kunnissamme alenneen keskimäärin noin neljännellä osalla entisestään, ja on verokuorma siis tuntuvasti lisääntynyt niille, joitten ainoan pääoman — työvoiman — »kunnossapito- ja käyttökustannuksia» ei samalla tavalla ole suojeltu veroitukselta. V:n 1865 kunnallisasetus ei maan- tai muun pääoman omistajille tällaista helpotusta myöntänyt, vaan päin vastoin vapautti kunnallisveroista edes ne, jotka ovat toisen isännyydessä, jolleivät he sen ohessa olleet »kunnassa semmoisella kannalla, että heidän asemansa taidettiin vakaana pitää». On siis juuri, viime vuosina otettu aimo harppaus taaksepäin, joka on, omansa tukemaan edellä lausumaani, arvostelua porvarillisten luokkien häikäilemättömyydestä ainakin veroituslainsäädännön alalla. Ennen toki talonpoikaissääty tuntuvassa määrässä valvoi köyhän kansan parasta, mutta aikojen kuluessa on siitäkin muodostunut uusi maalaisylimystö, niin että työväki, köyhälistö, nyt itse teossa on enemmän kuin koskaan vailla valtiollista edustusta.

Perintöveroa on kansallistaloudellisilta näkökannoilta ennen yleisesti vastustettu, koska kaikki vero on otettava ainoastaan tulosta ja tuotannosta, eikä itse kanta-omaisuudesta, sillä muuten muka aikaa myöten vähennettäisiin maan varallisuutta. Nykyaikana kun pääomat niin vilkkaasti kasvavat, eivät nuo mielipiteet enää ole yhtä yleiset kuin ennen vanhaan, ovatpa ne toisissa maissa jo siihen määrään saaneet väistyä kansanvaltaisen käsityksen tieltä, että omaisuusvero — pääasiallisesti perintöveron muodossa — siellä on sangen tärkeänä osana valtion tuloarviossa. Esim. Englannissa se yleisen tuloveron ohessa on tehnyt mahdolliseksi poistaa kaikki tullit varsinaisilta, elintarpeilta (sokeriltakin) sekä maaseuduilla ainakin nimellisesti ja monin paikoin todellisuudessakin vapauttaa sekä liikkuvan pääoman että työansiot kunnallisveroista, jotka siten jäävät suurten maaomistuksien suoritettavaksi, vaikka tietysti sielläkin suurtilalliset vointinsa mukaan koettavat ottaa takaisin vahinkoansa kiristämällä maanvuokraajia ja työväkeä.

Jos kerran yhteiskunta katsoo olevansa oikeutettu veroittamaan niitä tuloja, joita sen jäsenet järjestyneitten ja yhä kehittyvien olojen turvissa työllään ja neuvokkuudellaan voivat hankkia, täytyy sen myös olla oikeutettu kantamaan veroa ilman omaa ansiota ja joskus aivan aavistamattakin saadusta omaisuuden lisäyksestä. Meillä on puolisolle tahi suoraan ylenevää tai alenevaa polvea olevalle perilliselle tullut perintö, testamentti tahi sääntöperintö (fideikomissi) vapautettu kunnallisverosta — nyt uuden asetuksen mukaan maallakin — koska tässä tapauksessa saman omaisuuden tuotannon useimmiten voi otaksua olleen siihen asti säännöllisesti vuosittain kunnalle veroitettuna ja kotoisten perillisten sitä työllään koonneen ja kartuttaneen. Viimemainittu otaksuma ei kuitenkaan aina pidä paikkaansa, eikä edellinenkään. Polvesta toiseen siirtyvän omaisuuden arvo kasvaa tavallisesti muistakin syistä kuin omistajien työstä tai säätäväisyydestä, esim. yleisiltä varoilla kehittyvien kulkuneuvojen vuoksi tahi muitten, omistajista riippumattomain olosuhteitten vaikutuksesta. Niinpä nousee, vuosi vuodelta metsien arvo sekä maaomaisuuden, sopivilla paikoilla rautatievarsilla ja rakennustonttien arvo edistyvissä kaupungeissa tai niitten läheisyydessä, monasti aivan suunnattomasti, vaikka vähemmän yritteliäs tai muusta syystä haluton omistaja niistä ei hankkisikaan vuosittain lisääntyviä veroitettavia tuloja. Tältä kannalta katsoen on yhteiskunta oikeutettu ei ainoastaan verottamaan, vaan osaksi omistamaankin tuollaista ilmaista arvon kasvamista. Milläpäs syyllä niitten satunnainen omistaja olisi siihen yksinoikeutettu? Hän saisi pitää itseänsä onnensuosikkina, vaikkapa yhteiskunta veisi puolen tai enemmänkin juosta ansaitsemattomasta arvonnoususta. Sillä tämmöinen arvon, — s. o. hintojen — kohoaminen on itse asiassa vain veroa, jota onnensuosikkitilaisuuden sattuessa kantaa yleiseltä liikenteeltä ja edistykseltä. Arvonnousun ankarakin verottaminen olisi itse asiassa pienempi »yksityisomistuksen loukkaus» kuin esim. pakkoluovutus, jolla kunta ja valtio ovat tarpeen laatiessa oikeutetut lunastamaan yksityisomaisuutta sen silloisesta arvosta, ollenkaan ottamatta lukuun mahdollista, arvonnousua tulevaisuudessa.

Ajatelkaamme, missä määrässä esim. metsien arvo nousisi, jos puutavaran vientitulli ja sahausmaksut lakkautettaisiin. Kieltämättä tulisi silloin valtion tavalla tai toisella päästä osalliseksi tästä äkillisestä arvonnoususta.

Nyt tarkoittamastani ansaitsemattoman arvonnousun varoittamisesta olisi seurauksena, että edullisemmille paikoille sattuneitten kiinteimistöjen omistajat tulevaisuudessa tasaisemmin kuin nykyään tulisivat jakamaan yhteisen verokuorman niitten kanssa, joitten omistukset eivät ole sattuneet yhtä etuisilie paikoille. Onhan selvää, että sellainen maankoron lisäys, mikä johtuu, väkiluvun kasvamisesta, liikeneuvojen parantamisesta y. m. syistä, on täydellä oikaudella varoitettava eri tavalla ja raskaammin, kuin maahan uhratusta työstä ja pääomasta saatava korko. Vielä kerran huomautan, että tässä vain on kysymys yhteiskunnan osallisuudesta rikkauksien kasvamiseen tulevaisuudessa, joten on turha vaiva tällaisen ehdotuksen vastustamiseksi laverrella mistään jo hankittujen »omaisuuksien anastamisestä» tai »tavaran tasanjaösta» ja »rikkaitten ryöstämisestä köyhien hyväksi».

Vaikka useat etevät taloustieteilijät tätä periaatetta puolustavat ei se tietääkseni vielä missään ole päässyt vaikuttamaan lainsäädäntöön, että olisi voitu nähdä, kuinka suuria vaikeuksia sen sovelluttaminen käytännössä tuottaisi, Mutta sen suuremmoinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen merkitys on päivän selvä.

Toistaiseksi voimme kuitenkin tyytyä kaikenlaisen omaisuudenlisäyksen verottamiseen ainoastaan omistajavaihteessa ja entiseen omistajaan nähden yhtäläisellä perusteella. Suuremmatkin rikkaudet voivat olla tavallaan omahankkimia ja usein ovatkin jossain määrässä. Yleinen omaisuusvero ei sentähden koskaan saa nousta varsin korkeaksi, ei ansiottomankaan rikkauden etuisuuksien poistajaksi tai taloudellisen yhdenvertaisuuden saavuttamiskeinoksi, vaan on niihin päämääriin pyrittävä toisia teitä. Muussa tapauksessa tämä veroitus muodostuisi rangaistukseksi sellaisillekin hyveille kuin yritteliäisyydelle, säästäväisyydelle, ahkeruudelle ja kohtuullisille elintavoille sekä palkinnoksi saamattomuudesta, laiskuudesta, tuhlaavaisuudesta ja ylellisyydestä.

Mutta vaikka tälle näkökohdalle suommekin täyden tunnustuksen, voidaan perintöverona kumminkin kantaa sangen tuntuvia veromääriä ylenmäärin rasittamatta niitä, joita veroitus kohtaa. Erityisen omaisuusveron oikeudellisuus ja kohtuullisuus harvoin esiintyy selvempänä kuin omaisuuden lisääntyessä perinnön kautta, usein aivan odottamatta. Tästä syystä on perintövero meilläkin suuremmassa määrässä kuin mikään muu veroitus ylenevänluontoinen (tosin oikeastaan sekin aleneva eli degressiivinen), vieläpä kahteen suuntaan, nim. niin, että veroprosentti nousee ensinnäkin perinnön suuruuden mukaan ja lisäksi sen mukaan, kuinka läheisessä sukulaisuudessa perinnönsaaja on perittävään, joten kaukaisemmat perilliset saavat maksaa tuntuvasti korkeamman veron kuin puoliso ja rintaperilliset.

Perintövero kannetaan meillä leimamaksuna perunkirjoituskirjasta, josta jäljennös on tehokkaan rangaistuksen uhalla määräaikana jätettävä oikeudelle. V:n 1897 leimasuostunnan mukaan on alle 1,000 mkan perintö leimaverosta vapaa, mutta 1,000–10,000 mkan säästöstä kannetaan 0,2 % (20 p. 100:lta mkalta), yleten sitte 0,1 %:lla kultakin 10,000:lta mkalta aina 50,000:een mkaan, josta vero on 0,6 %; senjälkeen yleneminen hieman vähenee, niin että se 80,000 ja 100,000 mkan välillä on 1 %, 100,000 ja 150,000 mkan välillä 1,2 % ja 150,000:sta ylöspäin 1,5 (1¹⁄₂) % eli 1:50 p. 100:lta mkalta, jota korkeammaksi vero ei nouse rintaperillisille. Jos perittävältä jää puoliso rintaperillisten kanssa taikka ilman niitä, alennetaan mainitut veromäärät puoleksi. Mutta jos on jäänyt ainoastaan selkä- ja sivuperillisiä, nousee leimavero 150 %:lla (50 p:stä — 3:75 p:iin 100:lta mkalta), ja jos jää vaan kaukaisempia tahi ei ketään perillisiä 300 %:lla (80 p:stä 6 mkaan 100:lta mkalta).

Vaikka mielihyväliä on myönnettävä, että lainsäädäntömme tässä kohden on lähtenyt oikealle uralle, en kuitenkaan voi olla tekemättä muutamia muistutuksia.

Ainoastaan kaupunkituomioistuimen alaisten perintöjen arvioimiseen lähettää raastuvanoikeus yhteiskunnan edun valvojiksi kaksi tai useampia »rehellisiä miehiä», mutta maalla saavat kuolinpesän asukkaat kutsua mieleisiänsä »uskottavia miehiä», joihin heillä on luottamusta, ja kihlakunnan tuomarien asiana on vain katsoa, »etteivät oppimattomat ja taitamattomat kirjoitusmiehet saa sellaisiin toimituksiin puuttua». Pappissäätyisten perukirjoituksen saavat kaupungeissakin toimittaa henkilöt, joita perilliset itse haluavat. Näin ollen ei ole mitään takeita siitä, että maalla asuvien ja pappissäätyisten kuolinpesät tulisivat arvatuiksi täyteen arvoonsa. Tämä olisi esim. sentähden tärkeä, että kun nykyään omaisuudet yhä enemmän pyrkivät keskittymään osakeyhtiöitten haltuun eikä ole mitään säädöstä siitä, ovatko osakkeet otettavat todellisesta vai nimellisarvostaan, voidaan tässä suhteessa menetellä mielivaltaisesti, esim. ottaa osakkeet nimellisarvosta silloin, kun niitten käypä hinta on sitä suurempi, mutta todellisesta arvosta, jos se on nimellisarvoa pieniempi. Väärinkäytösten välttämiseksi olisi sentähden yleisen edun valvojia kutsuttava perunkirjoitustilaisuuteen maallakin sopivimman ehkä kunnallislautakunnan jäseniä — ja myös pappissäätyisten kuolinpesiin. Eihän voine olettaa, että pappissäätyistenkään perilliset olisivat erinomaisesti meitä muita syntisiä tunnollisemmat.

Sitäpaitse on perintövero suhteettoman pieni, etenkin puolisolle ja rintaperillisille, kun tuo perintö vielä lisäksi on vapautettu kunnallisverosta. Perintöveron valtiolle tuottama tulo supistuukin kovin alhaiseksi prosentiksi yleisiin säästölaitoksiin vuosittain tehdyistä rahallisistakin säästöistä. Vaikka puolison ja rintaperillisten leimavero korotettaisiin viidenkertaiseksi, selkäperillisten kolmenkertaiseksi ja sivuperillisten kahdenkertaiseksi, nousisivat veromäärät kullekin ryhmälle ainoastaan 1–7¹⁄₂ %:iin (jos puoliso jää, vain ¹⁄₂–3¹⁄₄ %:iin), 1¹⁄₂–11¹⁄₄ %:iin ja 1 ³⁄₅–12 %:iin puhtaasta perintötulosta, joita prosenttimääriä tuskin vielä voitaisiin katsoa kohtuuttomiksi. Ei myöskään ole mitään hyväksyttävää syytä keskeyttää ylenemistä juuri 150,000 mkan perintöön, vaan saisi veroprosentti edelleen vähenevin askelin nousta. Vaaratta voisi myös yleneminen yli 50,000 mkan perinnöistä olla ripeämpi kuin nyt.

En kuitenkaan luule, että esim. maksuttoman oikeudenkäynnin saavuttamiseksi tarvittaisiin niinkään suurta perintöveron korotusta kuin edellä olen koetteeksi maininnut. Väliaikaisena ehdotuksena ehkä olisi asianmukaista vaatia leimavero perunkirjoituksesta korotettavaksi siihen määrään, että se vastaa oikeudenkäyntiä rasittavia leimaveroja ja toimituskirjain lunastuksia, jotka siten poistettaisiin.

Mitään sisällistä yhteyttä ei voi sanoa olevan perinntöveron korotuksella ja oikeudenkäyntiverojen poistamisella, jonkatähden ehdotus uutena ja pohtimattomana aluksi voipi tuntua oudolta. Olen sitä sellaisenaan kuitenkin ajatellut käytännöllisemmäksi ajaa kuin molempia vaatimuksia erillään toisistaan.

4. Veronkantotapaan ehdotettavia muutoksia.

Yleisen tuloveron voimaanpano vaatii luonnollisesti suuressa määrin kehittämään nykyistä taksoitusjärjestelmää.

Siihen kuuluu ensinnäkin ilmoittamisvelvollisuus. Preussissa se on suurempien tulomäärien suhteen niin pakollinen, että tämän velvollisuuden laimiinlyömisestä tahi tulojen väärin ilmoittamisesta seuraa rangaistus, mutta verokomisarjukset, jotka osittain ovat hallituksen asettamia, taas puolestaan ovat vankeusrangaistuksen uhalla velvoitetut pitämään salassa arvioidun tulon suuruuden; omaisuusveron suhteen on ilmoittaminen vapaaehtoinen, mutta tuottaa eräitä helpotuksia. Englannissa toimittavat taksoituksen, niinkuin meillä, paikalliset palkattomat lautakunnat, jotka — omituista kyllä — valitaan määräämättömäksi ajaksi ja saavat tarpeen mukaan itse täydentää itsensä, mutta näitten ohessa ottavat taksoitukseen osaa valtion komisarjukset ja verotarkastajat, jotka ovat vartavasten toimeensa valmistetut, sekä palkatut paikallisvirkamiehet, joille palkkioksi suoritetaan pieni prosentti taksoitetusta veromäärästä, niin että heidän etunsa vaatii pitämään huolta taksoituksen tarkkuudesta. Ilmoittamisvelvollisuus on myös laajalle ulotettu, mutta samalla käytetään muitakin keinoja liikkuvan pääoman estämiseksi luiskahtamasta veroituksen alta. Niinpä on velallisella oikein korkoa maksaessaan pidättää se osa, mikä tuosta korosta menee veroksi, jonka nojalla esim. pankit ja muut rahalaitokset eräissä takauksissa maksavat suoraan valtiovarastoon tuloveron hallussaan olevien arvopaperien koroista, vaikka niitten omistajat olisivat ulkomaalaisiakin.

Yksinkertaisin ja tehokkain keino ilmoittamisvelvollisuuden ylläpitämiseksi kenties olisi, että ne, jotka ilman laillista estettä laiminlyövät tulojensa ja niitten alkuperää sekä veronalaisen omaisuutensa ilmoittamisen, saisivat lopullisesti — ilman valitusoikeutta — tyytyä siihen taksoitukseen, mikä heille arviolta pannaan. Itsepintaisesti niskoitelevien suhteen olisi arviota vuosittain rohkeasti korotettava, niinkuin esim. Yhdysvalloissa joskus ottamalla edellisen vuoden arvion kaksin kerroin.

Valtion palkkaamien verovalvojien asettamista nähtävästi ei voitaisi välttää, vaikka paikalliset taksoituslautakunnat edelleenkin tekisivät alustavan ja pääasiallisen työn. Tottumuksen ja yhtenäisyyden saavuttamiseksi verotuksessa voisi englantilaismallinen lautakuntain kokoonpano ehkä hyvinkin käytännöllisenä ansaita huomiota, kun vaan pidetään silmällä, ettei veroitus siten joudu minkään yksityisen nurkkakunnan käsiin ja että lautakunnan jäseniksi tulee henkilöitä, joilla arvellaan olevan hyvää aikaa tähän luottamustoimeen useampina vuosina peräkkäin. Avonaiseksi jätän kysymyksen, voitaisiinko veronvalvojia mahdollisesti samalla jossain määrin käyttää yhteiskunnan edustajina perunkirjoituksissa y. m. vastaavissa tilaisuuksissa sekä myös verojen ulosottajina. Sellaisten käytännöllisten syrjäseikkain aika tulee vasta sitte, kun olemme lähempänä itse pääkysymysten ratkaisua.

Mutta kun otaksumieni veronvalvojain asettaminen kaikissa tapauksissa tulee tuottamaan tuntuvia lisäkustajannuksia valtiolle — s. o. veroitettaville — näyttää asiaankuuluvalta jo alunpitäin ajatella, missä kohden olisi tilaisuutta vastaavien kustannuksien säästämiseen.

Mielestäni olisi — ilman yllä viitattua aihettakin — veronkannon yhdistäminen mitä sopivin säästämiskeino. Ainakin kaupungeissa kävisi jo nyt päinsä yhdistää kruunun-, kunnan- ja kirkollisverojen kanto yksinä aikoina ja yksien miesten toimitettavaksi, joten ei olisi tarpeen kustantaa kolmenkertaista veronkantoa ja mahdollisesti suorittaa kolmenkertaisia ulosottopalkkioita. Kirkollinen veroitus nojautuu jo melkein kaikkialla pääasiallisesti kunnallistaksoitukseen, ja jos kirkollisvuoden erilaisuudesta olisi haittaa, muutettakoon se samaksi kuin kalenterivuosi. Eriuskoisiin seurakuntiin kuuluvat ilmoittaisivat vaan kuntansa taksoituslautakunnalle kannettavan summan suuruuden, ja nämä jakaisivat sen kuhunkin seurakuntaan kuuluvien verotettavien kesken. Kruununverojen yhteydessä on jo tapana kantaa kunnalle menevä henkilöllinen vaivaismaksu, joten ei mitään varsinaisia raja-aitoja nykyisinkään ole olemassa eri veronkantojen välillä, ja mitä mahdollisesti olisi, on helposti poistettavissa.

Ainoa hankaluus on se, että kaikki verot yhdessä kannettuina kävisivät raskaiksi kerrallaan suorittaa. Huomattava kuitenkin on, että kruunun- ja kirkollisverot isommissa kaupungeissa nykyään ovat vähäiset kunnanveroihin verraten, esim. Helsingissä kruununvero s. o. henkiraha ja henkilöllinen vaivaismaksu — perheeltä, jossa on kaksi aikaihmistä, ynnä kirkollinen veroäyri yhteensä tuskin nousevat ¹⁄₂:een kunnallisäyriin. Sitäpaitse kannetaan useimmissa kaupungeissa kunnallisvero puolivuosittain, niin että äskenmainittu lisäys vastaisi ainoastaan ¹⁄₄ kunnallisäyriä kummassakin kannossa.

Epäilemättä olisi samanlainen veronkannon yhdistäminen toimeenpantava maallakin, vaikka parhaiten vasta sitte, kun ensin on kaupungeissa saavutettu riittävästi kokemusta kaikkien yksityiskohtien järjestämisestä. Maalla tätä yhdistämistä kohtaavat vaikeudet pääasiallisesti johtuvat kaikenmoisten tilapäisten kunnallis- ja kirkollismaksujen moniperäisyydestä, kun jotkut kannetaan manttaaliperusteella, toiset henkilöluvulta, kolmannet äyriperusteella, ja useat — niinkuin kirkon- tai kansakoulunrakennusmaksut, ovat hyvinkin lyhytaikaista laatua. Esim. nykyään ei olisi oikein sovelias ajankohta ehdotuksen toteuttamiseen, kun useammissa evankelis-luterilaisissa seurakunnissamme parhaillaan on toimeenpantavana uusi pappien palkkausjärjestelmä ja suoritettavana v:n 1892 asetuksen mukaan papiston virkatalojen kuntoonpano; kun kansakoulupiirijako enimmissä kunnissa samalla on keskeneräinen; kun vaivaistalojärjestelmä vasta on alulla, kunnanlääkärien ja -kätilöjen hankinta sekä kansanopistojen kannatus edistyneimmilläkin seuduilla arvelun alaisina j. n. e., joten kaikista näistä vireillä olevista uudistuksista aiheutuva veroitus vielä on vakaantumatta. Sitävastaan pitkät matkat kantotilaisuuksiin ovat maalla kehoittavana lisäsyynä veronkannon yhdistämiseen. Nykyään tavallisesti maalla ollaan mielissään, jos eri kannot sattuvat yksiin aikoihin, ettei tarvitse tehdä useampia matkoja pitäjän periltä. Rahakin näyttää maalla olevan vähä enemmän kotirakasta kuin kaupungeissa, joissa eletään vaan päiväkseen.

Eri näkökohdat lukuunottaen olisi mielestäni tarkoituksenmukaisinta yhdistää eri veronkannot sekä kaupungeissa että aikaa voittaen myös maalla, mutta samalla määrätä kanto kaikkialla puolivuosittain tapahtuvaksi. Nykyään on kuitenkin kaupungeissa, missä kunnallisverojen kanto sillä tavoin toimitetaan, johduttu siihen köyhiä rasittavaan menettelyyn, että joka ei aikanaan suorita edellisen puolivuoden veroa, häneltä yksin tein — siis ennemmin kuin muilta — ulosotetaan jälkimäisenkin puolivuoden vero, sillä muuten hän tulisi maksaman kaksi ulosottopalkkiota yhden vuoden kunnallisverosta.

Tämän epäkohdan johdosta ja muistakin syistä olisi ei ainoastaan veronkanto, vaan itse taksoituskin järjestettävä puolivuosittain toimitettavaksi, eikä niinkuin nyt edelliseltä vuodelta vaan kuluvalta puolivuodelta. Sillä kun edellisen vuoden verot kannetaan vasta seuraavana vuonna, saattaa suuri osa satunnaisilla työnansioilla elävistä maksajista kantoaikana olla työttöminä tai muuten kykenemättöminä rahalla suorittamaan niitä veroja, jotka he kyllä olisivat voineet maksaa, jos ne olisi kannettu silloin ansion aikana. Monet ovat tietämättä tai välittämättä verotuksestaan matkustaneet muille paikkakunnille ja saavat siellä sitte verojen lisäksi kärsiä kalliit ulosottokustannukset, jos heidät tavataan, mutta jos ei tavata, joutuu taas kunta, s. o. toiset veronmaksajat, vahinkoon. Kun sensijaan taksoitus tapahtuisi siltä puolivuodelta, jonka ansiosta itsekutakin veroitetaan, ja veronkanto seuraisi heti jälestä, olisi jokaisella suurempi mahdollisuus suorittaa veronsa juuri sen verokauden tuloilla. Samalla saataisiin vaikenemaan ne työväen veljeysaatetta loukkaavat valitukset, että ulkokuntalaiset, vieläpä toisen valtion alamaiset »riistävät leivän veroa maksavilta kunnan jäseniltä», sillä nuo ulkokuntalaiset ja vierasmaalaiset veroitettaisiin puolivuosittain siihen kuntaan, johon ovat tulleet työansiolle, elleivät voi näyttää suorittaneensa veroa muualle samalta puolivuodelta.

Tämä tapa, jota käytetään ainakin eräissä veroitusolojen suhteen kansanvaltaisimmasti kehittyneissä Sweitsin kanttooneiesa, on senkin puolesta oikea, että kuluvan vuoden yleisiä menoja on itse asiassa arveluttava jättää seuraavan vuoden tulojen varaan, kun ei voi tietää, minkälainen vuosi silloin tulee. On myös omansa kehoittamaan yhteisten varojen haltijoita säästäväisyyteen, kun aina muistavat, että kukin myönnetty menoerä on heti jälestä kannettava veronalaisilta eikä siirry vuoden päähän vanhenemaan ja unhottumaan. Paljo myös vältettäisiin täten väliaikaista velantekoa ja siitä johtuvaa korkotappiota kuntien rahainhoidossa. Taksoitus olisi ehkä sopivin toimitettavaksi kesäkuulla ja joulukuulla, veronkanto heinäkuulla ja tammikuulla.

Ehdottamani muutos ei kuitenkaan poista kaksinkertaisen ulosottopalkkion uhkaa yhden vuoden veroista. Sekä siitä syystä että muutenkin olisi ulosotto palkkio asetettava riippuvaksi uloshaettavan summan suuruudesta. Nyt on tätä palkkiota määrätessä pidetty silmällä ainoastaan ulosottomiehen etua eikä ulosotonalaisten maksukykyä. Onhan aivan kohtuutonta, että muutaman markan ulosotosta täytyy maksaa sama palkka kuin tuhansienkin ja kymmenien tuhansien ulosotosta. Varsin räikeäksi käy tämän järjestelmän kohtuuttomuus esim. sellaisissa tilaisuuksissa, kuin ulosottomies saapuu suuren työpaikan palkanmaksuun ja yhtaikaa, ilman mitään eri vaivannäköä, ottaa itsekultakin ryöstettävältä ulosottopalkkion, joka monasti on suurempi kuin koko ulosotettava summa. Ainakin mitä verorästien ulosottoon tulee, olisi ulosottopalkkio määrättävä joksikin prosentiksi ulosotettavasta summasta, mutta pitäisi tämän prosentin alentua eikä yletä ulosotettavan summan suurentuessa. Ellei ulosottopalkkiota tykkänään poisteta, täytyy sen suhteen poiketa ylenevän veroituksen periaatteesta.

Pitemmälle en tahdo takertua yksityiskohtiin.

Äänioikeuskysymyksen yhteydessä lienee parempi tilaisuus kuin tässä pitää esillä sitä puolta asiasta, minkä alustuksessani olen laiminlyönyt, olettaessani että »ainoa oikea veroitusperuste on kansalaisten verokyky». Se on kyllä oikea veroitusperuste, mutta ei suinkaan ainoa. On myös otettava lukuun se seikka, valvotaanko pienituloisten taloudellisia etuja nykyoloissa siinä, määrin, että ollenkaan oltaisiin oikeutetut heitä verokykynsä mukaan veroittakaan, vaikka heillä ei ole mitään vaikutusvaltaa valtion ja kuntien varain käyttöön. Olen otaksunut, että se kansan neljännes, jonka käsissä tuo valta on, yhteisten varojen hoidossa aina pitää silmällä yleistä etua, ja että kaikki yhteiset menot ovat katsottavat oikeutetuksi yhteiseksi kuormaksi, jonka kantamiseen itsekunkin on voimiensa mukaan otettava osaa. Jokainen tietää, että tämä otaksuma ainoastaan vaillinaisesti pitää paikkaansa.

Oikeudenmukainen veroitus on siksi mutkallinen ongelma, että sen tyydyttävä ratkaiseminen tuskin on mahdollinen minkään ennakolta suunnitellun hallitsevaan luokkien puolelta toimeenpantavan yleisen järjestelmän mukaan. Vuosisatojen kokemus osoittaa, että luokka kansan nimellisenä edustajanakin valvoo ainoastaan luokka-etuja koko kansan yhteisten etujen kustannuksella. Meidän maassamme ei verojen raskauden syyksi voida väittää suuria sotia taikka — ellemme ota lukuun aivan viimeaikaisia tapahtumia, jotka eivät vielä ole ehtineet mitään vaikuttaa varoitukseen — muita ulkoapäin kohdanneita onnettomuuksia ja niistä johtunutta valtiovelkataakkaa, vaan jos verot vähätuloisille tuntuvat rasittavilta, on siihen syynä yksinomaan se seikka, että verotuslainsäädäntömme, niinkuin kaikki muukin lainsäädäntö meillä, on sanan täydessä merkityksessä ollut luokkalainsäädäntöä, josta ei vieläkään tahdota hellittää. Siihen on lainsäädäntöön osallisten luokkien asema liiaksi edullinen.

Ensimmäinen ehto verotusolojen oikeudenmukaiseen uudistamiseen on siis koko kansan — köyhälistönkin — todellinen itseveroitusoikeus. Ainostaan se voipi meidät varoituksessa viedä vapaa-ehtoisuuden oikealle tielle.

Koska verotuskysymyksen lopullinen ratkaisu riippuu yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden saavuttamisesta, olisi molemmille asioille eduksi kiinnittää yhä suurempaa huomiota verotuskysymyksiin sekä puoluekokousten hyväksymäin perinteiden piirissä käsitellä niitä työväenlehdissä ja mahdollisuuden mukaan erityisissä lentokirjasissa.

Päämääräksi olisi asetettava:

• henkilöllisten ja välillisten verojen poistaminen yleisellä tuloverolla,
• ilmoittamisvelvollisuus ja veronvalvojain asettaminen,
• ansiottoman arvonnousun sekä korkotulojen veroittaminen ankarammin kuin omasta ansiosta ja työstä johtuvat tulot,
• asteettain ylenevän veroituksen ulottaminen kaikkeen veroitukseen.

Väliaikaisiksi vaatimuksiksi hyväksyttävä:

• varsinaisia elintarpeita rasittavain tullien y. m. kulutusverojen poistaminen,
• oikeudenkäyntiä rasittavain leima- ja toimituskirjain lunastusmaksujen korvaaminen leimaveron koroituksella perunkirjoituksesta ja perunkirjoitusten tarkemmalla valvomisella,
• viina- ja mallasverojen poistaminen kieltolailla,
• sairaus-, eläke- tai henkivakuutuslaitoksiin meneväin vuosimaksujen vapauttaminen kunnallisverosta aina 300 mkaan asti,
• ylenevä kunnallisvero,
• alimmaksi veroitettavaksi tuloksi asetettava paikkakunnallisten olojen mukaan kaupungeissa 1,200–1,800 ja maalla 600–900 mkaan vuositulo,
• vapaaehtoinen säästö- ja lainausrahastojen perustaminen työväen y. m. vähätuloisten veronmaksun helpottamiseksi,
• kruunun-, kunnan- ja kirkollisverojen kannon yhdistäminen, ensin kaupungeissa, sitte maalla,
• taksoitus toimitettava kuluvalta puolivuodelta, veronkanto samoin puolivuosittain,
• verorästien ulosottopalkkio riippuvaksi ulosotetun summan suuruudesta.

Takaisin sisällysluetteloon

Työväen vanhuudenvakuutus.

W. Rob. Niemi.

Tämä työväen elinehtoja mitä läheisimmin koskeva kysymys on jo pitemmät ajat ollut pohdinnan alaisetta, vaikeakin vähemmin suotuisilla tuloksilla. Kolmanteen Suomen työväen edustajainkokoukseen laati siitä alustuksen hra Aug. Ramsay, joka kohdisti alustuksensa seuraviin ponsiin:

että kysymys työntekijäin pakolliaesta vanhuudenvakuutuksesta täliäkeftaa saisi raueta.

ja lopuksi:

että, hylkäämällä ajatuksen yleisen työväen-eläkevakuutuslaitoksen perustamisesta, ne toimenpiteet, joita omistetaan näille pyrinnöille, suunnattaisiin:

a) paikallisten eläkekassain perustumiseeo, joilta voidaan saada apua ja kannatusta yli osakkaiden suorittamain maksujen, sekä

b) yllämainittua laatua olevain vakuutusyhdistysten muodostamiseen.

Tämä alustus, joka pääasiallisesti nojaa »Työntekijäin apukassoja koskevaan armolliseen asetukseen» annettu syyskuun 2 p:nä 1897, on nähtävästi tehty sillä otaksumisella, että huutavimpia epäkohtia työväen turvattomuuteen nähden vanhuuden päivinä voitaisiin, alustajan mielestä, ainakin jossain määrin, saada parannetuksi jo voimassa olevien asetusten perusteilla tarvitsematta ryhtyä uusiin lainsäätämistoimiin tällä alalla.

Ja vaikka myönnänkin, että tällä otaksumisella epäilemättä on jonkin verran perää sekä käytännöllistä hyötyäkin, en kuitenkaan, asijain nykyisillään ollen, voi yhtyä edellä mainittuun alustajaan, että kysymys työntekijäin yleisestä vanhuudenvakuutuksesta enää tälläkertaa saisi raueta ja jäädä kokonaan riippuvaksi yksityisestä yritteliäisyydestä.

Tälle ajatuskannalleni, joka siis pääasiallisesti on aivan vastakkaista edelliseen alustukseen nähden, antavat tukea monetkin asianhaarat.

Jo yksistään se seikka, että niinkauvan kuin työväestö ei voi järjestymisensä avulla pakottaa työpalkkojansa edes kohtuullisten rajain sisään, vaan niiden suuruus riippuu suurimmaksi osaksi työnkysynnän ja tarjonnan tunnottomasta kilpailusta, samalla kun toiselta puolen näkyy oireita työnantajain järjestymisestä työntekijäin vaatimuksia vastaan, joita tukahuttaakseen ei edes aina käytetä kovinkaan maltillisia keinoja,^[6] on miltei kokonaan käytännöllistä merkitystä vailla se, varsinaisen työväenluokan ulkopuolelta lähtenyt perusajatus, mikä jo mainitussa asetuksessa Syysk. 2 p:nä 1897, on läpeensä johtavana lankana, että muka työväestön tulisi omilla säästöillään kokonaan turvata itseään vanhuudelta ja työhön kykenemättömyydeltä.

Mistä säästää se, jonka päiväiset ansiot tyystiin tarvitaan jokapäiväiseen elämään? Ne harvemmat onnelliset taas, jotka ehkä voisivat pieniä säästöjä tehdä, eivät kuitenkaan voisi parantaa koko työväenluokan asemaa, tai edes suurinta osaa siitä, vaikka hartaastikin haluaisivat. Ja tuskinpa he sitä tekisivätkään tietäessään, että yhteiskunnalla on yhtä suuri syy pitää huolta työväestöstään kuin muistakin kansaluokista.

Sitäpaitsi yksityisyrittelijäisyydellä syntyneitten säästökassojen olemassaoloa, silloinkin, kun ne mahdollisesti saisi syntymään, uhkaisi aina vaara. Sillä työväestön vähemmin rahamiehiksi harjaantuneissa käsissä ja heidän hoikkien kukkaroittensa varassa niille tuskin rahapulan sattuessa muualta ojennettaisiin auttavaa kättä.

Ne syyt, joilla hra A. R. vastustaa yleisen vanhuudenvakuutuksen aikaansaamista, selviävät pääasiallisesti hänen seuraavasta lausunnostaan:

»Yritykset säännölliseen vanhuudenvakuutukseen saavat yhä edespäinkin turvautua yksityiseen yritteliäisyyteen. Poikkeaminen tästä näyttäisikin mahdottomalta. Sillä valtion säätämää pakollista vanhuudenvakuutusta yleensä ei voisi rajoittaa määrättyihin ammatteihin ja vielä vähemmin määrättyihin paikallisalueisiin, jos niin tapahtuisi, samaa henkilöä, hänen työpaikkaa vaihtaessaan, milloin sitoisi vakuutuspakko, milloin ei, jonka kautta säännöttömyys vakuutusmaksujen suorittamisessa tulisi vallitsemaan. Ja kuitenkin säännöllisyys maksuissa on perusehtona varmalle vakuutustoiminnalle, erittäinkin, kun on kysymyksessä etu, joka vasta tulevaisuudessa saavutetaan, mutta jonka täytyy perustua nuoruudessa tehtyihin säästöihin.

»Varman eläkerahan kokoaminen vaatisi sitäpaitsi jotenkin, melkoisia maksuja, ainakin jos tahdotaan saavuttaa tulos, joka on niukkaa vaivaishoidon määrää suurempi.»

Näin A. R.

Mutta mitä tämä todistaa?

Se tekee merkityksettömäksi myöskin koko yksityiselle yritteliäisyydelle perustuvan vanhuudenvakuutuksen. Sillä työväestöllä, joka pääasiallisesti on irtainta väestöä, ei ole missään pysyväistä asuinsijaa, vaan on työmiehen asema aina riippuva työstä ja työnantajista. Säännöllisen maksupaikan määrääminen liikkuvan työmiehen säästöille on siis enemmän tai vähemmän epäkäytännöllinen. Ja se pieni luku työmiehiä, joilla olisi jokin edellytys tähän, mistä se ottaisi ne jotenkin melkoiset maksut, jotka varman eläkerahan kokoamiseen vaadittaisiin? Sitäpaitsi on edessämme se tosiasia, että liikkuvan työväestön luku ei suinkaan ole vähenemään päin, vaan päinvastoin.

Henkikirjoituskaavat jotka vuosien 1880 ja 1895 välillä ovat olleet käytännössä, antavat meille osittaista selkoa, vaikkakaan niitten numerot eivät anna täysin luotettavaa selkoa irtolaisrahvaasta.

Niiden mukaan näemme kuitenkin seuraavaa:

Näistä numeroista käy jo selville, miten suhteellisesti suuressa määrässä irtolaisrahvaan luku on kasvamassa.

Miten siis olisi mahdollistakaan ajatella yleistä vanhuudenvakuutusta, jonka kassoihin koottavat varat riippuisivut kasvamistaan kasvavan irtolaisväestön johonkin ehdottomasti samaan paikkaan luovutettavasta maksusta. Sellaisiin oloihin järjestetty yksityiselle yritteliäisyydelle perustettava vakuutuslaitos ei suinkaan olisi tulevaisuuden vakuutuslaitos, ja tuskinpa saisi sanottavia parannuksia aikaan nykyisyydessäkään.

Mutta sensijaan olisi asianlaita aivan toinen, jos meillä olisi yleinen koko maata käsittävä vanhuudenvakuutus, jolla olisi maksun vastaanottopaikkoja maan eri kulmilla, jolloin liikkuva työväestö ollessansa millä Suomen kulmalla tahansa työssä, voisi siellä maksunsa suorittaa. Olisi siis maksujen suhteen järjestettynä postisäästöpankin t. m. s. tapaan, että kukin saisi maksaa sekä samoin saisi eläkkeensä aina siellä, missä hän milloinkin olostaa.

Ja hyvällä tahdolla ei tällainen järjestelmä olisi mikään mahdottomuus toteuttaa.

Sitäpaitsi, kun irtolaisväestön luku on jo niin suunnattoman suuri, että se tekee enemmän kuin kolmannen osan koko väestöstä, niin se velvoittaa jo yhteiskuntaa tekemään edes jotain tuon väestön turvaamiseksi vanhuuden päivinä; Ennen mainittuna vuonna oli näet irtolaisväestön luku läänittäin esitettynä seuraava prosenteissa maan koko väkilukuun katsoen:

Paitsi tätä lähes yhdeksääsataatuhatta henkeä, olisi sen lisäksi suuri joukko esim. maaseuduilla torppareita y. m. s., jotka eivät ole vielä tässä luvussa, vaan jotka myöskin vanhuuden vakuutusta kaipaisivat verrattain epävarmoissa olosuhteissaan, sekä tulisivat sitä käyttämään.

Mutta kun mainittu arm. asetus Syysk. 2 p:ltä 1897, ei tarjoa mitään yleistä työväen vanhuuden vakuutus-mahdollisuutta edes yksityis-yrittelijäisyydellä aikaan saatuna, ell'ei ota lukuun sellaisten perustamista läänittäin (katso 9 § main. asetuksessa) jolloin sen säännöt vielä voisivat kohdata vastuksia kuvernöörinvirastoissa ja senaatissa, niin on tämäkin puoli omiaan vahvistamaan sitä käsitystäni, että vanhuudenvakuutus tältä kannalta jää vaan siihen arvoonsa, mikä sillä on huonona hätä-apuna jollain mahdollisella maamme kulmalla, mutta on muuten kokonaan kelpaamaton turvaamaan koko isoa irtainta työväenluokkaa.

Ehdotan siis

että koko maata käsittävää vanhuuden- ja työhönkykenemättömyydenvakuutusta olisi heti ryhdyttävä puuhaamaan.

Jos tämä mielipiteeni saa kannatusta, niin seuraa siitä joukko uusia kysymyksiä. Ensiksikin:

Mitä olisi ensi tilassa tehtävä sen asian eduksi? Ja mistä, siihen saataisiin varoja, kun kerran myönnettänee, ett'ei työväestö, niinkuin edellä on huomautettu, voi mitään varmapääomaista vakuutusta yksistään niukoista palkoistaan säästämällä saada kokoon.

Asia olisi mielestäni ensitilassa koetettava saada valtiopäiviemme käsiteltäväksi. Ja ehkäpä voitaisiin ehdotus asiasta laatia juuri siihen suuntaan, että koko vakuutuslaitos olisi jäävä valtion huostaan ja sen katsannon alaiseksi. -

Entä siihen tarvittavat varat?

Me tiedämme, kuinka kansan yhteisiä valtiovaroja uhrataan suunnattomat summat sellaistenkin miesten eläkkeisiin y. m. s., joilla kyllä olisi kymmentuhansien palkoistaan ollut varaa säästääkin vanhoiksi päivikseen. Mutta kadehtimatta laisinkaan näitä eläkkeitä, lausun sen vain siksi, että valtiolla näin ollen on paljoa suurempi syy uhrata edes joku osa niidenkin vanhojenpäivien turvaamiseksi, joilla, vaikkakin ovat saman yhteiskunnan palveluksessa nuoruutensa voimat kuluttaneet, ei siltä ole ollut edes tilaisuutta tehdä liikeneviä säästöjä loppu-ikäänsä varten.

Ja jos tältä taholta saataisiin yksi osa avustusta, olisi mielestäni työnantajat velvolliset korvaamaan toisen osan, ja itse työntekijät kolmannen osan. Silloin epäilemättä tulisi kokoon juuri nuo jotenkin melkoiset maksut,jotka varman eläkerahan kokoamiseen vaadittaisiin, niinkuin A. R. lausuu.

Eri maksusuhteitten määrääminen on vielä tulevaisuuden asia.

Mutta tällaisen ehdotuksen tekeminen, jossa on käännyttävä niin monimutkaisen laitoksen, kuin meidän valtiopäiviämme puoleen, vaatisi huolellista, perinpohjaista harkintaa sekä tarpeellista valmistusaikaa ja riittäviä työvoimia, jonkatähden olisi mielestäni asia jätettävä nyt vielä erityisen asiaa ymmärtävän komitean harkittavaksi, joka sitte esittäisi tuloksensa eri työväenyhdistysten ammattikuntain j. n. e. sekä Työväen Puoluehallinnon harkittavaksi lausunnon antamista varten, ennenkuin asiaa on pitemmälle viety.

Ehdotan seniähden

että valittaisiin komitea asiaa harkitsemaan sekä tekemään ehdotusta yleisen vanhuuden- ja työhönkykenemättömyysvakuutuslaitoksen perustamiseksi;

että tälle komitealle annettaisiin oikeus täydentää itseään tarpeen vaatiessa asiaa tuntevilla henkilöillä ja tulisi mainitun komitean sitte jättää työnsä tulokset niin ajoissa työväenyhdistysten, ammattiosastojen j. n. e. sekä Työväen Puoluehallinnon harkittavaksi lausunnon antamista varten, — että asia saataisiin ensitulevilla valtiopäivillä esiin.

Takaisin sisällysluetteloon

Asuntokysymys.

Yrjö Mäkelin.

Lukuunottaen olevaiset olot ja yleisen mielipiteen kehityksenalaisen suunnan, voi hyvällä syyllä sanoa työväenasuntokysymyksen olevan yhden niitä kysymyksiä, joissa työväki saa verrattain läheisessä tulevaisuudessa odottaa yhteiskunnalta oikeudenmukaisia käytännöllisiä toimenpiteitä. Sen tähden onkin enemmän kuin tärkeätä, että työväki ajoissa määrää tarkalleen kantansa tämän kysymyksen periaatteellisessa puolessa; työväen on empimättä lausuttava julkisuuteen, mitä yhteiskunta tässä kohden on sille velkaa, ja sen jälkeen on työväen vakavasti pysyttävä velkojan vaativassa asemassa aina siksi, kunnes velka kokonaan on suoritettu.

Niinkuin edellä on sanottu, edellyttää monet seikat sitä, että tämä kysymys saattaa tulla käytännöllisten toimenpiteitten alaiseksi ennen muita kenties oikeutetumpiakin työväestön vaatimuksia. Nykyisin on jo laajoissa piireissä etuoikeutettujenkin luokkain keskuudessa voittanut alaa se mielipide, että työväestön asumusoloissa todellakin on paljon kolauksen varaa, ja onpa tätä korjaamistyötä jo jossain määrässä pantu alullekkin. Työväestön ei tarvitse enää näinä aikoina tuhlata aikaa ja sanoja, todistaakseen vallitsevain asumusolojen perinpohjaista puutteellisuutta. Nykyisin ei enää tarvitse suuremmalle yleisölle saarnata sitä siveellisen rappiotilan suuruutta, johon yksinään puutteelliset ja ahtaat asunnot ovat syynä. Tätä puolta työväen asuntokysymyksessä ajaa tarpeeksi pontevasti kaikki todellista sivistystä omaavat ja koko kansan hyvinvointia harrastavat henkilöt, vaikka eivät itse kuulukkaan varsinaiseen työväestöön. Lääkärit ovat viimeisten aikojen kuluessa satoja, jopa tuhansiakin kertoja meidänkin maassa todistaneet, että kaikki tavallisimmat ja tuhoa tuottavat taudit johtuvat suurimmaksi osaksi kehnoista ja epätäydellisistä asunnoista, vaatien samalla, että tämänlaiset tautien lähteet poistettaisiin, ja laitettaisiin tilalle ihmisasuntoja, jotka jossain määrässä vastaisivat terveydellisiä vaatimuksia. Samoin on kaikki raittiuden ja siveellisyyden eteen työskentelevät kansalaiset havainneet, että juoppous ja kaikellainen irstaileminen rehottaa parhaiten niissä piireissä, joissa koti sana edustaa jotain välttämätöntä pahaa. Sentähden onkin julkisuudessa käyty vaatimaan, että näiden kurjuuden pesien tilalle perustettaisiin koteja, joissa siveellinen ja puhdas elämä olisi mahdollista, ja joissa vastaisen sukupolven kasvatus voisi käydä laatuun.

Nämä totuudeksi tunnustetut väitteet sekä niiden johdosta tehdyt vaatimukset ovatkin viime aikoina kantaneet näköjään hyvinkin tuntuvia hedelmiä. Varsinkin työnantajat, jotka muuten eivät suopein silmin katsele minkäänlaisia vaatimuksia, ovat tässä kohden sangen laajalti ottaneet varteen ne »näkökohdat», joista ylempänä on muutamalla sanalla mainittu. Harvassa lienee enää maassamme senlaisia tehdaslaitoksia, jotka eivät olisi pitäneet jossain määrässä huolta työväkensä asunnoista. Ja täytyypä sanoa, että nämä tehdaslaitosten omistamat työväenasunnot ylimalkaan jotenkin tarkalleen täyttävät ne vaatimukset, joita terveydellinen ja siveellinen katsantokanta kunnollisilta työväenasunnoilta edellyttää. Aivan toinen seikka on, ovatko nämä asunnot oikeassa suhteessa asukkaan ihmiselliseen vapauteen. Mutta siitä tuonnempana.

Toinen, yleisempää laatua ja lähempänä täydellisyyttä, on se puuha, jolla valtio on viime aikoina auttanut työväkeä »oman tuvan» hankkimisessa. Säätyjen päätös, vuoden 1897 valtiopäivillä »antaa lainoja yhtiöille, joiden tarkoituksena on hankkia työväelle terveellisiä ja ajan vaatimuksia vastaavia asuntoja», on sittemmin kantanut näköjään hyvinkin runsaita hedelmiä. Työväestön keskuudessa on tämän myönnytyksen johdosta perustettu useita kymmeniä asunto-osakeyhtiöitä maamme eri kaupunkeihin. Ja mikäli tiedetään, menestyvät nämä yhtiöt, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, melko hyvin, kasvattaen osakkaihin rakkautta omaan kotiin ja intoa aineelliseen yrittelijäisyyteen. Sanalla sanoen: nämä yhtiöt ovat ainakin näin alussa näyttäneet täysin vastaavan niitä toiveita, joiden nojalla tämänlaisia yhtiöitä alettiin puuhata, ja joita silmällä pitäen mainittu päätös valtiolainain antamisesta tehtiin.

Mitä tulee osakkaitten siveelliseen vaurastumiseen, niin saatetaan sanoa, että se ylimalkaan kiitettävän täydellisesti vastaa tässä suhteessa käytännössä olevan mittapuun vaatimuksia. Eräältä näiden olojen tarkalta tuntijalta olen asian kysymyksenalaisesta puolesta saanut varsin ilahduttavan ja perusteellisen lausunnon. Hänen kertomuksensa mukaan on näissä yhtiöissä kirjoittamattomana, mutta silti pyhänä lakina, että osakas on ehdottomasti raitis. Onpa tehty niinkin hauskoja huomioita, että vaikka osakas taloon tullessaan on »säännöllinen» juomari, niin hän jonkun ajan kuluttua ilman minkäänlaisia huomattavampia kehoituksia näkee parhaaksi hylätä totutun, usein hyvinkin pitkä-aikaisen paheensa, muuttuen samalla ilahduttavassa määrässä lähimmän piirinsä yhteistä parasta harrastavaksi henkilöksi ja miellyttäväksi toveriksi. Myöskin lastenkasvatus on puheenalaisissa työväenasunnoissa edellämainitun spesialistin mukaan huomattavasti paremmalla kannalla kuin yleensä työväestön keskuudessa, jonka tähden hän sekä moni muu hänen kanssaan pitääkin työväen asunto-osakeyhtiöitä mainioina kasvatuslaitoksina, vieläpä niinkin monipuolisina kasvatuslaitoksina, että ne voivat tarmokkaasti vaikuttaa sekä lasten että vanhempainkin ihmisten siveelliseen kehitykseen.

Mainitunlaiset lausunnot, joiden todenperäisyyttä ei saata epäillä, tukevat pontevasti sitä väitettä, että kunnolliset asunnot pitävät, vieläpä tekevätkin ihmisen tavoiltaan siveelliseksi. Ja jos tämä väite todistetaan ja tunnustetaan oikeaksi, niin silloin on työväestöllä täysi syy vaatia, että yhteiskunta entistä pontevammin tekee mahdolliseksi työväestölle kunnollisten asuntojen saamisen. Sitä vaatii m. m. — eikä suinkaan vähässä määrässä — yhteiskunnan oma etu sekä yleinen turvallisuus.

Edellisessä olemme pääpiirteissään tutustuneet siihen järjestelmään, jonka avulla nykyisin koetetaan poistaa kunnollisten työväenasuntojen puutetta. Samoin olemme luoneet pikaisen silmäyksen niihin siveellisiin tuloksiin, joita tämän järjestelmän avulla on lyhyessä ajassa saavutettu. Olemme nähneet, että koti voi arvaamattomassa määrässä vaikuttaa asukkaansa aineelliseen sekä henkiseen hyvinvointiin. Ja sentähden lienee meidän jokaisen hartain toivomme se, että jokaisella ihmisellä olisi kunnollinen ja tarkoitustaan vastaava koti.

Mutta ikävä kyllä, ei nykyisin käytännössä oleva järjestelmä edellytä toivottua kodin saantia koko työväestön luokalle, ainoastaan muutamat harvat voivat käyttää hyväkseen yhteiskunnan tässä kohden antamaa apua. Ensinnäkin se pohjapääoma, joka osakkaalta rakennusyhtiössä vaaditaan, on verrattain pienenäkin siksi suuri, ettei tavallisissa olosuhteissa elävä työmies voi senlaisesta uneksiakkaan. Vaikka vaadittava summa onkin ainoastaan 25 % tarvittavasta rakennuspääomasta, niin nousee se sittenkin useampaan sataan markkaan, useassa tapauksessa kohoaa hyvän joukon toiselle tuhannelle. Ja niinkuin tiedetään on suurin osa työväestöstä senlaisessa asemassa, että kokonainen miljoona on yhtä helposti saavutettavissa kuin tuhatmarkkanenkin. Työväestön elämä on nykyisin pelkkää kädestä kärsään viemistä, ja olojen nykyiseen suuntaan kehittyessä tulee siksi yhä enemmän. Säästöt ovat jotain sellaista, joiden tekemiseen on »lupa» ainoastaan yhdellä tai kahdella henkilöllä tuhannesta.

Tiedän, että tämä väitös eräillä tahoilla synnyttää niitä kiivaimpia vastaväitteitä, ja onhan se aivan luonnollistakin, sillä tämä se juuri on koko asuntokysymyksen salainen ydinkohta. Vastaväitteitä tehtäessä ollaan valmiit vetoomaan niihin työmiehiin, jotka nykyisin omistavat asuntoja puheenalaisissa yhtiöissä. Ja lopuksi sanottaneet kun se kerran on yhdelle ja kahdelle mahdollista, niin miksi ei silloin kaikille, — ja kaikille se muka onkin, kunhan vaan riittää tarpeeksi intoa ja tarmoa.

Mutta jos alamme tarkastella näitä osakkeen omistajia kutakin erikseen, niin pian tulemme huomaamaan, että heillä kullakin on oma, hieman tavallisuudesta poikkeava historiansa. Tuossa on mies, joka onnistui pääsemään työnjohtajan onnelliseen asemaan, tuossa toinen, joka jo pitkän aikaa on nauttinut puolta korkeampaa palkkaa kuin muut työmiehet, tuossa kolmas, jonka palkka on normaali, mutta hänellä ei olekkaan lapsia, joten hän on voinut työskennellä yhdessä vaimonsa kanssa. Mutta äläs: täällähän on yksi, joka saa verrattain pientä palkkaa ja on varustettu joltisellakin lapsilaumalla. Aivan oikein, mutta häntä auttoi työnantajansa, tahi oikeammin sanoen hän myi itsensä työnantajalle elinaikaiseksi orjaksi — hänen asemansa ei ole kadehdittava, ei ainakaan siksi suuressa määrässä, että siihen yleisemmin kannattaisi pyrkiä.

Silloin kun näitä asunto-osakeyhtiöitä alettiin perustaa, näki hyvin usea työmies niissä pelastajansa. Moni suuriperheinen työmies otti elämänsä päämääräksi saada itselleen näiden avulla oman katon. Tehtiin velkaa, puuhattiin ja hommattiin yöt ja päivät, saatiin maja pystyyn ja muutettiin sinne riemuisin mielin, mutta se riemu oli useinkin ennenaikaista. Muutamien kuukausien kuluttua tuli laina maksettavaksi, ja silloin ei ollut mitään muuta edessä, kuin myydä asuntonsa ja pitää hyvänään sen vaivannäön, joka sitä puuhatessa oli mennyt hukkaan. Sisään muuttaessa nautittu riemu tuli useassa tapauksessa hyvinkin pian maksettavaksi moninkertaisella murheella.

Yksi huomattavimpia puutteellisuuksia, tahi sanokaamme »täydellisyyksiä» — koska tämä sana paremmin vastaa aikakautemme katsantokantaa — on se, että näiden yhtiöitten osakkeilla on alettu harjoittaa sangen laajaperäistä keinottelua. Hyvin usein tavataan osakkeenomistajia, jotka ovat katsoneet edullisemmaksi asua jossain muualla kuin »omassa tuvassaan». Tuo oma tupa annetaan vuokraa vastaan toiselle —, vuokraa, joka useinkin nousee kolminkertaiseen summaan siitä, mitä osakkaat tavallisesti itse maksavat. Tämänlainen kauppa onkin näihin asti ollut perin helppoa, kun kunnollisista työväenasunnoista on ollut huutava puute. Mennäänpä tässä kohden niinkin pitkälle, että yksi osakas hankkii käsiinsä toistakymmentä osaketta, käyttäen niitä mitä tunnottomimpaan kiskomiseen. Meilläkin, jossa asia ja koko aate on vasta alullaan, on jo tässäkin lyhyessä ajassa asuntoyhtiöiden nojalla kerjennyt nousemaan verrattain paljon kiskureita, jotka mukavasti eläen syövät lähimmäistensä hien ja väen. Samoin on huomattu, että näillä osakkeilla käy affäärihuijaus laatuun erinomaisen mainiosti. Se, jolla jo ennestään sattuu olemaan yksi osake, tavallisesti pystyy lunastamaan jostain muusta yhtiöstä toisen. Sopivan ajan ja tilaisuuden tultua panee hän toisen rahoiksi, sillä mitäpä hän tekisi kahdella. Ja siirrosta on tavallisimpana seurauksena se, että myyjä pistää taskuunsa muutaman satasen rahoja, joiden ansaitsemisessa ei hänellä ole ollut vähintäkään vaivaa.

Sanottanee, että tämänlaiset tapaukset voidaan ehkäistä ja tehdä mahdottomiksi yhtiöitten järjestyssääntöjä laatiessa, mutta sellaiset sanomiset eivät tule todellisuuden rinnalla merkitsemään yhtään mitään. Muutamien yhtiöitten sääntöihin on tehty pykälä, joka kieltää osaketta myymästä, tahi jos myynti on välttämätön, niin ei siitä kuitenkaan saa ottaa hintaa enempää kuin sen summan, jonka se itselle on tullut maksamaan. Mutta tämänlaisia määräyksiä on äärettömän helppo kiertää. Kauppakirjaan merkitään luvallinen hinta ja myyjälle maksetaan luvaton — senlaista on todistettavasti tapahtunut. Samoin voidaan säännöissä määrätä vuokrankin suuruus, mutta se ei estä vuokraajaa ottamasta tuota summaa vaikka kolminkertaisena. Näin ollen on yhteiskunnan avuliaisuus muodostunut muutamille hyvinkin vankaksi portaaksi, jota myöden voi mukavasti päästä toisten hartioille — elämään toisten kustannuksella herttaisia makean leivän päiviä. Ja sekaisia portaita emme me saa tukea, sen kieltää jo väljempikin oikeuden tunto.

Mutta vaikka tämänlainen huijaus ja kiskominen voitaisiinkin ankarain lakipykäläin avulla ehkäistä — joka kuitenkaan ei ole mahdollista — niin sittenkin jää tähän kauniiseen »oma tupa» aatteeseen aukkoja, joita ei voida paikata tavallisilla laastarilapuilla. Oma tupa kiinnittää asukkaan itseensä aina siinä määrässä, että tämä menettää kaiken ihmisellisen ja luontaisen vapautensa aivan kokonaan. Joku aika taaksepäin näimme Hyvinkäällä, mistä merkityksestä »terveelliset ja ajanmukaiset työväenasunnot» voivat olla, jos niiden omistajana on työnantaja. Mutta niin omituista kuin se onkin, on suhde miltei sama, vaikka työntekijä omistaakin itse asuntonsa. Tosin häntä ei voida omasta asunnostaan viskata talven selkään, mutta kun hän omistaa asunnon, niin ei hän silloin teekkään mitään sellaista, josta uloshäätäminen voisi aiheutua. Hän kärsii työnantajan kiristykset, kärsii sentähden, kun hänellä on asunto, — asunto, jota ei voi ottaa mukaansa muille markkinoille matkatessa. Sanalla sanoen: työmies sidotaan »turpeeseensa» omalla asunnolla, sidotaanpa siksi lujasti, että hyvin useassa tapauksessa ei näitä siteitä voi katkaista. Ja senlaisia ominaisuuksia ei saa olla edes niinkään kauniilla laitoksella kuin »oma tupa».

*

Edellä olen koettanut puolueettomasti esittää niitä valo- ja varjopuolia, jotka nykyisillä asuntokysymyksen ratkaisua tarkoittavilla toimenpiteillä on olemassa. Tämän tehtyäni olen johtunut siihen lopputulokseen, että nykyisestä järjestelmästä voi hyötyä ainoastaan verrattain pieni työväen osa, tahi oikeammin sanoen ne, jotka eivät vallan kipeästi apua kaipaakkaan. Mutta kuitenkin on kysymyksellä vielä eräs huomattava puoli, josta täytynee lausua parisen sanaa, ennenkuin käymme tekemään lopullisia parannusvaatimuksia.

Hyvin useat nykyisen järjestelmän puoltajat, kun eivät voi sanoa olemattomiksi edellä esitettyjä haittoja, turvautuvat lopulta siihen väitteeseen, että nykyiset asunto-osakeyhtiöt ovat monessa suhteessa terveellisenä vastapainona yksityisille talonomistajille, ja että näiden yhtiöitten olemassa olo tekee työväestölle helpommaksi asuntojen saamisen yksityisten taloista. Asia muka on siten, että kun työväestön kermakerrokset yhteistyön avulla hankkivat itsellensä oman katon, niin ne asunnot, joita nämä ennen käyttivät, tulevat jäämään vähävaraisempien käytettäviksi. Mutta tämä väite, vaikka se onkin matemaattisesti oikea, jää kuitenkin pelkäksi kansanviisaudeksi toisin puhuvan todellisuuden rinnalla. Kaupungeissa ja suurissa liikepaikoissa kasvaa työväenasuntojen puute todella kauhistuttavassa määrässä, huolimatta laisinkaan osakeyhtiöitten asettamasta »vastapainosta». Ja samalla kuin asuntojen puute kasvaa, nousevat vuokrat hyvää vauhtia, ja tästä nousemisesta saa hyvällä syyllä asettaa muutaman prosentin asunto-osakeyhtiöitten laskuun. Talonomistajat voivat hyvällä omallatunnolla ottaa huoneistaan vuokraa ainakin yhtä suuren määrän, kuin näiden humaanisten laitosten osakkaatkin, ja niinkuin tiedetään, ei nämä osakkaat asuntojansa vuokratessa pidä suurta lukua periaatteesta, kunhan kukkaro vaan käy pyöreäksi, se on pääasia.

Ainoana todellisena hyötynä, jonka voi sanoa koskevan koko työväestöä, on se, että yksityiset talonomistajat ovat näiden yhtiöitten esimerkkiä noudattaen ottaneet käytäntöön kaksihuoneisen järjestelmän. Tämä on kyllä huomattava ja tunnustusta ansaitseva ansio, mutta siihen olisi kyllä voitu päästä muutamia toisiakin teitä myöden. Ja sen lisäksi on tämä parannus siksi jälkiarvoinen seikka työväen asuntokysymyksessä, ettei siitä voi saada ydinkohtaa tekemälläkään. Tämän perusteella ei ainakaan voida vaatia valtiota yhteisillä varoilla tukemaan näitten yhtiöitten hommia; jos valtio tahtoo tähän suuntaan vaikuttaa, niin mikään ei estä sitä itse rakentamasta muutamia mallirakennuksia jokaiseen kaupunkiin ja vaikkapa maaseuduillekin. Silloin olisi ainakin estetty se kiskominen ja huijaus, jota näiden mallien avulla nykyisin niin suuressa määrässä harjoitetaan.

Kun kerran nykyinen järjestelmä on katsottu monesta syystä epätäydelliseksi, vieläpä haitalliseksikin, niin silloin ei jää muuta keinoksi, kuin keksiä uusi ja enemmän tarkoitustaan vastaava. Tämänlainen uusi järjestelmä onkin jo useissa paikoissa ulkomailla otettu käytäntöön, ja se on se, että yhteiskunta välittömästi alkaa huolehtia työväestön asumus-oloista.

Tähän päämäärään on meillä täällä Suomessakin pyrittävä, sillä millään muulla tavalla ei työväestön asumusolot korjaannu. Tosin silloin katoaa se kaunis »oma tupa » aate, jota tähän asti on pidetty niin äärettömän suuriarvoisena. Mutta kadota se saakin ja sen täytyykin kadota, sillä ei se ole laisinkaan sopusoinnussa todellisen elämän ja nykyisen yhteiskuntakehityksen kanssa. Työväki ei tarvitse omaa kurkihirttä sen paremmin kuin muutkaan kansanluokat, siinä on kylliksi, kun työväki saa kelvollisen asunnon ehdoilla, jotka suuremmitta vaikeuksitta voi täyttää. Oma tupa ei aina poista asumuksen tarvetta, päinvastoin saattaa se omistajansa useassa tapauksessa vapaaehtoisesti supistamaan asumusolonsa ihmiselliseltä kannalta katsottuna kerrassaan sietämättömäksi; oma tupa voi kuolettaa omistajastaan kaikki ihanteet, kasvattaen tilalle porvarillista henkeä aina äärimmäisyyksiin asti, ja sitä lajia on meidän yhteiskunnassamme jo siksi paljon, ettei enemmästä väliä. Toisin olisi asia, jos työväellä olisi kuntain tai valtion omistamia asuntoja, silloin ei asunto vähimmässäkään määrässä sitoisi asukastaan, eikä tekisi häntä keinottelijaksi. Ja tästä huolimatta olisi asunnolla kuitenkin se ominaisuus, kuin nykyisellä omalla tuvallakin: asukkaan ei nimittäin tarvitse olla vähässäkään määrässä riippuvainen asunnon omistajan mielijohteista, eikä pelätä sitä, että tulisi asunnostaan viskatuksi talven selkään.

Kun työväen asuntokysymyksestä on joskus muulloin puhuttu julkisuudessa siihen suuntaan, että yhteiskunnan olisi alettava välittömästi rakentamaan työväenasuntoja, on tätä vaatimusta muun muassa kumottu sillä, että tämänlaiset toimenpiteet kasvattaisivat työväkeä huolettomaksi omasta kohtalostaan. Tämän väitteen voi nykyisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa pitää siksi naivina, ettei sen kumoamiseen ansaitse tuhlata monta sanaa. Jokainen tietää sanomattakin, että työväellä täytyy olla yritteliäisyyttä ja itseensä luottamusta ilman minkäänlaisia kiihotuksiakin siksi paljon, että siinä on hieman menettämisen varaakin. Ilman itseensä luottamusta kuolisi työmies perheinensä viikon parin päästä suojastaan nälkään. — Se siitä.

Tämän kirjoituksen puitteissa ei ole oikea paikka ruveta tekemään seikkaperäisempää selkoa siitä järjestelmästä, jonka mukaan yhteiskunnan tulisi ottaa huolekseen työväenasuntojen rakentaminen, ja toiseksi ei se ole tarpeellistakaan. Tarkoitus onkin vaan se, että työväki nyt lausuisi julki mielipiteensä asian periaatteellisesta puolesta, ja siihen luullakseni antaa riittävästi aihetta ne näkökohdat, joita tässä kirjoituksessa on edellä tuotu esiin.

Nykyisin on jo lainlaadinnassa päästy siksi pitkälle, että työnantaja velvoitetaan jossain määrässä vastaamaan työntekijää kohdanneista tapaturmista. Aivan yhtä luonnollista ja oikeudenmukaista olisi se, että työnantaja velvoitettaisiin jossain määrin pitämään huolta myöskin siitä, että työntekijällä raskaan päivätyön päätyttyä on kunnollinen levähdyspaikka. Mutta kun asia on siksi laaja, että se koskee kokonaisia kansankerroksia, vieläpä kansan suurinta osaa, niin täytyy parannuspuuhain tulla suorastaan yhteiskunnalta. Siitä huolimatta voitaisiin kyllä työnantajille asettaa asian suhteen erityisiä velvollisuuksia, vaikkapa suoranaisen verotuksen kautta.

Asian käytännöllisestä puolesta voi tässäkin jo lausua niin paljon, että päävelvollisuudet ehdotuksen alaisessa puuhassa olisi asetettavat kuntain hartioille. Kukin kaupunkikunta olisi velvoitettava vuosittain rakentamaan jonkun varman määrän työväen asuntoja. Valtio taasen puolestaan voisi myöntää kunnille rakennuslainoja, vaikkapa saman järjestelmän mukaan kuin tähän asti osakeyhtiöille, mutta luonnollisesti vieläkin helpommilla ehdoilla.

Niinkuin sanottu, ei tässä voida asian käytännöllistä puolta ottaa perusteellisemman käsittelyn alaiseksi. Siitä voidaan laajemmalti puhua vasta sitten, kun työväki on määrännyt kantansa kysymyksen periaatteellisessa puolessa. Sentähden ehdotan minä, että

Suomen työväki lausuu vakavana vaatimuksenaan, että kuntain ja valtion on välittömästi ottaminen huolekseen kunnollisten ja täysin terveydellisiä vaatimuksia vastaavain työväen asuntojen rakentamisen, tämän siitä syystä, kun on saatu kyllin pätevästi kokea, ettei työväen asuntokysymystä voida tyydyttävällä tavalla ratkaista parhaimmillakaan välillisillä toimenpiteillä.

Kysymyksen käytännölliseen pueleen katsoen ehdottaa Suomen työväki, että maan hallitus hetimiten asettaisi asiaa tuntevista henkilöistä komitean ottamaan seikkaperäistä selvää nykyisistä työväen asumusoloista, sekä laatimaan mahdollisimman tarkkaa ehdotusta näiden olojen parantamiseksi edellä lausuttuun tapaan.

Takaisin sisällysluetteloon

Työläisnaisten tilan parantaminen.

Mandi Ahlstedt.

Tämän kysymyksen ottamista puoluepävville keskusteltavaksi on vastustettu kahdesta eri syystä: ensiksi kun kaikki kysymykset ovat yhteisiä koko työväelle ja toiseksi kun viime puoluepäivillä oli samasta asiasta keskustelu. Vieläpä on moitittu niitä epäjohdonmukaisiksikin, jotka ovat tahtoneet ja tahtovat erityisiä kysymyksiä ja erityisiä oikeuksia naisille. Mutta moite on aiheeton. En luule, että kukaan on ehdottanut ja kysymystä kannattanut otettavaksi sentähden, että löytyisi joitakin uusia keinoja, ennen kuulumattomia, työläisnaisten tilan parantamiseksi. Ei myöskään sen tähden, että tahdottaisiin joitakin etuoikeuksia enempi naisille kuin miehillekään. Ei myöskään sentähden, että olisi jotakin erityistä, joka ei soveltuisi koko työväen vaatimuksiin. Ei, vaan se on tehty sentähden, kun on huomattu, että on välttämätöntä olla joku eri kysymys erikseen naisille, siten saadaksemme paremmin naiset käsittämään työväen atteen ja siihen ryhtymään käsiksi.

Viime edustajakokouksessa oli keskustelukysymys: »Miten työläisnaiset saataisiin liittymään työväenaatteen mukaiseen yhteistoimintaan taloudellisen sekä yhteiskunnallisen asemansa parantamiseksi?» Kysymyksen muoto on kyllä toinen, mutta sama tarkoitushan tälläkin kysymyksellä, siis samat keinotkin huomioon otettavat. Viime edustajakokouksessa valitun valiokunnan ehdottamat ja kokouksen hyväksymät ponnet kuuluvat:

1:o) Työväen puolueohjelmaan on otettava myöskin vaatimus naisten täydellisestä tasa-arvoisuudesta miesten kanssa.

2:o) Harrastuksen herättämiseksi yhteistoimintaan tyäläisnaisten keskuudessa on ryhdyttävä innokkaaseen agitatsiooniin, josta työväen puoluehallinto pitää huolta yhdistyksien ja osastojen välityksellä, keskustelukouksien, kirjallisuuden y. m. keinojen avulla.

3:o) Työväen puolueeseen kuuluvien yhdistysten ja osastojen velvollisuus olkoon kaikin voimin tukea ja kannattaa naisten työpalkan korotus- ja työpäivän lyhennysvaatimuksia.

4:o) Erityisiä ammattiosastoja olisi perustettava työväenyhdistyksiin naistyöntekijöitä varten.

5:o) Työläisnaisten harkitsemis- ja käsityskyvyn kehittämiseksi ja itseluottamuksen herättämiseksi olisi suotavaa, että naisia käytettäisiin, mikäli mahdollista, työväenyhdistysten luottamustoimiin.

Mutta ovatko nämä keinot, jotka silloin parhaimmaksi huomattiin, auttaneet? Ja onko näitä keinoja ahkerasti käytetty? Kumpaankin kysymykseen on vastattava myöntävästi.

Ensimäisen ponnen vaatimus on huomioon otettu ja myöskin on toistaiseksi ohjelmassa pysytettävä; samaa on sanottava kaikista toisistakin ponsista, vaan 5 ponsi on jäänyt melkein huomaamatta, vaan vaatimus on kuitenkin siksi tärkeä ja suuresta merkityksestä, että ei ole sitä silleen jätettävä. Se on tärkeä, jopa välttämätöntäkin kahdesta eri syystä: ponnessa mainitusta, mutta myöskin asioiden käsittelyyn ja kulkuun nähden. Tunnustettu tosiasiahan on, että kaikkien asioiden käsittely vaatii naisia sekä miehiä, ennenkuin ne ovat tarkoitustaan vastaavia. Niin tässäkin.

Työväen tilan parantamiskysymyksissä on huomattu ainoaksi keinoksi, joka auttaa ja vie varmasti voittoon, yksimielisyys, ja yksimielisyyden saavuttamiseksi taas parhaaksi keinoksi yhtyä yhteen silloin, kuin ollaan tilaisuudessa tutustumaan toisiin, toisten ajatuksiin, toimiin ja toiveisiin, joten voidaan yhteen aikaan tehdä vaatimukset ja ne toteuttaa. Yksimielisyyden ynnä kaiken muun saavuttamiseksi on jatkettu voimakasta agitatsioonia, mutta agitatsiooni pitää järjestää niin, että siitä tulee toivottu tulos.

Ja niin ollen pitää ottaa huomioon kaikki pikkuseikatkin, ne kun ovat monesti suuresta merkityksestä. Kun pidetään työväen kokouksia tai ilmoitetaan, että esitelmän työväen kysymyksestä pitää se ja se mies, on hyvin yleistä, että miehiä on kuin muurahaisia, vaan ei naisia.

Mikä on siinä syy. Syyt ovat monenlaiset, mutta suurimpana syynä on se, että vielä on aivan yleisenä mielipiteenä se, ettei ole ollenkaan tarpeellista naisten saapua tämmöisiin tilaisuuksiin. Kun jossakin paikoissa saapuvat, eivät kuitenkaan esitelmästä monastikaan tiedä mitään. Ja se on juuri pahinta. Monet seikat siihen ovat vaikuttamassa. Mutta että välinpitämättömyys ja tietämättömyys tässäkin suhteessa naisista katoaisi, on ensinnäkin saatava aina vuoroon kumpaakin sukupuolta kullekin eri paikkakunnalle esitelmiä ja puheita pitämään, ja on kutsussa välttämättömästi sanottava miehet ja naiset tai päinvastoin. Ja esiintyjä ei liioin saa olla koskaan yksipuolinen, että mainitsisi vaan miehet tai naiset yksin, ei niin saa tehdä, vaan on välttämättömästi mainittava kummatkin toiset kansalaiset, Nyt on hyvin useasti esiintyvien kuullut sanovan arvoisat miehet tai arvoisat herrat — tämä, jos mikään, tekee naisemme välinpitämättömiksi seuraamaan asioiden kulkua kokouksissa tai esitelmän sisältöä iltamissa ja niin edespäin. Enemmän varovaisuutta, enemmän johdonmukaisuutta on miehiltä vaadittava niitä naisia kohtaan, jotka vielä ovat pimeydessä. Sama varoitus olkoon myöskin sanomalehtiin kirjoittajille sekä yleensä kaikille kirjailijoille, jotka teoksillansa tarkoittavat koko kansan parasta.

Kun siis kysymys on vaan keinoista, agitatsioonista, en pidä tarpeellisena enkä sopivanakaan ryhtyä pitempää alustusta tekemään, vaan näillä huomautuksilla, vedoten työväen puolueohjelmaan, ehdotan seuraavat ponnet:

1:o) Työväen puolueohjelmassa on toistaiseksi pysytettävä vaatimus naisten ja miesten yhdenvertaisuudesta.

2:o) Suurempiin toimenpiteisiini on ryhdyttävä naisten henkisen, aineellisen ja ammatillisen kehityksen hyväksi. (Työtodistukset käytäntöön otettavat, oppiaika määrättävä sekä kisällitutkinto suoritettava).

3:o) Kaikkialla agitatsioonia jatkettava, alustuksessa tehdyillä huomautuksilla, työväen puolueohjelman toteuttamiseksi.

Takaisin sisällysluetteloon

Millä tavalla työpäivän lyhennysasiaa olisi ajettava?

M. Saarinen.

Järjestyneen työväen keskuudessa, yhdistyksissä ja seuroissa on työpäivänlyhennys kysymys ollut jo monet kerrat keskustelun alaisena ja niissä, sekä yleisissä työväenedustajain kokouksissa niinikään asiasta siksi paljon keskusteltu, että tuloksista päättäen voipi varmuudella olettaa työntekijäin periaatteellisena tahtona ja pyrkimyksenä olevan saada työpäivät lyhenemään.

Syyt siihen on samoissa tilaisuuksitssa myöskin sekä terveydellisessä että muissa suhteissa jo siksi tarkoin julkilausuttu, ettei uusien kuvauksien tekeminen tässä liene tarpeellista.

Työn teettäjien suhteesta työpäivänlyhennys kysymykseen on myöskin keskusteltu sekä lisäksi käytännössä koeteltu ja yleinen tulos on osoittanut ei ainoastaan muissa maissa, mutta myöskin tässä maassa, että työn teettäjillä lyhennetystä työajasta on hyötyä eikä tappiota, kuten sitä heidän piireissään usein kuvataan, joten syystä saattaa väittää, etteivät työnteettäjät — ainakaan järkevimmät heistä — kysymyksen ratkaisua periaatteellisesti vastusta, vaan tekevät he sen usein valtansa säilyttämisen eduksi; heisiä kun on alentavaa suostua työntekijään esityksiin ja pyyntöihin, vaikka siitä itse asiassa olisi hyötyä kummallekin.

Ne päätökset, joita työntekijät yhdistyksissään ja edustajiensa kautta puoluepäivillään ovat tästä asiasta tehneet, eivät sentään ole hukkaan menneet, sillä vaikka tosin olisi ollut syytä toivoa kysymykselle nopeampaa ratkaisua, niin täytyy tunnustaa, että työväen järjestymisen avulla on jo asian eduksi osittaisia tuloksia saavutettu.

Ikävä kyllä, ei ole tilastoa viime vuosina saavutetuista lyhennyksistä, joiten täytyy tyytyä ainoastaan sanomaan, että lyhennystä eri ammateissa ja eri työpaikoissa on saatu ¹⁄₂–2 tuntiin ja että siten on työpäivä osttain alentunut 11 tuntiin, joka toistaiseksi tyydyttänee niitä, joilla se on. Mainitut tulokset on saavutettu yksityisten töissä; valtio ja kunnat, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta, eivät ole muutoksia tehneet tässä suhteessa.

Turun kokouksessa v. 1899 kysymyksen ollessa keskustelun alaisena on päätökset kohdistettu pääasiallisesti lain määräyksien saavuttamiseen. Siellä hyväksytyt ponnet, mitä työpäivän pituuteen tulee, kuin myös että se olisi lain kautta määrättävä, ovat mielestäni edelleen paikallaan ja siis sellaisia pidettävät toteuttamista vartoomassa. Mutta niinkuin tiedetään, eivät työväen esityksen vaaliolojen nykyisellä kannalla ollessa läpäise eduskunnassa ja — kuten otaksuttava on — ei tässä suhteessa ole muutoksien toivoa lähimmässä tulevaisuudessa, niin lienee varsin joutavaa tällä kertaa puhua turvaamisesta lain apuun enempää, kuin että ennen hyväksytyt ponnet sellaisinaan pysytetään ja jätetään työväen puoluehallinnon huoleksi saattaa ne käsittelyn alaisiksi asianomaisessa paikassa, sitten kun siihen tilaisuus ilmenee.

Mutta sen sijaan ja sillä aikaa kun varrotaan tilaisuutta edelläsanotuille, niin olisi mielestäni entistä enemmän pantava painoa työajan lyhennys-sopimuksien aikaan saamiseen yksityisten työnteettäjäin kanssa, koska se epäilemättä tuottaa — ainakin toistaiseksi — parhaat tulokset.

Entistä enemmän on kaikkein ensiksi tehtävä työtä kysymyksen selvittämiseksi asianomaisille — tarkoitan työntekijöille — koska viimeksi saatujen kokemuksien mukaan kysymyksen ratkaisua vaikeuttaa suuressa määrässä juuri viimemainittujen tahdon puute. Työntekijäin enemmistö on jo siksi uuvutettu pitkillä työpäivillä, että se on menettänyt kaiken toivonsa ja tahtonsa lyhennyspuuhiin, jättäen asian sikseen sellaisissakin tilaisuuksissa, joissa perin pienillä ponnistuksilla olisi tuloksia saavutettavissa.

Mainitulle väitteelleni voisin esittää useampia todistuksia, mutta riittänee se, kun mainitsen, että Salvumiesammattiyhdistyksen pyynnöstä päätti Turun kaupungin valtuusto keväällä 1900 lyhentää työpäivän 10 tunniksi niille kunnan töissä oleville työntekijöille, jotka sitä haluavat. Kun sitten päätöksen tuli astua voimaan 1 p:nä kesäkuuta samana vuonna, niin vastasi enemmistö asianomaisista kieltävästi työnjohtajan kysymykseen ja vaativat 12 tuntista työpäivää, kuten ennen oli ollut. Ansainnee mainitsemista, että kaupungin työnjohtaja ratkaisi asian ja määräsi keskivälin eli 11 tuntia työpäivän pituudeksi.

Kuten mainitusta jo ilmenee, löytyy paljon niitä työntekijöitä, jotka eivät ole lainkaan selvillä siitä, mitä hyötyä heille tuottaisivat muutamat lisätyt vapaahetket, vaikka siitä asiasta puhuvat kyllin selvää kieltä ne lukuisat kalpeat ihmisolennot, jotka ovat saaneet heikkohermoisuus- y. m. tautinsa tehtaissa ja käsityöammateissa.

Yleisesti tunnettanee, että vastustus työajan lyhentämiseen on suurin maalaistyöntekijäissä, joka nähtävästi on seuraus heidän huonosta järjestymisestään. Näin ovatkin maalta kaupunkeihin muuttaneet työntekijät suurena vastuksena työpäivänlyhennys vaatimuksia esitettäessä kaupungeissa, varsinkin rakennusalalla ei ole harvinaista se, että työntekijät itse vaativat työnjohtajaa pidentämään työpäivää.

Haitallisena seikkana kysymyksen ratkaisussa on myös se, kun palkkakysymystä ajetaan sen yhteydessä. Tosin on palkkakysymys miltei tärkeimpiä, mutta edellisen yhteydessä haittaa se sen ratkaisua, joten ne pitäisi enemmän eroittaa.

Mikään mahdottomuus ei mielestäni olisi työntekijöille ensin ajaa perille työpäivänlyhiennys ja sitten sen saavutettua ruveta vaatimaan palkkojen kohottamista. Vajauksen, mikä sillä väliajalla syntyisi palkoissa, täytyisi jokaisen uhrata, vaikka se tuntuisikin monelle sinä aikana vaikealta.

Mielestäni kuuluisi tämän kysymyksen käsittely — mikäli se koskee yksityisiä työnteettäjiä — enemmän ammattijärjestölle kuin työväenyhdistysten edustajain kokoukselle, mutta kun ensin mainittu järjestö vaikutusvoimaisena vielä toistaiseksi puuttuu koko maata käsittävässä muodossa, niin tahtoisin nyt — olettaen, että pääpaino pantaisiin yksityisten työssä olevien työäjan lyhennysyrityksiin — edustajien huomiota kiinnittää siihen, että kaikissa agitatsioonitilaisuuksissa koetettaisiin entistä enemmän työntekijöille selittää, että työajan lyhennys pääasiallisesti riippuu enemmän järjestyneiden joukkojen omasta tahdosta kuin työnteettäjistä. On syytä luulla, että agitatsiooni tämän kysymyksen hyväksi etupäässä vastaa uhraukset, koska työntekijät tämän kautta tulevat tilaisuuteen syventymään muihin kysymyksiin, ja siten tunnustamaan itsensä ihmisiksi.

Varsin tärkeätä olisi sekä agitatsioonin järjestämiselle että asian vastaiselle käsittelylle, jos saataisiin yleinen tilasto työajan pituudesta y. m. seikoista. Toivoisin sentähden, että edustajat päättäisivät sellaisen hankittavaksi ensi tilassa. Jotta tilasto tulisi mahdollisimman tarkka, pitäisi sitä kerätä yhtäaikaa joka paikassa. Kustannusten helpottamiseksi tulisi liittohallintojen, paikallisammattijärjestöjen, työväenyhdistyksien (etupäässä maaseuduilla) ja yksityisten henkilöjen avustaa puoluehallintoa tässä mahdollisuuden mukaan.

Mainitsematta enempää ennen esitetyistä keinoista puheenaolevan kysymyksen hyväksi eikä myöskään useista yleisesti tunnetuista seikoista, joilla on yhteyttä seh kanssa; ehdotan lopuksi

että Turun kokouksessa v. 1899 tästä kysymyksestä hyväksytyt ponnet kaikki sellaisinaan pysytetään edelleen sekä jätetään puoluehallinnon huoleksi — jos siihen ilmenee mahdollisuus — tehdä asiasta sen suuntainen esitys, että toivomukset tulevat ponsissa mainituissa paikoissa käsittelyn alaisiksi;

että, edellä sanottua mahdollisuutta odotellessa, koetetaan entistä enemmän saada työaikaa lyhennetyksi yksityisten töissä pontevalla toiminnalla.

Edellä sanotun hyväksi ryhtyy puoluehallinto liittohallintojen, paikallisammattijärjestöjen, työväenyhdistyksien y. m. avulla keräämään tilastoa työajan pituudesta sekä sen saatua järjestämään agitatsionia varojen mukaan, jossa muun ohella tehdään selvää työajan lyhentämisen välttämättömyydestä.

Takaisin sisällysluetteloon

Millä tavalla raittiusasiaa on ajeltava?

Akseli Palmroos.

Jo aikaisemmin on raittiusasia tunnettu kuuluvaksi työväenpuolueen ohjelmakysymyksiin. Se, millä asiata ennen on selvitetty, ja ne keinot, joita sen toteuttamiseksi on päätöksiin hyväksytty, ovat olleet enemmän perustuvia alkuesityksiin: kysymyksen jättämistä lausunnon saamista varten kansalta.

Nyt on tämä lausunto jossain määrässä saatu toteutetuksi. Useissa työväen- y. m. yhdistyksissä ja seuroissa on asiata keskusteltaessa annettu lausunto, joka kuuluu lyhyesti: Kaikki alkoholipitoiset juomat pois ja yleinen kieltolaki niiden valmistusta ja kauppaa varten. Koska eivät jo esitetyt keinot tähtää kysymyksen lopulliseen ratkaisuun, varsinkaan se kanta, jolla raittiusseurat ovat siinä esiintyneet, niin siksi on kysymystä nyt katsottava ylläolevalta kannalta.

Tosin täytyy tunnustaa, että tähän astinen työ kysymyksen hyväksi, vaikka onkin ollut tilapäisiin keinoihin turvautuvaa, on suuresta merkityksestä asian selvittämiseksi, josta nähtävästi on seurannut, että väkijuomien turmiollisuus nyt jo tunnetaan ja tunnustetaan laajemmissa piireissä työväenkin keskuudessa, kuin esim. kaksikymmentä vuotta takaperin.

Tietysti on raittiusasiasta edelleen tehtävä selvää esitelmien, kirjallisuuden y. m. keinojen avulla; samoin on myös, milloin sopiva tilaisuus siihen ilmenee, eri paikkakunnilla vaadittava supistuksia väkijuomamyymäläin luvussa, kuin myös saatettava edesvastaukseen henkilöt, jotka voimassa olevaa lakia kiertämällä levittävät juoppoutta luvattomalla kaupallaan j. n. e.

Vaikka kaikki tämä mitä huolellisimmin tehtäisiin, niin ei se mitenkään riitä. Niin kauvan kuin väkijuomia on saatavissa, niitä myöskin juodaan suuremmassa tai vähemmässä määrässä.

Vähemmistö kansasta on se, joka omaa niin paljon tahdon lujuutta, että voipi raittiusasian ratkaista henkilökohtaisesti asialle eduksi, mutta suuri enemmistö on taas sellaisia, joille sanottujen juomien lopettaminen on mahdottomuus. Ikävä sanoa, mutta väitteeseemme löytyy riittävästi todistuksia.

Mitä tulee väkijuomien vaikutukseen terveydellisissä suhteissa, niin siitä on jo ennen annettu riittävästi todistuksia, että ne ovat turmiollisia, joten todistusten toistaminen lienee nyt vähemmästä merkityksestä.

Samoin on niiden laita sivistykseen sekä yleiseen kehitykseen nähden. Ja vielä niiden vaikutus kansan taloudellisen vaurastumisen ehkäisemisessä on jo liian hyvin tunnettu, tarvitakseen uusia todistuksia. Kun ei väkijuomien puolustukseksi ole koskaan esitetty yhtään asiallista syytä, vaan päinvastoin todistettu se suuri kansallisomaisuuden sekä kansalaisten hukka, joka niiden kautta menetetään, niin seuraa itsestään, että niiden valmistus ja kauppa on tykkänään lakkautettava. Samoja keinoja kuin tähän asti on käytetty raittiusasian eduksi, olisi edelleen käytettävä, mutta paljon pontevammin ja todellisella innolla, sekä lisäksi olisi työväen järjestön pidettävä huolta siitä, että asia tulisi edustetuksi kaikissa toimeenpantavissa agitatsiooneissa. Vielä olisi, jos ei luultaisi sen tuottavan hajaannusta, vaadittava kaikilta järjestöön kuuluvilta yksityisiltä jäseniltä ehdotonta raittiutta, joten kysymys, tulisi enemmän päiväjärjestykseen. Mutta koska nyt mainituilla keinoilla ei päästä lopulliseen päämäärään, niin ehdotan, että neljäs työväenyhdistysten edustajain kokous hyväksyisi käytäntöön saatettavaksi niin pian kuin mahdollisuus siihen ilmenee, seuraavan vaatimuksen:

1:o. Koska kokemus on osottanut, että väkijuomien valmistusta ja kauppaa ei voida tähänasti käytetyillä keinoilla tarpeeksi rajoittaa, niin vaatii Suomen työväki yleistä kieltolakia kaikille alkoholipitoisille juomille nautintoaineena.

2:o. Väkijuomien valmistuksen ja kaupan rajoittamiseksi käytettäköön entisiä ja mahdollisesti ilmeneviä uusiakin keinoja suuremmalla huomiolla siksi kunnes työväestö saavuttaa äänivallan siinä määrässä, että se voi vaikuttaa yleisen kieltolain käytäntöön saamiseksi.

Takaisin sisällysluetteloon

Miten työväen puolueohjelma voitaisiin parhaiten toteuttaa?

A. Nieminen.

Kun viimeisen työväenedustajain kokouksen käsiteltäväksi ehdotettiin kysymys: »onko työväestön muodostettava oma puolue omalla ohjelmalla», niin silloin arveltiin, ettei meillä vielä olisi aika oman puolueen perustamiseen. Painavina syinä lausuivat arvelijat sen, että me elämme omituisissa valtiollisissa oloissa, jossa työväestö, ollen vailla äänioikeutta, ei voisi erityisenä puolueena mitään vaikuttaa. Toiseksi arveltiin puolueen perustamisen tuottavaa hajaannusta itse järjestyneenkin työväestön keskuuteen. Hajaannuksen tuottajana pidettiin sitä uutuutta, minkä toisi tullessaan se, kun entisen työväen valtuuskunnan tehtävät tulisivat siirtymään ennestään tuntemattoman työväen puoluehallinnon käsiin. Paikallisten olosuhteitten, missä eri yhdistykset toimivat, ei niinikään arveltu antavan myöten työväestön toimia omana puolueena.

Yllämainituita syitä etupäässä tuotiin esille puoluetta perustettaissa. Olipa näillä mielipiteillä kannattajansakin. Kuusi edustajaa edustajakokouksessakin asettui näiden mielipiteiden puolelle. Puolueen perustajat kuitenkin olivat valtava enemmistö, ja lopullisessa äänestyksessä päätettiin puolue perustaa 53 äänellä 5:ttä vastaan. Tämän seikan pitäisi todistaa, että ajatus puolueen perustamisesta olisi ollut Suomen järjestyneellä työväellä yhteinen ja että kaikkialla olisi oltu selvillä puoluetta koskevista asioista. Näin syntyi Suomen työväenpuolue virallisesti.

Kun nyt työväenpuolue muodostui, edellytti se, että ohjelma, minkä se tulisi hyväksymään pyrkimystensä päämääräksi, tulisi olemaan jotenkin monipuolinen ja hyvin harkittu, saadakseen sellaisen kannatuksen osakseen, että sillä tulisi olemaan jotain merkitystä. Tätä seikkaa ei suinkaan viimeinen puoluekokous laiminlyönytkään, laatiessaan puolueelle ohjelmata. Suomen työväen puolueohjelma on kylliksi monipuolinen ja sisältää parannusvaatimuksia kaikille kansanluokille, joiden asema parannusta kaipaa.

Puolueen perustamisen jälestä on kyllä väitetty, että puolueohjelma olisi muualta lainattu ja sellaisena muka meidän oloihimme sopimaton. Minkä verran tässä väitteessä on perää, se ei juuri mitään selitystä kaipaa. Totta kyllä on, että Suomen työväen puolueohjelmassa on lainattua, sellaista, joka on koko maailman köyhälistölle yhteistä, mutta on myöskin pidetty meidän omia oloja silmällä. Mikä vaara siitä, jos puolueohjelma onkin lainattua? Minun ymmärtääkseni meidän maamme työväestö taistelee samoja vaikeuksia vastaan, kuin muidenkin maiden työväestö. Vastustajat ovat tästä väitteestä muodostaneetkin jonkunmoisen pelättimen, jolla ovat pitäneet vähäisen osan niinsanottua järjestynyttäkin työväestöä puolueen ulkopuolella. Mutta vähitellen, kun köyhälistö alkaa käsittää työväen puolueohjelman tarkoitusta, nämä arvelut jäävät omaan mitättömyyteensä.

Ylläolevassa olen tuonut esille niitä seikkoja, joita on olemassa Suomen työväenpuolueen keskuudessa. Oli olemassa silloin, kun puolue perustettiin, jonkunmoista hämäryyttä ja on yhä vieläkin olemassa hämärää. Näyttää siltä, kuin se osa kansaa, jonka eteen puolue tahtoo työskennellä, ei olisi puolueen päämäärästä selvillä. Tuskin pari kuukautta puolueen syntymisestä oli kulunut, kun riideltiin siitä, kumpiko toimintatapa veisi perille,valtiollinenko vai ammatillinen. Tästä seikasta oltanee nyt jo kuitenkin selvillä. Ne riitaisuudet, joita Suomen työväenpuolueessa alussa oli olemassa, selvittivät ainakin sen tosiasian, ettei meillä työväen sovi ryhmittyä kahteen eri ryhmään, joista toinen ajaisi yksinomaan valtiollisia ja toinen ammatillisia pyyteitä.

Mitä tulee sitte itse tyäväenpuolueen ohjelmaan, niin se sisältää niinhyvin valtiollisen kuin ammatillisenkin toiminnan henkeen soveltuvia vaatimuksia, jotka ovat kummankin suunnan yhteisesti toteutettavat.

Millä tavalla sitte tuo ohjelma parhaiten toteutetaan? Miettiessäni vastausta tälle suurenmoiselle kysymykselle, olen tullut seuraaviin johtopäätöksiin. Työväen puolueohjelma voidaan toteuttaa ainoastaan kahdella tavalla. Ensiksi työväen omalla voimalla. Toiseksi lainsäädännön avulla.

Ensimäinen keino vaatii, että työväestö yhä enemmän järjestyy, liittyy yhteen. Yhteen liittyneenä voi se tilaisuuden sattuessa oman voimansa avulla pakoittaa vastustajansa myöntämään itsellensä parempia etuja, niinkuin lyhempää työaikaa, turvata yhtymis- ja kokoontumisvapauttaan y. m. s. Mutta ennenkuin tämä puoli tästä toteuttamiskeinosta tulee käytäntöön, täytyy työväenpuolueen ryhtyä suuremmoiseen herätystyöhön. Se tahtoo sanoa: työväenpuolueen on tehtävä ohjelmansa selväksi työväelle. Eikö sitte työväen puolueohjelma ole selvä? On; mutta mene ja kuulustele suuren työväenluokan tietovaroja työväenpuolueesta ja sen pyrintöperistä, niin ihmeeksesi saat huomata, että selvyys on kaukana. Harva, hyvin harva käsittää, mikä tarkoitus työväenpuolueella on. Onpa vielä niitäkin, jotka käsittävät työväenpyrinnöt ihan väärässä valossa.

Puhua sitte työväenpuolueen olemassaolosta, sen suurista tarkoitusperistä. Mutta kaikessa tapauksessa meillä on työväenpuolue ja sillä on selvä ohjelma, päämäärä johon se tahtoo pyrkiä. Ohjelmaansa työväenpuolue ei suinkaan ole luonut leikin vuoksi, eikä sentähden, että olisi vain melua maailmassa ja vaatimuksia olemassa, mutta ettei niitä koskaan toteutettaisi. Ei suinkaan. Päinvastoin tahtoo työväenpuolue, niinkuin muutkin puolueet, toteuttaa ohjelmansa jos ei ennemmin, niin myöhemmin. Sentähden ei suinkaan liene pois paikaltaan, jos joskus mietitään niistä keinoista, joilla puolueohjelma parhaiten toteutetaan.

Meillä on olemassa suuri joukko kaupungeissa käsityöläisiä ja pikkukauppiaita sekä osa niinsanottua valistunutta köyhälistöä, johon minä lukisin kansakoulunopettajat y. m. sellaiset. Maaseuduilla taasen on suuri joukko torppareja, pikkutilallisia, mäkitupalaisia y. m. Näiden kaikkien olojen korjaamista, näiden parasta työväenpuolue harrastaa ja tahtoo kohottaa heitä siitä vaivaloisesta asemasta, missä he ovat. Mutta syystä tai toisesta ei nämä lue kuuluvansa työväenpuolueeseen. Nämä tarvitsee vain saada ymmärtämään, että he ovat juuri saman sorron alaisia, kuin köyhälistö yleensä. Mutta miten? Se on asia, joka panee hiukan miettimään.

Meillä yleensä alkuaikoina työväen asiaa ajaessa on menetelty epäjohdonmukaisesti siinä, ettei ole eroitettu varsinaisia pääomanomistajia ja heitä lähellä olevia pikkuteollisuuden harjoittajia, pikkukauppiaita y. m. toisistaan. Näitä on puolueen sanomalehdissä y. m. totuttu nimittämän yhteisellä nimityksellä pääoman omistajat j. n. p. p., vaikka oikeastaan jälkimmäiset ovat paljon likempänä työväkeä kuin pääoman omistajia. Tässä suhteessa olisi toimintatavassa muutos saatava. Muutos olisi saatava siitäkin syystä, että ei irroitettaisi puolueesta pois aineksia, joista sille olisi hyötyä.

Työväenpuolueen pitäisi siis yhä enemmän etsiä liittolaisia itselleen muistakin, kuin varsinaisista päivätyöläisistä tai muista sellaisista. Tärkeätä olisi vastainen agitatsioni enemmän kuin tähän asti suunnata ylempänä mainitsemani väestön keskuuteen. Tälle osalle kansaa työväenkysymyksen ja työväen puolueohjelman selvittäminen maksaa vaivan.

Toinen puoli, nim. lainsäädännön avulla toteuttaa työväen puolueohjelmaa, vaatii että yhä enemmän ja enemmän kiinnitetään huomiota äänioikeusasiaan. Saksalainen Ferdinand Lassalle kun aikoinaan puhui maansa uinuville työmiehille, niin kehoitti hän heitä kaikkein ensin hankkimaan itselleen äänioikeutta. Samaa pitäisi meidän maamme työväestölle huutaa. Työväen puolueohjelma voidaan vasta sitte täydellisesti toteuttaa, kun työväestöllä on vaikutusvaltaa kunnassa ja valtiossa.

Tärkeätä on, että työväenpuolueeseen kuuluvat jäsenet, joilla nyt on äänioikeus, käyttävät myöskin sitä. Ei ole nimittäin mitään harvinaista, että usein lyödään syystä tai toisesta laimin käyttää niitäkään oikeuksia, joita on. Olisi siis etenkin kaupungeissa herätettävä työväestöä ottamaan osaa kunnalliseen ja valtiolliseen elämään. Tässä herätystyössä ei suinkaan pidä unhottaa ylempänä mainitsemiani kansaryhmiä. Parhaiten voitaisiin kenties työväestön valtiollisia ja kunnallisia harrastuksia pitää vireillä siten, että niihin kaupunkeihin, joissa jo ennestään on olemassa työväenyhdistyksiä, perustettaisiin erityisiä paikallisia työväen puoluehallintoja samaan malliin, kuin m. m. Tampereella on nykyään olemassa, sillä eroituksella, että nämä olisivat vaan paremmassa yhdysvaikutuksessa Suomen työväen puoluehallinnon kanssa, voisivatpa olla muutamassa suhteessa Suomen työväen puoluehallinnon käskyn alaisia. Näiden hallintojen toimena voisi olla osaksi tai kokonaan koko paikallinen agitatsiooni. Näin järjestettynä voitaisiin kenties parhaiten saada työväestö ja sitä lähellä olevat kansanainekset toimimaan työväen puolueohjelman hyväksi.

Sen johdosta, mitä yllä olen esittänyt, rohkenen ehdottaa seuraavaa:

1. Työväen puolueohjelma voidaan parhaiten toteuttaa työväen oman toiminnan ja lainsäädännön avulla,

2. Että työväen puolueohjelman toteuttaminen kävisi mahdolliseksi, olisi köyhälistö enemmän kuin tähän asti saatava käsittämään työväen puolueohjelman tarkoitusta.

3. Tätä varten olisi jokaiseen kaupunkiin saatava muodostumaan paikallisia työväen puoluehallintoja, jotka voisivat työskennellä Suomen työväen puoluehallinnon johdon alla, sekä pitäisivät vireillä paikkakunnallaan työväestön kunnallisia ja valtiollisia harrastuksia.

4. Paikalliset puoluehallinnot voisivat pitää myöskin huolta paikallisesta agitatsioonista sekä levittää työväenasiaa valaisevaa kirjallisuutta paikkakunnallaan.

5. Äänioikeusasian ajamiselle olisi pantava enemmän kuin tähän asti huomiota. Ja ellei äänioikeusasiaa saataisi hyvällä ratkaistuksi, pitäisi tätä tarkoitusta varten sopivan hetken tullessa saada aikaan yleinen koko maata käsittävä työlakko. Tätä varten olisi jo ajoissa ryhdyttävä tarpeellisiin valmistuksiin.

6. Työväenasian ajamistavassa olisi saatava aikaan sellainen muutos, että pantaisiin tarkka raja eri luokkien välille, ettei sotkettaisi yhteen kapitaalin omistajia ja niitä, jotka eivät sanan varsinaisessa merkityksessä kapitalisteja ole.

7. Yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi olisi vastaisuudessa, mikäli asianhaarat myöten antavat, toimittava siihen suuntaan, että työväenasiaa ajavat sanomalehdet saataisiin puolueen omiksi ja työväen puoluehallinnon johdon alaisiksi.

Takaisin sisällysluetteloon

Maalaistyöväestön taloudellisen aseman parantaminen.

K. F. Hellstén.

Mistään ponnistuksista huolimatta siirtyy maalaistyöväestön tärkeä elannollinen turva, entinen torpparijärjestelmä — suuressa määrässä — pois näyttämöitä, josta luonnollisesti lisääntyy irtolaisuus ja niinkutsuttu »mäkitupalaisuus». Torppareista on suurin osa ollut torpissaan suullisilla välipuheilla ilman mitään laillista välikirjaa, ja joskin sellaisia on ollut, niin ovat ne olleet siksi vaillinaisia, että ne ammatti-lakimiestä käyttämällä milt'ei poikkeuksetta voidaan rikkoa. Ja kun maanviljelys koneiden avulla muuttuu suurviljelykseksi ja nielee pikkutilalliset niin tulee maatilojen hyvinvointi ja omistusoikeus harvojen suurviljelijäin hallittavaksi, jotka taas joko lyövät torppariensa niskoille sellaiset verotaakat, että ne niiden alle sortuvat, tai sanovat ne suorastaan ylös, eikä torppareilla vaillinaisten välikirjojensa vuoksi ole mitään vastustelemisen mahdollisuutta. — Näin ollen tulevat pikkutilalliset torppariensa kanssa yhdeksi suureksi köyhälistölaumaksi ja harvojen suurviljelijäin työkoneiksi.

Torpparijärjestelmään alistuminen, jonka kautta niin moni on menettänyt kokoomansa omaisuuden, tyrannimaisten uusien suurtilojenomistajien mielivaltaisuuden takia, on herättänyt kammoa torppia kohtaan, kun on nähty sellaisen toivon pettävän, että korpia ja karuisia maan nuppuloita raatamalla voisi hankkia itselleen vanhoille päiville helpotusta ja lapsillensa onnekasta tulevaisuutta. Tämä se juuri lisää Suomessa irtolaisuutta niin suurella prosenttimäärällä, kuin se viime vuosina on huomattu lisääntyvän, nousten maassamme jo noin 900,000 henkeen.

Pikkutilalliset, jotka suurviljelyksen kanssa kilpaillessaan sortuvat velkasitoumuksiensa täyttämisessä, varsinkin jos metsistä ei enään ole mahdollisuus saada väliaikaista pelastusta, siirtyvät ensin omasta kunnastaan joko kaupunkeihin tai muille vilkasliikkeisemmille paikoille, tavallisesti ajomiehiksi. Mutta kun heidän mukanaan lähtevät myöskin torpparit, niin karttuu tällaista työvoimaa liijaksi, ja pian on elatuksen mahdollisuus entisen mahdollisesti jälellä olevan pienen varallisuuden avulla lopussa. Silloin alkaa siirtyminen paikasta toiseen ja vakituinen ruumiillisten työvoimain kauppaaminen. Näin on menetetty kaikki paikallinen huonosti kannattava pikkuviljelys suurten hyväksi ja siirrytty siihen suureen irtolaislaumaan, joka muuttelee aina sinne, missä ovat paremmat työansiot.

Maalaiskunnat, joissa enimmin pikkutilallisten ja torpparien rappeutuminen pääsee valloille, kärsivät niiden poissiirtymisestä luonnollisesti työvoimain puutetta, ja siellä taas, mihin irtolais-työvoimain kauppaamista kasaantuu liiallisesti, polkeutuvat ansiot riittämättömän alhaisiksi, joten entiset paikkakuntalaisetkin joutuvat puutteen alaisuuteen. Sen vuoksi on ryhdyttävä tehokkaisiin toimenpiteisiin vähävaraisten pikkutilallisten, torpparien ja maalais-käsityöläisten suojaamiseksi, sillä ylenmäärin »maailman markkinoille» vapaaseen elämään turvautumalla joutuu moni kunnon mies tyhjin käsin seisomaan perheensä keskellä. Varallisuuden suhteellinen tasottaminen, palkkojen riittäväksi saaminen ja asumusolojen varmistuttaminen on ainoa mahdollinen keino, jolla voidaan ehkäistä tällaisen maairtolaisväestön ja köyhälistön lisääntymistä.

Lainlaadinnan kehityksen avulla ei ole voitu saada maalaisköyhälistön asemassa riittävää turvaa toimeen, kun lakeja laatimassa yksinomaan ovat olleet ne kansaluokat, joilla on etua mielivaltaisuuden säilyttämisestä torppien ja työläisten asumusolojen ylitse. Ja pikkutilalliset taas, niinkuin sanottu, sortuvat itsestään kilpaillessaan suoviljelyksen kanssa, kun kuntain yhteisvaikutuksella ei tehdä mitään pikkutilallisten auttamiseksi, joka monessa suhteessa kävisi kunnan kautta hyvin vaikuttavasti päinsä, esim. maanyiljelyskoneiden ja muiden tarpeiden hankinnassa, mutta kun suurviljelyksen hoitajat myöskin enimmäkseen ovat kunnallishallinnoissa määräämässä, niin ei siltä taholta ole odotettavissa mitään parannuksia nykyään rappiotilaan kiirehtävien pikkutilallisten auttamiseksi.

Näin ollen tulevat maalaisväestön vähävaraiset yhä enemmän pakotetuiksi varsinaiseksi liikkuvaksi köyhälistöksi, joilla harvoissa tapauksissa on edes omaa asuntoa, ja jos niinkin on, niin ne hyvin monasti ovat samantapaisilla löyhillä perusteilla, kuin torpparien, joilla välikirjan sijasta vaan on muutamia suullisia lupauksia, jotka laillisesti vaillinaisina ollen voidaan milloin tahansa rikkoa ja tehdä olosuhteet epävarmoiksi.

Maalaistyöväestö nykyaikana on hyvin suuressa määrässä riippuvainen suurtilallisten mielivaltaisuudesta, kun vuokrattavia huoneita ei ole, ja ammoisista ajoista on maaseuduilla totuttu jonkinlaisella halveksumisella kohtelemaan niitä, joilla ei ole omaa asuinhuonetta. Tällaisesta suurtilallisten painostuksesta huomaa heti merkkejä siellä, missä tilat ovat mahtavia ja hyvinvoipia. Siellä on työväestö alakuloista, miltei orjamaiseen kaavaan tylsistyneenä vajonnutta, ilman mitään tietoja ja ilman mitään harrastuksia. Sen on vaikuttanut suurtilallisten ylenmääräinen mielivaltaisuus.

Tehtaat maaseuduilla voivat myöskin tehdä työväen komentoihinsa taipuvaiseksi, kun kerran on saatu sellainen järjestelmä käytäntöän, että työntekijät asettuvat tehtaan alueelle kuuluviin asuntoihin. Tällainen järjestelmä meillä Suomessa onkin hyvin paljon käytännössä, eikä suinkaan niissä ole työväellä mitään edullisia puolia, kuten esim. huomattiin viime talvena Hyvinkään kehruutehtaalaisten ulosheittämisestäkin. Samalla tapaa on käynyt monilla tahoilla, missä työväestö pikkusenkin on tullut erimielisiksi tehtaan isäntien kanssa. Silloin käytetään ensimmäisenä valttina huoneitten pois riistämistä, kun tiedetään sen jo syvästi saattavan työntekijät epätoivoon ja siten voitavan pakottaa — varsinkin perheelliset — alistumaan tehtaan isäntien tahdon alle.

Tehtaitten työväelle luovuttamissa asumuksissa ei tavallisesti ole muita sitoumuksia, kun asunto työssä olon ajaksi. Eiköhän tämä ole jotenkin löyhälle perusteelle perheensä sijoittamista, kun ei tiedä, pitkältäkö hyvä sopu tehtaan isäntien kanssa voi kestää, eikä muita asumuksia lähiseuduilla ole saatavissa?

Työväelle on edullisinta, että se niin paljon kuin mahdollista pysyy erillään tehtaitten omistamista huoneista ja on itse tehtaitten maan päälle rakentelematta asuntoja. Jos tällaisiin alistutaankin, niin täytyy ennakolta tehdä sopimukset niin varmoiksi, että ainakin puolen vuotta saa olla asunnossaan jälkeen tehtaasta eroamisen. Muussa tapauksessa ovat huoneet suurena haittana työväen aseman parannuksille ja sen itsenäisille pyrinnöille.

Tilattomalle väestölle maan palstoituksesta on viime aikoina ollut niin paljon puhetta, mutta vaikka tämä onkin sekä maalais- että kaupunkilais-työväenkysymyksessä suurin ratkaisu-askele, ei se kuitenkaan nykyisessä muodossaan tuota loistavia parannuksia. Tilattoman väestön rahalainojen avulla kyllä on mahdollista hankkia maatilkkuja työväelle, mutta se on niin monimutkaista ja vaikeaa, ettei se toivottavassa määrässä vastaa tarkoitustaan, ennen kuin työväestö voi niitä saada suoranaisesti ilman kuntain välitystä, sillä kunnan välittäjänä ollessa vallitsee niissä aina jonkinmoinen puolueellisuus avustettavan työmiesperheep ja ostettavan tilan suhteen. Ja samalla kun tilojen palstoitus on saanut työväen puolelta osallensa ihailua, niin ovat tilojen omistajat alkaneet ruveta keinottelemaan niillä itseänsä hyödyttävästi, sillä palstatiloiksi myydessä saadaan tilasta monasti kahden, jopa kolmenkertainenkin hinta kun siitä olisi saatu suoranaisesti myydessä. Ajatellaan esim., että talosta suorastaan myytäessä saadaan korkeintaan 51,000 mk, mutta kun se myydään pieninä palstatiloina, niin nousee hinta aina kuitenkin puolta korkeammaksi. Tällaisesta palstoituksesta on vain työväen kustannuksella hyötyä niille, jotka ovat siksi varakkaassa asemassa, että voivat myydä tiloja palstotettavaksi. Ja mitenkä voidaan silloin olettaa, että talo, josta korkeintaan kannattaa maksaa 50,000 mk., voisi hyödyttää ja elättää työväkeä, joka siitä palstatiloina on maksanut esim. 100,000 mk.

Tilojen palstoituksen suhteen on työväestön pyrittävä sellaiseen suoranaiseen palstoitukseen, että tiloja ostetaan kokonaisuudessaan, joko valtion lainoilla tai yhteisosto-osakeyhtiöitten muodostamisen avulla ja ne esteettömästi palstoitetaan työväen kesken. Se vasta voi tuottaa pysyviä parannuksia maalais- ja kaupunkilaistyöväestölle, sillä silloin vasta voi työväestö paikkakunnallaan tulla hätääntymättä kiintonaisesti toimeen, pakottaa torppari-oloissa parannuksia, ja suurviljelijöitä maksamaan riittäviä palkkoja.

Maalaistyöväestön asemaa ei voida täydellisesti parantaa muulla kuin lakimääräisten parannuksien tekemisellä, johon työväen nykyiset ponnistukset kuitenkaan eivät ole voineet vaikuttaa, jonka vuoksi tekemieni huomautusten perusteella ehdotan:

1. Että työväen puoluehallinnon toimesta julaistaan laillisuuteen perustuvia maan vuokraus-, torppien- ja asumustonttien välikirjan mallikaavoja ja koetetaan maalaisväestölle tehdä tutuksi laillisen välikirjan välttämättömyys.

2. Pikkutilallisten asemassaan säilymiseksi on kuntain avustuksella ja yhteisostojen vaikutuksella toimitettava maanviljelyskoneita, sekä sen ohessa kehitettävä viljelystaitoa ja toimitettava pikkuviljelystä koskevaa kirjallisuutta.

3. Työntekijäin ja käsityöläisten asumusolojen varmaksi saamisen suhteen on kuntain laitettava työväen asuntoja, ja työväen itse omasta alotteestaan perustettava asunto-osakeyhtiöitä, joihin valtion avustusta koetetaan saada.

4. Maaseuduilla olevien tehtaitten työväestö koettakoon niin paljon kuin suinkin mahdollista olla sekaantumatta palkkasitoumusten muodossa tehtaitten omiin tai niiden alueella sijaitseviin asuntoihin, kun työväen yrittäessä parantaa palkkaehtojaan käytetään niiden poisriistämistä vastapainona.

5. a) Tilojen palstoitus-laki on kehitettävä sellaiseksi, että tiloja voidaan ilman monimutkaisia vaikeuksia suorastaan palstoittaa.

b) Työväen on yhteisostolla itse ostettava maatiloja palstoitettavaksi ja koetettava niihin saada valtion avustusta tilattoman väestön rahastosta.

Takaisin sisällysluetteloon

Torpparikysymys.

Kaarlo Sandelin.

Edellyttäen, että yleisesti tunnetaan se käsite, joka torppari-sanalla määritellään, olen, supistaakseni alustukseni mahdollisimman ahtaaseen tilaan, aikonut sen alkaa siitä, mitä torpparikysymyksellä ymmäretään. Kuitenkin täytyy minun heti alussa huomauttaa, että tunnen hyvin vähän torpparioloja, joten ei alustukseni missään suhteessa tule tavoittelemaan täydellisyyttä, tai edes ehdotonta luotettavaisuutta. Tuntien parhaiten vaan sen puolen alustettavastani asiasta, että se on hyvin laaja ja vaikeallainen, varsinkin jos tahtoo saada esitetyksi jotain käytännöllisiä parannusehdotuksia, joilla voitaisiin piammiten korjata, tai edes hetkellisesti paikkailla niitä huutavia epäkohtia maalaistyöväestön oloissa, jotka tunnetaan torpparikysymyksen nimellä, olen alustukseni rajoittanut vaan muutamiin hajanaisiin mietelmiin kysymyksessä olevasta aineesta. Sen sitä suuremmalla syyllä, kun ei aika eikä tilaisuus ole antanut itselleni valmistusaikaa seikkaperäisillä tutkimuksilla syventyäkseni alustettavani olevaan aineeseen. Ja vielä kun luulen, että tämän kysymyksen suhteen ollaan yleisesti sitä mieltä, että vähemmän voidaan nykyoloissa mitään tehokkaampia parannuksia tehdä asiassa, joka miltei kokonaan riippuu sitä koskevasta lainsäädännöstä, sen puutteista tai yksipuolisuudesta.

Torpparikysymyksellä minun käsittääkseni ymmärretään yleisesti sarja erilaisia epäkohtia, jotka orjuuttavat varsinaisesti maanviljelyksellä elävää maalaistyöväestön luokkaa. Jos tahtoisi tarkasti määrätä torpparikysymyksen ja työväenkysymyksen keskinäisen suhteen, niin olisi se luullakseni niin määriteltävissä, että työväenkysymys jaettaisiin kahteen osaan: maalaistyöväen- ja kaupunkityöväen kysymykseen. Näillä taas olisi yhtäläisyyttä — sitten kun maaseuduilla olevat teollisuuskeskukset luettaisiin kaupunkeihin — kaikissa muissa kohdissa, paitsi niissä, jotka suoranaisesti johtuvat teollisuudesta. Torpparikysymys taas on suurin osa maalaistyöväen kysymyksestä.

Mitä nyt erittäin torppari-asiaan tulen, niin muodostavat sen ahtaammassa merkityksessä ominaiset, torpparijärjestelmästä johtuvat epäkohdat. Sellaisena esiintyy torpparikysymys tässäkin, vaikka sittenkin vaan päällimmiten, asia kun sellaisenaankin on laajaperäinen.

Kysymyksen ydin on siinä epävakaisessa asemassa, jossa torpparit hyvin yleisesti elävät. Vuosikymmenien ahkeroiminen ja kova työ on monilta torppareilta vanhemmalla puolen ikää riistetty toisilta suoranaisesti, häätämällä pois asuintiloiltaan, toisilta jatkuvilla käräjöimisillä ja muilla orjuutuskeinoilla. Nämät kaikki ovat enimmäkseen johtuneet siitä asiaintilasta, että torpparit ovat liiaksi uskaltaneet elämänsä maanomistajien suusanallisiin lupauksiin ja siinä annettuihin asumus-ehtoihin. Mitään kirjallista sopimusta ei ole vaadittu, koska vanhan käsitystavan mukaan se olisi isännän rehellisyyden epäilemistä. On sitten aikojen kuluessa sattunut isännän vaihdos päätilalla — ei aina sitäkään — kun torpan tilukset on huomattu olevan hyvässä kunnossa ja kateus päässyt sokaisemaan isännän, niin lupauksia, joille torppari on elämänsä perustanut, ei silloin isäntien puolelta olla muistavinaankaan. Torppari ajetaan väkineen maantielle. Tietysti on asia samallainen, jos maanomistajan ja torpparin kesken on sattunut jokin poikkipuolinen sana.

Milloin taas on tehty sopimus, niin on se aina melkein tehty maanomistajan puolelta. Torppari on määräaikojen kuluttua jättänytkin kontrahtinsa laissa kiinnittämättä ja niin on kontrahti jäänyt olemattomaksi. Muuten ovat kontrahdit ilman poikkeusta yksipuolisia, sisältäen vaan isännän ehdot ja torpparin velvollisuudet. Useiden herraskartanoitten torpparikontrahdit ovat tässä suhteessa ihan huippuunsa kehittyneitä, riistäen torpparilta kaiken ihmisarvonkin, alentaen ne varsin entisajan orjain asemaan. Tavallisesti luetaan torpankontrahteissa joukko pienempiä ja suurempia rikkomisia, joitten nojalla torpparin voi heti häätää pois. Toisinaan on näitten syitten etsiminen mennyt niinkin pitkälle, että kun on ensin kontrahdissa lueteltu joukko mahdollisia ja mahdottomia häätösyntejä, vielä kuitenkin kaikeksi vakuudeksi on lisätty sanat: — — — torppari on heti velvollinen muuttamaan pois, tai koska hyvänsä minä näen hyväksi niin määrätä — —

On sitten vielä joukko oikeudellisia epäkohtia rasittamassa torppareita. Torpparilaki eli maanvuokrauslaki sellaisena kuin se hyväksyttiin viime valtiopäivillä, ei läheskään vielä poistanut kaikkia aiheita mielivaltaisuuksiin maanomistajien puolelta torppareita kohtaan. Veropäivät ovat suunnattoman pitkiä. Vähäpätöisistä syistä — usein olemattomista — kiristetään torppareilta »sakkopäivinä» moneen kertaan varsinaiset veropäivät. Ja tavallisimmin juuri kiireimpänä maanviljelystyöaikana, kesän kuumimpina helteinä. Ja sitä ei tarvitsekkaan aina isännän itse tehdä; sen tekee talon työvouti eli työnjohtaja, joka ei suinkaan sääli torppareita eikä etsi näitten suosiota.

Kalastusasetus ja Metsästyslaki ovat nekin puolestaan tehneet parhaansa torpparien elämisen ehkäisemiseksi ja näitten jokapäiväisten olojen kiusoittamiseksi. On tehneet molemmat yhteensä enemmän päinvastaiseen suuntaan, kuin korjattu Maanvuokrauslaki parempaan päin.

Kaikkia niitä moninaisia ilmaisumuotoja, jotka yhteensä tekevät torpparikysymyksen, en osaa luetella, mutta luulen tässä jo kyllä esittäneeni tärkeimmät niistä. Pahaksi onneksi ei minulla nyt ole edes saatavissani yhtään täydellistä, orjuuttavimpaa lajia olevaa torpankontrahtia, että voisin edes osapuilleen kuvailla kaiket orjuutuskeinot, joitten alaisina torpparit saavat olla nykyaikana, yhtähyvin talonpoikaistaloissa kuin suurissa herraskartanoissakin. Mutta luulen tämänkin jo riittävän, sillä itse kysymys on kaikille ainakin niin selvillä, kuin minullekkin. Pääasia on vaan se, että torpparikysymys on olemassa ja että se vaatii erityisempää huomiota yhteiskunnallisia parannuksia harrastavalta työväestöltä.

Kun olen asian ottanut tahallani niin ahtaalta ja rajoitetulta kannalta kuin suinkin mahdollista tässä alustuksessani, jotka tarkoittaisivat torppari-lainsäädännön edelleen kehittämistä torpparien etujen mukaiseksi. Tämän olen katsonut sitä tarpeettomammaksi tällä kertaa, kun viime valtiopäivillä hyväksytty Maanvuokrauslaki ei vielä ole saanut armollista vahvistusta, eikä niin ollen vielä voi puhua täydellä varmuudella sen hyvistä puolista, eikä mahdollisista korjausta kaipaavista kohdista, puutteista, vioista ja yksipuolisuudesta. Liian aikaista olisi nyt jo ruveta ehdottelemaan parannuksia lakiin, joka ei vielä ole laillistettu, mutta joka kuitenkin on siksi valmis, ettei se tällä kertaa enään tule korjailtua. Puheena ollut laki on sitä paitse kieltämättä jommoinenkin edistysaskel torpparioloissamme, sillä se sentään on tehnyt hyviäkin rajoituksia maanomistajien mielivaltaisuuksille, jos niitä on jäänyt vielä tekemättäkin.

Se, mitä torpparikysymyksen nimellä tunnettujen epäkohtien korjaamiseksi esittelen, tarkoittaa yksinomaan järjestyneen, työväen omaa toimintaa asian hyväksi. Mahdollista kyllä, että löytyy joitain pilventakaisia vaatimuksia vastapainoksi maan rajattomalle yksityisomistukselle. Mutta niitä en tahdo esitellä enkä ehdotella puolueohjelmaan otettavaksi, koska ne, niinkuin sanoin, ovat vielä pilventakaisia ja olisivat vaan nykyaikana vielä omansa käsitteitä himmentämään, etenkin juuri niiden keskuudessa, joitten aseman korjaamisesta tässä nyt on kysymys.

Suurimpana syynä torpparien epävakaiseen asemaan on tietämättömyys ja välinpitämättömyys — tai sanoisinko liian ehdoton luottamus sallimukseen, jonka pitäisi kaikki asiat parhain päin kääntää — sellaisissa asioissakin, jotka kuuluvat oman huolenpidon alaisiksi. Muuta ei voi ajatella, kun tapaa parhaanlaisia orjakontrahteja torpparisopimuksina, ja ne ovat torpparit itse kaikessa viattomuudessaan hyväksyneet. Tavallisesti huomataan niitten sisältö vasta sitten, kun jo on tullut kuluttaneeksi kaikki voimansa uutistorpan raivauksessa ja sitten tulee väkineen ajetuksi maantielle. Mutta ne ovat liian kalliisti ostettuja kokemuksia. Sehtähden pitäisi torpparienkin keskuudessa saada itsetietoisuus kohoamaan. Ja tämä kohotustyö se kuuluu ihan itsestään työväestölle itselleen.

Torpparien herättäminen arvostelemaan asemaansa kävisi parhaiten ja tehokkaammin laatuun, jos kiertävät työväenpuhujat erityisesti selvittelisivät maaseuduilla kierrellessään torpparikysymystä ja torppareita koskevaa lainsäädäntöä.

Tarpeellista olisi mielestäni myöskin mallikelpoisen torpparikontrahdin kaavan laatiminen, joka sisältäisi mahdollisimman tarkasti molemminpuoliset edut ja velvollisuudet, sekä olisi sovitettu uuden Maanvuokrauslain määräysten mukaiseksi. Sellainen sopimuskaava ei olisi jättämättä hyvää jälkeä kun sitä levitettäisiin torppareille. Vertailemiset näitten normaalisopimusten ja tavallisimpien, voimassa olevien torpparisopimusten välillä, avaisivat hyvästi torpparien silmät näkemään oman tukalan, orjamaisen asemansa. Ja voisipa se vaikuttaa siihenkin suuntaan, että paremmat torpparisopimukset alkaisivat vähitellen tulla käytäntöön otetuiksi. Mahdoton on tietysti minkäänlaisella kontrahdilla järjestää torpparien ja isännän suhdetta, sellaiseksi, että kaikki itsekkäisyys ja ilkeys tulisi väkevämmän puolelta pois kitketyksi. Mutta jonkinverran voitaisiin niitä kuitenkin pois juurittaa toimimalla ehdottamaani suuntaan.

Vielä huomautan, että mitään tehokkaampia parannuksia tuskin voidaan ajatella niin kauvan kuin torpparit ovat vielä tietämättömiä orjuudestaan ja näkevät sen vaan vääryydeksi, kun tulevat torpastaan pois häädetyksi. Sentähden on tarpeellista, että torpparien keskuudessa tehdään kerätystyötä, jonka sopisi panna alkuun ehdottamallani tavalla. Kun torpparit tulevat tuntemaan oman tilansa valo- ja varjopuolineen, niin on heidän jo helpompi päästä sisälle työväenkysymykseen kokonaisuudessaankin.

Se mitä edellä olen esitellyt torpparien itsetietoisuuden kohottamiseksi tarkoittaa etupäässä juuri sitä mitä voidaan nyt juuri tällä hetkellä tehdä torppariolojen korjaamiseksi. Se on niin sanoakseni tämän päivän ohjelma. Mutta jos katsoisi hiukan edemmäksi, niin tulee ehdottomasti ajatelleeksi tokko torpparijärjestelmä sellaisenaan, sen luontoisena kuin se nykyään on voimassa, vastaa ajan pitkään tarkoitustaan, ja jos se soveltuu työväenliikkeen periaatteisiin. Tämä puoli kysymyksestä on tietysti vaikein ratkaistavaksi enkä siihen tässä kajoakkaan syvemmältä. Se ratkaistakoon joskus tulevaisuudessa kun vaatimukset ja tarkoitusperät ovat ehtineet tarpeeksi selvitä, kun edistyksen harrastajilla on enemmän vaikutusvaltaa yleisiin asioihin kuin mitä nyt vielä.

Tahdon kuitenkin tässä viitata erääseen seikkaan, joka suuresti ehkäisee torppari eri samoin kuin tilattoman väestönkin pääsemistä vapaaseen, riippumattomaan taloudelliseen asemaan. Olen kuullut useasti valitettavan sitä, että suurtilojen osittaminen pieniksi palstatiloiksi vaatii kalliita kustannuksia ja muutenkin on näitten asiain hommaaminen hyvin monimutkaista. Vielä vaikeuttavat maanositusta nykyisin manttaalisäädoksissä olevat rajoitukset. Sentähden onkin vasta niin vähän, niin mitättömän vähän Suomessa itsenäisiä pikkuviljelijöitä. Ainoastaan muutamia ruununmaita on tähän asti palstoitettu.

Ja kuitenkin täytyy tunnustaa, että se on pikkuviljelys, jolla näyttäisi olevan meillä tulevaisuutta. Se ratkaisisi hyvän osan tilattoman väestön kysymyksestä ja se suuntaisi torppariasiankin uusille urille, joista koituisi onnellisemmat olot koko maalaistyöväestölle ja sitä mukaa koko kansalle.

Siitä syystä olisi poistettava kaikki ne esteet, jotka nykyisin ehkäisevät maan ositusta. Pois osituskustannukset, pois manttaalirajoitukset ja pois kaikki muut maanositusta koskevat mutkikkaat virkatiet.

Kun näin olisi työnnetty mahdollisimmassa määrässä mainitut esteet syrjään ja maanositus tulisi niin sanoakseni vapaaksi, niin olisi se sellaisena vastapainona maaorjuutta lähentelevälle torpparijärjestelmälle, että sen olisi pakostakin pysyminen oikeudellisuuden rajain sisällä. Ja vähitellen voisi se ehkä muuttaa nykyisen torpparijärjestelmän kokonaan ja tehdä torppareista itsenäisiä pikkuviljelijöitä.

Sen johdosta, mitä nyt kaikessa lyhykäisyydessä olen torppariasiassa esille tuonut, esitän puoluekokouksen hyväksyttäväksi seuraavat ponnet:

1:ksi. Puoluekokous jättää Puoluehallinnon huoleksi esitelmien toimittamisen torppari-asiasta ja sitä koskevasta lainsäädännöstä sekä malliksi sopivien torpparisopimusten laatimisen. Torpparikysymystä käsittelevää pikkukirjallisuutta olisi mahdollisuutta myöden myöskin hankittava.

2:ksi. Järjestynyt työväki pyrkii toiminnallaan vaikuttamaan siihen suuntaan, että maanositus tulisi vapaaksi. Sitä varten ovat poistettavat kalliit maanosituskustannukset ja manttaalirajoitukset sekä mutkikkaat virkatiet suoristettavat.

3:ksi. Suomen työväen puoluekokous pitää torpparilainsäädännön kehittämisessä edelleen ohjeenaan 3:ssa Suomen Työväenyhdistysten edustajainkokouksessa hyväksyttyjä 12 kysymyksen ponsia, mikäli ne eivät vielä ole tulleet lainsäädännössä toteutetuiksi.

Takaisin sisällysluetteloon

Agitatsionin järjestämisestä.

Taavi Tainio

Kuten keskusteluaiheen nimi osoittaa, ei tässä ole kysymys enää agitatsionin tarkoituksesta, tarpeellisuudesta tai merkityksestä; ne seikat ovat jo puoluelaisillemme selvillä. Melkein kaikissa ammattiliittojen ja muissa ammattiyhdistysten kokouksissa on järjestöjen lujittamis- ja elvyttämiskysymyksissä tultu aina lopputulokseen: tarvitaan agitatsionia, tarkoitustaan vastaavaa ja virkeätä agitatsionia.

Nimitys agitatsioni on muukalainen, vaikka järjestyneen työväestön kesken siihen on jo totuttu; se merkitsee yllytystä, kiihotusta, herätystä.

Agitatsionitoimintaa, herätystyötä, on monellaista. Sitä harjotetaan kirjallisuuden, sanomalehdistön, kokousten ja puheiden kautta, niiden kaikkien välityksellä yhteisesti ja erittäin.

Agitatsiooniin tarvitaan riittävästi rahaa ja innokkaita ja kykeneviä puhujia.

Varojen saanti on tähän saakka ollut puutteellista ja hankalaa. Vapaaehtoisilla keräyksillä ja myönnytyksillä on koetettu saada. Mutta siten tulee innokkaampien yksilöiden ja yhdistyksien kannettavaksi koko kuorma ja varain, saanti käy vakalliseksi, siten ehkäisten toimintaa. Sentähden agitatsionikustannukset olisivat jaettavat tasan yhdistysten kesken jäsenluvun mukaan, sillä ovathan sen tuottamat edutkin yhteisiä koko työväestölle, ja kun pyrimme tasa-arvoisuuteen oikeuksiin nähden, niin täytyy sama periaate olla käytännössä velvollisuuksiakin suoritettaessa. Varojen puute ei saisi olla esteenä, siltä hyvin hoidettu agitatsioni tuottaa muutamien vuosien kuluessa aina enemmän, kuin se on maksanut, ja varojen hankkiminenhan onkin yhtenä agitatsionin tarkotusperänä. Ilman innokasta agitatsionia on vaikeata, jollei perin mahdotonta, pitää kunnossa työväenpuolueen ja sen järjestö-osien taloudellista asemaa. Sentähden ehdotan arvoisan puoluekokouksen päätettäväksi

että määrätään joku varma summa (esim. 25 p:iä) jokaisen puolueen osaston maksettavaksi vuosittain kultakin jäseneltään agitatsionitarkoitukseen käytettäväksi,

Agitatsionin onnistuminen riippuu suureksi osaksi siihen käytettävien henkilöiden luonteen ominaisuuksista ja kyvystä. Agitatsioni on raskasta työtä, joka vaatii tekijältään monipuolisuutta: intoa, tarmoa, neuvokkuutta, kärsivällisyyttä, selvyyttä periaatteissa ja sattuvaa ja sujuvaa esitystapaa. Sellaisista henkilöistä on puute. Useilla on intoa, mutta kykyä puuttuu; toisilla taas olisi kykyä, mutta puuttuu intoa. Sentähden olisi ehkä kiinnitettävä huomiota ehdotukseen agitaattori-kurssien toimeenpanemisesta, joka erään yhdistyksen puolesta on tehty, vaikka hieman eriävässä muodossa.

On otettava huomioon, että tarvitaan paljo agitaattoria. Yhdet eivät kauan kestä, eivät ehdi, eivätkä pysy täydessä terässään. Kerrassaan mahdoton ja tarkoitustaan vastaamaton on ehdotus yhden vakituisen agitaattorin hankkimisesta, jonka tulisi yhtämittaa läpi vuoden olla matkalla. Epäilemättä olisi tarpeen ja hyvä, jos olisi käytettävissä mies, jonka voisi milloin tahansa lähettää minne hyvänsä, sillä välttämätöntä olisi tuon tuostakin sattuvissa lakkotapauksissa saada kykenevä johtomies paikalle asioita ohjaamaan ja järjestämään. Kokemukset osoittavat, että monikin lakko on päättynyt epäedullisesti johdon puutteessa, kun sitävastoin järjestymätönkin työväki voi osoittaa hämmästyttävää lujuutta ja yksimielisyyttä epäedullisissakin olosuhteissa, jos sillä on taattu neuvonantaja ja järjestäjä (Eetu Salin Hyvinkään lakossa). Mutta sama mies ei kuitenkaan alituisesti voi matkustella, sillä tervein ja voimakkainkaan ei jaksa yhtä kyytiä menestyksellä kestää agitatsioonimatkan vaikeuksia paria kuukautta kauemmin. Jos ruumiilliset voimat kestäisivätkin rauhatonta ja epäsäännöllistä matkustaja-elämää — yövalvontaa, kun täytyy ajan säästämiseksi matkustaa öisin — ravinnon puutetta, kun kaikin paikoin ei kannata syödä ja toisin paikoin on vaikea saada ruokaa — niin henkiset voimat kuitenkin väsyvät alituisissa taisteluissa ja ponnistuksissa, joten puhujan oma innostus ja tarmo eivät pysy kauan aikaa terässään, joka on välttämätön ehto, jos aikoo kuulijoissaan innostusta synnyttää. Voisi väittää, että jaksavathan raittiuspuhujat ja eräät työväenkin puhujat muissa maissa pitempiä aikoja, mutta raittiuspuhujien tehtävä on paljoa helpompi: heitä vastaan ei käydä enää julkista taistelua, he saavat kaikki kansakoulut, kunnantuvat ja minkä talonpoikaistalon tahansa kokouspaikakseen, sanomalehdet levittävät uutisosastoissaan ilmaiseksi tietoja heidän matkasuunnitelmistaan ja papit kirkoissa lukevat heidän kuulutuksensa, yläluokatkin ja kaikki sivistyneet osoittavat heille myötätuntoisuutta, ja heidän ei tarvitse matkustella pitkiä matkoja, kun voivat pitää esitelmiä joka pitäjässä ja useammassa kylässä, eikä heiltä vaadita niin suurta innostustakaan, kun heidän asiansa on jo pitemmälle kehittynyt, enemmän voiton puolella. Osittain samallaiset syyt helpottavat ulkomaistenkin agitaattorien tointa: lyhyet matkat, kun maat ovat tiheään asuttuja, kehittyneet kulkuneuvot, lukuisa sanomalehdistö, tehdaspaikkoja ja työväenyhdistyksiä (-ammattiosastoja) on melkein kaikkialla; eikä sittenkään liene yleistä yksien agitaattorien alituinen matkustaminen, kun ammattiliittohallintojen erityisesti palkatut virkamiehet hoitavat agitatsionia muitten toimien ohella ja tarpeen mukaan. Kaikissa tapauksissa tarvitaan sekä siellä että meillä paljo agitaattoria.

Mutta agitaattorikin tarvitsee opetusta. Huomattakoon, millä erityisellä huolella erinomaisen hyvin järjestetty pelastusarmeija kasvattaa upseerinsa, jotka itse asiassa eivät ole muuta kuin agitaattoria. Ja pannaanhan toimeen erityisiä raittiuskursseja ja Amerikan Yhdysvalloissa suorittavat vaaliagitaattorit erityisen näytteen taidostaan, ennenkuin heidät toimeensa uskotaan. Työväen puolueen agitaattorien täytyy kuitenkin osoittaa paljoa suurempaa yhteiskunnallisten asiain käsitystä, sillä onhan meidän käsityskantamme jyrkässä ristiriidassa kaikkien yleisesti vallitsevien, porvarillisten käsitteiden kanssa. Tarvitaan tietoja ja syventymistä asiaan, ettei agitaattori joudu kiusaukseen peittää ajatuksen tyhjyyttä ja sisällön puutetta fraaseilla, jotka, vaikkakin itsessään tosia ja sattuvia, alituisesti käytettyinä kuluvat, menettävät merkityksensä ja innostamisen sijasta tekevät tympäsevän vaikutuksen.

Hyvän agitaattorin täytyy itse olla perehtynyt asiaansa, ei ainoastaan pintapuolisesti, vaan perinpohjin, kysymysten ytimiä myöten ja se onkin sangen suuri ja tärkeä vaatimus ohjelman eli käsiteltävän alan ollessa niin laaja ja yhteiskuntamme perusteisiin syvältä vaikuttava, kuin työväenliike tarkoitusperineen on. Muutamiin valmiiksi kirjoitettuihin esitelmiin ei ole turvautumista, sillä samallaiset esitelmät eivät sovellu erilaisille kuulijakunnille, eivätkä kirjotetut esitelmät tee yhtä tehoisaa vaikutusta, kuin vapaasti puhutut, joissa sanat saavat enemmän tosi-tunnetta ja ilmaisevat välittömämmin, mitä puhujan mielessä liikkuu. Suuri etu olisi siitäkin, jos puhuja voisi antaa kuulijakuntansa määrätä esitysaine, jolloin esitelmästä olisi enemmän hyötyä, kun se käsittelisi asioita, jotka juuri silloin asianomaisella paikkakunnalla ovat mielenkiintoa herättäviä.

Tämä kaikki vaatii kuitenkin tavallista perinpohjaisempaa työväenliikkeen ja yhteiskunnallisten olosuhteiden tuntemista, jota yksityisen on vaikea saavuttaa yksinään, mutta yhdessä useampain samaa tarkoittavien tovereiden kanssa kävisi se paljoa helpommaksi, varsinkin jos olisi saatavissa jonkun tai joidenkuiden kyvykkäämpäin aatetoverien ohjausta. Mitään erityistä »agitaattoriseminaaria» ei kuitenkaan tarvittaisi. Sama päämäärä saavutettaisiin, jos kymmenkunta asiaansa innostunutta aatetoveria jollakin paikkakunnalla päättäisi käyttää pari kolme iltaa viikossa työväenkirjallisuuden lukemiseen ja keskusteluun. Sellaisessa toverillisessa, vapaassa mutta asiallisessa keskustelussa voisi jokainen tuoda mielipiteensä ja käsityksensä julki ja keskinäisessä ystävällisessä keskustelussa, tahi vaikkapa väittelyssäkin voisi jokainen oppia toiseltaan ja itse opettaa. Tutkittavaksi otetaan esim. kirjat: Blatchfordin Iloinen Englanti, Sombartin Sosialismi ja sosiaaliiien liike 19:llä vuosisadalla ja Kautskyn Erfurtin Ohjelma, sekä muitakin sitä myöten kuin ehtii ilmestyä, luetaan luku kerrallaan kotona ja sen johdolla keskustellaan sitte kokouksessa. Sillä tavalla luulisin mielipiteiden vahvistuvan ja tasaantuvan, samalla kuin luetun sisältö jäisi mieleen unohtumattomasti ja havainto- ja arvostelukyky tarkistuisi. Tietystikään ei kaikkien luettavien kirjojen tarvitsisi käsitellä suorastaan työväenkysymystä eikä muutenkaan olla sosialidemokraattisella kannalla, vaikka sellaisista olisi paras alottaa, sillä tarpeellista on agitaattorille olla tutustunut mitä erilaisimpiin yhteiskunnallisen kysymyksen ilmiöihin ja varsinkin toisinajattelevain mielipiteisiin. (Ohimennen huomautettakoon, että työväenlainsäädäntö sekä koti- että ulkomailla olisi tarkasti tunnettava samoin kuin yhteiskunnallinen kehitys- ja yhteiskunnallinen siveysoppi). Tällaiset luentokurssit onnistuisivat luonnollisesti paremmin, tulisivat monipuolisemmiksi, huvittavammiksi ja enemmän tarkoitustaan vastaavia, jos niihin aina ottaisi osa joku yhteiskunnallisiin kysymyksiin enemmän perehtynyt henkilö ohjaajana ja neuvojana.

Yllä esitetystä kyllä selviää, ettei tarkoituksena ole varsinaisten ammatti-agitaattorien kasvattaminen, vaan etevien ja innokkaiden työmiesten kehittäminen, jotta he tarpeen tullessa voisivat agitaattoreinakin toimia. Agitatsionitoimi ei oikeastaan sovi ammatiksi, sillä se on jonkinlainen papillinen tehtävä, jossa kaavoihin ja teoriioihin kangistumisen vaara on lähellä, jos sitä työkseen tekee.

Pääasia on kuitenkin kyvykkäiden agitaattorien kasvattaminen.

Jos yllä esittämäni näkökohdat myönnetään oikeiksi, niin ehdottaisin puoluekokouksessa lausuttavaksi toivomukseksi

että Puoluehallinto ottaisi huolekseen järjestää silloin tällöin erityisiä luento- ja keskustelukursseja, joiden tarkoituksena olisi kehittää agitatsionivoimia puolueen tarkoitusperien edistämiseksi. Kursseja olisi pidettävä vuorotellen suurimmissa työväenkaupungeissa.

(Enempää käsikirjoitusta ei ole saatu).

Takaisin sisällysluetteloon

Äänioikeusasia.

K. F. Hellstén

Vaikka äänioikeusaslasta tehtäisiin kuinka hyviä päämäärään tähtääviä suunnitelmia tahansa, niin eivät ne kuitenkaan tule toteutettua muulla, kuin työväen itse ryhtymällä sellaisiin keinoihin, että ne pakottavat vallassaolevat ryhtymään äänioikeusolojen korjaukseen. Työväen täytyy kaikki yhteiskunnalliset parannuksensa kalliisti ostaa ja niin on laita äänioikeuden kanssakin. Äänioikeusasia on työväenkysymyksessä nykyään pääkysymyksiä ja sen vuoksi on se otettava niin yleisesti päivänkysymyksenä puheenaineeksi, ettei sen päämääräänsä jouduttamisessa tuhlata rahtuakaan aikaa.

Työväenedustajain kokouksessa Turussa v. 1899 tehtyyn suunnitelmaan äänioikeusasiassa ei liene tällä kertaa tarpeen tehdä mitään muutoksia, vaan on kiinnitettävä kaikki huomio keinojen keksimiseksi, millä voidaan asiaa jouduttaa ja viedä päämääräänsä. Velttous asian ajamisessa ei saa rahtuakaan vallita niin kauvan kun äänioikeusolot ovat sellaisella kurjalla kannalla kuin ne nykyjään Suomessa ovat.

Viime työväenedustajainkokouksessa hyväksytty ensimmäinen ponsi kuuluu:

Työväenpuolue vaatii ohjelmanaan yleistä yhtäläistä ja välitöntä vaali- ja äänioikeutta kaikille 21 vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille sukupuoleen katsomatta kaikissa vaaleissa ja äänestyksissä.

Vaikka tämän perille vieminen sisältyykin kysymykseen: Miten työväen puolueohjelma on parhaiten toteutettava? niin ansaitsee kuitenkin äänioikeusasia erityisesti ottaa pohdittavaksi, sillä jos se kerran saadaan ajettua päämääräänsä, niin tulevat monet muut kohdat ratkaistuksi melkein itsestään.

Ennestään on tunnettu, ettei joukkoanomuksilla nykyisillä ylimysten valtiopäivillä ole mitään merkitystä, vaan asia sen kautta viipyy ja työväen suuri työ joukkoanomuksen aikaansaamiseksi menee hukkaan. Siksi on edullisinta kääntyä ajoissa korkeimman hallituksen puoleen pyynnöllä, että sitä tietä saataisiin esitys ensi valtiopäiville äänioikeusolojen korjaamisesta. Kun vielä lisäksi muistetaan, mitenkä ivallisilla halveksumisilla viime valtiopäivilläkin kohdeltiin työväen anomuksia, niin on kyllin syytä valmistautua ajoissa toista tietä viemään toivomuksensa esille, kun luultavasti työväki säätyjen puolelta tulee vieläkin saamaan lausumiensa toivomusten osalle halveksumista.

Äänioikeusasian vireilläpitämiseksi on keväisten mielenosotusretkien lisäksi pidettävä suurella huolella valmistettuja paikallis-mielenosotuskokouksia aina syksyn tultua heti syyskuun alussa, jolloin talven toiminta alotetaan, sisällä huoneustoissa, joissa samalla levitetään kirjallisuutta äänioikeudesta ja vakavasti terotetaan talven varalta asia alituiseen mieleen. Samassa on kokouksissa aina häikäilemättä paljastettava kaikki ne vääryydet ja epäkohdat, joita vallassaolijat ääniasteikon turvissa kulloinkin ovat harjoittaneet. Tällaisia kokouksia olisi pantava toimeen kautta maan samana päivänä ja laskettava niihin osanottajani luku, sekä julkaistava niistä yhteenveto sanomalehdissä. Sellaisilla toimenpiteillä juurrutettaisiin kansan omiintuntoiihin ja vereen äänioikeusasia, ja ne lukemattomat sorrot ja vääryydet tulisivat julkisuuteen, joita varallisuuteen perustuvan ääniasteikon turvissa kulloinkin harjoitetaan.

Tällaisissa äänioikeuskokouksissa olisi syytä lisäksi asettaa erityinen valiokunta, joka kullakin paikkakunnalla kokoaisi joka ainoalta äänioikeusasiaa harrastavalta jonkun määrätyn summan äänioikeusrahastoon, jolla sopivissa tilaisuuksissa agitatsioonia ja kirjallisuutta äänioikeudesta toimitettaisiin. Näintavoin yleiseksi tehty maksuvelvollisuuskin jo suuresti kiinnittäisi kansan mieliä äänioikeusasiaan.

Tietty on, että työväen täytyy etunsa kalliisti ostaa, ja sen vuoksi on erittäin suurta huomiota äänioikeusasian ajamisessa kiinnitettävä viime edustajainkokouksessa tästä asiasta hyväksyttyyn 5:een ponteen, jossa ehdotetaan koko maata käsittävän työlakon toimeenpanemista, yhtyen siihen täydellisesti, sillä se on ainoa keino, jolla työväki voi äänioikeuden saavuttaa. Heti on sen valmistuksiin agitatsioonilla, varojen kokoomisilla ja kaikilla mahdollisilla keinoilla ryhdyttävä.

Ehdotan puoluekokoukselle näillä lyhyillä huomautuksillani, että se edelleen hyväksyisi viime työväenedustajain kokouksessa tehdyn päätöksen äänioikeusasiasta ja nyt sen jouduttamiseksi seuraavat keinot:

1. Että työväen puoluekokous asettaa valiokunnan, joka kääntyy hallituksen puoleen anomuksella, että se esittäisi ensi valtiopäiville koko varallisuuteen perustuvan ääniasteikon poistamisen ja kaikkien äänioikeusoloissa tarvittavien korjausten tekemisen;

2. a) panna äänioikeusasiaan suuremman kiihotuksen herätykseksi vuosittain toimeen keväillä mielenosotusretkiä ja syksyllä huolellisesti valmisteltuja äänioikeuskokouksia, kautta maan samana päivänä, joihin puoluehallinto määrää ajan ja ohjelman;

b) tällaisissa kokouksissa asetettakoon valiokunta, joka kokoo kaikilta asiaa harrastavilta päätetyn summan äänioikeus-agitatsiooni- ja kir-jallisuusrahastoon; ja

3) että puoluekokous hyväksyy valmistusten tekemisen yleisen koko maata käsittävän työlakon aikaansaamiseksi, johon puoluehallinto ryhtyköön heti kansan mielipiteitä kasvattamaan ja varojen kokoomiseksi keinoja keksimään.

Takaisin sisällysluetteloon

Mille kannalle on työväenpuolueen asetuttava muihin puolueisiin nähden?

J. A. Salminen.

Kullakin puolueella on omat harrastuksensa, pyrkimyksensä ja päämaalinsa samoin on työväenpuolueellakin. Kuten puolueohjelmasta nähdään on työväenpuolueen pyrkimys suuresti toisista puolueista poikkeava. Sen pyrkimys on kansanvaltaisuuden ja kaikkien kansalaisoikeuksia kansalle kansan kautta edistäminen. Siis yhtymäkohdat toisten puolueitten kanssa ovat luonnollisesti hyvin pienet ja siellä missä voidaan toisten puolueitten kanssa yhtyä, täytyy sen tapahtua puolueohjelman perusteella. Toisten vallassaolevien puolueitten kanssa olisi, siellä missä näyttäisi mahdolliseksi ohjelman perusteella jotakin aikaan saatavan, ryhdyttävä neuvotteluihin ja tarpeen vaatiessa puoluetaisteluunkin.

Takaisin sisällysluetteloon

Kertomus Suomen Työväen Puoluehallinnon toiminnasta heinäk. 20 p:stä 1899 heinäk. 10 p:ään 1901.

Jäsenet. Turussa heinäk. 17–20 päivinä 1899 pidetty työväenyhdistysten edustajain kokous valitsi puoluehallintoon Turusta seuraavat henkilöt: N. R. af Ursin, J. K. Kari, J. A. Salminen, M. Saarinen, T. Tainio, K. F. Hellstén, J. H. Jokinen, J. Lindström ja K. A. Leino. Näistä ovat eronneet puoluehallinnosta T. Tainio ja N. R. af Ursin, joiden sijalle on tullut varajäsenet A. Palmroos ja A. Niemi. Muilta paikkakunnilta valittiin edustajainkokouksessa puoluehallinnon jäseniksi: Tampereelta J. V. Hellberg ja A. Nieminen; Oulusta M. Vuolukka; Helsingistä Ida Ahlstedt, E. V. Hänninen ja R. Drockila; Kotkasta A. Markkanen; Viipurista A. Kärmekangas ja Porista Y. Mäkelin, jotka kaikki ovat olleet puoluehallinnossa koko kuluneen kaksivuotiskauden ajan.

Turun edustajainkokous valitsi puoluehallinnon puheenjohtajaksi tohtori N. R. af Ursinin. Kun hän luopui toimestaan tammikuussa 1900, valitsi puoluehallinto yhteisessä kokouksessaan hänen tilalleen varapuheenjohtajaksi faktori J. A. Salmisen. Mutta kun hänen täytyi työantajansa pakottamana tästä toimestaan luopua, valittiin hänen sijaansa maaliskuussa samana vuonna toimittaja K. F. Hellstén, joka on ollut tässä toimessa koko jälelläolevan ajan. Sihteerinä ja rahastonhoitajana on ollut opettaja J. K. Kari. Kesäkuukausina v. 1900 olivat nämä toimet sihteerin ollessa ulkomailla hra M. Saarisen huolena.

Kokoukset. Kuluneena toimintakautena on puoluehallinto kokoontunut kaikkiaan 31 kertaa; näistä on kolme ollut puoluehallinnon yhteisiä kokouksia. Kokouksissa ovat olleet läsnä Salminen 31, Kari, Saarinen ja Jokinen 29, Lindström 28, Hellstén 27, Leino 26, Palmroos 20, Niemi 14, Ursin 13, Vuolukka 4, Mäkelin, Ida Ahlstedt, Drockila ja Nieminen 3, Hellberg, Hänninen, Markkanen, Kärmekangas ja Tainio 2 kertaa. Muilla paikkakunnilla asuvain puoluehallinnon jäsenten mielipidettä on kirjallisesti kysytty useissa asioissa.

Puolueeseen liittyminen. Puolueeseen kuuluu nykyjään 26 työväenyhdistystä sekä 3 ammattiosastoa liittymättömistä yhdistyksistä. Sen lisäksi on muutamissa nuorissa yhdistyksissä päätetty liittyä puolueeseen, mutta ei ole voitu päätöstä toteuttaa, kun yhdistysten säännöt ovat vahvistamatta. Puolueeseen kuuluvain yhdistysten jäsenluku oli viime vuoden lopulla 7,054. Näihin yhdistyksiin kuului samaan aikaan 135 ammattiosastoa.

Agitatsiooni. Herättääkseen työväestöä itsetajuntaan ja tutustuttaakseen sitä puolueohjelmaan on puoluehallinto voimainsa mukaan järjestänyt luentomatkoja eri osiin maata. Syksyllä v. 1899 olivat puoluehallinnon agitaattoreina T. Tainio länsiosassa ja L. Nyström itäosassa maata. Jälkimäinen ei jättänyt minkäänlaista kertomusta matkastaan, jonka hän sitäpaitse keskeytti alkuunsa. Hra Tainio piti syyskuun kuluessa 14 esitelmää sekä levitti työväen kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Matkasuunnitelma oli Forssa, Hämeenlinna, Valkeakoski, Toijala, Tampere, Jyväskylä, Vaasa, Nokia, Pori. — Seuraavan vuoden alussa hän kävi Sortavalassa, Ensossa, Imatralla, Viipurissa, Uuraassa ja Lahdessa, pitäen näillä paikkakunnilla 11 esitelmää. Samoihin aikoihin piti rouva Putkonen esitelmiä ja keskustelukokouksia Vaasassa ja Hämeenlinnassa, perustaen edelliseen palvelijattarien ja jälkimäiseen naisosaston. Viime kesänä liikkuivat puoluehallinnon toimeenpanemilla agitatsioonimatkoilla neiti M. Ahlstedt sekä hrat T. Tainio, E. Salin, Y. Mäkelin ja K. F. Hellstén. Neiti Ahlstedt piti esitelmiä Hankoniemessä, Kotkassa, Haminassa, Mikkelissä, (2 matkaa), Kuopiossa, Viipurissa, Imatralla, Lahdessa, Hämeenlinnassa, Forssassa (2 matkaa), Jyväskylässä, Vaasassa ja Oulussa. Y. Mäkelin liikkui seuraavan matkaohjelman mukaan: Pihlava, Mäntyluoto, Reposaari, Rauma, Eurajoki, Panelia, Keikyä, Huittinen, Tyrvää, Karkku, Siuro, Ikalinen, Jämijärvi, Kankaanpää. Hra Tainio piti kaikkiaan 32 esitelmää seuraavilla paikkakunnilla: Sortavala, Enso, Imatra, Viipuri, Uuras, Lahti, Sunila, Sippola, Helilä, Mikkeli, Kuopio (2 eri kertaa), Juantehdas, Syväniemi, Souru, Kotka, Lappeenranta, Kankaan tehdas, Savonlinna, Varkaus, Joensuu ja Sortavala. Hra E. Salin esiintyi työväen herättäjänä Hankoniemessä, Lohjalla, Jämsässä, Jyväskylässä, Äänekoskella, Heinolassa, Lahdessa, Hyvinkäällä, Imatralla, Terijoella, Lappeenrannassa, Tuusulassa, Kellokoskella, Porvoossa ja Mäntsälässä, pitäen noin 20 esitelmää. K. F. Hellsténin agitatsioonialueena oli Lounaissuomi. Hän on esiintynyt Salossa (2 kertaa), Hankoniemessä, Lohjalla, Uudessakaupungissa, Raumalla, Porissa, Nousiaisissa, Forssassa, Huittisissa, Punkalaitumella, Alastarossa, Loimaalla (3 kertaa), Mynämäellä, Kaarinassa, Turussa ja Maariassa. Paitse näitä varsinaisia agitatsioonimatkoja on asioitsija A. Vuori puoluehallinnon toimesta pitänyt esitelmiä työväestölle Kuopiossa, Iisalmella, Haukiputaalla, Iissä, Simossa, Kemissä, Torniossa, Kiimingissä ja Muhoksella sekä Oulun–Tornion radan varsilla. Kaikkiaan on puoluehallinnon lähettämiä agitaattoreja esiintynyt noin sadalla paikkakunnalla. Kirjoja ja työväen sanomalehtiä on ollut kaikilla levitettävänä, väliin hyvälläkin menestyksellä. Varoja agitatsiooniin on kerätty yhdistyksiltä ja osastoilta vapaaehtoisina lahjoina. Siten on kaikkiaan karttunut Smk. 1880:90. Menot agitatsioonista nousevat palkkoina, matkarahoina ja postimaksuina 1811:55, joten puoluehallinnon huostassa on agitatsioonivaroja 69:35.

Työlakkoja. Marraskuussa v. 1899 puhkesi Turussa Juselius'en paitatehtaassa työlakko, kun tehtailija aikoi alentaa jo ennestäänkin alhaisia palkkoja (taitavimmille 15–40 mk., nuoremmille ainoastaan 5–15 mk. kuussa). Lakkoon ryhtyi 80 naista, joilla ei ollut minkäänlaista järjestöä eikä varoja. Puoluehallinto otti lakon johtaaksensa ja toimitti keräystä. Maamme työväestön suurta kannatusta ja uhraavaisuutta on kiittäminen siitä, että tämä maamme ensimäinen suurempi naisten työlakko päättyi työntekijäin voitolla, kestettyään 6 viikkoa. Lakkoajalla perustettiin liinavaateneulojattarien ammattiosasto sekä tilapäinen neulomaliike, joka vieläkin jatkuu.

Lakkotilit osottavat tuloja 3084:52 ja menoja 2548:87, joten jäännös puoluehallinnon hyväksi on Smk. 535:65.

Hyvinkään lakkolaisille on puoluehallinto kehottanut maamme työväenyhdistyksiä ja ammattiosastoja keräämään varoja, samoin pariin muuhun lakkoon.

Lakkokassoja on myöskin, viime edustajakokouksen päätöksen mukaan kehotettu yhdistyksiä ja ammattiosastoja perustamaan. Puoluehallinnon harkittavana on ollut kysymys, olisiko ryhdyttävä perustamaan yleistä lakkokassaa, johon olisi pakollinen maksu esim. noin 30 penniä viikossa taksotuksen mukaan. Tähän ei kuitenkaan uskallettu ryhtyä, kun pelättiin, että vakituiset maksut pelottavat heräävää työväkeä yhtymästä liikkeeseen.

Työkirjat. Suomen teollisuusvaltuuston keskuskomitealta saapuneen kirjeen johdosta, koskeva työkirjojen käytäntöön ottamista, on puoluehallinto päättänyt, että koska työkirjat ulkomailla, esim. Englannissa, yhä enemmän tulevat pois käytännöstä ja koska niiden tarkoituksena on saattaa työnantajat vainoamaan työväestön eturivissä taistelevia työntekijöitä, ja koska tällaiset kirjat ovat vapaan henkilön arvoa loukkaavia, lausuu puoluehallinto jyrkän vastustuksensa ja kehottaa työväestöä vastustamaan niitä kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Mielenosotusretkiä on puoluehallinto kehottanut puuhaamaan kesäkuun ensi sunnuntaiksi, ohjelmana äänioikeus sekä yhdistymis- ja kokoontumisvapaus. Katsoen siihen suureen merkitykseen, minkä Vapunpäivän viettäminen kansainvälisenä köyhälistön mielenosotus- ja juhlapäivänä on saavuttanut kaikkialla, on puoluehallinto edellämainittujen retkien ohella kehottanut maamme työväestöä puuhaamaan joko ulkoilmassa, tai missä se ei käy laatuun, sisällä huoneissa kokouksia vapunpäiväksi, ohjelmana kahdeksantuntinen työpäivä ja kieltolaki. Viipurin kokouksen päätettäväksi esittää puoluehallinto mielenosotuspäivän tarkemman määräämisen.

Työväen anomuksia valtiopäiville. Paitse joukkoanomusta äänioikeusasiassa, joka lyhyen ja sopimattoman keräysajan sekä monin paikoin vallinneen velton toiminnan tähden meni mitättömäksi, listoihin kun karttui ainoastaan 16,482 nykyisen työväenohjelman vaatiman yleisen äänioikeuden sekä 380 Tampereen edustajakokouksen ja 221 belgialaisen ääniasteikon kannattajaa, puuhasi puoluehallinto valtiopäiville edustajainkokouksen päätöksen mukaan kysymyksiä Työväenopistoista (anomuksen laatija J. V. Hellberg), Vanhuudenvakuutuksesta (R. Drockila), Sovintolautakunnista (N. R. af Ursin) ja Työpäivän lyhennyksestä sekä alimman palkan määräämisestä (E. Hänninen). Ainoastaan vanhuudenvakuutuksesta saatiin talonpoikaissäädylle anomus. Työpäivän lyhennyksestä tarjottua ei saatu ketään ottamaan. Jotkut yksityiset talonpoikaissäädyn jäsenet olivat näköjään taipuvaisia ja kulottivat tarjottuja papereita toveriensa nähtävinä, vaan ne hylättiin yhteisissä valmistaessa kokouksissa. Alinta palkkaa koskevasta anomuksesta eivät vapaamielisimmätkään edustajat sietäneet paljon puhuttavan. Porvarissäätyyn ei liijoin päästy. Siellä ivailtiin, miksei se työväenpuolue, kun kerran on puolueena, laita miehiään valtiopäiville. Kysymyksille työväenopistoista ja sovintolautakunnista ei saatu alustusta.

Vastalauseita on puoluehallinnon kehotuksesta lausuttu maan työväenyhdistyksissä Elinkeinolakivaliokunnan lakiehdotuksen 70 §:n 4 momenttia vastaan, jossa ehdotetaan ankaroita vankeus- tai sakkorangaistuksia sille, ken kehottaa toista lakkoon tai koettaa estää menemästä työhön. Nämä vastalauseet ovat aikoinaan olleet julkaistuna työväen lehdissä, samoin kuin nekin, mitä lausuttiin yli koko maan Senaatin siviilitoimituskunnan päätöksen johdosta, jossa se kehotti painoasiamiehiä käyttämään kovempaa sensoria työväenlehtiä vastaan ja saattamaan niitä rangaistukseen. Molempiin vastalauseisiin oli osanotto hyvin vilkas.

Tilastoa maalaistyöväestön oloista koetti puoluehallinto kerätä keväällä v. 1900. Kun työväenyhdistyksiä on maaseuduilla vielä ainoastaan harvoissa paikoissa, pyysi puoluehallinto nuorisoseurain avustusta tässä suhteessa, lähettäen nuorisoseuroille tilastokaavoja täytettäväksi. Tulos oli kuitenkin mitä huonoin. Nuorisoseuroista vastasi pyyntöön tuskin yksikään. Työväenyhdistysten välityksellä saatu tilasto ulottuu ainoastaan parillekymmenelle paikkakunnalle. Kysymyskaava sisälsi seuraavaa:

Työväen tilastolista N:o — — — — — pitäjästä — — — kylästä.

A. Tehdastyöväestö: 1. Mitä suurempia teollisuuslaitoksia paikkakunnalla on? 2. Montako työntekijää näissä yhteensä on a) miehiä b) naisia? 3. Onko tehtaalla työväestön asuntoja? Millä ehdoilla niitä saa? 4. Onko tehtaalla oma kauppapuoti? 5. Onko tehdas vuokrannut kauppaoikeutta alueellaan erityisille henkilöille?

B. Käsiteollisuustyöväestö? 1. Mitä käsiteollisuusammatteja paikkakunnalla hajotetaan? 2. Montako ammatinharjoittajaa siellä on? 3. Montako palkattua käsiteollisuustyöntekijää on a) miehiä b) naisia?

C. Maatyöväestö: Paljonko on arviolta kysymyksen alaisella paikkakunnalla: a) torppareita? b) itsellisiä? c) palvelusväkeä?

Työväen pankki. Viime edustajainkokouksen päätöksen mukaan on puoluehallinto valinnut erityisen valiokunnan valmistamaan työväenpankin perustamista. Komiteaan valittiin hovioik. auskultantti J. Boldt, pankintirehtööri Hjelt, maalarit Orrela ja Sihvonen, taloudenh. O. Lähde, toimittaja A. B. Mäkelä, faktori Drockila ja suutari E. Salin Helsingistä sekä kirjap. omistaja J. V. Hellberg Tampereelta.

Säästökassoja on myöskin kehotettu perustamaan ja painatettu tätä tarkoitusta varten malleja kirjojen järjestämisestä. Näitä sekä Turun työväenyhdistyksen säästökassan sääntöjä on lähetetty niitä haluaville säästökassan perustajille useille paikkakunnille.

Lentokirjasten aikaansaamiseksi on ryhdytty neuvotteluihin Työväen kustannusosakeyhtiön kanssa, jolla jo on tiedossa kirjoittaja kysymykselle Äänioikeusasiasta sekä useille puolueen ohjelmakysymysten lyhkäisille, lentokirjasina levitettäville ja sittemmin yhdeksi kirjaksi koottaville selityksille.

Edustajakokouksen pöytäkirja. Viime edustajainkokouksen pöytäkirjan on puoluehallinto toimittanut painetuksi ja levitetyksi. Useissa yhdistyksissä on näiden menekki ollut hyvin huono, jopa on muutamista lähetetty kaikki takaisin ja toisiin, isoihinkin yhdistyksiin mennyt vain yksi tai pari. Monelta yhdistykseltä on tili vielä kokonaan tulematta.

Työväenohjelman on puoluehallinto myöskin toimittanut painosta ja jakanut yhdistyksille.

Työväenkalenteri VII. Valtuuskunta oli aikoinaan pyytänyt Vaasan työväenyhdistystä toimittamaan seuraavaa Työväen kalenteria, seitsemättä järjestyksessä. Kun mainittu yhdistys ei tarjoukseen suostunut, on puoluehallinto toimittanut kalenterin, joka äsken ilmestyi painosta. Kalenterin yhteyteen on liitetty kaksi tilastollista taulua maan työväenyhdistyksistä. Kun sellaista tilastoa ei vielä ennen ole julkaistu, on varmojen numerotietojen puute työväenliikkeestä ollut tuntuva ja antanut aihetta epämääräisiin arvioimisiin. Puoluehallinnon mielestä olisi tämän suuntaisen tilaston julkaisemista jatkettava, kun sen sijaan kalenterin julkaiseminen saisi vanhentuneena ja merkityksettömänä jäädä pois, kuten julkisuudessa on ehdotettukin.

Tutustuttaakseen kahta valtavaa liikettä, Suomen työväenliikettä ja nuorisoseuraliikettä toisiinsa, on puoluehallinto käyttänyt sille hyväntahtoisesti tarjottua tilaisuutta ja lähettänyt hra T. Tainion edustajakseen Lapualla viime tammikuussa pidettyyn nuorisoseurojen vuosikokoukseen. Samassa tarkoituksessa on tähän edustajakokoukseen pyydetty nuorisoseuraliikkeen edustajaksi kirjailija S. Alkio.

Puoluehallinnon menoja varten on puolueeseen liittyneitä yhdistyksiä taksoitettu v. 1899 25 penniä ja v:lta 1900 40 penniä jäseneltä. Viime edustajainkokouksen päätöksen mukaan suorittavat maalaisyhdistykset taksotuksesta puolet. Täten on puoluehallinnolle karttunut viime toimintakaudella varoja kaikkiaan 2275:63. Kun taksotus osaksi on riittämätön tarmokkaamman toiminnan vaatimiin menoihin ja osaksi suoritetaan säännöttömästi sekä eri perusteita noudattaen eri yhdistyksissä, (yllämainitusta summasta on Turun työväenyhdistys yksin suorittanut 949 mk. 70 p.) ehdottaa puoluehallinto kokoukselle tätä koskevain määräysten tarkistamista.

Viipurin edustajainkokouksen valmistaminen on ollut puoluehallinnon tärkeimpänä tehtävänä tänä vuonna. Puoluehallinto ehdotteli keskustelukysymyksiksi seuraavat:

• 1. Miten työväen puolueohjelma voidaan parhaiten toteuttaa?
• 2. Miten olisi agitatsiooni järjestettävä, jotta se parhaiten vastaisi tarkoitustansa?
• 3. Puolueen sanomalehdistöstä.
• 4. Miten saadaan työväen toivomukset esille valtiopäivillä?
• 5. Äänioikeuskysymys.
• 6. Progressiivinen verotus (viime edustajainkokouksen vaatima).
• 7. Onko työväen tapaturmavakuutuslaki vastannut tarkoitustansa, ja mitä muutoksia siinä olisi saatava aikaan?
• 8. Työpäivänlyhennys.
• 9. Vanhuudenvakuutus.
• 10. Työväen asuntokysymys.
• 11. Torpparikysymys.
• 12. Miten olisi maalaistyöväestön asemaa parannettava?
• 13. Työläisnaisten tilan parantaminen.
• 14. Millä tavalla on raittiusasiaa ajettava?
• 15. Kulutusyhdistysten perustamisesta.

Puolueeseen liittyneet yhdistykset päättivät ohjelmaan otettaviksi kaikki muut ylläolevat kysymykset, paitse kysymyksen kulutusyhdistyksistä. Niiden lisäksi ehdoteltiin seuraavat ohjelmaan otetut kysymykset:

• 15. Mille kannalle on työväenpuolueen asetuttava muihin puolueisiin nähden? ja
• 16. Liittyykö Suomen työväenpuolue kansainväliseen sosialistiseen sihteerinvirastoon?

Edustajakokouksen ohjelmaan ehdotetuista kysymyksistä ehdotetaan hyljättäviksi:

• Oman lakimiehen asettaminen työväestölle, koska ei vielä voida saada siihen tarpeeksi varoja.
• Ehdotus työväenopistojen perustamiseksi, koska sitä käsiteltiin viime kokouksessa.
• Ammattijärjestökysymys sekä kysymys ammattikongressin kokoonkutsumisesta puoluekokouksen yhteyteen, koska ei vielä olla siihen kyllin kehitytty, kun ei ole ammattiliittojakaan tarpeeksi.
• Kysymys osuustoiminta-edustajain kongressin kutsumisesta puoluekokouksen yhteyteen, koska osuusliikkeitä varsinaisen työväestön keskuudessa vielä on varsin vähän; sekä kysymys
• Mille kannalle on työväenpuolueen asetuttava kansallisiin kysymyksiin nähden? koska vastaus siihen löytyy puolueohjelmassa.

Kun kysymysten alustukset tulevat hyvin hitaasti, vaikka useimmat alustajat saatiin hankituksi jo marras- tai joulukuussa, on puoluehallinto jakanut alustuksia yhdistysten keskusteltaviksi vihkoina sitä mukaa, kuin niitä on saapunut. Vielä tätä kirjoittaessa viikkoa ennen kokousta on muutamia alustuksia saapumatta, toisia keskeneräisinä. Herra Salin, jonka alustettavana oli kysymys »Miten saadaan työväen toivomukset esille valtiopäivillä?» ilmoittaa, että hän viimeiseen saakka toivoi voivansa saada alustuksensa valmiiksi, mutta terveydellisistä syistä sen täytyi jäädä.

Puolueen sääntöihin on hra T. Tainio Työmies-lehdessä tehnyt muutosehdotuksia, joista puoluehallinto on sääntöehdotusta laatiessaan ottanut huomioon muut, paitse yksityisen henkilön oikeuden liittyä suorastaan puolueeseen ja maan jakamisen eri piireihin sekä puoluehallinnon muodostamisen tämän jaon perusteella. Tarkistaakseen ja täydentääkseen viime kokouksessa laadittuja ohjesääntöjä esittää puoluehallinto kokoukselle seuraavan

Ehdotuksen Suomen Työväenpuolueen säännöiksi.

1 §. Suomen työväenpuolueen muodostavat ne yhdistykset, ammattiosastot ja liitot, jotka hyväksyvät puolueen ohjelman ja täyttävät puoluekokouksen määräämät velvollisuudet.

2 §. Ilmoittautuminen puolueeseen tapahtuu puoluehallinnon kautta.

3 §. Verotus puoluehallinnon tarpeita varten tapahtuu siihen liittyneiltä yhdistyksiltä jäsenluvun perustuksella siten, että jokaiselta yhdistyksen tai siihen liittyneiden ammattiosastojen jäseneltä suoritetaan veroa 60 penniä vuodessa huolimatta siitä, onko jäsen suorittanut koko vuoden jäsenmaksun vai ei. Asianomainen työväenyhdistys toimittaa maksut sekä omien että alaistensa ammattiyhdistysten jäseniltä puoluehallinnolle puolivuosittain tammi- ja heinäkuussa edelliseltä vuosipuoliskolta. Työväenyhdistyksiin kuulumattomat puolueeseen liittyneet ammattiosastot ja liitot suorittavat jäsenmaksunsa suoraan puoluehallinnolle yllämainittuina aikoina. Maalaisyhdistykset maksavat joka jäseneltään ainoastaan puolet siitä, mitä kaupunkilaisyhdistykset.

4 §. Tammikuussa lähetettävien verojen yhteydessä lähettävät työväenyhdistykset puoluehallinnolle tilastolliset tiedot edelliseltä vuodelta, puoluehallinnon antaman kaavan mukaan.

5 §. Yhdistys, joka ei yllämainitun ajan kuluessa lähetä jäsenmaksuja eikä tilastoa, katsotaan puolueesta eronneeksi. Näiden yhdistysten nimet julkaistaan puolueen sanomalehdissä. Ennenkun yhdistys pääsee puolueeseen, on sen suoritettava rästissä olevat maksut.

6 §. Ylin määräämisvalta puolueen kaikissa asioissa on puoluekokouksella.

7 §. Puoluekokouksen muodostavat yhdistysten valitsemat edustajat. Edustajat valitaan sen periaatteen mukaan, että kaikki ne yhdistykset, joissa on jäseniä alle sadan, valitsevat kukin yhden edustajan, ja ne yhdistykset, joissa on jäseniä yli sadan, valitsevat jokaiselta täydeltä sataluvulta yhden lisäjäsenen sen lisäksi. Edustajaksi voidaan vaUta henkilöitä muiltakin paikkakunnilta, kunhan ne vain ovat sellaisen työväenyhdistyksen jäseniä, joka kuuluu puolueeseen.

8 §. Puoluehallinnon jäsenet ja tilintarkastajat ovat itseoikeutettuja jäseniä edustajakokouksessakin, jossa heillä, on oikeus ottaa osaa keskusteluihin, mutta ei äänestyksiin, elleivät he ole edustajia. Puoluehallinnon puheenjohtajan ja sihteerin matkakustannukset edustajakokoukseen suoritetaan puoluehallinnon varoista.

Edustajakokous tarkastaa itse edustajainsa valtakirjat, valitsee virkailijansa ja määrää itse työjärjestyksensä.

9 §. Ehdotuksia keskustelukysymyksiksi puoluekokoukseen tekevät puolueseen liittyneet yhdistykset puoluehallinnon määräämän ajan kuluessa. Samanlainen oikeus on puoluehallinnolla, joka sitten hankkii suurimman kannatuksen saaneille kysymyksille alustukset ja jakaa ne hyvissä ajoin ennen kokousta yhdistyksille keskusteltaviksi.

10 §. Edustajakokouksen tehtäviin kuuluu:

1) puoluehallinnon toimintakertomuksen ja tilien tarkastaminen sekä tilivapauden myöntäminen puoluehallinnolle;

2) seuraavan edustajakokouksen ajan ja paikan määrääminen;

3) puoluehallinnon hallintopaikan määrääminen;

4) puoluehallinnon ja sen varajäsenten vaali;

5) esitettyjen kysymysten ja puolueen toimintaa koskevien asiain käsitteleminen.

11 §. Ylimääräinen edustajakokous on kutsuttava kokoon, jos vähintäin 15 työväenyhdistystä sitä vaatii. Puoluehallinto voi myöskin tärkeiden asiain sattuessa kutsua edustajakokouksen kokoon oman harkintansa mukaan, vaikka yhdistykset eivät olisi sitä vaatineetkaan.

12 §. Puoluekokous valitsee puoluehallinnon, joka johtaa puoluetta näitten sääntöjen ja puoluekokouksen päätösten mukaan. Sillä on myöskin kokousten väliaikoina ylin päättämisvalta kaikissa kysymyksissä, joista ei puoluekokouksen päätöstä ole.

13 §. Puoluehallintoon kuuluu 19 jäsentä, 7 siltä paikkakunnalta, jossa puoluehallinto sijaitsee, ja 12 muualta, sekä näille yhtä monta varajäsentä. Puoluehallinnon vaali toimitetaan suljetuilla lipuilla. Puoluehallinto valitsee itse virkailijansa.

14 §. 7 hallintopaikalla asuvaa jäsentä muodostavat puoluehallinnon toimeenpanevan valiokunnan, jonka tehtävänä on toteuttaa puoluehallinnon päätökset, hoitaa kirjevaihto, kantaa ja suorittaa maksut sekä tilittää ne, johtaa agitatsiooni ja yleensä hoitaa juoksevat asiat.

15 §. Puoluehallinnon tehtävänä on:

1) panna toimeen edustajakokouksen päätökset;

2) edustajakokouksen kokoonkutsuminen ja järjestäminen;

3) tehdä tili käyttämistään varoista edustajakokoukselle, sekä antaa sille kertomus toiminnastaan;

4) julkaista sopivalla tavalla vuosittain tilasto työväenliikkeestä maassa, sekä liittää se toimintakertomukseensa.

16 §. Puoluehallinto kokonaisuudessaan kokoontuu yhteiseen neuvotteluun ainakin kerran vuodessa, vuoden alkupuolella, mutta puheenjohtajalla on oikeus kutsua yhteinen kokous, milloin asianhaarat sitä vaativat tai 5 jäsentä sitä pyytää. Kaikkien jäsenten mielipidettä on kirjallisesti tahi suullisesti kysyttävä kaikissa tärkeissä puolueen johtoa ja taktiikkaa koskevissa kysymyksissä.

17 §. Puoluehallinnolla on oikeus tärkeissä asioissa kuulla puolueeseen liittyneiden yhdistysten mielipidettä, pyytämällä niitä panemaan toimeen äänestyksen kysymyksenalaisessa asiassa, jolloin yhdistyksen on puoluehallinnolle määräajan kuluessa ilmoitettava sekä kysymyksen puolesta että sitä vastaan annettu äänimäärä. Ainoastaan tällä tavoin voidaan, asianhaarojen siihen pakottaessa, saada puoluekokouksen päätös kokousten, väliaikoina muutetuksi tai kumotuksi.

18 §. Puoluehallinnon yhteisessä kokouksessa esitetään toimintakertomus ja tilit edelliseltä vuodelta sekä tehdään suunnitelma agitatsioonia ja muuta toimintaa varten siksi vuodeksi.

19 §. Puoluehallinnon tilit tehdään vuosittain. Puoluekokous valitsee kolme hallintopaikalla asuvaa tilintarkastajaa, joiden tulee antaa tarkastuskertomus joka vuosi puoluehallinnon vakinaiselle kokoukselle. Täten tarkastetut tilit esitetään puoluekokoukselle tilinpäästöä varten.

20 §. Puoluehallinto toimittaa ja kustantaa edustajainkokousten pöytäkirjat.

21 §. Muutoksia voidaan näihin ohjesääntöihin tehdä ainoastaan edustajakokouksessa. Esitykset muutoksista ovat annettavat kirjallisesti puoluehallinnolle viimeistään neljä viikkoa ennen edustajakokousta. Poikkeus tässä voidaan tehdä ainoastaan silloin, kun ³⁄₄ saapuvilla olevista edustajakokouksen jäsenistä sitä vaativat.

Puoluehallinto ehdottaa kokouksen päätettäväksi edellisten lisäksi kysymykset:

• Mitä päivää on Suomen työväestön vietettävä mielenosotuspäivänä?
• Eikö ole syytä lakkauttaa työväenkalenterein toimittaminen, koska ne ovat jo käyneet tarpeettomiksi työväen sanomalehtien ja muiden julkaisujen ilmestymisen kautta?
• Mitä on tehtävä Tanskan »yhteisesti toimivain ammattiliittojen» kutsumuksen johdosta kuudenteen Skandinavian työväenkongressiin ensi elok. 22–24 päivänä?

S. T. puoluehallinnon tilit osottavat

Voiton ja tappion tili.

Erotusten tili.

Turku heinäk. 10 p. 1901.

Suomen työväen puoluehallinto

K. F. Hellsten

J. K. Kari

Viitteet:

^[1] Lausunto annettu kirjallisesti pöytäkirjaan otettavaksi.

^[2] Pöytäkirjan tästä alustavasta keskustelusta piti kokouksessa kirjailija T. Tainio.

^[3] Päätöskeskustelu tapahtui viimeisenä kokouspäivänä.

^[4] Englannissa on alle 150 punnan (noin 3,800 mkan) tulo; kokonaan vapautettu tuloverosta ja alle 400 punnan (noin 10,350 mkan) tuloista vähennetään 120 puntaa (noin 3,040 mk.) verovapaaksi. Mutta Englannissa onkin kansan varallisuus toinen kuin meillä.

^[5] Kansanvaltaisina verotuslainsäädäntöä tavattanee tätä nykyä eräissä Schweitsin kanttooneissa, etupäässä Zürich'issä. Kaikista kunnille, kanttoonille ja valaliitolle menevistä veroista kannetaan siellä ainoastaan neljäsosa — postilaitoksen tulotkin siihen luettuina — välillisesti, mutta kolme neljännestä otetaan suoranaisena omaisuus- ja tuloverona, joka on rivakasti ylenevä kahteen suuntaan: sekä tulojen suuruuden että niiden alkuperän mukaan.

^[6] Esim. Hyvinkään surullisen kuuluisa lakko j. n. e.

^[7] Kesällä tarkoitetaan aikaa huhtikuun alusta syyskuun loppuun.

Työväenliike Suomessa — Vanha työväenliike
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto