Julkaistu: 1919
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Venäjän Kommunistisen Puolueen Historiasta». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu n:o 51, Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1919.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kaikille on tunnettua, että meidän sos.-dem. puolueliikkeemme syntymiseen saakka Venäjällä vallankumousliike maassamme ilmeni toisissa muodoissa.
Sanomalehdistössämme on tavan takaa aseteltu ratkaistavaksi kysymys: kieltäydymmekö me perinnöstä, jonka ovat jättäneet, sanokaamme, Venäjän vallankumouksellisen intelligenssin ensimäiset polvet, intelligenssin, joka ei ollut marxilaista, ei itse asiassa ollut edes sosialististakaan, mutta jolla epäilemättä kumminkin on suuret ansiot menneisyydessä.
Se on meidän perintömme, vastasimme me, emmekä me kieltäydy tästä perinnöstä. Yksinomaan me olemmekin kaiken sen työn todellisia jatkajia, mikä oli parasta vallankumouksellisen intelligenssin liikkeessä, alkaen 60-, 70- ja 80-luvuilta ja paljon aikaisemmin.
Mainitkaamme sellainen mies kuin Sheljabov. Hän on yksi huomatuimpia 70-luvun vallankumouksellisen intelligenssin edustajia, kansanvapausliikkeen johtaja, mitä suuripiirteisin ihminen. Hän osasi kokonaisuudessaan antautua puolueensa palvelukseen, pysyen itse varjossa; tuomioistuimen edessä häneltä kysyttäessä mikä tehtävä hänellä oli puolueessaan, tiedetään hänen vastanneen: »minä olin ainoastaan 'Narodnaja Voljan' ('Kansan Vapauden') Toimeenpanevan Komitean kolmannen luokan agentti». Itse asiassa hän oli »Narodnaja Voljan» johtaja, sen Toimeenpanevan Komitean keskipisteenä, akselina, eikä ainoastaan sen jäsenenä. Yhteen aikaan koko Toimeenpaneva Komitea keskittyi yksinomaan häneen. Niinpä, kun nyt arvostelemme Sheljabovia, niin emme tietenkään voi nimittää häntä proletaari-vallankumoukselliseksi. Hän ei ollut vallankumouksellinen kommunisti siinä mielessä, kuin me tämän sanan käsitämme nykyään. Sheljabovin vihan koko voima keskittyi yksinomaan tsarismia vastaan. Hän oli ainoastaan porvarillis-demokraattisen vallankumouksen suurin edustaja.
Epäilemättä Sheljabovia voi verrata Ranskan Suuren vallankumouksen mihin huomatuimpaan mieheen tahansa. Mutta Sheljabovin rinnassa kumminkaan ei sykkinyt proletaari-vallankumouksellisen sydän. Mutta silti me emme ole kieltäytyneet, emmekä kieltäydy Sheljabovin taikka Sofia Perovskoin perinnöstä.
Plechanov oli oikeassa kasvattaessaan meidän työväenluokkaamme mitä lämpimimmän kunnioituksen ja rajattoman rakkauden hengessä Ranskan Suuren Vallankumouksen klassillisia edustajia kohtaan. Ennen Plechanovia Marx ja Engels sanoivat: »Ranskan suuren porvarillisen vallankumouksen työn oikeita jatkajia olemme me, työläiset».
Me ymmärrämme, etteivät sen ajan toimihenkilöt voineet asettaa itselleen mitään järjestelmällisiä sosialistisia päämääriä. Ihmiskunta asettaa aina ratkaistavakseen toteutettavissa olevia tehtäviä, sanoi Marx. Toteuttamattomat tehtävät ovat sellaisia, jotka eivät ole kypsyneet objektiivisissa olosuhteissa. Ihmiskunta ei voi niitä itselleen edes asettaa, ei voi niitä keksiä »keksimälläkään». Tietysti yksityiset johtajat voivat mennä kymmeniä vuosia, jopa vuosisatojakin, ajastaan edelle, mutta ihmiskunta kokonaisuudessaan ei omaksu muuta kuin toteutettavissa olevat tehtävät, s.o. se asettaa päiväjärjestykseensä sen, mikä yleensä ja kokonaisuudessaan on jo kypsynyttä.
Juuri tämän tähden sillä hetkellä, jolloin sosialismin mahdollisuudet vielä eivät olleet elämässä kypsyneet, kun olivat kypsyneet mahdollisuudet vasta porvarilliselle kumoukselle, sen ajan johtomiehet eivät asettaneet tehtäväkseen sosialistista vallankumousta, vaan toivat esille vain porvarillisen kumouksen tehtävät, vanhan särkemisen, taistelun feudalismia, suurtilallisten järjestelmää ja absolutismia vastaan.
Ja sittenkin me sanomme, että porvarillisen intelligenssin liikkeelle, koko intelligenssijoukolle, joka pyrki kansan syviin riveihin, talonpoikien joukkoon, jolla intelligenssillä oli sosialistisia lauseparsia, jopa anarkistisiakin ja kumouksellisia, mutta joka objektiivisesti kävi taistelua ainoastaan tsarismia vastaan, ainoastaan puhdisti tietä poliittisen vapauden saavuttamiseksi käytävää taistelua varten, — tälle intelligenssijoukolle me annamme mitä olemme velvollisia. Me myönnämme venäläisen intelligenssia 60-8o-luvuilla kirjoittaneen kultaisia sivuja vapaustaistelumme historiaan.
Ikävä kyllä, samaa emme voi sanoa nykyajan intelligenssistä. Nykyisin koko intelligenssijoukko, vähäistä ryhmää lukuunottamatta, on siirtynyt vihollistemme puolelle. Sittenkään, juuri näinä vuosina, jolloin venäläinen intelligenssi mitä mustimmalla petoksella tahraa historian sivuja, me emme voi unhoittaa sitä, että venäläinen intelligenssi neljännesvuosisadan ajan esitti mitä suurinta progressiivista osaa ja ollen pienenä vähemmistönä maassa, jossa oli niin vaikeata hengittää, jossa työväen luokka oli vasta syntymäisillään, se kohotti lippunsa, vaikkakin porvarillisen, mutta kumminkin vallankumouslipun — vallankumouslipun tsarismia ja suurtilallisia vastaan.
En saata vähääkään perinpohjaisemmin pysähtyä narodnikki- (kansamnielisen) liikkeen historiaan; se on täynnä mitä ihanimpia draamallisia välikohtauksia, täynnä mitä mielenkiintoisimpia esimerkkejä henkilökohtaisesta sankaruudesta. Tämän me tiedämme Turgenjev'inkin teoksista, joka venäläiistä vallankumouksellista naista vertaa pyhimykseen. Merkillisiä sivuja me löydämme myöskin Stepnjak-Kravtshinskin teoksista — sivuja, jotka ovat omistetut kokonaiselle sarjalle sen ajan vallankumouksellisen intelligenssin huomatuimpia toimihenkilöitä. Hän on myöskin kuvannut taiteilija-kommunisti -tyypin, tosin ei sellaista, joka kuvaisi meidän päiviemme sankaria, mutta kumminkin suuremmoisen vallankumouksen sankarityypin, ihmisen, joka kulki vasten virtaa. Ja sillä yhteiskunnallisella ryhmällä, joka silloin ymmärsi asettua luokka-alkuperäänsä korkeammalle, joka osasi kohottaa taistelulipun tsarismia vastaan, on suuret ansiot menneisyydessä. Juuri sentähden työväenluokka aina viime päiviin saakka on säilyttänyt kiitollisuudentunnon ylioppilaita kohtaan. Nyt ymmärretään ylioppilaalla melkein samaa kuin valkokaartilaisella; proletaarisessa vallankumouksessa ovat ylioppilaat yleensä liittyneet valkokaartilaisten joukkoon. Mutta sittenkään ei ole vielä kovin kaukana aika, josta m.m. Plechanov kirjoitti, kuvatessaan ensimäistä työläisvallankumouksellista henkilöä, Stepan Halturinia, — oli aika, jolloin työläinen käsitti »ylioppilas»-sanalla yleensä samaa kuin »kansan ystävä».
Tämä johtui vallankumousliikkeen historiasta, koko aikakaudesta, jolloin kansankielinen intelligenssi toimi kansan asian puolesta, jolloin se liikkui talonpoikien piirissä, siihen aikaan jolloin talonpoika useasti sitoi näiltä vallankumouksellisilta kädet selän taa ja antoi »saarnaajan» poliisin huostaan, jolloin kymmenet, sadat, tuhannet aatelissukuiset ylioppilaat eivät säästäneet voimiaan kansaa palvellakseen.
Ja heti kun vaan ensimäinen sos.-dem. ryhmä Venäjällä syntyi, niin me koetimme kasvattaa työläisluokkaamme siihen henkeen, ettemme hetkeksikään kieltäydy siitä perinnöstä, minkä kansanmielisen vallankumouksellisen inlelligenssin sankarikausi meille jätti.
On itsestään selvää, ettei kansanmielisten tekoja voida selittää minkään slaavilaiskansojen erikoisten sielunominaisuuksien, ei venäläisen intelligenssin minkäänlaisen yliluonnollisen voiman nojalla; asia on selitettävissä sen ajan luokkien voimasuhteiden nojalla, siten että intelligenssi tunsi vanhan järjestelmän painostuksen paremmin kuin mikään muu luokka. Intelligenssi heittelehti »kuin kala jään alla». Sen ei annettu tehdä edes rauhaisaa valistustyötä. Se oli sidottu käsistä ja jaloista. Sen täytyi hakea sosialista tukea ja se etsi sitä »kansasta». »Kansa» on venyvä käsite, »kansalla» on nykyäänkin leveä selkä, jonka takana piilee mitä tahansa: sekä kadettien »kansan vapaus» että oikeistolaissosialistien »kansan asia» j.n.e.
Intelligenssi kävi kansan joukkoon, s.o. talonpoikien keskuuteen, sillä varsinaisia työläisiä ei siihen aikaan vielä ollut; he, luokkana, vasta alkoivat muodostua. »Kansalla» ymmärrettiin talonpoikaisväestöä. Kansanmielinen intelligenssi pyrki sorretun, pimeän talonpoikaisväestön keskuuteen, kärsi paljon vääryyttä, mutta onnistui kumminkin kylvämään sen joukkoon ensimäiset vihan siemenet tsarismia vastaan; ensimäiset poliittisen vallankumouksen siemenet.
Plechanov oli ensimäistä, joka eroittautui kansanmielisestä katsantokannasta. Kun hän yhdessä Sasulitshin ja Deutschin y.m. ystävien kanssa kohotti »Työn vapauttamisen» ryhmän lipun, kun hän koetti eroittaa ensimäisen joukkueen, joka asettaisi itselleen puhtaasti proletaariset päämäärät, niin hän jo silloin iski kiilan siihen saakka yhtenäisenä olleeseen vallankumouksellisen intelligenssin leiriin. Plechanov asetti tehtäväkseen saada kokoon ryhmän intelligenssiä proletaarista vallankumousta varten ja, taistellen kansanmielistä intelligenssiä vastaan, hän alleviivasi sen kaikkein heikoimmat puolet. Kas siinä Plechanovin suurin ansio.
Mutta meidän tulee kumminkin tunnustaa kansanmielisen intelligenssin historiallis-progressiivinen merkitys, se kun valmisti maaperän itsevaltiuden kukistumiselle, ensimäisenä kohottaen vallankumouslipun valtakunta-kasarmissa, valtakunta-vankilassa. Ja tässä mielessä säilyttää työväen luokka tunnustuksensa porvarillisia vallankumouksellisia kohtaan samoin kuin ranskalaiset kommunistit aina säilyttävät samanlaisen tunnustuksen Marat'a, Robespierreä ja Dantonia kohtaan, huolimatta siitä että nämä toimihenkilöt eivät olleet sosialistisen, vaan porvarillisen vallankumouksen apostoleita. Ja Ranskan porvarillisen vallankumouksen kiihkeimmillään ollessa, jo 125 vuotta sitten, luokkataistelut kehittyivät niin pitkälle, että porvarilliset vallankumoukselliset kielsivät työläisiltä yhdistysoikeuden. Mutta silti historiallisessa merkityksessä Ranskan porvarilliset vallankumoukselliset suorittavat äärettömän kehitystyön. Ja jos kommunisti omaksuu tuon vallankumouksen mahtavat puolet ja kehittää sitä eteenpäin, nojaten uuteen luokkaan, niin hän suorittaa suuren historiallisen työn.
V. 1903 tov. Lenin lausui: jos Jakobiini yhtyi työväenluokkaan, niin hän silloin on vallankumouksellinen sosialidemokraatti, s.o. hän on, nykyisen sanontatavan mukaan, kommunisti. Mitä se merkitsee? Jakobiinit olivat Ranskan Suuren Vallankumouksen aikojen äärimäisin vallankumouksellis-porvarillinen puolue, he olivat rohkeimpia vallankumoustaistelijoita porvarillisen vallankumouksen aikakautena. Joka nykyään pyrkisi olemaan jakobiini sanan oikeassa merkityksessä, s.o. nojautuisi ainoastaan porvarillisiin ja pikkuporvarillisiin kansankerroksiin, olisi Gotzin kaltainen. Jos Sheljabov, kuten, sanokaamme, Breshkovskaja, olisi elänyt meidän päiviimme saakka ja olisi pysynyt samana kuin 70-luvulla, s.o., jos hän olisi takertunut vanhaan eikä olisi nähnyt työväenluokkaa, ei olisi kohottanut uutta kommunismin lippua, — niin hänestäkin olisi tullut Gotz. Gotz ei halua keisaria. Gotz haluaa porvarillista tasavaltaa. Sheljabov oli venäläinen jakobiini, mutta Lenin on Sheljabov, joka on liittänyt itsensä työväen luokkaan. Lenin on XX vuosisadan, meidän nykyisen vuosikymmenemme Sheljabov, hän on jakobiini, joka on osannut siirtää koko paheksumisensa voiman vanhaa kohtaan, koko uskollisuutensa kansaa kohtaan — kohdistumaan uuteen luokkaan, työväen luokkaan, hän yhdisti tämän kaiken uuteen ohjelmaan, itse sorretun kansanluokan ohjelmaan, kansanluokan, joka ei voi vapauttaa itseään, vapauttamatta koko maailmaa. Kas siinä on bolshevikki-kommunisti.
Kaiken tämän vuoksi me emme voi sanoa että syrjäytämme jakobiinien, samantekevä ranskalaistenko vai venäläisten jakobiinien, historian. Me emme kieltäydy tästä perinnöstä, mutta sanomme, ettei siihen saa pysähtyä. Joka siihen pysähtyy, hänestä pakostakin tulee sosialisti-taantumuksellinen, minkä nimen Plechanov joskus on antanut sosiali-vallankumouksellisille. Hän sanoi heille: »Te olette sosialisti-taantumuksellisia, te jarrutatte liikettä». Mutta ken sanoo: minä en hetkeksikään kieltäydy vanhasta perinnöstä, kunnioitan vallankumousliikkeen historiassa kaikkea, mikä siinä on ollut suurta, vaikkakin se on kulkenut toista tietä, juossut toista uomaa, minä kunnioitan sitä kiintymystä asiaan, sitä laajapiirteisyyttä, sitä itsensäuhrautuvaisuutta, jolla antauduttiin vallankumoustyöhön, mutta siirrän sen kaiken koskemaan uutta luokkaa, näen nykyään kehityksen päätekijäksi työväen luokan, sellainen on jakobiini, joka liittyy proletaarijoukkoihin, sellainen on kommunisti.
Täten siis, luomassamme silmäyksen taapäin, me sanomme: perinnöstä emme kieltäydy, me olemme ainoita kaiken sen kyllin arvoisia perillisiä, mikä tähänastisessa vallankumousliikkeessä on ollut suurta. Ta jos Marx ja Engels sanoivat saksalaisten työläisten, jopa filosofiankin alalla olevan saksalaisen klassillisen filosofian suurimpien edustajain ainoita kyllin arvoisia perillisiä, niin samoin mekin voimme sanoa työläisluokkamme, joka 12 vuoden kuluessa suorittaa jo toista vallankumousta, olevan kaiken sen ainoa kyllin arvoisa perillinen, mikä niin Ranskan kuin Venäjänkin porvarillisessa vallankumouksessa on ollut voimakasta ja suurta.
Ensimäinen sosialidemokraattinen ryhmä muodostettiin v. 1883, n. 36 vuotta sitten. Ja jos te luette läpi ensimäisen ohjelman, jonka silloin, v. 1883, Plechanov kirjoitti, niin te hämmästytte sitä suurta kaukonäköisyyttä, mitä tämä mies puoli neljättä vuosikymmentä sitten ilmaisi. Mutta kumminkin te huomaatte Plechanovin suorittavan jonkinlaisen veron »kansanmieliselle» katsantokannalle. Noin pari vuosikymmentä v. 1883 jälkeen, jolloin »Iskran» ryhmä alkoi muodostua ja marxilaista ohjelmaa taottiin, Plechanov, palatessaan vuoden 1883 ohjelmaansa, selitti »kansanmielisille» tekemänsä myönnytykset »taktilliseksi» menettelyksi. Hän teki »kansanmielisille» myönnytyksiä muka helpommin vetääkseen vallankumouksellisen intelligenssin sukupolven työväen luokan puolelle. En tiedä, miten paljon on tässä perää. Plechanov itse aloitti toimintansa »kansanmielisenä», hän oli heidän aatteensa sytyttäjiä, heidän lehtensä toimittajana, hengitti heidän aatemaailmansa ilmaa ja, muodostaessaan ensimäistä »kansanmielisille» vastaista ryhmää, hän ei kumminkaan vielä ollut elänyt loppuun kaikkia kansanmielisten poroporvarillisia ennakkoluuloja, jopa jatkoi niiden esittämistä uudessa muodossa. Kumminkin on ensimäinen yritys tieteellisesti perustella työväen vallankumousta Venäjällä joka tapauksessa tehty v. 1883. Plechanov ei salannut, että hänen sosialidemokraattiset mielipiteensä eivät syntyneet niin paljon Venäjällä muodostuvan työväenluokan vaikutuksesta kuin Marxin ja Engelsin teosten teoreettisen tutkimuksen ja Saksan työväenliikkeen käytännöllisen tuntemuksen vaikutuksesta, Saksan työväenliikkeen, joka silloin oli kaikkein tuoreimmillaan, puoleensa vetävintä, sankarillista, joka rikkoi laillisuuden puitteet, jolla ei ollut mitään yhteyttä hallitusta kannattavien puolueitten kanssa ja jota porvaristo ja junkkerit vainosivat.
Ollen tekemisissä suurten ajanjaksojen kanssa, olen pakotettu tekemään pitkiä harppauksia, enkä voi pysähtyä murrosaikoihin. 90-luvulla työväenluokka Venäjällä alkaa muodostua luokaksi, alkaa ilmestyä kymmeninä tuhansina kaupungeissa, puhkeavat ensimäiset sankarilliset lakot, joilla silloin oli suunnaton merkitys, Pietarissa muodostuvat Leninin y.m. välittömästi osaaottaessa muodostetut ensimäiset »työläisluokan vapauttamiseksi käytävän taistelun liitot».
Mitä puuhasivat nämä liitot ensi aikoinaan? Ne muodostelivat ensimäisiä työläisten, ei edes taloudellisia, vaan jokapäiväisiä kulttuurivaatimuksia: että työläisille annettaisiin vettä käsienpesua varten ennen päivällistä, että heillä olisi keitettyä vettä, paremmat asunnot. Ja silti kaikki tietävät sen ajan tapahtumien osanottajien kertomuksista, miten tavaton merkitys oli ensimäisillä lentolehtisillä tehtaissa, niillä ensimäisillä salaisilla lentolehtisillä, joissa puhuttiin sakoista, missä puhuttiin kaikkein jokapäiväisimmistä asioista, mistä me nykyään, voi sanoa, katsoisimme arvoa alentavaksi ryhtyä keskustelemaan. Tämä johtui sen ajan työväenliikkeen kehitystasosta. Työväenluokka silloin alkoi vasta muodostua luokaksi. Tämän yhteydessä alkoi vasta juuri syntyä vastalause sivistyksellisellä ja taloudellisella pohjalla. Myöskin silloisten työväen johtajien oli toimittava niin, että he kirjoittivat ja puhuivat etupäässä juuri näistä aiheista. Niinpä Leninin ensimäinen salainen lentolehti on nimeltään »Sakoista». Tässä hiin todisti pietarilaisille työlälisille, miten heitä nyljetään sakoilla, miten isännät heitä sortavat, pusertavat heistä sakkojen avulla uutta lisäarvoa. Näillä kirjasilla oli siihen aikaan tavaton vallankumouksellinen merkitys.
Te kumminkin tiedätte, että lakkoliike kehittyy yhä nopeammin, erittäinkin keski-Venäjällä, missä on kutomateollisuutta. Ja v. 1898 me jo näemme Venäjiin sos.-dem. työväenpuolueen ensimäisen edustajakokouksen. Tämä oli vähäinen kokous, sen osanottajista ei ole kuin muutamia enään elossa. Kokouksen osanottajat vangittiin melkein kaikki. Sen ajan sosialidemokratian parhaimmat edustajat eivät voineet olla läsnä tässä kokouksena. Siellä ei ollut Lenin, ei myöskään Martov. Ja sos.-dem. puolueen ensimäisen edustajakokouksen manifestia ei kirjoittanut kukaan muu kuin Peter Struve, yksi nykyajan kadettien kaikkein mustasieluisimmista vastavallankumouksellisista. Siihen aikaan hän kuului »laillisen», s.o. julkisuudessa toimivan marxilaisuuden kannattajiin. Hänen lausumansa on seuraava kuuluisa lause: »mitä kauempana idässä, sitä halpamaisempaa on porvaristo». Länsimaiden porvaristo oli kyllin halpamaista, se esiintyy vv. 1848—1849 ja v. 1871 pyövelinä. Mutta verrattuna venäläiseen porvaristoon se oli kukkanen, mutta ei marja. Mitä kauempana idässä, sitä halpamaisempaa on porvaristo. Struve on tämän totuuden vahvistanut omalla esimerkillään. Nykyään Peter Struve on yksi kaikkein halpamaisimman, häijyimmän, kostonhaluisimman, ihmisvihaisimman porvariston edustajista.
Puhuessani Sruvesta en voi olla pysähtymättä n.s. laillisten marxilaisten ryhmään kokonaisuudessaan.
Laillinen marxilaisuus toisella jalallaan, mutta yhteen aikaan molemmillakin, oli puolueemme riveissä. Kokonainen ryhmä tämän puolueen edustajista, jotka nykyään ovat meidän katkerinten vihollistemme leirissä, — riittänee mainita nimet Struve, Isgojew, Tugan-Baranovsky, j. m. m. — ovat käyneet marxilaisen koulun.
Miten tämä on mahdollista? Tämä ilmiö on harvinainen toisten puolueitten historiassa. Toiset sos.-dem. puolueet ovat muodostuneet taistelussa porvaristoa vastaan. Jos esim. otamme saksalaisen marxilaisuuden, niin jo Lassalle, alkaessaan historiallisen agitatsioninsa, vapautti työläiset vapaamielisen porvariston vaikutuksen alaisuudesta, porvariston, joka oli osannut saattaa osan työläisjoukoista ajattelemaan porvariston opetusten mukaan. Porvaristo Saksassa heräsi ennen työläisluokkaa ja valtasi sen puolelleen. Ensimäiset sosialismin apostolit saivat alkaa vapauttamalla osan työläisjoukoista porvariston vaikutuksen alaisuudesta.
Meillä ei kehitys kulkenut samalla tavalla. Vapaamielinen porvaristo puolueena muodostui meidän puolueemme jälkeen. Tämä johtui siitä, että tsarismi pysyi meillä paljon kauemman, että meillä kauan aikaa synkkänä taantumuksen yönä kaikki kissat olivat harmaita, tänä kolkkona tsaarivallan yönä kaikki vaikeroivat tsarismin ikeen alla.
Oppositsionissa olevan intelligenssin täytyi etsiä meistä sosiaalista tukea taistelussa tsarismia vastaan. Se tunsi, että tsarismia vastaan voi taistella ainoastaan nojaamalla kansanjoukkoihin, miljooniin ihmisiin. Se etsi tukea ja aluksi löysi sitä talonpoikaisjoukoista. Mutta talonpoikaisväestö oli liiaksi nukuksissa muodostuakseen todellakin vallankumoukselliseksi luokaksi. Silloin parhain osa oppositsionissa olevasta intelligenssistä suuntasi toiveensa vasta syntyvän työväenluokan puoleen. Mutta samasta syystä osa porvaristosta, sen sivistynein ja kaukonäköinen osa, tahtomattaan alkoi joutua työväenliikkeen yhteyteen. Kaikki he eivät suinkaan tehneet sitä tietoisesti. Struve oli v. 1898 vilpitön. Mutta objektiivisesti sosiaaliset olosuhteet muodostuivat sellaisiksi, että koko joukko tulevia porvarillisia ideoloogeja oli pakoitettu suuntaamaan tiensä työläisluokan luo taistelussa tsarismia vastaan. Tichomirov, »Narodnaja Voljan» puolueen johtaja, perusteli väitteen, että »työläisluokka on varsin tärkeä vallankumousta varten». Huomatkaa, vallankumous ei ole tärkeä työläisille, vaan työläiset ovat tärkeitä vallankumousta varten.
Hän kuvaavassa muodossa toi tässä lauseessaan ilmi vapaamielisten politiikan olemuksen: työväenluokka on tärkeä aseena, työväenluokka ei sinänsä ole tärkeä, ei maailman vapauttamista varten, jotta tehtaat ja liikkeet joutuisivat työläisille, vaan työväenluokka on tärkeä vipuna, välikappaleena, aseena porvarillisen kumouksen aikaansaamiseksi.
Näitten yleisten sosiaalisten perusteiden pohjalla muodostuikin n.s. »laillinen marxilaisuus». Kokonainen ryhmä porvarillista intelligenssia, tulevan kadettipuolueen kirjailijoita, kävi työläisten luo. Silloin löydettiin keskusteluille yhteinen aihe. Tämä ryhmä, johon kuuluivat Struve ja Tugan-Baranovsky, muodosti kokonaisen suunnan. Se toimi kauan yhteistyössä Plechanovin, Leninin ja monien muiden vallankumouksellisten marxilaisten silloisten johtajain kanssa. Tämä yhteistyö ei ilmennyt ainoastaan yhteisessä kirjallisessa toiminnassa. Ilmankos Struve saattoi kirjoittaa puolueen ensimäisen manifestin. Nykyään laillisen marxilaisuuden toimihenkilöt toimivat vihollistemme leirissä.
Mitä suurin on Plechanovin ansio, mutta vielä paljoa suurempi Leninin ansio juuri siinä, että jo silloin, 90-luvun lopulla, he ryhtyivät taistelemaan »laillista marxilaisuutta» vastaan. Struven kimppuun hyökkäsi Lenin jo 1900-luvun alussa, aivan sen aattona kun »Iskran» ryhmä alkoi muodostun. Sekä Plechanov että Lenin penkoivat Struven tunnettua julkaisua »Arvostelevia huomautuksia». He sanoivat: Struve taistelee marxilaisuuden puolesta »kansanmielisten» vaikutusta vastaan, mutta taistelee sillä tavoin, että hän huomenna on porvarien leirissä. Struve lopetti kirjansa seuraavin sanoin: »Tunnustakaamme sivistymättömyytemme ja antautukaamme kapitalismin oppiin». »Kansanmielisten» puolue, kuten tunnettua väitti, että Venäjän, niinkuin muidenkin maiden täytyy kulkea kapitalismin kauden läpi. Struve oli oikeassa väittäessään, että Venäjä on käyvä kapitalismin kauden kautta. Hän sanoi: »minä en usko ihmeisiin, taikatemppuihin, minä näen miten tehtaat laajenevat ja työläisluokka kasvaa päivä päivältä, me emme voi sivuuttaa kapitalismia». Mutta lauseessa: »antautukaamme kapitalismin oppiin» Leninin tarkka korva jo silloin eroitti väärän säveleen. Lenin ennusti: huomenna Struve sanoo että »älkäämme antautuko kapitalismin, vaan kapitalistien oppiin».
Plechanov myöskin polemisoi Struvea vastaan, mutta väitteli akateemisesti. Plechanov yleensä oli akateemikko ja teoreetikko. Hän käsitteli kirjaa kirjana. Puhdasverisenä kirjailijana, hän kävi etupäässä sanallista väittelyä. Hän sanoi tekijälle: »sinulla on siinä ja siinä virhe», mutta hän ei osannut tunnustella oikeaa elävää hermoa, sellaisena kuin Lenin sen Struvesta löysi. Lenin ensimäisenä tunsi, että tämä sama Struve huomenna jo muuttuu porvariston kannattajaksi, että hän jo huomenna alkaa selvitellä ei kapitalismin progressiivisä puolia, vaan ylistellä itse kapitalisteja, että hän huomenna suorastaan myy itsensä kapitalisteille. Lenin ensimäisenä alleviivasi tämän, ensimäisenä jyrkästi eroitti todellisen vallankumouksellisen marxilaisuuden »laillisesta marxilaisuudesta».
Tämä laillinen marxilaisuus, tämä porvariston vaikutus proletariaattiin, tämä porvarillinen ideologia, joka koettaa esiintyä sosialismina, tämä »marxilaisuus» ilmaantui eri muodoissa meidän vallankumouksissamme. Se muodostui bernsteiniläisyydeksi 90-luvulla, sittemmin se muuttui »ekonomismiksi», sitten menshevikkiläisyydeksi, sitten »likvidaattorilaisuudeksi» ja vihdoin pikkuporvarillisen isänmaanpuolustuksen harrastukseksi. — Te tiedätte, että kansainvälisen opportunismin lipunkantajana esiintyi Bernstein julkaistessaan kuuluisan teoksensa »Sosialismin edellytykset», jossa hän kehoittaa tarkastamaan uudelleen marxilaisuuden perusteet. »Kehitys on kaikki kaikessa, lopullinen päämäärä ei mitään», — julisti Bernstein. Toisin sanoen: taistelu osittaisten reformien ja pienten parannusten puolesta on kaikki kaikessa, mutta sosialismi vain kaukainen unelma, joka voi toteutua vasta 100 vuoden perästä.
Bernstein muka »kumosi» Marxin. Itse asiassa hän esiintyi tienviittaajana porvariston vaikutukselle proletaareihin. Bernsteiniläisyyden lippu sai kannattajia itselleen kaikkien maiden opportunistien keskuudesta. Italiassa, Ranskassa, Englannissa — kaikkialla muodostui ryhmiä, jotka liittyivät Bernsteinin aatteen kannattajiin. Venäjällä tämä jyvänen löysi oikean maaperän »laillisessa marxilaisuudessa». Laillinen marxilaisuus muuttui bernsteiniläisyydeksi.
Struve, Tugan-Baranovsky ryhtyivät kannattamaan Bernsteinin »syvämietteisiä» aatteita ja sanoivat: kas tässä oikea marxilaisuus. Pääasiana ei muka ole sosiatinen vallankumous, vaan osittaiset reformit, taistelu kopeekan voitosta ruplaa kohti. Poliittisen taistelun jätämme vapaamielisten asiaksi. Työläisten asiaksi jääköön taloudellinen taistelu, taistelu välittömien parannusten aikaansaamiseksi työväestön kohtaloon kapitalismin puitteissa.
Ja nämä Ovidiuksen muodonmuutokset jatkuivat. Bernsteiniläisyys muuttui »ekonomismiksi».
90-luvun lopulla meillä jo ilmeni aivan määrätty hajaannus kahden suunnan välillä, jotka saivat nimekseen »ekonomismi» ja »politisismi». Ekonomismi johti juurensa laillisesta marxilaisuudesta, joka oli muuttunut bernsteiniläisyydeksi: se johti juurensa niistä samoista porvarillisen intelligenssin ryhmistä, joista jo edellä olemme puhuneet. Ensimäiset askeleet, jotka työväenluokka otti, muodostuivat ehdottomasti yksinkertaisiksi taloudellisiksi lakoiksi. »Ekonomistit» esittivät tämän teoriansa ja alkoivat puhua, ettei työläisluokka mitään »politiikkaa» tarvitsekaan, jättäkäämme poliittinen taistelu, — sanoivat he, — valistuneille liberaaleille, mutta meidän asiamme on vähäinen, ryhtykäämme taistelemaan työväenluokan elinehtojen välittömäksi parantamiseksi. Kysymyksen ottamista tältä kannalta sanottiin puhtaasti »ekonomistiseksi», »taloudelliseksi» eli muka »marxilaiseksi». Ekonomistit sanoivat: »me emme ihaile abstraktisia aatteina, vaan kansan syvistä riveistä kasvaneita aatteita. Että palkkoja täytyy korottaa — sen työläiset käsittävät, siis meidän täytyy heitä tässä kannattaa, mutta ei askeltakaan kauemmaksi. Me olemme »ekonomisteja».
Sekä Plechanov että Lenin kohottivat taistelulipun tätä virtausta vastaan. He sanoivat: Te alennatte työväenliikkeen merkitystä. Me tietysti tulemme kaikella tarmolla taistelemaan jokaisen kopeekan palkankorotuksesta ruplaa kohden. Tietysti jokainen kopeekka, joka kohottaa palkkaa, on meille suuri saavutus. Tietysti me ymmärrämme sen olevan työläisille tärkeätä. Mutta jos tahdotte kaiken keskittää tähän, silloin muutatte työväenluokan palkkaorjien luokaksi, te tahdotte, että se olisi kuin hevonen pilttuussa, että hän ajattelisi vain, miten saada kimpun lisää heiniä tahi kourallisen lisää kauraa. Te ette tahdo nähdä niitä historiallisia tehtäviä, jotka työväenluokan kokonaisuudessaan täytyy itselleen asettaa, tuon luokan, joka tahtoo vapauttaa itsensä, tahtoo vapauttaa koko maailman kapitalismin kahleista.
Meidän toverimme, vallankumoukselliset sosialistit, »iskralaiset», teroittivat poliittisen taistelun välttämättömyyttä. He sanoivat: tehtävänä ei ole ainoastaan taloudellisten vaatimusten asettaminen, täytyy ennen kaikkea syöstä keisari valtaistuimelta, täytyy ottaa asiakseen kokonaisen luokan laajat tehtävät eikä nakerrella.
»Ekonomistit» koettivat vedota Bernsteinin kirjaseen, jota Plechanov aivan oikein sanoi »viheliäiseksi kirjapahaseksi», mutta jota he pitivät evankeliuminaan. He koettivat nojautua englantilaisten »ammattiyhdistysten» maltillisemman suunnan käytäntöön, englantilaisten opportunistien käytäntöön. Ekonomisteista tuli kansainvälisen opportunismin venäläinen muunnos.
Taistelu »ekonomistien» ja »politiikkojen» välillä kiihtyi kiivaaksi etenkin 1900-luvun alussa, jolloin ryhmä, jonka etunenässä olivat Lenin ja Martov, perusti ensimäisen maanalaisen lehden »Iskran». Osanottajien kertomuksista on tunnettua, että Plechanov ja Sasulitsh, jotka olivat myötätuntoisia vallankumoustaistelijain nuorelle polvelle, siitä huolimatta, niin paljon olivat erillään työväenliikkeestä, etteivät oikein uskoneet olevan mitään hyötyä sellaisesta julkaisusta kuin »Iskra» oli. He myönsivät Leninin olevan oikeassa. Teoriassa he tunnustivat hänen olevan oikeassa. Mutta he vähän tunsivat Venäjän, ja nuoren polven sen ajan työläisiä ja ajattelivat. että käytännössä ei saavuteta mitään. Lenin kertoo, että kun ilmestyi »Iskran» ensimäinen numero ja hän toi tämän ensimäisen marxilaisten vallankumouksellisen ryhmän ensimäisen tuotteen »vanhuksien», Plechanovin ja Sasulitshin, luettavaksi, niin Plechanov ja Sasulitsh lukivat, mutta Sasulitsh sanoi: »Mitätön on teidän 'Iskranne', eihän siitä voi mikään liekki leimahtaa» (lehden tunnussanana oli: »säkenestä liekki leimahtaa»). He eivät luottaneet siihen, että siitä voi jotain syntyä. Plechanov pysyi siinä mielipiteessä, että täytyy julkaista tieteellistä aikakauslehteä, paksuja niteitä, purettaa marxilaisuutta ja toivoa ja odottaa, kunnes työväen luokka varttuu. Ainoastaan Leninin kaltaiset ihmiset, jotka osasivat hengittää yhtä rintaa ensimäisten marxilaisten työläisten, sellaisten kuin Babushkinin, Shelgunovin y.m. kanssa — ainoastaan Lenin näki, miten täällä Pietarissa, 90-luvun alussa ilmestyivät ensimäiset vakaumukselliset työläisvallankumoukselliset, jotka eivät rajoittuneet ainoastaan taloudellisiin lakkoihin, kiehuvan veden saamiseksi, vaan jotka jo alkoivat ymmärtää koko luokan historialliset tehtävät.
Huolimatta siitä, etteivät Plechanov ja Axelrod olleet oikein myötätuntoisia »Iskran» julkaisemiselle ja pudistelivat päätään, »nuorten» ryhmä Leninin johdolla jatkoi kumminkin tätä työtä. Ja päivä päivältä laajeni »Iskran» merkitys. Koko ryhmää alettiin nimittää »iskralaisten» ryhmäksi, jotka olivat vastakohtana ekonomistien järjestölle. Ja samoin kuin nykyään sana »bolshevikki» on vihattu sana porvareista, mutta meille on kaikkein rakkain, samoin silloinkin sana »iskralainen» oli kaikkein vihatuin venäläiselle ohranalle, porvareille ja venäläisille sekä kansainvälisille opportunisteille. »Iskralainen» — se merkitsi taisteluhaluista marxilaista. »Iskralainen» oli samaa kuin vallankumouksellinen, joka karkoittaa omista riveistään opportunismin, ryhtyy sovittamattomaan eroon niistä tovereista, jotka tarjoavat hänelle vanhan maailman luurankoa. »Iskralaisia» syytettiin siitä, etteivät he halua »yhtenäisyyttä», että he ovat »raskolnikkeja», »lakkolaisia». Ja se oli totta! »Iskralaiset» todellakin pyrkivät eroon opportunisteista. Lenin tunnetussa teoksessaan »Mitä tehdä»[1] esittää seuraavan historiallisen lauseen: »Ennenkuin voi liittyä yhteen, täytyy ensin selvittää välirajat». Rajanselvitys tulikin suoritetuksi mitä lyhimmässä ajassa ja mitä päättäväisimmällä kirurgisella tavalla. Kaikenmoiset Prokopovitshit ja Kuskovit, joita siihen saakka oli pidetty sos.-dem. puolueen kunniajäseninä, syrjäytettiin työväen maanalaisen puolueen riveistä ollenkaan siitä huolimatta että hekin sanoivat olevansa sosialisteja, marxilaisia, ja myöskin haluavansa olla yhdessä kanssamme. Opportunistit, jopa sovittelijatkin huusivat meille: te paloitelette työväenluokan elävän ruumiin, te jäätte pieneksi ryhmäksi, te yltiöpäät hajaannuksen fanatikot. »Iskralaiset» eivät tästä pelästyneet. Oli aika, jolloin heidät saattoi sormin laskea, jolloin he muodostivat ammattivallankumouksellisten ryhmiin, jotka omistautuivat ainoastaan vallankumouksen palvelukseen, eivätkä tunteneet muita etuja kuin ainoastaan ja yksinomaan vallankumouksen edut.
»Iskralaiset» kahden vuoden ajan valmistelivat puoluekokousta, joka pidettiin Lontoossa. Sitä sanottiin toiseksi puolueemme edustajakokoukseksi. Itse asiassa se oli puolueemme ensimäinen edustajakokous — aikajärjestyksessä toinen, mutta poliittisesti ja historiallisesti ensimäinen. Siellä ensi kerran — ei tuleva luikuri sellainen kuin Struve — vaan todelliset työläisten johtajat kirjoittivat ensimäisen työväen ohjelman, ja ensi kerran me naimme yleisvenäläisen työväen järjestön, muovaillun, olkoonpa vaikka heikonkin, melkoisesti erillään joukoista, mutta kumminkin järjetön, joka korkealle ja rohkeasti kohotti vallankumouksellisen marxilaisuuden lipun.
Tämän kokouksen oli järjestänyt »Iskra»-lehden erittämä valmistuskomitea. »Iskralaisten» oli samaan aikaan kestettävä ankara taistelu Bund-ryhmää vastaan.
Nykyään nuoret toverit eivät voi edes arvatakaan millainen osa ennen oli juutalaisella Bund-järjestöllä. jolla menneisyydessään oli suuria ansioita työväenliikkeessä. Juutalaiset käsityöläiset kansallisuussorron painostuksen alaisina osasivat muodostaa ensimäisen järjestyneen yhtymän asuma-alueellaan. Bundin johtajat esittivät silloin vallankumouksellisten osaa. Mutta kun syttyi historiallinen riita meidän suuntamme ja laillisen marxilaisuuden, myöhemmän bernsteiniläisyyden, menshevismin, välillä, — niin Bundin ryhmä liittyi näihin pikkuporvarillisiin virtauksiin. Ja ennen toista edustajakokousta »iskralaiset» joutuivat taisteluun Bundin kanssa sentähden että ensimäisen kokouksen valitsemassa Keskuskomiteassa enemmistö oli bundilaisia. Leninin ryhmän täytyi käydä kiivasta taistelua Bundin johtajia vastaan, jotka tahtoivat asettaa koko puolueemme kulkemaan pitkin »ekonomismin» rataa.
Vuonna 1903 tämä taistelu pääpiirteissään oli päättynyt Moskovassa, etelä- ja keski-Venäjällä. Ainoastaan muutamilla komiteolla, niiden joukossa Pietarin komitealla, oli toisessa edustajakokouksessa rinnakkaiset edustajat, s.o. paitsi »iskralaisia», siellä oli myöskin »ekonomisteja», »Iskralaisten» voitto kokouksessa oli jo ennakolta varma. Vallankumouksellinen suunta työväenliikkeessä pääsi voitolle. Ensimäinen puoli kokouksen työstä meni yhteisessä taistelussa bundilaisia ja silloisia »ekonomisteja» vastaan. Mutta jo tässä toisessa kokouksessa ilmeni, että itse »iskralaisten» leiriin oli muodostunut halkeama, joka kokouksen lopulla vei hajaannukseen. Ja tämä hajaannus on nyt, proletaarisen vallankumouksen vuotena, muuttunut kansalaissodaksi.
Mistä johtui tämä erimielisyys v. 1903? Plechanovin, Leninin ja Martovin kirjoittama puolueen ohjelma hyväksyttiin melkein yksimielisesti. Erimielisyyttä ilmeni, kun oli kysymys suhtautumisesta vapaamieliseen porvaristoon sekä järjestökysyniyksessä.
Jo v. 1903 menshevikit lähtivät siitä näkökannasta, että oli välttämätöntä muodostaa »yhteiskunnallinen oppositioni», »yhtenäinen rintama» porvariston kanssa. He sanoivat: täytyy vapaamielisiä vetää lähemmäksi luoksemme eikä loitontua heistä. Riita sai ilmauksensa kahtena ponsilauselmana: Potresovin ja Plechanovin. Plechanov alussa kuului bolshevikkien ryhmään. Hän kirjoitti, että meidän on työväenluokan silmissä paljastettava liberaalit ja esitettävä heidät sellaisiksi kuin he ovat, s.o. kansan vihollisiksi. Potresovin ponsi sen sijaan esitti sen kannan, että liberaalien kanssa on pyrittävä määrätynlaatuiseen sopimukseen. Potresovin reseptin mukaan oli tarpeen jokaiselta liberaalilta kysyä: kannatatko yleistä äänioikeutta vaiko et? Täytyy koettaa häneen lakmus-paperia, joka ilmaisee, mikä hän on. Jos liberaali sanoo kannattavansa yleistä äänoikeutta, silloin hän on »kelvollinen» liberaali, silloin voi hänen kanssaan olla jotain yhteistä.
Lenin aivan oikein teki pilkkaa tällaisesta ja sanoi ettei lakmus-paperi auta, että työläiset ja porvarit muodostavat kaksi luokkaa, ettei luonnossa ole sellaisia liberaaleja, jotka voivat kulkea yhdessä meidän kanssamme. Liberaalit, mahdollisesti väliaikaisesti kannattavat meitä, niinkauan kuin emme ole heittäneet hartioiltamme tsarismin taakkaa, mutta me emme saa hetkeksikään unhoittaa. että vapaamielinen porvaristo, vaikka se tänään kulkeekin yhdessä meidän kanssamme, niin se huomenna on meitä vastassa. Täytyy nyt jo muodostaa työväen puolue, jo tsarismin ikeen alla tulee muodostaa sosialistinen puolue, joka kulkisi tsarismia vastaan ja porvaristoa vastaan.
Tällä tavoin toisessa edustajakokouksessa käsiteltiin liberaaleja koskevaa kysymystä.
Mutta kokouksessa ei tullut selvyyttä tähän kysymykseen ja sentähden kokous hyväksyi molemmat ponnet melkein yhtäsuurella äänimäärällä.
Organisatsionikvsymyksessä ilmeni yhtä huomattava erimielisyys.
Kun ryhdyttiin laatimaan puolueemme sääntöjä, heräsi kysymys: kuka voi olla jäsenenä työväen puolueessa? Meidän puolueemme silloin, niinkuin tiedetään, oli maanalainen. Lenin esitti seuraavan muodostelman V.S.-D.T.P:n jäsen on jokainen, joka kuuluu johonkin maanalaiseen järjestöön, alistuu Keskuskomitean määräyksiin ja maksaa vastaavan jäsenmaksun. Mutta Martov sanoi: puolueen jäsen voi olla myöskin sellainen, joka työskentelee jonkin järjestön kontrollin alaisena. Ensi katsannolla erimielisyys näyttää mitättömältä. Itse asiassa edellytykset olivat maanalaisen toiminnan vaatimia, puolueeseen liittyminen oli vaikeata. Mahdollisesti Martovin ehdotus itseasiassa oli joustavampi. Mutta kun väittely jatkui, ilmeni todellinen eroavaisuus. Lenin ja Martov olivat ystäviä, heidät liitti yhteen yhteiset persoonalliset ystävyyden suhteet, he olivat yhdessä olleet karkoitettuina. Mutta tässä kysymyksessä he erosivat. Huomattavan puheen piti P. B. Axelrod, joka, puoltaessaan Martovin ehdotusta, sanoi: »Kuulkaahan, jos vaaditte, että jokainen kuuluisi maanalaiseen järjestöön, niin professori ei liity puolueeseemme, opiskeleva nuoriso, ylioppilaat, lyseolaiset eivät myöskään liity.» Ja mitä enemmän senkaltaiset ihmiset samaan tapaan kuin Axelrod puhuivat, sitä paremmin ilmeni, että he tahtovat vetää työväenpuolueeseemme kokonaisen joukon poroporvarillista intelligenssiä: professoreja, ylioppilaita, lyseolaisia, niin sanottua sosialistista, mutta itse asiassa porvarillista nuorisoa.
Tällä pohjalla syntyi hajaannus.
Bolshevikkeja oli tässä kokouksessa 1—2 edustajaa enemmän. Tästä johtuu alkuperäinen nimitys »bolshevismi». Bolshevikkien johtajana oli Lenin, menshevikkien Martov. Alussa tämä erimielisyys tuntui keinotekoiselta. Kun ilmestyi Leninin kirja »Askel eteenpäin, kaksi askelta taaksepäin»,[2] jossa hän tuo esille tilastollisia diagrammeja kokouksen äänestyksistä, niin monesta näytti, että jako opportunisteihin ja vallankumouksellisiin tuollaisen kysymyksen perusteella oli pinnistettyä. Mutta kumminkin osoittautui, etlä Lenin oli oikeassa. Tässäkään kysymyksessä ei hänen vaistonsa häntä pettänyt. Hän tunsi entiset liittolaisensa paremmin kuin me, nuoret marxilaiset. Tässä pikkuriidassa oli jo huomattavana kahden puolueen, kahden luokan erimielisyys tulevaisuudessa. Miten selvää onkaan nyt, että menshevikit juuri tahtoivat muodostaa sellaisen puolueen, johon professorit sekä muu porvarillinen intelligenssi olisivat kelvollisia, ja kaikki olisi niinkuin ainakin »hyvässä» seurassa! Tämä oli epäselvää, hämärää 15 vuotta sitten, kun elettiin maanalaisen puolueen olosuhteissa, jolloin luokkavastakohdat eivät olleet niin määrättyjä, jolloin opportunismi vasta alkoi muodostua.
Plechanov liittyi ensin bolshevikkeihin. Käsiteltäessä kysymystä, kuka voi olla puolueen jäsenenä, hän piti puheen, jossa ilmoitti alussa epäröineensä. Mutta loppujen lopuksi hän epäröimisen tuloksena kumminkin liittyi bolshevikkeihin, tuntien että tässä on oikea suunta. Mutta ei kauaksi! Muutaman viikon kuluttua, kun hänestä näytti että Lenin ja hänen ryhmänsä ovat vain pieni piiri, mutta Axelrodin ja toisten takana on koko intelligenssi, hän päätti »pelastaa tilanteensa» ja antoi perää opportunistien intelligenssi-ryhmälle. Tunnettu on kirjoitus, minkä hän julkaisi uudessa »Iskrassa», jonka toimituksesta Lenin luopui. Tämä artikkeli, jonka nimenä oli: »Mitä ei pidä tehdä», oli vastauksena Leninin kirjalle »Mitä tehdä».
Plechanov selitti asian seuraavasti: »Minä teen pienen myönnytyksen opportunisteille — mikä vahinko siitä? Minä teen tämän työväenluokan etuja silmälläpitäen. He huomenna oppivat, ymmärtävät ja seuraavat meitä...».
Plechanov, kaikesta tarkkanäköisyydestään huolimatta, ei uskonut, että tämä yhteentörmäys on työväenliikkeen kahden perussuunnan yhteentörmäystä. Plechanov sanoi: te näette, että puolen vuoden kuluttua Lenin saa nykyiset ajatukset päästään, niinkuin Akimov (Akimov-Mahnovitsh oli yhteenaikaan ekonomistien huomatuimpia edustajia, mutta sittemmin menetti puolueessaan kannatuksen ja joutui kaikkien naurunalaiseksi voimattomuudestaan), sillä kaikki mikä on elävää, yhtyisi häntä vastaan. Lenin ei muka käsittänyt, että on tehtävä myönnytyksiä sellaisille ihmisille kuin Sasulitsh, Potresov ja Martov. Plechanov ryhtyikin »luovailemaan», ja niin »onnistuneesti», että pian menetti kaikki kannattajansa. Menshevikit itse antoivat hänelle potkut.
Täten muodostui kaksi leiriä. Bernsteiniläiset, jotka olivat muuttuneet »ekonomisteiksi», muuttuivat nyt menshevikeiksi.
Kahden virtauksen taistelu muodostui yhä selvemmäksi sitä mukaa kuin vallankumouksemme kehittyi. Selveni, ettei tämä ole kahden ryhmän välistä taistelua, vaan kahden näkökannan, selveni, että tässä on kaksi ohjelmaa, kaksi maailmaa.
»Iskrassa», jota nyt toimittivat Martov, Potresov ja muut menshevikit, vielä vuoden 1905 tammik. 9 p:n jälkeenkin vakuutettiin, että työväen vallankumous Venäjällä on mahdoton, että jos joku tekee kumouksen, niin ainoastaan vapaamielinen porvaristo. Tammik. 9 päivän jälkeen ilmestyi Martovin kirjoitus, jossa hän sanoi: ken ei näe, että Venäjän poliittisella tantereella käy taistelu kahden voiman välillä, toiselta puolen itsevaltiuden, toiselta puolen vapaamielisen porvariston välillä? Työläisluokan tehtäväksi jää ainoastaan yksi: voimiensa mukaan auttaa vapaamielistä porvaristoa taistelussa tsarismia vastaan. Menshevikit näkivät ainoastaan Rodsjankon, Miljukovin, Trubetskoin, Roditshevin, Petrunkevitshin vastustuspuolueen, jotka pistelivät keisarillisia kenraaleja. Mutta he eivät nähneet työläistä. Jos tilanomistaja, porvari, vapaamielinen aateli, muodostaa vastustuspuolueen, niin se on vakava voima, mutta työväenluokka, näettekös, ei voi mitään saada aikaan. Tällaista puhuttiin vuoden 1905 tammik. 9 p:n jälkeen!...
Tästä hetkestä taistelu bolshevikkien ja menshevikkien välillä kävi erikoisen kireäksi. Bolshevikit jo silloin aivan selvään sanoivat, että on olemassa kolmas voima, työväenluokka, ratkaiseva voima. He paikkasivat menshevikkien suunnittelemaa »semstvo-taistelua», joka perustui siihen, että »korkeimman taistelmuodon» he katsoivat olevan siinä, että työläiset kannattaisivat niitä esityksin, joita semstvolaiset selittivät Moskovassa, Tverissä ja muissa kaupungeissa. Lenin lentokirjasessaan »Semstvo-taistelu ja »Iskran» suunnitelma» pilkkasi tätä suunnitelmaa sanoen: ei, on olemassa toinen tehtävä, arvokkaampi, työväenluokalle; meidän tehtävämme ei ole lähestyä liberaaleja, semstvolaisia, vaan tarttua tsarismia kurkusta, tuntea itsemme vallankumoukselliseksi voimaksi.
Plechanov, joka jo v. 1889 teoreettisesti täysin käsitti ja perusteli, että »Venäjän vallankumous voittaa työväen vallankumouksena, tahi ei voita ollenkaan», ratkaisevalla hetkellä sekaantui, ei antanut suoria vastauksia kipeisiin kysymyksiin tai ei vastannut sitä eikä tätä. V. 1905, jolloin tsarismi kukisti Moskovan kumousyrityksen, Plechanov ei kyennyt muuta esittämään kuin porvarillisen fraasin: »ei olisi pitänyt tarttua aseisiin».
V. 1905 tämä taistelu bolshevikkien ja menshevikkien välillä kehittyy erittäin kiihkeäksi. Kesällä v. 1905 oli kaksi rinnakkaista kokousta, bolshevikkien kolmas edustajakokous Lontoossa ja ensimäinen yleisvenäläinen yhdistetty, niinkuin sitä sanottiin, menshevikiläinen konferenssi, joka pidettiin Genevessä. Kumpainenkin kokous katsoi edustavansa puolueen enemmistöä. Käytiin ankaraa organisatsionitaistelua. Keskuskomitea kuului menshevikeille, he saboteerasivat edustajakokousta. Me saimme kaksi ohjelmaa vuoden 1905 vallankumouksen aattona.
Jo siihen aikaan alkoivat suuremmoiset lakot Venäjällä. Molemmat ohjelmat olivat täysin selviä kaikissa kysymyksissä, alkaen ammatillisia liittoja koskevasta kysymyksestä ja päättyen aseellista kumousta koskevaan. En voi vähääkään yksityiskohtaisemmin pysähtyä kuvaamaan näiden kahden kokouksen päätöksiä. Mutta erittäin suuri merkitys oli meidän bolshevikkien edustajakokouksella siinä suhteessa, että edustajakokouksemme erittäin selvästi, empirisesti, kokemuksellista tietä, puhtaasti asiallisella tavalla esitti muodot, joissa vallankumous tulee tapahtumaan.
Nyt tämä näyttää meille selvää selvemmältä: yleinen lakko, ynnä aseellinen kapina — siinä taistelumme tärkeimmät aseet. Mutta silloin kysymys suurlakosta sai aikaan kovia kiistoja.
Suurlakkoa, keinona, eivät ainoastaan opportunistit, vaan jotkut vallankumoukselliset marxilaisetkin pitivät pitkän aikaa hyljättävänä, väittäen sen olevan anarkistinen taistelukeino, väittäen että suurlakko muka on samaa kuin suurtyhmyys. Samaa mieltä olivat jotkut saksalaisetkin sos.-dem., jotka pitivät itseään vallankumouksellisina. V. 1905 meidän kokouksemme suurimpana ansiona oli sen toteaminen, että suurlakko, jonka toimeenpanee kokonainen luokka, on todellisen marxilaisuuden mahtava ase.
Nyt me jo tiedämme, että suurlakkoon usein liittyy aseellinen kapina, tämä on meille selvää sentähden, että me elämme 13 vuotta edellämainitun kokouksen jälkeen. Me olemme nähneet, »miten se käy». Mutta kolmas bolshevikkien edustajakokous sen näki edeltäpäin, ja siinä on sen viisaus, sen unhoittumaton ansio. Kiitos sen seikan, että kolmannen edustajakokouksen etunenässä oli etujoukko, joka otti tehtäväkseen kaiken tämän järjestämisen, kiitos tämän seikan, me näimme vuoden 1905 vallankumouksen mahtavan voiman.
Te tiedätte, etteivät Työväen Edustajain Neuvostot, jotka ensin syntyivät v. 1905 Pietarissa, aluksi kulkeneet meidän lippumme alla. Ensimäiset Työväen Edustajain Neuvostot Pietarissa (sitä ei historiasta pyyhkäise pois) perusti menshevikkien ryhmä, joka halusi saada tukea puolueettomista joukoista ammattivallankumouksellisten »ahdasta joukkoa» vastaan. He esittivät tunnussanaksi »neuvostot», ja tämä tunnussana omaksuttiin.
Työväen Edustajain Neuvostoja muodostettiin. Mutta mitä pikimmin olivat menshevikit tulevat vakuutetuiksi perustaneensa ne oman päänsä menetykseksi. Neuvostot tulivatkin bolshevismin tueksi. Neuvostot v. 1905 tosiasiallisesti kulkivat bolshevikkien viittomaa tietä. Pietarin Neuvosto objektiivisesti asetti tehtäväkseen vallananastuksen. Vaikka menshevikit sanoivat: »et saa pyrkiä valtaan», siitä huolimatta heidän muodostamansa järjestö oli pakoitettu kulkemaan tätä tietä; jonkun päivän kuluttua se kävi selväksi. Pietarin Neuvostosta tuli hallitus, kun se julkaisi manifesteja vaatien ettei sotalainoja merkittäisi, kun se väkivoimalla valtasi kirjapainoja, sanoi, että työläiset on aseistettava, antoi tehtaille määräyksiä valmistaa aseita ja varustaa työväenluokka. Se jäi valtaan. Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta, vaikka se toistaiseksi ei päättynytkään työväenluokan voittoon. Vuoden 1905 lopussa ja vuoden 1906 alussa tapahtuu yritys puolueen molempien siipien — bolshevikkien ja menshevikkien — lähentämiseksi toisiinsa särjetyn vallankumouksen pohjalla.
On keskiryhmiä, joukoissamme ilmenee horjuvaisuutta. Tukholmassa keväällä v. 1906 kokoontuu n.s. Yhdistävä kokous. Siinä bolshevikit joutuivat vähemmistöön. Mutta kokouksessa oleellisesti lopullisesti selviää, ettei jonkunkaan verran lujasta yhtenäisyydestä saata olla puhettakaan. Tosin me kokouksen jälkeen olimme pakotetut tunnustamaan alistuvamme enemmistön edessä, mutta ei pitkäksi aikaa.
Tukholman kokouksessa käsiteltäessä kysymystä lyöläisluokan vastaisesta taktiikasta bolshevikit pitivät kiinni siitä katsantokannasta, ettei vallankumous ole päättynyt. Väittely keskittyi siihen, elimmekö, niinkuin silloin lausuttiin, vuotta 1847 vaiko vuotta 1849. Vuosi 1847 oli vuoden 1848 aatto. Me sanoimme: me elämme vallankumouksen aattopäiviä. Menshevikit sanoivat: »Mikä tässä nyt on enään vuosi 1847! meidät jo haudattiin, vuosi 1848 on ohi, me elämme taantumuksen aikoja, vallankumous on päättynyt, täytyy mukautua keisarivallan järjestykseen» j.n.e.
Keiden nykyiset tapahtumat osoittivat olleen oikeassa? Ensimäisen vallankumouksen menshevikkiläiset historioitsijat koettivat esittää asiat niin, että me muka olimme voitettuja, että myöhempi historia todisti olleen vuoden 1849 eikä vuoden 1847. Nyt on tämä todistus kumottu! Historian kulussa 5–6 vuotta on sekunti. Mutta 5–6 vuotta vuoden 1906 jälkeen alkaa jo uusi vallankumouksen nousu. Historioitsija ottaa ajanjakson 1905—1917 kokonaisuudessaan ja sanoo, että väärässä olivat ne, jotka v. 1906 sanoivat, että meidän täytyy mukautua ja oikeassa olivat ne, jotka väittivät, että me elämme uuden vallankumouksen aattopäiviä. Se, minkä meidän laskujemme mukaan piti tapahtua vuoden kuluttua, tapahtui 6 vuoden kuluttua, mutta tien suunnan me viitotimme oikein.
Tukholman kokouksesta me läksimme muodollisesti yhtyneinä, mutta tosiasiallisesti hajaantuneina. Me bolshevikit muodostimme oman kaksinverroin maanalaisen järjestömme: maanalaisen menshevikkeihin nähden, ja maanalaisen tsarismiin nähden. Syntyi tilanne, jonka moni teistä ehkä muistaa. Pietarissa erittäinkin oli huomattavissa miten meidän vaikutuksemme asteettain nousi. Tukholman kokouksen aattona menshevikit voittivat Pietarissa mitättömällä äänten enemmistöllä, mutta meidän vaikutuksemme kasvoi kasvamistaan. Ja vaikka Pietarin komitea oli bolshevistinen, mutta keskuskomitea menshevikkiläinen, niin P.K. itse asiassa oli paljon vaikutusvaltaisempi kuin K.K. Menshevikit joka askeleella kohtasivat esteitä. Kun he v. 1906 koettivat puolustaa kadettiministeristöaatetta, he kärsivät tappion toisensa jälkeen. Pieni P.K. antoi iskun suurelle K.K:lle. Taistelu oli mykkää, maanalaista ja esiintyi erittäin jyrkin muodoin. Tosiasiallisesti taisteluun otti osaa kaksi puoluetta, kaksi luokkaa, saman järjestön kuoren alla. Alituiset yhteentörmäykset ja vastakohdat olivat välttämättömiä. Pietarin Komiteassa meillä oli tilaisuus kuulla Martovia, Dania ja Kumpp., jotka sanoivat: Keskuskomitean nimessä me teidän päätöksenne kumoamme, ne eivät ole sopusoinnussa Keskuskomitean päätösten kanssa. Taistelun osanottajat poikkesivät toisinaan pikkuseikkoihin, mutta itse asiassa tässä törmäsi vastakkain kaksi mailmaa, kaksi ohjelmaa.
| * | * | |
| * |
Lontoon edustajakokouksessa vuonna 1907, joka yhä vieläkin pidettiin yhdistetyn puolueen puitteissa, meidän suuntamme pääsi voitolle. Me voitimme pienellä äänten enemmistöllä, lättiläisten ja puolalaisten sos.-dem. ansiosta. Puolalainen ja lättiläinen proletariaatti oli enemmän vallankumouksellista, heidän yhtymisensä meihin antoi meille voiman, vaikkakin varsin pienen. Lontoossa taistelu kesti koko kuukauden. Menshevikit kynsin hampain pitivät kiinni puolueen johtovallasta. Me riistimme heiltä puolueen koneiston väkivoimin.
Heti Lontoon edustajakokouksen päätyttyä hajotettiin toinen Duuma. Stolypin riemuitsi. Tästä hetkestä alkoi yhä suurempi puolueemme hajaantuminen.
En voi ryhtyä yksityiskohtaisesti kuvaamaan »likvideeraussuuntaa», sillä siihen tarvittaisiin kokonainen sarja luentoja. Likvideeraus oli opportunismin loppukehittymä vuoden 1908 taantumuksen pohjalla. Likvideeraajat vakuuttivat: täytyy likvideerata vanha maanalainen koneisto, täytyy tunnustaa tosiasiaksi, että työväen vallankumous kärsi tappion; että meillä on eräänlainen Venäjän perustuslaki, täytyy ymmärtää, että työväenluokan täytyy mukautua tähän perustuslakiin, sen puitteissa järjestyä laillisesti; pitää korjata ohjelmamme. Likvideeraajat menivät puheissaan niinkin pitkälle, että vaativat poistettavaksi vaatimuksen maitten takavarikoimisesta. He vetosivat siihen, että toisten ohjelmissa sitä ei ole. Se onkin totta: missä porvarillinen vallankumous on tapahtunut, siellä eivät sos.-dem. esitä vaatimusta tilanherrojen maitten takavarikoimisesta.
Meitä kehoitettiin tunnustamaan tappiomme tosiasiaksi ja liittymään puolustamaan työläisluokan laillisia taloudellisia etuja.
Tällä pohjalla tapahtui uusi huomattava muutos puolueemme riveissä, Kaikista huomattavinta on se, että Plechanov siirtyi meidän puolellemme nähdessään menshevikkien tahtovan likvideerata vanhan maanalaisen puolueen. Hän kahden vuoden ajan kannatti lehteämme, oli maanalaisen toiminnan puoltaja. Plechanov paheksuen kertoi minulle, miten Martov v. 1908 tuli hänen luokseen Geneveen ja kehoitti menshevikkien lehdestä poistamaan otsakkeen: Venäjän maanalaisen sos.-dem. puolueen äänenkannattaja. »Hänet täytyy siitä ampua», sanoi Plechanov, jolla oli tapana esiintyä ankarana.
Koko porvarillinen intelligenssi, joka oli pakoitettu etsimään itselleen liittolaisia työläisluokasta, haki niitä mädanneitten likvideeraajien joukosta. Likvideeraajat alkoivat julkaista julkisia aikakauslehtiä. Porvaristo alkoi avustaa heitä rahallisesti, poliittisesti, alkoi kantaa heitä käsillään. Me emme kauan saaneet julkaista julkista aikakauslehteä Pietarissa, mutta heillä sellainen ilmestyi. Porvaristo ja likvideeraajat pilkkasivat meidän maanalaista »vihreää» nuorisoamme. Mutta me sanoimme: Kas tämä on itse työläisnuorisoa, viisi henkeä viittätuhatta kohti, nämä kaikki ovat tulevan työväen vallankumouksen tulevia johtajia. Viiden vuoden kuluttua on heillä takanaan Pietarin ja koko Venäjän proletariaatti.
Taistelu johdonmukaisten marxilaisten, niinkuin me itseämme nimitimme, ja likvideeraajain välillä kävi pääasiallisesti maanalaisella pohjalla. Mutta Ljenan tapahtumien jälkeen, kun keisarilliseen itsevaltiuteen tuli melkoinen halkeama, avautui venttiili, ja meillä taistelu siirtyi julkisuuden pohjalle. Melkoinen osa meidän silloisista kirjoituksistamme, jotka ilmestyivät »Svesdassa» ja myöhemmin »Pravdassa» on julkaistu teoksessa »Likvideeraus-suunta ja maanalaisuus», joka esittää yhteenvedon meidän sen aikaisesta taistelustamme likvideeraajia vastaan.
Taistelu ulkomailla maanpaossa kävi hyvin sairaalloisesti. Syytettiin, niinkuin on tapana, toinen toisiaan. Martov kirjoitti kokonaisen teoksen, jossa todisteli meidät kaikki — ryöväreiksi, että me muka olemme huvitetut ainoastaan rahakassasta, että me teemme vääryyttä leskille ja orvoille ja... sentähden hän kehoitti meitä lähemmin yhtymään menshevikkeihin. Tunnussanalla »yhtenäisyys» he kokoajan leikkivät. Me vastasimme: jos me olemme rikoksellisia ja meidän mieltämme kiinnittää rahakassa, niin minkätähden sitten niin kiihkeästi tahdotte yhtyä kanssamme?
Näin kävi taistelu.
Tämän jälkeen tulee mainita vuoden 1908 konferenssi, joka pidettiin Pariisissa. Likvideeraajat jäivät vähemmistöön, mutta silti jatkoivat omaa suuntaansa. Me vain vaihdoimme osia. Keskusjohto siirtyi meille. Likvideeraajat muodostivat oman ryhmänsä ja, nojautuen julkiseen äänenkannattajaansa, he jatkoivat puolueen repimistä sisästäpäin. Tov. Josef Feodorovitsh Dubrovinskij (Innocentius), — yksi puolueemme parhaimpia toimihenkilöitä, joka, jos olisi elossa, ehdottomasti kuuluisi kommunisteihin, — toivoi voitavan ojentaa suuntaa, toivoi, että sovinnon avulla, jota Plechanov vuonna 1903 oli koettanut toisessa muodossa saada aikaan, me onnistumme saamaan parhaimmat menshevikit puolellemme. Innocentius oli toveri Leninin varsin läheinen, oli minunkin ystäväni, ja monen muun toverimme ystävä. Hänellä oli suuri vaikutusvalta meidän keskuudessamme. Hänelle annettiin muutama kuukausi aikaa sovinnon aikaansaamisen yrittämiseksi. Hän teki esityksen ja joutui rikkinäiseen kaukaloon. Menshevikit Jermolajev (Doman), Isuf, jota silloin kutsuttiin Michailiksi, ja Broido (Jakov) — kaikki kolme olivat Keskuskomitean jäseniä. Vastaukseksi Dubrovinskin yritykseen luoda yhteinen puolue, he kirjoittivat kirjeen, jota voi sanoa historialliseksi, missä sanotaan: menkää hiiteen Keskuskomiteoinenne, joka olisi ollut jo aikoja sitten hävitettävä yhdessä — kaiken teidän maanalaisen toimintanne kanssa.
En ole mitään maininnut »Fperjod»-ryhmästä, jolla oli vähäinen merkitys. Se oli Lunatsharskin, Aleksinskin, Bogdanovin ja Pokrovskin ryhmä. Se irtautui meistä, meidän yhtyessämme Plechanoviin. Tässä herätti huomiota Bogdanovin filosofinen väittely Plechanovin kanssa. Plechanov puolusti filosofiassa Marxin perustelmia. Lunatsharskij ja Bogdanov ehdottivat marxilaisuuden tämän puolen tarkistamista Machin suuntaan. Tämän filosofisen väittelyn pohjalla, toiselta puolen, ja osanottoa kolmanteen Valtakunnan Duumaan koskevan väittelyn pohjalla, toiselta puolen, muodostui »Fperjod»-ryhmä, jonka kannattajiin kuului koko joukko bolshevistista intelligenssiä. Tämä ryhmä 5 taittui meistä, syyttäen meitä opportunismista. Mutta tämän riidan on kohtalo jo ratkaissut — voimme olla siihen pysähtymättä; ryhmä hajaantui pirstaleiksi. Aleksinskij siirtyi »isänmaan puolustajien» puolelle, Lunatsharskij ja muut liittyivät meihin. Täten »Fperjod»-ryhmällä meidän puolueemme historiassa oli vain pienen välitapahtuman osa.
Bolshevismi on työväen vallankumouksen linnake. Vv. 1912—14 meidän pääasiallisena menettelytapanamme oli mahtava poliittinen lakko. Likvideeraajat, jotka nykyään kannattavat lakkoja Neuvostoja vastaan, vv. 1912—14 esiintyivät lakkojen vastustajina, sanoen niiden olevan »lakkokiihkoa». Eri muodoissa me aina jouduimme kysymykseen: proletaarinen vallankumous vaiko porvariston kannattaminen.
En ryhdy pitkälti puhumaan sodan ajasta, se on liian tuoreessa muistissa. Kun sota alkoi, tapahtui riveissämme taas uusia muutoksia, uusia yhteenottoja. Plechanov irtaantui meistä. Oli aluksi mahdotonta uskoa Plechanovin kannattavan sotaa. Mutta kuultuamme hänen referaattinsa syyskuussa 1914, selvisi, että meille hän on — mennyttä miestä. Erittäin selvänä ilmeni menshevismin kanta. Menshevismi kokonaisuudessaan, — minä en puhu niistä yksityisistä henkilöistä, jotka yhtyivät meihin, — kaiken kaikkiaan, sellaisenaan, asettui maanpuolustuksen tielle. Tämä lopullisesti paljasti heidän kantansa. Te näette, että ne ovat samoja henkilöitä, heillä on ohjelma, sama pääesikunta: laillinen marxilaisuus, bernsteiniläisyys, ekonomismi, likvideeraajien suunta, menshevismi ja isänmaanpuolustus-suunta. Se on aivan sama ohjelma, ainoastaan joka kerta sovellutettuna uuteen aikakauteen. Kun on kysymyksessä yhtyäkö porvaristoon vai olla yhtymättä, menshevismi on porvariston puolella; tämä on laillista marxilaisuutta. Sen jälkeen seuraa bernsteiniläisyys; kysymyksessä on Marxin teoreettisten perustelujen tarkastaminen. Ja tulevat menshevikit — liitossa bernsteiniläisten kanssa Kautskyä vastaan, menshevikit liberaalien, likvideeraajien leirissä, itse asiassa, — porvarien leirissä. Ja vihdoin: erittäin kärjistynyt kysymys, kun maailman sosialismin tulee kestää mitä suurin koetus, sodan aikana; menshevikit kokonaisuudessaan, heidän perusjoukkonsa, asettuvat maanpuolustuksen kannalle.
Sillä tavalla he käyvät läpi kehityksen koko ympyrän. Ja vihdoin tämä taistelu päättyy siihen, että me meidän päivinämme näemme menshevikkien lähentyvän valkokaartilaisia.
Jotta lopullisesti tulisi alleviivatuksi täydellinen pesäero vanhasta mädännäisyydestä, me nimitämme itseämme kommunisteiksi. Ja meidät on ymmärretty. Lukekaa Franz Mehringin »Pravdassa» painettu kirjoitus. Hän sanoo: Jos kommunistit pysyvät vallassa, silloin kaikki ne alennukset, jotka sosialistinen lippu sai sodan aikana kärsiä, hukkuvat työväenluokan äärettömään iloon; mutta jos bolshevikit häviävät, niin vuosikymmeninä ei kansainvälisestä sosialismista voi muuten puhua kuin suuresti inhoten. Sillä tavalla arvostelevat tapahtumia ihmiset, jotka vuosikymmeniä ovat seuranneet meidän taisteluamme.
Mutta oli aika, jolloin Mehring uskoi enemmän Axelrodia kuin meitä, kuin jotakin Leniniä ja hänen »pientä ryhmäänsä». Ulkomailla ei kukaan tahtonut meitä uskoa. Kautsky nauroi meille vasten kasvoja, kun me sanoimme Plechanovin siirtyneen opportunistien leiriin. Mutta tapahtumat pian nostavat esiripun.[1*] Nyt on jako selvä ja vanna koko maailmalle, kaikille, jotka haluavat rehellisesti ja tarkasti oppia ja ymmärtää. On kommunistinen puolue, ja on liberaalisten »työväen»-politiikkojen puolue. Liberaalisella työväenpuolueella Englannissa on perustansa työväen aristokratian muodossa. Saksassa samoin. Samaksi osoittautui asia meilläkin.
Olen tässä esittänyt lyhyen silmäyksen puolueemme historiaan. Se osoittaa teille, että taistelulla, jota me nykyisin käymme, on oma pitkä historiansa. Aina se ei ole virrannut näin äärettömän laajoissa puitteissa. Toisinaan tapahtumat kehittyivät paljoa pienempää taustaa vasten, toisinaan oli havaittavana vain myrskyä vesilasissa, mutta aina oli kumminkin kysymyksessä kahden puolueen, kahden maailman taistelu.
Meidän puolueemme, kommunistien puolue, katsahtaessaan taaksepäin voi tyytyväisenä sanoa, ettei ainoastaan nykyhetkellä, vaan myöskin menneisyydessä se on taipumattomasti ja varmasti kulkenut kohti sosialismia. Kun vähänkin ilmaantui mädännäisyyttä, madon syömää, silloin johtajamme taistelijain eturivissä aina olivat pahaa vastaan ja kiinteästi vaativat sairaitten osien leikkausta. Useaan kertaan me sanoimme: jääkäämme mieluummin vaikka »kapinallisten» ryhmäksi, mutta kumminkin ryhmäksi, joka on tietoinen siitä, että se kulkee sosialismia kohti, että se valmistaa tietä koko maailman sosialistiselle Internatsionaalelle.
Niin, toverit, meidän tehtävänämme on valmistaa uusia teitä kansainväliselle sosialismille, teitä, jotka aikoja sitten kuvastuivat Marxille ja Engelsillc, mutta joiden valmistaminen elämässä on sata kertaa vaikeampaa, kuin lukea niistä kirjassa. Ja nyt voimme tyytyväisinä katsoa taaksepäin ja sanoa: siitä hetkestä alkaen, jolloin työväenliikkeessä alkoi taistelu kahden suunnan välillä, kaikissa kohtalon käänteissä, kaikissa sallimuksen iskuissa, siitä alkaen, kun me alotimme taistelun pienenä vähemmistönä, me aina olemme kulkeneet samaa tietä. Me kuljimme vasten virtaa pienenä ryhmänä, kun oli tarpeen. Nyt me jouduimme valtaan. Ja kun kerran meidän puolueemme kaikissa vaikeissa olosuhteissa on osannut pysyä vartiopaikallaan, olen syvästi vakuutettu, että se loppuun saakka uskollisesti pysyy kunniakkaalla vartiopaikallaan nytkin.
[1*] Ei itse Kautskykaan enään ole sama, nyt hän on äkkiä joutunut samalle kannalle millä viime vuosinaan oli Plechanov.
[1] Ks. Vladimir Lenin, »Mitä on tehtävä?» MIA huom.
[2] Ks. Vladimir Lenin, »Askel eteenpäin, kaksi askelta taaksepäin». MIA huom.