Julkaistu: 1919
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Kommunistinen Internatsionaale». Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Sarjajulkaisu N:o 49. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1919.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Suomalaiset toverit!
Kaksi viime vuotta ovat antaneet Suomen työväestölle läksyn, joka on ollut tavallista kovakouraisempi, mutta sen mukaan myös havainnollinen. On kuitenkin niitä, jotka eivät ole siitä oppia ottaneet. »Suomen Sosialidemokratisen Puolueen» johto tekee nykyisin voitavansa sekottaakseen sen läksyn tiedollisen omaksumisen. Kaiken sen mikä oli virheellistä Suomen vanhassa sosialidemokratiassa, on se omaksunut, vain jatkaen sitä yhä pitemmälle. Sen opportunismi ja sosialipatriotismi on ilmeinen, ja siitä johtuu, että se hakee ystävikseen ulkomailta juuri ne »sosialistit», jotka jo aikaa ovat paljastuneet luokkatietoisen työväen ei vain harhaanjohtajiksi ja petkuttajiksi, vaan myös kavaltajiksi ja pyöveleiksi. Brantingit, Scheidemannit — ne ovat Tannerin & K:nin tovereita. Myös nojautuvat he kernaasti Kautskyyn! Nuo, jotka tuonna vuosina olivat Kautskyn aikaisemmille opetuksille perustuvan jyrkän ja luokkatietoisen työväen politiikan vastustajia, he kernaasti vetoavat nykyiseen Kautskyyn, marxilaisuuden luopioon, proletaarisen vallankumouksen vastustajaan!
Suomen vanhan sosialidemokratian suurin virhe oli sen puuttuva harrastus kansainvälisiin asioihin. Maamme nurkkakuntaiset olot ja sen syrjäinen asema vaikuttivat sen työväkeenkin lamauttavasti. Ei uskottu, että me voimme mitään merkitä maailman suurissa taisteluissa. Sota näytti kulkevan ohitsemme ja vallankumouksen hedelmätkin me halusimme joillakin penningeillä ostaa Pietarista.
Mutta historia ei leiki. Maailman imperialismi ei pidä Suomen kansaa arvottomana palvelukseensa. Saksan, Ranskan, Englannin, Venäjän imperialistiset koplat ovat ottaneet laskuissaan huomioon, että Suomenkin kansan hiestä ja verestä voi tehdä kultaa. Turhaan pyytävät Suomen pikkuporvarillis-talonpoikaiset ja »sosialidemokratiset» piirit, että saisivat olla rauhassa nurkassaan. Pyrkivät »aseistariisumiseen» ja »ikuiseen puolueettomuuteen». Ovat valmiit siitä maksamaan raskaat lunnaatkin. Imperialismi ei siihen tyydy. Se vaatii toimintaa, taistelua — puolestaan. »Itsenäisyys», »demokratia», »rauha» ovat sille vain koristeellisia puhetapoja. Se voi ottaa ne — jopa »sosialidemokratiankin» — palvelukseensa, kun sopii. Mutta tietysti vain noita »aatteita» pilkatakseen.
Suomen työväen on syytä katsoa silmiin imperialismia ja ajatella loppuun asti kysymys siitä, mihin se ajaa. Ei ole valitsemisen varaa sen tai tämän taktiikan välillä. Mutta erehtymisen mahdollisuus on. Ja se johtaa vain kalliiden kokemusten kautta tolalle. Mailman työväen sota- ja vallankumousajan kokemukset on väärentämättöminä saatettava Suomenkin työväen tietoon. Suomalainen Kommunistinen Puolue tekee siinä suhteessa parastaan. Koko joukko julkaisujamme tarkoittaa nimenomaan sosialistipetturien paljastamasta. Suositeltakoon erityisesti tov. Leninin julkaisuja »Valtio ja vallankumous»,[1] »Imperialismi ja sosialismin hajaannus»[2] sekä (pian ilmestyvä) »Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky».[3] Venäjän vallankumousta ja sovittelijasosialistien surkeaa osaa siinä valaisevat N. Buharinin kirjat »Luokkataistelu ja Venäjän vallankumous»[4] sekä »Imperialismin diktatuurista työväen diktatuuriin».[5] Karl Radekin »Sosialismin kehitys tieteestä teoksi»[6] ja »Saksan Spartakus»[7] kirjaseen suomennetut saksalaisten kommunistien, Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin opetukset antavat arvokkaita opetuksia. Vihkonen »Kommunistista Internatsionalea luomaan!» ja »Kumouksen» n:oon 29–34 kootut III:n Internatsionaalen päätökset sekä lehden seuraavissa numeroissa olevat tov. Leninin ja Sinovjevin y.m. artikkelit on jokaisen »kansainväliseksi» itseään nimittävän tunnettava. Älköönkä unohdettako yhä uudelleen tutkia vanhaa Kommunistista Manifestia[8] sekä Marxin ja Engelsin teoksia (m. m. »Kansalaissota Ranskassa»[9]).
Tämä vihkonen myös osottaa Suomen työväelle, miksi sen on — periaatteessa, järjestöllisesti ja teossa — tehtävä pesäero kaikkien maiden Scheidemann-Judaksista. Kommunistisen Internatsionalen riveissä on luokkatietoisen köyhälistön paikka. Ja sillä rintamalla voi pienikin joukko-osasto suorittaa sankaritekoja työväenluokan vapauttamiseksi.
Pietarissa, heinäk. 1919.
Y. S.
Toverit.
Kun sain puolueemme Keskuskomitealta toimeksi laatia teesit Kommunistisesta Internatsionaalesta, ei vielä ollut tätä Kolmatta Internatsionaalea. Silloin vasta valmistelimme sitä kokousta, joka, kuten tiedätte, pidettiin kolme viikkoa sitten. Nyt on siis pidetty III:n Internatsionalen perustava kokous ja asetettu sen Toimeenpaneva Komitea, joka tulee toimimaan pysyvänä järjestönä, ja julkaisemaan kerran, ehkä kahdestikin kuukaudessa aikakauskirjaa kolmella kielellä. Siihen kuuluu eri kommunististen puolueitten edustajia.
Te kaikki tiedätte, toverit, että II:n Internatsionaalen tunnuslause, joka nyt saavuttaa joka päivä yhä laajempaa kannatusta, on meidän puolueemme esittämä — voimme sen ylpeydellä sanoa — jo 5 vuotta sitten, jolloin meidän puolueemme oli kansainvälisellä tantereella aivan yksin.
No, tunnussanan voi antaa — sen toteuttaminen on toinen juttu. Jo vv. 1847–48 Marx ja Engels julistivat I:n Internatsionaalen syntyä päättämällä kuulun manifestinsa sanoilla: »Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen». Mutta kuluipa tästä I:n Internatsionaalen julistamisesta sen toteuttamiseen 16 vuotta. Se perustettiin v. 1864. Niin kului III:nkin Internatsionaalen julistamisesta sen syntyyn 5 vuotta. Toivokaamme ettei kulu enää niinkään pitkää aikaa sen asian täydelliseen voittoon.
Kun v. 1914, ensi laukausten kajahtaessa mailmanteurastuksen tantereilla, meidän silloin maanalainen, vainottu puolueemme kohotti III:n Internatsionaalen tunnussanan, meitä tuskin kukaan ymmärsi kansainvälisellä arenalla. Vielä enemmänkin: kaikki viralliset puolueet mitä räikeimmin arvostelivat meitä tämän tunnussanan johdosta.
Virallisen sos.-dem. suuruudet, kuten Kautsky, Viktor Adler, Vaillant y. m. m., asettivat kysymyksen näin: »niin, kyllähän II Internatsionaalea on kohdannut suuri onnettomuus; eihän II Internatsionaale sodan hetkellä, sen syttyessä, voinut tehdä mitään sen ehkäisemiseksi tai keskeyttämiseksi; mutta kuluupa vähän aikaa, sota loppuu, Internatsionaale taas elpyy, samanlaisena kuin ennen sotaakin, — ei siis ole syytä lähteä laukkaamaan eikä uusia järjestöjä perustelemaan.
Kautsky esitti silloin lauselmansa, että Internatsionaale onkin »rauhan ajan toimintaväline». Kun vallitsee rauha, silloin on paikallaan työväen kansainvälinen järjestö, joka järjestelee eri puolueiden suhteita. Luokkataistelukin on tämän katsantokannan mukaan keskeytettävä sodan ajaksi. Kun sitten sota päättyy, elpyy uudelleen Internatsionaale ja me parhaamme mukaan koetamme unohtaa ne ajat, jolloin välillämme oli niin paljon väärinkäsityksiä. Emmekä me sitten enää kaikkia joutavia muistele — niin sanoi nimenomaan Viktor Adler vainaja.
Mistähän meille, tälle pienelle ryhmälle, joka silloin eli maanpakolaisena ja puolueestaan eristettynä, mistä tuli meille rohkeus julistaa Kolmatta Internatsionaalea elokuussa 1914, jolloin koko maailman työväen puolueitten suuri enemmistö säikähtäneinä katsoi taakseen, jolloin työväen suurten joukkojenkin yli kulki kiihko-isänmaallisuuden, shovinismin laine.
Mitä sitten sanoi II Internatsionaale? Suurien puolueitten, m.m. Saksan sosialidemokratian, varsinkin ammattiyhdistysten, Ranskan sosialistipuolueen, Italian reformistien, Hollantilaisten enemmistö, eräiden skandinavisten puolueiden ja belgialaisten edustajat, — siis sellaisten puolueiden, joiden porvaristo hallitsi siirtomaita, edustajat ehdottivat Toiselle Internatsionaalelle muodossa tai toisessa siirtomaapolitiikan hyväksymistä.
Me tiedämme, että Edvard Bernstein Saksan sosialidemokratian suuren ryhmän silloinen johtaja ja hänen mukanaan kaikkien maiden opportunistit asettivat kysymyksen näin: »Myönnetään, että porvaristo on kutsuttava järjestykseen; täytyy pyrkiä siihen, että siirtomaapolitiikkaa harjoitettaisiin sivistyneessä muodossa eikä verisellä julmuudella. Mutta luopua siirtomaapolitiikasta — siitä ei puhettakaan! Siirtomaapolitiikka on 'tunnustettava'.» Siitä syntyi kokouksessa taistelu. Vallankumouksellisen marxilaisuuden edustajat, joiden joukossa silloin oli vielä Kautsky, osottivat täysin pätevästi oikean siiven edustajille, että siirtomaakysymys on osa tulevan maailmansodan kysymyksestä ja että siirtomaapolitiikan tunnustaminen merkitsisi porvarillisen politiikan hyväksymisiä tässä kysymyksessä, merkitsisi käden antamista imperialisteille, internatsionaale täten tulisi imperialistien kätyriksi.
Keskustelu kongressissa ja varsinkin valiokunnassa oli erittäin kiivas. Toisella Internatsionalella oli paha tapa lykätä vähänkään vakavat periaatekysymykset valiokuntaan julkisuudelta piiloon, joten, kun niitä väittelyitä ei käyty kokouksen istunnoissa, työläiset eivät päässeet täysin selville siitä, ettei siellä niin täydessä sovussa ollakaan. Tämäkin kysymys työnnettiin valiokuntaan, jotenkin suureen kylläkin, jonka puheenjohtajana oli tunnettu saksalainen sosialipatriootti Südekum. Valiokunnassa varsin pienellä äänimäärällä hylättiin Bernsteinin siirtomaapolitiikan hyväksymiskanta. Enemmistö olisi ollut shovinistisella kannalla ja vain nuorten puolueitten, kuten Venäjän, Serbian, Bulgarian äänillä tuli Bernsteinin kanta hylätyksi. II:sen Internatsionalen johtajat pitivät tätä päätöstä epäoikeutettuna. Ne sanoivat: »Vain kun joku Venäjä luetaan saman arvoiseksi Saksan puolueen tai Ranskan puolueen kanssa, on tämä mahdollista; mutta kuka ottaa tämän päätöksen vakavasti?»
Me saimme huomattavan moraalisen voiton, mutta jo silloin kävi selväksi, että II:n Internatsionalen asiat ovat huonolla kannalla. Vain harvat tietänevät, että Stuttgartin päätöksen perustana, johon nyt voidaan vedota mitä vakuuttavimpana todisteena sosialishovinisteja vastaan, oli Rosa Luxemburgin ja Leninin, Puolan ja Venäjän sosialistipuolueiden edustajain ehdotus. Kautsky vastusti silloin II:n Internatsionaalen enemmistön kantaa, mutta ei hän siinä huomannut koko Internatsionaalen antaumista. Hän oli tottunut Internatsionalen hyviin »traditsiooneihin», kuten vanhaan lakkiinsa. Vain nykyisen Kommunistisen Internatsionalen pienoinen ryhmä sai aikaan lausunnon, jossa sanottiin, että jos sota uhkaa — josta ei ole epäilystä — niin on kaikkien maiden työväen pyrittävä sosialistiseen vallankumoukseen, käyttämään sodan luomaa pulaa jouduttaakseen kapitalistisen yhteiskunnan luhistumista. Täten kapitalistisen sodan alkuun saakka muka eheän II:n Internatsionaalen sisällä oli ryhmä, joka selvästi näki, että sosialismin täytyy hajaantua kahteen leiriin.
Juuri tämä seikka antoi meille voiman ja oikeuden sanoa niinkuin puolueemme sanoi v. 1914 ensimäislen laukausten kajahtaessa. Jo oli silloin Saksassa ryhmä bolshevikkeja, joita nimitettiin »anarkisteiksi» ja »syndikalisteiksi», ja joita kuten meitäkin syytettiin kaikista kuolemansynneistä. Mutta me tiesimme, että se oli ainoa rehellinen ryhmä.
Tällaiset olivat tulokset puolueemme keskuskomitean järjestävästä työstä monien vuosien kuluessa. Ottakaamme vertauskohdaksi esim. Italian puolue. Järjestöero italialaisten menshevikkien ja työväenluokan kesken tapahtui 3 vuotta ennen sotaa, johtuen siitä, että Italia kävi sotaa afrikalaisista siirtomaista. Tämä sosialishovinistien ero sosialistipuolueesta antoi Italian proletariaatille voimaa asettua oikealle kannalle sodan alusta asti. Täten ei italialaisilla tovereilla ollut järjestösidettä opportunistien kanssa, jotka tukahuttivat terveet virtaukset joka maassa. Niillä ei ollut painoa jaloissa.
Samassa asemassa oli meidänkin puolueemme. Niihin aikoihin mekin teimme täyden eron Pietarissa, duumaryhmässä. Meillä oli vapaat kädet kommunistisena puolueena, ja siksi oli meillä tilaisuus sotakysymyksessä jo alusta alkaen ottaa oikea suunta, jonka nyttemmin ovat omaksuneet miltei koko Europan kommunistiset puolueet.
Voimme myös todeta, että kolmen virtauksen osottaminen kansainvälisessä sosialismissa, jonka meidän puolueemme suoritti sodan alussa ja jo ennenkin sitä tämä kanta ei nyt enää ole vain meidän omaisuuttamme, vaan kaikkien maailman kommunististen puolueiden omaksuma. Kansainvälinen työväenliike jakautui kolmeen osaan: 1) sosialishovinisteihin, 2) keskustaan ja 3) kommunisteihin eli bolshevikkeihin. Tätä seikkaa me valaisimme tosiasioilla useiden vuosien kuluessa.
Alussa saattoi joku arvella, että tämä ilmiö oli kansallinen, että vain Saksassa olivat asiat niin, tai että meillä Venäjällä olivat erikoiset olosuhteet. Nytpä näemme, että kaikissa maissa käy ryhmitys samoja linjoja pitkin. Ja tämä ryhmitys on sotaa ennen, sodan aikana ja sodan jälkeen yhä vain varmistunut. Jotkut ihmiset luulivat, että kun on häipynyt viimeisen laukauksen kaiku, silloin syntyy uusia ryhmityksiä puolueissa. Me näemme nyt, että niin ei ole laita. Sota on loppumassa, mutta ryhmitykset pysyvät entisinä. Jokainen ryhmä vain pyrkii sovelluttamaan ohjelmansa uusiin oloihin.
Katsokaamme sosialipatrioottien ja sosialishovininistien perussuuntaa. Missä on sen kanta muuttunut? Sodan julistuksen jälkeen tämä suunta piti velvollisuutenaan kutsua työväenluokkaa »isänmaata puolustamaan». Nyt se kaikissa maissa edelleen kehottaa lopettamaan sotaa tavalla, jota porvaristo tarvitsee. No mitä sitten tahtoo porvaristo? Se tahtoo, että työväenluokka alistuisi asemaan, jossa kaikki sodan rasitukset, solalainat, verot, y.m. laskettaisiin työväenluokan niskoille. Ja mitä tahtoo sosialishovinistinen suunta? Sitä samaa. Se pysyy perusteiltaan porvariston kätyrinä niinkuin oli sodan alkuun saakka ja sitten neljä ja puoli vuotta sen aikana.
Entäs sitten »keskusta», Kautskyn suunta. Millainen oli sen objektiivinen osa sodan aikana? Sellainen, että se piti historiallisena tehtävänään sovittaa Scheidemannien kanssa sitä työväenluokan huomattavaa osaa, joka vastusti sosialipatriotismia. Näitä työläisiä keskusta kehoitti pysymään sosialipatrioottien »yhteydessä». Täten se keskusta, itse asiassa, teki, mitä porvaristo tarvitsi. Monet odottivat, että kun sota loppuu, kun menee ohi sen savu, kun silmälaput putoavat ja isänmaallisuuden laine laantuu, että silloin tämän suunnan omatunto herää. Mutta niin ei voinut käydä, eikä käy. Silläkin suunnalla oli yhteiskunnalliset ja taloudelliset perusteensa. Nyt me näemme: sota loppuu, mutta mitenkä on muuttunut tämän keskustan politiikka? Ei mitenkään. Minkälainen on sen asema nyt? Nyt se koettaa saada sitä osaa työväenluokasta, joka herää, joka on kadottanut luottamuksensa Scheidemanneihin, kuitenkin palaamaan takaisin, kuten työmies käsikärrynsä ääreen ja sopimaan. Saksan esimerkki on sattuva. Mitä teki Kautsky Liebknechtin ja Luxemburgin murhan jälkeen? Hän kävi toisten luona ja toisten luona ja saarnasi »yhteyttä». Hän kehotti kommunisteja liittymään yhteen kommunistien johfajain murhaajain kanssa! Sellainen on hänen objektiivinen asemansa. Ja kun oli ensimäinen spartakuskapina Saksassa, mitä teki Kautsky kumppaneineen? He ajelivat autoilla molempien leirien väliä, ja kun Scheidemannien asiat olivat ahtaalla, silloin he kuiskuttivat spartakuslaisille, että hallitus on valmis neuvotteluihin j.n.e. Sellainen oli niitten menettely. Asiallisesti siis katalain Juudasten menettelyä, vaarallisempaa kuin Scheidemannin hallituksen.
Katsokaamme muitakin kysymyksiä, esim. sodan lopettamistapaa. Sotavelkoihin nähden on keskusta samalla kannalla kuin Scheidemannin hallituskin: »Säädyllisten» ihmisten on tietysti maksettava velkansa! Ja vaikka velka on Wilhelmin tekemä — maksettava se on... Tietysti sitä tahtoo porvaristo. Mitä se nyt tahtoo keltaiselta »Internatsionaalelta»? Tahtoo sen varjossa taistella bolshevismia vastaan ja Kautskyn ja hänen puolueensa suurimpana huolena on Saksan ja muiden maiden työläisten pettäminen kommunismin olemukseen ja neuvostovaltaan nähden. Kautsky koetti Bernin konferenssissa saada aikaan bolshevismin tuomitsemisen.
Siten vuosien kuluessa, joista jokainen historiassa vastaa vuosikymmeniä, vakiintuivat nämä meidän osottamamme kolme perusvirtausta. Koko Kommunistinen Internatsionaale on hyväksynyt meidän arvioimisemme. Sosialipatrioottinen virtaus ei ole tilapäinen ryhmitys. Se johtui siitä, että vanhoihin virallisiin puolueisiin oli tunkeutunut kymmeniätuhansia pikkuporvariston edustajia, jota luokkaa yhdessä työväenbyrokratian ja työläisylimystön kanssa on miljoona ihmistä tai pari. Kas siinä Scheidemannin puolueen yhteiskunnallinen perusta. Ei siis siitä ole kysymys, että Scheidemann on kehno, vaan siitä, että on sellaisen puolueen yhteiskunnallinen perusta, joka nimittää itseänsä sosialistiseksi tai sosialidemokraattiseksi, mutta itse asiassa edustaa pikkuporvariston ja työväen ylimmän kerroksen ryhmäetuja. Ja sellainenpa yhteiskunnallinen pohja on keskustallakin.
Mutta työväenluokan ydinjoukko siirtyy silmiemme edessä kommunismiin. Me voimme todeta mielihyvin, että arviomme oli oikea. Joka paikassa, missä työväenluokka herää, näemme samat perusryhmitykset. Ja tähän perustui se, että saatoimme kaikessa sopia niiden puolueiden edustajain kanssa, jotka tulivat Moskovaan ja meidän kanssamme perustivat Kommunistisen Internatsionaalen.
Kuten tunnettua pidettiin Kommunistisen Internatsionaalen perustavan kokouksen edellä Bernissä kokous, jonka määränä oli herättää henkiin II Internatsionaale. Sinne kokoontui 98 »edustajaa». Luvultaan oli niitä enemmän kuin meitä. Virallisesti he arvioivat, että siellä oli edustettuna miltei kaikki ne puolueet, jotka olivat kuuluneet Toiseen Inlernatsionaaleen. Mutta jos katselemme lähemmin tätä »edustajakuntaa», niin käy selväksi, että sieltä puuttui hiukkasen — ei ollut siellä vallankumouksellista työväenluokkaa, ei ollut niitten maitten edustajia, missä työväenluokka on jo voittanut, tai on voiton tiellä. Bernistä oli poissa Venäjän proletariaatti, sillä eihän kukaan voi vakavasti pitää Venäjän työväenluokan edustajina — Axelrodia ja Bienstokia, jotka pelottelivat sinne kokoontuneita vanhoja akkoja jutuilla semmoisilla kuin, että bolshevikit ovat saaneet aikaan sen, että ammattiyhdistyksistä kaikki karkkoavat; niinpä muka kemiallisten työläisten liitosta viikon kuluessa olisi eronnut 40.000 jäsentä. Ja näiden muka tarkistettujen tietojen johdosta Kautsky huudahti: »Hirveätä! Mitä Venäjällä tapahtuukaan! Ajatelkaa!..»
Sellainen kuin oli Venäjän »edustus», sellainen oli miltei kaikkien muittenkin maitten. Italian puolue mielenosotuksellisesti kieltäytyi ottamasta osaa Bernin kongressiin. Jonkun aikaa sitä ennen olivat kommunistiset ainekset päässeet voitolle puolueessa. Sen vanha edustaja Morgari, joka tuli Zimmervaldiin vain siksi, että on rauhanystävä ja rehellinen ihminen, lähetti Bernin konferenssin puheenjohtajalle virallisen kirjeen, jossa lausuttiin: »Puolueeni on tunnustanut, että proletariaatin diktatuuri osottautuu väistämättömäksi ja välttämättömäksi lähiaikana, ja sen takia kieltäydyn istumasta rinnallanne.» Eikä ottaneet myöskään osaa ne Skandinavian puolueet, joissa jo on vallankumouksellisia ryhmiä ja kommunistisia järjestöjä. Eivät ottaneet osaa Saksan spartakuslaiset, eivät Itävallan kommunistit, eikä koko Balkanin niemimaa — ei Rumania, ei Serbia, eikä Bulgaria. Ranska otti osaa, mutta kaikki mikä on tervettä Ranskan proletariaatissa, mitä päättävimmin pani vastalauseensa Bernin sovittelijain politiikkaa vastaan. Siksipä voikin liioittelematta sanoa: Bernin konferenssissa olivat läsnä etupäässä vain II:n Internatsionaalen elävät ruumiit. Kaikki mikä on todella elävää kansainvälisessä liikkeessä, kaikki se mielenosotuksellisesti kieltäytyi osaa ottamasta. Ja siinä mielessä II:n Internatsionaalen henkiin herättäminen epäilemättä kärsi haaksirikon. Sen ruumiin balsamoiminen ei onnistunut, eikä onnistu.
On naurettavaa kuvitella, niinkuin kuvitteli Viktor Adler y.m.. että muka kun syttyy sota, niin »me» tappelemme, mutta kun sota päättyy, »me» taas kokoonnumme, teemme sovinnon ja rakastamme toisiamme!
Noin koittivat sovittelijat ja kautskylaiset viekkaasti pettää historiaa, mutta sellainen ei onnistunut eikä voi onnistua. Mutta kysymys ei ole vain Bernin konferenssin kokoonpanosta. Jos katsotaan Bernin, luvallanne sanoen, Internatsionaalen asioita, niin jo yhdestäkin niistä näkyy, kuinka juuresta mätä ja häviöön, kunniattomaan kuolemaan, tuomittu II Internatsionaale on. Kuten tiedämme kokoontuivat sitä ennen voittajamaiden imperialistit Pariisin konferenssiin mailmaa jakamaan. Nekin ryhtyivät luomaan »Internatsionaaleaan». Nimittivät sen Kansojen Liitoksi. Kauan täytyi näiden imperialistien miettiä mihin kokoontua. Sillä paikkoja, missä saisivat rauhassa kokoustaan pitää, on yhä vähemmän ja vähemmän jälellä. Ajattelivat ensin järjestää Pariisiin kuningasten riemusaaton. Otaksuivat näet, että Pariisin kansa tulee riemulla tervehtimään koko mailman kuninkaita. Mutta toisin kävi: Ensiksikin supistui kuninkaitten luku varsin pieneksi ja toiseksi oli Pariisin kansan mieliala sellainen, elleivät sinne kuningaskulkueet sopineet. Tuuma havaittiin epäajanmukaiseksi ja raukesi. He kokoontuivat Pichonin, Ranskan ulkoministerin kabinettiin, jossa nuo paljastetut diplomaatit yhä yrittävät saalistaan jakaa.
Mutta näille Pariisiin kokoontuneille imperialisteille on tarpeen, paitsi »Kansojen Liittoa», myös II:n Internatsionaalen henkiinherättäminen, voidakseen järjestellä muutamia juttujaan, joita ei porvaristo halua ottaa yksin nimiinsä. Ja kokoontuikin sitten Bernin konferenssi ja siellä leijaili Wilsonin henki! Kokouksen avasi Branting, vanha sosialipatrioottinen johtomies. Hän puhui näin: Ensi kerran sodan jälkeen kaikkien maiden työväen edustajain kokoontuessa minä kehoitan kunnioittamaan suuren Jaurèsin muistoa, joka kaatui sodan aattona. — Kongressi nousi seisomaan. Branting jatkoi: Haluan vielä osottaa kunnioitusta toiselle ihmiselle, jolla myös on valtava ansio ihmiskunnan edessä. Ja tämä toinen ihminen on — Wilson.
Täten, toverit, kansainvälisessä kongressissa, joka sanoo itseään sosialistiseksi, nämä ihmiset vähintäkään häpeämättä ja ilman omantunnon vaivaa julistivat amerikalaisten miljardimiesten edustajan aatteelliseksi isäkseen, johtajakseen ja häpäisivät siten Jaurèsin muistoa, häpäisivät tätä Ranskan työväenluokan ansioitunutta tribuunia, verraten häntä silmiemme edessä kuolevan porvarillisen mailman johtajaan.
Huomattavan puheen piti myöskin ensimäisessä kokouksessa Albert Thomas. Tämän herran tuntevat monet meistä, näkiväthän pietarilaiset hänet silloin kun hän v. 1917 Ranskan porvariston sotaministerinä saapui Pietariin ja käsi kädessä Tsheidsen kanssa lauloi marseljeesia. Hän lausui Bernissä: »Ensi kerran me olemme yhdessä saksalaisten sosialidemokraattien kanssa, joihin me emme luota, mutta joiden kanssa me internatsionalismin etujen vuoksi olemme suostuneet istumaan saman katon alla päätöksiä hyväksymässä.» »Kuitenkin», jatkoi Thomas, »tulee mieleen ajatus, että monastihan me ennenkin II:ssa Internatsionaalessa teimme yksimielisiä päätöksiä, eikä niitä pidetty, niin että kuka meitä nyt uskoo?» Thomas siten huomaamattaan päästi suustaan lauseen, joka kaikkien kielellä pyöri: »Valheesta jäit kiinni, kuka sinua enää uskoo?» (suosion osotuksia). Niin onkin asian laita, jos he viisi vuotta tahrasivat lippuaan sillä peittäen porvarisrosvojen alastomuutta, jos he viisi vuotta asettivat rinnakkain Wilsonin ja Jaurèsin, niin onhan selvää, että kukaan ei enää voi heille luottamustaan antaa.
Bernin konferenssissa tuo Toinen Internatsionaale taas yritti ratkaista niitä valtavia kysymyksiä, jotka kaikkien maiden työväenluokan eteen asetti suursota. Ensinnä syyllisyyskysymys. Sodan alusta asti on kukin porvarillinen hallitus julaissut sinisiä, valkoisia, oranssinvärisiä kirjojaan, keräten niihin sähkösanomia ja asiakirjoja osottaakseen, että vain vihollinen tahtoi sotaa ja se itse vain »puolustaa». Ja sosialishovinistit kokouksessaan tekevät sitä, mitä heidän herransa tekivät v. 1914. Alkavat samasta paikasta. Etsivät sodan syyllistä. Työväenluokkaa koskee kyllä tuo kysymys ja se totisesti tietää syyllisetkin. Sen silmiltä ovat silmälaput pudonneet ja se näkee, että sodan syyllinen on — kansainvälinen porvaristo. Se merkitsee: Porvaristoa kurkusta kiinni ja polvi rinnalle!
Mutta kuinkas menettelee Bernin Internatsionaale? Sodan syyllisiä etsiessään se alkaa tutkimalla, kuka ministeri v. 1914 sanoi — ja kelle sanoi — korvaan, että alkaa — ja missä alkaa — ennenaikainen mobilisatsioni! Tästä kysymyksestä käydään neljänä päivänä kiihkeää väittelyä. Valitaan komitea, johon tulee myös puolueettomien maiden edustajia, ja puheenjohtajaksi Huysmanns. Kun ei päästä yksimielisyyteen siitä, niin hyväksytään sen tapainen päätös, että ei kukaan ole syyllinen, sattui vaan — pieni väärinkäsitys. Selostaessamme III:n Internatsionaalen kokouksessa Bernin keskusteluja, lausuimme että näille sosialishovinisteille olisi sanottava: »Hyvät herrat, te tahdotte tietää, kutka ovat sodan syylliset? Eipä tarvitse kaukaa hakea. Nähdäksenne sodan pääsyylliset katsokaa peiliin.»
Seuraavana oli Bernissä aluekysymys. Sodan lopussa on selvitettävänä koko joukko alueriitaisuuksia ja II:n Internatsionaalen kokouksen täytyy lausua mielipiteensä siitä, kuinka maailma olisi jaettava porvariston kesken, niin ettei kukaan tuntisi loukkaantuneensa. Niitä on sellaisia riitaomenia, joista ei päästä kiistatta. Kuinka niihin suhtautua? Ranskalainen sosialipatriootti Grumbach ei epäile, etteikö Elsass-Lothringin täytyisi kuulua ranskalaiselle pääomalle. Saksalaiset sosialipatriootit katsovat, että se omena kuuluu heille. Syntyy kiista näiden kesken. Mutta, Herran kiitos, onpa »keskusta» — Kautsky. Hän on olemassa sovitellakseen kaikkien kesken ja tulokseksi tulee seuraava Salomonin tuomio: On kysyttävä Elsass-Lothringin asujamiston mielipidettä, mutta... loppuratkaisu on jäävä Kansojen Liitolle, s.o. Wilsonille. Siis niin kuin porvaristokin tahtoo, Ententen porvaristo on jo vallannut nuo alueet. Valkokaartilaiset ovat siellä kuristaneet työväenjoukkojen liikkeen. Nyt on tarpeen saada tälle kaikelle laillisuuden ulkonäkö sekä peittää anastus ja sorto aatteellisella vaipalla. Sitä varten on olemassa II:n »Internatsionaale», sen ylipappi Kautsky ja kaupunki Bern, jossa tätä tarkoitusta varten hyväksytään päätös, joka jättää maailman kansojen elämän ja köyhälistön edut Wilsonin Liiton haltuun.
Silmäilkäämme sitten siirtomaakysymystä, millaisena se oli v. 1907 ja millaisena nyt. Saksalaisilta on siirtomaat otettu pois ja ovat ne japanilaisten, englantilaisten ja amerikkalaisten käsissä. Ja nyt Saksan sosialipatriootit, hieroen sovintoa ranskalaisten kanssa sanovat: Ettekö te nyt rauhan nimessä palauttaisi meille siirtomaita, sillä myönnättehän kai, että ilman siirtomaita »meidän» on huono elää! — Ja tarpeenhan ne ovat siirtomaat Saksalle, lue — Saksan kapitalismille. Mutta Ranskan sosialipatriootit eivät ole näitä puheita kuulevinaan. Ajatelevat itsekseen: mikä kuormasta putosi, se katosi. Totta kyllä esiintyy yksityisiä ääniä, jotka sanovat: Hyvät herrat, mehän olemme mukamas sosialisteja ja olemme joskus olleet sitä mieltä, että kaikkien siirtomaiden pitäisi olla vapaat ulkomaisesta herruudesta. Ehkäpä otamme tämän kysymyksen nyt esille? — Mutta semmoiset äänet tukahutelaan. Eihän sellaista pidetä vakavana politiikkana. Varjelkoon! Kukapa vakava »soliidi», politiikko nyt ottaisi esille kysymyksen siirtomaiden vapauttamisesta!...
Kautsky kohotti vuonna 1907 Stuttgartin kokouksessa ja myöhemmin v. 1910 kirjotuksissaan tunnussanan: »irti siirtomaista», vaati täydellistä siirtomaiden vapauttamista ja sanoi, että elipä siellä kelta- tai mustanahkaisia ihmisiä, sama itsemääräämisoikeus ja vapaus niillä on oleva kuin valkonahkaisillakin. Ja sama Kautsky nyt panee liikkeelle kaiken auktoriteettinsä sotkeaksensa koko kysymyksen. Bernissä hyväksyttiin yksimielisesti päätöslauselma, jonka ajatus on sellainen, että eurooppalaisten porvarillisten maiden holhous on siirtomaissa ollut välttämätön koska ne eivät vielä ole kypsyneet vapauteen. Sosialismin tehtävänä on vain katsoa, että porvarillista siirtomaapolitiikkaa hoidettaisiin mahdollisuuden mukaan valkoisin hansikkain — inhimillisemmissä muodoissa. Sitäpä samaa juuri ehdottivat v. 1917 Bernstein Van-Kol ja muut opportunistit. Täten siirtomaakysymyksessä Bernin »internatsionale» täydelleen antautui porvaristolle siunaten ne petomaisuudet, joita harjoitetaan siirtomaissa ja jotka jatkuvat siihen saakka kun kommunismi voittaa.
Sen jälkeen ryhdyttiin Bernissä käsittelemään kysymystä työväen lainsäädännöstä. Kysymys on vanhastaan selvä, mutta siinäkin, kuten aurinko vesipisarassa, kuvastuu koko Bernin internatsionaalen kanta. Te tiedätte, että kun sota alkoi, niin porvarismaiden lainsäädäntö, mikä vähänkään suojeli työväkeä, lakkasi olemasta voimassa. Koko työväenluokan suojelus tuhottiin. Pantiin loimeen yleinen työvelvollisuus porvarillisen diktatuurin alaisena, s.o. työväenluokkaa vastaan. 60 vuotisten vanhusten, työläisnaisten oli 12 tuntia päivässä valmistettava granaatteja. Ja tämä tapahtui II:n Internatsionaalen edustajain siunauksella. Silloin nuo lohduttelivat työläisiä sanoen: odottakaa vain; kun sota loppuu, niin me hankimme teille 8-tunnin työpäivän ja entistä vakavammat työväen lainsäädännön takeet. Entäs nyt? Sota on loppunut. Näiden herrain on maksettava vekselinsä. Mitä sitten sanoi asiasta Bernin kongressi? Seuraavaan tapaan: Nyt kun sota on loppunut, on kaikella voimalla olettava esille kysymys työväen lainsäädännöstä, mutta, mutta....... ottaen huomioon, että Pariisissa istuu kaikkien suurvaltain edustajain konferenssi, joka vallallaan ratkaisee tämän kysymyksen, niin päättää Bernin kongressi esittää työväen lainsäädäntökysymyksen Pariisin konferenssin harkittavaksi ja lähettää Pariisiin komitean, jonka kautta saisi suuremman vaikutusvallan tähän Pariisin kokoukseen.
Täten Bern, pannen mustaa valkealle, pitää tehtävänään vain sen, että koettaa saada »suuremman vaikutusvallan» Pariisin konferenssiin, jossa istuu kymmenkunta ministeriä ja miljardöörien edustajaa. Millä he saavat vaikutusta Pariisissa? Kadunko, työväenjoukkojen painostuksella? Ei mitään sellaisia. Sellaisesta he kieltäytyvät. He pyrkivät vaikuttamaan Lloyd-Georgeen ja Wilsoniin kaunopuheisilta fraaseilla. He vetelehtivät ministeristöjen eteisissä ja koettavat herättää tämän tai luon ministerin hyväntahtoisuutta. Kysymyksissä, jotka ovat likellä jokaista työläistä ja työläisnaista — kuinka pitkä työpäivä, mitkä palkkaehdot — näissä kysymyksissä Bernin konferenssi kavalsi työväen niin julkeasti kuin kuvitella voi.
Lopuksi Bernin Internatsionaale kävi käsiksi pääkysymykseen, jota varten oli kokoontunut. Se oli kysymys suhtautumisesta bolshevismiin. Ja jo alusta alkaen jokainen II:n Internatsionaalen johtajista riensi julistamaan: Kiitän sinua, Herra, että en ole sellainen vaivainen syntinen kuin nämä bolshevikit. Mutta kun he kävivät ratkaisemaan kysymystä tositeolla, silloin nousikin vakava oppositsiooni. Bernissäkin esiintyi 20-henkinen ryhmä, joka sanoi: Me emme salli tämän kongressin lausua tuomiota Venäjän vallankumouksesta.
Puolueemme kokouksessa on pantava merkille, että ranskalaiset toverit, jotka ovat myötätuntoisia kommunismille ja lähestyvät sitä, esiintyivät Bernissä arvokkaasti. Nykyisin Ranskan porvaristo kaikkein enimmin uhkaa meitä. Vaikka Ranskassa ei olekaan muodostettu kommunistista puoluetta, on siellä kuitenkin koko joukko järjestöjä ja ammattiliittoja, jotka meitä kannattavat. Bernin konferenssissa nämä toverit nousivat vastustamaan »omaa» porvaristoaan ja »omia» sovittelijoitaan. Ranskalaiset proletaarit käyttäytyvät niin kuin vallankumouksellisen proletaarin tulee, silloin kun porvaristo haluaa tukahuttaa proletaarisen vallankumouksen. (Suosionosotuksia.) Ranskalaiset toverit esiintyivät puolestamme. Tietenkään eivät sellaiset kuin Albert Thomas. Tämä huusi Loriolle: »Joko Lenin on nimittänyt teidät kansankomissarien neuvoston edustajaksi Ranskaan?» Loriot vastasi: »Tietysti, minulla on salkussani nimitys, jota ei tule allekirjoittamaan vain Lenin, vaan myös Ranskan työväenluokka». Toveri Loriou ei ole ollut kauemmin tunnettu. Me tutustuimme häneen hiukan ennen kuin pääsimme maanpakolaisuudesta. Hän on opettaja. Viime aikoina on häneltä tullut Ranskan työväenluokan rehellisten joukkojen todellinen johtaja. On selvää, että hän alusta alkaen oli bolshevismin tuomitsemista vastaan. Olemme lehdistä lukeneet hänen kirjeensä, joka on korvapuusti Bernin Internatsionaalelle ja sen ylipapeille. Bernissä oli myös paikallisen järjestön edustajia, kuten Froissart, Verfeille, Paul Faure y. m. jotka ovat tähän saakka olleet vähemmän tunnetut, mutta joita nostaa harjallaan juuri nouseva laine. Yksinkertaisia Ranskan työväenliikkeen rivimiehiä. Ne esiintyivät puolestamme ja kannattivat neuvostovaltaa. Ja heidän esiintymisensä vaikuttikin sen, ettei Bernin keltainenkaan Internatsionaale uskaltanut tuomita Venäjän vallankumousta.
Kun entinen toveri Axelrod kuvaili työväen diktatuurin kauheuksia, niin ranskalainen työläinen keskeytti hänet parilla sanalla, jotka ilman veistä hänet mestasivat. Ne kuuluivat: »Kertokaapa mieluummin meille porvariston diktatuurista». (Suosion osotuksia). Näistä sanoista kävi selville, mitä liikkuu miljoonien Ranskan työläisten sydämissä, jotka ovat täysin tutustuneet Ranskan porvariston diktatuuriin ja tietävät, että siellä mitä demokratisimmassa porvarillisessa tasavallassa hallittiin salaisten sopimusten perusteella ja riehui siellä imperialistinen teurastus.
Mielenkiintoista oli sekin, että Venäjään suhtautumiskysymyksessä jakautui saksalainen keskusta. Friedrich Adler esiintyi meidän tuomitsemistamme vastaan. Kautsky — kiivaasti vaati meidän tuomitsemistamme. — Sivumennen pari sanaa Friedrich Adlerista. Ehkäpä toverit eivät tiedä, että hän, josta me ja kansainvälinen työväenluokka niin paljon odotimme hänen laukauksensa jälkeen, ja jolle niin paljon oli annettu, Fredrich Adler ratkaisevana Itävallan ja maailmanvallankumouksen hetkenä ei olekaan kommunistien, vaan surkean horjuvan »keskustan» riveissä. III:n Internationaalen kokouksessa ollut itävaltalaisten työläiskommunistien edustaja jota täällä kokouksessamme olemme tervehtineet, on meille kertonut hänen tarinansa. Hän kuvasi kuinka Adler tekonsa jälkeen tuli Itävallan työläisten rakastamaksi sankariksi. Kuten luonnollista onkin, jokainen työväen kokous vallankumouksen aattona päättyi Adlerin vapauttamisvaatimukseen. Toverimme kertoi, kuinka he odottivat vankilain ovien avautumista voidakseen sulkea syliinsä parhaan johtajansa. Ja vallankumous tulikin. Friedrich Adler pääsi vapaaksi. Mutta jo alusta alkaen hän tuntui kylmähköltä. Toverit arvelivat, ettei hän ole vielä päässyt kaikesta selville, vaan on vankilaeristyksen vaikutuksesta vielä liiaksi II:n Internatsionaalen aatteiden vallassa, mutta että hän vallankumouksen ratkaisevana hetkenä tulee olemaan työväenjoukkojen mukana. Odotettiin, toivottiin, kehotettiin ja sanottiin hänelle: Ota paikkasi taistelevien työläisten joukossa ja tule nauttimaan voiton siunausta, jonka hankkivat Itävallan työväenluokan kädet. Mutta hän pudisti epäillen päätään ja jäi odottavalle kannalle, ja jonkun ajan kuluttua hän siirtyi vanhaan itävaltalaiseen puolueeseen, siihen, jonka keskuskomitea silloin, kun Friedrich Adler surmasi inhotun ministeri Slürgkhin, sanoutui hänestä irti ja selitti, että hän on mennyt sekaisin.
Ja niiden ihmisten, jotka ovat noin syvälle langenneet, jotka teoissaan osottautuvat alhaisemmiksi kuin itse Scheidemann, näiden joukossa on nyt kunniapaikalla Friedrich Adler. Ja kun oli Itävallassa toimitettava kommunistien aseista riisuminen, niin lähettivät ne sitä tekemään Friedrich Adlerin. Wienin puna-armeijalaisten, jotka olivat asestautuneet taisteluun porvaristoa vastaan, erääseen kokoukseen ilmestyi Friedrich Adler ja vanhan keskuskomitean s.o. sosialismin halveksituimpain petturien nimessä käski heidän riisua aseensa eikä tapella porvaristoa vastaan. Näille puna-armeijalaisille ja yleensä kaikille vallankumouksellisille oli tämä täydellinen puoluedraama, jonkunlainen historiallinen mielettömyys tai kuin jokin ilkeä kohtalon oikku meidän historiallisina päivinämme.
Kuvitelkaahan! Todellisen taantumuksen aikana Friedrich Adler ampuu laukauksen kostaakseen työväenluokan kärsimän häväistyksen. Hänestä tulee rakastettu johtaja. Vihdoin syttyy vallankumous ja hän pääsee vapaaksi. Alkaa muodostua Itävaltaankin kommunistinen puolue, joka kulkee voitosta voittoon. Mutta hän unohtaa entisyytensä ja asettuu »keskustan» riveihin, joukkoon jota työväen enemmistö pitää vihollisena. Sellainen on nyt Friedrich Adler. Hän meni Bernin kongressiin; se johtui hänen kannastaan. Mutta omain sanainsa mukaan hän ei sinne lähtenyt ilman sisäisiä taistelua. Hän ymmärtää, niin hän puheessaan lausui, että Berniin on kokoontunut monia sellaisia, jotka ovat syylliset työväenluokan edessä. Mutta on myöskin sosialismin edustajia ja puolustajia — ja siksi hän tuli. Mutta kun tuli kysymys Venäjän ja bolshevismin tuomitsemisesta, niin Friedrich Adler puhui sitä vastaan.
Hänessä heräsi rehellisen ihmisen tunto. Hän lähti kylläkin muodolliselta kannalla. Sanoi: ei ole tuomittava niiden tekoja, kun ei ole pantu toimeen tutkimusta. Moinen perustelu ei kestä arvostelua. Ei meillä ole ollut tilaisuutta tutkia kaikkea sitä, mitä tekee Sheideman, eikä ole tarviskaan. III:n Internatsionaalen perustavassa kokouksessa Moskovassa me emme näytelleet mitään puolueettomuutta. Historia on asettanut toiselle puolen työläiset, toiselle — heidän pyövelinsä. Emme siis hyväksy Adlerin perustelua, mutta se ei ole pääasia. Adlerin vaikutuksesta ei Berninkään konferenssi uskaltanut »tuomita»» bolshevistista neuvosto-tasavaltaa, vaan päätti lähettää lähetystön tänne. Ja nyt me elämme sen tulon onnellisessa odotuksessa.[10]
Mutta Kautsky ja Bernstein esiintyivät siinä kokouksessa pitäen mustia puheita neuvosto-kumousta vastaan. Bernstein sanoi, että bolshevismi on itse asiassa vastavallankumousta! Kautsky sanoi, että bolshevikit ovat onnistuneet luomaan vain uuden »punaisen militarismin». Hän lausui: meidän on tiukasti tuomittava neuvostovalta ja neuvostovallankumous, koska muutoin menetämme joukkojen luottamuksen. Kautsky siis pelkää menettävänsä joukkojen luottamuksen, jollei hän tuomitse Venäjän neuvostovallankumousta! Hänelle voi vastata vain: Kuinka voit menettää sitä, mitä sinulla ei ole. — Ei tarvitse puhuakaan siitä, että sellaiset ihmiset kuin sosialisti-vallankumoukseliinen Rubanovitsh tietysti yhtyivät Kautskyyn ja vaativat heti tuomitsemaan meidät. Kuitenkin, pitkän »paikallamarssin» jälkeen, konferenssi hylkäsi nimenomaisen bolshevismin tuomitsemisen. Kauan kiersivät tätä kysymystä kuin kuumaa puuroa, koska juuri erityisesti sitä varten olivat herrat imperialistit heidät Berniin lähettäneet. Mutta eivätpä uskaltaneet päättää. Vihdoin keksivät, käytännöllisen keinon. Huysmanns, II:n Internatsionaalen kuuluisa diplomaatti ilmoitti, ettei se asiallisesti olekaan välttämätöntä; ilman nimenomaista päätöstäkin on selvää, että enemmistö hylkää bolshevismin. Jättäkäämme päätös tekemättä ja lähettäkäämme sinne tutkijakunta, sittenhän nähdään. Tuo kuulostaa jo koomilliselta. Mutta onpa asialla vakavakin puoli. Epäsuorasti osottaa tämä, että me olemme saavuttaneet suuren vaikutuksen joukkoihin, niin suuren, että petturin käsikään ei uskalla nousta meitä vastaan. Nuo kokeneet diplomaatit ymmärtävät, että heidän, jotta eivät menettäisi joukkojen viimoistakin luottamusta, on esiinnyttävä ikäänkuin eivät meitä tuomitsisikaan. Jos näet sen tekevät, niin menettävät viimeisenkin luottamuksen hitusensa.
Münchenistä, Baijerista saamistamme lehdistä olemme saaneet tiedon valtavista tapahtumisia, jotka erityisesti osottavat saksalaisen työväestön suhdetta meihin. Odottamaton yllätys! Perustavaan Kokoukseen, jossa on läsnä myöskin hallitus, ilmestyy työväen lähetystö. »Vorwärts», Scheidemannin äänenkannattaja, ilmoittaa, että se on suuren joukon, 5.000 edustaja — voitte olla varmat, että luku on vähintäin 50,000... Ja näiden ensimäinen vaatimus on: Heti paikalla on solmittava taloudelliset ja poliittiset suhteet Neuvosto-Venäjän kanssa! (Suosionosotuks.)
Sivumennen huomautan toverit, että Internatsionaalen kokouksessamme saksalaisten kommunistien edustaja, ottaen huomioon ennen lähtöänsä merkille panemansa joukkojen hetkellisen masentamisen, oli sitä mieltä, ettei pitäisi kiiruhtaa ehkä ennenaikaisesti perustamaan Kolmatta Internatsionaalea. Mutta eilen me jo lehdistä luemme maalisk. 4 p:n lakosta, jota aluksi eivät johtaneet kommunistit, vaan riippumattomat. Tämä näkyy siitä, että he vaativat Ledenbourin vapauttamista, mutta »unohtivat» vaatia toveri Radekia vapaaksi. (On tietysti käynyt niin, että kun saavat joukoilta piiskaniskun, niin menevät lakkoon, mutta unohtavat kommunismin parhaat edustajat). Mutta »Vorwärts» on pakotettu tunnustamaan, että mitä vakavimmat tapaukset lähestyvät. Ja Saksan lakkolaisten, Beriinin satojen tuhansien työläisten, ensimäisiä vaatimuksia oli viipymättä yhteyden aikaansaaminen Neuvosto-Venäjän kanssa. (Suosionosotuksia.) Arvatenkin he puhelivat keskenään siitä, kuinka taas Venäjän lähetystön taloon saapuvat neuvostovallan edustajat. Toverit minusta tuntuu tämä kaikkein parhaalla todistukselta siitä, että Saksan kommunistien edustaja ei ollut oikeassa, kun hän epäili Kommunistisen Internatsionaalen heti paikalla perustamisen välttämättömyyttä.
Mutta palatkaamme Bernin konferenssiin. Bolshevismia eivät tuominneet, eivätkä voineet tuomita. Kokouksessa oli pieni oppositsioonin ydinjoukko, mutta ennemmin tai myöhemmin tämän oppositsioonin edustajat ovat meidän riveissämme. Osa tästä vastarinnan joukosta meni sinne taktillisista syisiä. Sanoivat: pitää mennä paljastamaan ne, jotta saisi puolelleen enemmistön. Osa taas harjoitti diplomatiaa. Sitä teki Longuet. Mikäli me tiedämme hänen toimintaansa, oli hän siellä siitä syystä, ettei hänelle vielä ole selvinnyt, missä on enemmistö. Hän tahtoo välttämättömästi olla enemmistön mukana. On sen tapaisia »bolshevikkeja» II:ssa Internatsionaalessa, ja minusta tuntuu kuin Lonquet kuuluisi niihin. On selvää, että koko meidän puolueemme iloitsisi saadessaan tietää, että niin vaikuttava politiikko kuin Longuet ratkaisevana hetkenä on ymmärtänyt liittyä Ranskan taistelevan, kommunistisen työväenluokan riveihin. Mutta paljon enemmän toivomme me siltä pienoiselta ranskalaisten kommunistien ryhmältä, jonka keskuudesta on lähtenyt sellainen mies kuin Loriot. Meidän mielestämme on jo kauan sitten lyönyt hetki, jolloin on välttämättä lopullisesti valittava meidän ja sosialishovinistien kesken. Eivätkä sellaiset, jotka yhä vielä vaikenevat, voi nauttia meidän luottamustamme.
Minusta tuntuu kuin täytyisi jokaisen tunnollisen ihmisen, joka laskee Bernin työn tulokset myöntää, että tämä internatsionale on tuomittu maineettomaan häviöön. Hänen täytyy todeta tuon kokouksen täydellinen aatteellinen köyhyys. Voidaan vihata neuvostoja, voidaan pitää neuvostoja elämänsä korkeimpana ihanteena, mutta kukaan ei koskaan voi sivuuttaa niitä. Bernin konferenssi ei ollut huomaavinaan, että on neuvostoja Saksassa, Puolassa, Englannissa, että neuvostoja on miltei koko Europassa, että tämä on uusi sana, josta puhuu koko mailman työväenluokka. Bern sivuutti tämän kysymyksen. Ja Bernin kokouksen aikana olivat koossa Sveitsin metallityöväenliiton edustajat, sen vanha johtava huippukerros. Sitä pommittivat Sveitsin työläiset, jotka olivat panneet toimeen 400 tuh. käsittävän lakon, ja jotka kieltäytyivät ottamasta osaa Bernin konferenssiin. Sveitsin metallimiehet vaativat liittoaan tekemään alotteen neuvostojen valitsemiseksi. Mutta tuo vanha johto, harkittuaan asiaa kauan, teki päätöslauselman, jossa sanotaan, että metalliliiton toimikunta ei suosita neuvostojen asettamista, koska... koska siitä eivät tiedä liiton vanhat säännöt! Tuollainen näkökanta on täysin sopiva noille ihmisille. »Eivät tiedä säännöt», siis — kysymys on ratkaistu. Näin ollen ei työväenluokalla ole muuta neuvoa kuin heittää moiset »johtajat» rikkatunkiolle sääntöineen. Ne ovat ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, että on tapahtunut jotain uutta, eivät näe, että koko mailma on joutunut liikkeeseen, että ovat alkaneet ihmiskunnan historian mahtavimmat tapahtumat. Ja tämä se juuri todistaa niitten häviön välttämättömmyyttä enemmän kuin kaikki se, josta edellä olemme puhuneet. Jospa ne vielä asettuisivat sotivalle kannalle, niin voisi sanoa, että tämä vihollinen on vakava. Mutta me näimme Bernissä riutuneen vanhuksen, joka palvelee porvaristoa ja jolla ei ole mitään miehuutta, joka ei voi esittää kuulijakunnalleen mitään vakavaa, vaan kelpaa pelkästään kieltäytymään vallankumouksesta turvautuen hätäselitykseen, että siitä »eivät tiedä säännöt».
Kun me pari kolme viikkoa sitten kokoonnuimme Moskovaan ja jo olivat tiedossamme tämän Bernin konferenssin päätulokset, me sanoimme: Ei ole ainoastaan oikeutemme, vaan velvollisuutemmekin — katsoen II:n Internatsionaalen täydelliseen vararikkoisuuteen ja mädännäisyyteen — hetkeäkään viivyttelemättä luoda niistä puolueista, joita jo on kaikkiin maihin muodostunut, III:s Internatsionaale. Ja me sen loimme.
Moskovan kokoukseen otti osaa verrattain vähän väkeä. Vihollisemme tulevat käyttämään sitä hyväkseen sanoen: Minkälainen se oli teidän kongressinne, jossa oli kaikkiaan vain 40 ihmistä? Me vastaamme: Kun perustettiin I:n Internatsionaale, jonka johdossa olivat Marx ja Engels, oli sen perustavassa kokouksessa edustettuna 4 tai 5 osastoa. Mutta siitä huolimatta tietää jokainen, kuinka suurta historiallista osaa se Internatsionaale esitti vuosikymmenenä 1864–73. On sanottava, että III Internatsionaale tosiasiassa syntyi aikaisemminkin, kuin kokoontuivat sen edustajat Moskovaan. III Internatsionaale syntyi silloin, kun Venäjän työväenluokka internatsionalismin lipulla sai loistavan voittonsa. Silloin pantiin III:n Internatsionaalen peruskivi. Tietenkään ei yksi puolue voi muodostaa Internatsionaalea, siihen tarvitaan muutamia renkaita. Mutta sinä hetkenä, jolloin saksalainen puolue, jolla on sellaiset johtajat kuin Liebknecht ja Luxemburg, jolla on takanansa kymmenien neuvostojen vallankumousnousu, sinä hetkenä, kun tämä puolue heitti pois vanhan nimensä ja otti kommunismin nimen — sinä hetkenä syntyi III Internatsionaale. Siksipä on selvää, että näiden kahden, Venäjän ja Saksan, puolueiden liittoon pian on yhtyvä kaikki se, mikä on tervettä työväenluokassa.
Vaikkapa kokouksessamme olisivat olleet vain Venäjän ja Saksan kommunistien edustajat, niin olisi meillä oikeus sanoa, että III Internatsionaale on muodostettu. Mutta paljoa paremmin ovat asiamme. Venäläisten ja saksalaisten kommunistien lisäksi oli viralliset edustajat Itävallasta, joista osa vangittiin matkalla, mutta osa pääsi länne matkustettuaan 18 päivää, jopa vaunun puskureillakin ja mielessä vain palava toivo ennättää Moskovaan. Toverit kertoivat meille, että Itävallan kommunistinen puolue on perustettu jo 4 kuukautta sitten, mutta eristyksemme on vaikuttanut sen, että me emme siitä tietäneet. Eivätkä itävaltalaiset toveritkaan tietäneet, että Saksassakin toverimme ovat päättäneet omaksua kommunistien nimen; niidenkin maiden kesken oli yhteys huono. Silloin jo he loivat kommunistisen puolueen, joka kasvaa joka päivä. Toverimme selostuksesta kävi selville, että heillä on enemmistö lukuisissa työväen keskuksissa ja alkavat he voittaa sotilaidenkin riveissä. Sitten oli meillä virallinen edustaja Unkarista. Me tiedämme, että Unkarin kommunistipuolue kasvaa joka päivä.[11]
Oli edustajia Balkanilta ja Ranskan kommunistien edustajia. Vielä oli edustettuna lukuisia ryhmiä, kuten lehdestä olette lukeneet. Ja täydellä oikeudella voimme sanoa, että kaikki, mikä kommunistista Europassa on, oli kokouksessamme edustettuna.
Selostukset eri maista olivat hyvin valaisevat, kuten esim. selostus puol-maalaisesta, pikkuporvarillisesta Sveitsin tasavallasta. Työväenluokka siellä muodostaa kolmanneksen väestöstä. Mitä on siellä kuluneena vuonna tapahtunut? Olette lukeneet valtavista lakoista. Siellä on muodostunut kommunistinen ryhmä ja sitten lisäryhmiä toinen toisensa jälkeen. Eräässä kokouksessa oli edustettuna 23 kommunistisia järjestöä. Työläiset siellä valitsivat omia työläistovereitaan valmistamaan kommunistista ohjelmaa. Tavallinen metallimies sai toimekseen laatia ehdotuksen. Ja hän sen teki. (Suosionosotuksia.) Ja on erittäin merkille pantavaa, että tämä ohjelma on perusteiltaan aivan sama kuin meidänkin. Tyyliltään se saattaa olla hieman heikompi kuin meidän ohjelmamme, jota eilen niin ankarasti arvosteltiin. Mutta mitäpä se merkitsee!
Toverit, mitä osottavat meille tällaiset pienet tosiasiat? Ne ovat merkitseviä ilmiöitä työväenluokan historiassa. Ne osottavat, että kommunismin aate on lähtenyt kadulle, että enää ei tarvitse odottaa vihittyä, kaitselmuksen erityisesti määräämää teoreetikkoa, joka tämän ohjelman kirjoittaa, vaan että työläiset itse sitä etsivät ja sen löytävät, että jokainen työväenluokan rivimies pitää sitä velvollisuutenaan, että kommunismi, voimme sanoa, valautuu yli koko maan. Jokainen työväenryhmä ajallelee sitä kysymystä, asettaa sen päiväjärjestykseen ja pitää sitä päätehtävänään. Eikä tämä tapaus ole ainoa laatuaan. Ne kaikki osoittavat, että kommunistiset järjestöt lisääntyvät joka päivä. Me olemme pikemmin myöhästyneet kuin liiaksi kiirehtineet. Ja näistä perusteista johtui rohkeutemme julistaa uusi Internatsionaale perustetuksi.
Aluksi kyllä Saksan kommunistien edustaja jotenkin jyrkästi vaati, että me tyytyisimme vain pitämään konferenssin, neuvotlelukokouksen, emmekä julistautuisi kongressiksi. Itävaltalaiset toverit eivät silloin vielä olleet saapuneet, eivätkä Balkaninkaan edustajat. Puolueemme Keskuskomitea oli sitä mieltä, että välttämättä olisi heti perustettava III Internatsionaale. Mutta me sanomme itsellemme: kun saksalaiset kommunistit jyrkästi vastustavat, niin emme saa synnyttää väärinkäsityksen varjoakaan meidän ja Saksan spartakuslaisten kesken. Hehän ovat juuri kärsineet raskaita tappioita. Sanoimme, että vaikka he ovat mielestämme väärässäkin, on meidän soviteltava. Ja sen mukaisen selityksen antoi puolueemme K.K. Mutta kun alkoi saapua edustajia ja he esittivät selostuksiaan, niin Saksan toverimme huomattavasti pehmeni tässä kysymyksessä ja meille kävi yhä selvemmäksi, että jos ei nyt julisteta perustetuksi uutta Internatsionaalea, niin se on rikos työväenluokkaa vastaan, on se mitä suurin virhe. Saksalainen edustajatoverimme vielä vastusteli, mutta kun yksimielisesti julistettiin, että III Internatsionaale on perustettu, nousi hän ja kokouksen osottaissa suosiotaan lausui: Kun kokous on päätöksen tehnyt, niin tulevat Saksan kommunistit olemaan ensimäisiä, jotka yhtyvät tähän III:een Internatsionaaleen. (Suosionosotuksia.) Olemme varmat siitä, että niin pian kuin Saksan kommunistien Keskuskomitea pääsee kanssamme yhteyteen, se tekee tämän mukaisen päätöksen.
Kokouksen töistä on ollut selostuksia sanomalehdissä.[12] Yleensä sanoen oli III:n Internatsionaalen kokous saman vallankumouksen hengen läpitunkema kuin tämäkin kokous. Voimme sanoa, että III:n Internatsionaalen perustamisessa oli aatteellinen johto Venäjän kommunistisella puolueella. Minä en tunne mitään, josta voisimme niin ylpeillä kuin tästä.
Eihän ole vielä kulunut kahtakaan vuotta siitä, kuin me kärsimme mitä inhoittavimman tsarismin ikeen alaisina. Meille usein ulkomaiset toverit hymyilivät kongresseissaan. Väliin kyselivät Piehanovilta: Oikeinko todella teillä karhut kävelevät kadulla? Vielä Zimmervaldissakin useat toverit epäilivät, mahtaako Lenin tovereineen edustaa Venäjän sosialistista työväenluokkaa. Siitä meille »hienosti» viittailivat Axelrod ja Martov. Ja halukkaasti he niille myöntelivät: »Totta se on, eivät ne ketään edusta.» Sellaiselta näytti ennen, mutta nyt meillä on mistä olla ylpeät. Meidän luoksemme ovat tulleet koko mailman työväestön parhaat, ne jotka vasta äskettäin menettivät suuret johtajansa, Karl Liebknechin ja Rosa Luxemburgin, henkilöt jotka ovat mailman valistuneimpain, tietävimpäin, järjestyneimpäin ja uhrautuvimpain työläisten edustajia, ja nämä avoimesti tunnustivat, että silmiemme edessä tapahtuvan mailmanvallankumouksen johto on kuuluva Venäjän kommunistiselle puolueelle.
Moskovan kongressissa hyväksyttiin Internatsionaalen ohjelma. Tämän kirjottaminen ei ollut vaikea. Tarvitsi vain vetää kokoon, mitä ennen oli jo kirjoitettu. Kuultiin myös teesit porvarillisesta demokratiasta ja proletaarisesta diktatuurista, teesit, jotka mielestäni ovat koko kongressin ja kansainvälisen sosialismin viimeaikain historian merkitsevin asiakirja. Meillä on usein puheltu, että pitäisi kirjoittaa uusi Kommunistinen Manifesti. Jos joku asiakirja voi enemmän tai vähemmän tulla Kommunistisen Manifestin verroille, niin on sellaisena pidettävä niitä toveri Leninin esittämiä ja kokouksen hyväksymiä teesejä.
Sitten kongressi käsitteli suhdetta Bernin konferenssiin edellä esittämälläni tavalla. Vihdoin ratkaistiin järjestökysymys siten, että heti päätettiin asettaa Toimeenpaneva Komitea, johon kuuluu edustaja kustakin merkitsevämmästä maasta ja joka toistaiseksi toimii Venäjällä. Meidän puolestamme ilmoitettiin, että tämä on väliaikaista, ja lisättiin, että olemme iloiset, jos voimme siirtää III:n Internatsionaalen Toimeenpanevan Komitean aseman mahdollisimman pian toiseen pääkaupunkiin, esim. Pariisiin. Me olisimme hyvin iloiset, jos siellä syntyisi niin suotuisa olotila, että voisimme pitää III:n Internatsionaalen kokouksen. Me emme menetä tätä toivoamme ja tosiasiat yhä varmemmin meille vakuuttavat, että tämä toteutuu lähimmässä tulevaisuudessa.
Mutta toistaiseksi, toverit, on meidän puolueemme kunniana se, että Moskovassamme, Neuvostotasavallan pääkaupungissa, on III:n Internatsionaalen toimeenpaneva keskus. Tästä johtuu, että puolueellamme on edessään entistä suurempi työmaa. Paitsi aatteellista johtotointa on meidän autettava toverejamme heidän rakennustyössään erittäin vaikeissa oloissa. He eivät osaa salaista toimintaa, ei siksi että olisivat toisenlaisia ihmisiä, vaan siksi, että heillä on ollut toisenlainen historia. Mielestäni on meidän puolueemme, vaikka ei olekaan meillä liikoja voimia, velvollinen antamaan oleellista apua ja kaikkea järjestöllistä tukea muiden maiden työläisille. Vakuutelkoot vain jotkut Kautskyn toverit, että eivät ole meiltä avustusta saaneet. Klara Zetkin on heille vastannut huomauttaen, että Saksan sosialidemokratit v. 1905 antoivat miljoonan Venäjän vallankumouksellisille. Eikö olisi annettava apua muille kuin kukistetun vallankumouksen uhreille! Toista vaatii Internatsionaale. Mielestäni, mikä meidän on, se on myöskin koko työväen Internatsionaalen.
Meitä kyllä koetetaan estää saamasta tositietoja. Mutta onpa niitä saatu kuitenkin. Esim. tuoreet tiedot Englannista kertovat, että kaivosmiesten edustaja Adamsson on parlamentissa ilmoittanut, että lakkoäänestyksessä on 611,998 työläistä äänestänyt lakon puolesta ja sitä vastaan vain 104,997. Viimeiset tiedot Berlinistä kertovat, että Scheidemann on jälleen »voittanut». Mutta mitä me näemme? Lakkolaisten päävaatimus oli neuvostojen tunnustaminen! Scheidemannin lehti »Vorwärts» maalisk. 4 p:llä lausuu: »He, s.o. työläiset, kolkuttavat avoimelle ovelle, sillä eihän mitään estettä ole.» Vielä lehti jatkaa harvennetuin kirjaimin: »Saksan hallitus on valmis tunnustamaan neuvostot, jopa myöntämään niille laajoja oikeuksiakin.» Kas noin. Mutta toverit, nyt nouseekin kysymys siitä, kuka on tunnustettava ja kenen on kellekin annettava oikeuksia. Olen varma siilä, että neuvostot lähimmässä tulevaisuudessa saavat täyden voiton Saksassa.
Sellaiset ovat viime tietomme. Ja jopa Vorwärtskin alkaa Radekin jutussa vetää uutta säveltä. Ennen sanoivat, että hän on vaarallinen rikollinen, jonka taskuissa tavattiin hirveitä asiakirjoja. Nyt pienoinen merkki Scheidemannin Vorwärtsissä osottaa, että on noussut vastalauseita Radekin kahleissa pitämistä vastaan. Lehti kirjoittaa: »Meille ilmoitetaan, että Radekia pidetään kahleissa ja että hän kieltäytyy ulkoilmakävelystä, koska tässä vankilassa kävellään pihalla, joka on korkeitten seinäin ympäröimä. Jos tämä on totta, ja jollei ole karkaamisen vaaraa, niin tuntuu meistä, että jossain spartakuslaisessa Aasiassakin olisivat tuollaiset julmuudet epäajanmukaiset, saatikka sitten meidän vapaassa saksalaisessa tasavallassamme». Enpä ihmettelisi, jos Scheidemann huomenna ilmoittaisi, että itse asiassa ei Radekin vapauttamiselle olekaan mitään esteitä. Mutta sanovatpa ne sen ainakin silloin, kun työläiset tarttuvat heitä kaulukseen. Ja se hetki lähenee päivä päivällä.
Saksan vallankumous kulkee varsin veristä tietä. Me hyvin näemme sen tilanteen, jossa syntyy III Internatsionaale. I Internatsionaale julistettiin asiallisesti v. 1847, jolloin Marx ja Engels ennustivat, että yhteiskunnallinen vallankumous on tulossa. Monet sanoivat, että Marx ja Engels erehtyivät ja että heidän ennustuksensa eivät toteutuneet. Mutta Engels vastaa: »Ei ole ihmeteltävä sitä, että joku meidän ennustuksistamme ei ole toteutunut, vaan se on ihmeteltävää, kuinka paljon Marxin ennustuksista on toteutunut.»
I Internatsionaale sortui v. 1871 yhdessä Parisin Kommuunin kanssa. Mutta v:na 1889–1914 toimi II Internatsionaale. Sillä oli vahvat ja heikot puolensa. Se yhdisti miljoonia työläisiä, jotka olivat kokoontuneet suuriin järjestöihin, mitkä sitten kyliä osaksi rappeutuivat, kuten Saksan ammattiliitot, mutta mitkä kuitenkin antoivat sysäyksen sorretuille luokille toimintaan. Järjestöissä karaistui työväenluokka taisteluja varten. Ja nämät järjestövoimat tulevat ennemmin tai myöhemmin olemaan meidän käsissämme.
Aivan toisissa oloissa syntyy III Internatsionaale. Se syntyy oloissa, jolloin koko ihmiskunta on menehtymässä sodan kauhuihin. Työväenluokka on vuodattamassa verensä kuiviin. Sen takana on ruumisvuoria. Edessä — raskaitten verojen taakka. Koko joukko porvarillisia hallituksia on vetämässä sitä uuteen sotaan. Sanotaan: rakennus kestää, kun sen perustaa on valeltu verellä. III:n Internatsionaalen perusta on verivirroilla valeltu. Eikä ole lujempaa rakennusta kuin se, jonka loimme kolme viikkoa sitten Kremlissä. Tämä on järjestö, jolle ehdottomasti kuuluu voitto, ja joka on lähiaikana johtava meidät kansainväliseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan.
[1] Ks. Vladimir Lenin, »Valtio ja vallankumous». MIA huom.
[2] Ks. Vladimir Lenin, »Imperialismi ja sosialistisen liikkeen hajaannus». MIA huom.
[3] Ks. Vladimir Lenin, »Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky». MIA huom.
[4] Ks. Nikolai Buharin, »Luokkataistelu ja Venäjän vallankumous». MIA huom.
[5] Ks. Nikolai Buharin, »Imperialismin diktatuurista työväen diktatuuriin». MIA huom.
[6] Ks. Karl Radek, »Sosialismin kehitys tieteestä teoksi». MIA huom.
[7] Ks. »Saksan Spartakus». MIA huom.
[8] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti». MIA huom.
[9] Ks. Karl Marx, »Kansalaissota Ranskassa». MIA huom.
[10] Kuten tiedämme, ovat imperialistiset hallitukset estäneet komitean matkan, kuten ne myös äskettäin ehkäisivät II:n Internatsionalen »keskustalaisten» Longuetten y. m. matkan Englannin työväen kokoukseen! Suom.
[11] Venäjän Kommunistipuolueen kokouksen aikana, kun tov. Sinovjev jo oli pitänyt tämän esitelmänsä, saapui maalisk. 22 p:n iltana Budapestista radiosanoma, että Unkarissa on julistettu Neuvosto-tasavalta, joka esittää Neuvosto-Venäjälle puolustus- ja hyökkäysliittoa mailman imperialismia vastaan. Tieto otettiin vastaan riemulla, laulettiin Internatsionaale ja, Unkarin kommunistien edustajan toveri Rudnjanskin puheen jälkeen, päätettiin lähettää tervehdyssanoma Neuvosto-Unkarille. Suom.
[12] Ks. »Kumous» n:o 29–34 ja »Vapaus» maaliskuulla 1919. [Suom.]