Grigori Zinovjev

Venäjän vallankumous ja kansainvälinen proletariaatti

1919


Julkaistu: 1919
Lähde: »Venäjän vallankumous ja kansainvälinen proletariaatti. Venäjän vallankumouksen kaksivuotispäiväksi». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 68. V.K.P:n Suomalaisten Järjestöjen Keskus-Toimisto, Pietari 1920
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

Syyskuussa 1914 oli Wieniin kutsuttu koolle kansainvälinen sosialistinen kongressi, jonka piti saada mitä tärkein merkitys kansainvälisen työväenliikkeen historiassa. 1914 tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimäisen Kansainvälisen Työväen Yhdistyksen (ensimäisen Internatsionaalen) perustamisesta. Aijottiin juhlallisesti viettää ensimäisen internatsionaalen 50-vuotispäivää ja sen yhteydessä aiottiin lopullisesti määrätä kansainvälisen proletariaatin taistelun taktiikka maailman imperialistista sotaa vastaan, joka kohtalon välttämättömyydellä oli tulossa.

Sen sijaan elokuussa 1914 leimahti imperialistinen maailman sota, jota on jatkunut 412 vuotta.

Kansainvälinen Sosialistinen Toimisto, jota johtivat Huysmans ja Vandervelde, julkaisi Wienissä virallisen itävaltalaisen sosialidemokratian suostumuksella toisen Internatsionaalen juhlakalenterin. Tähän kalenteriin oli koottu kaikki Internatsionaalen sotakysymystä koskevat päätökset, muutamia puheita, kirjoituksia ja mietelmiä, joita sotaa vastaan olivat esittäneet kansainvälisen sosialismin huomattavat toimihenkilöt.

Kun imperialistinen sota oli alkanut ja kun kaikki viralliset sosialistit olivat tehneet vararikon ja luovuttaneet meidän punaisen lippumme porvaristolle, kiirehtivät Viktor Adlerin ja Emil Vandervelden ystävät »poistamaan käytännöstä», suorastaan piilottamaan, Internatsionaalen mainitun julkaisun. Ja heidän kannaltaan katsoen menettelivät he vallan oikein. Tämän kokoelman jokainen rivi löi jokaista kruunun sosialidemokratian virallista ylipappia vasten kasvoja. Jokainen tämän kokoelman päätöslauselma, jokainen siihen otetuista puheista ja kirjoituksista huusi siitä kuulumattomasta rikoksesta, jonka Scheidemannit, Viktor Adierit, Südekumit, Rennerit, Renaudelit Hendersonit, Huysmansit ja kumpp. olivat tehneet. Konkurssin tehneet toisen Internatsionaalen johtajain täytyi nyt pelätä omaa varjoansa. He eivät voineet piilottautua omalta menneisyydeltään.

Todellakin. Millä kannalla oli sotaa ja vallankumousta koskeva kysymys ennen maailmansodan alkua?

Inhottavassa luopio-lentokirjässään »Työväen diktatuuri»,[1] jonka julkaisi syksyllä 1918, Kautsky, tuo entinen sosialisti, kieltäen kansalaissodan, kaikissa äänilajeissa vakuuttaa työväenluokalle, että sen on synti taattua aseihin, ja selittää että tällä hetkellä ei vielä voi olla puhettakaan sosialistisesta kumouksesta. Mutta sama Kautsky kumminkin kirjoitti jo kymmenen vuotta sitten seuraavaa:

»Sosialismi on nyt muuttunut jo taloudelliseksi välttämättömyydeksi. Sen toteuttamisen aika on enään ainoastaan voimakysymys. Tämän voiman antaminen proletariaatille järjestämisen ja valistuksen avulla on nykyään enemmän kuin milloinkaan tärkein sosialidemokratian tehtävä. Ei ole mitään merkillisempää kuin sellaiset sosialistit, jotka uskovat, että nyt täytyy vielä huolehtia kapitalismin voimien edelleen kehittymistä

Niin kirjoitti Kautsky jo 1907 lentokirjassaan »Sosialismi ja siirtomaapolitiikka (saks. painoksen siv. 37).

Toinen toisen Internatsionaalen suurimmista teoreetikoista, Rudolf Hilferding, kirjoitti »Finassipääomassaan»:

»Sosialismi lakkaa olemasta kaukaisena ihanteena, jopa lakkaa olemasta sinä 'lopullisena päämääränä', joka vain osottaa 'nykyisten vaatimusten' yleisen suunnan. Sosialismi tulee proletariaatin välittömän politiikan oleelliseksi osaksi... Proletariaatin vastauksena finanssipääoman taloudelliseen politiikkaan, imperialismiin, ei voi olla kaupan vapaus vaan ainoastaan — sosialismi... Sosialismin, ainoana vastauksena imperialismiin, pitää tulla propagandatyössä ensi sijalle... Yleisen suuntansa mukaisesti finassipääoma merkitsee yhteiskunnallisen kontrollin asettamista tuotantoon nähden. Mutta tämä on yhteiskunnallistuttamista antagonistisessa muodossa, yhteiskunnalliseen tuotantoon nähden jää herruus harvainvallan käsiin. Kuuden berliiniläisen suurpankin valtaaminen jo tätä nykyä olisi samanarvoista kuin suurteollisuuden tärkeimpäin alojen valtaaminen ja suurimmassa määrin helpoittaisi sosialismin politiikan ensi askeleita sinä ylimenokautena, jolloin tilinpidon kapitalistinen metodi osottautuu vielä tarkoituksenmukaiseksi». (Siteeraamme vuoden 1910 painosta, siv. 472 ja 473).

Toisen Internatsionaale-vainajan kolmas ylipappi, Otto Bauer, vielä vuonna 1918, tunnetussa kirjassaan »Kansallisuuskysymys ja sosialidemokratia», lausui sanasta sanaan seuraavaa:

»Ei ole epäilystäkään siitä, että tuleva imperialistinen maailmansota tuo mukanaan vallankumouksellisen kumouksen... Yleismaailmallinen imperialistinen katastrofi epäilemättä muodostuu sosialistisen maailmanvallankumouksen aluksi

Samassa hengessä puhui Bebel jo Marokon selkkauksen aikana. Tunnetussa puheessaan valtiopäivillä Bebel julisti:

»Silloin tapahtuu katastrofi. Silloin (s. o. kun alkaa maailmansota) alkaa suurin sota Euroopassa, jossa sodassa 16—18 miljoonaa ihmisiä, kaikkien kansojen kukka, varustettuna parhaimmilla murha-aseilla, hyökkää toinen toisensa kimppuun».

»Mutta minun vakaumukseni on, että suuren maailmansodan jäljessä tulee suuri maailmanvallankumous... Te korjaatte mitä olette kylväneet. Alkaa kapitalistisen järjestelmän herrassa nukkumisen aika. Niin, olkaa vakuutetut herrat: tämä nukkumisen aika on jo aivan lähellä. Te olette nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin te itse kaivatte alustan omalta valtiolliselta ja yhteiskunnalliselta järjestelmältänne. Te itse olette johtaneet siihen, että jo kuuluu teidän valtiollisen ja yhteiskunnallisen järjestelmänne hautauskellojen soitto

Mutta eivät vain toisen Internatsionaalen yksityiset johtajat, vaan myös sen vastuunalaisimmat järjestöt puhuivat samassa hengessä. Virallisessa puolueen asiakirjassa, jonka Saksan sosialidemokraattisen puolueen Keskuskomtitea julkaisi v. 1912, lausuttiin:

»Jos kolmesataa pääoman mahtimiestä korvattaisiin proletariaatin luottohenkilöillä, niin koko tuotanto ilman enempiä vaikeuksia voitaisiin johtaa työväen etujen vaatimusten mukaisesti, pääoman etujen asemasta, ja siirtyminen sosialistiseen järjestykseen olisi alettu. Siinä määrin on kapitalismin suorittama valmistava työ jo kypsynyt. (Lentokirjanen »Sosialismi ja imperialismi», 1912, siv 3).

Imperialistinen sota synnyttää sosialistisen vallankumouksen. Siten julisti toinen Internatsionaale v. 1907, tunnetussa Stuttgartin kansainvälisen kokouksen päätöslauselmassa. Imperialistinen sota välttämättömästi synnyttää sosialistisen vallankumouksen — niin edelleen julistivat, mitä vastuunalaisimmat, etevimmät toisen Internatsionaalen johtajat aina vuotaen 1912 saakka.

Niin, mitä me sanoimmekaan — »aina vuoteen 1912 saakka»! Vielä sodan aattona, vielä, voimme sanoa, 24 tuntia ennen ensimäistä laukausta, toisen Internatsionaalen viralliset edustajat jatkoivat saman vakuuttamista.

Työteliäs professori ja rauhanasian harrastaja Karl Grünberg on suorittanut seuraavan työn. Hän on koonnut kahteen paksuun niteeseen kaikki virallisten sosialististen järjestöjen ja johtajain päätökset, kirjoitukset ja puheet, jotka ovat nähneet päivänvalon kahtena viime vuonna ennen sodan alkua 1914.

Kuva oli jo aivan selvä. Kaikki vastuunalaiset politikoitsijat näkivät, että se sota lähestyy, jonka tuloa sosialistit olivat ennustaneet 10–15 vuoden aikana. Kaikki sosialististen puolueiden johtajat olivat vakuutetut, että Baselin kansainvälinen kongressi oli ollut oikeassa julistaessaan, että 1912 vuoden Balkanin sota on vain alkusoitto, on vain esipuhe suureen, yleiseurooppalaiseen, imperialistiseen maailmansotaan. Perusryhmitykset elokuun alussa 1914 (uutta lukua) olivat jo aivan selvät.

Ja siihen saakka kunnes ei ollut vielä ensimäinen laukaus laukaistu, viralliset sosialistit pontevasti jatkoivat toden puhumista. He kaikki yhteen ääneen vakuuttivat, ettei tämä sota ole oikeudenmukainen, vaan kunniaton, että sota tulee pienen kapitalistikoplan etujen tähden. Ja kaikki he yhteen ääneen osoittivat kaikkien maiden työläisille, että työläisten edut, työläisten kunnia vaatii mitä jyrkintä vastalausetta ja mitä tarmokkainta taistelua lähestyvää rikosta vastaan.

Professori Grünbergin kirja, kuiva virallisten ainesten kokoelma, on kaunopuheisena syyttävänä asiakirjana kaikkien maiden sosiali-pettureja vastaan. Tämän kirjan joka rivi iskee kuin piiska vasten sosiali-petturien kasvoja.

Hervé, nykyinen torikirkuja, Hervé, nykyinen Ranskan imperialistien sotaretken innostuttaja Venäjän työväen suurta vallankumousta vastaan, vieläpä Hervékin vielä 28 pnä heinäk. 1914 kirjoitti:

»Sotako pienten kansojen puolustamiseksi, joita suurvallat riistävät? Se olisi liian hyvä! Mutta pitkään aikaan ei Euroopassa enään ole ollut ainoatakaan suurvaltaa, jonka kädet eivät olisi veren tahraamat.

»Ei, sota ei ole pienen Serbian kansan puolustamiseksi, vaan sota on meidän liittolaisemme, tsaarin, arvovallan puolustamista varten.

»Meidän liitolaisemme kunnia! Venäjän hallituksen kunnia! Yhdenkin näistä sanoista kuullessaan kääntyvät Rabelais, Voltaire, Victor Hugo haudassaan. Venäjän hallitus ei ollut niin arka kunniastaan, kun se tukehdutti Suomen ja Puolan, kun se päästi mustat sotnjansa Kiovan ja Odessan juutalaisväestön kimppuun.

»Taistella tsaarin arvon pelastamiseksi! Mikä ylevä peruste kansalle, joka ennen muinoin on tehnyt suuren vallankumouksen! Mikä ilo kuolla sellaisen jalon asian puolesta!» (»La Guerre Sociale», 28 pnä heinäk. 1914).

Ja Jaurès-vainaja, joka tapettiin muutamia tunteja ennen sodan alkamista, Jaurès puheessaan, jonka hän piti eräässä Lyonin esikaupungissa neljä päivää ennen kuolemaansa, sanoi:

»Ranskan siirtomaapolitiikka, valoa pelkäävä Venäjän politiikka, Itävallan väkivaltainen tahto — kas ne ovat vaikuttaneet sen kauhean tilanteen syntymisen, jossame olemme. Kansalaiset, jos sodan uhka toteutuu, tulee meidän kaikkien, sosialistien, huolehtia siitä, että pelastuisimme mahdollisimman pian tästä rikoksesta, jonka tekevät vallassaolevat luokat.»

Ja virallisen Saksan sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattajassa oli 8 tuntia ennen sodan alkua kirjoitus kirjoituksen jälkeen, missä osotettiin, että tämä sota tulee olemaan suurin rikos työväkeä vastaan...

Mutta kas kun ensimäiset laukaukset olivat kajahtaneet, niin sosialidemokraattisten puolueiden viralliset johtajat selittivät mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Sodista rikollisin heidän kynällään muuttui suureksi »vapaussodaksi». Jokainen virallinen sosialidemokraattinen puolue kehoitti työläisiään: puolustakaa »omaa isänmaatanne», s. o. porvaristoanne, s. o. isäntiänne. Sosialismin periaatteet unohdettiin, punainen lippu tallattiin lokaan, kunnia ja omatunto julistettiin ennakkoluuloiksi.

Ei ollut sitä petosta, jota sosialidemokratian viralliset johtajat eivät olisi kaikkien maiden työläisiä kohtaan tehneet. Jokainen rehellinen sosialisti julistettiin fantastikoksi, hulluksi, rikolliseksi, oman kansansa viholliseksi. Jokaisen rehellisen internatsionalistin, joka nosti äänensä vastalauseeksi imperialistista sotaa vastaan, heittivät toisen Internatsionaalen johtajat likakaivoon. Vuodatettiin pyhää työväen verta. Koko Eurooppa muutettiin yhdeksi jättiläishautausmaaksi.

 

*

 

Nyt, kun häitä rivejä kirjoitamme, on kulunut jo 4 vuotta Zimmerwaldin kansainvälisestä kokouksesta. Kauhua tuntien muistaa tuota aikaa, jolloin tuntemattomaan Sveitsin pikku kylään koko Euroopasta kokoontui ainoastaan noin pari kymmentä kaikkien maiden sosialistia, joilla siihen aikaan oli takanaan parhaimmaasa tapauksessa vain joitakin satoja puoluelaisia koko vertavuotavassa ja nääntyneessä Euroopassa.

Saksassa internatsionalistit Liebkneehtin johdolla ottivat vasta ensi askeleitaan. Koko Saksassa vallitsi haudan hiljaisuus. Rajattoman ynseästi, typerän itseluottamuksellisesti herrat Scheidemannit tyrannisoivat yksityisiä internatsionalisti-uskalikkoja, ollen vakuutettuja siitä, että työväen joukot kulkevat heidän, sosialismin virallisten edustajain perässä.

Vielä huonommin olivat asiat Itävallassa. V:na 1915, siihen aikaan kun kokoontui Zimmerwaldin konferenssi, voitiin harvat internatsionalisti-uskalikot laskea sormin. Virallinen Itävallan sosialidemokratia Viktor Adlerin johtamana kokonaisuudessaan ja poikkeuksetta oli siirtynyt Itävallan monarkian palvelukseen.

Ranskassa ja Englannissa sosiaali-shovinismi vastaan panematta vietti orgioitaan.

Italian virallinen puolue ei äänestänyt sotamäärärahojen puolesta, mutta sen johtajain valtava enemmistö jäi pasifististen aatteiden vangiksi, eikä halunnut kuullakaan avoimesta vallankumouksellisesta sodasta.

Venäjästä puhumattakaan. Täällä kukoisti sotateollisuus-»sosialismi», jonka etunenässä toisiaan syleillen kulkivat Gutshkov, Potrjesov, Plehanov, Miljukov...

Paljon täytyi olla uskoa työväen asiaan nostaakseen tällä hetkellä vallankumouksellisen taistelun lipun sosialismin puolesta.

Kenen Zimmerwaldin konferenssissa läsnäolleen päähän olisi pälkähtänyt, ettei kulu kolmeakaan vuotta, kun Venäjällä toteutetaan sosialistinen kumous, kun koko Eurooppa järkkyy perustuksiltaan, kun Saksa ja Itävalta tulevat olemaan proletaarisen kumouksen kynnyksellä, kun Itaaliassa ja Ranskassa alkaa kiehua mitä kärjistynein luokkataistelu?

Mutta kumminkin kaikki tämä on tapahtunut, mutta kumminkin me olemme eläneet tähän saakka...

Kun puhkesi helmikuun vallankumous Venäjällä, niin kaikki Euroopan porvarilliset hallitukset ja niiden perässä myös kaikki sosialipatrioottiset puolueet heti vainusivat vaaraa.

Euroopan porvariston melkoiset kerrokset eivät voineet olla osoittamatta myötätuntoa helmikuun vallankumoukselle siinä määrin kuin se jäi vain porvarilliseksi kumoukseksi, mikäli kysymys vei vain siihen, että itsevaltaisen Nikolai Romanovin hallituksen sijalle tuli Miljukovin ja Gutshkovin porvarillinen hallitus.

Mutta Euroopan imperialismin viekkaat ketut eivät ummistaneet silmiään. Suuromistajain tarkka vainu, joita vaara alkoi uhata lakkoilevien orjien taholta, heti sanoi Euroopan porvariston johtajille, että helmikuun porvarillinen vallankumous kantaa sisässään työväen sosialistisen vallankumouksen siemenen.

Helmikuun vallankumouksen ensi hetkestä saakkahan Venäjällä, kuten tunnettua, oli syntynyt työväen ja talonpoikain edustajain neuvostoja. Ja maailman imperialismin pyöveleiden tarkistunut vainu heti ilmaisi heille, että näillä neuvostoilla oli hyvin vakavat mahdollisuudet tulla sosialistisen liikkeen tukipaikoiksi Venäjällä.

Neuvostot — kas siinä vihollinen! niin tuumi itsekseen Euroopan pörssi.

»Mobilisoitujen sotamiesten osanotto vaaleihin (puhe oli silloin Perustavan kokouksen vaaleista) olisi varsin uhkaavaa. Niin kirjoitti Ranskan hallituksen puolivirallinen äänitorvi, »Temps»-lehti, 8 p:nä maalisk. 1917. Ja sama pariisilainen »Temps» peittelemättömän suoraan pauhasi 9 p:nä maaliskuuta:

»Me emme ymmärrä millä oikeudella 1,600 työväen ja sotilasten edustajaa on kokoontunut Taurian palatsiin ja sieltä sanelleet meille päätöksiä (puhe on työväen ja sotaväen edustajain neuvostosta). Eiköhän tämä tilapäiskokous tahdo näytellä hallituksen osaa? Englantilainen sanomalehdistö antoi eilen ensimäisen varoituksen, me vuorostamme toistamme sen kaikella mahdollisella ponnella, sillä jos Venäjän vallankumous rappeutuu parodiaksi, tulee häväistyksi koko tulevainen Venäjä ja koko sen vapaus.» (»Temps», N:o 20,347).

Ja samaan aikaan Englannin imperialistien pää-äänenkannattaja »Times» raivoisan kiukkuisana jo helmikuun vallankumouksen ensi päivinä vainosi n. s. »ekstremistejä» (kuten siihen aikaan Länsi-Euroopassä bolshevikkeja kutsuttiin). Jo 7 p:nä maalisk. 1917 lontoolainen »Times» vaatii Pietarin työläisten aseistariisumisia ja vaatii, että jos Pietarin työväkeä ei onnistuta muuten »rauhoittamaan», niin ei pidä kammoksua aseihinkaan tarttumista.

»Tilapäiskokous» Taurian palatsissa ei turhantähden vienyt unta Lontoon ja Pariisin pankkiireilta. Niin, nuo ihmiset eivät olleet unohtaneet vuoden 1848 liikettä, ja he muistivat hyvin Pariisin Kommuunin vuodelta 1871. He aavistivat, etteivät työväen ja sotilasten edustajain neuvostot tuo mitään hyvää Euroopan porvaristolle.

Nyt kun Englannin imperialismi on julkisella sotaretkelle sosialistista Neuvosto-Venäjää vastaan, ihmettelevät jotkut tätä seikkaa. Mutta kumminkin, jo huhtikuun alussa 1917, kun porvarillinen valta Venäjällä oli elänyt kuherruskuukautensa, vielä sillä hetkellä, jolloin koko Venäjän porvaristo julisti meidän vallankumouskautemme »suureksi» juuri sen tähden, että se oli pieni, — jo sillä hetkellä Englannin imperialismin suurrosvot oivallisesti pystyivät selvittämään itselleen, mitä tapahtuu. Jo maaliskuun ensi päivinä 1917 Lontoonja Pariisin pörssien lehdet ilmaisivat lämpimän myötätuntonsa Nikolai Romanoville. Ja Ranskan porvarillisen tasavallan johtaja edustajakamarin puhujalavalta ylisti Nikolai Veristä ihmisenä, joka uskollisesti oli täyttänyt velvollisuutensa »liittolaistaan», Ranskan »kansaa», kohtaan, ihmisenä, joka, luopuessaan valtaistuimelta, oli tehnyt mitä »ylevimmän liikkeen» ja jota kohtaan Venäjän kansan, samoin kuin myös koko maaailman historian, tulee säilyttää mitä hartain ihailu.

Euroopan porvaristo tiesi, että taistelussa työväen ja sotilaiden »tilapäiskokousta» vastaan sen monasti täytyy kumarrella tsarismin joukon jalkojen juuressa. Porvarillisen tasavaltalaisuuden ovelat tekijät ja viekkaat veijarit helmikuun vallankumouksen ensi hetkestä saakka selvästi tajusivat, että heidän omien luokkaetujensa tähden täytyy vielä yrittää palauttaa tsarismi Venäjälle työväenluokkaa ja talonpoikaisköyhälistöä vastaan.

Yleiseurooppalainen porvaristo heti näytti hampaitansa Venäjän työväenluokalle.

Entäs kansainvälinen proletariaatti? Kuinka se suhtautui Venäjän vallankumoukseen?

Tsarismin kaatumisen johdosta oli riemu Euroopan työläisluokkien keskuudessa, tietenkin, yleinen. Mutta minkäänlaatuisesta neuvostojemme aktiivisesta tukemisesta ei ollut puhettakaan. Kaikkialla tyoväenluokka edelleen raahasi sodan verisiä vaunuja, kaikkialla se yhä vielä eli piiritystilan puristuksessa. Raitis tuuli puhalsi sodan näyttämölle. Mutta — ei kauan! Eikä tämä tuuli ollut niin voimakas, että se kerralla olisi pyyhkäissyt tieltään kaikki ne esteet ja telkeet, joita historia siihen oli kasannut.

Mutta viralliset kaikkien maiden sosialistit edelleen toimittavat Juudaksen virkaansa. Vallankumoushistoriassa ennenkuulumatonta vallankumouksellista liikettä koettivat he käyttää hyväkseen todistaakseen oikeaksi ja jatkaakseen rikollista peliään. Ja »kruunun» sosialisti-sovittelijat auttoivat »omien» maidensa porvaristoa heittämään panettelua ja lokaa Venäjällä syntyneiden proletaaristen neuvostojen päälle, auttoivat Venäjän bolshevikkien ajometsästyksessä, bolshevikkien, jotka olivat kohottaneet kommunistisen vallankumouksen lipun.

Mutta Venäjän proletariaatti luokkavaistollaan tunsi että sen Venäjän porvariston kanssa alottaman suuren kamppailun lopullisen kohtalon ratkaisee viime kädessä se vastakaiku, jonka tämä taistelu synnyttää muissa maissa. Ja Venäjän työväenluokka on jännittyneenä suunnannut katseensa Länteen, odottaen sieltä veljellistä vastakaikua.

Kuten maa pitkän poudan jälkeen imee virkistävän sateen ensi pisarat, niin rehellistä kansainvälistä sanaa odottanut Venäjän työväenluokka on imenyt itseensä jokaisen, heikommankin, Länsi-Euroopan työväen taholta tulleen kansainvälisen kannatuksen ilmauksen. Venäjän työväenluokka on ottanut vastaan rajattomalla innostuksella jokaisen Ranskasta ja Englannista saapuneen sosialistin, vaikkapa tämä sosialisti, sanalla sanoen, olisi kuulunut »isänmaanpuolustajiinkin».

Luottamus, jota Venäjän proletariaatti on osoittanut jopa kaikkein vettyneimmänkin eurooppalaisen sosialismin edustajille, on, totisesti, ollut rajaton. Ja sitä ovat venäläiset sovittelija-»sosialistit» käyttäneet hyväkseen. He täysin tietoisesti ovat salaa vaihtaneet kansainvälisen sosialismin todelliset edustajat isänmaanpuolustusta ajaviin margariini-»sosialisteihin». He ovat tietoisesti ja suunnitelmallisesti syöttäneet Venäjän työläisille vastikeaineita oikeiden asemasta. He ovat yksinkertaisesti antaneet sille kiviä leivän asemasta.

Kuka ei muistaisi inhoittavia näytelmiä, joita oli Pietarin Neuvostossa sinä ikimustettavana aikana, jolloin Pietarin proletariaatti vielä oli mieleltään isänmaanpuolustusta kannattavaa ja jolloin Pietarin Neuvoston puheenjohtajina olivat Tshheidse, Tseretelli, Kerenski? Kuka ei muistaisi esim. surullisenkuulun Albert Thomas'n, tuon ranskalaisen Scheidemannin, Venäjälle tuloa? Kuka ei muistaisi, kuinka Pietarin Neuvoston suurissa kokouksissa vanha kettu Tsheidse tarttui sosialipetturi Albert Thomas'n käteen, ja he yhdessä lauloivat »Marseljeesin» ja »Internatsionaalen»! Ja kokemattomat työläiset tunsivat tällöin todellista kansainvälistä innostusta, ollen sydämensä yksinkertaisuudessa vakuutetut siitä, että heidän edessään tapahtuu todellisten sosialistien veljestyminen, hetkeäkään epäilemättä, että heidän edessään todellisuudessa näytellään ulkokultaisuuden ja teeskentelyn inhoittavaa näytelmää.

Tarvittiin pitkiä kuukausia ennenkuin side putosi edes eturivinkään pietarilaisten työläisten silmiltä. Mutta sitten kun työläisemme saivat näkönsä jälleen, ei ollut rajoja heidän suuttumuksellaan ja vihallaan sosiali-isänmaallisuuden jesuiittoja kohtaan, esiintyivätpä ne sitten ranskalaisella tai saksalaisella leimalla varustettuina. Eikä myöskään ollut rajoja heidän hehkuvalla, rajattomalta rakkaudellaan niitä todellisia sosialisti-internationalisteja kohtaan, joiden edustajina esiintyivät Saksassa Karl Liebknecht, Englannissa John Maclean, Itävallassa Friedrich Adler, Ameriikassa Eugen Debbs.

»Mitä pimeämpi yö, sen kirkkaammat tähdet» — sanoivat Venäjän työläiset.

Kansainvälinen proletaarinen vallankumous — se on se pyhä päämäärä, johon pyrkii Venäjän eturivin proletariaatti, se on se johtotähti, joka loistaa Venäjän proletariaatin taistelijoille. Kaikkein raskaampanakin hetkenä, jolloin työläinen on nääntymässä taistellessaan epätasaisten vihollisvoimain kanssa, kun hän on nähnyt nälkää, kun häntä viholliset ovat ahdistaneet joka taholta, kun hän on menettänyt reippautensa ja joskus alkanut murista omia neuvostojaankin vastaan, on tarvinnut vaikkapa vain silmänräpäyksenkin ajan loistaa toivon, että Lännessä alkaa vallankumoustaistelu, että siellä lähestytään kansainvälistä vallankumousta ja — väsymys, tyytymättömyys ja epäilys ovat hävinneet niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Uudelleen Pietarin ja Moskovan proletariaatti esiintyä rohkeana taistelijana, tarttui lujemmin kivääriin ja nurkumatta, valittamatta kantoi edelleen sitä raskasta kuormaa, jonka historia sen harteille on säilyttänyt.

Muistuu mieleeni Brestin päivät. Raskaat, katkerat, sanomattoman raskaat päivät! Muistamme ne kiihkeät riidat, jotka olivat keskuudessamme noina muistettavina päivinä. Pohtien kaikkea, mikä puhui »hengähdyksen» puolesta ja sitä vastaan, pysähdyimme me ennen kaikkea kysymykseen — eikö meidän tekemämme rauha vahingoita syntyvää proletaarista vallankumousta Lännessä? Ennen kaikkea pelkäsimme, ettei vaan tämä meidän askeleemme minuutiksikaan sammuttaisi sitä proletaarisen taistelun kipinää, joka alkoi palaa Euroopaasa. Pietarin ja Moskovan proletariaatti vapisi yksin ajatustakin, että kenties »hengähdyksemme» tulee ostetuksi kalliilla hinnalla, muiden maiden proletaarisen taistelun vauhdin hiljenemisellä. Ennenkaikkea sankarilliset Venäjän työläiset pelkäsivät: mutta jospa meitä eivät Saksan työläiset ymmärrä, jospa he tulkitsevat askeleemme sovinnoksi Saksan imperialismin kanssa, jospa me levähdyksellämme vaikeutamme heidän taisteluaan Wilhelmiä vastaan; jospa Brestin rauha johtaa uuteen isänmaalliseen puuskaan Ranskassa ja Englannissa...

Tuskaisia aatoksia ajattelivat työläiskommunistit noina ikimuistettavina päivinä.

Mutta onneksi me voimme tänään sanoa: muiden maiden proletariaatti on oivallisesti meitä ymmärtänyt. Luokkatunne on heille sanonut, ettei meidän askelettamme ole määränneet minkäänlaiset itsekkäät, kansalliset edut, vaan juuri kansainvälisen sosialismin edut. He ovat ymmärtäneet, että siitä hetkestä, jolloin Venäjällä tapahtui proletaarinen kumous, meidän maamme muuttui sosialismin puolustusmaaksi ja meidän työläis-talonpoikainen hallituksemme oli pakotettu suostumaan raskaaseen rauhaan, jotta maailman ensimäinen sosialistinen tasavalta suojeltaisiin. Kaikkien maiden eturivin työläiset ovat oivallisesti ymmärtäneet, että allekirjoittaessamme Brestin rauhan olemme tahtoneet ainoastaan voittaa itsellemme aikaa ja samalla antaa heille aikaa korjata vaurioitaan ja rientää maailman ensimäisen proletaarisen vallankumouksen avuksi.

Ja Venäjän proletariaatti on pitänyt sanansa. Se on pystynyt kestämään siihen saakka kunnes maailman vallankumous on alkanut.

Maailman vallankumous syntyy maailmansodasta. Sen kanssa on yhteydessä muun muassa se seikka, että vallankumous on alkanut enemmän takapajulla olevissa maissa. Sen kanssa on yhteydessä myös se seikka, että ensimäinen proletaarinen vallankumous on saanut todellisen tilaisuuden hengähtä. Ellei olisi ollut kahden imperialistisen trustin välistä sotaa, ellei olisi ollut ranskalais-englantilaisen ja itävaltalais-saksalaisen imperialismin keskistä hullua kilpailua, ellei olisi ollut sanalla sanoen maailman imperialistista sotaa, josta on syntynyt maailman proletaarinen vallankumous, ellei tätä kaikkea olisi ollut — ei proletaarinen vallankumous olisi yksin yhdessä maassa voinut kestää kahta vuotta...

Ja niin tulee olemaan koko Euroopassa, koko sivistyneessä maailmassa. Niin tulee olemaan sentähden, että historia on asettanut päiväjärjestykseen juuri sosialistisen vallankumouksen. Niin tulee olemaan sentähden, että Kautsky oli oikeassa vna 1907,[2] kun hän sanoi, että sosialismin toteuttaminen on enää vain voima-kysymys. Eikä oikeassa olekaan vääristelijä Kautsky, kun hän 1918 ja 1919 ulkokultaisin ja luopiomaisin perustein osottaa, että muka Venäjän proletaarisen vallankumouksen yllä ei leijaile kommunisti Leninin henki, vaan pikkuporvarillisen opportunisti Davidin henki...

Kansainvälinen vallankumous ei tule tilauksesta. Kansainvälinen proletaarinen vallankumous ei voi toteutua kaikissa maissa yhtäaikaa. Kansainvälinen proletaarinen kumous ei tapahdu näiden tai noiden johtajain erikoisten sopimusten mukaan. Tämän tai tuon maan proletaarinen kumous väliaikaisesti tulee joutumaan vaikeaan tilaan ja näyttää olevan vasaran ja alasimen välissä. Ja kenties Saksan proletariaatin, joka huomenna ottaa maassaan vallan käsiinsä ja jonka täytyy selvitellä se raskas perintö, joka sille on jäänyt Wilhelmiltä, Hindenburgilta ja Scheidemannilta — kenties senkin täytyy kulkea raskaiden koettelemusten kautta, jotka tulevat muistuttamaan meidän Brestimme päiviä. Ja kenties Ukrainan proletariaatilla, joka jo on tiellään nähnyt niin paljon, on edessään vielä katkerampia koettelemuksia, kun sen kohtaloilla, kuten pallolla, tulevat leikkimään herrat imperialistit. Mutta sittenkin — ja nyt se voidaan sanoa täysin varmana — mitä lähin tulevaisuus jo kuuluu proletaariselle vallankumoukselle.

Venäjän proletaarisen vallankumouksen toisen vuosipäivän muutamien maiden työläiset ottavat vastaan vaikeissa oloissa.

Unkarissa neuvostovalta on kukistettu Rumanian tilanherrain, Ranskan pankkiirien, Unkarin mustasotnialaisten upseerien ja Itävallan »sosialidemokraattien» yhteisponnistuksin. Tuhansia unkarilaisia veljiämme on heitetty vankilaan ja jätetty kostonhimoisesta raivosta juopuneen porvariston raadeltavaksi.

Baijerissa neuvostovalta on upotettu Baijerin työläisten veriin. Pyöveli Noske on innossaan mennyt jopa pitemmälle kuin on vaatinut verisinkään porvariston mielikuvitus. Tuhansia meidän veljiämme on ammuttu. Monien kuukausien aikana on porvaristo Münchenissä sosialidemokratian sen tekoja siunatessa »tuomiten» »rikollisia» viettänyt orgioita baijerilaisten kommunistisankarien häväisemiseksi.

Saksassa on Liebknecht, Luxemburg, Tyszka tapettu. Berliinin neuvoston ovat hillittömät scheidemannilaisjulmurit hajoittaneet. Tuhansia ja taas tuhansia parhaita Saksan proletaarikommunisteja on tämän vuoden aikana tuhoutunut mustasotnjalaisten upseerien ja keltaisten sosialidemokraattien käden kautta.

Eikä sittenkään ole mitään syytä epätoivoon. Jopa verentahraamassa Baijerissa alkaa ilmetä kapinan uusia leimahduksia. Unkarissa pian kukkii uusi elämä.

Saksassa työläisjoukot joka päivä yhä enemmän siirtyvät kommunistien puolelle. Ranskassa ja Itaaliassa on lähellä proletaarinen kumous. Vallankumous menee eteenpäin. Kommunismin voitto on varma, kuten varmasti yötä seuraa aamu.

Kun me kirjoitamme näitä rivejä, on Englannissa yleinen rautatieläisten lakko, — tapaus, jolla on mitä suurin yleismaailmallinen merkitys.

Puoli vuotta sitten syntyi Moskovassa III:s, Kommunistinen Internatsionaale. Ja nyt on jo siitä tullut suurvalta. Kommunistisessa Internatsionaalessa on jäseniä jo yli miljoonan. Kaikissa Euroopan suurmaissa ja Ameriikassa on jo suuria kommunistisia puolueita. Sellaisissa maissa kuin Saksassa, Itaaliassa, Venäjällä, Bulgaariassa, yleisesti tunnustettu hegemonia työväen liikkeessä riidattomasti kuuluu kommunisteille.

Neuvostovalta on moraalisesti voittanut jo koko maailmassa. Kaikkien maiden työläisten valtava enemmistö on mieleltään neuvostovallan puolella.

Jopa scheidemannilaisessa »Vorwärtsissä» näinä päivinä lausuttiin seuraava tunnustus:

»Bolshevikkien johtajia voidaan arvostella miten hyvänsä, mutta olisi hyvin valitettavaa, jos samalla unhoitettaisiin eräs suure: he (bolshevikit) ovat ainoana vallankumouksellisena voimana, joka vielä pystyy taistelemaan kaikkivoipia, taantumuksellisia liittolaishallituksia vastaan. He (bolshevikit) ovat viimeisenä turvana Pariisin konferenssin kapitalistisia diktaattoreja vastaan.» (»Vorwärtsin» pääkirjoitus »Die Radikalisierung der englischen Arbeiter», 18 p:nä syysk. 1919, n:o 477).

Juuri niin!

Tietääkö »Vorwärts», mitä se on tunnustanut nämä muutamat sanat lausuessaan? Se on tunnustanut neuvostovallan koko oikeudellisuuden Venäjällä, se on antanut itsestään ja »sosialidemokratiastaan» köyhyyden todistuksen, se on tunnustanut, että ainoastaan kommunismi pelastaa ihmiskunnan liittolaisrosvoista, samoin kuin imperialismin ihmissyöjistä yleensä.

Jo meidän vuoden 1905 vallankumouksenamme todella oli suuremmoiset kansainväliset seuraukset. Jo tämä meidän ensimäinen vallankumouksemme herätti Idässä satoja miljoonia ihmisiä. Mutta mitä oli vuoden 1905 vallankumous verrattuna vuosien 1917–18 vallankumoukseen? Lasten leikkiä! Viatonta kynän koettelemista. Me elämme vielä liian lähellä itse tapauksia, emmekä voi heti nähdä niitä suunnattomia kasainvälisiä seurauksia, joita nykyisellä vallankumouksellamme tulee olemaan. Mutta on aivan kieltämätöntä, että ensimäinen suuri proletaarinen vallankumouksemme herättää satoja miljoonia ihmisiä yli maailman.

Kuinka meitä panetteleekin koko kansainvälinen porvaristo, kuinka sitä avustaneekin sen palkkaamat sosiali-shovinistit, kuinka he maalaillevatkin meidän suuren liikkeemme milloin anarkiaksi, milloin veriseksi kaaokseksi, milloin pahimmaksi helvetiksi, — sillä he eivät petä Euroopan ja Ameriikan proletaareja. Sydämessään, sielussaan jokainen Euroopan ja Ameriikan rehellinen työläinen tuntee, että Venäjällä me käymme taistelua hänen asiansa puolesta. Hän tuntee, että meillä Venäjällä ratkaistaan suuremmoinen työn ja pääoman välinen kamppailu, että meidän maaperällämme taistellaan ensi taistelut, ensimäiset suuret etuvartiokahakat elämänsä ehtoossa olevan porvariston ja vastustamattomasti valtaan nousevan proletariaatin välillä.

Ja mitä siellä puhunevatkin pessimistit ja heikkouskoiset, me olemme mitä syvimmin vakuutetut siitä, että kuljemme kohti suuria taisteluja ja suuria voittoja...

Vallankumouksellisen sodan perspektiivi, jonka Marx jo 1848 piirsi ja josta Engels puhui jo 1890-luvulla, tämä perspektiivi käy täysin todelliseksi. Jos huomenna Berliinissä voittaa proletaarinen vallankumous, yhdymme Berliinin proletariaatin kanssa porvarillista Pariisia ja imperialistista Lontoota vastaan. Jos huomenna Pariisissa tai Roomassa työläiset tekevät kapinan ja ottavat vallan käsiinsä, yhdymme me Rooman proletariaatin kanssa porvarillista Wieniä vastaan tai Pariisin työläisten kanssa Ebertin Berliiniä vastaan. Vallankumouksellisen, proletaarisen sodan aate saa mitä kouraan tuntuvimmat, selvimmät piirteet. Emme tiedä vielä yksityiskohtaisesti, kuinka maailman tilanne mutkistuu. Emme tiedä missä liittoutumissa meidän punainen, sosialistinen armeijamme tulee taistelemaan Euroopan imperialismin sotajoukkoja vastaan. Mutta yhden tiedämme: meidän silmissämme imperialistinen sota on muuttunut kansalaissodaksi, aluksi yksin Venäjällä, mutta sitten monissa muissa maissa.

Maailman proletaarinen vallankumous tulee. Kommunistinen Internatsionaale on syntynyt, ja pian se muuttuu Työväen, Sotilaiden ja Talonpoikain Edustajain Neuvostojen Yleismaailmalliseksi Internatsionaaleksi.

 


Viitteet:

[1] Ks. Karl Kautsky, »Köyhälistön diktatuuri» (1918). MIA huom.

[2] Lähteteoksessa on tässä kohtaa painettu 1917. MIA huom.