Julkaistu: 1894
Suomennos: J. E. L.
Lähde: Clara Zetkin: Nainen ja hänen taloudellinen asemansa. Viipurin työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l., 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Sisällys:
I. Muutos naisen taloudellisessa asemassa
II. Nainen ja yhteiskunnallinen elämä
III. Nainen ja lasten kasvatus
IV. Loppusanat
Lukuunottamatta niitä ihmiskunnan historian ajanjaksoja, jolloin n. k. »äitivaltaisuus» (=matriarkalismi) muutamien kansojen keskuudessa tarjosi naiselle huomattavan yhteiskunnallisen aseman, on naisen asema ollut aina orjan asema ja on häntä pidetty alituisesti jonakin alemman asteen oliona.
Miehen itsekkäisyys ja hänen raaka voimansa ovat kietoneet naisen rautakahleisiin, eivätkä ole sallineet hänen vaikuttaa yhteiskunnalliseen elämään. Tämän orjuuttamisen ovat naiset koettaneet ulkokultaisesti verhota puhumalla hellätunteisesti ja runsaine sekä komeine sanasutkauksine emännöitsijän kelpoisuudesta kotona ja kodin sisäisen maailman rikkaudesta.
Naisen asema on aina ollut samalla tasolla teollisuustyöväen aseman kanssa. Nainen on aina ollut yhtä riippuvainen ja ilman oikeuksia, kuten työtätekevä rahvaskin.
Kreikkalaisen ja roomalaisen perheenäidin (= matroonan) velvollisuudet ja oikeudet olennaisissa piirteissään vastasivat vanhan ajan orjattaren velvollisuuksia ja oikeuksia. Keskiajan »rakastavaisen rouvan», kodin kainon emännöitsijän, asema ei missään juuri eronnut hänen orjuutetun palveluskuntansa asemasta. Nykyajan naisen asema ei ole parempi, onpa monasti huonompikin nykyajan palkkatyöläisen asemaa. Kuten viimeksiinninittukin, on hän (nainen) vailla oikeuksia sekä on riistojärjestelmän esineenä, vieläpä useammissa tapauksissa on hän kahdelta puolen tulevan sorron alainen ja kaksinaisesti vailla oikeuksia.
Toisin ei se voisikaan olla, koska naisen aseman ehtona eivät ole mitkään ikuiset, muuttumattomat aatteet ja koska se ei riipu hellätunteisen itsekkäisyyden suunnittelemasta tuntemattomasta »luonnollisesta halusta, olla ijäti naisellinen».
Tämä (halu) on vaan aikakautensa yhteiskuntatilan ilmaus, tilan, joka perustuu toimintasuhteisiin. Ne samat ehdot, jotka taloudellisen välttämättömyyden nojalla määrittelevät naisen aseman historian eri ajanjaksoina, ne kasvattavat myöskin vastaavia aatteita naisen toiminnasta yhteiskuntaelämässä.
Nämä aatteet syntyvät tavallisesti tarkoituksella ihanteeksi korottaa todellisuuden olemassaolo ja osoittaa sen välttämättömyys ja tarpeellisuus.
Naisen alistettu asema alkoi siihen aikaan, kun valloittaja-sotilaat anastivat naisen ja muuttivat hänet ensimäiseksi yksityisomaisuudekseen s. o. kaikkein parhaimmaksi työvoimakseen. Suojelemalla naista raskaus- ja imettämisaikana otti mies huolehtiakseen itsensä ja naisen yleisistä tarpeista ja velvollisuuksista yhteiskuntaa kohtaan.
Mies laski tällä naisen taloudellisen ja yhteiskunnallisen riippuvaisuuden perustan kaikelle työn tarkalle jakamiselle kahdenlaatuiseen toimintaan: elannon hankkiminen — puolustustoimi (sota) ja taloudellinen toimi, joista edellinen tuli miehen osalle, mutta jälkimäinen jätettiin naisen huolehdittavaksi. Tästä sai alku-itunsa nyttemmin jo vanhanaikainen, mutta lujasti kansaan juurtunut ennakkoluulo, että muka »maailma on miehen koti ja koti on naisen maailma».
Tottumus ei estänyt julistamasta pyhäksi ja loukkaamattomaksi oikeudeksi sitä, mikä oli hankittu väkivaltaisesti. Naisen heikkous ja haluttomuus omintakeiseen toimintaan tulivat vuosisatojen kuluessa yhteiskunnallisiksi uskonkappaleiksi ja järkähtämättömäksi perusteeksi, jolle oli sittemmin sovitettu kokonainen sarja persoonallisuuden loukkauksia fyysillisissä, siveellisissä ja henkisissä suhteissa.
Kertomus syntiinlankeemuksesta Evan tekemän synnin tähden ja askeettiset kieltäymisopit, joissa puhuttiin ruumiillisen lihan kiduttamisista ja joissa julistettiin naisen synnillisen luonnon olevan esteenä »pelastukselle», olivat vaikuttaneet johtopäätökseen hänen välttämättömästä alistumisestaan miehen vallanalaisuuteen ja epuuttamattomasta kuuliaisuudesta tälle.
Kuten härkä jumaluusopilliselta kannalta katsoen oli luotu tuottamaan ihmiselle pihvipaistia ja nahkaa jalkineiksi, niin nainen useimpien viisaustieteilijäin ja lainlaatijoiden mielestä oli luotu ihmisen s. o. miehen tyydytykseksi jatkamaan ihmissukua ja toimittamaan kotiaskareita.
Naista on aina kehitetty yksipuolisesti ja koitettu valmistaa häntä yksistään yhtä tarkoitusta varten: toimimaan perheessä ja perheen hyväksi miehen edesvastuulla ja suojeluksen alla.
Kotilieden ahtaasti rajoitetussa piirissä oli nainen tuotteliaana päätekijänä. Hänen tehtäväkseen oli kasattu paljon töitä perheen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja sen kehittämiseksi. Tässä suhteessa hänen osakseen tulivat yksistään velvollisuudet; hän oli kokonaan vailla oikeuksia.
Mies oli niin sanoaksemme perheen vastaava työnantaja, joka käytti hyväkseen naisen työkykyä ja korvasi hänen vaivannäkönsä elinkautisella ylläpidolla.
Niinkauan kuin työnsuoritus tapahtui vanhojen ja epätäydellisten välineitten avulla, ei naisen toimintapiiri voinut laajeta. Työjaon alkuperäisyyden takia oli se vaan keskitetty kotilieteen. Vanha työnsuoritus oli siihen määrin rasittavaa ja niin vähän kehitettyä, että naisen täytyi panna kaikki voimansa ja kaiken aikansa hankkiakseen ainoastaan välttämättömimpiä tarpeita perheelle.
Kodin mainion emännöitsijän osaksi tullut kunnioitus katsomatta siihen, että hän oli vailla oikeuksia, johtui kokonaan taloudellisista syistä.
Tämä kunnioitus suotiin naiselle ei semmoisenaan, vaan katsoen hänen huomattavaan ja korvaamattomaan työvoimaansa perheessä, voimaan, joka aikaan sai taloudellisia etuja, joita siihen aikaan ei kukaan toinenkaan voinut tuottaa.
Tässä selveneekin se syvä ja oleellinen eroitus, mikä vallitsee entisajan ja nykyaikaisen emännöitsijän välillä. Edellisen vaatimaton toiminta tapasi puolustuksen vanhoissa taloudellisissa elämänsuhteissa. Viimeksimainitun toiminta on jo kauan sitten muuttunut taloudelliseksi ajanhaireeksi (anakronismiksi), jolla ei ollut mitään vastaavaa puolustusta, koska työnsuorituksen ehtojen muuttuessa muuttuivat myöskin miehen ja naisen toiminnat niin taloudellisissa kuin myöskin perhesuhteissa.
Välttämättömien tarve-esineitten hankkiminen naistyön avulla itse perheen keskuudessa ilmaiseekin syyn siihen, miksi siihen saakka, kun työnsuorituksen vanhat suhteet olivat voimassa, ei ollut eikä voinutkaan olla naiskysymystä.
Siihen aikaan voitiin puhuna vähittäin tapahtuvasta parannuksesta naisen asemaan nähden, mutta ei millään muotoa naiskysymyksestä sanan nykyisessä merkinnässä s. o. naisen aseman perinpohjaisesta muutoksesta, koska sen yhteydessä oli välttämätöntä tapahtua muutos koko silloisen elämän rakenteessa.
Naiskysymys, kuten nykyään työväenkysymys, on suurtuotannon lapsi, suurtuotannon, joka on syntynyt kumouspyörteestä sovelluttamalla käytäntöön höyryn koneellinen voima ja sähkö. Se ei ole valtiollinen eikä myöskään siveellinen kysymys (vaikka se kyllä sisältääkin itsessään valtiollisia ja siveellisiä alkuaineksia), vaan se on taloudellinen kysymys.
Kodin orjattaren asemassa nainen oli pakoitettu jäämään sidotuksi kotilieden ääreen. Aatos naisen vapauttamisesta miehen vallanalaisuudesta ei voinut herätä ennen kuin kone kolinallaan ja jyskeellään ilmaantui vapahtajaksi, pannen siten alun naisen taloudelliselle itsenäisyydelle. Samalla tavalla kuin nykyajan teollisuus ottamalla käytäntöön höyryn ja koneen teki työnteon tuntuvasti helpommaksi ja tuottavammaksi sekä alensi tuotannon hinta-arvoa, alkoi nainen vapautua oman toimialansa tehtävistä, jotka katosivat toinen toisensa perästä.
Rinnan koti- ja pikkutuotannon vähenemisen kanssa väheni askel askeleelta myöskin naisen toimintamäärä perheen keskuudessa. Suurtuotanto alkoi valmistaa kaikkia tarve-esineitä niin halpaan hintaan, että näiden valmistaminen kotoisilla alkuperäisillä välineillä merkitsi vain turhaa ajanhukkaa ja vaivannäköä.
Emännöitsijän alkuperäisen viehättävä asema perheessä kadotti kaiken merkityksensä ja puolustuksensa. Entinen säästeliäs emäntä, joka valmisteli ilman minkäänmoista syrjäisen apua kaikki välttämättömimmät tarve-esineet: saippuan, kynttilän ja etikan ja joka itse kehräsi, kutoi, väljäsi, ompeli, neuloi, ompeluksilla kirjaili, paistoi leivän ja paimensi karjan, — sellainen emännöitsijä alkoi olla historiallinen harvinaisuus s. o. taloudellinen muinaismuisto. Kutomateollisuus ja valmiiden vaatteiden tehtaat huolehtivat nyttemmin kaikista vaatetarpeista: maustintehtaat taasen vapauttivat useimmissa tapauksissa naisen valmistamasta ruokatarpeita, kuten esim. kaikenlaatuisia keitoksia, suolaamisia ja liha- sekä kalahöysteitä. Nykyinen teollisuus tuottaa nyttemmin nämä tarve-esineet niin halpaan hintaan, että emännöitsijältä usein kuluu sama pelkän raaka-aineen hankkimiseen sen valmistelussa tarpeellista aikaa ja vaivannäköä huomioon ottamatta. Pesu ja silitys ovat nyttemmin siirtyneet ammattitaiturien käsiin ja muuttuivat enemmässä tai vähemmässä määrässä suurtuotannon esineiksi, jossa käytetään jo koneita. Taloudellinen edistys pyrkii siirtämään perheeltä yhteiskunnan huoleksi kaikkien ravintovälineiden valmistuksenkin.
Useat sata vuotta sitten aivan tuntemattomat teollisuuden haarat ovat jo nyttemmin vapauttaneet naisen keittiötöitten enemmistä talousaskareista. Suurten yhteisten höyrykeittiöiden rakentaminen ja valaistuksen sekä lämmityksen keskittyminen tulevat viemään perille naisen vapautumisen hellan äärestä.
Työnsuoritusvälineiden hellittäminen särki näin ollen naisen toiminnan taloudellisen perustan perheen keskuudessa. Tämä kehittäminen kuitenkin samaan aikaan loi ehdot naisen toiminnalle yhteiskunnassa — »elämän markkinoilla». Sitä mukaa kuin kotona suoritettavat talousaskareet yhä enemmän vähenivät alkoi porvarisnainen käyttää vapaahetkiä huvituksiin, muutamissa tapauksissa myöskin vakaviin henkisiin tehtäviin, hankkimalla uutterasti sivistystä ja toimimalla hyväntekeväisyysaloilla. Yleensä kuitenkin tuli hänestä taloudellisissa olosuhteissa tapahtuneen muutoksen jälkeen pelkkä sukupuoli-olio. Hän muuttui melkeinpä kodin ylellisyystavaraksi.
Pikkuporvariston luokkaan kuuluvat naishenkilöt olivat pahoitettuja tapahtuneen muutoksen jälkeen leipäkysymyksen tähden ryhtymään jollekin ammattialalle. Mikäli mahdollista antautuivat he vapaille ammattialoille, (kuten koulunopettajan, sairaanhoitajattaren y. m. toimiin) ja taitavuutta vaativille teollisuuden haaroille.
Naisia ei innostuttanut sivistysharrastuksiin tietoisuuden jano eikä äkkiä herännyt käsitys naisen ja miehen henkisestä tasa-arvoisuudesta. Itse asiassa oli se taloudellisissa olosuhteissa tapahtunut muutos, joka sai sen aikaan. Kysynnässä oli näet leipä, josta ennen kaikkea tuli huolehtia siinä tapauksessa, ellei naiselle löytynyt elättäjää, miehen muodossa.
Naisessa kasvoi ja kehittyi harrastus sivistymiseen sitä mukaa kuin pikkuporvaristo alkoi hävitä.
Kansannaisen, omistamattomien luokkien edustajan, saattoivat samat hänen entisen toimi-alansa särkeneet taloudelliset olosuhteet aivan uudelle työalalle — teollisuuden piiriin.
Näin ollen oli naisen toiminta-ala lopullisesti siirtynyt perheestä yhteiskuntaan.
| * | * | |
| * |
Alussa tehdas veti naista puoleensa verraten korkealla päiväpalkalla ja tavallista helpommalla työllä, mutta pian joutui nainen teollisuuselämän virtauomaan, josta hän ei enää kyennytkään irtautumaan.
Jokainen uusi keksintö, jokainen koneen teknillinen täydennys, helpoittaen työnsuorituksen keinoja, antaen tilaisuuden heikkojen naisten työvoiman käyttöön ja vapauttaen suuren osan ihmisvoimia työnteosta, loi teollisuudelle työttömien reserviarmeijan ja näin ollen yhä enemmän alensi työansiota. Miehen ansio ei enää riittänyt perheen ylläpidoksi; hän usein vaivalla sai hankituksi yksinäisen miehen elintarpeet. Tarve vaati pian naisen perheen ylläpidoksi lisäämään miehen työansioon oman työansionsa.
Nainen lakkasi siten olemasta työntuloksien säilyttäjänä; hänestä tuli nyt yhä suuremmassa määrässä niiden hankkija. Samassa kävi naiselle mahdolliseksi elää miehestä riippumattomanakin: uusi toiminta antoi naiselle ensimäisen tilaisuuden aivan itsenäiseen olemassaoloon.
Uudet työnsuorituksen välineet eivät ainoastaan särkeneet naisen entisen toiminnan taloudellisen perustan (perheen keskuudessa), vaan muuttivat samassa hänen yhteiskunnallisen asemansa ja aikaansaivat aivan täydellisen muutoksen vanhassa miehen yliherruuskäsitteelle perustetussa perhemuodostuksessa.
Naisen entinen toiminta kokosi perheen kotilieden ääreen; nykyinen toiminta taasen heitettyään naisen perheen keskuudesta tehtaaseen, särki vanhan perhemuodostelman alkuperustat. Yhteydessä tämän kanssa oli laskettu myöskin perusta naisen taloudelliselle riippumattomuudelle ja miehen vallanalaisuudesta vapautumiselle yleensä.
Kuten aina, niin tässäkin tapauksessa oikeat ohjeet ja aatteet eivät ennättäneet soveltua käytäntöön yhdessä taloudellisen elämän uuden ilmauksen kanssa.
Naisen taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa asemassa tapahtunut muutos on tosiasia (faktum). Hänen valtiollisen ja oikeudellisen asemansa muutosta tulee vielä odottaa. Työnsuoritusvälineitten muutoksen takia on nainen, saavutettuaan taloudellisen riippumattomuuden, vielä nytkin miehen valtiollisen ja juridisen holhouksen alainen.
Teollisuuden seuraava kehityskausi oli samansuuntainen. Jokainen uusi teknillinen parannus riisti tuhansittain naisia kotilieden äärestä ja heitti heidät ulos maailman markkinoille. Nykyään ei nainen toimi omaa perhettään varten, vaan maailman markkinain hyväksi.
Tehdasnaisen työvoima tuli tavattoman suureksi taloudelliseksi tekijäksi, jota talous mielellään käytti hyväkseen.
Yksistään tarjoomalla työvoimansa aiheutti nainen, kysynnän suurenemisen ja samalla myöskin työansion alenemisen. Työansio aleni kaksi ja kolmikertaisesti naisten kilpailun vuoksi, joskin naisen työvoima jo aivan alussa arvioitiin tuntuvasti halvemmaksi miesten työvoimaa. Syynä tähän ilmenee se varsin vähäpätöinen merkitys, joka annettiin naisen työlle, josta ei vielä markkinoilla oltu hinta-arviota tehty.
Kuten naisen kotitaloudessa toimittamat tuotteet, verratessa niitä koneilla valmistettuihin suurtuotannon tuotteisiin, arvioitiin ainoastaan vähäiseksi määräksi yhteiskunnassa tarvittavasta työvoimasta, niin vedettiin tästä väärä johtopäätös naisen mitättömästä työkyvykkäisyydestä. Toisina syinä naisen työvoiman alhaiseen hinnoitteluun ilmenivät: naisen suuri vaatimattomuus ja se seikka, että nainen omalla työansiollaan hankki ainoastaan osan tarpeistaan sentakia, että hän sen ohella vielä jatkoi kotitöitten suoritustakin.
Huomattavan merkityksen omasi myöskin se seikka, että nainen omien harrastustensa vähemmän käsittämisen takia omaamatta myötätuntoisuuden tunnetta ja tunnetta omasta kykeneväisyydestään — kiitos niin monen vuosisadan kostaneelle orjuudelle — ilmaantui ei ainoastaan halpana, vaan myöskin nöyränä työnorjana. Muutamilla teollisuuden haaroilla osottautui nainen sitäpaitsi vielä enemmän sukkelammaksi ja hyödyllisemmäksi kuin mies.
Turhaa lienee siis ihmettely, että nainen, johon siihen asti ei oltu minkäänmoista huomiota kiinnitetty, esiintyi miehen kilpailijattarena teollisuuden kiistakentällä, kilpailijattarena sitä vaarallisempana, mitä enemmän koneet vähensivät raa'an ruumiillisen voiman välttämättömyyttä.
Kaikkialla, missä naisen työvoimaa teollisuuden alalla sovellutetaan käytäntöön, siellä se ikäänkuin kohtalon sallimuksesta alentaa miehen työansion, vieläpä usein muutenkin ahdistelee sitä.
Naistyöllä on silläkin kilpailijansa: lasten työvoimassa. Koko ihmisvoima yleensäkin tulee käymään leppymätöntä taistelua sitä yhä enemmän ahdistelevaa konevoimaa vastaan. Työnsuoritus tulee siihen asti omaamaan näin välttämätöntä työvoimaa, kunnes työnsuorituksesta tuleva hyöty alkaa langeta itse työnsuorittajain tarpeitten tyydyttämiseksi eikä kuten nykyään tulee työnsuorittamisesta kertyvä lisäarvo työnantajien hyödyksi, siihen asti, kunnes työnsuoritus alkaa palvella käyttötarkoituksia eikä myyntitarkoituksia, siihen asti, kunnes puhutaan ainoastaan siitä kuinka voitaisiin halvemmalla tuottaa tavaroita ja mitä kalleimmalla myydä. Nykyaikaisen yksityisomistuksen perustalle lasketun teollisuuden täytyy käyttää naisen työtä saadakseen tilaisuutta alentaa hinta-arvoa miesten työlle ja yleensä kaikenlaiselle työlle.
Naisen työvoiman käyttämisen vastustaminen teollisuudessa ja pyrkimys saattaa nainen takaisin kotilietensä ääreen merkitsisi yhtä järjetöntä ja tuloksetonta toimintaa, kuin englantilaisten työmiesten toiminta, jotka särkivät koneet ja tehtaat ajatellen sitä tietä poistavansa koneitten tuottaman kilpailun.
Naisen työn perinpohjaisen hävittämisen halu tai jo ainoastaan sen rajoittaminen (lukuunottamatta niitä tapauksia, jolloin se on ehdottomasti epäterveellinen naisen ja hänen jälkisukunsa terveydelle), merkitsisi halua kääntää historian pyörä takaisin ja ilmituoda samalla ääretöntä taitamattomuutta aikakautemme taloudellisten ja yhteiskunnallisten olossuhteitten ymmärtämisessä.
Taloudelliset olosuhteet vähemmässä määrässä mukautuvat meidän toivomustemme mukaisesti eivätkä ne riipu siitä, haluaako joku Pekka tai Jussi omassa hellätunteisessa lyhytnäköisyydessään sitoa vaimonsa kotiin, tehdä hänet taloudellisesti riippuvaiseksi, valtiollisesti ja juridisesti orjuutetuksi.
Työnsuorituksen ehdot eivät riipu hellätunteisista persoonallisista toivomuksista. Ne alistuvat ainoastaan taloudellisen välttämättömyyden alle, joka on yhtä muuttumaton kuin luonnonlait.
Tämän välttämättömyyden kanssa kanssa yhdenmukaisesti tulee naisen, vastoin kaikkia pikkuporvarillisia väitteitä, jäädä tehdasteollisuuden kiistakentälle, ja tämä toimintapiiri tuleekin päivä päivältä laajenemaan ja vahvistumaan.
Taloudellisen välttämättömyyden vuoksi ei perhe, kuten pääoman omistajakaan, tule nykyaikana toimeen ilman tehdasnaisen työvoimaa. Kuta enemmän pääoman omistaja kilpailun vuoksi maailman markkinoilla on pakotettu vararikkoon joutumisen pelosta halventamaan tuotantokustannuksia, sitä enemmän laskevat yleensä työn hinta-arvot, sitä vähemmän mies kykenee elättämään vaimoaan ja lapsiaan ja sitä enemmän naisen osanotto teollisuustyöhön alkaa olla karttamattomana taloudellisena välttämättömyytenä.
Yleensä kuitenkin omaa naistyö yhtä vähän kuin koneellinenkin luontaista taipumusta alentamaan työansiota. Molempien »luonnollinen» taipumus on suunnattu vähentämään yhteiskunnallisen työn keskimääräistä erää s. o. sitä, mikä tulee kunkin yksilön osaksi.
Työpalkan aleneminen riippui yksinomaan yksityisomistuksen perustalle lasketun työnsuorituksen olosuhteista eikä siitä, että kone- ja naistyötä oli olemassa. Kapitalistinen riistojärjestelmä yksistään saattoi nämä kaksi taloudellista tekijää nykyajan kiroukseksi, keinoksi kurjistuttaa työläisluokan asemaa, samalla kun naistyö ja kone ilmenevät tulevaisuudessa vallitsevan onnen alkutekijöinä ja tulevat olemaan perusteina paremman yhteiskuntarakenteen muodostamisessa kuin mitä nykyinen onkaan.
Kone huojentaa ihmisen raskasta ja pitkällistä työtä, antaen hänelle tilaisuuden muodostaa työnsuorituksen olosuhteet erikaltaisiksi ja ponnistaa paremman yhteiskunnallisen järjestelmän saavuttamiseksi; naistyö taasen ilmenee sinä taloudellisena perusteema, jota ilman naisen vapautuminen miehen vallanalaisuudesta ja hänen tasa-arvoisuutensa olisivat olleet aivan mahdottomia toteuttaa.
Naisen, joka työskentelee rinnan miehen kanssa ja joka on saavuttanut taloudellisen riippumattomuuden, tulee hankkia tasa-arvo niin valtiollisissa kuin oikeudellisissakin olosuhteissa.
Naiskysymyksellä ei tietenkään tarkoiteta saattaa ne uudet taloudelliset olosuhteet, joihin nainen on joutunut, olemassa olevan yhteiskunnallisen ja oikeudellisen järjestelmän alaisuuteen, joka yhä vielä nojautuu vanhoille taloudellisille perusteille; tarkoituksena on saattaa yhteiskunnallinen järjestelmä sopusointuun uusien taloudellisten olosuhteitten kanssa.
Naiskysymys voidaan ratkaista ainoastaan siten, että tuotantovälineet sosialiseerataan s. o. tehdään kansan yhteiseksi omaisuudeksi.
Silloin, silloin vasta tulee ratkaistuksi riitakysymykset: ihmistyön ja konetyön välillä — toiselta puolen, ja miehentyön ja naisentyön välillä — toiselta puolen.
Silloin sekä kone- että naistyö ilmaisevat oman todellisen tarkoituksensa — vähentää yhteiskunnallisesti välttämättömän työn mahdollisimman vähään määrään koko ihmiskunnan hyväksi.
Naistyön kokonaan poistaminen tai sen rajoittaminenkin nykyaikana merkitsisi ei ainoastaan naisen asettamista taloudellisesti orjuusasemaan, vaan vieläpä hänen itsetietoista ajamista prostitutsioonin tielle niin avioelämässä kuin ulkopuolella avioliittoa, se merkitsisi — sälyttää miehelle kaksinverroin työtaakkaa ja asettaa hänet paljoa tukalampaan asemaan kuin missä hän nykyään on.
Käsittämätöntä on myöskin se, että edistysmielisistä piireistä, joskin harvoin, kuuluu ääniä naistyön kieltämisen tai sen rajoittamisen välttämättömyydestä. Tämä vaatimus on yhtä taantumuksellisluonteinen kuin pyrkimys asettaa uudestaan ammattikunnat kuntoon ja pelastaa käsityö-ammatti, pikkutuotanto ja pikkuporvaristo.
Ei saa asettaa miehen ja naisen työn harrastuksia vihamieliseen suhteeseen toisiaan vastaan! Ne ovat välttämättömästi yhdistettävät, kuten yleensä työläisten yhteiset pyrkimykset ja asetettavat työnantajien harrastuksia vastaan.
Silloin, kun nainen vapautui miehen taloudellisesta riippuvaisuudesta, joutui hän kapitalismin taloudellisen ikeen orjuuttamaksi. Hän on nyttemmin aivan samanlaisessa asemassa kuin miestyöläinenkin ja kärsii samasta vääryydestä kuin tämäkin; hän omaa aivan samanlaisia harrastuksia ja vaatimuksia.
Tietenkään ei hän (nainen) harrasta tehdä työtä mahdollisimman vähästä työpalkasta ja siläa alentaa miehen työansiota. Välttääkseen naistyön kilpailua tai heikontaakseen sitä, lienee ylenmääräistä sentään vaatia naistyön täydellistä poistamista. On tarjolla ainoastaan yksi hyvä keino. Köyhälistö-naisen ja köyhälistö-miehen tulee osoittaa toisilleen myötätuntoisuutta ja yhdistyneinä, yhteisin voimin, viitoittaa tie parempaan tulevaisuuteen. Naistyöläisten yhteenliittyminen ja taistelu yhteiskunnallisen ja valtiollisen tasa-arvoisuuden puolesta tulevat olemaan edullisia köyhälistölle, vieläpä ilmenevät ne naisen elinkysymyksinäkin.
Nainen saattoi ainoastaan siihen asti ilman suurempaa haittaa itseään ja yhteiskuntaa kohtaan olla suljettuna pois yhteiskunnallisesta elämästä, kun kehittymättömät yhteiskunnalliset olosuhteet olivat rajoitetut ahtaisiin puitteisiin, kun yksilön olemassaolon suhteet olivat harrastusten ahtaan piirin vaikutuksen alaisia.
Ei ainoastaan naisilla, vaan myöskin miehillä oli tämä harrastusten piiri silloin vielä kovin rajoitettu, mutta sen puitteiden sisällä oli nainen yhtä huomattavassa asemassa kuin mieskin. Perheen olemassaolon ehtoja koskevissa kysymyksissä, muutamissa paikoin — myöskin kunnallisissa kysymyksissä, omasi nainen joskus äänioikeuden.
Pienoistalouden ja paikallisen kaupanteon suhteita vastasi myöskin »omapitäjäläinen» valtiotaito (nurkkapolitiikka).
Sitä mukaa, kun tuotantovälineiden kehittäminen muutti yhteiskunnan taloutta koskevat olosuhteet pienistä ja paikallisista — laajoiksi, kansallisiksi ja kansainvälisiksi, — kulki yhteiskuntaelämän luonne saman kehitysasteen.
Kansallisuuskysymys otti itselleen sivukysymysaseman (partikularismi) myöntääkseen siten omasta puolestaan etusijan yleismaailmallisuuskysymykselle. Siitä asti, kun ihminen alkoi työskennellä maailmanmarkkinoita, eikä paikallista tarvetta varten, alkoi hän harrastaa kaikkia yhteiskunnallisia olosuhteita ja -ehtoja, joilla oli vaikutusta maailmanmarkkinoihin. Hän yritti saattaa nämä olosuhteet mahdollisimman vastaaviksi omille pyrkimyksilleen. Tämän tarkoituksen hän saavuttikin, mikäli se oli mahdollista luokkavastakohtien ja kiihkeän vapaakilpailun vallitessa.
Porvaristo romahduksien tietä ja valtiollisen ylivallan anastuksella on hankkinut itselleen oikeuden määritellä omaksi hyödykseen tuotanto- ja markkinasuhteet.
Köyhälistö, vaikkakin valtiollisesti vapaaksi tunnustettuna, kuitenkin taloudellisen riippuvaisuutensa vuoksi on vailla kaikkea valtiollista valtaa eikä omaa tilaisuutta saattaa yhteiskunnalliset olosuhteet omia pyrkimyksiään vastaaviksi.
Porvaristo vastoin tahtoaan oli myöntänyt sen, mitä se ei kyennyt enää palauttamaan, s. o. se oli myöntänyt työmiehelle tilaisuuden niitten olosuhteitten tähden, joissa tämä elää, ottaa osaa yhteiskunnalliseen elämään. Ja porvaristo katseleekin tyytymättömyydellä sitä, että työmies itsetietoisena suhtautuu valtiolliseen elämään, vaikuttakoon se hyvin tai huonosti, että hän vaatii otettavaksi huomioon hänenkin sanansa hänen olemassaoloa ja elämää koskevissa kysymyksissä.
Kaikessa tapauksessa on porvaristo kyllin hyvin pitänyt huolta siitä, ettei köyhälistön totuudessa lausuma sana tulisi kuulluksi kaikessa laajuudessaan.
Kaikki n. k. luokkavaltion käsissä olevat maan valistuslaitokset ovat osoittautuneet oivallisiksi aseiksi köyhälistön pimeydessä pitämiseen. Mitä tulee hänen suoranaiseen osanottoon yhteiskunnallisessa elämässä, niin se vähän vastaa sitä osaa, mikä köyhälistön on esitettävä taloudellisessa elämässä. Tämä osanotto rajoittui vain muutamiin tunnettuihin velvollisuuksiin: »maksaa verot ja pitää kieli hampaitten takana». Periaatteellisesti kuitenkin on miehen osanotto valtiolliseen elämään ratkaistu myönteisessä merkinnässä.
Mainitussa tapauksessa ovat valtiolliset olosuhteet tunnettuun asteeseen saakka kehittyneet taloudellisten olosuhteitten vaikutuksesta.
Aivan toisin on naisen kohtalo. Hänen taloudellinen merkityksensä on hämmästyttävän vastakkainen hänen yhteiskunnalliseen asemaansa nähden, etenkin mitä tulee valtiollisiin oikeuksiin. Hänelle ei edes ole myönnetty niitä lyhytaikaisia oikeuksia, joita käyttää hyväkseen miesköyhälistö; valtiollisessa ja oikeudellisessa suhteessa muodostavat naiset viidennen luokan nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Siihen aikaan kun heidän taloudellinen toimintaansa mukaantui työnsuorituksen uusiin suhteisiin ja laajenee yhä avarammaksi, heidän yhteiskunnalliset oikeudet vastaavat vielä vanhoja koti- ja pikkuteollisuuden määräämiä yhteiskunnallisia olosuhteita.
Siitä päivästä, jolloin suurteollisuus hävitti pikkuteollisuuden, siitä päivästä, jolloin nainen lakkasi omine työnvälineine toimittamasta tarve-esineitä, olivat hänen harrastuksensa siirtyneet perheestä yhteiskuntaan. Uusien tuotantomuotojen vallitessa vieläpä silloinkin, kun nainen ei itse ottanut osaa teollisuustoimintaan miehen toiminta-alan muuttuessa, alkoi nainen suhtautua aivan toisin ulkomaailmaan. Perhe-elämän ehdot eivät riippuneet enään perheen pään yksinomaisesta tahdosta. Vaan vaikuttivat siihen välittömästi niin markkina- kuin myöskin koko valtiollisen ja taloudellisen elämän olosuhteet.
Työpalkan korkeus, työpäivän pituus, työnmuoto, lepohetkien kestävyys, vapaapäivien myöntäminen, kaikki nämä olivat kotielämään vaikuttavia seikkoja, jotka eivät enää riippuneet miehen tahdosta, vaan työnantajain oikuista, tuotantovälineitten ja markkinain suhteista. Hinnat kotitarvetta varten oleville esinelle määrittelevät sellaiset tekijät, jotka olivat kaukana kotoisen piirin ulkopuolella ja jotka riippuivat yhteenliittyneistä yhteiskunnallisista ja valtiollisista olosuhteista. Vapaakilpailu saattoi meidät nopeasti siirtomaa- ja tullisotiin, jotka yhä vaan koroittavat hinta-arvoja välttämättömille tarve-esineille. Uudet täydennykset teollisuuden alalla heittävät kadulle tänään isän, huomenna aviomiehen. Valtioelämän, teollisuuden ja kaupan alalla saavutettavan valtaherruuden takia syttyneet ulkomaiset sodat, valtion uuden järjestyksen muodostamiseksi puhjenneet sisäiset sodat sääliä tuntematta tempaavat perheen keskeltä isän, pojan tai veljen, surmaavat elättäjän tai palauttavat hänet perheelle takaisin avuttomana raajarikkona. Suurin osa työansiosta menee välillisten ja välittömäin verojen maksuun. Kaikki tämä on omiaan rikkomaan taloudellisen hyvinvoinnin perheessä, eroittamaan toisistaan sen yksityisiä jäseniä ja syöksemään ne keppikerjäläisen asemaan. Lapset eivät voi kehittyä luonnonlahjojensa ja taipumustensa mukaisesti — tässä taasen ratkaisevan osan suorittavat ulkoatulevat yhteiskunnalliset olosuhteet eivätkä perhe-olot, — suurin osa oppilaitoksia pitää ovensa suljettuina omistamattomien luokkien lapsille. Jos pyyntöjen kautta ja ihmisystävällisestä suopeudesta heidän onnistuukin päästä sinne, niin huolet jokapäiväisestä leivästä riistävät heiltä tilaisuuden jäädä niihin välttämättömien tietojen saavuttamiseen tarvittavaksi ajaksi. Raskaat olemassa-oloon välttämättömien tarpeitten hankkimissuhteet riistävät isältä tilaisuuden pysyttää perheessä n. k. »liika suu» ja lapsi pakoitetaan varhain, mikäli se vaan on mahdollista, ryhtymään työntekoon.
Sanalla sanoen, nainen vaimona, perheenemännöitsijänä, äitinä, — aina ja kaikkialla on ulkopuolella perhettä vallitsevien taloudellisten voimien orjuuttama, jotka hallitsevat koko hänen elämäänsä.
Eikä hänelle enää tahdota myöntää tilaisuutta ottaa osaa elämän heikähtelevään virtaukseen, josta riippuu hänen ilonsa ja surunsa paljoa suuremmassa määrässä kuin hänen luonnonlahjoistaan olla »kodin emännöitsijänä».
Hän ei saa kysellä miksi hänen teensä, hänen kuiva leipänsä, sitkeä keittolihansa, ohut sitsikankaansa maksavat enemmän, miksi hänen rakastettunsa on tehty raajarikoksi, miehensä — eroitettu työstä, miksi hänen lastensa lapsuuden pitää olla vaivaloista ja synkkää, ja hänen oma vanhuutensa niin turvaton, miksi hänen miehensä päiväpalkkaa vuosittain vähennetään, ja miksi työpäivää yhä pitennetään? Hän ei saa etsiä vastausta sadoille, tuhansille kysymyksille, jotka ilmaantuvat hänelle ja hänen läheisilleen elämänkamppailussa? Hänen tulee sopia kaikkien kanssa, jotka sysäävät häntä tietä pitkin varmaan perikatoon uskaltamatta edes ottaa selville oman köyhyytensä syyt.
Vielä voimakkaammin tuntee riippuvaisuutensa yhteiskunnallisista olosuhteista nainen, joka on jäänyt »työvoimaksi», ja joka toimittaa tarve-esineita yhteiskunnalle eikä perheelle, nainen, joka on vapautunut miehen riippuvaisuudesta joutuen samalla kapitalistin orjuutettavaksi.
Tehdastyöläisnaisen pyrkimyksiä välittömästi kosketellaan kaikissa valtakunnan lakimääräyksissä. Kuten kunkin yhteiskunnan jäsenen, niin hänenkin tulisi omata oikeus suhtautua suoraan kaikkiin viranomaisiin, ilmilausua omat toivomuksensa ja vaatimuksensa sekä tuoda julki vastalauseensa. Hänelle pitäisi ennen kaikkea olla myönnetty äänioikeus kaikkiin yhteiskunnallisiin laitoksiin nähden. Hänen yhteiskunnalliset velvollisuutensa eivät missään suhteessa eroa miestyöläisten velvollisuuksista. Tehdas- ja ammattityöjärjestelyä koskevat säädökset ovat erittäin tärkeästä merkityksestä niin työläismiehelle kuin raatajanaisellekin. Hänelle ei tietenkään ole yhdentekevää, omaako hän vapautta liikkumiseen vai eikö, tai riippuuko tästä hänen asemansa paraneminen; helpottaako tämä vai vaikeuttaa hänelle tilaisuuden etsimistä itselleen tavallista edullisemman työnsaantiin. Hänelle on myöskin suuresta merkityksesta — esiintyykö hallitus yksistään valtaluokkien edustajana tai puolustaako se edes näön vuoksi työläisjoukon harrastuksia; rajoittaako se kapitalistien harjoittamaa kiihkeätä työläisten riistämistä vai eikö se huolehdi siitä ensinkään.
Kysymykset 8-tuntisen normaalityöpäivän käytäntöön ottamisesta, yö- ja pyhätyön kieltämisestä, terveydellisistä ja terveyshoidollisista toimenpiteistä niillä teollisuuden epäterveellisillä haaroilla, joilla muutenkin jo naisen lyhyt ikä lyhenee, — kaikki nämä ovat niin naisia kuin miehiäkin hyvin läheisesti koskevia kysymyksiä.
Naisesta on samantekevää, alentaako pääomanomistaja alituisesti hänen työansiotaan vai onko pääomanomistaja pakoitettu pysyttämään työansion niin alhaalla, että nainen juuri voi sillä saada välttämättömimmät tarve-esineensä.
Eläkerahastoja, köyhien avustuskassoja ja tapaturman varalta olevia varokeinoja koskevat lakimääräykset y. m. s. — kaikki ne ovat yhtä tärkeitä työläismiehelle kuin -naisellekin. Sillä voihan nainenkin millä hetkellä hyvänsä kaatua teollisuuden uhrina; etenkin kun ottaa huomioon työsuhteet, jotka eivät myönnä tilaisuutta itsensä turvaamiseen tapaturman varalta.
Myöskin kokoontumis- ja yhdistymisvapauslait ovat merkitykseltään yhtä tärkeitä miehiin kuin naisiinkin nähden. Tämän oikeuden nojalla voi nainenkin jonkunverran osoittaa vastustusta pääomanomistajain pyrkimyksille; taasen tämän oikeuden puuttuessa on nainen käsistään ja jaloistaan kahleissa ja joutuu pääoman rajattoman mielivallan uhriksi.
Niinikään antaa kokoontumisvapaus naiselle tilaisuuden itsensä kanssa tasa-arvoisten henkilöitten seurassa selvittää ja puolustaa omia harrastuksiaan. Yhdistymisvapaus taasen auttaisi naisia liittymään taistelurintamaan pääomaa vastaan ja viitoittamaan tien naisen vapautuspyrinnöille.
Kaikki yhteiskunnan ja valtion asioita koskevat lakimääräykset omaavat saman merkityksen koko työläisluokkaan, niin naisiin kuin miehiinkin nähden. Verot painavat naista niin työnsuorittajana kuin työnsä tuloksien nauttijana. Sekä valtio että pääomanomistaja omaavat useampia keinoja naisen jo muutenkin, kurjien palkkaussuhteitten rajoittamiseen. Toiselta puolen hänen työansionsa pienenee ja toiselta puolen — tarve-esineet kallistuvat ja jos nainen joutuu vararikon kuilun partaalle, niin esittää yhteiskunta jotenkin ylevämielisesti hänelle prostitutsioonia — tuota nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vaalimaa tahraa. Ja mikä kuitenkin on merkillisintä, niin ilmaantuu tällöin kaikenlaatuisia loisia ja riistäjiä, usein myöskin valtio tai yhteiskunta on mukana, jotka veroittavat naista tästäkin ammatista.
Jokainen valtioviisaasti otettu askel, jokainen pörssikeinottelu voivat aiheuttaa naisen työansion alenemisen, voivatpa vielä joskus kokonaankin häneltä riistää sen.
Vapaasti kehittyä saaneet liikeyritykset ovat omiaan tuottamaan suuria taloudellisia pulia; tuhansittain joutuu naisia kaduille, sairaaloihin, porttoloihin tai on heillä edessä itsemurha. Sodat tuhoavat suuresti teollisuutta ja riistävät naiselta toimeentulon useiksi vuosiksi. Kuten näkyy, riippuvat kaikki hänen elinehtonsa aivan tarkkaan yhteiskuntaelämästä ja sen yhteydessä ilmenevistä olosuhteista.
Voitaisiinko naiselta vaatia, että hän suljetuin silmin ja ristissäkäsin katsoisi kohti sellaista elämää, joka kyllä on asettamassa naisele velvollisuuksia tuhansittain, mutta ei välitä laisinkaan mistään oikeuksien myöntämisestä hänelle?
Voitaisiinko evätä kansallisessa teollisuudessa tärkeän tehtävän omaavalta naiselta, joka, vaikkakin omalla hiellään ja verellään on luonut kansan rikkauden, onkin jättänyt itselleen siitä ainoastaan osan, — voitaisiinko todellakin häneltä evätä vapaus saada pitää kokouksia, joissa hänellä olisi tilaisuus pohtia ja keskustella tarpeistaan?
Eikö hänellä saisi olla oikeutta lähettää lainsäädäntölaitoksiin niitä edustajia, joihin hän voi täysin luottaa, ja jotka tosiaankin huolehtivat kansan paraasta?
Sitä mukaa kuin naisen toiminta siirtyi perheen keskuudessa yhteiskuntaan, sitä mukaa vapautuivat myöskin hänen ajatuksensa ja tunteensa kodin ahtaasta ja yksipuolisesta piiristä.
Nainen ei saa jäädä enään yksinomaan kotilieden ääreen: hänen täytyy saada elää yhteiskunnassa, ja kaikkien hänen ominaisten, itsekkäitten pyrkimystensä tulee luovuttaa paikkansa yleiselle solidariteetin (=yhteenkuuluvaisuus) laajalle tunteelle. Naisten kaikkien valtiollisten ja yhteiskunnallisten oikeuksien tulee täydelleen vastata hänen yhteiskunnallista merkitystään ja hänen suorittamaansa teollisuustyöntekijän osaa. Evätä nykyajan teollisuudessa sangen tärkeän aseman saavuttaneelta naiselta valtiollisia oikeuksia ainoastaan sillä perusteella, ettei hän suorita sotapalvelusta — merkitsisi puolustaa katsantokantaa, joka on jäänyt muinaismuistojen joukkoon, sittenkun valtiotalous oli osoittanut yhteiskunnallisesti hyödyllisen ja välttämättömän työn eri lajit tasa-arvoisiksi.
Naistyön arvioiminen alhaisemmaksi miehen työtä — sekin oli tuota muinaisuuden jätettä, jäännöstä niiltä ajoilta, jolloin työ jaettiin »arvokkaampaan» ja »alhaisempaan», »hienoon» ja »yksinkertaiseen» työhön. Kaikkien arvokkaimmaksi ja hienoimmaksi työksi laskettiin silloin korkolippujen leikkeleminen.
Katsantokantaan, jolla jo aikoja sitten on ollut paikkansa muinaismuistona, kuuluu myöskin se mielipide, että naiselta puuttuu käsityskyky, ettei hän ole kypsynyt ottamaan osaa valtiolliseen elämään. Osanotto valtiolliseen elämään vaatii ainoastaan tervettä järkeä, käytännöllistä kykyä, omien pyrkimystensä ja niiden sekä yhteishyvän välillä vallitsevien läheisten suhteitten tuntemusta.
Eihän nainen voi saavuttaa valtiollista ja taloudellista kokemusta kotilieden ääressä. Itse elämästä saatujen kokemusten ja huomioitten tuloksena ilmenee kypsyys ottamaan osaa valtiolliseen elämään ja nainen herkkätajuisena helposti voikin saavuttaa sen.
Tähän asti ovat yhtäläisesti miehen itsekkäisyys kuin myöskin naisen oma välinpitämättömyys haitanneet naisen osanottoa yhteiskunnalliseen elämään. Olevat olot ja taloudellisessa sekä yhteiskunnallisessa elämässä yhtämittaa näkyviin ilmenevä keskinäinen vuorovaikutus ovat velvoittaneet naisten vaatimaan valtiollisia oikeuksia; ja juuri sen tehtävän vuoksi, jonka hän on saanut toimitettavakseen teollisuuden alalla, ja joka päivä päivältä tulee yhä huomatummaksi, saakin nainen valtiolliset oikeutensa joko sitten miehen suostumuksella tai ilman; voipa sattua niinkin, että hän saavuttaa ne tietämättänsäkin.
Edellisissä luvuissa, joissa puhuttiin naisen asemassa tapahtuneesta muutoksesta, olemme koettaneet osottaa kuinka nykyiset olosuhteet ovat tehneet vanhasta »kodin emännöitsijästä» yhteiskunnallisen ajanhaireen (anakronismin) ja kuinka hänen toimintansa ja pyrkimyksensä ovat tulleet siirretyiksi perheen piiristä yhteiskuntaan.
Me tarkastelimme niissä kuitenkin vaan »kodin emännöitsijän» tehtäviä yksistään taloudelliselta katsantokannalta ja jätimme syrjään pintapuolisten viisaustieteilijäin ja runoniekkojen ylistämän naisen »luonnollisen kutsumuksen» olla lastensa äitinä.
»Nainen on säilytettävä hänen äidillisiä velvollisuuksiaan varten» — tällä mielilauseella saarnattiin ristiretkeä naisen vapautumispyrkimyksien tukahduttamiseksi.
Luullaan näet tällä »naisen luonnollisen kutsumuksen» vakuuttamisella, joka ei kuulu sietävän minkäänlaisia vastaväitteitä, kerrassaan voitavan tukahduttaa naisen vaatimukset oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan yhteiskunnallisessa elämässä.
Tätä asemaa kutsutaan »siveellisen» luonnonominaisuuden mietelmätilaksi.
Kuten tunnettua ei jokapäiväinen ihminen mistään pidä niinpaljon kuin sopimattomien tosiasiain ja ilmaisujen syrjäyttämisestä »siveellisten mietelmien vuoksi».
»Siveelliset vaikuttimet» ovat erittäin kauniita ja helppoja saada kuten sienetkin: ne vapauttavat ihmiset velvollisuudesta ajatella itseään ja kaikuvat sangen kauniisti lopullisessa valmistuksessa yhteisine, mutta samalla tyhjine sanahelinöineen. Porvaristo piilotteleikse moraalinsa turvissa yhtäläisesti kuin kamelikurki peittää päänsä taivaanrannalla huomaamaansa vaaran ilmaantuessa.
Naisen »luonnollisen kutsumuksen» lainkirjaimella määrättäessä — synnyttää ja kasvattaa lapsia — unohdetaan kokonaan ne kymmenet ja sadat tuhannet naiset, jotka eivät koskaan omaa tilaisuutta täyttää äidillisiä velvollisuuksiaan.
Tällä välin kuitenkin viimeksi mainittujen lukumäärä nykyisten yhteiskunta-olojen vuoksi vuosi vuodelta lisääntyy, ja työpalkkakysymys on muuttunut heille vähitellen elinkysymykseksi. Alituisesti käytävät sodat, niellen kitaansa kymmeniä tuhansia nuoria elinvoimaisia miehiä, ja yhä vaikeammaksi käyvät uusien perheliittojen rakentamiset ovat omiaan vähentämään avioliittojen lukumäärää. Muuten vaikeat taloudelliset olosuhteet usein riistävät avionaiseltakin tilaisuuden omata lapsia. Ruumillisesti sairaloisesti kehittynyt köyhälistöluokkaan kuuluva nainen saattaa maailmaan ainoastaan onnettomia, elämismahdollisuuksia vailla olevia lapsia, jollei hän jo kokonaan ole kadottanut hedelmällisyyttään. Millä oikeudella aijotaan siis asettaa velvollisuuksia näille naisille, joilta jo puuttuvat kaikki velvollisuuksien täyttämiseen tarvittavat elämisehdot?
Toiselta puolen voimme asettaa vastattavaksi: onko nykyajan äiti kyllin hyvä omien lastensa kasvattajaksi, ja voiko hän todella sitä olla nykyisissä olosuhteissa?
Jos silmäilemme porvarillista perhettä, niin huomaamme naisen »luonnollisen kutsumuksen» rajottuvan vaan: palkata joukko vieraita naishenkilöjä osoittamaan ruumiillisia ja henkisiä palveluksia; näille asettaa hän kaikki »äidilliset velvollisuudet» tehtäväksi; säälitteleepä vielä sitäkin, ettei hän voi jättää epämieluista lasten synnyttämistäkin näiden tehtäväksi. Imettäjiltä siirtyy lasten hoitaminen sitte erityisille kasvattajille, kotiopettajille, opettajille ja opettajattarille.
Lasten ruumiillinen, henkinen ja siveellinen kasvatus uskotaan hyvien aineellisten olosuhteitten vallitessa erityisille kasvattajille. Kaikki äidilliset velvollisuudet rajoittuvat vaan siihen, että valitaan tällaisia kasvattajia, korvataan heille työstään seuraava palkka ja pidetään heistä huolta. Ainoastaan harvoin nainen itse huolehtii lastensa kasvatuksesta ja tällöinkin on kasvatus vielä harvemmin järkevää ja onnistunutta.
Suurporvariston varoja nielevä kasvatus antaa aivan saman tuloksen kuin köyhälistönkin, jolta kasvatukseen tuskin liikenee varoja.
Mitä harvemmin miehen työansio riittää perheen tarpeitten tyydytykseksi, mitä useammin olevien olojen välttämättömyys pakoittaa naisen tehtaan palvelukseen hankkiakseen siten perheen tarpeita tyydyttävät elintarpeet, sitä vähemmin naisella on tilaisuutta huolehtia lapsistaan ja kasvattaa niitä.
Näin ollen ovat nykyiset aineelliset olosuhteet niin ylhäisissä kuin alemmissakin kansanluokissa johtaneet samaan tulokseen: ne ovat riistäneet lasten kasvatuksen äidin käsistä. Kasvatus lakkasi useammissa tapauksissa olemasta perheeseen kuuluvien henkilöitten velvollisuutena ja tehtävänä; nyt se siirtyi vieraille, perheen ulkopuolella oleville henkilöille.
Uudet tuotantovälineet eivät riistäneet naista ainoastaan kotityön äärestä, vaan poistivat häneltä mahdollisuudenkin kasvattaa lapsia, joten tulokset osoittautuivat yhtäpitäviksi niin porvaristonaiseen kuin työläisnaiseenkin nähden.
Kuitenkin on kummankin luokan naisten asemassa tavattoman paljon eroavaisuutta: toiselta puolen täydellinen työttömyys, toiselta puolen — ylimääräinen työstä rasittuminen.
Porvaristo-nainen omaa tilaisuuden hankkia lapsilleen sivistyneitä kasvattajia, joiden vaikutus lapsiin on verrattain parempi kuin hänen itsensä, joten lapset tällä tavoin tulevat kasvatetuiksi enemmän tai vähemmän edullisissa olosuhteissa.
Aivan toisenlainen on työläisnaisen asema. Hänen lastensa kasvattajaksi melkein aina ja poikkeuksetta ilmaantuu suoranainen sattuma, ja heihin vaikuttavana kouluna taas on — puute.
Hyvässä taloudellisessa asemassa oleva nainen kieltäytyessään imettämästä lastaan kauneuden säilyttämisperusteella hankkii »terveen maalaisimettäjän», joka antaa lapselle paljoa parempaa maitoa kuin hänen itsensä jo synnyttämisessä turmeltunut ruumiinsa voisi tarjota. Ne henkilöt, joille on uskottu lasten edelleen kasvattaminen, opetetaan erityisesti tähän tarkoitukseen. Työläisnaisen ei ole ajatteleminenkaan saada hyvää sijaista lastensa imettäjäksi. Jollei tauti pakoita häntä kieltäytymään maidon annista lapselleen, niin estävät häneltä sen työnteon suhteet. Useasti on hän pakotettu itse palkkautumaan imettäjäksi vieraille lapsille, vielä useammin ajaa hänet jo aamunkoitosta työhön tehtaanpilli. Koko pitkän päivän on hän sidottu työnsä ääreen; tuskin ehtii hän juosta kotiinsa ruokatunnille vilkaistakseen hetkeksi lastaan ja syöttääkseen sitä. Koko päivän on lapsi vanhemman sisarensa, armeliaan naapuri-emännän tai sitä varten palkatun naishenkilön hoidettavana, naishenkilön, jonka erikoistehtävään kuuluu »enkelien valmistaminen.
Tukahuttaakseen pienen kirkujan äänen työnnetään hänen suuhunsa likainen imetyssarvi (= tutti), tai käytetään hyvin usein jonkunmoista huumaavaa, unettavaa ainetta, jonka käyttäminen on omiaan saattamaan lapsen tylsämieliseksi; joskus aikaansaapi se kuolemankin. Äidin maidon asemasta annetaan vaihteeksi erilaisia uusia »lasta ravitsevia aineita», jotka tavallisesti vaikuttavat turmiollisesti lapsen hentoon ruumiinrakennukseen. Terveyshoidollisesta vaalimisesta ei ole puhettakaan. Työläisnainen pitää tavattomana onnenaan saada lapsensa päiviksi lastenseimeen. Tuskin on lapsen imettämisaika loppuun kulunut, niin joutuu lapsi sisartensa ja veljiensä hoidettavaksi, vieläpä tuttavienkin hoitoon, ja kaikkein useammin jää hän ilman mitään vaalintaa ja on hänellä silloin tilaisuus polttaa itsensä, hukkua ja pudota ikkunasta.
Tavattoman harvoin sattuu lapsi joutumaan lastentarhaan, josta hän jo suoraan voi siirtyä kouluun. Ainoastaan tällaisissa tapauksissa voi äiti vapaasti päästää helpotuksenhuokauksen, sillä onhan hän täysin vakuutettu siitä, että lapsensa on ainakin muutaman tunnin vanhempien ihmisten valvonnan alla, eikä ole siis pelättävissä minkäänlaista vaaraa. Lastenseimet, lastentarhat ja koulu, sehän on itsestään selvää, eivät voi antaa eivätkä koskaan tulekaan antamaan sitä, mitä heille olisi välttämätöntä niin kauan kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä on voimassa; mutta työläisnaiselle ovat nämätkin nykyhetkellä hyvinkin tärkeitä.
Köyhälistönainen ei ole tilaisuudessa antamaan lapselleen sellaista kasvatusta, minkä hän pitäisi parhaimpana, koska hänen tulee valita se, mikä kysyy vähemmän varoja, ja mikä jättää hänelle aikaa työntekoon. Itse hän voi olla lastensa seurassa ja vaikuttaa heihin ainoastaan lyhyinä lomahetkinä, sunnuntai- ja pyhäpäivinä, jollei hän tietenkään ole ylimääräisen työn rasittama. Mutta hänen voimansa tavallisesti ovat niin lopussa ja hänen mielensä niin rasittunut huolista sekä näinä päivinä on hänellä koko viikon varrelta kasaantunut siksi kotityötä, ettei hänellä ole usein aikaa huolehtia lapsistaan. Kuinka voisi silloin nainen tällaisissa olosuhteissa edullisesti vaikuttaa lapsiinsa?
Meille jää vielä silmäiltäväksi pikkuporvarillinen perhe, tuo muinais-jäännösten pyhättö, tuo meidän esi-isillemme rakkaitten ja pyhien käsitysten ja menojen säilyttäjä. Pikkuporvaristoluokan elämis-olosuhteet eivät missään tapauksessa voi olla opettavaisena esimerkkinä. Pikkuporvaristo ehdottomasti häviää ja sen tuleekin, lukuunottamatta niitä henkilöitä, jotka kohoavat suurporvariston riveihin, siirtyä köyhälistön joukkoon. Tämän luokan naiset koettaen jäljitellä suurporvaristoluokassa olevien kuuluksi tulleitten kanssasisartensa elämäntapoja, koettavat vapautua usein lasten kasvatuksesta. Suurin osa heistä on pakotettu kuitenkin ottamaan jonkun sivutoimen, kuten esim. ompelemisen, kutomisen ja opettamisen; näin ollen ei hän ole paljoakaan paremmassa asemassa kuin köyhälistönainenkaan. Ja tällöin huolehtiminen lasten kasvatuksesta siirtyy tämänkin luokan naisten käsistä.
Tuotantovälineet, poistaen välttämättömyyden valmistaa tarve-esineitä perheen keskuudessa, särkivät maaperän lasten kasvatuksessa perheessä. Nainen, ryhdyttyään toimimaan yhteiskuntaa varten, kadotti tilaisuuden seurata »luonnollista kutsumustaan», joka sitäpaitsi oli »luonnollinen» ainoastaan niin kauan kuin se vastasi taloudellisia olosuhteita.
Lasten hoito ja kasvatus voivat jäädä yksinomaan äidin tehtäväksi ainoastaan siihen asti, kunnes nainen luonnostaan ja toiminnaltaan oli sidottu kotiin.
Perhe-elämän tuli tehdä kehityskulkunsa taloudellisten olosuhteiden kehityskulun vastaiseksi, koska perhekin on taloudellinen, eikä siveellinen yhdys-side.
Rinnan perheen taloudellisen perustan kanssa tulee myöskin muuttua sen n. k. siveelliset tehtävät. Yhteiskunta on nimittäin perheen suoranainen perillinen.
Valitettavasti tämä kehityskulku ei ole vielä päättynyt. Taistelu uuden ja vanhan välillä, välikauden vaikea ajanjakso, on tavattoman voimakkaasti vaikuttanut lasten kasvatukseenkin. Mutta perheen häviämiskysymys on jo siksi pitkän harppauksen nykyisin ottanut, ettei sen päättymisestä voi olla minkäänlaisin arveluja.
Lasten kasvatus siirtyy ja sen tuleekin siirtyä perheestä yhteiskuntaan, äidin käsistä varsinaisten kasvattajien käsiin sanan laajimmassa merkityksessä.
Nainen tulee ei ainoastaan perheen emännöitsijänä, vaan myöskin äitinä vapaasti valitsemaan itselleen yhteiskunnallisen toiminnan yksilöllisten kykyjensä ja luonnonlahjojensa mukaisesti sekä käsi kädessä yhteiskuntavaatimusten kanssa. Hänen yhteiskunnallinen asemansa yhä enemmän tulee miehen aseman vertaiseksi, ja kaikki hellätunteiset valitukset eivät voi muuttaa pilkkuakaan tästä tosi-asiasta.
Luulemme, ettei kannata vuodattaa kyyneleitä tämän ilmiön johdosta.
Vakuutus, että nainen syntyänsä olisi määrätty kasvattamaan lapsia, on jäännöstä vanhoilta ajoilta; sillä oi ole enää merkitystä nykyisten yhteiskunta-olojen vallitessa. Äiti tietenkin on »luonnollinen» lapsensa kasvattaja imettämisaikana hänen ja lapsensa välillä olevan luonnollisen yhdys-siteen vuoksi, muttei sen pitemmälti. Yhteiskunnan tehtäväksi jää myöntää lapselle äidillistä huolenpitoa tänä aikana ja antaa lapselle tilaisuutta normaalisesti kehittyä äidin raskauden aikana. Mutta niinpian kuin imettämisaika on ohi, niin on lapsen terveydelle ja kehittymiselle aivan yhdentekevää huolehtiiko hänestä äiti vai joku muu. Tässä taasen eivät ratkaisevaa vaikutinta omaa »luonnolliset» muuttumattomat syyt, vaan päinvastoin — alinomaa muuttuvat yhteiskunnalliset olosuhteet.
Tärkeätä ei nimenomaan ole äidillinen, vaan yleensä järkevä, lempeä kasvatus, joka perustuu lapsen kehityslakien tuntemukseen.
Työn alkuperäisen jaon mukaan nais- ja miestyöhön oli nainen aikaisemmin lastensa luonnollinen kasvattaja samoinkuin hän oli myöskin perheen tarpeitten luonnollinen hankkija. Sen aikuinen kasvatus oli yhtä alkuperäistä ja raakaa kuin silloinen työnsuorituskin. Asteittainen työnjako riisti naiselta hänen toiminta-alansa ja vähitellen tempasi hänen käsistään myöskin lasten kasvatuksenkin sikäli, kun vaan tätäkin varten oli olemassa kasvattajiksi aikovilla kaikenlaatuista tietoa, jota ainoastaan harvoissa tapauksissa tapaa samassa henkilössä.
Ennen kaikkea oli äidiltä evätty poikien käsityön teknillinen opetus ja sitten vähitellen myöskin lasten henkinen kasvatus yleensä; kasvatus siirtyikin tästä lähin tätä varten valmisteltuille kasvattajille.
Ei kenellekään tietenkään pälkähdä nykyään päähän väittää tällaista työnjakoa vastaan lasten kasvatukseen nähden. Lasten opettaminen erityisten kasvattajien avulla on ennen kaikkea asetettava etusijalle, vieläpä se on välttämätönkin. Ei kukaan halua enää vakuuttaa, että äidin on oltava lastensa »luonnollisena» ja yksinomaisenakin opettajatarena.
Nykyisen kasvatusjärjestelmän vallitessa on näin ollen äidin tehtävä lastensa kasvattajana tuntuvasti vähentynyt.
Lasten opetuksen toimittaa nyt yhteiskunta äidin sijasta; nyt ei nainen, vaan yhteiskunta järjestää opetuksen ja jättää täydennyksen ennen tekemiinsä alkuluonnoksiin valmistettujen kasvattajien huoleksi. Kasvatuksessa tapahtuneen muutoksen syiksi ilmaantuivat: toiselta puolen työnjaon tarpeellisuus parempien tulosten saavuttamiseksi, toiselta puolen — naisen välttämättömyys työskennellä ulkopuolella kotia. Uskonkappalten kaltaiset vakuuttelemiset siitä, että äidin tulisi olla lastensa kasvattajana, ovat siis ilmeisessä ja silminnähtävässä ristiriidassa todellisuuden kanssa. Tosiasiallisestihan äiti on jo lakannut olemasta kasvattajana.
Miksikä ei lasten kasvattaminen kysyisi samanlaista taitavuutta kuin toisetkin tehtävät? Kuten jokainen muukin erikoisuus, vaatii tämäkin mahdollisimman täydellisen menestyksen saavuttamiseksi kasvattajalta kykyä ja lahjoja siihen, välttämätöntä teknillistä valmistautumista ja monenmoista kehittymistä. Jos naista halutaan kaiken mokomin sitoa kasvattajan toimeen, niin täytyy olettaa, että hän ehdottomasti omaa kaikki kolme yllämainittua ominaisuutta. Mutta tosiaan löytyy surkuteltavan vähäinen osa naisia ja äitejä, jotka omaavat nämä kaikki.
Eihän nainen ole syntyissään kasvattaja samoinkuin eivät miehetkään synny suutareina, sotamiehinä ja taiteilijoina. Muuten nykyiset naisen elämisolosuhteet eivät tarjoa hänelle minkäälaista tilaisuutta kehittää kasvattajan taipumuksia, jos hänellä niitä sattuisi olemaankin synnynnäisinä.
Taipumukset kasvattajan toimeen kuten kaikki muutkin luonnolliset kyvyt eivät ole ominaisuuksia määrätyillä sukupuolilla, vaan ilmenevät milloin toisen, milloin toisen sukupuolen yksityisenä ominaisuutena.
On aivan mahdollista ja myöskin sangen uskottavaa, että taipumuksia lasten kasvatukseen monivuotisen kokemuksen ja perinnöllisen siirron kautta useammin tapaa naisilla kuin miehillä.
Mutta useimmissa tämä perinnöllinen taipumus naisen yksipuolisen kehityksen takia kuihtuu. Se jää vaan yksinkertaiseksi sokeaksi vaistoksi sens ijaan, että sen olisi pitänyt kehittyä täysitajuiseksi ja luovaksi voimaksi.
Mutta voi sattua, että nainen, vaikkakin hänen synnynnäiset taipumuksensa lasten kasvatukseen eivät olisikaan luonnonomaisia, omaa kyllin runsaasti teknillistä valmistautumista.
Lasten kasvatuksen lopullisena päämääränä on: luoda lapsesta ihminen tämän sanan oikeassa merkinnässä. Nykyaikainen ihminenhän on — sangen monimutkainen olio, joka kehittyy määrättyjen lakien mukaan.
Kasvatuksen päämäärä ei ole saavutettavissa ilman fyysillisten ja sielutieteellisten lakien tuntemusta, lakien, joitten mukaan lapsi kehittyy, eikä ilman käsitystä luonnollisista ja yhteiskunnallisista syistä, joista nämä lait riippuvat. Ei myöskään voida saavuttaa tätä päämäärää ilman tietoisuutta näitten lakien mukaan määritellyistä kasvatusopillisista ohjeista.
Jokaisen käsityöläisen, jokaisen taiteilijan tulee tuntea sen aineen ominaisuudet ja erikoisuudet, jota hän käsittelee. Hänen tulee myöskin omata teknikkaa sen muokkaamista varten. Hänen tulee tuntea savi, josta hän valaa; hänen tulee oppia parempaa valamistapaa; hänen tulee olla valmiina kasvattajan tehtävään.
Kaikki ne esineet, joille haluamme enemmän luonnollisemman ulkoasun, annamme valmistettavaksi opinkäyneille taitureille.
Lasten kasvatukseen nähden ei kiinnitetä tällaista huomiota: kaikista yhteiskunnallisista tehtävistä tärkeimmän toimittaminen pidetään mahdollisena ilman erikoista valmistelua.
Ja vieläkin: tämä tehtävän toimittaminen valmistamattomien ja tavallisten ihmisten avulla perustuu opinkappaleeseen: äiti on »lastensa luonnollisena kasvattajana».
Ja yhteiskunnan arvelujen mukaan saa kukin nainen jo ainoastaan sen kautta, että hän tekeytyy äidiksi, lumoavan kyvyn täyttää näin raskaan ja edesvastuullisen velvollisuuden!
Tämä katsantotapa seurauksiinsa nähden on sananmukaisesti rikollinen! Mutta hyvää tarkoittavainen yksinkertainen ihminen ei jättäydy näille vakuutuksille.
»Luonto on lahjoittanut naiselle äidillisen rakkausvaiston, joka korvaa ja täyttää puuttuvan tietomäärän» — jatkaa hän vakuutellen.
Hän ei välitä siitä, ettei meidän aikamme ole niin salaperäisyyksiin vaipunut, jotta voisi uskoa yliluonnollista ilmestystä. Äidillinen rakkausvaisto on sokea eikä se voi korvata eikä tulekaan korvaamaan tietomäärää ja kokemusta. Parhaimmassa tapauksessa voi se suojella lasta muutamilta vastakkaisilta vaikutuksilta, muttei kuitenkaan ole voimakas luomaan mitään ratkaisevaa, myötäistä.
Nainen, joka ei tunne lapsen ruumiillisen kehityksen suhteita, jotka ovat avaimina hänen henkisen kehityksensä käsittämiseen, ei osaa hennosti ja huolellisesti toimia; nainen, joka ei tunne opetuksen teknillisiä tapoja, ei osaa kasvattaa oikeata ihmistä, ja vaikka hän olisi kymmenen kertaa lapsen rakkaana äitinä, niin ei hänelle voi uskoa lapsen kasvatusta.
Miten paljon voisikaan tuoda esille esimerkkejä siitä, kuinka kaikkein hellimmät äidin »äidillisen vaiston» nimessäruhjovat lapsiaan. Suurin osa nuoruuden ruumiillisesta ja henkisestä muodottomuudesta tulee siitä, että hänen kasvatuksensa oli jätetty sokean »äidillisen vaiston» huoleksi eikä kokeneitten ja tietorikkaitten valmistettujen erikoiskasvattajien käsiin.
Ja kaikenlaatuiset »kansantajuiset opastukset» lasten kasvatuksesta voivat myöskin sangen vähän auttaa äitejä sen takia, ettei suurin osa äideistä voi tulla osallisiksi niistä.
Nainen, joka työskentelee kymmenen, kaksitoista tuntia päivässä, jopa enemmänkin, tehtaassa tai aamusta myöhäiseen yöhön kotona tilausten mukaan, ei ole tilaisuudessa oppimaan lasten kasvatusohjeita. Koko hänen osanottonsa lasten kasvatukseen rajoittuu vaan siihen, että hän paikkaa sukkia ja housuja sekä hankkii leipäpalasen lapsen ravinnoksi.
Kaikesta ylläolevasta voi tehdä yhden johtopäätöksen: kasvatuksen, kuten lasten opetuskin, tulee siirtyä yhteiskunnan käsiin; sen tulee tätä varten aivan valmistamattomista naisen käsistä siirtyä kehittyneiden erikoiskasvattajien käsiin. Yhteiskunnan tulee tässäkin tapauksessa pysyä oikeuksissaan ja velvollisuuksissaan. Tottumuksen voima tietenkin vielä lujasti pitäisi kiinni periaatteesta, että äidin tulee itse kasvattaa lapsensa, mutta elämä tekee tämän tehtävän joka päivä yhä vähemmin suoritettavaksi. Kaikessa tapauksessa ei lasten kasvatus kadota mitään siirtyessään toisiin käsiin; nykyään sokean vaiston ohjaamana tulee se silloin toimimaan hyvin tietopuolisella perusteella.
| * | * | |
| * |
>
On olemassa vielä toinen, vielä tärkeämpi syy, joka ei hyväksy, että lasten kasvatuksen tulee olla naisen päätehtävänä. Ken haluaa jotain kasvattaa, hänen itsensä tulee olla ensin kasvatettu.
Sangen helppoa on osoittaa, ettei nykyajan nainen vastaa lähipitäin tätä vaatimusta. Useitten vuosisatojen kestäessä sorrettuna ja orjuutettuna, syntymästään asti ruumiillisesti ja henkisesti kehittymättömänä, on nainen epätäydellinen ja yksipuolinen olio. Miehet pitävät vielä nykyäänkin naista alemman asteen oliona.
Ja katsos tämäkö kehittymätön olio, jolle hänen herransa ja käskijänsä jokaisessa tekemässään yrityksessä saavuttaa kelvollinen yhteiskunnallinen asema, muistuttavat hänen oikeasta paikastaan, tämäkö sitten olisi määrätty nuoren sukupolven kasvattajaksi?
Tahtomatta tulee esille kysymys: »Mutta voiko sokea sokeata taluttaa?»
Naisen miehen vallanalaisuudesta vapautumisen pahimmat vastustajat ovat kirjoitelleet laajoja teoksia osottaakseen naisen kehityksen alhaisen tasapinnan, mutta eivät hämmästy ollenkaan uskoessaan tälle alhaiselle oliolle yhden tärkeimmistä yhteiskunnallisista tehtävistä, vieläpä mainitsevatkin tämän tehtävän nimellä: naisen »luonnollinen merkitys!» Tällainen ajatusten sekamelska ei liene kunniaa tuottava naisen vapautumista vastustavien miesten järjelle!
Emme halua pysähtyä selittämään naisen kehittymättömyyden syitä ja arvioimaan olosuhteita, joissa elämme kokonaisia vuosisatoja.
Nyt on meidän vaan välttämättömästä määriteltävä kehittymättömyyden tosiasia, joka riistää naiselta tilaisuuden olla järkevä ja toivottava lastensa kasvattaja. Tähän sopivat sangen kuvaavasti Goethen sanat:
»Vanhemmat voisivat synnyttää kasvatettuja lapsia, jos vaan itse olisivat kasvatettuja.»
Mitään arvoa ei myöskään ole sillä vakuutuksella, että naisen »rikas sisäinen maailma» vaikuttaa jalostavasti lapseen.
Nainen ei voi olla tuleville sukupolville minkään kauneuden, hyveen ja totuuden ilmilausuja, koska hänen omat esityksensä kauneudesta, hyvyydestä ja totuudesta ovat kovin vanhanaikaisia. Eihän nämä esitykset ilmene ikuisina, muuttumattomina aatteina, nehän ovat vain heijastusta nykyhetkellä olemassa olevista ja niistä, jotka ovat keskeymättömässä toiminnassa yhteiskunnallisen kehityksen kanssa.
Jokainen ajanjakso ja jokainen kansa omaa omat taipumuksensa, taiteensa ja tieteensä. Nykyhetki on vanhan ja uuden ajan aatteitten välillä käytävää kiivasta taistelua.
Naisen siveelliset vakaumukset ovat säilyneet hänessä siltä aikakaudelta, jolloin patriarkkaalinen perheenmuodostus vastasi vielä taloudellisia olosuhteita. Sen johdosta, että naiset koettavat henkistä kehitystään säilyttää Procrusteen[1] vuoteessa ja täysin vastaavana entisaikojen olosuhteille; sen johdosta, ettei hänelle myönnetä tulevaa asemaa yhteiskunnallisessa elämässä ja hänet sidotaan kotiin, — hänen siveellinen katsantotapansa tuntuvasti jää muinaisajan vaatimuksista jälkeen.
Uudet yhteiskunnalliset olosuhteet saattoivat ihmiset uusiin suhteisiin toisiinsa nähden ja loivat tämän vuoksi myöskin uusia siveellisiä käsitteitä, jotka eroavat vanhoista siihen määrään kuin uudet tuotantovälineet — vanhoista. Tämä uusien siveellisten käsitteiden uudestaan luominen on naisessa vasta alulla.
Kuinka voi nainen vaikuttaa lapsen kehittämiseen, josta vasta tulevaisuudessa tulee kansalainen ja jonka silloin on oltava valmiina ottamaan vastaan tulevaisuuden oikeuksia ja velvollisuuksia, eikä menneisyyden?
Ihmiskunnan hidas edistyminen onkin osaksi riippunut siitä, että toinen puoli (= naisen kehitys) siitä oli alituiseen jäänyt kehityksessä jäljelle.
Naisen ajatukset eivät mene perheen harrastusten ulkopuolelle.
Vastoin uutta yhteiskunnallista siveyslakia omaa nainen tähän asti ahtaan, itsekkäisen perhemoraalin. Kaikki hänen kyllin kiitetyt hyveensä, hänen itsensä unhottaminen, itsensä uhrautuminen ja tunne-elämä, — kaiken tämän pyhittää hän perheen ahtaalle piirille ja sukulaisjoukoille.
Nainen, joka on altis mitä suurimpaan itsensä uhrautumiseen läheistensä hyväksi, osoittaa usein suurta itsekkäisyyttä suhtautuessaan yhteiskuntaan. Sehän on itsestään selvää.
Hänelle, joka on elänyt tähän saakka ulkopuolella yhhteiskunnallisia pyrkimyksiä eikä ole ottanut läheisesti osaa yhteiskunta-elämään, ovat kaikki yhteiskunnalliset hyveet vieraita, hyveet, joita nykyajan yhteiskunta vaatii. Varsin vähäinen osa naisista tietää nykyään, mitä sana »yhteenkuuluvaisuus» (= solidariteetti) merkitsee.
Kaikkien kansankerrosten naisista ovat köyhälistön naiset osoittaneet suhteellisen korkeampaa siveellistä kehitystä tämän sanan nykyisessä merkityksessä; he ovat kaikkein lähimpänä keskenäisen edesvastuun osoittamista sekä yleensäkin kaikkia yhteiskunnallisia hyveitä lähellä. Päinvastoin mitä taantumuksellisimmiksi ja ajassa jälellä oleviksi ovat osottautuneet pikkuporvaristoluokkaan kuuluvat naiset, jotka ovat juurtuneet vanhoihin siveellisiin käsitteihin, jotka nykyisissä olosuhteissa ovat alkaneet olla jo epämoraalisia.
Naisen moraali on vanhentunut, naisen yhteiskunnalliset avut ovat kaikki kielteisiä laadultaan. Nainen pitää itseään kovin siveellisenä, jollei ole varastanut lähimäiseltään mitään, ei ole pettänyt, ei murhannut eikä toimeenpannut murhapolttoja. Hän on sangen harvoin altis toimeenpanemaan jotain myötäistä yhteiskunnan hyväksi, siinä tapauksessakin, ettei hänen tule uhrata tähän omia voimiaan.
Yleensä on hän aina valmis käyttämään hyväkseen yhteiskunnan apua perheensä pyrkimyksien saavuttamiseksi; hänen käsityksensä mukaan ei kenelläkään ole oikeutta vaatia häneltä uhrauksia.
Naisen moraalin keskustana on perhe. Mitä enemmän mies pyhittää itsensä naiselle halveksien tämän ohella yhteiskunnallisia pyrkimyksiä, sitä enemmän kohoaa mies naisen silmissä.
Tästä johtuu myöskin se huolettomuus vieläpä vastustushalu, jota nainen osottaa miehelleen tämän ottaessa osaa yhteiskunnalliseen elämään.
Perhe ja yhteiskunta ovat naisesta — vaarallisia voimia; mies, joka huolehtii perheen harrastuksista yhteiskunnan hyväksi, on naisen silmissä mitä suurin rikollinen tai tyhmeliini.
Nämä käsitteet ja niistä koituva vaara yhteiskunnallisia harrastuksia kohtaan vastaavat, ei ainoastaan naisen henkistä käsityskykyä, vaan myöskin koko yhteiskunnallista järjestelmää, joka saa nojaa ja pontta yksityisten eikä yhteisten harrastuksista. Tämä johtuu siitä, että nainen vastoin taloudellisia työsuhteita jää sidotuksi kotiin. Ne samat olosuhteet, jotka hän pitää luonnollisena nyttemmin perheessä, tapaa hän myöskin yhteiskunnassa, jos tästä tulee hänen elämänsä ja toimintansa kiistakenttä. Naisen uusi asema saa aikaan täydellisen muutoksen hänen velvollisuuksiinsa ja oikeuksiinsa nähden. Yhteiskunta omaksuu naisen elämässä sen paikan, minkä nykyisin omaa perhe; yhteishyvä saa siten yksityishyvän paikan.
Siihen asti kuitenkin, kunnes naisen ajatustapa ja hänen tunteensa perustuvat vanhaan, eivätkä vastaa uusia olosuhteita, siihen asti, kunnes nainen niin perheessä kuin yhteiskunnassa ilmenee taantumuksellisena aineksena, — ei äiti voi olla lastensa »parhaimpana» kasvattajana. Lapset kasvatetaan näet tulevaisuutta eikä nykyisyyttä varten.
Lasten kasvattajien tulee tämän takia olla uuden ajan katsantokannalla.
| * | * | |
| * |
Näin ollen olemme johtuneet siihen johtopäätelmään, että nykyajan nainen ei voi olla kunnollinen lastensa kasvattaja; turhaa on siis valitus, että nykyiset olosuhteet ovat riistäneet tämän tehtävän naiselta yhteiskunnalle.
Siis ei löydy mitään perusteellista syytä rajoittaa naisen osanottoa yhteiskunnalliseen elämään eräitten luultujen äidillisten velvollisuuksien takia.
Yhteiskunnan velvollisuudeksi jää siis vaan — myöntää lapsille äidillistä hoitoa niinkauan kuin äiti ilmeisesti on lapsensa luonnollinen vaalija, niinkauan kuin lapsi on äidin tarpeessa s. o. lapsen imettämisen aikana.
Myöhemmin tulee yhteiskunnan jättää lapsen käytettäväksi kaikki ne laitokset, jotka täydellisesti vastaavat hänelle äitiä käsittämällä »äiti» sanan sen puhtaimmassa ja laajassa merkinnässä.
Tällä emme millään muotoa ajattele sanoa sitä, että naisen tulisi olla täydelleen eristetty lasten kasvattamisesta. Päinvastoin, olemme tulleet sanoneiksi, että nainen arvattavasti tulee tulevaisuudessa esittämään tässä suhteessa tavattoman huomattavaa osaa.
Ei kuitenkaan jokainen nainen ainoastaan sillä perusteella, että hän on äiti, ole oikeutettu ottamaan itselleen tällaista vastuunalaista tehtävää, vaan ainoastaan ne naiset, jotka jo synnynnäisiltä taipumuksiltaan ja luohnonlahjoiltaan kasvattajan toimeen saavat yleis- ja erikoissivistyksen.
Vasta silloin, kun nainen vapaassa yhteiskunnassa vapaasti kehittyy todelliseksi ihmiseksi, vasta silloin, kun hän tulee täydellisesti itsetietoiseksi oikeuksistaan ja velvollisuuksista, vasta silloin, kun hän oman asemansa korkopinnalta Goethen »Prometeus» runossa lausuttujen sanojen tavoin heittää halveksivan huudon entisajan jumalille ja huudahtaa: »Tässä istun, teen ihmisiä kuvani mukaan» —, vasta silloin voimme täysin oikeutettuina puhua naisesta nuorison kunnollisena kasvattajana.
Teemme yleissilmäyksen kaikkeen ylläolevaan.
Työnsuorituksen ehdot ovat aiheuttaneet muutoksen naisen asemassa; ne ovat riistäneet häneltä kaiken puolustuksen, vieläpä tilaisuudenkin jäädä yksinomaan perheen emännöitsijäksi ja lasten kasvattajaksi.
Työnsuorituksen ehdot ovat riistäneet naiselta tilaisuuden toimia perheen keskuudessa; ne ovat luoneet uuden toiminta-uran naiselle yhteiskunnassa.
Naisen taloudellinen riippumattomuus miehen vallanalaisuudesta on pääehtona hänen uuteen tehtäväänsä; uuden asemansa vuoksi on nainen julistanut kuolemantuomion miehen yhteiskunnalliselle ja valtiolliselle holhoustoimelle hänen ylitsensä.
Mutta miehen vallanalaisuudesta vapauduttuaan joutuu nainen kapitalistin orjuutettavaksi, kodin orjattaresta tulee tehtaan orjatar.
Kysymys naisen vapautumisesta miehen vallanalaisuudesta ilmenee viimeisenä ja ratkaisevana taloudellisen kysymyksen asteena, joka on mitä lähimmässä suhteessa työväenkysymyksen kanssa; ja vasta viimeksi mainitun yhteydessä saakin lopullisen ratkaisunsa naiskysymyskin.
Nais- ja työväenkysymykset, jotka ovat eroittamattomasti toisiinsa yhdistetyt, saavat lopullisen ratkaisunsa vasta uudestaan järjestetyssä yhteiskunnassa, vasta silloin, kun kukistuu työn riippuvaisuus pääomasta.
Naisen tulee siis odottaa täydellistä vapautumistaan miehen vallanalaisuudesta vasta uudestaan järjestetyssä yhteiskunnassa.
Porvaristopiirien naisliike voi muutamissa suhteissa kyllä saavuttaa eräitä oikeuksia ja etuisuuksia, muttei se koskaan tule naiskysymystä ratkaisemaan.
Köyhälistön naisliike asettaa taasen tehtäväkseen — ratkaista naiskysymys järjestämällä joukot ja levittämällä valtiollisia ja taloudellisia aatteita tehtaissa ja käsitöissä työskentelevien naistyöläisten keskuuteen s. o. niitten piiriin, joitten asema työnsuoritusehtojen muuttuessa on perinpohjin muuttunut.
Tehdasnaistyöläisten järjestäytyminen ei ole ainoastaan tärkeä naisen aseman parantaja, vaan se ilmenee sangen tärkeänä työväenkysymyksen nopeana ja voimakkaana kehittäjänä ja yleensä nykyisten yhteiskunnallisten elinsuhteitten uudestaan luojana.
[1] Procrustes oli kuuluisa rosvo Atticassa, jolta piti majataloa ja asetti matkavieraistaan pisimmät lyhyeen sänkyyn ja lyhimmät pitkään sänkyyn, tehden heistä siten tavallisia ihmisiä s. o. surmaten heidät. Suom. muist.