Julkaistu: ensimmäinen painos 1918
Lähde: »Kovan kokemuksen opetuksia. Sananen Suomen työväelle». 3. painos. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Helsinki 1919.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tämä kirjanen syntyi touko- ja kesäkuussa 1918, siis surullisimpana aikana, jota Suomen työväki on elänyt. Turvattomana makasi se verissään, ja näyttivätpä jotkut toivovan, että nyt oli kaikiksi ajoiksi päästy sosialidemokraattisesta työväenliikkeestä tässä maassa.
Ken tuntee nykyajan yhteiskunnan luonteen ja sen kehityksen lakeja, ymmärsi kuitenkin, ettei niin tulisi käymään. Sillä työväenluokka tulee olemaan, niin kauan kuin ylipäänsä luokkia on olemassa, ja aina se pyrkii vapauteen, kunnes tämä pyrkimys toteutuu. Mutta tällöin on sen tarkoin valittava tiensä ja taistelukeinonsa, ettei se erehdy käyttämään semmoisia, joista vain sen vastustajat hyötyvät. Ja jos se tässä suhteessa on erehtynyt ja kärsinyt tappion, ei se saa heittäytyä toivottomuuteen eikä myös antaa kostonhimon himmentää arvostelukykyä. Tämän välttämiseksi taas on mitä hyödyllisintä, että se tarkastelee omaa menneisyyttään ja koettaa siitä ottaa oppia.
Näin ajatteli allekirjoittanut keväällä 1918, ja niin syntyi tämä kirjanen. Ja ovathan eräät ilmiöt Suomen työväen keskuudessa viime kuukausien aikana osoittaneet kirjasessa kosketeltujen kysymysten pohtimisen tarpeelliseksi, jotta päästäisiin täyteen selvyyteen siitä menettelytavasta, jota maamme sosialidemokratian on noudatettava.
Kirjasen molemmat ensimäiset painokset, jotka ilmestyivät 1918 vuoden lopussa, myytiin heti loppuun, mikä seikka viittaa siihen, että kirjasessa lausutut mielipiteet nauttivat Suomen työläisten keskuudessa kannatusta. Kolmanteen painokseen olisin tahtonut tehdä eräitä muutoksia ja lisäyksiä, ottaen huomioon viime aikojen tapahtumia, mutta tämä kävi käytännöllisistä syistä mahdottomaksi, ennenkaikkea sen johdosta, että painos ladottiin sill'aikaa kun tekijä istui Helsingin poliisivankilassa. Tehdyt muutokset koskevat sen vuoksi etupäässä viimeistä lukua, jossa kuvattiin tulevaisuutta, joka nyt jo on muuttunut nykyisyydeksi.
Helsingissä toukokuussa 1919.
Tekijä.
Tutkittaessa niitä seikkoja, jotka ovat antaneet Suomen sosialidemokratialle leppymättömän ja kiivaan luokkataistelupuolueen leiman, on ensinnä otettava huomioon ne yhteiskunnalliset olosuhteet, joissa työväenliikkeemme on kehittynyt. Se on ollut tavallaan samassa asemassa kuin niiden muiden agraarimaiden (etenkin Itä-Euroopan) työnväenliike, joissa kapitalismi horjuttaa vanhaa talonpoikaistaloutta, köyhdyttäen ja suorastaan proletarisoiden suuria joukkoja maanviljelijäväestön vähemmän vastustus- ja kehityskykyisiä aineksia. Nämä hakeutuvat joukottain teollisuuden palvelukseen, eikä sekään voi tarjota heille riittävää toimeentuloa. Liittyessään työväenliikkeeseen antavat nämä usein huutavassa hädässä sekä muutenkin alhaisella kehitysasteella olevat ainekset koko liikkeelle levottoman leiman, niiden suhteen kun ovat kokonaan voimassa Marxin sanat köyhälistöstä, jolla on vain kahleensa menetettävänä.
Tasaisen kehityksen mahdollisuutta vähensi Suomessa vielä se seikka, ettei täällä ollut radikaalista porvaripuoluetta, joka kaukonäköisesti ja päättäväisesti olisi ryhtynyt korjaamaan pahimpia yhteiskunnallisia epäkohtia.
Maamme sisäiset ja ulkonaiset valtiolliset olot eivät olleet sallineet tämmöisen puolueen syntyä. Puoluejaon määräsi ensin kielipolitiikka tai siinä esiintyvä ristiriita toiselta puolen ruotsinmielisen virkavallan ja suurporvariston sekä toiselta puolen suomenmielisten talonpoikien ja pikkuporvarien etujen välillä. Aikaa myöten tosin kielipolitiikka menetti merkityksensä, muuttuen vain keinotekoiseksi kiihottimeksi vaaliagitatsionissa. Niin muodostui Suomen miltei joka porvarillinen puolue mitä erilaisimpien suuntien ja mielipideryhmien näytekokoelmaksi, ja nopeasti kasvava »maalaisliitto» osoitti sekin tavallaan, ettei Suomikaan voisi ajan pitkään olla vailla uusiaikaista puoluejakoa porvarillisellakaan taholla. Mutta se ulkonainen kehys, jonka kielikysymys jo vuosikymmeniä sitten porvaripuolueille antoi, on melkein tähän saakka kestänyt ja ollut yhtenä syynä, minkä vuoksi eivät nämä ole voineet vetää puoleensa sosialistiseen, kansainväliseen suuntaan kehittyvää työväenluokkaa. Maalaisliitto taas syntyi aikana, jolloin työväki jo oli järjestynyt sosialidemokraattisesti, ja joka tapauksessa ei sen ollut mahdollista saada mukaansa aikamme työväenluokan kantajoukkoa, teollisuustyöläisiä.
Tuskin oli kielipolitiikka alkanut menettää merkitystään, kun »Venäjän kysymys» astui etualalle ja aiheutti muutoksia porvarillisella taholla vallitseviin puolueoloihin. Siis taaskin ei-yhteiskunnallista laatua oleva kysymys. Sekään ei voinut saattaa työväkeä seuraamaan porvarillisia tunnussanoja, sitä vähemmin kun sitä jossakin määrin käytettiin syrjäyttämään työväen vaatimuksia, kuten esim. 1904–05 vv. valtiopäivillä äänioikeuskysymys, joka silloin hylättiin sillä perustelulla, ettei ollut säännöllisen lainsäädäntötyön edellytyksiä.
Kapitalistinen kehitys kulki sillä välin rientoaskelin eteenpäin, luoden nopeasti kasvavan palkkatyöläisluokan ja horjuttaen eräiden muiden luokkain — käsityöläisten, pientilallisten, torpparien — toimeentulonehtoja. 1905 vuoden suurlakko ja sen aiheuttama äänioikeusuudistus saattoi »yhteiskunnallisen kysymyksen» koko laajuudessaan päiväjärjestykseen. Mutta porvarilliset puolueet olivat koko olemassaolonsa aikana kohdistaneet päähuomionsa ei-yhteiskunnallisiin probleemeihin, ja tämä seikka selittää meidän porvaristollemme ominaisen yhteiskunnallisen ymmärryksen ja selväpiirteisen uudistuspolitiikan puutteen; se selittää sen neuvottomuuden, jota se tavallisesti osoittaa aikoina, jolloin työväenliike on voimakas ja miksi se niin innokkaasti tahtoo »ottaa takaisin», niin pian kuin muuttuneet olosuhteet sen myöntävät. Äänioikeusuudistuksen jälkeen olivat tosin porvarillisetkin puolueet pakotetut laatimaan itselleen uudistusohjelmia, mutta työväki ei voinut pitää näitä rehellisesti tarkoitettuina, sillä vanhat porvaripuolueet jäivät eloon vanhoine tunnussanoineen ja vanhoine johtajineen, eivätkä niiden nopeasti kokoonkyhätyt uudistusohjelmat olleet paljon muuta kuin tuntuvasti huononnettuja kopioita sosialidemokratian vastaavista uudistusvaatimuksista.
Näiden kaavoihin kangistuneiden ja uuden ajan hengelle ylipäänsä vieraiden porvaripuolueiden vastakohtana esiintyi sosialidemokratia laajojen kansankerrosten vaatimusten puoltajana. Tosin oli 1906 v. suuripiirteinen äänioikeus- ja eduskuntauudistus saatu miltei ilman taistelua, vuoden 1905 venäläis-suomalaisen suurlakon tuloksena, mutta se toteutettiin sosialidemokratian vaatimusten mukaisesti. Myös väkijuomakielto, se kysymys, jota kansamme suuret joukot äänioikeuskysymyksen jälkeen enimmän harrastivat, oli etupäässä sosialidemokratian painostuksesta astunut päiväjärjestykseen, ja sama oli niiden muidenkin uudistusvaatimusten laita, jotka valtiollisen elämän elvyttyä vaativat ratkaisuaan.
Seuraus kaikesta tästä oli, kuten sanottu, että työtätekevä kansa yleisesti käsitti sosialidemokratian siksi puolueeksi, joka rehellisesti oli ottanut ajaakseen sen asiaa, ainoaksi, jonka puoleen työläisluokka voi luottamuksella kääntyä. Suurlakon jälkeisinä vuosina oli sentähden havaittavissa harvinaisen runsas yhtyminen sosialidemokraattiseen puolueeseen kaikkien niiden kansankerrosten taholta, jotka »tekivät työtä ja olivat raskautetut». Oltuaan siihen saakka pieni teollisuustyöväen puolue, johon oli liittynyt pienempi määrä maalaistyöväkeä, paisui sosialidemokratia nyt todelliseksi »kansanpuolueeksi», saavuttaen kaiken sen suosion ja mahtavuuden, minkä semmoinen puolue voi saada, mutta muodostuen samalla kirjavaksi kokoonpanoltaan. Puolueeseen kuului nyttemmin muun muassa suuria torpparijoukkoja, joilla ei voinut olla sosialistisia kehitystendenssejä, vaan joita pikemmin elähytti pienviljelijäin ihanne — »oma maa» — ja jotka senvuoksi varmaankin olisivat yhtyneet radikaaliseen porvari- tai talonpoikaispuolueeseen, jos semmoinen olisi ollut olemassa. Myös osa pikkuporvaristoa liittyi puolueeseemme ainoastaan sen vuoksi, että se oli ainoa kansanvaltainen.
Tämä erilaatuisten ainesten runsas liittyminen puolueeseen oli epäilemättä vaarallista. Puolue oli töin tuskin päässyt lastenkengistä, ja sen teoreettinen pohja oli sangen heikko. Marxilaisista suuntaviivoista tuskin voitiin pitää johdonmukaisesti kiinni, kun täytyi uudistustyössä valvoa kaikkien näiden erilaisten ryhmäin etuja. Ei-sosialististen ainesten vaikutusten tuloksena voimme pitää ainakin yhtä vaatimusta, jota puolue siihen aikaan ajoi ja joka tuli sangen kunluisaksi: »viljelyspakko», jonka avulla uusi ja lukuisa pienviljelijäluokka oli luotava.
Mutta sosialidemokraattisen puolueen epänormaalisen nopea kehitys synnytti toisenkin vaaran, joka käytännössä ehkä oli suurempi: pöyhkeilyn, liiallisen itseluottamuksen vaaran. Tieto siitä, että puolue muka edusti »koko työtätekevää kansaa» porvarien »taantumuksellisen massan» vastapainona, kärjisti luokkatunteen äärimmilleen sekä synnytti vastenmielisyyttä kaikkia kompromisseja ja puolinaisia uudistuksia kohtaan. Puolue tosin ei ole koskaan kannattanut periaatetta »kaikki tai ei mitään», mutta joukkojen sieluelämässä oli sillä epäilemättä huomattava osansa. Kun yhteiskunnallinen uudistustyö suurin piirtein on aina sovittelua, joutui uudistusten harrastus helposti taka-alalle — etenkin semmoisina järjestötoiminnan elpymisen aikoina kuin vv. 1906 ja 1917 —, ja etualalle tunkeutui tunne siitä, että työväen ja porvarillisen yhteiskunnan edut ovat keskenään sovittamattomassa ristiriidassa.
Tämä yhteiskunnallinen katsantokanta, semmoisena kuin se esiintyi kansan tajunnassa, oli sangen kaavamainen. Painuvathan väliluokat vähitellen, taloudellisen kehityksen vaikutuksesta, alas köyhälistöön taikka joutuvat muuten riippuvaisuuteen suurporvaristosta, ja tästä johtuu omistavain ja omistamattomain välisen vastakohdan kärjistyminen. Tavallinen työläinen, jolta puuttuu kykyä tarkemmin analysoida yhteiskunnan olemusta, arvelee tämän kehityksen vasta tulevaisuudessa saavutettavat tulokset nyt jo saavutetuiksi ja näkee siis yhteiskunnan rakenteen yksinkertaisempana kuin se on. Ja sosialistinen agitatsioni on pakotettu noudattamaan samallaista yksinkertaistamista saadakseen selvästi esille pääasian, nimittäin porvariston ja köyhälistön välisen vastakohdan ja siitä johtuvan luokkaetujen ristiriitaisuuden.
Tieto tästä perustotuudesta on kaiken sosialidemokraattisen luokkapolitiikan edellytys. Ilman sitä työväenliike muuttuisi pelkäksi uudistusliikkeeksi porvarillisen yhteiskunnan puitteissa. Jos liian voimakkaasti painostaisi niitä etuja, jotka vissin maan porvaristolle ja sen köyhälistölle ovat yhteisiä, niin riistettäisiin helposti työväenliikkeeltä sen itsenäisyys. Ja että puolueemme on noudattanut tinkimätöntä proletaarista luokkapolitiikkaa, on ollut sitä oikeutetumpi, kuin ainoastaan täten on voitu niin kauan kuin vuoteen 1917 saakka pitää joukot koossa ja estää työväelle ja yhteiskunnalle vaarallisten anarkististen virtausten syntyä.
Mutta meidän maallemme ominainen puoluesuhteiden muodostus edisti työväen taholla katsantotavan kankeaa kaavamaisuutta sekä lisäsi sen haluttomuutta jopa teki sen kykenemättömäksi käsittämään, että asialla voi olla enemmän kuin yksi puoli. Tästä johtui taipumus leimata kriitillisempi katsantokanta puolinaisuudeksi tai »revisionismiksi», niinkuin puolueessa yleinen haukkumasana kuului. Puolueen vaikutusvaltaisimmat piirit enemmän levittivät tätä käsitystapaa kuin koettivat sitä oikaista. »Marxilaisuudella» — siinä vulgäärisessä ja vääristetyssä muodossa, jossa sitä saarnasi puolueessa eräs vallanhimoinen nurkkakunta — oli yhtenä tunnusmerkkinä taipumus käsittää tai ainakin leimata tietoiseksi petokseksi ja salakavalaksi hankkeeksi porvarillisten piirien jokainen aikomus, jokainen ehdotus ja teko samoin kuin jokainen niiden puoluetovereiden toimi, jotka eivät tahtoneet alentua sanotulle epämarxilaiselle ja epätieteelliselle tasolle.
Että puolueemme sisäistä elämää täten myrkytettiin, jääköön tässä sikseen. Vaarallisempaa oli, että puolue tuon keinotekoisesti yksinkertaistetun katsantokannan johdosta joutui vaaraan astua taktiikassaan kehityksen edelle, että se joutui perustamaan käytännöllisen toimintansa liiallisen mahdintunteen pohjalle ja näin ollen ryhtymään tehtäviin, joita se ei kyennyt ratkaisemaan.
Sillä itse asiassa oli puolueen voima suureksi osaksi vain näennäinen. Sen jäsenmäärä oli 1905 vuoden jälkeen kyllä huomattava, mutta yhteenkuuluvaisuuden tunto oli heikko ja monet uudet jäsenet käänsivät pian taas selkänsä puolueelle. Tietopuolinen valistus oli useimmilla aivan heikko, ja selvää, johdonmukaista taktillista kantaa ei puolueella sen vuoksi ollut. Tarpeellista kokemusta puuttui; voimakas ulkonainen voimainkehitys huumasi eikä käsitetty niiden muiden tekijäin merkitystä, jotka nykyajan yhteiskunnassa määräävät voimasuhteet.
Sosialidemokraattisella valistustyöllä olisi siis ollut tärkeä tehtävä. Sen olisi pitänyt opettaa joukot oikein arvioimaan omat voimansa ja sovittelemaan esiintymisensä sen mukaan. Samalla kun se viittasi köyhälistön vapautukseen työväenliikkeen päämääränä, olisi sen pitänyt varoittaa liiallisista toiveista, että päämäärä muka oli pian saavutettavissa, sekä huomauttaa sosialidemokratian toimintamahdollisuuksien rajoituksista taloudellisesti niin takapajulle jääneessä yhteiskunnassa kuin meidän. Sen olisi pitänyt osoittaa työväelle oikea välitie sellaisen kumouspolitiikan ja sellaisen yksipuolisen uudistuspolitiikan välillä, joista edelliseltä puuttuu varmaa pohjaa taloudellisissa ja valtiollisissa oloissa ja jälkimmäinen kadottaa päämäärän näkyvistään.
Mutta sosialidemokraattinen agitatsioni ei suurin piirtein koskaan päässyt sitä ensimäistä kehitysastetta kauemmaksi, jolloin sitä sanotaan »herättäväksi» ja »kokoovaksi». Sillä kun suurlakon synnyttämä innostus oli ehtinyt hiukan laimeta, alkoivat puolueeseen liittyneet joukot suureksi osaksi vetäytyä siitä pois. Sen sijaan, että nämä tilapäisten mukanajuoksijoiden kirjavat joukot olisivat saaneet rauhassa lähteä tiehensä ja sitä vastoin jäljelle jääneisiin olisi kohdistettu syvemmälle ja kauemmaksi tähtäävä valistustyö, ponnisti puolue kaikkensa pidättääkseen pakolaiset jäljellä ja säilyttääkseen tällä tavoin ulkonaisen voiman, jota ilman ei puolue voinut välittömästi näytellä huomattavaa poliittista osaa. Näin demagoogiseen tarkoitukseen ei tarvittu mitään perinpohjaista tieteellistä luentotoimintaa; mitä alhaisin agitatsionipuhe täytti tehtävän yhtä hyvin taikka paremminkin. Tarvittiin paljon agitaattoreita, mutta niiden koulutukseen ei kiinnitetty sanottavasti huomiota. Henkiselle työlle sen vuoksi annettiinkin liian vähän arvoa, johon kai myötävaikutti puolueessa vallitseva alkuperäisen kansanvaltainen käsitys sekä epäluulo »herrassosialisteja» kohtaan. Tosin kehittyi vuosien kuluessa kantajoukko koulutettuja puoluetovereita, osaksi niiden luentokurssien johdosta, joita puoluetoimikunta ja piiritoimikunnat mahdollisuuden mukaan toimeenpanivat, osaksi tietopuolisen kirjallisuuden ansiosta. Onhan Suomen sosialidemokratia kääntämällä ulkomaisia teoksia luonut itselleen henkisen asevaraston, jota useiden suurempien maiden veljespuolueet voisivat kadehtia. Mutta suuri massa jäi siitä huolimatta raaka-aineen tilaan, hämärien vaistojensa johtamaksi ja uskoen, että niinkuin sen imartelijat ovat sille uskotelleet, se itse johti puoluetta.
Alituiset eduskunnan hajoittamiset vv. 1907–10 vaikuttivat, että agitatsioni suhteettoman suureksi osaksi oli vaaliagitatsionia, ja niin oli sen pysyminen alhaisella tasolla vielä enemmän turvattu. Sillä kun ensimäinen vallankumouksellinen kuohunta 1905 vuoden suurlakon jälkeen oli hiukan laimennut, ryhtyi puolue innokkaasti parlamentaariseen toimintaan, ja se taipumus kaavamaisuuteen ja yksipuolisuuteen, joka yleensä vaikeutti erilaisten näkökohtien samanaikaista huomaamista, aiheutti, että pitemmälle tähtäävät suuntaviivat nyt katosivat näkyvistä. Päivänpolitiikan tuhannet pikkukysymykset astuivat nyt etualalle ja niitä päntättiin vaaliagitatsionissa valitsijajoukkojen päähän.
Kummassakin tapauksessa puolue kitui kaukonäköisyyden ja laajojen näköalojen puutteesta. Pyrittiin luomaan ja ylläpitämään suurta puoluetta, joka kykenisi saavuttamaan nopeita voittoja. Olosuhteet tekivät puolueen suureksi, ja olisi vaadittu paljon laajanäköisyyttä ja itsensävoittamista, jotta alussa olisi käytetty enemmän voimaa puolueen omaan terveeseen elimelliseen kehitykseen ja luovuttu välittömästi käyttämästä kaikkea sitä voimaa, jonka se omisti tai luuli omistavansa. Miten paljon lujempi pohja olisikaan luotu puolueen vastaiselle toiminnalle, jos verrattain pienen, suurteollisuuden palveluksessa työskenteleväin työläisten joukon ympärille olisi vähitellen kokoontunut pikkuteollisuuden ja maatalouden työläisiä ja nämä uudet tulokkaat olisi voimaperäisellä valistustyöllä kehitetty tietoisiksi, vakaviksi sosialidemokraateiksi! Nyt kasvoi huimaavalla vauhdilla suuri puolue, joka tahtoi hallita yhteiskuntaa — ja joka, kun sen kohtalon hetki löi, ei voinut hallita itseään. Toteutui se vanha sana, jonka ruotsalainen puoluetoverimme Kata Dahlström on tahtonut tehdä yhdeksi sosialidemokraattisten puolueidenkin elämänohjeeksi: »Mitä se ihmistä hyödyttäisi, vaikka hän koko maailman voittaisi ja kuitenkin saisi sielullensa vahingon?»
Porvarillisten vapaamielisyyteen, mikäli semmoisesta voitiin puhua, vaikutti sosialidemokratian peloittava ryntäys turmiollisesti. Se pakotti porvarilliset puolueet vuosi vuodelta yhä enemmän liittymään yhteen, ja tämä yhteenliittyminen antoi oikeistoaineksille voimaa yhä tehokkaammin vastustaa työväen uudistusvaatimuksia. Mutta sama syy — välttämättömyys kohdistaa porvariston koko voima sosialidemokratian vastustamiseen — vaikutti myös turmiollisesti porvarillisten toimintaan eräällä alalla, missä se muuten olisi vielä voinut jotakin saada aikaan: ulkopolitiikan. Vastarinta venäläisen taantumuksen hyökkäyksiä vastaan heikkeni, eikä sillä hyvä: vissit kapitalistiset ryhmät katsoivat voivansa suorastaan käyttää hyväkseen taantumuksellista hallitussuuntaa taistelussaan työväenliikettä vastaan, ennenkaikkea yllyttämällä hallitusta kieltämään vahvistusta visseiltä eduskunnan hyväksymiltä laeilta (kuten kieltolaki ja uudet työväensuojeluslait). Rehellisemmät perustuslailliset poliitikot myönsivät, että näin oli jouduttu kaltevalle pinnalle.
Tämä porvarillisella taholla tapahtuva kehitys vahvisti työväessä sitä kaavamaista katsantotapaa, jonka mukaan kaikki työväen vastustajat muodostavat yhden taantumuksellisen massan, jonka ainoana pyrkimyksenä on vastustaa työväen vapauspyrkimyksiä. Niin tahdottiin käsittää asia, sekä uskottiin varmasti että työväki voisi suoriutua voittajana taistelussa kaikkia vastustajiansa vastaan.
Itse asiassa ei Suomen työväki, ikävää kyllä, koskaan joutunut siihen asemaan, että sen olisi täytynyt ryhtyä vakavaan taisteluun tsaarivaltaa vastaan. Ne rettelöt, joiden esineeksi työväenjärjestöt tietenkin joutuivat taantumuksellisten venäläisten viranomaisten ja niiden suomalaisten kätyrien taholta, eivät olleet muuta kuin neulanpistoja. Työväki siis ei joutunut tuntemaan tsaarivaltaa koko sen julmuudessa eikä näin ollen myöskään saavuttanut kokemuksen kautta täyttä ja selvää ymmärrystä siitä arvokkaasta kulttuuriperinnöstä, jona Suomen kansalla — sen työväenluokka siihen luettuna — on sen perustuslaillinen länsimainen yhteiskuntajärjestelmä. Ja vielä: Suomen työväenluokka ei koskaan käynyt semmoisessa taistelun koulussa, joka olisi saattanut sen ymmärtämään taistelun vakavuuden ja voiton ehdot.
Toiselta puolen ei myöskään perustuslaillisuuden puitteissa tapahtuva kehitys ole meidän maassamme ollut riittävän voimakas ja hedelmiä tuottava vetääkseen työväen huomiota täysin puoleensa ja kasvattaakseen sitä parlamentaariseen suuntaan. Sosialidemokraattisen liikkeemme olemassaolosta on vain pienempi osa (vv. 1906–1914) ollut jossakin määrin säännöllisen valtioelämän aikaa, ja sitäkin on häirinnyt ulkoapäin tuleva taantumus, joka oleellisesti on vähentänyt yleisen äänioikeuden merkitystä työväelle. Sosialidemokratiamme suurimmat ulkonaiset voitot eivät ole olleet uutteran, kestävän työn tuloksia, vaan seurauksia epäsäännöllisten ulkonaisten olojen aiheuttamista kumousmaisista purkauksista (vv. 1905 ja 1917). Ei siis ihme, ettei työväkemme tajuntaan ole päässyt täysin juurtumaan ymmärrys yhteiskunnallisen kehityksen lainalaisuudesta ja ettei hitaalle, rauhalliselle parlamentaariselle toiminnalle ole opittu antamaan riittävää arvoa.
Maailmansodan vaikutus elintarveoloihin oli Suomessa raskaampi kuin missään muussa maassa, Venäjää ehkä lukuunottamatta. Ei sillä hyvä, että tuonti pysähtyi miltei kokonaan ja käytettävissä olevien tarvikkeiden määrä siis välttämättä tuli liian pieneksi; vallassaolijain elintarvepolitiikka oli vain saamatonta haparoimista rajahinnoilla eikä kyennyt estämään tuottajia käyttämästä monopooliasemaansa yleisön vahingoksi. Tästä aiheutunut ja yhä jatkuva elantokustannusten nousu rasitti eritoten työväenluokkaa, ja tämän mieli yhä katkeroitui katsellessaan niitä runsaita sotavoittoja, joita saalistivat tuottajat sekä maataloudessa että eräissä teollisuudenhaaroissa (metalli-, kutoma-, jalkine-, paperi-). Palkat saatiin kyllä nousemaan, osittain huomattavastikin, mutta tämä nousu vain aniharvoin pysyi elantokustannusten nousun rinnalla.
Sodan alussa rasitti työväkeä sitä paitsi hyvin laaja työttömyys. Tämä tosin lakkasi, kun haalittiin työvoimaa metallitehtaisiin ja Venäjän valtion toimeenpanemiin vallitöihin. Näiden kautta työnsaanti muodostui tarpeettomankin runsaaksi, ja tämän johdosta palkat voitiin nostaa. Tästä työväen taholla iloittiin, ja harvat ymmärsivät tai aavistivat miten turmiollisiksi nämä työt vastaisuudessa tulisivat.
Sekä »vallityöt» että osaksi sotatarpeiden valmistustyöt olivat sitä laatua, etteivät ne vaatineet pienintäkään ammattitaitoa. Ne voivat sentähden vetää puoleensa suuria työläisjoukkoja, ja ne tekivät sen. Kymmenettuhannet työläiset irtaantuivat siis maanviljelyksestä ja muusta tuottavasta työstä antautuakseen toimialalle, joka oli sekä hyödytöntä että myöskin suorastaan vahingollista: viljelyskelpoisen maan turmeleminen juoksuhaudoilla, metsän haaskaus, hyödyllisen metallin valmistaminen sotatarpeiksi y.m. Työ sitä paitsi vaikutti sekä laatunsa että siinä vallitsevan järjestelmän takia turmelevasti työntekijöihin. Johto oli venäläinen, josta seurasi, että lahjomisjärjestelmä rehoitti. Niinkuin metallitehtailija lahjoi Venäjän valtion virkamiehiä saadakseen tilauksia tai jotta valmistettu tavara hyväksyttäisiin, niin lahjoi vallityöläinen pomonsa saadakseen rauhassa laiskotella. Ja sitä hän saikin; harvoin on laiskuutta kehitetty niin järjestelmällisesti ja niin korkealle kuin noissa »töissä».
Turmelus levisi sitä helpommin, koska vallityöläiset yleensä kuuluivat sangen kehittymättömiin kansankerroksiin. Työläisiä ilman varsinaista ammattia tai ammattitaitoa, konnuiltaan pois joutuneita torppareita, vararikon tehneitä pientilallisia — kaikki nuo ainekset, jotka säännöllisissäkin oloissa virtaavat maaseudulta kaupunkeihin, ne nyt hakivat elatuksensa vallitöistä. Ne eivät olleet aikaisemminkaan tottuneet järjestettyyn taloudelliseen elämään, ja vallityöt voivat kaikkein vähimmin totuttaa heidät siihen. Nyt he saattoivat miltei ilman ponnistuksia ansaita päiväpalkan, joka oli melkoista suurempi kuin mitä he ennen olivat saaneet, ja moni antoi rahansa mennä yhtä helposti kuin se oli saatu. Kun lisäksi otamme huomioon, ettei vallityöläisiä yleensä saatu järjestäytymään, niin ymmärretään, että tämmöinen työläisjoukko helposti on voinut tulla hyvin vaaralliseksi kuohunta-aineeksi yhteiskunnassa.
Sodan aikana tuli riittävästi näkyviin, mitä laiminlyömissyntejä yhteiskuntamme oli tehnyt, kun ei ollut pannut toimeen edes välttämättömimpiä yhteiskunnallisia uudistuksia, silloin kun se olisi ollut mahdollista. Olisi pitänyt olla työväenlainsäädäntö, joka olisi parantanut maaseudun palkkatyöläisten työolot ja näin pidättänyt heidät maatalouden palveluksessa; torppareille olisi pitänyt antaa varmuus siitä, että he saavat asua maataan ja nauttia työnsä tulokset. Olisi pitänyt olla yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeus, joka olisi tehnyt työväenluokan osalliseksi kuntien hallinnosta, osalliseksi siitä johtuvasta edesvastuusta ja tehnyt sille mahdolliseksi tällä alalla valvoa etujaan, sen sijaan että kunnan asioita ja myös elintarveasioita hoitivat tuottajaluokan edustajat tämän luokan etujen mukaisesti. Mutta tämä kaikki ei nyt enää ollut autettavissa, sillä eduskuntaa ei kutsuttu koolle eikä siis ollut mahdollisuutta lainsäädännölliseen uudistustyöhön.
Sitä tärkeämpää olisi ollut, että järjestö- ja valistustyöllä olisi voitu koota ja johtaa työväen joukkoja. Mutta tässäkin oli sotatila esteenä. Yhdistymis- ja kokoontumisvapaus oli ankarasti rajoitettu »pakollisilla määräyksillä», painovapaus vielä enemmän, ja lakotkin olivat kielletyt. Kaikki ne keinot, joita työväki muutoin käyttää puolustaessaan etujaan ja jotka luonnollisesti ilmaisevat sen toimintahalua, olivat siltä riistetyt. On ymmärrettävää, että näin ollen työnantajat esiintyivät työväen silmissä tsaarivallan liittolaisina, sitä enemmän koska he sekä välillisesti hyötyivät niistä määräyksistä, jotka rajoittivat työväen toimintavapautta, että myöskin suorastaan käyttivät niitä hyväkseen, mennen joskus niinkin pitkälle, että vetosivat taantumuksellisten viranomaisten apuun epämieluisia työläisiä vastaan. Tämmöisissä oloissa olivat työläiset voimattomia, mutta heissä syntyi viha, joka vielä oli kantava kohtalokkaita, turmiollisia hedelmiä.
Olisihan kyllä sosialidemokraattinen puolue sittenkin 1,300 paikallisyhdistyksensä ja 16 sanomalehtensä kautta voinut, huolimatta sota-ajan määräyksistäkin, harjoittaa huomattavaa järjestäytymis- ja valistustyötä. Se olisi ollut sen velvollisuuskin; olihan maailmansota kaikkine seurauksineen loistavasti osoittanut todeksi sen arvostelun, jonka sosialidemokratia oli kohdistanut porvarilliseen yhteiskuntajärjestelmään ja imperialistiseen politiikkaan, ja 1910 vuoden kansainvälinen sosialistikongressi oli nimenomaan velvoittanut Internationaleen liittyneet puolueet käyttämään agitatoorisessa tarkoituksessa hyväkseen tämmöistä tilannetta. Venäjän ja Suomen työläisten suhteen oli tämä velvollisuus sitä käskevämpi, kun se valtiomahti, jota vastaan heidän lähinnä piti taistella — tsaarivalta — oli maailman taantumuksellisin ja myös se, joka sen ulottuvilla oleville kansoille oli sodankäynnillään aiheuttanut suurimmat kärsimykset. Venäjän työläiset täyttivätkin tässä suurin piirtein velvollisuutensa — mutta mitä teki Suomen työväki? Se pysyi toimettomana, mikä oli sitä silmiinpistävämpää, kun juuri maailmansota herätti porvariston ja talonpoikaisväestön kehityskykyisimmät ainekset, varsinkin nuorison, valtiolliseen toimintaan.
Joudumme tässä koskettelemaan kysymystä, joka kansainvälisen sosialidemokratian keskuudessa on viime vuosina yhä useammin tullut keskustelun alaiseksi: missä määrin voi suurten järjestöjen, rikkaiden kassojen, arvokkaiden työväentalojen, kirjapainojen y.m. tuottama hyöty korvata sitä vahinkoa, jonka kaikki tuo tämän maailman hyvä helposti aiheuttaa vuodattamalla työväenliikkeeseen opportunismin, tinkimispolitiikan lamauttavaa myrkkyä? Sillä epäilemättä juuri huolenpito tästä käsiensä työn tuloksista sai Suomen työläiset lakkauttamaan taistelunsa kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Mainitsemamme kysymys on ilmeisesti kysymys oikeasta keskitiestä; on sekä ymmärrettävää että myöskin oikein, että Suomen työväki noudatti esiintymisessään suurempaa varovaisuutta kuin esim. Venäjän työväki, joka varsinkaan tsaarivallan aikana ei voinut mitään luoda ja jolla siis ei ollut mitään menetettävääkään. Mutta joka tapauksessa on pidettävä muistissa, että työväen luomat järjestöt ja laitokset ovat vain keino päämäärän saavuttamiseksi, eivätkä oma päämääränsä.
Luonnollista ja oikeutettua oli, että Suomen työväki koetti säilyttää järjestönsä ja välttää antamasta vallassaolijoille tilaisuutta hyökätä niiden kimppuun. Moitittavaa oli se, ettei koetettu vakavasti ja harkitusti selvittää itselle, mitä edellytyksiä sodan luomissa olosuhteissa työväen toiminnalla oli, vaan kauhun valtaamina unohdettiin, mitä työväen arvo ja etu vaatii. Niin esim., kun eräs sosialidemokraattinen piiritoimikunta kehoitti paikallisia järjestöjä olemaan mikäli mahdollista pitämättä kokouksia; kun Ammattijärjestön toimikunta heti sodan puhjettua kehoitti ammattiliittoja lakkauttamaan toistaiseksi jäsenmaksut; kun eräs sosialidemokraattinen kunnallistoimikunta suuttumuksella hylkäsi sen kokouksessa tehdyn ehdotuksen yleisen työväenkokouksen pitämisestä elintarvekysymyksen käsittelyä varten, koska semmoinen kokous muka saattaisi järjestöjen olemassaolon vaaraan; kun järjestöjen toimikunnat orjamaisesti noudattivat sitä käskyä, jonka mukaan niiden piti kokouksiinsa kutsua poliisin edustaja; tai kun Vappuna ei yritetty millään tavalla viettää köyhälistön kansainvälistä juhlapäivää.
Olisi kuitenkin väärin syyttää koko työväenluokkaa tästä surkeasta myöntyväisyydestä. Sillä pelkuruutta, opportunismia oli pääasiassa johtajain taholla. Selvimmin se tuli näkyviin eräiden — ei kuitenkaan kaikkien — työväenlehtien suhteessa sotasensuuriin, kun ne sensuroitavaksi lähettivät kaiken, vieläpä viattomimmatkin kokousuutiset, kun vaan luulivat aavistavansa, että herra sensori tahtoi nähdä ne... Ja se joka koetti työväenlehtien palstoilla antaa Suomen työväelle tietoja ulkomaisten puoluetoverien pyrkimyksistä ja heidän keskuudessaan vallitsevista mielipiteitten eroavaisuuksista, sai kokea, etteivät ainoastaan viranomaiset, vaan myöskin vissien työväenlehtien toimitukset harjoittivat sensuuria. Tähän myötävaikutti tosin toinenkin opportunistinen näkökohta kuin tuo suurpoliittinen; ei pitänyt määrätä kantaansa kansainvälisessä työväenliikkeessä esiintyväin riitakysymysten suhteen, ennenkuin oli nähty, mikä puoli voittaisi.
Työväenluokan toimintakyky oli täten kahlittu enemmän kuin olisi ollut tarpeellista, eikä sitä autettu pääsemään selvyyteen niistä suurista kysymyksistä, jotka sen luokkatoverien mieliä ulkomailla enin kiinnittivät. Kysymys, joka oli sille tärkein, nimittäin elintarvekysymys, joutui kyllä käsittelyn alaiseksi — mutta millä tavalla sitä käsiteltiin! Kun sensuuri ei olisi sallinut kaikinpuolin selvittää elintarvekurjuuden syitä, tulivat kaikki työväenlehtien hyökkäykset kohdistumaan yksinomaan oman maan yläluokkaan. Sivuseikka — keinottelu, jobbaus — esitettiin pääasiana. Työväki saatiin siihen käsitykseen, että löytyi suunnattomia elintarvevarastoja, joita tunnottomat keinottelijat korkeampia hintoja odotellen salasivat kuluttajilta. Jos asian laita oli tämä, niin olisihan silloin hätä autettu, kun vain tavarain omistajat pakotettaisiin myymään ne määrätyillä alhaisilla hinnoilla. Tästä erheellisestä käsityksestä johtui, että työväen taholla kolmen ensimäisen sotavuoden aikana ei ollenkaan kiinnitetty huomiota tuotannon lisäämisen välttämättömyyteen, jota vastoin taikauskoisesti luotettiin rajahintojen voimaan. Muuten niin pilkattu »sapelisenaatti» saavutti rajahintapolitiikallaan miltei suosiota eräiden kansankerrosten keskuudessa. Ja mikä oli pahempaa: tuo valistumattomissa työläisissä tavallinen usko suunnattomiin rikkauksiin, joita vain tarvitsee päästä käyttämään, jotta hyvinvointi tulisi yleiseksi — se sai näennäisen vahvistuksen ja konkretiseerauksen sosialidemokraattisten sanomalehtien käsitellessä elintarvekysymystä sillä tavoin, kuin ne sitä kolmena ensimäisenä sotavuotena tekivät. Mitä silloin kylvettiin, se orasti kesällä 1917, kun kansanjoukot kävivät etsimään voivarastoja, joiden olemassaolosta oltiin vakuutettuja ja joiden kätkemiseen luultiin sosialidemokraattisen senaatin olevan osallisen. —
Ei siis voida sanoa, että Suomen työväestä tsaarivallan loppupuolella olisi ollut suuria toiveita. Puutteen näännyttämä ja vain ulkonaisen mahdin tyytymättömyytensä pidättämään pakottama; kärsimyksiensä syitä tuntematon, vieläpä tärkeissä kohdin harhaan johdettu; liian vähän isänmaastaan osallinen voidakseen tuntea itsensä siihen sidotuksi; omassa keskuudessaan liian kirjavasti kokoonpantu voidakseen alistua yhteiseen johtoon ja suorittaa yhtenäistä, tietoista työtä; suurimmaksi osaksi ylen vaillinaisesti koulutettu ja kykenemätön oikein arvioimaan omat voimansa muiden yhteiskuntaluokkain voimavaroihin verraten; osaksi suorastaan altis epäsosiaalisille vaikutuksille — semmoinen oli se työväenluokka, joka kohta oli astuva johtavaan asemaan.
Suuri ja vastuunalainen tehtävä odotti näin ollen sitä työväen tietoista, järjestynyttä vähemmistöä, jolle tuon suuren joukon valistaminen ja järjestäminen kuului. Miten se kykenisi sen täyttämään?
Venäjän kansan vallankumous maaliskuussa 1917 vapautti Suomessakin ne voimat, jotka tsaarivalta oli pitänyt sidottuina. Oli jäänlähtö; mutta semmoinen myllertää aina pohjamutiakin, jotka likaavat joen veden.
Nyt raukesivat ne kiellot ja rajoitukset, jotka olivat pitäneet kansalaisten elämän kahleissa. Työväen rinnan täytti hurmaava vapauden- ja voimantunne, jota yhä vahvisti sekä venäläisten luokkatoverien antama esimerkki että osaksi Suomessa olevan venäläisen sotaväen välittömästi harjoittama vaikutus. Ne työväenjoukot, jotka nyt äkkiä olivat päässeet liikkeelle, halusivat korvata kaiken sen, mitä menneinä vuosina olivat kärsineet; heitä hurmasi käsite »vallankumous», jonka he vain hämärästi käsittivät, mutta joka heidän mielikuvituksessaan oli porttina uuteen, onnellisempaan maailmaan. He vaativat pikaisia ja syviä uudistuksia elinehdoissaan, mutta eivät kyenneet käsittämään niitä suunnattomia vaikeuksia, jotka sota-aika oli synnyttänyt.
Tämä itsestään esille syöksyvä liike synnytti täten vaaroja maamme tuotannolliselle elämälle. Tosin ei tätä voi sanoa siitä palkkatason yleisestä kohotuksesta, joka nyt tapahtui. Työnantajatkin enimmäkseen tunnustivat sen välttämättömäksi, ja hyödyttihän se toiselta puolen itse teollisuutta lisäämällä työväen ostokykyä. Myös kahdeksantuntinen työpäivä toteutettiin nyt yleisesti teollisuuden alalla kohtaamatta vakavampaa vastarintaa. Mahdoton tuli kuten tavallisesti mahdolliseksi, kun se oli välttämätöntä.
Hyvin tuntuvaksi ja kalliiksi tuli sitä vastoin teollisuudelle, yleisölle ja yhteiskunnalle työtehon heikkeneminen. Vallityöt olivat tässä olleet alkuna, ja nyt, kun oli saatu »vapaus», niin käytettiin sitä tällä alkeellisella tavalla. Tähän myötävaikutti varmaan säännöllisinäkin aikoina havaittava, mutta nyt vallankumouksen johdosta kasvanut, väärä kunniantunto; työläinen ei tahtonut käyttää kapitalistille suorittamaansa työhön enemmän voimaa kuin mitä välttämätöntä oli, ja jos jonkun kunniatunto viittasi toiseen suuntaan, oli hänen kuitenkin pakko noudattaa samaa tahtia kuin hänen työtoverinsa.
Toisena vaarana tuotannolle olivat keväällä puhjenneet maatyöläisten lakot. Katsoen maatyöläisten huonoihin työehtoihin, joita monessa paikassa ei voitu muutoin parantaa, ei noita lakkoja voida mitenkään ylipäänsä pitää epäoikeutettuina. Niiden joskus hiukan levoton luonne on ymmärrettävä, kun ottaa huomioon, etteivät useimmat lakkolaiset olleet aikaisemmin ottaneet osaa järjestettyyn työväenliikkeeseen eivätkä tutustuneet sen periaatteisiin; siitä huolimatta olivat tapahtuneet väkivaltaisuudet vähäisiä ulkomaiden agraarilevottomuuksien rinnalla. Kun kuitenkin nämä lakot herättivät maanomistajissa katkeraa suuttumusta sekä uhkasivat heidän vastarintansa takia tulla pitkäaikaisiksi ja ehkäistä kevättöitä, olivat sosialidemokratian edustajat hallituksessa ja eduskunnassa pakotetut viikkokausia tekemään työtä saadakseen nämä riitaisuudet sovituiksi. Mikä ei estä sitä, että sosialidemokratiaa on syytetty näiden lakkojen synnyttämisestä ja pitkittämisestä!
Ylipäänsä koetti sosialidemokratia päästä ohjaamaan tuota valtavaa kansanliikettä, joka näinä aikoina virtasi esille. Tämä näyttikin mahdolliselta, koska työväki nyt suurin joukoin liittyi järjestöihin, sekä valtiollisiin että taloudellisiin. Nyt uudistui sama ilmiö kuin vuonna 1906; kaikki ne lukuisat työläiset, jotka eivät aikaisemmin tuoneet korttaan yhteiseen kekoon, riensivät nyt kirjoittautumaan järjestöihin. Ei kai ole missään maassa nähty suhteellisesti niin voimakasta työväenliikettä kuin Suomessa v. 1917. Voimakasta, mitä jäsenmäärään tulee. Mutta mitä tulee valistukseen ja kuriin, jättivät tietenkin nämä nopeasti järjestäytyneet joukot paljon toivomiselle varaa, ja se jättiläistyö, joka puolueen olisi pitänyt tässä suhteessa suorittaa, ei ollut silmänräpäyksessä tehty. Puolue ei voinut asettua odottamaan sen tuloksia; sen täytyi toimia käsillä olevien edellytyksien perusteella, toimia päättäväisesti ja nopeasti. Mutta harvoin on sosialidemokraattinen puolue toiminut vaikeammissa ja epäkiitollisemmissa olosuhteissa.
1916 v. vaaleissa oli sosialidemokratia saavuttanut enemmistön eduskunnassa. Nyt piti käyttää tätä valta-asemaa sellaisten uudistusten toteuttamiseen, jotka todellakin tyydyttivät työväen tarvetta, mutta samalla ottaa huomioon ne rajat, jotka Suomen taloudellinen, kehittymättömyys välttämättä asetti näille uudistuksille, sekä vakuuttaa joukotkin näiden rajojen olemassaolosta. Lisäksi olisi pitänyt näille joukoille, jotka uhkuivat voimatietoisuutta, tehdä selväksi yhteiskunnassa vallitsevain eri voimatekijäin laatu ja sisäinen suhde; olisi pitänyt osoittaa, miten paikkansapitämättömät ovat ne laskelmat, jotka perustuvat vain eri puolueiden tai yhteiskuntaluokkien jäsenmäärään, jotta ei kovan todellisuuden tarvitsisi tässä suhteessa antaa havainto-opetusta.
Näiden tehtävien ratkaiseminen ehkä ei olisi käynyt sosialidemokratialle ylivoimaiseksi, jos Suomessa olisi löytynyt radikaalinen porvaripuolue, riittävän kaukonäköinen ja päättäväinen suostuakseen uudistusvaatimuksiin, joita ei kuitenkaan voitu ajan pitkään hylätä. Mutta semmoista puoluetta ei ollut; harvalukuiset radikaalit olivat hajallaan eri porvaripuolueissa ja näin ollen puoluekurin sitomia, ja muuten heidän radikalisminsa kohdistuikin etupäässä valtiollisiin kysymyksiin.
Suurena esteenä hedelmällisen yhteiskunnallisen uudistuspolitiikan syntymiselle oli muuten se seikka, ettei sosialidemokratia itse kyennyt selvästi muodostelemaan semmoista uudistusohjelmaa, joka olisi voitu ilman viivytystä toteuttaa. Tämä johtui sosialidemokratian omasta löyhästä kokoonpanosta. Levottomasti kuohuvat työväenjoukot, jotka olivat poliitikkojen kaikkein laskelmain ja pyrkimysten hämäränä taustana, tunsivat voimakkaasti lisätyn aineellisen hyvinvoinnin tarvetta, mutta niiltä puuttui selvä käsitys siitä, miten tämä päämäärä olisi saavutettava. Ja sosialidemokratian johtajat istuivat tuijottamassa huolestuneina alas tähän kiehuvaan kattilaan, silläkin uhalla, että siitä nouseva höyry himmentäisi heidän näköänsä ja ajaisi veren päähän.
Jos porvarillisilla olisi ollut varmuus siitä, että visseillä myönnytyksillä saadaan aikaan rauha ja järjestys, niin olisivat kai kaukonäköisemmät heistä siihen myöntyneet. Mutta rauhaa ja järjestystä ei voitu luvata, kun joukkojen vaatimuksilta puuttuivat kaikki selvät ääriviivat ja jokainen uudistus olisi käytännössä pian osoittautuva kykenemättömäksi antamaan, mitä joukot tahtoivat.
Porvarillisten enemmistö ei muuten osoittanutkaan käsittävänsä uudistusten tarvetta. Mitä he olivat oppineet, oli yhä selvempi tietoisuus siitä, että heidän täytyi aikaa myöten valmistautua vakavasti puolustautumaan sosialidemokratiaa vastaan, joka tsaarivallan kaatuessa oli kohonnut mahdiksi yhteiskunnassa. Mutta toistaiseksi he olivat aivan ymmällä näissä uusissa kummallisissa oloissa, ja miltei suuremmassa määrässä kuin sosialidemokratia.
Tuskin koskaan ovat kansamme, sen puolueet ja niiden johtajat siinä määrin kuin tuona kohtalokkaana vuonna 1917 osoittaneet kaukonäköisyyden, itsensätuntemuksen, poliittisen kulttuurin puutetta. Harvoin on sivistyskansan elämässä inhimillinen ajatus ollut pakotettu siinä määrin lähtemään pakoon luonnonvoimain sokean temmellyksen tieltä.
| * |
Heti vallankumouksen jälkeen astui sosialidemokratiamme eteen probleemi, joka ei koskaan ennen ollut tullut minkään sosialistipuolueen ratkaistavaksi ja jonka ratkaisemiseksi ei siis mitään kokemusta ollut käytettävänä: sosialidemokraattisen hallituksen muodostaminen kapitalistisessa yhteiskunnassa. Sitä paitsi yhteiskunnassa, jonka kapitalistinen kehitys oli liian alhainen, jotta edes toivorikkain ja ajattelemattomin voisi toivoa tämän sosialidemokraattisen hallituksen merkitsevän sitä, että yhteiskunnan muuttuminen sosialistiseksi nyt olisi alkanut. Tämä asiaintilahan oli luonnoton, ja siinä oli ratkaisemattomain ristiriitain siemen. Sen syy on yllä tullut mainituksi: sosialidemokratian luonnottoman nopea ulkonainen kehitys, joka siitä teki enemmistöpuolueen aikana, jolloin siltä puuttuivat muut, yhteiskunnalliset edellytykset voidakseen toteuttaa ihanteensa. Mutta tätä kehitystä, niin valitettava kuin se olikin, ei voitu peruuttaa. Sosialidemokratian täytyi muodostaa hallitus ja koettaa luotsata valtiolaivaa aallokkojen läpi niin hyvin kuin mahdollista.
On ymmärrettävää, että sosialidemokraattinen puoluejohto niin vaikeassa asemassa kuin tämä epäröi antaa puhtaasti sosialidemokraattisen hallituksen ottaa niskoilleen koko edesvastuuta. Katsoen sekä käytännöllisiin vaikeuksiin että porvarilliselta taholta odotettavaan vastustukseen, työväenhallituksenkin olisi ollut mahdoton täysin vastata työväen korkealle tähtääviä toivomuksia. Mieluummin kuin, että olisivat saaneet osakseen ehkä jossakin määrin oikeutetunkin syytöksen liian suurten lupausten antamisesta, suostuivat puolueen johtohenkilöt jakamaan vallan ja edesvastuun porvarillisten kanssa, sitä mieluummin kun epäilivät tokko voisivat omilla käytettävänä olevilla voimillaan saada kaikki paikat hallituksessa tyydyttävästi täytetyiksi. Päätökseksi tuli siis, että porvareille luovutettiin puolet paikoista hallituksessa; siihen kysymykseen, soveltuiko tämmöinen menettely yhteen Internationalen päätöksien kanssa hallitusasiassa, ei kiinnitetty juuri mitään huomiota.
Vaikea on sanoa, minkälaisiksi olot olisivat muodostuneet, jos toista menettelyä olisi noudatettu. Kokoomushallitus epäonnistui tehtävissään, mutta sen ehkä olisi tehnyt mikä muu hallitus tahansa.
Vaikein tehtävä oli löytää suuntaviiva, joka tyydytti työväkeä saattamatta porvaristoa suoranaiseen taisteluun hallitusta vastaan. Että näin ollen porvarillinen hallitus olisi ollut mahdoton, tunnustettiin yleisesti. Puhtaasti sosialidemokraattinen hallitus taas olisi helpommin voinut saavuttaa työväen luottamuksen. Työväki näet olisi tietänyt, että sen etuja puolustettiin yhteiskunnan kukkuloilla; se olisi siis helpommin voinut tuntea osallisuutta isänmaahan ja edesvastuuta sen kohtalosta. Hallituksen ja sen sosialidemokraattisten kannattajain yritykset — maatyöläisten lakoissa ja muissa samankaltaisissa tapauksissa — hillitä työväen ylen voimakasta vallankumouksellista tarmoa eivät olisi, kuten nyt, näyttäneet porvariyhteiskunnan hyödyksi tehdyltä työltä. Mutta ratkaisevalla tavalla ei myöskään sosialidemokraattinen hallitus olisi voinut vaikuttaa työväkeen hillitsevästi. Vähimmän valistuneet työläisainekset, ne, jotka aina ovat valmiit syyttämään vallassaolijoita kaikesta pahasta, mikä tapahtuu, olisivat joka tapauksessa kohdistaneet elintarvekurjuuden synnyttämän tyytymättömyytensä hallitukseen.
Toiselta puolen olisi sosialidemokraattinen hallitus saanut oikeiston taholta osakseen vielä ankarampia hyökkäyksiä kuin ne, jotka kohdistettiin kokoomushallitusta vastaan. Porvarien niinkuin sosialistienkin joukossa oli niitä »enfants terribles», jotka saattavat viisaimmatkin puoluejohtajat ymmälle, ja huomattava sija näiden joukossa oli niillä, joilla on avain yhteiskunnan vilja-aittaan. Onhan Suomessa muuttunut uskonkappaleeksi, että tuottajain ja kuluttajain etuja ei voida yhdistää, ja mitä enemmän Scyllaa väistää, sitä suurempi on vaara joutua Charybdiksen uhriksi.
Sosialidemokraattisella hallituksella olisi ollut yksi mahdollisuus vahvistaa asemaansa porvarillisellakin taholla. Suomen itsenäisyyden vaatimus esitettiin yhä suuremmalla päättäväisyydellä. Aikoja ennenkuin mikään puolue oli virallisesti siihen yhtynyt, voi huomaavainen katselija nähdä, että tuolle vaatimukselle kuului tulevaisuus. Sen huomasi hallituksen sosialidemokraattinen esimies, ja hän käytti sitä hyväkseen. Ottamalla tarmokkaasti ajaakseen tätä vaatimusta olisi sosialidemokraattinen hallitus voittanut huomattavaa kunnioitusta poliittisesti valveutuneiden ainesten keskuudessa. Mutta muihin, ja niihin kuuluivat taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti mahtavat yhteiskuntaluokat, ei tällä tulevaisuudentoiveella voinut olla mitään vetovoimaa, ja niiden erinäisiin osiin — nimittäin eräisiin itäiseen suuntaan kallistuneisiin suurteollisuuden harjoittajain ryhmiin — sen täytyi vaikuttaa suorastaan vieroittavasti.
Se kokoonpano, jonka hallitus nyt sai, antoi sille hiukan pitemmän olemassaolon, mutta teki sille mahdottomaksi missään suuressa kysymyksessä esiintyä yksimielisesti ja kuitenkin päättäväisesti. Mitä olisi pitänyt tehdä, ei siis tehty ajoissa. »Sosialidemokraattisella» nimellään vaikutti hallitus tosin aluksi työväenmaailman vallankumouksellisiin voimiin pidättävästi ja teki täten yhteiskunnalle suuren palveluksen. Mutta joukot kuitenkin vaativat, paitsi sanoja, myöskin tekoja, ja niitä sai odottaa turhaan. Elintarveasiassa tehdyt hyvät aloitteet jäivät pääasiassa aloitteiksi. Tyytymättömyys sentähden kasvoi; se ilmeni paikallisissa lakoissa, järjestämättömissä katumielenosoituksissa y.m.s. Hallituksen päämies huomasi, että myrskyä oli ilmassa, ja hän kiiruhti puhaltamaan proletaarisen hyökkääviä säveliä pelastaaksensa kansansuosionsa ainakin toiselta taholta. Se onnistui. Mutta porvarillisiin, jotka muutamien kuukausien kuluessa olivat ehtineet hiukan perehtyä uusiin oloihin, eivät uhkaukset sanottavasti vaikuttaneet. Työväen taholla vallitseva kiihko vaikutti porvarillisiin ärsyttävästi.
Yhteiskunnallinen juopa, jonka yli »kokoomussenaatti» oli ollut tilapäisenä heikkona portaana, laajentui yhä enemmän. Suurvaltiollisessa kysymyksessä jakaantui hallitus niinikään kahtia, ja itsenäisyysasia tuli pilatuksi mikäli se hallituksesta riippui — kaikeksi onneksi se ei siitä sanottavasti riippunut. Hallituksessa kesän lopussa tapahtunut halkaisu, jonka välittömästi aiheuttivat voimellakat, ei siis mitenkään tullut odottamatta.
Sosialidemokraattisten hallituksen jäsenten mahdollisuudet täyttää tehtävänsä olisivat ehkä olleet jossakin määrin suuremmat, jos sosialidemokraattisen puolueen johto olisi pitänyt kiinni eräästä Internationalen hyväksymästä säännöstä, joka koskee sosialidemokratian osanottoa porvarillisiin hallituksiin: että puolueen johdon pitää pysyä läheisissä kosketuksissa hallituksessa olevain edustajainsa kanssa ja kontrolloida niiden toimintaa. Venäjällä järjestettiin samaan aikaan tämä kontrolli niin, että jokainen työläisministeri oli velvollinen pari kertaa viikossa tekemään työ- ja sotaväenneuvostojen toimeenpanevalle komitealle selkoa omasta ja hallituksen toiminnasta. Suomessa ei mitään vastaavaa saatu aikaan; sosialistiministerit toimivat mielensä mukaan, ja tehtiin virheitä, jotka muuten olisi voitu välttää.
Sosialidemokratian asettama hallitus ei siis tuottanut sille kunniaa. Mutta kun sitä katsottiin ja nimitettiin »sosialidemokraattiseksi», saivat sosialidemokratian vastustajat tästä moittimisen aihetta koko puoluetta vastaan. Kun sosialidemokraattiset jäsenet erosivat, syystä ettei voitu saada aikaan tyydyttävää päätöstä elintarveasiassa, oli selvää, ettei tämä työväenluokan elinkysymys tulisi saamaan mitään ratkaisua. Hedelmällinen maaperä oli siis muokattu tuleville laajakantoisille ristiriidoille.
Tärkein tehtävä, minkä Venäjän vallankumous antoi Suomen kansalle, oli maan valtiollisen elämän rakentaminen uudelle ja varmemmalle pohjalle. Nyt, tsaarivallan perintöä jaettaessa, piti valvoa Suomen etua niin että sen kansa saavuttaisi mahdollisimman suuren ulkonaisen ja sisäisen vapauden. Voi näyttää siltä, kuin olisi tämä tehtävä voinut enemmän kuin mikään muu yhdistää kaikki yhteiskuntaluokat. Mutta tässäkin kysymyksessä esiintyi porvarillisen ja sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen erilaisuus, tässäkin törmäsivät eri luokkaedut yhteen, ja niin edisti tämäkin näköjään puhtaasti kansallinen kysymys luokkataistelun kärjistymistä.
Porvaris- ja talonpoikaisluokan valppaimmat ainekset katselivat kysymystä Suomen valtiollisesta vapaudesta kansallisen itsetunnon näkökohdalta. Suomen kansan riippuvaisuus toisesta kansasta, jonka sivistystaso oli paljoa alempi, oli syvästi loukannut tätä kansallista itsetuntoa. Nyt oli sen päästävä oikeuksiinsa valtiollisen itsenäisyyden kautta, joka on kansayksilön itsenäisen olemassaolon silmiinpistävin tunnusmerkki. Täten on osaksi selitettävissä se asianharrastus, jota porvarillisella taholla osoitetaan semmoisille valtiollisen itsenäisyyden attribuuteille kuin omalle lipulle ja omille postimerkeille; myöskin oman sotaväen ja oman kuninkaan asettamisharrastus saa täten sielutieteellisen selityksen yhteiskunnallisten ja valtiollisten syiden rinnalla.
Sitä vastoin ei Suomen valtiollista itsenäisyyttä aluksi vaatinut mikään erityinen porvarillinen luokkaetu, ja tämä osaksi selittääkin sen, miksi itsenäisyyspyrkimystä kolmen ensimmäisen sotavuoden aikana porvarillisten poliitikkojen suuren enemmistön taholta kohdeltiin hyvin kylmäkiskoisesti. Olivathan eräät mahtavat kapitalistiryhmät kultaisilla siteillä yhdistetyt Venäjään. Ja niistä harmaantuneista lakimiehistä, jotka edelleen olivat perustuslaillisten puolueiden virallisina johtajina, oli vielä keväällä 1917 valtiollinen riippumattomuus liian suuri harppaus syrjään niiltä poluilta, joita heidät ajatuksensa vuosikymmeniä oli tallannut.
Se seikka, että 1917 vuoden aikana kehitys Venäjällä yhä ratkaisevammin kääntyi vasempaan, sai kuitenkin aikaan sen, että yhteys sanotun maan kanssa alkoi porvarillisista tuntua yhä vähemmän houkuttelevalta. Yhä heikommaksi muuttui se vastarinta, joka puoluejohtajain puolelta tehtiin puolueiden jäsenten suuren enemmistön asettamalle itsenäisyysvaatimukselle. Ja kun lopuksi bolshevikit tekivät vallankumouksensa, niin saivat kaikki epäilykset väistyä, ja nekin herrat, jotka pari kuukautta aikaisemmin olivat puolustaneet Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeutta päättää Suomen sisäisissä asioissa, yhtyivät Suomen itsenäiseksi julistamiseen.
Työväenluokka oli luokkana joutunut paljon kärsimään tsaarivallasta. Tämän vastarinta ja sen aikaansaama sekasorto olivat tuhonneet yhteiskunnallisten uudistusten toiveet, yleinen äänioikeus ei siis ollutkaan tuottanut toivottua hyötyä, ja työväestä näytti senvuoksi tsaarivalta porvarivallan liittolaiselta, jota ilman tämä helposti olisi ollut voitettavissa. Suomen valtiollinen vapaus oli siis työväen kannalta katsoen lähinnä yhteiskunnallinen kysymys, ja tästä selviää myös työväen itsenäisyyspyrkimysten laatu. Sisäinen itsenäisyys oli se, joka ennen kaikkea oli työväelle arvokas, se joka antaisi kansallemme mahdollisuuden häiritsemättä jatkaa sisäistä yhteiskunnallista ja sivistyksellistä uudistustyötään. Mutta ulkonainen riippumattomuus on täyden sisäisen itsenäisyyden yhtenä edellytyksenä tai ainakin sen takeena.
Se porvariluokka, joka Venäjällä oli ottanut vallan tsaariuden jälkeen, oli olemukseltaan imperialistinen eikä tulisi varmaankaan jättämään mitään tilaisuutta käyttämättä sekaantuakseen autonomisen Suomen sisäisiin oloihin. Tästä oli Suomen sosialidemokratia täysin selvillä.
Mutta Suomen työläiset vaativat maansa itsenäisyyttä ei vain työläisinä, vaan myös suomalaisina. Tämä on seikka, jota ei paljon ole otettu huomioon, mutta jonka tasapuolinen arvostelija tunnustanee oikeaksi: Suomen työläisille eivät ole ollenkaan vieraita sellaiset tunteet kuin isänmaanrakkaus ja kansallinen itsetunto. Tämä on ilmennyt heidän edustajainsa esiintymisestä eduskunnassa — veronkieltoa koskevissa kysymyksissä, valtiollisia adressi- ja anomusehdotuksia y.m. käsiteltäessä —, mutta tavallisessa työläisessäkin voidaan havaita samat tunteet. Hänen yhteiskuntaluokkansa on liian vähän saanut nauttia länsimaisen yhteiskuntajärjestyksemme parhaista hedelmistä voidakseen arvioida tätä käsitettä yhtä korkeaksi kuin paremmassa asemassa olevat yhteiskunnan jäsenet. Hän ei kuitenkaan ole sille vieras, ja jos hän on ottanut osaa järjestötoimintaan, niin hän tietää kyllä porvarillisen lain tarjoavan etuja verraten venäläiseen, venäläis-suomalaiseen tai puhtaasti suomalaiseenkin hallinnolliseen mielivaltaan. Mutta varsinkin osaa hän pitää arvossa kansansa omaperäisen luonteen ja sen kulttuurissa löytyvät kansalliset ainekset. Olkoon, että tämä tunne on vaan vaistomainen; se herää tietoisuuteen, jos sitä loukataan, etenkin jos loukkaus tulee sivistyksellisesti kehittymättömämmän kansan (kuten Venäjän) puolelta.
Heikoin on sanottu tunne tietenkin niiden työläisten keskuudessa, joiden osallisuus isänmaan taloudellisesta ja henkisestä kulttuurista on kaikkein pienin ja joiden näköpiiri ei ulotu hetkeä tai omaa minäänsä kauemmalle. Aikoina, jolloin vatsa nurisee erityisen äänekkäästi — ja sitä se tekee äänekkäimmin juuri noissa kurjuuden lapsissa —, on ymmärrettävää jos tuommoiset ainekset myös äskenmainitussa suhteessa painavat leimansa työväenliikkeeseen: yhdysside isänmaan kanssa heikkenee. Missä olot siihen antavat aihetta, astuu silloin etualalle sangen alkuperäistä laatua oleva kansainvälisyys. Kuinka vähän kehittymättömämpien joukkojen 1917 vuoden aikana harjoittama veljestyminen venäläisen sotaväen kanssa kuitenkin sai sosialidemokraattisen puolueemme valistuneemmat ainekset unohtamaan oikeutetut kansalliset näkökohdat, käy parhaiten esille siitä, että juuri samana aikana puolue, etunenässä toimikuntansa ja eduskuntaryhmänsä, tarmokkaasti pyrki Suomen itsenäisyyden toteuttamiseen ja vihdoin, vuoden viimeisinä päivinä, saattoikin aikaan sen, että se Venäjän puolelta tunnustettiin.
Etteivät kansalliset tendenssit työväkemme keskuudessa päässeetkään sopusointuun kansainvälisten kanssa, tämä seikka johtuu siis osaltaan työväkemme erilaatuisesta kokoonpanosta. Mutta se antaa myös käsityksen porvariluokkamme laiminlyömissynneistä. Olkoon, että tapahtumain kehitys on vain osaksi ollut sen määrättävissä. Se olisi kuitenkin, yhteiskunnallisesti hallitsevana luokkana, voinut tuntuvasti siihen vaikuttaa. Se olisi voinut käyttää valtaansa luodakseen semmoista yhteiskunnallista tilaa, että koko työväenluokka olisi tuntenut olevansa osallinen isiensä maasta ja edesvastuussa sen kohtalosta.
Semmoista on tapahtunut muualla. Useita vuosikymmeniä sitten on Englannin ja Bismarckin ajoilta Saksan vallassaoleva luokka luonut yhteiskunnallisen lainsäädännön, joka on sitonut työläiset niin kiinteästi isänmaahan, että he nyt maailmansodan aikana ovat enimmäkseen antaneet kansainvälisen solidarisuuden vaatimusten suorastaan levätä. Ei voi myöskään väittää, että ainoastaan suuremmilla mahdollisuuksilla varustetuissa suurvalloissa voi kehittää semmoista yhteiskuntapolitiikkaa, joka sitoo työläiset isänmaahan. Pienen Tanskan työläiset eivät varmaankaan vaihtaisi maataan toiseen.
Suomen porvarillisten pitäisi, ennenkuin he kivittävät työläisiään heidän »isänmaattomuudestaan», harkita ovatko he itse aina olleet hyvänä esimerkkinä ja myös ovatko he hallitsevana luokkana tehneet velvollisuutensa, jotta työväki tuntisi kuuluvansa isänmaahansa.
| * |
Keinoista, joita oli käytettävä itsenäisyyden saavuttamiseksi, oli samaten sosialidemokraattisten ja porvarillisten itsenäisyysmiesten välillä erimielisyyttä. Viimemainitut — emme ota tässä huomioon niitä, jotka vasta 1917 vuoden kuluessa olivat opportunistisista syistä eli luokkaetunsa pakottamina yhtyneet itsenäisyysvaatimukseen — olivat maailmansodan alusta saakka toivoneet Saksasta Suomen vapauttajaa; he olivat kolmen vuoden aikana suorittaneet epäitsekkään työn vapaussodan valmistamiseksi. Jo sielutieteelliseltä kannalta katsoen oli heidän mahdotonta nyt, kun näytti olevan mahdollista rauhallisella sopimuksella Venäjän kanssa saavuttaa toivottu päämäärä, hylätä siihen saakka noudattamansa politiikka ja sen antamat tulokset. Ja kun sitten Venäjän porvarihallitus siihen kuuluvine oikeistososialisteineen osoitti tahtovansa Suomen suhteen jatkaa imperialistista politiikkaa, näytti tämä vahvistavan Saksaan lähentymisen tarvetta.
Sosialidemokratialle esiintyi probleemi aivan toisessa valossa. Sen aikaisemmassa ulkopolitiikassa oli punaisena lankana ollut pyrkimys yhteisymmärrykseen Venäjän demokratian kanssa. Tämä oli — huolimatta kaikesta, mitä panettelijat siitä ovat sanoneet — syynä sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän paljoa aikaisemmin tekemiin eduskuntaesityksiin Suomessa asuvain venäläisten oikeuksien laajentamisesta.
»Aktivistinen», se on Saksaa lähentelevä politiikka oli herättänyt vastakaikua muutamissa sosialidemokraattisissakin piireissä aikana, jolloin se yksin näytti tarjoavan jonkun mahdollisuuden nopeaan menestymiseen. Johtavain puoluepiirien kanta, joka määrättiin kesällä 1915, kun »aktivistien» värväystoiminnan johdosta kysymys oli käynyt yhä polttavammaksi, oli lähinnä seuraava: puolue ei semmoisena asettunut kannattamaan eikä vastustamaan sanottua politiikkaa, mutta ei kieltänyt yksityisiä sosialidemokraatteja edistämästä sitä, koskapa se vissein edellytyksin ehkä voisi tuottaa Suomelle suuremman valtiollisen vapauden.
Venäjän vallankumous avasi mahdollisuuden saavuttaa sovinnollista tietä Suomen itsenäisyyden. Tähän katsoen pyrki Suomen sosialidemokratia tekemään Venäjän eri kansanvaltaisille puolueille selväksi, mitä »Suomen kysymys» oli ja mitä suomalaiset vaativat. Muissakin maissa harjoitettiin samanlaista valistustyötä. Sill'aikaa, kuin toiset Suomen itsenäisyyden harrastajat jatkoivat yhteistyötään Saksan ja Ruotsin äärimmäisten oikeistopiirien kanssa, täten saattaen jalon asiamme osaksi miltei huonoon huutoon vapaamielisten keskuudessa, ponnisti meidän puolueemme voimiaan saadakseen kansainvälisen sosialidemokratian mahtavaa tukea Suomen itsenäisyyden puolelle.
Tätä puolueemme agitatsionia jatkettiin koko vuosi 1917. Vastaisuudessa, kun puoluekiihko on riittävästi rauhoittunut salliakseen asiallisesti arvostella 1917 vuoden tapahtumia, tullaan epäilemättä antamaan tunnustusta sille harrastukselle, jolla tämä työ tehtiin ja myös sen tuottamille tuloksille. Saksan ynnä muiden maiden vaikutusvaltaiset sosialidemokraattiset puolueet yhtyivät kannattamaan Suomen itsenäisyysvaatimusta. Venäjän moninaisten kansanvaltaisten ja »sosialististen» puolueiden joukossa oli samaten semmoisia, jotka myönsivät vaatimuksemme oikeiksi, kun vain väärinkäsitykset oikaistiin ja todellinen asiaintila tehtiin selväksi. Niin oli »internationalistien» sekä osaksi muidenkin menshevikkien ja sosialisti-vallankumouksellisten laita.
Suurempaa myötätuntoa kohtasi Suomen itsenäisyysvaatimus bolshevikkien taholla, he kun olivat jo tsaarivallan aikana selvästi esittäneet vaatimuksen kansojen itsemääräämisoikeudesta. Suomen sosialidemokratia, jota oli jo aikaisemmin miellyttänyt bolshevikkien suora ja tinkimätön vastustuskanta, löysi tässä vielä yhden kosketuskohdan tämän puolueen kanssa. Bolshevikit saavuttivat täten Suomen sosialidemokraattien silmissä auktoriteetin, joka myöhemmin oli muuttuva maamme sosialidemokratialle turmiolliseksi, kun nimittäin bolshevikit, ihailtavia vain vastustuspuolueena, läksivät hallitsevana puolueena toteuttamaan yhteiskunnallisia aatteitaan.
Tärkeimpänä hedelmänä siitä valistustyöstä, jota Suomen sosialidemokratia harjoitti Venäjän kansanvaltaisten ainesten keskuudessa, oli se työ- ja sotaväenneuvostojen ensimäisen yleisvenäläisen edustajakokouksen päätös, jolla tunnustettiin Suomen oikeus sisäiseen itsehallintoon. Enempää ei sillä kertaa voitu saavuttaa. Sitä ajatusta, että Suomi tulisi erotettavaksi Venäjän valtakunnasta, ei Venäjän kansanvaltaisten ainesten enemmistö vielä olisi voinut sulattaa. Mutta Suomen sosialidemokratia tervehti ilolla sitäkin tulosta, joka nyt saavutettiin, sillä sen kauttahan saavutettaisiin juuri se, mitä työväenluokkamme kipeimmin tarvitsi: mahdollisuus Suomen demokratialle järjestää oman maansa sisäiset asiat vieraan imperialistisen hallituksen niihin sekaantumatta.
Valtalaki oli Suomen demokratialle sitä arvokkaampi, kun se ei ainoastaan siirtänyt Suomen valtiolaitoksille ratkaisuvaltaa asioissa, jotka ennen oli ratkaistu maan ulkopuolella, vaan siirsi sen kansaneduskunnalle eikä siis hallitukselle tai jollekin toiselle hallinnolliselle elimelle. Täten toivottiin kansanvapauden Suomessa saavuttaneen vankan suojan kaikkia ylhäältä tulevia valtapyyteitä vastaan, läksivätpä ne sitten venäläiseltä taholta taikka oman maan virkavaltaisten piirien keskuudesta. Siitä se ilo, jonka »valtalaki» herätti Suomen työväestön keskuudessa. Siitä myös se vihamielisyys, jolla sitä katseltiin oikeiston taholla, missä sen haitan vuoksi, jota valtalaki tuotti yläluokan luokkaeduille, ei jaksettu tunnustaa niitä ansioita, jotka sillä kansallisessa suhteessa oli. Osaa »aktivisteja» ei myöskään miellyttänyt tämänsisältöinen ja tällä tavalla saavutettu itsenäisyys. —
Sosialidemokraattinen puolue seisoi nyt mahtavuuden ja kunnioituksen kukkuloilla. Ei ainoastaan työväki, vaan edistysmieliset ja isänmaalliset ainekset yleensä näkivät siinä sen puolueen, joka seisoi niin hyvin yhteiskunnallisen uudistustyön kuin itsenäisyystaistelunkin eturintamassa. Eri paikkakunnilta ja eri kansalaispiireistä sai sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä ottaa vastaan suosionosoituksia, ja puolueen etevimmän miehen nimeä, hänen, joka ensimäisenä oli eduskunnan puhujalavalta lausunut sanat »Suomen itsenäisyys», mainittiin kunnioituksella Suomessa ja ulkomailla, vieläpä Riian rintamallakin.
Silloin eivät porvarit emmekä myös me Sosialidemokraatit itse aavistaneet, että tuo saavutus oli hiekalle rakennettu talo, joka kaatui, kun rankkasade tuli. Eikä siihen edes tarvittu rankkasadetta, vaan ainoastaan kylmä tuulahdus idästä.
Kerenskin hallitus oli tyytymätön valtalakiin. Se antoi sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän tietää, että kun vaan tehtiin myönnytyksiä korkeimman vallan suhteen, niin tulisi Venäjän hallitus pyynnöstä vahvistamaan lait kunnallishallinnosta ja kahdeksan tunnin työajasta. Mutta olihan eduskunta juuri valtalailla todennut itsellään olevan oikeuden vahvistaa sanotut lait, ja kuinka tärkeät ne olivatkin työväestölle, ei tämä näkökohta voinut saattaa eduskuntaryhmäämme peruuttamaan sitä askelta, jonka se valtalakia säätäessään oli ottanut Suomen itsenäisyyttä kohti. Kun siis Venäjän hallituksen houkutteluyritykset epäonnistuivat, antoi se manifestin eduskunnan hajoittamisesta.
Manifesti, jonka Suomen hallitus kaikkien porvarillisten jäsentensä ynnä kenraalikuvernöörin äänillä päätti julkaista, otettiin oikeistopiireissä vastaan ilolla, jota ei juuri koetettukaan salata. Nyt siis päästäisiin tuosta eduskunnasta epämukavine sosialidemokraattisine enemmistöineen, ja kun sen päättämät suuret uudistukset vielä olivat keskeneräisiä, voitiin ne saada tuhotuiksi ensi eduskunnassa, missä toivottavasti tulisi olemaan porvarillinen enemmistö. Porvarillisten kansanedustajain suuri enemmistö siis mielihyvällä tunnusti hajoitusmanifestin lailliseksi ja ryhtyi valmistelemaan kotimatkaa.
Sosialidemokraattinen ryhmä päätti yksimielisesti todeta, että manifesti oli lainvastainen, koska se soti valtalakia vastaan. Johdonmukaisuus vaati ehdottomasti, että eduskunta jatkaisi toimintaansa, ja tästäkin oli ryhmä periaatteessa yksimielinen. Mutta sen enemmistö ei uskaltanut ärsyttää Venäjän hallitusta antamalla eduskunnan välittömästi pysyä koossa. Ja niin tuli päätökseksi, että puhemies kutsuisi eduskunnan täysistuntoon vasta jonkun ajan kuluttua, kun huomaisi olosuhteiden sen sallivan.
Miksi tämä surkuteltava pelkuruus, tämä myöntyväisyys venäläisen hallituksen edessä, jonka asema muuten ei ollut läheskään varma? Olkoon, että edustajat olivat pitkäaikaisen raskaan työn uuvuttamia — se ei riitä selittämään, vielä vähemmän puolustamaan eduskunnan menettelyä. Yksi selitys kai on tuo »kataja»-luonne, joka kansallamme on väitetty olevan: taipumus väistyä vaaran lähestyessä ja jatkaa matkaa, kun se on ohitse. Tähän on lisättävä sosialidemokratian, etenkin Suomen sosialidemokratian johtajain, monivuotisella parlamentaarisella toiminnalla saavuttama vastenmielisyys kaikkea semmoista esiintymistä vastaan, joka tuntuu »seikkailupolitiikalta», se on esiintymiseltä, joka ei ole oikeassa suhteessa puolueen voimavaroihin. Tahdottiin siis tässä tapauksessa tilapäisesti väistyä, koska ei katsottu voitavan ryhtyä taisteluun Kerenskin hallitusta vastaan. Jonkun ajan kuluttua olisi tämän hallituksen asema ehkä heikontunut; silloin eduskunta käyttäisi tilaisuutta ja pitäisi istunnon. Sitten se taas voisi tarpeen vaatiessa lähteä lomalle, pitääkseen sopivan tilaisuuden tullessa uuden täys-istunnon — ja siten näytettäisiin maailmalle, että »hajoitettu» eduskunta sittenkin kokoontui.
Tämmöinen se viekkaan viekas laskelma oli. Mutta ne, jotka olivat sen tehneet, olivat kaikessa viisaudessaan jättäneet huomioon ottamatta, että kansa, joka tuntee oman arvonsa, vaatii, että ne, jotka ovat ottaneet vastuulleen sen asiain ajamisen, myös kunnioittavat itseään. He unohtivat, että joukot, joita he muuten ihannoivat, eivät liiaksi oivalla korkeamman politiikan temppuilemista eivätkä anna sille paljon arvoa. He eivät nähneet, että myöntyväisyys kansamme elinkysymyksissä sopi kaikkein vähimmän aikana, jolloin kansallinen itsetunto oli äärimmilleen kärjistynyt. Ja he eivät aavistaneet, että tässä tapauksessa oli vaarallisempaa väistyä kuin mennä pää pystyssä vaaraa vastaan.
Kotiinlähtö elokuussa oli se suuri virhe, joka toi kaikki muut onnettomuutemme mukanaan. Jos sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä olisi silloin ollut tehtäviensä tasalla — miten toisenlaiseksi olisikaan kohtalomme voinut muodostua!
Jos eduskunta olisi jäänyt koolle, vaikkakin supistetussa muodossa — sillä myönsiväthän useimmat porvarilliset hajoitusmanifestin lailliseksi —, niin Venäjän hallitus ei ainakaan heti olisi päättänyt hajoittaa sitä asevoimalla. Eduskunta olisi voittanut ainakin muutamia päiviä aikaa ja saanut tärkeimmät päiväjärjestyksessä olevat asiat valmiiksi. Jos se sitten olisi joutunut venäläiseltä taholta lähteneen väkivallan esineeksi, niin olisi voimakas, miltei yleinen mielipide noussut tätä väkivaltaa vastaan; kansan suuren enemmistön katseet olivat kääntyneet eduskuntaa kohtaan, ja sitä kohdannut väkivalta olisi kansasta tuntunut iskulta päin sen omia kasvoja.
Ja käytännölliset seuraukset? Eduskunta olisi voinut jatkaa toimintaansa sosialidemokraattisella enemmistöllä, jonka johdosta antiparlamentaariset tai ehkä oikeammin sanoen ei-parlamentaariset taipumukset eräissä työväenpiireissä eivät olisi niin kohtalokkaasti kehittyneet, kuin ne myöhemmin kehittyivät. Joka tapauksessa eduskunta olisi ehtinyt vahvistaa valtalain — mikä tosin olisi voinut tapahtua aikaisemminkin, vaan asianomaisten sosialidemokraattisten puolueauktoriteettien käsittämättömän vitkastelun takia ei ollut vielä tapahtunut. Tokoin hallitus olisi epäilemättä eduskunnan käskystä julkaissut lain, ja maan viranomaiset ja kansalaiset olisivat alistuneet noudattamaan tätä lakia, joka siis olisi syntynyt kansaneduskunnan ja maan laillisen hallituksen toimenpiteestä ja jonka takana oli kansan suuri enemmistö. Täten olisi Suomen sisäinen kansanvapaus ollut perustuslailla turvattu. Tarpeelliset lisäykset ulkopolitiikasta ja sotalainsäädännöstä olisi tehty myöhemmin, eduskunnan julistaessa Suomen itsenäiseksi. Samaten olisi eduskunnalla ollut aikaa parilla vasaran lyönnillä vahvistaa lait kunnallishallimıosta ja kahdeksan tunnin työajasta.
Nyt ei tapahtunut mitään tästä kaikesta. Lomallelähtö elokuun alussa aiheutti, että eduskunta käytännössäkin hajaantui. Asia olisi vielä ollut autettavissa, jos seuraava istunto olisi pidetty aivan lähipäivinä. Mutta tätä ei tapahtunut, huolimatta kaikista ponnistuksista saada sosialidemokraattisen puolueen johtomiehet näin päättämään. Sillä ensin oli laadittava kaikenmoiset julistukset selittämään Venäjän työväestölle ja muulle ihmiskunnalle tilannetta, ja tämä työ vaati kummastuttavan paljon aikaa. Kun ei sittenkään näyttänyt todennäköiseltä, että Kerenskin hallitus tulisi lähiaikoina kukistumaan — mikä olikin ollut vain otaksuma, johon ei mikään syyntakeinen poliitikko olisi politiikkaansa rakentanut —, niin oli kuitenkin pakko pitää täysistunto, koskapa niin oli luvattu. Tämä istunto, johon, paitsi sosialidemokraatteja, muutamia porvarillisiakin oli saapunut, estettiin asevoimalla. Vasta kuukausi myöhemmin, kun Kerenskillä ei enää todella ollut paljon sanomista Suomessa, pidettiin taas täysistunto, mutta ainoastaan sosialidemokraattisten edustajain täysistunto, ja siinä päätettiin komeasti vahvistaa valtalaki ja yhteiskunnalliset uudistuslait.
Tämän päätöksen täytyi, katsoen oloihin, joissa se tehtiin, jäädä merkityksettömäksi. Kun sitten marraskuussa kokoontui uusi eduskunta, täytyi sosialidemokraattien, ummistaen silmänsä omilta »päätöksiltään», koettaa saada äsken mainitut lait vahvistetuiksi. Tämä onnistui, mitä tulee lakeihin kunnallishallinnosta ja kahdeksan tunnin työajasta, ja sekin vain työväen uuden ulkoparlamentaarisen esiintymisen johdosta suurlakon muodossa. Mutta valtalaki oli kerta kaikkiaan menetetty. Mitään esteitä ei siis ollut oikeistolaisten yrityksille luoda haluamaansa »lujaa hallitusvaltaa»; nämä yritykset ja niiden kohtaama vastarinta työväen taholta olivat yhtenä oleellisena syynä tammikuussa tapahtuneeseen yhteentörmäykseen.
Kansanedustajain kotiinlähtö elokuussa muodostui käännekohdaksi valtiollisessa elämässämme.
Itse sosialidemokratialle tuli tämä tapaus kohtalokkaaksi. Kummastuksella kysyivät valitsijat, miten heidän edustajansa voivat lähteä lomalle aikana, jolloin mitä tärkeimmät tehtävät vaativat heidän huomiotaan. Suuri oli pettymys kaikissa niissä piireissä, missä oli alettu pitää sosialidemokratiaa maan oikeuden järkähtämättömänä puolustajana.
Semmoisilla enteillä oli puolueemme siis mentävä vaaleihin. Sillä Kerenskin hallitus oli, samalla kuin se julisti eduskunnan hajoitetuksi, määrännyt uudet vaalit toimeenpantaviksi, ja puolueemme katsoi välttämättömäksi ottaa niihin osaa, koska muut puolueet sen joka tapauksessa tekisivät. Puoluepiireıssä esitettiin kyllä sekin mielipide, että puolueen olisi pitänyt pidättäytyä vaaleista; tämä kanta, joka kyllä oli johdonmukainen, mutta joka olisi muun muassa avannut oven selkiselälleen ei-parlamentaariselle taistelulle, ei saavuttanut sanottavasti kannatusta.
Vaaleissa sai puolue kärsiä rangaistuksen aikaisemmista synneistään: »sosialidemokraattisen» hallituksen epäonnistumisesta elintarvekysymyksessä ja sitten häpeällisestä lomallelähdöstä elokuussa. Kaikki maassa tapahtuneet levottomuudet pantiin myöskin sosialidemokratian laskuun, ja niitä käyttivät sen vastustajat vaaliagitatsionissa hyväkseen. Mutta niin voimakas oli nurjain yhteiskuntaolojen synnyttämä tyytymättömyys, että se sai entistä paljoa lukuisamman valitsijajoukon äänillään tukemaan sosialidemokratiaa.
Porvarillisten puolueiden äänimäärä kasvoi kuitenkin vielä voimakkaammin. Miksi? Ei vain sentähden, että sosialidemokratia oli antanut vastustajilleen aseita käsiin. Painavin syy porvarillisten vaalivoittoon oli aivan yksinkertaisesti se, että he nyt ensi kerran käyttivät sen saavuttamiseksi kaiken tarmonsa ja kaikki käytettävissä olevat keinot. Syy tähän oli taas se tieto, että tsaarivallan kukistuksen johdosta sosialidemokratia oli kohonnut uhkaavaksi mahdiksi ja että nyt riippui porvarillisista yksin, voisivatko he vastustaa sitä ja työntää sen takaisin. Senpä vuoksi he nyt käyttivät kaiken voimansa ajaakseen vaaliuurnille ne joukot, jotka ennen olivat jääneet vaaleista pois. Ja kun nämä välinpitämättömät ainekset kerran saatiin liikkeelle, eivät ne kannattaneet mitään äärimmäisyyspuoluetta.
Vaalien kautta menetti sosialidemokratia enemmistönsä eduskunnassa. »Suoraan toimintaan» pyrkivät joukot olivat jo ennen olleet taipuvaisia antamaan parlamentaariselle toiminnalle sangen vähän arvoa, ja tämän jälkeen ne harrastivat sitä vielä vähemmin. Kun lisäksi hallituksen sosialidemokraattiset jäsenet olivat vähää ennen siitä luopuneet, olivat tätenkin sosialidemokratian mahdollisuudet päästä laillisissa muodoissa vaikuttamaan asiain menoon supistuneet. Vaistomaisesti heräsi joukoissa ja muutamissa niiden johtajissakin se vaarallinen ajatus, että tämän jälkeen oli haettava toisia teitä.
Kansainvälisen sosialidemokratian keskuudessa ollaan yksimielisiä siitä, että työväen parlamentaarista toimintaa on täydennettävä ja tuettava eduskunnan ulkopuolella tapahtuvalla toiminnalla ja että työväen valta-asema oleellisesti nojautuu juuri niihin tuloksiin, jotka tätä tietä on saavutettu — siis valtiollisella ja ammatillisella järjestäymistyöllä, osuustoiminnalla, sivistysriennoilla, pyrkimyksillä parantaa työehdot y.m. Mutta mitä jyrkempiä ulkoparlamentaarisia toimintamuotoja tulee kysymykseen, sitä huolellisemmin täytyy työväen, omaa etuaan silmällä pitäen, harkita tämmöisen esiintymisen edellytyksiä. Erityisesti pitää tämä paikkansa kaikkein terävimmän aseen, nimittäin aseellisen kapinan suhteen, jota tietysti saa käyttää ainoastaan siellä, missä muita keinoja kansanvapauden edellytysten pelastamiseksi ei ole olemassa, kuten oli asianlaita porvariston vallankumouksessa Ranskassa 1700-luvun loppupuolella taikka Venäjän vallankumouksessa maaliskuussa 1917.
Mutta vallankumouksellinen esiintyminen vähemmistön taholta ja suunnattuna enemmistöä vastaan, joka yleisellä äänioikeudella valitun eduskunnan kautta on ilmaissut tahtonsa? Ne, jotka semmoista puoltavat, ajattelevat kai, että itse kansanvaltaisen yhteiskuntaelämän edellytykset ovat suuressa ja välittömästi uhkaavassa vaarassa, että sen lisäksi kansan enemmistö on tullut harhaan johdetuksi ja että se, kun vain saa aikaa harkita asiaa, on yhtyvä vähemmistön mielipiteeseen. Vain semmoisilla edellytyksillä voisi vähemmistön toimeenpanema vallankumous olla oikeutettu ja myös onnistua. Mutta nämä teoreettisesti mahdolliset edellytykset ovat harvoin, ehkä ei koskaan maailman historiassa olleet olemassa; niitä ei ainakaan ollut olemassa Suomessa 1918. Meidän maassamme, jossa oli voimakas sosialidemokratia ja kansanvaltainen pienviljelijäluokka, voi demokratia, ellei se harkitsemattomalla esiintymisellä hävittänyt omaa voimaansa, kärsiä vain ohimeneviä ja vaarattomia tappioita. Jo tämän tähden ei tuota toista edellytystä voinut olla olemassa: että enemmistö asiaa harkittuaan yhtyisi vähemmistön kantaan. Sitä vähemmin, kun 1917 vuoden aikana hyvin vapaa valtiollinen elämämme oli antanut mahdollisuuden keskustella kaikista mielipiteistä ja näkökohdista, joten mitään nopeata mielipiteitten käännettä ei voitu odottaa. Vihdoin on otettava huomioon, että joka sodassa, myös kansalaissodassa, se, joka todellisesti tai muodollisesti esiintyy hyökkääjänä, katsotaan rauhanhäiritsijäksi ja saa yleisen mielipiteen vastaansa kaikkein niiden joukossa, jotka sodasta joutuvat kärsimään. Jos on mieli saada »yleinen mielipide» puolelleen, niin silloin täytyy hankkia noille kärsimään joutuneille nopeita ja ilmeisiä saavutuksia, ja koko toiminnan täytyy pukeutua semmoisiin muotoihin, jotka hankkivat kumouksen tekijöille luottamusta ja suosiota.
Nämä periaatteelliset kysymykset, joiden — puhumattakaan konkreettisista tosiasioista — olisi pitänyt ratkaista kielteiseen suuntaan kysymys Suomen köyhälistön nousemisesta kumoukselliseen toimintaan, eivät nähtävästi tuottaneet liioin päävaivaa niille joukoille, joiden keskuudessa kumousajatus syntyi ja voitti maaperää. Niihin vaikutti ratkaisevasti yhä kärjistyvä elintarvekurjuus. Olihan niille vuosikausia saarnattu, että tämä johtui porvariston keinottelusta; jos asia niin oli, niin kai se oli autettavissa siten, että köyhälistö otti johdon käsiinsä. Tässä tapauksessa avautui suorastaan näköaloja sosialistiseen yhteiskuntaan. Näin lienee ajateltavissa niiden joukkojen sielullinen tila, jotka 1917 vuoden kuluessa virtasivat sosialidemokraattiseen puolueeseemme.
Käsitys proletaarisen vallankumouksen mahdollisuudesta silloisissa oloissa perustui kaksinkertaiseen erehdykseen.
Köyhälistö ei osannut oikein arvioida omaa voimaansa. Kuten tavallisesti vain laskien eikä punniten, ylpeili se katsellessaan laajoja järjestöjänsä, huomaamatta, että siltä puuttui yhteiseen, tietoiseen pyrkimykseen perustuva elimellinen yhteenkuuluvaisuus.
Toiseksi köyhälistö arvioi vastustajansa voimakeinot liian vähäisiksi. Oli totuttu siihen käsitykseen, että porvaristo nojautui tsaarivaltaan ja pysyi pystyssä vain sen avulla; nyt, kun tsaarivalta oli kukistunut, olisi siis helppo asia selvittää laskut porvariston kanssa. Että tämä omasta ja sen johdettavissa olevain kansankerrosten keskuudesta voisi löytää voimakkaita puolustuskeinoja, sitä ei otettu huomioon tai ei luultu mahdolliseksi, eikä myöskään sitä, että apukeinoja voitaisiin hankkia ulkoa. Jos viimemainitusta mahdollisuudesta huomautettiin, »kumottiin» semmoiset huomautukset viittauksella »köyhälistön kansainväliseen solidarisuuteen», joka varmaan oli tekevä vieraalle vallalle mahdottomaksi avustaa Suomen porvaristoa työväkeä vastaan.
Oikea ymmärrys todellisista valtatekijöistä olisi ehdottomasti kehoittanut työväenluokkaa pitämään kiinni parlamentaarisesta toiminnasta. Sillä tämä juuri oli se toimintamuoto, joka ainakin joksikin aikaa, huolimatta työväenluokan näennäisen ja sen todellisen voiman välisestä epäsuhteesta, olisi voinut antaa sille huomattavan vaikutusvallan maan kohtaloissa.
| * |
Miten kiero on se porvarillisella taholla tavallinen käsitys, että muka sosialidemokraattisen puolueen »johtajat» olisivat synnyttäneet 1917 vuoden kuluessa niin lukuisat levottomuudet tai antaneet niille uutta virikettä, käy selville tarkastettaessa näiden levottomuuksien laatua ja puolueen »johtajain» suhdetta niihin. Sanotut levottomuudet olivat itse asiassa kauan kasaantuneen tyytymättömyyden itseperäisiä ilmaisumuotoja, ja puolueen johtavain piirein täytyi pitää sitä enemmän velvollisuutenaan koettaa hillitä niitä, koska ne pilasivat puolueen mainetta, hajoittivat työväenliikkeen voimia ja tekivät yhtenäisen taktiikan mahdottomaksi. Mutta voidaan täydellä syyllä syyttää johtajia siitä, etteivät he tässä suhteessa tehneet niin paljon kuin heidän olisi pitänyt.
Levottomuudet alkoivat maatyöläisten lakoilla, joita hallituksen ja eduskunnan sosialidemokraattiset jäsenet vakavasti pyrkivät sovittamaan. Keväällä Turun työläiset — Turku oli koko vuoden maan pahin levottomuuden pesä — ryhtyivät pitämään kaupunginvaltuustoa vangittuna raatihuoneella, ajaakseen tällä tavoin läpi vaatimuksensa palolaitoksen suhteen. Tämäkin riita tuli, huolimatta suurista vaikeuksista, sovitetuksi, kun hallituksen esimies puuttui asiaan. Mutta annettu esimerkki vaikutti, ja valtuustojen vangittuna pitäminen muodostui suosituksi urheiluksi. Esitettiin myös vaatimuksia, että joku määrä valtuusmiespaikkoja luovutettaisiin työväen käytettäväksi, eikä tällöin, merkillistä kyllä, rajoituttu vaatimaan niin monta paikkaa kuin työväen eduskuntavaaleissa saama äänimäärä oikeutti. Näemme siis tässä tendenssin, joka myöhemmin yhä enemmän pääsi vallalle: tahdottiin köyhälistölle valta, ja tämän vaatimuksen tieltä sai demokratiankin periaate väistyä.
Puolueen vakavammat ainekset käsittivät kyllä, että tämmöinen vallattomuus oli vaarallista, ja kesäkuussa pidetty puoluekokous varoitti paikallisista esiintymisistä, joihin ei oltu hankittu puolueen johdon suostumusta. Mutta nämä esiintymiset jatkuivat siitä huolimatta, eikä puolueen johto kyennyt ylläpitämään omaa eikä puolueen auktoriteettia. Levottomuuden syyt lisääntyivät aikaa myöten. Venäjän hallitus joutui yhä suurempaan rahapulaan, ja kun sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä, niinkuin sen velvollisuus vaati, kieltäytyi antamasta sille sotalainoja, täytyi hallituksen lopettaa linnoitustyöt. Suuret joukot »vallityöläisiä» joutuivat työttömiksi ja vaativat hätäaputöitä. Tästä tuli uusi syy pitää valtuustoja suljettuina kokoushuoneisiin. Valtuustot tavallisesti myöntyivät, ja nämä helpot voitot saattoivat työläiset yhä enemmän halveksimaan porvarillisia sekä synnytti heissä yhä suurempaa itseluottamusta.
Kesän lopulla muodostui elintarvekurjuus yhä huutavammaksi. Surullisen kuuluisat »voimellakat», jolloin kansanjoukot kävivät »löytämässä» voivarastoja, joita ei koskaan oltu piilotettu, alkoivat jo Tokoin hallituksen aikana ja aiheuttivat lähinnä sen kukistumisen. Kun siten oli poistunut se side, jona »sosialidemokraattinen» hallitus oli ollut, katsoi työväki voivansa esteettömämmin kuin ennen antaa tyytymättömyytensä puhjeta ilmi. Sitä lisäsi voimakkaasti se vapaakauppapolitiikka, johon kokoomushallituksen paikalleen jäänyt porvarillinen puolisko katsoi sopivaksi ryhtyä, ja sitä nostattivat yhä enemmän useat hämäräperäiset katupuhujat, joiden tuskin kaikkien voi sanoa pitäneen työväenluokan etua silmällä. Tuottajain taholla taas luovuttiin kaikesta lojaalisuudesta, ja kokouksissaan kiihoittivat maanviljelijät avoimesti toisiaan vastustamaan elintarvelakia, siten vahvistaen sitä usein tehtyä havaintoa, että mitä erilaisimmissa yhteiskuntakerroksissa ollaan taipuvaisia tunnustamaan lain pyhyys vain niin kauan, kuin se edistää oman luokan etuja.
| * |
Eri yhteiskuntapiireissä Suomessa alettiin nähtävästi jo syksyllä 1917 aavistaa — ja äsken mainitut tapaukset viittasivat siihen — ettei porvariston ja köyhälistön välisiä suhteita tultaisi selvittämään parlamentaarisella alalla. Porvarilliselta taholta perustetuissa »suojeluskunnissa» voitti alaa sosialidemokratian vastainen virtaus.
Ensimäiset vapaaehtoiset kansalaiskaartit oli, kuten tunnettua, muodostettu salaisesti jo ensimäisinä sotavuosina, ja oli niiden tarkoituksena sopivan tilaisuuden tullessa vapauttaa maa Venäjän herruudesta. Kun maaliskuun vallankumouksen jälkeen nämä kaartit astuivat päivänvaloon ja uusia muodostettiin, sanottiin niiden tarkoituksena olevan lähinnä maan asukasten suojeleminen niitä ryöstöjä vastaan, joita venäläisen sotaväen arveltiin tulevan toimeenpanemaan maasta poistuessaan. Tapaukset Itämeren maakunnissa olivat tässä suhteessa valaisevia.
Aikaisemmin oli paikoittain sosialidemokraattejakin, vaikkakin pienessä määrässä, yhtynyt näihin kaarteihin. Yleensä niiden olemassaolo kuitenkin tuli työväelle tunnetuksi vasta maaliskuun vallankumouksen jälkeen, siis aikana, jolloin puoluevastakohdat alkoivat yhä enemmän kärjistyä. Oli kyllä arvattavissa, että nämä kaartit, jotka olivat porvariluokan perustamia, enimmäkseen porvarillisista aineksista kokoonpantuja ja porvarillisen hengen täyttämiä, tulisivat tarpeen vaatiessa kääntymään ei vain tsaarivaltaa, vaan myös porvarillisen yhteiskunnan muita vastustajia vastaan. Se salaperäisyys, johon suojeluskuntien tarkoitus ja kokoonpano verhottiin, oli omiansa herättämään työväessä epäilyksiä. N. s. marxilaistemme agitatsionissa oli vanhastaan voimassa se kirjoittamaton sääntö, että »agitatoorisessa tarkoituksessa» sopii maalata porvarillisten kaikki ajatukset, sanat ja teot työväenluokan turmiota tarkoittaviksi, ja niinpä nyt esitettiin, että »suojeluskuntien» tarkoituksena on alusta alkaen ollut työväen »lahtaaminen». Näihin selityksiin uskottiin sokeasti. Jos joku koetti puolustaa toista käsitystä, niin oli ainoana seurauksena hänen ponnistuksistaan, että hän teki itsensä epäilyksenalaiseksi.
Kun tällä tavoin tulkittiin suojeluskuntien tarkoitukset väärin, vahvistui niissä, ymmärrettävää kyllä, vihamielisyys työväkeä kohtaan ja voitti jalansijaa sielläkin, missä sitä aikaisemmin ei ollutkaan. Näin taaskin eri yhteiskuntaluokkien välistä epäluuloa ja vihaa kärjistettiin keinotekoisesti. Hallituksenkin taholta tehtiin tässä suhteessa vakavia erehdyksiä, kun nimittäin hallitus ryhtyi Helsingissä ja Saksanniemen kartanossa Porvoon läheisyydessä salaisesti kouluttamaan poliisia; työväen oli mahdotonta käsittää tällä kummallisella tavalla aikaansaatua poliisia muuksi kuin työväkeä vastaan suunnatuksi.
Kun asiat olivat niin pitkälle kehittyneet, alkoi työväestä tuntua tarpeelliselta saada itselleenkin taistelujärjestö, joka tarpeen vaatiessa sitä puolustaisi. Levottomimmat työväen ainekset vaativat »punaisen kaartin» jälleen pystyttämistä ja ajoivat vaatimuksensa läpi. Jo silloin useat kokeneet, kaukonäköiset puoluetoverit katselivat tätä hommaa epäluulolla. Ja siitä olivat kaikki vakavat puoluemiehet yksimieliset, että punaisen kaartin täytyi, tuottaakseen työväelle hyötyä eikä vahinkoa, alistua tottelemaan puoluejohtoa sekä ettei se kaartina saisi mitenkään vaikuttaa puolueen politiikkaan. Vallitsevana oli myöskin käsitys, että kaartin piti puolustaa työväenluokan laillisia oikeuksia mahdollisesti tulevia hyökkäyksiä vastaan, ettei se siis saisi itse esiintyä hyökkääjänä. Todistuksena tästä olikin se nimi, jonka se alussa sai: »Työväen järjestyskaarti». Ja kaartin säännöissä oli sanottu, että sen jäseniksi sai ottaa vain luotettavia puolueen jäseniä, jotka olivat selvillä sosialidemokratian menettelytavoista.
Kaarti kuitenkin tuotti puolueelle ikäviä pettymyksiä. Sen tietoisuus omasta, todellisesta tai luullusta, voimastaan vaikutti, että se pyrki muodostumaan ja itse asiassa muodostuikin itsenäiseksi mahdiksi puolueessa, samaten kuin militarismi on itsenäinen mahti porvarillisessa yhteiskunnassa eikä vain tämän palvelija. Epäilemättä kaarti oli suureksi, ehkä suurimmaksi osaksi kokoonpantu rehellisistä puoluetovereista, jotka pitivät työväenluokan etua silmällä. Mutta näiden rinnalla oli siinä alusta alkaen huonompiakin aineksia, varsinkin suuremmissa kaupungeissa, joissa työväestö on hyvin kirjavaa kokoonpanoltaan. Määräys kaartin jäseneltä vaadittavista siveellisistä ominaisuuksista jäi kuolleeksi kirjaimeksi, ennen kaikkea juuri suuremmilla paikkakunnilla, missä jäseniä otettaessa oli vaikea valita kylliksi huolellisesti, kun henkilötuntemusta tavallisesti puuttui. Levottomimmat ainekset pyrkivät riistämään puoluejohdolta kaiken vaikutusvallan kaartin suhteen, ja tässä ne onnistuivat. Kaartin omassa keskuudessa syntyi hajaannus, joka suurin piirtein päättyi äärimmäisten kiihkoilijain voittoon. Säännöt muutettiin, niin että vaatimukset kaartin jäsenten visseistä siveellisistä ominaisuuksista jäivät pois, ja puolueen johto menetti miltei kaiken vaikutusvallan kaartin asioissa. Voimakkaampi puoluejohto olisi kai voinut jossakin määrin ylläpitää auktoriteettiansa, mutta se johto, joka puolueella nyt oli, antoi jotenkin tahdottomasti perään, ja kaarti sai menetellä niinkuin se itse halusi. —
Nyt seisoivat siis porvaristo ja työväestö vastakkain kahdessa leirissä, kumpikin omine taistelujärjestöineen. Se voimantunto, jonka näiden voimakeinojen olemassaolo synnytti, hävitti kummassakin kaiken myöntyväisyyden ja sovinnollisuuden. Ja niin vastakohdat vielä kerran kärjistivät toisiaan. Tarpeetonta oli kysyä, »kuka alkoi», sillä kumpikin tunsi toimivansa itsepuolustukseksi. Mutta epäilemättä punainen kaarti ärsyttävällä esiintymisellään tehokkaasti myötävaikutti siihen, että ristiriita kärjistyi ja tuli selviämättömäksi.
| * |
Valtuustojen piiritykset, paikalliset suurlakot y. m. s. olivat vielä vain pieniä kahakoita. Työläisjoukot halusivat saada täydellisemmin käyttää sitä voimaa, jonka luulivat omaavansa. Tilaisuus siihen tarjoutui marraskuun koko maata käsittävässä suurlakossa.
Kun vastavalittu eduskunta kokoontui 1 päivänä marraskuuta, oli siinä porvarillinen enemmistö. Nyt piti kuitenkin sosialidemokratian koettaa korjata erehdyksensä, koettaa saada valtalaki sekä lait kunnallishallinnosta ja kahdeksan tunnin työajasta julkaistuiksi ja saatetuiksi voimaan. Mutta nyt nämä vaatimukset, jotka kolme kuukautta aikaisemmin olisi voitu toteuttaa muutamalla vasaranlyönnillä, kohtasivat vastarintaa. Niistä ei kuitenkaan työväki voinut mitenkään luopua; tinkimisen varaa ei ollut, ja kun nyt porvarilliset asettuivat niitä vastustamaan, nousi työväen keskuudessa vallitseva suuttumus kiehumapisteeseen. Samaan aikaan kokoontui Ammattijärjestön valtuusto; kokoonpantuna henkilöistä, jotka olivat mitä läheisimmässä yhteydessä työväen kanssa, mutta kuitenkin tietojensa ja koulutuksensa puolesta kohosivat niiden yli, kuvasi valtuusto luotettavalla tavalla järjestyneen työväen riveissä vallitsevaa mielialaa. Ja valtuusto päätti, että ellei eduskunta myönny, niin on ryhdyttävä suurlakkoon.
Myös sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän ja puolueneuvoston johtohenkilöt puuttuivat asiaan ja laativat tuon kuuluisan »Me vaadimme» -nimisen ohjelman, joka oli esitettävä eduskunnalle umpimähkään hyväksyttäväksi. Eduskunnan piti, lähemmin sanottuna, Suomen kansalle antamassaan selityksessä julistaa aikomuksensa olevan kiireimmiten toteuttaa vissit vaatimukset, nimittäin: ryhtyä vastustamaan elintarvekurjuutta ja työttömyyttä, julkaista valtalain, kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalain, kukistaa virkavaltaisuuden ja erottaa senaatin, hajoittaa »lahtarikaartit», vapauttaa torpparit, panna toimeen vanhuus-, työkyvyttömyys- ja sairausvakuutuksen sekä verotusuudistuksen, järjestää Suomen ja Venäjän keskinäiset suhteet sekä kutsua kansalliskokouksen kokoon.
Viimemainittu, kansalliskokouksen kokoonkutsumisvaatimus, oli syntynyt johtajapiireissä, mutta heitettiin ulos joukkojen keskuuteen ja muodostui yhtäkkiä tunnussanaksi, kunnes siitä taas äkkiä luovuttiin, kun johtajain taholla oli huomattu, että vain porvarillisilla olisi siitä hyötyä. Tällä poikkeuksella mainittu luettelo osoittaa, että kyllä tiedettiin, mitä työläisjoukot silloin vaativat. Mutta ettei eduskunnan porvarillinen enemmistö tulisi hyväksymään vaatimusta »lahtarikaartien» hajoittamisesta, olisi pitänyt olla ilmeistä. Tosin tuo vaatimus oli tarkoituksella saanut semmoisen muodon, ettei se tulisi käsittämään eikä käsittänytkään kaikkia porvarillisella taholla muodostettuja kaarteja — »ne aseelliset järjestöt, lahtarikaartit, jotka ovat perustetut työväkeä vastaan» — mutta miten erotus oli käytännössä tehtävä, oli epäilemättä ohjelman tekijöille yhtä epäselvää kuin kaikille muille. Tämä ainoa kohta riitti ratkaisemaan ohjelman kohtalon. Se hylättiin. Sen jälkeen tehtyä ehdotusta valta- y.m. lakien julkaisemisesta puhemies kieltäytyi esittämästä.
Jos näinä päivinä sosialidemokraattien taholla esiinnyttiin kömpelösti, ei myöskään porvarillisten menettely osoittanut selvänäköisyyttä. Työväen keskuudessa oli kiihtymys äärimmäinen; joka hetkenä oli pelättävissä, että punainen aalto nousisi ja viskaisi eduskunnan syrjään. Mutta kun eduskunnassa sosialidemokraatit huomauttivat aseman vakavuudesta ja koettivat taivuttaa porvarilliset myönnytyksiin, jotka voisivat rauhoittaa työväen mieliä, niin nämä varoitukset leimattiin »uhkauksiksi» eikä niitä otettu kuuleviin korviin.
Suurlakko alkoi.
Nyt, lakon myrskyisten aaltojen riehuessa, saavutettiin eduskunnassa tarpeellinen enemmistö kunnallislakien ja kahdeksan tunnin työaikalain vahvistamiseksi. Mutta valtalaki oli kuin olikin menetetty; ainoastaan huono vastike saatiin, kun eduskunta päätti toistaiseksi itse käyttää korkeinta valtaa.
— Suurlakko oli epäilemättä tarkoitettu rauhalliseksi lakoksi, ja kun se nyt oli johtanut oleellisiin tuloksiin eikä enemmän kuitenkaan voitu saada, olisi se pitänyt lopettaa. Nythän oli saavutettu kaksi uudistusta, joiden puolesta Suomen työväki oli vuosia taistellut, toivomatta edes, että ne läheisessä tulevaisuudessa tulisivat toteutetuiksi, kaksi uudistusta, joita luokkaveljet useissa muissa maissa eivät vielä ole saavuttaneet. Kuitenkin näytti nyt työläisistä heidän ponnistuksensa tulokset liian vähäisiltä. Kahdeksan tunnin työpäivän he olivat saaneet aikaan kaikissa huomattavammissa teollisuudenhaaroissa jo edellisenä keväänä, joten ei sitä koskeva laki aikaansaanut mitään mainittavia välittömiä parannuksia. Yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeus oli tosin suuri saavutus, mutta uusi laki joutuisi käytettäväksi vasta seuraavana keväänä, ja vasta sen jälkeen voisivat sen vaikutukset työväen elinehtoihin vähitellen tulla näkyviin. Mutta nämä elinehdot kaipasivat pikaista korjausta. Miten se oli aikaan saatavissa? Siten, että työväki »ottaisi vallan» — se oli se »Sesam-aukene», joka aukaisisi portin elämän päivänpuoleen. Nyt olivat joukot liikkeellä, nyt ne tahtoivat päästä perille eikä kääntyä takaisin puolivälistä.
On ollut Suomen sosialidemokratialle onnettomuudeksi, että se työväestö, joka lähinnä ympäröi liikkeen johdon, usein johtaen sitä, joskus terroriseeraten sitä, on pääkaupungin. Tämä työväestö, jota sen imartelijat ovat alituisesti silittäen kehuneet tavattoman »marxilaiseksi» ja luokkatietoiseksi, on itse asiassa ollut vain pienemmäksi osaksi kokoonpantu kehittyneistä, ajattelevista sosialidemokraateista, jotka varsinkaan levottomina aikoina, kuten v. 1917, eivät ole voineet pitää puoltaan niiden alhaisemmalla asteella olevain, kirjavain ainesten suhteen, jotka nopeasti kasvavassa suurkaupungissa näyttelevät niin huomattavaa osaa. Näin ollen ei valistunut luokkatietoisuus ja johdonmukaisuus ole ollut Helsingin työväen puoluetoiminnan tunnusmerkkinä. Niinpä tämä työväki nyt, suurlakon aikana pitämissään kokouksissa, otti myrskyisillä suosionosoituksilla vastaan »vallankumouksellisia» puheita, joiden joka lause tuntui ulkokultaiselta. Jos sitten joku edesvastuuntuntoinen sosialidemokraatti koetti asiallisesti selittää joukoille tilanteen ja sen vaatimuksia, niin häntä kohti käännettiin ase!
Lakon johdossa törmäsivät niinikään mielipiteet jyrkästi yhteen, ja olivatpa »vallankumoukselliset» vähällä voittaa. Ainoastaan se seikka, että puoluetoimikunta yksimielisesti vastusti »vallan» ottamista, pakotti sen vaatimuksen kannattajat siitä luopumaan. Päätökseksi tuli siis, mitä olisi pitänyt tulla jo muutamia päiviä aikaisemmin, että suurlakko julistettiin lopetetuksi.
Tieto tästä otettiin työväen taholla vastaan eri tunteilla. Jotkut ottivat eläköön-huudoilla vastaan ensimäiset ajurit, jotka esiintyivät kaduilla, koska siitä nähtiin että lakko oli päättynyt; toiset taas — ja kenties useimmat — olivat tyytymättömiä. He katsoivat turhaan lähteneensä taisteluun, kun porvaristo jäi valtaan, vaikka he olisivat voineet syöstä sen sieltä pois. Paikoittain sentähden lakot jatkuivat, huolimatta lopettamiskäskystä. Ja nyt kuului Suomessa ensi kerran muuan sana, joka muissa maissa sosialidemokraattisen puolueen johtajain on usein täytynyt kuulla: »johtajat ovat pettäneet meidät.»
Ja johtajat vapisivat. Heillä olisi ehkä ollut yksi keino päästä pulasta: sanoa joukoille totuus. Mutta tämä ei kai ollut kaikille johtajille itselleen täysin selvä, tai ehkä he tiesivät, että kansan majesteetti niinkuin kaikki muutkin majesteetit ottaa ainoastaan mieluisat totuudet suosiollisesti vastaan. Sen sijaan heitettiin ulos iskusana: »suurlakko on päättynyt, mutta vallankumous jatkuu.» Sana kuului kauniilta, mutta siinä piili se vaara, että joukot voivat ottaa jälkimäisenkin osan vakavalta kannalta.
Seurasi sitten vielä pieni parlamentaarinen paraati. Joukot olivat tahtoneet »vallan», ja täytyihän nyt näön vuoksi tehdä yritys sen antamiseksi niille. Ja niin esitettiin eduskunnassa punainen ministerilista; sen puolesta puhuttiin, siitä äänestettiin, ja koska porvarilliset olivat enemmistönä, äänestettiin se kumoon.
Niin oli suurlakko selvitetty ja tilanne toistaiseksi pelastettu. Mutta joukkojen syvyydestä kuului kuohua, joka ennusti tulevaa myrskyä.
Suurlakko oli salaman tavalla valaissut eräitä kysymyksiä, jotka siihen saakka olivat vain hämärästi muodostuneet kysyjäin aivoissa. Nyt ei kukaan enää voinut olla määräämättä kantaansa niihin, sillä ne olivat kerran uhkaavina astuneet päiväjärjestykseen, ja ne vaativat edelleen vastausta.
Suurlakon ja sen aikana saatujen kokemusten vaikutuksesta tapahtui puolueessa jotakin, jota voisi verrata kemialliseen reaktsioniin. Erilaatuisten ainesten välillä tapahtui erotus. Vastuuntuntoiset puoluetoverit, jotka eivät siihen saakka olleet tilanteen koko vakavuutta käsittäneet, jotka ehkä olivat hekin ajattelemattomasti käyttäneet »vallankumouksellista» fraseologiaa, asettuivat nyt, katseltuaan yhden kohtalokkaan viikon vallankumousta silmiin, jyrkästi vastustamaan sitä. Mutta toisetkin, joukkojen sokean vallankumouskaihon sokeat saarnaajat, katsoivat saaneensa kokemuksia. He olivat nähneet joukkojen innokkaasti lähtevän taisteluun, nähneet miten saamattomia vastustajat olivat. Mutta että tämä suhde voisi muuttua taikka että toiset tekijät voisivat päästä vaikuttamaan probleemin ratkaisuun, sitä he eivät aavistaneet.
Jos mieli edes jossakin määrin ylläpitää puolueen auktoriteettia sen eri suuntiin pyrkivistä aineksista huolimatta, niin täytyi itse puolueen lausua sanansa. Puoluetoimikunnan ensimäinen toimenpide suurlakon jälkeen oli siis se, että kutsuttin kokoon ylimääräinen puoluekokous menettelytapakysymyksen käsittelyä varten. Se kokoontui Helsingissä marraskuun lopussa.
Kokouksessa törmäsivät eri mielipiteet ankarasti yhteen. »Vallankumoukselliset» läksivät taisteluun mielipiteensä puolesta innolla, joka sai korvata puuttuvat asialliset syyt. Sillä jos semmoisia haettiin tuosta sanatulvasta, niin löydettiin korkeintaan yksi: vallan ottaminen oli muka tarpeen, jotta voisi torjua pelätyn taantumuksen ja eritoten ne kostotoimenpiteet, joita odotettiin suurlakon aikana tehtyjen lainrikkomusten johdosta.
Tätä vastaan huomautettiin, mihin proletaarinen vallankumous veisi: tappioon, joka todella avaisi ovet rajattomalle taantumukselle. Ja ne karit, jotka aiheuttaisivat kumousyrityksen haaksirikon, olivat seuraavat:[1*]
Suomen köyhälistöllä ei ollut kumouksellista tehtävää varten kaikkia tarpeellisia ominaisuuksia. Se ei ollut riveistään erottanut siinä olevia ala-arvoisia aineksia; nämä tulisivat vallankumousliikkeessä helposti määräämään sen ilmaisumuodot ja siten riistämään köyhälistöltä sen siveellisen etevämmyyden vastustajiin verraten, jota ilman se ei voi voittaa eikä oikein käyttää voittoansa. Suurlakko mielettömine hirvittävine murhineen oli tässä suhteessa varoittavana esimerkkinä. Muutenkin työväenluokaltamme puuttui se etujen ja pyrkimysten yhtenäisyys, joka olisi yksimielisen, voittoisan taistelun takeena. Tässäkin suhteessa oli suurlakko ollut opettava. Paremmassa asemassa olevilla ammattityöläisillä ja porvaristolla oli yhteisenä harrastuksena yhteiskunnallisen rauhan, järjestyksen ja turvallisuuden säilyttäminen. Sitä he eivät uhranneet ilman painavia, syvästi tunnettuja syitä. Proletaarinen vallankumous tulisi näin ollen helposti nojautumaan työväenluokan alimpiin kerroksiin, ehkä osaksi työväen ulko- ja alapuolella oleviin aineksiin.
Hetken polttavin kysymys oli elintarvekysymys. Sitä ei vallankumous veisi tuumankaan vertaa ratkaisua kohti. Sitä vastoin tulisivat ne joukot, jotka sokeasti uskoivat noihin keinottelijoiden kätkemiin suuriin varastoihin, kääntämään raivonsa uusia vallanpitäjiä vastaan, kun nämäkin osoittautuisivat kykenemättömiksi hankkimaan heille ruokaa. Tähän voisi lisäksi tulla taistelu kaupunkien ja maaseudun välillä. Suuremmat tilanomistajat olivat nimittäin varanneet viljaa alustalaisilleen, eivätkä nämä antaisi ilman vastarintaa kaupunkilaisten viedä sitä.
Tuotantoa olisi siis ennen kaikkea ylläpidettävä ja kehitettävä. Mutta tämä juuri olisi kaikkein vaikeimpia probleemeja. Epäilemättä on suuri osa työväestöä siinä uskossa, että nyt jo löytyy suunnattomia rikkauksia ja että köyhälistön vallankumouksella alkaa levon ja nautinnon aika työtätekevälle luokalle. Silloin tulisi todella olemaan ratkaistavana kysymys »työväen saattamisesta työhön», johon Kautsky — vaikkei mitenkään vakuuttavasti — on koettanut vastata kirjassaan »Yhteiskunnallinen vallankumous», mutta jota vallankumoukselliset vallanpitäjät eivät ole mitenkään voineet ratkaista Venäjällä, missä maaliskuun vallankumouksen jälkeen työn tehokkuus on vähentynyt pieneksi murto-osaksi entisestään.
Ei pidä tätä vastaan väittää, ettei nyt olekaan kysymystä yhteiskunnallisesta, vaan valtiollisesta vallankumouksesta. Köyhälistön toimeenpanema kumous saa välttämättä osaksi yhteiskunnallisen sisällyksen. Tämä tapahtuu jo senkin tähden, että köyhälistön täytyy omaa etuaan silmällä pitäen pitää käynnissä semmoisia teollisuuslaitoksia, joiden omistajat ovat lakkauttaneet tehtaittensa toiminnan. Tässä olisi yhtenä esteenä myös teknillisten johtajain puute, varsinkin meidän maassamme, missä useimmat insinöörit ja muut teknillistä sivistystä omaavat henkilöt tuntevat vielä kuuluvansa enemmän yhteen ylä- kuin alaluokan kanssa, ja nykyään olisi vielä otettava huomioon raaka-aineiden ulkomailta saannin suuret vaikeudet.
Tuotannon loppumisesta olisi seurauksena valtion raha-asiain joutuminen rappiotilaan. Ennen pitkää olisi vallankumoushallitus pakotettu — tässäkin suhteessa seuraten bol-shevikkien esimerkkiä — kansansa ja eritoten sen työväen vahingoksi painattamaan seteleitä ilman vastaavaa valuuttaa. Mutta seteleillä eläminen olisi täällä yhtä vaikeata kuin Venäjällä.
»Virkamiesten sabotashi» oli yksi niistä vaikeuksista, joita vastaan bolshevikkien täytyi taistella. Sanotaan, että se on jo voitettu, mutta siitä ei mitenkään seuraa, että niin tulisi käymään Suomessakin. Sillä meidän maassamme on monisatavuotinen laillinen kehitys ja kaksikymmentävuotinen perustuslakitaistelu juurruttanut laillisuuskäsitteen verrattomasti syvemmälle kuin Venäjällä, missä tuota käsitettä tuskin on olemassa ja missä mikä pylväälle liimattu lappu tahansa on kuin laki. Meillä tulisi virkamiesten vastarinta olemaan paljoa sitkeämpää, ja koko porvaristo tulisi sitä kannattamaan, yhtä hyvin kuin silloin kun se kohdistui tsaarin laittomia ukaaseja vastaan.
Vihdoin, jos luotettiin venäläisiin pistimiin vallankumouksen toimeenpanemisessa, niin rakennettiin vierivälle hiekalle. Suomessa olevat venäläiset olivat kyllästyneet sotaan; huolimatta väitteistä, että heillä muka oli täällä hyvä olla ja että tahtoivat jäädä tänne niin kauaksi kuin mahdollista, oli kuitenkin tosiseikka, että he toivoivat pääsevänsä kotiin. Toista on pitää juhlapuheita kansainvälisestä solidarisuudesta, toista on tapella ja kärsiä, ja niin pian kuin venäläiset kohtaisivat vakavaa vastarintaa, lannistuisivat heidän veljeystunteensa hyvin nopeasti. Muuten on yhä edelleen voimassa se vanha lause, ettei voi istua pistimien päällä, kaikkein vähimmän ulkomaisten pistimien päällä. Valtiollinen tai yhteiskunnallinen murros voi perustua vain omassa maassa kypsyneisiin edellytyksiin.
Mutta ennenkaikkea: vallankumous onnistuu vain, jos se on oikeutettu, tai päin vastoin. Ja oikeutettu — historiallisesti, siveellisesti, poliittisesti oikeutettu — se on ainoastaan silloin kun se on välttämättömyys. Semmoista välttämättömyyttä ei tässä ollut. Turhaa oli puhella uhkaavasta taantumuksesta, joka ainoastaan kumouksella oli torjuttava. Sillä jos sosialidemokratia pysyisi elävänä voimana, voisi se kyllä edelleenkin pitää taantumuksen aisoissa. Jos sitä vastoin syöstiin puolue perikatoon, niin ei olisi mitää suojaa vastustajain kostoa vastaan. —
Mitä vallankumousajatuksen kannattajat vastasivat tähän? Ei mitään, ei ainakaan mitään asiallista. Heitä elähytti vissi tunnelma, ja se heille riitti. Asialliset syyt korvattiin vakuutuksilla, että »kansa tahtoo sen», ja se syy oli ainakin heille itselleen yhtä vakuuttava kuin ennen muinoin sana »Jumala tahtoo sen» oli ristiretkeilijöille. Ja astuipa kerran »kansan tahto» kokoussaliin punakaartilaislähetystön hahmossa, puristaen nyrkkiänsä puolueen edustajain edessä ja luvaten osoittaa, mitä heidän rauhaansa kuuluu, elleivät nyt päättäneet »ottaa valtaa».
Sitä puoluekokous ei kuitenkaan päättänyt. Kun ensin koeäänestyksellä oli todettu, että vakava enemmistö oli kumousvaatimusta vastaan, lähetettiin kysymys valiokuntaan päätösehdotuksen laatimista varten.
Nyt olisi ollut tilaisuus saada läpi päätöslauselma, joka selvästi ja päättäväisesti hylkäsi »vallankumoukselliset» mielikuvitukset sekä marxilaisessa hengessä laadituilla perusteluilla vaikuttaisi valistavasti työväkeen. Mutta se kompromissin ja raukkamaisuuden henki, joka useinkin on johtanut sosialidemokraattisen puolueemme johtoa, piti nytkin kynää kädessään, kun päätöslauselma kirjoitettiin. Johtavana ajatuksena oli, että puoluetta oli pidettävä koossa. Ja kun ei syvempää, aatteellista yhteenkuuluvaisuutta ollut, täytyi päätöslauselma tehdä kylliksi tilava, jotta siihen mahtuisi kaikki puolueessa edustetut mielipiteet. Tämä voi näyttää mahdottomalta, mutta se onnistui kuitenkin, tietysti uhraamalla kaikki selvät suuntaviivat. Ja niin tämä »sosialidemokraattisen» diplomatian harvinainen tuote tuli tässä kohden kuulumaan seuraavasti:
»Koska näinä vallankumouksellisina aikoina saattaa esiintyä tilanteita, jolloin alussa mainittujen (Me vaadimme -ohjelman mukaisten) työväenluokan lähimpäin perusvaatimusten läpiajaminen voi vaatia joko hallitus- ja valtiovallan ottamista kokonaan sosialidemokratian käsiin, taikka sosialidemokratian osanotto sellaiseen kokoomushallitukseen, jossa porvarilliset jäsenet ovat vähemmistönä, niin harkitkoon kulloinkin sos.-dem. eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto, onko jommastakummasta menettelystä odotettavissa sosialidemokraattiselle luokkataistelulle varmasti enemmän hyötyä kuin vahinkoa ja vaaraa. Ja jos tulevat yhdenmukaiseen päätökseen toisen tai toisen menettelytavan edullisuudesta ja ehdoista, olkoon se toistaiseksi sallittua!»
Tästä löysi jokainen mitä tahtoi: »vallankumoukselliset» punaisen kumoushallituksen, »revisionistit» laillisella tavalla asetetun kokoomushallituksen. Kaikki tämä siis edellytettiin mahdolliseksi, mutta mihin puolueen piti pyrkiä — siitä ei päätös antanut viittaustakaan. Tämä vaitiolo katsottiin kai välttämättömäksi, jotta puolue pysyisi koossa, ja ehkä se niin olikin.
Eräässä suhteessa olisi tämä päätös kuitenkin voinut saada suuren merkityksen: se vaati päätöksen tekoa varten hallituskysymyksessä, että sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto tulisivat yhtäpitävään päätökseen. Nyt oli yleisesti tunnettu, että ryhmän suuri enemmistö ei tulisi mitenkään suostumaan vallankumoukseen, ja puolueneuvostossakin oli, vaikkei kovin suuri, enemmistö laillisen taktiikan kannalla. Jos vallankumous olisi riippunut puolueinstanssien päätöksestä, olisi se siis ollut suljettuna seitsemän sinetin taakse. Meidän puolueessamme on totuttu katsomaan, että puolueen päätöksiä on noudatettava, ja päätöslauselman tekijät olivat siis oikeutetut edellyttämään, että niin tapahtuisi nytkin.
Se puoluekokouksen päätös, missä pääasia sivuutettiin niin häilyvillä lauseparsilla, puhui kuitenkin selvää kieltä parista tärkeästä sivuseikasta.
Suurlakon aikana tapahtuneiden ilkitöiden johdosta lausui puoluekokous — samalla kuin se vaati »työväellekin oikeuden, kun muu ei auta, myös ase kädessä puolustaa itseään asestettuja vihollisia vastaan» — että »väkivaltaa ei käytetä muuta kuin väkivaltaa vastaan eikä missään tapauksessa enempää kuin mitä on tarpeen työväkeä vastaan esiintyvän väkivallan murtamiseksi»... »Murhat, ryöstöt ja kaikenlaiset muut anarkistiset ilkityöt sosialidemokratia tuomitsee.» Puolueen jäseniä yleensä varoitettiin aiheuttamasta hajaannusta omissa riveissään, ja puolueneuvostolle annettiin laajennetut valtuudet väliaikaisesti erottaa puolueesta ne, jotka puoluetta vahingoittavat.
»Järjestyskaarteista», kuten punaisia kaarteja silloin vielä nimitettiin, tehtiin seuraava päätös: »Puolueen keskuudessa työväenluokan itsepuolustusta varten muodostetut tilapäiset järjestyskaartit on kehitettävä työväen vakiintuneitten menettelytapojen mukaisiksi, työväenjärjestöjen valvonnan alla toimiviksi luotettaviksi järjestöiksi, niin että ne tukevat voimakkaasti puolueen ja työväenluokan oikeuksia eivätkä rivejämme hajoita tai vahingoita.»
Jos nyt näitä päätöksiä olisi käytännössä toteutettu, jos siis levottomat ainekset olisi joko erotettu puolueesta tai ainakin pidetty kurissa, niin olisi voinut syntyä järjestystä puolueessa, järjestystä sen esiintymisessä, järjestystä maassa. Mutta päätöksiä ei koskaan toteutettu, ja kun vaatimuksia siinä suhteessa esitettiin, kohtasivat ne mitä sitkeintä vastarintaa juuri niiden taholta, jotka olivat pitäneet kynää kädessään puoluekokouksen päätöksiä laadittaessa.
Niissä piireissä, missä mielellään koetetaan kieltää semmoisten yhteiskunnallisten epäkohtien olemassaolo, jotka voisivat tehdä sosialidemokraattisen liikkeen oikeutetuksi, ollaan pakotettuja selittämään tämä liike »johtajain» ja »tunnottomain agitaattorien» kiihoitustyön tulokseksi. Johtajilla luullaan siis olevan aivan ihmeitätekevä voima. Tämän poroporvarillisen käsityksen aiheuttamana vastavaikutuksena on osittain pidettävä sitä sosialidemokraattisella taholla usein ilmenevää kansantajuista käsitystä, että vain joukot johtavat ja »johtajat» itse asiassa ovat johdettuja. Tämä käsitys voi joukoista kyllä tuntua mieluisalta, ja sitä levittävätkin vähemmän tunnolliset johtohenkilöt, jotka siten nukuttavat joukot välinpitämättömyyteen ja vahvistavat omaa asemaansa, samalla kun he hankkivat itselleen mahdollisuuden tarpeen vaatiessa vetäytyä joukkojen selän taakse.
Ulkomailla, missä on ehditty saada kokemusta näissä asioissa, on tämä käsitys jo häviämässä. Siellä ovat työväenliikkeen toimihenkilöt vuosikymmenien kuluessa kehittyneet byrokratiaksi, jolla on byrokratian tavalliset tuntomerkit. Se on kaikkialla liikkeessämme vanhoillinen, pidättävä aines, ei ainoastaan suurempien tietojensa vuoksi, jotka tekevät sille mahdolliseksi paremmin arvostella liikkeen mahdollisuuksia, vaan myöskin siitä syystä, että se, niinkuin jokainen etuoikeutettu kerros, on verrattain tyytyväinen oloihin ja sentähden katselee uusia aloitteita ja pyrkimyksiä epäluulolla. Tämmöinen byrokratia voi muodostua raskaaksi ikeeksi koko liikkeelle ja siten tehdä tarpeelliseksi sitä vastaan suuntautuvat virtaukset, joiden tarkoituksena on saattaa työläisjoukkojen itsetoiminta jälleen oikeuksiinsa. Täten voi työväenliike joutua pitkät ajat kuluttamaan voimiansa sisäisissä riidoissa. Työväenliikkeelle on tämän takia erittäin tärkeätä, että joukot ja niiden johtajat vaikuttavat oikeassa suhteessa toisiinsa. Tämä taas riippuu toiselta puolen johtajain selvänäköisyydestä, rehellisyydestä ja siveellisestä rohkeudesta, toiselta puolen joukkojen kehitysasteesta ja siitä valppaudesta, jolla ne pitävät johtajiansa silmällä.
Suomen työväenliike on vielä nuori eikä ole ehtinyt synnyttää semmoista byrokratiaa kuin ulkomaiden. Erityisesti oli tämä silmiinpistävää liikkeen ensi aikoina, jolloin puolueen toimitsija tai ammattiliiton »luottamusmies» otettiin suoraan tehtaasta ja ehkä pian palasi sinne takaisin. Hänen ja niiden välillä, jotka olivat hänet valinneet, ei ollut vielä syntynyt mitään erotusta. Hän oli heistä kokonaan riippuvainen ja teki voitavansa täyttääkseen saamansa tehtävät. Menettelikö hän omasta mielestään oikein, oli hänelle niinkuin muillekin jokseenkin yhdentekevää, kun hän vain noudatti »kansan» tahtoa. Kansanvalta oli täydellinen ja mitä alkuperäisintä laatua, ja se epäili kaikkia johdon ja johtajiston toimia. Väite joukoista, jotka ovat todellisina johtajina, säilytti vielä koko tuoreutensa ja vastasi sangen hyvin todellisuutta.
Vähitellen kehittyi puolue-elämä monimutkaisemmaksi ja vaati lisää toimitsijoita. Useat saivat vakituisen paikan piirisihteereinä, taloudenhoitajina, agitaattoreina. Eduskuntatyökin edisti ammattipolitikoitsijain syntyä, samalla kun se sysäsi joukkojen itsetoiminnan syrjään. Ammatillisten järjestöjen yhä ripeämpi kehitys vaati sekin lukuisia virkailijoita. Näin kehittyi meilläkin huomattava määrä osittain sangen hyviä voimia työväenliikkeen palveluksessa. Ammattijärjestön edustajakokoukset ja 1913 vuoden sosialidemokraattinen puoluekokous antoivat selvän kuvan tässä suhteessa tapahtuneesta kehityksestä. Tosin emme koskaan tulleet sille asteelle, jonka jotkut ulkomaiset veljespuolueet ovat saavuttaneet, missä joukko kokeneita johtajia määrää ja hallitsee työläisjoukkojen puolesta, välittämättä suuresti niiden mielipiteestä. Mutta tulimme kai sangen lähelle sitä oikeata suhdetta, jonka pitää vallita virkailijain, jotka vakaumuksella ja edesvastuustaan tietoisina täyttävät velvollisuutensa, sekä työläisjoukkojen välillä, jotka ovat virkailijansa asettaneet ja kontrolloivat niiden toimintaa, sekaantumatta yksityisseikkoihin, joita ne eivät voi ymmärtää.
Vuoden 1917 tapahtumat kumosivat tämän tasapainotilan. Nyt tulvasi puolueeseen joukottain uusia jäseniä, jotka eivät toistaiseksi lainkaan ymmärtäneet järjestötoimintaa eivätkä sen asettamia velvollisuuksia, mutta olivat täynnä toimintahalua. Oli pelättävissä, etteivät johtajat voisi säilyttää riittävää vaikutusvaltaa. Sillä, kuten Lamartine sanoo,
»lorsque la mer est basse, un enfant la gourmande,
mais tout homme est petit, quand une époque est grande»
(kun meri on tyyni voi lapsikin hallita sitä, mutta jokainen
ihminen on pieni, kun aikakausi on suuri).
Vaikka mahtavan työläisbyrokratian puute oli ollut liikkeelle eduksi sen alkuaikoina, jotta joukot silloin saivat vapaasti kehittää voimiansa ja laskea oman järjestörakennuksensa perustukset, niin olisi sitä vastoin tuommoinen pidättäväinen aines ollut mitä suurimmassa määrin tarpeen nyt, kun piti kriitillisessä tilanteessa pitää kiinni saavutetuista tuloksista.
Mutta nyt kävi ilmi, että ne, joiden piti johtaa liikettä, eivät olleet tehtävänsä tasalla mitä kaukonäköisyyteen, rohkeuteen taikka päättäväisyyteen tulee. Teoreettiset tiedot olivat riittämättömät antamaan tarpeellista ohjausta, sillä aika oli siihen saakka täytynyt käyttää osaksi kiivaaseen järjestämis- ja agitatsionityöhön, jossa oli alituisesti täytynyt antaa enemmän kuin itse oli voinut ottaa vastaan, osaksi parlamentaariseen uudistustyöhön. Käytännöllistä kokemusta ei puuttunut, mutta se oli saavutettu aivan toisenlaisissa oloissa eikä riittänyt antamaan ohjeita nyt ilmeneviä jättiläismäisiä probleemeja ratkaistaessa.
Se tilanne, johon nyt oli määrätysti suhtauduttava, oli ylen vaikea. Työläisjoukot täytti mahtava voimatunne, ja ne pyrkivät itsenäiseen toimintaan; täten syntynyt kuohunta yhteiskunnassa luonnollisesti kehoitti porvaristoa puolustustoimenpiteisiin, ja näin syntyi jyrkkien yhteentörmäyksien vaara. Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan, ja mitä kauemmin »tapausten logiikka» sai määrätä asiain kulun, sitä vaikeampi oli inhimillisen järjen saada sanansa kuuluville.
Kuten sanottu: työläisjoukkojen ja niiden johtajain välinen raja ei ollut jyrkkä, ja eturivin miehissä luonnollisesti heijastuivat joukoissa ilmenevät eri virtaukset. Kuitenkin johtajat, kiitos jossakin määrin selvempien käsityksien ja tietojen, tahtoivat ylipäänsä välttää yhteiskunnallisen ristiriidan äärimmäistä kärjistymistä ja tekivätkin, kuten mainittu, ponnistuksia siinä suhteessa. Muutamin poikkeuksin, joissa henkilökohtaista vallan- tai kunnianhimoa on ollut todettavissa, voimme myös sanoa niiden miesten, jotka 1917 vuoden aikana ovat seisoneet työväenliikkeemme etunenässä, tarkoittaneen liikkeen etua. Erimielisyydet koskivat sentähden etupäässä kysymystä, oliko mahdollista välttää tilanteen kumouksellista kärjistymistä ja mitä keinoja oli sen välttämiseksi käytettävä.
Aikaa myöten alkoi tämä mahdollisuus monesta tuntua yhä pienemmältä. Nähtiin, miten porvarillisella samoin kuin sosialidemokraattisellakin taholla äärimmäiset ainekset yhä enemmän ottivat johdon käsiinsä, ja pelättiin, ettei sosialidemokratian keskuudessa löytyviä levottomia aineksia enää voitaisi pidättää, kun ne näkivät, miten porvarillisten politiikka kehittyi yhä leppymättömämmäksi ja taantumuksellisia toimenpiteitä ennustavaksi. Tästä johtui, että koetettiin pöyhkeilevän jyrkällä esiintymisellä ulospäin herättää porvareissa pelkoa ja saattaa heidät luopumaan taantumuksellisista aikeistaan. Niin oli moni teko, moni sosialidemokraattiselta taholta tullut lausunto, joka poroporvarin korvassa on voinut tuntua hyvinkin »vallankumoukselliselta», itse asiassa renkaana politiikassa, joka tarkoitti vallankumouksen torjumista.
Tätä politiikkaa tosin vaivasi arveluttava puolinaisuus. Jos pelättiin porvarillista taantumusta, olisi pitänyt ennen kaikkea ryhtyä toimenpiteisiin punaisen kaartin ja muita sosialidemokraattisen puolueen yltiöpäitä vastaan, joiden mieletön esiintyminen mitä voimakkaimmin edisti taantumuksellisen mielialan levenemistä porvarillisten keskuudessa. Vastahakoisimmat olisi pitänyt kurinpitotoimenpiteillä pitää aisoissa, ja samalla olisi puolueen suurta massaa ollut valistettava, huomauttamalla sille tilanteen vakavuudesta ja varoittamalla sitä valevallankumouksellisista päähänpistoista. Nämä velvollisuudet olisivat kuuluneet puolueen johdolle, jolle puoluekokous yllä mainitulla päätöslauselmallaan antoikin tarpeelliset ohjeet.
Mutta johto seisoi epäröiden näiden tehtäväin edessä. Se tiesi miten vähäinen oli sen auktoriteetti ja se pelkäsi menettävänsä sen kokonaan, jos esiintyisi niitä aineksia vastaan, jotka omasta mielestään olivat ainoat luokkatietoiset. Ennen kaikkea se pelkäsi aiheuttavansa puolueessa vielä kiivaampia riitoja, jotka ehkä johtaisivat puolueen jakaantumiseen.
Tämmöinen mahdollisuus oli ehkä olemassa, ja on ymmärrettävää, että puolueen johtajat eivät tahtoneet ottaa edistääkseen tällaista asian kehitystä. Jotkut kuitenkin käsittivät jo silloin — ja nyttemmin luultavasti useimmat — että juuri tämmöinen puolueen kahtiajako olisi voinut olla Suomen sosialidemokratian pelastus.
Puolueen onnettomuus oli, kuten sanottu, että se oli liian suuri voidakseen olla yhtenäinen. Sillä oli kuitenkin terveistä, koulutetuista aineksista kokoonpantu kantajoukko, joka ainoastaan olisi kaivannut johtoa ja kannatusta puolueen johdon taholta saavuttaakseen lujuutta ja toimintakykyä, joka olisi tehnyt puolueelle mahdolliseksi voittoisasti kestää »vasemmiston» taholta uhkaavan myrskyn. Näiden terveiden ainesten merkitys oli jo nytkin suuri; ainoastaan niiden vaikutuksesta pysyivät kiihkoilijat aisoissa siinä määrin ja siksi kauan. Mutta ilman apua johdon taholta eivät ne ajan pitkään voineet pitää puoliansa.
Ne olisivat kaivanneet vastausta kysymyksiin, jotka kiusasivat kaikkia. Olisi tarvittu asiallisia tietoja tilanteesta, sen tarjoamista toimintamahdollisuuksista, siitä mitä tietä sosialidemokratian oli kuljettava ja mikä oli erotus toiselta puolen asiantuntemukseen ja marxilaiseen yhteiskuntakäsitykseen perustuvan työväenpolitiikan sekä toiselta puolen valevallankumouksellisten utopiojen välillä. Johtajain velvollisuus olisi ollut sanoa joukoille nämä totuudet, huolimatta siitä, millä tavalla ne tultaisiin ottamaan vastaan. Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan olisivat ainakin sangen huomattavat joukot ottaneet ne huomioonsa.
Tosin ei siinä tapauksessa, että johtajat olisivat puhuneet omassa nimessään, luottaen henkilökohtaiseen auktoriteettiinsa. Mutta he olivat edullisemmassa asemassa. Sillä eihän Suomen sosialidemokratia ollut vain alkuperäisten joukkointohimojensa ja -vaistojensa hallitsema massa. Se oli puolue, siis elimistö — ja niinkuin useimmissa tapauksissa valtiovalta juuri sentähden, että se oli elimistö, voi helposti tukahduttaa mellakoita ja kapinoita, niin olisi puolue samoista syistä voinut pitää kurissa ne irralliset joukot, jotka liikkuivat sosialidemokratian rajamailla ja tilapäisesti muodollisesti kuuluivat puolueeseen. Näitä voimavaroja olisi johtajain pitänyt käyttää. Heillä olisi ollut puolellaan piiritoimikunnat, ainakin useimmat, ja nämä taas olisivat vaikuttaneet alempiin puoluejärjestöihin. Täten esiintyen puolueen nimessä, nojautuen sen auktoriteettiin ja saattaen puolue-elimistön toimintaan tarkoitustensa hyväksi, olisi puolueen johto todennäköisesti voinut menestyksellä hallita asemaa ja pakottaa rettelöitsijät alistumaan.
Tämä viimemainittu ehkä ei olisikaan onnistunut, ja tämä mahdollisuus sai useat rehelliset puoluetoverit epäilemään, olisiko tarkoituksenmukaista esiintyä jyrkästi »vallankumouksellisia» vastaan. Nämä ehkä, sanottiin, tulisivat kulkemaan omia teitään, eroamaan puolueesta, ottaen mukaan yhden ja toisen heidän hallussaan olevan paikallisjärjestön, ja sitten toteuttamaan suunnitelmansa. Kaikki tämä oli mahdollista. Mutta puoluetta kokonaisuutena he eivät olisi saaneet mukaansa, jos vain sen johtajat olisivat uskollisesti valvoneet sen etuja. »Vallankumouksellisten» olisi täytynyt turvautua omiin voimiinsa. Epävarma on, olisivatko he senvuoksi luopuneet aikeistaan; mutta näistä ei silloin olisi johtunut muuta kuin suurenmoinen... »voimellakka», joka helposti olisi kukistettu, ja sosialidemokraattinen puolue olisi tämän kriisin kestänyt suurin piirtein vahingoittumatta sekä vapautuneena vähemmän toivottavista aineksista.
Mutta puolueen johtajat jättivät tekemättä juuri sen, mitä heidän olisi ennen kaikkea pitänyt tehdä. Heitä ei voitu saada edes omassa keskuudessaan perinpohjin keskustelemaan päivän suurista kysymyksistä, ikäänkuin olisivat he pelänneet silloin pääsevänsä selvyyteen, joka olisi velvoittanut heidät toimimaan. Tahdottomasti he odottivat mitä huomispäivä oli tuova mukanaan. He ryhtyivät kyllä toimenpiteisiin erästä pientä ja merkityksetöntä, »Työn Valta» -nimisen lehden ympärille kokoontunutta oikeistoryhmää vastaan, mutta kun samalla vaadittiin esiintymistä puolueen vasemmistoon luikertaneita huligaaniaineksia vastaan, niin kohtasivat nämä vaatimukset itsepintaista jarrutusta puolueen eräiden huomatuimpien johtomiesten taholta. Sillä »anarkistiset teot ovat kapitalistisen järjestelmän hedelmiä» — ikäänkuin tämä kelpaisi perusteluksi sille, että sosialidemokraattisen puolueen on nieltävä nämä hedelmät! Ikäänkuin ei sakilais-ainesten karkoittaminen — mistä sanottiin, että sitä tultaisiin tulkitsemaan pyrkimykseksi täyttää porvarien tuivomukset! — olisi ollut itse puolueelle mitä tärkeintä.
Ja torjuakseen syytökseı selkärangattomuudesta sekä ehkä myös rauhoittaakseen omaatuntoaan käyttivät johtajat sanaparsia kuten: tämä on joukkoliike, ei sitä voida komentaa; se riippuu visseistä edellytyksistä, j. n. e.
Tämä marxilaisiin muotoihin pukeutunut sallimususko kaikui tietämättömäin korvissa kauniilta, ja se oli kyllä mukava niille puoluejohtajille, jotka eivät mitään viitsineet tai uskaltaneet. Se ei ollut paikkansa pitävä teoriassa eikä käytännössä. Marxilaisuuden mukaan yhteiskunnallinen liike syntyy vissien aineellisten olosuhteiden vaikutuksesta, eikä sitä siis voidakaan »komentaa». Mutta sen suuntaan ja muotoihin voi ajattelevain ihmisaivojen tietoinen toiminta vaikuttaa. Mitä erityisesti tulee työväenliikkeeseen, on se yhteiskunnallisen hädän synnyttämä, koska tämä on työläisissä herättänyt tyytymättömyyttä ja tahtoa parantaa olojansa. Mutta sosialidemokratian velvollisuus on järjestää ja johtaa työläisten tyytymättömyyttä, kohdistaa se käytännössä saavutettaviin päämääriin, niin että se tulee luovaksi ja hedelmiä kantavaksi. Nämä velvollisuudet kuuluvat ennen kaikkea niille, jotka sosialidemokratia on eturintamaansa asettanut. Ei ole aivan väärin lukea, kuten tavallisesti tapahtuu, joukkojen ansioksi kaikki hyvä, minkä työväenluokka saa aikaan, ja johtajain viaksi kaikki erehdykset. Sillä joukkojen osuus on niiden voima, uhrautuvaisuus, kestävyys — ominaisuuksia, joita ilman työväenliike ei olisi mitään. Johtajain asiana on hyvin hoitaa ja käyttää ne voimavarat, jotka täten annetaan heidän käytettäväkseen, sekä sosialidemokraattisella valistustyöllä estää niiden käyttämistä vahingollisiin tarkoituksiin.
Tämän tehtävän sosialidemokraattinen puoluejohtomme täytti huonosti. Kun se läheni joukkoja, tapahtui se pöyhkeileväin julistusten kautta, joiden tarkoituksena oli ylläpitää johdon vähenevää auktoriteettia »vasemmiston» taholla; todellista valistusta eivät ne olleet omiaan joukoille antamaan eikä se kai ollutkaan niiden tarkoitus. Samaan aikaan sosialidemokraattinen agitatsioni, suullinen yhtä hyvin kuin kirjallinen, kulki edelleen vanhaa latuaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, pyrkien kaikin voimin pasunoimaan ulos kaikille ihmisille ilmeisiä epäkohtia, tarkoituksessa »herättää» työväkeä. Ei huomattu, että nyt jos koskaan olisi pitänyt hillitä tuota liiallista herätystä; sentähden ei myöskään katsottu tarpeelliseksi rehellisesti ja kaikinpuolisesti valaista joukoille niitä probleemeja, jotka yhä vakavampina astuivat esille. Sosialidemokraattista agitatsionia meidän maassamme on usein moitittu siitä, että se on käyttänyt valheita. Se ei kuitenkaan ole sen suurin virhe; suurempi on se, ettei se ole sanonut joukoille totuutta.
Kun ei niitä, joiden olisi pitänyt pontevin käsin johtaa puolueen politiikkaa, voitu saada määrittelemään kantaansa selvästi ja toimimaan sen mukaan, tapahtui juuri se, mitä he kahdella tuolilla istumisellaan olivat tahtoneet välttää: puoluejohdon arvo aleni. Maaseudulta alkoi kuulua vaatimuksia, että puoluetoimikunnan pitää esiintyä ja puolustaa puolueen etuja, ja rivien välistä voitiin lukea moitetta. Kun ei tämäkään auttanut, menetti puolueen johto itse asiassa kaiken merkityksensä.
Kun tulevaisuudessa lausutaan lopullinen tuomio sosialidemokraattisen puoluejohtomme toiminnasta vuonna 1917, tullaan epäilemättä ottamaan huomioon ne vaikeudet, jotka sen oli voitettava. Yksikamarinen eduskuntamme olisi useiden vuosien kuluessa voinut tehdä uudistustyötä, joka olisi lieventänyt yhteiskunnallisia epäkohtia ja sitonut työväenluokan lujemmin yhteiskuntaan. Tämä uudistustyö oli suurimmaksi osaksi jäänyt tekemättä, ennen kaikkea porvarillisten taholta sitä kohdanneen vastarinnan takia, ja yhteiskunnalle vaarallisille virtauksille oli siten jätetty täysi vapaus. Porvarillisten tekemää virhettä ei voida käyttää sosialidemokraattien virheiden puolustamiseksi, mutta sen pitäisi kehoittaa edellisiä noudattamaan suurempaa pidättyväisyyttä arvostellessansa jälkimäisiä.
Niiden sisäistä suomalaista alkuperää olevain seikkain lisäksi, jotka pitivät Suomen työläisiä jännityksessä ja kiihoittivat heitä — kuten elintarvehätä ja työttömyys —, tuli marraskuun alussa eräs maan ulkopuolella sattunut tapaus: bolshevikkien vallankumous Venäjällä. Ensimäisen kerran maailmassa proletaarinen puolue saavutti vallan kokonaisessa valtakunnassa ja säilytti sen viikko viikolta, kaikista toiseen suuntaan menevistä ennustuksista huolimatta. Ja tämä puolue oli juuri se, jota Suomen sosialidemokratia jo aikaisemmin, yllä mainituista syistä, oli lähennellyt ja jota kohtaan se tunsi myötätuntoa. Että tämä puolue nyt oli temmannut ohjakset käsiinsä Suomen suuressa naapurimaassa, vaikutti tietysti voimakkaasti niihin meidän puolueessamme löytyviin aineksiin, jotka itse uneksivat köyhälistön vallankumousta. Olivathan mahdollisuudet lähteä täällä Suomessa kulkemaan samoja teitä nyt oleellisesti lisääntyneet.
Tällä tavoin — välttämättömänä edellytyksenä ja kiihoittavana esimerkkinä — sai bolshevikkien vallankumous suuren merkityksen meillä. Missä määrin bolshevikkien taholta on suoranaisesti kehoitettu meidän »vasemmisto»-aineksia kapinaan ja mikä merkitys tämmöisillä kehoituksilla on ollut, on tätä kirjoitettaessa vielä epäselvä. Varma on, että porvarillisella taholla on suunnattomasti liioiteltu tätä merkitystä, ja epäilemättä tahallisesti. Sillä bolshevikit, ihailtavia vain vastustuspuolueena, eivät voineet, otettuaan vallan käsiinsä, yhtä vähän kuin mikään muukaan vallassa oleva puolue säästyä antamasta aihetta moitteisiin. Heidän erehdyksensä, jotka eivät mitenkään olleet pieniä, pasunoitiin ulos kaikkein maiden porvarillisessa sanomalehdistössä, ja bolshevikit joutuivat hyvin pahaan huutoon. Ei ollut siis Suomen sosialidemokraateille mitenkään edullista, jos voitiin sanoa heidän toimineen bolshevikkien vaikutuksesta, ja ylipäänsä joutui luonnollisesti se, joka voitiin sanoa edistäneen ulkomaista sekaantumista Suomen asioihin tai käyttäneen sitä hyväksensä, huonoon valoon kansallismielisen väestön silmissä. Sosialidemokratian vastustajille oli siis tärkeätä esittää bolshevikkien taholta tulleet vaikutukset mahdollisimman painavina syinä Suomen köyhälistön vallankumousyritykseen.
Kapinan todelliset syyt olivat ilmeisesti sisäistä ja osaksi vanhaa alkuperää. Ken luulee tämänkaltaisen ja näin voimakkaan liikkeen voivan syntyä matkimishalusta tai ulkoa tulleiden kehoitusten vaikutuksesta, se osoittaa kykenemättömyyttä arvostella yhteiskunnallisen elämän käyttövoimia sekä tässä tapauksessa sen lisäksi suurta asiallista tietämättömyyttä.
Ulkomaihin turvautumiset kuuluvat epäilemättä Suomen politiikan vanhimpiin traditsioneihin. Ne alkoivat vanhemman fennomanian vetoamisella venäläiseen apuun »viikinkejä» vastaan sekä jatkuivat eduskuntauudistuksen jälkeen, erinäisten plutokraattisten ryhmien turvautumisessa kaikkein korkeimpaan vahvistamiskieltoon, joka tekisi mitättömiksi erinäiset eduskunnan epämieluisat päätökset.
Maailmansodan alussa kääntyivät taas erinäiset porvarilliset ryhmät ulkomaan, nimittäin Saksan puoleen. Ei kuitenkaan pyytääkseen sitä sekaantumaan Suomen sisäisiin asioihin, vaan toteuttaakseen sen avulla Suomen valtiollisen itsenäisyyden. Samassa tarkoituksessa ryhtyi vuoden 1917 kuluessa sosialidemokratiamme läheisiin väleihin Venäjän vasemmistopuolueiden, ennen kaikkea bolshevikkien kanssa.
Miten omituinen onkaan se kammottava voima, joka sanotaan »tapausten logiikaksi»! Molemmat nämä lähestymiset, jotka tapahtuivat kansallisessa, isänmaallisessa tarkoituksessa, joutuivat sittemmin edistämään aivan toisiakin päämääriä kuin niiden alkuunpanijain tarkoittamia. Yhteisen isänmaan asia sai jäädä syrjään, ja maassa riehuvaan luokkataisteluun sekaantui vieraita voimia. Mutta kumpikin taisteleva puoli esitti oman etunsa koko maan yhteisetuna.
Itsenäisyyskysymys oli sillä välin yhdennellätoista hetkellä saatettu eräänlaiseen ratkaisuun. Joulukuun lopussa lähettivät Suomen senaatti ja Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta samaan aikaan kukin lähetystönsä Pietariin kehoittamaan bolshevikkihallitusta tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Kumpikaan ei tietänyt toisen toimenpiteestä, mutta, kiitos tämän omituisen yhteensattuman, saavutettiin tarkoitettu tulos. Jos vain yhdeltä taholta tämmöinen kääntyminen bolshevikkihallituksen puoleen olisi tapahtunut, ei päämäärää olisi saavutettu. Ja Venäjän hallituksen antama tunnustus oli kuten tiedetään ehtona, jotta Saksa ynnä eräät muut valtiot omasta puolestaan tunnustaisivat Suomen itsenäisyyden.
Tässä yhteydessä oikaistakoon eräs väite, joka ensin hypoteettisessa muodossa, sitten — tultuaan riittävän usein toistetuksi — tosiasiana on porvarillisissa lehdissä esitetty: bolshevikkihallitus olisi muka tunnustanut Suomen itsenäisyyden vain ehdolla, että Suomen sosialidemokraatit tekivät vallankumouksen! Tämä väite, jonka tarkoitus on helppo ymmärtää, on tuulesta temmattu. Semmoisesta taikka muista ehdoista ei ollut sanallakaan puhetta silloinkuin Suomen sosialidemokraattisen puoluetoimikunnan lähettämä lähetystö neuvotteli johtavain venäläisten poliitikkojen kanssa sanotusta tunnustuksesta, eikä myös sittemmin, kun tunnustus annettiin.
Että Suomen itsenäisyys tällä tavoin tuli toteutetuksi Venäjän valtioelinten vapaaehtoisesti antamalla suostumuksella; ei siis asevoimalla eikä vasten Venäjän tahtoa, on seikka, joka ehkä vielä on oleva Suomelle hyödyksi, vaikkakin sitä kai katselevat kieroin silmin ne Suomen porvariston eräissä piireissä löytyvät kiihkoilijat, joille Venäjän kärsimät nöyryytykset tuottavat sairaalloisia sielullisia nautintoja. Ja että Suomen sosialidemokraatit käyttivät bolshevikkien valta-asemaa sekä hyviä suhteitansa heihin toteuttaakseen Suomen itsenäisyyden, on seikka, jonka pitäisi saada vaikenemaan ne, jotka ilkeävät väittää, että Suomen työväki luokkaetujensa vuoksi olisi ollut valmis uhraamaan maansa itsenäisyyden. On puolueellemme kunniaksi, että se tiesi käyttää tätä tilaisuutta. Ja tulevaisuus lienee tunnustava, että Suomen sosialidemokratia ylipäänsä, niin kauan kuin se ei antanut omien »vasemmisto»-ainestensa itseänsä terrorisoida, on niin hyvin tsaarivallan aikana kuin sen jälkeenkin pitänyt huolta Suomen kansan valtiollisista eduista, vaikkakin vaillinaisesti, kuitenkin paremmin kuin mikään muu puolue.
Ainakin osa niistä puoluetovereista, jotka pyrkivät jouduttamaan Suomen itsenäisyyden toteuttamista, toivoi että täten myös helpoitettaisiin sisäisten riitakysymysten rauhallista ratkaisua, koska nimittäin venäläisen sotaväen poistuessa maasta päästäisiin yhdestä vaarallisesta kuohunta-aineesta. Mutta tämä toivomus petti, ja tapaukset seurasivat nopeasti toinen toistansa.
Punainen kaarti, jonka ylin johto oli joutunut aivan sopimattomiin käsiin, oli suurlakon aikana osoittanut voimansa ja nähnyt, ettei porvaristo voinut tai ei uskaltanut tehdä vastarintaa. Näin ollen eivät kaartissa olevat kiihkoilija-ainekset enää katsoneet tarvitsevansa hillitä vallattomuuttaan. He lähettivät henkilöitä eri paikkakunnille vaikuttamaan työväestöön, ryhtyivät puolueen johtoa syrjäyttäen yhteyteen bolshevikkien kanssa, toimeenpanivat suuttumusta herättäviä kotitarkastuksia, joissa siellä ja täällä brovninki tai kivääri tai joskus säästettyjä elintarpeita joutui heidän saaliikseen. Helsingissä otti kaarti omin luvin entisen kenraalikuvernöörintalon, Turussa merikoulun päämajakseen. Kotkasta lähetettiin rankaisuretkikuntia, jotka levittivät kauhua Itä-Suomen kaupunkien porvariston keskuudessa.
Puolueen virallisilla keskuselimillä ei enää ollut mitään vaikutusvaltaa kaartiin, eivätkä ne edes koettaneetkaan ylläpitää omaa eikä puolueen auktoriteettia. Sitä suuremmaksi kävi suuttumus muiden puoluetoverien keskuudessa, jotka eivät voineet sietää, että kaarti tuolla tavoin terrorisoi puoluetta. Puoluelehtiin alkoi ilmestyä kirjoituksia, käsitellen kysymystä, jonka »Työ»-lehti Viipurissa ilmaisi otsikossa: »Punainen kaarti vaiko sosialidemokraattinen puolue?»
Porvarillisten keskuudessa oli luonnollisesti suuttumus paljoa voimakkaampi. Heidän oli vuoden kuluessa täytynyt alistua toiseen nöyryytykseen toisen perästä: maatyöläislakkoihin, kunnallislakkoihin, voimellakoihin, kunnanvaltuustojen piirityksiin, suurlakkoon ja sen murhiin ja muihin ilkitöihin sekä suojeluskaartilaisten vangitsemisiin, mikä muun muassa nosti myrskyn aktivistien keskuudessa, jotka aikaisemmin olivat suhtautuneet myötätuntoisesti sosialidemokratiaan. Nyt tulivat tämän lisäksi kotitarkastukset, rankaisuretket y.m. Ei ollut ihme, jos mitta alkoi tulla täyteen ja jos useissa porvarillisissa heräsi ajatus, että jonkinlainen ratkaisu täytyi saada, olkoon se minkälainen tahansa, kun vaan saataisiin järjestys maahan palautetuksi; jos samalla koko sosialidemokratia voitaisiin nujertaa, niin sitä parempi.
Kaukonäköinen ja viisas porvaristo olisi kai vielä voinut pelastaa aseman, ilman että väkivaltainen yhteentörmäys olisi käynyt välttämättömäksi. Mutta kaukonäköisiä ja viisaita on vähän tuommoisina aikoina. Porvaristomme, joka mielellään käyttää hyväkseen Gustave Le Bon'in »Joukkosielua» pilkatakseen työväkeä, ei huomannut, että se itse oli joukkona Le Bon'in sille sanalle antamassa merkityksessä, intohimojensa ja vaistojensa johtamana. — Tokkohan se on sen huomannut edes huhti- ja toukokuussa 1918?
Arvostelevan ajatuksen valossa esiintyy asia tavallisesti enemmän tai vähemmän monipuolisena, ja tästä johtuu, että jokainen yksityinen arvostelu muodostuu vähemmän yksipuoliseksi sekä katsantokanta yleensä enemmän suvaitsevaiseksi. Mutta missä ajatuskyky on liian vähän kehittynyt voidakseen puoltaa paikkaansa vaistomaisia mielenliikutuksia vastaan, siellä ollaan heti valmiit lausumaan tuomio asioista, joita ehkä ei lähimainkaan tunneta. Kun tämä on useimpain ihmisten laita, saa »yleinen mielipide» värityksensä siitä, ja kun tällä tavoin muodostunut mielipide huudetaan ulos äänekkäästi ja vaativasti, kuten levottomina aikoina tapahtuu, on siitä helposti seurauksena että sen onnistuu ottaa johto käsiinsä. Tunkeileva joukkosielu nielee myös muuten ajattelevat yksilöt tai panee heidät vaikenemaan, kun he joko pelkäävät joukkojen »yleistä mielipidettä» tai menettävät toivon, että voisivat siihen vaikuttaa.
Todennäköisesti olivat porvarilliset johtomiehet talvella 1917–18 asemassa, joka osaksi oli samallainen kuin sosialidemokraattisten johtajain. Ainakin lausuttiin heidän taholtaan, että heidän oli vaikea »pidättää suojeluskaarteja». Kuitenkin näyttää siltä, kuin porvarilliset johtajat eivät olisi edes samassa määrässä kuin sosialidemokraattiset koettaneet vaikuttaa pidättävästi joukkoihinsa. Joka tapauksessa ottivat molemmilla puolilla äärimmäiset ainekset käsiinsä johdon; taisteluhalu kasvoi molemmin puolin, ja sovinnollisen ratkaisun mahdollisuus pieneni yhä.
Porvaristomme piti kiinni tunnetun lauselman »ensin järjestystä, sitten uudistuksia» alkuosasta, jättäen kysymyksen uudistuksista avoimeksi. Astumalla päättäväisesti uudistusten tielle olisi ehkä vielä voitu riistää pohja siltä puolianarkistiselta liikkeeltä, joka oli syntynyt. Mutta uudistussuunnitelmia porvaristomme nyt harrasti vähemmän kuin koskaan. Nyt sen pyrkimykset tarkoittivat »lujan hallitusvallan» luomista, sellaisine attribuutteineen kuin sotaväki ja poliisi.
Bobrikoffin aikana laittomasti hävitetyn suomalaisen sotaväen palauttaminen oli aina porvaristostamme näyttänyt tavoittelevalta päämäärältä. Nyt, kun maa seisoi itsenäisyytensä kynnyksellä, tuli tuo ajatus esille kasvavalla voimalla. Sillä oma sotaväki käsitettiin valtiollisen itsenäisyyden luonnolliseksi täydennykseksi ja näytti sitä enemmän toivottavalta nyt, kun ei vielä voitu tietää, millä tavalla tämä itsenäisyys tulisi toteutumaan. Vaikkei siis kaikkien niiden, jotka harrastivat oman sotaväen luomista, tarkoituksena ollutkaan takoa sillä tavoin aseita työväkeä vastaan, on luonnollista, että työväki tämmöisenä aikana käsitti asian juuri näin. Tiedettiin, että sotaväkeä ulkomailla useasti oli käytetty tähän tarkoitukseen — miksei niin tultaisi tekemään Suomessakin? Muuten suomalaista sotaväkeä tuskin ollenkaan tarvittaisiin, jos Suomi sosialidemokratian vaatimusten mukaisesti pyrkisi säilyttämään ystävälliset välit kaikkein muiden valtioiden kanssa. Mutta toiselta puolelta toisi oma sotalaitos jo pelkällä olemassaolollaan mukanaan sen vaaran, että Suomi joutuisi kansainvälisiin selkkauksiin. Niin ajateltiin työväen taholla.
Kaukana siitä, että olisivat kiinnittäneet huomiota näihin muistutuksiin, jatkoivat porvarilliset alkamaansa politiikkaa ja lisäksi esittivät hallituksen kautta ehdotuksen, joka työväestä tuntui iskulta vasten kasvoja: että hallitus saisi avoimen valtakirjan muodostaa luja järjestysvalta, jolloin pidettiin silmällä, että tämä tulisi perustumaan »suojeluskaarteihin».
Onhan kieltämätöntä, että jokainen hallitus kaipaa järjestysvaltaa ja että semmoinen olisi nyt juuri ollut kipeän tarpeen vaatima. Mutta kysymys sen laadusta, johdosta ja kokoonpanosta kuuluu yleensä ja eritoten vuonna 1917 vallitsevissa oloissa mitä arkaluontoisimpiin kysymyksiin. Täysin puolueeton järjestysvalta on kyllä utopia, ja luokkajärjestöhän oli se miliisikin, jonka työväenjärjestöt eräissä kaupungeissa olivat muodostaneet. Ettei se kuitenkaan ollut kovin kaukana puolueettomuuden ihanteesta, ei missään tapauksessa niin kaukana kuin tavallinen poliisikunta, käy esille jo siitä, että sitä moitittiin sekä oikealta että vasemmaltakin. Ja järjestysvalta työväen käsissä oli tälle niin tärkeä valta-asema, ettei se voinut ilman vakavaa vastarintaa luovuttaa sitä porvarillisille. Turvatakseen kuitenkin vastaisuudessa järjestysvallalle mahdollisimman suuren puolueettomuuden ja poistaakseen tämän kysymyksen päiväjärjestyksestä, oli eräs sosialidemokraattinen kansanedustaja esittänyt lakiehdotuksen, jonka mukaan päätösvalta kaupunkien järjestyslaitoksia koskevissa asioissa olisi kuulunut kaupungin valtuustoille. Jotkut sosialidemokraatit olisivat sitä paitsi halunneet perustaa erityisen poliisikunnan, joka olisi ollut yksinomaan eduskunnan käytettävänä ja joka tarpeen vaatiessa olisi voitu eduskunnan käskystä lähettää eri paikkakunnille.
Mutta nyt tuli yht'äkkiä hallituksen taholta vaatimus järjestysvallan perustamisesta, joka olisi yksinomaan hallituksen käskettävänä ja joka perustuisi niihin kaarteihin, joita työläiset olivat tottuneet katsomaan »lahtarikaarteiksi». Porvarillisella taholla ei voitu olla käsittämättä, minkälaisia tunteita tämä vaatimus oli herättävä työväen piirissä, mutta nyt oli kerta kaikkiaan päätetty käydä Rubiconin yli.
Yhä varmemmaksi tuli työväessä vakaumus, että taantumus oli välittömästi uhkaamassa ja kansanvapaus mitä suurimmassa vaarassa, josta se millä hinnalla tahansa oli pelastettava. Eduskunnan sosialidemokraattisten jäsenten keskuudessa ymmärrettiin, että jos ajatus suojeluskuntien asettamisesta järjestysvallan perustaksi tulisi hyväksytyksi, niin lähenisi huomattavasti yhteentörmäyksen vaara, ja tämän vuoksi sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä esiintyi yksimielisesti ja voimakkaasti sanottua suunnitelmaa vastaan.
Ylipäänsä sosialidemokraattiset johtajat nyt keskittivät ponnistuksensa kahteen tehtävään: saada porvarilliset luopumaan vaarallisesta politiikastaan ja rauhoittaa työväen mielialaa. Ensin mainitussa tarkoituksessa puuhasi osa eduskuntaryhmän jäseniä marraskuussa valitun senaatin kukistamista saadakseen aikaan vasemmistohallituksen; tätä varten kohdistettiin senaattia vastaan kiivaita hyökkäyksiä, muun muassa eräässä kirjelmässä, missä sitä syytettiin useista lainrikkomuksista, jotka se olisi tehnyt pyrkiessään laajentamaan valtaansa. Mutta tämän kirjelmän käsittelyä viivyteltiin nähtävästi tarkoituksella, sen tekijäin vastalauseista huolimatta.
Toiselta puolen toivottiin, että työväen mielialaan vaikuttaisivat rauhoittavasti eräät työväelle tärkeät uudistustoimenpiteet, jotka eduskunta oli päättänyt hyväksyä: suurten tulojen vero ja varojen varaaminen työkyvyttömyys- ja vanhuusvakuutusta varten. Sitä paitsi piti itse sosialidemokraattisen puolueen keskuudessa toimia samaan suuntaan. Nyt ei enää olisi kannattanut esiintyä hyökkäävästi vallankumousvaatimusta vastaan; ainoastaan viisailla manöövereillä oli asema ehkä vielä pelastettavissa. Työväessä oli herättänyt tyytymättömyyttä se, ettei puoluekokouksen edustajavaaleja oltu toimitettu 1917 vuoden kevään jälkeen, vaikka tilanne oli paljon muuttunut, ja väitettiinpä, että tästä syystä marraskuun puoluekokouksen päätös ei vastannut puolueen tahtoa. Mikä enemmistön tahto oli, siinä se suuri X, josta piti saada selvyys. Ja niin päätti puoluetoimikunta ehdottaa puolueneuvostolle, että edustajavaalit toimitettaisiin ja että puoluekokous sen jälkeen mahdollisimman pian kokoontuisi. Tämä ei kuitenkaan sääntöjen mukaan voinut tapahtua ennenkuin parin kolmen kuukauden kuluttua, ja koska joukot tuskin tyytyisivät odottamaan niin kauan, päätettiin lisäksi ehdottaa, että jo lähitulevaisuudessa pidettäisiin kunnallisjärjestöjen valitsemain edustajain kokous. Mutta kun tämmöistä kokousta ei oltu puolueen säännöissä edellytetty, oli se oleva vain neuvottelevaa laatua.
Nämä molemmat toimenpiteet tulisivat arvattavasti tyynnyttämään mieliä. Mutta niitä ei pidetty riittävinä. Puoluetoimikuntaan ei kuulunut varsinaisia »vallankumouksellisen» suunnan edustajia, ja toimikunnan auktoriteetti vasemmiston taholla oli sentähden hyvin pieni. Toimikunnan enemmistö katsoi sen vuoksi, että puolueen politiikan ylin johto oli jätettävä erityiselle valiokunnalle, jota valittaessa eri suunnat olisivat tilaisuudessa valvomaan etujaan.
Tammikuun keskiväleissä kokoontunut sosialidemokraattinen puolueneuvosto hyväksyi ehdotukset puoluekokouksen jäsenten vaalista sekä Tampereella pidettävästä neuvottelukokouksesta. Sitä vastoin hylättiin ehdotus erityisen valiokunnan valitsemisesta, joka johtaisi puolueen politiikkaa. Puolueneuvoston enemmistö nähtävästi katsoi puoluetoimikunnan politiikalla kaikesta vajavaisuudestaan huolimatta olevan se hyvä puoli, ettei se pyrkinyt kärjistämään tilannetta, vaan pikemmin päin vastoin. Tämän neuvoston päätöksen johdosta suuttuneina eräät toimikunnan jäsenet kieltäytyivät jäämästä edelleen puoluetoimikuntaan. Täten syntyvän vaikeanlaisen ristiriidan välttämiseksi haettiin kompromissi: puoluetoimikunta jäisi paikoilleen, mutta sitä täydennettäisiin uusilla jäsenillä, joita valittaessa eri suunnat voisivat tulla edustetuiksi. Neuvosto vihdoin, vaikka epäillen, myöntyi tähän, ja niin toivottiin, että siedettävä asiaintila oli saatu aikaan.
Itse asiassa voitiinkin vielä toivoa, että pulan äärimmäinen kärjistyminen oli vältettävissä. Sillä puoluekokouksen jäsenten vaali, Tampereella pidettävä neuvottelukokous sekä myös maaliskuussa toimeenpantavat kunnalliset vaalit tulisivat todennäköisesti suuressa määrin vetämään työväen huomiota puoleensa, ja vaatihan lojaalisuuskin, etteivät »vasemmistolaiset» kiirehtisi asiain kehitystä, ennenkuin puolueen enemmistön kanta oli tullut tunnetuksi. Mutta oli kaksi seikkaa, jotka tuhosivat nämä toiveet.
Toinen oli poliisikysymyksen käsittely eduskunnassa. Se nosti työväessä vallitsevan levottomuuden äärimmilleen. Toinen oli se, että vastavalitut puoluetoimikunnan uudet jäsenet kaikki osoittautuivat kumouspolitiikan kannattajiksi. Nyt pantiin toimeen semmoinen puoluetoimikunnan kahtiajako, että toinen osa, niin sanottu toimeenpaneva komitea, sai valtiolliset asiat hoidettavakseen ja toinen osa taloudelliset ynnä muut puolueen sisäiset asiat. Toimeenpanevaan komiteaan, joka siis tuli määrääväksi, valittiin pelkästään kumouspolitiikan kannattajia.
Vielä oli puoluetoimikunnassa jäseniä, jotka olisivat tahtoneet välttää kumousta. Mutta niistäkin eräät eivät osanneet muuta kuin repiä tukkaansa tai lohduttaa itseään sillä, että minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu. Ainoastaan pari jäsentä koetti loppuun saakka etsiä pulan rauhallisen ratkaisun mahdollisuuksia, vaatien kunnioitusta puoluekokouksen päätöstä kohtaan, joka määräsi, ettei vallan ottaminen saanut tapahtua ilman puolueneuvoston ja eduskuntaryhmän yhtäpitävää päätöstä.
Mutta tätä kunnoitusta ei ollut niillä, jotka nyt puolueessamme pitivät ohjaksia käsissään. He tiesivät aivan hyvin, ettei eduskuntaryhmä koskaan antaisi suostumustansa siihen seikkailuun, johon he nyt tahtoivat Suomen sosialidemokratian syöstä, ja he varoivat visusti kysymästä sen mielipidettä.
Niin alkoi »vallankumous» vallankumouksella omassa puolueessamme, ilmeisesti ja häikäilemättömästi loukaten päätöstä, jonka puolueen valtuutetut edustajat olivat tehneet. Turhaa on väittää, ettei päätös vastannut puolueen jäsenten enemmistön tahtoa. Sillä päätös oli joka tapauksessa voimassa, ja mikä oli enemmistön kanta kumousaatteeseen, sitä valitettavasti ei koskaan saatu tietää. Ehkä oli vain vähemmistö puolueessamme, joka vasten enemmistön tahtoa ajoi puolueen, joka sekin oli taas vähemmistönä Suomen kansasta, kapinaan kansan enemmistöä vastaan.
Mutta niin voimakas oli kaikesta huolimatta solidaarisuustunne puolueemme keskuudessa, että kumousliikkeen puhjettua useimmat niistäkin, jotka olivat sitä vastustaneet ja olivat vakuutetut sen kukistumisesta, katsoivat velvollisuudekseen edelleen palvella puoluetta. He tekivät sen, jotkut tietoisessa tarkoituksessa koettaa kumousliikkeen pyörteissä mahdollisuuden mukaan vaarinottaa inhimillisyyden vaatimuksia. Mutta ei heidän ponnistuksensa eikä työläistaistelijain enemmistön innostus ja uhrautuvaisuus voinut muuttaa asiain kulkua eikä estää mukaan tulleita huonoja aineksia häpäisemästä työväen mainetta.
Niinkuin maailmanhistoria on oleva käännöskohtana ihmiskunnan historiassa, niin kai myös Suomen työväen tulevat sukupolvet, katsellessaan työväenliikkeemme kehitystä, tekevät erotuksen 1918 vuoden kumousliikkeen takaisen ja sen jälkeisen ajan välillä. Tuo liike on oleva heille kammottavana, varoittavana esimerkkinä, ja he tulevat ottamaan siitä oppia.
He tekevät sen paremmin kuin me, jotka vielä olemme liian lähellä tapahtumia voidaksemme oikein arvostella niitä, huomata niiden oikeat suhteet ja kausaaliyhteyden niiden välillä. Muutamia opetuksia kuitenkin todettakoon, koska ne ovat niin päivän selviä, että ne ennakolta on voitu varmuudella odottaa (vrt. siv. 63–65[1]).
Kumousaika näytti toteen sen väitteen, ettei Suomen työväenluokalla ollut sitä yhtenäisyyttä, joka olisi tehnyt sille mahdolliseksi tahraamattomalla kilvellä käydä tämmöistä taistelua. Sosialidemokratian paremmat ainekset, jotka eivät ennen kapinaa voineet estää ala-arvoisia aineksia tunkeutumasta esille, kykenivät siihen vielä vähemmän kapinan aikana. Seurauksena tästä olivat nuo inhoittavat murhat ja muut ilkityöt, jotka saattoivat kaikki yhteiskuntakerrokset, jotka eivät suorastaan kuuluneet työväenluokkaan, vastarintaan kumousliikettä vastaan.
Elintarvekysymys kehittyi sellaiseksi kuin oli ennustettu. Maassa oli kyllä varastoja, mutta niiden kuljettaminen kulutuskeskuksiin kohtasi mitä suurimpia vaikeuksia. Kerta toisensa perästä olivat vallankumoukselliset viranomaiset pakotetut varoittamaan paikallisia esikuntia ja muita laitoksia maaseudulla pidättämästä valtion tarpeeksi ostettua viljaa. Taistelu leivästä, joka muuten yhdistää työväenluokan, osoitti myöskin voivan sitä hajoittaa.
Tuotanto saatiin vain osaksi ja vaillinaisesti käyntiin. Huolimatta vallassaolijain kehoituksista ja hurskaista toivomuksista ei työn tehokkuus lisääntynyt; hätäaputöissä esimerkiksi tehtiin työtä kuten ennenkin vain näön vuoksi.
Valtion raha-asiat joutuivat rappiotilaan. Kun Suomen Pankin setelivarasto loppui, painettiin uusia seteleitä, ja niin kai olisi jatkunut pitkät ajat, ellei vallankumous olisi kukistunut.
Virkamiesten lakko oli täydellinen, ja porvaristo tuki sitä innokkaasti laillisuuden nimessä. Miten paljon »laillisuus»-sanaa maassamme rakastetaan, siitä saatiin muistutus, kun eräät työväenjärjestöt osoittaessaan »kansanvaltuuskunnalle» kunnioitustansa selittivät sen olevan »maan ainoan laillisen hallituksen». Sitä ei edes kansanvaltuuskunta itse väittänyt olevansa. Muuten olisi, kaikista laillisuusnäkökohdista huolimatta, jo virkamiesten omat taloudelliset edut riittäneet ajamaan heidät lakkoon, sillä olihan vallankumousyrityksen epäonnistuminen ennestään jokaiselle ajattelevalle ihmiselle selvä. Muuten ei voisikaan selittää, miten esimerkiksi postivirkamiehet yht'äkkiä muuttuivat niin lainkuuliaisiksi, oltuaan muutamia kuukausia aikaisemmin mukana sensuroimassa ihmisten kirjeitä, siis harjoittamassa toimintaa, josta rikoslaki määrää kuritushuonetta.
Venäläisten antama apu muodostui paljoa vähäpätöisemmäksi kuin mitä epäilemättä punaisen kaartin taholla oli arveltu. Vain mitätön määrä venäläisiä otti osaa vallankumoussotaan, ja heistäkin jotkut enemmän ryöstääkseen kuin taistellakseen. Mutta venäläisten osanotto sotaan kapinallisten puolella teki taistelusta, valkoisen väestön kannalta katsoen, ei vain kapinan kukistamiseksi, vaan sen ohella Suomen vapauttamiseksi verivihollisestaan käytävän vapaussodan. Vain täten on valkoisten asia voinut eritoten Pohjanmaan kansanvaltaisen talonpoikaisväestön keskuudessa saavuttaa suosion, joka aiheutti todellisen kansannousun. Tämä seikka, että siis talonpoikaisluokka samaten kuin osa muitakin työtätekeviä aineksia tarttui miekkaan vallankumouksellisia vastaan, oli sosialidemokraattiselle puolueelle kallis, mutta tarpeellinen muistutus siitä, ettei se läheskään ole, mitä se tavallisesti on luullut olevansa: »koko työtätekevän kansan puolue». —
Nämä katkerat totuudet astuivat vähitellen näkyviin. Ja kun niiden lisäksi tuli sotatantereella toinen musertava tappio toisen perässä, ei voitu enää epäillä minkälainen tulos tulisi olemaan.
Mitä silloin sanoivat ne työläisjoukot, jotka voitonvarmoina olivat lähteneet taisteluun? Ne eivät sanoneet mitään — sillä ne eivät tietäneet mitään kaikesta tästä. Nyt nimittäin kehittyi Suomen sosialidemokratian johtajissa aivan sairaalloisella tavalla se vaiteliaisuus, se totuuden pelko, josta ennen on ollut puhetta. Mitä Etelä-Suomessakin jokainen porvarillinen tiesi, sitä eivät työläiset saaneet tietää. Että valtion kassa oli tyhjä, sen he saattoivat aavistaa, koska punakaartilaisille rahojen sijasta annettiin shekkejä, mutta sotilaallisesta tilanteesta he eivät tietäneet mitään, kun harvalukuiset sanomalehdet olivat mitä ankarimman sensuurin alaisina. Siis, kun saksalaiset miehittivät Hangon, saatiin tietää, että kaikki huhut siitä olivat porvarillista provokatsionia; kun he saapuivat puoliväliin Helsinkiin ja joku puoluetoveri tahtoi totuuden nimessä saattaa tämän punakaartilaisten tietoon, niin pyydettiin, ettei hän sitä tekisi; jos hän sitä yritti siitä huolimatta, niin oli hänen oma nahkansa vaarassa. Kun Viipuri valloitettiin, eivät useimmat siellä olevat punakaartilaiset tietäneet Helsingin valloituksesta mitään, ainoastaan joku valkokaartilaisten tekemä rynnistys pääkaupunkia vastaan oli torjuttu...
Vaiteliaisuuden lisäksi oli siis tullut suoranaınen, tietoinen valhe. Ja miksi? Varmaa on, että johtajat tunsivat seisovansa kahden tulen välillä ja pelkäsivät onnettomuudensanomilla herättävänsä joukkojen suuttumusta. Jos he käskisivät kaartin laskemaan aseensa, niin tämä ei tottelisi, sanoivat. Se on mahdollista. Kaarti ehkä ei olisi uskonut. Tai olisi se syyttänyt johtajiansa tappiosta, ehkäpä suorastaan moittinut heitä siitä, etteivät olleet paljoa aikaisemmin jarruttaneet sitä politiikkaa, joka oli tämmöiseen tulokseen vienyt. On myös mahdollista, että johtajat katsoivat joukkojen tietämättömyyden todellisesta tilanteesta olevan tarpeen, jotta peräytyminen tapahtuisi jotenkin hyvässä järjestyksessä, eikä yht'äkkiä puhkeava epätoivo saisi aikaan joukkomurhia ja ryöstöjä. Ettei tämmöinen pelko olisi ollut perätön, osoittavat riittävästi Kyminlaakson murhat, jotka ilmeisesti olivat sen epätoivon seurauksena, joka valtasi punaiset joukot niiden antautumistarjouksen tultua hylätyksi.
Kumouksellisten johtajat osoittivat tappion hetkellä kaikkein vähimmin olevansa tehtävänsä tasalla, ja riippuihan suureksi osaksi heistä, että sotilaallisen tappion lisäksi tuli siveellinen. Urhokas, tunnollinen esiintyminen olisi kai vielä silloin, kun tappio jo oli varma, voinut pelastaa jotakin. Mutta kun johtajia kehoitettiin astumaan esille ja puhumaan joukoille pari totuuden sanaa, niin mitä he vastasivat? Tuolla kohtalonuskoisella puheenparrella joukkoliikkeestä, jota ei voida »komentaa»...
Tuon joukkoliikkeen täytyi siis jatkaa matkaansa, Suomen työväen täytyi tyhjentää kärsimystensä malja. Ja uljas työväenliikkeemme, monien vuosien hartaan ja uskollisen työn tulos, lyötiin pirstoihin.
Mitä suurempi joku tapaus kansan historiassa on, sitä kauemmin luo se varjoansa eteenpäin. Suurimpia tapauksia meidän maamme historiassa on 1918 vuoden kansalaissota, ja ehkä vielä kauan tulee kansamme kärsimään sen seurauksista.
Sen välittömänä seurauksena oli mitä hillittömimmän taantumuksen purkaus. Kaikki ne taantumukselliset intohimot, jotka siihen saakka äärimmäisen oikeistomme oli täytynyt pidättää, puhkesivat nyt raivoisasti ilmi, ja »kapinan kukistamisen» nimessä valmistauduttiin rakentamaan maahamme ijankaikkista rautaista oikeistodiktatuuria. Kun eduskunnan porvarillisessa jäännöksessäkin oli kansanvaltaisia aineksia, jotka kaikeksi onneksi sangen pian heräsivät huomaamaan, mistä oli kysymys, pantiin niiden taivuttamiseksi liikkeelle ulkoparlamentaarisia voimia, osaksi omassa maassa, osaksi sen ulkopuolellakin. Tieten tahtoen pyrittiin vahvistamaan »riippumattoman» Suomen riippuvaisuutta Saksasta, Euroopan siihen aikaan taantumuksellisimmasta maasta.
Kovaa taistelua sai porvarillinen demokratia käydä, jotta ei saataisi hävitetyiksi kaikkia kansanvallan saavutuksia tässä maassa. Työväenluokka ei voinut ottaa niiden puolustukseen osaa, kun siltä oli, vieläpä porvarillisen demokratian myötävaikutuksella, riistetty mahdollisuus julkiseen elämään. Turvattomana ähkyi se verissään. Ja silloin tällöin antoi joku sen jäsen toivottomuutensa puhjeta ilmi jossakin mielettömässä anarkistiteossa, joka osoitti mitä seurauksia oli pelättävissä, jos julkinen toiminta tulisi kauan olemaan työväeltä kielletty.
Syksyllä näytti myrsky laantumisen merkkejä. Joka silloin höristi korviansa, kuuli kaukaa jyskettä: keisarillinen Saksa sortui amerikkalaisten panssariautojen alle.
Nyt sortui myös se Saksan »reunavaltiopolitiikka», joka oli tarkoittanut jäämereltä Mustallemerelle saakka rakentaa »itsenäisiä» valtioita, jotka kaikki palvelisivat Saksan etuja ja joissa kussakin vallitsisi pääasiassa samallainen valtiojärjestelmä kuin Saksassa. Toisissa näistä valtioista pääsi nyt kansanvalta oikeuksiinsa, toisissa oli Saksan avulla pystytetty ja kotimaisten taantumuksellisten ainesten kannattama järjestelmä jo ehtinyt sen verran vahvistua, että se jotenkuten pysyi pystyssä.
Suomessa toivat mullistavat maailmantapaukset mukanaan lievennystä kovaa kokeneelle työväenluokalle. Saatiin, vaikkakin hyvin rajoitettu, mahdollisuus järjestötoimintaan, ja sitä ruvettiin käyttämään. Osoittautui, että eräät osat Suomen sosialidemokratiaa olivat säästyneet puoluetta kohdanneesta turmiosta; nämä astuivat nyt esille uutta puoluetta luomaan.
Tällöin huomasivat nämä toverit tarpeelliseksi ennenkaikkea asettua selvälle kannalle menneisyyteen nähden. Tämä oli sitä välttämättömämpi, kun Venäjällä olevat, haaksirikon tehneen kumouspolitiikan johtajat koettivat lähettiensä kautta yhä edelleen ylläpitää Suomen työväessä niitä kuvitteluja, jotka olivat niin surkealla tavalla osoittautuneet perättömiksi. Ja niin hyväksyttiin uuden puolueen ensimäisessä edustajakokouksessa yksimielisesti päätöslauselma, joka veti selvät ääriviivat bolshevismia vastaan, varoitti työväkeä ottamasta sen utopistisia oppeja korviinsa ja määräsi puolueesta erotettaviksi ne, jotka koettaisivat puolueen keskuudessa niitä oppeja levittää.
Nämä varoitukset osoittautuivat tarpeen vaatimiksi. Olihan ennakolta otaksuttavissa, että osa työväkeä ei voisi yht'äkkiä vapautua vallankumousajan aatepiiristä ja asettua käsillä olevan todellisuuden pohjalle, sitä vähemmän kun työväenliikkeen täydellinen seisahdus ja työväenluokan mahtikeinojen — sen järjestöjen, sanomalehdistön y.m. — hävittäminen synnytti ja ylläpiti psyykillistä tarvetta hakea jotakin oikotietä, joka veisi työväen vapautukseen. Tätä tunnetta vahvisti tietenkin voimakkaasti osaksi se kohtelu, jonka uhriksi työväki kapinan kukistuttua joutui, osaksi se seikka, että vallassaoleva porvaristo ihmeteltävässä lyhytnäköisyydessään vielä kauan esti tai vaikeutti laillisen, järjestyneen työväenliikkeen syntyä. Niin tultiin todellakin siihen, että osa, tosin pieni osa Suomen työväkeä alkoi kallistaa korvansa Venäjältä tuleville kehoituksille, ja maassa paljastettiin kapinahankkeita, joita taantumukselliset piirit koettivat mahdollisuuden mukaan käyttää hyväkseen vaatiessaan haluamansa hallitussuunnan noudattamista. Bolshevistiset virtaukset, joita taantumus oli niin voimakkaasti edistänyt, tekivät tälle siten verrattomia vastapalveluksia.
Näin kärjistivät vielä kerran äärimmäinen oikeisto ja äärimmäinen »vasemmisto» tilannetta ja viivyttivät säännöllisten, kansanvaltaisten olojen palaamista. Sosialidemokratian tehtävä tämmöisessä tilanteessa on selvä: taistelu kahdella rintamalla.
Tämä taistelu johtaa tuloksiin, siinä määrin kun ehtii syntyä voimakas, itsetietoinen, luokkatietoinen työväenliike. Sen syntyä eivät nyt enää vaikeuta niin paljon vallanpitäjäin säätämät rajoitukset kuin työväen omassa keskuudessa vallitseva väsymys, joka ilmenee ei ainoastaan bolshevististen oikoteiden etsinnässä, vaan myös ja enemmänkin sen näennäisenä vastakohtana: toimettomana odotuksena, että sosialidemokratian etunenään astuneet uudet johtajat saisivat parlamentaarisella toiminnallaan aikaan lievennystä työväen tilaan. Tämmöinen tilanne, jolloin oikea voimasuhde joukkojen ja johtajain välillä taas on häiriytynyt, mutta tässä tapauksessa jälkimäisten eduksi, olisi erittäin vaarallista, jos liikkeen uudet johtajat olisivat vähemmän oikeamielistä väkeä kuin mitä he ovat. Kuitenkaan ei voine kestää kauan, ennenkuin Suomen työväki huomaa, miten työväen koko toiminnan välttämättömänä pohjana ja tukena on voimakas sosialidemokraattinen puoluejärjestö, ja niin on se jälleen yhtyvä, toivottavasti lujemmin kuin ennen, siihen uudestisyntyneeseen sosialidemokraattiseen puolueeseemme, joka nyt jo muutamia kuukausia on sen puolesta taistellut. Silloin on työväen luokkataistelu tässä maassa taas saatu oikealle tolalle.
Uusi puolue on epäilemättä ottava oppia vanhan puolueen erehdyksistä ja välttävä sen harha-askelia syrjään marxilaisen sosialidemokratian koetelluilta poluilta. Se on ymmärtävä, ettei ole kultaa kaikki, mikä kiiltää, eikä marxilaisuutta kaikki mikä kuuluu »jyrkältä». Se on oppiva arvostelemaan toimintansa edellytyksiä ja soveltamaan esiintymisensä niiden mukaan. Senkaltaiset »vallankumoukselliset» utopiat, jotka vuonna 1917 lumosivat niin monien silmät ja vuonna 1918 johtivat liikkeemme perikatoon, eivät toivottavasti enää saa jalansijaa luokkatietoisten työläisten puolueessa.
Muuten tulee tietysti edelleenkin eri suuntia olemaan havaittavissa liikkeemme keskuudessa. Mutta niiden keskinäinen rajoitus on tapahtuva puhtaampia linjoja myöten kuin tähän saakka. Puolueen täytyy, tässäkin suhteessa vahingosta viisastuneena, vakavammin kuin koskaan ennen ryhtyä levittämään tietopuolista valistusta jäsentensä keskuuteen ja näiden on opittava oikein tuntemaan ja arvostelemaan käsitteet »marxilaisuus» ja »revisionismi», joilla on ennen vain ilveilty.
Puoluekuria täytyy tietenkin olla, ja paljoa vahvempaakin kuin ennen. Mutta sen täytyy perustua tietoisuuteen yhteenkuuluvaisuuden välttämättömyydestä, eikä se voi koskaan velvoittaa orjamaisesti yhtymään johonkin puolueessa vallitsevaan mielipiteeseen. Vapaa keskustelu ja asiallisiin syihin perustuva, toverillinen arvostelu ovat liikkeemme terveen kehityksen perusedellytyksenä.
Liikkeen yhteisten etujen valvominen kuuluu lähinnä niille henkilöille, joita joukot siihen valitsevat, siis puolueen »johtajille». Sekä meidän maasamme että muualla saavutettu kokemus on saattanut kysymyksen johtajain ja joukkojen keskinäisestä suhteesta päiväjärjestykseen, ja se on käytännössä liian tärkeä, jotta se voitaisiin edelleen syrjäyttää puheenparsilla joukoista omina johtajinaan. Paremmin soviteltu suhde joukkojen ja johtajain välillä on antava takeet siitä, ettei puolue kuten vv. 1917–18 osoita arkuutta kun pitäisi toimia, mutta ylimielisyyttä ja uhkarohkeutta silloin kun pitäisi pidättäytyä. Joukkojen pitää antaa johtajilleen riittävästi omasta innostuksestaan ja voimatunteestaan pitääkseen heidät poissa opportunismin liukkailta teiltä, ja johtajain tulee tarvittaessa kaataa korkeamman viisautensa öljyä riehuville aalloille, jotta ne veisivät laivan perille eivätkä upottaisi sitä syvyyteen.
Tämä on epäilemättä vaikeimpia probleemeja liikkeessämme, mutta se täytyy ratkaista. Ja olemme tuntuvasti lähenneet sen ratkaisua, jos saamme aikaan kiinteämmän vuorovaikutuksen joukkojen ja niiden johtajain välillä sekä jos viimemainituissa elää tietoisuus siitä, että he ovat velvolliset aina ja kaikkialla sanomaan joukoille totuuden. Valitkoot sitten joukot itse, sillä johtaja ei ole, eikä saa olla mikään holhooja. Mutta totuutta ovat joukot oikeutetut ennen kaikkea vaatimaan johtajiltaan, vaikka se sitten olisi katkerakin.
Muodostukoon ylipäänsä totuus johtavaksi periaatteeksi kaikessa sosialidemokraattisessa puolue-elämässämme. Ehkä yksi ja toinen pieni voitto, joka vaiheen avulla olisi ollut saavutettavissa, jää silloin saamatta. Yhdentekevää — totuus, johdonmukaisesti noudatettuna, on ajan pitkään antava puolueelle ennen kuulumatonta voimaa, ennen aavistamattoman luottamuksen jäsentensä ja koko kansan keskuudessa.
Tätä tietä on myös sosialidemokraattinen valistustyö antava parhaat tulokset. Älköön sanottako, että valehtelevathan porvarillisetkin ja ovathan heidän valheensa vielä paljoa oleellisempaa laatua, koska ne tarkoittavat kieltää nykyisen yhteiskunnan luokkaluonnetta. Meidän ei sovi ottaa siitä esimerkkiä; liikkeemme omaa etua silmällä pitäen täytyy meitä elähyttää — jos tässä yhteydesä voi sitä sanaa käyttää — kiihkeä totuudenrakkaus.
Nämä tehtävät, jotka tarkoittavat uuden puolueemme siveellisen pohjan luomista, ovat toistaiseksi tärkeimmät. Puolueen ulkonainen kehitys on vielä toisarvoista, onpa suorastaan toivottavaakin, että se tapahtuu hitaasti. Puolueen täytyy tästälähin valita jäseniänsä, ei kuten tähän saakka ottaa avosylin vastaan keitä tahansa.
Mutta ne, jotka se ottaa vastaan, pitää sen kasvattaa hyviksi puoluetovereiksi, kansalaisiksi ja ihmisiksi. Siinä tarkoituksessa täytyy meidän päästä tuosta yksipuolisesta, konemaisesta eikä vähääkään marxilaisesta käsitystavasta, jonka mukaan ihminen on sokeasti ja tahdottomasti ulkonaisten olosuhteiden luoma. Tämä käsitys — vaikka se onkin selitettävissä vastavaikutuksena toiseen suuntaan menevää liioittelua vastaan, johon porvarilliset tavallisesti tekevät itsensä syypäiksi — aiheuttaa, että annetaan liian vähän arvoa sille pyrkimykselle yksilön siveelliseksi ja henkiseksi kehittämiseksi, jonka pitää tapahtua rinnakkain ulkonaisten olosuhteiden uudesti järjestämisen kanssa. Eikä siinä kyllin; tuo käsitys voi johtaa henkilökohtaisen vastuuntunteen höltymiseen. Ja vaikkakin sosialidemokratia rakentaa työnsä työläisjoukkoihin, täytyy yhtenä sen valistustyön oleellisena päämääränä olla joukkojen vapauttaminen niille tyypillisistä ominaisuksista, joita Gustave Le Bon sattuvasti, vaikkakin jyrkän kaavamaisesti, kuvaa. Toisin sanoen: alkuperäisten vaistojen johtamista laumaihmisistä on luotava ajattelevia, edesvastuustaan tietoisia yksilöitä, joita pitää koossa tieto yhteisistä eduista ja yhteisistä historiallisesta tehtävästä.
Kun puolueemme tämän jälkeen toivottavasti on paneva pääpainon voimaperäiseen eikä laajaperäiseen valistustyöhön, voi myös entistä huolellisemmin kasvattaa tämän työn tekijät. Mitä enemmän se luopuu jumaloimasta »känsäistä kouraa» ja oppii antamaan henkiselle työlle tunnustusta, sitä enemmän voi se vaatia henkisiltä työntekijöiltään. Enemmän asiallista tietoa, mutta ei ainoastaan sitä. Ennen kaikkea sitä kypsyyttä ja syventymistä, joka saavutetaan hartaalla, vakavalla itsekasvatuksella.
Uusi puolueemme on tietysti käyttävä kaikki tilaisuudet hyödylliseen uudistustyöhön. Mutta se ei saa koskaan unohtaa, että joukkojen keskuudessa harjoitettava valistus- ja järjestämistyö on kaiken muun toimintamme ainoa luotettava pohja ja että puolueen työ eduskunnassa tuloksiltaan oleellisesti riippuu puolueen voimasta ylipäänsä.
Työläisten täytyy lisäksi ymmärtää, että yhteiskunnallisen uudistustyön mahdollisuudet ovat rajoitetut. Ei pidä siis toivoa liikoja, koska siitä olisi seurauksena pettymystä ja katkeruutta. Olisi epärehellistä politiikkaa, jos työläisiltä salaisi sen rajoituksen, jonka muodostaa maamme taloudellisen elämän heikko kehitys. Jos tämä näkökohta esitetään kapitalistien taholta, ollaan työväen keskuudesa taipuvaisia ilman muuta leimaamaan se verukkeeksi, ja se on ymmärrettävää kyllä. Sillä miten usein esitetäänkään sillä taholla teollisuus miltei omana päämääränä, jolle työväenluokan tulee uhrautua. Mutta mainittu huomautus voi myös olla rehellisesti tarkoitettu — ja meidän pitää ylipäänsä päästä tuosta vanhasta tottumuksesta pitää tietoisesti valheellisena jokaista vastustajain taholta tullutta väitettä. Vaikuttakoot asialliset syyt mitä voivat, riippumatta siitä, kuka on ne esittänyt.
Epärehellistä olisi myös kieltää, että porvaristolla ja köyhälistöllä, huolimatta niiden luokkaetujen oleellisesta eroavaisuudesta, on vissit edut yhteisiä. Semmoinen on teollisuuden ja yleensä tuotannollisen elämän ylläpitäminen ja edistäminen.
Työnantajaluokka onkin toistaiseksi, sikäli kuin eivät olot salli tuotannon yhteiskunnallistuttamista, välttämätön tekijä taloudellisessa elämässä. Jos tämä tunnustetaan, ei työväenluokan pidä — kuten Venäjän bolshevikit — tehdä työnantajaluokalle mahdottomaksi täyttää historiallista tehtäväänsä. Ei myöskään ole työväenluokan arvon mukaista esittää vaatimuksensa niin, että niissä on »tinkimisen varaa». Mitkä yhteiskunnalliset uudistukset kunakin aikana ovat taloudellisesti mahdollisia, on kysymys, joka tilastollisen ynnä muun ainehiston avulla on selvitettävä; tämän perusteella asetetaan vissit vaatimukset, ja niissä sitten pysytään, niin kauan kuin ei uusia asiaan vaikuttavia seikkoja esiinny. Vastustajain taholta tulleisiin vastaväitteisiin on suhtauduttava sitä arvostelevammin, kuin kokemus on osoittanut käytännössä mahdolliseksi monenkin uudistuksen, jonka on väitetty vievän teollisuuden perikatoon. Leipurilaki esimerkiksi ei aiheuttanut leipomoteollisuuden häviämistä, ja niinikään ovat uudet työväensuojeluslait osoittautuneet käytännössä mahdollisiksi. Sama olisi arvattavasti ollut myöskin kahdeksantunnin työaikalain laita, jos työväki olisi voinut käytännössä pitää sen voimassa.
Täten tulemme toiseen tekijään, joka rajoittaa yhteiskunnallisen uudistustyömme mahdollisuuksia ja antaa sille kompromissin luonteen. Se on yhteiskunnassa olevien, keskenään taistelevien ryhmien välinen voimasuhde. Näitä ryhmiä ei onneksi ole vain kaksi, niinkuin on totuttu katsomaan. Niin kai olisi asia, jos olisi kysymys yksityiskapitalistisen järjestelmän olemassaolosta. Mutta siihen saakka voi työväenluokka hyötyä porvarillisella taholla esiintyvistä erimielisyyksistä. Tästä seuraa, että työväenluokka, unohtamatta porvariston ja köyhälistön välistä oleellista luokkavastakohtaa, voi ryhtyä tilapäiseen yhteistoimintaan porvarillisten ryhmien kanssa, joiden edut jossakin kysymyksessä käyvät yhteen työväen etujen kanssa.
Vanha sosialidemokraattinen puolueemme painosti politiikassaan tämän totuuden tärkeämpää puolta: vastakohtaa. Ymmärtäköön uusi puolue, samalla kuin se pitää kiinni edeltäjänsä parhaista traditsioneista, äsken mainitussa suhteessa täydentää sen taktikkaa. Ei tarvita niin alkuperäisesti merkittyä »jyrkkyyttä» kuin tähän asti osoitettu, jotta joukot ymmärtäisivät pysyä puolueellensa uskollisina, ja toivottavasti niiden terve luokkavaisto pystyy myös pitämään niiden johtajat poissa semmoisista kompromisseista, jotka tietäisivät sosialidemokratian itsenäisyydestä luopumista.
Tämän suuntainen politiikka voi, alentamatta sosialidemokratiaa pelkäksi yhteiskunnalliseksi uudistuspuolueeksi, tehdä sen uudistustoiminnan tuloksellisemmaksi kuin mitä se Suomessa on ollut.
Tosin ei nykyhetki ole uudistuspolitiikalle erittäin otollinen. Kansalaissodan muistot ovat vielä tuoreina, ja äärimmäinen oikeisto tekee parhaansa, jotta ne pysyisivät tuoreina ja luokkaviha elävänä myös luonteeltaan kansanvaltaisten porvarillisten ainesten keskuudessa ja jotta siten sosialidemokratia pysyisi mahdollisimman eristettynä.
Mutta tämä tilanne on pakostakin ohimenevä. Kärsiihän oikeistovalta nykyään tappioita miltei kaikkialla maailmassa, missä sitä vielä on olemassa, eikä myös Suomen yhteiskunnallinen rakenne ole mitenkään omiaan takaamaan sen pysyväisyyttä. Kun vaan täälläkin kansanvalta pääsee taas oikeuksiinsa, on sosialidemokratia kohoava vaikutusvaltaiseksi tekijäksi kansamme elämässä.
Mutta sitä varten on päästävä pois kansalaissodan heittämästä varjosta!
[1*]i Seuraamme tässä sitä lausuntoa, jonka puoluekokouksessa esitti tämän kirjasen tekijä. Siihen yhtyivät useat kumousajatuksen muutkin vastustajat, joten voidaan sanoa sen ilmaisevan heidänkin mielipiteensä.
[1] Ks. kohtaa luvusta »Marraskuun puoluekokous». Toim.