Ammattiyhdistys on, kuten me ymmärrämme, palkkatyöläisten pysyvä liittäytyminen tarkoituksella pysyttää tai parantaa työehtojaan. Tämä liittäymismuoto on, kuten tulemme näkemään, ollut Englannissa lähes kaksi vuosisataa, eikä voida olettaa sen syntyneen kerrassaan täysin kehittyneenä. Mutta vaikka me lyhyesti käymme läpi ne ilmaukset, joita toisinaan tavataan kuvata ammattiyhdistysliikkeen edelläkävijöiksi, ei historiamme ala ennenkuin kahdeksannentoista vuosisadan alusta, jota ennen emme ole voineet tavata Britteinsaarilla mitään, joka täydellisesti pitäisi yhtä määritelmämme kanssa. Sitä paitsi, huolimatta siitä, että katsotaan samantapaisia yhdistyksiä olleen keskiajalla eri tahoilla Euroopan manteretta, ei meillä ole mitään syytä olettaa, että sellaisilla ilmauksilla olisi ollut vähintäkään vaikutusta ammattiyhdistysliikkeen joko syntyyn tai kehitykseen Englannissa. Katsomme siis itsemme oikeutetuiksi, vieläpä pakoitetuiksikin rajoittamaan historiamme yksistään ammattiyhdistyksiin yhdistetyssä kuningaskunnassa.
Määritelmämme kautta olemme nimenomaan historiastamme kokonaan jättäneet niiden lukemattomien tapausten luettelemisen, jolloin käsityöläiset tilapäisesti liittyivät yhteiskunnallisia ylempiään vastaan. Lakot ovat yhtä vanhoja kuin historiakin. Historiallisten vertauskohtien älykkäät tutkijat voivat esimerkiksi siinä kapinoimisessa, jonka juutalaiset tiilenpolttajat tekivät Egyptissä 1490 e. Kr., sen vuoksi, että heitä vaadittiin valmistamaan tiiliä ilman olkia, löytää huomioonotettavan edeltäjän siihen lakkoon, jonka Stalybridgen puuvillankehrääjät tekivät herran vuonna 1892 j. Kr. sen vuoksi, että heidät varustettiin huonoilla työaineilla. Mutta me emme voi toden teolla katsoa sorrettujen rotujen lukemattomien kapinoimisien, orjakapinoiden ja puoliksi orjina pidettyjen talonpoikien kapinaannousujen millään tavalla olevan verrattavissa nykyajan ammattiyhdistysliikkeeseen. Nämä »työn taistelun» muodot ovat ulkopuolella meidän tehtäväämme eikä ainoastaan sen vuoksi, etteivät ne koskaan vieneet pysyvään yhdistymiseen, vaan myöskin sen vuoksi, etteivät nämä »lakkolaiset» olleet pestattuja palkkatyöläisiä, jotka olisivat koettaneet parantaa niitä työpalkkaehtoja, joihin he vapaasti olivat suostuneet.
Mutta kun me tulemme orjuuden ja maaorjuuden ajasta keskiajan kaupunkien näennäisen kansalaisvapauden aikaan, niin tulemme enemmän riidanalaiselle alalle. Me emme vaadi, että uskottaisiin meidän tuntevan täydellisesti keskiaikaisen englantilaisen kaupunkilaiselämän. Mutta on selvää, että kaikkina aikoina oli riippumattomien käsityöläismestarien rinnalla joukko pestattuja palkkatyöläisiä, joiden tiedetään tilapäisesti liittäytyneen hallitseviaan ja mestareitaan vastaan. Näiden liittäytymisten kerrotaan kestäneen kuukausia, vieläpä vuosia. Vuonna 1387 esim. mainitaan, että Lontoon suutarien rengit (serving-men) olivat pyrkineet muodostamaan pysyvää veljesliittoa ollessaan taistelussa niitä vastaan, joilla oli »tarkastusvalta ammatissa».[1] Yhdeksän vuotta myöhemmin vakuuttivat satulaseppien rengit, joita kutsuttiin nimellä »yomen», että heillä oli ollut oma veljeskuntansa »jo unhotetuista ajoista saakka» omine ammattikuntapukuineen ja erityisesti asetettuine johtajineen. Mestarit kuitenkin selittivät, että tämä yhdistys oli vain kolmetoista vuotta vanha ja että sen tarkoituksena oli palkkojen korottaminen.[2] Vuonna 1415 täytyi Lontoon räätäleiden »renkejä ja päiväpalkkalaisia» kieltää oleskelemasta ja asumasta muualla kuin mestariensa kodeissa sen vuoksi, että he pitivät kokouksia ja olivat muodostaneet jonkunlaisen yhdistyksen.[3] Eivätkä nämä liittäytymiset rajoittuneet Lontooseen. Vuonna 1538 ilmoitti Elyn piispa Cromwellille, että kaksikymmentäyksi Wisbechin suutarien päiväpalkkalaista oli kokoontunut eräälle kukkulalle kaupungin ulkopuolelle ja lähettäneet kolme jäsenistään kutsumaan kaikki suutarimestarit yhteiseen kokoukseen esittääkseen heille palkankorotuksen uhaten, että »ei kukaan kahteentoista kuukauteen ja yhteen päivään ole tuleva kaupunkiin ja tekevä työtä sellaisesta palkasta, vaan että me tulemme ottamaan käden tai jalan häneltä, ellei hän tee samallaista valaa kuin me olemme tehneet».[4]
Nämä esimerkit otettuina siitä erittäin katkonaisesta ainehistosta, joka tähän saakka on ilmestynyt, antavat aavistaa, että täydellisempi vielä julkaisemattomien arkistojen tutkiminen mahdollisesti voisi johtaa löytämään kokonaisen sarjan päiväpalkkalaisten liittäytvmisiä ja tekemään meille mahdolliseksi tutkia näiden liittäytymisten todellista laatua. Ei ole nimittäin suinkaan selvää, olivatko ne esimerkit, joita me olemme esiin tuoneet, lakkoja työnantajia vastaan tai kapinoimisia ammattikuntien viranomaisia vastaan. Me olemme saaneet sen vaikutuksen, että esimerkki Wisbechin suutareista ja mahdollisesti jotkut toisista kuuluvat ammattiyhdistyksen ensimäiseen asteeseen, jos siis laveampi tutkimus todistaisi, että sellaiset satunnaiset pestattujen päiväpalkkalaisten liittäytymiset heidän käyttäjiään vastaan todellakin muuttuivat jäämään pysyviksi samanlaatuisiksi liittäytymisiksi, niin voisimme tulla pakotetuiksi alkamaan historiamme neljännestätoista tai viidennestätoista vuosisadasta. Mutta harkittuamme tarkkaan jokaisen julaistun esimerkin päiväpalkkalaisliittäytymisestä Englannissa, olemme me täysin vakuutettuja, että tähän saakka ei löydy mitään todistusta siitä, että olisi keskiajalla ollut sellaisia pysyviä ja riippumattomia työläisten liittäytymisiä heidän työnantajiaan vastaan.
On kylläkin toisia tapauksia, jolloin liittäytymiset, joiden joskus väitetään olleen palkkatyöläisten,[5] ovat kestäneet pitemmän aikaa. Mutta kaikissa näissä tapauksissa olivat »Bachelors Companies», joiden arveltiin olevan palkkatyöläisveljeskuntia, alaosastoja mestarien yhdistyksistä, joiden lakien mukaan niitä ohjattiin. Onhan selvää, että yhdistyksiä, joissa työnantajilla olivat käsissään kassat ja he asettivat hallinnon jäsenet, ei voida verrata uudenaikaisiin ammattiyhdistyksiin. Selityksen siihen, että liittäytymiset palkkatyöläisten keskuudessa syntyivät niin myöhään, uskomme me olevan siinä, että ulosoppineilla käsityöläiskisälleillä silloin vielä oli edellytyksiä kohottaa taloudellisesti asemaansa. Me emme manaa esille luulottelua, että jolloinkin on ollut kultainen aika, jolloin jokainen ulosoppinut sälli tuli omaksi mestarikseen, ja jolloin palkkajärjestelmä oli tuntematon. Vanhimmat Englannin kaupunkien historian lähteet todistavat, että oli palkkatyöläisiä, jotka eivät aina olleet tyytyväisiä palkkoihinsa. Mutta varsinaisissa (skilled) ammateissa kuului ulosoppinut käsityöläinen aina verrattain läheisiin aikoihin saakka samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hänen työnantajansakin ja oli todellisuudessa jonkun samaan tai toiseen ammattiin kuuluvan mestarin poika. Niin kauan kuin teollisuutta pääasiallisesti ylläpitivät pikkumestarit, joista kukin piti työssä vain yhden tai kaksi työläistä, ei se aika, jonka uutteran miehen tarvitsi pysyä palkkatyöläisenä, tavallisissa tapauksissa voinut nousta muutamaa harvaa vuotta suuremmaksi; ja vaikkakaan eteenpäin pyrkivä oppipoika ei aina voinut toivoa pääsevänsä naimisiin mestarin tyttären kanssa, niin voi hän ainakin toivoa kerran perustavansa oman liikkeen. Jokaisen alkavan järjestön täytyi tällaisten olosuhteiden vallitessa menettää aina vanhimmat ja kykenevimmät jäsenensä ja ehdottomasti rajoittua »nuoreen väkeen»,[6] kuten työläisyhdistyksessä St. George (Pyhä Yrjö) Coventryssä, tai kuten lyhytikäisessä räätälityöntekijäin yhdistyksessä v. 1415–1417 »samalla kertaa nuoreen ja epävakaiseen joukkoon»,[7] joiden kokemattomista riveistä olisi ollut vaikea saada kelvollisia ammattiyhdistysten johtajia. Vaikka teollista sortoa on ollut kaikkina aikakausina, voimme me kuitenkin hyvin ymmärtää, miksi tapaamme satunnaisten liittäytymisten muuttuvan pysyviksi ammattiyhdistyksiksi vasta silloin, kun muuttuneet teollisuussuhteet ovat rajoittaneet palkkatyöläisen mahdollisuuden päästä omaksi mestarikseen erittäin harvinaiseksi onnenpotkaukseksi. Tätä päätelmää vahventaa se, mitä yhtäläisessä tapauksessa voi ottaa huomioon meidän aikamme Lancashiressä. »Solmijat», jotka avustavat puuvillakehruukoneissa, ottavat työhön ja heille maksavat palkan kehrääjät, joiden alaisina he työskentelevät. »Suuri solmija» on usein täyskasvuinen mies, yhtä taitava kuin kehrääjä itsekin, jolta hän kuitenkin saa paljoa pienemmän palkan. Mutta vaikka puuvillateollisuuden työmiehillä on erinomaisen huomattava maku ammattiteollisuusliikkeeseen, ovat kaikki yritykset muodostaa riippumatonta järjestöä solmijain keskuuteen menneet myttyyn. Uuttera ja taitava solmija ajattelee aina voivansa tulla kehrääjäksi ja hänellä on sen vuoksi enemmän halua vähentää solmijain palkkaa kuin sitä korottaa. Ne johtajat, joita mahdollisesti on ollut jossain liikkeessä, jäävät pois, kun he itse ovat tulleet työnantajiksi sille luokalle, josta he itse ovat lähteneet. Mutta vaikka Lancashiren solmijain ei ole koskaan onnistunut muodostaa riippumatonta ammattiyhdistystä, eivät he kuitenkaan ole yhteenliittymistä vailla; ja tässä me voimme tavata joitakin viittauksia niihin suhteisiin, jotka vallitsivat käsityöläismestarien yhdistysten ja Bachelors Companyiden tai muiden alistettujen järjestöjen välillä, joissa palkkatyöläisiä mahdollisesti on ollut mukana. Kehrääjät ovat järjestäneet solmiiat omia tarkoituksiaan varten solmijayhdistyksiin. Nämä yhdistykset, joissa jäsenyys tavallisesti on pakollista, muodostavat kehrääjien ammattiyhdistyksen alaosaston; sen hallinnon jäsenet säätävät ja kantavat jäsenmaksun, laativat säännöt, hoitavat rahastot ja pitävät kaikin puolin käsissään asiat neuvottelematta vähimmässäkään määränsä solmijain itsensä kanssa. Ei ole vaikeaa ymmärtää, että ne käsityöläismestarit, jotka muodostivat keskiaikaisen seuran hallinnon, katsoivat sopivaksi samalla tavoin järjestää palkkatyöläiset tai muut alemmat ammatin jäsenet alistettuihin järjestöihin, joille he sääsivät neljännesvuosimaksun, joiden »tarkastusmiehet» ja »tarkastusmiehen apulaiset» he asettivat, joiden asioita he ylipäänsä hoitivat sallimatta palkkatyöläisten äänen tulla kuuluviin päätöksiä tehdessä.[8]
Jos tarvitaan enemmän todistuksia siihen, että mahdollisuus taloudellisen tilan parantamiseen esti muodostamasta pysyviä järjestöjä palkkatyöläisten keskuuteen keskiaikana, voisimme tässä viitata siihen tosiasiaan, että määrätyt luokat ulosoppineita käsityöläisiä, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta tulla työnantajiksi, näyttävät onnistuneen saamaan aikaan pysyviä liittäytymisiä, jotka täytyi tappaa lain avulla. Esim. muurareilla oli kauan ollut »vuotuiset kokouksensa ja liittoja päätettyinä heidän yleisissä kokouksissaan», jotka nimenomaan kiellettiin parlamenttisäädöksellä v. 1425.[9] Tiilikatonkattajat Worcesterissa saivat v. 1467 määräyksen »olla muodostamatta mitään parlamenttia keskuuteensa».[10] Kuitenkin on luultavaa, että muurarit, jotka kulkivat ympäri koko maata työpaikasta toiseen, eivät olleet yhdistyneet miksikään paikalliseksi yhdistykseksi, vaan ammattiveljeskunnaksi kansallisessa piirissä. Sellaisella yhteenliittymisellä pitää, jos jatketut tutkimukset heittävät valoa sen sääntöihin ja työtapaan, sangen todennäköisesti olla näytettävissä monia vertauskohtia kivimuurarien, (jotka muuraavat hakatuista kivistä) Friendly Societyn (sairasapuyhdistys ja hautauskassa) kanssa. Mutta toisin kuin nykyajan rakennusteollisuuden työmiehet, eivät muurarit keskiajalla työskennelleet rakennusmestarille, jolla oli rakennustyö, vaan itse omistajalle, joka hankki raaka-aineet, valvoi työtä eikä ottanut työhön ainoastaan ulosoppineet käsityöläiset, vaan myöskin heidän apurinsa ja oppilaansa erityisesti määrätyillä palkoilla.[11] Päinvastoin kuin käsityöläiset kaupungeissa, jäivät muurarit, tiilikatonkattajat y. m. siitä saakka kuin he olivat tulleet taitureiksi ja kunnes heidän täytyi lakata työskentelemästä, samaan taloudelliseen asemaan, joka näyttää olleen jonkunlainen väliaste muiden ammattien käsityöläismestarien ja työmiesten välillä. Kuten kyläkirvesmiehet nykyään vaeltavat ympäri ja puuhailevat ammatissaan, olivat myös nämä itsenäiset tuottajat, joista jokainen itse johti käsityönsä harjoittamista ja neuvotteli suorastaan liiketuttavansa kanssa, Mutta päinvastoin kuin tyypillinen mestari käsityöammateissa, eivät he myyneet muuta kuin työvoimansa ja ainoastaan oman työnsä tavanmukaisesti määrättyyn hintaan, eikä heillä siis ollut mitään halua hankkia voittoa joko ostamalla tai myymällä raaka-aineita tai pestaamalla alempia työmiehiä.[12] Pysyviä järjestöjä heidän keskuudessaan eivät siis kumonneet samat syyt, joiden me edellä olemme näyttäneet olleen onnettomuutta tuottavia samanlaisille yhdistyksille palkkatyöläisten puolelta.
Mutta jos esimerkki rakennusammateista keskiajalla tukee päätelmäämme, että pysyvät järjestöt palkkatyöläisten keskuudessa toisissa ammateissa vasta syntyivät myöhään, niin voisivathan »vuotuiset kokoukset ja liittoutumiset» muurarien keskuudessa vaatia huomiotamme esimerkkinä aikaisista ammattiyhdistyksistä. Näistä keskiajan yhteenliittäytymisistä rakennusammateissa emme me onnettomuudeksi tiedä mitään niiden säännöistä, niiden työtavasta tai niiden lopullisesta kehityksestä. On huomioon otettavaa, että, sikäli kuin me tiedämme, ei löydy jälkeäkään niiden olemassaolosta myöhemmin kuin viidennellätoista vuosisadalla. Kahdeksannentoista vuosisadalla ei sitä vastoin puutu, kuten tulemme näkemään, ilmoituksia työläisjärjestöistä melkein kaikilla muilla ammattialoilla. Työnantajat näyttävät taukoamatta juosseen parlamenttiin valittelemaan työmiestensä pahoista teoista. Mutta järjestöistä rakennusammateissa olemme tuskin löytäneet ainoatakaan jälkeä ennen kuin kahdeksannentoista vuosisadan lopussa. Jos me siis ankarasti pysyisimme määritelmämme sanamuodossa ja pitäisimme muurarien järjestöä ammattiyhdistyksenä, niin olisimme pakoitetut pitämään rakennusammatteja ainoana esimerkkinä teollisuudesta, jolla on ollut viidennellätoista vuosisadalla ammattiyhdistysliikkeen ajanjakso, joka sitten useiksi vuosisadoiksi tuli olosuhteisiin, jolloin ammattiyhdistysliike oli mahdotonta ja vihdoin vielä kerran muuttui niin, että ammattiyhdistykset voivat kukoistaa ammatissa. Meidän mielipiteemme on kuitenkin se, että muurarien »neuvostot ja liitot» ovat oikeammin katsottavat ensimmäisiksi merkeiksi käsityöläismestariseuroista kuin ammattiyhdistyksiksi. Meistä näyttää olevan oleellinen ero niiden työmiesten taloudellisen aseman, jotka pestaavat itsensä suoraan yksityiselle kuluttajalle (käyttäjälle, kauppatuttavalle) ja niiden työmiesten aseman välillä, jotka kuten nykyajan tyypilliset ammattiyhdistysten jäsenet palvelevat työnantajaa, joka on heidän ja kuluttajan välillä ja joka pestaa työtä hankkiakseen itselleen siitä sellaisen voiton, että se voi antaa hänelle »korvauksen siitä, että hän johtaa». Me oletamme, että uudenaikaisempien talojen syntyessä tulivat etevimmät käsityöläiset yhä enemmän pikkumestareiksi ja että kaikkien semmoisten pikkumestarien yhdistykset yhä enemmin alkoivat tulla tavallisiksi mestariseuroiksi.[13] Sellaisen teollisuustavan vallitessa oli varmaan päiväpalkkalaisilla samallaiset mahdollisuudet taloudelliseen edistykseen kuin ne, jotka estivät pysyvien järjestöjen syntymisen tavallisiin käsityöläisammatteihin, ja siinä täytyy olla selitys siihen silmiinpistävään seikkaan, että kaikki jäljet ammattiyhdistysliikkeestä rakennusammateissa ovat poissa aina kahdeksannentoista vuosisadan loppuun saakka.[14] Kun kapitalistiset keinottelijat tai sopimuskirjan mukaan työtä ottavat rakennusherrat alkoivat vallata muurarimestarin tai kipsinvalajamestarin j. n. e. paikat ja tämän luokan pikku-urakoitsijat taasen alkoivat väistyä palkkatyöläisten ylivoiman tieltä, alkoivat myöskin, kuten tulemme näkemään, ammattiyhdistykset uudenaikaisessa merkityksessä syntyä.[15].
Me olemme viipyneet verrattain kauan näissä ainoastaan satunnaisissa keskiajan palkkatyöläisjärjestöissä ja päiväpalkkalaisveljeskunnissa, siksi että olisi näennäisellä oikeutuksella voinut päättää niiden varsinaisessa tarkotuksessa olleen ammattiyhdistysten edelläkävijöitä.[16] Mutta omituista kyllä ei näistä laitoksista tavallisesti etsitä ammattiyhdistysten alkua.
Päästäkseen käsiksi uudenaikaisen ammattiyhdistysliikkeen edelläkävijöihin ei monikaan ole käynyt käsiksi keskiajan palkkatyöläisten liittäytymisiin, vaan heidän työnantajainsa, s. o. käsityöläisseuroihin. Ammattiyhdistysten ja käsityöläisseurojen ulkonainen yhtäläisyys oli kauan herättänyt sekä ammattiyhdistysliikkeen ystävien että vihollisten huomiota; mutta vasta v. 1870 professori Brentanon mainioiden tutkimuksien »Ammattiyhdistysten synty» ulosantaminen, joka antoi muodon tälle yleiselle luulolle.[17] Viittaamatta vähimmässäkään määrässä, että mitään suoranaista yhteyttä voitiin huomata keskiaikaisten käsityöläisseurojen ja uudenaikaisten ammattiyhdistysten välillä, arvelee Brentano, että toinen on sikäli toisen seuralainen, kuin molemmat laitokset »ovat syntyneet aikana, jolloin vanha (teollisuus-) järjestelmä oli häviämässä, jä niiden joukosta, jotka kärsivät siitä seuraavasta epäjärjestyksestä sekä tarkoituksella säilyttää riippumattomuus ja järjestys» (siv. 102). Ja kun hra George Howell esipuheeksi teokseensa »Ammattiyhdistysliikkeen» historia» otti kuvauksen Brentanon kertomuksesta käsityöläisyhdistyksistä, katsottiin varmaksi asiaksi, että ammattiyhdistyksillä jollain määräämättömällä tavalla on ollut syntynsä käsityöläisseuroista.[18] Siksi olemme pakoitettuja jossain määrin poikkeemaan aineestamme tutkiaksemme yhdyssidettä keskiaikaisten käsityöläisseurojen ja uudenaikaisten ammattiyhdistysten välillä, jos voitaisi näyttää, että ammattiyhdistykset jollain tavoin olisivat vanhojen käsityöläisseurojen jälkeläisiä, tulisi meidän siis etsiä näiden jälkimäisten synnyn.
Se luulo, että ammattiyhdistyksillä olisi alkuperänsä keskiaikaisissa käsityöläisseuroissa ei lepää kuitenkaan, mikäli me olemme kyenneet huomaamaan, minkäänlaisten todisteiden nojassa. Historialliset todisteet viittaavat kaikki päinvastaiseen suuntaan. Lontoossa esimerkiksi on enemmän kuin yksi ammattiyhdistys keskeytymättä pysynyt aina kahdeksannestatoista vuosisadasta. Käsityöläisseuroja on yhä edelleen kuten »City Companier» ja me emme tapaa missään kohdin niiden historiassa, että riippumattomia työläisten liittäytymisiä olisi niistä haarautunut. Kahdeksannentoista vuosisadan paikkeilla olivat Lontoon palkkatyöläiset menettäneet kaiken sen osan, mitä niillä mahdollisesti kerran oli ollut kompanioissa, joilla suurimmaksi osaksi jo oli lakannut olemasta mitään yhteyttä niiden ammattien kanssa, joiden nimiä ne kantoivat[19].
Joskus on oletettu, että Lontoon kompanioilla on ollut erityinen historiansa ja että käsityöläisyhdistykset kaupungeissa, joissa niillä on ollut säännöllisempi kehitys, kuitenkin ovat antaneet aiheen uudenaikaiseen ammatilliseen liittäytymiseen. Tämä olettamus ei lepää paremmalla pohjalla kuin edellinenkään. Emme Bristolissa emmekä Prestonissa, emme Newcastlessa emmekä Glasgowissa ole kyenneet huomaamaan vähintäkään yhteyttä vitkaan kuolevien käsityöläisseurojen ja kukoistavien ammattiyhdistysten välillä. Herra J. M. Ludlow selitti kerran nimenomaan, nojaten siinä hra Frank Hillin kertomukseen, että tällainen suora polveutuminen voitiin näyttää toteen Sheffieldissä. Tarkemmin tutkiessa vieläkin elävän veitsiseppäin kompanian luonnetta ja historiaa tulee todistettua, että tämä pelkistä mestareista kokoonpantu järjestö ei koskaan ole antanut elämää yhdellekään tai tuottanut yhtään niistä lukuisista ammattiyhdistyksistä, joita on Sheffieldissä. On jäljellä Dublin, jossa muutamat vanhimmista ammattiyhdistyksistä itse väittävät polveutuvarsa käsityöläisseuroista. Mutta täälläkin huolellinen tutkimus ei ainoastaan näytä, että mitään sellaista haarautumista tai polveutumista ei ole olemassa, vaan vieläpä mahdottomaksikin, että mitään elimellistä yhteyttä on voinut olla puhtaasti protestanttisten käsityöläisseurojen, jotka poistettiin vasta v. 1842, ja pääasiallisesti roomalaiskatolilaisten ammattiyhdistysten välillä, jotka olivat saavuttaneet suurimman vaikutuksensa monia vuosia ennen.[20] Me väitämme siis varmalla vakaumuksella, että millään ammattiyhdistyksellä yhdistetyissä kuningaskunnissa ei ole ollut alkuaan suoranaisesti eikä epäsuorasti mistään käsityöläisseurasta.
On usein arveltu olevan selvää, että ammattiyhdistykset, olkoonpa niillä nyt mikä alkuperä tahansa, esittävät samoja aineksia ja näyttelevät samaa osaa yhdeksännentoista vuosisadan teollisessa järjestelmässä, kuin käsityöläisseurat keskiajalla. Lyhyt tutkimus siitä, mitä käsityöläisseuroista tunnetaan, on riittävä näyttämään, että nämä järjestöt myöskin viime päivinään olivat oleellisesti erilaisia kuin uudenaikaiset ammattiyhdistykset sekä rakenteeltaan että toiminnaltaan.
Tehdäksemme tämän vertauksen ei meille ole välttämätöntä väitellä historioitsijain eri teoriioista käsityöläisseurojen luonnosta ja synnystä. Me voimme toiselta puolen olla yhtämieltä Brentanon[21] kanssa hänen selityksessään, että vapaat käsityöläiset liittäytyivät tehdäkseen lopun asemansa huonontumisesta ja tulojensa anastamisesta sekä suojellakseen itseään »kaupungin hallitusmiesten, jotka koettivat painaa vapaat riippuviksi epävapaista», vallan väärinkäyttöä vastaan. Toiselta puolen voimme me Cunningham'in[22] lailla uskoa, ettei käsityöläisseurat »eivät olleet syntyneet vastustaakseen olevia viranomaisia, vaan uusiksi laitoksiksi, joille kaupungin hallitsevat tai paikalliset kauppamiehet luovuttivat erityisiä osia omista velvollisuuksistaan», jonkunlaiseksi poliisijärjestelmäksi, jonka kautta kunta itse järjesti paikalliset teollisuushaarat ja kuluttajain edut. Tai voimme me myöskin hyväksyä sen keskitien, jonka professori W. J. Ashley ottaa väittäessään, että käsityöläisseurat olivat käsityöläisten itsehallinnollisia yhdistyksiä, jotka itse säätivät ammattiasetuksensa, ollen kaupungin viranomaisilla tai neuvostolla oikeus — vaikka tämä oikeus oli jonkun verran horjuva — kansalaisten parhaaksi hyväksyä tai hyljätä nämä asetukset. Jokaista näitä kolmea näkökohtaa tukevat lukuisat esimerkit ja ratkaista mikä teoriia kuvaa pääseikan mikä poikkeuksen edellyttäisi käsityöläisseuroista tilastollisia tietoja, joihin ei vielä ole kerätty ainehistoa. On selvää, että jos Cunninghamin teoriia käsityöläisseuroista on oikea, niin ei voi löytyä todellista yhtäläisyyttä näiden puoli-municipalisten järjestöjen ja nykyajan ammattiyhdistysten välillä. Brentano jättää joukon todistuksia siitä, että käsityöläisseurat ainakaan muutamissa tapauksissa eivät työskennelleet tarkoituksella suojella kuluttajaa, vaan kuten ammattiyhdistykset, edistääkseen omien jäseniensä etuja — s. o. tuottajain luokan. Olettakaamme siis hetkeksi, että on oikea se mielipide, että käsityöläisseurat, kuten ammattiyhdistykset tai työnantajayhdistykset, olivat tuottajayhdistyksiä ja tutkikaamme lyhyesti, miten pitkälti nämä käsityöläisseurat olivat yhtäläisiä uudenaikaisten palkkatyöläisjärjestöjen kanssa.
Päähenkilönä käsityöläisseurassa oli kaikissa tilaisuuksissa ja kaikkina sen kehitysaikoina käsityömestari, joka omisti tuotannonvälikappaleet ja myi tuotteet. Mielipiteet jakautukoot palkkatyöläisen asemasta käsityöläisseuroissa tai orjatyön olemassaolosta niiden ulkopuolella. Olkoon vallalla eri käsityksiä minkälainen todellisuudessa oli kuluttajien edusta se huolenpito, jonka sanotaan olleen monien käsityöläisyhdistysten sääntöjen tarkoituksena. Mutta käsityöläisseurojen koko historian aikana oli käsityöläismestari, joka valvoi tuotantoa ja myi työntuotteen omassa pienessä teollisuusryhmässään, todellinen johtaja ja hallitseva tekijä käsityöläisjärjestelmässä.[23] Lyhyesti sanoen, käsityöläisseuroille ominainen jäsen ei ollut täydellisesti eikä pääasiallisesti käsityöläinen. Alusta pitäen hän ei ainoastaan pannut kaikkea hänen teollisuuteensa tarvittavaa kapitaalia, vaan myöskin oli hänellä itsellään tieto sekä raaka-aineita että tuotteita koskevain markkinain tilasta, jotka kuuluvat urakoitsijan erityisominaisuuteen. Käsityöläisseurojen taloudellisena tekijänä oleminen ja valtiollinen valta ei ollut niiden oletetussa ominaisuudessa, että ne käsittivät kaikki, mitä käsityöläisiä ammatissa oli, vaan että niissä olivat ajan todelliset teollisuuden johtajat. Aivan päin vastoin emme me havaitse nykyajan ammattiyhdistyksissä yhdistystä, johon kuuluvat urakoitsijat, jotka itse valvovat teollisuustoimensa kulkua ja myyvät tuotteensa, vaan yhteenliitynnän, johon kuuluvat palkkatyöläiset, jotka palvelevat teollisuuden johtajien alaisina, jotka ovat tämän järjestön ulkopuolella. Eroittaminen kahteen toisistaan jyrkästi erossa olevaan yhteiskuntaluokkaan, kapitalistit ja aivoillaan työskentelevät toisella puolen ja käsin työskentelevät toisella puolen — tämä yhteiskunnan jaon muuttuminen pystysuorasta vaakasuoraksi — tekee mahdottomaksi käsitellä ammattiyhdistyksiä samanlaisina kuin käsityöläisseurat.
Mutta toiselta puolen olisi meidän mielestämme yhtä suuri erehdys katsoa tyypillisiä käsityöläisseuroja uudenaikaisten työnantajajärjestöjen eli kapitalistiyhdistysten edelläkävijöiksi, kuin hra George Howellin lailla uskoa, että ne olivat ammattiyhdistyksien »aikainen esikuva». Brentanokin panee painoa sille tosiasialle, joka sitten on saanut erityisen arvon hra Cunninghamin kautta, että käsityöläisseuraa ei katsottu ainoastaan yhden luokan etujen edustajaksi, vaan kolmen erityisen ja osittain vastakkaisen uudenaikaisen yhteiskunnan aineksen edustajaksi: kapitalistisen urakoitsijan, käsityöläisen ja kuluttajan (konsument) yleensä. Me emme tässä tarvitse väitellä, missä määrin piti paikkansa ettei keskiaikana uskottu siihen, että hillitön kilpailu on takeena siitä, että tavara on kunnollista ja hyvälajista. Emme myöskään välitä silloisesta olettamuksesta, että kaikilla luokilla yhteiskunnassa olivat yhteiset edut.[24] Valtiomiehelle samoin kuin yleisölle johtui itsestään mieleen, että johtava käsityöläismestari kaupungissa piti varustaa vallalla ja velvollisuudella pitämään huolta siitä, ettei heidän itsensä eikä kilpailijoittensa sallittu alentaa tuotteen laatua. »Perussyy», sanoo kirvesmiesammattikunnan (Carpenters Company) pyyntö v. 1861, »koota käsityö ja käsityöläiset erityisiin ammattikuntiin, oli se, että kaikki ne henkilöt, joilla oli sellaiset ammatit, saatettaisiin yhtenäisen johdon alaisiksi ja taitavien ja kokeneiden johtajien valvottaviksi ja huolenpidon alaisiksi, määrättyjen, tätä varten hyväksyttyjen sääntöjen ja asetusten mukaan».[25] Johtavat miehet käsityöläisseuroissa tulivat itse asiassa kunnallisiksi virkamiehiksi, joilla oli tehtävänä suojella yleisöä väärennyksiltä ja petoksilta. Kun me siten muistamme, että käsityöläisseuralla ei ollut ainoastaan tehtävänään edustaa kaikkia tuottajien asteita ammatissa, vaan myöskin tuotteiden kuluttajia ja yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, niin on selvää, että on mahdotonta uudenaikaisessa yhteiskunnassa tavata mitään yhteistä näiden monien eri toimien perijää. Keskiaikaisen käsityöläisseuran valta ja velvollisuudet ovat itse asiassa pirstoutuneet ja jakautuneet. Itseauttamisyhdistykset (Friendly Societies) ja ammattiyhdistykset, kapitalistirenkaat ja työnantajajärjestöt, tehdastarkastajat ja köyhäinesimiehet, kouluntarkastajat ja ne kunnallisvirkamiehet, jotka valvovat väärennyksiltä tai tarkastavat painomme ja mittamme — kaikki nämä henkilöt ja laitokset voidaan yhtä suurella oikeudella esittää käsityöläisseurojen jälkeläisinä.[26]
Huolimatta siitä, että on olemassa oleellinen ero molempien järjestöjen kokoon panossa, on helppoa selittää tavallista teoriaa niiden yhtäläisyydestä. Ensin on meillä nuo pintapuoliset yhtäläisyysmerkit, jotka Brentano on huomannut — sisäänottosäännöt, kolmilukkoinen kirstu, yhteinen ateria, luottamusmiesten arvonimet j. n. e. Mutta tuollaisia on kaikellaisissa Englannin yhdistyksissä. Ammattiyhdistysjärjestöillä ovat ne, samoinkuin paikallisilla itseavustusyhdistyksillä ia sairaskassoilla, joita on ollut yli koko Englannin kahden viime vuosisadan aikana. Joko nämä yhteiset piirteet alunpitäen johtuvat käsityöläisseuroista tai eivät, on kuitenkin todella kuin varmaa, että ensimmäiset ammattiyhdistykset suurimmaksi osaksi eivät ottaneet niitä perintönä joltakin viidenneltätoista vuosisadalta mahdollisesti pysyneeltä järjestöltä, vaan pieniltä avustusyhdistyksiltä, joita oli niiden ympärillä. Muutamissa tapauksissa voidaan yhtä suurella oikeudella johtaa näiden muotojen ja juhlamenojen alkuperä vapaamuurarien salaperäisistä menoista kuin käsityöläisseurojen säännöistä. Ne haaveelliset juhlamenot, jotka olivat omituisia ammattiyhdistysliikkeelle vuosilta 1829–34, ja jotka me tulemme huomaamaan seuraavassa luvussa, olivat, kuten tulemme näkemään, otetut Odd-Fellowin itseavustusyhdistysten juhlameno-ohjeesta. Mutta me tiedämme myös, että niissä on jälkiä vapaamuurarien juhlamenojen kömpelöstä apinoimisesta. Vielä meidänkin aikanamme ovat »Free Colliers of Scotland» (Skotlannin vapaat hiilenkaivajat), aikaisempi yritys perustaa kansallista vuorityömiesliittoa, järjestyneet loosheihin »suurmestarin» alaisiksi, ja on niillä suureksi osaksi vapaamuurariuden termisanasto ja mitä yhtäläisimmät muodot. Ei kuitenkaan kukaan tahtoisi väittää, että on olemassa mitään olleellista yhtäläisyyttä kyläsairaskassojen ja ammattiyhdistysten ja vielä vähemmän vapaamuurariuden ja ammattiyhdistysliikkeen välillä. Ainoa yhteinen piirre kaikilla näillä on yhdistyshenki, joka sitten on pukeutunut enemmän tai vähemmän yhtäläisiin ulkopuolisiin muotoihin.
Mutta toiset yhtäläisyydet, joihin Brentano on viitannut, käsityöiäisseurojen ja ammattiyhdistysten välillä, ovat enemmän sattuvia. Ammattiyhdistysliikkeen päätarkoitus on ylläpitää »Standard of Life» (elämänehtoja) — se on järjestettyä vastarintaa jokaista uutuutta vastaan, joka voisi johtaa siihen, että palkkatyöläisiä luokkana sorrettaisiin. Että jokin yhteiskunnallinen järjestö oli välttämätön ylläpitämään elämänehtoja, tämä oli johtavana periaatteena käsityöläisseuroille samoin kuin keskiajan koko yhteiskuntajärjestykselle. »Meidän esi-isämme», kirjoitti keisari Sigismund v. 1434, »eivät olleet mitään houkkioita. Ammattikunnat ovat ajatellut sitä tarkoitusta varten, että jokainen niiden kautta voi ansaita jokapäiväisen leipänsä eikä kukaan ryhtyä toisen käsityöhön. Sen kautta vapautuu maailma kurjuudestaan ja jokainen voi saada elämän ylläpitonsa.[27] Mutta siltä näkökannalta katsoen eivät ammattiyhdistykset ole yhtäläisiä käsityöläisseurojen kanssa siinä määrin kuin ne säilyttävät järkkymättömänä sen, mikä kerran oli tunnustettu periaate keskiajan yhteiskunnissa, ja josta käsityöläisseurojen politiikka ainoastaan oli yhtenä esimerkkinä. Me emme halua tässä ammattiyhdistysliikkeen historiallisessa tutkimuksessamme käydä käsiksi laajaan riitakysymykseen, oliko poliittisesti oikea keskiajan teoriia ylläpitää pakolla elämän mahdollisuus, tai ovatko oikeita samantapaiset uudenaikaiset keinot, kuten yhteiset markkinat[28] toiselta tai tehdaslainsäädäntö toiselta puolen. Emme myöskään tahdo viitata siihen, ettei tätä keskiajan teoriiaa koskaan viety läpi niin voimakkaasti tai niin todenperään, että se todellakin takasi jokaiselle käsityöläiselle otollisen elämän ylläpidon. Me käsittelemme ainoastaan sitä tosiasiaa, että, kuten tulemme näkemään, työläiset kahdeksannellatoista vuosisadalla katkeamatta koittivat voimassa pysyttää niitä lain mukaisia tai käytännön vakiinnuttamia sääntöjä heidän ammatissaan, joiden he luulivat suojelevan heidän omia etujaan. Kun nämä säännöt joutuivat pois käytännöstä, liittäytyivät työläiset pakoittaakseen uudelleen ne käytäntöön ottamaan. Jos heiltä kiellettiin laillinen apu, ottivat työläiset monissa tapauksissa asian omiin käsiinsä ja koettivat ammattiyhdistyssäädösten kautta pitää voimassa sen, mikä kerran oli ollut säädettynä laissa. Tässä tarkoituksessa, ja todellisesti ainoastaan tässä tarkoituksessa, tapaamme ammattiyhdistyksissä joitakin jälkiä käsityöläisseuroista.
Kääntykäämme nyt ammattiyhdistysten oletetusta syntyperästä niihin tosiasioihin, joita alkulähteet näyttävät. Meille on ollut mahdotonta keksiä, joko lukemattomista ammatillisia asioita koskevista lentolehdistä tai, lentokirjasista siltä ajalta tai alihuoneen päiväkirjoista (Journals of the House of Commons) todistusta siitä, että ennen vuotta 1700 on ollut palkkatyöläisten pysyviä liittäytymisiä tarkoituksella yläpitää tai parantaa työehtoja.[29] Ja kun muistamme, että viimeisinä vuosikymmeninä seitsemännellätoista vuosisadalla työnantajat ja erittäinkin ammatti-»komppaniat» eli ammattikunnat lähettivät anomuksia alihuoneeseen pienimmistäkin heidän teollisuuttaan kohdanneista vaikeuksista, niin on se seikka, ettei ole yhtään valitusta työläisten yhteenliittymisestä, selvänä merkkinä siitä, että mitään semmoisia ei silloin ollut.[30] Ensimmäisinä kahdeksannentoista vuosisadan vuosina tapaamme me yksinäisiä valituksia »äsken muodostetuista» liittäytymisistä ulosoppineiden työläisten keskuuteen määrätyissä ammateissa. Aina sikäli kuin vuosisata kuluu edelleen näemme näiden valitusten asteettain karttuvan, ja niitä vastassa ovat järjestyneiden työläisten vastavalitukset. Vuosisadan keskipaikoilla ovat alihuoneen päiväkirjat tulvillaan anomuksia ja vasta-anomuksia, jotka näyttävät, että työläisammattiyhdistyksiä oli useimmissa käsityöammateissa. Ja vihdoin voimme päättää liikkeen suuresti levinneen siitä tosiasiasta, että lakeja tuli yhä useampia liittäytymisiä vastaan eri ammateissa sekä lopulta saavuttivat huippunsa laajalle ulottuvassa laissa vuodelta 1799, joka kielsi kaikenlaiset liittäytymiset.
Jos tutkimme eri ammateissa liittäytymisten syntyä koskevia todisteita, tulemme näkemään, että ammattiyhdistyksillä ei ollut syntynsä missään erityisessä laitoksessa, vaan jokaisessa ammatin työmiehille sattuneessa tilaisuudessa kokoontua. Adam Smith huomautti että: »saman ammatin väki tulee harvoin yhteen, olkoonpa sitten huviin tai ajanviettoon, yhdessäolon päättymättä salaliittoon yleisöä vastaan tai johonkin suunnitelmaan korottaa palkkaa.»[31] Ja on toteen näytetty, että yksi vanhemmista nykyään olevista ammattiyhdistyksistä on syntynyt palkkatyöläisten kokoontuessa »ryyppäämään».[32] Useimmin kehittyy pysyväinen liittäytyminen melskeisestä lakosta. Toisin paikoin näemme työläisten kokoontuvan tekemään anomuksia alihuoneelle, ja sitten taas kokoonnutaan aika ajottain jatkaakseen yllytystä saadakseen jonkun uuden asetuksen hyväksyttyä tai jonkun olevan lain otetuksi käytäntöön. Toisissa tapauksissa taasen tulemme näkemään jonkun määrätyn ammatin työläisten käyvän määrätyissä vieraskodeissa saadakseen selvän avoinnaolevista paikoista; ja sällivierasmajat siten tulevan järjestön kiteytymispaikaksi. Tai kun kuulemme jonkun ammatin työmiesten sanovan, että »Suurbritannian kuningaskunnassa on tavallista, että eri käsityöläiset kokoontuvat ja yhtyvät seuroiksi edistääkseen ystävyyttä ja totista kristillistä armeliaisuutta», ja sen vuoksi perustavat sairas- ja hautausyhdistyksen, joka sitten poikkeuksetta kehittyy väittelypaikaksi niistä palkoista, joita työnantajat tarjoovat ja siten huomaamatta muuttuvat tullakseen ammattiyhdistykseksi, joka samalla kertaa on apukassana.[33]
Ja kun ammatti on semmoinen, jossa työmiehet usein matkustavat, niin huomaamme, kuinka vähitellen syntyy järjestelmällisiä laitoksia tukemaan näitä »maankiertäjiä» toverien puolelta joka kaupunkiin, joiden kautta he kulkevat; näiden laajalle haarautuneiden maankiertäjäyhdistysten muuttuminen ammattiyhdistyksiksi oli siis välttämätön[34].
» Kaikki nämä tapaukset viittaavat ainoastaan niihin tapauksiin, joissa työläisiä samassa ammatissa oli tavattavissa. Ne eivät selitä pysyvien järjestöjen perustamista palkkatyöläisten keskuuteen enemmän kahdeksannellatoista kuin viidennellätoista tai neljännellätoista vuosisadallakaan. Pääsyyn pysyvien palkkatyöläisjärjestöjen syntymiseen täytyy olla jossain, joka on vuosisadalle omituista. Tämän ammattiyhdistysliikkeen perusehdon löydämme me siinä taloudellisessa kumouksessa, jonka alaisiksi määrätyt teollisuudenhaarat olivat joutuneet. Kaikissa niissä tapauksissa, jolloin ammattiyhdistyksiä syntyi, oli suuri joukko työläisiä lakannut olemasta riippumattomia tuottajia, jotka itse valvoivat työmenettelyä ja omistivat työnsä raaka-aineet ja tuotteen, vaan he olivat muuttuneet olemaan elinikäisiä palkkatyöläisiä, jotka eivät omistaneet tuotantovälikappaleita eivätkä valmiita tavaroita. Siitä ajankohdasta saakka, jolloin liikkeen pystyttämiseksi tarvittiin enemmän pääomaa, kuin työläinen voi helposti koota muutamassa vuodessa, jää ammattikuntamestarius — mestarinäytteen mestarius — tuskin muuksi kuin nimeksi. Taitavuus yksistään tulee arvottomaksi ja sen täytyy pestautua pääomalle ... Nyt syntyy vastakohta käyttäjän ja työläisen etujen välillä, nyt alkavat jälkimäiset liittäytyä joukoittain; nyt syntyy ammattiyhdistys.» Tai voimme me, lausuaksemme tämän teollisen vallankumouksen kuvannollisin sanoin, sanoa t:ri Ingramin lailla, että »koko uudenaikainen työväenjärjestö edistyneessä muodossaan lepää sillä pohjalla olevalla tosiasialla joka ilman ulkonaista vaikutusta ja siten vähitellen on kehittynyt — nimittäin, kapitalistin ja työläisen lopullisesti eri tekijöiksi eroamisella eli toisin sanoen teollisen toiminnan johdon ja toiminnan yksityiskohtaisen suorittamisen eroamisella.»
Oletetaan usein, että syynä siihen, että käsityöläinen erotettiin tuotantovälikappaleiden omistamisesta, olisi ollut koneteollisuuden tehdasjärjestelmän käytäntöön ottaminen. Jos näin olisi ollut laita, niin emme me, meidän olettamustemme mukaan, olisi voineet odottaa tapaavamme ammattiyhdistyksiä, ennen kuin oli syntynyt tehtaita, eikä myöskään sellaisissa ammateissa, joihin koneet eivät ole koskeneet. Mutta se tosiasia, että aikaisemmat pysyvät palkkatyöläisjärjestöt Englannissa syntyivät puolta vuosisataa aikaisemmin kuin tehdasjärjestelmä, sekä esiintyivät ammateissa, joita yksinomaan harjoitettiin käsin, todistaa meille, että elinikäisen palkkatyöläisluokan muodostaminen tapahtui useammalla kuin yhdellä tavalla. Näinpä esim. osa käsitöistä antautui enemmän kuin toiset edukkaammalle työnjaolle. Räätälin työtä tehdessä rikkaille kundeille näkyivät käsityöläismestarit jo kahdeksannentoista vuosisadan alussa valinneen, vaikka työntekijäin luku oli verrattain pieni, ne, jotka olivat harjaantuneet erittäin taitaviksi ammatin vaativimmassa puolessa — nim. leikkaamisessa. »Räätälillä», sanoo eräs käsikirja kahdeksanneltatoista vuosisadalta nuoria ammatinharjoittajia varten, »täytyy olla nopea silmä voidakseen varastaa hihanleikkauksen, mallin hännykseen, tai hyvän reunustusmuodon, tapahtukoonpa se sitten vaunun ajaessa ohi tai jonkun astuessa vaunuista portille». Täten syntyi luokka, joka ainoastaan ompeli, ja joista ei »yksi kymmenestä» tuntenut, miten leikattaisiin housupari; heitä käytetään ainoastaan ompelemaan saumoja, tekemään napinläpiä ja valmistelemaan työtä sille joka sitä viimeistelee ... Yleensä niin köyhiä kuin kirkon rotat, sällivierasmajat nielevät kaiken heidän ansionsa ja pitävät heitä alinomaisessa velassa ja puutteessa».[35]
Tämä eroitus kasvoi sen kautta, että yhä enemmän pääomaa tarvittiin voidakseen menestyksellä harjoittaa liikettä paremmissa pääkaupungin kortteleissa. 1681 valitettiin »kirjaapitävästä räätälistä» uutena ja säädyttömänä ilmiönä; »sillä monet muistavat sen ajan, jolloin ei vielä mitään valmiita vaatteita myyty Lontoossa (puodeissa), kuten nyt tapahtuu». »Todellinen, tottunut räätäli», käsityöläismestari, joka teki tilaajan omasta kankaasta, valitti, että »räätälit olivat tulleet kauppijoiksi», jotka maksoivat korkeita vuokria puodeista paraissa kortteleissa, antoivat pitkäksi aikaa velaksi ylimystilaajilleen, ja pitävät kukin liikkeissään tusinan tai kaksikymmentä työnmiestä, jotka tuotiin sällivieraskodeista, kun oli kiirettä, mutta armottomasti heitettiin kadulle, kun työaika oli ohi. Ja vaikka oli yhtä mahdollista kuningatar Annan kuin kuningatar Viktorian hallituksen aikana perustaa liike itsenäisenä räätälimestarina jollekin sivukadulle, tarvitsematta enemmän pääomaa tai taitoa , kuin mitä keskinkertaisella työläisellä oli tarjottavana, niin vaati kuitenkin valmistaa hienoja vaatteita, joita käytettiin hovissa ja ylempien luokkien keskuudessa, silloin kuten nytkin, pääomaa ja taitavuutta, joka asetti tämän laajan ja tuottavan liikehaaran kokonaan siinä työskentelevien tuhansien työmiesten saavuttamismahdollisuuden ulkopuolelle. Siten tapaamme me 18:nen vuosisadan alussa Lontoossa ja Westminsterissä tyypillisen räätälityöntekijän muuttuneen palkkatyöläiseksi elinijäkseen. Senpä vuoksi ei ole hämmästyttävää, että ne aikaisimmat esimerkit pysyvästä ammattiyhdistysliikkeestä, jotka olemme voineet tavata, ovat tämän ammatin alalla. Räätälimestarit valittavat parlamentiin v. 1720, että »räätälintyöntekijät Lontoossa ja Westminsterissä ynnä ulkopuolella, luvultaan enemmän kuin seitsemäntuhatta, äskettäin ovat liittäytyneet korottaakseen palkkojaan ja jättääkseen työn tuntia aikaisemmin kuin tavallista; ja viedäkseen paremmin läpi tarkoitusperiään ovat he kirjoittaneet nimensä kirjoihin, joita on hankittu tätä tarkoitusta varten, useimmissa sällivierasmajoissa (enimmäkseen oluttupia Lontoossa ja Westminsterissä), missä he oleskelevat; sekä kokoovat huomattavia rahamääriä puolustautuakseen vainoomisilta.» Parlamentti kuuli mestarien valituksen ja hyväksyi lain: 7 Geo I, st. I, c 13, joka kielsi sekä ottamasta että antamasta palkkaa yli määrätyn ylimmän määrän sekä kaikki liittäytymiset. Siitä ajasta saakka ovat räätälintyöntekijät Lontoossa ja Westminsterissä todella voimassa pitäneet liittäytymistä, joka, vaikka siltä toisinaan puuttui ulkonainen muoto, käsitti 15 à 20 »majaa». V. 1744 pantiin salainen valtioneuvosto liikkeelle heitä vastaan, koska he kieltäytyivät tottelemasta lakia vuodelta 1720. Vuonna 1767 säädettiin heidän kaunopuheisista vastalauseistaan huolimatta uusia säädöksiä heitä vastaan. Vuonna 1810 selitti eräs mestari eräälle parlamentin komitealle, että sällien järjestö oli ollut olemassa yli vuosisadan.
Samanlaisen aikaisen esimerkin pysyvästä ammatillisesta liittäytymisestä antaa läntisen Englannin villamanufakturiteollisuus. Täällä täydellisentyi elinaikainen palkkatyöläisluokan synty kokonaan toisessa muodossa kuin räätälin ammatissa Lontoossa, mutta matkaan saatti saman lopputuloksen: palkkatyöläisten liittäytymisen. Somersetin, Gloucestershiren ja Devonin »rikkaat vaatekauppiaat», jotka kuudennellatoista vuosisadalla »mahtavasti olivat edistyneet maineessa ja rikkaudessa, ja joiden taloissa käytiin kuin kuninkaiden hovissa», hankkivat ja omistivat kaiken valmistamisen eri asteilla teollisuudessa tarvittavan raaka-aineen, mutta pitivät kullakin näistä eri asteista työssä erityisen luokan työläisiä. Otettuaan villan markkinoilta jätti kapitalistinen kangastehtailija sen jonkunlaiselle käsityöläiselle, joka suori ja kehräsi ne langaksi maalaiskodissaan. Lanka jätettiin sitten toiselle työläiselle — kangastuolilla kutojalle valmistettavaksi niiden kodeissa kankaaksi. Kangas »vanutettiin» sen jälkeen kapitalistin omassa tehtaassa (myllyssä), joka tavallisesti kävi vesivoimalla, ja jätettiin sitten taas toiselle työläiselle kiilloitettavaksi, jonka jälkeen se vasta tuli valmiiksi tavarahuoneeseen pakattavaksi ja sieltä lähetettäväksi Lontooseen tai Bristoliin myytäväksi tai ulosvietäväksi. Tässä tapauksessa, samoin kuin räätälitkin, omistivat työläiset edelleen nuo työkalut, jotka olivat välttämättömät heidän erityisillä työntekoasteillaan; mutta heidän oli käytännöllisesti mahdotonta hankkia itselleen joko sitä pääomaa tai kauppatietoa, joka oli välttämätön voidakseen menestyksellä harjoittaa itsenäisesti niin suuremmoisesti järjestettyä teollisuutta. Ja me huomaammekin heidän, kuten Brentano kertoo, perustavan järjestöjä jo kahdeksannentoista vuosisadan alussa. Vuonna 1717 esim. sisältävät alihuoneen päiväkirjat todistuksia laajalle levinneiden järjestöjen olemassaolosta villatyöläisten keskuudessa Devonshiressä ja Somersetshiressä. Bradninchin majori ja paikallinen ammattikunta (käsityöläisseura) valittavat, että »muutamina viimeisinä vuosina ovat villansuorijat ja kutojat näissä seuduin keskustelleet, kuinka he voisivat muodostaa klubin; ja muutama tuhatlukuisina ovat he tässä kreivikunnassa kapinallisella ja meluavalla tavalla kiristäneet avustusta monelta». Alihuone ajatteli nähtävästi, että paha piti parantaa kuninkaallisen auktoriteetin avulla ja vaati, että kuningas antaisi julistuksen. Tämän mukaan annettiin 4 p. helmik. 1718 kuninkaallinen julistus näitä »laittomia klubeja ja yhdistyksiä vastaan, jotka laittomasti olivat ruvenneet käyttämään yhteistä sinettiä ja toimimaan kuin lailliset yhdistykset, vaikka ne ovat salaliitossa lakia vastaan ja asettavat määrättyjä sääntöjä ja vaatimuksia, joiden avulla he aikovat määrätä kenellä on oikeus harjoittaa ammattia, ketä ja kuinka monta apulaista ja palkkatyöläistä he saavat määrättynä aikana pitää sekä hinnan heidän tuotteilleen ja niille raaka-aineille joista näitä valmistetaan.» Tämä kuninkaallinen ukkossana, joka luettiin Lontoon kauppapörssissä (Royal Exchange) erehtyi kuitenkin tarkoituksessaan, sillä alihuoneen päiväkirjat vuosilta 1723 ja 1725 sisältävät usein valituksia siitä, että liittäytymiset jatkuvat; moisia valituksia esiintyy taukoamatta läpi koko kahdeksannentoista vuosisadan, ja häviävät vasta meidän vuosisatamme alussa sikäli kuin naiset työnsivät syrjään mieskutojat.
Tämä aikainen ammatillisen liittäytymisen kehitys on kuvaava vastakohta sen puuttumiseen niissä seuduin, kuten Yorkshiressa, missä samaa teollisuutta harjoitettiin varsinaisena »kotiteollisuutena». Yorkshiren kutoja oli vanhamallinen pieni käsityöläismestari, joka itse omisti ja osti raaka-aineen, ja joka yhden tai kaksi kertaa viikossa kävi markkinoilla Leedsissä tai Wakefieldissä myydäkseen verkansa; näille markkinoille, kuten Defoe kertoo v. 1724, »verankutojat harvoin toivat mukanaan enemmän kuin yhden kappaleen». »Melkein jokaisessa talossa», kirjoittaa hän seuduista likellä Halifaxia, »on pingoittuspuitteet ja melkein jokaisessa pingoituspuitteessa kappale verkaa tai kerseytä (karkeaa villakangasta) tai chalonia ... jokaisessa suurimmassa talossa oli tehdas. Ja edelleen, kun jokaisella kangaskauppiaalla täytyi olla hevonen, vieläpä kaksikin, tuodakseen ja viedäkseen kaiken mitä tarvittiin hänen teollisuudessaan s. t. s. tuodakseen villan ja muut tarveaineet markkinoilta, kulettaakseen langan kehrääjälle, tavaransa vanutuslaitokseen, sekä kun tavara oli valmista, viedä se markkinoille myytäväksi j. n. e.; niin pitää tavallisesti jokainen perheenisä sitäpaitsi yhden tai kaksi lehmää perheen tarpeeksi ja nämä käyttävät kaksi, kolme tai neljä palasta aidattua maata, joka on talon ympärillä; sillä nämä ihmiset kylvävät tuskin niinpaljon viljaa, kuin tarvitaan heidän siipikarjalleen.» Emme ennen kuin Yorkshiren kangaskauppiaat noin v. 1794 alkoivat perustaa tehtaita suuremmassa määrässä, tapaa mitään ammattiyhdistyksiä; jo silloin taistelivat työläiset ja pikkumestarit rinnakkain vastustaakseen tätä kapitalistisen teollisuuden uutta muotoa, joka alkoi riistää heiltä heidän valvonta- ja määräämisoikeutensa työnsä tuotteiden yli.
Villan karstaamista näytään kaikkialla harjoitetun enemmän länsi-Englannin tapaan, eikä siten, miten sitä harjoiteltiin Yorkshiressa. Villankarstaaja oli usein itse kalliiden karstojen ja muiden työkalujen, millä hän työskenteli, omistaja. Mutta villankarstaaja oli samoin kuin kutoja läntisessä Englannissa, ainoastaan yksi niistä erilaisista työläisistä, joiden toimeen välttämättömästi tarvittiin sekä pääomaa että kauppatietoa. Ja niin huomaamme me jo 1741, että villankarstaajat »monia vuosia sitten olivat hankkineet itselleen jonkunlaisen käsityöläisseuran (vaikka heillä ei ollut mitään vapaakirjaa); heidän ensimmäisenä syynään oli pitää huolta köyhistä veljistään, jotka voivat joutua sairaiksi tai työttömiksi; ja tämä tapahtui siten, että he kokoontuivat kerran tai kaksi viikossa ja jokainen pani kaksi à kolme penseä pyssyyn kootakseen kassan. Mutta kun he olivat tulleet vähän mahtavimmiksi, säätivät he sekä itselleen että mestareilleen lakeja. Nimittäin että kukaan ei saisi karstata villoja alle kahden shillingin tusinalta; ettei kukaan mestari saanut käyttää karstaajaa, joka ei kuulunut heidän yhdistykseensä. Jos hän kuitenkin tätä teki, päättivät he kaikki olla työskentelemällä hänelle; ja vaikka hänellä olisi ollut kaksikymmentä työläistä, niin menivät he kaikki matkoihinsa; ja usein »eivät tyytyneet siihenkään, vaan alkoivat solvata sitä kunniallista miestä, joka tahtoi tehdä työtä ja löivät häntä meluten ja pauhaten ja rikkoivat hänen työkalunsa. He antavat toisilleen niin paljon tukea, että heistä on tullut koko maan käsittävä yhdistys. Ja pitääkseen yllä hintojaan ovat he ennen laiskoina kuin työssä; jos joku heidän yhdistyksestään on ilman työtä, antavat he hänelle kortin ja rahaa etsiäkseen työtä lähimmästä kaupungista, jossa on klubi, jolla on rahasto; siellä saa hän myös avustusta ja hänen sallitaan elää heidän keskuudessaan määrätyn ajan ja niin käy se edelleen kuten ennenkin. Sillä tavoin voi hän vaeltaa läpi koko kuningaskunnan jokaisen klubin huolenpidon alaisena, tarvitsematta antaa ropoakaan taskustaan ja tekemättä hituistakaan työtä. Tätä ovat myös kutojat jäljitelleet; vaikka se ei ole levinnyt läpi koko kuningaskunnan, vaan rajoittunut niihin paikkoihin, missä he työskentelevät.» Vielä elävät jäsenet yhdistyksestä »Old Amicable Society of Woolstaplers» (Villanlajittelijain vanha ystävyysliitto) ovat säilyttäneet kertomuksen paikallisista ammattiyhdistyksistä, jotka ovat aina kahdeksannentoista vuosisadan alulta, sekä että ne olisivat muodostaneet liiton v. 1785. Vanhat Yhdistetyn Nahkuriliiton jäsenet ovat nähneet kiertokirjeitä ja vaelluskortteja, jotka todistavat, että samanlainen vaellus- (tramping) järjestö oli heidän ammatissaan kahdeksannentoista vuosisadan keskipaikoilta.
Toiselta puolen auttoi raaka-aineiden ja työkalujen kalleus erityisten luokkien muodostumista. Spitalfieldin silkinkutojien, joiden me näemme muodostaneen pysyvän järjestön v. 1773, oli mahdotonta koskaan voida omistaa sitä kallisarvoista silkkiä, mitä he kutoivat.[36] Kullantakojat, joiden unioni on vähintäin vuodelta 1777, olivat samalla tavalla suljetut raaka-aineen omistamisesta.
Toinen huomattava esimerkki liittäytymisestä, joka on tapahtunut ennenkuin mekaninen voima ja tehdasjärjestelmä otettiin käytäntöön, on Brentanon kertoma esimerkki sukankutojista eli neulomapuitteilla työskentelevistä. Aina siitä saakka kuin alettiin käyttää sukankudin puitteita, aivan seitsemännentoista vuosisadan alussa, näyttää kuin palkkatyöläiset olisivat pakoitetut työskentelemään näiden puitteiden ääressä, jotka kapitalistit omistivat, vaikka ammatti muuten melkeinpä kokonaan oli semmoisten henkilöiden käsissä, jotka tekivät työtä omilla puitteillaan riippumattomina valmistajina. Näiden tehtaiden edelläkävijäin kilpailun vaikutuksen tunsivat luonnollisesti kovin kotonaan puitteillakutojat ja kun v. 1753 lailliset rajoitukset oppilaiden pitämisestä hävisivät, tuli se seikka heille turmiota tuottavaksi. Syntyi »turmaa tuottava tapa, että seurakunnat antoivat palkkiota niille tehtailijoille, jotka pitivät työssään heidän köyhiään», ja tämä työmarkkinoiden tulvilleen tuleminen ja se seikka, että seurakunnat tukivat lasten työssäpitoa, saattoi varsinaiset puitteillakutojat äärimmäiseen kurjuuteen. Vaikka hän edelleen työskenteli kotonaan, menetti hän nopeasti kudinpuitteensa ja syntyi järjestelmä, että puitteita vuokrasi joko pienkapitalistinen puitteenomistaja tai se tehtailija, joka antoi ulos työn. Työmiehiltä ei riistetty siten ainoastaan hänen omistusoikeuttaan tuotteisiin, vaan myöskin hänen työkalunsa. Vaikkakin siis jo kahdeksannentoista vuosisadan aivan alussa oli puitteillakutojain keskuudessa tilapäisiä liittäytymisiä, joissa sekä mestarit että työläiset olivat yhdessä, niin vasta noin v. 1780, jolloin puitteiden vuokraaminen oli tullut yleiseksi, syntyi pysyvä ammattiyhdistys palkkatyöläisten keskuuteen tässä ammatissa.
Teollisen järjestön kehitys veitsisepän ammatissa antaa toisen esimerkin tästä muodostumisesta. Mestariseppäkomppanian muodostuessa (1624) oh tyypillinen käsityönharjoittaja myöskin itse »pyöriensä» ja muiden työkalujen omistaja, ja ylläpidettiin ankaraa rajoitusta, oppilaiden luvussa. Mutta v. 1791, jolloin mestarit parlamentilta aikaan saivat lievennykset tähän saakka voimassa olleisiin oppilasraioituksiin, huomaamme me tämän järjestelmän laajalla alalla siirtyvän jonkun toisen järjestelmän tieltä, joka on hyvin samanlainen, kuin mikä nyt vallitsee, kun tyypillinen Scheffieldin työläinen valmistaa niistä raaka-aineista, jotka tehtailija hänelle jättää, ja työkaluilla, jotka tämä tai maanomistaja, joka antaa tarvittavan käyttövoiman, vuokraa. Tämän kanssa sopii hyvin yhteen se, että Scheffieldin työnantajat v. 1790 katsoivat olevansa pakoitettuja ryhtymään yhteisiin toimiin »veitsenhiojia ja muita työläisiä vastaan, jotka olivat muodostaneet laittomia liittäytymisiä koroittaakseen työpalkkaa».
Mutta pääesimerkkinä siitä yhteydestä, mikä on ammattiyhdistysten muodostamisen ja työntekijäin tuotannonvälikappaleista eroittamisen välillä, on meillä se nopea ammattiyhdistysten kasvaminen, joka seurasi tehdasjärjestelmän käytäntöön ottamista. Me olemme jo viitanneet, että ammattiyhdistyksiä Yorkshiressa alkoi syntyä sitä mukaa kuin tehtaat ja mekaaninen voima otettiin käytäntöön. Kun v. 1794 West Ridingissä Yorkhiressa epäonnistui kankaantekijäin puuha estää Leeds'in kauppamiehiä perustamasta uusia tehtaita, »joissa aijottiin käyttää suurta henkilölukua, jotka nyt työskentelevät kodeissaan», niin ottivat työläiset asian omiin käsiinsä ja perustivat »Kankaantekijäin yhteyden» (Community) tai »kirjelaitoksen» (Breef Institution), avoimella tarkoituksella hankkia »kirjeitä», eli avustusta sairaiden turvaksi ja käydäkseen parlamentarista yllytystä sitoakseen tehtaanomistajain kädet laillisilla oppilasrajoituksilla. »Näyttää siltä», kertoo eräs parlamentin komitea v. 1806, »kuin joskus olisi ollut villatyömiesten keskuudessa joku laitos tai yhdistys, johon pääasiallisesti on kuulunut kankaankutojia. Jokaisessa suuremmassa tehdaskaupungissa näyttää olevan yhdistyi, johon kuuluu eri tehtaiden työläisten valitsemat edustajat; jokaisesta sellaisesta paikallis- (kaupunki) yhdistyksestä valitaan yksi tai useampia edustajia, jotka muodostivat niin kutsutun keskuskomitean, joka tarvittaessa kokoontuu johonkin paikkaan, joka mukavasti sopii kaikille. Keskuskomitean valta näyttää vallitsevan koko laitoksen; kaikki päätökset ja toimenpiteet mihin se ryhtyy; voidaan helposti ilmoittaa ammatin työläisille. Jokainen työläinen saa, kun hän tulee yhdistyksen jäseneksi jonkinlaisen kortin tai setelin, jossa on tunnusmerkki — komitealle on vakuutettu, että tämä on samanlainen sekä pohjoisessa että läntisessä Englannissa — niin että hän näyttämällä korttinsa heti voi osoittaa kuuluvansa yhdistykseen. Samat säännöt ja säädökset näyttävät olevan käytännössä läpi koko alueen ja on mitä suurin syy olettaa, ettei kenenkään kangastyöläisen annettaisi harjoittaa ammattiaan muutoin kuin täydellisesti yksinään, jos hän kieltäytyisi alistumasta yhdistyksen määräysten ja sääntöjen alle.»
Puuvillakehruun muuttumista tehdasteollisuudeksi, joka tapahtui noin 1780, seurasi samoin ammattiyhdistyksen syntyminen ammatin alalla. Niin kutsutut hyväntekeväisyysklubit Oldhamin työläisten keskuudessa vuodelta 1792 ja Stockportin vuodelta 1796 olivat edelläkävijöitä sille kehruutyöläisvhdistysten verkolle, joka oli levinnyt yli koko maan pohjoisosan ja Skotlannin, ja joka tuli niin kuuluisaksi suurien lakkojen kautta lähinnäseuraavina kolmenakymmenenä vuotena.
On helppoa ymmärtää, miten kokonaisten ihmisrykmenttien, jotka kaikki työskentelivät samassa teollisuudessa, sijoittaminen yksiin tehtaisiin helpotti ja edisti työläisammattiyhdistysten muodostamista. Mutta puuvillankehrääjäin samoinkuin räätälienkin keskuuteen täytyy, lopullisesti asiaa tutkiessa, pysyvien ammatillisten liittäytymisten syntymisen lukea sen ansioksi, että kapitalistinen urakoitsija ja käsityöläinen erosivat eri tekijöiksi, tai toisin sanoen teollisten toimien johto ja niiden suorittaminen erkaantuivat. Itse asiassa on tullut jokapäiväiseksi käsitykseksi uudenaikaisessa ammattiyhdistysliikkeessä, että toimekkaat ja kestävät ammatilliset järjestöt ovat mahdollisia ainoastaan semmoisilla teollisuuden aloilla, missä työntekijöillä on lakannut olemasta mitään osaa oston tai myynnin kautta tapahtuvasta ansiosta — tästä tuotannonvälikappaleiden omistamisen eroittamasta tuntomerkistä.
Suoranaiset todistukset siitä, että ammattiyhdistysliike historiallisesti katsottuna on riippuvainen siitä, että työläinen erotetaan tuotannon välikappaleiden omistamisesta, täyttyvät siitä, ettei ole mitään pysyvää järjestöä niillä teollisuuden aloilla, missä tämä eroittaminen ei ole tapahtunut. Keskiaikaisen työjärjestelmän kukistumisesta tuli seuraukseksi, että ammattitaitoisen käsityöläisen elinehdot kaikissa ammateissa alenivat huolimatta siitä omistiko työläinen edelleen tuotannonvälikappaleet vai eikö; mutta ammattiyhdistysliike seurasi ainoastaan siinä tapauksessa, kun tämä muutos sai sen muodon, että työ ja pääoma erosivat. Neulantekijäin järjestön Lontoossa tapaamme me seitsemännentoista vuosisadan lopulla tai kahdeksannentoista vuosisadan alussa esittävän seuraavan pyynnön parlamenttiin:
»Tähän yhdyskuntaan kuuluu suurimmaksi osaksi köyhiä ja puutteenalaisia ihmisiä, joilla ei ole luottoa eikä rahaa ostaa lankaa ensi kädessä, vaan sen puutteessa ovat pakotetut ostamaan pikkupalasia toisessa ja kolmannessa kädessä aina sen mukaan miten sitä tarvitsevat, ja myymään neulat mitä he langasta ovat valmistaneet viikko viikolta, niin pian kuin ne ovat valmiita, voidakseen hankkia rahaa ravintoon itselleen, vaimoilleen ja lapsilleen, joita heidän täytyy joka lauantai pitää käymässä puodista puotiin tarjoomassa neulojaan kaupaksi; muulla tavoin eivät he voi hankkia rahaa leipään. Ja heidän lukunsa lisääntyy ja tulee moninkertaiseksi päivä päivältä sen johdosta, että on rajoittamaton luku oppilaita, joita muutamat harvat ahneet yhdyskunnan jäsenet (joilla on melkoisia omaisuuksia) yhä pitävät työssä ja toimessa ... Ne henkilöt, jotka ostavat neulantekijöiltä neuloja, ne taas myydäkseen toisille pikkukauppiaille, ja jotka nylkevät etuja tästä työntekijäin välttämättömyydestä (joka aina on pakotettu myymään puhtaasta rahasta, muutoin ei hän voi elää), ovat siten vähitellen painaneet neulojen hinnan niin ales, että työmies ei kykene elämään työstään ... ja he (työmiehet) rupeavat porttivahdeiksi, kantajiksi tai muunlaisiksi päiväpalkkalaisiksi ... ja monet heidän lapsistaan joutuvat joka päivä yleisön vaivaksi.»
Ja käsineentekijät valittavat samaan aikaan »että he tavallisesti ovat niin köyhiä, että heidän täytyy ottaa nahkaa velaksi, kun he eivät kykene maksamaan tätä eivätkä työmiestensä palkkaa, ennenkuin ovat myyneet käsineet».
No niin, vaikka nämä neulantekijät ja käsineentekijät ja muut samassa tilassa olevat ammatit täysin huomasivat, että heidän oli välttämätöntä suojella elinehtojaan, emme me kuitenkaan tapaa jälkeäkään ammattiyhdistyksestä heidän keskuudessaan. Kun he eivät ainoastaan myyneet työtään vaan myöskin työnsä tuotteet, oli heidän ainoana keinonaan laillinen suojelus heidän tavarainsa hinnoille.[37] Lyhyesti sanoen: niissä teollisuuden haaroissa, missä ero kapitalistin ja työläisen, aivoillaan työskentevän ja käsityöläisen välillä ei vielä ollut täydellisentynyt, otti vanha käsityöläisseurapolitiikka turvansa teollisuuden monopoliseeraukseen ainoana keinona suojelemaan valmistajien elinehtoja.
Me emme tahdo väittää, että tämä eroittuminen yksinään sisältää täydellisen selityksen ammattiyhdistysliikkeen syntyyn. Kaikkina aikoina on Englannin teollisuuden historiassa ollut suuria työläisluokkia, joilla samoin on ollut mahdoton tulla teollisuutensa johtajiksi (itsenäisiksi), kuten räätälit tai villankarstaajat kahdeksannentoista vuosisadalla tai kuten uudenaikaiset villankehrääjät tai vuorityömiehet. On varmaa, että puolittain orjamaisten maa- ja vuorityömiesten rinnalla kaupungeissa oli melkoinen luokka ammattitaidottomia työläisiä, jotka sen vuoksi, etteivät olleet suorittaneet loppuun ammattikuntien säätämää oppiaikaa, olivat käsityöläisseurojen suojelussäädöksistä kaiken osuuden ulkopuolella.[38] Kahdeksannentoista vuosisadan mukana täytyi kuitenkin niiden luvun, jotka kuuluivat tähän luokkaan, olla kasvanut huomattavasti, kun »karkeain» työmiesten kysyntä kuljetuslaitosten kasvamisen, laajojen rakennusyritysten y. m. johdosta lisääntyi. Mutta ensimmäiset ammattiyhdistykset eivät syntyneet maalaispäiväpalkkalaisten, vuorityöläisten eivätkä tavallisten karkeain työmiesten keskuuteen, kuinka huonosti tahansa nämä työläiset sitten olivatkin palkattuja tai kohdeltuja. Me emme kuule edes puhuttavan lakoista tai tilapäisistä liittäymisistä heidän keskuudessaan. Muodostaakseen riippumattomia ammattiyhdistyksiä asettumaan työnantajaherrain tahtoa vastustamaan, vaaditaan määrätty määrä personallista riippumattomuutta ja luonteen lujuutta. Siten näemme aikaisimpain ammattiyhdistysten syntyvän sellaisten työläisten keskuuteen, joiden taitoa ja elinehtoja ovat vuosisatoja edistäneet ja turvanneet joko lain tai tavan hyväksymät oppilaslaitosta koskevat säädökset ja ammatinharjoittajain luvun rajoittaminen, jonka korkeat pääsymaksut tai muut ehdot ovat täytyneet mukanaan tuoda. Oletetaan, usein, että ammattiyhdistysliike syntyi vastalauseeksi sietämätöntä taloudellista sortoa vastaan. Niin ei ollut asian laita. Ensimmäinen puolisko kahdeksattatoista vuosisataa ei varmastikaan ollut tavattoman hädän aikaa. Vuodesta 1710 lukien olivat seuraavat neljäkymmentä vuotta melkein keskeytymätön jakso hyviä viljavuosia, nim että vehnän hinnat pysyivät tavattoman alhaisina. Lontoon ja Westminsterin räätälit liittäytyivät heti kahdeksannentoista vuosisadan alussa, mutta eivät vastustaakseen entisten palkkojensa pienentämistä, vaan kiristääkseen työnantajaherroiltaan parempia palkkoja ja lyhempää työaikaa. Muutamat harvat vielä elävät käsin villankarstaajat muistelevat sangen mielellään kertomuksen säilyttämiä muistoja kahdeksannentoista vuosisadalta, jolloin heidän ammattiveljensä kutsuivat itseään »gentlemannivillankarstaajat» ja kieltäytyivät juomasta yhdessä toisten työmiesten kanssa ja, kuten olemme nähneet, olivat kyllin vahvoja »säätääkseen mestareilleen lakeja». Ja nahkurit, hatuntekijät, villanlajittelijat, harjantekijät, korintekijät ja karttuuninpainajat, jotka antavat mainioita esimerkkejä kahdeksannentoista vuosisadan ammattiyhdistysliikkeestä, olivat kaikki verrattain korkeapalkkaisia ja tekivät kauan voimakasta vastarintaa työnantajaherrain hyökkäyksiä vastaan.
Näiden tosiasiain perustalla näyttää meistä, kuin ammattiyhdistysliike olisi ollut luonteenomainen ilmiö Englannin teollisuudelle ilman höyrykonettakin ja tehdasjärjestelmää. Mutta olisivatko nuo ylivoimaisten työläisten yhdistykset, jotka syntyivät vuosisadan alkuosalla, koskaan sellaisten olosuhteiden vallitessa kehittyneet ammattiyhdistysliikkeeksi, on toinen asia. Tyypillinen »ammattiklubi» (trade club), jonka sen ajan kaupunkityöläiset muodostivat, oli eristetty »piiri» ammattitaitoisempia työläisiä, jotka vielä täydellisemmin eroittautuivat käsityöläisten suuresta joukosta kuin pienestä kapitalististen käyttäjäin luokasta. Kuningatar Elisabetin säädösten »määräämien oppilaslakien tapoina ja käytännössä pitämisellä ja korkeilla pääsymaksuilla, jotka tavallisesti vaadittiin vanhemmilta, oli seurauksena, että paremmin palkatut käsityöammatit pysyivät melkein perinnöllisen ammattimiesluokan käsissä todellisesti yksin oikeutena ja niiden joukossa työnantajaherratkin suurimmaksi osaksi olivat läpi käyneet oppivuotensa. Nauttien tätä lain tai käytännön ja tapojen säätämää turvaa, käyttivät he ammattiklubejaan pääasiallisesti avustustarkoituksiin ja »kaupustellakseen» mestariensa kanssa paremmista ehdoista. Sellaisissa ammattiklubeissa emme me tapaa eri ammattien käsityöläisten välillä jälkeäkään yhtenäisyystunteesta, joka myöhemmin tuli huomattavaksi piirteeksi ammattiyhdistysliikkeelle. Heidän riitansa työnantajien kanssa lähentelivät enemmän perheriitoja kuin taisteluita eri yhteiskuntaluokkien välillä. Ne näyttävät enemmän taipumusta »asettua takajaloilleen» mestarien kanssa yhteiskuntaa vastaan, tai suojellakseen itseään kilpailijoilta tai ammattiin tunkeutuvia henkilöitä vastaan, kuin yhtyä toisissa ammatissa työskentelevien toveriensa kanssa hyökkäykseen kapitalistiluokkaa vastaan. Lyhyesti sanoen: teollisuusyhteiskunta on edelleen eroittunut pystysuorasti ammatista ammattiin eikä vaakasuorasti, (työn) käyttäjiin ja palkkatyöläisiin. Tämä viimeksimainittu jako onkin muuttanut pikkuryhmiin särkyneet ammattiyhdistykset uudenaikaisiksi ammattiyhdistysliikkeiksi.[39]
Ammattiklubit kaupunkien käsityöläisten keskuudessa eivät olleet ammattiyhdistysliikkeen uranaukaisijoita, vaan laajalle haarautuneet liittäytymiset villatyömiesten keskuudessa läntisessä Englannissa ja sukankutojain keskisessä Englannissa. Nämä liittäytymiset juuri alkoivat sillä, mikä sitten tuli yleiseksi tarkoitusperäksi melkein kaikille liittäytymisille kahdeksannellatoista vuosisadalla: nimittäin pyynnöillä hallitukselle ja alihuoneelle suojella palkkatyöläisiä uutta tapaa vastaan ostaa työvoimaa markkinoilta niin halvalla kuin mahdollista aivan samoin kuin raaka-aineita. Nopeasti vaihtuvat valmistustavat ja markkinoiden laajentuminen Englannin teollisuudessa näkyvät vaatineen, että kaikki rajoitukset, mitkä koskivat työvoimain hankkimista ja työssäpitämistä, lakaistiin pois, toimenpide, joka toi mukanaan kaikkien palkkatyöläisluokkien palkkojen tasoittamisen »luonnolliseksi palkaksi». Ne, jotka ensimmäiseksi saivat tuntea hyökkäyksiä tavallisia palkkojaan vastaan, olivat ne villatyöläiset, joita käytettiin kapitalistisissa tehtaissa läntisissä kreivikunnissa. Aina sen mukaan kuin vuosisata kuluu edelleen, näemme me ammatin ammatin jälkeen ryhtyvän yllytykseen uusia olosuhteita vastaan ja että sellaiset vanhat klubit kuin hatuntekijäin ja villankarstaajain yhtyvät muihin niin pian kuin heidän omaa teollisuuttaan uhattiin. Kaupunkien ulosoppineita käsityöläisiä koski tämä uusi politiikka siinä muodossa, että ne säädökset, jotka suojelivat heidän ammattiaan köyhimpäin (pauper) työvoimain tulvimiselta, kumottiin. Heidän puolustuskeinonaan oli vaatia oppilaslakien pakollista täytäntöön panemista.[40] Tämä ei olisi kuitenkaan auttanut käsityöläistä kutomateollisuusalalla. Hänelle toi uusi järjestelmä alituisen palkkojen alenemisen kappaletyössä. Sen vuoksi vaati hän »sopivien palkkaerien» määräämistä, kuten kuningatar Elisabetin lainsäädäntö tarkoitti. Mutta olivatpa palkkatyöläiset sitten käsityöläisiä tai tehdastyöläisiä, turvautuivat he yllä pitääkseen elinehtojaan siihen suojaan lakien puolelta, johon he olivat oppineet luottamaan. Niin kauan kuin kukin eri ammattiin kuuluva työläinen uskoi hallitsevan luokan aikomukseen suojella heidän ammattiaan rajattoman kilpailun seurauksilta, ei syntynyt mitään yhteisetujen tunnetta. Muutos hallituksen teollisuuspolitiikassa vasta saattoi kaikki ammatit yhteen saman lipun alle ja ensimmäisen kerran toi myötänsä sen, mitä varsinaisessa merkityksessä voidaan kutsua ammattiyhdistysliikkeeksi. Sen tähden täytyy meidän nyt tehdäksemme liikkeen käsitettäväksi kääntyä seuraamaan teollisuuden valtiollista historiaa kahdeksannentoista vuosisadalla.
johtavana ajatuksena kahdeksannentoista vuosisadan teollisuuspolitiikassa oli perustaa joku järjestävä virkakunta, jonka tulisi suorittaa sama palvelus sen ajan ammateille, kuin minkä muinoin olivat suorittaneet käsityöläisseurat. Kun esim. kutojat vuosisadan keskipalkoilla näkivät siihenastisten palkkojensa pienenevän, saattoivat he järjestönsä niin pitkälle, että sen ääntä kuultiin Westminsterissä. Vuonna 1555 tapaamme heidät valittamassa, että »rikkaat ja mahtavat, kangaskauppiaat sortavat heitä monella tavalla» panemalla väkeä, joka ei ollut ammatillisesti ulosoppinutta, työhön kangastuolien ääreen, jotka olivat kapitalistien omaisuutta, vuokraamalla kangastuoleja, ja »toisia myös siten, että he antoivat pienempää palkkaa kankaankutomisesta ja valmistamisesta kuin mitä aikaisempina aikoina». Silloinen parlamentti havaitsi oikeaksi ja luonnolliseksi, että sorretut palkkatyöläiset kääntyisivät lainsäädännön puoleen suojellakseen itseään kilpailevien kapitalistien heidän palkkojensa alaspolkemista vastaan. Lait vuosilta 1552 ja 1555 kielsivät pörhistyskoneiden käytön, rajoittivat kangastuolien luvun, mitä yksi henkilö sai omistaa, kahteen kaupungeissa ja maalla yhteen, ja kielsivät kokonaan kangastuolien antamisen vuokraa ja korkoa vastaan. Ottipa vuonna 1563 parlamentti vaivakseen vakuttaa kaikille palkkatyöläisille »sopivan» elämänylläpidon. Vanhoja lakeja määrätystä korkeimmasta palkasta ei voitu pitää voimassa hintojen kuulumattomaan kohoamiseen nähden ilman »suuria vaikeuksia ja taakkoja köyhälle työmiehelle ja päiväpalkkalaiselle». Olosuhteet vaihtuivat liian nopeaan, jotta olisi voitu säätää mitään muuttumattomia palkkamääräyksiä. Mutta kuuluisien »Oppilassäädösten» kautta panivat sen ajan valtiomiehet voimaan säädöksiä, joiden he toivoivat »vakuuttavan palkkatyöläiselle sopivan palkkamäärän sekä hyviksi että huonoiksi ajoiksi». Joka vuoksi piti rauhantuomarien joka paikasta kokoontua »ja kutsua luokseen sellaisia luotettavia ja merkitseviä henkilöitä, jotka he siihen sopiviksi havaitsevat, neuvotellakseen yhdessä ajan hyvyydestä tai huonoudesta» sekä määrätä palkat mahdollisimman useasta työlajista; tottelevaisuutta päätöksilleen tulisi heidän hankkia kovilla rangaistuksilla. Sitovat määräykset oppilaspakosta, kuinka kauan oppiajan piti kestää sekä kuinka monta oppilasta kukin käyttäjä sai ottaa, saivat lain vahvistuksen. Keskiaikaisille käsityöläisseuroille ominaiset säädökset olivat itse asiassa pienimpiä yhteiskohtiaan myöten sovitetut laajaperäiseen yleiseen asetuskokoelmaan, joka siihen aikaan sovitettiin suurempaan osaan teollisuuta.
Me emme tässä tarvitse syventyä paljon kiisteltyyn kysymykseen oliko tämä kuuluisa laki edullinen taikka ei sen ajan työläisille, tai toteutettiinko ja missä määrin todella sen määräykset käytännössä. Mutta kun se saattoi järjestelmäksi ja laillistutti keskiaikaisen yhteiskuntajärjestyksen perusaatteet, voimme tuskin kummeksia, että sen hyväksyminen parlamentissa vahvisti työläisissä uskoa, että oli horjumatonta oikeutta ja hyvää politiikkaa se, että tarkotuksen mukaisella lainsäädännöllä vakuutettiin kaikille ammateissa työskenteleville »riittävän elämän ylläpidon saavuttaminen».[41]
Juuri sama katsantokanta hallitsi kahdeksannentoista vuosisadan alussa. Me näemme äskenmuodostettujen työläisjärjestöjen taas kääntyvän kuninkaan, alihuoneen tai piirituomio-istuinten (Quarter Sessions) puoleen työnantajien heidän palkkojensa alentamispyyteitä vastaan. Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella toimivat vallitsevat luokat yhä sen ajatuksen mukaisesti, että ahkeralla käsityöläisellä oli oikeus entiseltä ajalta saakka olleeseen tavalliseen ansioon ammatissa. Siten yhtyvät v. 1726 Wiltshiren ja Somersetshiren kutojat valittamaan kuninkaalle kangaskauppiaiden kovuudesta ja petollisesta menettelystä, ja sillä oli seurauksena, että eräs valtakunnanneuvoston komitea tutki heidän valituksensa ja asetti »sovitusartikkelit» sovittaakseen syntyneen riidan; samalla kertaa koettivat he kutojia olemaan »tulevaisuudessa» koettamatta auttaa itseään laittomien liittäytymisten kautta, vaan aina »laillista tietä esittämään Vaatimuksensa Hänen Majesteetilleen, joka aina olisi valmis auttamaan heitä heidän valituksensa oikeudellisuuden mukaan». Useammin vetosivat työläiset alihuoneeseen. Vuonna 1719 anoivat Stroudin ja sen ympäristön »silkin-ja nauhankutojat» parlamenttia kovistamaan tyrannimaisia, kapitalistisia kangaskauppiaita ottamaan käytäntöön »Kutojalain» vuodelta 1555. Vuonna 1728 vetosivat Gloucestershiren työläiset paikallisiin rauhantuomareihin ja saivat heidän kangaskauppiasmestarien vastalauseista huolimatta — ja nähtävästi ensi kerran — säätämään seudun kutojille suotuisan palkkasäädöksen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin saivat työläiset parlamentilta erityisen kiellon truck-järjestelmää (että työnantajat maksavat palkat tavarassa omista puodeistaan) vastaan. Vihdoin saivat he vuonna 1756 parlamentin säätämään lain, jonka mukaan rauhantuomarien piti määrätä kappalepalkat, niin että voitiin ehkäistä tapa alentaa palkkoja ja myydä työvoimansa toinen toistaan huokeammalla. Tämän kanssa yhdenmukaisesti asetettiin »tariffi tai suunnitelma palkkaerille» rauhantuomarien neljännesvuosikokouksessa marrask. 6 p. 1756 ja siihen olivat työläiset erittäin tyytyväisiä.
Lähinnä seuraavat vuodet olivat todistajina siihen vallankumoukselliseen muutokseen, joka tapahtui lain säädännön teollisuuspolitiikassa. Miespolven ajalla muutti alihuone politiikkansa keskiaikuisten suojelussäädösten suosimisesta »administratiiviseksi nihilismiksi». »Villavaatteen kutojain laki» vuodelta 1756 ei ollut voimassa vuottakaan, kuin jo parlamenttiin rynnättiin lukemattomilla anomuksilla ja vasta-anomuksilla. Tehtailijat selittivät, että ne palkkaerät, jotka rauhantuomarit olivat säätäneet, olivat kerrassaan mahdottomat ottaa käytäntöön Yorkshiren kanssa kasvavan kilpailun tähden. Työläiset pyysivät toiselta puolen, että lakia piti koventaa heidän edukseen. Kangastehtailijat puolustivat sopimuksen vapauden ja rajattoman kilpailun etuja. Kutojia heidän vaatimuksessaan lainsäädännön avulla saada ylläpitää ennen tavalliset palkkansa kannattivat maanomistajat ja aateli. Ahdistettu alihuone hoijui kummallekin puolelle. Ensin oltiin aikeessa säätää laki, joka koventaisi voimassa olevaa lakia, mutta lopulta selitettiin, että kangastehtailijat olivat toteen näyttäneet asiansa oikeudellisuuden. Laki vuodelta 1756 ilman muuta peruutettiin ja parlamentti ryhtyi nyt peittelemättömästi »antaa mennä»-järjestelmään.
Taistelu »Villavaatteen kutojain laista» vuodelta 1756 merkitsee ylimenoa vanhoista aatteista uusiin. Kun vuonna 1776 Somersetshiren kutojat, kehrääjät ja villankarstaajat sekä muut villatyöntekijät valittivat heidän tavallisten elämisehtojensa huonontumista »Kehräävän-Jennyn» (eräänlajinen kehruukone) käytäntöön ottamisen vuoksi Shepton Malletissa, niin alihuone, joka kaksi vuosisataa sitten oli kerrassaan kieltänyt pörhistyskoneen, kieltäytyi edes ottamasta vastaan heidän valitustaan.
Muutoksella ammattipolitiikassa oli jo ollut vaikutuksensa erääseen toiseenkin ammattiin. Lontoon puitteillakutojain seura, joka perustettiin v. 1663 nimenomaisessa tarkoituksessa järjestää ammattia, oli kahdeksannentoista vuosisadan edellisellä puoliskolla ollut alituisessa taistelussa vastahakoisten mestariensa kanssa, jotka uhmasivat sen sääntöjä. Tämä pitkä taistelu, johon työläiset voimakkaasti ottivat osaa seuraa tukeakseen, lopetettiin parlamentin tutkimuksella v. 1753. Ammattikunnan säädökset, joiden pakollisesti käytäntöönottamiseen työläiset olivat panneet kaiken toivonsa, selitettiin juhlallisesti olevan »vahingollisia ja häiritseviä tehtailijoille», samalla kuin seuran määräämisvalta merkittiin »vahingolliseksi teollisuudelle». Tämä ammatin kaiken laillisen järjestämisen hylkääminen johti lukuisain hyödyttömäin metelein jälkeen yhdistyksen »The Stocking Makers Association for the Mutual Protection in the Midland Counties of England», (Yhdistys keskisen Englannin sukankutojain keskinäiseksi turvaksi) muodostamiseen, jolla oli tehtävänä rajoittaa oppilaslukua ja pysyttää kiinteä palkkatariffi. Brentano on tehnyt luettelon kaikista niistä moninkertaisista kokeista, joita työläiset tekivät kahtena lähinnä seuraavana vuotena, saadakseen lainsäädännön suojaa. Heidän yhdistyksensä vaikutuksesta tuli eräs sille suopea henkilö valittua Nottinghamin kaupunkivaalipiiristä. Erään sitävarten asetetun komitean tutkimus osoitti olevan siinä määrin »hikoilemisjärjestelmää», ettei niillä ole vertoja edes pahimmissa uudenaikaisissa esimerkeissä. Laki lain säätämien palkkojen hyväksi oli juuri käynyt läpi toisen lukemisen parlamentissa, kun tehtailijat »ruoskivat kokoon» kaikki ystävänsä alihuoneessa ja saattoivat sen kolmannessa lukemisessa kukistumaan — joka oli semmoinen isku työläisille, että se johti vakaviin levottomuuksiin Nottinghamissa ja syöksi onnettomat työläiset takaisin toivottomaan kurjuuteen.
Tähän aikaan alkoivat käsityöläisiä kaupungeissa uhata heidän käyttäjäinsä kumoussuunnitelmat. Hatuntekijöitä esim. olivat tähän saakka suojanneet ankarat rajoitukset oppilasluvussa, jonka säätivät lait vuosilta 1566 ja 1603 ja jotka »huovantekijäammattikunta» oli läpi vienyt. Tämä laintarjooma turva ei ollut estänyt ammatin työläisiä noin vuonna 1771 aikaansaamasta etevimmissä kaupungeissa olevien ammattiklubien kansallista liittäytymistä, joka oli kylläksi voimakas saavuttaakseen v. 1775 palkkojen korotuksen ja sitäpaitsi sai se kaikkialla pakotettua pitämään työssä ainoastaan klubin jäseniä. Me tunnemme aivan vähän tätä järjestöä, paitsi että se piti säännöllisesti uusiutuvia »kongresseja», joissa eri alueista valitut edustajat määräsivät sen avustuksen suuruuden, minkä ammatin »vaeltavien» piti saada yli koko maan; että he säätivät ammatille säännöt; ja että he, ainakin v. 1777, säätivät säännöllisen kahden pensen jäsenmaksun viikolta. Me huomaamme työnantajain valituksista, että tämän liittäytymisen oleellisena tarkoituksena oli pakoittaa pysymään ankarasti lain määräyksissä siitä, kuinka suuren luvun oppilaita kukin mestari sai ottaa. Tämä sai aikaan sen, että johtavat hatuntekijämestarit saivat hyväksytyksi lain, joka kumosi tämän rajoituksen. Tätä lakia vastaan vietiin taisteluun koko työläisjärjestön voima. Pyyntöjä virtasi Lontoosta, Burtonista, Bristolista, Chesteristä, Liverpoolista, Hexhamista, Derbystä ja muista paikoin ja niissä tavallisesti »mestarinäytteen suorittaneet mestarit hattu- ja huopateollisuudessa» yhtyivät työläisiin kapitalistisia tehtailijoita vastaan. Työläiset väittivät, että silläkin aikaa, jolloin lailliset rajoitukset pidettiin voimassa, »olivat kuitenkin useat sadat pakoitettuja vaeltamaan ristiin rastiin kuningaskunnassa etsiäkseen työtä paitsi parhaina aikoina». Mutta alihuone antoi kokonaan suurtehtailijoiden todistelujen ja todistuskappaleiden johtaa itseään ja heidän lakiehdotuksensa säädettiin laiksi.
Alihuoneen esiintyminen tuollaisissa tapauksissa ei vielä ollut minkään täysin tietoisesti hyväksytyn sopimusvapausteoriian aiheuttama. Kun ammatti toisensa jälestä sai oppia tuntemaan uuden kapitalistisen kilpailun vaikutuksia, niin anoivat työläiset ja heidän kanssaan pikkumestarit anomuksissaan turvaa; he vaativat tavallisesti noiden uusien koneiden kieltämistä, seitsenvuotisen oppiajan pakollista käytäntöönoltamista, tai muinoisten rajoitusten voimassa pitämistä koskeva lasten lukumäärää, minkä kukin mestari sai opettaa. Alihuone asetti silloin säännöllisesti komitean, joka tutki valitukset ja jonka täydellisenä tarkoituksena oli parantaa paha, mistä oli valitettu. Mutta suurtehtailijat tavallisesti esittivät komitealle mahdottoman määrän todistuksia siitä, että koneitta tyrehdytettäisiin kukoistava vientikauppa; että uudet työtavat voitiin oppia muutamassa harvassa kuukaudessa seitsemän vuoden asemasta, ja että sitä rajoitusta, jonka alaisiksi vanhat käsityöläismestarit olivat asetetut, nimittäin etteivät saaneet ottaa enemmän kuin yhden tai kaksi oppilasta, ei ollenkaan voitu sovittaa uusiin suuriin työnostajiin. Tuollaista todistelua vastaan mestarien asian hyväksi havaitsi myötätuntoisinkin komitea harvoin mahdolliseksi puolustaa työläisten esityksiä. Itse asiassa olivatkin heidän esityksensä mahdottomia. Työläisillä oli syynä valituksiinsa — kenties pahin mikä millään luokalla voi olla — nimittäin että heidän elinehtonsa huonontuivat syistä, jotka suunnattomasti suurensivat heidän työnsä tuottavaisuutta. Mutta he erehtyivät parannuskeinoista; ja parlamentti ei voinut osoittaa parempaa, vaikka se näki epäkohdan. Terve ihmisjärki pakoitti hallituksen ottamaan helpon ja välttämättömän askeleen: kumota ne keskiaikaiset säädökset, joiden yläpuolelle teollisuus oli kasvanut. Mutta tehtävä: suojella työläisten elämisinahdollisuutta uusien olosuhteiden vallitessa ei ollut helppoa eikä selvää; ja se jäikin ratkaisemattomaksi, kunnes yhdeksästoista vuosisata löysi keinon tehdaslainsäädännössä. Sillä välin jätettiin työläiset pyrkimään omin päinsä eteenpäin; parlamentin kanta heitä kohtaan ensimmäisinä vuosina oli pelkkä avuttomuus, johon kuitenkaan vielä ei ollut vaikuttanut oppi vapaasta sopimuksenteosta.
Että parlamenttiin edelleen ei ollut vaikuttanut mikään yleinen laillista välintuloa vastustava teoriia, ja tämä vielä kauvan sen jälkeen kuin se oli alkanut lakaista pois keskiaikaisia säädöksiä, sitä todistaa se kuuluisa tapaus, mikä koski Spitalfieldin silkinkutojia, jossa tapauksessa alihuone kääntyi takaisin vanhaan politiikkaan lain avulla järjestää ammatteja. Vuonna 1765 panivat Spitalfieltin silkinkutojat vastalauseen sitä vastaan, että he olivat joutuneet työttömiksi ulkomaalaisen silkintuonnin johdosta. He kokoontuivat suuriksi joukoiksi ja marssivat kulkueessa Westminsteriin, soittokunta ja lippu edellä, ja vaativat kieltoa ulkomaalaisten tuotteiden tuontia vastaan. Syntyi meteleitä, jotka olivat kylliksi vakavia saadakseen parlamentin laatimaan lain toivottuun suuntaan, mutta tämä suojelustoimenpide näyttäytyi olevan kykenemätön ylläpitämään palkkoja ja metelit uusiintuivat v. 1769. Vihdoin esitti sir John Fielding, tunnettu Lontoon poliisituoman, että Lontoon silkinkutojain sallittaisiin lain kautta määrätä palkkansa. Uusiutuneiden metelien painostamana hyväksyi parlamentti tämän ehdotuksen ja valtuutti rauhantuomarit säätämään palkkataksat ja pakoittamaan niiden voimassa pitämistä. Tämän lain vaikutus työläisten liittäytymiseen on merkittävä. »Eräs suuri mies» oli, kuten eräs heistä sanoi, sanonut kutojille, että hallitseva luokka »säätää lait, mutta meidän, kansan, täytyy hankkia niille jalat». Tilapäiset liittäytymiset, joita oli tehty saadakseen lain voimaan, tulivat sen vuoksi pysyväksi yhdistykseksi pitääkseen sitä voimassa. Siltä ajalta emme kuule puhuttavan lakoista emmekä meteleistä Spitalfieldin kutojien keskuudessa. Sen sijaan näemme syntyvän pysyvän koneiston, jota kutsuttiin nimellä »Union», edustamaan rauhantuomarien edessä sekä mestareita että työläisiä, joiden lausuntojen pohjalla monimutkaiset kappalepalkkatariffit aikajaksottain hyväksyttiin. On selvää, että parlamentilla, joka hyväksyi Spitalfield-lait vuosilta 1765 ja 1773, ei voinut olla mitään käsitystä Adam Smith'in valtiollisesta filosofiasta, sillä hänen kirjansa Wealth of Nations (Kansakuntien rikkaus) ilmestyi vasta 1776, mutta joka sittemmin oli tuleva Englannin vapaan sopimusteon ja »luonnollisen vapauden» evankeliumiksi. Samaan aikaan olivat tuollaiset lait tulleet semmoisiksi poikkeustapauksiksi, että kun Adam Smithin mestariteos tuli sen ajan valtiomiesten käsiin, niin täytyi sen näyttäytyä heille enemmän erinomaiselta niiden käytännöllisten johtopäätösten yleiseksi tekemiseltä, joihin kokemus jo lukemattomia kertoja oli heidät vienyt, kuin uudelta taloudellisen teoriian katsantokannalta.
Vuosisadan lopulla tarttuivat hallitsevat luokat, jotka uudessa teollisuuspolitiikassa olivat löytäneet kuulumattoman rahallisen voiton lähteen, innokkaasti uuteen talousteoriiaan, tämän heidän politiikkansa järjellisenä ja siveellisenä oikeuttajana. Työntekijäin alttiiksianto lainsäädännön kautta, johon oli suostuttu, kuten olemme nähneet, vain olosuhteiden pakosta, eikä omantunnon vaivoitta, pantiin käytäntöön nyt periaatteena ja horjumattomalla päättäväisyydellä. Kun käsikangastuolilla kutojat, jotka ansaitsivat vähän enemmän kuin kolmannen osan siitä, mitä heillä kymmenen vuotta aikaisemmin oli ollut elämänsä ylläpidoksi, ja jotka olivat kykenemättömät käsittämään, että tehdasjärjestelmän sallittiin täydellä vakaumuksella heidät syöstä perikatoon, vuonna 1808 tekivät anomuksen alihuoneeseen, niin vastusti eräs komitea heidän esitystään säätää alin palkka sillä perusteella, »että tämä oli kokonaan mahdoton hyväksyä periaatteessa, ja että se oli mahdoton toteuttaa käytännössä millään tavalla, ja että jos siitä voitaisiin käytännössä kokeilla, seuraisi siitä mitä onnettomuutta tuottavimmat seuraukset». Edelleen, että »esitys rajoittaa oppilaiden lukua on samoin mahdoton hyväksyä ja että, jos alihuone sen hyväksyisi, niin voisi tämä matkaan saattaa mitä suurimpia haittoja sekä tehtailijoille että työläisille». Tässä on meillä »antaa mennä» -järjestelmä täydellisesti parlamentin hyväksymänä määrääväksi teollisuusoppilauseeksi valtiotaloudessa — kyeten kokonaan voittamaan sen todistusten paljouden, joka annettiin komitealle ja jotka epäämättömästi olivat alimman palkan eduksi. Eikä alihuoneelta puuttunut tilaisuutta itse ryhtyä kysymykseen. Se erittäin suuri kurjuus, joka johtui huonoista sadoista ja pitkällisistä sodista vuosina 1793 ja 1815, aikaan sai joukon esityksiä, erittäinkin puuvillatyöläisten keskuuteen äsken perustettujen yhdistysten puolelta. Nykyisen vuosisadan ensimmäisinä vuosina jätettiin anomus anomuksen jälkeen Lancashiresta ja Glaskowista näyttäen, että kutojien palkat alituisesti olivat alentuneet, ja toistaen vanhoja vaatimuksia laillisesti säädetystä kappalepalkkatariffista sekä oppilasluvun rajoittamisesta. Vuonna 1795 ja taasen vuonna 1800 ja vielä kerran vuonna 1808 herätettiin alihuoneessa lakiesitys alimman palkan säätämisestä ja nämä esitykset tapasivat usein suurta myötätuntoa. Kertomuksen vuoden 1808 komitealta, joka oli koonnut suuren joukon aineksia tarkoitusta varten, olemme jo maininneet. Karttuuninpainajain anomukset rajoittaa lailla oppilaslukua ja jota lämpimästi kannatti asetettu erityiskomitea, johon ne lykättiin, sai saman kohtalon. Sheridan tosin ei antanut sen itseensä vaikuttaa, vaan herätti lakiesityksen, joka muun muassa tarkoitti rajoittaa oppilaslukua. Mutta sir Robert Peel[42] (vanhempi), jonka omat tehtaat olivat tulvillaan lapsia, asettui ehdotusta vastaan teollisen vapauden nimessä ja tempasi alihuoneen mukaansa.
Sillä välin kääntyivät epätoivoon joutuneet työläiset, jotka olivat pettyneet yrityksissään saada aikaan edukseen uutta lainsäädäntöä, nyt voimassa olevaan lakiin. Vielä kumoamattomat asetukset antoivat rauhantuomareille oikeuden säätää palkkatariffeja osassa ammatteja ja rajoittaa oppilaslukua toisissa ammateissa; toisissa taasen kielsivät he määrätynlaiset koneet ja ettei muita kuin ulosoppineita ammattilaisia saataisi pitää ammateissa työssä. Niin täydellisesti olivat nämä säädökset joutuneet pois käytännöstä, että työläisillä useissa tapauksissa ei edes ollut tietoa niiden olemassaolosta. Sillä välin liittyivät länsi-Englannin kutojat Yorkshiren kutojiin v. 1802 ja ottivat asianajajan, joka nosti syytteen tehtailijoita vastaan vanhojen lakien rikkomisesta. Tuloksena oli, että parlamentti kiireesti hyväksyi lain, joka kumosi nämä säädökset, tehdäkseen tästä oikeusjutusta lopun.
»Lukuisassa suutarien kokouksessa New-Sarumissa v. 1784», niin kertoo eräs vanha kiertokirje, jonka olemme nähneet, »tuli yksimielisesti hyväksytyksi, että ryhdytään keräykseen hankkiakseen laille voimassaolon ammattien oikeutta vastaan tehtyjen rikkoumusten turvaksi»; mutta tämä oli nähtävästi ilman tuloksetta. Edinburgin latojilla oli suurempi menestys. Heiltä kiellettiin eräs palkankorotus, joka voisi vastata elinkustannusten kohoamista, ja he jättivät silloin, 28 p. helmik. 1804, valituksen sivilituomio-istuimelle ja saivat aikaan sieltä kuuluisan »Interlocutor»in vuodelta 1805, joka sääti tariffin kappaletyölle latojan ammatissa Edinburgissa. Mutta merkitsevin toimenpide tässä taistelussa panna täytäntöön vanhoja lakeja alkoi Glasgowissa. Puuvillankutojat tässä kaupungissa päättivät neljän tai viiden vuoden yllytyksen jälkeen parlamentissa saadakseen uusia säädöksiä heidän edukseen, turvata vanhoihin lakeihin, jotka valtuuttivat rauhantuomarit säätämään palkkatariffit. Onnistumattoman yrityksen jälkeen säätää normaalipalkka sopimuksenteolla erään tehtailijoiden komitean kanssa, jätti työläisten järjestö, joka nyt ulottui yli koko puuvillakutomoseudun koko yhdistetyssä kuningaskunnassa, valituksen Lancashiren neljännesvuosikäräjille. Vuonna 1812 kiistivät tehtailijat tuomarien pätevyyttä vastaan ja vetosivat Edinburgin ylituomioistuimeen.
Tuomioistuin selitti, että tuomarit olivat oikeutettuja määräämään palkkatariffin ja tämän nojalla valmistettiin luettelo kappaletyöpalkoiksi. Tehtailijat vetäytyvät heti neuvotteluista, mutta työläiset olivat yhtä kaikki pakotetut suurilla kustannuksilla hankkimaan todistajia tekemään vala jokaisesta esitetystä tariffin kohdasta. Kun 150 todistajaa oli kuultu, selittivät vihdoin tuomarit tariffikohtien olevan oikeudenmukaisia ja kohtuullisia, mutta he eivät säätäneet mitään määräystä sen todella voimaan panemiseksi. Tehtailijat kieltäytyivät harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta hyväksymästä listaa, minkä aikaansaaminen oli työläisille maksanut 3,000 puntaa. Tulokseksi tuli laajin lakko mitä ammatti on koskaan tuntenut. Carlislesta Aberdeeniin saakka seisoi jok'ikinen kangastuoli, 4,000 kutojaa lakkasi melkein yhtä aikaa työstä. Kolmiviikkoisen lakon jälkeen valmistautuivat tehtailijat sopimaan työläisten kanssa, kuin poliisi äkkiä vangitsi koko lakkokomitean ja sitä yleisen lain nojalla syytettiin laittoman yhdistyksen perustamisesta, joita viranomaiset tänä vallankumouksellisena aikana kiihkeästi vainosivat valtiollisista syistä. Viisi johtajaa tuomittiin vankeusrankaistukseen neljästä kahdeksaantoista kuukauteen. Tämä isku hävitti yhdistyksen, lopetti lakon ja teki lopun työläisten taistelusta heidän palkkojensa alituista alaspainamista vastaan.
Vaikka Lontoon käsityöläisiä eivät vainot ja vankeus sortaneet, niin ei heillä kuitenkaan ollut suurempaa menestystä kuin heidän veljillään Glasgowissa. Vuosien 1810 ja 1812 välillä yhtyi joukko ammattiyhdistyksiä palkatakseen asianajajan, joka haastoi joukon mestareita oikeuteen siitä, että he käyttivät »laitonta väkeä», s t. s. miehiä, jotka käymättä läpi oppiaikaansa, olivat hankkineet itselleen oikeuden harjoittaa ammattia. Alkuperäinen asiakirja siitä jutusta, minkä nahkatyöläiset v. 1810 alistivat tuomioistuimen (palkkio kaksi gineaa) tutkittavaksi tarkoituksella saada oppilaita koskevat asetukset lailliseen voimaan, on meillä, samoinkuin heidän lainopillisen neuvonantajansa jonkunverran häilyvä lausunto. Joissakin tapauksissa tehtiin myös valituksia semmoisista työnantajista, jotka olivat ryhtyneet ammatteihin, jossa he eivät olleet suorittaneet oppiaikaansa loppuun. Joissain tapauksissa saatiin todella langettavia tuomioita, kuitenkaan ei kantajille koskaan tuomittu maksamaan oikeuskuluja, mutta toiselta puolen heidät aina tuomittiin maksamaan korkeita summia, jos he hävisivät. Sitäpaitsi päätti lordi Ellenborough appellatsioonituomio-istuimessa, että uudet ammatit kuten koneenrakentajat ja työkalusepät eivät kuuluneet kuningatar Elisabetin lakien alaisiksi.
Vuonna 1811 teki osa Kentin mylläreistä rauhantuomareille anomuksen säätää palkkalista kuningatar Elisabetin lain perustalla. Kun rauhantuomarit kieltäytyivät ottamasta valitusta, mentiin ylempään oikeuteen saadakseen rauhantuomarit ottamaan esille asian. Lordi Ellenborough velvoitti rauhantuomarit ottamaan anomuksen käsiteltäväkseen, mutta lisäsi että heillä itsellään oli oikeus päättää, säätäsivätkö palkkatariffin vai eivätkö. Tämän viittauksen saatuaan kieltäytyivät rauhantuomarit palkkatariffia säätämästä. Tuli pian selville, että tuomio-istuinten vihamielisen puolueellisuuden tähden oli myös hyödytöntä ja kallista valittaa näiden vanhentuneiden säädösten perustalla. Ei ollut jälellä mitään muuta kuin joko kokonaan jättää taistelu tai vaatia parlamenttia asettamaan taasen voimaansa vielä kumoamattomat lait. Sen tekivätkin työläiset, mutta sillä odottamattomalla tuloksella, että »vahingolliset» lait, jotka valtuuttivat rauhantuomarit määräämään palkat, v. 1813 kokonaan peruutettiin.
Siten poistettu laki oli vain osasto Elisabetin suuresta asetuskokoelmasta, ja sen kumoominen jätti muut pykälät koskemattomiksi. Eräs parlamentin erikoiskomitea oli jo 1811 havainnut, että »mikään sekaantuminen lainsäädännön puolelta ammattien vapauteen tai jokaisen yksilön vapauteen määrätä aikansa ja työnsä sillä tavoin ja niillä ehdoin kuin hän havaitsee omille eduilleen sovelijaimmiksi, ei voi tapahtua ilman että haijoitetaan väkivaltaa periaatteille, jotka ovat mitä suurimmasta merkityksestä yhteiskunnan kehitykselle ja onnelle, sillä myöskään ei voi mikään sellainen sekaantuminen tapahtua antamatta mitä vaarallisinta ennakkotapausta (prejudikaattia) vieläpä lisäksi vahvistamatta lyhyeksi ajaksi yleisen kurjuuden painoa ja asettamatta ylipääsemättömiä esteitä tämän kurjuuden poistamiseksi.» Kun parlamentti kumosi ne säädökset kuningatar Elisabetin asetuskokoelmasta, jotka tarkoittivat palkkojen määräämistä, tuli tämä ponteva uuden opin selitys laiksi; mutta vielä olivat jälellä oppilasjärjestelmää koskevat säädökset. Anomuksia, että nämä saataisi voimaan ja käytäntöön uusissa ammateissa, tulvi yhä. Vihdoin lykättiin ne suureen ja vaikutusvaltaiseen komiteaan, jossa oli m. m. jäseninä Cannine, Huskisson, sir Robert Peel ja sir James Graham.[43] Ne todistajat, joita kuulusteltiin, puolsivat voimakkaasti lain säilyttämistä ja että se laajennettaisiin ajanmukaisilla lisäyksillä. Puheenjohtajan (hra Rose) olivat silminnähtävästi kääntäneet työläisten katsantokannan puolelle todistajien lausunnot. Komitea, joka epäilemättä oli asetettu muodostamaan laiksi täydellisen oppilassäädösten poistamisen, havaitsi itselleen olevan mahdotonta täyttää todellista tehtäväänsä. Tehtailijoiden ja taloustieteilijäin vastustusta peläten ei se uskaltanut kuitenkaan esittää alihuoneelle työläisten vaatimusten hyväksymistä, vaan vetäytyi vaikeuksista siten, ettei se nostanut mitään esitystä. Sadottain anomuksia lain puolesta tuli edelleen kaikista maan osista. 300,000 allekirjoitusta oli sen säilyttämisen ja 2,000 sen kumoamisen puolesta ja mestarit yhtyivät usein työläisten anomuksiin. Lontoon ja Westminsterin tehtailijoiden ja käsityöläismestarien julkinen kokous vapaamuurarien huoneustossa hyväksyn ponnet, jotka tukivat vaatimusta lain pyhänä pitämisestä. Toiselta puolen työskenteli eräs toinen komitea, jossa koneinsinöörit Maudsley ja Galloway olivat etevimmät jäsenet, voimakkaasti täydellisen vapauden hyväksi »kuulumatonta ja levottomuutta herättävää, mutta harhaanjohdettua liittoa» vastaan. Vuonna 1814 esitti hra Serjeant Onslow, joka ei ollut kuulunut edellisen parlamenttikauden komiteaan, lakiehdotuksen koko oppilaslain kumoamisesta. »Westminsterin mestarit ja työläiset» saivat tilaisuuden esittää asianajajan kautta perustelunsa tätä ehdotusta vastaan, mutta alihuone oli jo tehtailijoiden puolella ja lailla Yrjö III:nen 54:ltä hallitusvuodelta (1814) luv. 96, poistettiin kaikki asetuskoelman oppilassäädökset ja niiden mukana todella elinehtojen laillisesta suojasta viimeiset jäännökset, jotka olivat olleet läpi koko keskiajan.[44] Voitokkaat tehtailijat lahjoittivat Serjeant Onslowille useita hopeisia pöytäkoristeita hänen teollisen vapauden puolustuksestaan.
Niin täydellisesti oli uusi oppi tähän aikaan poistanut hallitsevasta luokasta kaikki muistot vanhoista ihanteista, että työläisiä katsottiin nyt uudistusten puuhaajiksi ja meitä tuskin kummastuttaa, kun tapaamme erään toisen komitean aivan totuudessa selittävän, »että kunkin ihmisen oikeus käyttää perinnöllistä tai hankittua omaisuuttaan miten hän parhaaksi näkee ilman estettä ja haittaa, niin kauvan kuin hän ei loukkaa toisten oikeutta ja omaisuutta, on yksi niitä oikeuksia, joita tämän maan vapaa ja onnellinen perustuslaki jo aikoja sitten on totuttanut jokaisen brittiläisen katsomaan synnynnäiseksi oikeudeksi.» Mutta meidän täytyy lisätä, että hallitseva luokka ei suinkaan sovelluttanut uutta oppia puolueettomasti. Keskiajan säädökset eivät ainoastaan vaikuttaneet siten, että ne rajoittivat vapaata kilpailua työmarkkinoilla työnkäyttäjäin rahalliseksi tappioksi, vaan myöskin siten, että ne rajoittivat vapaata sopimuksentekooikeutta työläisten vahingoksi, jotka ainoastaan voivat saavuttaa parhaat työehdot »yhteisien markkinoiden» kautta eikä yksityisesti sopimalla. Tämän kanssa yhtäpitävästi olisi työläisten, jos he selvästi olisivat ymmärtäneet aseman, pitänyt olla yhtä huolekkaita hankkimaan pois liittäytymisiä vastustavat lait, kuin voimassa pitääkseen ne lait, jotka määräsivät heidän palkkansa ja rajoittivat oppilaslukua, aivan kuten kapitalistit, jotka olivat paremmin selvillä, yhtä hyvin olivat päättäneet säilyttää lait yhdistyksiä vastaan, kuin kumota toiset. Me tulemme näkemään, kuinka kauan kesti, ennenkuin työläiset ymmärsivät tämän; ja tästä huolimatta ei lakeja työläisten liittäytymisiä vastaan ainoastaan säilytetty, vaan vieläpä kovennettiinkin. Lakot ja yleensä kaikki järjestetty vastarinta työnkäyttäjäin vaatimuksia vastaan pidettiin aisoissa ankaralla kädellä. Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta yhdeksännestätoista vuosisadasta tulivat todistajiksi lain nimessä käytyyn vainoomiseen ammattiyhdistysten jäseniä vastaan yllyttäjinä ja yhteiskunnan kumoojina. Tämä vainoaminen, joka esti ammattiyhdistysten onnellista kasvamista ja joka ajoi niiden jäsenet väkivaltaisuuksiin ja kapinoihin, mutta vihdoin johti yhdistyksien vastaisten lakien kumoomiseen ja uudenaikaisen ammattiyhdistysliikkeen syntyyn, on oleva seuraavan luvun aineena.
[1] Riley: Memorials of London Life in the Thirteenth, Fourteenth and Fifteenth Centuries (London 1888) siv. 495.
[2] Riley Memorials siv. 542–43.
[3] Riley Memorials siv. 609. Cloden Early History of the Merchant Taylor Company, I nidos siv. 63.
[4] Calenders of State Papers: Letters and Papers Foreign and Domestic, Henry VIII, nidos 13, osa 1, 1538 N:o 1454 siv. 537.
[5] Professori Ashley on olettanut, että »nuormestareissa» (Bachelors) ja »Yeomen»-räätäliliitossa, joka vuosina 1446–1661 oli säännöllisessä yhteydessä kauppamiesräätälien yhdistyksen kanssa Lontoossa, me »ensimäisen kerran olemme keksineet olemassa olevaksi jo jonkunlaisen järjestelmällisen palkkatyöläisten liittäytymisen, jonka oli onnistunut pysyä pitemmän aikaa». Mutta kun tarkemmin tutkii sitä ainenistoa, josta professori Ashley on ottanut elokkaan kuvansa luulotellusta palkkatyöläisliittäytymisestä, saattaakin se meidät uskomaan, ettei se ollutkaan palkkatyöläisten vaan mestarien. Tämän todistaa ennen kaikkea se tosiasia, että näiden oletettujen palkkatyöläisten joukossa oli mahtavia johtajia kuten Cranmerin ja Bullingerin ystävä Richard Hilles (edellinen Canterburyn arkkipiispa ja Henrik VIII aikana ministeri, Englannin kirkon uskonpuhdistaja, jälkimäinen sveitsiläinen uskonpuhdistaja, joka kuului Zwinglin koulukuntaan), josta v. 1535 tuli Yoman-yhdistyk »Budge-Bachelor» (s. o. jäsen, joka turkiksiin puettuna kulki juhlakulkueissa lordmajorin vierellä) Clode: Early History of the Merchant Taylor's Company II osa sivu 64); ja sir Leonard Halliday, josta sittemmin tuli lordmajor ja oli jäsenenä nuormestarien yhdistyksessä vuodesta 1572 vuoteen 1594, jolloin hän valittiin »ylemmän hierarkiian jäseneksi järjestössä». (Clode Early History siv. 237). Kaukana siitä, että nuormestarien yhdistys oli kokoonpantu niukkavaraisista palkkatyöläisistä, sillä se kantoi suurimman osan niistä ylellisyys-menoista, jotka olivat yhdistettynä majoriuteen, sekä johtu kaikki neuvottelut. Nuormestareista »in Budge» samoinkuin noista »in Foynes» (puvuiltaan muuten samanlaiset kuin edelliset, mutta turkikset olivat kärpän nahkaa), kerrotaan, että he kaikki kävivät juhlakulkueissa »puvut reunustettuina sametilla ja nutut, viitat ja puserot joko atlasista, damastista tai taftsilkistä». (Clode: Early History siv. 262–66). Ja kun kompanian v. 1609 piti auttaa siirtoloita (Plantations) Ulsterissa, auttoivat nuormestarit (Bachelors) melkein yhtä paljon kuin kauppamiesräätälit (Merhcants) (nimittäin 155 puntaa 10 shillinkiä kymmeneltä jäseneltä verrattuna 187 puntaan 10 shillinkiin yhdeksältä jäseneltä. Early History I osa siv. 327–329). Onko nuormestarien yhdistyksessä koskaan ollut suurta osaa palkkatyöläisiä, se näyttää olevan erittäin epäilyttävää, vaikkakin yhdistyksen tarkoituksena selvästi oli ammatin tasapainoissa pitäminen. Sääntöjen mukaan vuodelta 1613 maksoivat jäsenet 2 shillinkiä 6 penseä neljännekseltä »yhdistyksen köyhille». Verrattakoon tätä siihen 8 shillingin summaan vuodelta eli 2 shillinkiin neljännekseltä, joka säädösten mukaan elokuulta v. 1578 kannettiin jokaiselta palvelijalta tai vapaalta päiväpalkkalaiselta kaupungissa. Näiden kahden järjestön kassat pidettiin erillään, mutta usein tehtiin molemmanpuolisia lahjoituksia, eikä, kuten professori Ashley olettaa, alemmat ylemmille. (Clode Early History I osa siv. 67–69). Ettei »Bachelors Company» suinkaan yksinomaan ollut palkkatyöläisiä, on varmaa. Sir Leonard Halliday esim. tuli vapaaksi porvariksi huhtikuussa v. 1564 lopetettuaan oppiaikansa ja perusti heti oman liikkeen, jota tarkoitusta varten hän sai avustusta lainan muodossa. Kuitenkin tapaamme hänet, huolimatta siitä, että hänen liikkeensä meni »ylöspäin», v. 1572 »Bachelors Companyn» (nuormestariyhdistyksen) jäsenenä ja häntä ei valittu jäseneksi ylempään järjestöön ennenkuin v. 1592 (Early History II osa siv. 237). Ja säännöissä vuodelta 1507 säädetään »kaikille niille, jotka katsotaan oikeutetuiksi mestareina tai johtajina perustamaan liikkeen tai avaamaan puodin», että sen, joka avaisi puodin ei ainoastaan tule maksaa päämaksua, vaan myöskin »päästäkseen Bachelors Companyhin, tullakseen heidän veljekseen, maksaa 3 shillinkiä 4 penseä». (Clode: Memorials of the Merchant Taylor's Company siv. 209). Yhtä vähän todistavat professori Ashleyn esittämät esimerkit, kuten hän näyttää olettavan, että tällä järjestöllä oli erityisesti sydämenasianaan palkkatyöläisten edut työnantajien etuja vastaan. Vihamielisyys muukalaisia vastaan, sen pyrkimys saada sopimus hallituksen kanssa vaatteiden hankinnasta sekä sen vaatimus, että oppilaiden luku rajoitettaisiin kahdeksi jokaista mestaria kohden sopii hyvin yhteen sen kanssa, että Bachelors Company samoin kuin ylempi yhdistys oli mestareita, luultavasti vähemmän rikkaita kuin hallitseva joukkio ja kenties toimien enemmän räätälin työssä kuin vaateliikkeessä ja kaupassa. Toiset tapaukset, jolloin on koetettu tehdä Bachelors Companystä palkkatyöläisyhdistyksiä, eivät ole enemmän vakuuttavia kuin kauppamies-räätäleistäkään saatu. Että »rengeillä», »palvelijoilla» tai palkkatyöläisillä monessa ammatissa oli jonkunlainen »almupyssy» tai omat apukassat, on kylläkin varmaa, mutta että näitä jolloinkin käytettiin ammattiriidoissa tai eivät olleet työnantajien tarkastuksen alaisia, sitä täytyy nyttemmin pitää mitä suurimmassa määrin epätodenmukaisena. Voimakkaimman todisteen riippumattomuudesta antavat Oxfordin suutarit. (Selections from the Records of the City of Oxford, William H. Turner, Oxford 1880).
[6] Dugdale: Antiquitier or Warwickshire (1656) siv. 125.
[7] Riley: Memorials siv. 653; Clode: Early History of Merchant Taylors' Company, I osa, siv. 63.
[8] Vertaa Fagniez: Etudes sur l'industrie et la classe industrielle à Paris (Pariisi 1877) siv. 123.
[9] Henry VI, luk. I; katso myöskin 34 Edvard III, luk. 9 (numerot nimien edellä merkitsevät hallitsijain hallitusvuosia).
[10] Ordinances of Worcester, Artikkeli LVII Toulmin Smith'in English Gilds siv. 399.
[11] Vertaa samanlaisia esimerkkejä Fagniez'in: Etudes sur l'industrie el la classe industrielle à Paris, siv. 203(Paris 1877).
[12] T:ri Brentano on olettanut (siv. 81), että suurin osa laillisesti määrätyistä palkoista keskiajalla kuului rakennusammatteihin (jollei maanviljelykseen). Ja on luultavaa, että nämä määräykset, samoinkuin meidän ajuritaksamme olivat enemmän tarkoitetut kuluttajan kuin kapitalistin turvaksi. (Siis määrätyt palkat olivat tarkoitetut esim. rakennusammateissa turvaamaan rakennuttajia enemmän kuin rakennustyöläisiä. Suom. muist.).
[13] Sellainen käsityöläismestariseura oli Atchinson Havenissa muurarilogi, joka 27 p. jouluk. v.1735 hyväksyi seuraavan lausunnon: »Yhdistys Atchinson Havenissa on kokoontunut ja havainnut Andrew Kinghornin syylliseksi mitä häpeällisimpään rikokseen koko muurariammattia vastaan sen kautta, että hän ei ole alistunut yhdistyksen alle, vaan on ottanut itselleen työtä niin halvasta hinnasta, ettei kukaan voi sillä elää. Olemalla alistumatta yhdistyksen alle on hän itse sulkeutunut pois siitä. Ja sen vuoksi päättää yhdistys täten, ettei kukaan olkoonpa hän ammattiaharjoittava jäsen tai sisäänkirjoitettu oppilas tästä edes saa tehdä työtä mainitun Andrew Kinghornin johdon alaisena uhalla tulla samoin kuin hänkin rangaistuksi eroittamisella. Samoin jos joku seuraa mainitun Andrew Kinghornin esimerkkiä ja ottaa työtä 8 Skottlannin puunnasta 17 jalalta kun muuri on 20 jalkaa korkea».
[14] Thorold Rogers mainitsee, että Merton Collegen kellotornin rakensivat suoraan palkatut palkkatyöläiset v. 1448–50. Uusi nurkkasiipi annettiin aikaiseen seitsemännellätoista vuosisadalla välikirjalla eräälle muurarimestarille ja kirvesmiesmestarille, mutta koulu hankki edelleen tarveaineet. (History of Agrikulture and Prices, I osa, siv. 258–60; III osa, siv. 720–37; V osa, siv. 478, 503, 629).
[15] Tämän yhteydessä mainittakoon Lontoon venemiehet, jotka aina olivat sopineet suoraan käyttäjien kanssa ja jotka tarunomaisen kertomuksen mukaan olivat järjestyneet aina vuodesta 1350. Oikeus järjestää venemiesten ammatti jätettiin v. 1555 parlamenttisäädöksellä silloin voimassaoleville Themsin venemiesten ja proomumiesten ammattikunnille, joiden johto näyttää alusta saakka olleen proomumiesten »mestarien» käsissä. Venemiehet, joilla ei ollut mitään »mestareita», olivat pakoitetut ottamaan ammattikuntoisuustodistuksensa tältä yhdistykseltä, ja nyt voimassaoleva ammattiyhdistys Venemiesten ja Proomumiesten Liitto, perustettiin 1872 juuri tarkoituksella hankkia vene ja proomumiehille (s. o. työläisille ammatissa) jotakin edustusoikeutta ammattikunnan hallinnossa. Aikaisempia yhdistyksiä venemiesten (työläisten) keskuudessa näyttää ammattitarkoituksissa olleen v. 1789 (Venemiesten yhdistys Rotherhithessä) ja v. 1799 (Apuyhdistys niitä venemiehiä varten, jotka laskevat tavallisesti Hermitagerappujen luo, seurakunnassa St. John Wappingissa); ja Mayhen mainitsee v. 1850 paikallisia »turnway societies», jotka määräsivät maksut sekä yhden »Venemiesten turvayhdistyksen», joka oli suunnattuna sellaisia vastaan, joilla ei ollut ammattikuntoisuustodistusta.
[16] Schanz olettaa kuitenkin teoksessaan Zur Geschichte der Deutschen Gesällenverbände (Leipzig 1877), että ne päiväpalkkalaisjärjestöt, joita oli Saksassa ennen kolmekymmenvuotista sotaa (1618) asityöläisseurojen rinnalla todella olivat ammattiyhdistyksiä. Vertaa Schmollerin Strassburger Tucher und Weberzunft (Strassburg 1879).
[17] Brentanon teos ulosannettiin ensin johdantona Toulmin Smithin English Gilds, »Early English Text Societyn» ulosantamana v. 1870. Erikseen se annettiin ulos nimellä »The History and Developemenl of Gilds and the Origin of Trades Unions» (Lontoo 135 siv. v. 1870) ja tätä painosta me tässä tarkoitamme. Brentanon suurempi teos, Die Arbeitergilden der Gegenwart, (Leipzig, 2 osaa 1871–72) sisältää saman tutkimuksen samoin kuin hänen artikkelinsa North British Review'issä lokakuulla v. 1870 aineesta »Ammattiyhdistyksen kasvaminen». On ainoastaan paikallaan lyhyesti huomauttaa, että tässä Englannin ammattiyhdistysten historian parhaassa tutkielmassa mitä on ulostullut, ei Brentano anna vähintäkään lukea yleiselle luulolle, että ammattiyhdistykset olisivat syntyneet käsityöläisseuroista. Cobden Club Essays (London 1872) sisältää myös hyvän artikkelin ammattiyhdistyksistä, jonka on kirjoittanut hra Joseph Gostick ja jossa hän on sitä mieltä, että sellaiset yhteenliittymiset olivat tuntemattomia Englannissa ennen kahdeksattatoista vuosisataa ja että niillä ei ollut mitään yhteyttä käsityöläisseurojen kanssa.
[18] Ensimmäiset sata sivua hra George Howellin teosta Conflikts of Capital and Labour (Lontoo, ensimmäinen painos 1877; toinen painos 1891) eivät ole mitään muuta kuin Brentanon tutkimusten kuvaamista, jotka melkein koko sisällöltään ja usein samoin sanoinkin näyttävät olevan hra Howellin omia. Mutta uudistettujen tutkimusten perusteella on hra Brentano teoksessaan Arbeitergilden der Gegenwart (I nidos, III luku ja siv. 83) nimenomaan, kuten Schanz, asettanut ammattiyhdistykset yhteyteen työläisveljeskuntien eikä käsityöläisseurojen kanssa, ja arvelee että työläisveljeskunnat ovat »heränneet uusien olosuhteiden vallitessa uuteen voimaan ja uuteen eloon, kuin myös uutta menettelytapaa noudattamaan».
[19] Niin kauan kuin kompanioilla vain oli jotain tuomarivaltaa ammateissaan, huomaamme, että niitä aina kannattivat työläisten yhdistykset (kuten Lontoon sukankutojat ja Dublinin silkinkutojat). Poikkeustapauksissa, kuten Lontoon harjantekijät, korintekijät ja venemiehet, löydämme tämän yhteistyön sulkea pois työntekijöitä, joilla ei ollut ammattikuntoisuustodistusta (illegal men, laittomia miehiä) jatkuvan yhdeksännelletoista vuosisadalle ja (kuten on venemiesten laita) nykyaikaan saakka.
[20] Katso liitettä 1: »Oletetusta yhteydestä ammattiyhdistysten ja käsityöläisseurojen välillä Dublinissa» kolmannessa osassa.
[21] Gilds Trades Unions (Lontoo 1870) siv. 54.
[22] History of Industri and Commerce, I osa, siv. 310. T:ri Gross katselee asioita samalta kannalta teoksessaan »Gild Merchants».
[23] Brentano itse selittää tämän: »Me emme saa unhoittaa, että nämä käsityöläisseurat eivät olleet työntekijäin yhdistyksiä sanan nykyisessä merkityksessä, vaan henkilöiden, jotka jonkunlaisen omaisuuden avulla harjoittivat käsityötään omaan laskuunsa. Käsityöläisseurojen taistelut eivät olleet tämän vuoksi taisteluita saavuttaakseen valtiollisen yhdenvertaisuuden työn ja omaisuuden välillä, vaan saavuttaakseen valtiollisen yhdenvertaisuuden ammattiomaisuuden ja muun välillä kaupungeissa» (»Gilds and Trades Unions», siv. 73).
[24] Olisi vaikea todistaa, että tuollainen käsitys vallitsisikaan keskiaikana. Juuri keskiajalla oli päinvastoin tieto eri luokkien etujen eroavaisuudesta erittäin kehittynyt. Ainoastaan käsityössä ei etujen eroavaisuus mestarin ja työmiehen välillä ollut vielä kärjistynyt luokkavastakohdaksi. Ylläsiteeratun kirjoituksen vuodelta 1681 on mahdoton olla keskiajan katsantokannan ilmauksena (Bernsteinin muist.)
[25] Jupp: History of the Carpenters Company, siv. 313 (Lontoo 2:nen painos 1848).
[26] Puhutaan usein nykyaikaisesta ammattiyhdistyksestä suoraan polveutuvana jälkeläisenä muinoisesta käsityöläisseurasta. Kuitenkaan ei löydy mitään suoraa tai välillistä yhteyttä vanhojen ja ammatittain liittäytymisien välillä. Paitsi sitä tosiasiaa, että molemmilla oli tehtävänä järjestää ammattia ja esittävät yhtäläisiä avustustarkoituksia, ei niillä ollut mitään yhteistä. »Ammattiyhdistykset keinona parantaa työehtoja». John Burnett; julaistu »The Claims of Labour»issa (Edinburg 1886).
[27] Goldasti: Constitutiones Imperiales, IV osa siv. 189, Brentanon lainaama: sivulla 60.
[28] Tällä lausetavalla — englanniksi »collective bargaining», — jota tämän teoksen kirjoittajat mielellään kävttävät, tarkoittavat he kokonaisten työläisryhmien sopimuksia työnantajain kanssa, vastakohdaksi sille, että sopimuksen tekee kukin yksityinen työnantaja kunkin yksityisen hänen ottamansa työntekijän kanssa. (Bernsteinin muist.).
[29] Lienee tässä kohtuullista mainita lentokirjanen »The case and Proposals of the free Journeymen Printers in and about London» (1666), jossa latojat valittavat oppilaiden lisäätymistä ja »turnovers»ien (sana jolla tarkoitetaan osittain puoleksi oppineita ja osaksi oppilaita, jotka oli eroitettu ennen oppiajan loppua) paljoa esiintymistä, valitus, joka on tullut esille jokaisessa kirjaltajayhdistyksessä aina tähän päivään saakka. Tämä anomus, jota säilytetään British Museum'issa, on painettu Brentanon kirjassa Gilds and Trade Unions siv. 97. Mutta mistään pysyväisestä liittäytymisestä latojien keskuudessa ei ole todistuksia ennenkuin 100 vuotta jälkeen tämän ajan. Benjamin Franklin, joka työskenteli Lontoossa v. 1725, ei mainitse mitään ammattiyhdistyksistä. Eräs lentokirjanen vuodelta 1669 sisältää myös jotain, joka voisi näyttää ammattiyhdistysliikkeestä mainitsemiselta. Siinä sanotaan: »yleinen salaliittoutuminen käsityöläisten ja työmiesten keskuudessa on niin silmiinpistävä, että viimeisen 25 vuoden ajalla ovat puuseppien, muurarien ja kirvesmiesten j. n. e. palkat, tarkoitan 40 peninkulman (Englannin penikulma 1609 m. Suom. muist.) alalla Lontoon ympäristöllä (vastoin kaikkea järkeä ja hyvää hallitusta) lisäytyneet 18 à 20 pensestä 2 ½ à 3 shillinkiin päivältä ja tavallisten päiväpalkkalaisten palkka 10 à 12 pensestä 16 à 20 penseen päivältä, eikä tämä ainoastaan kauheasta Lontoon palosta saakka, vaan jo aikaisemmin. Suutarintyöntekijä saa nyt Lontoossa (ja suhteellisesti maaseudulla) 14 penseä kenkäparin tekemisestä, jotka hän viimeisen 12 vuoden ajan on tehnyt 10 pensestä. Ja tämä korotus palkassa ei ole, kuten monet arvelevat, riippunut markkinoiden edistymisestä tai työntekijäin puutteesta, jotka syyt voisivatkin olla oikeutettuja, vaan meidän kansamme vaativasta luonteesta ja pahasta taipumuksesta (kuten on laita meidän Gravesendin venemiestemme, jotka satunnaisten ja huonojen tekosyiden nojalla Hollannin sodan ajoilta ovat koroittaneet tariffinsa kaksinkertaiseksi ja nyt päästyään makuun ovat pitäneet sen), niin että he voivat elää paremmin yli säätynsä ja tehdä niin paljon pienemmän luvun työpäiviä kuin he puristavat enemmän palkkaa». — Mutta me emme voi tämän yksinäisen ja epäluotettavan kohdan perusteella päättää enempää, kuin että mahdollisesti on ollut tilapäinen yhteenliittyminen. On huomattavaa, että Defve ei missään yksityiskohtiin käyvässä kuvauksissaan Englannin teollisuudesta v. 1724 mainitse mitään työläisliittymisiä.
[30] Samallaisessa lentokirjasessa vuodolta 1681 on: »Me emme voi tehdä englantilaista vaatettamme niin halvalla kuin muissa maissa työmiestemme laiskuuden ja kovapäisyyden tähden; ne vaativat vain ylen suuria palkkoja.» Mutta kirjoittaja ei johda tätä asiain tilaa työläisliittäytymisten olemassaolosta, josta hän ei koskaan näy kuulleen puhuttavan, vaan köyhäin lainsäädännöstä ja almujenantohalusta.
[31] Wealth of Nations 1863. — Eräässä kertomuksessa vuodelta 1809, jonka eräs työntekijä antaa kutojien kokouksista Paisleyssä näemme ammattiyhdistyksen synnyssään. »Työntekijät Paisleyssä ovat vapaita ja puheliaita. He pitävät siitä, että molemmin puolisesti toisilleen kertovat kaikesta, joka koskee heidän ammattiaan; hankkiakseen yhteisesti tuollaisia ilmoituksia ovat he monien vuosien ajan ystävällisesti kokoontuneet, käytetään ensimmäinen tunti päivän sanomalehtien ääneensä lukemiseen. K:lo 9 pyytää puheenjohtaja hiljaisuutta, jonka jälkeen esitetään ilmotukset olosuhteista ammattissa. Puheenjohtaja ilmoittaa ensin, mitä hän tietää tai mitä hän on kuullut ammattin eri liikkeistä, jotka tahtovat ottaa työmiehiä siihen tai tähän ammatin haaraan, samoin kuin hinnasta, lankojen numerosta j. n. e. Sitten ilmoittaa jokainen siinä järjestyksessä kuin he istuvat. Sillä tavalla tunnin kuluttua ei ole ainoastaan asema ammatissa tunnettu, vaan myöskin jokainen riita, joka on ollut työnantajain ja työntekijäin välillä.
[32] Katso Duminyn kertomusta »Kirjansitojain järjestön» synnystä »Yhteiskunnallistieteellisen seuran» kertomuksessa »Ammattiyhdistyksistä», 1860 siv. 93.
[33] Articles of Agreement made and confirmed by a Society of Taylors, begun March 25», 1760 (Lontoo 1812). Paikalliset apukassat (Friendly Societies), jotka maksoivat sairas- ja hautausapua, syntyivät yli koko Englannin kahdeksannellatoista vuosisadalla. Sen loppupuolella näyttävät ne lisääntyneen nopeasti, niin että, ainakin muutamissa seuduin, jokainen kyläkapakka oli keskuspaikkana yhdelle tai useammalle näitä vaatimattomia itsestään syntyneitä järjestöjä. Satakunta näiden liittäytymisten sääntöjä vuosien 1750–1820 välillä ja kaikki Newcastle on Tynen ympärillä olevista seuduista, ovat säilössä British Museum'issa. Nottinghamissa otti v. 1794 viisikymmentäkuusi sellaista yhdistystä osaa vuotuiseen juhlakulkueeseen. Niin kauvan kuin niihin kuului miehiä eri ammateista, on luultavaa, ettei mitään kehittynyttä ammattiyhdistystä voinut syntyä niiden kokouksista. Mutta osassa tapauksia ja eri syistä — kuten korkeat maksut, ammatinharjoittajan tottumus kuljeskeluun tai ammatin suurempi vaarallisuus — olivat sairas- ja hautausyhdistykset rajoitetut erityisen ammatin miehiin. Tämänlaiset apuyhdistykset tulivat melkein poikkeuksetta ammattiyhdistyksiksi. Muutamat tämänlaiset yhdistykset voivat johtaa olemassaolonsa lähes puolitoista vuosisataa takaperin. Glasgovin tynnyrintekijöillä oli esimerkiksi paikallinen ammattiapukassa, johon kuului ainoastaan tynnytintekijöitä, aina vuodesta 1752. Purjeentekijäin Lontoon hautauskassa on vuodelta 1740. Newcastlen suutarit muodostivat samanlaisen yhdistyksen niinkin aikaiseen kuin v. 1719. Riitojen sattuessa työnantajain kanssa tulivat — kuten samanaikainen huomioidentekijä eräässä lentokirjasessa valittaa — heidän rahastonta »vain liian usein käytettyä väärin sen kautta, että työmiehet, jotka olivat jääneet ilman tointa saivat avustusta joka viikko ja siten kiihotettiin työläisten yhteenliittymistä, jotka olivat yhtä vahingollisia harhaanjohdetuille jäsenille kuin yleiselle edulle.»
[34] Schanz (Sälliyhdistykset, siv. 25) sanoo samoin kuin Brentano (siv. 94) työläisveljeskuntien muodostamisen keskiajalla pääasiallisesti pyrkimykseksi pitää huolta vaeltavista käsityöläisistä. Eroitus siitä, että sellaisia veljeskuntia ei ollut Englannissa, vaikka ne olivat levinneet ympäri koko Saksan, voidaan ehkä selittää siten, että englantilaiset käsityöläiset eivät koskaan näytä omaksuneen saksalaista tapaa »vaellusvuosineen» eli säännöllistä tapaa käyttää muutamia vuosia oppiajan loputtua vaelluksiin ympäri maata täydentääkseen kehitystään. Kun vanhojen käsityöläisseurojen paikalliset etuisuudet vähitellen joutuivat pois käytännöstä, täytyi rajoittavien säädösten alituisesti uudestaan esiintyvissä kotipaikkaoikeuslaeissa määrättyyn määrään olla estänyt työläisten liikuntavapautta Englannissa. Mutta ainakin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta tapaamme työläisillä visseissä ammateissa olleen tapana kierrellä kaupungista kaupunkiin etsimässä työtä; usein siteerattu kertomus villankarttaajain ja kutojain järjestöistä v. 1741 näyttää, että huolenpito näistä vaeltavista käsityöläisistä suuressamäärin oli näitten ensimmäisten yhdistysten tarkoituksena. Latojat olivat jo tämän vuosisadan alussa peittäneet maan kokonaisella verkolla paikallisyhdistyksiä, joiden päätarkoituksena näyttää olleen helpottaa tätä työnetsimisvaellusta. Ja karttuuninpainajat antoivat kortin, joka antoi vaeltavalle sällille oikeuden jokaisella »printfield» (sanasta sanaan: painopaikalla), jossa hän kävi, alkuaan kantaa vapaaehtoista avustusta jokaiselta työmieheltä, järjestelmä, joka sittemmin muutettiin säännölliseksi avustukseksi puolen pennyä mieheltä Englannissa, yksi penny Skotlannissa.
[35] The London Tradesman Campbell siv. 192 Lontoo 1747.
[36] Dublinin silkinkutojat näyttävät olleen liittäytyneet jo vuosisadan alusta, tämä riippuen kenties siitä, että suurimmaksi osaksi olivat paenneita hugenotteja katolilaisessa kaupungissa.
[37] Meillä tulee myöhemmin olemaan tilaisuus palata toimivien ammattiyhdistysten puutteeseen niissä ammateissa, joita yhä edelleenkin harjoittivat itse työtä tekevät pikkumestarit.
[38] Olettamuksen, joka usein tehdään, että käsityöläisseurat parhaana aikanaan, olivat käsittäneet koko työläisväestön, katsomme me perusteettomaksi. Käsityöläisseurajärjestelmä ei käsittänyt missään tilaisuudessa enempää kuin ammatillisesti ulosoppineet työläiset; mutta näiden rinnalla täytyy aina olla työskennellyt suuri luku semmoisia, jotka eivät olleet ulosoppineita, ja jotka saivat vähemmän kuin puolet siitä palkasta, minkä käsityöläiset saivat. Me uskallamme lausua sen ajatuksen, että on epäiltävää, tokko käsityöläisseuroilla on ollut koskaan riveissään suurempaa osaa työläisväestöstä kuin nykyajan ammattiyhdistyksissä.
[39] Että sellaiset klubit olivat yleisiä käsityöammateissa Lontoossa niin aikaiseen kuin 1720, näkyy seuraavasta otteesta. The Case of the Master Taylors residing whithin the Cities of London and Westminsterissä anomus, joka johti vuoden 1720 lain antamiseen. — »Tämä liittäytyminen räätälintyöntekijäin keskuudessa ... on hyvin huono esimerkki työläisille. Tämä on tullut kylläkin näkyviin nahkurien, seppien, hevosenkengittäjäin, purjeentekijäin, vaununtekijäin ja ulosoppineiden työläisten keskuudessa muissa eri taiteissa ja ammateissa, jotka nyt ovat perustaneet samallaisia yhdistyksiä. Ja kirvesmiehet, muurarit ja puusepät ovat yhtyneet toimenpiteisiin samaa tarkoitusta varten; ja odottavat ainoastaan nähdäkseen mitä toisten yrityksistä tulee.» Myöskin räätälintyöntekijät viittaavat anomukseen vuodelta 1745 suureen lukuun »kuukaudellisia klubeja» Lontoon kasityöläistyömiesten keskuudessa.
[40] Tämä oli niin suuressa määrin asianlaita, että Brentano vakuuttaa, että ammattiyhdistykset syntyivät sen vuoksi että kuningatar Elisabetin aikuisia lakeja on noudatettu; ja että ammattiyhdistysten päätarkotuksena oli kaikissa olosuhteissa ankarasti panna täytäntöön nämä lait.
[41] Tämä on tavallinen loppusävel kaikissa niissä lukuisissa lentolehdissä eli »Kirjoitukset ammateista» vuosilta 1688–1750, joita säilytetään British Museumissa, Guildhallin kirjastossa ja prof. Foxwellin kokoelmissa.
[42] Englannin ministeri.
[43] Kaikki kuuluisia valtiomiehiä.
[44] Spitalfield-lakeja, jotka koskivat silkinkutojia, ei kuitenkaan kumottu ennenkuin 1824 ja viimeiset osat kuningatar Elisabetin asetuskokoelmasta kumottiin muodollisesti vasta 1875.