Tämä ammattiyhdistysliikkeen yleinen historia, johon me tässä olemme rajoittuneet, on, kuten tullaan huomaamaan, osa Englannin valtiollista historiaa. Huolimatta kaikista uudenaikaisten historiankirjoittajain väitteistä, että pitäisi kirjoittaa vähemmän hallitusten teoista ja enemmän hallittavien tavoista ja tottumuksista, jää totuudeksi, että historian täytyy seurata olemassaolevien järjestöjen elämän kulkua tullakseen ollenkaan historiaksi, olkoonpa se sitten miten hyvin tahansa nojautunut kansan tapojen ja tottumusten kuvaamiseen ja siinä eläköön. Täysin kansanvaltaisen valtion historia voisi samalla kertaa tulla sekä hallituksen että kansan historiaksi. Ammattiyhdistysliikkeen historia on historiaa valtiosta valtiossamme, ja niin kansanvaltaisesta valtiosta, että tunteakseen sen hyvin, täytyy tuntea englantilaisen työmiehen paremmin kuin joku porvarillisen historian lukija hänet voi tuntea. Aina kahdeksannentoista vuosisadan ensi vuosista tähän päivään saakka ovat valtiollinen kansanvalta, yhdistymisvapaus, »antaa mennä» -periaate, työajan ja työpalkkojen määritteleminen, tuotantoyhdistykset, vapaakauppa, suojelustullit ja monet muut erilaiset vieläpä päinvastaisetkin valtiolliset ihanteet ajasta toiseen vallanneet järjestyneiden palkkatyöläisten mieliä ja painaneet merkkinsä ammattiyhdistysliikkeeseen. Ja ainakin sitten vuoden 1867 on ammattiyhdistysliike, siten näiden ihanteiden vaikuttamana, vaikuttanut politiikkiin. Me tulemme tilaisuuteen näyttämään, että osa ministeristöjen kukistamisia, jotka ovat herättäneet mitä suurinta kummastusta keski- ja yläluokassa, ja joille he itse ja heidän sanomalehtimiehensä ja historioitsijansa ovat jälkeenpäin koettaneet antaa mitä kauimpaa etsityitä syitä, täydellisesti voi selittää ne, jotka tuntee, mitä ammattiyhdistysjäsenet ajattelivat sinä ajanjaksona.
— Sidney & Beatrice Webb: Englannin työväenliikkeen historia (1894)