Edvard Valpas

Työläisnuoriso mukaan

1901

Julkaistu: 1901
Lähde: »Työläisnuoriso mukaan. Pari riitapuhetta». Helsingissä, Työväen kirjapaino 1901
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine

Kansamme tulevaisuus riippuu suureksi osaksi nuorison kehityksestä. Tähän tulisi kiinnittää enimmän huolta. Työväen puoluelaisten puolelta on erikoiskohtaisesti ylen vähän ehditty pohtimaan nuorisomme osaksi kovin epätoivoista tilaa. Vain sattumalta, paria syksyistä iltamapuhetta varten, tulin koonneeksi tästä joukon mietteitä. Kirjoittaessani näitä työväen joulualpumia varten pitkitin liiaksi. Täytyy antaa kirjasena, kun muuhunkin vähän soveltuvat. Hajanaisia ovat mietteet. Syy osaksi vastustettavain seikkain, jotka ovat pakottaneet kajoamaan monen moniin yhteydessä oleviin puoliin. Toki on koetettu kosketella riitaisuuksia synnyttäviin äärimmäisyyksiin. Tarkotuksena on ärsyttää aikamme tahmeita ihmisiä ajattelemaan kansamme tärkeintä sisäistä asiata ja vaikuttaa siten jotain työläisnuorisomme eduksi. Hyvin tietäen, että meikäläisten ajatuksilla sinänsä on vielä vallitsevan katsantotavan mukaan mitätön merkitys, olen raksinut ja ripustellut mukaan oppineisiin kuuluvain mietteitä. Tämä tietysti on sulaa narrittelua ja esitystä haittaavaakin, mutta tekin, lukijat, annatte sen vuoksi näille purkauksille suuremman arvon. Ja se on asialle eduksi. Samalla on nautintoa viskoa toisen yläluokkalais-oppineen lauseita toisia vastaan — ja käyttää niitä työväenpuolueen pyrintöjen puolteiksi.

Sisällössä on:

I. Mustaa ja valoisata. — Kansallismielisyyden loisto ja pettämys. — Nuorisoliikkeen alku. — Suuruus. — Kaksinaisuus. — Kristillissiveyttä köyhille. — Varakkaille. — Isänmaanrakkautta. — Aatteellinen vaikutus. — Epäsovut. — Elinjuuret huomioon.

II. Yhteiskunnallis-poliitilliset harrastukset. — Nuorisoliike niitä. — Nuorisolta kielletty harrastus. — Työväenliikkeen peruste. — Jakautuminen taloudellisessa suhteessa. — Ruumiillisesta työstä vapaat. — Talollisnuoriso. — Siitä ja torpparien nuorisosta siirtyy palkkalaisiksi. — Kilpailu työn saannista. — Rääkkäys työssä. — Ominaisuuksien huonontuminen. — Köyhät syyttämässä. — Parantava voima kasvaa. — Edullisia lievennyksiä. — Työaika ja tietäminen. — Nuorisoseurat esikouluiksi. — Jatkamaan työväenliikkeen edistymistä. — Ylevin inhimillinen päämäärä. — Työhön sen saavuttamiseksi.

Työhön sen saavuttamiseksi jos tämä kirjanen ärsyttää yhdenkin kansalaisen, niin on tästä suuri hyöty.

Helsingissä joulukuulla 1901.
Eedvard Valpas.

Takaisin sisällysluetteloon

Nuorisoliike ja työläisnuoriso.

I.

Aika on Suomen syksyinen. Illasta ja aamusta supistuu päivä. Se on pimeyden voittoa. Tekee mieliämme synkiksi. Vaan valon väistynnän ja synkkyyden saavunnan vastakohdillakin saattaa olla jalostavaa vaikutusta. Ne ainakin kartuttavat arvostelukykyämme. Suvisten loistojen runsaasti rusottaessa välitämme vähän valojen pienemmistä pilkkeistä. Nämä usein näkymättömiin hukkuvat suurempien heijastuksiin. Vasta kun väistyy päivä kultakehräinen etsimme kaivaten ja ikävöiden kuun kumotuksia. Näiden heloisa hohde, joka hajottaa syksyisiä synkeyksiä, tuntuu meille monin verroin mieluisalta. Öidenkin valjut valot synnyttävät ihania soittoja runoilijaimme suruvoittoisiin kanteleihin. »Terve kuu kumottamasta, kauniit kasvot näyttämästä», iloitsivat esi-isämme, »ah mikä taitaapi olla muu kauniimpi katsella kuin tähdet ja tuo kirkas kuu ylhäällä taivaalla», laulavat aikamme lapsoset. Ja aina on öisille loistoillemme annettu kaikista kauniimpia nimityksiä, joita hyväilysanoista hyvin runsas kielemme käyttää sallii. — Tuo kaikki kelpaavana todisteena siitä, että valo vähinkin on meille ylen rakasta päivinä pilvisinä, syksyinä sysimustina ja öinä outoina.

Samoin on laita henkisten heijastusten. Kun voimakkaita virtauksia näyttäytymästä salvataan, sitä suuremmalla huolella hellimme kotoisen kansamme henkisen olemuksen heikompia ilmauksia, jotka vielä voivat olla julkisesti ilostamassa. Ennen ihan unhotettuja, jos ovat tällaisia, otetaan esiin. Ne henkisellä kuni kuu ja tähtöset syys-öisellä taivaalla. Surunomaisesti niitä säilyviksi toivomme sekä vaihtuvan valoiksi suuremmiksi, luottaen yhä siihen, että aina syksyä talven takaa kevät ja suvikin suloinen seuraa.

Tosiasiat vakuuttavat tämän toivon päteväksi. Öitä ja päiviä, syksyjä, talvia, keväitä ja suvia on vilkkaasti vaihdellen kansamme ja yleensä kansojen historiassa. Muistelkaamme muutamia. Ruotsin valta kahlehti tältä kansalta oman sivistyksensä vieraan kielen kapaloihin ja imi suomalaiselta väestöltä aineellisia rikkauksia ruotsinkielisen henkisen viljelyksen ja toimettomien laiskottelemisenkin edellytyksiksi. Näitä raskaalla raadannallaan tuottaessa kahliutui suomalaisväestön henki työn toimiin. Ainoastaan vähäisinä loma-aikoina loi se ennemmin, tällöin ja myöhemmin luomiaan kertoelmiksi ja lauluiksi, joista osa on koottu »Kalevalaksi», »Kanteletareksi» ja muiksi kokoelmiksi, jotka sittemmin sivistyneitten ilmoille tultuaan hämmästyttivät itse kansamme hengen kahlehtijoina ollutta ruotsinkielistä ylimystöä, vakuuttaen, ettei sorto ole syönyt suomalaisia pelkiksi työkoneiksi, vaan että heilläkin on omintakeinen henkinen tuotanto. Sitä ei ole kyetty kuolettamaan ruotsalaisylimystön kiivaimmillakaan kokeilla. Keväisen sulatusvoiman tavoin on se vaikuttanut edukseen kahdella tavalla: väistämällä viikinkiläisiä esteitä pois tieltään ja luomalla uusia nuoreudellaan ja elinvoimaisuudellaan viehättäviä henkisiä virtauksia. Kielitaistelulla on tärkeä historiallinen osansa näissä. Valloittavana on se, paitsi muuta, avannut suomenkielisille kouluja ylimpiäkin ja niiden välityksellä tehnyt mahdolliseksi suomenkielisten yhtymisen eurooppalaisen sivistyksen kostutettaviksi, rakentavana on se kypsyttänyt itse kieltä uudemman ajan kaikenpuolisia ja ennen kuulemattoman runsaita käsitteitä ilmaisemaan kelpaavaksi. Tätä sanomattoman suuriarvoista kehitystyötä on tukenut, elähdyttänyt ja itseensä sulkenut kansallisuusaatteena kulkenut ja osaksi vielä kulkeva harrastus. Se oli kuin aamusuven aurinkona, joka tuotti paljon hyvää ja näytti lupaavan vielä enemmän. Sen kirkkaimpana käskynä oli: ihminen eläköön kansaansa varten uhrautumalla kokonaan kansansa palvelukseen. Yksilön hyvinvointi piti saavutettaman kansan hyvinvoinnin yhteydessä. Tämähän kuului kuin vapauttavan enkelin laupiaalta lupaukselta, ruotsinkielisen valtaylimystön luokkaetuja etsivän itsekkäisyyden vastakohtana, ja viehätti yhtä hyvin kukoistukseen pyrkivää talollista kuin köyhää torpparia ja työmiestä. Oikeudentuntoisia ja sortoa vastustavia sekä humanisia päämääriä tavottelevia saivat »fennomanit» kannattajikseen. Kansan käsi oli altis uhraamaan aineellisia varoja niiden hyväksi, paljon henkisiä kykyjä antautui tosi-ilolla tuohon suomalaista kansanainesta vapauttavaksi tarkottavaan liikkeeseen. Sen johtomiehet pääsivät vallan ja varallisuuden makuun. Aineelliset suhteet eivät olleet jälkiä jättämättä heihin. Mieliin vaikuttivat. Varallisuuden kerääjiksi itselleen — yksityisten omaisuudeksi — muuttuivat luotetuimmatkin etumiehet. Kansallisuusaatetta, suomimielisyyttä, kielitaistelua, isänmaallisuutta, kaikkea, mitä oli opetettu kansan kunnioittamaan ja pitämään pyrintönään, sitä alettiin halpamaisesti ja petollisesti käyttää keinona yksityisten rikastuttamiseksi. Ja niin on melkoiselle osalle kansallismielisiä kerätty kymmenien tuhansien vuosituloja, useille satoja tuhansia, joillekuille miljooneja yksityisomaisuutta. Aineellisten etujen vuoksi tekivät kerääjät henkisiä vararikkoja. Suuri osa heistä on etujaan suojellakseen liitossa itse kansaa vastaan, yksityistapauksissa jo — vihollistensa viikinkien kanssa.

Epäilemättä ovat tuolle suunnalle kiepahtaneet riennot lähellä syksyistä lakastumistaan. Kaunisnimelliset verhot tulevat väistymään kuin lehdet mädänneistä puista. Pettänyt suomimielinen luokka on saava sisältöään vastaavia nimityksiä, vierottava itsestään syvien rivien suosion ja herättävä nämä vastustajikseen. Mutta kielitaistelun ja kansallisuusliikkeen keväinen hyöty on aina saava tunnustuksensa, sillä se on raivannut laajempia kehittymismahdollisuuksia uusille virtauksille, joista raittiusliike, työväenliike ja nuorisoliike ovat jo erinimisinä olemassa, osaksi omanpiirteisinä ja, kuten näyttää, itsenäistymistilassa.

Nämä liikkeet ovat nyt toivoa tuottavina pikkuvaloina kansallisuusaatteen soihtujen sammuessa. Näihin kiintyy päivä päivältä enemmän ja enemmän hellää huomiota. Näistä on raittiusliike kieltolain vaatimisen muodossa myös työväenliikkeen ohjelman piirissä. Työläisnuorison tilan parantaminen kuuluu itsestään siihen. Mutta siitä huolimatta on järjestynyt nuorisoliike herrasedustajainsa kautta julistautunut työväenpuolueen harrastuksista erillään olevaksi. Tämä seikka: velvoittaa meidän tutustumaan tuon erikoistuneen liikkeen laatuun.

Nuorisoliikkeen perustamisen alotteesta on runsaasti 20 vuotta. Jo v. 1882 syntyi Etelä-Pohjanmaan nuorisoseura, joka sai hallinnollisesti vahvistetut sääntönsä v. 1885 sekä oikeuden perustaa haaraosastoja. Edistymistä näyttävät seuraavat viitat:^[1*]

ja jäsenluku niissä 23,600.

Rakenteesta mainittakoon: on olemassa 1) yksinään toimivia seuroja, 2) 10 keskusliittoa, joilla on oikeus vahvistaa haaraosastojen sääntöjä, ja 3) Suomen nuorisonliitto, perustettu v. 1895, johon koetetaan saada yhtymään Suomen kaikki nuorisoseurat ja johon vuoden 1900 alkupuolella oh yhtynyt satakunta.

Liike on siis yhdistyssuunnitelmaltaan hyvä ja jäsenluvultaan edistyvä.^[2*] Edistymisen edellytykset ovat useissa suhteissa olleet perin suotuisia. Varakkaimpaan maalaisväestöön on se iskenyt juurensa. Tähän sillä on ollut kilpailijoita. Melkein yksinään tai sen kanssa sopusointuisen raittiusliikkeen kanssa on saanut kerätä mukaansa siveellistä seuraa ja henkistä vuorovaikutusta harrastavaa nuorta ja vanhempaa väkeä. Kansakoulut ja myöhemmin kansanopistot ovat valmistaneet sen hoitoon kukoistavia taimia, maanviljelyskoulut, seminaarit, lyseot, tyttökoulut ja yliopistokin olleet tilaisuudessa luovuttamaan sille valon viejiä. Aineellinen ja henkinen pääoma ovat siis saaneet mahdollisuutta yhdistää vaikutustaan sen liikkeen eduksi. Eipä ihmettelemistä, jos on 23.600 jäsentä 20-vuotisen työn jälkeen. Ennemmin voi ihmetellä, ettei vieläkin enempätä, kun muistaa, että on eletty nuo 20 vuotta juuri sitä aikakautta, jona suomimielisyyden innostaman sivistyneen säädyn piti uhrautua kansan eduksi, vallankin valistamistoimiin.

Laajuutta suurempi arvo on kussakin edistysliikkeessä sen sisällöllä. Tähän nähden on nuorisoseuroille annettava osittaista tunnustusta. Kokonaisen katsantokannan jalostamiseksi ovat työskennelleet. Hetki hetkeltä, päivä päivältä on vähennetty sitä raakalaisihannetta, jonka mukaan annetut puukon iskut ja nyrkin tomut ovat miehuuden ja kunnon mittoina samoinkuin arvet saksalaisylioppilaan naamassa. Sen sijaan on vähitellen valutettu pyrintöä henkisiin harrastuksiin, pitäen ohjeena, että siveys ja sen kannattama toiminta olkoot inhimillisen arvon osoittajina. Tällaisen muutoksen voittaessa alaa tapahtuu todellinen kumous ja uudistus tavoissa: nyrkki- ja puukkovalta rivoine juominkeineen ja renkutuksineen väistyy, sijaan herää siveellisyys siisteille käytöksineen, aatteellisille harrastuksineen, lauluineen ja puheineen. Ja tämä puoli on erittäin kiitettävä niin nuorison- kuin raittius- ja työväenliikkeessäkin, mutta näille kaikille ominaista, vaikka vaikutustavassa on erilaatuismitta.

Järjestyneen nuorisoliikkeen erikoisuus ilmenee vielä hämärästi sen aatteellisen ohjelman sanoissa, jotka määrittelevät toiminnan viittana olevaksi kristillisen siveyden ja isämnaanrakkauden elähdyttämän valistuksen harrastuksen. Kristilliseen siveyteen samoinkuin isänmaan rakkauteen luetaan nykyään niin monia harrastuksia, että yllämainitunlainen lajittelematon määritelmä jättää epätietoisuuteen. Tarkemman luonteen etsiminen pakottaa tarkastamaan liikkeen aineksia ja liikkeestä ilmenevää sisältöä. Sitä kuvastanevat selvimmin itse liikkeeseen kuuluvain ilmaisut. Heidän useain lausuntojen mukaan tulee liikkeeseen kuulua jäseniä kaikista kansankerroksista, mutta liike tarkoittaa kansan nuorison, ruumiillista työtä tekevän nuorison siveellistä ja sivistyksellistä kehitystä.^[3*] Tähän ryhmään kohdistuu siis toiminta. Sen ulkopuolella olevat ovat tietysti ruumiillista työtä tekemättömiä. Heillä on omassa keskuudessaan niminä »sivistyneet», »säätyläiset», ja muita semmoisia, sanotaan myös »vallasväeksi», »yläluokkaisiksi» ja »oppineiksi», vallankin heikäläistä nuorisoa oppineeksi ja opiskelevaksi nuorisoksi. Sen sijaan kuin ruumiillista työtä tekevätä nuorisoa pidetään etupäässä liikkeen kehitettävänä ja sivistettävänä aineksena, eli siis vastaanottavana, käsitetään liikkeen ei-ruumiillista työtä tekevä osa kehittäväksi ja sivistäväksi, eli siis antavaksi ainekseksi.^[4*] Tästä johtuu, että liikkeen henkikin tarkotetaan säätyläisten eli yläluokkalaisten johdettavaksi; Forsgren'in tarkottama »vieminen» on juuri johtamista. Vaikka löytyykin yksityisiä mielistelylauseita, joilla luulotellaan työtä tekevälle nuorisolle olevan nuorisoliikkeessä itsenäistä vapautta, on kuitenkin johtajauskon istuttaminen ja johtajain tarve^[5*] sekä käyttäminen läpinäkyvänä juonena.

»Sivistyneet» eli yläluokkalaisainekset ja niitten henkiheimolaisiksi ympätyt, määräävät siis liikkeen ohjelman kristillissiveyden ja isänmaanrakkauden laadut. Näiden tulee olla semmoisia, että ne voivat »kasvattaa umpeen eri kansakerrosten välillä vallinnutta ja vieläkin vallitsevaa juopaa».^[6*] Umpeen kasvattamisen keinot käyvät kaktaalle: toiseen suuntaan kuuluvat ovat kielteisiä, joilla vaikutetaan, ettei taloudellisia eli varallisuussuhteissa olevia erilaisuuksia saa käsittää kansaa eri kerroksiin jakaviksi,^[7*] toiset ovat tuon kielteen perusteella yhtenäistymistä rakentavia.^[8*] Tahdotaan siis, taloudelliset erilaisuudet säilyttäen, tasa-arvoisuutta ja sitä vaseniukselaista^[9*] »yhteistuntoa Suomeen». Tämä edellyttää oltavaksi, kuten useat »vihreillä oksilla» laulaneet — hyvän toimeentulon saaneet — runoilijamme ovat kehottaneetkin, puolueiden yläpuolella^[10*] sovussa, rauhassa ja rakkaudessa.

Tämmöisen kokonaistarkotuksea saavuttamiseksi käytetään siis ohjelman kristillissiveellisyyttä ja isänmaallisuutta. Epäilemättä ovat nämä aatteet siihen sopivimpia mitä keksiä saattaa, sillä juuri näissä löytää niin paljon mukaantuvaisuutta ja taipuvaisuutta kuin semmoisissa keinoissa, joilla koetetaan tyynnyttää aineellisien etujensa puolesta ristiriidassa olevia kansankerroksia, välttämättä tulee olla.

Tarkastamme ensin kristillissiveellisyyden soveliaisuutta. Aluksi täydymme mainita siihen nykyään luettavan kovin monia enemmän tai vähemmän keskenään erilaisia vivahduksia, jommoisten olemassa olo on aivan hyvin ymmärrettävä, kun muistamme kristillisen siveyden olleen aatteena vuosisatoja ja ahkerain pieksämisten ja muunnosten alaisena. Tähän riittää pari nykyään käytettävää suuntaa. Ensiksi kaikkea maallista vierova. Maa käsitetään surun ja murheen laaksoksi. Sen antimista välitettävä niin vähän kuin suinkin mahdollista. Samoin hylittävä kaikellaisia rikkauksia ja maallisen hyvinvoinnin välineitä. Irtautuminen kaikesta moisesta on muka korkeinta kristillistä siveyttä. Lihaa kidutettava ja sen himoja torjuttava. Elämä täällä katsottava ainoastaan esikouluksi, jossa kärsimyksillä, koettelemisilla ja itsekieltäymyksillä valmistetaan ihmisiä taivaan valtakuntaan otollisiksi. Täällä ovat ihmisten kuolemattomat ja jumalalliset henget näissä synnissä siitetyissä ja lihaltaan syntisissä ruumiissa ikäänkuin rangaistuslaitoksissa, vankiloissa,^[11*] joista vapautuminen Abrahamin helmaan tuottaa suurimman onnen ja autuuden ja joista päästyä ratki taivaissa iloitaan. Tämän suuntainen kristillinen siveys, enemmän tai vähemmän lievänä, on vuosisatoja kelvannut käytettäväksi. Kuuluisa oppineemme J. V. Snellman kertoo myös siitä:^[12*] »pettävä hurskaus on ennen katolisessa Euroopassa ja vielä myöhemmin protestanttisessa saarnannut maailman ylenkatsottavaksi, lihaa kuritettavaksi ja puutteessa oltavaksi voittaakseen siten korvausta tämän ulkopuolisessa maailmassa». »Saarna on silloin koskenut kansan svvejä rivejä; ja, joskin sillä alkuaan on ollut karkotuksena lohduttaa rasitettua, niin on se kuitenkin useimmiten muuttunut siksi opiksi, että rasitus ja kurjuus olisivat taivaalle otollisia.» »Niinpä ei ole kummeksittava, miten vieläpä huomiokkaimmat miehet ovat voineet väittää, että kristillinen uskonto olisi orjia varten. Meidän aikanamme ollaan, vastoin tuota, alettu pitämään moista saarnaa sinä mitä se on, petoksena, ja elämän nautintoa ei minään suurempana syntinä kuin itse elämistä». Samaan tapaan Fichte:^[13*] »vaikkakin on totta, että uskonto on oikeatta polkemalla sorretun orjan lohdutuksena, on toki uskonnollista mieltä ennen kaikkea se, että asetutaan orjuutta vaataan ja ei, mikäli voidaan estää, sallita uskonnon alentua pelkäksi vangittujen lohdutukseksi. Tyrannin on soveliasta saarnata uskonnollista nöyryyttä ja niitä, joille hän ei tahdo suoda paikkaa täällä maassa, ajaa maanpakolaisuuteen taivaaseen». Tämän köyhille sovelletun maallisia nautintoja kieltävän suunnan kanssa käsi kädessä käy käskevä velvoitus, jonka pääpaino ilmenee lauseessa: otsas hiessä pitää sinun työtä tekemän. Uuden aikaisten tuotteliaiden työkoneiden avulla raataessa muuttuu tuo lause tosiasiallisesti käskyksi: otsas hiessä on sinun rikkauksia luotava. Saadakseen näitä helpommin työntekijöiltä pois yhdistetään edellämainitun askeettisuuden opetukseen käsitys, että autuaampi on antaa kuin ottaa, jonka mukaan työn tuotteita antavat voivat kuvitella ansainneensa suuremman autuuden kuin konsanaan rikkauksia työväeltä riistäneet tulisivat saamaan. Kärsi täällä, säästät siellä! — Selittämättä on ymmärrettävää, miten mahdotonta kerrottua »orjain uskontoa» on sovelluttaa varallisuutta suosiviin ja säilyttäviin kansanluokkiin. Heille kelpaava kristillinen siveys on perin toista. Antakaamme J. V. Snellmanin taas sanoa siitä: (kieltäytymis-)saarnan rinnalla on suurin ylellisyys ja hienostunein elämänhalu ollut jokapäiväisenä nähtynä ylemmissä yhteiskuntakerroksissa ja myös itse kieltäymysten saarnaajilla on tavallisesti ollut yllin kyllin maallista hyvää.^[14*] Ihmisen luonollisena haluna puoltaa Fichtekin olevan »löytää taivas jo täällä maan päällä». Käytännöllisesti tulevat varakkaat samaan tulokseen. Papistokin etsii maaseuduilla asuinpäikoikseen miellyttäviä lehdostoja ja lahdelmain rantoja tai muuta parasta, mitä maa tarjota voi, nauttii hyötyisimpiä kankaita ja notkoja, joilla viljat lainehtivat, niityt lykkäävät rikastuttavaa ruohoa, karjat kasaavat voimakasta ravitsevaa — ja työläiset raatavat luonnon runsauksista rahan arvoista ja elättävää hyvinvoipien hengenmiesten haltuun. Varakkailla on niinmuodoin paratiisinsakin maan päälläkin. Ja tätä suosiva kristillinen siveys lähenee toista tarkastettavaamme harrastusta: isänmaanrakkautta. Sillä yhtä ehdottomasti erillään kuin ensin kerrottu kielteiskristillisyys, joka siirtää pyrittävän isänmaan taivaaseen, on maallisesta isänmaanrakkaudesta,^[15*] yhtä kiinteässä yhteydessä on viimeksi mainittu kristillisyys isänmaan rakastamisen kanssa. Sillä tottahan vähempikin kuin paratiisi maan päällä synnyttää mieltymistä täkäläisiin oloihin. Köyhä Suomikin on kultala niille, joille meikäläiset rikkaudet kasaantuvat. Kiihkoon hyödyttää isänmaata yhdistyy oman luokan, oman perheen ja oman itsensä hyvinvoinnin lisäämisen toivo. Tämä juuri on päävaikutin. Ainoastaan itsekkäiden harrastusten peitteinä ja oman voiton edistämiseksi käyttävät varallisuusluokat tekojensa valheellisina näyttäjinä sellaisia nimityksiä kuin »kansan hyvän harrastus», »isänmaan yhteinen hyvä», »kansan oikeus»^[16*] j. n. e. Kreivi Leo Toistoilla on epäilemättä paljon oikein selittäessään tuota näin: »se todellinen isänmaanrakkaus, jonka kaikki tunnemme, joka nykyään vallitsee useampia kansoja ja josta ihmiskunta kärsii niin suuresti, on hyvin määrättyä oman kansan ja maan rakastamista ennen kaikkia muita kansoja ja maita ja mahdollisimpain suurien etujen ja vallan toivominen tälle kansalle eli maalle. Mutta näitä etuja voidaan voittaa ainoastaan toisten kansain ja maiden vallan ja hyvinvoinnin kustannuksella». Siinäpä se! Isänmaanrakkaus huipustuu kansainväliseksi riidaksi eduista. Riidassa omaa oikeudentuntoaankin vastaan suositaan voittojen riistämistä muilta kansoilta, ulkolaisten maiden valloittamista ja vieraitten valtioitten ja kansain väkivaltaista ja veristäkin kukistamista^[17*] — ja ollaan isänmaallisesti riemuissaan onnistuttua noissa eläimellisen egoismin näytteissä. Ja juuri ne ihmiset, joille tulee tai jotka toivovat itselleen etuja noista urostöistä, liehtovat enimmin ja pitävät keinotekoisesti eleillä heidän luokkansa hyödyksi vaikuttavaa isänmaanrakkautta.^[18*] Tällaisella vaikutuksella ja koko patriotismillahan saattaa tosin olla mukanaan siveellistä oikeutusta silloin, kun sillä on tarkoitus suojella omia etuja niitä anastaa tahtovalta, mutta sitäpä ei olekaan välttämätön nimittää patriotismiksi, vaan yksinkertaisesti oikeuden puoltamiseksi. Mutta riistäjäluokkain n. s. oikeuksienkin puoltamisessa on hyvin usein, ja juuri useimmiten, puollettavana ennen tehtyä vääryyttä; tämä aina silloin kun puollettava luokka on vääryydellä anastanut sen mitä olisi suojeltava toiselta sitä taas anastaa tahtovalta. Ja niin sanottuin pikkukansain patriotismi ilmenee usein tuommoisena. Sillä eihän sekään ole, nykyisen järjestelmän aikana, kaikkien sorrettujen oikeuksien turvaamista, koska pikku känsäinkin patriootit tahtovat anastaa oman kansansa alaluokkain etuja samalla tavalla — epäoikeutetusti — kuin suurkansain patriootit pieniltä kansoilta!^[19*] Tämä siis — etujen anastaminen erikoisille luokille toisilta kansoilta ja toisilta kansanluokilta ja niiden etujen suojeleminen — on riistäjäluokkain isänmaanrakkauden pääasiallisimpana sisältönä. Samaan tarkoitusperään näytimme käytettävän muka »kristillistä siveyttä». Molemmilla koetetaan synnyttää ruumiillista työtä tekeviin tyytyväisyyttä nykyisiin järjestelmiin ja olosuhteisiin, peittämällä taloudelliset erilaisuudet ja niiden synnyttämät vastakkaisuudet epakohtineen noilla suurisuunnitelmaisilla aatteellisilla koruverhoilla.

Tilanvähyys ja aineen runsaus eivät salli seurata suomalaiseen etuoikeutettujen luokkain patriotismiin kuuluvain keinojen seikkaperäisempää selvittelemistä. Mutta sen tuloksiin nuorisoliikkeessä on luotava asiaankuuluva vilahdus. Sillä niistä käy osaksi selville, minkä verran ylistelty ja luotettu aatteellisuus eli idealismi vaikuttaa tarkotustaan vastaavasti, ja siis samalla koko tuon työväenliikkeeseenkin tyrkytetyn katsantokannan muka järkähtämätön luotettavuus. Näin suurta asiata kuin koko omituisen maailmankatsomustavan pitävyyttä tutkiessamme koetamme tietysti pysyä vallan todella olevien ilmiöiden piirissä. Tämä käy päinsä, kun nuorisoliike on esityksemme alaisena, esittämällä ilmiöitä siitä ja sallimalla niiden itsestään näyttää, minkä verran on olemassa eri varallisuusluokkien välisiä luokkaeroja aatteellisesti poissa ja köyhäin ja rikkaiden välillä tarkotettua yhteistuntoa, tasa-arvoisuutta ja sopusointuisuutta.

Täytyy myöntää, että nuorisoseurain johtavain ainesten välillä tapaa osaksi noita hyviä suhteita, vaikka myöskin soraääniä. He kuulunevatkin — tilaston puutteessa ei voi aivan varmaan sanoa — enimmäkseen väli- ja kermakerroksiin: puheenjohtajina talollisia, talollistenpoikia, kansakoulujenopettajia, ylioppilaita, joskus kirkkoherra, liikkeiden harjoittajia, mutta harvassa varsinaiseen palkkaköyhälistöön kuuluvia. Mutta joskin nuorisoliikkeen sisällä olevilla parempiosaisilla on annos keskinäistä veljeyttä, niin puuttuu tätä sitä enemmän liittyneen ja ulkopuolelle jääneen nuorison kerman väliltä, vaikka saman isänmaallisuuden näytellään valavan molempiin ryhmiin henkeään. Tästä eripuraisuudesta kuuluu tuhkatiheään todisteita. Nuorisoliikkeen säätyläiset moitiskelevat usein täynnä katkeruutta miten toiset heikäläisistä »ovat synnyttäneet pahaa verta». »Avustusta ei ole annettu, vaan loistettu poissaololla pyrinnöistä, joita jokaisen sivistyneen nimeä kantavan kansalaisen olisi tullut kohdella kaikella myötätuntoisuudella».^[20*] Tuskin joka kymmenes^[21*] »opiskelevasta nuorisosta» nähnee velvollisuudekseen ottaa osaa syvien rivien henkisiin rientoihin. Tosin vuoden 1900 »huumaus» sai tyisistyneemmänkin hetkeksi pystyttämään kotikouluja y. m., »ruvettiin oikein kökällä kansaa sivistämään ja urakalla valoa levittämään», mutta se oli »ohimenevä helsinkiläinen muotipuuska»n, jota kohta seurasi väsäkdys. »Kun into lamautuu jo alkuunsa eikä jaksetakaan kuin ensi rupeama, niin sitä saapi jo surkutella ja — suomalaisilla silmillä katsoen — ivatakin».^[21*] Suomalainen sitkeys, tuo »katajaisuus», näkyy suurelta osalta opiskelevaa nuorisoa hälventyneen »kun on kysymys tosiasioista syvien rivien sivistämistyössä». »Moinen kyltyminen oikeassa asiassa osoittaa löyhäksi kaikki kauniit lauseet »isänmaallisesta innostuksesta» ja yhteistyöstä».^[21*]

»Sinäpä sen sanoit!» — voimme lisätä, ja meillä on surettava todiste, miten tarkotus on jäänyt toteutumatta juuri niissä kerroksissa, joitten voi olettaa olevan enimmän aatteellisille vaikuttamille alttiita. Ja kun niin on laita itse aatteiden pesäpaikoissa ja siinä sydämmessä — yliopiston piirissä —, joka muka sykkii lämmintä ja elostavaa harrastusta kaikkeen kansaamme, niin kummako jos muualla ei ole paremmin. Harvain seurain kertomuksissa mainitaan tosin seuran jäsenten välillä sopusointua olevaksi mutta paljon on »säätyläisten» ja »kansan nuorison» välistä epäsopua. Tavataan tällaisia tietoja: toimintaa johtaa herrasväki — seura saauut vähän kannatusta kansannuorisolta; opettajat ja ylioppilaat avustavat — jäsenet innottomia; yritetty luentoja — lakkautettu kuulijain puutteessa, vastuksena välinpitämättömyys. — Moiset korvapuustit antavat aihetta käsityksiin, että useissa herrasväen johdettavissa seuroissa ei ota kansan nuoriso viihtyäkseen. Tapaa taas ilmoituksia, miten herrasväki välinpitämättömänä pysyy syrjässä, mutta kansannuoriso viihtyy. Eri säätyluokkien välinen erillään olo on siis hyvin tuntuva, yhteensulaminen vähän saavutettua. Ja kuitenkin näyttää nuorison herrasväestä enimmän erossa oleva osa, köyhälistön nuoriso, olevan kaukana synnyttämästä epäsointuja seurain piirissä. Kuinka vähän sitä on sisällä, jää selvittämättä kun seurat eivät ole ilmaisseet numeroita, millä varallisuusasteikoilla jäsenet ovat. Tapaa sentään ilmotuksen: palvelusväki pysyy kaukana seurasta.^[22*]

Säätyläisiin kuulumattomien seuralaisten mielialaa valittavat säätyläisjohtajat. »Syvien rivien nuoriso toisinaan itse asettuu erikoisasemaan opiskelevan nuorison suhteen ja osottaa tätä kohtaan umpimielisyyttä ja kartteliaisuutta». »Kun esim. luennonpitäjä tulee luennoimaan, seudun nuoriso ei viitsi edes vaivautua sen vertaa, että kokoontuisi kuulemaan.» »Tai kun aletaan jossain kotikoulu, eipä nuoriso jaksa edes tänne tulla, tai jos tuleekin — ensikerroilla ja uteliaisuudesta sekä valmiina epäilemään...», »Seuroissa opiskelevaa nuorisoa vastaan osotetaan toisellaista mielialaa^[23*] kuin muita jäseniä kohtaan.» — Senlaatuiset valitusvirret sisältyvät maisteri Takalan^[24*] sanoihin: »kumminkin enemmässä tai vähemmässä määrässä toisiaan ymmärtämättä seisovat vastakkain opiskeleva nuorisomme ja n. s. syvien rivien nuoriso».^[25*]

Täten pätevästi todistettuun kristillissiveellisen ja isänmaallisen yhteistunnon puutteeseen täytyy olla päteviä syitä. Itse nuorisoliikkeen johtajat ovat jättäneet ne tyydyttävästi selittämättä, kyeten enimmäkseen ainoastaan mainitsemaan ilmiöitä ja moittimaan näitä. Idealismin koruvaippoihin kokonaan kietoutuneilta voikaan tuskin odottaa tosiasiallisten vaikuttimien mainitsemista tai edes niiden olevaisuuden tunnustamista. Heidän mielikuvituksissaan elää määrätty aaterakennus, tai moniaita semmoisia, ynnä se harhaluulo, että juuri heidän aatteillaan olisi oleva kaikkiin ihmisiin pystyvä ja kaikkialla mielipiteitä yhdenmukaisiksi muunnostava voima. Tämän voiman kaikkivoipaisuuteen luottaen tahdotaan luoda yhteistuntoa, joka hämäisi sisältöönsä tuhansia oleellisia eroavaisuuksia. Ja noitten aatteiden suurten sankarien eli personioitujen välikappaleiden tulisi olla ihmeitä aikaansaavina aatteisiin sulattajina, idealismin toteutua erityisten yksilöiden — johtajien — avulla, jotka viisaina ja voimakkaina kostuttaisivat vaikutuspiiriinsä saadut ihmiset tuntemaan ja ajattelemaan määrätyllä tavalla. Sellainen vaikutus — voimme sanoa taas kuin Fichte — »ei ole tuomatta uskonnollisen, siveellisen, laillisen ajatustavan ja ennen kaikkea kaikellaisen järjestyksen ja hyvän käytöksen kuvaa kasvattien mieliin eikä myöskään ole siellä täällä kehottamatta jäljittelemään noita kuvia; mutta hyvin harvinaisia poikkeuksia lukematta, sanon minä, tuon kasvatuksen kasvatit eivät ole yhteisesti noudattaneet noita siveellisiä esikuvia ja kehotuksia, vaan ovat he seuranneet heidän omiaan, heihin luonnollisesti ja ilman kasvatustaitoa kehittyvän itsekkyyden kiihottimia; vastustamattomasti todistuu, että tämä kasvatustaito kykenee tosin täyttämään muiston muutamilla sanoilla ja puheenparsilla ja kylmän ja osaaottamattoman fantasiian joillakin heikoilla ja valjuilla kuvilla, mutta ettei sen ole konsaan onnistunut kohottaa siveellisen maailmanjärjestyksensä kuvitusta semmoiseen elävyyteen, että sillä kasvatettu olisi temmattu tuota lämpimästi ikävöimään ja rakastamaan ja hehkumaan siitä mielenliikutuksesta, joka elämässä kiihottaa toistavaan toimintaan ja jonka tieltä itsekkäisyys väistyy kuin lakastunut lehti».^[26*] Se kasvatus on niin etäällä, ettei se ole voinut perin pohjin koskea elämään vaikuttaviin ja elämätä liikuttaviin juuriin ja muodostaa näitä. Sen sijaan on se koettanut »valjuilla kuvilla» temmata vallankin ruumiillista työtä tekevää nuorisoa tämän todellisen aineellisen tilan yläpuoliseen tasa-arvoisuususkoon tai oikeammin tasa-arvoisuusvalheeseen. Niin pian — sanoo Göthe — »kuin ihminen joutuu omien rajojensa ulkopuolelle, aavikolle, niin hän ei tiedä mitä hän tahtoo eikä mitä hänen tulee tehdä. Onnettomuuteen hän aina joutuu, jos hän saa aihetta pyrkimään saavuttamaan jotakin, jonka kanssa hän ei saata yhdistää omaa säännöllistä toimintaansa». Ja juuri tunteellisia kärsimyksiä — onnettomuuksia — sisältävät hyvin suuressa määrässä ne ylläkerrotut epäsoinnut, jotka tuntuvat jo nuorisoliikkeen jäsenten suhteissa ja vielä enemmän äärimmäisten varallisuusluokkain nuorisojen väleissä. Noita onnettomuuksiakin hävittämään ovat sanotut elämän ulkopuolella häilyvät ihanteet voimattomia.

Nuorisoliikkeen on palauduttava lähemmä nuorison jokapäiväistä elämiltä muissakin kuin sen tapoja koskevissa asioissa — siinä olisi ensimäinen vaatimus. Puuttuva tehokas kajoaminen ainapa elämänkohottimen ja -liikkeen juuriin olisi sinä uutena kasvatuksena liitettävä tähänastiseen, ja sen sijaan kuin tähänastinen kasvatus tekee vähän ihmistä olisi tuon uuden kasvatuksen tehtävä itse ihminen eikä suinkaan, kuten tähän asti, hänen sivistystään omaisuudeksi vaan ennemmin kasvatin persoonalliseksi olemukselliseksi osaksi, määrittelee usein mainittu Fichte.

II.

Aletessamme nuorisoliikkeen omiakin tarkoituksiaan toteuttamattomista abstraktisista käsitteistä lähemmäksi todellisia elämän suhteita tulemme väkisen alalle, jonka nuorisoliikkeen johtajat julistavat siltä liikkeeltä suljetuksi. Nuorisoliiton edustajain päätös kuuluu: kaikista yhteiskuntapoliitisista puolueharrastuksista tahtovat nuorisoseurat ohjelmansa mukaan pysyä erillään.^[27*] Saadaksemme käsitystä, mitä oikeastaan kielletään harrastamasta, tulee muistaa valtiollis- ja yhteiskunnallis-poliitillisten harrastusten suhdetta ihmiseen. Niin läheiseksi on tätä käsitetty, että Aristoteles sanoi ihmistä »poliitilliseksi olennoksi» eli yhteiskunnassa eläväksi, Cicero taas sanoi lailla yhdistettyjen ihmisten yhteiskuntaa valtioksi. Koko valtiotiedettä sanoivat vanhat kreikkalaiset politiikaksi. Myöhemmän ajan ihmiset — jakavat pystyäkseen paremmin ymmärtämään tuota alaa — tiedon valtiosta valtio-oikeuteen ja politiikkaan, jolloin molemmat saavat supistuneemman sisällön: edellinen esittää valtion järjestöä ja sen elämän kestäviä perusedellytyksiä, sen olemuksen sääntöjä; jälkimäinen eli politiikka tarkastaa valtion elämää, kehitystä, näyttää päämääriä, joihin julkinen pyrintö liikkuu, ja opettaa tuntemaan teitä, jotka noihin päämääriin vievät, se punnitsee keinoja, joilla vaaditut tarkotusperät ovat saavutettavissa, se tarkastaa myös oikeuden vaikutusta kokonaistilaan, ja miettii, miten vahingoittavia vaikutuksia vältetään, miten olevien laitosten puutteita poistetaan.^[28*] »Valtiollinen elämä, laveammassa merkityksessä julkinen elämä, se on politiikka». Jo tuon määritelmän rajoihin voisi ja täytyisi lukea nuorisoliikkeen harrastuksia. Vielä enemmän olisi niitä sanottava valtiollisiksi, jos hyväksyisimme valtioihanteeksi Hegelin määritelmää valtiosta, sillä siihen kuuluu, että »valtio on siveellisen aatteen todellisuus, — siveellinen henki, ilmeisenä, itsessään selvä, olemuksellinen tahto», ja että »sillä (valtiolla) on siveellisyydessä välitön ja yksityisen itsetietoisuudessa välitetty olemassa olonsa».^[29*] Samoin löytyy monissa muissa valtiomääritelmissä objektiivisia^[30*] tarkotuksia, joihin sisältyy siveysteoria. Siveysteorian mukainen tarkotus taas toteutuu ihmisen ja sen kykyjen kaikenpuolisella täydentämisellä ja kehittämisellä. (Itsepä Vapahtaja sanoi: olkaat täydellisiä niinkuin teidän taivaallinen isänne on täydellinen). Kun kerran nuorisoliikkeen ilmaistaan yksilöihin kohdistuvasti yrittävän täyttää juuri siveellistä tarkotusta, olisi se itsessään siveellisen valtioaatteen toteuttamista yksilöissä eli harrastus valtiollista. Silloin ei-valtiollinen harrastus olisi, johdonmukaisesti sanoen, siveellisen tarkotuksen vastaista eli epäsiveellistä. Tämmöiseksi voisimme täten, Hegelit apuna, väittää nuorisoliikkeen — sen edustajakokouksen päätöksen avulla. Ja syy jäisi kuitenkin päätöksen tekijöihin, sillä itsessään jo sekin teko, kun väitetään niinkin nähtävästi valtiollista harrastusta kuin isänmaan rakkauteen perustuvaa valistuksen harrastusta ei-poliitilliseksi vieläpä ei-puolueelliseksi, on epäsiveellinen, sillä se ei ole totta. Yhtä väärää on myöskin väite, että puolueitten yläpuolelle asettuminen ei olisi puoluepoliitillistä harrastusta, koska siinä teossa itsessään on sitä poliitillista, että toivotaan etupäässä ruumiillista työtä tekevän nuorison säilyttävän »kalliin vapautensa yhteiskunnallisten puolueitten suhteen» — semmoisen vapauden, etteivät nuorisoseurat antaudu minkään erikoisen puolueen palvelukseen, joka »erikoinen puolue» helposti tunnetaan työväen puolueeksi, koska juuri sanottu edustajakokouksen päätös on nimitetystikin suunnattu työväenpuoluetta vastaan. Poliitillisista harrastuksista kieltäytyminen ei siis ole kokonaan niistä kieltäytymistä, vaan tuon laajemman selityksen varjossa olevaa työväenliikkeen harrastamisen kieltämistä; petoksen joukosta paljastuu tämä totuus. Ja siitä selviää meille tarkastettava kielletty ala.

Tälle alalle päästyämme kohtaa meitä kokonaan edellisistä eriävä maailmankatsantokanta, jollemme tarkota työväen liikkeellä eräitä meikäläiseen työväenliikkeeseen kuuluviksi kuviteltuja sivuharrastuksia, vaan olemassa olevan enimmän yleiseurooppalaisen työväenliikkeen periaatteita. Selvyyden vuoksi muistutamme vielä, että edelläkerrottu eli määrättyjen aatteiden kaikkivoipaisuuteen luottava katsantokanta on idealistinen, joka yhtyy individualismiin, jos aatteen ajatellaan personoituvaksi johtavassa indiviidissä eli yksilössä.^[31*] Individualistisien historioitsijain mielestä ovat taloudellisen elämiin vaikuttimet joko vähästä tai eivät mistään arvosta.^[32*] Tämän vuoksi hyväksyvät työväenliikkeen tieteilijät vähän tai ei ollenkaan noita suuntia ja vakuuttavat historiallisten muutosten päävaikuttimiksi taloudelliset eli aineelliset syyt. Tässä suhteessa on sosialdemokratia kokonaan eroava muista puolueista. »Se nimittäin kasvaa kaikkine mielipiteineen ja vaatimuksineen yhdestä yhtenäisestä perusteesta. Yksi järjestelmä on se, joka julkisessa elämässä antaa sosialdomokraatille jokaiseen kysymykseen vastauksen, yksi henki on se, joka tälle puolueelle suo yhden elämän, se on historiallinen materialismi^[33*] yhtenäisille suljettuine maailmankatsomuksineen».^[34*] Tätä katsantokantaa sanotaan myös marxismiksi kuuluisimman kehittäjänsä, »sosialismin isän», mukaan. »Kuten Darvin keksi elimellisen luonnon kehittymisen lain, niin keksi Marx ihmisellisen historian kehityslain, sen näihin asti käsitysopillisten (ideologisten) kasvannaisten salaaman yksinkertaisen tosiasian, että ihmisten ennen kaikkea täytyy ensin syödä, juoda, asua ja vaatettaa itsensä ennenkuin voivat harjoittaa politiikkaa, tieteitä, taidetta, uskontoa j. n. e.; että siis välittömien aineellisten elintarpeitten tuotanto ja sen yhteydessä jonkun kansan tai jonkun aikajakson kunkinkertainen taloudellinen kehitysaste muodostaa perusteen, josta asianomaisten ihmisten valtiolaitokset, oikeudelliset katsantokannat, taide ja vieläpä uskonnolliset kuvittelut ovat kehittyneet, ja josta nuo täytyvät saada selityksensä, — eikä, kuten näihin asti on tapahtunut, päinvastoin».^[35*] Samoin on kukin yksilö selitettävä tältä kannalta, sillä »ei ole ihmisen tietoisuus, joka muodostaa hänen olemisensa, vaan päinvastoin hänen yhteiskunnallinen olemisensa määrää hänen tietoisuutensa».^[36*]

Vannoutumatta erityisesti mihinkään »-ismiin» tai »-logiaan» yritämme toki tarkastaa puheenalaisia ilmiöitä tämän uuden katsantotavan valossa ja nähdä tästä, paremminko vai huonommin, kuin nuorisoliikkeen johtajat aatteittensa avulla, tämän kautta voidaan selittää vielä hämäriin jääneitä suhteita. Perusteen tähän katsantokantaan olemme jo viitanneet, miten kristillinen siveys ja isänmaallisuus mukaantuvat nykyään eriluonteisiksi aina sen mukaan, minkälaisille varallisuusluokille niitä sovellutetaan ja kutka ovat sovelluttajia. Tämä oma havaintomme antaa jo paljon luottamusta uuteen esitystapaamme, jonka tulee perustua yhteiskunnalliseen olemiseen. Tämän olemisen suhteitten mukaan ja'amme nuorison ruumiillista työtä tekemättömiin, väliluokkain nuorisoon ja palkkalaisnuorisoon, huomauttaen toki, että näitten pääryhmäin välillä löytyy lukuisia väliasteita.

Ruumiillista työtä tekemättömän kansanosan oleminen on tietysti ainoastaan siten mahdollinen, että toiset kansan osat hankkivat sille elintarpeet. Tämä vapauttaa opiskelevan nuorisoa antautumaan henkisiin harjoituksiin. Eristetyssä piirissä muodostuu pääasiallisesti heidän minänsä. Käyvät vallan toisellaisten kehitysprosessien läpi kuin heitä elättävät, niin pienten lasten kouluista yliopistoon ja vielä edemmä. Siinä kehityksessä ovat koululliset vaikuttimet suurimmaksi osaksi kotimaisen elämän ulkopuolisia: kieliä, historiata y. m. vallan vieraita. Luonnontieteetkin jäävät käytännölliseen elämään yhdistämättä, vierasnimityksellisiksi muistotiedoiksi. Samoin laskennot ja mittausopit, sillä kouluaikana ei edes näitä ympättyjä tietoja käytetä, käytännölliseksi hyödyksi, moni ei senkään jälkeen. Näin oppikoulujen enimmältä toiminnalta puuttuu oppilaan käsitettävä hyödyttävä kiihotin. Yleisen hyödyttäväisyyden halun kasvattaminen jääkin melkein kokonaan ulkopuolelle korkeampain oppikoulujen seiniä. Sen sijaan täytyy olla muita kiihottimia. Ne juuri enimmän eriarvoisuuksia sisältävään yhteiskuntaan sopivia. Ensiksikin jaot eriarvoisiin luokkiin. Jo ensi luokillakin jäsentelyt eriarvoisiin yksilöihin: oppilaat laitetaan istumaan osoittamansa tiedon arvon eli oikeastaan todistuksen arvonumeron mukaiseen järjestykseen. Kasvatus keskittyy numerojärjestyksessä ylempänä olevain itserakkauden, itsekkäisyyden ja kunnianhimon imartelemiseen ja kiihottamiseen. Kullakin luokalla saadaan oppilas kilvoittelemaan oppilaan kanssa, pienten sota pieniä vastaan. Eri luokkain välillä myös eristävää kastihenkeä: nimityksetkin »yli-» ja »aliluokat» ja usein niillä erikoiset tunnusmerkkinsä. Yleensä järjestys ja kasvatus kiihottaa tavottelemaan relatiivisesti ylempiä arvoja. Samaa jatkuu yliopistossa. Sinne vievien oppilaitosten numeroarvojen jatkona kiihottavat täälläkin arvosanoina »approbaturit», »cum laudet» ja »laudaturit» sekä monellaiset opittua näyttävät tittelit. Se kukko ken ylempiä niitä viitsii voittaa. Ja siihen voitonhimoon yhtyy toinen: oppiarvoja saaneelle avautuu mahdollisuuksia saada hyviä riistäjätoimia, joihin keskittyville pyrinnöille on hyvänä edellytyksenä opiskellessa kasvatettu itsekkäisyys. Sille avautuu kapitalistisen yhteiskunnan mitä eriarvoisimmilla asteikoilla hyvin laaja temmellysala. Kapitalistisen järjestelmän tukemiseen ja siihen tehtävään sopiviksi kasvattavat koulut ja enimmäkseen yliopisto vesojaan. Niin eristettyihin toimiin valmistettavilla on tietysti kehitysaikanaan ja jälkeenkinpäin hyvin vähän yhteistä kansan muun nuorison kanssa, enin osa semmoista, jota kansan nuoriso ei ymmärrä, vähän semmoista, jota on kansan nuorisolla. Näin ollen on opiskelevan nuorison rääkkäämistä, kun sitä vaaditaan sivistyksen levittäjäksi sille melkein käsittämättömään maaperään. Eihän pitkinä vuosina kasvatettu eristyminen katoa ilman kipua. Eikä ole synnyttämättä onnettomuuden tunnetta, kun oman arvon tuntemukseen kasvatettua ja arvoja tavottelemaan kehittynyttä pakotetaan antamaan itsestään kansan nuorisolle sisältöä, jommoista antamaan pakotettavalla ei ole. Sillä, totta puhuen, aivan henkinen köyhyys, itsekkäiden pyyteitten tavottelemisen ohella, estää ylioppilaita kansaa valistamasta. Niin oudolta kuin tämä kuuluukin, näyttää se todemmalta, kun vielä huomautamme, että keltanokan trigonometrialla, ranskalla tai latinalla, historiallisilla vuosiluvuilla ja karttakuvilla tai uskonnollisilla dogmeilla, joita ei moni itsekään usko, on semmoisinaan suoranaisesti vähänen arvo kansaa valistaessa. Ainoastaan yksinkertaisimmat alkeistiedot, kuten alkeellinen luvunlaskun ja kirjoituksen oppi, voisivat löytää käytäntönsä. Mutta kotikouluhommat käyvät sen vuoksi mahdottomiksi, kun ne eivät vastaa ylioppilaan kasvatuksessa kehitettyä arvojen ja rikkauksien etsimistä, koska nuo pienet toimet eivät lainkaan antaisi tilaisuutta suurempien arvojen tavottelemiseen. Kykenemättömyys suurempiin valistustöihin, haluttomuus pienempiin — siinä ylioppilaan kansanvalistuksen rantakari. — Tämän lisäksi on vielä kovin haittaava seikka. Riistäjäluokkia varten leivotun opiskelevan nuorison oikeuskäsitteet ovat muovatut sen luokan etujen mukaisiksi: pitävät omaakin elintarpeita tuottavista rasituksista vapaata asemataan oikeutettuna; samoin kapitalistisen yhteiskunnan lakien sallimaa rikkauksien kasaamista. Myös kääntyvät heidän siveysteoriansa heidän etuoikeutettua hyvinvointiaan turvaaviksi. Ja tuo kaikki riittää rakentamaan ammottavan juovan opiskelevan ja ruumiillista työtä tekevän nuorison välille.

Talollisten nuorisokin tajuaa vallan selittämättä, miten sen opinsaanti useimmiten jää liian vähäksi, osaksi juuri siitä syystä, että talonpoikaisväestö on pakotettu käyttämään aikansa myös opiskelevan nuorison elintarpeita tuottaakseen. Opiskeleva nuoriso anastaa työn tuotteet, jotka oikeuttaisivat, jos ne pysyisivät talonpoikaisväestöllä, tämän saamaan työstä vapaata eli oppimiseen tarvittavaa aikaa. Tämä oikeuttaa talonpoikaisnuorison aina syyttämään opiskelevia: te anastatte meiltä oppimisen taloudelliset edellytykset ja siis oppimisen tärkeän mahdollisuuden. Tästä anastuksesta kärsivä tuntee syvästi tuon suhteen vaikkei nauttija tunnekaan. Tämän syyllisyyden tuntemus estää taas talonpoikaisnuorison veljistymistä hyödyllistä työtä tekemättömän kanssa. Maisterit huutakoot kuinka hyvänsä, että »lähentykäämme!», silti jää erottava tieto ja tunne. Sen lisäksi on talollisnuorison elinpiiri opiskelevalle outo. Se saattaa näyttää pinnalta yksinkertaiselta. Kesälaiskoina »kansaan tutustumassa» kiertelevät herraskaiset voivat luulla pääsevänsä tutkimuksillaan siitä selville. Mutta tuskin oppivat pintaa pitemmälle. Sillä tulee huomata, että talollisnuorisollakin on ollut pitkä kehityskautensa ja sinä aikana muodostavia vaikuttimia. Mutta nämä vaikuttimet ovat suureksi osaksi semmoisia, joita opiskelevat tuskin koskaan ovat kokeneet. Senpä vuoksi jää suuri osa niistä talollisnuorison ulkopuolella oleville salaisuuksiksi, sillä kohteellistettu havainto ei riitä antamaan kaikista käsitystä. Talollisnuoriso tietoineen ja elämänkokemuksineen on opiskeleville osaksi yhtä outoa kuin latina tai trigonometria talollisnuorisolle. Vähäiset yhtymäkohdat, joita myöhempi kansakoulu-, kansanopisto- ja kirjallinen opetus synnyttävät ei ole riittävä syrjäyttämään todella olevaa suurta luokkaeroa. Vielä vähemmän keinotekoinen ihanteellinen uskottelu. Aina on jäävä talollisnuorison harrastukseksi saada väistymään heidän kustannettavaa etuoikeutettua opinsaantia ja päästä itse nauttimaan semmoista vapaata aikaa, jommoiseen oma tuottelias työ oikeuttaisi. Siis itse vapauteen ja oppiin pyrkimys asettaa nuokin ryhmät toisiaan vastaan. Ja yhä jyrkemmäksi tulee vastakkaisuus käyvän taloudellisen mullistuksen vuoksi, semmoinen kun järkyttää hyvin laajalti talollisnuorison paraita toiveita. Ei vähempää kuin lapsuuden kodin ja kotipaikan menettäminen on monella tuskana. Syyt tähän kapitalistisessa kehityksessä. Suurteollisuus ja kauppa kumoaa, paitsi pikkuteollisuutta, myös kotiteollisuutta. Yhä suurenee talollisten tarve ostaa semmoisia tehdastuotteita, joita ei kotiteollisuus kykene laittamaan, ja semmoisia, joita suurteollisuus tuottaa vähemmällä ihmistyöllä kuin kotiteollisuus. Tuo oston lisäys on samalla rahan tarpeen lisäystä. Tätä suurentaa vielä entistä enemmän ylenevä verotus- ja kasvavan pelkän opiskelevan nuorisonkin elättäminen. Rahan tarpeen täyttämiseksi on talollisten pyrittävä myömään tilojensa ja töittensä tuotteita: viljoja, metsäin ja karjan antamia. Kun on elintarpeita annettava pois, ei kyetä elättämään kotosalla niin paljon ihmisiä kuin voitaisiin, jos elintarpeita enemmän saataisiin käyttää kotona. Elättämiskyky on sitäpaitsi senkin vuoksi epävarmaa, kun talolliset ovat, tultuaan pakotetuiksi tuottamaan myöntitavaroita, myös epävakaisista kauppamarkkinoista riippuvia. Aivan luonnollisista syistä johtuu talollisten kyvyttömyys ei ainoastaan pitää palvelusväkeä vuosikaupalla tuottavuuteen verraten enemmän kuin ennen, vaan myös kyvyttömyys pitää talollisnuorisoa kotosalla. Talon pitoon jää joku, toisia suistuu epäystävällisiin oloihin, kun täytyvät lähteä kauppautumaan palkkalaisiksi. Paikoin anastavat suurriistäjät päaomainsa avulla taloja tykkänään ja kaikki nuoretkin suistuvat tarjokkaiksi työmarkkinoille — mitään muuta kuin kaupattavan itsensä omistamattomien suureen armeijaan. Mitä ennen eivät katovuodet, tuli eikä miekka voineet, sen synnyttävät nyt kapitalismin vaikutukset. »Ne eivät tuota talolliselle ainoastaan ohimeneviä ikävyyksiä, vaan ne pystyvät riistämään häneltä hänen elinlähteensä — maansa ja tilansa — ja hänet lopuksi täydellisesti erottamaan niistä, tekemään hänet köyhälistöön kuuluvaksi (proletaariksi). Siihen päättyy vapaan talollisen hyvinvointi, riippumattomuus ja varmuus, missä omiksi tarpeiksi harjotettu kotiteollisuus väistyy ja rahaveroja lyödään kuormaksi».^[37*] Se mullistus on paraillaan käyvää. Siinä hajoaa perheet, jäsenistä yhdet sinne, toiset tänne, joten suuri osa talollisten nuorisoa on kotonaan olemisesta epävarmana kuin varpunen oksalla. — Eikä talollisten seassa tapahtuva perheitten hävittäminen ole suurin, se ahdinko synnyttää, yhtenä vaikuttimena monien muitten joukossa, torppariperheitten hajottamisia. Talollisten lisääntynyt rahan tarve ja uuden kehityksen mukana kasvanut voitonhimo kiihottavat näette maanomistajain nylkemään torppareilta ylenmääräisiä veroja ja muutenkin ryöstämään torpparien työn tuotteita, jopa kokonaisia viljelyksiä, josta syystä muitten ohella myös torpparien nuoriso on pakotettu väistymään vauhempainsa asuinaloilta ja vuokraamaan itseään kapitalistien käytettäväksi. Niin on melkoinen osa maalaisnuorisoa pakotettu tuntemaan kotipaikasta, lapsuuden muistorikkaista metsistä, kedoista, kummuista, lahdista, järvistä ja muista vienoista vesistä, kasvintovereista, ystävistä, tuttavista, sukulaisista ja vanhemmista eroamisen katkeruutta, surua ja haikeutta. Valitus ei mitään auta. Se saa häipyä ilman tuulien mukana tai korkeintaan pukeutua kansanlauluihin, jotka kiertelevät nuoresta nuoreen ja joilla kukin purkaa kaihojaan laulellessaan niitä maailman teillä. Murheitten maljat kohoavat kukkuroilleen, kun nuorien erot useimmiten tapahtuvat ijällä, jolloin lemmensuhteet ovat hellimmillään, ja niin temmataan kihlattu kihlatulta, sulho morsiamelta, lemmitty lemmityltä, tuottaen sanomattomia suruja ja ikäväin itkuja, joita kielin ei voi kertoa.^[38*] Usein on erotessa kaikki tulevaisuuden onnen toivo kadoksissa, kun nuorisoa pakotetaan aina merten taa, tai ellei toivo heti sammu, niin katkera kokemus työmarkkinoilla useasti sammuttaa, estäen aijotut avioliitot.

Nuorison tuppautuminen työmarkkinoille lisää vaan alkaneitten onnettomuuksien sarjaa. Ymmärtääksemme tätä täytyy muistaa, että työnantajain eli riistäjäin pyrintönä on — nykyisen vapaan kilpailun vallitessa — vuokrata työntekijöitä niin alhaisilla hinnoilla kuin mahdollista. Ja hinnat tuppautuvat, ellei työväen yhteistoiminta estä, pysyttäytymään siinä määrässä, mikä milläkin paikkakunnalla riittää itse työntekijän vähimpiin elintarpeisiin. Tästä painumisesta seuraa, etteivät perheitten isät saa työstään korvausta perheen elintarpeisiin riittävästi. Kun eivät saa, on äitien pyrittävä ansiotöihin. Naineitten ja naimattomien naisten tulva työhön tarjonnassa kasvaa kasvamistaan. He tulevat vähemmillä elintarpeilla toimeen ja sen vuoksi riistäjät saavat vuokratuksi heitä halvemmista hinnoista kuin miehiä — tietysti pakosta — monilla työaloilla.^[39*] Tämä syrjäyttäminen lisää työmiesten työttömyyttä ja näissäkin halvemmasta tarjoutuvia. Vaikeammaksi käy elättää perheellisten lapsia ja nuorisoaan. Näitä ollaan pakotettu luovuttamaan työn etsintään. Useilla työaloilla saavat riistäjät juuri nuorimmasta nuorisosta ja lapsista kaikkein halvinta ja itselleen edullisinta työvoimaa, kurjan pienistä palkoista kun niitä ostaa voi. Ja suurteollisuuden kehitysaikoina on niitä aina runsaasti saatavissa. Kun näitten käyttäminen työssä tuo nuorisolle ja yleensä työväelle haitallisempia seurauksia, mitä kuvitella saattaa, niin otamme näytteiksi muutamia kohtia teollisuuden historiasta.

Viime vuosisadan alkupuoliskolla tapahtui Englannissa sellaisia mullistuksia, että suurteollisuus hävitti pikkuteollisuutta, teki työttömiä, alenti työpalkkoja, pakotti ensin naisia palkkatyöläisiksi halventamaan vielä palkkoja ja vihdoin lapsia tekemään vielä halvemmalla. Perheitten toimeentulo huononi niin, että, elleivät saaneet lapsiansa työhön, oli pakko jättää niitä lasten huoneisiin. Nämä täyttyivät hoidokkailla. Hoitoloitten viranomaiset alkoivat vuokralla näitä »nuoria työkaluja» tehtailijoille. Tehtailijoitten kauppa-asioihin kuului tehdä lasten hankintasopimuksia. Suostuttiin päivästä, jona tehtailijan tai hänen agenttinsa piti tarkastaa lapset. Tavarain lähetystoimisto teki sopimuskirjat lasten hoitolain virkaherrain kanssa nuorten uhrien kuljettamisesta määräpaikkaan. Saavuttua lukittiin ne väliaikaisesti pimeisiin kellareihin. Ja semmoisilla säilytystavaroilla kauppaa käyvä kauppias kutsui ostajia lyhtyjen kanssa tarkastuksille. Jäseniä ja ruumiinrakennusta tutkittua päätettiin kauppa ja lapset kuljetettiin tehtaalle. Siten siirrettiin, tarvetta myöten, paikasta toiseen. Ja tuota »kaupaksi olevaa halvinta raaka-ainetta» käytettiin hyvin tuhlaten. Rääkättiin lukuisissa tapauksissa raajorikoiksi ja sairaiksi. Samoin niitä lapsia, joita vanhempain oli pakko vuokrata tehdasherroille. Valaisemaan tuota olkoon joku lyhyempi esimerkki tätä alaa koskevasta runsaasta »sinikirjallisuudesta». Eräs poika oli terve ja vahva, kun hän 9-vuotiaana alkoi työskennellä villakehruutehtaassa kuudesta aamulla seitsemään, puolikahdeksaan tai kahdeksaan illalla. Puolen tunnin päivällisaika oli ainoa lepo 13 à 14 tuntisena työpäivänä. Ei viipynyt enempää kuin vuoden kun tämän luurakennus alkoi antaa perään kauhean uutteran työn vaikutuksesta. Hän tuli useampia tuumia lyhemmäksi, jalat hyvin vääriksi. Tuli usein ruoskituksi nahkaremmillä, vallankin työpäivän lopulla, kun väsymys ja uneliaisuus tekivät jäsenten liikuttamisen vaikeaksi. Eräs toinen nuori lapsi alkoi työskennellä 6 vuotiaana Yorkshiren tehtaassa. Työaika viidestä aamulla kahdeksaan illalla. 30 minuutin väliaika päivällä, noin 14¹⁄₂ tuntia. Hän ja tehtaan 50 muuta lasta alkoivat kolmen ajoissa iltapäivällä tulla kovin unisiksi ja uupuneiksi; ja sitte paheni pahenemistaan, kunnes oli hirveän vaikea olla työssä kellon tultua kuuteen ja seitsemään. Kuitenkin täytyi. Kolme oli katsastajaa: ylijohtaja, koneitten voitelija ja yksi, jonka pääasiallisin tehtävä oli ruoskia lapsia, sillä ainoastaan siten voitiin heidät pakottaa tekemään niin viimeisiinsä. Eräässä tehtaassa oli tapana poistaa lasten uneliaisuutta antamalla heille selkäsaunoja. Monissa uuvutettiin lapset niin, että heti kotia päästyään nukkuivat kuin pölkyiksi, ja vanhempain oli aamusin kannettava nukuksissa olevina taas tehtaan tomuihin. Niissä kertoi eräs olleensa 10-vuotiaasta, saaneensa pian hengityselimiin semmoisia vikoja, että oli poistuttava. Tämän työtoveri kuoli samaan tautiin 18-vuotiaana. Erään Leeds'in tehtaassa 6-vuotiaana alkaneen naisen, joka on jättänyt asiata tutkineelle komitealle hyvin liikuttavan kertomuksen, ruhjoontuminen alkoi 13 vuotiaana, tuli pahemmaksi kunnes oli kykenemätön liikuttamaan jäseniään ja pitämään pystyssä ruumistaan; päätti päivänsä voimatonna köyhäin hoitolassa. Löytyy esimerkkejä kurittamisella, kuten lyömällä, potkimisella y. m., tehtaan herrain turmelemista lapsista. Mainitutkin harvat riittävät todistamaan, että riistäjät, kun saavat pitää valtansa, pilaavat orjikseen pakotettuja ihmisiä ja etupäässä niitä, joita halvimmalla saavat, sillä on huomattava, että samoihin aikoihin, kun Englannissa noin rääkättiin lapsia ja nuorisoa liialla työllä, oli aikaihmisiä työn puutteessa ja niin nälässä, että mainitunlaisten »valkoisten pikkuorjain» tuli usein luovuttaa vankemmilleen elintarpeita henkipitimiksi pienen pienistä palkoistaan. Eikä tuo oikea verenimemisjärjestelmä ole yksin englantilaisten riistäjäin, vaan yhtä hyvin muitten.^[40*] Suomessakin on itse varakkaiden täytynyt rajoittaa iasten työssä rääkkäämistä eräillä aloilla vuoden 1891 jälkeen erikoisella suojeluslailla, joka vähenti melkoisesti lasten käyttämistä, mutta »sittenkuin teollisuuden harjoittajat ovat tottuneet tähän uuteen järjestykseen ovat he uudestaan alkanut käyttää lapsia (12-, 15-vuotiaita) enimmäkseen lasi- ja kutomateollisuudessa».^[41*] Ja juuri vaarallisissa töissä näyttävät olevan haluttua tavaraa, sillä lasiteollisuudessa oli lapsia^[42*] v. 1897 7.2 % työntekijäin lukumäärästä, tulitikkutehtaissa 4.3 % ja raskaassa tiiliruukin työssäkin 3 % työntek. lukumäärästä. Samoin on nuorten työntekijäin (15–18 v.) käytäntö teollisuudessa »viimeaikoina uudestaan ollut nousemassa»,^[43*] ja v. 1897 lasi- ja tulitikkuteollisuudessa 21.4 % koko työntekijän lukumäärästä, joten esim. lasiteollisuudessa oli vain 71.4 % 18-vuotiaita ja vanhempia. Nuo tilastot ovat sitä paitsi virallisia, eivätkä näytä niitä seikkoja, miten paljon nuoria ja lapsia pidetään teollisuuslaitoksissa rikkomalla suojeluslakeja.^[44*] Pääasia vaan, että nuorisoamme, jota on ensiksi pakotettu kauppamarkkinoille, joutuu enenevässä määrässä tehdaskirouksen alaiseksi.^[45*] Sitä seuraa raikkaan ja terveellisen ilman vaihtaminen pölyihin ja ummehdukseen. Yksipuolinen pitkäaikainen työ antaa käyttää ainoastaan joitakin, ja ylenmäärin joitakin, ruumiin osia. Sopusointuinen kehitys syrjäytyy, sillä sääntönä on: mitä ei kehitetä, se kuoleutuu; myös liiallinen runteleminen pilaa.^[46*] Terveen ruumiin kadottamisen ohella on vaarassa muukin menestys.^[47*] Eritosin tulee panna merkille, että teollisuustöissä ja vallankin maaseuduilla palkkalistoissa työaika on niin pitkä, että se väsyttää nuoret vallan henkisiin harrastuksiin jaksamattomiksi. Koko elämisaika on pakosta vuorottelua työn, ruokailemisen, unen ja niukan virkistelemisen välillä. Virkistyshetketkin tulevat käytetyiksi enemmän muuhun kuin opillisiin hajotuksiin, sillä yksipuolisen työn kuristamat ruumiinosatkin pyrkivät joskus suoristumaan, ja liian vähän liikuntoa saaneet elimet synnyttävät telmeen tarvetta — ja ryöpsähdetään tansseihin tai muihin »veren liikkeelle» paneviin tai mieltä viivästäviin hommiin.^[48*]

Mutta silti ei katoa onnettomuuden tunne henkisten lahjain kehittämisen laiminlyömisestä ja kuihduttamisesta. Sillä jokaisessa — väittää tiedemies Vedel — joka on synnytetty ihmiseksi, on ihmisen muodostamisen edellytykset — »kädet työn tekoon, aivot ajattelemiseen, ruokahalu syödäkseen, luomishalu, kauneuden rakkaus, tahto toimia, ihmisyksilön suunnitelma, vaikkakaan kaikki puolet ja kiihottimet eivät ole syntymässä yhtä voimakkaasti perusteltuja tai selvästi aiheistettuja yksityisissä. Apostoli Paavalikin sanoi: »kaikkea on kaikissa». Kunkin onni vaatii kehitettäviksi niitä. Mutta ken tarkastaa nykyistä yhteiskuntaelämää, ei tapaa missään kehittynyttä ja todelliseksi tehtyä ihmistä. Kaikkialla kohtaa silmä ihmistynkkiä ja kieroja muodostelmia siitä, mitä voisi sanoa täydelliseksi ihmisolioksi. Tuhansia on suljettu kurkottelemaan tehtaitten koneleimasinten yli, tuhansia konttooreihin kirjoihin, toisia tuhansia puoteihin myömäpöytien taa. Harvinaisia epäluomia kaikkialla: siellä mäyräjalkaisia, vähäaivoisia seppiä, ajatuskone suuressa päässä, pienen ruumiin päällä, taas pörssipukari, jonka sielu on suurena laskentotauluna. Uskoessaan kokonaisen ihmisluonteen uinuvan jokaisessa ja käydessään moisten yhteiskunnassa ei voi olla lakkaamatta kuulevinaan kuin tukehdutettujen lasten kirkumisia — elämän ryöstämistä ihmisolennon kaikilta niiltä voimilta ja puolilta, jotka ovat jääneet viljelemättä ovat väkivaltaisesti kahlittuja ja sidottuja. Niissä, jotka istuvat päiväkaudet köyristyneinä, huutavat veri ja lihakset työtä ja liikuntoa vapaassa ilmassa. Monen monessa niistä, jotka ovat elinajakseen tuomittuja kuormajuhdan töihin, huutavat henkiset ominaisuudet valoa ja ravintoa. Mutta kaikkein surullisemmin on niiden, joissa sorrettu elämä ei enää huuda, joissa harjoittamattomat voimat eivät enää vaikuta, kun on onnistuttu kokonaan murhaamaan niitä; niissä on elämän taantumus, ihmistyypin vähennys korvaamattomaksi tehty: niissä ei ole täydellinen ihmiskuva koskaan palaava». Niin räikeä kuin tuon humanistin kuvaus onkin, on se lähellä totuutta. Kokonaan työhön pakotetussa nuorisossa lienee tärkeitten ihmisellisten lahjain murhaaminen suurin, kun uudenaikainen työn jako on äärimilleen kehittänyt työn yksipuoliseksi. Tämä yksipuolisuus kun vaikuttaa valtavammin kehittyy itse orjuutetun nuorison keskuudessa paljon erilaisuuksia. Mutta toki jää yhteisiä, koko orjuutetulle luokalle ominaisia piirteitä. Ajatuksellisia on näitä etusijassa oman luokan tuntemus erillään muista olevana ja ruumillisen työn hyödyn arvossa pitäminen. Kovilla ponnistuksilla, vaivoilla ja kärsimyksilläkin kun tuotetaan elämän tarpeita, niin tajutaan tuhansia kertoja paremmin niitten arvo kuin laiskuri, joka ikinä ei ole kokenut miltä työnteko maistaa, konsaan voi oppiakaan ymmärtämään. Mitä siis työttömät luokat pitävät vähäarvoisena pidetään täällä suuriarvoisena. Tämän käsityksen mukaan arvostellessa ihmisiä on ainoa kunnioitettava se, joka elintarpeita tuottavalla »työllä ansaitsee ruokansa». Tietää sitä tekevänsä, siinä on oman arvon tuntemisen peruste. Kutka niin eivät tee, ne näyttävät pelkkien työn ritarien silmissä saamattomilta ja kykenemättömiltä raukoilta tai muilta työntekijäin arvon alapuolella olevilta epäkelvoilta. »Herraa» käsitetään usein samaksi kuin »laiskuri» ja käytetään keskinäisessä puhelussa noita sanoja aivan identtisinä eli samaa merkitsevinä. Sisällisesti myös halveksitaan herrasseuraa. Tämmöisessä tavattu työläinen saa pian »herrain hännännuolijan» ja muita alentavia tittelejä ja tulee pian kartetuksi työnritarikunnassa, tuntuupa kuin häiritseisi tuttavallista keskusteluakin, ja useimmiten, »ketun lammasnahassa» saavuttua, vaijetaan puhumasta omista pyhemmistä asioista, sillä tuntuu loukkaavalta sekottaa herrain joukossa muka saastunutta niihin. Joskus höystetään moista sievällä selkäsaunalla. Viha »herrasväkeä» vastaan onkin vallan luonnollinen. Sillä kunkin omassa itsessä on tietoisuus, että kun »herroja elätetään», niin siitä sitä seuraa puutetta, vilua ja vaivoja työn ritarikuntaan. Sanalla sanoen, luokkaeron tunne on täällä ehkä suurempi kuin opiskelevissa. Niin suuri, että tekee yhteishommat melkein mahdottomiksi. Eläpäs mene sinne narraamaan, kuten nuorisoseuran johtajat, että he ovat tasa-arvoisia yläluokkalaisnuorien, esim. ylioppilaiden, kanssa ellet tahdo tulla arvostelluksi puhuneesi »hulluja», sillä niin suurta vertailulla alentamista ei pelkkä työn ritari siedä, ja luontainen järki pitää moista puhetta valheena. Herrasluokan halveksimisesta johtuu myös suuressa määrässä sen halveksiminen, mitä tämä tarjoaa ja edustaa; »siivistynyt» on myös herrassivistyneen pilkkanimi. Niin eristynyt ja vierova on sisällisesti tämäkin nuorisoluokka.

Nykyaikaisen varallisuuskasteihin perustuvan yhteiskunnallisen olemisen vaikutuksesta onkin siis meillä yksimielisten sijasta pelkkiä erimielisiä,^[49*] yksinomaisesta poljetusta raatajanuorisosta työstä vapaaseen ylimpään huippuun asti, sekä näitten kahden navan välillä arvaamattoman monia erilaisuusasteita: siellä köyhälistön nuorisoa ruumiillisestikin sortumassa tehtaitten myrkyissä ja yksitoikkoisuudessa, joka surmaa sanomattomia määriä hyviä ja kehittymistä itkeviä ominaisuuksia, tai vaikkapa muissa töissä ruumiillisesti terveellisemmässäkin tilassa, sittenkin henkisten — kuten soitannollisten, muiden taiteellisten, tieteellisten ja kuka tieskään kuiden kaikkien — lahjain edistymisen kuolettavassa orjuudessa, sen lisäksi usein monellaisen puutteen, vilun, nälän, elämän epävarmuuden tai tautien runneltavana, mutta tuohon kaikkeen tuntien syypääksi työn tuotteita vievän riistäjäluokan, hyvin monet kiehuen sille kostoa ja kadehtien syyllä sen nuorison epäoikeutetusti ja verrannollisesti hyvää oloa; siellä väliluokkainen nuoriso, jolle edellinen ryhmä kantaa karmeata mieltä tämän kuuluessa lähinnä siltä elintarpeita vievään luokkaan, mutta jonka luokat itsekin ovat enimmäkseen välittämässä torppareilta ja palkkalaisilta niitä ylemmille luokille ja lisäämässä luovutettaviin niin karmivia annoksia omistaan että osa omista nuorista on pakotettu uhraamaan riittävän opillisen edistyksen raskaan raadannan vuoksi, mutta toki on osalla näistä onni yhdistää ruumiillista ja henkistä työtä sopusointuista edistymistä läheneväksi terveelliseksi vuorotteluksi, mutta osa suistuu onnettomaan raatajaköyhälistöön, joskin osa taas kiipeää useissa suhteissa sääliteltävään oppineeseen nuorisoon menettääkseen ruumiillisen toiminnan puutteessa — lukuunottamatta harvoja urheilevia ja voimistelevia — osan ihmistään ja muodostuakseen vähäveriseksi ja voimattomaksi laihuriksi tai ihmisen pöhöttäväksi epäsikiöksi, möhömahat vaivoina; ja vihdoin tuo opiskeleva nuoriso, jonka on ainaiseksi luovuttava siitä puhtaimpiin tunteisiin kuuluvasta ilosta, minkä elintarpeitten työllään eikä toisten hiellä ja verellä hankkiminen synnyttää, jonka on paaduttava kestämään punastumatta ja tunnottomasti^[50*] kaikkia niitä vihlovia, karmivia ja repiviä syytöksiä, joita joka aika sinkoilee heille työläisorjain resuisista vaatteista, rikkiöistä jalkineista, kalpeista kasvoista, pienten ja isojen kerjäläisten hermostuttavista rukouksista, tapaturmaisten työn uhrien tuskista, vanhojen varattomuudesta, äitien raskaidenkin uikutuksista, lasten surmista syntyissä, kapaloissa, kehdossa^[51*] tai paitaressujen puutteissa ja taudeissa, ehkä enemmän nälässä ja hoidotta ylenneistä vaivaisihmisistä, jotka elämänsä alusta sen loppuun joka askelellaan, liikunnollaan, niin, koko surkuteltavalla olennollaan ovat ankarana moitevarastona juuri heiltä hyvinvoinnin mahdollisuuden riistäneille; semmoista syytösten tulvaa vastaan tarvitaan tunnottomuuden rautaisenkin pantsarin karkaisemiseksi ihmisen hellimpiä hermostoja kuolettavia myrkkyvesiä, alkohooleja sadoissa eri väreissä ja lajeissa, vallankin kun opiskelevan nuorison on valmistauduttava ja astuttava ylläpitämään tuota köyhien helvettiä maan päällä, estämään sen poistamisen yrityksiä^[52*] ja kiristämään niitä yhteiskunnallisia kahleita, joilla köyhät kytketään epätoivoissaan silloin tällöin täristyttämään koko yhteiskuntarakennuksia, perusteitaan ja huippujaan myöten. Niin on kansanluokkien kamppailu toisiaan vastaan, siihen kasvattaa yhteiskunnallinen oleminen nuorisoa polvi polven jälkeen, ja eri luokkien keskuudessa yksilöitten kilvoittelua yksilöitten kanssa ja vastaan. Etujen ristiriitaisuus ryöpsähtelee korkeana risteilevänä hyökyaallokkona. Houkat kamarieläjät voivat semmoisessa sekamelskaisessa temmellyksessä puhella valheellisia jorinoitaan yksimielisyydestä ja petturit valhetella eri luokkain yksimielisyyttä mahdolliseksi taloudellisen sodan tuoksinassa, voimatta kuitenkaan synnyttää muuta kuin Fichten »valjuja kuvia» tuulihattuisten uneksijain aivoihin. Vaan niistä ei ole muille kuin virvatulien perässä haaksirikkoon purjehtivien ohjeiksi.

Ainoastaan eri mieliä synnyttäviä perustuksia korjaamalla saadaan parempia seurauksia. Ja luonnollinen kehitys on järjestävä niitä itsestään. Kun annamme sen todellisen, emmekä elämän ulkopuolisten tuulentupain, vaikuttaa meitä toimintaan kiihottavasti, niin joudutamme tuhoisten murrossuhteitten pikaisempata sivuuttamista. Hajottakoon vaan — kun sitä kerran ei voida estää — käyvä taloudellinen mullistus maalaisväestön, pikkuliikkeiden harjoittajain ja muitten väliluokkain perheitä, suistakoon niistä yksilöitä saaliinhimoisten riistäjäin ostettaviksi, kamppailkoot suistuneet keskenään olemassa olon kovaa taistelua, koettaen voittaa toinen toisensa ansiopaikan, ja suhteellisesti paremman ansiopaikan, etsinnässä ja saannissa, niin sittekin, vaikka yksilöitä ja ihmisominaisuuksia sortuu, joutuvat nuo sorretut ja toisiaan sortaneet tehtaissa, kaupungeissa ja yhä suurenevissa, työpaikoissa entistä läheisempään yhteyteen, oppivat kokemuksen moskan iskuista, ellei, »kansan yllyttäjän» sanoista, ymmärtämään, miten julmaa, sortavaa ja lopultakin epävarmasti auttavaa köyhän on kilvoitella köyhää vastaan, miten ainoa ja välttämätön keino yhtyä yhteistä vihollista — riistäjäluokkna — vastaan, yhtyä ryhmittäin paikkakunnittain, ammatittain yhteisesti toimiviksi koko kansan köyhälistöä auttaviksi liitoiksi. Ja kun havaitaan riistäjäluokkain toimivan kansainvälisesti, toiset liitossa toisiaan vastaan, joskin keskenään kilpaillen, tahi aina kaikki liitossa köyhälistöjään orjuuttaakseen, niin puhkeaa kuin kaukaa voittoon viittovana soittona ajatus: »kaikkein maitten köyhälistöt, yhdistykää!» Semmoisessa kansainvälisessä yhteydessä ja toiminnassa huomataan ainoa turva kansainvälistä vastustajaa vastaan. Ja lopulta niin varma turva, sillä köyhälistön rivit tulevat paisumaan enimmän yksilöitä sisältäviksi, kun niihin yhtyvät ei ainoastaan kaikki luokka-asemastaan, pelastuksen tarpeellisuudesta ja mahdollisuudesta käsitykseen päässeet köyhät, vaan myös kaikki ne vielä harvat mutta ehkä lisääntyvät tosisivistyneet, keillä on oikeudentunto toimintaan elvyttävänä ahjona, kansalaisrakkaus ei ainoastaan sanoissa vaan todellisena ja ihmiskunnan menestys oikeana harrastuksena. Enemmistön voima, oikeus, äly, kunto ja uhraavaisuus kun liittoutuvat vääryyttä ja mädännäisyyttä vastaan, niin silloin hekumassa ja hyvinvoinnissa veltostuneet riistäjät voivat tulla kilteiksi ja luopua turmelevista etuoikeuksistaan kaikkien kansalaisten tasa-arvoisten oikeuksien hyväksi. Tänne johtaa aineellinen pakko, se luo kapitalistisen järjestelmän huippuunsa, luodakseen tulevia sukupolvia varten mainioita tuotantovälineitä, mutta se järjestelmä on vaihtuva, kuten moni sen edellinen, ja sovittuva on tuotannon ja omistuksen välinen ristiriitaisuus siten, että tuottajat tulevat tuotteittensa omistajiksi, kuten oikeudenmukaista onkin.

Siihen tähtäävä toiminta on jo nykyään ja aina ainoa voimakas kapitalistisen järjestelmän tuhojen lieventäjä. Sillä vastustetaan köyhälistön elinehtojen polkemista kerrotun englantilaisten tehdaskurjuuden tasalle, kohotetaan alaalle painettuja palkkoja, hankitaan parempaa ilmaa tehtaisiin, parempaa kohtelua, järjestystä, suojelusta, työajan lyhennystä y. m. Ne ovat kerrallaan ehkä pieniä voittoja, mutta kukin ajan pitkään hyödyllisempi kansalle kuin mikään isänmaallissaarna tai muu yläluokkalaisloru, sillä voitettua parannusta harvoin menetetään, ja tulee semmoinen siis vaikuttamaan pitkäaikaisesti, jälkeläisiin, polvesta polveen. Pienin semmoinen lahja yläluokkalaisten^[53*] parjaamilta järjestyneiltä on kullekin työläisnuorison kuuluvalle, niin »yläpuolelle puolueittenkin» lennätetyllekin, monta vertaa suuremmaksi tosihyödyksi kuin paraskaan saarna sitä muka siveyttä, jota tohtoris- tai maisterisherra syöttää pysyttääkseen työläisnuorisoa työväenliikkeen, joka on työläisnuorisonkin liikettä, yläpuolella, sillä jokainen oiosuhteellinen parannus tekee mahdolliseksi kaikenpuolista ruumiillista ja henkistä kohoamista, tämä vaikuttaa elinvoimaa ja -lahjoja lisäävästi läpi sukuhaarain kuin elostava neste keväisesti rehottavaan puuhun ja sen kukoistukseen pyrkiviin lehviin. Tai eikö se ole suuri-arvoista: kun palkkain ylentämisellä tai suojeluslailla ja avustuksella vapautetaan ihmistä kasvattava äiti raskaalla työllä turmelemasta luotavataan; sallitaan tulevan kehittyä terveellisesti; sille hoitoa; vapautetaan äiti kurjuudesta saamaan soveliasta ravintoa voidakseen anta pienoselle voimistavan elinnesteen; sittemmin suodaan tilaisuutta terveelliselle ja tarkoituksenmukaisella kasvannalle,^[54*] niin että nuori ihmistaimi kehittää kaikkia runsaita synnynnäisiä alkujaan mahdollisimman kukoistavaan täyteläisyyteen. Kenpä köyhistä ei soisi surkastuneitten vaivaiskasvannaisten sijasta kasvavan Suomellemme terveyttä uhkuvia, helakkaverisiä, eloisia, hilpeitä, vallattomia, yhtä kirkassilmäisiä kuin älykkäitä kansalais-alkuja. Ja kenpä meistä vastustaisi työväenpuolueen vaatimusta työläislapsille, nuorison edeltäjäryhmälle ikäasteikolla, kouluja, kuten etuoikeutettujen luokkain lapsilla on, sekä niissä käyville vaatteita, ravintoa ja koulutarpeita yhteiskunnalta, kun perheitten isät eivät voi hankkia, ja vihdoin niitä suvisin vietäviksi yhteisellä kustannuksella — työväen tuottamilla rikkauksilla — kaupungeista maaseutujen terveeseen ilmaan ja ihanan luonnon helmaan, sen monipuolisten ja edullisten vaikutusten alaiseksi. Ja taas, kun täyttävät 12 vuotta, olisi voitava estää tehtailijoitten ja muitten riistäjäin anastamasta heitä niin nuorina — tai nuorempina rikkomalla lakeja — työorjiksi turmeleviin oloihin ja pienille jäsenille vaaraa uhkaavien armottomien rautarattaiden joukkoon. Ainakin 14 vuotta, jopa 16 vuotta nuoremmat olisivat estettävät joutumasta niin kovin kestämättöminä surman syitä taottaviin toimiin ja sen sijaan sallittava käyttää nuoria vuosia ruumiillisen ja henkisen kehittymisen lisäämiseen.^[55*] Koko nuoruusajalle olisi varmaan suurin voitto, suurempi kuin mikään valistusapostoli opetuksellaan tuottaa voi, työväenpuolueen yleisen 8-tuntisen työpäivän käytäntöön saamisesta. Se lähentäisi klassillisen ihanteen, sielun ja ruumiin sopusointuisen kehittymisen,^[56*] toteuttamista ja avaisi nuorisolle aavistamattoman paljon mahdollisuuksia hankkia elämässä tarvittavia kykyjä. Näitten avulla voi paraiten pitää puoliaan taloudellisten etujen kisakentillä ja pidättää terveyden vaatimuksia vastaavia osia työnsä tuotteista itselleen. Täten laajentuu aineellinen toiminta. Sen kanssa kohoaa yhä henkisen kehittymisen tarve^[57*] ja, kun on aikaa tyydyttää tarvetta, myös älyllisyys. Tämä auttaa etsimään uudemmanaikaisia paraita tuotantoneuvoja ja taitavammin käyttämään. Se on tuotannon lisäystä. Lyhennetty työaika voi näin hyödyllisesti korvata lyhennyksessä mahdollisesti koituneen vähennyksen. Inhimilliselle työlle tulee helpotuksia. Sehän edistyksen suurimpia pyrintöjä. Ja niitä saavutetaan sitä nopeammin kuta enemmän käytännöllisessä työssä olevia vapautetaan yhdistämään käytännöllisyyteen kehittyneen henkisen älyn ja tietopuolisen ymmärryksen. Siten tulee tietämisen pyrkiä ilmenemään toimintana, sen palvelijana ja ohjaajana.^[58*] Ja se arvo, mikä tietämisellä on ihmiskunnan eduksi, se on sillä ainoastaan toimintaa johtavana ja siinä ilmenevänä.^[59*] Ilmetääkseen toiminnassa tulee tietämisen olla toimivissa. Tästä johtuu toimiville velvollisuus, kun oleva yhteiskunta ei tee toimivien riittävää tietämistä mahdolliseksi,^[60*] vaikuttaa tietoja suovaa ja niitten saantia turvaavaa järjestystä tulevaksi. Siinä kiihotus yhteiskunnallispoliitilliseen harrastukseen. Harrastuksen päämääränä tulee olla, kun vallassa olevat luokat aineellisten etujensa vuoksi eivät toteuta yleistä hyvää, etuoikeutettuja hyvään pakottava toiminta. Työläisnuorison korkeimpana tehtävänä tähän toimintaan valmistautuminen mahdollisimman opetuksen, itsekasvatuksen ja, jos on tilaisuutta, käytännöllisen harjottelemisen avulla. Nuorisoseuroissa tulisi olla juuri tuota tarkottavaa ja siis yhteiskunnaliispoliitillista harrastusta käsittävää sisältöä, ja sen, koska Castrénin mukaan näissä etupäässä tarkotetaan ruumiillista työtä tekevän nuorison kehittämistä, työväen asemaa ja kohottamista selvittävää. Työväenliikkeeseen valmistavina esikouluina toteuttaisivat ne suurinta inhimillistä hyvää. Semmoisina ei niiden olisi tarvis erityisesti ottaa osaa työväenpuolueen ulkokohtaiseen toimintaan, mutta sitä uutterammin sen harrastuksiin, kasvattaen työläisnuorisoa niin kykeneväksi, kuin työorjuuden vallitessa on mahdollista, ottamaan, vuoronsa tultua, vastaan sitä suuriarvoista perintöä, jonka työväenliikkeen edeltäjät ovat luoneet, kun ovat koonneet ammattikunnalliset ja valtiolliset järjestönsä, kirjallisuutensa, suurempaan vapauteen vievät ohjelmansa ja suunnitelmansa sekä paljon muuta, mikä tavalla tai toisella on tuleville taistelijapolville eduksi sen kilvoitellessa yhä suurempiin päämääriin. Sen työläisluokalle kalliimman perinnön hoitamisesta ja lisäämisestä on nykyisestä työläisnuorisosta kohoava miespolvi historiallisen vastuun alainen seuraaville sukupolville, sillä historia on antava tuomionsa ja mittaava, miten kukin ikäluokka on toiminut ihmiskunnan suuressa edistystyössä. Pidettäköön aina mielessä tämä tärkeä arvo ja toiminnan velvollisuus, muistaen lyhyen ajallisen elämän olevan sitä varten ja ainoastaan pienenä mutta siltä tärkeänä jaksona edistyksen loppumattomassa ketjussa. Muistaen antavansa voimakkuutta ja vauhtia ihmiskunnan olevalle suurimmalle edistysvirtaukselle saa jokainen vähäpätönenkin käytännön ahtaissa rajoissa suoritettu tehtävä puoleensa vetävän luonteen. Täten tulevat pienoisetkin yritykset mielyttäviksi ja innostuksella suoritetuiksi. Ne tähtäävät silloin tavoteltavaan ihanteeseen. Semmoisia tarvitsee nuoriso, mutta niistä vain semmoisia, joita sen oman elämän edistys virtaus on toteuttava. Ne kun ovat korkeimpina kiihottimina, eikä horjuta mahdottomiin virvatuliin päin, niin tuottaa toiminta tuloksia. Kahdeksantuntinen työaika esim. on saavutettavissa ja aina saavuttamishetkeen asti ihanteena. Ja semmoiset todelliset ihanteet ratkaisevat toteutuessaan paljon muita ja lähentävät niiden takaisiin samalla edistyssuunnalla oleviin ihanteisiin. Kuta lyhyemmäksi esim. epäoikeutettu työrasitus saadaan, sitä vähemmäksi käy se paksu eroavaisuus, joka nykyään pitää pelkän työläisnuorison ja pelkän opiskelevan nuorison kahdessa toisiaan niin tajuamattomassa leirissä. Samalla kun epäoikeutettua työrasitusta tunti tunnilta, minuutti minuutilta tai pikemmin supistetaan, vähenee väärän riistämisen mahdollisuus ja sen mukana toisten hiellä ja verellä eläminen. Siitä luonnollisesti seuraa hyödyllisen työnteon velvollisuuden tasaantuminen laajemmille kansalaisryhmille. Kajastaa ainoa oikeudellinen päämäärä: kukin kykenevä ottakoon osaa elintarpeita tuottavaan työhön saadakseen nauttia elintarpeita. Tämä velvoitus poistaa elintarpeita tuottavasta työstä vapaan luokan ja lähentää nykyään niin vastakkaiset ryhmät samalle taloudelliselle perusteelle. Ja sillä perusteella supistuu kullekin kykenevälle yksilölle välttämätön raatamisvelvollisuus mahdollisimman vähiin, työaika riippuen haluttavien elintarpeitten laadusta ja tuotantovälineitten kehitysasteessta.^[61*] Kulukoon siihen se tai tämä tunti, sitä on kannattava enemmistön etu ja siitä tehtävästä, kun se on saatu käytäntöön, syntyvä tuntemus, miten puhdasta omalletunnolle, kunniakasta, miehuullista ja sisäistä iloa synnyttävää on olla ihminen, joka voi rehellisesti elää omasta ansiostaan ja olla tuottamatta elämisellään nälkää, tuskia, vahingoita ja murhia toisille. Ja työ — nykyisten raatajain kirous — on oleva siten siunausta kullekin, että verrattain lyhyenä aikana antaa vaihtelua elämälle ja elimistöä liikuttavaa toimintaa ruumiille, kuitenkaan rasittamatta tärvelevästä kuten nykyään. Sen vähän saattaa ilolla suorittaa, joskin sattuisi epämieluista laatua, kun tietää sillä voittavansa itselleen ja lähimmäisilleen mahdollisimman paljon vapautta, jonka helmassa henki on saava luoda luomiaan, tieteet ja taiteet kukoistaa, kaikkien kehitys puhkeutua mitä moninaisimpiin muotoihin. Siten — tasa-arvoisella taloudelliselle pohjalla — on kehittyvä korkein määrä tasa-arvoisuutta, rakkautta ja veljeyttä yhtä varmasti kuin nykyään on kehittynyt eriarvoisilla taloudellisilla perusteilla sanomattoman lukuisia erilaisuuksia joka alalla sekä vihaa ja epäveljeyttä.

Lyhyesti kerrottu ihanteemme on hyödyttävä, siunausrikas, oikeudellinen, inhimillinen ja suuremmoisin kuin mikään, koska tähtää koko ihmiskunnan onnea, joskin me osaltamme pyrimme toteuttamaan sitä kansallisuutemme rakkaissa rajoissa, mutta muiden kansain köyhälistöjä veljellisesti auttaen ja heiltä apua saaden. Sen lähimäisen rakkaus on yhtä jaloa kuin konsanaan kristillisessä opissa, sen kansan valistus korkeammalle tähtäävä kuin paraskaan suomimielisten edes sanottu suunnitelma, sen isänmaanrakkaus, mikäli tällä ymmärretään kansan rakastamista sille kaikkea mahdoilisinta oikeutettua onnea suovasti, suurenmoisinta näihin asti lausuttua; ja kaiken tuon ylevämmyyden ohella eroaa se nykyisestä valtakristiliisyydestä, kansallismielisyydestä siinä tärkeässä kohdassa, että sen sijaan kuin nämä ovat nykyään enimmäkseen viehättäviä valheita,^[62*] joilla riistäjäluokat vetävät sortamainsa myötätuntoisuutta puolelleen haihduttaakseen näitten katkeruutta ja heitä vapauttavaa toimintaa, työväenpuolue todella koettaa luoda oikeuden rajoittamaa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoisuutta mahdolliseksi tekevää pohjaa. Kun kaikki muut luokat ovat tällaisen perusteen laittamisen vastustajia ovat he samalla tosiallisesti niiden jalojen päämääräin, joihin sanovat pyrkivänsä, vastustajia.^[63*] Tämän vuoksi täytyy köyhälistön olla heidän suhteensa luokkataistelun kannalla. Ja se on oikeutettua, kun tuon tarkotuksena on pakottaa heidät toteuttamaan inhimillistä siveellistä ja hyvää.^[64*] Ja vielä sen vuoksi enemmän oikeutettua, kun he itsekin ovat opettaneet meille niitä päämääriä, joten meillä on huvi pakottaa heitä heidän muka harrastuksiaan toteuttaviin oloihin. Täten otamme ainoastaan hyvän heidän opetuksistaan vastustaaksemme sen avulla ja kautta heidän sen varjossa ylläpitämää ja puolustamaa pahaa. — Tietoa vaan työläisnuorisolle ja jaloja ihanteita, sillä tieto on valtaa, mutta sen ohella nuorison omaa tarkkaa valintaa oikean ja väärän sotketulla rajalla. Sillä nykyisten virvatulien vallitessa riippuu tästä valinnasta, jouduttavako vai laimiinlyömisellä hidastuttava on tuleva aikuispolvi sortuvia syviä rivejä pelastavaa kehitystä, joka samalla on kansamme enemmistön, sen perijuurien, pelastamista raiskaavan ja kuolettavan painostuksen alta. Siihen tehtävään valmistaudut, siinä kun kunnollisesti osasi suoritat, niin on työstäsi virkoava uutta verta ja uutta elämää Suomemme syvien rivien tulevain sukupolvienkin suoniin. Ainoastaan syvien rivien yksilöiden sellaisella yhteisellä toiminnalla on kansamme kukoistus puhkeava sortavista kuoristaan.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Alkio: Katsaus nuorisoseurain toimintaan.

^[2*] Meikäläisissä oloissa tuntuu edistys melkoiselta. Toki huomattakoon, että työväenliike Tanskassa, vaikka edistymisehdot ovat olleet vainojen ja osanottajain köyhyyden takia paljon vaikeammat, on kasvanut paljon paremmin.

^[3*] Tohtori Zach. Castrén, Pyrkijä n:o 7 1901.

^[4*] »Kaikki, jotka säätyläisen ja sivistyneen nimitystä kannatte, — — muita innostamaan ja viemään yhä valoisampia valistuksen valkamia kohden» (Kaarlo Forsgren, Nuorisoliiton alpumi). »Tahdotaan säilyttää nuorisoliike eksymästä oikealta uraltaan» (Zach. Castrén).

^[5*] Suurimpina ja yleisimpinä vastuksina valitetaan olevan johtajain puute» (Alkio, N. L. A), »Nuorisoa on helppo johtaa» (Alkio Työväenyhdist. edustajakokouksessa).

^[6*] Kaarlo Forsgren: Nuorisoseurat ja säätyläiset. Maisteri E. E. Takala lausuu samasta: »ei saa olla syntyperään pantuja raja-aitoja eikä varallisuuteen perustuvaa ylä- ja alaluokkaa» — tahtomatta poistaa ylä- ja alaluokan välillä tosiasiallisesti olevaa varallisuusperustetta.

^[7*] »Suomessa on vain yksi jakamaton Suomen kansa — — — eikä 'ylä- ja alaluokka'» (E. E. Takala).

^[8*] »Kun nuorisoliike yhdistää ruumiillisen työn ja henkisen valistusharrastuksen, — — — niin samalla myöskin yhteiskunnan eri kerrokset lähenevät toisiaan — — — siinä yhteiskunnassa (nykyisessä kapitalistisessa), johon ne kaikki kuuluvat ja jonka eheyttä niiden tulee harrastaa» (Tohtori Z. Castrén, Pyrkijä n:o 5 1901).

^[9*] Tohtori V. Vasenius kirjoittanut kirjasen »Yhteistunto Suomessa».

^[10*] »Nuorisoliikkeen on oltava ulkopuolella ja yläpuolella kaikkia yhteiskunnallisia puolueita», määrää herra tohtori Z. Castrén.

^[11*] Fichte: Reden an die deutsche Nation.

^[12*] Läran om staten.

^[13*] Reden s. 113.

^[14*] Läran om staten.

^[15*] Fichte kielteiskristityistä: taivasuskonsa avulla olivat he jo elämässä niin maan ja sen askareitten yläpuolelle siirrettyjä, että he olivat niin kokonaan hyljänneet valtion, maallisen isänmaan ja kansan, etteivät enää pitäneet näitä edes huomionsa arvoisina (Reden).

^[16*] Alkio: »Isänmaanrakkauden elävän tunteen vieressä seisoo laki ja oikeus kuin vanhurskas persoonallisuus, sormi ojennettuna taivasta kohti». (Isien ääni).

^[17*] Siitä esimerkkinä Englannin isänmaanrakastajat, jotka kukistavat buureja himoitessaan näitten maita ja rikkauksia.

^[18*] »Ihmiset, joille tulee etuja tästä käsityksestä (patriotismista) pitävät sitä keinotekoisesti eleillä. Ja kun näillä ihmisillä on voimakkaimpia keinoja vaikuttaakseen toisiin, saavuttavat he päämääränsä» (Leo Tolstoi).

^[19*] »Kaikki ne luokat, jotka nauttivat edullista poikkeusasemata, kapitalistit, sanomalehtimiehet ja useimmat taiteilijat ja tiedemiehet voivat säilyttää työväen luokkiin verraten tavattoman edullisen asemansa. Heillä on käsissään kaikkein voimakkaimpia keinoja vaikuttaakseen kansaan ja suitsuttaakseen herkeämättä isänmaallisia tunteita itseensä ja muihin, erittäinkin kun nämä tunteet ovat niitä, joita paraiten palkitaan» (Leo Tolstoi).

^[20*] »En saata salata, että minussa on nuorisoliikettä ajatellessani asunut suurellainen tyytymättömyyden tunne säätyläisiämme kohtaan» (Kaarlo Forsgren).

^[21*] Maisteri E. E. Takala: Lähentykäämme.

^[22*] Pöytyällä.

^[23*] Harvennus minun.

^[24*] Nuorison liiton albumi.

^[25*] Harvennus minun.

^[26*] Fichte: Reden.

^[27*] Pyrkijä N:o 8, 1901.

^[28*] Bluntschli: Allgemeines Staatsrecht, Einleitung.

^[29*] Philosophie des Rechts.

^[30*] Valtion objektiivisella eli filosofisella tarkotuksella ymmärretään sitä tarkotusta, joka valtiolla tulisi olla, sitä järkevätä aatetta, joka suuntautuu ehdottomasti hyvään ja jota valtion tulisi toteuttaa.

^[31*] Socialwissenschaft, 9 Band.

^[32*] Semmoista lienee tarkottanut Alkio lausuessaan Viipurissa työv. puolueen kokouksessa nuorison tarvitsevan johtajia ja sitä olevan helppo johtaa.

^[33*] Koska arvaan, että sanan »materialismi» mainitseminen sosialismiin kiintyneenä saa koko joukon työväenpuolueenkin idealisteja raivoihinsa, olkoon lisätty, että tieteellinen materialismi on koko elimettömän luonnon suurella alalla niin todistettu, ettei ole epäiltävä sen pätevyyttä. Samoin saa se elimillisen luonnontieteen eli biologian alalla yhä enemmän luottamusta. Mutta sitä kannattavia tieteilijöitä elköön sekotettako niihin, jotka pitävät pelkkiä aineellisia nautintoja elämän pyrintöinään. »Tätä materialismia täytyy etsiä kaikista niistä teeskentelijöistä, jotka hurskaan jumalallisuuden naamari verhonaan tavoitelevat pappisvaltaista tyranniutta ja aineellisia etuja toisten kustannuksella», selittää professori Haeckel. (Naturlig skapelsehistoria). Ja sitä materialismia käytännössä noudattavaksi voimme lukea suuret joukot meikäläisiä yläluokan ihmisiä, jotka kuvitelevat olevansa jaloja idealisteja. Siveellisten materialistien harrastuksena taas on tutkia luonnossa vallitsevin lakeja ja vaikuttaa ihmiskunnan kehitystä terveelliseen suuntaan.

^[34*] Max Lorenz: Die marxistische Socialdemokratie.

^[35*] Friechrich Engels, selvitellen Marxin tätä lausetta: »aineellisen elämän tuotantotapa on yhteiskunnallisen, poliitillisen ja henkisen elämänprosessin edellytyksenä» (Vorrede zur Kritik der politischen Ökonomie).

^[36*] Karl Marx.

^[37*] K. Kautsky: Die Agrarfrage.

^[38*] Kuinka vastaista tämä nykyisten suomimielisten sietämä avioliittojen estäminen on heidän esikuvansa ja vainajajumalansa J. V. Snellmanin tarkotukselle, käy selväksi tämän lauseista: »Perhe-elämä on kaikkien ihmisten tarkotus, jonka vuoksi olemme pitäneet kansalaisyhdyskuntaa edellytyksenä, ei yksilön, vaan perheen olemassa ololle (Läran om staten, s. 172). Tämä edellyttää yhteistä perheomaisuutta, jolla perheen toimeentulo taataan».

^[39*] Esim. v. 1881, jolloin Englannissa oli huonoa aika, vähennettiin miehisiä henkilöitä teollisuustyöstä 486,240, mutta lisääntyi teollisuustöissä naisten luku 80,639, syystä kun heitä voitiin ostaa halvemmalla.

^[40*] Yhtenä meikäläisistä uhreista olkoon mainittu eräs. Padasjoella jäi raskaassa työrasituksessa poika kovin pieneksi ja kelmeäksi. 17-vuotiaana näytti lapselta. Loukkaantui tapaturmassa. Köyhä isä kulutti sairausaikana säästönsä 125 mk. Nuorukainen oli »parattuaan» kurjassa tilassa: sääressä syvä sisäankuivettunut lovi, nilkassa pullea kasvannainen, jalka tuskin liikkuvaan käyntiin kelpaava, sisusvikoja yläruumiissa, ulostuslaitukset pilalla — nuorukainen mennyttä ja silti ei tiedossa mitään eläkettä työnantajalta tai muulta.

^[41*] Virallinen tilasto.

^[42*] Käytyämme taannoin eräässä Itä-Suomen suuressa lasitehtaassa, täyttyi sydämemme säälillä nähdessämme satakunta alaikäistä työntekijää seisovan tulikuumien uunien edessä puhaltaen pulloja y. m. hien valuessa pitkin vaaleita, laihtuneita kasvoja ja avonaista rintaa. Näitten lapsien ikää emme tulleet tietämään, mutta varma on, että moni 10-vuotias poika on kookkaampi kuin tässä tehtaassa työskentelevät lapset olivat. Ja varma on, että epäterveellistä tänlainen työ täytyy olla, ainakin talvisaikana, kun toinen puoli ruumista on tulipätsiä kohti käännettynä ja toinen puoli kymmeniin asteisiin nousevaa pakkasta vastaan. Lasitehtaan seinät ovat nimittäin laudoista, jotka eivät voi estää kylmyyttä. Kysyttyämme, kuinka noin pientä työväkeä voitiin käyttää lasityössä, vakuutettiin, että ne vasta ovatkin sopivia, sillä heidän jäsenten notkeus edistää työn valmistamista, verraten vanhempien henkilöiden työhön, mutta luullaksemme se myöskin lihottaa isäntien kukkaroita, sillä lapsille maksetaan paljoa pienemmät työpalkat kuin täysikäisille. (Päivälehti n:o 136, 1901).

^[43*] V. 1895 oli 8.1 %, v. 1898 8.3 % koko teoll. työväen luvusta eli 7,531; v. 1898 lapsia 1,690, siis yhteensä 18-vuotiaita ja nuorempia 9,221.

^[44*] Esim. Pinjaisten tehtaan rettelöistä kävi selville siellä pidetyn alaikäisiä ammattitarkastajan ennen niistä mainitsematta.

^[45*] Suomimielisten eli kansallismielisten taholta on ainakin »Uusi Aura», Turussa ilmestyvä suomimielisten lehti, vaatinut suojeluslakeja alennettavaksi niin, että lapsiakin voitaisiin enemmän käyttää.

^[46*] Työntekijäin joukossa on osa, nimittäin oppilaat, joitten käyttämisessä teollisuuteen olen pitänyt merkillisenä, ettei valtio ole koettanut varmistaa itselleen suojelevaa vaikutusta. Muistettakoon, että tässä on puhe vallan nuorista ihmisistä 14–19 vuosien ijässä, siitä aikakaudesta, johon koko heidän ruumiillinen kehittymisensä kuuluu. Kuinka usein nähdäänkään nuoren miehen saattavan itsensä loppuun, puhumattakaan vaivoista, suhdattoman fyysillisten ominaisuuksien nylkemisen (Udbytten) vuoksi, huudahtaa työväen seassa toiminut lääkäri P. Fergo.

^[47*] Kun ihmisen elämätä kulutetaan ilman päiväisiä vapaatunteja, kun se työ, joka tuottaa meille elämän ylläpidon — monasti yksitoikkoinen, väsyttävä ja vaivaloinen toimi —, pitää meidät sidottuna niin kauvan, että vuorokauden tunteja jää meille ainoastaan uneen ja ruoka-aikoihin välttämättömät, niin tulee uni raskaaksi ja kun aamulla nousee toimeensa, tekee sen tuntien tuskallista ja painavaa orjuuden vaivaa tietäessään pitkän ja vaivaloisen työpäivän olevan edessään. Ja vuosien vieriessä tuntuu painostus kovemmalta. Hermoston elämä hervostuu, selkä taipuu, kasvonpiirteet rypistyvät ja jäykistyvät. Elämä tulee yksitoikkoiseksi, raskaaksi ja ilottomaksi. Kiusaus hukuttaa väsymystä lyhyeksi hetkeksi kiihotusaineilla ilmaantuu, ja taivutaan kiusauksen vaatimuksiin. (Lääkäri Gustav Ottesen).

^[48*] Itse Alkio on »Tienhaarassaan» kertonut tuosta havaintoja, miten kansanjuhlassa esitelmää kuunnellaan: »ainoastaan muutamia on puhujalavan etupuolella, useimmat jäävät olemaan sinne missä ovat, toisia etääntyy kentän toiselle reunalle, missä hanurin soittaja iloa virittää». Ja puhujan puhuessa »hanurin soittaja uskollisesti vetää jotain rekilaulunuottia, toisaalla parvi tyttöjä kuhersi ja riemuansa piti». Ja »Maamme» laulaminen kävi näin: »Joku sieltä, täältä yhtyi. Tuskalla saatiin loppuun pari värssyä... laulu ujui ja kuin väsymyksestä uupuneena».

^[49*] »Kastilaitos, missä se on ollut, on aina ollut kansojen henkisen kehityksen hauta». (J. V. Snellman).

^[50*] »Tämä luokka on pysyvällä mielihalulla kiintynyt olevaan järjestykseen, jonka vallitessa jokainen vuosi tuo (sen luokan) yksilölle lisättyjä etuja». (J. V. Snellman).

^[51*] Tohtori Hirtin mukaan kuoli Preussissa niiden äitien, jotka olivat raskausaikana pakotettuja työskentelemään vaarallisissa ammateissa, lapsista ensimmäisellä ikävuodella 40–65 pros. sen ikäisten keskimääräisen kuolemisen ollessa 22 pros.

^[52*] »Kaikki etuoikeudet yhteiskunnassa tekevät ennemmin tahi myöhemmin etuoikeutetut kykenemättömiksi täyttämään paikkaa, jonka etuoikeudet ovat heille tuottaneet». (J. V. Snellman).

^[53*] »Vaikka sivistyneet miehet käyttävät paljon huolta ja aikaa kasvattaakseen puhdasrotuisia raavaita, niin kaunisruumiisten ihmisolentojen kasvatuksesta eivät tahdo olla tietääksenkään». (Herbert Spencer).

^[54*] »Aika on lastemme saada osansa niistä eduista, jotka kemialliset keksinnöt evät tuottaneet lampaillemme ja lehmillemme». »Lapsia on pitäminen pikemmin ravitsevammalla ruualla kuin aikaihmisiä, eikä suinkaan vähemmän ravitsevalla». (Spencer).

^[55*] »Sivistyminen, ruumiillinen toimeentulo ja rauha nauttiakseen sitä onnea minkä voi voittaa ovat kunkin yksilön vaatimuksia yhteiskunnalta, ja niitten tyydyttämiseen on sen valmistettava hänelle keinoja». (J. V. Snellman.)

^[56*] Ruumiillinen työ yksinään, paitsi unta ja ruokaa, on riittämätön ihmiselle, jos sen ominaisuuksia on kehitettävä jotenkin tasaisesti. Yhtä oikeutettu kuin on, että me määräämme ruumiillista liikuntoa henkisen työn tekijöille, yhtä oikeutetusti voi lääkärin kantsantokannalta nähden vaatia vapaata aikaa käsityön tekijöille hengen kehittämiseksi. Olkoon jaettu aikaa yhtä paljon ruumiilliselle työlle, vapaata aikaa henkiselle ja lepäämiseen, s. o. 8 tunnin työpäivä. Sitä täytyy koettaa saavuttaa. Pölkkyvanhoillisten vastustajain tulisi muistaa yhteiskunnalla olevan velvollisuuden sekä itsensä että yksilöjen vuoksi pitää huolta, että kansa tulee niin valistuneeksi kuin mahdollista, ja siksi voi tulla ainoastaan antamalla sille aikaa valistuksen etsimiseen, vakuuttaa lääkäri Joh. Hammerich.

^[57*] J. W. Snellman, Läran om staten.

^[58*] »Toiminta on ihmiselle välttämättömintä, sillä hän elää toiminnan maailmassa, todellisuudessa, kiinteämmässä kuin mielikuvituksen ja tunteen; myös ymmärryksellä ja omalla tunnolla on vasta toiminnassa oikea todellisuutensa, jota puuttuen molemmat takertuvat tyhjään aikomukseen. (Läran om staten).

^[59*] J. V. Snellman.

^[60*] Valtio on oikeutettu vaatimaan sivistystä kaikilta jäseniltään ja sen velvollisuus antaa heille tilaisuutta. Ne rahavarat, joita valtio tähän tarkotukseen tarvitsee, tulee niiden yhteiskunnan jäsenten, joilla on kansallisrikkaus, jättää. Joukkojen kasvava poliitillinen vaikutus on pakottava heidät työntämään nämä varat. (Läran om staten.)

^[61*] Th. Hertzka Itävallassa on laskenut, miten suuri määrä työntekijöitä ja työaikaa tarvittaisiin suurteollisuuden avulla tuottamaan elintarpeita 22 miljoonalle ihmiselle. Viljeltävänä tulisi olla 10¹⁄₂ milj. hehtaaria peltoa, 3 milj. heht. niittyä. 50 vuoden ajalla rakennettaisiin joka perheelle huoneusto, jossa olisi olisi 5 huonetta, alaltaan yhteensä 150 neliömetriä. Maanviljelys, rakentaminen, jouho-, hiili-, sokeri-, rauta-, kone- ja vaatetetollisuus sekä kemialliset teollisuudet vaatisivat 615,000 työläistä, jos nämä tekisivät nykyään keskimääräisiä työpäiviä vuodet läpeensä. Mutta 650,000 ihmistä olisi vasta 12,3 pros. Itävallan työhön kykenevistä, vaikka naiset 16 vuotta nuoremmat ja 50 v. vanhemmat olisivat tuotannosta vapaita. Jos työkelvolliset 5 miljoonaa velvotettaisiin työhön, tarvitseisi kunkin olla työssä 36,9 päivää vuodessa, työpäivä 11-tuntisena, mutta vuoden 300 työpäivälle jaettuna tulisi kunkin osalle kunakin työpäivänä 1³⁄₈ tuntia — ja kuitenkin saisi 22 miljoonaa ihmistä välttämättömimmätkin tarpeensa. Ottaen lukuun hyvinvointiin tarvittavat tarpeet, laski Hertzka 16–50 vuosien välillä olevain työkykyisten 5 milj. miehen tarvitsevan tehdä työtä 2¹⁄₂ tuntia, työpäivinä tuottaakseen elintarpeet 22 miljoonalle.

^[62*] »Suomenmielisyys, sellaisena kuin monikin on sen verhoon pukeutunut, ei ole muuta kuin helisevä vaski, täynnä onttoutta tai myöskin — usein itsekkäitä pyyteitä». (Viip. S:t n:o 9, 1901.)

^[63*] Ei ole vielä koskaan ollut vallitsevaa luokkaa, joka käyttää tietonsa ja valtansa valistaakseen, sivistääkseen, kasvattaakseen vallittavia eikä järjestelmällisesti estä oikeata sivistystä, sitä sivistystä, joka tekee vapaaksi (Vilhelm Liebknecht: Wissen ist Macht.)

^[64*] Näihin asti on kaikki ihmisyyden edistys lähtenyt kansasta, siinä ensiksi suuret kansallisasiat kesannolle nousseet, se niistä huolehtinut ja niitä pitemmälle edistänyt. Säätyläiset eivät voi laskea, kuinka kauvan heidän vallassaan on tämän asian etupäähän asettuminen, koska kansan jäsenet voivat vähän ajan kuluttua ilman säätyläisten apua auttaa itseään. (Fichte, Reden.)

Suomenkielinen Edvard Valpas -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto