Neuvostojen toisen yleisvenäläisen kongressin historiallisessa yöistunnossa hyväksyttiin neuvostojen rauhanjulistus. Sinä hetkenä neuvostohallitus oli valtaan nousemassa vasta tärkeimmissä keskuksissa ja ulkomailla luotettiin sen valtaan varsin vähän. Kongressi hyväksyi rauhan päätöksen yksimielisesti. Mutta tämä näytti monestakin vain poliittiselta mielenosoitukselta. Ne jotka puolsivat kompromissia pauhasivat joka tilaisuudessa, että meidän päätöksemme ei tuottaisi tuloksia, sillä yhdeltä puolen Saksan imperialistit eivät tunnustaisi meitä, eivätkä haluaisi olla meidän kanssamme missään tekemisissä; toiselta puolen meidän liittolaisemme julistaisivat sodan meitä vastaan heti kun me alkaisimme neuvotella erikoisrauhasta. Tällaisten ennustusten vallitessa otimme ensimmäiset askeleet kansanvaltaisen rauhan aikaansaamiseksi. Päätös hyväksyttiin lokakuun 26 päivänä, jolloin Kerensky ja Krassov oli lähellä Pietaria. Marraskuun 7 päivänä me kehotimme langattomalla sähkölennättimellä liittolaisiamme ja vihollisiamme solmimaan yleisen rauhan. Liittolaishallitukset vastasivat tähän siten, että lähettivät sotilaslähettiensä kautta silloiselle ylipäällikölle, kenraali Dukhomille uhkauskirjelmän, että jos erikoisrauha-asiassa mennään eteenpäin, niin se johtaa vakaviin seurauksiin. Tähän protestiin me vastasimme marraskuun 11 p:nä kaikille työläisille, sotilaille ja talonpojille osoitetulla vetoomuksella. Tässä vetoomuksessa me selitimme, että missään tapauksessa me emme tule sallimaan armeijamme vuodattamaan vertaan ulkomaalaisen porvariston pakotuksesta. Me sivuutimme länsimaiden imperialistien uhkauksen ja otimme vastuunalaisuuden rauhanpolitiikastamme kansainvälisen työväenluokan edessä. Kaikkien ensimmäiseksi me julkaisimme lupauksemme mukaisesti, pitäen sitä periaatteellisena kysymyksenä, salaiset sopimukset ja julistimme luopuvamme kaikesta siitä mikä näissä sopimuksissa oli kaikkien maiden kansanjoukkojen eduille vastakkaista. Kapitalistiset hallitukset yrittivät käyttää näitä paljastuksia hyväkseen toinen toistaan vastaan, mutta kansanjoukot ymmärsivät meitä ja kannattivat meitä. Sikäli kun tiedämme, ei yksikään sosiaalipatrioottinen julkaisu uskaltanut protesteerata sitä vastaan, että talonpoikien ja työläisten hallitus täydelleen mullisti diplomaattiset menettelytavat; ne eivät uskaltaneet protesteerata meitä vastaan sen johdosta, että tuomitsimme vanhan diplomatian epärehellisen kavaluuden, sananvääntelyn ja petkutuksen. Me otimme diplomatiamme tehtäväksi valistaa kansanjoukkoja, avata heidän silmänsä näkemään hallitustensa politiikan todellisen tarkoituksen, siten yhdistääksemme heidät yhteiseen taisteluun ja yhteiseen vihaan porvarillis-kapitalistista järjestelmää vastaan. Saksan porvarilehdistö syytteli meitä rauhanneuvottelujen pitkittämisestä; mutta kaikki kansat seurasivat huolellisesti Brest-Litovskin keskustekuja, ja siten me palvelimme kaksi ja puoli kuukautta kestäneiden rauhanneuvottelujen aikana rauhan asiaa, jonka tunnustivat rehellisimmät vastustajammekin. rauhankysymys esitettiin maailmalle sellaisella tavalla, että sitä ei enää voinut kierällä tavalla siirtää kulissien taakse. Marraskuun 22 päivänä allekirjoitettiin aselepo, jonka kautta sotatoimet lopetettiin rintamalla Itämerestä Mustaan mereen. Vielä kerran me pyysimme liittolaisia yhtymään meihin ja yhdessä meidän kanssamme neuvottelemaan rauhankonferenssissa. Vastausta emme saaneet, vaikkakaan tällä kertaa liittolaiset eivät enää yrittäneet pelottaa meitä uhkauksilla. rauhanneuvottelut alettiin joulukuun 9 päivänä, puolitoista kuukautta myöhemmin kun olimme julkaisseet rauhanjulistuksemme. Ostetun sanomalehdistön ja sosiaalipettureiden lehdistön syytökset siitä, että emme olleet yrittäneet päästä liittolaisten kanssa sovintoon yhteisestä politiikasta olivat valheelliset. Puolentoista kuukauden ajan me annoimme liittolaisille tiedon kaikista rauhantoimistamme ja yhtenään kehotimme heitä tulemaan meidän kanssamme rauhanneuvotteluihin. Meidän omatuntomme on puhdas ranskan, Italian ja Englannin kansojen edessä... Me teimme kaikki mitä voimme saadaksemme toisetkin sotivat maat yhtymään rauhanneuvotteluihin. Kun me olimme pakotetut alkamaan erikoisrauha-neuvottelut, niin se ei ollut meidän syymme, vaan länsimaiden imperialistien samoin kuin niiden vanhojen venäläisten puolueiden, jotka jatkoivat ennusteluaan Venäjän työläisten ja talonpoikien hallituksen lähestyvästä kukistumisesta ja jotka kielsivät liittolaisia antamasta mitään vakavampaa huomiota meidän rauhanaloitteillemme. Mutta olkoonpa tämän kanssa miten tahansa, rauhanneuvottelut alettiin joulukuun 9 päivänä. Meidän lähetystömme esitti periaatejulistuksen, jossa esitettiin yleisen kansanvaltaisen rauhan perusteet aivan siinä äänilajissa, joka ilmeni meidän lokakuun 26 päivän (Venäjän vanhaa aikaa; uutta aikaa marraskuun 8 p.) julistuksessamme. Toiselta puolen vaadittiin, että istunto lopetetaan siihen paikkaan, ja myöhemmin Kuehlmannin esityksestä istuntoa yhtenään viivästytettiin. Oli selvää, Että saksan ja sen liittolaisten edustajien ei ollut niinkään helppoa valmistaa vastausta meidän edustajillemme. Joulukuun 25 päivänä tämä vastaus annettiin. Saksan ja sen liittolaisten diplomaatit ilmoittivat olevansa sopusoinnussa meidän esittämämme kansanvaltaisen rauhan muodon kanssa kansojen itsemääräämisoikeuden perusteella. Me näimme selvästi, että kysymyksessä oli vain veruke; mutta me emme olleet odottaneet että he edes näennäisestikään hyväksyisivät sitä; mutta, kuten muuan ranskalainen kirjailija on sanonut, tekopyhyys on se vero minkä pahe maksaa hyveelle. Tämä seikka, että Saksan imperialistit katsoivat välttämättömäksi myöntyä tämän kansanvallan periaatteelle, oli meidän mielestämme todistus siitä, että asioiden tila oli Saksassa kokolailla vakava... Mutta vaikka meillä, yleensä sanoen, ei ollut mitään harhakuvia herrojen Kuehlmannin ja Czerninin kansanvallan rakkaudesta — me tunsimme tarpeeksi hyvin Saksan ja Itävallan hallitsevien luokkien luonteen — niin on kuitenkin myönnettävä, että meillä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä jyrkästä erosta, mikä oli Saksan imperialismin todellisen tarkoituksen ja niiden periaatteiden välillä, jotka herra Kuehlmann esitti joulukuun 25 päivänä Venäjän vallankumouksen pilkaksi — ero, joka paljastui niin selvästi muutamia päiviä myöhemmin. Sellaista rohkeutta me emme koskaan olleet odottaneet.
Kuehlmannin vastaus teki suunnattoman vaikutuksen Venäjän työväenluokkiin. Sen tulkittiin olevan Keskusvaltojen hallitsevien luokkien tunteman pelon seurausta sen johdosta kun Saksan työläisjoukkojen keskuudessa lisääntyi tyytymättömyys. Joulukuun 28 päivänä Pietarissa oli työläisten ja sotilaiden yhteinen mielenosoitus kansanvaltaisen rauhan puolesta. Seuraavana aamuna meidän edustajamme palasivat Brest-Litovskista, tuoden matkassaan ne rosvovaatimukset, jotka von Kuehlmann esitti meille Keskusvaltain nimessä »kansanvaltaisen» rauhanluonnoksen tulkintaan.
Ensi silmäykseltä näytti käsittämättömältä miksi saksan diplomatia esitti kansanvaltaisen luonnoksensa kun se parin tai kolmen päivän perästä aikoi paljastaa susimaisen ruokahalunsa. Mitä Saksan diplomatia tarkoitti tällä? Eipä edes pelkät teoreettisetkaan keskustelut, jotka kiertyivät tämän kansanvaltaisen luonnoksen ympärille, mikä johtui suureksi osaksi itsensä Kuehlmannin alkuunpanosta, olleet vailla vaaraa. Ennakolta piti sen olla selvänä Keskusvaltain diplomatialle, ettei se sen kautta montakaan kunniaseppelettä saisi osakseen. Mutta Kuehlmannin diplomatian salaisuus oli siinä, että hän todella oli vakuutettu siitä, että me olisimme valmiit pelaamaan kierää peliä hänen kanssaan. Hänen järkeilynsä oli jotensakin seuraavanlaista: Venäjä tarvitsee rauhaa. Bolsevikit pääsivät valtaan sen kautta että taistelivat rauhan puolesta. Bolsevikit haluavat pysyä vallassa ja se on heille mahdollista vain sillä ehdolla, että rauha solmitaan. On totta, että he ovat sitoutuneet määrättyyn kansanvaltaiseen rauhanohjelmaan, mutta mitä varten diplomaatit ovat olemassa, ellei sitä varten, että saattavat mustan näyttämään valkealta? Me saksalaiset teemme sen bolshevikeille helpommaksi salaamalla rosvouksemme kansanvaltaisiin muotoihin. Bolshevikkisella diplomatialla on kylliksi syitä olla kaivamatta esille asian poliittista puolta, tai oikeastaan olla paljastamatta koko maailmalle näiden muotojen todellista sisältöä... Toisin sanoen, Kuehlmann luotti siihen, että meidän välillämme vallitsi äänetön sopimus. Hän palauttaisi meille meidän kauniit kaavamme ja me antaisimme hänelle tilaisuuden ottaa Saksalle maakuntia ja kansoja ilman protestia. Saksan työläisten silmissä väkivaltaiset anastukset siten saisivat Venäjän vallankumouksen hyväksymisen. Kun me keskustelujen aikana osoitimme, että me emme tarkoittaneet tyhjiä sanoja, emmekä kulissien takana solmittavaa salaliittoa, vaan todella pidimme kiinni kansanvallan periaatteista kansojen yhteisyyden ja kansainvälisen elämän puolesta, niin Kuehlmann piti sitä tahallisena ja ilkeänä äänettömän sopimuksen rikkomisena. Hän ei millään tavalla aikonut luopua siitä mikä esitettiin joulukuun 25 päivänä luonnoksessa. Luottaen kavaluuteensa, byrokraattiseen ja lainopilliseen logiikkaan, hän yritti näyttää koko maailmalle, ettei valkoinen millään tavalla eroa mustasta, ja me vain ilkeämielisyydessämme väitimme siinä olevan eroa. Itävälta-Unkarin edustaja, kreivi Czernin, näytteli näissä neuvotteluissa sellaista osaa, jota kukaan ei pidä innostuttavana eikä tyydyttävänä. Hän oli kömpelö apuri ja Kuehlmannin ohjeiden perusteella lausui kaikissa kriitillisissä tilanteissa äärimmäisimmät ja kyynillisimmät selitykset. Kenraali Hoffmann vaikutti neuvotteluihin virkistävästi. Hän ei osoittanut suurtakaan myötätuntoa Kuehlmannin diplomaattisille rakennuksille, vaan useita kertoja iski sotilassaappaansa pöytään, jonka ympärillä oli käynnissä mutkallisia lainopillisia väittelyjä. Me puolestamme emme epäilleet hetkeäkään, etteikö juuri tämä kenraali Hoffmannin saapas ollut näiden neuvottelujen ainoa vakava todellisuus. Kuehlmannin käsissä oli tärkeänä valttina Kievin Radan (valtiopäivien) edustajien neuvotteluihin osanottaminen. Ukrainan keskiluokilla, jotka olivat anastaneet vallan, näytti kaikista tärkeimmältä asialta saada hallitukselleen 'tunnustus' Euroopan kapitalistisilta hallituksilta. Ensin Rada asettui liittolaisten imperialistien käytettäväksi, sai heiltä jonkun verran taskurahoja ja heti tämän jälkeen lähetti edustajansa Brest-Litovskiin tarkoituksella tehdä konikaupat Venäjän selän takana Itävalta-Unkarin kanssa heidän hallituksensa laillisen syntymisen tunnustamisesta. Tuskin olivat he ottaneet tämän ensimmäisen askeleen »kansainvälisen» olemassaolon tiellä, kun Kievin diplomatia osoitti samaa ahdasmielisyyttä ja samoja moraalisia käsitteitä, kuin mikä oli aina luonteenomaista Balkanin niemimaan pikkupolitikoitsijoille. Herroilla Kuehlmannilla ja Czerninillä ei ollut mitään harhakuvia tämän neuvotteluihin saapuneen uuden tulokkaan luotettavuudesta. Mutta he ajattelivat, ja aivan oikein, että Kievin edustajien osanotto sotkisi peliä siten, josta heille olisi ainakin jotain hyötyä.
Saavuttuaan Brest-Litovskiin, Kievin edustajisto esitti Ukrainan osaksi tekeillä olevasta Venäjän liittotasavallasta. Tämä nähtävästi hämmensi keskusvaltain diplomaatteja, jotka pitivät pääasianaan saattaa Venäjän tasavalta uudeksi Balkanin niemimaaksi. Kun Kievin Radan edustajat esiintyivät toisen kerran, niin selittivät he, Itävalta-Unkarin diplomatian määräyksestä, että Ukraina kieltäytyy yhtymästä Venäjän liittoon ja muodostaa täydellisesti itsenäisen tasavallan. Tarkoituksella antaa lukijalle tilaisuuden päästä paremmin selville siitä tilanteesta mikä sitten luotiin Neuvostovallalle rauhanneuvotteluiden viime hetkellä, minä katson parhaimmaksi liittää tähän sen puheen, minkä näiden rivien kirjoittaja piti ulkomaa-asioiden kansankomisariona Keskus-toimeenpanevan komitean kokouksessa helmikuun 14 p. 1918.