Kirjoitettu: 1907
Julkaistu: 1907, osana teosta »1905».
Suomennos, oikoluku: Kaj Henriksson
Lähde: Красный флот. Л. Троцкий. Сочинения. Том 2, часть 2. Москва-Ленинград, 1927.
HTML: Tuntematon
»Vallankumous», kirjoitti marraskuun lopussa vanha Suvorin, Venäjän byrokratian ansioitunut matelija, »nostaa tavattomasti ihmistä ja hankkii suuren määrän mitä vannoutuneimpia fanaatikkoja, jotka ovat valmiita uhraamaan elämänsä. Taistelu sitä vastaan on siksikin vaikeata, koska sen puolella on paljon kiihkoa, rohkeutta, vilpitöntä kaunopuheisuutta ja hurjaa innostusta. Mitä voimakkaampi vihollinen on, sitä päättäväisempi ja rohkeampi vallankumous on, ja jokainen sen voitto vetää sen mukaan suuren joukon kannattajia. Joka ei sitä tiedä, joka ei tiedä, että se on vetovoimainen, kuin kaunis ja kiihkeä nainen, joka avaa sylinsä laajaksi ja suutelee ahnaasti kuumin huulin, se ei ole ollut nuori».
Kapinan henki kiisi Venäjän maan yllä. Jokin valtava ja salattu prosessi täyttyi lukemattomissa sydämissä: pelon kahleet kirposivat; yksilö, joka tuskin oli ehtynyt tiedostaa itsensä, sulautui massaan, massa sulautui impulssiin. Vapauduttuaan perityistä peloista ja luulotelluista esteistä massa ei halunnut eikä voinut nähdä todellisia esteitä. Siinä oli sen heikkous ja siinä oli sen voima. Se kiisi eteenpäin kuin meren aalto, jota tuuli ajaa. Joka päivä nosti ylös uusia kerroksia ja synnytti uusi mahdollisuuksia. Ikään kuin joku olisi jättiläisen survimella sekoittanut yhteiskuntataikinaa pohjia myöten. Samalla kun liberaalit virkamiehet leikkasivat ja taas leikkasivat vielä käyttämätöntä Bulyginin duuman kaapua, maa ei tuntenut hetkenkään rauhaa. Työläisten lakot, jatkuvat joukkokokoukset, mielenosoitukset, maatilojen valtaukset, poliisien ja talonmiesten lakot ja lopuksi matruusien ja sotilaiden levottomuudet ja kapinat. Kaikki hajosi ja muuttui kaaokseksi. Ja samaan aikaan tuossa kaaoksessa syntyi tarve uuteen järjestykseen, ja sen osaset kiteytyivät. Säännönmukaisesti toistuneet joukkokokoukset toivat jo itsessään organisoivat perustan. Joukkokokouksista erottuivat lähetystöt, lähetystöistä kasvoi edustajistoja. Mutta kuten vaistonvarainen tuohtumus ajoi poliittisen tietoisuuden työtä, niin tarve toimintaan jätti kauas taakseen kuumeisen järjestämistyön.
Siinä oli vallankumouksen heikkous — jokaisen vallankumouksen, mutta siinä on myös sen voima. Joka haluaa vaikuttaa vallankumoukseen, sen on otettava se kokonaan. Ne syvälliset taktikot, jotka ajattelevat toimivansa vallankumouksen kanssa kuin parsan, mielivaltaisesti erottaen syötävän osan kelvottomasta, on tuomittu järkeilijöiden hedelmättömään osaan. Koska mikään yksittäinen vallankumoustapahtuma ei luo »rationaalisia» oloja »rationaaliselle» taktiikalle, he joutuvat kohtalokkaasti kaikkien tapahtumien ulkopuolelle ja niistä jälkeen. Jo lopuksi heille ei jää mitään muuta, kuin toistaa Figaron sanoja: »Voi, meillä ei ole toista esitystä, jolla voisimme korjata ensimmäisen epäonnistumiset»...
Emme aseta tavoitteeksemme kuvata tai edes luetella kaikkia vuoden 1905 tapahtumia. Annamme mitä yleisimmän kuvan vallankumouksen kulusta ja vielä — jos niin sallitaan sanoa — pietarilaisessa mittakaavassa, vaikka myös koko maan näkökulmasta. Mutta niissäkään puitteissa, joissa kerromme, emme voi jättää syrjään yhtä merkittävimmistä suuren vuoden tapahtumista — lokakuun lakon ja joulukuun katuesteiden välissä: sotilaskapinaa Sevastopolissa. Se alkoi 11. marraskuuta, ja 17. päivänä amiraali Tšuhnin jo raportoi tsaarilla: »Sotilasmyrsky on laantunut, vallankumouksen ei».
Sevastopolissa Potemkin perintö ei kuollut. Tšuhnin rankaisi ankarasti punaisen panssarilaivan matruuseja: neljä ammuttiin, kaksi hirtettiin, muutamia kymmeniä lähetettiin pakkotyöhön ja lopuksi itse Potemkin kastettiin Panteleimoniksi. Pelottamatta kuitenkaan ketään se vain nosti laivaston kapinamielialaa. Lokakuun lakko aloitti valtavien katukokousten kauden, joissa matruusit ja jalkaväen sotilaat olivat paitsi vakituisia osanottajia, myös puhujia. Matruusien orkesteri soitti Marseljeesia vallankumouksellisen mielenosoituskulkueen kärjessä. Vallitsi sanalla sanoen täysi »turmelus». Kielto sotilaiden osallistua kansankokouksiin loi erityiset sotilaskokoukset laivasto osastojen ja kasarmien pihoille. Upseerit eivät rohjenneet vastustaa, ja kasarmien ovet olivat päivin ja öin auki puolueemme Sevastopolin komitean edustajille. Se joutui jatkuvasti kamppailemaan matruusien kärsimättömyyttä vastaan näiden vaatiessa »toimintaa». Lähellä purjehtinut »Prut», joka oli muutettu pakkotyövankilaksi, muistutti koko ajan, että siinä, muutaman askeleen päässä, kärsivät osallistumisesta Potemkinin tapahtumiin kesäkuun kapinan uhrit. Potemkinin uusi miehistö ilmoitti olevansa valmis ajamaan panssarilaivan Batumiin tukeakseen Kaukasuksen kapinaa. Sen rinnalla oli taisteluvalmiudessa hiljan valmistunut risteilijä »Otšakov». Sosialidemokraattinen järjestö vaati kuinkin odotustaktiikkaa: oli perustettava matruusien ja sotilaiden neuvosto, luotava sille yhteydet työläisjärjestöihin ja tuettava proletariaatin lähestyvää poliittista lakkoa laivaston kapinalla. Matruusien vallankumousjärjestö hyväksyi tämän suunnitelman. Mutta tapahtumat ennättivät sen edelle.
Kokoukset lisääntyivät ja laajentuivat. Ne siirtyivät aukiolle, joka erotti merijalkaväen Brestin jalkaväkirykmentin kasarmeista. Koska sotilaita ei päästetty työläisten kokouksiin, alkoivat työläiset tulla joukoittain sotilaiden kokouksiin. Kokouksiin osallistui kymmeniä tuhansia. Ajatus yhteisistä toimista otettiin riemulla vastaan. Parhaimmat komppaniat valitsivat edustajat. Päällystö päätti ryhtyä toimiin. Upseerien yritykset pitää kokouksissa »isänmaallisia» puheita toivat varsin surkeita tuloksia. Keskusteluissa hienostuneet matruusit ajoivat päällystönsä nolosti pakosalle. Silloin päätettiin kieltää kokoukset kokonaan. 11. marraskuuta merijalkaväenosastojen oville asetettiin aamusta alkaen taisteluvalmis komppania. Kontra-amiraali Pisarevski puhui sille kaikkien kuullen: »Ketään ei saa päästää ulos kasarmeista. Jos joku niskoittelee, ampukaa.» Komppaniasta, jolle tuo käsky annettiin, astui esiin matruusi Petrov, latasi kaikkien edessä kiväärin, surmasi yhdellä laukauksella Brestin rykmentin everstiluutnantti Steinin ja haavoitti toisella Pisarevskia. Kuului upseeri käsky: »Pidättäkää hänet». Kukaan ei liikahtanut paikaltaan. Petrov heitti kiväärin maahan. »Mitä te seisotte? Ottakaa minut kiinni.» Petrov pidätettiin. Kaikkiin suuntiin paenneet matruusit vaativat hänen vapauttamistaan, ilmoittaen, että ottavat tämän vastuulleen. Kiihtymys nousi huippuunsa.
— Petrov, ammuitteko vahingossa? – kuulusteli häntä upseeri toivoen löytävänsä ulospääsyn.
— Miten niin vahingossa? Astuin eteen, latasin, tähtäsin. Onko se vahinko?
— Miehistö vaati vapauttamistasi...
Ja Petrov vapautettiin. Matruusit riensivät heti aloittamaan toimia. Kaikki päivystävät upseerit pidätettiin, riisuttiin aseista ja lähetettiin kansliaan. Lopulta sosialidemokraattisen puhujan vaikutuksesta päätettiin odottaa edustajien aamuista kokoontumista. Matruusien edustajat, noin 40 miestä, kokoontuivat koko yön. Upseerit päätettiin vapauttaa arestista, mutta heitä ei enää päästettäisi kasarmeihin. Palvelutoimet, joita matruusit pitivät välttämättöminä, he päättivät pitää yllä jatkossakin. Päätettiin lähteä paraatikulkueena, musiikki soiden, jalkaväkirykmenttien kasarmeille, jotta saataisiin sotamiehet mukaan liikkeeseen. Aamulla työläislähetystö ilmaantui kokoukseen. Muutaman tunnin kuluttua koko satama oli pysähtynyt; myös rautateillä oli pysäytetty liikenne. Tapahtumat lähestyivät. »Merijalkaväen joukossa,» kuuluivat virallistyyliset sähkeet, jotka liittyivät tuohon hetkeen, »on mallikelpoinen järjestys. Matruusien käytös on täysin korrektia. Juopuneita ei ole». Kaikki matruusit oli jaettu komppanioihin, ilman aseita. Aseissa oli vain komppania, joka oli jäänyt vartioimaan merijalkaväen kasarmeja yllätyshyökkäykseltä. Sen päälliköksi valittiin Petrov.
Osa matruuseista, kahden sosialidemokraattisen puhujan johdolla, lähti naapurissa sijaitsevan Brestin rykmentin kasarmeihin. Mielialat sotilaiden keskuudessa olivat paljon vähemmän päättäväiset. Vasta matruusien voimakkaan painostuksen jälkeen päätettiin riisua aseista upseerit ja poistaa heidät kasarmeilta. Mukdenissa taistelleet upseerit luovuttivat vastarinnatta miekkansa ja revolverinsa ja sanoin: »meillä ei ole aseita, te ette kajoa meihin» kulkivat nöyrästi alempiarvoisten sotilaiden rivien läpi. Mutta jo aivan alussa sotilaat alkoivat empiä. Heidän vaatimuksestaan kasarmeille jätettiin muutamia päivystäviä upseereita. Tällä seikalla oli tapahtumien myöhempään kulkuun suuri vaikutus.
Sotilaat alkoivat järjestäytyä riveihin lähteäkseen yhdessä matruusien kanssa koko kaupungin läpi Belostokin rykmentin kasarmeille. Tässä yhteydessä sotilaat pitivät tarkkaa huolta siitä, etteivät »vapaaehtoiset» sekaantuneet heidän joukkoonsa, vaan kulkivat erillään. Keskellä näitä valmisteluja kasarmeille saapuu vaunuissaan linnoituksen komendantti Nepljujev divisioonankomentajan, kenraali Sedelnikovin kanssa. Komendantille esitetään vaatimus poistaa Istoritšeski-bulevardilta konekiväärit, jotka sinne oli aamulla sijoitettu. Nepljujev vastaa, ettei tämä ole hänestä kiinni, vaan Tšuhninista. Silloin häneltä vaaditaan kunniasanaa, että hän linnoituksen komendanttina ei ota käyttöön konekivääreitä. Kenraalilla riitti rohkeutta kieltäytyä. Hänet päätettiin riisua aseista ja pidättää. Hän kieltäytyy luovuttamasta asetta, eivätkä sotilaat tohdi turvautua väkipakkoon. Muutamien matruusien piti hypätä vaunuihin ja viedä kenraalit merijalkaväen kasarmeihin. Siellä heidät riisuttiin välittömästi aseista sans phrases (turhitta puheitta) ja vietiin kansliaan arestiin. Myöhemmin heidät muuten vapautettiin.
Sotilaat soittokuntineen lähtivät kasarmeilta. Matruusit lähtivät tiukassa järjestyksessä joukko-osastoistaan. Aukiolla odottivat jo työläisjoukot. Mikä hetki! Riemuisa tapaaminen. Käsien puristamista, syleilyä. Ilmassa raikuvat veljelliset tervehdykset. Vannotaan tukea toiselle loppuun saakka. Järjestäydyttiin ja täydessä järjestyksessä lähdettiin kaupungin toiselle puolelle, Belostokin rykmentin kasarmeille. Sotilaat ja matruusit kantoivat Yrjön lippuja, työläiset sosialidemokraattien. »Mielenosoittajat,» raportoi virallinen uutistoimisto, »järjestivät kulkueen kaupungin läpi mallijärjestyksessä, soittokunta ja punaiset liput kärjessä». Kulkue joutui kulkemaan Istoritšeski-bulevardin ohi, minne oli sijoitettu konekiväärit. Matruusit kehottavat konekiväärikomppaniaa poistamaan konekiväärit. Ehdotus pannaankin toimeen. Myöhemmin konekiväärit kuitenkin palasivat. »Belostokin rykmentin aseissa olevat komppaniat,» ilmoittaa uutistoimisto, »upseerien ollessa läsnä, ottivat kiväärit kunnianosoitusasentoon ja päästivät mielenosoittajat ohitseen». Belostokin rykmentin kasarmien luona järjestettiin suurenmoinen kokous. Se ei ollut kuitenkin täysin menestyksekäs; sotilaat empivät: osa ilmoitti tukevansa matruuseja, toinen osa lupasi vain olla ampumatta. Lopulta upseerien onnistui vielä viedä Belostokin rykmentti kasarmeille. Kulkue saapui vasta illaksi meriväen kasarmeille.
Samaan aikaan »Potemkinilla» nostettiin sosialidemokraattien lippu. »Rostislavilta» vastattiin merkillä: »näen selvästi». Muut alukset olivat hiljaa. Matruusien taantumuksellinen osa vastusti sitä, että vallankumouslippu liehui Andreaan lipun yläpuolella. Punalippu jouduttiin laskemaan. Tilanne ei vieläkään ollut vakiintunut. Mutta takaisin ei enää ollut paluuta.
Merijalkaväenosastojen kansliassa istui jatkuvasti komissio, joka koostui matruuseista ja sotilaista, jotka oli valtuutettu eri aselajeista, mukaan lukien seitsemän laivaa, ja muutamista sosialidemokraattisten järjestöjen edustajista, jotka delegaatit olivat kutsuneet. Tänne virtasi kaikki tieto ja täältä lähtivät kaikki päätökset. Täällä käsiteltiin myös matruusien ja sotilaiden erityiset vaatimukset ja liitettiin yleispoliittisiin vaatimuksiin. Laajalle joukolle nuo pelkästään kasarmeihin liittyvät vaatimukset olivat ensi sijalla. Komissiota huoletti eniten ammusten puute. Kivääreitä oli riittävästi, mutta niihin oli hyvin vähän patruunoita. Potemkinin tapahtumista lähtien ammusvaroja oli säilytetty piilossa. »Vahvana tuntui myös,» kirjoittaa eräs aktiivisesti tapahtumiin osallistuneista, »ettei mukana ollut ketään johtajaa, joka olisi tuntenut sotilasalan hyvin».
Edustajakomissio piti tarmokkaasti kiinni siitä, että miehistöt riisuivat upseerinsa ja poistivat heidät laivoilta ja kasarmeista. Toimi oli välttämätön. Kasarmeille jääneet Brestin rykmentin upseerit saivat sotilaiden keskuudessa aikaan täyden hajaannuksen. He harjoittivat toimeliasta kiihotusta matruuseja, »vapaaehtoisia» ja »jutkuja» vastaan, ja täydensivät sen vaikutusta alkoholilla. Yöllä sotilaat pakenivat häpeällisesti heidän johdollaan leireihin — eivät porteista, joita päivysti vallankumouksellinen, aseissa oleva komppania, vaan rikotun muurin kautta. Aamulla he palasivat uudelleen kasarmeihin, mutteivät enää ottaneet aktiivisesti osaa taisteluun. Brestin rykmentin päättämättömyys ei voinut olla heijastumatta matruusiosastojen mielialaan. Mutta seuraavana päivänä menestyksen aurinko paistoi jälleen: kapinaan liittyivät pioneerit. He saapuivat rivit järjestyksessä ja aseet käsissään. Heidät otettiin riemulla vastaan ja sijoitettiin kasarmeihin. Mielialat kohosivat ja lujittuivat. Kaikkialta saapui edustajistoja: linnoituksen tykistö, Belostokin rykmentti ja rajavartiosto lupasivat »olla ampumatta». Paikallisiin rykmentteihin ei enää luotettu, päällystö alkoi tuoda joukkoja naapurikaupungeista: Simferopolista, Odessasta ja Feodosiasta. Saapuneiden joukossa harjoitettiin aktiivista ja menestyksellistä vallankumouksellista kiihotusta. Komission yhteydet laivoihin olivat hyvin hankalia. Se etteivät matruusit tunteneet signaaleja, vaikeutti tilannetta huomattavasti. Mutta tässäkin saatiin täysi solidaarisuus risteilijä »Otšakovilta», panssarilaiva Potemkinilta, miinanraivaaja »Volnilta» ja »Zavetnilta»; myöhemmin mukaan liittyi vielä muutamia miinalaivoja. Muut laivat empivät ja antoivat kaikki saman lupauksen »olla ampumatta». !3. päivä merijalkaväenosastojen luokse saapui laivastoupseeri sähkeen kanssa: tsaari vaatii aseiden laskemista 24 tunnin sisällä. Upseerille naurettiin ja hänet saatettiin portin ulkopuolelle. Kaupungin turvaamiseksi pogromilta varustettiin matruusipartioita. Se rauhoitti heti asukkaita ja sai sen myötätuntoa. Itse matruusit vartioivat viinikauppoja juopottelun estämiseksi. Koko kapinan ajan kaupungissa vallitsi mallikelpoinen järjestys.
13. päivän ilta oli ratkaiseva hetki tapahtumien kehitykselle: edustajakomissio kutsui sotilaalliseksi johtajaksi reservissä olevan laivaston luutnantin, Schmidtin,[1] joka oli saanut suurta suosiota lokakuun kokousten aikana. Hän otti rohkeasti kutsun vastaan ja astui siitä päivästä lähtien liikkeen johtoon. Seuraavana iltana Schmidt saapui risteilijä »Otšakoville», jolla pysyi viimeiseen hetkeen asti. Laskettuaan »Otšakovilla» amiraalin lipun ja annettuaan signaalin: »otan laivaston komentooni, Schmidt», laskien heti saavansa kapinaan mukaan koko laivasto-osaston, hän suuntasi risteilijänsä kohti »Prutia», vapauttaakseen Potemkinin kapinasta vangitut. Mitään vastarintaa ei kohdattu. »Otšakov» otti vankeina olleet matruusit mukaansa ja kiersi heidän kanssaan koko laivasto-osaston. Kaikilta laivoilta kuului tervehdykseksi hurraa-huuto. Muutamat laivat, muun muassa panssarilaivat »Potemkin» ja »Rostislav» nostivat punalipun; jälkimmäisellä se tosin liehui vain muutaman minuutin.
Otettuaan kapinan johdon käsiinsä Schmidt tiedotti toimintatavastaan seuraavalla ilmoituksella:
»Herra kaupunginjohtajalle.
Olen tänään lähettänyt keisarille seuraavansisältöisen sähkeen:
»Maineikas Mustanmeren laivasto, joka varjelee pyhästi uskollisuuttaan kansalleen, vaatii teitä, hallitsija, kutsumaan välittömästi koolle perustuslakikokouksen eikä enää tottele teidän ministereitänne.
Laivaston komentaja, kansalainen Schmidt».
Pietarista lähetettiin sähkeitse käsky tukahduttaa kapina. Tšuhnin korvattiin teurastajana myöhemmin mainetta saaneella Meller-Zakomelskillä. Kaupunki ja linnoitus julistettiin piiritystilaan; sotilaat valtasivat kaikki kadut. Ratkaiseva hetki koitti. Kapinalliset laskivat joukkojen kieltäytyvät ampumasta omiaan ja laivasto-osaston muiden alusten liittyvän mukaan. Joillain laivoilla upseerit todellakin pidätettiin ja vietiin »Otšakoville» Schmidtin valvontaan. Tällä toimenpiteellä haluttiin myös varjella amiraalin risteilijää omien tulelta. Kansanjoukot tungeksivat rannalla odottaen tykinlaukauksia, joilla piti ilmoittaa laivasto-osaston liittymisestä. Odotukset eivät kuitenkaan täyttyneet. Tukahduttajat eivät antaneet »Otšakovin» tehdä toista kierrosta ja avasivat tulen. Kansa luuli ensimmäistä laukausta tervehdykseksi, mutta tajusi pian, mitä tapahtuu, ja pakeni kauhuissaan laitureilta. Ammunta alkoi molemmilta puolilta. Laivat ampuivat, linnoituksen tykistö ampui, kenttätykistö ampui ja Istoritšeski-bulevardin konekiväärit ampuivat. Yksi ensimmäisistä laukauksista tuhosi »Otšakovin» sähkömoottorin. Vain kuuden laukauksen jälkeen »Otšakov» joutui vaikenemaan ja nostamaan valkoisen lipun. Siitä huolimatta risteilijän tulitus jatkui, kunnes sillä syttyi tulipalo. Vielä huonommin kävi »Potemkinin». Siellä ei ehditty kiinnittää paikoilleen iskureita ja lukkoja ja oltiin täysin avuttomia, kun ammunta alkoi. Ampumatta kertaakaan »Potemkin» nosti valkoisen lipun. Merijalkaväen osastot kestivät pisimpään. Ne antautuivat vasta, kun patruunat olivat loppuneet. Punalippu liehui kapinallisten kasarmien yllä loppuun saakka. Hallituksen joukot laskivat ne lopullisesti noin kello kuudelta aamulla.
Ensimmäisen, ammunnan synnyttämän kauhistuksen mentyä ohi osa yleisöstä palasi rannalle. »Näkymä oli hirvittävä,» kertoo jo edellä lainaamamme kapinan osanottaja. »Tykkien ristitulessa upposi heti muutamia miinalaivoja ja veneitä. Pian »Otšakov» syttyi palamaan. Vedenvaraan pelastautuneet matruusit huusivat apua. Heitä ammuttiin edelleen vedessä. Veneet, joita lähetettiin pelastamaan heitä, joutuivat tulitettaviksi. Matruusit, jotka uivat rannalle, jolla oli sotilaita, surmattiin heti. Vai ne pelastuivat, jotka osuivat myötätuntoisen yleisön kohdalle.» Schmidt yritti paeta matruusiksi pukeutuneena, mutta jäi kiinni.
Kello kolmelta yöllä pyöveleiden verinen »rauhoitustyö» päättyi. Sen jälkeen heidän piti muuntautua »oikeuden» kätyreiksi.
Voittajat raportoivat: »Vangittuja ja pidätettyjä on yli kaksi tuhatta... Vapautettu: 19 upseeria ja siviiliä, jotka vallankumoukselliset olivat pidättäneet; takavarikoita neljä lippua, rahalaatikoita ja paljon valtion omaisuutta, patruunoita, aseita ja ammuksia sekä 12 konekivääriä». Amiraali Tšuhnin sähkötti puolestaan Tsarskoje Seloon: »Sotilasmyrsky on laantunut, vallankumousmyrsky ei».
Mikä valtava askel eteenpäin verrattuna Kronstadtin kapinaan! Siellä oli vaistonvarainen purkaus, joka päättyi villiin tuhoon; täällä oli suunnitelmallisesti kasvava kapina, joka etsi tietoisesti järjestystä ja toimintayhtenäisyyttä.
»Kapinallisessa kaupungissa,» kirjoitti sosialidemokraattinen äänenkannattaja »Natšalo» Sevastopolin tapahtumien ollessa kuumimmillaan, »ei kuulla huligaanien ja ryöstelijöiden uroteoista, vaan tavallisten varkauksien tapausten on vähennyttävä jo pelkästään sen takia, että armeijan ja laivaston kassankavaltajat ovat poistuneet onnekkaasta kaupungista. Haluatteko tietää, kansalaiset, mitä on demokratia, joka nojaa aseistettuun väestöön? Katsokaa Sevastopolia. Katsokaa tasavaltalaista Sevastopolia, jossa ei tunneta muita kuin vaaleilla valittuja ja vastuullisia viranomaisia»...
Ja silti tuo vallankumouksellinen Sevastopol kesti vain neljä, viisi päivää ja antautui, käyttämättä suinkaan läheskään loppuun kaikkia sotilasvoimiaan. Strategisia virheitäkö? Johtajien päättämättömyyttäkö? Kumpaakaan ei voida kiistää. Mutta taistelun yleinen lopputulos johtuu syvemmistä syistä.
Kapinan kärjessä ovat merisotilaat. Jo heidän sotilaallisen toimintansa laji vaatii heiltä suurempaa itsenäisyyttä ja kekseliäisyyttä, kasvattaa suurempaa riippumattomuutta, kuin palvelu jalkaväessä. Sovittamaton ristiriita rivimatruusien ja meriupseeriston suljetun aateliskastin välillä on vieläkin suurempi, kuin jalkaväessä, jossa upseerikunta muodostuu puoliksi alemmista luokista. Lopuksi viime sodan häpeä, joka suurimmalta osalta lepää laivaston päällä, tappoi matruuseissa kaiken kunnioituksen turhamaisia ja pelkurimaisia kapteeneita ja amiraaleja kohtaan.
Matruuseihin, kuten näimme, liittyivät päättäväisimmin pioneerit. He saapuvat aseineen ja asettuvat laivastoin kasarmeihin. Maa-armeijamme kaikissa vallankumousliikkeissä huomaamme saman seikan: eturivissä kulkevat pioneerit, miinoittajat, tykkimiehet — siis eivät harmaat ja oppimattomat kaverit, vaan ammattitaitoiset sotilaat, hyvin lukutaitoiset ja teknistä koulutusta saaneet. Tätä sivistystason eroa vastaa sosiaalisen tyypin ero: jalkaväkisotilas on valtaosin nuoria talonpoikia, kun taas insinööri- ja tykistöjoukot valikoidaan pääasiassa teollisuustyöläisistä.
Näemme, kuinka epävarmoja ovat Brestin ja Belostokin jalkaväkirykmentit kapinapäivien kuluessa. Ne päättävät poistaa kaikki upseerit. Ensin ne liittyvät matruuseihin, sitten vetäytyvät. Ne lupaavat olla ampumatta, mutta lopuksi alistuvat täysin päällystön vaikutukselle ja tulittavat häpeällisesti laivaston kasarmeja. Samanlaista talonpoikaisjalkaväen vallankumouksellista epävakautta näimme myöhemmin usean kerran Siperian sotilasrautatiellä sekä Viaporin linnoituksessa.
Mutta eivät vain maa-armeijassa tärkeintä vallankumouksellista osaa esittäneet teknistä sivistystä saaneet, siis proletaariset ainekset. Saman ilmiön huomaamme itse laivastossa. Kuka johtaa matruusien »kapinoita»? Kuka nostaa punaisen lipun panssarilaivalla? Konepuolen miehistö. Teollisuustyöläiset matruusin puserossa, jotka ovat miehistön vähemmistö, hallitsevat heitä halliten konetta, panssarilaivan sydäntä.
Kitka proletaarivähemmistön ja talonpoikaisenemmistön välillä armeijassa kulkee kautta kaikkien sotilaskapinoidemme, heikentäen ja halvaannuttaen niitä. Työläiset tuovat kasarmiin luokkaetevämmyytensä: älykkyyden, teknisen taidon, päättäväisyyden ja kyvyn yhtenäiseen toimintaan. Talonpoikaisto tuo valtavan lukumääränsä. Armeija voittaa mekaanisesti maalaisen tuotannollisen hajaantuneisuuden yleisellä sotilaskurilla, ja maalaisen suurimman poliittisen synnin, passiivisuuden, se muuttaa omaksi verrattomaksi edukseen. Jos talonpoikaisrykmentit tulevatkin mukaan vallankumousliikkeeseen välittömien kasarmitarpeidensa vuoksi, ne ovat kuitenkin aina taipuvaisia odotustaktiikkaan ja vihollisen ensimmäisessä päättäväisessä rynnäkössä hylkäävät »kapinalliset» ja antavat alistaa itsensä uudestaan kurin ikeeseen. Tästä seuraa, että sotilaskapinan menetelmänä on oltava päättäväinen hyökkäys — pysähtymättä, sillä se aiheuttaa horjumista ja hajoamista; mutta tästä myös näkee, että vallankumouksellinen rynnäkkö kohtaa pääesteensä maalaissotilaan takapajuisuudessa ja epäluottavaisessa passiivisuudessa.
Tämä ristiriita tuli koko voimalla esille pian joulukuun kapinan murskaamisessa, mikä päätti Venäjän vallankumouksen ensimmäisen luvun.
[1] Luutnantti Schmidt, P. P. (1867–1905), synt. Odessassa meriupseerin perheeseen. Valmistui Berdjanskin kymnaasista ja opiskeli merenkulkuopistossa. Nuoruudessa sai voimakkaita vaikutteita N. K. Mihailovskin näkemyksistä. Syyskuussa 1886 Schmidt päätti merenkulkuopiston, sai meriupseerin arvon ja ryhtyi palvelemaan kauppalaivastossa. Venäjän–Japanin-sodan aikana Schmidt oli yliperämies höyrylaiva »Irtyšillä». Palattuaan Venäjälle tammikuussa 1905 hänet nimitettiin miinalaiva N:o 253:n päälliköksi. Siitä alkaen Schmidt agitoi tarmokkaasti upseerikunnan parissa vetoomuksen antamiseksi tsaarille reformien välttämättömyydestä. Vallankumouksellisen liikkeen kasvu vie Schmidtiä vasemmalle, ja vähitellen hän siirtyy radikaalimmalle kannalle. Ennen lokakuun lakkoa Schmidt kuitenkin sitkeästi uskoi rauhalliseen kehitykseen ja kesäkuussa 1905 panssarilaiva »Ruhtinas Potemkinilla» alkaneeseen kapinaan hän suhtautui kielteisesti. Lokakuun yleislakko, joka saavutti Schmidtin Sevastopolissa, vaikutti häneen voimakkaasti. 10. lokakuuta Schmidt kirjoitti: »Liikettä on nyt mahdotonta pysäyttää suurinkaan myönnytyksin. Aika on hukattu. On myöhäistä. Olemme kovien päivien edessä. Vuottakaan ei mene, ennen kuin julistamme demokraattisen tasavallan»... Lokakuun 17. päivän manifestin julkaisemisen alla hän esiintyi useissa sivistyneistön kokouksissa selvittäen yleislakon merkitystä. 18. lokakuuta hän osallistuu mielenosoitukseen poliittisten vankien vapauttamisen puolesta. Sotaväki hajottaa mielenosoituksen. 20. lokakuuta pidettiin mielenosoituksessa surmansa saaneiden hautajaiset. Hautajaisissa Schmidt piti kuuluisan puheensa, josta tuli kautta Venäjän kuulu »Schmidtin valana». »Me vannomme,» sanoi Schmidt, »ettemme koskaan anna kenellekään periksi tuumaakaan saavuttamistamme ihmisoikeuksista.» Samana päivänä Schmidt pidätettiin. Schmidtin pidättäminen aiheutti yleistä suuttumusta Sevastopolissa. Protestiksi pidättämiselle Sevastopolin työläiset valitsevat Schmidtin elinikäiseksi Sevastopolin työläisedustajien neuvoston jäseneksi. 3. marraskuuta Schmidt vapautettiin. Samaan aikaan panssarilaiva »Otšakovin» matruusien keskuudessa alkaa vallankumouksellinen liikehdintä, joka purkautuu pian avoimeksi kapinaksi. Huolimatta siitä, että Schmidt suhtautui tähän kapinaan kielteisesti, pitäen sitä ennenaikaisena, hän kuitenkin suostuu kapinallisten ehdottomaan pyyntöön ottaa liikkeen johto käsiinsä ja 14. marraskuuta hän ottaa panssarilaiva »Otšakovin» komennon. Saman päivän iltana »Otšakovilla» pidetyssä kokouksessa päätettiin ryhtyä useisiin hyökkäystoimiin niin merellä kuin itse Sevastopolissakin: ottaa haltuun laivat ja asevarastot, pidättää upseerit jne. 15. marraskuuta, kello 9 aamulla, »Otšakovilla» nostetaan punainen lippu ja annetaan signaali: »Otan laivaston komennon. Schmidt». Kapinaan noussutta panssarilaivaa vastaan hallitus ryhtyi heti sotatoimiin. 15. marraskuuta, kello 3 päivällä, alkoi meritaistelu, ja kello 4:45 tsaarin laivasto oli jo saanut ehdottoman voiton. Schmidt ja muut kapinan johtajat pidätettiin. 7. helmikuuta 1906 alkoi oikeudenkäynti Schmidtiä vastaan. Oikeudenkäynti kesti 11 päivää. 20. helmikuuta julistettiin päätös, jolla Schmidt ja kolme matruusia tuomittiin kuolemaan. 6. maaliskuuta Schmidt sekä kolme matruusia, Tšastnik, Gladkov ja Antonenko, ammuttiin Berezanin saarella.