Samassa määrässä kuin kapitalistisen talousjärjestelmän ominaisuudet alkoivat nopeasti kehittyä noin kahdeksannentoista vuosisadan puolivälistä alkaen, kasvaa myöskin uusi sosialinen kirjallisuus, jossa valtavat mullistukset kuvastuvat sangen monivärisinä. Siihen saakka oli vallitsevana melkein yksinomaan sen suuntainen kirjallisuus, jota olemme tottuneet nimittämään klassilliseksi taloustieteeksi. Se sai korkeimman tieteellisen muotonsa Quesnayn, Adam Smithin, Malthus'en, David Ricardon kirjoituksissa. Kapitalismin suhteen se oli sangen naivi. Se koetti selittää kapitalismin luontoa, mutta samalla ja ennen kaikkea puolustaa sitä korkeimpana talousjärjestelmänä.
Uudessa kirjallisuudessa, joka kehittyi vanhan opin vastustajaksi, oli yhteisenä peruspiirteenä kapitalisminvastainen leima: samoin kuin se oli ristiriidassa vallitsevan teorian kanssa, samoin se myöskin oli ristiriidassa vallitsevaan talousjärjestelmään nähden, jonka puolustaja vallitseva teoria oli. Tämä taistelujärjestys oli silloisen taloudellisen ajattelun kehittymättömän tilan mukainen.
Uuden kirjallisuuden vastustava kanta ilmestyi kirjavana selitysten ja vaatimusten sekamelskana. Vallitsevain olojen selittelyyn sekaantuu kuvailuja siitä, miten pitäisi olla. Kehittymätön kirjallisuus alkaa aina näin sekasortoisena, samoin kuin kehittymättömät henkilötkin oppivat vasta vähitellen erottamaan olevia oloja koskevan selittelyn tulevia tarkoittavasta. Tässä nuorekkaassa, uudessa kirjallisuudessa onkin — helposti käsitettävistä syistä — etupäässä vallalla käytännöllinen piirre: halu tieteellisesti perustella uusia vaatimuksia, toisia ihanteita.
Jos siis tahdomme päästä selville tästä kirjallisuudesta kokonaisuudessaan ja lajitella sen eri vivahduksiensa mukaan, niin voimme mukavasti valita lajitteluperusteeksi ne eri suunnat, mihin uudet »pitäisi-olla»-vaatimukset kääntyvät. Silloin huomaamme pääasiallisesti kaksi suurta ryhmää: reformatorisen eli uudistuksia vaativan ja revolutionarisen eli kumouksellisen kirjallisuuden; sana kumouksellinen ei kuitenkaan tavallisessa merkityksessään, vaan siinä, jonka minä sille kohta annan. Nämä ryhmät eroavat toisistaan siinä, että uudistuksia vaativa kirjallisuus periaatteellisesti tunnustaa vallitsevan kapitalistisen talousjärjestelmän ja koettaa tämän talousjärjestelmän perustuksella saada aikaan muutoksia ja parannuksia, joko siten, että vallitsevaan talousjärjestelmään ehdotetaan pienempiä, ei periaatteellista laatua olevia vaan ainoastaan sivuseikkoja koskevia reformeja, tai ennen kaikkea siten, että yhteiskunnallisen järjestelmän pääpiirteet tunnustetaan, mutta ihmisten ajatukset ja tunteet tahdotaan saada muuttumaan. Saarnataan uutta henkeä ja parannusta, ihmisten hyvät ominaisuudet, veljenrakkaus, laupeus, sovinnollisuus pitäisi saattaa voitolle.
Tällä suunnalla, joka tunnustaa sosialisen elämän viat ja kurjuuden, mutta koettaa periaatteellisesti pitää kiinni vallitsevasta talousjärjestelmästä ja lievittää vammoja, sovittaa ja pienentää epäkohtia tämän talousjärjestelmän kehyksissä, on eri lähtökohtia. Uuden kirjallisuuden synnyttäjänä on joko kristillinen aatesuunta tai on sosialisessa reformikirjallisuudessa vallitsevana eetillinen taikka ihmisystävällinen katsantokanta.
Sosialiseen maailmaan sovitettu kristillinen aate on synnyttänyt sen kirjallisuuden suunnan, jota me tavallisesti nimitämme yhteisellä nimellä »kristilliseksi sosialismiksi», vaikka ei tämä nimi ole täysin vastaava. Ranskalaisen Lamennais'in ja englantilaisen Kingsleyn raamatullista henkeä huokuvat kirjoitukset vaativat niin hyvin työnantajilta kuin työntekijöiltäkin: pois mammonan henki teidän sieluistanne, täyttäkää sydämenne evankeliumin hengellä, »uudella hengellä», kuten he itse aina sitä nimittävät ja aivan samankaltaiselta kuuluu noiden ensimäisten siveysopillisten taloustieteilijäin Sismondin ja Thomas Carlylen ääni, jotka eivät väsy saarnaamasta, joskaan ei kristillistä, niin »sosialista» henkeä. Mielenmuutos on tunnussana. Kolmas suunta taas, jota minä nimitän ihmisystävälliseksi, vetoo enemmän tunteeseen kuin velvollisuuteen ja uskontoon: lukuisain senaikaisten miesten ja naisten kannattama suunta, jonka kannattajat tahtovat suuren, valtavan ihmisrakkauden täyttäminä tämän avulla parantaa ne vammat, joita he vertavuotavin sydämin huomaavat, tahtovat hukuttaa havaitsemansa kurjuuden tähän yleiseen ihmisrakkauteen. »Rakastakaa toisianne ihmisinä, veljinä», on heidän saarnojensa pääsisällys. Kaikille näille virtauksille — minä mainitsen tässä ainoastaan niiden lähteet; ne virtaavat kaikki vielä tänäänkin edelleen — kaikille niille on, kuten sanoin, yhteistä se, että ne periaatteellisesti tahtovat säilyttää vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen perusteet, jonka tähden minä nimitinkin niitä reformatoriseksi suunnaksi. Sen vastakohtana esiintyy toinen, revolutionarinen eli kumouksellinen kirjallisuus. Revolutionarinen sentähden että se tahtoo periaatteellisesti poistaa, muuttaa ja luoda uudestaan kapitalistisen talousjärjestelmän perusteet. Ja se tahtoo tätä kahteen suuntaan, joita voi kuvata kahdella sanalla: toisaalta eteenpäin, toisaalta taaksepäin.
Siihen aikaan kuin taloudelliset vastakohdat kehittyvät ja niiden synnyttämä kapitalismia vastustava kirjallisuus alkaa voittaa alaa, huomaamme tässä kirjallisuudessa jotenkin laajan kumouksellisen, kapitalismia vastustavan suunnan, joka vaatii, että nykyisen talousjärjestelmän sijaan on palautettava sen edellä vallinnut järjestelmä. Tarkoitan Adam Müllerin ja Leopold von Hallerin kirjoituksia yhdeksännentoista vuosisadan ensi kolmanneksella, noiden miesten, jotka tahtoivat muuttaa nykyisen kapitalistisen järjestelmän perusteet siten, että porvarillis-kapitalistisen järjestelmän sijaan astuisi keskiajan ammattikunnallis-feodalinen hajoittava järjestelmä. Tämäkään suunta ei ole vielä tyhjiin juossut, vaan se virtaa vielä edelleen monina haaroina, vaikkakin ne ovat jo kuivuneet mataloiksi puroiksi.
Ja tämän taantumuksellisen, reaktionarisen kirjallisuuden ohella esiintyy toinen, edistykselliskumouksellinen, joka herättää huomiotamme, nimittäin sosialistinen. Se on kumouksellinen, koska se järkyttää vallitsevan talousjärjestelmän perusteita; »edistyksellinen», koska se ei tahdo herättää henkiin aikaisempaa talousjärjestelmää, vaan vaatii uuden luomista; sosialistinen, koska se esittää nämä vaatimukset palkkatyöväestön, proletariatin eduksi.
Syntyy kysymys, voimmeko nykyisen sosialismin summattoman kirjallisuuden yksityisissä teoksissa huomata yhteisiä piirteitä, jonkunlaista sukulaisuutta? Minun mielestäni tulee kysymykseen vastata myöntäen, ja ihmeellistä olisikin, ellei niin olisi laita: ovathan kaikkien nykyisten sosialististen oppien perusalkeet suureksi osaksi samat; ainakin ne, joilla on alkulauseessa mainitsemani käytännöllinen merkitys, jotka siis ovat juurtuneet joukkoihin, jotka näiden silmissä ovat uskomisen arvoiset ja jotka siis ovat tulleet suuntaa määrääviksi proletarisessa liikkeessä.
Nykyaikaisesta sosialismista puhuessamme tulee meidän ennen kaikkea olla selvillä siitä, että jokaiseen sen systemiin sisältyy ei ainoastaan taloudellinen tai sosialipolitinen ohjelma, vaan melkeinpä kokonainen maailmankatsomus.
Sosialististen mestarien opit selittävät joukoille kaiken, mitä papit ja viisaat muinoin olivat puhuneet. Ja ainoastaan tämä valtiollisten ja taloudellisten pyrintöjen sulautuminen metafysillisesti ankkuroidun maailman- ja elämänkatsomuksen uskonkappalten kanssa voi selittää sen dogmatisen fanatismin, voittamattoman uskonlujuuden, jolla sosialistisia oppeja näemme niin usein edustettavan. Sielläkin, missä kristinusko ei vielä ole väistynyt syrjään »valistuksen» tieltä (esim. Englannissa ja Pohjois-Amerikassa), ovat sosialistit alistaneet sen sosialistisen ihanteen alaiseksi, jonka palvelukseen kristinoppi asetetaan. »Kristus ensimäinen sosialidemokrati!» Minun mielestäni on sillä maailmankatsomuksella, jota kaikki sosialistiset järjestelmät saarnaavat tai joka ainakin kuultaa yksityisten oppien ja vaatimusten lävitse silloinkin, kun siitä ei nimenomaan puhuta, aivan määrätty leima. Se on lapsellisen naivi maailmanvakaumus, jonka alituisesti kohtaamme kaikkialla, se on »onnen», ilon, vapauden ikävöimistä ja kaipausta, jonka kuulemme kaikuvan kaikista vallitsevan yhteiskuntajärjestyksemme vammojen valituksista. Kuten sopii nuorekkaalle, juuri elämään heräävälle ihmisluokalle. Esilauselma, jonka Weitling kirjoitti teokseensa »Garantien der Harmonie und Freiheit» sopii kaiken nykyaikaisen sosialistisen kirjallisuuden alkuun: »Vapaiksi tahdomme tulla kuin taivaan linnut; kulkea kuten he iloisissa joukoissa ja suloisessa sopusoinnussa halki elämän». Ja ne ilot sekä nautinnot, joita tuo köyhä, kiusattu räätäli mielikuvituksessaan loi itselleen ja kirjoitti raihnaisten toveriensa lohdutukseksi työn ja vaivan hetkinä, ne ovat vielä tänäänkin — yhtä yksinkertaisina ja taiteettomina, yhtä jalostamattomina ja vanhoina — jääneet suuren, elämän välttämättömien hätätarpeitten tähden tylsässä surussa elävän joukon lupauksiksi, toiveiksi. Pyhin oikeus on oikeus elää, elää onnellisesti, nauttia elämää. »Le socialisme .... s'appuie sur les droits positifs à la vie et à toutes les jouissances tant intellectuelles et morales que physiques de la vie. Il aime la vie et il veut en jouir plainement...
(»Sosialismi nojautuu elämänehdottomiin oikeuksiin ja elämän sekä henkisiin että siveellisiin ja ruumiillisiin nautinnoihin. Sosialisti rakastaa elämää ja tahtoo nauttia siitä täysin siemauksin...») »il ne dira jamais que la vie de l'humanité doive être un sacrifice ni que la mort soit le plus doux — — —» (»ei saa milloinkaan sanoa, että ihmiselämän tulee olla uhraus eikä että kuolema on suloisin»). Niin sanoo Bakunin, samoin on Fourier ensimäiseksi lausunut, samaa kajahtaa meidän aikamme viimeisten sosialistein — Bebelin ja Jaurèsin — kirjoituksissa. Suuren ranskalaisen agitatorin tohtoriteoksen nimi on »de la réalité du monde sensible» (»tunnemaailman todellisuudesta») ja se loppuu innokkaaseen kaiken »aistillisuuden» ylistyslauluun; täydellä syyllä on sille annettu nimi »un hymne de bonheur», »onnen ylistyslaulu», jossa elämänriemu, säihkyvä optimismi kuohuu yli äyräiden. Jokapäiväisen elämän erämaasta johtavat rakastetut profeetat kansansa — toistaiseksi ainoastaan ajatuksissa — uneksittujen riemujen, uneksitun onnellisuuden päivänpaisteiseen taivaaseen, taivaaseen, joka on täällä maan päällä ja aukeaa kapitalistisen maailman kiirastulen takana. Kaikki, mitä sosialistinen saarnaaja koskaan on voinut julistaa uskovalle joukolle, sisältyy seuraaviin Heinen ihmeellisiin säkeisiin, jotka samalla sisältävät kaikkien sosialististen parannusoppien ytimen:
»Uus laulu, laulu parempi
nyt, veikot laulakaamme!
Me taivaan valtakunnan jo
maan päälle perustamme.
Tääl' olla tahdomme onnelliset,
pois puutteet, polot ja raiskat!
Käden ansioita ei ahkeran
saa ahmia vatsat laiskat.
Joka ihmislapselle kasvavi
tääll' leipä ja leivän apu,
ilo, kauneus, ruusut ja myrtit myös,
joka suuhun sokeripapu.
Niin, sokeripapuja kaikille,
heti kohta kun halkee palot!»[1]
»Kreuzersonatin» tekijän synkät kehotukset häipyvät sitävastoin tuuleen. Ehkä ne tai niiden kaltaiset voivat koota ympärilleen pienen joukon huolestuneita ja tuskastuneita sieluja jossakin lahkossa, mutta proletariatin suuri joukko pysyy niille kuurona. Sanoin jo äsken: ei tarvitse muuta odottaakaan nuorelta, terveeltä luokalta, joka herää elämään meidän jumalattomalla aikakaudellamme.
Vaatimus: taivaanvaltakunta luotava maan päälle, pukeutuu luonnollisesti eri muotoihin. Nyt se kuuluu useimmiten: kaikkien ihmisten täytyy saada osansa kulturin siunauksista, tai sinne päin. Mutta sisällys on sama.
Heinen runossa soinnahtaa jo toinenkin sävel, joka ei ole vähemmän omituinen nykyaikaiselle sosialismille:
»Käden ansioita ei ahkeran
saa ahmia vatsat laiskat.»
En usko löytyvän ainoatakaan sosialistista oppisuuntaa, joka ei pyhällä innolla harjoittasi »työn jumaloimista» sellaisena, kuin se näissä runosäkeissä ilmestyy. Voidaanpa sanoa, että työn ihannoitseminen on kaiken sosialistisen siveysopin keskipisteenä ja että työn organisationia, työn ja tuoton, työn ja tulojen, työn ja nautinnon välistä suhdetta koskevat tutkimukset ovat kaikkien sosialististen teoriain ydin. Tulevaisuuden maa on »työn maa», jossa on korkeimpana periaatteena: »ken ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä.» Siinä ovat kaikki sosialistit samaa mieltä.
Eikä tässäkään suhteessa voisi olla toisin: kun kansan alimmat kerrokset, joiden hartioilla tavallisen työn kirous lepää (ja sosialisti ajattelee etupäässä juuri tällaista aivan tavallista käsityötä) luovat unelmissaan ihannevaltion, niin ei se voi olla leikkivien elämän muotojen tai mietiskeleväisyyden maailma. Ilman taloudellista työtä se ei käy — vaikkakin sosialististen ajattelijain mieli ja pyrinnöt aina ovat kohdistuneet työmäärän mahdollisimman suureen rajoitukseen: yksi laskee , toinen 2 untia, kolmas vielä lyhemmän työajan välttämättömäksi taloudellisten tarpeiden tyydyttämiseen — ja koska ei voida tulla toimeen ilman taloudellista työtä, niin älköön kukaan pääskö siitä vapaaksi: silloinhan toiset, jotka tekevät työtä, saisivat kaksinkertaisen taakan kannettavakseen. Ja mitenpä voitaisiin perustella minkäänlaisten etuoikeuksien myöntämistä?
Tämä tieto tavallisen työn välttämättömyydestä, josta ei kukaan saa päästä vapaaksi, johtaa ihan kuin itsestään työn aateloimiseen sellaisenaan. Koska työ on ainoa, jota jokainen, vähäisinkin joukosta voi tarjota, koska siinä — jos se käsitetään puhtaasti kvantitativisena, määrätyn ajan kestäneenä työnsuorituksena — kaikki yksilölliset eroavaisuudet sammuvat, niin siitä tulee uuden ja viimeisen ihmiskunnan historiassa esiintyvän aateliuden tunnusmerkki. Itse asiassa ei ole mitään muuta keinoa tehdä ihmiset tasakorkuisiksi, ei mitään muuta keinoa saada tunnustetuksi toisistaan vaikeasti erotettava joukossa oleva yksilö, joka on ainoastaan osa joukosta ja jonka koko merkitys on siinä, että hän auttaa joukon muodostumista, tähän ei ole muuta keinoa, kuin pyhittää paljas työ, työ sellaisenaan, paljas lihasvoiman käyttäminen, katsomatta ensinkään sen tulokseen, ainoastaan sentähden, että se on työtä. Vasta kuoltuamme olemme taas yhtä tasa-arvoiset kuin »työssä», ja sosialistisessa valtiossahan täytyy elää. Siten jää käytännössä ihanteeksi vain yhdenarvoisuus »työssä».
On itsestään selvää, että suuri yleisö muodostaa tässä tulevaisuudenvaltiossa olot sellaisiksi, kuin se parhaaksi näkee. Ei ainoakaan meidän aikamme köyhälistön arvonantoa saavuttanut sosialistinen järjestelmä ole julistanut muuta ihannetta, kuin radikalis-kansanvaltaisen. Yli parlamentarismin, vaikkapa se perustuisikin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, suuntautuvat toiveet lainsäädännön alkuunpano-oikeudesta ja referendumista muotoina, joissa suuri yleisö parhaiten voi saada tahtonsa kuuluville. Juuri parlamentarismia on katsottava varsinaisesti liberaliseksi — radikalisen porvarikunnan etuja vastaavaksi — laitokseksi, jonka yläpuolella kohoaa täydellisen valtiomuodon varsinainen proletarissosialistinen ihanne, samoin kuin parlamentarismi kohosi esikapitalistista yhteiskuntaa vastaavan itsevaltiuden ylitse. Ja tämäkin on sangen selvää jokaiselle, joka oleellisesti tuntee proletarisen tajunnan. Parlamentarismiin sisältyy vielä koko joukko aristokratiaa: ammattipolitikoitsijain, taitavien, joukon augurien valta. Vasta kun itsevaltias kansa välittömästi ratkaisee kaikki yleiset asiat, voi radikalinen demokratismi, joka luonnollisesti on köyhälistöllä veressä, olla tyytyväinen. Köyhälistö halajaa vihdoinkin tulla subjektiksi valtiossa ja yhteiskunnassa, kun sen on tähän saakka täytynyt tuntea olevansa vain objekti.
Jos kysyt sosialistilta, miksikä ei tuota tyytyväisyyden ja oikeudenmukaisuuden tilaa ole toteutettu maan päällä jo ennen tai (jos se on jo joskus toteutettu) miksi se on jälleen hävinnyt, niin vastaa hän: koska yhteiskuntajärjestys on sen estänyt. Tämäkin on eräs kaikkien sosialististen oppien perusajatus: ihmiskunnan onni ja onnettomuus riippuu pääasiallisesti niiden ulkonaisten olojen ominaisuuksista, joissa ihmiset elävät. Tämän aatteen puki varmaan muotoon ennen kaikkia Robert Owen, tehden sen järjestelmänsä keskipisteeksi. Owen on oikeastaan nykyisen milieu-teorian perustaja; erään hänen kirjansa alussa oleva esilauselma kuului: »The Character of Man is formed for him and not by him» (ihmisen luonne muodostuu häntä varten eikä hänen kauttansa). Väsyttävän laveasti tätä aatetta sitte kerrataan ja painetaan mieliin tuhansissa muodoissa: ihmisen koko oleellisuuden määrää ympäristö, jossa hän kasvaa: häneen vaikuttaa »influences of circumstances». Kun tämä on niin puutteellinen, ei onni ja sopusointu ole vielä voineet koteutua maan päälle. Luokaa uusi järjestelmä, uusi ympäristö, »milieu», uudet »circumstances» niin saatte nähdä ihmeitä. Tämä usko sosialisen järjestelmän valtavaan voimaan on siirtynyt Owenin perintönä koko myöhempään sosialismiin ja se on vielä nytkin melkein yleinen: tämä usko »hyvään» yhteiskunnalliseen järjestelmään ilmaantuu sosialisena optimismina, joka vetää vertoja jo ennen mainitulle metafysilliselle optimismille.
Ja kaikki sosialistiset teoriat ovat vihdoin yksimielisiä siitäkin, mitkä nykyisen yhteiskunnan virheet etupäässä ovat: ne ovat molemmat vallitsevan talousjärjestelmän kulmakivet: voitonhimon ohjaama vapaa kilpailu ja yksityisomistus laveammassa tai ahtaammassa merkityksessä.
Voiton tavoittelu ikäänkuin pukeutuu ruumilliseen muotoon kultana ja sentähden uudistuvatkin varsinkin sosialismin vanhemmissa kirjoituksissa kullan ja mammonanpalveluksen tuomiosaarnat alituisesti. Tuo köyhä magdeburgilainen räätäli on pukenut tämän kuten niin monen muunkin aatteen, jotka nykyjään muodostavat sosialistisen aatemaailman rautaisen lujuuden, lapsellisella kielellään liikuttavaan muotoon: »Silloin — nimittäin kun kullan tuhot tunnetaan ja kaikki rahat on hävitetty — palaa veljesrakkauden kyynelkaste itsekkäisyyden kuivuneeseen silmään, ennen tuntematon hyveentunne valtaa paatuneen sydämen ja jumalankieltäjä lähettää kiitosrukouksen taivaaseen. Terve heille, jotka saavat nähdä tämän päivän! Maailmanhistorian aikakirjoissa ei tule löytymään toista sen kaltaista; sillä siitä tulee tiedon ja sovinnon päivä ... Ihminen riisuu päältään vanhan ihmisen ja yhteiskunta on kuten uudestasyntynyt — — —.»
»Eteenpäin, veljet! Mammonankirous huulilla odottakaamme vapautuksen hetkeä, joka muuttaa kyyneleemme virvoittaviksi kastepisaroiksi, maan paratiisiksi ja ihmiskunnan yhdeksi perheeksi — — —» (Weitling, Garantien, siv. 7).
Syystä tai toisesta tuntuu myöskin yksityisomistus turmeltuneen talous- ja yhteiskuntajärjestelmämme mätähaavalta ja sentähden ovatkin kaikki sosialistiset kirjailijat keskenään samaa mieltä siinä, että tuleva järjestelmä joko kokonaan poistaa yksityisomistuksen tai ainakin rajoittaa tuntuvasti sen alaa. Niinpä muuttuu meidän aikamme luonteenomainen yksityistaloudellinen järjestelmä yhteistaloudelliseksi tai osuuskunnalliseksi (ilman yksityistä työnantoa). Tämäkään ei voi olla toisin: jos tahdotaan poistaa meidän talousjärjestelmämme kapitalismi, joka antaa sille erityisen, vihatun herrasluonteen, ja jos tahdotaan samalla (ja näin täytyy käydä niiden miljoonain edun tähden, joiden asianajaja sosialismi on) säilyttää yhteiskunnallinen suurtuotanto, niin ei ole muuta keinoa, kuin tehdä itse suuri yleisö tämän valtavan koneiston kannattajaksi, s. o. järjestää tuotanto (ja mahdollisesti myöskin jako sekä kulutus) kommunistisen omistuksen ja yhteiskunnallisen organisationin pohjalle. Tuonnempana näemme, kuinka vasta Karl Marx pukee tämän sosialistisen aatemaailman kardinali-aatteen varsinaiseen muotoonsa; mutta enemmän tai vähemmän hämärästi ovat sen käsittäneet kaikki sosialistit ennen Marxia. Se ei ole haaveilevien aivojen mielivaltainen päähänpisto, vaan proletariatin vapautuspyrinnöitä koskevan jokaisen teoretisen perusteluyrityksen, siis jokaisen sosialistisen teorian välttämätön lopputulos.
Omaisuussuhteitten järjestelyn merkitys on jokaisessa sosialistisessa järjestelmässä niin suuri, että sen oikea arvostelu on johtanut muodostamaan itse sosialismi- (tai kommunismi-) käsitteenkin omistusjärjestelmän erikoisten tunnusmerkkien mukaan; s. o. sanotaan: sosialismi on talousjärjestelmä, jossa tämän tai tuon tavarakategorian yksityisomistus ei tule kysymykseen. Tämä menettely lienee oppikirjoissamme sangen tarkoituksenmukainen kasvikokoelmien järjestelyyn. Meidän tarkoituksiimme se ei sovellu. Me koetamme päästä selville eräästä osasta elämää, ja sentähden meidän täytyy koettaa käsittää sosialismikin elävänä, käsittää se historiallisessa merkityksessään erään määrätyn sosialisen liikkeen henkiseksi ilmiöksi. Mutta silloin esiintyy tämäkin kohta — omistussuhteiden järjestely — samoin kuin monet muut erityisenä tunnusmerkkinä, jota meidän tulee, samoin kuin kaikkia muitakin, arvostella elämän välttämättömänä kasvamistuloksena, mutta ei dogmatisena oikkuna.
Tästä katsantotavasta on vielä sekin etu, että emme noiden kasvikokoelmamiesten tavoin pidä niitä eri muotoja, joita sosialistiset järjestelmät vaativat omistus- ja taloussuhteille tulevaisessa yhteiskunnassa, sosialististen järjestelmäin tunnusmerkillisinä eroavaisuuksina. Emme pääse tämän suuren henkisen liikkeen elävään sydämeen, jos jaamme sen kommunismiin (joka vaatii kaiken omaisuuden yhteisomistusta) ja kollektivismiin (joka vaatii ainoastaan tuotannonvälineiden yhteisomistusta), tai sentralistiseen ja federalistiseen sosialismiin. Nämä ovat itse asiassa arvottomia sivusekkoja, jotka huvittavat vain taloustieteellistä dogmatikoa, mutta ovat elämässä aivan merkityksettömiä. Myöskin mahtaisi olla vaikea aina asettaa näiden tunnusmerkkien mukaan joku järjestelmä oikealle paikalleen: kommunistinen anarkismi ja kommunistinen sosialismi ovat toistensa näköiset kuin kaksi munaa.
Ei. Erityisten sosialististen järjestelmäin (joiden yhteistä aatesisältöä olemme aluksi tarkastelleet, tutustuaksemme myöhemmin niiden erityisyyksiin) oleellinen, niitä toisistaan erottava tunnusmerkki on niissä vallitseva erilainen henki. Se tahtoo sanoa: historiallisesti muuttuva tosiasioiden juoksun arvostelu, sosialistisen ihanteen muuttuva historianfilosofinen perustelu. Tämä taas on mitä lähimmässä yhteydessä aikakauden yleisen filosofisen perussuunnan kanssa. Toisin sanoen: sosialistiset teoretikot ovat olleet pääasiallisesti yksimielisiä arvostellessaan vallitsevia oloja ja luodessaan päämääriä. Mutta he ovat olleet keskenään eri mieltä siinä, miten he ovat uskoneet ihanteittensa toteutuvan. Jos tutkimme nykyisen sosialismin eri järjestelmiä tältä kannalta, saamme seuraavat ryhmät: 1 aivi, rationalinen, haaveellinen sosialismi; 2 istoriallinen, realistinen sosialismi, joka taas jakautuu kahtia, dogmatiseen ja arvostelevaan. Tässä järjestyksessä tahdomme nyt tutkia sosialististen järjestelmäin eri laatua.
Nuo lukuisat, kahdeksannentoista vuosisadan vaihteesta yhdeksännentoista vuosisadan puoliväliin saakka syntyneet sosialistiset järjestelmät ovat kaikki niin toistensa kaltaiset, että heti ollaan taipuvaisia pitämään niitä läheisinä sukulaisina, saman äidin lapsina. Ja niin ne todella ovatkin. Äiti, joka ne kaikki on synnyttänyt ja jonka piirteet ne ovat perineet, on edellisen vuosisadan yhteiskuntafilosofia. Sitä saa kiittää elämästään Godwinin ja Owenin järjestelmät Englannissa, Fourierin ja Cabetin (sekä suurimmaksi osaksi myöskin Proudhonin) Ranskassa, Weitlingin Saksassa — mainitaksemme vain tärkeimmät sosialististen teoriain suuntaa määräävät järjestelmät. Koetan muutamilla näytteillä todistaa tämän yhteisen henkisen alkuperän sekä siten kaikkien nykyaikaisen sosialismin varhaisempain järjestelmäin henkisen sukulaisuuden.
Kaikilla sosialistisilla aatteilla aina 1840-luvulle saakka on ennen mainittu metafysinen perustus: usko jumalan (tai luonnon) hyvyyteen. Jumala on hyvä, ja koska hän on luonut maailman, on siis maailmakin hyvä. Sillä olisi järjetöntä otaksua, ettei hyvä jumala olisi luonut sellaista maailmaakin, jonka sisältönä on sopusointuisuus ja hyvyys. Mutta inhimillinen yhteiskunta on vain osa maailmaa: siinä voi vallita ainoastaan samat lait kuin muuallakin maailmankaikkeudessa. Jumala on siis voinut tarkoittaa inhimillistäkin yhteiskuntaa vain sopusoinnun ja rauhan, siis myöskin ihmisten onnen valtakunnaksi. Ihminenkin on luonnostaan hyvä, homo komini amicus, (ihminen ihmisen ystävä), hän on »sociable», voi kohota kaikille täydellisyyden asteille, hän on »perfectible» (kehityskykyinen). Niinpä sanotaankin: »As God or Nature has made all the qualities of humanity, they must be good and of necessity such as they are» (Owen). »Kun jumala tai luonto on luonut kaikki ihmisominaisuudet, niin täytyy niiden olla hyvät ja välttämättömästi sellaiset, kuin ne ovat.» »Pourquoi désespérer de la sagesse de Dieu avant d'avoir étudié ses vues? — — Prétendre que tel degré de perfection n'est pas fait pour les hommes, c'est accuser Dieu de méchanceté — — — Si l'industrie n'était destinée qu'à produire ces scandaleux résultats, Dieu ne l'aurait pas crée» (Fourier). »Minkätähden epäillä jumalan hyvyyttä, ennenkuin on koettanut tutkia hänen tarkoituksiansa? Väitös, että niin suuri täydellisyyden määrä (kuin Fourier kuvittelee) ei olisi ihmisen saavutettavissa, on sama kuin syyttää jumalaa ilkeydestä — — — Jos teollisuuden tulisi luoda vain nuo häpeälliset tulokset, ei jumala olisi sitä luonutkaan.» » — — — il est impossible d'admettre que la destinée de l'homme soit d'être malheureux sur la Terre et quand on considère qu'il est essentiellement sociable, par conséquent sympathique et affectueux, il n'est pas plus possible d'admettre qu'il soit naturellement méchant» (Cabet). »— — — on mahdoton otaksua, että ihmisen tarkoitus maanpäällä olisi olla onneton; ja jos otetaan lukuun, että ihminen on pohjaltaan seuramielinen, ja siis osanottava ja tuntehikas, on yhtä mahdoton otaksua, että hän olisi luonnostaan paha.» Ja Weitling huudahtaa: »Lienee ollut autuasta se onni, mitä ihminen, tämä jumalan rakkauden ja luonnon lapsi, nautti luomisen ikiaikoina tämän kauniin maan paratiisissa!»
Nyt huomaavat kuitenkin juuri sosialistiset ajattelijat tässä maailmassa vain kurjuutta ja hätää, vihaa ja riitaa: nykyaikaisesta sivistyksestä on kaikkialla ollut »häpeällisiä tuloksia»: »troubles et désordres, vices et crimes, guerres et révolutions, supplices et massacres, catastrophes et calamités» (Cabet) (»levottomuuksia ja väkivaltaisuuksia, paheita ja rikoksia, mestauksia ja verenvuodatuksia, onnettomuuksia ja onnettomia ratkaisuja»). Minkätähden näin käy? Vastaus kuuluu: typerät ihmiset ovat kömpelöine käsineen tarttuneet taidokkaaseen yhteiskuntakoneistoon, jonka jumala oli luonut, joten se ei nyt enää käy oikein. Se on: he ovat kaikenlaisilla keinotekoisilla laitoksillaan (kuten yksityisomistus ja muut sen kaltaiset) hävittäneet yhteiskuntaelämän luonnollisen sopusoinnun (ja siten luonnollisesti myöskin yksilöiden onnen).
»The present imaginary notions — — — are in direct opposition to all these unerring and unchanging laws of nature; and hence the irrationality and insanity of the past and present state of the human race» (Owen). »Nykyajan luulotellut tiedot ovat suorassa ristiriidassa pettämättömäin ja muuttumattomain luonnonlakien kanssa ja siitä johtuu ihmissukukunnan entisen ja nykyisen tilan järjettömyys ja vahingollisuus.» »Si ces vices et ces malheurs ne sont pas l'effet de la volonté de la Nature, il faut donc en chercher la cause ailleurs. Cette cause n'est-elle pas dans la mauvaise organisation de la Société?» (Cabet). »Jos nämä viat ja tämä onnettomuus eivät ole luonnon tahdon vaikuttamia, täytyy meidän etsiä syyt muualta. Eikö syynä ole yhteiskunnan kelvoton organisationi?»
On siis kaksi yhteiskuntajärjestystä: »luonnollinen», »ordre naturel», »the rational state of man's existence based on the unerring and unchanging laws of nature» (Owen) (»ihmisen olemisen järkiperäinen pettämättömiin ja muuttumattomiin luonnonlakeihin perustuva kanta»), ja keinotekoisesti luotu, siis luonnoton, »ordre positif», kuten on ollut koko historian ajan ja on nykyäänkin. Kaikille, jotka tarkoittavat ihmiskunnan parasta, täytyy siis olla tärkeää saada »luonnollinen järjestys» voimaan. Mutta sitävarten täytyy saada selville syyt, jotka ovat tähän saakka estäneet sen toteutumisen. Syynä on ihmisten vaillinainen tieto. Se, mikä ajoi ihmisen paratiisista tai sulki häneltä paratiisin portit, ei ole synti, vaan erehdys, erehdys, johon hän on syytön. »All governments, laws, institutions and customs, among all nations have emanated from the same fundamental error — — — are false and whatever is false, is permanently injourious to man» (Owen). »Kaikkien kansojen kaikki hallitusmuodot, kaikki lait, laitokset ja tavat johtuvat samasta peruserehdyksestä, ovat vääriä, ja mikä on väärää, on ihmiselle ikuiseksi vahingoksi.»
Siis — tämä on luonnollinen johtopäätös — täytyy meidän etsiä totuutta. »Truth, which has been hitherto violently opposed by wild imaginations, can only serve man in his onward progress» (Owen). »Ainoastaan totuus, jota vastaan hurja ennakkoluulo on tähän saakka mitä kiivaimmin taistellut, voi saattaa ihmiskunnan eteenpäin edistyksen tiellä.» Täten joudumme kaiken rationalisen ajattelun keskustaan. Paras sosialinen järjestys, jonka vallitessa ihmiskunta saavuttaa onnen ja täydellisyyden, on ymmärtämisen ja tiedon ratkaistava problemi. — On keksittävä »luonnollisen järjestyksen» perustuksena olevat luonnonlait. Kun ne kerran keksitään, ei mikään enää estä sopusoinnun ja onnen valtakuntaa alkamasta maan päällä. Meidän ymmärryksemme johtaa meidät tähän tietoon ja synnyttää siten uuden ihanamman elämän: »n'est ce pas la nature qui a donné à tous les hommes — — — l'intelligence et la Raison pour organiser le bonheur, la société et l'égalité?» (Cabet). »Eikö luonto ole antanut kaikille ihmisille älyä ja järkeä onnen, yhteiskunnan ja yhdenvertaisuuden järjestämiseen?» Olojen tuleva järjestys on samalla sekä »järkevä» — »the rational state of man's existence» (Owen); »the great instrument of justice: reason» (Godwin) — että myöskin »luonnollinen»: järki saattaa ihmisen takaisin luonnon tilaan: »la société va rentrer dans la sincérité de la nature» (Proudhon).
Nyt käsitämme, mikä rajaton järjen ja kaiken tiedon ihailu on ollut noille sukupolville ominaista. Järjen palveleminen Ranskan vallankumouksessa johtuu samasta lähteestä, kuin tässä rationalisten sosialistein teoriat. Ja ikäänkuin kaikkivaltiaan järjen-jumalattaren pappeja ovat nuo tiedon edustajat, jumalallisen viisauden julistajat, joille täytyy osottaa jumalallista kunnioitusta ja joiden käsissä tulee, jos mahdollista, olla kaikkien yhteiskunnallisten asiain hoito. Weitling ajatteli tuon kaikille rationalisteille ominaisen aatteen johdonmukaisesti loppuun. Tulokset ovat niin merkilliset, että hyvinkin maksaa vaivan lähemmin tutustua nuhin. Pääteoksessaan »Garantien der Harmonie und Freiheit» (Sopusoinnun ja vapauden takeet) lausuu hän tästä asiasta näin: »Ensinnäkin omistin minä tuon koko sivistyneen maailman periaatteen: filosofian tulee hallita. Sen jälkeen otin minä selkoa filosofiakäsitteestä ja huomasin, että sillä ymmärretään kaiken tiedon yhteenvetoa — — —. Mitä täytyy nyt tehdä, jotta — — — tiedolle voitaisiin taata yhteiskuntajärjestyksen hallinnon johto?» Weitling vastaa: täytyy julistaa kilpailut. »Akademian jäsenet tutkivat saapuneet teokset ja osottavat parhaan teoksen lähettäjälle (joka on nimetön!) sen hallinnon haaran, missä hänen neronsa voi enin hyödyttää yhteiskuntaa — — — »Yhteiskunnan hallinnon ajattelen järjestetyksi seuraavalla tavalla: Sen etupäässä on trio tai kolmimiesneuvosto. Tämän jäsenet ovat suurimpia filosofeja, jotka samalla ovat etevimmät nerot terveysopin, fysikan ja mekanikan alalla — — — »Älköön kukaan enää hallitko sanan nykyisessä merkityksessä, jos tahdotaan, että viisaus hallitsee.» Samanlaisia aatteita tapaamme tuon (kaikesta kurjuudesta huolimatta!) vielä niin unelmoivan, iloisen ajan useimmissa sosialistisissa kirjoituksissa. Selviönä uskottiin, että sosialisen tieteen tulee olla sosialisen käytännön ohjaajana ja johtajana ja että näiden tulee vaikuttaa yhdessä. »La science sociale est l'accord de la raison et de la pratique sociales» (Proudhon). »Yhteiskunnallinen tiede on järjen ja yhteiskunnallisen käytännön yhteissointu.» _
Tuolla aikakaudella olikin täysi syy ajatella niin ylevästi järjestä ja tieteistä. Juuri siihen aikaanhan sattui niiden lakien löytäminen, joiden tuli hallita inhimillistä yhteiskuntaa luojan tahdon tai luonnon mukaan ja joita kaikki aikaisemmat sukupolvet sokeudessaan eivät olleet tunteneet. Päivä koittaa: tiedon aurinko on noussut, niin kaikuu riemuiten kaikissa sen ajan puheissa ja kirjoituksissa. »These dark clouds of mental night are breaking in all directions» (Owen). »Henkisen yön pimeät pilvet hajaantuvat nyt kaikkiin suuntiin.» »It is now only — — — that man has discovered the cause of his past imperfect, crude and miserable existence» (Owen). »Vasta nyt on ihminen keksinyt aikaisemman vaillinaisen, raa'an ja kurjan asemansa syyt.» »— — — les sociétés supérieurs à la civilisation, dont le mécanisme est enfin découvert» (Fourier). »Vihdoinkin on korkeamman asteen yhteiskuntajärjestyksen mekanismi keksitty.» »L'intelligence de la nouvelle loi a été donnée à quelques uns de nous dans la plénitude» (Proudhon). »Uuden lain älyäminen on avaantunut muutamille meistä täydessä laajuudessaan.»
Ohimennen olkoon mainittu: miespolvea aikaisemmin olivat terävät päät keksineet, että juuri kapitalistinen talousjärjestelmä vapaakilpailuineen ja yksityisomistuksineen oli olojen »luonnollinen järjestys». Tätä uskoa edusti se suunta, mitä nimitetään fysiokratiseksi kouluksi. Sellaiset miehet kuin vanhempi Mirabeau, Dupont Nemours, Quesnay, Turgot olivat olleet varmoja siitä, että he jo olivat keksineet inhimillisen yhteiskunnan luonnonlait ja että ne toteutuivat juuri vapaakilpailun järjestelmässä. Siis keksintö itsessään ei ollut uusi. Ainoastaan keksinnön sisällys erotti myöhemmät kirjailijat näistä fysiokrateista: se tieto, että kapitalismi olisi ordre naturel (luonnollinen järjestys), oli väärä, ja että päinvastoin ainoastaan uusi luotava järjestys toteuttaisi jumalan tahtoman järjen valtakunnan maan päällä. Ja vasta tämä usko teki noista rationalisteista, joiden lausuntoihin edellä olemme tutustuneet, sosialisteja. Sillä tuo uusi järjestys sisälsi — siitä olivat kaikki yksimielisiä — sosialistisen yhteiskunnan peruspiirteet sellaisina, kuin olemme edellisessä luvussa ne kuvailleet. Selvää oli, että tämä »uusi järjestys», siis ainoa »luonnollinen järjestys», näytti yksityistapauksissa sangen erilaiselta ja tuotti »totuuden» keksijöille paljon harmia, joka puhkesi mitä kiivaimpiin hyökkäyksiin toisia totuuden julistajia vastaan. Fourier puhuu halveksien »siveellisistä järjettömyyksistä» (»ces fadeurs morales»), joita Owenin lahko koetti ajaa. Ja Weitling taas raivoaa Fourieria vastaan: »Kirottu järjettömyys, josta meidän Fourierilaiset eivät paholaisen voimallakaan voi päästä vapaiksi — —! Niin kauan kuin te pidätte kiinni siitä, olemme me eri väkeä.»
»Luonnollinen» järjestys oli juuri se, jonka kukin voi käsittää, ja sentähden se oli vain yksilöllisyyden kajastusta. Se oli luovan taiteilijaluonteen, kuten Fourierin, esittämänä ihaninta runoutta, mitä ihmiskunta tuntee, ja siitä tuli Owenin kaltaisen yksitoikkoisen englantilaisen käsissä protestantinen kasvatusjärjestelmä.
Tämä vain ohimennen, kuten sanoin. Se ei koske asian ydintä, opin henkeä, jota me tutkimme. Siinä tehtävässä, mikä sosialistisella teorialla on suoritettavana todellisuuden maailmassa, ovat sitävastoin ratkaisevan tärkeitä ne johtopäätökset, joihin rationalinen sosialismi tulee yhteiskunnan ja historian (jos tämä sana yleensä on paikallaan tämän aatemaailman piirissä) olemusta koskevan periaatteellisen käsityksensä nojalla, ja jotka määräävät sen omituisen »taktikan», s. o. tavan, miten se aikoo siirtää aatteensa todellisuuteen. Ne ovat seuraavat: Kun yhteiskunnan uudestaan järjestäminen on tiedon ja ymmärryksen tehtävä, niin riippuu se, kun totuus kerran on löydetty ja luonnolliset yhteiskuntaehdot keksityt, etupäässä jollei yksinomaan uuden opin julistamisesta, totuuden paljastamisesta, »valistuksen» levittämisestä. Kun uusien aatteiden toteuttaminen takaa ihmisen korkeimman onnen ja korkeimman täydellisyyden, niin on uudistus päätetty asia samalla hetkellä, kun tarpeellinen ihmisjoukko on käsittänyt julistetun totuuden. Mahdottomalta näyttää, että kukaan voisi haluta vaihtaa uutta yhteiskuntamuotoa nykyiseen, kun hän kerran on tullut tietämään asian.
»Täydellistä uudistusta, jota tässä tarvitaan, voidaan tuskin pitää tekona. Se on yleinen valistuttaminen. Ihmiset tuntevat asemansa, ja kahleet katoavat kuten harhanäky. Kun ratkaisun hetki lyö, ei meidän tarvitse paljastaa ainoatakaan miekkaa, ei liikuttaa sormeakaan. Vastustajat tulevat olemaan liian heikkoja vastustamaan ihmiskunnan yleistä tuntemusta» (Godwin). Kun nykyinen luonnoton tila tuottaa kaikille ihmisille kärsimyksiä, niin ovat kaikki ihmiset myöskin valmiit muuttamaan sen. Sentähden on tätä oppia julistettava kaikille ihmisille, sitä on levitettävä ei ainoastaan sorretuille ja köyhille luokille, vaan kaikille, vieläpä erityisellä painolla maan rikkaille ja mahtaville. Jos heidät kerran voitetaan uuden totuuden puolelle, käy toteutuminen sitä nopeammin. »Ne sont ce pas les riches surtout qu'il faut convertir? Sans doute et c'est même par eux qu'il serait le plus utile de commencer parce que les riches et les savants ont bien plus d'influence pour convertir d'autres riches et les pauvres eux mêmes — — —. Mais peut-on espérer que les riches se convertiront.» Et comment en douter? Est-ce qu'il ny pas de riches éclairés, justes, généreux?» (Cabet). »Eikö ensiksi tulisi käännyttää rikkaita? Epäilemättä, sillä on viisasta alkaa heistä sentähden, että rikkaat ja sivistyneet vaikuttavat paljon enemmän toisten rikkaiden ja vieläpä köyhienkin käännyttämiseksi. Mutta voiko toivoa, että rikkaat antavat käännyttää itsensä? Miksi epäillä sitä? Eikö rikastenkin joukossa ole valistuneita, rehellisiä, ylevämielisiä?» Aivan samanlaisia lausunnolta tapaamme kaikkialla vanhempain sosialistien kirjoituksissa. Olen tarkoituksella tuonut esiin Cabetin mielipiteen, koska hän on tuon vanhemman sukupolven viimeisiä. Mutta myöskin Weitling vetoaa »Garantien»-teoksensa lopussa (1842) »tämän maan mahtaviin». »Tämän maan mahtavat! Teidän käsissänne ovat keinot, joita käyttäen maineenne voi himmentää Aleksanterin ja Napoleonin muiston. Näillä keinoilla voitte poistaa yhteiskunnan onnettomuudet sekä itseänne että meitä — tässä kuuluu jo ääni pohjalta! — tyydyttävällä tavalla. Jos meidän täytyy karkeine keinoinemme yksin ottaa tehtävä suorittaaksemme, toteutuu se vaivaloisesti ja tuottaen tuskaa sekä meille että teille. Tutkikaa ja valitkaa!»
Tässä kajahtaa jo tuskaantunut mieliala. Se on ikäänkuin viimeinen kehotus, viimeinen vakuuttamisyritys, ennenkuin uusi asiain käsitys alkaa. Levityskeinoja ovat etupäässä kaikki puheen ja kirjoituksen muodot: »A l'oeuvre donc, à l'oeuvre vous tous, riches et pauvres, qui vous trouvez convertis à la Communauté! Discutez, prêchez, convertissez, propagez! Recueillez toutes les opinions et toutes les preuves qui peuvent faciliter la conversion des autres — — — Du prosélytisme seulement et toujours du prosélytisme, jusqu à ce que la masse adopte le principe de la Communauté!» (Cabet). »Työhön siis, työhön te kaikki, rikkaat ja köyhät, te, jotka olette kääntyneet »Communautéhen» (Cabetin »ratkaisu»)! Keskustelkaa, saarnatkaa, käännyttäkää, levittäkää! Kootkaa kaikki katsantokannat, kaikki todistukset, jotka voivat helpottaa toisten kääntämistä. Lahkolaisten hankkiminen yksistään, ja aina vain lahkolaisten hankkiminen, kunnes joukko on omaksunut Communautén periaatteen!»
Cabet itse hylkää kokeilun. Mutta useimmat muut vanhemman sosialismin edustajat pitävät sitä kuitenkin sangen tehokkaana aatteen levittämiskeinona: esimerkin voima todistaa tylsimmällekin heidän aatteittensa voitollisuuden. Sentähden onkin eräs noiden vanhempain suuntain tunnusmerkki, että he koettivat perustaa kommunistiselle pohjalle rakennettuja yhteiskuntia. Perustamispaikaksi valittiin mielellään varsinkin Pohjois-Amerika ja Fourierin, Owenin, Cabetin suuntien »communities» (siirtolat), jotka syntyivät uudessa maailmassa, useimmiten jälleen nopeasti hävitäkseen, nousivat moniin satoihin.
Tämän periaatteellisesti ja puhtaasti »lahkolaistenhankkimis»-kannan luonnollisena seurauksena oli vastenmielisyys kaikkiin väkivaltaisiin keinoihin, joiden avulla olisi voitu uhkauksella koettaa saavuttaa uusi tila. »Let us anxiously refrain from violence: force is not conviction and is extremely unworthy of the cause of justice» (Godwin). »Kavahtakaamme huolellisesti kaiken väkivallan käyttämistä: pakko ei ole vakaumusta ja on tykkänään arvoton oikeuden asiassa.» »Älkäämme antako halveksimisen, katkeruuden, vihan tai kostonhimon tunteille tilaa sydämissämme. Oikeuden asia on ihmiskunnan asia. Sen edustajissa täytyy vallita täydellinen hyvä tahto. Meidän tulee rakastaa tätä asiaa, koska se luo ihmislapsille yleisen onnen. Meidän tulee rakastaa sitä, koska ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei asiain luonnollisesti ja rauhallisesti kehittyessä tulisi onnellisemmaksi, jos meidän asiamme voittaa.»
Tämä rationalinen sosialismi vihaa myöskin kaikkea politikaa. Alituisesti uudistuu sama ajatus: kuinka voidaan asia, jonka oikeus täytyy tulla todistetuksi valistuksen, korkeintaan esimerkin kautta, toteuttaa taistelussa uhkauksilla? Samasta syystä se myöskin on sangen vähän myötätuntoinen ammatilliselle työväenliikkeelle. Robert Owen on tosin Englannissa perustanut »trade unions» (ammattiyhdistykset), mutta niiden lopullisena tehtävänä tuli kuitenkin olla vain hänen aatteittensa levittäminen eikä taistelu työnantajia vastaan.
Minä olen tahallani ottanut käytäntöön uuden sanan merkitsemään vanhempaa sosialismia, jota minä kutsun rationaliseksi, koska luulen tämän sanan sattuvimmin kuvaavan sen henkeä ja kiinnittävän huomion sen oleellisiin puoliin eikä sivuseikkoihin. Minun täytyy kuitenkin mainita, että toinen sana, jota minä aikaisemmin yksinomaan käytin, on tullut yleiseksi. Vanhempia sosialisteja nimitetään »utopisteiksi». Tämä ei tosin ole väärin, mutta minun mielestäni ei tämä nimitys kuvaa heidän oppinsa positivista puolta, vaan enemmän negativista, ja sentähden minä olen tähän saakka ollut käyttämättä sitä. Nyt tahdon kuitenkin muutamin sanoin käsitellä noiden teoriain todella utopista puolta, jonka voimme edellisen esityksen perustuksella helposti käsittää koko heidän katsantokantansa välttämättömäksi seuralaiseksi. Kaikki vanhemmat sosialistit ovat »utopisteja» sentähden, että he eivät tunne sosialisen elämän todellisia vaikuttimia.
Me näimme, kuinka heidän opeissaan on kaikkivaltiaana usko valistukseen, hyvän tiedon voimaan: näissä opeissa ilmestyy utopismi pääasiallisesti siinä, että voimia, jotka eivät itse asiassa muodosta todellista maailmaa ja vielä vähemmän sosialista elämää, pidetään vaikuttavina ja toimeenpanevina tekijöinä. Vieläpä tämä usko johtaa kaksinkertaisesti harhaan: se arvostelee toiselta puolelta väärin nykyisyyttä ja entisyyttä sekä erehtyy toiselta puolen tulevaisuuden oletuksissaan. Edellinen erehdys tapahtuu, kun tämän aatesuunnan kannattajat luulevat, että nykyinen olojen järjestys on vain erehdys, että ihmiset ovat nykyisessä tilassaan ja että kurjuus vallitsee maailmassa ainoastaan sentähden, ettei tähän saakka ole tiedetty, miten olot olisivat parannettavissa. Utopistit jättävät herkkäuskoisuudessaan huomioonottamatta, että osa jokaisen yhteiskunnan jäseniä pitää vallitsevia oloja täysin tyydyttävinä eikä ensinkään tahdo muutoksia, että niiden säilyttäminen on siis näille aineksille eduksi. He eivät myöskään huomaa, että joku määrätty yhteiskuntatila pysyy vallitsevana sentähden, että henkilöillä, joille siitä on etua, on myöskin käsissään sen ylläpitoon tarvittava valta; että jokainen sosialinen järjestys on vain silloinen ilmaus eri yhteiskuntaluokkien välisestä vallan jakaantumisesta. Mitä rajattomin vastustajain voiman halveksiminen ilmestyy siis siinä uskossa, että vallanpitäjät voitaisiin saarnoilla ja lupauksilla saada luopumaan asemistaan!
Ja samoin kuin utopistit pitävät vastustajansa voimaa liian vähäpätöisenä, samoin he arvostelevat oman voimansa, oman kykynsä liian suureksi ja tulevat siten tulevaisuuden utopisteiksi. He uskovat järkähtämättä, että tarvitsee vain ryhtyä asiaan, tehdä rohkea päätös saadakseen tulevaisuuden valtakunnan todellisuudeksi. He arvostelevat liian korkeaksi niiden ihmisten toimintakyvyn, joiden tulee muodostaa uusi yhteiskunta. He unhottavat tai eivät tiedä, että ihmisten ja olojen tulee ensin käydä pitkällisen uudestamuodostumisen lävitse, jos mieli uuden yhteiskuntajärjestyksen tulla mahdolliseksi. He eivät tiedä, että yhteiskunnallinen uudestamuodostaminen ei ole tiedon, vaan luonteen problemi.
Sivuutamme tässä ne pilventakaiset haaveet, joihin utopiset sosialistit tilapäisesti kohosivat kuvitellessaan tulevaisuutta. Johtuihan Fourier lopullisesti kansoittamaan maan palvelushaluisilla leijonilla ja näkemään valtameren suolaveden muuttuvan makeaksi limonadiksi sekä ihmisten kasvavan kolmen metrin pituisiksi. Jopa pääsi Godwin niinkin pitkälle, että lupasi ihmiselle ruumiillisen kuolemattomuuden. Tämähän on kuitenkin vain viatonta leikkiä, joka on tavallista jokaiselle vilkkaalle mielikuvitukselle. Sitä ei pidä ottaa niin vakavalta kannalta, kuin useimmiten tapahtuu. Päinvastoin jäävät nuo periaatteelliset erehdykset ihmisten ja historian arvostelussa, joista jo oli puhetta, tykkänään merkityksettömiksi. Ne esiintyvät oikeassa valossaan vasta sitten, kun tutustumme uusiin sosialistisiin oppeihin, jotka tosin johtuvat vanhemmista teorioista, mutta kehittyvät täysin itsetietoisina näiden periaatteellista käsitystä vastustaviksi historiallisen eli realistisen sosialismin opeiksi.
Mutta ennen kuin ryhdyn esittämään näitä, tahdon lyhyesti mainita, ettei vanhempi rationalinen sosialismi suinkaan ole nykyaikanakaan kokonaan kadonnut. Tässä en tarkoita noita vanhan rationalismin tai utopismin jätteitä, joita tapaamme siellä täällä nykyisen sosialismin, varsinkin marxilaisuuden, periaatteellisesti toisin suunnitelluissa opeissa, — niistä puhun vasta sitten, kun olen esittänyt tämän uuden sosialismin perusteet — vaan minä tarkoitan teoretikoja, joiden koko ajatussuunta ja tajunta on vielä rationalistisella ja siis utopistisella pohjalla. Näin on ennen kaikkia niiden laita, joita on jotenkin epäonnistuneesti totuttu nimittämään yhteisellä nimellä anarkisteiksi.
Minun mielestäni menettelemme aivan oikein pitäessämme anarkistisia teorioja kahdeksannentoista vuosisadan rationalistisen filosofian laillisina perillisinä, jotka ovat sittemmin koettaneet laajentaa useampaan suuntaan aatevarastoaan yhdeksännentoista vuosisadan henkisillä tuloksilla. Mutta heidän omaisuutensa alkujuuret johtuvat rationalistisista ajattelijoista, varsinkin suurista »utopisteista» Godwinista ja Fourierista, kuten katsaus meidän aikamme anarkistiseen kirjallisuuteen osottaa.
Siinäkin huomaamme ensimäiseksi ja ennen kaikkea tuon saman uskon yhteiskunnan »luonnolliseen» järjestykseen, joka on kaiken »positivisen» järjestyksen takana, sosialisiin luonnonlakeihin, jotka täytyy keksiä: »les lois générales de l'économie sociale découvertes ou qui sont à découvrir par la science» (Bakunin), (»yhteiskuntatalouden yleiset lait paljastuvat tiedon kautta»), jos mieli voida toteuttaa sopusoinnun» — juuri tuo »ordre naturel» — valtakuntaa: »si la société était établie sur des bases naturelles, l'intérêt social et l'intérêt individuel ne devraient jamais se heurter» (Jean Grave). »Jos yhteiskunta asetettaisiin luonnolliselle perustukselleen, eivät sosialiset edut ja yksilölliset edut voisi koskaan joutua ristiriitaan keskenään.» »L'harmonie — surgira spontenément de la solidarité des intérêts, lorsque tous les hommes feront une seule et même famille» (Krapotkin). »Sopusointu kasvaa itsestään etujen solidarisuudesta, jos kaikki ihmiset ensin tulevat yhdeksi ja samaksi perheeksi.» Ei ole ensinkään epäilyksen alaista, että ihmiskunta, jos se kerran asettaa suhteensa luonnolliselle pohjalle — »sur ce principe si sublime et si simple» (Krapotkin) »tuon niin ylevän ja niin yksinkertaisen periaatteen pohjalle» nimittäin molemminpuolisen avuliaisuuden — saavuttaa aavistamattoman täydellisyyden samoin kuin katkeamattoman onnen: »cette simple affirmation — ouvre d'un seul coup tout un horizon immense de perfectibilité, d'amélioration de la race humaine (Krapotkin) »tämä yksinkertainen myönnytys luo yhdellä kertaa äärettömän kehittymis- ja ihmissuvun parantumismahdollisuuden». Itse työ tulee — aivan kuten Fourier oli ennustanut — »hauskaksi ajanvietteeksi», »voimisteluharjoitukseksi» (Jean Grave).
Anarkistitkin opettavat, että kun maailmassa nykyään vallitsee sopusoinnun ja onnen vastakohta, on sen syynä kaikkien tähänastisten yhteiskuntien virheellinen järjestys. Juuri tämän aatteen ovat he mielellään omaksuneet ja sitä edelleen kehittäneet. »Virheellinen» järjestys, ordre positif, on heidän mielestään ruumiillistunut valtiossa: »l'Etat c'est le mal» (Bakunin). »Valtio on syöpätauti», sillä se on keinotekoinen, ihmiskätten luoma, joka estää luonnollisten suhteitten kehittymistä ihmisten välille. »Valtiosta» vapautettu »yhteiskunta», jossa ei ole enää positivisia pakkolakeja, vaan jossa molemminpuolisen viehättäväisyyden — Fourierin »attraction des passions» »kiihkon vetovoiman» — luonnonlait ovat vallalla, on luonnollinen tila, »ordre naturel»: »La société — ne s'impose pas formellement, officiellement, autoritairement — elle s'impose naturellement» (Bakunin). »Yhteiskunta ei vaikuta nimenomaisesti, virallisesti, painokkaasti, se vaikuttaa luonnollisesti.» »Les lois sociologiques ne doivent pas être une règle imposée, elles doivent par leur enseignement et non la coercition se borner à nous indiquer le milieu le plus favorable où l'individu pourra évoluer dans la plénitude de son être» (Jean Grave). »Sosiologiset lait eivät tarvitse pakkomääräyksiä. Samalla kun ei pakoteta oppimaan niitä, rajoittuvat ne vain osottamaan meille suotuisimman ympäristön, jossa yksilö voi kohota luonteensa täyteen kehitykseen.»
Sama peruskäsitys vie anarkistitkin siihen johtopäätökseen, että uuden järjestyksen toteuttaminen on pääasiallisesti tiedon tehtävä. Heissäkin huomaamme todellakin samanlaisen tiedon arvossapidon, samanlaisen kunnioituksen järkeä kohtaan, joka valistaa meidät ja määrää meidän menettelymme.
Tämän tunteen pukee John Henry Mackay sanoihin kirjassaan »Die Anarchisten» (Anarkistit), kun hän antaa sankarinsa suoriutua ristiriidastaan seuraavin sanoin: »Hän oli aamuruskon kulkija uuden päivän noustessa. Pitkän erehdysten ja harhaluulojen yön jälkeen vaelsi hän kirkkaan aamun valossa. Tiedon aurinko oli nousut hänelle ja se kohosi yhä ylemmäksi. Useita vuosisatoja täytyi kulua, ennenkuin anarkian aate voi herätä. »Nyt oli totuus löydetty!» Ja Peter Krapotkin vastaa kirjassaan »Petit catéchisme» (Pikku katekismus) kysymykseen: »mikä on tähän saakka ollut vallankumouksen suurin työ?» »Konventin määräys toukokuun 10 p. 1793, joka otti käytäntöön Järjen palveluksen.»
Ne »voittojuhlat», joita luonnontieteet viettivät vuosisadan puolivälissä, ovat yhä lisänneet anarkistien kunnioitusta tiedettä kohtaan. Heidän ajatussuuntaansa on oleellisesti vaikuttanut viime vuosisadan luonnontieteellisille »tiedoille» perustuva »filosofinen» materialismi.
»Anarkistit» ja heidän nykyiset sukulaisensa luottavat myöskin, samoin kuin vanhemman ajan rationalinen sosialismikin, rajattomasti propagandan voimaan. Tämän he tekevät samasta syystä kuin jälkimäisetkin: koska heidänkin mielestään on pääasiallisesti kysymys totuuden levittämisestä, joka tekee kaikki ihmiset onnellisiksi. He tahtovat käyttää etupäässä samoja levittämiskeinoja kuin vanhemmat suunnat. He koettavat puheilla, kirjoituksilla ja esimerkillä vaikuttaa joukkoihin. »Anarkistit — — käyttävät — — kaikki voimansa oppien, varsinkin taloudellisten oppien levittämiseen» (Tucker). Julkiset puheet ja sanomalehdet ovat heidän äänenkannattajansa.
Mutta sen ohella tulee myöskin koettaa esimerkin avulla vaikuttaa valistavasti. »Jos jossakin suuressa kaupungissa, jossa meidän ristiriidoista rikkaan sivistyksemme moninaiset piirteet ja riennot jossakin määrässä ilmaantuvat, toimisi riittävä määrä vakavia ja ymmärtäviä anarkisteja mitä erilaisimmilta ammattialoilta yhdessä, jos he järjestäisivät tavaran tuotannon ja jaon siten, että kukin saisi työnsä tulokset, jos he perustaisivat rajoittavista määräyksistä välittämättä pankin, joka asettaisi heidän käytettäväkseen korottomat liikevarat ja käyttäisi heidän alituisesti kasvavan kapitulinsa uusiin liikeyrityksiin, joissa tämän järjestelmän edut olisivat jokaisen osalliseksi haluavan saavutettavissa — niin mikä olisi seuraus? Pian kiintyisi kaikkien asujamistoryhmäin, viisasten ja tulimain, pahojen, hyvien ja epämääräisten huomio asiaan; he liittyisivät yhä lukuisammin osallisiksi, ja parin vuoden kuluttua korjaisi jokainen työnsä hedelmät, ei kukaan voisi enää elää laiskana koroillaan, koko kaupunki muuttuisi anarkististen työntekijäin, vapaiden ja menestyväin ihmisten suureksi mehiläispesäksi» (Tucker). Vanha virsi! Sitä kuulemme vieläkin joka päivä laulettavan mitä erilaisimmissa äänilajeissa. Ja aina on kyseessä sama asia: nyt vihdoinkin saada käytäntöön ainoa oikea, pettämätön sairaan yhteiskuntaruumiin parannusjärjestelmä. Sosialiset ihmetohtorit eivät vain ole vielä nytkään, paremmin kuin sata vuotta sitte, yhtä mieltä siitä, mikä tuo »ainoa oikea» parannusjärjestelmä on.
Sangen huvittavaa on tarkastaa, kuinka tuo valtava propagandan ihailu on levottomissa luonteissa, joilla ei ole kärsivällisyyttä odottaa, kehittänyt aivan omituisen, epätoivoisen menettelyn: teon propagandan. Kuten tiedämme on venäläinen Netshajew ensiksi suositellut ja käyttänyt tätä propagandan »uutta menettelytapaa», sitte ovat Paul Brousse ja muut kehittäneet sitä ja luoneet siitä järjestelmän. Broussen kirjoittama on menettelytavan selityskin: »Teoista», sanoo hän, »puhutaan kaikkialla, välinpitämättömät joukotkin kysyvät niiden syitä, uusi oppi herättää huomiota ja siitä keskustellaan. Kun ihmiset kerran pääsevät näin kauaksi, ei ole vaikea voittaa heitä hyvän asian puolelle.» »Tekoja» taasen ovat ennen kaikkia attentatit, valtiolliset tai muutkin rikokset, jotka herättävät mahdollisimman suurta huomiota: heitetään pommi kahvilaan, jossa istuu sata välinpitämätöntä ihmistä, murhataan keisarinna Elisabet, vanha rouva, joka ei ole tehnyt kenellekään pienintäkään pahaa: kuta mielettömämpää, sitä parempi, sitä enemmän puhutaan itse »teosta» ja sen vaikuttimista kaikissa sanomalehdissä, kaikissa ravintoloissa, ja sitä enemmän on tehty propagandan hyväksi. Ja ainoastaan sitä on tarkoitettukin. »Teon propagandalla» ei siis ole mitään sisällistä yhteyttä »tyrannimurhan» kanssa, se koettaa vain valistaa, auttaa voitolle totuutta, joka suullisen ja kirjallisen agiiationin kautta raivaa niin kiusallisen hitaasti tietä joukkojen keskuuteen. Se on unelmansa menettäneen, ainoaan »oikeaan», luonnonlakien (ja järjen) mukaiseen yhteiskuntajärjestykseen luottavan rationalismin myöhään syntynyt, mutta täysin laillinen lapsi.
Sanoin jo, ettei teon propagandalla ole itse asiassa mitään sisällistä yhteyttä tyrannimurhan kanssa ja vielä vähemmän niiden väkivallan töiden kanssa, jotka koettavat toteuttaa uuden hallintojärjestelmän. Luku »väkivalta ja sen tehtävä historiassa» on liian pitkä, voidakseen tässä yhteydessä tulla perusteellisen käsittelyn alaiseksi. Kuitenkin tulee meidän tietää ainakin se, että väkivallan käyttämisen vaikuttimet voivat olla hyvin erilaisia, ja että se voi saada sijansa hyvin erilaatuisissa maailmankatsomuksissa. Sangen varovaisetkin realipolitikot ovat usein pitäneet valtiollista väkivaltaa historiassa välttämättömänä ja Cromwell kuten Bismarckkin ovat olleet sen puolustajia. Sentähden sillä on sijansa myös »realistisissa», »veristisissä» sosialismin järjestelmissä, joihin myöhemmin tutustumme. Tässä minun on vain koetettava saada selville rationalis-ihanteellisen sosialismin ja väkivallan töiden väliset omituiset suhteet. Olemme nähneet, että tämän suunnan vanhemmat edustajat kammoivat kaikkea »väkivaltaa». Ja nykyjäänkin on vielä paljon anarkismin edustajia (joka oikeastaan vain onkin meidän aikamme rationalista sosialismia), jotka eivät tahdo tietääkään väkivallan käyttämisestä.
Siitä huolimatta näemme, kuinka väkivalta voi hiipiä aivan huomaamatonta tietä rationalistien järjestelmään. Mutta minä en voi jättää mainitsematta, ettei tämä tie (propagandakeino) ole ainoa, jota myöten väkivalta, »la force», on päässyt rationalistiseen käsitykseen yhteiskunnan luonnosta. Juuri anarkistien joukossa on nykyjään paljon sellaisia, jotka eivät saarnaa väkivaltaa ainoastaan propagandatarkoituksessa, vaan uuden yhteiskuntajärjestyksen toteuttamiskeinona. Niin Krapotkin, Bakunin, Grave ja muut. Kuinka tämä sopii heidän käsityskantaansa? Kuinka voi väkivaltaisen vallankumouksen vaatiminen olla sopusoinnussa sen uskon kanssa, että tulevainen yhteiskuntajärjestys on luonnonlakien mukainen ja sen etevämmyys siis itsestään selvä kaikille valistuneille ihmisille (joka etevämmyys aiheuttaa sen vapaaehtoisen omaksumisenkin)?
Tämän käsityskannan selittää osaksi se, että vanhaan ihanteelliseen sosialismiin on tunkeutunut realistinen henki. Täysin »modernisesti» ajattelee Jean Grave kirjoittaessaan esim.: »La lutte est — — fatale entre ceux qui aspèrent à s'émanciper et ceux qui veulent perpétuer leur domination.» »Taistelu on välttämätön niiden välillä, jotka tahtovat vapautua, ja niiden, jotka tahtovat ikuistuttaa valtansa.» Tämä on ajatus, joka ei olisi johtunut Godwinin, Owenin, Fourierin, Cabetin mieliinkään.
Mutta toisaalta on väkivalta osaksi — minusta näyttää suurimmaksi osaksi — saanut nykyisten anarkistein järjestelmässä suoritettavakseen tehtävän, joka soveltuu järjestelmän rationalistiseen perussävyyn. Ymmärtääksemme tämän tulee meidän muistaa, että väkivallan aatetta on — joskaan ei sosialisten niin valtiollisten uudistusten alalla — ajanut mies, joka on vanhemman rationalismin puhtain edustaja, mies, jonka ansio jo mainitsemamme kuuluisa julistus toukokuun 10 p:ltä 1793 on, luonnollisen, järjellisen yhteiskuntajärjestyksen vahva-uskoisin ihailija: Robespierre. Tiedämme, että hän oli samalla »hirmuhallituksen» henkinen isä. Mutta hän oli itse ilmaissut meille salaisuuden, kuinka voi ihailla Rousseauta ja samalla olla terroristi. Kertomuksessaan pluv. 17 p:ltä vuonna II lausuu hän seuraavaa: »Sanotaan, että hirmuhallitus (la Terreur) on despotismin ase (l'instrument du gouvernement despotique). Niin, samoin kuin vapauden sankarin käsissä välkkyvä kirves on samanlainen kuin kirves, jota tyrannin poliisimiehet heiluttavat. Vallankumoushallitus on vapauden despotismia tyranniutta vastaan.» Toisin sanoen: vanhat vallanpitäjät täytyy väkisin poistaa, jotta vapauden, oikeuden ja järjen valtakunnalle saadaan tilaa. Väkivallan toimena on jouduttaa muuttoa tyranniuden valtakunnasta vapauden valtakuntaan. Saman ajatuksen tapaamme uudelleen myöskin nykyajan anarkistisissa teorioissa: »qu'elle faise place nette de toutes les entraves, c'est tout ce que nous attendons d'elle» — sc. de la force — sanoo Jean Grave, »kaikki, mitä me väkivallalta vaadimme, on että se raivaa kaikki esteet tieltä».
Tulemme näkemään, että tämä sama aate — niinsanottuna »proletariatin diktaturina» — kummittelee vielä senkin miehen mielessä, joka on vanhan rationalismin radikalisesti vastakkaisen katsantokannan edustaja, »realistisen» eli »historiallisen» sosialismin henkinen isä, kuten kohta näemme: Karl Marxin mielessä. Jatkuva esityksemme johtaakin suorastaan häneen.
Yhdeksännentoista vuosisadan alussa alkaa käsitys valtiosta ja yhteiskunnasta samoin kuin historiaa koskeva tutkimistapakin muuttua. »Historiallinen» eli »realistinen käsityskanta tunkee syrjään rationalistisen käsityksen. Elämässä ja kirjallisuudessa esiintyi kyllä jo aikaisemminkin historiallisen eli realistisen käsityskannan miehiä kohta selitettävässä merkityksessä: minun tarvitsee vain muistuttaa Harringtonin tai Burken tai Montesquieun nimiä. Mutta vasta yhdeksännentoista vuosisadan vaihteessa tulee heidän henkensä vallitsevaksi, tulee »ajan hengeksi». Uuden suunnan ilmaantuminen on selvästi yhteydessä niiden valtiollisten mullistusten kanssa, joita Ranskan vallankumous synnytti. »Taantumuksellisen» valtiollisen katsantokannan edustajat, liberalismin vastustajat synnyttivät etupäässä reaktionin myöskin rationalistisia valtio- ja yhteiskuntateorioja vastaan; he ohjasivat, kuten eräs uuden teorian perustajia (De Bonald) sanoi »tieteen vastavallankumouksen» (une contrerévolution de la science) oikealle tielle. Uuteen suuntaan liittyivät pian ei ainoastaan valtio- ja historianiilosofit vaan myöskin historioitsijat sekä erikoistiedetten — lainopin, kielitieteen, maantieteen y. m. — edustajat; ja sellaiset miehet kuin De Bonald, Le Maistre, Thierry ja Guizot Ranskassa, v. Mailer, Zachariä, Savigny, Niebuhr, Schlegel ja Schleiermacher Saksassa — mainitakseni vain muutamia tunnetuimpia — siirtivät pian koko henkisen elämän uudelle pohjalle. Mikä oli se johtava aate, jota tämä ajattelijain uusi polvi edusti? Missä osottautuu — ainoastaan se on meille tärkeää — tuo valtion, yhteiskunnan ja historian peruskäsitteissä tapahtunut muutos?
Uuden suunnan lähtökohtana on valtiollisen elämän arvostelu. Esitettiin erityisellä painolla väitös, että valtiomuoto ei suinkaan ole järjen mielivaltainen luoma, siis ei jonkun uudistajan valinnasta riippuva, vaan sen täytyy olla valtiossa kulloinkin vallitsevain valtasuhteitten ilmaus, jos mieli välttää vaaraa, että se on vain nimellinen, epätodellinen; että sen siis toisin sanoen tulee elimellisesti kasvaa kansojen elämästä. Täten kiintyi huomio siihen läheiseen yhteyteen, joka vallitsee valtiomuodon (kuten kaikkien oikeusmuotojen) ja yleisen yhteiskunnallisen tilan välillä. Ja erityisestä valtiomuototeorian arvostelusta kehittyi välttämättömyyden pakolla yleinen valtio- ja yhteiskuntateoria, jonka sisällys ehkä voidaan johtaa seuraavista perusaatteista:
Ei ole mitään »luonnollista» yhteiskuntatilaa, ei mitään »ordre naturel'ia» vallitsevan ohella; vallitseva tila on yhtä »luonnollinen» kuin jokainen muukin. Se on myöskin yhtä »järjellinen» kuin kaikki muutkin; se ei tosin ole »paras» ajateltavissa oleva järjestys, mutta ei myöskään »huonoin». Se on päinvastoin ainoa mahdollinen järjestys määrättynä ajankohtana, siis välttämättömästi sellainen, kuin se on. Tämän ajatuksen puki aikansa monipuolisin ajattelija — Hegel — filosofiseen muotoon kuuluisassa lauseessaan: »Kaikki, mitä on, on järjellistä.»
Jos jätämme huomioonottamatta sen tilapäisen konstruktionin, jonka tämä ajatusjuoksu sai juuri Hegelin filosofisessa järjestelmässä, missä mainitulla lauseella on erityinen merkitys, voimme perustella tämän katsantokannan jotenkin seuraavasti:
Vallitseva valtio- ja yhteiskuntajärjestelmä on kaikkien valtiollista ja yhteiskunnallista elämää määrääväin tekijäin tulos. »Laki on vallitsevain olojen ilmaus» (Schleiermacher). Se vastaa maan objektivisia ehtoja, teknikaa j. n. e. (Guizotin »aineellisia olemisehtoja»), samoin kuin subjektivisiakin ehtoja, määrätyn ajan ja määrätyn maan ihmisten laatua ja kehityskantaa. Se ei ole erehdyksen tulos, vaan valtiossa vallan ohjissa olevain ainesten aivan selväin etujen tulos. Historia ei siis myöskään ole erehdysten ja hairahdusten kokoelma, vaan valtasuhteitten elimellinen muodostumisjuoksu, joka toteutuu vastakkaisten etujen alituisessa taistelussa. »Luokkataistelut muodostavat nykyisen historian sisällön.» »Nykyinen Europa on syntynyt eri luokkien välisistä keskinäisistä taisteluista» (Guizot).
Täten oli myöskin määrätty se kanta, jolle näiden miesten tuli asettua kaikkien »uudistusten» ja »kumousten», kaikkien vallitsevia oloja koskevain muutosten suhteen. Kaikki uudistukset valtiollisessa tai yhteiskunnallisessa elämässä voivat olla vain hitaita vallitsevain olojen muodostuksia, uudet »järjestykset» ovat järkeviä ja elinkykyisiä ainoastaan silloin, kun ne subjektiviset ja objektiviset ehdot, joihin niiden toiminta on sidottu, ovat täytetyt.
Käytännöllinen tulos, johon sen ajan valtio- ja yhteiskuntateoretikoitten suuri enemmistö johtui, oli seuraava: joko on vapaamielinen konstitutionalismi (porvarillinen yhteiskunta) nykyisyydelle ja näkyvissä olevalle tulevaisuudelle sopiva valtio- ja yhteiskuntamuoto, tai ovat vapaamieliset ja porvarilliset aatteet jo epätodellisia, doktrinärisiä, jotka ovat päässeet juurtumaan aivan kansojen vahingoksi ja ovat siis jälleen kitkettävät pois kuta pikemmin sitä parempi. Toisin sanoen: uutta yhteiskuntafilosofiaa käytettiin vanhoillisen eli taantumuksellisen politikan puolustukseen.
Minä olen esittänyt tämän vain yleispiirteissään, koska meille on tässä tärkeää ainoastaan se, että uusi historiankäsitys siirtyi pian nykyisyyden sosialisiin taisteluihinkin ja sen omaksuivat miehet, joiden etujen mukaista ei ollut vallitsevan yhteiskuntatilan säilyttäminen tai sen korjaaminen taantumukselliseen suuntaan, vaan sen jatkuva kehittäminen: sosialistit. Täten astui sosialismi uudelle kehityskaudelleen. Samoin kuin se tähän saakka oli saanut sisällyksensä kahdeksannentoista vuosisadan niinikään porvarillista alkuperää olevasta rationalistisesta yhteiskuntafilosofiasta, samoin omaksui se nyt vähitellen nykyaikaisen historiallis-realistisen suunnan hengen. Rationalisesta sosialismista muodostui nyt myöskin historiallinen eli realistinen sosialismi.
Kun tässä ei ole kyseessä, miten sosialistiset teoriat vähitellen ovat syntyneet, vaan ainoastaan niiden aatesisällys, en ryhdy historiallisesti esittämään tämän uuden, varsinaisessa merkityksessä nykyaikaisen sosialismin kehitystä. Tahdon vain mainita, että minun mielestäni on sen luomiseen tehokkaimmin vaikuttanut ranskalainen Louis Blanc (»vähäpätöisin kaikista», nimittäin sosialisteista, arveli Engels) ja saksalainen Lorenz von Stein, joka ei ole maailmankatsomukseltaan varsinainen sosialisti, vaan »puhdas» teoretiko. Meidän tarkoitukseemme, tahtoessamme tutustua siihen, minkä verran se sisälsi uutta sosialismia, riittää päinvastoin täydellisesti, että perehdymme sen sosialistin teoriaan, jonka opeissa esiintyi kaikki aikansa virtaukset, jonka käsityskanta määräsi sosialistien koko tulevan sukupolven suunnan ja joka voi painaa vallitseviin oppeihin oman henkensä leiman niin syvään, että hänen järjestelmänsä sai aivan erikoisen luonteen: tarkoitan luonnollisesti Karl Marxin teoriaa.
Karl Marx syntyi Trierissä v. 1818. Hänen isänsä oli juutalainen asianajaja, joka myöhemmin kääntyi kristinuskoon. Henkiset harrastukset ja yleismaailmallinen sivistys vallitsivat Marxin vanhempain kodissa. Perheen lemmikkikirjailijoina olivat Rousseau ja Shakespeare, joka viimeksimainittu myöhemminkin pysyi Karl Marxin mielirunoilijana. Huomiota herättävä on se kansainvälinen piirre, joka ilmenee Marxin perheen kotielämässä. Hänen äitinsä on pikemmin hollantilainen kuin saksalainen. Perheen läheisimpänä tuttavapiirinä ovat von Westphalenit, tuon myöhemmin Preussin ministeriksi kohonneen, puoleksi skotlantilaisen, hienosti sivistyneen vapaaherra Edgar von Westphalenin, jota nuori Karl saa kiittää ensimäisestä opetuksestaan kirjallisuuden alalla, ja hänen sisarensa Jennyn, Marxin tulevan puolison, vanhemmat. Ranskan ja Englannin kieliä puhuttiin perheessä paljon.
Karl luki Bonnin yliopistossa filosofiaa ja historiaa, aikoen preussilaiseksi professoriksi. Vuonna 1842 oli hän valmis yliopiston opettajaksi. Pian ilmestyi kuitenkin vaikeuksia. Nuoren Morxin, joka silloin oli läheisissä ystävyyssuhteissa Bruno Bauerin kanssa, tempasi pyörteisiinsä se reaktionin aalto, joka taas juuri silloin kuohui preussilaisten yliopistojen ja varsinkin tuon jumaluusopillis-kerettiläisen Bonnin yliopiston yli. Ja tässä kävi, kuten tällaisissa tapauksissa elämänkutsumuksensa suhteen hairahtuneelle yleensä käy: nuoresta Marxista tuli sanomalehtimies. Pian senjälkeen muutti hän maasta: v. 1844 ajoi Preussin poliisivirasto hänet maanpakoon. Hän pakeni Pariisiin, mutta Guizotin ministeristö karkoitti hänet Ranskastakin, luultavasti Preussin toimesta. Silloin hän v. 1845 meni Brüsseliin; palasi sittemmin 1848 vuoden ajalla Saksaan, mutta muutti jo v. 1849 Lontooseen, päästäkseen rauhaan polisien vainoomiselta. Siellä hän eli kuolemaansa saakka v. 1883.
Marxin luonteessa, jonka omituisuuksia nämä ulkonaiset elämänvaiheet kehittivät yhä jyrkemmiksi, huomaamme erityisesti ajatuskyvyn ylenmääräisen kehityksen. Hänen luonteensa oli säälimättömän, harhaluuloista vapaan arvostelijan. Hän kykeneekin harvinaisen terävästi huomaamaan asian sielutieteellisen ja siis historiallisen yhtäjaksoisuuden, varsinkin silloin, kun sen perustuksena on ihmisten vähemmän jalot taipumukset. Pierre Lerouxin sanat: »Il était ... fort pénétrant sur le mauvais côté de la nature humaine», »hän oli hyvin tarkka huomaamaan kaikki ihmisluonteen huonot puolet» (»ja kaikki heikkoudet», voisi lisätä) sopivatkin minun mielestäni erinomaisen hyvin Marxiin. Luonto jo sai hänet helposti uskomaan Hegelin väitelmää, että kaikki ihmissuvun kehitys aiheutuu »pahasta». Ja hänen maailmankatsomuksensa ilmenee sanoissa:
»Maa kaikkinensa pahan hengen lie,
ei hyvän. Mitä taivas meille antaa
ylhäältä, se yhteistä on hyvää.
Sen paiste riemastuttaa, rikkaaks' ei
tee ketään. Valtiossa jumalain ei
omaisuutta hankkia voi kukaan.»
Karl Marx tunsi aikansa historianfilosofian korkeimman muodon ja samoin tunsi hän myöskin yhteiskunnallisen elämän korkeimman muodon — länsi-europalaisen, s. o. Ranskan ja varsinkin Englannin yhteiskuntaelämän. Ja hän kykeni linssin tavoin yhdistämään kaikki ne säteet, jotka johtuvat ennen häntä eläneistä muukalaisista ajattelijoista, hänen onnistui — eri maista saavuttamansa elämänkokemuksen perusteella — jättää syrjään kaikki kansallisen kehityksen satunnaisuudet, käsittää nykyisen yhteiskuntaelämän luonteenomaiset piirteet, siis yksityisyyksissä ilmestyvän yleisen. Nämä ominaisuudet kohottivat hänet ensi sijalle 19 vuosisadan sosialifilosofein joukossa, ja niistä johtui myös se, että hän Hegelin ja Darwinin ohella on syvimmin vaikuttanut nykyaikaisiin aatteisiin.
Marx on — yhdessä ystävänsä Friedrich Engelsin kanssa — kätkenyt lukuisiin erityiskirjoituksiinsa, joista on tunnetuin hänen teoksensa »Das Kapital» (Pääoma), uljaan yhteiskuntafilosofisen järjestelmän perusteet. Tässä ei kuitenkaan ole paikoillaan sen yksityiskohtien selittely. Meille on päinvastoin tässä tärkeää ainoastaan Marxin sosialisen liikkeen teoria, koskapa hän juuri sen kautta on ratkaisevasti vaikuttanut sosialisen kehityksen kulkuun. Sekään ei esiinny kokonaisuudessaan missään hänen teoksessaan. Mutta kuitenkin löytyvät kaikki sen tärkeimmät kohdat jo tuossa kuuluisassa »Kommunistisessa manifestissa», jonka Marx ja Engels julkaisivat v. 1847 Brüsselissä ohjelmana »Bund der Gerechten» (oikeutta rakastavain) liitolle. Liitto omaksui ohjelman ja muuttui siten »Bund der Kommunisten» (kommunistien liitoksi).
»Kommunistinen manifesti» sisältää pääpiirteissään historianfilosofian, jolle puolueen ohjelma perustuu. Se on merkillisin kirjoitus, minkä maailmankirjallisuus tuntee. Se on täynnä erehdyksiä, kypsymättömiä aatteita, mutta on siitä huolimatta verraton mestariteos, viehättävän lennokas. Siinä esiintyvä aateiden rikkaus tuntuu satumaiselta, varsinkin kun pitää mielessään, että sen laatijat olivat nuorukaisia, vasta kolmannella kymmenluvulla. Monet sen sisältämät tiedot ovat esitetyt suorastaan kaukonäkijän viisaudella. On sanottu, että »Kommunistinen manifesti» sisältää kaiken tiedon nykyisen yhteiskunnan luonteesta. Se onkin itse asiassa jossakin määrässä totta: kaikki on vain esitetty aforistisesti, ainoastaan ohimennen. Mutta sekin, joka on vuosikymmeniä ahkerasti tutkinut sosialisia asioita, löytää »Kommunistisesta manifestista» yhä uudelleen uusia, odottamattomia, kuulumattomia totuuksia. Minä olen lukenut kirjan satoja kertoja, ja joka kerta kun otan sen käteeni, kiinnyn siihen uudelleen. Marx ja Engels ovatkin myöhemmissä teoksissaan ainoastaan tarkemmin esittäneet sen, mitä he ovat maailmalle lahjoittaneet tässä mittaamattoman nerokkaassa nuoruuden luomassaan.
»Kommunistisen manifestin» johtavat aatteet ovat seuraavat:
Kaikki historia on luokkataistelujen historiaa; nykyaikainen historia on porvarikunnan ja köyhälistön välisen taistelun historiaa. Eri luokkien muodostuminen on seuraus määrätyistä taloudellisista tuotanto- ja omaisuudenjakosuhteista, jotka siis myöskin määräävät vallansuhteet eri luokkien välillä. »Immanentiset», sisältäpäin vaikuttavat voimat (tämä lausetapa ei tosin esiinny vielä »Kommunistisessa manifestissa», mutta se tulee käytäntöön myöhemmissä kirjoituksissa) mullistavat taukoamatta tuotantosuhteita ja samassa siis kaikkia taloudellisia suhteita.[1*]
Taloudellinen mullistus ilmenee välittömästi luokkavastakohdissa ja luokkataisteluissa: meidän aikanamme on vanhan, häviävän talousjärjestelmän edustajana porvarikunta, uuden, syntymässä olevan edustajana proletariati. Nykyaikainen »sosialinen liike», toisin sanoen köyhälistön liike, on siis vain niiden yhteiskunnan ainesten järjestymistä, joiden tehtävänä on porvarikunnan vallan murtaminen ja siten »uusien yhteiskunnallisten tuotantovoimien valloittaminen», jonka he voivat tehdä ainoastaan siten, että »lakkauttavat oman tähän saakka vallinneen omistustapansa ja siten koko tähän saakka vallinneen omistustavan», toisin sanoen asettavat yksityisomistuksen ja yksityistuotannon sijaan kommunismin.
»Kommunistit» — s. o. valtiollinen puolue, jonka uskontunnustuksena »Kommunistinen manifesti» on — ovat ainoastaan osa taistelevaa köyhälistöä, nimittäin se osa, jolle kehityksen kulku on selvillä. He »eroavat muista proletarisista puolueista ainoastaan sen kautta, että he toiselta puolelta saattavat huomattaviksi ja toteuttavat koko köyhälistölle yhteisiä, eri kansallisuuksista riippumattomia harrastuksia erityisten kansojen köyhälistön taistelussa, toiselta puolen sen kautta, että he aina edustavat kokonaisliikkeen harrastuksia niillä eri kehitysasteilla, joiden kautta porvarikunnan ja köyhälistön välinen taistelu käy.»
»Kommunistien teoretiset väitteet eivät suinkaan perustu yhden tai toisen maailmanparantajan keksimiin tai ilmisaattamiin aatteisiin eikä perusteihin. Ne ovat vain yleisiä ilmauksia riehuvan luokkataistelun todellisista suhteista, ilmauksia silmiemme edessä tapahtuvasta historiallisesta liikkeestä.»
Tässä lausuttuja aatteita on sittemmin, kuten jo edellä olen muutamin paikoin huomauttanutkin, osaksi tarkemmin määritelty, osaksi täydennetty sekä kehitetty ja osaksi uudelleen muodosteltu. Mutta kaikissa tapauksissa sisältävät ne jo alkuperäisessä muodossaankin Marxin laatiman sosialisen liikkeen teorian perusaatteet. Mikä historiallinen merkitys näillä aatteilla siis on, ja kuinka voimme selittää niiden tavattoman voitollisuuden? Kuinka selitämme sen, että ne ovat kestäneet jo yli puoli vuosisataa?
Ennenkuin koetan vastata tähän, on minun edeltäpäin mainitseminen eräs seikka selitykseksi. Jos silmällemme Marxin ja Engelsin kirjoituksia vuodesta 1842 aikain, tai vaikkapa vain heidän sulkasatonsa jälkeen, siis noin vuodesta 1847 vuoteen 1883, tai lukuunottaen muutamia seikkoja, aina vuoteen 1895, niin huomaamme, että tämä heidän meille jättämä henkinen perintönsä sisältää ensi näkemällä sotkuisen joukon mitä erilaatuisimpia ajatusaineksia. Ainoastaan se, joka syventyy asiaan ja ottaa vaivakseen perehtyä näiden miesten henkeen, voi käsittää yksityisten ajatusjaksojen tarkoituksen ja järjestyksen. Hän huomaa silloin, että määrätyt periaatteet vallitsevat Marxin ja Engelsin kirjoituksissa koko heidän kirjallisen toimintansa ajalla, vaikkakin eri aikoina aivan erilaiset ajatussuunnat risteilevät ja häiritsevät näille periaatteille rakennettua yhtenäistä järjestelmää. Useimmat Marxin opin esittäjät, ja varsinkin porvarikuntaan kuuluvat, ovatkin erehtyneet siinä, etteivät he ole erottaneet eri osia toisistaan eivätkä siis myöskään ole voineet oikein arvostella tämän opin historiallista merkitystä.
Ensiksi ja ennen kaikkea — joka seikka meistä nyt näyttää aivan yksinkertaiselta totuudelta — on terotettava mieleen suuriarvoisena tieteellisenä tuloksena hänen historiallinen käsityksensä sosialisesta liikkeestä ja »taloudellisten», »sosialisten» sekä »politisten» ilmiöiden ja tapausten asettaminen toisistaan riippuviksi. Marx sovittaa kehitysopin sosialiseen liikkeeseen. Ennen Marxia olivat jo etevät miehet, kuten edellä mainitsin, koettaneet käsittää sosialismia ja sosialista liikettä historiallisen elämän juoksussa, mutta ei kukaan ole voinut esittää tätä historiallista yhteyttä läheskään niin selvässä, niin silminnähtävässä, vaikuttavassa muodossa. Jo ennenkin oli lausuttu julki, että valtiolliset kumoukset ja pyrinnöt pohjaltaan ovat vain muutoksia yhteiskunnallisten luokkien vallassa, mutta ei tätäkään ollut kukaan esittänyt niin vaikuttavalla tavalla kuin Marx. Hän alkaa taloudellisista mullistuksista, selittääksensä yhteiskunnallisten luokkain muodostumista sekä luokkataistelua, ja hän oli jo ennen Kommunistisen manifestin ilmestymistä lausunut »Misère de la Philosophie» (Filosofian kurjuus) nimisesssä teoksessaan siv. 175, että ei ole milloinkaan valtiollista liikettä, joka ei samalla ole yhteiskunnallinen: »il n'y a jamais de mouvement politique qui ne soit social en même temps». Sen kautta — ja tämä on meille tässä tärkeintä — tulee köyhälistö täysin tietoiseksi itsestään, joten se oppii tuntemaan historialliset ehtonsa.
Tämä historian käsitystapa osottaa Marxille ja köyhälistölle sosialisen liikkeen ohjelman ja menettelytavan varmat peruspiirteet. Ne ovat vain »parhaillaan riehuvan luokkataistelun todellisten suhteitten yleisiä ilmiöitä», kuten Kommunistinen manifesti oli sanonut vähän epämääräisessä muodossa. Tarkemmin sanoen merkitsee se: Marxin teoria asetti keskinäiseen yhteyteen toiselta puolelta itsetiedottomasti ja vaistomaisesti kehittymässä olevan köyhälistön ihanteen ja toiselta puolelta sen, minkä todellisuudessa voi huomata taloudellisen kehityksen tulokseksi. Menettelytapaan nähden taas tuli se aate vallitsevaksi, että »vallankumouksia» ei voida »tehdä», vaan että ne liittyvät määrättyihin taloudellisiin ehtoihin. Mutta samalla tunnustetaan luokkataistelu molemmissa muodoissaan — sekä valtiollisessa, josta Kommunistisessa manifestissa pääasiallisesti on puhe, että myös taloudellis-ammattiyhdistyksellisessä, jonka puolesta Marx oli jo äskenmainitussa kirjassaan taistellut — aseeksi, jota köyhälistön on käyttäminen, valvoakseen etujaan taloudellisen uudistuksen vaiheissa. Siten hän selvin piirtein esitti sen, mikä täytyy tunnustaa jokaisen itsensä tuntevan proletarisen liikkeen johtavaksi periaatteeksi. Sosialismi pyrintöjen päämääränä, luokkataistelu siihen johtavana tienä eivät olleet enää ainoastaan yksityisten ihmisten mietteitä, vaan niiden historiallinen välttämättömyys käsitettiin.
Mutta minkätähden täytyy jokaisessa proletarisessa liikkeessä olla ihanteen muodossa ilmestyvänä päämääränä välttämättömästi demokratinen kollektivismi, toisin sanoen tuotannonvälineiden yhteiskunnallistuttaminen kansanvaltaisella pohjalla? Seuraavat näkökohdat vastaavat tähän kysymykseen:
Aikamme sosialinen liike pyrkii siihen, mikä voidaan lyhyesti ilmaista taistelusanalla köyhälistön vapauttaminen. Mutta tässä on kaksi puolta, ihanteellinen ja aineellinen. On itsestään selvää, että joku luokka voi pitää itseänsä ihanteellisesti vapaana ainoastaan silloin, kun se on luokkana päässyt taloudellisesti ja siis valtiollisestikin hallitsevaksi tai vähintäinkin riippumattomaksi. Köyhälistö, joka on taloudellisesti riippuva kapitalista, voi siis katsoa itseään tässä suhteessa vapaaksi vasta sitte, kun se on lakkauttanut tämän riippuvaisuuden. Ehkä voitaisiin ajatella, että köyhälistö pitäisi palveluksessa työnantajia, jotka käskyläisinä johtaisivat tuotantoa. Sillä silloinhan ei johto enää olisi työnantajien käsissä, kuten nyt, vaan köyhälistön, joka siis olisi aseman vallitsijana. Mutta niin kauan kuin tätä valtaa ei ole jossakin muodossa saavutettu, ei voi luokan kannalta katsoen olla puhettakaan vapautumisesta. Samoin ei myöskään voi aineellisessa suhteessa olla puhetta siitä, niin kauvan kuin ne olot yhä ovat vaikuttamassa, jotka luokan kannalta katsottuna nykyään muodostavat heidän yhteiskunnallisen ala-arvoisuutensa varsinaisen perustuksen ja johtuvat kapitalistisesta talousjärjestelmästä. Jos siis köyhälistö asettaa itsellensä selvän päämäärän, niin ei tämä päämäärä voi, yhä edelleen luokan kannalta katsottuna, olla mikään muu kuin kapitalistisen talousjärjestelmän poistaminen. Tämä poistaminen on mahdollinen kahdella tavalla. Se voi nimittäin joko olla seurauksena siitä, että suuret talousmuodot, jotka ovat hävittäneet aikaisemmin vallinneet pienemmät, taannutetaan pieniin olosuhteisiin, joten ne taas saavat käsityönomaisen luonteen. Tässä tapauksessa merkitsee kapitalistisen talousjärjestelmän poistaminen taantumista pikkuporvarillisuuteen. Taikka voidaan tämä järjestelmä voittaa sillä tavalla, että suurtuotannon vallitsevat muodot säilytetään. Silloin voi poistaminen käydä vain siten, että tuotannonvälineet otetaan yhteiskunnan haltuun ja yhteistaloudellinen järjestelmä pannaan käytäntöön. Kolmatta mahdollisuutta ei ole. Ellei köyhälistö siis tahdo poistaa kapitalismia palaamalla taaksepäin pienempiin tuotantomuotoihin, niin ei se voi sitä poistaa muulla tavalla kuin siten, että se asettaa kapitalistisen järjestelmän sijaan sosialistisen järjestelmän. Ja edelleen: köyhälistö sellaisenaan voi luonnollisesti liittyä ainoastaan jälkimäiseen mahdollisuuteen, koskapa koko sen olemassaolo on läheisesti liittynyt suurtuotantoon: sehän on vain tämän suurtuotannon varjo, se ilmestyy ainoastaan siellä, missä suurtuotanto vallitsee. Senpätähden voidaankin siis sanoa, että nykyisen sosialisen liikkeen sosialistinen päämäärä johtuu peruspiirteissään välttämättömyyden pakolla köyhälistön taloudellisesta asemasta. Mutta se johtuukin vain ainoastaan tästä: sillä koko tuo todisteleminen raukeaa heti, kun ei talouselämän alalla ilmesty taipumusta proletaris-suurtuotannolliseen kehitykseen.
Terotan vieläkin kerran erityisesti mieliin, että olen ylläolevalla tahtonut todistaa vain ihanteen välttämättömyyden, jota ei pidä sekoittaa yhteen sen välttämättömän toteuttamisen kanssa.
Mutta minkätähden täytyy luokkataistelun olla tienä tähän päämäärään? Tähän voimme lyhykäisesti vastata seuraavaa: Nykyaikainen yhteiskunta on mutkainen sekoitus lukuisista sosialisista luokista, s. o. sellaisista ihmisryhmistä, joiden yhdenlaatuisuus johtuu siitä, että heille on etua samasta talousjärjestelmästä. Me erotamme junkkerit feodalisen maatalouden edustajina kapitalia edustavasta porvarikunnasta, ja käsityönomaisen tuotannon sekä jaon edustajat eli pikkuporvariston nykyisistä palkkatyöläisistä eli köyhälistöstä. Jokaisella tällaisella samojen taloudellisten etujen piiriin kuuluvalla ryhmällä on erityinen edustajisto yhteiskunnan »ideologisten» ainesten keskuudessa, s. o. virkamiesten, oppineitten, taiteilijain y. m. joukossa, jotka ovat loitolla taloudellisesta elämästä, mutta liittyvät asemansa ja syntyperänsä mukaan yhteen tai toiseen sosialiseen luokkaan.
Johonkin sosialiseen luokkaan kuuluminen vaikuttaa määräävästä kahdessa suhteessa: se synnyttää ensiksikin omituisen maailman- ja elämänkäsityksen niissä ihmisryhmissä, joiden ajatukset ja tunteet saavat jonkunlaisen yhtäläisyyden piirteen sen kautta, että kysymyksenalaiset henkilöt ovat samanlaisten ulkonaisten olojen vaikutusten alaisina. Samanlainen arvostelu, samanlaiset ihanteet syntyvät. Mutta syntyy vielä myöskin määrätty tahdonsuunta, joka tarkoittaa suojella luokan edustamaa kantaa: sen taloudellista asemaa yhtä hyvin kuin siitä johtuvia arvokäsitteitä. Se synnyttää siis n. k. luokkaetujen harrastuksen.
Kaikkialla siis kehittyy itsestään ensiksikin luokkaero, ja siihen liittyvät luokkaetujen harrastukset. Näiden luokkaetujen edustaminen johtaa kaikkialla, missä toisten edut ovat niitä vastassa, luokkavastakohtiin. Tosin ei oman luokkakatsantokannan edustamisesta aina ole välttämättömästi seurauksena taistelu toisen luokan etuja vastaan, vaan päinvastoin voivat edut toisinaan olla samatkin. Mutta tätä sopusointua ei koskaan voi ajan pitkään pitää silmämääränä. Maalaisaateliston eli junkkerikunnan etujen täytyy jossakin määrätyssä kohdassa joutua ristiriitaan porvarikunnan etujen kanssa. Kapitalistien edut ovat toiset kuin köyhälistön edut, käsityöläisten sekä rihkamakauppiasten edut ovat riisti riidassa suurporvarikunnan etujen kanssa j. n. e. Sillä jokainen luokka koettaa luonnollisesti saattaa omat etunsa yleisimmiksi ja sulkee siten toisten edut pois. Silloin toteutuvat sanat:
»Miss' yksi paikan ottaa, toinen väistää saa;
Ken sorretuks' ei tahdo, käy toista sortamaan.
Voimakas vain taistelussa voiton saavuttaa.»
Tässä voi esiintyä eri mielipiteitä siitä, täytyykö todellakin »riitaa» ja »taistelua» syntyä. Eikö voida toivoa, että ihmisrakkaus tai sääliväisyys tai yhteishyvän harrastus tai muut sellaiset jalot vaikuttimet voisivat saada yhteiskuntaluokat vapaaehtoisesti luopumaan niistä etuoikeuksista, jotka ovat toisten luokkien tiellä? Luonnollisesti ei voida toista näistä katsantokannoista tieteellisesti »todistaa» oikeaksi paremmin kuin toistakaan, koska yksityiskohtien ratkaisu riippuu lopullisesti yksilöllisestä vakaumuksesta. Mutta Marxin edustaman katsantokannan puolesta puhuu jossakin määrässä se tosiasia, ettei historia vielä ole esittänyt ainoatakaan esimerkkiä vapaaehtoisesta luokkaetujen hylkäämisestä, ainakin voin sanoa: jokaisessa sellaisessa tapauksessa, joita tämän katsantokannan puolesta voidaan ehkä esittää, voimme vaivatta ottaa suorittaaksemme realistisen, tosioloihin perustuvan vastatodistelun. Meillä on historiassa toiselta puolelta lukemattomia esimerkkejä siitä, että kun hyväätarkoittavat ihmisystävät, ehkäpä haaveksivat virkavallan kannattajatkin, ovat panneet alkuun jonkun parannuspuuhan, on se heti jälkeenpäin pestautunut uhatun hallitsevan luokan mahtavien luokkaetujen vaskivuoreen. Meille esitetään mielellään yö elokuun 4 p:nä v. 1789, mutta unhotetaan sadat palavat linnat Ranskassa; meille muistutetaan Preussin agrarireformeja, mutta unhotetaan ei ainoastaan Ranskan vallankumous, vaan myöskin vuoden 1816 julistus, meille puhutaan ihmeistä, joita »sosialinen henki» on saanut aikaan Englannissa 1840 luvulta alkaen palkkatyöläisluokan kohottamisessa, mutta unhotetaan kartistiliikkeen veriset taistelut, meille muistutetaan — mutta mitäpä varten kokoomme esimerkkejä: osotettakoon meille historiasta ensiksi edes yksi ainoa tositapaus, missä joku yhteiskuntaluokka vastoin omia etujansa, ihmisystävällisistä syistä, on suostunut myönnytyksiin, joilla on periaatteellinen merkitys. Yksityisiä ylevämielisiä henkilöitä löytyy kyllä; miksikä ei? Senhän näemme joka päivä. Mutta luokkaa kokonaisuudessaan — ei löydy. Jos asianlaita kerran on näin, niin silloin tulemme suuren realistin kanssa samaan johtopäätökseen, että »voimakas vain taistelussa voiton saavuttaa». Viimeisenä jäsenenä tässä ajatusjuoksussa huomaamme siis: ensin luokkaeron, sitte luokkaedut, sitte luokkaristiriidat ja vihdoin luokkataistelun.
Jos pidämme mielessämme, että Marxin oppien ydinkohtana todella on vain olevan esittäminen, että ne sanovat sen, mikä ei voi olla toisin, että ne vain ikäänkuin saattavat ilmi, tuovat esiin sen, mikä on itsestään selvää, käsissä olevaa, niin voimme helposti ymmärtää, että näistä opeista tuli se kallio, jolle sosialisen liikkeen kirkko voidaan rakentaa. Varsinkin jos lisäksi muistamme, että Marxin teoria on niin avara, että se voi käsittää mitä erilaisimpia virtauksia. Kun Marx ei laatinut mitään varmaa ohjelmaa, kun hän ei luonut mitään selvää tavoiteltavan tulevaisuuden kuvaa ja kun hän jätti luokkataistelun toimeenpanonkin yksityiskohdissaan mielivaltaiseksi, voi hänestä tulla sosialisen liikkeen teoretiko. Hänen johtavat aatteensa muodostivat jonkunlaisen »mantteli-ohjelman», johon vasta oli liitettävä todelliset erikoisohjelmat. Hän antoi koko köyhälistölle tosin vain yksityisen, mutta tärkeimmän aseen: itsetietoisuuden ja luottamuksen omiin voimiinsa, uskon itseensä ja tulevaisuuteensa. Hän haihduttaakin kaikki ihanteet puhtaasti muodolliseen luokkajäsenyys-ihanteeseen: »proletareilla ei ole — — — mitään muuta menetettävänä kuin kahleensa. Sillä on maailma voitettavana. Kaikkien maiden proletarit, liittykää yhteen!» Mutta: ainoastaan proletarit. Siten sosialinen liike yhä vahvistui ja sen päämäärä selveni. Sosialismin ohjaaminen köyhälistön sosialisen luokan toteutettavaksi, kuten Marx teki, ei suinkaan ollut pienin syy marxilaisten oppien voitokkuuteen kaikkia muita vastaan. Sillä siten katosi tuo useimmissa sosialistisissa järjestelmissä luonteenomainen epämääräisyys: nyt ei ollut sosialisen liikkeen kannattajana enää »peuple», »kansa», »vähäväkiset» tai muut epämääräiset joukot, vaan jyrkästi rajoitettu, samoja etuja valvova yhteiskuntaryhmä, juuri proletariati määrättynä sosialisena luokkana.
Huomattakoon, että kaikki tämä koskee vain marxilaisten oppien tärkeimpiä periaatteita eikä suinkaan kaikkia hänen teoriojaan. Monet näistä eivät, kuten vielä tulemme näkemään, pidä paikkaansa ja ovat hyljättävät. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Meidän on vain esitettävä se κτῆμα ἐς αἰεὶ, kuten sitä olen aina nimittänyt, se häviämätön perintö, jonka Marx on jättänyt taistelevalle köyhälistölle, ja hänen valtava merkityksensä nykyaikaiselle sosialiselie liikkeelle.
Nyt on myöskin selvää, että olin oikeassa asettaessani Karl Marxin tuon valtavan historiallis-realistisen virtauksen yhteyteen, joka yhdeksännentoista vuosisadan alusta saakka syö rationalisen yhteiskunta- ja historiateorian rakennuksen perustuksia. Tämä teorian pohjana oleva maailmankatsomus on yhtä vastakkainen Marxin oppien kuin uuden filosofian luojainkin periaatteille: luulon sijaan, joka uskoi ihmiset luonnostaan hyviksi, astui vakaumus, että etupäässä itsekkäät, ei suinkaan »jalot» vaikuttimet, ohjaavat ihmistä, että hänen povessaan asuu »ihmispeto», »bête humaine», kaikesta sivistyksestä ja kaikesta »edistyksestä» huolimatta. Ja koska tästä välttämättömästi johdutaan siihen, että jos mieli maailmassa jotakin saavuttaa, on etujen harrastus ennen kaikkea herätettävä, niin ajatteli Marx aivan johdonmukaisesti väittäessään, ettei silloinkaan, kun on kysymyksessä sellaisen luokan kuin köyhälistön »vapauttaminen», voida asettaa ikuista rakkautta kapitalistiluokan etuja vastaan, vaan että tätä voimaa vastaan on asetettava voima, todellinen, etujen harrastuksen lujittama voima. Juuri tämä katsantokanta johtaa lopullisesti luokkataisteluun sekä teoriassa että käytännössä. Taistelu tuli tuon yhdeksännentoista vuosisadan puolivälistä esiintyvän, kovan ja karkean proletarisen suvun tunnussanaksi; ei rauha, ei sovinto, ei yleinen veljeytyminen, vaan taistelu. Tämä taistelu ei ollut enää katutaistelua, mutta se ei muuttanut asiaa: se oli kaikissa tapauksissa taistelua. Ja taistelussa täytyykin sen ihmispolven ensin kehittyä, joka kykenee elämään sellaisessa korkeammassa yhteiskuntamuodossa, mikä on kehittymässä kapitalistisesta yhteiskunnasta, ja sen toteuttamaan.
Tämä aatepiiri sisälsi, kuten yleensä on tunnustettu, myöskin toisen, yhteiskunnan ja historian olemuksen uutta käsitystapaa koskevan periaatteen: että yhteiskuntajärjestys, joka vallitsee (tai jonka tulee vallita), ei riipu yksityisen mielivaltaisesta (vaikka kuinkakin »järjellisestä») harkinnasta, vaan on historiallisesti määrättyihin edellytyksiin sidottuna ainoastaan todellisen olojen järjestyksen ulkonainen ilmestymismuoto. Sillä juuri näinhän Marx oli opettanut: kapitalistinen kehitys luo itse ensin ne edellytykset, jotka tekevät sosialistisen yhteiskunnan mahdolliseksi. Tämä ei synny sentähden, että se on paras ja järjellisin, vaan sentähden, että se paraiten soveltuu ihmisten uusiin elämänehtoihin. Sosialiset aatteet ovat arvottomia haaveiluja niin kauan kuin ne mielivaltaisesti muodostuvat uneksijan aivoissa. Ne tulevat elinvoimaisiksi vasta sitte, kun ne sopivat määrättyihin taloudellisiin oloihin, ikäänkuin kasvavat niistä. Hyvän ja kauniin toteuttaminen on rajoitettu taloudellisen tarpeen piiriin. »Aatteet joutuvat häpeään aina, kun ne ovat eduista erillään», sanotaan jo »Pyhässä perheessä» (1845). Kapitalistis-proletarisen tilan luomat, siis historiallisesti määrätyt taloudelliset ehdot ovat Marxin mielestä sellaiset, että proletaristen pyrintöjen ihanne on nyt toteutettavissa.
Lyhyesti sanoen, Marxin oppien historiallinen merkitys sosialisessa liikkeessä on seuraava: Kun Marx asetti tämän päämääräksi tuotannonvälineiden saattamisen yhteiskunnan huostaan ja osotti luokkataistelun sen saavuttamiskeinoksi, laski hän ne kulmakivet, joihin liikkeen täytyy nojautua. Tämä oli kylliksi, jotta liike tuli yhtenäiseksi ja itsetietoiseksi, mutta se ei kuitenkaan estänyt kansallisia ja muita omituisuuksia kehittymästä. Asettaessaan sosialisen liikkeen historiallisen kehityksen virtaan saattoi hän sen teoretisesti sopusointuun historian määräävien tekijäin kanssa, laski sen perustukseksi talouden ja ihmisten luonteen realiset ehdot, osotti sen taloudellisen ja sielutieteellisen täsmällisyyden ja tuli historiallisen (rationalisen vastakohtana) eli realistisen (utopistisen vastakohtana) sosialismin perustajaksi.
Marxilaisuudesta puhuessamme emme tarkoita ainoastaan edellisessä luvussa kuvailtuja Marxin sosialismin perusaatteita, vaan ennen kaikkea myöskin Marxin nimeen traditionalisesti liittyvää niinkutsuttua materialistista historiankäsitystä ja ainoastaan Marxille (sekä Engelsille) ominaista kapitalistisen kehityksen konkretista teoriaa. Kaikki tämä on ihmispolven ijän vallinnut sosialistista aatemaailmaa niin täydellisesti, tunkenut kaikki muut ajatustavat kaikkien määrääväin henkilöjen mielistä niin tarkoin, että sosialistisen teorian kehitys nykyjään välttämättömästi johtaa vallitsevan marxilaisuuden selittelyyn. Sosialististen aatteiden jatkuva muodostuminen (jos siitä yleensä tahdotaan puhua) pukeutui arvostelun muotoon eikä ole vieläkään kohonnut arvostelun astetta ylemmäksi. Sentähden meidän täytyy käsitellä kaikki se, minkä meidän aikamme on luonut »sosialismia» marxilaisuuden lisäksi, yhteisellä nimellä »marksilaisuuden arvostelu».
Saksassa on tästä arvostelusta käytetty vähemmän onnistunutta nimeä »revisionismi»; Italiassa puhutaan »reformismista».
»Marxilaisuuden arvostelu» ei ole yksilöllistä luonnetta; toisin sanoen: se ei liity erityisiin nimiin, kuten voisi luulla sen etupäässä negativisesta sisällöstä päättäen. Niin, ehkäpä ei olekkaan aivan väärin, mitä jonkun aikaa sitte eräs englantilainen kirjailija lausui: »Of this work (Marxs) for the most of those who accepted it, the first hostile critic that made any impression was time.» (Ensimäisen marxilaisuuden arvostelun, joka on jotakin vaikuttanut sen kannattajiin, on suorittanut aika.) Marxin järjestelmän rakennuksesta on sieltä täältä vedetty pois yksityisiä kiviä, niin hyvin porvarillisten kuin sosialististenkin havaintojentekijäin kokonainen myyrälauma on kaivanut maan, missä uljas rakennus seisoi, kunnes tämä aivan huomaamatta eräänä yönä oli luhistunut kasaan äänettömästi kuten Campanile Venedigissä. Minä koetan seuraavassa, mikäli mahdollista, luoda yhtenäisen kuvan tämän arvostelevan kaivamistyön eri asteista. Kirjani luonnosta jo johtuu, ettei tässä voi tulla kysymykseen juuri muuta kuin viittauksia. Mutta onneksi tulee muistutusteni koskeakin vain eräitä Marxin oppeja, nimittäin niitä, jotka ovat yhteydessä sosialismin kanssa, toisin sanoen joko itse sisältävät sosialisen liikkeen teoriaa tai ovat jossakin — välittömässä tai välillisessä — suhteessa siihen.
Ensimäinen, mistä minun tulee kertoa, on kauhistava tapaus, ja kertomuksellani täytyy olla tuo uteliaisuutta herättävä nimi
Historia on seuraava: Kun minä 10 vuotta sitten julkaisin »Feuilletons über den Sozialismus» (Kirjoitelmia sosialismista) ja osotin siinä samoin kuin edellisessä luvussa Marxin ja Engelsin realistisen (eli historiallisen) sosialismin perustajiksi, liitin esitykseeni seuraavan huomautuksen:
»Marx ja Engels, joka aina täytyy mainita Marxin ohella, esiintyvät tavallisen käsityskannan mukaan epäilemättä peräti toisessa valossa kuin se on, jossa olen koettanut heitä esittää. Tuo tykkänään toisellainen kuva perustuu niihin moniin häiritseviin 'syrjäseikkoihin', joista äsken oli puhetta. Minun on tästä vielä lausuttava muutama sana.
»Vallitsevan katsantokannan mukaan ovat nuo miehet suorastaan sosialipolitisten realistien täydellisiä vastakohtia, nimittäin kumousaatteen isiä ja suosijoita, ei sen vähempää. Ja kukapa ei olisikaan näennäisesti oikeutettu uskomaan tätä, selailtuaan näiden miesten kirjoitukset lävitse. Niissähän puhutaan kalisevista kahleista, jotka täytyy murtaa, vallankumouksista, joita kohden kuljetaan, verisistä taisteluista, murhista, kuolemaniskuista. Kuinka on asian laita?
»Marx itse kuuluu kerran lausuneen: 'Moi je ne suis pas Marxiste' (minä, minä en ole marxilainen). Mutta hän kai tarkoitti näillä sanoilla toista kuin minä, sanoessani: Marx ja Engels eivät aina osota olevansa johdonmukaisia marxilaisia, ei opissa eikä elämässä.
»Epäilemättä voidaan Marxin opeissa osottaa poikkeuksia johtavista periaatteista, vieläpä poikkeuksia, joilla kaikilla voi olla ainoastaan yksi lähde: ylitsekuohuva, vallankumouksellinen kiihko, joka himmentää muutoin niin terävän katseen.
»Minä tarkoitan tässä esimerkiksi tuota aivan perustelematonta uskoa siihen, mitä voitaisiin kutsua ihmiskunnan syntiinlankeemiseksi yksityisomaisuuden käytäntöön ottamisen kautta, josta 'historian' ja siis myös historian vaikuttavain voimain vasta sanotaan alkavan — mutta mikä on pakottanut ottamaan yksityisomaisuuden käytäntöön, ajattelee kuulija ihmetellen —. Minä tarkoitan tässä niinikään arvelua ihmiskunnan taisteluttomasta tulevaisuudesta sosialismin tultua käytäntöön, ja muuta sellaista. Tässä ja kaikkialla esiintyvät yhä uudelleen nuo vanhat unelmat kadotetusta ja jälleen löydetystä paratiisista, ihmiskunnan onnellisesta alkutilasta, ja vaikuttavat epäilemättä häiritsevästi uudelleen muodostettuun aatemaailmaan.
»Ja samoin kuin opissa, samoin käy kummallekin elämässäkin. Täälläkin ilmestyy vanha vallankumouksen Aatami joka silmänräpäys tekemään heille kepposiansa. Vuoden 1845 jälkeen ovat he yhtämittaa uneksineet täydellisistä ja oikeista vallankumouksista, joissa tapahtuisi suuria asioita; yhä uudelleen ovat he edeltäpäin julistaneet niiden pikaista puhkeamista. Tämä voi aina vain olla seurauksena tosioloja syrjäyttävästä aseman arvostelusta, valtiollisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten voimasuhteitten väärinkäsittämisestä; siis tilapäinen erehdys, ellei se ollut, suorastaan sen oman korkeamman periaatteen syrjäyttämistä, että 'vallankumousta ei voi tehdä'.
»Sielutieteellisesti ovat nämä ristiriitaiset ilmiöt helposti selitettävissä. Kumpikin, sekä Marx että Engels, ovat lakkaamatta läpi koko elämänsä, järkevästi ja kylmästi harkiten asioita, edustaneet sitä realismia, jonka olemme heidän maailmankäsityksestään huuhtoneet esiin ikäänkuin sen ytimenä. Mutta älkää unhottako, että he ovat suunnitelleet oppinsa vallankumouksen taistelujen jyminässä, että he itse olivat noiden rauhattomain tulisielujen perikuvia, jotka levottomina kuin oravat riensivät alituisesti paikasta toiseen, liehtoaksensa Europan tuleen. Ajatelkaa, mikä vihan ja katkeruuden kuorma oli pakostakin karttunut näiden maanpakolaisten sydämiin, jotka eivät koko elämänsä aikana olleet saaneet kokea muuta kuin mahtavain vastustajansa pilkkaa, ivaa, vihaa, halveksimista ja vainoa. Ajatelkaa, kuinka luonnottoman paljon itsensä hillitsemistä ja mielenmalttia tarvittiin siihen, etteivät he jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa koettaneet vahingoittaa vihattuja vastustajiansa. Kun tuo vanha katkeruus kuohahtaa noissa vanhoissa vallankumoussankareissa, kun raivo kuristaa heidän kurkkuansa, niin silloin lentää realistinen sielu matkoihinsa, vanhat vallankumoukselliset intohimot puhkeavat esiin ja täyttävät koko olennon. Mutta tästä kaikesta huolimatta olen kuitenkin oikeassa, kuvatessani Marxin opin luonnetta sosialipolitiseksi realismiksi. Tämän näette selvästi niistä monista tämän opin perustajain periaatteellisista julistuksista ja tunnustuksista, joita meillä on tallella kaikilta heidän elämänsä jaksoilta. Ja kun he tuovat esiin käsityksensä, tekevät he sen aina ilmaistaksensa julkisen vastalauseen levenevää vallankumouksellisuutta, 'salaliittolaisuutta' vastaan. Riita Willich-Schapperin puolueen kanssa v. 1850, taistelu Bakuninia vastaan 'Internationalessa', josta puhun jälempänä, julistukset anarkisteja vastaan, riita Dühringin kanssa, 'nuorten' kurittaminen, kaikki nämä tarkoittavat lopullisesti kehitysopin periaatteen voitolle saattamista sosialisessa liikkeessä. Helppoa olisi tässäkin sielutieteellisesti selittää, minkätähden näissä tilaisuuksissa ilmaantuu heidän todellinen vakaumuksensa asiasta.»
Tämä katsantokanta, että Marxissa ja Engelsissä esiintyisi kaksi luonnetta, kaksi toistensa kanssa ristiriitaista käsitystä sosialisen kehityksen sisällisestä olemuksesta, on pyhätönvartijain mielestä jumalanpilkkaamisen huippu ja he ovat sen johdosta julistaneet minut valtiopannaan ja kirkonkiroukseen. Ennen kaikkia luonnollisesti ystäväni Mehring. Hän ei ole väsynyt esittämästä minua tämän »kaksinaisteorian», tämän »oravatarun» tähden yhä uudelleen häpeäpaalussa mitä pintapuolisimpana poikanulikkana, auttamattomimpana pässinpäänä, Marxin häväisijänä, »jonka elämäntyötä koetetaan turmella niin kyvyttömällä tavalla». Oravasta on sen huolenpidon kautta, jota Mehring on osottanut tätä pikku eläintä kohtaan, tullut kerrassaan kuuluisuus. Antaakseni lukijalle jonkunlaisen käsityksen siitä, miltä tuo »saveaminen» (puhuakseni Mehringin tavoin) näyttää, jonka esineenä olen siltä taholta ollut vuosikausia, lainaan tähän muutamia — säädyllisimpiä! — mehringiläisyyksiä: »Sen jälkeen kuin porvarillisen oppineisuuden on täytynyt luopua tuosta mukavasta menettelystä, jonka avulla se aikaisemmin sysäsi Karl Marxin itseoppineena syrjään, on se koettanut muokata meidän suurta esitaistelijaamme porvarillisiin tarpeisiinsa siinä merkityksessä, että hän kyllä on ollut nerokas ajattelija, mutta on sen ohella sairastanut vallankumouksellisuuden hulluutta. Ylevämmän säälillä puhutaan saksalaisille poroporvareille lieventävistä asianhaaroista tuohon poloiseen nähden; onhan hänellä ollut niin paljon vääryyksiä kärsittävänä; kummako siis, jos hän on juossut kuin orava paikasta toiseen, purrakseen vihattuja vastustajiansa sääreen. Nämä suloiset sävelet tunnetaan herra Sombartin kirjasta ja muista samanlaisista lähteistä, joista 'ajatteleva' nurkkaporvari ammentaa Marxia ja Engelsiä koskevat tietonsa.»
Tätä säveltä laulellaan sadoissa variationeissa, mutta pohjasävel on sama: perusteiden asemasta solvaisuja, kumoamisen asemasta vääristelyjä. Mautonta muodoltaan, valheellista sisällöltään.
Ainoa, mikä tässä koko jutussa kiinnittää mieltämme ja antaa Franz Mehringin menettelylle jonkunlaisen asiallisen arvon, on se, että tapa, millä minun ja minun kanssani samanmielisten käsitystä vastustetaan, osottaa mitä selvimmin, että tämä käsitys on pohjaltaan oikea. Sillä solvaista aletaan vasta sitte, kun todistukset loppuvat. Ja kuinka tykkänään toivoton se asema on, jota Mehring ja hänen kantajoukkonsa koettavat puolustaa, näkyy parhaiten yhä personallisemmaksi muuttuvasta väittelystä, yhä lisäytyvästä ärtyisyydestä, millä siltä taholta taistellaan. Ajan luonnetta kuvaavana on huvittavaa merkitä muistiin, että on vielä joukko ihmisiä, Franz Mehring etupäässä, joiden mielestä Marxin järjestelmä on ristiriidaton, tosiasiain kanssa sopusointuisa ja sosialisen liikkeen sieluna verraton. Tämä toivoton menetetyn aseman puolustaminen — jos sitä johtaa rehellinen innostus — on inhimillisesti liikuttavaa, samoin kuin tunnetaan sydämellistä myötätuntoa »viimeisiä gootteja» kohtaan. Ja koska siihen toivottomaan asemaan nähden, jossa viimeiset muinais-marxilaiset taistelevat, heille on annettava paljon anteeksi, olen minä puolestani aina kernaasti ottanut vastaan Mehringin ja muiden iskut »ystävällisesti tarjotuin rinnoin» ja kestän ne tulevaisuudessakin ilman että ystävällisen mielialani näitä urhoja kohtaan, joilta iskut tulevat, silti tarvitsisi hävitä. Kaikissa asiaan tutustuneissa piireissä kai jo tiedetään, ettei tuo pikkusota ole enää minkäänlaisessa yhteydessä suuren, tieteellisiä mielipiteitä koskevan taistelun kanssa.
Mitä tulee itse riitakysymykseen, onko Marxin ja Engelsin opeissa ja toiminnassa ristiriitaisuuksia, olen nykyjään alkanut epäillä aikaisemmin edustamaani kantaa, jonka mukaan Marx ja Engels personallisesti olisivat sisälliseltä luonteeltaan aina olleet realistisen käsitystavan kannattajia, joten siis usein, sattuvia päinvastaisen katsantokannan ilmauksia olisi pidettävä vain satunnaisina poikkeamisina radalta. Oikeampaa olisi ehkä otaksua, että molemmat ovat vasta elämänsä varrella, käytännöllisten kokemustensa nojalla tulleet niiden periaatteiden vakaantuneiksi kannattajiksi, joita he jo nuoruudessaan — silloin puoleksi itsetiedottomasti — olivat esittäneet. Tämän käsityskannan puolesta puhuvat ainakin ne tunnustukset, jotka Friedrich Engels elämänsä ehtoolla kirjoitti jonkunlaisena valtiollisena testamenttina »Die Klassenkämpfe in Frankreich» (Luokkataistelut Ranskassa) nimisen teoksen alkulauseeseen. Ne ovat pääkohdissaan seuraavat:
»Meille ja kaikille niille, jotka ajattelivat samoin (s. o. otaksuivat v. 1848, että köyhälistö saavuttaisi läheisimmässä tulevaisuudessa voiton) on historia osottanut, että olemme olleet väärässä. Se on selvästi näyttänyt, ettei taloudellisen kehityksen kanta Europan mannermaalla silloin vielä ollut läheskään kypsynyt poistamaan kapitalistista tuotantoa. Se on todistanut tämän sen taloudellisen kumouksen kautta, joka jälkeen vuoden 1848 on vallannut koko Europan mantereen ja vasta todellisesti koteuttanut suurteollisuuden Ranskaan, Itävaltaan, Unkariin, Puolaan ja nykyisin Venäjälle, sekä tehnyt Saksan suorastaan ensi luokan teollisuusmaaksi. Ja kaikki tämä on tapahtunut kapitalistisella pohjalla, jolla siis oli vielä v. 1848 sangen suuri laajenemiskyky. Tänään on olemassa suuri kansainvälinen sosialistiarmeija, joka vastustamatta kehittyy, jonka lukumäärä, järjestys, kuri, ymmärtäväisyys ja voitonvarmuus päivä päivältä kasvavat. Kun ei tämä mahtava köyhälistön sotajoukko vielä nytkään ole saavuttanut päämääräänsä, kun sen, kaukana siitä, että se voisi saavuttaa voiton yhden suuren tappelun kautta, täytyy kovassa, sitkeässä taistelussa verkalleen tunkeutua asemasta toiseen, niin osottaa tämä seikka kerta kaikkiaan, kuinka mahdotonta oli v. 1848 saavuttaa sosialista uudistusta yksinkertaisella äkkirynnäköllä... On jo ohi tuollaisten äkkihyökkäysten aika, joissa pieni, itsetiedottomain joukkojen etupäässä oleva vähemmistö voi toimittaa vallankumouksen. Missä yhteiskunnallisen järjestelmän täydellinen uudistaminen on kysymyksessä, siellä täytyy kansanjoukkojen itsensä olla mukana, olla selvillä siitä, mistä on kysymys ja minkä puolesta heidän tulee astua esiin. Tämän on viimeisten 50 vuoden historia opettanut meille. Mutta jos tahdotaan saada kansanjoukot ymmärtämään, mitä on tehtävä, tarvitaan pitkällistä, herkeämätöntä työtä, ja juuri tätä työtä me nyt suoritamme, vieläpä sellaisella menestyksellä, että se saa vastustajat epätoivoon. Maailmanhistorian iva asettaa kaikki ylösalaisin. Me 'kumoukselliset', 'hävittäjät', me menestymme paljon paremmin laillisia keinoja käyttäessämme kuin laittomia ja hävitystä. 'Järjestyksen puoltajat' taasen, kuten he itse kutsuvat itseään, joutuvat perikatoon niiden olojen kautta, joita he itse ovat luoneet. Epätoivoisina he huutavat kuten Odilon Barrot: 'La légalité nous tue...', 'laillisuus tappaa meidät', samalla kun me saamme tämän laillisuuden vallitessa vahvat lihakset ja punaiset posket sekä näytämme kukoistavilta kuin ijankaikkinen elämä.»
Mutta itse asiassa ei olekaan tärkeätä se, miten Marxin ja Engelsin laita ihmisinä lienee ollut. Tärkeä on vain kysymys, ovatko sinne tänne heidän kummankin kirjoituksiinsa sirotellut yksityiset opit asiallisesti ristiriitaisia sosialisen kehityksen peruskäsitykseen nähden. Ja näin on epäilemättä laita. Minä olen (kirjani aikaisemmasta painoksesta lainaamassani kohdassa) jo viitannut sellaisiin yksityisiin ristiriitaisuuksiin. Tässä tahdon mainita vielä yhden — käytännöllisesti ehkä tärkeimmän: »proletariatin diktaturiteorian», josta oikeauskoiset eivät näytä vieläkään luopuneen. Tämän mukaan täytyy kapitalistisen yhteiskunnan vaihtua sosialistiseksi väkivaltaisesti siten, että köyhälistö riistää itselleen valtiollisen vallan ja säätää ne lait sekä suorittaa ne hallinnolliset toimenpiteet, jotka perustavat uuden yhteiskunnan. Tässä astuu selvästi esiin vanha rationalis-utopistinen usko vallankumouksellisessa muodossaan: että uusi järjestelmä on jo pääasiassa valmis (sosialistien aivoissa nimittäin) ja tarvitsee toteutuakseen vain teloiltaan laskemisen. Ainoastaan tämän käsityskannan perustuksella voidaan ymmärtää esim. että Marx luotti kommunikapinaan v. 1871 — mielettömimpään ja toivottomimpaan kapinaan — sekä voi uskoa, että Parisin kommunista tulisi »vipu, joka kaataa luokkien ja siis luokkavallan taloudelliset perustukset»: maassa, jossa tuskin ilmestyi tuotannon sosialiutumisen ensimäisiä jätkiäkään, jossa siis oli tuskin ainoakaan uuden järjestyksen subjektivinen tai objektivinen edellytys toteutunut.
Olen jo sanonut, että »proletariatin diktaturiteoria» johtaa Robespierreen. Hänen aatteenaan se oli vielä jotenkin järkevä. Sillä Robespierre tahtoi pääasiallisesti muodollis-oikeudellista vallankumousta, ja jonkun maan oikeusjärjestelmä voidaan luonnollisesti väkivallalla muuttaa. Mutta on vastoin koko realistista ja historiallista käsitystä, että väkivallan luullaan voivan luoda uutta yhteiskuntajärjestystä. Sillä tämänhän täytyy vähitellen kypsyä vanhan järjestyksen helmassa. Koko sekaannus johtuu »kumous»-sanan epämääräisyydestä. Varsinainen kumous on aina valtiollista luonnetta ja se voidaan luonnollisesti — ainakin ohimennen — »tehdä». Mutta sillä ei ole mitään muuta kuin nimi yhteistä sosialisen kumouksen kanssa, joka muuttaa kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen sosialistiseksi. Yhtä vähän kuin ainoakaan kapitalistinen liikeyritys voi syntyä oikeusjärjestelmän väkivaltaisen muutoksen avulla, yhtä vähän kuin kaikki historialliset »vallankumoukset» ovat voineet tähän saakka vaikuttaa sosialisen kehityksen kulkuun (ainoa muutos, minkä suurin niistä, Ranskan vallankumous, sai aikaan taloudellisella alalla: maan jakaminen, oli kapitalistista kehitystä vastustava toimenpide!), yhtä vähän voi luonnollisesti tulevakaan »vallankumous» olla sosialistisen yhteiskunnan perustuksena. Siinä tapauksessa täytyisi lähteä siitä sangen epätodenmukaisesta otaksumasta, että uuden yhteiskunnan kaikki edellytykset jo olisivat toteutuneet ja että enää ainoastaan pieni valtiollisten vallanpitäjäin nurkkakunta hoitaisi hallitusta, joka olisi poistettava. Mutta silloinkin olisi kysymys vain ulkonaisen vakiomuodon puhtaasti valtiollisesta, puhtaasti negativisesta tieltäraivaamisesta, silloinkin olisi »proletariatin diktaturi» positivisine tehtävineen aivan luonnoton.
Koko tämän teorian heikkous paljastuu, jos ajattelemme sen toteuttamista jossakin valtiollisesti jo hyvin kansanvaltaisessa maassa, kuten Sweitsissâ tai Amerikan Yhdysvalloissa. Mikä ihmeen tehtävä voisi näissä maissa olla »köyhälistön diktaturilla» (joka tässä tapauksessa luonnollisesti merkitsisi vasta-kansanvaltaista valtiokeikausta)?
Miltä puolelta asiaa katsottaneekin, ei »proletariatin diktaturi» sovi historiallis-realistisen käsityskannan piiriin. Se on periaatteellisesti aivan toiseen aatemailmaan kuuluva ilmiö. Kun Marx on niin kauan — en tiedä, kuinka kauan — raahannut sitä mukanaan, todistaa se vain minun olevan oikeassa väittäessäni, että Marxin opeissa erilaatuiset perusvirtaukset ovat ristiriidassa toistensa kanssa: tosiasia, jota ei kaikki maailman viisastelu voi kumota.
Edelläolevasta Marxin yhteiskuntaopin perusaatteiden selittelystä on lukija jo huomannut, että Marx on laatinut nykyistä historiankautta, siis kapitalistista aikakautta varten erityisen kehitysteorian, jonka tuli todistaa sosialistiset pyrinnöt oikeutetuiksi, vieläpä kaksinkertaisessa merkityksessä: sen tuli ensiksikin osottaa, että kapitalistinen talousjärjestelmä kulkee sisäisten lakiensa pakottamana »luonnon välttämättömyydellä» perikatoansa kohti, ja toiseksi sen tuli osottaa, että kapitalismin kulku kuolemaa kohti merkitsee sosialistisen yhteiskunnan välttämättömien edellytyksien syntyä. Nämä väitteet todistettiin seuraavalla tavalla (jätän huomioonottamatta vanhan Hegelin kaavakielen: »eittämisen eittäminen» — »muutos» j. n. e., johon Marxin teoria on puettu; se vain vaikeuttaa ymmärtämistä, vaikuttamatta laisinkaan asiaan; lukijan täytyy vain hyväksyä muutamat tämän johdosta syntyvät saman asian toistamiset): Kapitalistisen talouden helmassa kehittyy ristiriitaisuuksia ja näiden ristiriitaisuuksien seurauksena taloudellisen prosessin häiriöitä. Nämä ristiriidat syntyvät toisaalta tuotantomenettelyn lisääntyvän yhteiskunnallistumisen (yksityisten talouksien keskinäinen differensioiminen ja integroiminen jatkuvasta suurten liikkeiden aiheuttamasta pikkuliikkeiden häviöstä johtuva kasvava tuotantoliikkeiden suuruus) ja lisäytyväin tuotantovoimat kehityksen (s. o. taloudellisen potensin) välille, toisaalta taasen yksityistaloudellisena (s. o. kapitalististen työnantajain käsissä olevana) pysyvän tuotannon johdon ja samoin niinhyvin ennen kuin jälkeenkin yksityistaloudellisesti tapahtuvan tuotannon tuloksen jaon välille (jossa yhä suuremmat määrät lankeevat kapitalistiluokalle). Tämä yhä jyrkemmin esiintyvä ristiriitaisuus ilmaantuu määräaikaisesti palaavina ja yhä ankarammin puhkeavina, kapitalistiselle taloudelle ominaisina tauteina: kauppapulina.
»Jo vuosikymmeniä on teollisuuden ja kaupan historia ollut nykyisten tuotantovoimien kapinan historiaa nykyaikaisia tuotantosuhteita vastaan, omistussuhteita vastaan, jotka ovat porvarikunnan ja sen vallan elämänehtoja. Riittää kun mainitsemme kauppapulat, jotka määräaikaisesti palautuen yhä uhkaavammin saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan olemisen vaaranalaiseksi. Kauppapulissa häviää säännöllisesti suuri osa ei ainoastaan luotuja tuotteita, vaan myöskin jo hankitulta tuotantovoimia. Liikeseisahduksissa puhkeaa yhteiskunnallinen kulkutauti, joka olisi kaikilla edellisillä aikakausilla näyttänyt järjettömältä — ylituotannon kulkutauti. Yhteiskunta huomaa äkkiä taantuneensa hetkellisen raakalaisuuden tilaan; nälänhätä, yleinen hävityssota näyttää riistäneen siltä kaikki elämistarpeet; teollisuus, kauppa näyttävät hävinneen, ja minkätähden? Koska yhteiskunnalla on liian paljon sivistystä, liian paljon elantotarpeita, liian paljon teollisuutta, liian paljon kauppaa. Sen käytettävissä olevat tuotantovoimat eivät enää edistä porvarillisia omistussuhteita, ne ovat päinvastoin tulleet liian voimakkaiksi näille suhteille, jotka niitä estävät; ja heti kun tuotantovoimat ovat voittaneet tämän vastustuksen, panevat ne koko porvarillisen yhteiskunnan epäjärjestykseen, saattavat porvarillisen omistuksen vaaraan. Porvarilliset olosuhteet ovat tulleet liian ahtaiksi voidakseen käsittää luomansa rikkaudet.»
Siten jo »Kommunistisessa manifestissa» ja samoin myös — melkein sanasta sanaan — »Anti-Dühring (Dühringiä vastaan) teoksessa.
Kapitalistisen talouden sisälliset ristiriidat kuvastuvat myöskin tuon talousjärjestelmän perustuksena olevain molempain sosialisten luokkain, porvarikunnan ja proletariatin välisissä yhä enemmän kärjistyvissä suhteissa.
Porvarikuntaa edustaa (»kapitalin keskittymisen» johdosta) yhä pienenevä kapitalistijoukko, joka »epäoikeudellisesti anastaa ja tekee yksinoikeudekseen kaikki tämän muuttumisprosessin edut», köyhälistöä taas yhä suurempi omistamattomain joukko, joka hetki hetkeltä vaipuu yhä syvemmälle kurjuuteen. »Kapitaliylimysten joukon alituisesti pienentyessä — — — kasvaa kurjuuden, sorron, orjuutuksen, alennuksen ja riiston määrä.» (»Kapital».) »Nykyaikainen työntekijä — — — ei kohoa teollisuuden kehityksen mukana, vaan vajoaa yhä syvemmälle oman luokkansa ehtojen alapuolelle. Työntekijästä tulee omistamaton ja pauperismi (joukkoköyhyys) kasvaa vielä nopeammin kuin asukasluku ja rikkaus. Tällöin näkyy selvästi, että porvarikunta ei kykene enää jäämään yhteiskunnan vallitsevaksi luokaksi eikä voi pakottaa yhteiskuntaa hyväksymään luokkansa elämänehtoja sitä ohjaavaksi laiksi. Porvarikunta ei kykene hallitsemaan, koska se ei kykene turvaamaan orjainsa toimeentuloa edes itse orjuudessa, koska sen täytyy antaa heidän vajota niin huonoon asemaan, että sen täytyy elättää heitä, sen sijaan kuin heidän pitäisi elättää sitä. Yhteiskunta ei voi enää elää porvarikunnan alaisena, toisin sanoen porvarikunnan elämä ei voi enää mukaantua yhteiskunnan mukaan.» (Kommunistinen manifesti.) Tämä kurjuus synnyttää kapinaa: proletariati nousee vallitsevaa luokkaa vastaan. Se kykenee tähän, koska »itse kapitalistisen tuotantoprosessin mekanismi» on sen »kouluttanut, liittänyt yhteen ja järjestänyt». »Kapitalistisen omistuksen viimeinen hetki on lyönyt. Riistäjät joutuvat riistettäviksi.» (»Kapital.») »Yhteiskunta ottaa avonaisesti ja kiertelemättä haltuunsa — — — kaikkien muiden paitsi sen oman johdon luomat tuotantovoimat» (»Anti-Dühring»), jonka kautta kapitalistisen talousjärjestelmän ristiriidat häviävät. Tämä haltuunotto ja sen ohella siis myöskin uusi (sosialistinen) talousjärjestys on mahdollinen, koska kapitalistinen talous on itse täyttänyt kaikki sen edellytykset; ne ovat: »työprosessin aina laajeneva kooperativinen muoto, tieteen tajullinen teknillinen käyttäminen, suunnitelmanmukainen maan riistäminen, työnvälineiden muutos ainoastaan yhteisesti käytettäviksi, kaikkien tuotannonvälineiden taloudellistuminen sen kautta, että niitä käytetään monimutkaisen, yhteisen työn tuotannonvälineinä, kaikkien kansojen kietoutuminen maailmanmarkkinain verkkoon». (»Kapital.») »Suurten tuotanto- ja kulkulaitosten muuttuminen osakeyhtiöiksi ja valtion omaisuudeksi» osottaa nyt jo »porvarikunnan tarpeettomuuden uudenaikaisten tuotantovoimain hoidossa.» (»Anti-Dühring.»)
Tämä »evolutioniteoria» (kehittymisteoria) käsittää kokonaisen sarjan yksityisteorioja. Luulen olevan havainnollisempaa tutkia peräkkäin näiden kokonaisteoriaksi liittyväin yksityisteoriain »oikeutta», s. o. perustuvatko ne tosiasioihin. Järjestys on samantekevä. Alan siis niistä Marxin »evolutioniteorian» osista, jotka tähän saakka ovat näyttäytyneet varmimmiksi. Ne ovat — kuten niitä sopii nimittää — keskittymisteoria ja yhteiskunnallistumisteoria, jotka ovat mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään.
1. Keskittymis- (konsentrationi-) teorian on Marx lainannut Louis Blancilta, jolla se jo oli pääpiirteissään valmiina; Marx osasi vain täydentää ja elvyttää sitä nerokasten yksityiskohtain paljoudella. Teoria kuuluu, että kapitalistiset yritykset tunkevat kapitalistisessa talousjärjestyksessä esiintyvän kilpailun pakottamina ensiksi syrjään esikapitalistiset tuotantotavat, »imevät itseensä» pienet, itsenäiset tuottajat ja siten kehityksen jatkuessa »yksi kapitalisti lyö monta kuoliaaksi», »muutamat kapitalistit riistävät useita kapitalisteja», toisin sanoen: suuret liikeyritykset voittavat pienet, aivan suuret taas vuorostaan suuret, taloudellinen kehitys siis johtaa hyvin suurten yritysten kaikkivaltaisuuteen.
Tämä teoria on laajalla alalla huomattu oikeaksi. Ovatpa Louis Blancin ja Marxin ennustukset toteutuneet niin täydellisesti ja tarkasti, että noiden miesten terävänäköisyys herättää suurinta ihmettelyä. Kuten tiedetään, on kapitali varsinkin viimeisinä parinakymmenenä vuotena kasautunut kartellien ja trustien (rengasten) kautta (muotoja, joita Marx ei luonnollisesti voinut tuntea) siinä määrässä, ettei Marx rohkeimmissakaan unelmissaan voinut sellaista aavistaa. Ennen kaikkea on tämä jättiläisyritysten kehitys puhtaimmin huomattavissa Amerikan Yhdysvalloissa. Uusimman tilaston mukaan on siellä liittynyt muutamiksi trusteiksi 8,664 ennen itsenäistä yritystä, joiden osakepääoma nousee 20 miljardiin dollariin. Yksistään seitsemän »suurimman» teollisuustrustin osalle, joihin on sulautunut kaikkiaan 1,528 ennen itsenäistä liikettä, tulee tästä summasta 2,663 miljonan dollarin, kuuden suurimman rautatierenkaan osalle 9,017 miljonan dollarin pääoma!
Mutta siitä huolimatta kaipaa Marxin teoria muutamia rajoituksia tullakseen sopusointuun tieteen nykyisen kannan kanssa. Nämä rajoitukset ovat seuraavat:
Ensiksi: Marx on arvostellut epäilemättä liian suureksi pääomankeskittymisen nopeuden. Esikapitalististen talousmuotojen sulautuminen ei käy niin nopeasti, kuin hän uskoi, eikä myöskään suurten liikeyritysten voitollisuus (edes niilläkään aloilla, joilla siihen ylimalkaan on edellytyksiä) ole niin yleinen, kuin hän otaksui. Vielä nykyjäänkin (s. o. viimeisen laskun mukaan) nousee Saksassa »pikkulukkeissä» (1–5 työntekijää) työskenteleväin henkilöiden määrä (maatalousliikkeitä lukuunottamatta) 4,770,669, kun kaikissa liikkeissä on vain vähän yli 10 miljonaa ihmistä; siis pienet liikkeet käsittävät vielä lähes puolet koko teollisuusväestöstä, kaupan alalla yli kaksikolmasosaa. Pikkulukkeissä työskentelevien luku lisääntyi vuosina 1882–1885 vielä noin 10 %, kaupassa ja kulkulaitoksissa kokonaista 49,9 %. Samat ovat suhteet muissa maissa.
Täydellä syyllä on huomautettu (ja minä olen koettanut perusteellisesti todistaa sen teoksessani »Der moderne Kapitalismus» [Nykyaikainen kapitalismi]), että nämä »pikkuliikkeet» useimmiten vain ovat kapitalin käskyläisiä. Mutta vaikka niinkin olisi, niin ne ovat Marxin keskittymisteorian tiellä. Samoin on kapitalististen liikeyritysten kehityksen laita. Niissäkin käy kapitalin keskittyminen paljoa hitaammin kuin Marx lienee otaksunut. Totta on, että suuret liikeyritykset lisääntyvät nopeammin kuin keskikokoiset, osaksi kai niiden kustannuksellakin. Mutta keskikokoisten katoamisesta ei nykyään vielä voi puhuakaan. Vuonna 1895 oli keskikokoisissa liikkeissä (maatalousliikkeet taaskin poisjätettyinä) työssä vielä melkein yhtä paljon väkeä kuin suurliikkeissäkin: noin 2 miljonaa 3 miljonaa vastaan. Ja tämä suuruusluokka oli lisääntynyt vuosina 1882–1895 vielä 77,3 %, s. o. melkein yhtä paljon kuin »suurliikkeetkin» (88,7 %).
Toiseksi: Keskittymisteoriaa ei yleensä voi sovittaa maataloudellisen tuotannon alalle. Tilasto opettaa, että maaseudulla ei ensinkään huomata minkäänlaista pyrintöä edes talonpoikaistalouden poistamiseen, saati sitte kartanotalouden suurenemiseen. Tiedämme, että pikemmin on todistettavissa päinvastainen pyrkimys: talousyksikköjen pieneneminen. Niinpä nousi esim. Saksassa pienviljelystalouksien (5–20 hehtarin välillä) osa koko pinta-alasta vuosina 1882–1895 hieman (28,6 %:sta 29 %:tiin), suurtilallis- ja kartanotalouksien (20–100 ha ja yli 100 ha) osa laskeutui aivan hiukan, 30,9:sta 30,4 %:ttiin ja 25,6:sta 25,5 %:ttiin. Yleispiirtein voi siis sanoa: omistuksenjako ja liikejärjestys pysyy maatalouden alalla muuttumatta. Itse Amerikan Yhdysvalloissakin, tuossa yksinomaisen kapitalismin maassa, missä eivät historialliset traditionit voi estävästi vaikuttaa kehityksen kulkuun, missä rationalismin henki vallitsee maataloudessakin, on asia melkein sama. Sielläkin huomaamme tähän saakka farmien pikemmin pienenevän kuin suurenevan. Kunkin farmin viljeltäväksi otetun maan keskimääräinen ala oli siellä vuosina 1850, 1860 j. n. e. (aina kunakin vuotena) 1900 saakka: 61,5, 51,9, 53,7, 53,1, 57,4 ja 49,4 acrea. Ei siis »keskittymispyrkimyksen» jälkeäkään.
Myöskin on — ja suurimmaksi osaksi oikein — sanottu: maalaisisännät ovat enää vain näennäisesti itsenäisiä, itse asiassa he ovat nukkeja kapitalin käsissä, joka riistää heitä kaikissa muodoissa (lainakapitalina, kauppakapitalina j. n. e.) Olkoonpa niin. Mutta riistäminen ei ole keskittymistä. Ja tämä on niin tarkkaan rajoitettu ilmiö, että siitä ei voi puhua sinne ja tänne. Eikä keskittymistä ole maatalouden piirissä, ei ainakaan, kun tulee kysymykseen maataloudellinen liike ahtaammassa merkityksessä: siitä ei voi olla vähintäkään epäilystä.
2. Yhteiskunnallistumis- (sosialiseraus-) teoria on aivan läheisessä yhteydessä keskittymisteorian kanssa. Se opettaa, että kapitalistinen kehitys luo itsestään sosialistisen tai (kuten Marx ja Engels useimmiten sanovat) kommunistisen talouselämän järjestyksen ehdot; toisin sanoen: tulevan talousjärjestelmän ainekset syntyvät jo kapitalistisen talousjärjestelmän vallitessa. Tämä teoria, joka ilmeisesti on erityisen tärkeä realistisen katsantokannan peruste, on minun huomatakseni enemmän kuin kaikki muut opit Marxin ja Engelsin yksinomaista henkistä omaisuutta, ja sen sisältämä perusajatus on onnistuneimpia ja hedelmällisimpiä, mitä viimeisten miespolvien sosialinen tiede on synnyttänyt. Mutta valitettavasti on juuri tämä teoria Marx-Engelsiläisessä järjestelmässä aivan vaillinaisesti esitetty. Meidän täytyy tyytyä tilapäisiin huomautuksiin, ja ne ovat suureksi osaksi epäselviä, kieroja ja usein tykkänään vääriä. Olen jo maininnut tärkeimmät kohdat, missä tätä teoriaa on kehitelty, tai sanokaamme paremmin: ohimennen kosketeltu. Viittaan asiaaharrastavalle lukijalle vielä seuraavat paikat, joita en voi kaikkia sananmukaan lainata: »Kommunistinen manifesti» läpeensä, »Kapital» I4 386 seur., 592, III3 325, 331, 354 seur., 420 seur., »Elend der Philosophie» (Filosofian kurjuus, saksal.) s. 144, Engels, Anti-Dühring (2 painos), 255 seur., »Zur Wohnungsfrage» (Asuntokysymyksestä) (uusi painos 1887), 177. Jos kaivamme teorian yksityiset kohdat esiin, on tulos seuraava:
Tuotantoprosessin tullessa rationalisemmaksi kohottaa kapitalistinen talous yhteiskunnallisen työn tuottavuutta, kehittää yhteiskunnallisia tuotantovoimia. Täten »voidaan — ensi kerran ihmisten eläessä — kun työ jaetaan järkevästi kaikkien kesken, ei ainoastaan tuottaa riittävästi sekä kaikkien yhteiskunnan jäsenten kulutettavaksi että runsaaseen varastoon, vaan myöskin suoda jokaiselle kylliksi joutoaikaa, jotta se, mikä historiallisesti saavutetussa sivistyksessä — tieteessä, taiteessa, seurustelumuodoissa j. n. e. — on säilyttämisen arvoista, voidaan ei ainoastaan säilyttää, vaan muuttaa vallitsevain luokkain yksinoikeudesta koko yhteiskunnan yhteisomaksi ja kehittää edelleen. Ja tässä on ratkaiseva kohta. Heti kun ihmisellisen työn tuotantovoima on kohonnut näin korkealle, katoavat kaikki hallitsevan luokan säilyttämistä tarkoittavat tekosyyt. Onhan viimeisenä luokkaeron puolustamisperusteena aina ollut: täytyy olla joku luokka, jonka ei tarvitse kiusaantua jokapäiväisten elintarpeittensa tuottamisessa, jotta sillä olisi aikaa pitää huolta yhteiskunnan henkisestä työstä. Teollisuuden alalla tapahtunut viime vuosisadan vallankumous on kerta kaikkiaan katkonut juuret tältä puheelta, joka tähän saakka on ollut historiallisesti oikeutettua.
Nämä päätelmät ovat osaksi oikeita, vaikka liioiteltuja, osaksi vääriä.
Totta on, että yhteiskunnallinen tuotantovoima on huomattavasti kohonnut. Mutta se ei ole »tullut tuhatkertaiseksi», kuten Engels arvelee juuri mainitsemassani paikassa; vaan ehkäpä se viimeisten sadan vuoden kuluessa — erikoisten olosuhteiden vaikutuksesta — on kasvanut viisikertaiseksi. Kirjoituksessani »Die deutsche Volkswirtschaft im 19. Jahrhundert» (Saksan kansantalous 19. vuosisadalla) esittämäini laskujen mukaan on Saksan kansan tuotantovoima kehittynyt vuodesta 1840 vuoteen 1895 suhteessa 1:stä 3:meen. Tarkka päätteleminen on luonnollisesti tuskin mahdollista. Mutta ilman muuta voidaan sanoa: puhe tuhatkertaisesta lisääntymisestä on rohkeaa. Useimmat erehtyvät siinä, että he otaksuvat jonkun erikoisen räikeän tapauksen (esim. kehruumenettelyn täydellisentymisen tai muun sellaisen) yleiseksi. Tuottavain voimaimme lisääntymistä arvosteltaessa jätetään tavallisesti huomioonottamatta, että tarpeittemme tyydyttäminen riippuu vieläkin pääasiallisesti maan tuottavuudesta. Ja sangen epäiltävää on, onko maataloudellisen työn tuottavuus yleensä lisäytynyt. Jos niin on käynyt, on lisääntyminen joka tapauksessa varsin pieni. Me olemme tosin saaneet voimaperäisemmän viljelyksen avulla maan tuottavuuden kolmi- ja nelikertaiseksikin, mutta ratkaisematta on, suhteellisillako vai pienemmillä vaiko suuremmilla kustannuksilla. Maataloudellisissa toimissa olevan väestön vähenemisen nojalla ei voida ilman muuta päättää (kuten esim. Kautsky tekee), että työn tuottavuus maataloudessa on lisääntynyt. Sillä me emme tiedä, kuinka suuret ovat sen työn tuottamat lisäkustannukset, joka voimaperäisyyden yhä lisääntyessä siirtyy maataloustuotannon välittömästä piiristä teollisuuden piiriin, missä nyt valmistetaan maatalouden käyttämät koneet, ojitusputket, keinotekoiset lannoitusaineet, siirrettävät rautatiet j. n. e. Europan kansojen varallisuuden karttuminen viime miespolven kuluessa johtuu myöskin uuden, neitseellisen maan viljelykseen ottamisesta. Kun tämä maa joskus loppuu (ja sehän on vain ajan kysymys), tulee varallisuuskin lisääntymään paljoa hitaammin. Sitä eivät voi mitkään teollisuuden tai kulkuneuvojen aloilla tapahtuneet edistykset muuttaa, niinkauan nimittäin kuin emme ole — ravintoomme, pukuumme, asumuksiimme nähden — tykkänään päässeet vapaiksi maaperän tuotteista.
Edelleen on otettava huomioon, että tuotantovoimien kehitys kokonaisuudessaan voi ainoastaan hiukan kartuttaa yksilön varallisuutta, jos väestö lisääntyy niin huimasti, kuin viimeisten sadan vuoden kuluessa on tapahtunut. Ranskassa, Italiassa, Englannissa, Itävalta-Unkarissa, Saksassa ja Venäjällä sekä Amerikan Yhdysvalloissa oli v. 1800 noin 153 milj. ihmistä, 1900 sitävastoin 398 milj.!
Mutta myönnettävä on kaikissa tapauksissa, että suuri paljosto — varsinkin kun ajatellaan kokonaistuotannon tulos tasaisemmin jaetuksi ja tuotantoprosessi vielä rationalisemmaksi — voi viettää mukavampaa elämää kuin nyt, että ehkä seitsemän tai kahdeksan tai minun puolestani vaikka viisi tai kuusi työtuntia päivässä riittää täyttämään tavarain tarpeen kohtuullisissa rajoissa. Voidaan vain kysyä, mitä tämä todistaa Engelsin johtopäätelmien puolesta.
Totta on, että varallisuuden karttuminen lisää niiden ihmisten lukua, joilla on aikaa tehdä muutakin kuin ammattityötänsä, ja myöskin niiden lukua, jotka »tuottavat» taiteilijoina tai kirjailijoina. (Ohimennen huomauttaen: on hyvin epätietoista, edistääkö tämä taidetta tai tiedettä. Viime vuosisadan kokemuksen nojalla voisi päättää pikemmin päinvastoin!) Mutta tällä ei ilmeisesti ole mitään tekemistä jonkun talousjärjestelmän tai yhteiskuntajärjestyksen elinkykyisyyttä koskevan kysymyksen kanssa. Mikään luokka ei kai ole »hallitseva» sentähden, että se runoilee, maalaa ja noudattaa hyviä tapoja, eikä se käy tarpeettomaksi sentähden, että ilman sitäkin voidaan täyttää taiteen ja tieteen tarve. Engelsin tässä lausuma todella myötätuntoisuutta herättävä ajatus kuuluu kai myöskin ideologisen rationalismin aatepiiriin.
Tai ajatteleekohan Engels, että koko taloudellinen prosessi — kiitos tuotantovoimain kehityksen — kuivuisi niin kokoon, ettei siitä tarvitsisi paljon välittää, että yhteiskunta voisi suorittaa taloudelliset tehtävät ikäänkuin ohimennen, ettei »artes sordidae» (likaisia taiteita) enää tarvitsisi ammattimaisesti harjoittaa? Tunnetaan kertomus Aristoteleen sukkulasta ja harpunnäppäimestä, jotka liikkuvat itsestään, joten ei enää ensinkään tarvita »orjia». Samantapaisia aatteita pulpahtelee siellä täällä Marxin sekä Engelsin kirjoituksissa, ja epigonit (jäljittelijät) ovat sittemmin omaksuneet ne, kehittäen niitä edelleen. Varsinkin Marxin mieliaatteena on: koneiston kehitys poistaa vähitellen kaikki vanhat erikoistyöt, joten jokainen kykenee ilman alkeistietoja ja harjaantumista tekemään, mitä taloudellista työtä haluaa. Niinpä hän kirjoittaa (»Kapital» 14, 386): »Kun tehtaan kokonaisliike ei riipu työntekijästä, vaan koneista, voi henkilökunta työprosessin keskeytymättä vaihtua alituisesti.» Tai (»Elend», 144): »Työnjaon tunnusmerkkinä koneellisissa tehtaissa on, että kaikki työn erikoisluonne on kadonnut. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin kaikki erityinen kehitys lakkaa, ilmestyy yhtenäisyyden tarve, yksilön kaikinpuolisen kehityksen harrastus. Automatinen tehdas poistaa spesialistit ja fakki-idiotismin.» Tämä ei pidä ensinkään paikkaansa. »Spesialistisuuden» hävittäminen ei suinkaan ole kehittyneen koneiston luonteenominaisuus. Päinvastoin edellyttää sangen useiden koneiden hoito yhtä korkeaa ammattisivistystä, kuin mikä käsin suoritettava erikoistyö tahansa, toiset taasen vaativat ainakin sangen perusteellista työntekijän ruumiillista tai henkistä mukaantumista mekanismiin. Ainoastaan taitavimmat latojat voivat käyttää latomakonetta, ainoastaan erityiset henkilöt anturanompelukonetta. Suuren höyrykoneen voi ottaa hoitaakseen ainoastaan kehittynyt koneenrakentaja tai insinöri, ainoastaan »spesialisti» voi kuljettaa junaa, itsesitoja vaatii ohjaajaltaan erityistä taitavuutta j. n. e. Ei myöskään ole huomattavissa minkäänlaista tuotantoprosessin yleistä kehitystä automatiseksi, siis tehdasmaisesti järjestetyksi, kuten olen tarkemmin osottanut kirjassani »Der moderne Kapitalismus» (Nykyaikainen kapitalismi). »Manufakturi» tulee edelleenkin (ja juuri »sosialistisessa» yhteiskunnassa) säilymään tehtaan ohella, koska sillä edelleenkin on omat tehtävänsä täytettävinä.
Tähän suuntaan emme me siis saa käydä harhaan etsiessämme »kommunismin ehtoja», joiden olisi kehittyminen kapitalistisen talousjärjestelmän helmassa. Ei myöskään »työnvälineiden muuttuminen ainoastaan yhteisesti käytettäviksi työnvälineiksi» eikä edes »kaikkien kansojen kietoutuminen maailmanmarkkinain verkkoon» luo näitä ehtoja. Viimeksi mainittu kehittymistaipumus pikemmin vaikeuttaa kapitalistisen järjestyksen korvaamista sosialistisella, ja edellinen tosin tekee yksityisomistuksen kasvavan tehottomuuden, siis taipumuksen yhteistaloudelliseen järjestelmään, todennäköiseksi, mutta ei suinkaan yhteistaloudellisen järjestelmän toteutumismahdollisuutta. Ja olisihan ennen kaikkea todistettava, että kapitalistisen talousjärjestelmän yhä kehittyessä tulee kommunistisen johdon asettaminen yksityistaloudellisen sijaan yhä helpommaksi.
Yhtä onnistumaton on Engelsin todistus osakeyhtiöistä. Sillä hän erehtyy arvellessaan, että nämät osottavat kapitalistisen järjestelmän tarpeettomuuden. (»Palkatut henkilöt suorittavat nykyjään kaikki kapitalistin yhteiskunnalliset tehtävät. Kapitalistilla ei ole muuta yhteiskunnallista tointa, kuin pyyhkäistä kukkaroonsa voitto, leikata kuponkeja, keinotella pörssissä.») Hän erehtyy tässä perinpohjin, niin perinpohjin, ettei sitä uskoisi miehestä, joka tuntee liike-elämää siinä määrässä kuin Engels. Osakeyhtiö ei suinkaan poista työnantajain tehtäviä, vaan siirtää ne palkattujen henkilöiden suoritettaviksi, jotka hekin toimivat puhtaasti kapitalistisessa mielessä; menekin etsintä, suotuisain konjunkturien vaaniminen, keinottelu ja laskelmain suunnittelu, kaikki on entisen kaltaista. Samoin on riippuvaisuus markkinoista, menekin ja hinnan vaihteluista entisellään, siis myöskin taloudellisen menestyksen epävarmuus. Kuinka ovatkaan Marx ja Engels, syystä kyllä, pilkanneet tuotanto-osuuskuntia, vaikka heidän olisi luullut huomaavan niissä paljon enemmän kuin osakeyhtiöissä aiheita talouden ylikapitalistiseen järjestykseen. Paljas osakeyhtiön muoto ei suinkaan vie kapitalistista taloutta askeltakaan lähemmäksi sosialistista järjestystä, yhtä vähän kuin talousyksikköjen paljas suureneminen.
Ja kuitenkin pitää paikkansa väitös, että yhteistaloudellisen järjestelmän edellytykset kehittyvät kapitalistisen talousjärjestelmän kehyksissä, että tämä itse luo keinot, joiden avulla sen sija voidaan täyttää. Tässä on ratkaisevana menekkisuhteitten vastaava muodostuminen. Niiden täytyy kehittyä sellaisiksi, että suurtuotanto on mahdollinen ilman konjunkturivaihteluita. Markkinanomaisen tuotannon epävarmuuden täytyy poistua menekin vakauttamisen kautta. Menekin tasaisuus ja suuruus, joiden kautta alituinen suuripiirteinen tarpeiden tyydytys käy mahdolliseksi: siinä ovat yhteistaloudellisen tuotannon ehdot. Nämä ehdot toteutuvat samassa määrässä, kuin paikkakunnalla valmistettujen tuotetten kulutus kasvaa: kaasun, sähkön, veden j. n. e. tarve suurissa kaupungeissa, suurten kuljetuslaitosten kehittyminen; niinikään samassa määrässä, kuin kuluttajat liittyvät joukottain yhdessä tilaamaan tai valmistamaan tarvitsemiansa aineita: maataloudelliset osuuskunnat kulutusyhdistykset, j. n. e.; sekä vihdoin samassa määrässä, kuin ennen itsenäiset yritykset yhtyvät uusiksi tuotantoyhteyksiksi: toisiinsa liittyneet liikeyritykset, trustit, j. n. e. Mutta tämä Marxin aatesuunnan positivinen kehittäminen ei kuitenkaan kuulu tähän. Tässä oli vain osotettava, että Marxin ja Engelsin suunnittelema yhteiskunnallistumisteoria on aatteeltaan oikea. Sen laatijat erehtyivät vain sitä yksityistapauksiin sovitellessaan. He ovat teoretisesti löytäneet uuden tähden, mutta se tähti, jota he siksi luulivat, ei ollutkaan se uusi tähti. Se on löydetty vasta myöhemmin. Mutta kunnia tulee heille.
Huonommin ovat mestarit onnistuneet suunnitellessaan muita heidän suureen evolutioniteoriaansa sisältyviä erikoisteorioja.
3. Akkumulationiteoria, kuten minä sitä kutsun, kärjistyy tuohon tunnettuun väitteeseen, että kapitaliylimysten luku alituisesti vähenee. Tämä on todistettavasti väärin. Tapahtuu aivan päinvastoin. Todisteeksi liitän ne numerot, jotka olen tuonut esiin kirjassani »Die deutsche Volkswirtschaft im 19. Jahrhundert». (Saksan kansantalous 19. vuosisadalla). Pidettäköönpä rajana mitä lukua tahansa: 10,000, 20,000, 50,000, 100,000 markan tuloja: tulos on aina sama, että nimittäin sellaisten, tulojen nauttijat lisääntyvät nopeammin, kuin mikään muu tulojennauttijain ryhmä. Ja he lisääntyvät jotenkin samassa suhteessa, kuin heidän tulojensa kokonaissumma, joten jokainen pysyy keskimäärin yhtä rikkaana. Ottakaammepa todistukseksi rikas Hampuri juuri liikkeen kukoistuskautena 1895–1899. Vuonna 1895 oli 3,443 henkilön tulot 10,000 ja 25,000 mk. välillä, 1899 jo 4,082:n. Edellisillä oli tuloja yhteensä 53,5 milj. markkaa, jälkimäisillä 63,1 milj., siis edellisten tulot keskimäärin 15,853 mk., jälkimäisten 15,750 mk. 25,000–50,000 markan välillä oli v. 1895 1,054, v. 1899 1,322 hampurilaisen tulot, edellisillä yhteensä 36,9 milj. mk., jälkimäisillä 46 milj. markkaa, joten kukin sai siis v. 1895 keskimäärin 35,987 mk., mutta v. 1899 ainoastaan 35,384 mk. Vuonna 1895 oli 50,000–100,000 mk. tulot 484, v. 1899 585 henkilöllä; edellisten tulot yhteeensä 33,1 milj., jälkimäisten 40,4 milj. markkaa, siis keskimääräiset tulot 68,390 mk. ja 69,060 mk. Yli 100,000 tulot oli mainittuina vuosina 250 ja 311 henkilöllä. He saivat keskimäärin 210,000 ja 219,646 mk. Tai Berlinin miljoonanomistajain luvut: koko Berlinissä oli v. 1854 ainoastaan 6 taaleri-miljoneria, 1900 sitä vastoin 639; puolentoistamarkan-miljonereja oli silloin 23, nyt 1,323. Siis puhe »kapitaliylimysten alituisesti vähenevästä lukumäärästä» ei laisinkaan pidä paikkaansa, väänneltäköönpä ja käänneltäköönpä tilaston numeroita miten päin tahansa. Kuta lähemmäksi kapitalistisen talousjärjestelmän »romahdusta» tulemme, sitä suurempi joukko »riistäjiä» vilisee ympärillämme. »Riistämis»-toimi käy yhä vaikeammaksi!
4. Kurjistumisteoria, jonka mukaan köyhälistön asema — niin henkisessä kuin aineellisessakin suhteessa — kapitalistisen järjestelmän vallitessa ei parane, vaan käy yhä huonommaksi, on siinä laajuudessa kuin Marx ja Engels sen esittivät jo hylätty yksin vanhain marxilaistenkin piireissä. Se on liian huomattavassa ristiriidassa tosiasiain kanssa, ainakin jos pidetään silmällä palkkatyöväestön ulkonaisesti huomattavissa olevaa asemaa, toisin sanoen sen elantotapaa. Vaikea on sanoa, kuinka lienee »sorron, orjuutuksen ja riistämisen» laita yleensä, lisääntyneekö se vai vähentyneekö, koska tämän ratkaisee aina viime kädessä havaintojentekijän tai arvostelijan subjektivinen arvioiminen. Minä puolestani luulen, että »kurjistumisteoria» on henkisessä suhteessa osottautunut todeksi, ennen kaikkea sentähden, että »sorron», »orjuutuksen» ja »riistämisen» kategoriat — jotka ovat puhtaasti sielullista, sisällistä luonnetta tuntuvat henkisesti ja siveellisesti kohonneesta työntekijästä sangen pahalta. Jos siis koetetaan selittää Marxin »kurjistumisteoriaa» puhtaasti sielutieteellis-subjektivisella tavalla (kuten esim. Kautsky) ja siten pelastaa se, on sangen vähän sanomista sitä vastaan. Ainoastaan sen verran, että Marx ja Engels itse ovat epäilemättä tarkoittaneet »teoriansa» toisessa, realisemmassa merkityksessä. Sillä vielä tuossa mainitsemassani »Kapitalin» kuuluisassa kohdassa väitetään »kurjuuden, huonontumisen määrästä» että se lisääntyy; sitäpaitse osottavat »Kommunistisen manifestin» sanat, jotka olen jo edellä (sivu 76) maininnut, arvan selvästi, että mestarit liittivät väitteeseensä »kurjuus kasvaa» sangen selvän ja realistisen esityksen.
»Nykyaikainen työntekijä — — — sen sijaan kuin hänen tulisi teollisuuden edistyessä kohota, vaipuu yhä syvemmälle oman luokkansa ehtojen alapuolelle. Työntekijä köyhtyy ja pauperismi kehittyy vielä nopeammin kuin väestö ja varallisuus.» Tämä on siis ehdottomasti väärin. Työtätekevän väestön asema parantuu kapitalistisen kehityksen jatkuessa, ehkäpä (ja todennäköisestikin) hitaammin kuin — ylempäin kerrosten, mutta se parantuu. Tämän todistavat kaikki viime vuosien tutkimukset silloinkin, kun ei niiden toimeenpanijoina ole pintapuoliset tendensikirjailijat, vaan kaiken värittelyn epäilyksen yläpuolella olevat luotettavat laitokset.
Ranskassa tulee »Office du Travail» (työtoimisto) tutkimuksissaan seuraaviin päätelmiin: Työpalkka on sitte v. 1850 tullut kaksinkertaiseksi; naisten palkka on noussut 1,02 frangista 2,20 frangiin, miesten 2,07:stä 4:jään. Elantokustannukset eivät ole tuosta ajasta saakka nousseet sanottavasti, ei missään tapauksessa enempää kuin neljännen osan.
Arvostellessaan Englannin työntekijäin kehitystä vuosina 1837–1897 johtuu sosialisti Sidney Webb seuraavaan tulokseen: Rahapalkat ovat kohonneet kaksinkertaisiksi. Elantotarpeitten (paitsi lihan ja maidon) hinnat ovat v. 1897 yleensä alhaisemmat kuin v. 1837. Ainoastaan vuokrat ovat nouseet. »Mutta vuokrain nousemista ei läheskään voi verrata oppineen työntekijän palkan kohoamiseen, ja hänen viikkopalkkansa tuottaa hänelle ja hänen perheelleen varmaan suuremman määrän mukavuutta ja sivistystä kuin hänen isoisänsä voi saada.» Webb arvelee tosin, että kurjuudessa eläväin luku Englannissa on v. 1897 suurempi kuin v. 1837, siis absolutisesti katsoen kasvanut, mutta pienempi koko asukaslukuun verraten. Voi olla. Mutta Webb ei ole sitä todistanut, sillä Englannista ei ole minkäänlaista yleistä tulotilastoa. Webbin mielipide perustuu Charles Boothin arvioimisiin.
Saksassa ovat suhteet jotenkin samat. Varmaa on, että työntekijäin enemmistö elää nykyjään »paremmin» (s. o. käyttää enemmän tavaroita) kuin 50 tai 100 vuotta sitte; varmaa on myöskin, että köyhäin ja köyhimpäin määrä vähenee kokonaisuuteen verraten (on vaikea varmaan sanoa, onko heidän lukumääränsä absolutisesti lisäytymässä vai vähenemässä); ainakin pitää tämä paikkansa viimeisiin vuosikymmeniin nähden. Niinpä oli alle 500 markan tulojen nauttijain määrä Saksenin kuningaskunnassa v. 1879 vielä 51,51 %, v. 1894 ainoastaan 36,59 %, v. 1900 vain 28,29 %. Preussissa oli alle 900 mk. tuloilla v. 1892 vielä 70,27 %, v. 1900 ainoastaan 62,41 % asukasluvusta.
Tarkempia numerotietoja löytää lukija kummastakin pääteoksestani.
Aivan varmaan väärä on vihdoin myöskin otaksuma, että »pauperismi kehittyy nopeammin kuin asukasluku ja varallisuus». Köyhien ukumäärä on Englanissa, tuossa Marxin mielestä klassillisessa kapitalismin maassa, jota hän aina etupäässä ajatteli, viimeisen miespolven ajalla (huolimatta siitä, että vaivaishoito ei suinkaan ole huonontunut!) absolutisestikin vähentynyt: v.v. 1881–85 oli heitä keskimäärin vuosittain 918,966, v.v. 1891–95 taas 787,144. Vastaavasti on köyhien prosenttimäärä tällä ajalla koko väkilukuun verraten myöskin vähentynyt 3,93 %:sta 2,65 %:iin. Viime vuosikymmenenä on (yhdistetyissä kuningaskunnissa) köyhien absolutinen lukumäärä pysynyt melkein samana, jonka johdosta heidän prosenttilukunsa koko väestöön verraten on hiukan alentunut (vuosina 1889–93 keskimäärin 26,4 ‰, v. 1900–1904 keskimäärin 24,5 ‰). Voidaksemme oikein arvostella näitä lukuja, on meidän myöskin otettava huomioon viime vuosikymmenien suuri köyhien itäeuropalaisten maahanmuutto.
Lopuksi on käsiteltävänämme
5. Romahdusteoria. Se opettaa, että kapitalistinen talous kaivaa oman hautansa: yhä ankarampina esiintyvissä kauppapulissa ilmestyy vallitsevan talousjärjestelmän kykenemättömyys pysyä edelleen vallitsevana. Nämä liikeseisahdukset ovat ikäänkuin aina uudistuva porvarillisen yhteiskunnan vararikko, ja niiden täytyy lopulta tulla niin laajoiksi, että paraneminen on mahdotonta. Tahdon jo ennakolta huomauttaa, että tietojemme nykyisellä kannalla ollessa ei vielä voida todistaa tätä käsitystä teoretisesti vääräksi. Tugan-Baranowskin tätä tarkoittavat teoretiset todisteluyritykset ovat minusta epätyydyttävät (syistä, joiden selitteleminen veisi tässä liian kauvas). Ja kuitenkin on hänen todistelunsa toistaiseksi ainoa vakava Marxin kriisiteorian vastustamisyritys. Esittääkseni personallisen käsitykseni — vaikka en voikaan todistaa olevani oikeassa — arvelen, että määräaikaiset liikepulat, joita Marx yksinomaan tarkoitti, eivät yleensä ole kapitalistisen talouden immanentisia ilmiöitä, vaan satunnaisia sekaannuksia, jotka johtuvat yhtä satunnaisista edistyskausista. Kapitalistisen talouden luonne voi pikemmin aiheuttaa pitkällisiä ahdinkotiloja, jommoisia olemme kokeneet tähän saakka vain 1870 luvun keskipaikoilta 1880 luvun loppuun ja jotka jälleen lakkasivat heti, kun jalojen metallien tuotanto tasaantui. Lyhytaikaisia »sairauden tunnusmerkkejä», kuten Marx ja Engels sanovat, ei ole sen jälkeen ilmaantunut, kapitalistinen talous ei siis valmistanut hautaansa, vaan sairasvuodettaan, jossa se voi elää pitkät ajat. Sitävastoin on kokemus jo nykyjään osottanut, että sen laatuiset liikeseisahdukset, joita Marx ja Engels yksinomaan ajattelivat, siis menestymiskautta seuraavat huonot konjunkturit, eivät esiinny yhä jyrkempinä, vaan päinvastoin yhä lievempinä. Kapitalistinen talouselämä ei ole vielä koskaan kokenut läheskään niin valtavaa menestystä kuin 1890 luvun keskipaikoilta vuosisadan loppuun. Mutta siitä huolimatta oli v. 1900 alkanut taantumus (ensimäinen 25 vuodessa!) paljoa lievempi kuin koskaan ennen. Kaikki ne kauhut, joista Marx ja Engels tietävät kokemuksensa nojalla (liikeseisahdukset v. 1836, 1847, 1857, 1873) kertoa, olivat 1900 ja seuraavina vuosina niin vähäisiä, että voidaan epäillä, onko viimeisten vuosien »taloudellisia häiriöitä» yleensä edes kutsuttava »kriiseiksi» (vanhastaan käytetyssä merkityksessä). Ennen kaikkea on meidän päiviemme pankkilaitoksen täydellisempi järjestely omiaan torjumaan taloudellisesta elämästä sellaiset ahdinkoajat, jommoisia aikaisemmat »kriisit» synnyttivät.
Tieto siitä, että monet Marxin opit eivät enää olleet sopusoinnussa tieteen kanssa, että ne olivat »vääriä», herätti vaikeita ristiriitoja niiden uskovaisten sosialistien sieluissa, jotka samalla olivat olleet marxilaisia. Aluksi koetettiin saada arvostelevia ääniä vaikenemaan kaikenlaisten puhtaan opin selittelyjen, epäilyttäväin kohtain taidokkaan tulkitsemisen avulla. Mutta tämä ei luonnollisesti auttanut ajan pitkään. Lopuksi ei voitu enää jättää huomioonottamatta, että Marx oli oleellisissa kohdissa erehtynyt. Nyt oli uskovainen marxilainen samassa asemassa kuin uskovainen kristitty silloin, kun luonnontieteet riistivät häneltä sen pohjan, jolle raamattu on rakennettu. Hänen ratkaistavanaan oli kysymys: täytyykö minun kieltää uskoni, joka on pukeutunut tieteen hävittämään muotoon? Vai täytyykö minun torjua luotani tieteellinen totuus pelastaakseni uskoni? Kumpikin kieltäytyminen olisi ollut yhtä vaikea, se olisi murtanut hänen voimansa. Mutta silloin häntä auttoi sama käsityksen selviäminen, mikä on epäilyksistään vapauttanut meidän aikamme kristityt ihmiset, jotka eivät ole tieteellistä omaatuntoa vailla. Hän tuli huomaamaan, että hän oli siihen saakka liian läheisesti liittänyt toisiinsa uskon ja tiedon, maailmankatsomuksen ja tieteen. Hän oppi näkemään, että ei mikään usko, yhtä vähän jumalausko kuin politinenkaan, tarvitse puolustajakseen minkäänlaisia tieteellisiä totuuksia, ettei tieteellisen teorian kumoaminen voi tunkeutua niihin syvyyksiin, mihin usko on ankkuroitu: sydämen syvyyteen, jossa ihanteet ja arvokäsitykset lepäävät. Hän käsitti, ettei sosialismin voiman lähteenä voi olla yksityisten miesten, vaikkapa heidän nimensä olisivatkin Marx ja Engels, tieteelliset väitöslauselmat, vaan yksistään innostuksen runsaus, toimintahalu, jotka ikuisesti syntyvät uudestaan, kun tämän maailman vaillinaisuutta verrataan ihanteellisiin toiveisiin ja vaatimuksiin.
Mutta täten joutui marxilaisuuden arvostelu jo uudelle asteelle. Nyt ei enää ollut kyseessä ainoastaan jonkun erityisen »teorian» — Marxin kehittymisteorian — kumoaminen tai puolustaminen, vaan koko marxilaisen menettelytavan oikeuden epäileminen. Marx tahtoi asettaa »tieteellisen» sosialismin »utopista» vastaan. Nyt huomattiin, että tämä oli pohjiaan myöten turha yritys. Marxin luoman järjestelmän maailmanhistoriallinen merkitys (mikäli se koskee sosialismia) ei ollut sen »tieteellisessä» luonteessa, vaan siinä, että se asetti sosialisen liikkeen historiallisen kehityksen ja etujen realiselle pohjalle, jolla ei ole mitään tekemistä »tieteen» kanssa. Tuloksettomaksi täytyy sitävastoin tunnustaa sosialismin välttämättömyyden »tieteellinen» todistamisyritys juuri sentähden, että sosialista pyrintöä, taistelua uuden, tulevaisuudessa luotavan järjestelmän puolesta ei koskaan voida tieteellisillä todisteilla osottaa »oikeaksi». Tieteen tehtävänä on vain tuoda esiin havaintoperäisen maailman syyperäinen yhtenäisyys. Se astuu kykeneväisyytensä rajojen ylitse tahtoessaan »todistaa» jonkun vaatimuksen, jonkun tulevaisuudessa tapahtuvan seikan »oikeaksi» tai vaikkapa ainoastaan välttämättömäksi. Käytännöllinen pyrintö voi kyllä menestyksellä käyttää tarkoitusperänsä saavuttamiseksi tieteellistä tietoa. Mutta se itse ei ole koskaan tieteellinen tieto. Se ei ole oikeutettu siitä syystä, että se on »tosi», vaan siitä syystä, että se on »arvokas» ja »valtava». »Tieteellinen sosialismi» on itsessään ristiriita, se on »kultainen hevosenkenkärauta». Tiede ja sosialismi oli siis periaatteellisesti erotettava toisistaan. Vain täten pääsi kumpikin jälleen oikeuksiinsa. Vain täten voitiin samoilla voimilla palvella sekä sosialista tiedettä että sosialismia.
Mutta nuorempain sosialistien vapautumispyrinnöt eivät rajoittuneet tähän. Kun sosialistinen uskontunnustus kerran oli vapautunut luonnottomasta yhteydestään tieteen kanssa, oli luonnollista, että tämä ero ulotettiin koko maailmankatsomukseen. Marxilaisuuden arvostelu yhtyy tässä niiden pyrintöjen kanssa, jotka erottavat maailmankatsomuksen ja luonnontieteet toisistaan.
Kummassakin tapauksessa on osotettava, että tiede on astunut kykeneväisyytensä rajojen ulkopuolelle, todistettava, että se on mennyt vieraalle alalle tahtoessaan antaa yleispätevät kaavat arvojen ja uskon maailmalle. Ennen kaikkea oli uskonnollinen vakaumus vapautettava tieteen kynsistä. Ja silloin tuli sosialistien suhde uskonnon problemeihin aivan toiseksi. Epäilemättä on nykyaikaisella sosialismilla ollut aina viime aikoihin saakka jyrkästi uskonnollisvihollinen leima. Tähän vaikuttivat luonnollisesti valtiollisetkin syyt. Kun ei uskontoa ja kirkkoa erotettu kyllin jyrkästi toisistaan, ja kun kirkkoa (ainakin Europan mannermaan valtioissa) pääasiallisesti pidettiin samana kuin vallitsevaa monarkistis-kapitalistista järjestelmää, niin kohdistui viha kirkollisia laitoksia vastaan myöskin itse Jumalaan, joka ei todellakaan voinut mitään siihen, että kirkon palvelijat puolustivat kapitalismia hänen nimessään. Mutta näiden ulkonaisten uskonnon vihaamisen syiden ohella oli epäilemättä syviä sisällisiäkin syitä, jotka vierottivat sosialisteja uskonnosta. Uskoivathan he, että heidän tuli hyvinä sosialisteina niellä myöskin marxilainen maailmankatsomus sarvineen karvoineen, ja marxilaisen maailmankatsomuksen tärkeä puoli oli — kiitos sille ajalle, jolloin se syntyi, kiitos Feuerbachille! — välinpitämättömyys uskonnollisia kysymyksiä kohtaan, ellen sanoisi viha koko uskontoa vastaan. Mutta kun koko tämä maailmankatsomus omaksi vahingokseen pukeutui »tieteellisyyden» vaippaan, ja kun tiede luonteensa mukaan julistaa vain objektivista totuutta, niin näytti »ateismikin» sellaiselta objektiviselta totuudelta, jota ei saanut järkyttää, tekemättä samalla syntiä tieteen ja sosialismin (joita luultiin samaksi) henkeä vastaan. Maailmankatsomus siis vapautettiin tieteen kahleista, jolloin yksityisenkin suhde uskontoon tuli vapaaksi. Käsitettiin, ettei tieteellä ja sosialismilla enemmän kuin tieteellä ja uskonnolla tai sosialismilla ja uskonnolla taikka kirkolla ja uskonnolla ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Nykyjään kuullaankin periaatteellisesti uskonnonvihollisia lausuntoja ainoastaan puolisivistyneiden sosialistien piirissä. Siten saivat sosialismin teroretikot taas rauhan sieluillensa vapautuessaan sisällisesti marxilaisuudesta järjestelmänä.
Heidän pyrintönsä vapauttaa sosialismi marxilaisuuden syleilystä sai voimallista kannatusta myöskin käytännöllisten sosialistien piireissä. Täytyi nimittäin huomata, että marxilainen oppi oli ajan pitkään sosialisen liikkeen kehityksellekin enemmän esteeksi kuin hyödyksi. Miespolven ijän sillä tosin oli ollut suuri, laajalle kantava merkitys sosialististen aatteiden käytännöllisessä toteuttamisessa. Teoria, että sosialismin »täytyi» tulla välttämättömästi kuin luonnon ilmiö, että sosialismia opetettaessa julistettiin »totuutta», antoi sosialiselle liikkeelle voiman, jonka kaltaista ei toinen käsitys olisi voinut antaa. Se vahvisti uskoa sen asian voittoon, jota edustettiin; se antoi sosialististen puolueiden esiintymiselle varmuutta; se epäilemättä joudutti nykyaikaisen proletarisen liikkeen ensimäistä vahvistumista.
Mutta ajan oloon opittiin tuntemaan, että tuo teoria vaati kaikesta tästä kalliin hinnan: se vähensi ihanteiden mahtia sosialisessa liikkeessä. Samassa määrässä kuin totuttiin »todistamaan» sosialismin »välttämättömyys» »tieteellisillä» todistuksilla, samassa määrässä lakattiin käsittämästä luovaa ihannetta, suurta innostusta. Opittiin liikkumaan varmasti pitkin eräänlaista kiskojärjestelmää, mutta vähitellen katosi kyky kohota lentoon. Marxin ja Engelsin aivan tavattoman tieteellisen lahjakkuuden varjopuoli oli heidän käytännöllisen mielikuvituksensa köyhyys. Heidän »järjestelmänsä» on merkillisen köyhä, jos tutkitaan sen käytännöllistä aatesisältöä. He eivät tahtoneet lausua »tulevaisuuden valtiosta» mitään varmaa. Tämä ei johtunut ainoastaan heidän periaatteellisesta vastenmielisyydestään utopioita vastaan, vaan epäilemättä yhtä paljon luovan kuvittelukyvyn puutteesta. Niinpä ei tämän järjestelmän pitkällinen vallassaolo voinutkaan olla kuolettavasti vaikuttamatta kaikkeen ihanteelliseen innostukseen. Ei tarvittu tietäohjaavaa, selvästi osotettua ihannetta enempää kuin lennokasta innostustakaan: kumpikaan ei vastannut sosialismin »tieteellistä» luontoa, joka nyt käytti puolustuksenaan ainoastaan selvittelevää järkeä. »Sillä (työväenluokalla) ei ole mitään ihanteita toteutettavina; sen on vain vapautettava ne uuden yhteiskunnan ainekset, jotka jo ovat kehittyneet maahan romahtavan porvariyhteiskunnan helmassa.»
Tämä oli se toivoton tehtävä, jonka »tieteellinen» sosialismi osotti köyhälistölle. Sosialismin historioitsija ei voi torjua surumielisyyden tunnetta selaillessaan Fourierin, Weitlingin ja Lassallen kirjoituksia ja verratessaan niihin sitä, mitä sosialistinen kirjallisuus nykyjään tarjoaa. Kuinka mehuttomaksi, kuinka sovinnaiseksi, kuinka järkeväksi, kuinka käytännölliseksi kaikki on tullut! Siellä täällä kajahtaa vielä vallankumouksellinen korulauselma, mutta sitä ei enää oikein uskota. Sekin on kirjoitusmustetta, punaista minun puolestani, mutta elämän virta ei siinä enää kuohu.
Totta on, ettei tämä ole yksinomaan marxilaisuuden syy. Sosialisen liikkeenkin on täytynyt suorittaa veronsa ajan hengelle; ylevä muoto, lennokkuus ja innostus eivät ole enää koteutuneita taiteessa eivätkä runoudessakaan. Ja vielä: sosialinen liike tulee siihen ikään, jolloin paljaat korulauselmat eivät enää ole sen arvon mukaisia, se itsekin tulee kypsyneemmäksi ja »järkevämmäksi». Tämä kaikki myönnettäköön. Mutta siitä huolimatta on totta, että sen täyttyminen puhtaasti marxilaisella hengellä uhkaa riistää siltä ihanteellista sisällystä enemmän kuin aika ja kypsyysaste vaatisivat. Tosin se ei voi enää käsityksineen taantua Marxin tuolle puolelle lapsuusvuosiensa utopismiin; tosin on perustus, jolla se lepää, aina oleva se, minkä Marx laski, jos se tahtoo vaatia tunnustusta: sen täytyy aina olla realistis-historiallisella pohjalla; tosin voivat sosialistisen aatteen edustajat ammentaa tästedes kuten tähänkin saakka voimaa siitä tiedosta, että nykyisen taloudellisen elämän kehitys itsestään luo edellytyksen toisensa jälkeen siihen, että kapitalistinen yhteiskunta muuttuu sosialistiseksi. Mutta tämän kaiken ei tarvitse estää tunteenomaisemman käsityksen, mielikuvituksen ja ihanteellisuuden, siveellisen innostuksen oikeuksiinsa pääsyä sosialisen kysymyksen puhtaasti järkiperäisen käsittelyn ohella. Sosialinen liike on nykyjään aivan kyllästytetty »realismilla». Mutta sen käsistä uhkaavat luistaa pois juuri ne voimat, joiden hallintoalueena on »epätodellinen» aatemaailma. Siihen johtavan tien sulkee marxilainen metodi tai tapa, miten sitä käytetään.
Toisin sanoen: ei tarvitse tulla anarkistien kannalle (sitäkin on muutoin osaksi pidettävä ihanteellisena tai ideologisena taantumisilmiönä), jonka nojalla selitetään: »Meihin ei kuulu kysymys, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta toteuttaa, vaan ainoastaan kysymys, mikä on totta, mikä on oikein, mikä on kaunista. Aate ennen kaikkea!» (»Nous n'avons pas à nous préoccuper de ce qui est réalisable ou irréalisable, mais de ce qui est vrai, de ce qui est juste, de ce qui est beau. L'idée avant tout.» Jean Grave.) Mutta ei ole kysyttävä ainoastaan, mikä on mahdollista toteuttaa, vaan myöskin — ja ennen kaikkea! — mikä on »oikein» ja »kaunista». Ei tarvitse julistaa: aate ennen kaikkea; mutta täytyy tulla vakuutetuksi, että ilman sitä on kaikki pyrkiminen sisällyksetöntä ja innotonta. Ilman sitä matelemme maassa, sen sijaan että kohoaisimme vapaasti ilmoihin. Aatteet saavat muotonsa meidän ihanteissamme. Mutta ihanteen puolesta on innostuttava, se on lämmitettävä sydämen hehkulla, karaistava innostuksen tulessa. Se on lämmittävä aurinko, jonka tulee luoda säteensä kaikkeen, mikä ei saa kuolla eikä himmentyä — kaiken elämän häviämisen uhalla. Kuolevan Saint Simonin hyvästelysanat lempioppilaalleen Rodriguesille pitävät ikuisesti paikkansa: »Älkää koskaan unhottako, ystäväni, että täytyy olla innostunut, tehdäkseen suuria töitä.» Jos ihanteellinen innostus katoaa, jos liikkeen lennokkuus väsähtyy, vaipuu se pikkumaisiin päivän huoliin, hedelmättömään politikoimiseen, häviää kuten hengetön ruumis. Ja aivan varmaan onkin eräs useiden proletarisen liikkeen edustajain toivottomimpia piirteitä, että he ovat kadottaneet kaiken innostumiskyvyn arkipolitikan pölyisessä ilmassa ja vaipuneet valtiollisen hammastelijan kannalle.
Moni kysynee, kuinka voi sosialismi säilyttää historiallis-realistisen luonteensa, jonka Marx on sille antanut, ja samalla saavuttaa tuon ihanteellisen lennokkuuden, jota sillä nyt ei ole. Eikö täten koeteta yhdistää toisiinsa sellaista, mitä ei voi yhdistää? Eikö siveysoppi ja idealismi ole ristiriidassa kehitysopin kanssa, jonka kuitenkin tulee olla sosialismin peruskäsitteenä? Ristiriidassa sentähden, että ne tahtovat muodostaa tulevaisuuden meidän oman kuvamme mukaan, sen sijaan että ne antaisivat sen tulla sellaiseksi »kuin tähdet tahtovat».
Luulen, että sellaista ristiriitaa ei todellisuudessa ole, vaan että se ilmenee vain näennäisesti, kun kehitysopin luonne käsitetään väärin. Useinhan nimittäin vaihdetaan juuri marxilaisissa piireissä kehitysoppi sallimusoppiin, evolutionismi fatalismiin, koska ei ihmiskunnan historiaa ja luonnon historiaa eroteta kyllin tarkasti toisistaan. Arvellaan, että historiallinen kehitys on jonkun luonnontapahtuman kaltainen, joka toteutuu ihmisten toimenpiteistä riippumatta ja jonka suhteen yksilöt voivat levollisina panna kätensä ristiin ja odottaa, kunnes hedelmät ovat kypsät ja niitä voidaan poimia. Tällä fatalistisella käsityskannalla ei ole minkäänlaista yhteyttä kehitysopin sisimmän aatteen kanssa. Se jättää tykkänään huomioonottamatta, että kaikki, mitä yhteiskunnallisessa elämässä tapahtuu, tapahtuu eläväin ihmisten vaikutuksen alaisena ja että ihmiset panevat toimeen tämän kehityksen asettaessaan itselleen tarkoitusperiä ja pyrkiessään näitä toteuttamaan.
Sekotetaan siis sosialisen teoretikon ja sosialisessa elämässä itse toimivan henkilön tykkänään erilaiset katsantokannat. Edellinen käsittää sosialisen kehityksen välttämättömästi syihin liittyväksi tapahtumaksi sikäli, kuin hän johtaa elämän muodon toimivain henkilöiden vaikuttimista ja koettaa ymmärtää itse noiden vaikuttimien määräperäisyyttä ja ehdonalaisuutta. Hänelle on yhteiskunnallinen elämä menneisyyteen siirretty ja siis koko juoksussaan tunnettu tapahtuma. Politikolle se on tuntematon, vasta muodostumassa oleva tulevaisuuden tapahtuma. Se, minkä teoretiko käsittää määrätyn syyn vaikutukseksi: tarkoitusperä, on politikolle tulevaisuudessa oleva päämäärä, jonka hän tahtoo saavuttaa. Mutta itse tämä tahtokin on välttämätön jäsen sosialisen tapahtuman syiden sarjassa. Ja se on, olkoonpa se kuinka ehdonalainen tahansa, kuitenkin toimivan ihmisen enin personallinen ominaisuus; se on tarkoitusperiä asettavan ihmisen katsantokannan mukaan yhtä »vapaa» kuin se vaikuttimia etsivän teoretikon kannalta katsoen on »riippuva». Jos siis sosialinen teoretiko koettaa todistella määrättyä tahdon suuntaa ja siitä johtuvaa yhteiskunnallisen elämän kehitysjaksoa välttämättömäksi tulevaisuudellekin, niin on tässä kumminkin aina luonnollisena rajoituksena edellytys, että toimivien henkilöiden voima tehdä ja toteuttaa päätöksiä on entisellään. Jos tämä tarmo vähentyisi jostakin syystä, esim. sentähden, että toimettomuutta suosiva katsantokanta voittaisi alaa, niin silloin poistuisi tärkein jäsen edellytetystä syiden sarjasta ja kehitys saisi tykkänään toisen suunnan. Onkin aivan nurinkurista, että käsitys luonnonlakien mukaisesta tapahtumasta siirretään sokeasti sosialisen elämän alalle; että siis esim. sanotaan: sosialismin täytyy ilmestyä »luonnon pakolla». Sitä sen ei missään tapauksessa tarvitse tehdä. Ei ole käsitettävissä, minkätähden esim. ei kapitalismin kehitys voisi yhtä hyvin johtaa nykyaikaisen sivistyksen perikatoon, taikka (kuten erään amerikalaisen nerokkaassa kirjoituksessa äskettäin ennustettiin) kapitalistisella pohjalla olevaan uuteen feodalismiin. Ja kehityksen täytyisikin käydä tähän suuntaan, elleivät edistyksen kannattajat loisi uudelle yhteiskuntajärjestelmälle tarpeellisia ominaisuuksia sillä aikaa, kuin sosialinen elämä muodostuu uudelleen, vaan tahtoisivat ehkä vaipua välinpitämättömyyteen ja toimettomuuteen. Heidän käsityksensä mukaan on koko yhteiskunnallinen kehitys toteutettavissa oleva tila, ja tahdon tarmoa, päätösten pontevuutta tarvitaan tämän tulevaisuudessa olevan tilan toteuttamiseen.
Toisaalta perustuu tuo luuloteltu kehitysopin ja ihanteellisuuden välinen ristiriita siihen, että sekotetaan keskenään ihanne ja ohjelma, päämäärä ja tie, usko ja politika. Nämä tulee luonnollisesti pitää aivan erillään toisistaan. Edellisille kuuluu sydämemme, jälkimäisille järkemme. Käytännöllisten valtiollisten toimenpidetten käsittelyssä ilmenevän tiedon tulee käydä käsikädessä lopullista päämäärää tarkoittavan innostuksen kanssa. Toisaalta lämpöä, toisaalta selvyyttä; edellinen ihanteita, jälkimäinen ohjelmaa varten, jonka tulee osottaa lopullisen päämäärän saavuttamiseen johtavat tiet ja keinot.
Ihanteellinen innostus voidaan yhdistää järjelliseen valtiolliseen mieleen juuri siten, että opitaan erottamaan nämä molemmat tykkänään eri asiat toisistaan. Sillä samoin kuin ihanteen vaihtamisesta ohjelmaan on seurauksena kylmä jokapäiväisyyteen vaipuminen, samoin hävittää päinvastainen vaihto valtiollisen kykeneväisyyden.
Mutta ken on oppinut erottamaan tien päämäärästä, hän on myöskin huomaava, että tarvitaan vaivaloista ponnistusta, jos mieli kulkea tuo pitkä matka politikan aavikon kautta aina päämäärän saavutukseen saakka. Asteettain tapahtuvan uudistuksen arvo ja välttämättömyys, siis juuri evolutionin (kehityksen) luonne, opitaan ymmärtämään vasta sitte, kun on saavutettu tuo syvempi käsitys ihanteen arvosta ja luonteesta, jonka mukaan se on ainoa lämmittävä aurinko orjantappuraisella tiellä. Vandervelden sanat, joilla hän lopetti kuuluisan puheensa Pariisin kongressissa: »Tie on orjantappurainen, kivinen, ehkäpä tie Golgatalle, se vaatii tuhansia uhreja, mutta se on kuljettava —», osottavat, kuinka ihanteellinen usko ja järkevä valtiollinen harkinta voivat yhtyä loistavaksi kokonaisuudeksi.
Tämän kaiken näkevät meidän aikamme parhaat sosialistit aivan selvästi. Ja tämä käsitys on synnyttänyt irti-Marxista-liikkeen, jolla jo nykyjään on paljon kannattajia kaikkien maiden sosialidemokrateissa, vaikka vain harvat tunnustavat sen julkisesti ja tarmokkaasti. Tämän vapautustaistelun johtajiksi ovat joutuneet juuri ne, jotka Marxin henki on aikoinaan syvimmin vallannut. He eivät ok marxilaisuuden luopioita, vaan he ovat tunnustaneet marxilaisuuden historiallisen rajallisuuden. He eivät ole Marxin vastustajia, he eivät tahdo Marxia olemattomaksi: he tahtovat Marxin ylitse eteenpäin: amicus Marx, sed magis amicus socialismus (Marx on ystävä, mutta parempi ystävä on sosialismi). He eivät tahdo antaa Maxin hävittää sitä työtä, jonka Marx itse on tehnyt.
Eräs amerikalainen sosialisti, George D. Herron, joka edustaa tätä uutta suuntaa, on esittänyt sen näin: »Sosialistinen vallankumous ei tule siten, että Marxin oppilauselmia kerrataan yhä uudelleen ja uudelleen. Työväenluokka ei ole määrättyä sosialistista teoriaa varten, vaan tämä on työväenluokkaa varten. Ei kukaan ole koettanut innokkaammin osottaa, että on välttämätöntä sovittaa sosialistinen fraseologia olojen mukaan, kuin Engels, ja meidän tulee oppia tämä sovittaminen. Sosialismi ei tule tähän maailmaan puhdasoppisuutena, uskonlahkona, vaan sen täytyy puhjeta esiin raikkaana elämän virtana.» Juuri Amerikan Yhdysvalloissa, missä vasta kahdeskymmenes vuosisata on näkevä sosialismin kehityksen, näyttää olevan erittäin sopiva vapaamman sosialistisen propagandamuodon maaperä. Täällä on ehkä suurimmat mahdollisuudet siihen, että sosialiset vaatimukset täyttää kristillinen henki ja että sosialismin ihanteellinen sisällys tältä puolelta lisääntyy.
Europassakin huomaamme samankaltaisia pyrinnöltä. Useammalta kuin yhdeltä taholta kuuluu ääniä, jotka vaativat, että sosialistisen liikkeen tulee olla kristillisen hengen täyttämän. Tämä on vain yksi muoto tuosta yleisestä taantumusliikkeestä Marxia vastaan, josta puhuin. Kaikille näille pyrinnöille, jotka tässä herättävät mielenkiintoamme, on yhteistä juuri tuo uuden ihanteellisen sisällyksen ikävöiminen. Sama pohjasävel soi nuorten venäläisten sosialistien kirjoituksista, jotka erittäin tarmokkaasti ajavat irti-Marxista-liikettä, Tugan-Baranowskin, Peter von Struven, Bulgakoffin, jonka uusimman teoksen nimi on: »Marxilaisuudesta ihanteellisuuteen». Sitä samaa kaipaavat viime kädessä saksalaiset Bernstein, Göhre, Koigen ja nekin sosialistit, jotka johtavat oppinsa Kantista, samoin myös Sorel Ranskassa, missä nykyjään elää se sosialistinen agitatori, joka on lähinnä ikävöityä sosialistien uutta perusmuotoa, nimittäin Jean Jaurès.
Täten on esitykseni johtanut lukijan huomaamatta aatteiden maailmasta käytännöllisen toiminnan maailmaan; alettuamme sosialismin tutkimisesta olemme johtuneet arvostelemaan sosialista liikettä. Sentähden on aika puhua itse tästä liikkeestä, sen synnystä, sen vaiheista ja sen kehityksessä ilmenevistä pyrinnöistä. Tähän ryhdymme seuraavassa osassa.
[1*] Kapitalistisen kehityksen erityistä teoriaa käsittelen tuonnempana toisessa yhteydessä.
[1] Suomentanut O. Manninen. [Suom. huom.]