Suomalaisille tovereille.
Venäjän työväenvallankumouksen toimihenkilöt elivät aikoinaan kuosikausia karkoituspaikoilla ja maanpaossa, usein tavattoman raskaissa oloissa. Mutta yksi hyöty siitä oli. Heidän keskuudestaan varsin useat käyttivät aikansa tietojensa ja taitojensa kartuttamiseen. Osaksi saattoivat he ottaa osaa kapitalismin suurmaiden työväen järjestötoimintaan, oppivat kieliä sekä hyötyivät kaikkea sitä, mitä stipendimatkoistan hyötyä voi. Ja varsinkin voivat ne, joilla taloudelliset seikat myöten antoivat, syventyä tutkimuksiin. Niiden tuloksena valmistui joukko selostuksia, käännöksiä, artikkeleita, lentokirjasia, mietintöjä, ehdotelmia, tutkielmia, jopa laajoja teoksiakin. Salateitä oli ne toimitettava Venäjälle, jossa ne vain vaikeasti pääsivät työväen käsiin. Nyt vasta, kun proletaarinen vallankumous on antanut kirjapainot ja paperivarastot työväenluokan käsiin, on voitu julaista näitä emigranttielämän kirjallisia tuotteita — vaikka vähänhän niitä on julaistu, sillä vallankumous ei ennätä paljoa katsoa taakseen, sen täytyy, joka hetki tiukasti tapellen, kohdistaa katseensa nykyhetkeen. Ja käymässä olevan vallankumouksen tarpeita sen kirjapainokin pääasiassa tyydyttää.
Suomen sos.-dem. toimihenkilöt olivat niin kiinni jokapäiväisessä järjestönäpertelyssä, että vain vähän riitti aikaa tutkimuksiin. Ja vielä vähemmän — s.o. tuskin ollenkaan — tutkittiin työväelle kaikkein tärkeintä: kysymystä yhteiskunnallisen vallankumouksen edellytyksistä ja silloin eteen aukenevista tehtävistä. Nyt on käytännön kova koura pakottanut ottamaan esille tämän kysymyksen. Tosin sos.dem. johto siellä Suomessa nytkin noudattaa kamelikurkipolitiikkaa, pistää pään piiloon uskotellen, ettei vallankumous tulekaan, tai ei ainakaan ole ovella. Mutta työväki on toista mieltä. Se tuntee sormenpäissään, että jotain saattaa tapahtua, täytyy tapahtua. Mailman merkit ovat sellaiset.
Ja meiltä, Venäjällä olevilta pakolaisilta, on Suomen työväki oikeutettu kysymään: mitä olette oppineet? — Mitä vastaamme? — Ensiksikään emme voi vastata syvillä tutkimuksilla. Siihen on aika ollut liian lyhyt ja liian jännittävä. Esteenä sitäpaitsi kielivaikeudet ja käytännöllisen toimiskelun velvollisuudet.
Mutta ehkäpä olemme jotain oppineetkin. Olemme nähneet työväen diktatuurin elävänä. Olemme eläneet mukana siinä yhteiskuntaprosessin kuumeisessa kehityksessä, jota sanotaan vallankumoukseksi. Ja vaikka olemmekin nähneet valtavan joukon ilmiöitä, sekä lakeja, julistuksia ja toimenpiteitä, joista voi ottaa jopa malliakin, niin on suurin oppi kuitenkin se, että vallankumous ei käy nuottien mukaan, vaan kulkee omia, yllättäviä teitään. Ja että siinä vastuunalaisina toimivain, s.o. tällä kertaa koko työväenluokan, on joka hetki oltava valmiina toimimaan sen vaatimusten mukaan. Mutta eipä saa se toiminta olla pinta-ilmiöiden, hetken tuulien mukaan tanssimista, vaan on vallankumouspolitiikassa, kuten yleensä kaikessa vastuunalaisessa politiikassa, noudatettava yhteiskunnan syvän pohjavirran suuntaa. Ja se taas on kussakin yhteiskunnassa omanlajisensa sekä vaatii sen mukaista toimintaa.
Suomalainen Kommunistinen Puolue on toimittanut koko joukon kirjallisuutta, josta Suomen työläiset — jotka ovat sitä käsiinsä saaneet — ovat epäilemättä löytäneet paljon herättävää, opettavaa, rohkaisevaa. On myös julkaistu lehteä: »Vapaus», »Kumous», joista varsinkin ensinmainittua vain varsin vähän lienee läpi lahtarisantarmiston verkonsilmäin päässyt Suomen työväen käsiin. Siitä on johtunut tuuma painattaa uudestaan eräitä kirjotuksia, jotka kuvaavat sitä, millä silmällä suomalainen bolshevikiksi opetteleva katselee näitä oloja. Ja mitä ajatuksia ne hänessä herättävät.
Ovat juuri marraskuun päivät. Väkistenkin menee mieli kaksi vuotta taapäin, niihin aikoihin, jolloin Suomessa tilanne — sitten 1905:n suurlakon ja Viaporin päivien 1906 — taas kumoukselliseksi jännittyi. Mitä silloin tapahtui, ja mitä siitä nyt, kommunisteina, ajattelemme, siitä on selostuksia kirjallisuudessamme. Varma on kuitenkin yksi asia, se: ettei enää tule aikaa, jolloin Suomen työväki vallankumouksellisen tilanteen taas kärjistyessä olisi vailla vallankumouksellista puoluetta, sellaista, joka uskaltaa tarttua tapausten peräsimeen. Kysymykseen: mitä tehdä? löytyy vastaus — ei siksi, että se olisi helppo, vaan siksi, että sen täytyy löytyä.
Seuraavat kappaleet julaistaan siinä tarkotuksessa että ne, vaatimattomuudessaankin, Suomen työväessä nostattaisivat vallankumouksellista uskoa, tahtoa ja toimintatarmoa. Venäjän vallankumouksen paras opetus on se, että työväen käsikirjasta on pyhittävä pois pelokas kysymys: tokkohan sitä voidaan tehdä? — ja tilalle on otettava lause: se on tehtävä, neuvotelkaamme, mutta pian, vain siitä, miten se paraiten tehdään!
Pietarissa marrask. 4 p. 1919.
Y.S.