(Neuvostovallan ensimäisen vuosipäivän johdosta.)
Vuosi sitten se koitti.
Eivät tepsineet enää porvarien silmänkääntäjän Kerenskin temput. Pietarin työväen rautanyrkki nousi ja kuului: »ovi auki»! Porvarisvallan puolustajat haihtuivat kuin akanat tuuleen.
Silloin — lokakuulla herrojen vuonna 1917 — käännähti mailman historia ruostuneilla saranoillaan.
Iskettiin aukko porvarisvallan muuriin.
Porvarit kiireen kaupalla sitä paikkauttamaan. Paperirahoillaan renkejään paikkasivat lahtarikoplia kokoomaan, kapinoita järjestämään, saboteeraamaan ja salamurhia toimeenpanemaan.
Vuoden ovat nyt rehkineet. Parastaan koittaneet herrojen rengit. Ulkomaiden porvarit niitä rahoillaan auttaneet. Venäjän pitkätukkaisia huiputtaneet. Houkutelleet niitä panemaan silmukkaa kaulaansa.
Mitä ovat hyötyneet? — Kouran tyhjää.
Työväen diktatuuria koettaneet kumota. Kalliota purreet. Hampaitaan katkoneet.
»Pieni kopla ne ovat — bolshevikit.» Noin kuuluttivat »sosialistien» nimen varastaneet porvarien kätyrit ulkomaille. — Näkivät toissapäivänä ja eilen liikkeellä koko Pietarin, koko Venäjän.
»Talonpojat ovat niitä vastaan», sanoivat. Mutta kas: yli kaksikymmentä tuhatta maalaisköyhälistön komiteain edustajaa marssi vallankumouksen vuosijuhlassa Pietarin katuja.
Veljestyivät kaupungin ja kylien raatajat. Kättä lyövät teollisuus ja maanviljelys. Sirppi ja moukari, Neuvostovallan vaakunakuvat, kas siinä niiden voiton merkki.
Vuoden kestivät, venäläiset proletaarit. Esimerkin kansoille näyttivät. Teolla saarnasivat:
Kuulkaa, katsokaa! Laho on porvarivalta. Isku otsaan ja se kaatuu.
Eivät ensin ihmettä uskoneet Europan, Amerikan raatajat. Liian raskaalta tuntui niskassa porvariston rautakorko.
Nyt ymmärtävät. Kohoaa tulen liekit kaikilla äärillä. Punainen kukko kiekaisee. Linnojen harjalta se huutaa uutta aamua:
Kuulkaa kutsu, työtätekevät kansat!
Sota palatseja vastaan, rauha raatajain majoille!
»Vapaus» 6. XI. 18.
Usko, joka vuoria siirtää... se on työväenluokan luottamus omiin voimiinsa.
Kas siinä Venäjän köyhälistökumouksen suurin opetus.
Vuosi sitten — kuinka pimeä mailma. Luhistuneet Venäjän vallankumoukseen liittyneet »demokratian» toiveet. Ei tietoa rauhasta. Saksan imperialismi kukkoili. Englannin, Amerikan ja Ranskan herrat niin röyhkeinä, että kielsivät sosialistirengeiltään passit Tukholman sovittelukokoukseen, jossa Huysmannsien, Brantingien, Scheidemannien, Hendersonien ja Tsheidsein piti auttaa imperialistisia teurastajia sopimaan riitansa. Venäjän vallankumousta uhkasivat Kornilovien vehkeet.
Pimeys peitti maan.
Silloin leimahti valon välähdys. Pietarista se tuli. Punaisen pääkaupungin työväki heitti nurin Kerenskin.
Mikä raivon parahdus porvarien leiristä. Mikä ivan hymähdys sosialistisovittelijain sakissa. »Hullutusta»... »seikkailua».
Ja ne lohduttivat itseään sillä, että »pian se juttu on kuitattu».
Ovat odottaneet sitä kukistumista kuin kettu varsan hännän putoamista keväällä.
Mutta yhä pitemmäksi käyneet niiden nenät. Ja yhä vimmatummaksi niiden kiukku. »Kun kehtaavatkin niin kauan pitää valtaa.»
Kehtaavat ne, bolshevikit. Nauravat profeetoille päin silmiä.
Eivät ylimielisesti naura. Tietävät mitä vaikeuksia on
edessä. Suoraan ovat sanoneet Venäjän työväelle, että vaarallisinta olisi nyt nukahtaa voittojen laakereille, kun viholliset valvovat.
Eivät ole Neuvostovallan miehet salanneet kansainvälisten vaarojen suuruutta. Aina ovat osottaneet, että tuossa on taas kova paikka edessä. Mutta se on murrettava. Rohkeutta! Uskoa!
Ei sokeaa auktoriteettiuskoa. Ei tyhmän silmäinsulkemista. Vaan tosi tietoa, että kansainvälinen vallankumous on kypsymässä. Sille annettava sysäyksiä. Sitä odotellen kestettävä.
Usein oli usko koetuksella. Pahalta näytti niinä päivinä, jolloin Saksan peto hyökkäsi päin Pietaria, jolloin oli sen raadeltavaksi jätettävä Ukraina, Itämeren maakunnat, Suomi...
Katkeria päiviä, jolloin oli allekirjoitettava Brestin rosvorauha.
Vakavasti sai toveri Lenin viime keväänä puhua Venäjän työläisille, että jollei pystytä luomaan järjestystä ja keskenäistä kuria armeijaan ja talouteen, niin hukka perii.
Uhkasi vaarat viime kesänä, jolloin vasen-es-errät — kavalat liittolaiset — kohdistivat iskun itse Neuvostovallan keskukseen. Mutta iskijäänsä takasin kilpistyi sekin.
Eivät ole vaarat nytkään voitetut. Mitä selvemmin vihollista katsoo perikato silmiin, sitä epätoivoisempiin keinoihin se turvautuu.
Mutta turhaa kaikki.
Työväestö voittaa — koska sen täytyy voittaa.
Sen näemme me nyt kaikki. Autuaat ne, jotka jo vuosi sitten uskoivat. Eivät nähneet voittoa silloin, näkivät vain taistelun välttämättömyyden. Tiesivät, että oli edessä voitto tai orjuus, kuolemaa pahempi.
Oli niitä, jotka epäröivät. Niille tehtiin raamatun Gideonin temppu: pois pelkurit riveistä! Väin ne, jotka uskaltavat, astukoot iskujoukkoon!
Astuivat. Voittivat. Kiitos ja kunnia heille!
Nyt täytyy kaikkien uskoa — kaikkien niiden, jotka rehellisesti työväen voittoa tahtovat. Nyt täytyy astua aisoihin kaikkien.
Ja nyt on opittu puhumaan selvää kieltä. »Joka ei ole kanssamme, on meitä vastaan.» Ei mitään keskivälin tietä. Ei mitään puolueettomuutta kansalaissodassa. Joka ei iske teurastajia, on teurastaja itsekin.
Kovettunut on taistelussa vallankumouksen silmä ja käsi. Ei suvaitse se leikin laskua. Joko — tahi...
Niin on Venäjän köyhälistö sanonut sovittelijoille omassa maassa. Niin on se sanonut ulkomaiden pyövelirengeille, sosialistipettureille.
Kaiku on kulkenut kaikkialle. Kautta hävitetyn valtausalueen Saksaan. Läpi tiiviisti suljetun rajan Englantiin. Yli valtamerten Amerikkaan.
»Bolshevikkejako olette — kyllä teille näytetään!» Niin raivoavat imperialistit.
»Niin ollaan — ja samaa tietä kuljetaan», kuuluu rohkea vastaus.
Imperialismin pohja putoo. Raunioiden keskeltä kuuluu teurastettavien kansojen raivon parahdus:
Tilille teurastajat!
Ja ne vedetään tilille.
Keikahti vallasta Bulgarien ruhtinas poikineen; kaatui sotilasten luodeista Unkarin teurastaja Tizza samaan aikaan kuin tasavalta julistetaan; karkuun yrittää keisari Kaarle, kun Friedrieh Adler, kuolemaan tuomittu tyranninkaataja, astuu vankilasta vapauteen. Heiluu kruunu Wilhelmin päässä Karl Liebknechtin julistaessa kommunismin tunnussanaa. Vuoroaan odottavat Englannin merirosvot ja dollarikeisari Wilson. Hätähuutoja päästelevät Suomen sianpäät...
Niiden tuomio on kirjotettu. Eikä armahtajaa ole.
»Kuolema kavaltajille!»
Hytkähtää scheidemannien sydän. Tunkeutuvat pistimet ministerituolien toppauksen läpi.
»Eläköön neuvostovalta», kaikuu kaikkialla.
»Eläköön Venäjän Neuvostovalta. Eläköön kansojen vapautuksen soihdunkantaja. Eläköön mailman työväen vallankumous. Eläköön proletariaatin diktatuuri ja Kansainvälinen Työväen valta!
Eläköön kommunismi!
»Vapaus» 9. XI. 18.
Kysymys on tehty. Koetanpa lyhyesti vastata:
Tämä on mielenkiintoista kaikki, tekee mieleni huudahtaa. Ihan ihmeellistä on nähdä, kuinka työtätekevä kansa tuntee saavansa luomisintoa ja itseluottamusta. Vuosi sitten jäi Venäjän bolshevikkien menettelyn moni kohta meille sivullisille epäselväksi. Saatoimme käsittää, että täytyi ottaa valta — tilanne käski. Mutta että siitä alkaisi todella sosiaalinen vallankumous, kapitalismin loppu ja sosialismin toteuttaminen, sitä emme jaksaneet ymmärtää. Ja sehän se vaikutti omaan menettelyymmekin. »Ennenaikaista se on — meille ainakin. Ei siinä pärjätä» Niin mietittiin.
Vasta oman kokemuksemme kautta ymmärrämme, että on turhaa puhua tämän tempun, työväen vallanoton, ennenaikaisuudesta. Päinvastoin. Liian myöhään Venäjänkin työväelle selvisi, että täytyy. Vasta kun lahtarien kuularuiskut jo nurkan takaa kurkkivat, päätti Pietarin proletariaatti korjata ne talteensa. Tappelulla tempasi ne pois teurastajiltaan.
»Myöhään», sanoin. Tarkoitan sitä, että siihen mennessä ennätti porvaristo jo tehdä niin paljon hävitystä, että valtaa käyttävän työväen on yhä vaikempi selvitä. Mutta näin sanoen voi vain teoreettisesti järkeillä. Asiallisesti eivät suuret joukot lähde vastustamattomasti liikkeelle, ennen kuin on pakko. Ja kun on pakko ottaa valta, on myöskin pakko hallita, s.o. hoidella yhteiskunnan asioita. Niillä edellytyksillä, mitkä oloissa ovat, ja sillä järjellä, jotka työväenluokalle on kertynyt.
Venäjän työväen vallan käytön edellytykset olivat peräti kehnot: hävitetty maa ja hajoomassa oleva armeija! Ja sen järki — järjestelyyn harjaantumaton. Mutta »työ tekijäänsä neuvoo!» Ja neuvonut se on Venäjänkin kansaa. Se mikä on tehtävä, on tehtävä. Ja tehdään. Vähitellen kyllä, mutta valmista tulee.
Ajatelkaa nyt esim. armeijaa! Kun muistaa vielä viime talven kaikkialla ajelehtivat sotamieslaumat — työtä tekemättömät, kurittomat! Entä nyt? Viimeksi eilen näin Punaisen Armeijan loistavan näytteen — paraatikentällä kylläkin, mutta ettei se ole leikki-armeija, siitä on m.m. ulkomaiden porvarislehtien sävy todistuksena. — »Ei ne mitään kykene rakentamaan», sanoivat porvarit vielä joku kuukausi sitten. Ja nyt: »ne on luoneet armeijan — mikä meidän ottaa?»
Mielenkiintoinen kysymys on talouden järjestäminen. Ei niin tuhmaa poroporvaria ollut, joka ei viisaan näköisenä olisi selittänyt, että ei työväki pysty omin päin mitään järjestämään (poroporvari mittaa kaikki oman kyynärpuunsa mukaan). Mutta kas kun pystyy.
ja kaikkien byrokraattien kauhuksi, jotka eivät kyenneet virkakoneistoa käyttämään edes uusaikaisen kapitalismin vaatimalla tavalla, kykenee työväki hoitamaan neuvostovallan mutkikasta koneistoa, joka siinä samassa on ollut luotava. Ne nauroivat ja päivittelivät komisariaattien »sekamelskaa». Mutta nauru loppuu, kun siitä syntyy täsmällinen toimisto.
Ihmeellistä on se, kun maaseudun kansa herää. Se ei kylläkään käy ihan suoraviivaisesti. Ei suinkaan. Kovin on taikauskoiselle rahvaalle ihmeellistä tämä elämä ilman tsaaria ja poliisia sekä vastoin papin neuvoja. Hyvin se houkuttelisi se luvattu »vapaa kauppa» — saada hintaa, minkä ilkenee pyytää. Mutta sitten tulee selkeneminen: hittoako minä teen tuolla paperilla — antakaa tavaraa, rautaa, suolaa, koneita!
Eipä vähimmän ihmetytä sivistystyö. Kesken kiljuvaa tappelua opiskelee Venäjän köyhälistö. Kouluja, neuvonta-, ammatti-, sotatiedekursseja, luentoja, taidetta! Valtava sanomalehdistö luotu! Entisyyden paraat sivistysperut annetaan halpoina painoksina kansan käsiin. Miljoonaisin kappalein levitetään vallankumouksen omaa kirjallisuutta — valistamaan vielä pimeydessä olevia, kokoomaan herääviä ja ohjaamaan vallankumouksen työtä. Ja tärkein kaikista: työväki huomaa, että sen on luotava oma kulttuurinsa!
Mutta kaikkein mielenkiintoisin asia, se on kuitenkin — loisten hävittäminen.
Kuinka armottoman paljon tässä hyvässä yhteiskunnassa — kuten meidän »suloisessa Suomessakin» — on loisolijoita. Kulkekaa virsta, pari Nevskyä ja katselkaa sen konttoreiden ja kauppojen kylttejä. Mitä siellä on ollut? — Paljasta ylellisyyttä. — Ja mitä oli se »yleisö», joka siellä ennen päivät päästään tungeksi, tai autoilla, pari-kolmivaljakoilla ajeli? — Loisia, pelkkiä loisia! Nuo rouvat ja neidot, joiden puvut veivät vuodessa omaisuuksia ja joiden huvittelun hintana oli tuhansien hiki ja veri — loisia, isäinsä ja aviomiestensä loisia. Ne herrat taas tuotannon loisia —erenimijöitä. Harvoilla heistä »työnään» edes keskinäinen urheilukiista pörssin permannolla. Toiset, palkkalaiset, senkin suorittivat. Entä kenraalien ja tsinovnikkain laumat!? Samaa loisjoukkoa. Ja niiden palvelijat: keittäjättäristä, kamarineideistä ja autonajajista kalpeisiin myyjättäriin, ilottomiin ompelijattariin ja hotellien nälkäisiin herkkujen tarjoilijoihin asti? Niidenkin joukossa niin paljon loisia. Työtätekeviä, nälkäisiä, kurjasti perhettään elättäviä — jos heille sellaista oli kustannettu — mutta sittenkin loisia. Eivät olleet he jäseninä ihmiskunnan terveelle elämälle tarpeellisen tuotannon koneistossa, ei, he palvelivat loisten ylellisyyttä, haisevaa mätää, elämän myrkytystä.
— Bolshevikit ovat tuhonneet tuotannon ja luoneet suunnattoman työttömyyden, kuului ulvonta yli porvarillisen maailman.
— Minkä tuotannon? Mitä sitten vielä viime talveen asti tuotettiin? Vastatkaapa!
Jos rehellisesti vastaatte, niin vastaatte, että se oli sotatuotantoa, murhavälineitä! Toinen osa työväestä tappoi toisiaan ja toinen osa tuotti tappovälineitä. Maatalous rappeutui, ajokalut särkyivät, kalastusalukset menivät hylyiksi ja verkot lahosivat — uusia ei valmistettu. Koko kansa palveli sotaa ja passasi sodasta rikastuvia.
»Lopettaa tuotanto» — se merkitsi samaa kuin lopettaa sodan tuotanto. Merkitsi muutakin: lopettaa viinojen tuotanto, ylellisyystuotanto; sanalla sanoen: loppui tuotanto, jota oli harjotettu ihmiskunnan tappamista tai mädännyttämistä varten.
— Mutta keskeytyi myös todellinen, tarpeellinen tuotanto.
— Totta kyllä. Sekin meni siinä samassa, tai paremmin: meni suuri osa siitä. Osa tarpeellisesta tuotannosta on keskeytynyt, kun sen työväen on täytynyt lähteä vihollista torjumaan, osa siksi, että raaka-aineiden tuonti keskeytyi j.n.e. Osa taas insinöörien ja työnjohtajien sabotaasin takia.
Yhteen aikaan näytti vallan surkealtakin, jopa nurinkuriselta. Työläiset kärsivät työttömyydestä ja porvarit herkuttelivat ylellisyydellä, jota — laillisesti tai salavihkaa — ostivat kuponkipapereillaan. Keinottelukin yhä versoi. Ulkomailla pilkattiin: siellä »sosialismin maassa uivat spekulantit kuin kalat vedessä». Mutta se pilkka loppui. Sillä keinottelun lähteet kuivuivat. Joka kerran kun jokin yhteiskunnallinen laitos, Neuvosto, Komitea, Kommuni, otti haltuunsa jonkin tavaranjaon alan, jäi joukko loisia kuiville. Mitä paremmin elintarvelaitos toimii, sitä vähemmän jää »paperi»herroille tilaisuutta ostaa »konservia» tai »säkkitavaraa.» Ja kun loppuvat »kupongitkin» — mitäs sitten? Ei muuta kuin imeä sillinhäntää. Ja kun ei työväki enää kanna puita, anna sähköä eikä pidä herrasväelle hienoa asuntoa — yhteiskunnan taloissa! — silloin on »mailman loppu».
Tosiaankin, kapitalistien mailman loppu on silloin, kun ei ole kapitalisteille tilaa koko yhteiskunnassa. Ne tietysti raivostuvat, joku heistä eksyy kapinoimaan — vaikka tavallinen porvari on siihen jotenkin kykenemätön: hän kapinoi niinkuin sotiikin — vain suullaan! Mutta sekin on vaarallista. Ja mitä se suukopu sitten auttaisi? Ei se nykyään tuota yhtään »kerenkkaa». »Eikö isä hankkisi leipää?» kysyvät lapset. »Sitä saavat vain työläiset», sanoo ivalla isä. Mutta lapsi ei ymmärrä ivaa. Se sanoo: »no miksei isä mene työhön?»
Moni »pursu» on saanut kokea, kuinka »nälkä opettaa lappalaisen ampumaan». Ja jos joitakin vielä on sellaisia, joita ei nälkä aja työhön, niin ajaa talokomiteat. — »Mitäs siinä laiskottelet, menisit siitä edes katua lakasemaan!» Ja pian tarvitaan lumenluojia! Siinäpähän makaa hevosen raato kadulla! Korjatkaa pois! — Ja insinööriksi tunnetulle sanotaan; siellä ja siellä on pomon paikka auki, koeta päästä sinne!
Ei ole yksinkertainen eikä helppo prosessi se, kun yhteiskunta hävittää loisiaan. Paljon siinä on säälittävääkin. — ? — Hitto nyt säälisi porvareita, jotka ovat ihmiskunnan verta niin himolla juoneet. Ei tarvitse sääliä heidän perheitäänkään; oppivathan työtä tekemään. Se kuuluu olevan niin »terveellistä» ja varsinkin »moraalia kohottavaa». Sääli on sitä loisväen palvelijain ja ylellisyys työntekijäin joukkoa, jotka on siirrettävä uusille aloille. Niin monille on vaikea saada sopivaa työtä.
Mutta näin sen täytyy käydä — eikä muuta tietä ole. Se on minulle nyt selvinnyt. Ja se on erittäin nostattavaa, niin nostattavaa kuin on luonnon ja elämän keväinen herääminen tai terveyden palaaminen ankaran taudin jälkeen.
Ajatelkaa, että hävitetään laiskottelun ja loiselämän mahdollisuus! Samalla tukitaan laiskan loiselämän paheitten lähteet. Ei enää voi kirjallisuus eikä taidekaan palvella turmeltunutta makua — kun sen kannattajat, loiset katoavat.
Väin työstä versoo terve elämä.
Ja vallankumous raivaa tien auki luovalle työlle.
Kestävyyttä vain ja ihmiskunta paranee siitä hullujenhuoneen helvetillisestä raivokuumeesta, jota oli kapitalismi ja sen sota.
»Kumous» N:o 15–16; 2. XI, 19.
Jokainen päivä on vallankumoukselliselle propagandan päivä. Sanoin ja teoin iskee hän proletaarisista päistä pois vuosituhanten henkistä kuonaa, josta itse on päässyt vapautumaan. Siten pääsevät yhä uusissa työläisaivoissa versomaan omat ajatukset, proletaariset, kumoukselliset, uudet ajatukset, ne ajatukset, jotka siittävät kumouksellisia tekoja ja johtavat voittoon.
Huomispäivä on erityisesti omistettu neuvostopropagandalle. Silloin selvittelevät Venäjän työtätekevät joukot keskuudessaan, mitä heille on merkinnyt luokkataistelun siirtäminen porvarillisen demokratian puitteista uudelle perustalle, sellaiselle, jossa työtätekevä luokka valtiovallan haltijana nujertaa valtiollisesti oikeutettomaksi tehdyn riistäjäluokan aseellisen, taloudellisen ja henkisen vallan. — Että. Venäjän proletariaatti ymmärtää vallankumouksensa saavutusten merkityksen, siitä on todistuksena se ihmeellinen vallankumouksellisten sotilaallisten, poliittisten, taloudellisten ja puoluevoimien kasvaminen ja lujittuminen, joka Venäjällä on havaittavissa.
Mutta neuvostopropaganda ei ole vain venäläinen kysymys, se on mailman kysymys. Ja että bolshevikit ovat mailman parhaita propagandamestareita, siitä ovat imperialismin valtiolliset johtomiehet antaneet mitä auliimpia tunnustuksia. Ja paras propagandakeino on — itse Venäjän neuvostotasavallan olemassaolo. Rintamillaan se saamaa. Ja sen tunnussana: köyhälistö valtaan, proletaarinen diktatuuri, neuvostoja! — se on tullut mailman vallankumouksellisen proletariaatin tunnussanaksi.
Neuvostopropagandan päivänä muistakaamme kukin kohdastamme, että mailman laajaa neuvostopropagandaa edistämme ja harjoitamme paraiten siten, että uhraamme kaiken voimamme mailman vallankumouksen ja Kommunistisen Internatsionaalen etujoukon ja lipunkantajan, Neuvosto-Venäjän taisteluvoiman kohottamiseksi ja Mailman Köyhälistön Neuvostovallan luomiseksi.
»Vapaus» 6. IX. 19.