Toveri Peters kertoo taistelusta vastavallankumousta vastaan.
Oli luonnollista, että Kolmannen Internationalen kokoukseen tulleet ulkomaalaiset toverit halusivat kuulla jotain siitä laitoksesta, josta vastavallankumoukselliset emigrantit ja Venäjältä poistuneet ulkomaiset riistäjäin rengit enimmin rosvojuttuja levittävät. Asetuttiinpa siis yhteyteen itse pää-tshresvitshaikan kanssa ja sovittiin tapaamisesta.
— Jos seuraamme taphtumia aikajärjestyksessä, alkoi tov. Peters, »Erikoiskomitean» apulaisjohtaja ja Vallankumoustribunaalin puheenjohtaja, niin selviää paraiten, kuinka menettelytapamme on ollut itsensä olojen määrittelemä.
Kuten tiedätte, johti lokakuun vallankumoustapahtumia Pietarissa Sotilaallisvallankumouksellinen Komitea. Kun Kerenskin yritys Hatsinassa oli likvideerattu — tov. Peters oli tov. Lashevitsin kanssa ollut 22:n armeijakunnan kokouksessa, jossa se siirtyi kumouksellisten puolelle — ja Kansankomissarien Neuvosto muodostettu, siirtyivät vallankumouksen johtotehtävät eri komissariaateille. Pian selvisi kuitenkin, että erästä ilmiötä vastaan tarvitaan erityinen taisteluelin. Eivät näet vallankumoukselliset tuomioistuimet voineet menestyksellä toimia sitä sabotaasia vastaan, joka porvarisvallan puoltajain puolelta nostettiin työväen valtaa vastaan. Kulkuneuvot, elintarpeiden jako y.m. yleiset yhteiskuntaelämän välttämättömyydet olisivat joutuneet sekaisin, jos ei heti isketty tiukasti kiinni. Jouluk. 12 p. saivatkin tov. Peters y.m toimekseen ryhtyä asiaan. Keskustoimeenpanevan komitean 7 jäsentä muodosti »Erikoiskomitean», jonka tehtäväksi tuli taistella sabotaasia ja vastavallankumousta vastaan. Se sai laajat valtuudet sekä järjesti »tshresvitshaikkoja» ympäri Venäjän maan.
Sabotaasin uhkaavimmat ilmiöt voitettiin pian. Kävi myös selville, ettei kapitalisteilla ollut pitkiä aikoja halua rahoillaan tukea kiusantekijöitä, kuten oli laita alussa.
Rosvoilu oli seuraava ilmiö, johon oli käytävä käsiksi. Se oli aika uhkaava silloin, kun satoja tuhansia sotilaita armeijasta lähteneinä kierti maata. Niitä joukkoutui etenkin Pietariin ja Moskovaan, ja esiintyivät ne omavaltaisesti — aseistuksensa turvin: ryöstivät varastoja ja kadullakulkijoita, panivat toimeen juominkeja väkijuomavarastojen ääressä j.n.e. Varsinaisia rosvojoukkoja muodostui ja — huomautettakoon! — johdossa oli usein upseereita, jopa neuvostolaitoksissa työskenteleviäkin. Niinpä ne esim. tiesivät, missä oli kassoja, löysivät hyvin kätkettyjä viinivarastoja (usein arvatenkin omistajan osotuksen mukaan) y.m.s. Oli ilmeistä, että rosvousta käyttivät vastavallankumoukselliset voimat hyväkseen hukuttaakseen vallankumouksen anarkiaan. Niinpä, kun Pushkinin kadun varrella mellastava juomasakki piiritettiin ja vangittiin, ilmeni, että joukossa olevat upseerit olivat kehottaneet sotilaita ryyppäämään — »onhan kaikki nyt meidän yhteistä!» Moiset provokaattorit ammuttiin.
Sitten esiintyi sama ilmiö anarkismin nimellä. Sekä Pietarissa että muualla, varsinkin Moskovassa, esiintyi »anarkistisakkeja, jotka valtasivat taloja, rekvisoivat varastoja ja kiristivät rahoja. Ne nauttivat eräissä köyhälistöpiireissä suosiotakin, kun ottivat rikkailta ja antoivat köyhille. Oli selvää, että näistä joukkioista oli tehtävä loppu. Kun hallitus ja sen mukana »erikoisemme» oli muuttanut Moskovaan, ryhdyttiin toimeen. Yöllä huhtik. 3–4 p:n välillä pantiin voimat liikkeelle. Uhreja oli varsin vähän, kun »anarkistit» ymmärsivät turhaksi vastarinnan tykistöä ja kuularuiskuja vastaan. — Ne antautuivat ja vietiin Kremliin. »Sovnarkom» (Kansankomissarien Neuvosto) määräsi, että juttu oli tutkittava kolmnessa päivässä. Kävi selville, että 90 pros. »anarkisteista» oli selviä rikollisia; 2–3 pros. periaatteellisia anarkisteja, loput provokaattoreita. Juttu loppui siihen, että aatteelliset anarkistit vapautettiin — saivatpa jakaa lehtensä julkaisemistakin — pari rikollista ja provokaattorit ammuttiin.
Näin saatiin rosvoilu joukkoilmiönä loppumaan, lausui tov. Peters, lisäten: Sellaisten ainesten kanssa ei ole leikkimistä; ne on tuhottava. Pari kuukautta sitten seurasi kyllä uusi rosvoilupuuska: hyökkäys sentrotekstiilin toimistoon, autovarkaudet y.m., mutta kun 12 syyllistä ammuttiin ja pantiin talokomiteoille tiukka vaatimus pitää silmällä väkeään, niin saatiin se lakkaamaan.
Keinottelu on myös vallankumoukselle vaarallinen ilmiö, jota vastaan Erikoiskomiteat taistelevat. Oli alussa joukko liikemiehiä, jotka eivät ilmoittaneet varastojaan, vaan harjoittivat niillä spekulatsionia. Kun sellaisia tavattiin, niin takavarikoitiin kaikki, viimeiseen paitaan asti. Jyrkempiin keinoihin oli tartuttava niitä vastaan, jotka Brestin rauhan jälkeen yrittivät siirtää omaisuuksiaan ja arvopapereitaan saksalaisten nimiin; sitä varten laittoi kreivi Mirbach tänne oikein toimistonkin. Kun neljä näistä keinottelijoista ammuttiin, säikähtivät toiset. Muuten ovat ulkomaiden konsulaatit olleet keinottelupesiä. Esim. Ruotsin konsuli kauppasi jo rekvisoitaviksi määrättyjä autoja, vieläpä yritti kopeilla, mutta perääntyi hyvässä järjestyksessä, kun pantiin tiukalle.
Väärän rahan teko uhkasi myös kehittyä laajaksi elinkeinoksi. Parhailla teknillisillä välineillä varustettuja »tehtaita» ilmestyi. Niillä oli ilmeisesti poliittinenkin tarkoitus: lisätä paperirahan määrää markkinoilla ja saada rahaa vastavallankumouksellisiin tarkotuksiin. Kokonaista 13 tehdasta keksittiin. Miehet ammuttiin. Ja nyt on se ammatti epäedullisena lakannut.
Virkarikokset ovat antaneet paljon tehtävää komitealle: Ensinnä avoin, sitten peitetty sabotaasi. Kun oli välttämättömiä spesialisteja otettava — väliin pakotettavaan — työhön, koetti osa niistä käyttää asemaansa joko suoraan vastavallankumouksen palvelukseen tai sitten keinotteluun (leipä- y.m. korteilla j.n.e.). Väliin ilmeni sabotaasi laajalti järjestettynäkin. Esim. havaittiin, että Permin rintamalla oli puute sotatarpeista, mutta oli niitä varastoissa. Elintarve-, polttopuu-, liikenne- y.m. pulissa ilmenee hyvin paljon sabotaasia. On traagillinen seikka köyhälistölle, sanoo tov. Peters, että sillä ei ole omia voimia kaikkeen luovaan työhön. Mutta siltikin on päästävä eteenpäin.
— Entä oman väen virkarikkomukset?
Niitä pidetään tiukalla, tietysti. Käsitellään vallankumousoikeudessa, ja kun on tarpeen — suoralla kädellä. Eihän olla sidotut muodollisuuksiin, vaan voidaan käyttää lempeitä ja jyrkkiä parannuskeinoja, aina tarkotuksanmukaisuuden mukaan. Varsinkin kommunisteja ja sillä nimellä keinottelevia pidetään tiukalla. Lahjusten ottajilla ei ole armoa.
Ja sitten seurasi varsinainen taistelu järjestettyä vastavallankumousta vastaan. Kun se on mutkikas juttu — esim. sama puolue on eri aikoina ollut varsin erilaisella kannalla — on paras alkaa alusta. Lokakuun vallankumouksen aikaan olivat taantumuksellisimmat puolueet, monarkistit, samoin myös kadetit menettäneet kaiken kannatuksensa. Eipä ollut enää luottamusta porvarisvallan tukijoilla, es-errillä ja menshevikeilläkään. (Todistuksena m.m. s.-r. Gotzin teot.) Nuo puolueet järjestivät proletariaattia vastaan »vallankumouksen pelastuskomitean». Mutta niiden toivo meni, kun Kerenski lyötiin Hatsinassa.
— Entä vasen-es-errät?
Samaa sakkia. Tahtoivat jäädä »sillaksi», jota myöten muka yhteys säilyisi es-erriin ja menshevikkeihin. Olipa asema työväelle niin kriitillinen, että useat huomattavat bolshevikitkin olivat hetken sivussa, erosivat Keskuskomiteasta eivätkä ruvenneet kansankomissareiksi. Mutta pian ne temmattiin mukaan.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen olivat vastavallankumoukselliset niin lyödyt, että eivät uskaltaneet mitään suurempaa yrittää. Joku värväystoimisto lähetteli miehiä Denikinin y.m. joukkoihin. Sotilaallisvallankumouksellinen komitea oli lakkauttanut vastavallankumoukselliset lehdet, m.m. menshevikkien ja es-errien, kun ne harjoittivat valheilla provoseeraamista. Nuo puolueet katosivat näkyvistä.
Toukokuuhun asti kesti siinä suhteessa rauhaa. Poikkeuksena temppuja sellaisia kuin Punasen Ristin Andersonin yritys jouluk. 1917 lähettää 80 autoa Kaledinille, mikä ehkäistiin. Sitten selvisi, että on kaksi vastavallankumouksen pääsuuntaa, riippuen Venäjän omistavien luokkien »orientteerauksesta». Taantumuksellisimmat, aateli ja suurporvaristo, odottivat apua Saksasta ja porvariston keskiryhmät kadeteista es-erriin länsivalloilta. Menshevikit leikkivät »puolueetonta» ja höpisivät »demokratiaa», vaikka jo oli täysin selvä, että kysymys oli vain joko proletariaatin tai mustan taantumuksen diktatuurista. Siperiassa, Kaukasiassa y.m. kannattivat es-errät ja menshevikit vastavallankumouksellisia hallituksia, aluksi »Perustavan Kokouksen» kilven alla, kunnes kenraalidiktaattorit sen harhaluulon tuhosivat.
Toukokuulla alkoi sitten Saksaan kallistuminen voittaa. Tiedetään, että Saksa aikoi rikkoa Brestin sopimuksen ja hyökätä. Mirbach oli innokkaassa toimessa. Suuri liitto »isänmaan ja vapauden pelastukseksi» paljastui myös. Moskovassa oli sillä toimivia järjestöjä. Se oli taas yhteistoiminnassa Ranskan ja Englannin lähetystöjen kanssa. Oikeisto-es-errät ja yksityiset menshevikit olivat siinä puuhassa. Kadetteja, jopa monarkistejakin (kenn Aleksejev) oli juonessa. Kasanissa tavatun menshevikkiministeri Nikitinin vaimon kirjeenvaihdon kautta on saatu koko joukko juonia selville. Tarkotus oli vallata Volgan kaupungit ja julistaa hallitus, jonka pääksi tulisi Savinkov (s.-r.). Lloyd-George selitti jo julkisesti, että he sekaantuisivat Venäjän oloihin vain, »jos pyydetään».
Upseereita oli väärillä papereilla päässyt neuvostojen palvelukseen ja järjestivät he kokonaisia sotilasosastoja (4–5 rykmenttiä) valmiiksi. Niitä saatiin kiinni puolitoista sataa Moskovassa y.m. — Järjestö tuhottiin, mutta tshekko-slovakkirintaman muodostumista ei enää voitu ehkäistä.
Tähän asti ei oltu poliittisista syistä ammuttu ketään. Kun nyt oli todistettu, että upseereita oli ollut monissa hommissa ja viholliseksi näyttäytyneen Englannin yhteydessä, niin ammuttiin niitä 30. Salaliitto oli ollut pääasiassa upseerien toimeenpanema; es-errät johtajia.
Sitten seurasi verrattain rauhallista, kunnes vasen-es-erräin salaliitto yllätti. Tilanne Saksaan nähden oli erittäin kriitillinen, kun oli täytynyt lähettää sotavoimia tshekko-slovakkeja vastaan. Entente esitti ultimaattumin, ettei saa näitä vastaan taistella. Oli hyvin tarkasti luovittava ja koetettava voittaa aikaa. Mutta tätä eivät vasen-es-errät noudattaneet, vaan panivat 5:nen Neuvostokokouksen aikana heinäk. alkupäivinä (1918) toimeen kapinansa. Sivumennen sanottakoon, että näitä »liittolaisia» oli kaikin tavoin suositeltu, annetut hallituksessa ja Yleisvenäläisessä Toimeenpanevassa komiteassa suhteellisen runsaasti paikkoja j.n.e. Erikoiskomiteassa olivat ne enemmistönäkin vaikka olivat 4:nnen Neuvostokokouksen (Brestin rauhan) jälkeen eronneet muista laitoksista. Nyt osottautuvat ne mitä edesvastuuttomimmaksi seikkailijasakiksi. Neuvostokokouksessa heitti Kamkoff läsnäolevaa Mirbachia vastaan »murhaaja»-nimityksen puolueensa, suurena vähemmistönä olevan ryhmän, melelöidessä. Sitten seurasivat tapaukset taajassa tahdissa. Erikoiskomitean johtajan Dschershinskin väärennetyllä nimellä ja komitean sinetillä varustetun paperin nojalla tunkeutui D:n apulainen Aleksandroff Mirbachin luo ja surmasi hänet pommilla. Dschershinski vangittiin vastavallankumouksen puolelle menneen Popovin joukossa, johon oli mennyt ottamaan selkoa.
Peters, joka silloin oli teatterissa — missä Neuvostokokousta pidettiin — soitti Aleksandroffille ja vaati Dschershinskin vapauttamista. A. (vas. es-er.) vastasi täyttävänsä vain puolueensa Keskuskomitean määräykset. Nyt soitti P. Kremliin ja vaati vas. es-erräin edustajaryhmän vangitsemista — joka sitten suoritetuinkin. Ajoi Uritskin kanssa asioilla ja sattuman kautta pelastui vangiksi joutumasta (hänen seurassaan olleen Latsiksen saivat).
— Mitä tehdä? — Telefoonitse toimitti Peters nyt erään es-erräläisen joukon Sokolnikovin puistoon muka asekätköä hakemaan, sai niin n. 50 vaarattomiksi. Sitten komensi Erikoiskomitean kaikki kommunistit (n. 300) toimeen. Ne asestautuivat. Vielä oli vastavallankumouksellisia aseissa m.m. joukko suomalaisia, jotka kielentaitamattomina eivät tienneet mistä oli kysymys. Kesti »kauvan», s. o. miltei koko yön — lausui leikkiä laskien tov. Peters — ennenkuin juttu likvideerattiin.
Erikoiskomiteasta se lähti ja erikoiskomitea sen selvitti!
Juttu, että silloin olisi toimitettu joukkoampumisia on perätön. Vaikka n. 300 tavattiin ase kädessä, ammuttiin vain 13. osa johtajista pääsi karkuun. — Nyt sai tov. Peters toimekseen järjestää uudelleen E.K.:t ja tuli hänestä Venäjän kauhu. Mutta Neuvostovalta vahvistui huomattavasti. Salaliittoja ei ilmennyt eikä valtiollisista syistä tarvinnut ketään ampua.
Mutta sitten taas kun englantilaiset etenivät pohjoisessa ja Arkangeli meni, kävi selville, että jotain oli tekeillä. Johtolangat olivat nyt selvästi entente-maiden konsulaateissa. Kapinoita valmisteltiin eri paikoissa ja tshekko-slovakit etenivät Volgalle. Vologdassa paljastui upseerisalaliitto. Jaroslavissa ei onnistuttu ehkäisemään kapinaa, jonka oli järjestänyt ev. Perkunov. Se juttu ei mennyt uhreitta; kaupunki kärsi pommituksesta. Silloin oli pakko menetellä kovakouraisesti; n. 250 ammuttiin. Tämä tapahtui elokuulla.
Jännitys oli edelleen suuri. Asema rintamilla huononi. Vastavallankumoukselliset kävivät röyhkeiksi. Ranskan ja varsinkin Englannin konsulaateissa oli niiden pesät. Nyt oli loukattava ulkomaiden edustuksen exterritoriaalioikeutta, s.o. pidettävä kotitarkastuksia. Ja ne herrat itse olivat pitäneet huolta siitä, ettei ne jääneetkään tuloksettomiksi.
Tov. Peters kertoi kuvaavan jutun. Eräälle hänen toverilleen, Bersinille, joka palveli tykistössä, oli tarjottu suuria summia lahjuksiksi. Hänen piti pysyen Neuvostovallan palveluksessa, demoralisoida lättiläiset, jotka olivat sen parhaita joukkoja. P:n kanssa neuvotellen jatkoi B. juonta. Pääsi itse Englannin edustajan Lochartin tuttavuuteen, joka kutsui hänet huvilaansa tarjosi ravintoloissa päivällisiä j.n.e. Houkuttimena oli raha (kymmenmiljoonista oli puhe) ja — Lätinmaan itsenäisyys!
Erään entente-upseerin kautta paljastuivat m.m. Amerikan konsuli Pull'in juonet ammuksien ja rautatiesiltojen (Svankan!) hävittämiseksi. Piti aiheutettamai tappioita ja nälkää. Kasanin aseman tulipalo Moskovassa oli yksi sen puuhan tuloksia. Silloin, elok. lopulla, vangittiin Lochart ensi kerran. Eri teitä oli jo saatu tietää koko joukko asioita ja valitti tov. P. että silloin ei menetelty tarmokkaanmiin. Se olisi säästänyt verta.
Toimitettiin kuitenkin vangitsemisia. Kävi selville, että 3 ulkolaista upseeria oli johdossa. Englantilainen järjesti vakoilua, ranskalainen liikenteen häiritsemistä, amerikkalainen sabotaasia ja epäjärjestystä neuvostolaitoksissa. Kaikki pääsivät karkuun. Yhden jäljiltä löytyi ontto keppi, jossa oli papereita, m. m. chifferi (salakirjoitus), joka myöhemmin paljastui. Toiselta jäi myös keppi, jossa oli 70,000 ruplaa j.n.e. Lochart vangittiin, mutta pääsi karkuun Norjan lähetystöön, jossa oli piiritettynä 3 viikkoa. —
Ja sitten tapahtui Uritskin murha ja attentaatti Leniniä vastaan. Maalla ilmeni kulakkikapinoita. Oli luonnollista, että silloin nousi kansan joukkokoston aalto. Tov. Peters sanoo olleensa sitä vastaanm koska terrori on heikkouden merkki. Mutta aivan oikeutettuja ymmärrettävä se oli. Ja se kestikin vain 4–5 päivää.
— Kuinkahan paljon silloin ammuttiin?
Ehkä lähimain kolmisen tuhatta niistä 5,400:sta, jotka Erikoiskomitean kautta koko Venäjällä koko vallankumouksen aikana on ammuttu — rosvoineen kaikkineen. On huomattava, että Pietarissa, jossa siihen asti tuskin oli ammuttu ketään, nousi punainen terrori tällöin korkeimmilleen. Ja tämä todistaa, sanoo tov. R, että työväestö on erittäin lempeä ja humaaninen; vasta silloin kun on veitsi kurkulla, se kiihottuu.
— Otettiinko uhrit sattumavaraisesti?
Eipä suinkaan. Ne olivat vangittuja ja syyllisiksi havaittuja. Ei oltu aiottu niitä mestata, mutta nyt saivat sovittaa luokkansa puolesta.
— Yhden kysymyksen tahtoisin tehdä, lausui eräs internatsionalisteista. Minulle on näet huoamutettu, että menshevikkejä vainotaan samalla tavoin kuin esim. es-erriä vaikka heidän puolueensa ei ohjelmansa eikä muun puolesta ole samalla kannalla. Miten on laita?
Niin menshevikit! Voisin jutella koko joukon asioita heistä lausui tov. P. Eivätkö he olleet lokakuulla »vallankumouksen pelastuskomiteassa», eikö heitä (Maiski) ole ollut Koltshakin hallituksessa ja muuten auttamassa tshekkoslovakkeja tappamaan työläisiä; eivätkö he juuri silloin, kun työväki niin hengen kipeäasti tarvitsi sivistyneitä voimia, ole vetäneet kykyjään pois sen palveluksesta; eivätkö he ole Kaspian laivastojutun kautta riistäneet Venäjän proletariaatilta bensiinin, naftan y.m. ja hyljänneet sen nälkään ja pakkaseen? — Voisin jatkaa. Muistutan vain, että vielä ei ole yhtään menshevikkiä ammuttu, mutta jos saan kiinni jonkun heikäläisistä Brjanskin kapinaan kiihottajista, niin vaikkei olisikaan ase kädessä tavattu — hirtätän minä hänet.
Tov. Petersin silmiin syttyi synkkä tuli. Päättävä leuka puristui ja hän lausui: Ulkomaalaiset eivät ehkä voi ymmärtää kaikkea, mitä täällä tapahtuu. Täytyisi olla elänyt mukana. Minunkin tunteeni usein pyytää lempeämpää menettelyä, sillä en ole julma, mutta järki sanoo, että täytyy.
Ja kylmää järkeä saamme kiittää, että edelleen olemme pystyssä.
— Mutta kun Erikoiskomitealla on niin laajat valtuudet, niin eikö joku lankea kiusaukseen käyttää niitä väärin ja miten sitä on torjuttava?
Järkähtämättömällä kurilla. Komiteamme on koko ajan toiminut puolueemme Keskuskomitean välittömän valvonnan alaisena ja aina ollut puolueen, tietoisen kommunistisen proletariaatin vastuunalaisen järjestön orgaanina.
Tietysti pyrimme siirtämään yhä enemmän asioita Erikoiskomitealta Vallankumoustribunaalien käsiteltäväksi, mutta niin kauan, kuin vastavallankumoukselliset hiovat puukkoa työväen kurkun varalle, on mitattava samalla mitalla. Tuntoni on rauhallinen, sillä tiedän, että vain välttämättömyyden pakosta on käytetty kovuutta.
Ja niin varmasti kuin historia on hyväksynyt jakobiinien terrorin Ranskan vallankumouksen aikana, niin se — samoin kuin oman aikamme tietoinen työväestö — on täysin tunnustava tekojemme oikeutuksen.
»Vapaus» 18. IV. 19.
Vastavallankumouksellisen terrorin uhri.
Hän oli kotoisin Puolasta. Räätäli ammatiltaan. Liittyi juutalaisten »Bundiin». Toimi työväenliikkeessä, kunnes oli pakotettu siirtymään ulkomaille. Kohtasi siellä tov. Sinovjevin ja liittyi bolshevikkeihin. V. 1912 matkusti Amerikkaan, jossa innolla otti osaa sekä taloudelliseen että poliittiseen toimintaan. Tuli huomatuksi »Novij Mir'in», bolshevikkilehden, toimittajana Newyorkissa.
Helmikuun vallankumous 1917 avasi tov. Volodarskille, kuten tuhansille muillekin emigranteille pääsyn Venäjälle. Hän saapui Pietariin toukokuulla. Ja nyt seurasi vuosi keskeymättömän, kuumeisen toiminnan aikaa, vuosi joka käsittää vallankumouksen kaksi merkitvää vaihetta. Ensinnä toimii hän »meshrajoonissa», bolshevikkien ja menshevikkien välisessä, tov. Trotskin ryhmässä, joka erityisesti hoiti rauhanpropagandaa. Mutta tilanteen kärjistyessä esiintyi hän innokkaana proletaarisen kumouksen julistajana.
Hänestä tuli pian Pietarin työväen suosikki ja olikin hän agitaattori »jumalan armosta.» Sen ohella taitava sanomalehtimies. Hoiti »Krasnaja Gasetansa» harvinaisella kyvyllä. Sen lyhyet päivänartikkelit ovat kuin tulikipinöitä hehkuvasta ahjosta.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen tulee hänestä sen tulisin puhuja. Kokouksissa, saleissa, toreilla, työpaikoilla tulkitsi hän työväen tunteita, selitti päivän tunnussanaa, iski vastustajia, paljasti pettäjiä ja kehotti kestävyyteen, voimainponnistuksiin — voittoon.
Aamupäivin näin hänet usein (keväällä 1918) Smolnassa — hän oli Pohjoisen Alueen propagandakomissari. Pieni mies, täysi salkku kainalossa, siteillä kasvoilla toimekas ilme. Puolenyön jälkeen ilmestyi hän »Neuvoston taloon» (ent. Hotelli Astoriaan), jossa toverit teelasin ääressä hetkisen tarinoivat päivän — ja huomispäivän — asioista. Sitten vielä kirjoitustyötä yön hiljaisina hetkinä, kunnes ruumis vaati osansa. Ja lyhyen levon jälkeen uusi aamu uusine kysymyksineen, jotka vaativat ratkaisua. — Niin kulki hän taistelijatietään, kunnes luihun salamurhaajan luoti hänet kaatoi.
Hän oli nuori, ei vielä 30.
»Mihin ennättää hän, jos elää saa», sanoivat vanhemmat toverit. Mutta me voimme Runebergin mukaan jatkaa, että kyllin pitkä oli elämänsä, »jos sankartyö vain on elämää».
Kun levisi huhu Volodarskin murhasta, kokoontuivat Pietarin työläiset tehtaissaan tulkitakseen tunteitaan, ajatuksiaan. »Nyt vielä vastaamme terroriinne vaalitiedoilla (olivat juuri Neuvostokokouksen vaalit), mutta jos on huomenna tartuttava vallankumoukselliseen terroriin — niin hyvä, epäröimättä eteenpäin,» sanoivat patroonatehtaan työläiset. Balttilaisten pajojen sepät sanovat: »Muistakaa, kavaltajat vastavallankumoukselliset, että jokaisen murhatun toverimme päästä suoritatte te sata.» Putilovilaisten päätöksessä sanotaan: »Ne murhasivat yhden johtajistamme, mutta eivät voi murhata voitonvarmuuttamme. Me emme itke hänen haudallaan, vaan suljemme tiukemmin yhteen rivimme, kohotamme korkeammalle lippumme ja annamme yhä voimakkaammalla luokkaiaistelulla uljaan vastauksen vihollisillemme» — »Ne iskevät meitä selkään, mutta me pakotamme ne avoimeen taisteluun,» sanoivat matruusit. J.n.e.
Volodarskin ruumis asetettiin Taurian palatsin Aleksanterin saliin ja haudattiin valtavien työväen ja sotilasjoukkojen saattamana Marskentän veljeshautaan.
Pietarin neuvoston muisto-istunnossa piti tov. Sinovjev puheen, jossa lausui että vaikka näki Volodarskin pari minuuttia sen jälkeen kun kavaltajan luoti oli lävistänyt hänen sydämmensä ja siitä tihkui lämmin veri, ja vaikka on usein hänet sen jälkeen nähnyt vainajana, niin ei tahdo uskoa, että Volodarski on kuollut, ettei hänen eloisat, tarmokkaat askeleensa enää tule luoksemme, että olemme menettäneet hänen taisteluvalmiin voimansa, hänen alttiutensa ja hänen murtumattoman uskonsa työväenasiaan.
Kaikki myöntävät, että Völodarski oli vilpitön taistelija, rohkeista rohkein, työväen vallankumouksen tulinen taistelija. Hän oli niitä leivosia, jotka ennustavat kevään tuloa, uutta maailman järjestystä. Työväenluokka voi olla ylpeä siitä, että sen riveistä nousee miehiä, jotka elävän sanan voimalla sytyttävät sydämmiä.
Nälästä ja vaikeuksista huolimatta voimme runoilijan mukana sanoa: on ihana elää aikana, jolloin rinta rintaa vasten rynnistelemme luokkavihollisemme kanssa, aikana, jonka tuloa köyhälistön suuret opettajat 50–60 vuotta siten unelmoivat ja jonka puolesta ihmisyyden ja sosialismin parhaat taistelijat ovat sydänverensä antaneet.
Kuinka monet itkivätkään kuin lapset Volodarskin paarien ääressä. Kun näit — sanoo tov. Sinovjev — kuihtuneen työläisnaisen laskevan Völodarskin paareille ruusun, epäilemättä viime lanteillaan ostamansa; kun näit työläisäidin kuiskaavan poikansa korvaan: »Katso, hän kuoli meidän asiamme puolesta» ; kun näit harmaahapsisen vanhuksen silittävän kaatuneen otsaa, — kun näit kyyneleet heidän silmissään, niin sanoit itsellesi: jokaisesta näiden naisten, näiden työläislasten kyyneleestä — oli meillä vaikka sata elämää, emme hetkeäkään epäröisi uhrata niitä heidän hyväkseen, — ei ole suurempaa onnea työväenluokan taistelijalle kuin kuolla sellaisen rakkauden ympäröimänä.
Ja viitattuaan bolshevikkien juuri saamiin vaalien tuloksiin lopetti tov. Sinovjev: »Toverit, vielä on ehkä kaatuva uhreja joukostamme, mutta luokkamme, Neuvostomme elää, kunnes on toteutettu se, mitä unelmoi Volodarskimme ja mikä antoi hänelle voimaa ja innostusta. Bebel on huomauttanut siitä, että porvarit eivät käsitä, mistä johtuu sosialistien innostus, ne kun muka pyrkivät vain aineelliseen hyvinvointiin. Mutta katsokaa! Tämä n.s. satu sosialismin paratiisista, johon te, hrat porvarit, ette usko — sen toteuttamiseen uskoo työväenluokka kaikesta voimastaan, sen puolesta se elää ja taistelee. — — Meidän tiemme on ohdakkeinen: saamme laahata sodan raskasta taakkaa, mutta sen päämääärä on sosialismi. Volodarskimme, joka niin voimakkailla rakkauden siteillä oli kytketty Pietarin työläisiin, olisi hetkenä tällaisena huudahtanut: eläköön Pietarin työväenluokka, jaloin, rohkein ja vallankumouksellisin, joka on voittava yhdessä muiden maiden työväen kanssa!»
»Stormklockan» kes. 1918.
Neuvosto-Venäjän kansanoikeuksien tunnussana on: »Ei kostaa vaan parantaa». Ja sitä sovellutetaan niihin onnettomiin, jotka vanha järjestelmä on kaltoiksi kasvattanut. Sellaisia — pikkuvarkaita, näpistelijöitä, viinanhimoisia, tappelijoita, prostitueerattuja — loi kapitalistinen yhteiskunta joukottani. Ja sitten vankilakidutuksen kautta sekä kieltäen heiltä parantumistilaisuuden se ajoi niitä edelleen rikollisuuden tietä, kunnes ne toivottomasti upposivat liejuun.
Väin uusi yhteiskunta, terveen työn maailma, voi näistä aineksista ihmiskunnan vapauttaa. Takaamalla kaikille jäsenilleen toimeentulon rehellisen työn perusteella se kuivaa rikollisuuden lähteet. Ja jos sittenkin yhteiskuntavastaisia ilmiöitä esiintyy — harvinaisia poikkeuksia ne joka tapauksessa ovat, menneen, pimeän ajan perintöä ja muistoa — niin sairauksina uusi yhteiskunta niitä kohtelee ja parantaa.
Mutta vielä emme ole päässeet työn yhteiskuntaan. Vasta luomme taistellen sen kivijalkaa. Hyvä olisi alku: työväki on jo tottunut hoitamaan tuotantoa uusissa olosuhteissa, neuvostopohjalla. Yhteistuotannon perusteita lasketaan jo maataloudenkin alalla. Kouluilla, kursseilla ja käytännön opissa kasvaa uusi polvi uutta elämää varten. Uusi kulttuuri on syntymässä.
Se raivostuttaa vihollista. Nousevan oraan, jo heilimöivän laihon se tahtoo tuhota. Eikä se siinä keinoja valitse. Ei niin katalaa rikosta, johon se ei antautuisi, tai johon se ei vanhan järjestelmän pilalle turmelemia aineksia paikkaisi, vain voidakseen estää ja häiritä sosialistista luomistyötä. Ulkonaisen vihollisen maahan kutsuminen, maan petos, vakoilu ja kavallus, nälän ja liikenteen hävityksen aiheuttaminen, neuvostolaitosten työn turmeleminen ja armeijan saattaminen epäkuntoon — siinä sen taisteluvälineitä.
Ja niitä vanhan maailman paiseita ei paranneta laastareilla. Leikkausveitsi on ainoa keino. Kauan koetti työväen neuvostovalta tulla ilman sitä toimeen. Vasta kuukausien kuluttua se ampui ensimmäiset roikaleet, jotka rosvoilua ja sabotaasia harjoittaen sekä anarkiaa luoden yrittivät turmella työväen diktatuurin jo sen alkuasteella. Sen jälkeen seurasivat ulkomaisen imperialismin aseellisen vastavallankumouksen suorat kätyrit, siltojen räjäyttäjät, kulakkikapinan nostattajat ja armeijan kavaltajat.
Kun sitten vastavallankumous astui terrorin tielle, ryhtyen murhaamaan työväenvallan parhaita, paikallisten ja keskusneuvoston toimitsijoita, silloin myös kohosi sitä vastaan punasen terrorin myrsky. Ja mitä kireämmäksi taistelu on käynyt, sitä tiukemmaksi on myös ollut tehtävä rintamain selkäpuolen vallankumouksellinen kuri. Tsaarillisen taantumuksen hulluja koiria vastaan on vain yksi lääke: luoti.
Pietarin Erikoiskomitea — Tshresvishaikka — julkaisee listan viime päivinä ammuttiista vastavallankumouksellisista. Siinä on neuvostolaitoksiin väärillä nimillä ja väärennetyillä papereilla tunkeutuneita ent. upseereja ja poliisipäälliköttä; aseita ja ampumavaroja vastavallankumouksellisille kaupanneita miliisimiehiä sekä laittomia aseitten säilyttäjiä; väärien papereitten, matka- ja sotapalveluksesta vapautustodistusten myyjiä sekä niiden käyttäjiä; yhteisten varastojen keinotteilijoille myyjiä ja ostajia sekä niille vientilupien toimittajia; lahjusten ottajia ja kassankavaltajia; kotitarkastuksessa pidätettyjen varojen anastajia ja Erikoiskomitean nimessä kiristystä harjottaneita; vakoojia ja varastettuine kassoineen Suomeen pyrkijöitä, rosvoja ja kimppuunhyökkääjiä j.n.e. On ammuttu puna-armeijalaisia, jotka eräällä asemalla anastivat viljavaunun, sekä asemapäällikkö, joka saaliista osansa otti, ja rautatietoimitsijoita, jotka sallivat sen tapahtua siitä edes ilmoittamatta. On myös mestattu mustasotnialaisten järjestöjen toimihenkilöitä ja agitaattoreja.
Paljon saastaa on työväen yhteiskunta saanut vanhalta järjestelmältä perinnöksi. Mädätessään levittää tämä ympärilleen löyhkää ja ruttoja. Syöpäläisä siinä yhä elää. Ne on säälittä tuhottava, jos mieli päästä tervettä ilmaa hengittämään. Tuntekoot kaikki roikaleet, vastakumouksen kätyrit, niskassaan vallankumouksellisen lain koko ankaruuden. Ja oppikoot horjuvat ainekset ymmärtämään, että jos eivät tahdo tottua työväen yhteiskunnan järjestykseen, niin kiertyvät he tavalla tai toisella vastakumouksen pauloihin ja saavat sen apurien kohtalon. Nyt ei ole leikin aika, vaan ratkaisevan, armottoman taistelun.
»Vapaus». 23. 4. 19.
Yleisvenäläinen Erikoiskomitea ilmoittaa kaikille Venäjän Neuvostotasavallan kansalaisille, että sen toimesta on selvitetty ulkomaisten imperialistien ja Denikinin vakoojain järjestö ja sen jäsenet ammuttu. Näiden luettelo käsittää lähes puolensataa nimeä. Joukossa on ruhtinaita, kuten Andronikov, Rasputinin ja Nikolain ystävä; Nikolai Obolenski, jolta löytyi asevarasto; kenraali Kusnjetsov, ent. yleisesikunnan jäsen j.n.e. — pitkä lista upseereita, Denikinin ja Judenitshin urkkijoita. Sakissa on myös lukuisia professoreita, juristeja, insinöörejä, puoluekarvaltaan kadetteja. Lisäksi näiden vaimoja, lähettejä, kätyreitä y.m.
Olipa joukossa »sosialistikin», Rosanov, joka tavattiin vakooja Steiningerin asunnosta. Hän on oikeistomenshevikki ja liittynyt »Uudestiluomisen Liittoon» sekä oli yhteydessä »Kansalliskeskusta»-nimisen kavaltajajärjestön kanssa. Koska hän on toiminut puoluetovereittansa ohjeitten mukaan, tutkitaan hänen juttuansa erikseen hänen rikostovereittensa paljastamiseksi. Jutun asiakirjat julaistaan.
Tämä kavaltajain kopla ennätti aikaansaada paljon tuhoa. Sen langat ulottuivat Punaiseen Armeijaan ja yliopistoihin asti. Kuinka paljon onkaan työläisiä ja talonpoikia sortunut näiden kurjien juonien kautta!
Mutta yhä yrittävät Denikinin agentit, ulkomaisten vihollisvaltain kätyrit, saada aikaan kapinoita. Itse Moskovassakin. Kuten keväällä antoivat viholliselle Krasnaja Gorkan ja olivat antaa Kronstadtin ja Pietarin, niin nyt yrittivät avata viholliselle Moskovan portit.
Mutta erehtyivät. Heidän niskaansa tarttui vallankumouksellisen köyhälistön luja käsi, joka heitti heidät syvyyden kuiluun, mistä ei kukaan palaa. Jopa olivat he ennättäneet määrätä »tulevan vallankin», johon kuului porvarillisia roistoja, sotilasteknillisiä järjestäjiä y.m. Köyhälistön vallan kynsiin joutuneita nämä raukat ilmiantoivat toverinsa.
Erikoiskomitea on paljastanut tämän maanalaisen koplan tärkeimmät verhot. Se kehottaa työtätekevää kansaa katsomaan, millaiset herrat sen aikovat syöstä turmioon. Vallankumoukselliselle kansalle sanoo se: Toverit, olkaa varuillanne! Yötä päivää vartioikaa tasavaltaanne! Vihollinen väijyy yhä.
Ja kaikki kansalaiset tietäkööt, että proletariaatti on paikoillaan. Vakoojille, kavaltajille ja salaliittolaisille on vain yksi rangaistus — kuolema!
Vallankumous ei leiki.
»Vapaus». 25. IX. 19.
Venäjän porvaristoa ei tsaarinvalta voinut tyydyttää. Rappeutuneitten aatelistilallisten, turmeltuneen byrokratian ja läpimädän hovin politiikka ehkäisi kapitalistista kehitystä.
Porvariston valtaanpyrkimys synnytti vastaavia puolueita. Huomatuimmaksi niistä tuli »kansan vapauden puolue» eli »perustuslakikansanvaltaiset» (kadetit). Ne ottivat esikuvakseen Englannin liberalismin. Olivat aikoinaan »vallankumouksellisiakin», s.o. näkivät kernaasti, että »kansa», talonpojat ja työväki taistellen ahdistivat tsarismia.
Mutta porvariston politiikassa on käännekohta. Sen aiheuttaa työväenluokan nousu valtatekijäksi. Silloin kun tämä kapitalismin esille manaama porvariston rinnakkaiskummittelija — kuten Engels sanoo — alkaa kasvaa sen pään yli, silloin alkaa porvaristo hakea liittolaisia mistä tahansa.
venäjällä tapahtui tämä v. 1905–1906. Ihastuksella otti porvaristo vastaan vallankumouksen. Se piti itseään tsarismin käsistä kirpoavan vallan luonnollisena perijänä. Mutta sitä kohtasi ilkeä pettymys. Työväestö ei taipunutkaan sille valtaa luovuttamaan, vaan alkoi itse sitä käytellä. Pietarin työväenneuvosto esiintyi yhteen aikaan jo rinnakkaishallituksena. Kauhistuneena vetäytyi porvaristo takasin. Ja taantumus voitti.
Nyt alkoi Venäjän porvaristo pyrkiä valtaan saksalaista tietä. Olihan aatelisherra Bismarckin täytynyt keisarivallan tueksi ottaa liittoonsa porvaristo. Ja Saksan porvaristo näki keisarillisen hallituksen varsin onnistuneesti ajavan etujaan. Syntyi yhteisymmärrys, joka suursodan aikana suli täydeksi liitoksi. Venäjän porvaristo tuli myös kansallisliberaaliseksi. Se pyrki duuman avulla saamaan käsiinsä tsaarin ministeristön. Ja sodassa se kannatti tsaarin hallitusta, laskien, että sen täytyy, oman etunsakin nimessä hakea turvaa porvaristolta.
Tosin täytyi kadettien, porvariston puolesta, arvostella ankarasti tsarismia, jonka protopopov-rasputinilainen politiikka vei suoraa päätä helvettiin. S.o. vallankumoukseen, kuten sen porvaristo hyvin käsitti. Ja sitä pelkäsi.
Sen pelko osottautui täysin perustelluksi. Tuskin oli se helmikuun vallankumouksessa päässyt valtaan ja Miljukovin sekä Gutshkovin kautta tuonut julki sydämensä toiveet säilyttää monarkia, ottaa armeijan ohjat omiin kouriin ja vallottaa Konstantinopoli — kun koko roska romahtikin. Kerenskin pikkuporvarillinen nuorallatanssijahallitus ei näet kyennyt mitenkään valvomaan Venäjän porvariston tosi etuja. Tämä kannatti sitä vain henkensä pitimiksi. Voittoisa kenraali, joka myös pitäisi »järjestystä» maassa, oli sen ihanne.
Mutta lokakuun vallankumous murskasi sen toiveet. Ja silloin oli kadettienkin kanta selvä. Täydellä syyllä julisti neuvostohallitus kadettipuolueen »kansan vihollisiksi». Oudostuksella otettiin tuo julistus asiantuntemattomain kesken vastaan. Varsinkin pitivät pikkuporvarilliset sekapäät, es-er-rät ja menshevikit, pahaa porua. Todellisuus kuitenkin on täydelleen vahvistanut tuon teon oikeutuksen.
Ei ole ollut sitä vastavallankumouksellista salaliittoa tai sitä ulkomaista hyökkäystä, jota kadetit eivät olisi tukeneet. Saksan suuruuden päivinä käänsi Englannin liittolainen Miljukovkin kelkkansa sen puoleen. Eikä ole sitä mustasotnialaista ollut, joka ei olisi heidän liittolaisekseen ja »toivokseen» kelvannut.
Äsken paljastunut salaliittto on vain edellisen johdonmukaista jatkoa. Se sanoo kerta kaikkiaan Venäjän ja koko mailman työväelle, että porvariston »liberalisuutta» ei ole enää olemassa. Tietysti sille kelpaa, kuuman tullen, »sosialidemokraattienkin» palvelukset. Poliseikseen se voi palkata Kerenskin, Nosken tai Hendersonin. Mutta niin pian kuin sopii, tekee se heille sen, minkä teki Koltshak »perustavalaisille» Siperiassa. Vankilaan tai seinää vasten!
Työväen tulee tehdä itselleen selväksi, että porvaristosta pääsee vain tuhoamalla sen. Missä määrin se tuhoutuu mukautumalla työhön ja missä määrin se on henkilökohtaisestikin hävitettävä, se riippuu kunkin maan ja tilanteen seikoista. Pääasia on, että se ajatuksillaankin porvarillisena pysyessään on vihollinen ja vaara sekä sellaisena kohdeltava. Samoin kaikki ne, jotka sen valtaa kannattavat.
»Kansan vapaus» merkitsee porvariston suussa riiston vapautta. Mutta kapitalistinen riisto on työtätekeväin vapauden pahin vihollinen. Niin on »kansan vapauden puolueesta» tullut sen vapauden pahin vihollinen. — Kirous ja kuolema kadeteille.
»Vapaus» 29. IX. 19.
Moskovassa paljastuneeseen vastavallankumouskoplaan kuuluneet eräät upseerit ovat kuulemma perustelleet siihen liirtymistään sillä, että eivät ole luottaneet neuvostovallan pysyväisyyteen.
Tuo piirre on yleinen pikkuporvaristossa ja sen intelligenssissä. Epäitsenäisen luokan psykologia, sielullinen perusta, kuvastuu siitä.
Suurporvarit, aateliset, tilanherrat, ylhäiset upseerit ja byrokraatit, korkein papisto — ne vihaavat työväenvaltaa. Mutta niiden hammasten kiristys on voimaton. Ilman apureita eivät he mahda mitään.
Pikkuporvarillisilla piireillä ei ole rakkautta edellisiin. Eikä myöskään selvää vihaa työväestöä vastaan. He yksinkertaisesti eivät ymmärrä. Ovat tottuneet »järjestettyyn yhteiskuntaan», jossa heille osotetaan paikkansa. Tottelevat sitä, jolta palkan saavat.
Tsarismiin olivat tyytymättömät. Unelmoivat »demokraattista tasavaltaa» — semmoista, jollaisia kuvittelivat jossain »länsimailla» olevan. Eivät käsittäneet, että se oli vain kuvitelma, kapitalistisen luokkayhteiskuntain ihannoitu unikuva. Pikkuporvarillinen äly ei ymmärtänyt, että ne länsimaiset luokkayhteiskunnat ovat myös tuomitut romahtamaan.
Työtätekevän kansan neuvostovalta, sosialistinen tasavalta, se on heille kummitus. Anarkiaksi sen ensin luulevat. Kieltäytyvät sitä palvelemasta. Odottavat pian romahtavan.
Mutta kun ei romahdakaan, kiertyvät he sen palvelukseen. Tuntevat olevansa lujissa kourissa. Alkavat myönnellä, että tämäkin on yhteiskunta. Että näinkin voisi elää. Jopa ihmettelevät, että jokin voima on kyennyt Venäjän anarkiasta luomaan näinkin paljon järjestystä. Herääpä jo sekin tietoisuus. että heidän, tiedon erikoistyöläisten, olisi nyt annettava osuutensa yhteiseen rakennustyöhön. Jotkut sen tekevätkin, upseerit, insinöörit, agronoomit. —
Mutta mikä estää täydellä voimalla heittäymästä luovaan työhön? — Yksi aatos: »jos valkoiset tulevat!?» Jos tulevat kenraalit kasakkoineen ja suurporvarit niiden jälkeen — niin miten sitten käy? Mikä meidät ottaa!
Jo ymmärtävät nyt, että sisältäpäin ei neuvostovaltaa nujerreta. Mutta ulkoapäin voidaan. Niin uskovat. Jos eivät luottaisikaan kasakkain voimaan — niitä pikemmin pelkäävät — niin onhan niillä siellä ulkopuolella mekaanisia välineitä: tankkeja, tykkejä, ilmalaivoja. Niillä. Ja siksi, säikäytettyinä, liittyvät useat salaliittoon puol-vastenmielisesti ja epäiröiden.
Taaskaan eivät ymmärrä yhtä asiaa, sitä että niitäkin tankkeja y.m. valmistamaan, käyttämään ja kuljettamaan tarvitaan työläisiä, että vastavallankumouksen armeijaan tarvitaan elävää voimaa. Siksi on heille aina uutena yllätyksenä se, kun vastavallankumouksen rintama (Koltshak, Judenitsh) pettää. Heitä ihmetyttää, että mahtava entente ei kykene nopeasti murskaamaan nälkäisen Venäjän neuvostovaltaa.
Kaksi keinoa on vakuuttaa epäiröivät ainekset siitä, että sosialismi on toteutettavissa ja että heidänkin täytyy sitä palvella. Yksi keino on — vastavallankumouksen voitto!!! Ihan niin. Sen tullen näkee intelligenssi viimeisten porvarillisten kuvitelmainsa raukeavan. Odotetun »järjestyksen», »rauhan» ja »säännöllisten olojen» sijaan saavat he täyden anarkian. Ja luotu yhteiskuntakoneisto, jossa heilläkin oli paikkansa ja palkkansa, murskautuu. Sijalle astuu sekamelska ja mielivalta. Varastot ryöstää sotilasvalta. Yhteiskunnallinen huolenpito lakkaa. Neuvostotöissä olleet menettävät elämismahdollisuutensa, monet henkensä. Juutalaispogromit eivät kohtaa vain juutalaisia. Intelligenssiä, jota työväki oli valmis kohtelemaan työtovereina, loukkaavat ja pieksevät juopuneet kasakat. Törkeä poliisi »pitää järjestystä». Mustat sotniat riehuvat päihtyneinä.
Tämän anarkian keskellä eläen huokaa pikkuporvaristo: herra armahtakoon — tämän rinnallahan oli neuvostovalta paratiisi!
Tuon opetuksen voisi pikkuporvaristolle ja sen intelligenssille suoda. Mutta se on liian kallis. Se maksaa satoja tuhansia, miljoonia ihmishenkiä ja laskemattomat määrät kärsimyksiä. Se on torjuttava.
Ja sen torjuu työväenluokka, ainoa terve, toimikykyinen, voimakas, luova luokka. Se luottaa itseensä, tietää kykenevänsä uutta luomaan, näkee joka päivä rakentuvan, lujittuvan järjestyksensä, uuden yhteiskunnan. Ja puolustaa sitä kaikin keinoin, viimeisellään.
Ja taas kun Denikin lyödään, kun Englannista tulee tieto, että sielläkin työväki sanelee tahtoaan porvaristolle, kun neuvostovalta jälleen osottautuu voittajaksi, silloin murtuu intelligenssin usko vastavallankumouksen voittoon. Sen »valkoinen» pelko haihtuu. Se uskoo, että on elettävä juuri tässä yhteiskunnassa, työväen neuvostovallan alaisena. Se uskoo, että on tehtävä työtä juuri tämän yhteiskunnan parantamiseksi eikä muuta ole odotettava.
Niin voittaa sosialismi, kommunismi henkisesti.
»Vapaus» 6. X. 19.
»Vihollisen voittamiseksi tarvitaan rohkeutta, rohkeutta ja vieläkin rohkeutta!» Tämän Dantonin kultaisen neuvon osottaa Marx vallankumoukselliselle köyhälistölle. Ja Venäjän proletariaatin kommunistinen etujoukko on sekä lukuisilla esitaisteluillaan, että vallankumousajan keskeytymättömillä tulessa olollaan osottanut ottaneensa neuvon varteen.
Mutta taistelujen pitkistyessä ja sitkistyessä on muistettava toinenkin taistelun tunnussana: kestävyyttä, kestävyyttä ja vieläkin kestävyyttä! — Sitä tarvitsee nyt erityisesti Venäjän vallankumouksellinen kansa. Sillä kuluva puolivuosi — kevät, kesä, syksy — on sen ankarin, mutta myös viimeinen, koetusaika. Sen kestäessä näet on ratkaisu tapahtuva.
Kestävyyttä, sitkeyttä kysytään nyt vallankumoukselle ytimiä myöten uskolliselta proletariaatilta, sillä on ryhmiä, joiden usko horjuu. Ne ovat niitä, jotka eivät ymmärrä sodan lakeja, vaan odottavat, että voiton hedelmät pitäisi olla jo taistelun kuluessa suussa. Sellaisia on osa talonpoikia ja pikkuporvareja, jotka sanovat: jo riittää, tyydytään nyt tähän, mitä nyt enää tapellaan! He eivät käsitä siitä, minkä palkkatyöväki on lukuisten lakkojen koulussa oppinut: että taistelun kesken jättäminen merkitsee kaiken menettämistä. Ei voida jäädä »tähän», sillä ensinkään ei tämä ole mikään ihannetila, ja toiseksi: tähän ei vihollinen salli meidän jäädä, vaan lyö pirstoiksi kaiken sen pohjan, mitä nyt olemme panneet, jos hetkeksikään hellitämme.
On myös joitakin palkkatyöläisten ryhmiä, joilla on vielä pikkuporvarillinen ajatusmaailma, ja jotka eivät käsitä köyhälistön luokkakokonaisuutta. Sellaista hajahenkisyyttä ilmenee m.m. rautatieläisten joukossa. Niinpä kertoo Moskovan »Pravda», että sielläpäin ovat jotkut rautatieläisryhmät pitäneet kokouksia, joissa on huudettu »leipää» ja uhkailtu lakoillakin. Niissä ovat olleet innokkaassa touhussa eräät insinöörit, konttoristit y.m. pikkuporvarilliset ainekset. Ne kuiskivat provokatoorisia juttuja ja yllyttävät vähemmän ajattelevia aineksia huutamaan. Turvautuvat demagogiaan, pimeitten ainesten edesvastuuttomaan villitsemiseen. Ei ne kiihota suoraan neuvostovaltaa vastaan, sillä ne tietävät, että sitä eivät suvaitsisi vanhoillisemmatkaan työläisryhmät. Mutta ne käyttävät hyväkseen tilapäisiä vaikeuksia hajottaakseen.
Nyt esim. on leivän saanti vähentynyt. Ovathan suuret rintamataistelut käynnissä ja uuteen satoon ei vielä ole päästy. Tietoinen työväki kyllä muistaa viime vuoden ja tietää, että huonompi oli tilanne silloin. Synkältä ihan näytti. Mutta kestettiinpä. Ja nyt se on pelkkä eletty vaiva, joka vain terästää. Kun voitettiin viime vuonna, niin paremmin nyt voitetaan! — Noin eivät jaksa kaikki ajatella, ja siihen iskevät kiinni vastavallankumouksen provokaattorit. Huutavat »leipää», vaikkei se vielä ole edes loppunutkaan.
Sitten on rautatieläisillä ollut eräitä etuja muiden työväen ryhmäin edellä. Ovat esim. olleet vapautetut sotaväen otosta sekä mailmansodan että kansalaissodan aikana. Siitä johtui sodan aikana niiden eräiden ryhmien »Isänmaallisuus», sosialipatriotismi. Kansalaissodankin aikana ovat rautatieläiset nauttineet samaa etua. Ja nyt kun heitäkin vaaditaan osaltaan kantamaan maanpuolustuksen taakkaa, herättää se joissakin ryhmissä murinaa.
Sellainen on voitettava. Vallankumouksessa ovat pelissä kaikkien työtätekevien edut. On pelissä koko maan ja kansan, ihmiskunnan edistys. Sen rintaman hajottamistyö on mustinta provokatsionia, mitä ajatella saattaa. Työväenluokka ei sitä voi sallia. Kaikkia hajottajia, yksilöitä ja ryhmiä, kohtaan se menettelee niinkuin on lakkojen aikana tottunut kohtelemaan pettureita, rikkureita ja niitä raukkoja, jotka alituiseen ruinaavat että »ei tästä mitään tule, lopetetaan jo.»
Työväenluokan arpa on heitetty. Julmalla riistolla ja sorrolla, jonka huippuna suursodan miljoonateurastukset, pakotti kapitalismi sen kumouksen tielle. Peräytymistietä ei ole. Muistelkoot vain heikkouskoiset Egyptin lihapatoja. Eteenpäin painaa proletariaatti kohti voittonsa luvattua maata. Rohkaisevia viestejä saapuu kaikkialta mailmasta. Hajoavat kapitalismin lahot linnoitukset ja yhä uusia neuvostovaltoja nousee. Yhä uusia köyhälistöjoukkoja astuu vallankumouksen rintamille ja hyökkäys jatkuu.
Raskas on taistelu. Vaivoja paljon. Ja uhreja menee. Mutta onpa voittojakin, on enemmän kuin epäilijät koskaan ovat uskoneetkaan. Lisää saavutetaan. Tunnussanoina ovat:
Rohkeutta, kestävyyttä.
»Vapaus», 27. VI. 19.