Mitä terveellisiä opetuksia onkaan Venäjän vallankumous antanut; kuinka monia harhoja hajottanut, fraaseja repinyt. — Ensiksikin sana »vallankumous». Mitä kaikkea odotettiinkaan Venäjän vallankumoukselta! Lännen imperialistit odottivat — tarmokasta sodan jatkamista. Niiden »demokratit» kansanvallan voittokulkua — huomattakoon: ei proletaarisen kansanvallan, kovan luokkataistelun voittoa, vaan jonkunlaisen unelmoidun »kansanvallan», joka sievästi ja taisteluitta veisi kansat sisäiseen ja ulkonaiseen veljestymiseen. Semmoista ne odottivat keskusvaltainkin »demokratit» (scheidemannit), jotka samalla toivoivat petturipolitiikkansa unohtamista. Näiden kannattamat hallitukset taas himoitsivat valtausrauhaa Venäjän kustannuksella. Ylipäänsä piti Venäjän vallankumouksen vapahtaa mailman kansat ilman niiden omaa vaivaa. — Harhakuva!
Ja millaista »kansanvaltaa» sitten odotettiin? Vasemmistoporvareille ja oikeistososialisteille oli Miljukovin kanta jo riittävä, Kerenski jo vähän liikaa »sosialisti». Ja mikä siitä vasemmalle meni, oli aivan liian paljon »yhdellä kertaa», oli »vaarallista kokeilemista»; ja bolshevismi — se oli jo kavallusta moista »demokratiaa» vastaan, »anarkismia» ja »provokatsionia, joka tekee tietä taantumukselle».
Noin ne arvelivat ja mekin: kuinka olimme me läksymme lukeneet? Noin täytyy sanoa. Kuinka vähän mekin sosialistit, tiesimme luokkayhteiskunnan sisäisestä olemuksesta, vallankumouksen vaikuttavista voimista. Kuinka hullunkurinen olikaan ajatus, että vallankumous antaisi joidenkin kohtuuslaskelmien — »ei yritetä liikoja!» — johtaa itseään! Eikö ymmärretty tai eikö tahdottu ymmärtää totuutta, että vallankumous on huippuunsa kehitetty luokkataistelu, avoin, häikäilemätön luokkien sota?
Nyt tiedetään. Tietävät ainakin ne, jotka voivat vielä oppia ottaa, eivätkä ole kaavoihinsa luutuneita. Räyhätkööt vain näinä idiootit bolsheviikkeja vastaan, valakoot sappeaan niiden päähän, jotka taistelevat elämän ja kuoleman taistelua ihmiskunnan kylmäverisiä murhaajia vastaan. Yrittäkööt vain kaikki »demokraatit» ja »sosialidemokraatit» (Scheidemannit, Hendersonit, Hervet) heitiää (omien syntiensä) syyn bolshevikkien niskaan! Heistä välittämättä kulkee Venäjän kumous kulkuaan. Se on syntynyt visseistä syistä ja kehittynyt Venäjän yhteiskunnan sisäisten lakien mukaan. Se onkin jo puolentoista vuoden historiaa, josta kirjoitettu historia on sanova: niin tapahtui, koska niin täytyi tapahtua. Eikä siihen osanottajia — eikä sivullisia sen taistelun katselijoita — arvostella vain sen mukaan, mitä sanoivat, vaan sen perusteella, kenen puolella olivat: imperialistisen murhaamisen vaiko köyhälistön ja vapautuksen puolella.
On bolshevikkien ikuinen ansio, että avoimin silmin kävivät taisteluun, että ensimäisinä täysin tietoisesti astuivat johtamaan vallankumousta, historian tähän asti suurinta. Kaikissa edellisissä vallankumouksissa (Parisin Kommunikaan ei poikkeuksena) oli asianlaita se, että toimivat ajautuvat olojen pakosta taisteluun, ilman että sitä toimintaa ilmaisevat sanat tarkoin vastasivat todellisuutta. Ei ole edellisten kumousten vika, vain vajavaisuus, se että taistelun tulos on ollut toinen kuin oli taistelijain tarkotus; tuloshan riippuu vallitsevista voimasuhteista. Ne taistelijat menivät kuolemaan ilman että taistelun todellinen ydin heille ennätti täysin selvitä. Mutta bolshevikit, s.o. niiden teoretikot, tiesivät, mikä ääretön tehtävä oli köyhälistön diktatuurin toimeenpano ja johto Venäjällä. Mutta eipä ollut heilläkään valitsemisen varaa. Heidän täytyi.
— Ohoo, kuulen brantingilaisten vastustajain ilkkuvan. Ehdoin tahdoinhan ne bolshevikit Perustavan Kokouksen hajottivat!
— Hyvät herrat, on niille vastattava. Oletteko ajatelleet, mitä olisi seurannut, jos eivät olisi sitä tehneet — Niin, silloin olisivat kaikenkirjavat »sosialistit» — niitähän oli siellä enemmistö — tärvelleet sosialismin mailman köyhälistön silmissä. Ei ne olisi kyenneet Venäjän asioita järjestämään suinkaan paremmin. Eikä ne olisi sotaa paremmin käyneet; armeijahan oli hajalla.
Bolshevikit (Lenin tovereineen) osottivat tieteellisesti, että vallankumouksessa menee vanha valtiokoneisto pirstoiksi. Köyhälistön täytyy elämänsä ja etujensa takia murskata tieltään tuo este ja sen tietoisten edustajain on käytävä etupäässä ja autettava suorittamaan se perinpohjin. Ei sitä voi, niinkuin menshevikit kuvittelevat, määritellä, että joku kumous on »porvarillinen» ja sis pidettävä niissä rajoissa. Moinen katsantokanta johtaa siihen, että porvaristo autetaan satulaan, ruvetaanpa sen tukijoiksikin hallituksessa. Niin tulevat »sosialistit» porvariston kätyreiksi sen vahvistaessa valtaansa työväkeä vastaan. Ja valtaan päästyään potkii porvaristo ne apurinsa pois.
Kyllä häpäsevät köyhälistön silmissä, sosialismin ne, jotka sellaisen palveluksen porvareille tekevät. Jos bolshevikit ovat »häpässeet» sosialismin porvarien ja niiden kätyrien silmissä, niin on se hyvä. Se sosialismi, jonka merkissä köyhälistö taistelee ja voittaa, ei saakaan olla porvarien silmissä »hyväksyttävä». Se on kovakourainen ja häikäilemätön niinkuin elämä itse. Ja se taistelee aseilla — aseita vastaan; milläpäs muulla!
Aikoinaan monet meistä kuvittelivat kumousta »tyylikkäämpänä», teatterimaisempana. Uskottiin että tsaarin armeijasta tulisi yks-kaks »kumouksellinen». Se voittaisi Saksan keisarilliset joukot ja määrittelisi »sovittelurauhan» oikeistososialistien reseptin mukaan. Ajatelkaa: tsaarin armeija kenraaleineen, kasakkapäällikköineen, upseereineen! Kuinka suuria narreja me olimmekaan!
Mutta Kerenskin armeija paljasti totuuden: tsaarin armeija oli hajalla ja oli se perin juurin hajotettava, jotta uusi voisi syntyä. — —
Mutta sen uuden luomisessa on vaikeutensa: on kehitettävä upseerikunta ja rakennettava kuri. Aseet on otettava pois vastavallankumouksellisilta ja annettava kumouksellisille. Punakaartien vapaaehtoisjoukoista ja vanhan armeijan säilyneistä osasista on rakennettava joukko-osastoja, pataljooneja, rykmenttejä, divisioneja, armeijakuntia — armeija!
Tammik. 15 p:n julistuksella 1918 kansankomissaarien Neuvosto määräsi perustettavaksi Työväen ja Talonpoikain Punaisen Armeijan neuvostovallan tueksi, kansanasestuksen perustaksi ja Europan tulevan sosialistisen vallankumouksen avuksi. Niin kävi Työläis- ja Talonpoikain hallitus luomaan itselleen armeijaa. Työ edistyi ja edistyy, mutta vastustajat eivät anna aikaa. Vastavallankumoukselliset koplat, kapinoitsijat ja ulkopuoliset imperialistit ovat pakottaneet Neuvostovallan taisteluun elämästä ja kuolemasta. Rohkeasti on Venäjän köyhälistö ottanut niiden haasteen vastaan. Yleinen sotaväenotto on käynnissä, varustamistöitä tehdään, aliupseerit on kutsuttu palvelukseen ja entiset upseerit — joko työhön tai valvonnan alaisiksi. Suurissa kokouksissa selvitetään asemaa ja innostetaan mieliä. Kokonaista imperialismin mailmaa vastaan taistellen vetoaa Venäjän vallankumouksellinen kansa kaikkien maiden köyhälistöön: nyt voitto ja vaikeus tai tappio ja pimeys!
Millainen vastaus tulleekaan, Venäjän köyhälistö on velvollisuutensa täyttävä. On jo täyttänytkin. On aika muiden tulla mukaan. Niiden täytyy valita: joko pyöveleinä venäläisiä veljiä vastaan — joka on sama kuin sitoisi köyden omaan kaulaansa. Tai — ?
Suuressa puna-armeijalaisten kokouksessa puhui äskettäin Lenin: Vallankumous on koko maailmalle näyttänyt sosialismin tien. Se on tehnyt porvareille selväksi, että heidän loppunsa on tullut. Neuvostovallan vastustajilla voi olla tilapäisiä menestyksiä, mutta ne murskataan. — Tshekko-slovakkien riveissä on hajaannusta. Mutta Punaisen Armeijan rivit ovat eheät ja lujat. Ne ovat antaneet kansalle vapauden ja ne lyövät vallankumouksen viholliset maahan. Kuolema tai voitto! Kuolema? Ei. Edessä on sortajien häviö ja sosialismin voitto.
Tukholman »Politiken» kes. 1918.
Vaikutelma Kommunistisen Internatsionaalen perustamisen kunniaksi maalisk. 7 p. 1919 pidetystä paraatista.
Katsellessani Punaisen Armeijan paraatia tuntui minusta kuin näkisin silmieni edessä ruumiillistuneina Marxin sanat aseistetusta työväenluokasta.
Olen ennen nähnyt tsaarin sotajoukon paraateja ja niiden näkeminen synnytti minussa raskaita tunteita. Tiesin, että tämä sotajoukko oli ase hallitsevien luokkien käsissä, että sitä johti taantumuksellinen upseeristo ja että proletariaatin luokkataistelu oli raskaan painon alainen.
Kuinka voi proletariaatti voittaa? — ajattelin.
Mutta oli sellaisia, jotka eivät horjuneet. Kaikkien maiden vallankumoukselliset marxilaiset.
He olivat vakuutettuja siitä, että kapitalistisen järjestelmän ristiriitaisuudet pakottavat proletariaatin lähtemään taisteluun.
Toverimme, venäläiset bolshevikit, jotka johtivat vallankumouksellisten työläisten taisteluja Moskovan ja Pietarin barrikaadeilla, uskoivat, että kun taisteluissa karaistunut proletariaatti taasen kavahtaa taisteluun, se voittaa. He olivat oikeassa. Kun kapitalistinen järjestelmä rosvosodan aikana täydellisesti paljasti olevansa ihmiskunnan ja kulttuurin vaarallisin vihollinen, heittäytyi Venäjän proletariaatti ensimäisenä taisteluun, löi alas porvaristonsa inhoittavan ikeen ja loi taistelussa yleismailmallista imperialismia vastaan Punaisen luokka-armeijansa.
Näin punaisten joukkojen rivit torilla Moskovassa ja niiden näky puhui minulle uudesta mailmasta. Todellisuus vei voiton unelmista.
Rajaton luottamus ja tietoisuus, jolla asestettujen työläisten rivit katsoivat johtajaansa, tov. Trotskiin, kertoivat kaunopuheliaasti tulevista voitoista. Näin työväenluokassa piilevän voiman.
Voittoisissa taisteluissa uskomattomia vastuksia vastaan kutsuu Venäjän työväenluokka kansainvälisiä tovereita riveihinsä. He tulevat nyt. Sitä todistaa Kolmannen Internatsionaalen perustaminen.
Syventyneenä katselemaan venäläisten työläistien asestettuja rivejä ajattelin Suomen proletariaattia. Vuosi sitten se kamppaili suomalaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia lahtareita vastaan ja hävisi. Kymmeniätuhansia paraita työläisiä ja työläisnaisia ammuttiin. Orjuuttajat juhlivat. Nyt he vapisevat uhkaavan koston edessä. Suomen Mannerheimin rautakoron alla paljon kärsineet työläiset odottavat kärsimättömyydellä hetkeä noustakseen pyöveleitään vastaan. Ihastuksella tervehtivät he Kolmannen Internatsionalen perustamista. He uskovat, että tästä Internatsionaalesta tulee tekojen eikä sanojen liitto.
Venäläisten ja suomalaisten työläisten veljellinen solidarisuus on vahvistettu yhteisissä taisteluissa Suomen ja Venäjän rintamilla. Turvautukoot vain kansan ja vapauden viholliset raivoissaan kaikkiin keinoihinsa. Yleismailmallinen kommunismi rientää kaikista huolimatta voitokkaasti eteenpäin. Ja Venäjän Punainen armeija on Kolmannen Internatsionaalen — proletaaristen neuvostotasavaltojen yleismailmallisen liiton tulevan armeijan perusta.
Olkaa kestäviä toverit! Kaikkien maiden työläiset tulevat avuksenne.
Voitto lähestyy!
Kommunismin punainen lippu tulee pian liehumaan kapitalismin voitettujen linnoitusten yllä.
Eläköön mailman Punainen armeija!
Moskovan »Pravdassa»
Tuolla sanalla on hyvä kaiku historiassa. Sen on sille antanut Ranskan vallankumouksen taistelu feodaalista Europaa ja kilpakadetta Englantia vastaan. Onhan kuvaavaa, että vallankumouksellisen Ranskan voittoisat armeijat otettiin vapauttajina vastaan esim. Saksan pikkuvaltioissa, joiden kansojen verta itsevaltiaat kääpiöruhtinaat imivät porttoloiksi muuttuneiden hoviensa ylläpidoksi.
Mutta eivätpä voineet ranskalaiset vallankumousarmeijat antaa Europan kansoille todellista vapautta. Niiden jäljissähän kulki kapitalististen sotarosvojen parvi, joiden riistolle vallankumous oli avannut vapaan tilaisuuden. Niinpä voitiinkin Saksan kansat nostattaa »vapaussotaan» Napoleonia vastaan, kun tämä yhä julkeammin alkoi esiintyä Ranskan pääoman maailmanvaltaunelmain edustajana. Lupaamalla »vapautta», saatiin saksalaiset taistelemaan »kansojen vihollista» vastaan. Ja sitten ne katalasti petettiin — aivan samoin kuin Svinhufvud–Mannerheimin kopla petti »vapaussotaan» narraamansa talonpojat. —
Kaikesta huolimatta jäi Ranskan vallankumoussodista nostattava muisto. Olihan ihan ihmeitten ihme, että itsevaltiuden täydelliseen rappioon saattama maa, jota nälkä ja sotatarpeitten puute ahdistivat ja jonka sisässä vastavallankumoukselliset kapinat riehuivat, saattoi koota valtavia armeijoja, jotka sotivat koko mailmaa vastaan. Mutta se saatiin aikaan vankalla uskolla, järkkymättömällä velvollisuudentunnolla — ja uupumattomalla työllä.
Mutta eipä ole mitään suurta ja kaunista, mitä kapitalismi ei olisi yrittänyt prostituoida ja saastallaan tahtia. Niinpä nähtiin Venäjällä kesällä 1917 se ilkeä komedia, että imperialistinen porvaristo yritti kätkeä valloitusaikeensa »vallankumoussodan» verhoon. Ja sen apureina sosialistipetturit koettivat innostuttaa sotaväkeä ainakin »vallankumoukselliseen puolustukseen» kornilovilaisten kenraalien johdolla. Olipa siihen aikaan Saksassakin sosialidemokratisen keskustan auktoriteetteja, joiden mielestä armeijan kurin höllentäminen oli virhe — muka, vallankumouksen kannalta!
Nyt jo luulisi olevan selvänä, että jos ei silloin Venäjän vanhaa armeijaa saatu hajalle, niin joutui se vastavallankumouksen aseeksi työväkeä vastaan. Mutta kuitenkin Saksassa uudistuu sama ilveily. Jo kuuluu ääniä, että jos eivät liittovallat anna Saksalle »kunniallista rauhaa», niin nousee
Saksan kansa uuteen sotaan. Ja epäilemättä scheidemannit ja kautskyt silloin ovat valmiit loruamaan »vallankumouksellisesta» sodasta.
Tosiaankin — Saksan työtä tekevän kansan täytyy nousta vallankumoukselliseen sotaan, jos ei tahdo joutua kaksinkertaisen rosvouksen alaiseksi. Ovathan sen omat herrat valmiit lahtarijoukkojensa turvin nylkemään sen selkänahasta kaiken, minkä voittajat »sotakorvauksillaan» nylkemättä jättävät. Mutta jotta voisi nousta vallankumoukselliseen sotaan, täytyy Saksan työväen ensin viedä vallankumous voittoon. Nyt käy kehitys vastavallankumouksen suuntaan: vallankumouksellista työväkeä riisutaan aseista ja sen hallussa olevia kaupunkeja valloitetaan Kansalliskokouksen ja Scheidemannin hallituksen valtapiiriin. Lahtarikenraalien käsiin kootaan armeijan ohjia.
Tuo on kuitenkin vain poliittinen pinta-ilmiö. Yhteiskunnallinen pohjavirta kulkee väkevästi päinvastaiseen suuntaan. Sitä osottavat lakot ja aseelliset mielenosotukset sekä työväen neuvostovallan pystyttäminen yhä uusiin paikkoihin. Kun kaikista noista liikehtimisistä paisuu voittoisa vallankumous, seuraa sitä myös välittömästi rehellinen vallankumouksellinen sota imperialistisia röyhkeilijöitä vastaan. Ja se taas — jos eivät omat olot sitä ennen — väkistenkin pakottaa Ranskan, Englannin ja Amerikan työväen määräämään kantansa: vallankumousta vastaan tai itse vallankumoukseen!
Venäjällä on asema jo selvä. Vallankumouksellinen armeija on luotu ja kykenee se jo viemään vapautuksen sellaisiinkin maihin (Lätti, Ukraina), jotka ovat saaneet tsaarillisen tyranniuden jälkeen kokea saksalaisen sotilasdiktatuurin rautakoron painoa. Yhä laajenee kartalla työväen Neuvostovallan rautainen piiri. Sen täytyy ponnahtaa myös Suomenlahdenkin rantamilla eteenpäin. Ja yksi seikka on varma: vapauttajina — kuten kerran Ranskan armeijoja — tervehtii köyhälistö kansainvälisen Punaisen Armeijan joukkoja kaikkialla kapitalistisen orjuuden mailla.
»Vapaus» 12.11.19.
Tuo oli tunnussana imperialismin maissa suursodan aikana. Koko maan voimat mobilisoitiin silmällä pitäen rintamaa. Valtion rahatalous, pankit, sotateollisuus, kulkuneuvot, maanviljelyskin alistettiin sotilaallisen kontrollin alaiseksi. Virastot, taloudelliset ja yhteiskunnalliset järjestöt, liitot, seurat, sanomalehdet, kirjallisuus saivat palvella sodan tarkotuksia. Koko kansa, sen jokainen yksilö, velvotettiin uhraamaan voimansa sodan hyväksi. Vaatteita, lahjoja, tervehdyksiä, rohkaisevia kirjeitä — kaikkea, mikä sotilaan mieltä ilahuttaa ja kohottaa hänen taistelukuntoisuuttaan, oli toimitettava »pojille», jotka henkensä uhalla maataan puolustivat.
Ja aivan oikein. Kun kerran sota on kansan valtava voimanponnistus, jossa se panee kaikkensa, olemisensakin, alttiiksi saavuttaakseen jonkun tuloksen, niin onhan luonnollista, että kaikki voimat pannaan liikkeelle sen tuloksen saavuttamiseksi.
Niin on — teoriassa. Mutta riistoyhteiskunnassa kääntyy kaikki vastakohdakseen. Ihanteellinen lause: »kaikki rintaman hyväksi», kuuluukin todellisuudessa: »kaikki kapitalistien hyväksi!» jo itse sota — eihän se ole koko kansan sota sen tarkotusten saavuttamiseksi, vaan kapitalistien sota niiden luokkatarkoitusten hyväksi. Mutta sen sijaan, että kapitalistit itse myös sotansa kävisivät ja sen hyväksi rintamantakaiset uhraukset kärsisivät, he suvaitsevat pysyä palatseissaan. Ja »kieltäymys» ilmenee heidän kohdaltaan siinä, että entistä paksummaksi taskunsa paikkaavat.
Työtä tekevä kansa — joka ei sotaa tahdo, eikä siitä hyödy — se saa taistelut taistella ja rintamantaikaiset kuormat kestää. Upseerin revolverin ja kenttäoikeuden pikatuomion uhkaamana täytyy työläisen teurastaa toisen maan työläisiä, tovereitaan. Saapa hän kaiken lisäksi käskyn kääntää aseensa omanikin maan työläisiä vastaan, tappaa veljiään, kun nämä eivät enää jaksa kieltäytyä kapitalistien kukkaron hyväksi. Niin kävi Venäjällä, niin Itävallassa, Saksassa y.m. Loppujen lopuksi osottautuukin sota täydellä todella siksi, mikä se alun alkaenkin oli — kapitalistien sodaksi omaa työväkeään vastaan.
Mutta siinä sodassa kapitalisti häviää. Sillä jos on työväki jo väkinäisesti, jopa vain alastoman väkivallan uhalla suostunut taistelemaan »ulkonaista» vihollista vastaan, niin se tyyten kieltäytyy taistelemasta »sisäistä» vihollista, s.o. omaa itseään vastaan.
Leimahtaa liekkiin proletaarinen vallankumous ja tarttuu työväki itse yhteiskunnan ohjiin, kuten tapahtui Venäjällä lokakuussa 1917. Imperialistisen sodan raunioittamasta maasta lähtee se luomaan uutta yhteiskuntaa.
Mutta eipä saa tehdä rauhassa rakennus- ja viljelystyötään. Raivostuneena käyvät sen kimppuun riistäjät renkeineen. Sodan voitothan uhkaavat luistaa heidän käsistään. Vaikkapa vain olisikin päättynyt sota tappioon rintamilla voitot, liikevoitot silti jäisivät kapitalisteille — kylläkin pienempinä kuin oli aikomus, mutta jäisivät kumminkin. Sillä yhtä vähän kuin kapitalisti halusi kantaa sodan rasituksia yhtä vähän hän aikoo suorittaa sen jälkilaskuja. Sen saisi työväki tehdä — moninkertaisin rasituksin ja kieltäymyksin. Siitä se vimmattu raivo, jolla kapitalistit usuttavat kaikki kartanokoiransa »kapinoivan» työväen kimppuun. Eikä kapitalisti sitä katso, kapinoiko sen oma työväki vaiko naapurin. Yhteinen vihollinen se on. Ja jokaisen maan — »vihollisenkin» — »sorrettu» kapitalisti on hänen veljensä.
Venäjän työväenvalta ei ole tahtonut sotia. Heti asemansa vakiinnutettuaan kutsui se kaikkia kansoja rauhantekoon. Mutta niin luja oli vielä suurkapitalismin maissa porvarillisen diktatuurin komento, että kului toista vuotta ennenkuin kapitalistien täytyi ryhtyä pysäyttelemään rahamyllyään, sotaa. Ja koko sen ajan on Venäjän köyhälistön täytynyt kantaa ääretöntä taakkaansa: yhtaikaa luoda uutta ja potkia kintuiltaan omien ja kaikkien muiden kapitalistien vihaisia rakkeja. Ovathan sitä ahdistaneet sekä keskus- että ympärysvaltain palkkahurtat.
Mutta Venäjän köyhälistö on kestänyt. Se on jännittänyt voimansa äärimmilleen. Se on saavuttanut kieltäymisen taidossa aavistamattoman ennätyksen. Ja se on tehnyt jotain, mikä vain voi onnistua vallankumoukselle: Se on tappiolla käydyn sodan hävittämästä maasta luonut armeijan, Punaisen Armeijan, maailman ensimäisen sosialistisen sotajoukon».
Ja kun Venäjän Neuvostovalta nyt julistaa: kaikki rintaman hyväksi, niin tietävät kaikki tietoiset proletaarit, että se ei ole tekopyhä puheenparsi, vaan ytimekäs totuus. Nyt ovat työväen omat edut pelissä. Nyt on sota koko työtätekevän kansan mitä oleellisimpain tarkotusten saavuttamiseksi käytävää sotaa. Nyt on se ihmiskunnan ihanimman päämäärän, riistettyjen ikuisen vapautuksen pyhää sotaa.
Eikä lähetä työväenluokka toisia, orjiaan sotimaan. Eikä rintaman taakse jäävät jää tänne toisten työn tuloksilla mässäämään. Vaan se itse, työväenluokka, taistelee ja kärsii, tekee työtä ja kieltäytyy.
Oman etunsa nimessä se sen tekee. Oman asiansa puolesta se vaivat kestää. Ja kokonansa on se mukana. Yleinen on niin työ- kuin asevelvollisuuskin. Kaikki oyat yhteiskunnan määrättävinä sille paikalle, missä suurimman hyödyn kokonaisuudelle voivat tuottaa.
Rintamalla olevat toverit — venäläiset, lättiläiset, virolaiset, ukrainalaiset, suomalaiset, kaikki kaikki! Me olemme aatoksissa luonanne. Me teemme voitavamme, etteivät olisi teidän kärsimyksenne suuremmat kuin välttämätöntä on ja me varustaumme itse astumaan paikoillenne rintamalla, kun kutsu kuuluu. Tunnussananammehan on: voitto tai kuolema! Ja edessämme on alati kehotushuuto, tunnussana:
Kaikki rintaman, kansainvälisen vallankumouksen hyväksi!
»Vapaus». 22. II. 19.
Suomen työväki ne tuntee. Ajasta aikaan tulevat vanhemmat kertomaan lapsilleen Tampereen, Helsingin, Lahden, Viipurin, Varkauden ynnä lukemattomain muiden Suomen seutujen verilöylyistä, Viaporin Golgatasta ja vankileirin kauhuista. Tuskin on sitä pitäjää, tuhatjärvien maassa, jossa riistäjäluokka ei olisi työtätekevälle kansalle antanut havainnollista opetusta siitä, että luokkavastakohdat ovat sovittamattomat. Turhaan pystyttelevät porvarit komeita »vapauden patsaita» lahtarirenkiensä haudoille. Isänmaallista mieltä ne eivät herätä. Päinvastoin, kostoon kutsuvat.
Venäläiset lahtarit eivät suinkaan jää jälelle suomalaisista tovereistaan. Esimerkkejä siitä on kyllin. Viimeksi on niitä saatu vapautetuilta Uraalin mailta. Sen rinteet ovat työläisten ja talonpoikain verellä valellut. »Uralin Työläinen» kertoo muutamia esimerkkejä:
Iljinskojen kulakkikylässä oli rankaisuretkikuntien keskus. Sinne jäi lahtarien jäljeltä 700 työläisen ja köyhän talonpojan ruumista, Tshermesin tehtaalle 47, Maikolaan 145.
Kiselessä riehui komendantti varsinkin viimeisenä päivänä hirveästi. Ihmisiä heitettiin kaivosaukkojen kuiluun. Yhteenkin 26, toiseen 27. Eräs nainen, lapsi sylissä, taisteli vastaan. Häntä iskettiin pyssynperällä ja syöstiin kaivokseen. Työnnettyään ihmisiä kaivokseen heittivät lahtarit sinne vielä pommeja.
Talonpoikain asumassa Uus-Turinskin tehdaskylässä ammuttiin 10 henkeä. Erityisesti käytettiin ruoskimista. Ja komendantin asunnosta, opettajain kertomuksen mukaan, kuului keskeytymätön voivotus kuin teurastamosta.
Verhhoturissa, patruunien säästämiseksi, kahlehdittiin ihmisiä yhteen, rinta vasten rintaa, ja ammuttiin samalla luodilla.
Nadeshdinskin tehtailla riehui itse ruhtinas Vjasemski. Ammuttiin 400 henkeä. Hänen tilallaan on kahden huoneen sisusta verellä valeltu, seinät veritahroja täynnä.
Nikolo-Pavdinskissä päällikön rouva riisti kommunistien lapset ja surmasi niitä.
Eräs opettajatar, Sdshukova nimeltä, kertoi nuoresta, 17-vuotisesta tytöstä, jota ruoskittiin rautaraipoilla. Upseeri kolhi hänen päätään revolverinperällä ja heitti hänet 20 sotilaan raiskattavaksi. Vihdoin pääsi hän riistäytymään irti, heittäytyi rautatievaunusta ulos ja, kahden luodin haavoittamana, raahasi itsensä metsään.
Nämä esimerkit ovat vain muutamia, kasasta otettuja. Tuhansia on tällaisia tapauksia.
Ja samalla lailla riehuvat nyt valtaamillaan alueilla denikiniläiset. Verikoirina ne juovat köyhälistön verta. Hirvittävät ovat niiden jäljet.
Sitä samaa »siunaustaan» haluaisivat levittää yli koko Venäjän. Mutta se ei niille onnistu. Puna-armeija, jonka riveissä työväenluokan parhaat ovat lujittavana voimana, torjuu hirmuriehujat pois Neuvosto-Venäjän ääriltä ja auttaa naapurimaidensakin köyhälistöä vapautumaan lahtarien vallasta.
»Vapaus» 8. X. 19.
Krasnaja G orkan juttu on valtava opetus vallankumoukselliselle proletariaatille. Hyvinvarustettu linnoitus, jolla on suuri strateeginen merkitys, joutuu äkkiä vihollisen haltuun yllätyksen ja petoksen kautta! Sehän tuntuu aivan romahdukselliselta. — Mutta se otettiin yhtä äkkiä takaisin! Toinen yllätys, edellistä suurempi, voisi sanoa. Ja siinä se tämän jutun suurin läksy onkin.
Ei niikuin ei olisi ollut vakava läksy Krasnaja Gorkan komentajain petos. Ei sano suotta Pietarin »Pravda», että syvemmällä näkyvät olevan palvelukseen otettujen sotaspesialistien, ent. upseerien, petollisuuden juuret kuin osattiin odottaa. Mutta — lisää lehti — suuri erehdys olisi tästä vetää johtopäätöstä, että olisi ollut virhe niiden palvelukseen ottaminen. Nämä samat viime päiväin tapahtumat näet osottavat, kuinka ilman niitä spesialisteja ei tultaisi toimeen. Niinpä vain laivastoupseerien uljas ja kunnollinen käyttäytyminen antoi meille tilaisuuden saada takaisin Krasnaja Gorka.
Tarvitaan vain tiukempaa tarkkailua. Vallankumouksellisen työväen, kommunistien, on jännitettävä katseensa. Velvollisuudentunto selväksi. Nopea päättäväisyys uhkaavimmallakin hetkellä. Milloinkaan ei työväenluokalle ole »kaikki menetetty». Yksilö hukkuu, joukkoosastokin voi tuhoutua. Työväenluokka ei koskaan. Sen täytyy vapauttaa itsensä ja koko ihmiskunta.
Kuinka rohkeata, toivorikasta kieltä puhuvatkaan juuri viime päivät työväenluokan ehtymättömästä voimasta! Kuinka paljon sitä on ammentanutkaan vallankumous, kuinka paljon on Pietarinkin työväeltä vaadittu — aina sitä on tiukan tullen löytynyt. Nekin, joita ei ole vallankumouksen menestys saanut liikkeelle omaperäiseen toimintaan, heräävät kun onnettomuus uhkaa. Suurtyön on Pietarin työväki suorittanut viime päivinä. Se on puhdistanut selkäpuolensa lahtaripesät. Se on lähtenyt joukoin rintamalle.
Vallankumouksen uljas etujoukko, Kronstadtin matruusit, on kuristanut kehtoonsa upseerien yllätyksen ja petoksen. Uhkaavana kuuluu jälleen varotus väliluokille: ymmärrättekö, että turhaa on teidän potkia tutkainta vastaan. »Valkoiset» eivät koskaan tänne tule. Ja vihollisjoukoille se sanoo taas Krasnaja Gorkan ja Kronstadtin tykkien suulla: älä lähesty!
Olkoot vaan mailman suurrosvot, Pariisin imperialistit »päättäneet» ryhtyä ratkaisevammin kannattamaan Venäjän vastavallankumousta. Entistä päättäväisempänä on heitä vastassa Venäjän proletariaatti. Ja päättäväisempänä toiminnan tielle ajavat tapaukset myös lännen työväen.
Virheistämme me opimme. Ja kestetty onnettomuuden uhka kohottaa voimamme moninkertaiseksi. Meidän täytyy voittaa.
»Vapaus» 18. VI. 19.
Paras vapauden takuu on kivääri työläisen kädessä.
Engels.
Ratkaisu on edessä. Mailman historian käännekohta. Imperialismi tai sosialismi? Orjuus tai vapaus? Joko taantumus tai eteenpäin!
Mitään keskitietä ei ole. Ei ole noiden vastakohtain välillä »demokratian» sovittelua. Ei tule »kansojen rauhaa» eikä »kansojen liittoa», jos Wilsonin miekka ratkaisee mailman kansojen kohtalojen suunnan. Tulee verinen hirmuvalta, kostoa syöksevän kapitaalin tyrannius, ennen kuulumaton. Tulee työväen parhaimmiston tuhoaminen ja orjaluokan polkeminen kauhujen kuiluun. Ei voida rakentaa työväelle tilavia asuntoja, ei voi se tuottaa itselleen vaatetusta, leipää eikä mitään kulttuurin antimia, sillä kaikki taisteluista jälelle jäänyt työvoima tarvitaan uusiin sotavarustuksiin uusien imperialististen ryhmitysten valmistautuessa uuteen kansojen teurastukseen. Jos voittaa kapitalismi, kiskoo kulakkien sotarosvosakki työväen selkänahasta saalistuspapereittensa korot ja imee ylellisyyteensä sen veren ja ytimen. Suomen vankileirikurjuus oli esimakua siitä, mikä odottaa — jos imperialismi voittaa.
Mutta se ei saa, ei voi voittaa!
Tämä on tietoisen työväenluokan päätös. Luja ja järkähtämätön. Ponnistakoot vain saalistajat viimeiset voimansa. Komentakoot vain väkensä: valkoiset lahtariupseerinsa sekä raakalaisarmeijansa — pimeät kasakat, Idän keltaiset raakalaiset ja Afrikan mustat murjaanit — hävittämään Euroopan kulttuurin jätteitä, mitä vielä on sodalta säästynyt. Työväestö kääntää niitä vastaan kapitalismin uusimmat sotakoneet ja tuhoaa nuo ihmiskunnan viholliset
Eivät sumenna köyhälistön silmiä sosialistipetturien kapitalistisen anarkian puolustelut. Näkeehän se itse porvarillisen diktatuurin hirmun ja tietää, että vain omalla, proletariaatin diktatuurilla se voi pelastaa henkensä, elämänsä, omansa ja ihmiskunnan tulevaisuuden.
Neuvosto-Venäjän työväki on kansainvälisen vallankumouksen etujoukkona jo toista vuotta sankarillisesti puolustanut imperialismilta valtaamaansa rintamanosaa linnoituksineen. Se on jo ryhtynyt sitä laajentamaan. Kohti Vienanmeren, Itämeren ja Mustanmeren satamia liikehtivät Puna-armeijan joukot. Idässä Uralille päin — Siperian viljamaille; ja länttä kohti — yhtymään kumouksellisen Saksan rintamiin käy köyhälistön sotajoukkojen tie. Olemme ylpeät siitä, että Suomen köyhälistö on suorittanut uhrautuvan sankariosan tässä historiallisessa taistelussa, ja että sen säilyneet pojat ovat Venäjän kansainvälisessä kommunistiarmeijassa kunnialla täyttäneet velvollisuutensa. Tiedämme myös, että kymmenien tuhansien mieli yhä palaa taisteluun — kostoon ja voittoon.
Ne Pietarin suomalaiset työläiset, jotka eivät vielä ole olleet tilaisuudessa pääsemään mukaan, kun ovat olleet rintaman takaisiin toimiin ja tehtäviin kiinnitetyt, haluavat myös täyttää velvollisuutensa. Se on nähty suurissa mobili-soimiskokouksissa, joita viime aikoina on pidetty. Kärsimättöminä ovat taisteluhaluiset toverit käyneet kyselemässä, eikö jo pääse riviin, eikö vielä ole valmistelut suoritettu, kasarmit kunnossa. Ei salli tunto olla sivulla silloin, kun ihmiskunnan kohtaloita ratkaistaan. Kärsimättömyydellä odottaa jokainen tietoisuuteen herännyt proletaari kutsua.
Se on nyt annettu. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Sotilasjärjestön Keskus-Vastaanottokomitea on kutsunut Pietarin suomalaiset työläiset ilmoittautumaan Punaiseen
Armeijaan. Jokainen pitäköön velvollisuutenaan levittää tietoa tästä niidenkin keskuuteen, jotka eivät ole sattuneet ilmoitusta käsiinsä saamaan. Jokainen täsmällisesti ilmoittautumispaikalleen!
Proletaari tai porvari, vallankumouksellinen tai vastavallankumouksellinen — siinä jakoviiva. Eikä ole se mikään teoreettinen raja, ei, vaan verellä ja tulella piirretty. Halkaiseva miekka on joka maassa eroittanut toisistaan vastakkaiset leirit, kansalaissodan rintamat. Se on myös jakanut koko mailman imperialismin ja sosialismin leireihin. »Puolueettomat» ovat pakotetut menemään puolelle tai toiselle.
Pietarin suomalaisten keskuudessa suoritetaan nyt lopullisesti tämä jako. Ne, jotka eivät kuulu Punaiseen Armeijaan tai sen rintamantakaiseen varustajaväkeen — ne ovat vihollisia, porvareita tai pettureita. Eikä niille ole oleva paikkaa työn yhteiskunnassa.
Siis kaikki työläiset kutsumaan! Tuhansin taajenevat taas Puna-armeijan rivit.
»Vapaus». 14. XII. 18.
Upseerit ovat riistovaltion hermosto. Ja kuten kaikilla kapitalismin päällysmiehillä, on niillä kahtalainen tehtävä: niiden on johdettava työtä (taistelutoimia) ja samalla kertaa pidettävä yllä pakkokuria. Sillä, jos tekevät työläiset vastenmielisesti liikarasituksellista, riistonalaista työtä, niin vielä vastahakoisemmin ne herrojensa rahapussin puolesta tappelevat. Tarvitsee vain vikuuttaa tuo armeijan hermosto, ja armeija on hajalla. Se on nähty tappioitten ja vallankumousten maissa. Ja nähdään myös vastavallankumouksen maissa — Suomessa, Siperiassa, Donilla — millaisilla pedonkeinoilla upseerien verikoitalauma koettaa luoda uuden pakkoarmeijansa raatokuria.
Juuri vastikään, jouluk. 14 p. antamallaan päiväkäskyllä on Suomen sotaministeri Walden vedonnut lahtariupseeriston »hellittämättömään velvollisuudentuntoon» sekä kykyyn luoda sotavoima, joka takaisi lahtari-Suomelle »koskemattomuuden» ja (pääomalle) »mahdollisuuden vapaaseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan». Upseereissa siis riisto- ja sortovalta näkee tukensa ja turvansa.
Jos onkin sen takia työväen vallankumouksen ensi työnä tehdä vaarattomaksi porvarien upseerit, niin on sen toinen tehtävä uuden upseeriston luominen. Köyhälistön vallankumous näet tarvitsee armeijaa sisäisiä ja ulkonaisia vihollisiaan vastaan. Ja sekin armeija tarvitsee hermostonsa, punaisen upseeriston.
Aluksi ovat vallankumouksen vapaajoukot saaneet tulla toimeen omillaan. Niiden omasta keskuudesta kiertyy päällikönpaikoille ne, joilla on siihen edellytyksiä: kyky koota, järjestää, käskeä. Ja taisteluissa sitten karsiintuvat pois ne, joilta puuttuu kylmäverisyyttä, pelottomuutta, mieskohtaista uljuutta — lujaa hermostoa.
Tällaisenkin päällystön johdolla tapellaan. Ja voidaan tapella hyvinkin. Sen osottavat vihollistenkin antamat tunnustukset. Mutta itse tiedämme, että se ei riitä. Sota ei ole kylätappelua, ei edes yhden mäennyppylän valtausta tai puolustusta komppanian suuruisella ketjulla. Se on satojen kilometrien pituisten rintamain taistelutoimintaa, jossa jokainen komppania on vain pienoinen yksikkö. Tuon kokonaisuuden ohjaaminen ja sen joka yksikön toiminnan hyvä sovelluttaminen kokonaisuutta silmälläpitäen, se on upseeriston tehtävä. Eikä sitä voi ilman koulutusta suorittaa.
Taistelun menestymiselle on tärkeää, että sotilaitten keskuudessa vallitsee täysi luottamus päällystöön. Vaikka luottaisikin miehen kuntoon, täytyy voida myös luottaa sen taitoon. Kun antaa henkensä toisen käsiin niin kuin sotilaan on tehtävä, niin on myös oikeus vaatia, ettei sitä hukkaan heitetä. Ja niin kallis on jokainen vallankumouksen soturi, ettei sitä saa kevytmielisesti eikä taitamattomuudessa uhrata.
Suomen tuleva vallankumoustaistelu vaatii sotataitoa. Sitä oppimassa on työläisiä sikäläisessä lahtariarmeijassa. Myös Venäjällä ovat sadat, tuhannetkin suomalaiset proletaarit oppineet sitä aktiivisessa taistelutoiminnassa lukuisilla vallankumouksen rintamilla. Monet ovat jo harjaantuneet kykeneviksi alipäälliköiksi. Saaneet luottamustoimia. Kehittävät itseään yhä edelleen.
Tällöin heidän tehtäväänsä helpottaa suuresti se seikka, että Puna-armeijan nykyinen ja tuleva miehistö, proletariaatti, joka päivä kehittyy yhä tietoisemmaksi tehtävästään, vallankumouksellisesta velvollisuudestaan. Suomenkin köyhälistö on nähnyt, millainen lahtarivalta se kapitalismi on, ja käsittää, että se on mahdollisimman pian kukistettava ja kukistettavissa vain aseilla. Niinpä kuuluu joku Suomen vankileiristä tullut punakaartilainen leikillisesti sanoneen: »Kyllä nyt pysyn ketjussa.» Hän muistaa kuinka vakava kysymys oli luokkasodassa juuri »ketjussa pysyminen». Siitä riippuu monasti aivan ratkaisevanakin taistelujen kulku. Vakaumus, että olisi pitänyt lujemmin pysyä ketjussa, kuvastaa vakaumuksen selkenemistä. Siten kehittyy vallankumouksen sotureita. Sama vakaumus, tietoisuus vastuustaan, olkoon punaisilla upseereillakin. Heidänkin on osattava »pysyä ketjussa», paikallaan, hyvänä esimerkkinä miehistölle. Ja kun miehistön henki on hyvä, ei upseerin tarvitse tuhlata voimia kurinpitoon, vaan voi panna kaiken huomionsa itse taistelun vaatimusten tarkkaamiseen.
Meidän kaikkien kommunistien velvollisuutena on hankkia tarpeelliset sotatiedot ja taidot voidaksemme antaa täyden voimamme kansainvälisen kommunistisen köyhälistön vallankumoukselle, jotta mahdollisimman pian tekisimme selvän ihmiskunnan tuhoojasta, lahtarikapitalismista ja pääsisimme luomaan vapautuneen työn uutta yhteiskuntaa, jolloin käy tarpeettomaksi ihmisten sota ihmisiä vastaan ja kaikki voimat kohdistetaan luonnon antimien voittamiseen ihmisten hyväksi. Mutta jotta siihen päästäisiin, on hyvin tapeltava. Pysykäämme ketjussa!
»Vapaus». 21. XII. 18.
(Puhe lippujuhlassa 24 p. huhtik. 1919, jolloin ensimmäiset suomalaiset punaiset päälliköt laskettiin Pietarin suomalaisesta sotakoulusta.)
Toverit!
Tämä lippu, jonka Suomalaisen Kommunistisen puolueen Keskuskomitean puolesta kurssilaisille luovutan, on punalippu. Sellaisen kohottivat jo muinaisen, luokattoman yhteiskunnan uroot, kun elineduistaan sotivat, sillä punaväri — se on nousevan auringon ja nuoren, terveen veren, elämän väri. Ja taistelussa merkitsi lippu päällikön paikkaa, sitä paikkaa, mihin keskittyy sen johto ja järjestys, sen kuri, moraalinen voima ja voitonvarmuus.
Taistelun merkkinä oli punalippu myös vanhan ajan orjien taistellessa nylkijöitään vastaan. Mutta nykyisen merkityksensä sai se niillä vallankumousten barrikaadeilla, joiden kautta köyhälistö raivaa tietä uuden ajan kehitykselle. Se yritti kyllä jo silloinkin valvoa omia etujaan, ajaa läpi oman voittonsa, mutta valtaan kiepsahtanut porvaristo sai sen työnnetyksi takaisin. Mutta ei voinut se työväen taisteluhalua vaimentaa. Yhä uudelleen se nousi, kunnes punalipulle koittivat voiton päivät.
Oli kyllä aika, jolloin eräät työväenliikkeen piirit uskottelivat, että punalippu oli vain muisto menneistä taisteluista, ja että edessä on muka rauhallisen kehityksen sileä tie. Vieläpä nytkin, kaiken koko mailmassa ja erikoisesti Suomessa koetun jälkeen, on siellä sosialistipettureita, jotka yhä uskottelevat, että se rauhallinen tie on mahdollinen. Mutta entistä selvemmin vaikenee juuri näinä päivinä Suomen työväelle, että kapitalismi on yhä syvemmän kurjuuden, yhä verisempäin vainojen ja vihdoin sodan suurteurastuksen järjestelmä. Siksipä Suomessakin punalippu taas puhuu työväelle taistelun, vallankumouksen kieltä.
Toverit, kurssilaiset ja nuoret punaupseerit. Kommunisteina te ymmärrätte, mikä pyhä velvollisuuden side yhdistää punaisen sotilaan lippuunsa. Yhtymällä eläköön-huutoon köyhälistön vallankumoukselle ja Kommunistiselle Internatsionalelle te annatte uskollisuuden vakuutuksen Puna-Armeijan lipulle.
| * |
Toverit, Kommunistisen Internatsionaalen, Venäjän Kommunistisen Puolueen, Neuvostovallan ja sen Punaisen Armeijan edustajat, muiden kurssien lähetyskunnat ja kurssiemme opettajat. Tervehdin teitä Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean, suomalaisten kommunistien ja erityisesti kurssilaistemme puolesta, joille nyt juhlallisesti annamme punalipun ja jotka tässä teidän läsnäollessanne antavat vapaan sotilasvakuutuksensa.
Suomen köyhälistö joutui viime vuonna kotimaisten lahtarien ja kansainvälisen imperialismin verihurttain raadeltavaksi, sillä kun ei ollut kylliksi voimia torjua niiden hyökkäystä. Venäläisten tovereittemme arvokas, unohtumaton apu ei myöskään silloin voinut torjua porvarillisen hirmuvallan voittoa. Suomen köyhälistölle, kuten kansainväliselle vallankumouksellekin, koitti raskas aika. Mutta toivo ei lannistunut, kiitos kansainvälisen vallankumouksen etujoukon, Venäjän proletariaatin ja sen Punaisen Armeijan urhoollisuuden. Ja nyt kohoaa vallankumous jo kaikissa maissa.
Myös Suomen köyhälistölle koittaa uusi toivo. Huolimatta vainoista, vangitsemisista ja teurastuksista, ei sen taisteluhalua ole saatu masennetuksi. Se on nouseva jälleen.
Venäjällä olevat suomalaiset kommunistit pitävät velvollisuutenaan täyttää tehtävänsä kansainvälisen vallankumousarmeijan riveissä. Lukuisat toverimme ovat kunnialla kaatuneet ja toiset taistelevat yhä Neuvosto-Venäjän rintamilla. Me kiitämme venäläisiä tovereita kaikesta saamastannne avusta ja toivomme edelleenkin saavamme sitä nauttia. Käsi kädessä teidän ja kaikkien maiden vallankumouksellisten proletaarien kanssa me voitamme.
Marraskuun 10 p. olivat Oraniebaumissa lentäjän, kommunisti Kalle Tähtelän ja kommunismin kannattajan, mekanik-ko A. Bahvalovin hautajaiset. Täyttäessään taistelutehtäväänsä rintamalla olivat he joutuneet lahtarien kynsiin, jotka heidät petomaisesti murhasivat.
Tov. Tähtelä oli syntynyt Suomessa, Leppävirran pitäjässä toukok. 25 p. 1891, kävi koulunsa ja jatkoi opintojaan Suomessa, Saksassa ja Amerikassa. Jo 16-vuotisena nuorukaisena hän kirjotti näytelmän »Mustalaisen kosto» (hänen suonissaan virtasi romanikansan verta). Toimi sanomalehtimiehenä Suomessa ja Amerikassa, jossa julkaisi novellikokoelman »Ihmisiä» sekä näytelmän »Lovellin lakko». Kesällä v. 1917 tov. Tähtelä saapui Amerikasta Tukholmaan kirjeenvaihtajana sekä siirtyi sieltä Suomeen, jälkeenjättämissään papereissa hän huomauttaa, että ollen kautskylaisella »keskusta»-kannalla hän vastusti Turun työväen bolshevistista enemmistöä, koska ei katsonut olojen vielä johtavan vallankumoukseen. Kun se kuitenkin puhkesi, hän täytti velvollisuutensa työväen lehden toimittajana, kunnes evakuoitaessa siirtyi Viipuriin, ja sitten Venäjälle.
Täällä hän kävi Nishnij-Novgorodin lentokoulun ja perehdyttyään venäjänkieleen sekä kommunistiseen kirjallisuuteen liittyi puolueeseen syysk. 1918. Järjesti myös kouluun kommunistisen kollektiivin.
Innolla valmistauduttuaan taistelijaksi oli hän tunnollinen ja tarkka velvollisuuksiensa täytännässä. Muistiinpanoissaan lausuu hän tyydytyksensä siitä, että sai taistella jaloimman aatteen eteen, mikä milloinkaan on ihmishenkeä innostuttanut. »On perin mukavaa — niin hän kirjoittaa — tuntea elävänsä lähellä maailman valtasuonta, ihmiskunnan nousun aikaa, tuntea, että on ymmärtänyt maailman ja ihmisen»., — »Kuolemakin, se pelottaa vain heikkoja ja tietämättömiä, jotka eivät ole jaksaneet eivätkä uskaltaneet ottaa maailmalta mitä siltä saa». — — — »Yritän tehdä sen minkä tuhannet muutkin: tietoisen miehen velvollisuuden».
Hän täytti sen. Häneltä — kuten niin monilta tietoisen työn miehiltä, joita taistelu kutsuu — jäi paljon kesken työn. M. m. oli hän alkanut kirjottaa romaania Suomen luokkasodasta. Mutta sittenkin — enemmän kuin olisi voinut suorittaa kynällään, hän suoritti kuolemallaan. Ei haihtuvalla musteella, vaan elämänsä verellä hän piirsi kirjaimen köyhälistön vapautuksen aikakirjoihin.
Häntä surevat toverit, suomalaiset kommunistit, tietävät, että hän ei kuollut yksin Venäjän, vaan myös Suomen ja koko maailman proletaarisen vallankumouksen puolesta.
Ikuinen muisto!
Krasnij Baltiskij Flot» 18. XI. 19.