Politisten laitosten tarkotuksena on sellaisten ihmisten keskinäisiä suhteita koskevain säännöstenlaatiminen ja käytännössä toteuttaminen, joita kulloinkin vallitseva tuotantotapa juuri tarvitsee. Ne rajottavat yksityisen vapautta kokonaisuuden eduksi, tai sen eduksi, mitä sinä pidetään. Valtiovallan täytyi väittämättömästi syntyä yhteiskunnan jakaantuessa hallitseviin ja hallittuihin, riistettyihin luokkiin, hallitsevien käsissä hallittujen luokkien kurissa pitämiskeinoksi. Mitä mutkikkaammiksi yhteiskunnalliset olot kävivät, sitä laajemmiksi tulivat valtiovallan toimet, sitä enemmän kohosi se itsenäiseksi mahtavaksi järjestöksi, joka hallitsi koko yhteiskuntaelämää. Valtiovalta kävi luokkataistelun esineeksi, sillä se luokka, jonka käsissä se on, käyttää valtion vahvoja voimakeinoja ja voi laeilla taivuttaa koko yhteiskunnan tahtoansa noudattamaan. Suurporvaristo tempasi porvarillisissa vallankumouksissa valtiovallan aatelin ja kuningasvallan käsistä. Se tarvitsi sitä kumotakseen sille vahingolliset lait, etenkin ne, jotka rajottivat »työn vapautta», ja laatiakseen omalle taloudelleen edullisia lakeja. Samalla käyttää se tätä valtiovaltaa ylläpitääkseen herruuttaan ja kukistaakseen työtätekevien luokkien yritykset saada etunsa vallitseviksi. Lainlaadintaa, polisia, oikeuslaitosta, virkakuntia, sotajoukkoa, kaikkia näitä laitoksia käytetään nyt yhä enemmän taistelevaa työväenluokkaa vastaan. Tämä pakottaa työväenluokan asettamaan valtiovallan vallotuksen päämääräkseen.
Parlamentarismi on porvariston politisen herruuden normalimuoto. Perustuslaillisesti hallituissa maissa, kuten Ranskassa, Englannissa, Hollannissa, joissa valtio on kokonaan porvariston käsissä, on parlamentti todellinen valtiovalta, niin sanottu »hallitus», toimeenpaneva valta, ministeriöt ovat parlamenttienemmistön valiokuntia; kuninkuus on ilman todellista valtaa ja muut valtioelimet, oikeuslaitos, armeija, koko virkakunta ovat parlamentin alaisia. Eri luokkien ja eturyhmien taistelu käydään eduskuntataisteluna, jokainen luokka koettaa vallottaa mahdollisimman monta edustajapaikkaa parlamentissa, joko sille suotuisan vaalijärjestelmän kautta tai moralisesti vaikuttamalla valitsijajoukkoihin, joka vaikutus perustuu siihen, että sen edut ovat sopusoinnussa sen kanssa, minkä useimmat valitsijat tuntevat tärkeimmäksi ja välttämättömäksi yleiseduksi.
Tähän taisteluun ottaa myöskin työväenluokka osaa; se muodostaa, niinpian kuin se on tullut luokkatietoisuuteen, itsenäisen politisen puolueen, joka taistelee muiden puolueiden, porvarillisten etujen edustajain kanssa. Tosin ei työväenluokka alusta alkaen ole pitänyt parlamentarismia tärkeimpänä taisteluaseenaan. Kun se astui historian näyttämölle, oli porvaristo itse vielä kietoutunut vallankumoustaisteluihin valtiovallasta. Tällöin tarvitsi ja käytti se työväen apua. Tällöin voi työväestö, vaikkakin se oli ilman vahvaa järjestöä, käyttäen suotuisaa asemaa hyväkseen toivoa aseilla, jotka porvariston itse täytyi sille antaa, vallottavansa aseellisella kapinalla politinen herruus. Mutta tämä yritys meni myttyyn, vanhojen valtojen avulla kukisti porvaristo entisen liittolaisensa; se osasi vahvasti ja eittämättömästi koteutua vallan asunnoihin. Koitti lujittuneen porvarisherruuden aikakausi. Tähän päättyi myöskin työväestön luokkataistelun ensimäinen ajanjakso, joka kesti vuodesta 1848 vuoteen 1871. Mennyttä oli toivo temmata porvaristolta herruus melkein kuin yllätyksellä. Työväen täytyi vitkallisesti ja vähittäin omalla työllään kohota valtaan; luokkataistelun toinen ajanjakso, parlementarismin ajanjakso alkoi. Työväki käyttää tämänkin uuden taistelutavan aikana aseita, joita porvaristo on sille antanut. Nämä aseet ovat politiset oikeudet. Täten sai työväki tilaisuutta tunkea alituisesti eteenpäin, vallata lakkaamattomalla rauhallisella valistus- ja agitationityöllä maa-alaa, ilman että porvaristolla oli tilaisuutta käyttää sitä vastaan ylivoimaisia valtion mahtikeinoja, etenkään sotaväkeä. Hampaita kiristäen täytyi sen nähdä, että sen vihollinen kävi yhä mahtavammaksi ja että sen oma suuri hallitsijavalta on sitä vastaan tehoton. Turhaan etsii se keinoja voidakseen saattaa ne käytäntöön, sillä että se koettaa provokationilla houkutella työmiehiä kiväärien eteen.
Tosin näyttää ensi silmäyksellä, että hallitseva luokka voisi sulkea työläisiltä parlamentarisen taistelutien yksinkertaisesti vain viemällä siltä äänioikeuden. Mutta porvariston herruus perustuu ensikädessä siihen, etteivät työläiset herää luokkatietoisuuteen, tunne itseään omaksi erikoiseksi luokaksi. Porvarillisen yhteiskunnan perusteena on se luulottelu, että kaikki ihmiset ovat yhtäläisiä ja tasa-arvoisia kansalaisia; sama käsitys on työläisilläkin ensi alussa, ennenkuin he heräävät luokkatietoisuuteen. Ainoastaan kieltämällä omat periaatteensa voi siis porvaristo kieltää työläisiltä äänioikeuden, eikä ole parempaa keinoa osottaa työläisille näiden periaatteiden valheellisuutta. Niin kauan kun työväestö on valtiollisesti välinpitämätöntä, voi rajotettu äänioikeus vallita; mutta niin pian kun se vaatii itselleenkin äänioikeutta, on porvariston valittava kahden pahan välillä: antaako työläisille tämä valtiollinen ase, vai sysätäkö heidät sen kieltämisellä luotaan ja paljastaako itsensä hallitsevaksi luokaksi. Saksa tarjoaa esimerkin siitä kuinka itsenäinen valtiollinen työväenpuolue on nopeasti kasvanut sen takia, että vapaamielinen porvaristo on kieltäytynyt astumasta vaatimaan yleistä äänioikeutta. Kansanvaltaisissa maissa, joissa on vallalla yleinen äänioikeus, on työläisten selvään luokkatietoisuuteen pääseminen paljo vaikeampaa.
Ne suuret menestykset, joita parlamentariseen taisteluun osanotto on työväelle tuottanut, ovat usein synnyttäneet harhakuvan, että äänestyslippu on ainoa oikea ase, jolla me vähitellen otamme haltuumme politisen herruuden. Siinä määrässä, kuin meidän mielipiteemme agitationin kautta leviää yhä laajempiin väestönkerroksiin, nousee muka sosialidemokratisten edustajain luku, kunnes me lopuksi saamme yli puolet ja laadimme lait mielemme mukaan. Edellytyksenä on aina, että on vallalla yleinen yhtäläinen äänioikeus ja että eduskunta todella on valtiovallan käskijä, mikä esimerkiksi meillä tai Saksassa tai Venäjällä ei ole asianlaita. Mutta myöskin muissa maissa on tämä valtiovallan parlamentarista tietä vallottamisaate utopiaa.
Politisten muotojen takana on yhteiskunnallinen todellisuus, luokkien taistelu. On ymmärrettävää, ettei omistava luokka yksinkertaisesti, itse luomiensa muotojen kunnioittamisen lamauttamana anna syöstä itseään vallasta. Se ei ole luonut parlamentarisia muotoja aateperäisesti ihaillen niiden ylevyyttä, vaan omien etujensa synnyttämistä käytännöllisistä syistä ja jokaista näiden muotojen muuttamista johtaa vain sen omat edut. Itsestään ymmärrettävästi ei se tule rauhallisesti sallimaan, että näitä muotoja käytetään sen pakkoluovutukseen, missä tapauksessa ei se tule luopumaan herruudestaan ennenkuin se on käyttänyt viimeisenkin mahtikeinonsa. Niinkauan kuin se on vielä enemmistönä, on sen vallassa laillista tietä yksinkertaisesti kumota yleinen äänioikeus.
Me näimme, että porvariston piti, kysymyksen ollessa, oliko sen annettava enempi politisia oikeuksia eteenpäin tunkeutuville työmiehille, valita kahden pahan välillä. Niinkauan kuin työväenliike on vielä heikkoa, se mieluummin antaa: koska sillä on menetettävissä paljo kannattajia; mitä merkityksettömämmäksi menettävä työläisjoukko tulee, mitä uhkaavammalta työläisherruuden vaara näyttää, sitä enemmän se jyrkästi hylkää työläisten vaatimukset, sitä enemmän sen täytyy ajatella, millä se pienentäisi työläisten politisia oikeuksia niiden laajentamisen asemasta. Tämän ei aina tarvitse tapahtua sellaisten toimenpiteiden, kuin äänioikeuden supistamisen kautta, jotka herättäisivät joukkoja ja suututtaisivat niitä. On parempia, salakavalia keinoja, ja usein riittää kehityksen kautta vähitellen vanhentuvan vaalijärjestelmän voimassa pysyttäminen. Saksan valtiopäivä-äänioikeus tuskin enää paljoakaan pelottaa hallitsevaa luokkaa; maalaisväestön kaupunkeihin muuttaminen on tehnyt vaalipiirit niin epätasaisiksi valitsijaluvultaan, ettei sosialidemokratinen valitsijainenemmistö saisi valtiopäiville edustajain enemmistöä. Porvariston tarvitsee vain pitää kiinni vanhasta vaalipiirijaosta ja sosialidemokratian parlamentarinen voitto on yleisen äänioikeuden vallitessakin mahdoton.
Toinen keino on pienentää eduskunan valtaa, jossa sosialidemokratit käyvät yhä vaikutusvaltaisemmiksi. Me näemme melkein kaikissa maissa pyrittävän saattamaan hallitusta yhä enemmän eduskunnasta riippumattomaksi; vieläpä perustuslaillisessa Englannissa lisääntyy kuninkaan itsenäinen valta. Senaatin, ensikamarin, herrainhuoneen nimiset ja muut samantapaiset parlamenttiin kuuluvat, mutta eivät suinkaan kansanvaltaisella perusteilla valitut laitokset, joilla ennen oli ainoastaan muodollinen vahvistus- ja tarkastusoikeus, saavat yhä enemmän itsenäistä valtiollista merkitystä suurporvariston etujen suojavahtina kansaneduskuntia vastaan. Ne antavat Englannissa ja Ranskassa tilaisuuden kauniiseen kaksoispeliin, kun porvarilliset puolueet edustajakamarissa hyväksyvät kauniita uudistuksia, pysyäkseen työläisvalitsijain suosiossa, varmasti tietäen, että herrainhuone ne kuitenkin tulee heittämään paperikoriin. Missä porvaristo työväenluokan vaatimusten kautta pakotetaan äänioikeuden laajentamiseen, koettaa se samalla korvaukseksi lisätä näiden ylimysvaltaisten laitosten tehtäviä. Tai se yrittää amerikkalaiseen malliin antaa valitsemattomalle ammattikunnalle, tuomareille, parlamentin säätämäin lakien tarkastusoikeuden; tällä tavalla on Amerikassa tullut kumotuksi kaikki työväen eduksi päätetyt sosialiuudistukset tuomarin lausunnoilla, jotka selittävät niiden olevan ristiriidassa perustuslakien kanssa ja sentähden mitättömiä.
Näkyy siis, että hallitsevalla luokalla on riittävästi keinoja muuttaa yleiseen äänioikeuteen perustuvan parlamentarismin kansanvaltainen periaate valekansanvallaksi. Käsitys, että politinen valta voidaan vallottaa vaalilipulla, vie siihen mielettömyyteen, että työläiset ainoastaan silloin voivat vallottaa herruuden kun porvaristo sen sille sallii.
Mutta jos niin olisi, niin minkätakia käyvät työläiset eduskuntataistelua? Minkätakia koettavat he niin suurilla uhrauksilla vallottaa yleisen äänioikeuden? Parlamentarismin merkitys on aivan toisella alalla. Se on kaikkialla osottautunut parhaimmaksi keinoksi suurentaa työväenluokan voimaa. Kun me nyt kaikissa maissa, joissa kapitalismi vallitsee, näemme suuria sosialidemokratisia puolueita, jotka yhä enemmän liittävät työväkeä yhteen ja valistavat sitä ja käyvät kaikkialla taistelua vallitsevaa järjestystä vastaan, niin on tämä suuremmoinen voimain kasvaminen oleellisesti tuloksena eduskuntataistelusta.
Syyt, minkä takia parlamentarismilla täytyy olla tämä vaikutus, ovat helpot esittää. Eduskuntataistelu vaikuttaa ensinnäkin, että työläiset tulevat huomaamaan luokka-asemansa. Tosin voidaan tätä valistusta levittää myöskin kokouspuheilla ja lentokirjasilla, mutta näiden keinojen käyttäminen on ennen kaikkea, kun liike on vielä heikko ja sillä on vastassaan ennakkoluulojen ja välinpitämättömyyden kiinanmuuri, hyvinkin rajotettua. Monissa seuduissa ei saada huoneita tai ihmiset eivät tule kokoukseen. Mutta työväenluokan eduskuntaedustajan ääni tunkee kaikkialle, kaukaisimpiin soppiinkin. Vääristellyssä muodossaankin, jossa heidän puheensa esitetään porvarillisissa lehdissä, saavat syytökset, joita he singauttavat vallassaolijoita päin kasvoja, vastakaikua sorrettujen sydämissä ja herättävät siellä, vaikkei sitä uskalletakaan ääneen lausua, hiljaista myötätuntoa ja luokkatietoisuuden ensimmäisen heikon kajastuksen. Vielä tärkeämpi on eduskunnan puhujalava agitationille silloin, kun poikkeuslait tekevät kaiken muun agitationin mahdottomaksi. Ja kun taantumuksellisen hallituksen aikana aina vallitsee pieni laiton poikkeustila eikä koskaan täydellinen kokoontumis- ja agitationivapaus, on eduskunta aina välttämätön agitationin puhelavana.
Mutta se ei ole sen päämerkitys. Tämä on siinä alituisessa valistuksessa, jota eduskuntataistelu luokkatietoisille työläisille itselleen tarjoo. Eivät ole meidän edustajamme siellä pitämässä agitationipuheita ikkunasta ulos, vaan taistelemassa porvarillisia puolueita vastaan. Eivät heidän sanansa, vaan heidän tekonsa kasvattavat työläisiä sosialismiin — jos on sallittua tehdä tätä eroa toiminnan välillä, joka voi olla ainoastaan sanain käyttämistä.
Eduskunnassa iskevät eri luokkien ja ryhmien vastakkaiset edut yhteen; siellä täytyy heidän puhetaistelussa puolustaa esityksiään toisia vastaan. Niin kauan kuin ei sosialidemokrateja ole parlamenteissa, ovat herrat siellä keskenään; he tekevät kauppaa ja riitelevät saaliista ikäänkuin mitään työläisetuja maailmassa ei olisikaan. Mutta niinpian kun sosialidemokratit tulevat sinne, muuttuu kuva; kaikki heidän vaatimuksensa asetetaan kysymyksen alaisiksi ja arvostellaan palkkatyöväen kannalta. Sen takia pitävätkin porvarilliset parlamentarikot niin kirotun epämukavana kun heitä häiritsee riitelyissään ja kaupoissaan sosialidemokratian joukkoon tunkeutuminen. Ennen voivat he yleisillä sananparsilla puhua yhteishyvästä ja oikeudenmukaisuudesta, sosialidemokratia eduskunnassa pakottaa heidät asettumaan jollekin kannalle tosiasiallisiin työväenkysymyksiin nähden ja silloin paljastamaan oikeat kasvonsa. He tahtovat silloin osottaa työläisystävällisyyttään sosialireformeilla ja samalla rajottaa ne, jos vain mahdollista, valeuudistuksiksi; mutta työläisedustajat repivät heiltä arvostelullaan ja omilla esityksillään naamion kasvoilta. Jokaisesta laista, jokaisesta uudistuksesta, joka asiasta taistellaan ja tämä parlamentarinen taistelu, joka muuttuu osaksi luokkataistelua, opettaa työläisiä vasta oikein tuntemaan vihollisensa. Ainoastaan tarkasti seuraten tätä politista taistelua, hankkivat työläiset itselleen sen perinpohjaisen politisen kouluuntumisen, jota he tarvitsevat. Ja kun jokapäiväisessä käytännössä kaikki puolueet, perustellakseen kantaansa, esittävät yleisen teoriansa, maailman katsomuksensa, silloin oppivat työläiset näissä puhetaisteluissa perusteellisesti ymmärtämään oman katsomustapansa toisten katsomusten vastakohtana. Parlamentarinen taistelu ei tosin ole koko luokkataistelu, vaan se on ikäänkuin luokkataistelun ydin. Se ilmaisee personallisessa puhetaistelussa luokkien, ihmisjoukkojen edut ja ajatukset keskitetyssä muodossa.
Eduskuntataistelu on siis yksi työväenluokan vaikuttavimpia valistuskeinoja. Sen kautta suurentaa se tietojaan, yhteiskunnallista ja politista älyään, siis valtaansa. Tosin ei se yksin riitä antamaan tälle havainto-opetukselle lujaa pohjaa, sitä täytyy kirjoilla, kirjasilla, oppikursseilla edelleen laajentaa. Ainoastaan tämän kautta oppii työläinen ymmärtämään sen vahvan pohjan, joka politisen taistelun monimuotoisten yksityisseikkain vaihdellessa on pysyväistä; ainoastaan tämän kautta terästetään sitä tämän taistelun väärinkäsittämistä vastaan.
Mutta eduskuntataistelu ei vaikuta ainoastaan järkeen, vaan myöskin tiedottomasti heräävään tunteeseen. Se ei tee työläisiä ainoastaan viisaimmiksi, vaan proletarisen siveyden, solidarisuuden, yhteisyystunteen mielessä myöskin siveellisimmiksi. Se ei vahvista ainoastaan älyä, vaan myöskin järjestäytymistä. Kaikki järjestyminen perustuu yhteenkuuluvaisuustunteeseen ja tämän herättää eduskuntataistelu. Sitä ennen juoksevat työläiset porvarillisten puolueiden perässä, ottavat heidän tunnuslauseensa omikseen ja uskovat, että politinen taistelu koskee vain sellaisia jaloja asioita kuin uskonto, omantunnonvapaus, edistys tai pyhä valtiojärjestys. Että heidän omien surujensa, huoliensa ja kurjuutensa pitäisi olla politikan esineinä, pälkähtää heidän päähänsä vain silloin kun heidän asemansa on täydellisesti kestämätön. He tuntevat itsensä katolisiksi, edistysmielisiksi tai evankelisiksi, mutta eivät työläisiksi, he eivät tunne yhteenkuuluvaisuuttaan. Sosialidemokratian esiintyminen eduskunnassa käsittelemässä heidän asemaansa politikan tärkeimpänä esineenä, puhumassa työväenluokan nimessä, sytyttää heissä luokkatietoisuuden kipinän. Tämän tosiasian kautta yksin pääsevät he jo tietoisuuteen, että kaikki työläiset kuuluvat yhteen, vaikkakaan he eivät vielä ole voittaneet heitä erottavia porvarillisia käsityskantojaan.
Ammattiyhdistysliikekin kasvattaa vahvaa yhteenkuuluvaisuudentunnetta, se kokoaa työläiset yhteen, mutta välittömästi ainoastaan ammattitoverit. Ammatillisessa järjestössä taistelee työväenluokka pienissä hajanaisissa pataljoonissa yksityisiä kapitalisteja tai kapitalistiryhmiä vastaan. Politinen taistelu kokoo närnät kaikki ja tuhansia järjestymättömiä yhteen, se johtaa koko työväenluokkaa, ammattiin ja asemaan katsomatta, koko kapitalistiluokkaa vastaan. Ei ainoastaan teollisuuspääomaa, vaan myöskin pankkipääomaa, maapääomaa, siirtomaapääomaa vastaan suuntaa sosialidemokratia hyökkäyksensä. Politinen taistelu on yleistä taistelua. Sen takia kohottaa osanotto tähän taisteluun hyvin suuressa määrässä kaikkien työläisten yhteenkuuluvaisuustunnetta. Politinen taistelu kohottaa koko luokan yhteyttä. Missä sitä puuttuu, kehittyy ammattijärjestöissä helposti ahdas ammattikuntahenki, kuten Englannissa 19-vuosisadalla. Politinen taistelu kiertää koko luokan, kaikkien yksityisten järjestöjen ympäri vahvan siteen, se tekee sen yhtenäiseksi ruumiiksi ja suurentaa sen kautta mahtia, joka työväenluokalla järjestöissään on.
Näiden vaikutusten kautta tekee parlamentarismi työväenluokan, jonka kapitalismin valtava kehitys synnytti, taistelukykyiseksi, luokkatietoiseksi järjestyneeksi luokaksi. Siinä on sen suuri arvo, eikä siitä harhaluulossa, että vaalilippu muka voisi rauhallista tietä ilman myrskyjä kulettaa meidän laivamme tulevaisuudenvaltion satamaan.
Vastakohtana tässä esitetylle parlamentarismin merkitykselle työväenliikkeessä on toinen käsitys, joka esittää revisionismin laajimmalle levinneen muodon. Sillä oppi vähittäisestä politisen herruuden hankkimisesta voi toteutua käytännössä ainoastaan puhtaasti parlamentarista tietä. Se voi olla ainoastaan alituista meidän edustajaimme luvun kasvamista ja sen kautta meidän vaikutuksemme suurenemista.
Tämän käsityksen mukaan ei eduskuntataistelu ole keino suurentaa työväen valtaa, vaan se on taistelua itse politisesta herruudesta. Työväenluokan mahti on niiden mielestä, jotka omaksuvat tämän käsityksen, ainoastaan sen eduskuntamahdissa, edustajain lukumäärässä; sentähden onkin heistä meidän edustajalukumme pienentyminen heikkenemistä, meidän mahtimme taantumista. Politinen taistelu ja eduskuntataistelu on heistä sama. Sen takia voidaan tätä suuntaa sanoa myöskin ehdottomaksi parlamentarismiksi.
Jos on totta, että politista taistelua käydään ainoastaan parlamenteissa, niin ovat parlamentarikot henkilöitä, jotka sitä käyvät. Eivät työväen joukot itse taistele, vaan sen edustajat taistelevat sen edestä. Joukko esiintyy näyttämöllä ainoastaan valitsijoina; mitä se voi tehdä vapautuksekseen, on, että se hakee oikeat miehet ja agiteeraa heidän edustajiksi valitsemisensa puolesta. Säännöllinen agitationi eduskunnan ulkopuolella puheissa ja kirjotuksissa on vain eduskuntakeskusteluista saatujen ainesten jauhamista ensi vaaleja varten; mahdollisimman suuren valitsijajoukon voittaminen tulee puolueen päätehtäväksi, vieläpä ainoaksikin tehtäväksi.
Puolueen parlamenttiedustajat saavat huomattavan aseman. Heistä tulee erikoinen toveriluokka, »johtajat». On aina luonnollista, että kykenevimmät toverit, jotka perinpohjaisemmin tuntevat sosialismia, sanoillaan saavat vaikutusvaltaa puolueessa. Mutta on useimmin sattuman asia, kuka meidän agitatoreista juuri parlamenttiin valitaan; yhdessä piirissä voi tulla valituksi toveri ja toisessa joutua tappiolle toinen, joka olisi paljon kykenevämpi ja jolla olisi perinpohjaisemmat tiedot. Tapahtuupa niinkin, että ehdokkaaksi asetetaan toveri, jonka katsantokanta on ristiriidassa jyrkän periaatteellisen luokkataistelukannan kanssa, eikä suinkaan sopusoinnussa toverien suuren joukon kanssa, mutta jonka kautta toivotaan juuri sen takia saatavan porvarien ääniä ja siis vaalipiiri vallotetuksi. Ymmärrettävästi on eduskuntaryhmän tällaisessa tapauksessa saama vahvistus todellisuudessa luokkaliikkeen heikkenemistä. Se vaikuttaa vielä turmiollisemmin silloin, — kuten Saksassa poikkeuslakien aikana oli välttämätöntä — kun edustajille sääntöjen mukaan joutuu suurempi vaikutusvalta kuin muille tovereille.
Tähän tulee lisäksi, että eduskuntatoimintaa aletaan katsella toiselta kannalta. Meidän edustaisimme voimaa ei etsitä enää ensikädessä sosialismista, jota he puolustavat eikä järjestyneiden joukkojen voimasta, jotka ovat niiden takana, vaan heidän personallisista kyvyistään ja heidän politisesta tottuneisuudestaan. Heidän asiantunteva syventymisensä lainlaadinnan ja hallinnon teknikkaan, heidän alituinen pikkuyhteensovitteluilla työskentelynsä, heidän päivän politikan juonittelunsa ja laskelmansa, saattavat heidät luulemaan olevansa etevämpiä kuin muut, jotka eivät ole eduskunnissa, sillä he ainoastaan muka voivat lausua asiantuntevan päätöksensä siitä, miten kulloinkin on äänestettävä; sillä ainoastaan he muka ovat kyllin selvillä kaikista yksityisseikoista. Milloin heidän käsityksensä joutuu ristiriitaan muiden toverien käsityksen kanssa, täytyy heidän lopuksi turvautua siihen, että kieltävät yksinkertaisesti näitä arvostelemasta; toverien pitäisi nähdä, etteivät he riittävästi ymmärrä esillä olevia kysymyksiä, heidän pitäisi antaa »luottamusmiehille» luottamuksensa, koska nämä »kunniansa ja omantuntonsa mukaan» ratkaisevat asian. Näin asettuu eduskuntaryhmä, »korkeamman politisen älynsä» perusteella joukkojen ja puolueen yläpuolelle. Missä joukot alistuvat tällaiseen holhoukseen, katoaa puolueen keskuudesta kansanvaltaisuuden tunne.
Tässä ilmenevä vastakohta on vastakohta suurisuuntaisen, laajakatseisen, sosialidemokraliseen tieteeseen perustuvan politikan, ja pienen yksityisseikkoihin kiintyvän politikan välillä, joka on parlamentarikkojen taitoa. Edellinen on sosialidemokratinen, jälkimäinen pikkuporvarillinen politikan käsitys. Sosialistinen teoria vasta antoi palkkatyöväelle mahdollisuuden määrätä tuloksista tietoisena tekonsa. Politikka oli aina luokan tahtomisen ilmaus, mutta tämä tahtominen oli vaistomaista, tuloksista tietämätöntä. Yhteiskuntatiede tekee sen tietoiseksi tahtomiseksi, sen kautta tulee politikka harkituksi, tarkotukselliseksi ja tietoiseksi yhteiskunnan kehitykseen sekaantumiseksi, yhteiskuntateknikaksi. Tämä tiede elää luokkatietoisessa työväessä; älyten kaikkien ilmiöiden yhteenkuuluvaisuuden, määrää se kantansa ja menettelytapansa.
Ehdoton parlamentarismi liikkuu sitävastoin täydellisesti porvarillisen politikan ajatuspiirissä. Suurporvaristolle ja kaikille porvarillisille luokille on eduskuntataistelu oma tarkotuksensa, se ei ole keino johonkin muuhun pyrittäessä, vaan ainoastaan hetken etujen palvelija; ei politisen herruuden vallottamis- vaan sen käyttämiskeino. Eduskuntataistelu eri ryhmien ja ryhmäkuntien välillä ei ole taistelua jonkun ihanteen toteuttamiseksi, vaan taistelua välittömistä eduista. Edut, joita politiset puolueet toisiaan vastaan edustavat eivät myöskään ole täydellisesti vastakkaisia, vaan ainoastaan sillä tavalla kuin rosvojoukon jäsenten edut, kun he kamppailevat saaliin jaosta. Sen takia ei näitä etuja ratkaisekaan suuri luokkataistelu, vaan juonittelut ja joukkokunnat, kokoomukset ja liittoutumiset, pienet laskelmat ja sukkelat keinottelut. Politikoitsijat liittoutuvat keskenään tai vastustavat toisiaan aina hetken aseman mukaan, tänään kukistavat he ministeristöjä, joita vielä eilen kannattivat, päästäkseen itse huomenna ministereiksi. Kulissien takana, salaisissa kokouksissa ja juhlapäivällisillä tehdään kauppoja, kun taas julkisissa istunnoissa käydään näennäiseen kamppailuun korkealentoisilla sananparsilla. Ei ole taistelu, vaan kauppa ratkaisijana vastakkaisten etujen välillä.
Niiden, jotka pitävät sosialidemokratista puoluetta aivan samanlaisena puolueena kuin porvarilliset puolueet ovat, eivätkä näe sen perusteiltaan erilaista luonnetta, täytyy käytännöllisessä polskassaan jatkuvasti lähentyä porvarillisen politikan menettelytapoja. »Työväen politikan» nimellä ymmärtävät he politikkaa, joka tahtoo samalla tavalla mahdollisimman paljon hankkia työväelle erikoisetuja kuin muut puolueet koettavat hankkia erikoisetuja keskisäädylle, erikoisetuja raskaalle teollisuudelle, erikoisetuja sikainkasvattajille, erikoisetuja rahamaailmalle. Pikkumainen »etupolitikka» astuu sosialidemokratisen politikan sijaan, joka edustaa palkkatyöväen vallankumouksellista jatkuvaa etua. Jyrkän periaatteellisen luokkataistelun sijaan koetetaan puolueliittoutumisilla ja kokoomuksella välittömästi saada välitöntä »politista vaikutusta» jolloin unohdetaan, että sosialidemokratia periaatteellisella esiintymisellään välittömästi täysin hallitsee koko porvarillista politikkaa. Luonnollisena seurauksena tästä katsantokannasta on osanotto hallitus enemmistöön tai sosialistien hallitukseen meneminen. Sitä puolustavat revisionistit osittaisena politisen vallan vallottamisena, ensimäisenä askeleena sen vähittäiseen täydelliseen valiottamiseen. Tämä pitää paikkansa, jos porvarillisten puolueiden tavoin pidetään valtiollista mahtia kykynä tehdä meidän edustamillemme ryhmille palveluksia ja hankkia pieniä etuuksia. Sosialidemokratiselta kannalta ei sosialidemokratin hallitukseen osanotto merkitse ollenkaan mahdin suurenemista, se voi korkeintaan olla oire, että joku porvarillinen puolue tarvitsee työväen apua. Koska hallitsevan, riistävän ja sorretun, riistetyn luokan edut ovat toisilleen aivan vastakkaiset, on herruuden jakaminen näiden kesken ylipäätään mahdoton, toinen tai toinen on vallassa ja saattaa etunsa määrääviksi.
Politinen menettelytapa, jota tämä tällainen, parlamentarismia kaikkena kaikessa pitävä käsitys hallitsee, ei nojaudu ainoastaan harhakuviin, vaan sen täytyy myöskin välttämättä vahingoittaa liikettä ja pienentää työväenluokan mahtia. Ajaessaan takaa välittömiä positivisia tuloksia, joka melkein aina on tuloksetonta työtä, ehkäisee se työtä meidän suuren päämäärämme, työväenluokan valistuksen ja yhteyden hyväksi.
Ensiksi, koska sen päätarkotuksena on hankkia mahdollisimman paljon valitsijoita. Voitettavissa olevat valitsijat eivät ole vielä sosialidemokrateja, vaan ovat syvällä pikkuporvarillisten käsitysten vallassa. Muutamia meidän lähempiä päämääriämme ja hetken vaatimuksiamme kannattamaan voidaan heidät saada, mutta meidän loppumääristämme, meidän yleisestä katsomuksestamme erottaa heidät ennakkoluulojen ahdas maailma. Jotta heidät saataisiin meidän todella lujiksi vakaumuksellisiksi kannattajiksemme, täytyisi meidän ryhtyä taisteluun näitä pikkuporvarillisia ennakkoluuloja vastaan ja raskaalla, pitkällisellä valistustyöllä repiä rikki niiden vanha kudelma. Mutta tällä tavalla me ehkä ensi hetkellä sysäisimme heidät luotamme. Paljon helpompaa on saada heidät ainoastaan valitsijoiksi ja mieluummin pidättyä siitä, mikä voipi antaa ravintoa heidän vihamielisille ennakkoluuloilleen. Mutta tällä tavalla menee juuri meidän kaikkien pyrkimystemme päämäärä hukkaan: niinkauan kun työläisistä ei ole karistettu pois pikkuporvarilliset ennakkoluulot, niinkauan kun he eivät ole todellisia sosialidemokrateja, emme ole päässeet askeltakaan eteenpäin, vaikka he antavatkin äänensä sosialidemokraliselle ehdokkaalle, koska tämä taistelee heidän välittömien etujensa puolesta. Vielä pahemmaksi käy asema, jos koetetaan hankkia talonpoikain ja pikkuporvarien ääniä sillä, että hyväksytään heidän välittömät parannustoivomuksensa, jotka ovat ristiriidassa meidän oppimme ja tosiasiassa tapahtuvan kehityksen kanssa. Tällaisella agitatsionilla välittömän vaalivoiton saavuttamiseksi vain vahvistetaan pikkuporvarillisia katsomuksia ja heikennetään sosialidemokratista henkien valistustyötä.
Ehdoton parlamentarismi on myöskin järjestäytymiselle vahingollista. Jos työläiset tuudittuvat uskoon, että heidän edustajansa muka tekevät kaiken heidän puolestaan, niin eihän heillä ole mitään syytä muodostaa vahvoja järjestöjä auttaakseen itse itseään. Heidän itseapunsa rajottuu siihen, että kerran niin ja niin monen vuoden ajalla käyvät vaalissa ja suuntaavat kaiken henkisen pyrkimyksensä siihen, että tulee valituksi oikea ehdokas. Kaikesta muusta pitävät edustajat huolen heidän puolestaan. Missä tällainen käsitys vallitsee, siellä täytyy järjestöjen välttämättä kuihtua, koska ei ole enää mitään syytä niitä kaikin voimin kasvattaa.
Toinen vahingollinen tulos tästä ehdottomasta parlamentarismista järjestäylymisvoimille on se hajaannus, jonka se vaikuttaa työväenluokan keskuudessa. Kun sosialidemokratiset edustajat käyttäytyvät aivan samoin kuin porvarilliset politikoitsijat, ajavat heidän kanssaan samalla tapaa liittoutumisia kauppapolitikkaa, vieraantuvat monet tunteiltaan vallankumoukselliset työmiehet eduskuntataistelusta. Heistä puuttuu sosialidemokratisessa politikassa juuri sitä, minkä he vaistomaisesti tuntevat sen oleellisimmaksi puoleksi, jyrkkä vihamielisyys koko riistäjäluokkaa vastaan. Sen takia ei eduskuntakäytäntö vakuuta heitä politisen taistelun välttämättömyydestä, vaan päinvastoin tekee heidät epäluuloiseksi kaikkea politista toimintaa vastaan. Näin täytyy revisionistisen parlamentarismia kaikkena kaikessa pitävän kannan välttämättömänä seurauksena olla, että epäselvä vallankumouksellinen mieli saa anarkistisia taipumuksia. Yksipuolis-vallankumouksellinen suunta työväen liikkeessä onkin sen takia luonteeltaan valtiollista toimintaa vastustava, koska reformistinen suunta kaikkein selvimmin ilmenee porvarillisessa parlamentarismissa. Ranskassa ja Italiassa ovat liittoutumispolitikka ja ministerialismi kasvattaneet syndikalismia ja tehneet ammattiyhdistykset puoluetta kohtaan vihamielisiksi.
Anarkismin perusteena on kaiken valtio- tai muun auktoriteetin hylkääminen. Se näkee väkivaltaisessa sorrossa, jota harjottaa valtion kaltainen mahtilaitos, kaiken pahan lähteen. Sentakia hylkää se meidän päämäärämme, valtion vallottamisen, koska siten muka herruus siirtyy vain toisiin käsiin, mutta jää periaatteena yhä edelleen voimaan. Se tahtoo ylipäätään kukistaa valtiovallan, lakkauttaa kaiken auktoriteetin, jotta ihmiset tulisit at täysin vapaiksi. Se hylkää kaiken osanoton eduskuntapolitisiin taisteluihin, koska ne muka turmelevat työläisiä ja herättävät niissä ajatuksia, että heidät muka voidaan auttaa vain muuttamalla hallitsevia henkilöitä. Jokainen puolue lupaa heitä auttaa ja päästyään peräsimeen hallitsee heitä aivan niinkuin muutkin. Niin ovat tehneet vapaamieliset, pappismieliset, radikaaliset; ja niin muka tulevat myöskin sosialidemokratit tekemään. Taikka oikeastaan sosialistiset ministerit ovat käytännössä jo osottaneet, että he ovat aivan samanlainen puolue kuin muutkin. Puolueet ovat muka vain politikoitsijaryhmiä, jotka käyttävät työläisten ääniä päästäkseen satulaan, kohotakseen hallituspaikoille.[1]
Tämä anarkistinen käsityskanta pitää valtiota itsenäisenä mahtijärjestönä, herruuslaitoksena, joka nojautuu väkivaltaan ja viekkauteen ylhäältäpäin, taikauskoon ja orjanmieleen alhaalta päin. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, että valtiolliset laitokset ovat yhteydessä taloudellisen rakenteen kanssa. Valtio, puolue ja politikoitsijat, kaikki riippuvat ilmassa, ja että puolueiden takana ovat luokat ja politisten ohjelmain takana luokkaedut, sitä ei nähdä. Siis sama virhe ja sama peruskäsitys kuin revisionisteillakin. Revisionisteilla ja anarkisteilla on aivan samat nurinkuriset käsitykset, sama taikausko; toiselle on »kansanvalta» tai »tasavalta» onnea tuottava jumalatar, toiselle on valtio se paha hengetär, josta kaikki pahuus on kotoisin. Kumpikin pitää sosialidemokratista puoluetta aivan samanlaisena kuin ovat porvarilliset puolueet, kumpikin kieltää näiden puolueiden ja meidän periaatteellisen erilaisuuden. Kumpikaan ei voi kuvitella muullaista politikkaa kuin porvarillisen parlamentarismin menettelytavat ovat. Mutta he joutuvat samain periaatteellisten katsomusten pohjalla vastakkaisille kannoille, toinen ottaa osaa tähän parlamentarismiin, koska se ei näe muuta politikkaa, toinen hylkää kaiken politikan, koska se ei pidä muuta politikkaa mahdollisena.
Valtion erikoinen ominaisluonne edistää näitä anarkistisia ja revisionistisia politisia katsomuksia.
Marxilaisuus tunkeutuu aina kaikkien yhteiskunnallisten ilmiöiden yhteyteen, politisten muotojen takana näkee se aina taloudelliset luokkasuhteet. Mutta tämä yhteys ei ole niin yksinkertainen, että se voitaisiin ilmaista yksinkertaisella helpostiopittavalla kaavalla. Tämä pitää paikkansa jo itse valtioonkin nähden. Valtio, hallitus on järjestö, jonka hallitseva luokka luo etujensa valvomista varten. Mutta henkilöt, joiden hallussa valtiovalta välittömästi on, eivät käytä sitä vain koko hallitsevan luokan, työnantajansa etujen valvomiseksi, vaan ajavat sillä myöskin omia välittömiä etujaan. Valtiovalta porvariston palveluksessa pääsee vissiin määrään saakka itsenäiseksi ja näyttää siten riippumattomalta. Virkavallasta tulee oma luokkansa omine etuinensa, joita se koettaa saada määräviksi porvariston etujakin vastaan.
Tämä riippumattomuus on ymmärrettävästi vain pettävä harhakuva. Virkavalta voi pikkuasioissa ajaa omia etujaan, koska se suurissa palvelee porvariston etuja. Porvaristo ottaa pienen pahan kaupanpäälliseksi, koska se ei ilman virkavaltaa kykenisi ajamaan suuria etujaan. Niin sietää se Saksassa junkkarien hallitusta, junkkarien, jotka itse rikastuvat sen kustannuksella, koska se tarvitsee vahvan valtiovallan uhkaavaa työväenluokkaa vastaan. Virkavalta saa miehensä porvariston keskuudesta, joka näkee hyvän leipäpaikan pojilleen ja serkuilleen lukemattomissa, yhä kasvavissa hallitus- ja hallintoviroissa, joissa nämä ilman suuria pätevyys- tai lyövoimavaatimuksia saavat hyvän toimeentulon. Virkavalta on siis myöskin yksi riistäjäluokka, joka saa lisäarvo-osuutensa valtioveroista ja valtiomonopoleista ja kamppailee muiden riistäjäluokkien kanssa osuudestaan. Parlamentarisesti hallituissa maissa, kuten Ranskassa, muodostaa virkavallan ylimmät huiput politikoitsijajoukkue — tai missä on muodostunut kaksipuoluejärjestelmä, kuten Englannissa ja Amerikassa, kaksi joukkuetta, jotka vuorotellen hallitsevat, — joka hankkii ystävilleen paikkoja valtion lihapatojen ääressä. Porvariston suuri joukko voi kyllä liian pahan sukulaistalouden vallitessa joskus suuttua, mutta järjestelmään on se tyytyväinen, koska virkavalta pitää huolta siitä, että sen yleiset voittoedut tulevat huomioonotetuiksi.
Tämä näennäinen valtiovallan riippumattomuus porvaristosta auttaa samalla tavalla Ranskassa syndikalistisen ja Saksassa revisionistisen katsantokannan levenemistä. Edellisessä vahvistaa se uskoa, että valtiovalta on vain sortoväline kunnianhimoisten politikoitsijain käsissä, josta työläisen taloudellisella taistelulla ei ole mitään syytä huolehtia ja että politikkaa harjottavia työläisiä nämä henkilöt vain vetävät nenästä. Saksassa johtaa se uskoon, että porvariston suuret joukot ovat muka yhtä vihamielisellä kannalla kuin työväki hallitsevaa virkavaltaa kohtaan, että työväen on siis liityttävä tähän »porvaristoon» valtiovallan vallottamiseksi. Tämä oppi, jota keväällä 1908 saarnasivat Bernstein, Heine ja muut, tuli käytännössä kumotuksi pian sen jälkeen Preussin maapäivävaaleissa, kun vapaamieliset porvarit yleensä antoivat äänensä vanhoillisille junkkareille.
[1] Niinpä esitti äskettäin ammattlyhdistyssihteerien kuudennessa kansainvälisessä kokouksessa (1909) ranskalainen valtuutettu Yvetot: »Työväen liike ei ole missään tekemisissä politisten puolueiden kanssa. Viime vuosina olemme nähneet eräiden henkilöiden käyttävän työväenluokkaa edukseen päästäkseen ylös ja sittenkun ovat päämääränsä saavuttaneet kavaltavan työväenluokan.»