Edellä olleen esityksen jälkeen näyttänee siltä kuin että työväenluokka kulkisi varmoin yksimielisin askelin alituisen valtansa suurenemisen tietä sosialismin päämäärää kohti, että erimielisyydet tiestä, mitä kulloinkin olisi parasta kulkea, olisivat vain satunnaisia ja ajottaisia ja että ne koskisivat ainoastaan vähäarvoisia yksityisseikkoja. Mutta työväen liikkeen historia on aivan päinvastoin jatkuvaa sisäistä taistelua menettelytavasta, taistelutavasta, jota olisi käytettävä kapitalismia vastaan. Saksan sosialistinen liike oli ensi vuosikymmeninään jakaantunut kahteen ryhmään, jotka mitä ankarimmin taistelivat toisiaan vastaan ja samoihin aikoihin raivosivat Internationalessa riidat marxilaisten ja proudhonistien kesken ja Internationalen hajoamisen jälkeenkin jatkuivat ne melkein kaikissa maissa taisteluna anarkistisen ja sosialidemokratisen suunnan välillä.
Sanotaan usein, että nämä taistelut ovat jonkunlaista lapsen tautia, joka liikkeen alkuaikoina on kestettävä, kun työmiehiltä vielä puuttuu tarpeellista kokemusta ja tietoja. Eräässä mielessä on väite oikea. Yhteiskuntatiede, taistelun menettelytapojen ja päämäärien ymmärtäminen ei ole kouluviisauden tavoin opittavissa työmiesten sillä asestettuina valmistuessa taisteluun. Ne päinvastoin ovat itse taistelun hedelmiä. Sorto ja riisto, jota työmiehet kokevat, ajaa heidät vaistomaisesti vastarintaan. He ovat silloin vielä täynnään harhakuvia ja ennakkoluuloja, joita he ovat tuoneet mukanaan koulusta, kirkosta ja siihen astisesta elämästään; vain yhden ainoan harhakuvan ovat he menettäneet vastarintaan asettuessaan, sen, että muka kapitalistit olisivat heille hyväätahtovia hyväntekijöitä, joiden ihmisrakkaudelta heidän pitäisi odottaa kurjan asemansa parantamista. Taistelun kokemusten täytyy sitten vähitellen hävittää muut harhakuvat ja ennakkoluulot, luottamuksen hallitukseen ja porvarillisiin vastustuspuolueisiin; samalla kasvavat heidän yhteiskunnalliset tietonsa, heidän taktillinen ja politinen älynsä ja heidän järjestönsä. Yhä paremmin ymmärtävät he Marxin oppeja, jotka yhä suuremmassa määrässä käyvät yhteen heidän omien kokemustensa kanssa. Näin on taistelutanner samalla oppikoulu ja harjotuskenttä. Työväenliikkeen historia ei ole taistelun historiaa, jota täysin varustettu armeija käy, vaan vähittäin keräytyvän, harjottelevan ja sotataitoa opettelevan armeijan historiaa. Eikä toisin voi ollakaan. Sillä heti kun työväenluokka on hankkinut itselleen kypsimmän tiedon ja mahtavat järjestöt, on taistelun loppu, voitto käsissä.
Työmiesten täytyy siis taistelun kestäessä etsiä tiensä, laajentaa tietojansa, jolloin teoretisiin kirjotuksiin koottu tiede on tosin valtavana apukeinona nopeaan oikean löytämiseen, mutta ei voi korvata omaa kokemusta. Siitä johtuvat erimielisyydet ja menettelytapataistelut, ajottaiset harhateille joutumiset ja siitä johtuvat pettymiset kasvavan työväenliikkeen välttämättöminä kokemuksina.
Mutta me näemme menettelytapaerimielisyyksien enemmän kärjistyvän ja syventyvän liikkeen kasvaessa, kuin lievenevän ja heikkenevän. Kun anarkismi 1890-luvulla oli kukistettu, tuli esille uusia erimielisyyksiä. Erfurtin puoluepäiväin jälkeen on kaikilla puoluepäivillä käyty menettelytapataisteluja, joissa mitä erilaisimmissa kysymyksissä melkein aina samat tähänastista menettelytapaa vastustavat käsitykset ovat astuneet esille, jotka myöhemmin sen johdosta, että Bernstein vaati puolueohjelman tarkastusta (revisionia), saivat revisionismin nimen. Tämä taistelu ei ole rajottunut Saksaan, kaikissa maissa on huomattavissa sama noiden molempien suuntien vastakohta, suuntien, joita teoretisissa kysymyksissä nimitetään marxilaisuudeksi ja revisionismiksi, valtiollisessa menettelytavassa jyrkäksi suunnaksi ja uudistussuunnaksi (reformismiksi). Kaikkien maiden puoluetoverit ottavat osaa mielipidetaisteluihin, jotka silloin tällöin kansallisten tai kansainvälisten puoluepäiväin päätöksillä — kuten Hannoverissa 1899, Dresdenissä 1903 ja Amsterdamissa 1905 — väliaikaisesti ratkaistaan ja jotka yhä uudelleen uusissa kysymyksissä puhkeavat ilmituleen. Samalla ilmestyy joissakuissa maissa, kuten Ranskassa ja Italiassa, vanhan anarkismin sijaan syndikalismi, jonka tapaista liikettä Saksassa kutsutaan anarkososialismiksi, ja tämän takia ovat erimielisyydet käyneet vielä suuremmiksi.
Tämän tosiasian, ettei työväenliike oikeastaan koskaan eikä missään ole päässyt sisäisittä taisteluitta, täytyy saada meidät vakuutetuiksi siitä, etteivät nämä taistelut ole mitään luonnottomuuksia, eivät pelkkää lapsentautia, vaan luonnollisten syiden välttämättömiä ja säännöllisiä seurauksia. Ei sen vuoksi käykään päinsä panna niitä joidenkuiden räyhääjäin ja nurisijoiden laskuun. Tässä olisi yhtä paljo järkeä kuin siinä porvariston käsityskannassa, että koko työväenliike on muka vain joidenkuiden kiihottajain työtä. Sen sijaan, että suuttumuksella kohdellaan noita, ikuisia kinastelulta, on tarpeellista tutkia niiden syitä ja ymmärtää niitä. Kun keksitään sosialistisen liikkeen keskuudessa eri suuntien synty, ei sillä tehdä veljeskiistoja vastaisuudessa mahdottomiksi, sillä niiden syyt ovat yleistä laatua ja ulkopuolella yksityisen hyvää tahtoa. Mutta vahingot, joita nämä taistelut tuottavat liikkeelle, käyvät pienemmiksi, kun mahdollisimman useat toverit eivät enää tiedottomasti, vaistomaista tunnettaan seuraten, vaan selvällä itsetietoisella niiden syiden ja seurausten ymmärtämisellä ottavat osaa näihin taisteluihin. Ymmärretään vastustajan mielipide puolueen keskuudessa ja kunnioitetaan sitä, vaikka sitä samalla liikkeen edun takia ehdottomasti vastustetaan.
Bernsteinkeskustelujen ajoilta on kotoisin sana, että sisäinen taistelu on ainoastaan kasvamisen aiheuttama kriisi. Tämä sana ilmaisee menettelytapataisteluiden yleisen syyn, joka sanoo, että meidän ei tarvitse niiden takia olla levottomia. Se jolle työväenliike ei ole mielikuvituksensa ihannekuva, vaan joka koettaa ymmärtää sitä tavallisten ihmisten käytännöllisenä liikkeenä, älyää, että juuri sen keskeymättömästä kasvamisesta täytyy johtua kaikkien noiden vaikeuksien ja erimielisyyksien, jotka ilmenevät sitte puoluetaisteluina. Sosialistisen liikkeen kasvava voima aiheuttaa muutoksia luokkien yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa suhteissa, jotka taas antavat työväenliikkeen ratkaistavaksi yhä uusia tehtäviä. Se vetää mukaansa yhä laajempia työtätekevän väestön piirejä ja tästä johtuu, että yhäti uudet suuret joukot sen kannattajia ovat vielä harjottamattomia nahkapoikia, ilman kokemusta, ilman perusteellisia tietoja, jotka vasta vähitellen käytännössä s. o. usein nurinkurisessa menettelyssä ja harha-askelissa perehtyvät vaikeisiin tehtäviin, joita sosialistinen vapautustaistelu niiden ratkaistavaksi asettaa.
Näissä uusissa kannattajissa toistuu siis vississä määrässä liikkeen alkuaikojen olot, jolloin koko puolueen vielä vaivalloisesti piti etsiä tietään. Tästä tosiasiasta yksin ei kuitenkaan vielä synny puolueen keskuudessa mitään eri suuntia, sillä kokemattomat uudet tulokkaat antavat yleensä vanhempain toverien kypsyneemmän kokemuksen, syvemmän tiedon, tieteellisen kouluuntumisen ja vakavan eteenpäin kulkemisen johtaa itseään. Sitä paitsi on vertaus liikkeen alkuvaiheisiin ainoastaan osittain luvallinen, sillä ei ole lainkaan tarpeellista, että jokainen yksityinen yhä uudelleen astuu kaikki liikkeen aikaisempien vaiheiden harha-askeleet ja näkee sen harhakuvat. Näiden vaivalloisesti saavutettujen kokemusten ja tietojen hedelmät ovat lyhyessä tiivistetyssä muodossa sosialistisessa teoriassa meidän käytettävänämme. Nousevan työväenliikkeen ja luokkataistelun puolivuosisata on tuottanut rikkaan varaston kokemuksia, joista nykyinen sosialistinen liike ammentaa vakavan, tarmokkaan taistelutapansa ja sen historia tarjoaa uusille tulokkaille ja nuoremmille sukupolville ehtymättömän lähteen mitä arvokkainta oppia. Niiden kautta on oppi yhteiskunnan kehityksestä ja luokkataistelusta, jota Marx ja Engels jo 1847 Kommunistisessa manifestissaan kehittelivät, tullut laajojen työväenkerrosten lujaksi perustelluksi tiedoksi. Tämä tieto antaa työväenliikkeelle sen eteenpäin kulkemisen varmuuden, josta me aina puhumme. Tämän mukaan olisi siis odotettavissa, että taistelutoverien yksimielisyys kasvaisi ja menettelytapaerimielisyydet häviäisivät.
Ja kun näin ei käy, kuten jo mainitsimme, niin johtuu se kapitalismin ja työväenliikkeen kehityksen erikoisesta luonteesta. Ainaisten taktillisten erimielisyyksien lähimpinä syinä voimme mainita seuraavat seikat: erilaisen kehitysnopeuden eri seuduissa, yhteiskuntakehityksen dialektisen luonteen, sen seikan, että kapitalistien ja palkkatyöläisten ohella on muitakin yhteiskuntaluokkia.
Sosialistiset käsitykset ja sosialismin päämäärät ovat yhteiskuntamullistuksen, kapitalismin kehityksen tarkastamisen tuloksia. Mutta tämä kehitys ei kaikkialla näytä samanlaiselta. Kapitalismi ei kehity kaikkialla yhtä nopeasti. Jokaisessa maassa on seutuja, joihin se ensiksi kotiutuu, kehittyy jättiläisaskelin, nostaa suurliikkeitä ja suurkaupunkeja maasta melkein jalanpolkemalla ja kokoo jättiläissuuria palkkatyöläisarmeijoja komennettavakseen. Mutta samalla on toisia seutuja, jotka tämä mullistus jättää melkein koskematta, joissa pikkuporvarit ja pikkuliikkeet työskentelevät samoissa ulkonaisissa oloissa kuin menneinä vuosisatoina.
Sosialismi luokkapäämääränä ja luokkajärjestönä on koko olemukseltaan kehittyneiden suurteollisuusolojen tuote. Nämä olot osottavat työmiehille sosialistisen järjestelmän mahdollisuuden ja välttämättömyyden, osottavat heille myöskin heidän oman joukkovoimansa, jota tarvitaan tämän järjestelmän toteuttamiseen. Ne saattavat heidät luottamaan omaan kasvavaan mahtiinsa ja yhteiskuntaherruuden vallottamiskykyynsä.
Liike, joka tahtoo vallottaa koko valtion, mullistaa koko yhteiskunnan, ei voi rajottua näihin keskuspaikkoihin. Sen täytyy tunkeutua pikkukaupunkeihin, kyliin ja maaseudulle. Ja kaikkialla löytävät sen agitatorit niissä tyytymättömiä ja sorrettuja, jotka ottavat vastaan ilosanoman. Kaikkialle on pääoma tunkeutunut, on täällä enemmän tuolla vähemmän hajottanut vanhat olosuhteet, kaikkialla on se tehnyt suuret kansanjoukot vihollisikseen, kaikkialla on palkkatyöläisiä ja kaikkialla löytää sosialismi sen takia kannattajia, jotka tahtovat ottaa osaa taisteluun pääomaa vastaan.
Mutta nämä kannattajat elävät oloissa, joissa he katselevat yhteiskuntaa ja meidän päämääriämme aivan toisin silmin. Ja kun oma kokemus aina vaikuttaa voimakkaimmin ihmisen katsantokantaan, täytyy heidän johtua siihen, että he epäilevät meidän suurkapitalistisissa oloissa kehittyneiden teoriaimme ja niihin perustuvan menettelytapamme paikkansa pitäväisyyttä. Tässä on ensimäinen syy periaatteellisiin ja taktillisiin erimielisyyksiin.
Korkealle kehittynyt kapitalismi synnyttää jyrkän, syvän kuilun tuotantovälineiden omistajain luokan ja työntekijäin luokan välillä, samalla kun riippumattomat keskikerrokset häviävät tai menettävät riippumattomuutensa. Kehittymättömissä oloissa on sitä vastoin vielä olemassa lukuisa hyvässä asemassa oleva keskisääty, joka heiluu ja häilyy kummankin äärimmäisen luokan välillä. Tähän keskiluokkaan kuuluu osaksi itsenäisiä käsityöläisiä ja pikkumestareita, jotka ainoastaan poikkeustapauksissa käyttävät apulaisia, osaksi pikkuporvaristoa, joka säännöllisesti käyttää liikkeessään pientä työmiesmäärää. Raja työmiehen ja käsityömestarin välillä ei ole jyrkkä, yhteiskunnallisesti seurustelevat he toistensa kanssa ja työmiehen ja hänen työnantajansa väliset suhteet ovat luottamukselliset, toverilliset tai suuremmissa liikkeissä patriarkaliset. Kapitalisti on usein aivan äsken itse kohonnut pikkumestarien joukosta, vanhemmat työmiehet muistavat ajan jolloin hän teki työtä heidän mukanaan ja jolloin kaikki sinuttelivat häntä. Tarvitaan suurta tieteellistä erittelykykyä, näkemään näiden toverillisten muotojen — joiden vallitessa persoonalliset suhteet ja sattuma näyttävät määränneen palkkasuhteet, — takana noihin oloihin tunkeutuvan pääoman riistämisjärjestelmä ja luokkataistelun alku. Vielä vähemmän näyttävät sopivan meidän suurteollisuuden oloihin perustuvat teoriamme maaseutujen oloihin, joissa talonpojan, perheen, renkien ja palvelustyttöjen keskiset suhteet ovat vielä aivan alkuperäiset. Tosin on sielläkin aivan selvästi huomattavissa, että kapitalismin yleiset normit, riistäminen, voitonhalu ja etujen vastakohdat pitävät paikkansa, mutta ne ovat alkuperäisten muotojen takaa kuitenkin vasta sitte sen nähtävissä, joka suurteollisuudessa on oppinut tuntemaan niiden kirkkaat, selvät muodot.
Työväestö sellaisissa seuduissa on väestön vähemmistönä, hajallaan ja on se usein hiukan paremmassa asemassa olevien pikkuporvarien halveksimaa. Sosialismi herättää heissä ajatuksia, että heillä on myöskin oikeuksia ja vaatimuksia. Mutta ajatus kaiken määrääjäksi pääsemisestä, ylimmän herruuden yhteiskunnassa vallottamisesta täytyy heistä näyttää mahdottomalta, etäiseltä utopialta. On mahdotonta, että työmiehen taistelupäämääräksi täällä tulisi pyrkimys luokkansa vallan suurentamiseen. Sehän on aivan toivoton vähemmistö.
Se näkee toisen päämäärän edessään. Säännöllisesti ovat sellaisissa seuduissa työmiesten palkat kurjat ja elämänolot alhaiset. Välittömän aseman parantaminen on ainakin saavutettavissa oleva päämäärä. Liikkeen harjottajat eivät ole vielä mistään häikäilemättömiä pääomaylimyksiä. He ovat personallisesti tekemisissä työmiestensä kanssa, jotka he yksitellen tuntevat. Järjestö ja tähän saakka tuskin missään arvossa pidetyn työväenjoukon ensimäiset suljetut taistelut pelottavat sen levostaan liikkeelle. Lukuisan pikkuporvariston julkinen mielipide kauhistuu paljastuneita epäkohtia. Työmiesten pyrkimykset päästä sorron alta yhdenarvoisiksi muiden ihmisten kanssa saavuttavat näiden luokkien laajoissa piireissä hyväksymistä. Tällaisissa oloissa on keskusteluilla, neuvotteluilla ja myönnytyksillä paljon saavutettavissa.
Tämän lisäksi tulee, että huomattava osa pikkuporvaristoa tuntee pääoman uhkaavan asemaansa, ja että sillä on täysi syy sitä vihata. Heillä on sitä enemmän syytä lausua inhonsa huonoista oloista tehtaassa, kun juuri tämä tehtailija ylivoimaisella kilpailullaan tekee heidän elämänsä karvaaksi. Pikkuporvaristolla on usein aihetta politisella alalla vastustaa suurpääoman eteenpäin tunkeutumista ja siinä tarkotuksessa yhtyä työläisiin. Etenkin äänioikeuden laajentamisvaatimuksissa voivat nämä luokat usein käydä yhdessä. Ennen aikaan olivat pikkuporvaristo ja työväestö säännöllisesti yhdessä taistelemassa kansanvallan puolesta. Pienessä mitassa voi tämä uudistua vieläkin kehittymättömissä seuduissa. Tällaisissa oloissa näyttää jyrkän luokkavastakohdan teoria väärältä ja yksipuoliselta ja siihen nojautuva jyrkän luokkataistelun menettelytapa nurinkuriselta.
Marxilaisuus vallankumouksellisen palkkatyöväestön teoriana aiheuttaa täydellisen mullistuksen ajatustavassa. Sen voivat sen takia täydellisesti ja myötätuntoisesti omaksua ainoastaan ne, joiden ajatuksen heidän itse näkemänsä ja kokemansa valtavat mullistukset ovat pohjiaan myöten mullistaneet. Uudenaikainen suurteollisuuden kehitys hävittää vanhat traditionit, panee kaiken perityn ylösalasin ja ikäänkuin suurella luudalla lakaisee aivoja ja tekee ne sen kautta kykeneviksi vastaan ottamaan aivan uuden maailmankatsomuksen. Mutta tämän kehityksen tuskin koskettamissa kolkissa vallitsee yhä edelleen perinnäismuistojen ummehtunut ilma, polvesta polveen periytyneet ajatustavat mahtavina, siellä eivät vanhat aatteet kukistu kun vanhat perinnäisolot yhä edelleen ovat voimassa. Pikkuporvarillinen maailmankatsomus jää vallitsevaksi. Sosialismissa ei siellä nähdä aivan uutta, kaikkimullistavaa palkkatyöväen maailmankatsomusta, vaan ainoastaan joukko ahtaita käytännöllisiä päämääriä, jotka jättävät perinnäiset porvarilliset käsityskannat rauhaan.
Niin käy ymmärrettäväksi, kuinka meidän puolueemme tunkeutuminen tällaisiin takapajulla oleviin seutuihin välttämättömäsi aiheuttaa sen, että aletaan epäillä sosialistista teoriaa ja puolustaa toisenlaista sosialistista menettelytapaa kuin mikä on syntynyt suurteollisuuskeskuksissa. Tällä ei ole sanottu, että sillä olisi sen takia sama oikeus päästä vallitsevaksi kuin viimeksi mainitulla. Takapajulla olevien seutujen omintakeiset yhteiskunnalliset olot ovat suurteollisuuskapitalismin rinnalla ainoastaan näennäisiä siinä mielessä, että jälkimmäinen kehityssuunta ja vaikutukset ovat selvästi nähtävissä, kun ne ensinnä mainituissa oloissa tosin ovat jo idussaan, mutta eivät pintapuolisesti katsellessa vielä selvästi havaittavissa. Kapitalismin lait ovat voimassa kaikkialla, joskin kehittymättömissä oloissa perinnäisvaikutukset osaksi peittävät ne. Pääoman keskittyminen on merkitsevä totuus, vaikkei se esiinnykään jokaisessa kaukaisessa yksinäisessä kylässä. Kylä on koko yhteiskunnan osa ja sen yleisten kohtaloiden alainen ja sen herruudesta riippuva. Ja tätä yhteiskuntaa ei hallitse pikkukaupunkien keskisääty, vaan kansainvälinen suurpääoma. Historiaa ei tehdä näissä eristetyissä syrjäisissä seuduissa, vaan suurkaupungeissa, maailman keskuksissa. Suurkaupungin suurliikkeen työmies painaa politisessa ratkaisussa enemmän kuin syrjäisen kylän työmies tai talonpoika, koska kaupungin tuhat työmiestä sulettuna joukkona vaikuttavat enemmän kuin maaseudun tuhat työmiestä hajallaan yksityisinä henkilöinä. Sen takia ovat teollisuussuurkaupunkien olot ja niiden kasvattamat katsantokannat määräävinä tekijöinä yhteiskuntamullistuksessa.
Takapajulla olevien seutujen olot eivät sen takia ole vaikutuksettomia, mutta niillä voi olla vaikutusta ainoastaan kehityksen esteinä. Niiden vaikutusta pitää siis mahdollisuuden mukaan pienentää ja vastustaa. Samoin vaikuttavat siellä syntyneet »maltilliset» ja »opportunistiset» katsantokannat hidastuttavasi ja heikentävästi vallankumouksellisen työväenluokan kohoamiseen. Vaikka onkin mahdotonta välttää tällaisten katsantokantain syntymistä näissä oloissa, niin ovat ne kuitenkin yleisyhteiskunnalliselta kannalta katsoen vääriä, eikä niitä sovi ottaa toiminnan määrääjiksi. On takapajulla olevien seutujen työmiestenkin etujen mukaista, että katsantokannat, jotka heistä ovat luonnollisia, eivät pääse määrääjiksi. Huolimatta katsantokantain erilaisuudesta, ovat heidän etunsa samat kuin suurteollisuuspalkkatyöläistenkin. Ei ole välttämätöntä eikä toivottavaa, että he kaikki kokevat tuon yhtä tuskallisen kehityskulun pikkuliikkeistä suurliikkeisiin, heidän täytyy ennemmin toivoa, että suurkaupunkien palkkatyöväki mahdollisimman pian saa niin suuren voiman, että se poistaa pääoman herruuden.
Mutta onko mitään keinoa tämän luonnollisista oloista välttämättömästi syntyvän katsantokannan vastustamiseksi? Teoretinen valistus on tämä keino. Se vie ajatukset pois omista välittömistä pikkuoloista laajaan maailman liikkeeseen, se osottaa suurkapitalistiset olot, pääoman ja palkkatyöväen kehittyneimmässä muodossaan ja helpottaa sen kautta myöskin omien olojen syvinten syiden ymmärtämistä. Sen vuoksi on ennen kaikkea juuri takapajulla olevissa seuduissa nurinkurista ennakkoluulojen säästämisellä hankkia kannattajia. Siellä on tarmokas teoretinen valistustyö sitäkin tarpeellisempaa mitä vaikeampaa se on.