Palkkatyöväen luokkataistelun menettelytapa on yhteiskuntakehityksen työtä ja pyrkimyksiä meille opettavan tieteen, teorian käyttämistä.
Kapitalistinen tuotantotapa käyttää yhteiskunnalle tarpeellisten käyttöarvojen tuotantoa pääoman suurentamiskeinona. Pääoman omistaja ostaa tuotantovälineitä omistamattoman työmiehen työvoiman, panee sen käyttämään omistamiansa tuotantovälineitä, hänelle kuuluu sitte työntuote, tämän työn synnyttämä arvo. Työvoima luo suuremman arvon, kuin mitä se tarvitsee itse uudelleen syntyäkseen; tämän työvoiman riistäminen on yksi rikastumiskeino; se mitä työmies tuottaa yli oman työvoimansa arvon, yli-arvo, joutuu kapitalisteille ja se käytetään suurimmaksi osakseen pääoman suurentamiseen.
Kapitalismin tärkein ominaisuus ei kuitenkaan ole tämä sen sisäinen rakenne, tämä sen yleinen toisten työtä toisten hyödyksi käyttävä luonne, vaan sen nopea kehittyminen yhä uusiin muotoihin. Tämän kehittymisen liikkeelle panevana voimana on kilpailu.
Kilpailun lait saavat aikaan sen, ettei kokonais-yliarvo, jonka kaikki kapitalistiset liikkeet yhteensä synnyttävät, jakaannu suhteellisesti pääomien kesken. Liikkeet, joissa on käytännössä tuottavimmat koneet ja työtavat, jotka sen vuoksi harjottavat tuotantoa kaikkein halvimmalla, saavat ylimääräistä voittoa, kun taas huonotuottoisimmat liikkeet antavat vähän tai eivät anna ollenkaan voittoa, vaan ehkäpä tuottavat vielä tappiotakin.
Ensimmäisenä seurauksena tästä seikasta on yhteiskunnan työn tuottavaisuuden alituinen suurentuminen. Nopeasti kehittyväin luonnontieteiden tuloksia käytetään työtapojen parantamiseen ja koneiden täydellistyttämiseen. Syntyy kilpailu paraiden työtapojen ja koneiden käyttämisessä, vajanaisimmat teknilliset työvälineet häviävät käytännöstä; koneiden työkyky ja työn tuottavaisuus kasvavat herkeämättä.
Sääntönä on, että suurimmat ja kalleimmat työkalut ovat myöskin työkykyisimmät. Ja näitä työkaluja käyttävät suuret tehtaat, joissa voidaan panna käytäntöön suurempi työnjako ja pienentää paljo kustannuksia, tekevät työtä halvemmalla kuin pienet. Suurliike on säännöllisesti tuottavampi liike. Sen takia on suurliikkeellä kilpailutaistelussa parempi asema ja se tunkee pikkuliikkeen yhä enemmän syrjään. Suurliikkeeseen, suurten, kalliiden koneiden hankkimiseen tarvitaan suuria pääomia. Tästä johtuu se, että kapitalistien on pakko yhä suurentaa pääomiaan. Toiselta puolen taas anastavat suuret pääomat suhteellisesti suuremman osan yliarvosta, niin että ne paisuvat suhteellisesti nopeammin kuin pienet pääomat.
Tämän kehityksen seuraukset näyttäytyvät alituisessa yhteiskunnan sisäisen rakenteen muuttumisessa. Itsenäisen keskisäädyn häviäminen on tuotannon alalla jo melkein täydellisesti tapahtunut; pikkuliike on toistaiseksi säilynyt ainoastaan muutamilla erikoistyöaloilla, ennen kaikkea korjaustyössä. Vähittäiskaupan alalla on mullistus parastaikaa käynnissä. Rinnan tämän kehityksen kanssa kulkee tuotantovälineitä omistamattoman työväenluokan kasvaminen, kun tämä luokka saa tulokkaina osaksi tämän entisen pikkuporvariston jäsenet, osaksi maalta siirtyneet talonpojat, jotka kaikki teollisuus kiskoo palvelukseensa. Pääoman keskittymistä, joka ei tapahdu kyllin nopeasti luonnollista yksityisten pääomien kasvamisen tietä, joudutetaan siten, että osakeyhtiöiden ja pankkien kautta kootaan pikkupääomat ja liitetään suuriin. Liikkeiden sisäinen rakenne muuttuu; kapitalisti, joka ennen oli samalla myöskin tuotannonjohtaja, astuu yhä enemmän syrjään; suurten liikkeiden johto joutuu palkatuille virkamiehille, johtajille, joilla on käskyläisinään kokonainen esikunta osastonpäällikköjä, ylipomoja, mestareita, teknillisiä virkamiehiä, insinöörejä, kemistejä jne. Nämä muodostavat uuden keskiluokan, joka eroaa vanhasta keskiluokasta riippuvaisen asemansa kautta. Pääoman omistajat menettävät näin ollen aktivisen osansa tuotantoprosessissa ja vaipuvat yhä enemmän pelkiksi loisina eläjiksi. Tuotanto tapahtuu kokonaan ilman heitä, mutta kuitenkin ovat heidän etunsa määräävinä tuotannossa.
Kapitalismin kehitys vie yhä suurempiin ristiriitaisuuksiin. Valtavat tuotantovoimat tekevät mahdolliseksi ihmistarpeiden tyydyttämiseen kelpaavain tuotteiden melkein rajattoman valmistamisen, mutta heti kun nämä voimat lasketaan vapaasti työskentelemään, törmäävät ne kuluttajajoukkojen rajotettua ostokykyä vastaan, ja talouspula kaataa lukemattomia pieniä liikkeitä ja saattaa työmiehiä joukottain työttömiksi. Näin syntyneet yhteiskuntaolot, jotka jo etukäteen tuomitsevat tuottajien suuret joukot ainaiseen köyhyyteen ja ainaisen epävakavan toimeentulon varaan, ja sysäävät kaikki kohonneen työntuottavaisuuden hedelmät pienelle loiseläjäjoukolle, ovat ristiriidassa yksityistalouden oikeusperusteiden kanssa; tuotantovälineiden yksityisomistus, joka pikkuliikemuodon vallitessa auttoi jokaista työllään hankkimaan elatuksensa, muuttuu kapitalismin aikana keinoksi, jolla tuottajilta ryöstetään heidän työnsä hedelmät. Tuotanto on muuttunut yhteiseksi, yhteiskunnalliseksi tuotannoksi ja on ristiriidassa yksityisen tuotteiden omistuksen perinnäisen omaisuusmuodon kanssa.
Nämä ristiriidat käyvät vielä räikeämmiksi sen kautta, että vapaan kilpailun tulos, liikkeiden keskittyminen osaksi lopettaa itse vapaan kilpailun. Kun pienten liikkeenharjottajain suuri lauma on hävinnyt, niin on jälelle jääneille suurliikemiehille edullisempaa liittoutua keskenään, kuin uuvuttavalla kilpailulla tappaa toisensa. Liittoutuminen astuu kilpailun sijaan. Nämä liittoutumat kehittyvät yhä lujemmiksi, alkaen yksinkertaisista hintasopimuksista ja ajottaisista renkaista, syndikateiksi ja trustien lujiksi järjestöiksi, jotka liittävät kaikki yksityisliikkeet yhdeksi ainoaksi jättiläisliikkeeksi. Tässä lakkaa yksityistuotannon rajaton vallattomuus, anarkia, tuotannon osittainen järjestely astuu sen sijaan. Mutta tämän järjestelyn edut joutuvat ainoastaan jättiläispääomien omistajille, jotka ovat trustien herroja ja käyttävät herravaltaansa tuotannossa nylkeäkseen kaikkia kuluttajia. Syndikatit ja trustit ovat jo hyvin korkea järjestömuoto, kun huonosti tuottavien pikkuliikkeiden ja keskinäisen kilpailun aikainen voimain tuhlaus on saatu loppumaan. Mutta samalla kuolee myöskin kilpailun hedelmä, kilpailun kiihottama työntuottavaisuuden alituinen kohottaminen.
Nämä ristiriidat, jotka kapitalismin aikana käyvät yhä räikeämmiksi, hävitetään lopuksi siten, että itse tuotantotapa muutetaan toiseksi. Kun loisina elävien kapitalistien oikeudet lakkautetaan, lakkaa myöskin tuotanto palvelemasta voitonhimoa; yksityiset liikkeet lakkaavat olemasta kilpailijoita keskenään ja muuttuvat tietoisesti järjestellyn yhteistuotannon jäseniksi. Kansanjoukot, tuottajat, tulevat uudelleen tuotantovälineiden herroiksi, tuotantovälineiden, joita he nyt käyttävät omien tarpeittensa tyydyttämiseksi. Mutta eivät yksitellen, vaan kollektivisesti, yhteisönä: yhdyskuntana työskentelevät he yhteisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Tuotantovoimat voidaan silloin laskea vapaiksi; mitä valtavammin ne tekevät työtä, sitä suurempia tuotemääriä ne valmistavat, sitä pienemmäksi käy se työmäärä, joka yhteiskunnan jäsenen on suoritettava elatuksekseen. Tuotantovälineiden ottaminen yhteiskunnan omaisuudeksi, sosialistinen tuotanto hävittää kapitalismin ristiriidat.
Kapitalismin kehitys itse siis osottaa sen maalin, päämäärän, johon se johtaa; se suurentaa sisäisiä ristiriitojaan siihen määrään, että ne tulevat sietämättömiksi ja saavat aikaan mullistuksen, yhteiskunnallisen vallankumouksen, joka asettaa sen sijaan uuden, sosialistisen tuotantotavan.
Mutta eivät nämä ristiriidat koneellisesti synnytä vallankumousta. Vain sikäli ne sen aiheuttavat, mikäli ne tuntuvat ihmisistä sietämättömiltä. Kaikki tuotantosuhteet ovat ihmisten keskinäisiä suhteita; kaikki, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, on ihmistoimintaa. Uusien koneiden keksiminen ja käytäntöön ottaminen tehtaissa, kilpailu, pääomien keskittyminen, yhä suurempien liikkeiden perustaminen, syndikatien ja trustien muodostaminen, kaikki tämä on ihmistyötä. Ei tosin tarkotettua, päämääristään selvillä olevaa ihmistoimintaa; jokainen ihminen näkee ainoastaan omat olonsa, välitön hätä tai välttämättömyys hänet panevat liikkeelle; jokainen koettaa ajaa omia etujaan, pitää paikkansa toisia vastaan, päästä näiden edelle kilpailussa. Yhteiskunnallinen kehitys on kaikkien näiden erikseen tapahtuvien toimintain, tämän yksittäistahtomisen tuote; ei sitä kukaan tarkotuksellisesti saa aikaan. Senpävuoksi on kokonaistoiminnan tulos jokaisella yksityisellä edessään yli-inhimillisenä mahtina, se tekee työtään yliluonnollisen voiman tavoin, leppymättä, suuntaansa muuttamatta, luonnonlain varmuudella.
Yhteiskunta on kuten päätön elimistö, joka on vailla kykyä yhtenäiseen ajatteluun, jossa ei mitään tietoisesti ensin harkita, vaan jossa kaikki käy sokeiden lakien mukaan; ja kuitenkin on se pantu kokoon yksityisistä tietoisesti asioita harkitsevista ihmisistä.
Kaikki toiminta yhteiskunnassa aiheutuu ainoastaan siitä, että ihmiset toimivat. Yhteiskunnallisen kehityksen ristiriidat ovat siis ihmisten tuntemia ristiriitoja; ja jonkun tuotantotavan toiseksi muuttaminen voi siis olla ainoastaan ihmisten työtä. Mutta ei sillä tavalla, että he yhteiskunnan yläpuolella seisovina, sitä tarkastelevina olentoina tietoisella tarkotuksella muuttelisivat toisiksi yhteiskuntalaitoksia, sillä jokainen yksityinen tekee aina vain sitä, mihin hänen välitön etunsa hänet pakottaa; vaan sillä tavalla, että toiminnat, joita he välttämättä, ikäänkuin vaistomaisesti, omien etujensa ajamiseksi suorittavat, kokonaistuloksenaan saavat aikaan tuotantotavan toiseksi muuttumisen.
Saman luokan jäsenten edut ovat samallaiset, eri luokkien erilaiset, vieläpä vallan vastakkaisetkin. Eri etujen ajaminen aiheuttaa siis luokkien taistelun. Riistetyn työläisen ja riistävän kapitalistin edut ovat aivan vastakkaiset; kapitalisti tahtoo mahdollisimman mukaan suurentaa riistämistä, jotta yliarvo, josta hänen pääomiensa täytyy kasvaa, tulisi mahdollisimman suureksi; sitä varten koettaa hän pienentää työpalkkaa, pidentää työaikaa ja suurentaa työn tehokkaisuutta. Työmies, jonka elinvoima ja terveys siitä kärsivät, vastustaa häntä, hän puolestaan taas tahtoo korkeampaa palkkaa, lyhempää työpäivää, jotta hänen elämänsä kävisi todelliseksi ihmiselämäksi. Työsuhteet ovat siis yhtenä riidan esineenä taistelussa, jossa työmiehet ja kapitalistit ensin ovat yksitellen toisiaan vastassa, mutta vähitellen, sitä mukaa kuin huomaavat etujensa luokkaluonteen, yhtyvät luokkatoveriensa kanssa järjestöiksi.
Työväen luokkataistelu kehittyy vähitellen. Se alkaa sillä, että yksityisten tehtaiden työläiset yksitellen nousevat kapinoimaan sietämättömiä työoloja vastaan. Vähitellen muodostavat he pitempiaikaisia liittoja, he alkavat tuntea hämärästi, etteivät heidän etunsa ainoastaan satunnaisesti ole joutuneet vastakkain liikkeenharjottajain etujen kanssa, vaan että heidän kummankin puolen edut ovat jatkuvasti toisilleen vastakkaiset. Heissä kehittyy tietoisuus, että heitä on oma erikoinen luokkansa; heidän katseensa laajenee näkemään koko luokkansa. Mutta samalla siirtyy taistelu valtiolliselle alalle, jossa luokkien yleiset vastakohdat ovat ratkaisevina.
Niin kauan kuin valtio näyttää olevan luokkien yläpuolella häilyvä korkein mahti, kääntyvät työläiset senkin puoleen pyytäen tai vaatien, että se laeilla kävisi käsiksi heidän kurjuuteensa ja suojelisi heitä aivan liialliselta sorrolta. Mutta taistelussaan kapitalisteja vastaan havaitsevat he, että nämä päinvastoin käyttävät herravaltaansa valtiossa luokkaetujensa puolustamiseen työläisiä vastaan. Työläisten on sentakia pakko ottaa osaa valtiolliseen taisteluun. Mitä paremmin he tuntevat valtion riippuvaisuuden riistäjäluokasta ja valtiovallan tärkeyden taloudellisten etujen ajamisessa, sitä selvemmin täytyy heidän asettaa päämääräkseen valtiollisen herruuden vallottaminen. Mutta kun työväenluokka on omaksunut tämän päämäärän, niin täytyy sen samalla päästä selville millä tavalla se tahtoo käyttää herruuttaan valtiossa, se tarvitsee tulevaisuuden ohjelman. Työväestön luokkataistelun kokemuksista saavuttama kapitalismin sisäisen olemuksen tunteminen opettaa, ettei yksityisten kapitalismin kasvannaisten karsiminen riitä. Sen kurjuuden syyt ovat kapitalismin sisäisimmässä olemuksessa. Työväestö on se luokka, joka saa kokea kaikki kapitalismin ristiriidat tuskallisten kärsimysten aiheuttajina. Se kärsii eniten kauppapulien aikana; se on varsinaisten tuottajain luokka, jonka työn tuotteista vähäinen joukko hyödyttömiä loiseläjiä yhä suuremmassa määrässä ryöstää suurimman osan. Heidän etunsa vaatii kapitalismin perusteiden kumoamista, tämän tuotantotavan muuttamista sosialismiksi. Heidän elinetunsa käyvät yhteen kapitalismin kehityspyrkimysten kanssa. Sen täytyy ottaa vallitsevan järjestelmän kumoaminen, sosialistinen tuotantotapa taistelunsa päämääräksi, politiseksi ohjelmakseen, jonka se tahtoo toteuttaa valtiovallan vallottamisen kautta.
Sosialismi ei siis toteudu sen kautta, että kaikki järkevät ihmiset älyävät, että se on parempi kuin kapitalismi, että se hävittää kapitalismin aiheuttamat epäkohdat. Ihmisiä johtavat vain heidän välittömät luokkaetunsa; heitä voi heidän yhteiskunnallisten suhteittensa itsetietoisen järjestelyn kannalta katsoen hyvin kutsua tiedottomaksi massaksi. Porvaristo tuntee välittömät etunsa olevan sidottuja järjestelmään, jonka vallitessa se elää työläisluokan riistämisestä; se ei tahdo tietää sosialismista sanaakaan. Mutta sosialismi on välttämättömänä seurauksena työväenluokan voitosta luokkataistelussa; ainoastaan tämän luokkataistelun kautta siihen tullaan. Niin käy sosialismi, työväenluokan yhteiskuntapäämäärä, itse porvariston ja työväenluokan välisen luokkataistelun esineeksi, tai oikeammin sanoen, tunnussanaksi.
Jokapäiväisen luokkataistelun jokaisen yksityisen toiminnan välittömänä päämääränä ei sosialismi voi olla; se on ainoastaan pitkän taistelukauden lopputuloksena. Sosialismihan juuri on luokkataistelun lopullinen päämäärä; ja lopullisen päämäärän ja välittömän tarkotusperän välillä on tehtävä erotus. Sosialismi päämääränä tekee taistelevan luokan tietoiseksi kehityksen suunnasta, antaa sille saavutettavana vastaisena todellisuutena mittapuun, kaikkien kapitalististen suhteiden vertailua varten, innostuttaa tämän ihanteen kauneudella mitä suurimpiin voimainponnistuksiin ja ilmaisee meidän kapitalismin sisäisen olemuksen tuntemisemme kriitillisessä asussa. Mutta jokapäiväisen käytännön välittömänä päämääränä voi olla ainoastaan välitön toiminnan tulos.
Tämä taistelun välitön tulos on meidän voimamme kasvaminen. Jokaisella luokalla on yhteiskunnassa pienempi tai suurempi voima; nousevan luokan voima kohoaa, häviävän luokan pienentyy. Sen luokan käsissä, jolla on suurin voima, on yliherruus; luokan, joka tahtoo vallottaa tämän yliherruuden yhteiskunnassa, täytyy saada voimansa siinä määrin kasvamaan, että se kykenee voittamaan vihollisluokan. Yhteiskunnallisen voiman kohottaminen on siis luokkataistelun välittömänä tarkotusperänä.
Yhteiskunnallisen voiman tekijät ovat eri luokilla hyvin erilaiset ja riippuvat yleisistä yhteiskunnallisista suhteista, tuotantosuhteista ja kunkin luokan toimesta siinä. Keskiajan läänitysaateliston voima perustui etupäässä sen seurueen sotakuntoisuuteen, jonka se kykeni alaisestaan väestöstä liikkeelle panemaan. Porvariston voima sen taistelussa itsevaltiutta vastaan perustui pääasiassa sen rahaan; porvaristo oli luokka, jolla oli käytettävänään säännöllinen tuottoisa rahalähde ja siltä täytyi ruhtinaiden saada rahat, joita he tarvitsivat valtiota varten.
Porvariston valta nykyajan valtioissa perustuu ensi kädessä siihen, että se taloudellisesti on välttämättömän tarpeellinen. Sen jäsenet ovat tärkeimpien tuotannonhaarojen, teollisuuden ja kaupan johtajina, joista laajat kansankerrokset ovat riippuvaisia. Siitä johtuu, että se pitää moralisesti vallassaan niitä kansankerroksia, jotka tunnustavat sen johtajakseen, niin kauvan kuin ne eivät vielä ole huomanneet luokkavastakohtia.[1]
Rahaomaisuus tekee sen määrääväksi luokaksi valtiossa, ja se voi pakottaa välittömästi hallitsevan virkamiehistön ajamaan etujaan, rahaomaisuus tekee sen voimakkaaksi taistelussa työväenluokkaa vastaan. Tärkeänä tekijänä tulee tähän vielä lisäksi se laajoissa kansankerroksissa vallitseva kansan usko, että sen herruus on hyvä ja välttämätön. Osaksi perustuu tämä siihen, että vielä on olemassa hyvin suuri itsenäisten liikkeenharjottajain muodostama keskiluokka, joka, vaikka suurpääoma sitä sortaakin, kuitenkin tuntee itsellään olevan samallaisia etuja kuin suurkapitalistikin kapitalistisen järjestelmän vallassa pysymisestä. Osaksi on kuitenkin kansanusko tämän porvariston mahdin tekijänä luonteeltaan kielteinen, se perustuu luokkatietoisuuden puutteeseen eräässä osassa työväenluokkaa. Kahdesta syystä pienenee tämä sen voiman tekijä alituiseen; yhdeltä puolen supistuu alituiseen niiden luku, joilla on suoranaista etua riistämisestä ja toiselta puolen herää yhä enemmän työläisiä luokkatietoisuuteen ja nämä muuttuvat porvariston kannattajista sen vihollisiksi. Häviävälle luokalle muodostuu, mitä vähäpätöisemmiksi sen voiman muut tekijät käyvät, yhä enemmän sen vallan tärkeimmäksi tekijäksi se, että sillä tosiasiallisesti on käytettävissään valtiovalta. Politisen mahtinsa avulla voi hallitseva luokka vielä pysytellä nousevaa luokkaa vastaan jaloillaan, vaikka se jo onkin menettänyt kaikki voimansa juuret, jotka sen sitoivat lujaan maahan. Nykyaikainen valtio antaa luokalle, joka sitä hallitsee, käytettäviksi suuria sekä moralisia että fyysillisiä voimakeinoja. Se on hienojäseninen järjestö, joka virkamiesarmeijansa avulla kaikkialla, kaukaisimmissa sopukoissakin, saattaa määrätyn keskustahdon voimaan, toimii kaikkialla samojen periaatteiden mukaan ja on senkautta järjestymättömien kansanjoukkojen rinnalla valtavasti voiton puolella. Sillä on moralista vaikutusvaltaa, jota se sen kautta, että koulu, kirkko ja tiede ovat sen vaikutusvallan alaisina, keinotekoisesti pitää voimassa, vieläpä kohottaakin. Sillä on käytettävinään sotaväen muodostama fyysillinen valtakeino, joka lujan kurin koossa pitämänä, äärimmäisessä tapauksessa, kun tuomiolaitos ja polisi eivät enää riitä, ylivoimaisilla aseillaan helposti voi kukistaa tottelemattoman väestön. Jos muuten kaksi taistevaa luokkaa olisivat tasaväkisiä, niin on hallitseva luokka juuri sen takia, että se on hallitseva, sen kautta, että valtiovalta on sen käytettävissä, vastustajataan valtavasti voimakkaampi.
Työväenluokka ei siis voi tyytyä siihen, että se kohottaa voimansa vain yleensä suuremmaksi kuin porvariston ja sen kanssa liittoutuneiden luokkien voimat ovat, vaan sen täytyy kohottaa voimansa niin suureksi, että se voi voittaa valtiovallan ja vallottaa sen käytettäväkseen.
[1] Viime vaaleissa Amerikassa äänestivät työläiset ja pikkuporvarit joukkoina suurten trustien puoluetta, kun he uskottellvat itselleen, että heidän välitön etunsa, hyvät liikeajat, riippuu siltä, että trustiherrat hyvin menestyvät yrityksissään.