Julkaistu: »News from Nowhere», 1890
Suomennos: J. K. Kari (suomennos saksasta)
Lähde: »Ihannemaa». Työväen kustannus o.-y. kustantama, Ammattilaisten kirjapaino, Turku 1900
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Englantilainen runoilija ja taiteilija William Morris, kuuluisan haaveromaanian »Ihannemaa» kirjoittaja, syntyi Waldhamstowissa Lontoon lähellä maaliskuun 24 p. v. 1834.[1] Hänen isänsä oli varakas kauppias. Kototalonsa, vanha, laaja ja kaunis herraskartano suurine puistoineen, oli omiansa synnyttämään pojassa runollista mielikuvitusta, samoin kuin kodon ympäristökin sadunaiheisine metsineen, joita runoilijat ovat ylistäneet, ja »romaanikuningas» Walter Scott kuvaillut Ivanhoe nimisessä kirjassaan.
Tultuaan kahdeksantoista vuotiaana Oxfordin yliopistoon joutui William Morris siellä Rosettin, Ruskinin ja muiden prerafaelistisen taidesuunnan etumiesten tuttavuuteen. Ja ennen pitkää hän kohosi tämän suunnan etevimpien joukkoon. Hänen suuret ja monipuoliset luonnonlahjansa riittivät monelle alalle. Hän oli maalari, piirtäjä, runoilija, arvostelija ja taiteenopettaja. Taiteellisen maineensa hän saavutti varsinkin piirtäjänä taiteteollisuuden alalla, jonka mestariksi hän kohosi sanan laajimmassa merkityksessä ja avasi sille uusia uria. Hänen alanaan oli rakennus- ja koristustaide sekä lasimaalaus. Sitäpaitse käytti hän kykyänsä luodakseen uusia taiteellisia malleja huonekalustoille, kudonta-, kirjapaino- sekä kirjansitomistöille j. n. e. Rosettin kanssa perustamansa taideopiston seinä-, katto- ja ikkunamaalaukset ovat melkein poikkeuksetta hänen luomiaan, ja ne herättivät taiteentuntijain huomiota sekä ihailua kaukana kotimaansa rajosen ulkopuolellakin.
Jo ylioppilaana ollessaan alkoi William Morris esiintyä myöskin kirjailijana. Ja v. 1868 ilmestynyt teos »Earthly Paradise» kohotti hänet aikansa etevimpäin englantilaisten runoilijain rinnalle, kuten hänen valtiolliset vastustajansakin puoluekannasta huolimatta myönsivät. Paitse muinaiskreikkalaisten, roomalaisten ja islantilaisten runojen käännöksiä sekä monia kauniita, Englannissa kansanlauluiksi muuttuneita lauluja on Morris kirjoittanut useita laajoja alkuperäisiä runoteoksia.
William Morris oli myöskin politiikko ja sosialisti. Hän oli innokas yksilön samoin kuin kansallisen ja valtiollisen vapauden ihailija. Ja huomattuaan, ettei nykyinen yhteiskunta eikä valtio kelpaa yksilön vapauden kehykseksi, kallstui hän sosialismin periaatteisiin. Tutustuttuansa Englannin sosialistien johtajain, Hyndmann'in y. m. kanssa, liittyi hän »Democratic Federation» liittoon, josta sittemmin muodostui Englannin sosialistisen liikkeen keskus, »Social Democratic Federation». Tätä varten hän kirjoitti »sosialismin käsikirjan» ja avusti tehokkaasti liiton äänenkannattajaa, »Justice» lehteä.
Mutta tuo runollinen, yksilön rajatonta vapautta haaveileva levoton sielu ei ajan pitkään tyytynyt tähän. Hän perusti v. 1885 erillisen sosialistisen liiton (Socialist League) sekä sanomalehden »Commonweal» (Yhteishyvä) yhdessä Marxin tyttären, rouva Marx-Avelingin y. m. kanssa. Tähän liittyivät useat Lontoossa oleskelevat ulkomaiden sosialistit. Morris, varakas kun oli — hän jätti jälkeensä 2 1⁄2 miljoonaa markkaa — uhrasi suuria summia liiton ja lehden hyväksi.
Liitto arveli edellä käyneitten vaalikokeiden perustuksella, ettei vaaleihin osanotosta ole vastaavaa hyötyä, ja pani sen sijaan pääpainon aatteelliselle työlle. Muutamissa tärkeissä asioissa toimivat liitot yhdessä, muuten kulki kumpikin erikseen omaa uraansa, astumatta tolsensa tielle.
Mutta Morris'in perustama liitto alkoi rajatonta persoonallista vapautta puoltaessaan vähitellen joutua anarkististen pyyteitten temmellyspaikaksi. Morris teräväkykyisenä miehenä huomasi ennen pitkää, että ihanneanarkismin ehdoton vapaus on sama kuin porvarlllisen vapaakilpailun ihanne, ja anarkismi siis vain »kapitalismin evankeliumia», sosialismin täydellinen vastakohta. Ja — Liebknechtin kehottamana — otti Morris v. 1889 osaa marxilaisten sosialistien kongressiin Pariisissa sekä yhtyi sittemmin Justice lehteen, työskennellen uutterasti kaikkien Englannin sosialististen ainesten yhdistymisen hyväksi. Liiton jätteinä on nykyjään muutamia yhdistyksiä Lontoossa, kuten Hammersmithin sosialistinen yhdistys, jonka keskuksena on sama »Ihannemaassa» mainittu talo Hammersmithin sillan luona, missä Morris asui kuolemaansa saakka v. 1896.
»Ihannemaa» kuvaa parhaiten Morris'in, tuon ehytluonteisen miehen aatteita, hänen taiteellisia ja valtiollisia ihanteitaan. Rajaton persoonallinen vapaus, jonka innokas ihailija hän eläissään oli, saa kirjassakin etevän sijan. Runoilijan lennolla kuvaa hän siinä nähtäväksemme oman tulevaisuudenvaltionsa sellaisena, kuin hän — kiireestä kantapäähän sosiaalidemokraatti — klupista palatessaan keskustelujen ja kirkkaan talviyön innostuttamana on sen luonut oman henkensä silmien eteen. »Ihannemaa» onkin parhaita sosialististen romaanein pitkässä sarjassa.
Kirjan toiminta tapahtuu Lontoossa ja sen ympäristöllä. Ken siis tahtoo saada siinä mainituisia paikoista selkoa, hankkikoon nykyisen Lontoon kartan oppaakseen. — Romaanin useissa kauneimmissa kohdissa kertoo Morris omia elämän kokemuksiaan. Niinpä »Trafalgar Squaren taistelu» esim. on runoilijan värittämä kuvaus siitä taistelusta, jonka Lontoon sosialistit siellä suorittivat »verisunnuntaina», marraskuun 13 p. 1887, puolustaessaan kokoontumisoikeuttaan, kun viranomaiset olivat kieltäneet kokoontumisen taivasalla ja panivat väkivallalla — sotamiesten sekä poliisien avustamina — päätöksensä täytäntöön. Jo muutamaa viikkoa ennen taistelua vangittiin William Morris Trafalgar Squarella matkalla erääseen kokoukseen, hnolimatta siitä, että hän urhoollisesti puolusti vapauttaan — sateenvarjollaan. Kun röyhkeä poliisipäällikkö mahtavana kysyi häneltä: »Mikä te olette?» vastasi Morris ylpeästi: »Olen taiteilija ja kirjailija. Ja luulenpa, että minut jotenkin hyvin tunnetaan Europassa».
»Ihannemaan» sisältö ei kaipaa pitempiä selityksiä. Se on, knten sanottu, keskiaikaa muistuttavaa taideteollisuutta ihailevan ja koneita vihaavan runoilijan sekä rajatonta yksilön vapautta hartaasti puoltavan sosialistin luoma kuvaus hänen omasta ihannemaastaan, tulevaisuudenvaltiostaan. Se, jota kuvaus ei miellytä, luokoon itse mieluisemman.
Kääntäjä.
Muutamana iltana oli klupista — kertoi eräs ystäväni — sangen vilkas keskustelu »tulevaisuudenvaltiosta» — miltä maailma näyttää vallankumouksen perästä, ja useimmat toverini kuvailivat enemmän tai vähemmän voimakkain piirtein täysin kehittynyttä sosialistilta yhteiskuntaa sellaisena, jommoiseksi he sen ajattelivat.
Keskustelu kävi — lisäsi ystäväni — verrattain levollisesti ja parhaassa järjestyksessä. Kaikki läsnäolevat olivatkin harjaantuneita siihen yleisissä kokouksissa ja esitelmien johdosta syntyneessä ajatusten vaihdossa. Ja vaikka he eivät kuunnelleetkaan toistensa puhetta (jota heiltä tuskin voi vaatiakaan) eivät he kuitenkaan puhuneet kaikki yht'aikaa, kuten on tavallista hyvissä seurapiireissä, kun joku innostuttava aine joutuu keskustelun alaiseksi. Kaikkiaan oli saapuvilla kuusi henkilöä, jotka luonnollisesti edustivat yhtä monta puolueryhmää. Neljällä läsnäolevista oli jokaisella sangen anarkistiset, mutta samalla kokonaan toisistaan eroavat mielipiteeet. Erään ryhmän edustaja, jonka ystäväni hyvin tuntee, oli alussa jotenkin harvapuheinen, mutta antoi vähitellen houkutella itsenjä keskusteluun ja innostui vihdoin niin, että hän lopulta kiivaalla äänellä julisti kaikkii toisinajattelevat narreiksi. Silloin syntyi aika meteli, jonka jälkeen seurasi hetken lepoaika vaihtelun vuoksi. Tätä käytti kysymyksenalainen henkilö hyväkseen ja toivotti ystävällisesti läsnäoleville hyvää yötä, lähtien sitte erään läntisen kaupunginosan kautta kulkevalle kotomatkalleen. Hän astui maanalaiselle rautatielle, jota käyttämään sivistys on meitä pakottanut ja totuttanut. Kun mainittu puoluemies äreäin matkatoveriensa kanssa tyytymättömänä hikoili tässä höyrykylvyssä, maanalaisessa rautatievaunussa, soimasi hän itseänsä muistaessaan selvästi kaikki ne kumoamattomat ja voitolliset todisteet, joita hän ei ollut huomannut käyttää äskeisessä keskustelussa, vaikka ne olivat silminnähtäviä. Mutta hän oli tähän jo niin tottunut, ettei se kauan häntä kiusannut, ja pahoiteltuaan ohimennen itsessään ilmaantuvaa itsensähillitsemisen puutetta, kiintyivät hänen ajatuksensa keskustelun sisältöön, päästämättä haluttomuutta ja mielipahaa vallalle.
»Jospa saisin elää edes yhden päivän tuossa uudessa ajassa», sanoi hän itsekseen. »Yhden ainoan päivän vain!»
Samassa olikin juna jo asemalla. Siitä hänellä oli viiden minuutin jalkamatka kotiinsa, joka oli Themsejoen rannalla erään ruman ketjusillan yläpuolella. Hän nousi junasta. »Kunpa saisin sitä kokea! Ainoastaan yhden päivän!» Mutta hän ei ollut astunut montakaan askelta, kun hän tunsi — kuten kertojamme sanoo — että kaikki levottomuus ja mielipaha äkkiä poistui.
»Oli kaunis syystalven yö. Kylmänpuoljnen ilma tuntui virkistävältä ja elähdyttävältä kokoushuoneen kuumuuden ja tunnelivaunun homeisten höyryjen jälkeen. Tuuli, joka oli kääntynyt hiukan enemmän luoteeseen, oli lakaissut taivaan puhtaaksi. Pari valkoista pilvenhattaraa liiteli vielä nopeasti yli taivaan. Äsken noussut kuu pilkisteli muutamain vanhain, suurten jalavain sotkuisten oksain välistä ja sai kulkijaa kuvittelemaan, että hänen edessään ei ollutkaan eräs Lontoon nokinen esikaupunki, vaan iloinen, valoisa maaseutu.
Käveltyään suoraan rannalle kumartui hän kivisen reunustan ylitse katselemaan kuun valaisemaa jokea. Hän ei välittänyt tuosta rumasta sillasta eikä kiinnittänyt siihen huomiotaan. Kerran hän vain katsahti alaspäin pitkin jokea, ja kummasteli, kun ei siellä näkynytkään lastivenerivejä. Sitte hän astui kotiinsa ja sulki oven. Päästyänsä sisään ei hän enää ollenkaan muistanutkaan äskeisessä tulevaisuudenvaltiota koskevassa keskustelussa ilmestynyttä loistavaa johdonmukaisuutta tai terävyyttä, eipä edes koko tulevaisuuden valtiota. Hänen mielensä täytti vain iloinen aavistus tulevista levon, rauhan, viattomuuden ja valoisesti hymyilevän ihmisystävällisyyden päivistä.
Tämän mielialan valtaamana riisui hän nopeasti ja kiiruhti vuoteellensa sekä vaipui tapansa mukaan jo parin minuutin kuluttua uneen. Mutta vastoin tavallisuutta heräsi hän pian tuohon omituiseen virkeään tilaan, jota sikeästi nukkuvatkin väliin tuntevat. Hänen kaikki aistimensa olivat äärimmäisilleen jännitetyt, samalla kun kaikki surut, jotka olivat joskus saattaneet hänet levottomaksi, kaikki soimaukset, kaikki tappiot, joita hän joskus oli kärsinyt, hajaantuivat teroittuneen elinvoiman edessä.
Tätä tilaa kesti niin kauan, kuin se tuotti hänelle mielihyvää. Hänen entiset hullutuksensa alkoivat sitte huvittaa häntä ja sisäisten silmien edessä oleva sekasorto järjestyi vähitellen yhtäjaksoiseksi miellyttäväksi kertomukseksi.
Hän kuuli kellon lyövän yhtä, sitte kahta ja kolmea, mutta sen jälkeen hän nukkui uudelleen. Pian hän kuitenkin heräsi jälleen ja koki silloin ne kummalliset seikat, jotka hän sitte kertoi ystävälleni. Ystäväni pitää velvollisuutenaan kertoa saman puoluetovereilleen ja suuremmalle yleisölle.
Mutta hänestä on parempi kertoa tapahtumat ensimäisessä persoonassa, kuten olisi hän itse ne kokenut, ja tämä käy häneltä sitä helpommin, kun hän tuntee kysymyksenalaisen toverinsa tunteet ja toiveet paremmin, kuin kenenkään muun koko maan päällä.
Niinpä minä siis heräsin ja havaitsin, että olin heittänyt peitteen pois päältäni, joka ei ollutkaan ihmeellistä, kun ottaa lukuun kuumuuden ja paahtavan auringonpaisteen. Äkkiä nousin yläs, pesin ja puin ylleni hämärässä puolitajuisuuden tilassa, kuten olisin nukkunut hyvin kauan, enkä voisi poistaa unta ruumiistani. Minä luonnollisesti luulin olevani kotonani omassa huoneessani enkä ajatellutkaan koettaa hankkia tästä sen varmempaa tietoa.
Kun olin valmis, tuntui minusta niin kuumalta, että en ainoastaan lähtenyt ulos huoneestani, vaan koko talosta. Ensimäinen huomioni ulos tultuani oli raittiin ilman ja lauhkean tuulen synnyttämä erinomainen virkistyksen tunne. Kun tajuntani palasi, hämmästyin toisekseen suunnattomasti sitä, että eilen maata mennessäni oli ollut talvi, ja nyt osottivat rannalla viheriäitsevät puut, että oli kesä, vieläpä kaikista päättäen ihana, selkeä kesäkuun aamu. Mutta edessäni oli epäilemättä Themsejoki kimallellen auringonpaisteessa, ja vesi lähes korkeimmillaan, kuten edellisenäkin iltana, jolloin se oli välkkynyt kuun valossa.
En ollut vieläkään täysin selviytynyt unen horroksesta, jouka tähden minun oli kaikkialla vaikea osata oikeaan. Senpätähden olinkin jotenkin ällistynyt, huolimatta tutusta Themsestä. Päätäni huimasi ja tuntui niin kummalliselta. Kun muistin, että useilla oli tapana vuokrata täältä venhe ja mennä keskelle jokea uimaan, päätin tehdä samoin. Näyttää tosin olevan hyvin varhainen, arvelin itsekseni, mutta ainakin etempää Biffinin luota löydän jonkun, joka vie minut joelle. Minun ei kuitenkaan tarvinnut mennä sinne saakka, sillä huomasin aivan edessäni kotini kohdalla venhelaiturin samassa paikassa, johon naapurini oli sen rakentanut. Tätäkään minä en tosin oikein tuntenut, se näytti minusta päinvastoin hyvin muuttuneelta. Menin kuitenkin sinne, ja aivan oikein, rannassa olevain tyhjäin venetten välissä makasi mies leveässä, mukavassa ruuhessa, joka oli vartavasten uimaan aikoville. Hän viittasi minua luokseen, toivotti hyvää huomenta, kuten olisi minua odottanut, ja niin hyppäsin pitemmittä puheitta venheeseen ja aloin reippaasti riisua vaatteitani silläaikaa kuin hän levollisesti souteli eteenpäin. Mennessä loin sattumalta katseeni veteen enkä voinut olla huomauttamatta:
»Kas, kuinka kirkkaalta vesi tänään näyttää!»
»Niinkö», vastasi hän. »Sitä minä en ole huomannut. Nousuvesi sekottaa sitä aina hieman».
»Minusta se on pakovedenkin aikana kyllin sameaa», vastasin.
Hän ei sanonut mitään, mutta näytti hämmästyneeltä, ja kun hän juuri silloin pysäytti venheen, ja minä olin jo riisunut kaikki vaatteeni, hyppäsin muitta mutkitta veteen. Luonnollisesti käänsin pääni vasten nousuvettä heti, kun tulin jälleen veden pinnalle. Silmäni etsivät ehdottomasti siltaa. Mutta se, mitä silloin näin, valtasi mieleni siinä määrässä, etten muistanut uidakkaan, vaan vajosin taas vedenpinnan alle. Kun uudelleen nousin pinnalle, uin heti suoraan venettä kohti, sillä minun täytyi välttämättämästi kysyä paria seikkaa soutajalta, niin olin kummastunut siitä, mitä näin joen pinnalta heti, kun olin saanut veden pois silmistäni. Unenhorros oli tykkänään haihtunut ja henkinen jäntevyys sekä terävyys oli entisellään.
Nousin siis venheeseen portaita myöten, jotka soutaja asetti venheen laidalle, ojentaen samalla minulle avuliaasti kätensä. Annoimme vahvan nousuveden kulettaa venhettämme jonkun verran ylös Chiswick'iin päin. Mutta pian hän taas tarttui airoihin, käänsi venheen ympäri ja sanoi:
»Lyhyt uimaretki. Vesi taitaa teistä matkan jälkeen tuntua kylmältä? Tahdotteko mennä heti maalle, tai mennäänkö ennen aamiaista alas Putneyhin päin?»
Tuijotin häneen ihmeissäni. Oli käsittämätöntä, että Hammersmithin esikaupungin lauttaaja puheli noin! »Viipykäämme vielä vähän», vastasin, »minun täytyy hieman katsella ympäristöä.»
»Hyvä», sanoi hän. »Tavallaan on täällä yhtä kaunista, kuin ylempänä Barn Elmsissa, ja onhan näin aikaiseen kaunista kaikkialla. Olen iloinen, kun olette näin varhain noussut yläs, kello on tuskin viisi».
Jos silmäys pitkin rantaa oli saanut minut hämmästymään, kummastutti soutajani minua yhtä paljon, kun kykenin häntä nyt jo katselemaan avoimin, arvostelevin silmin.
Hän oli komea nuori mies, jonka silmistä loisti niin lempeä ja ystävällinen katse, etten ollut vielä koskaan sellaista nähnyt kenelläkään ihmisellä. Muutoin oli soutajani mustatukkainen, ruskea-ihoinen, hyvin muodostunut, voimakas ja nähtävästi tottunut ruumiilliseen työhön, vaikkei hänessä huomannut rahtuakaan tärkeyttä tai raakuutta. Sen ohessa oli hän niin siisti, että se olisi ollut hienoimmallekin maailmanmiehelle kunniaksi. Hänen pukunsa ei ollut minkään näkemäni työpuvun kaltainen. Se olisi aivan hyvin sopinut puvuksi neljännentoista vuosisadan elämää kuvailevaan tauluun. Kangas oli tummausinistä, tosin yksinkertaista, mutta kudonta oli mitä hienointa, eikä puvussa ollut pienintäkään tahraa. Vyötäisillä oli ruskea nahkavyö, jota piti kiinni kirjavaksi karkaistusta teräksestä tehty ja taiteellisesti koristettu solki. Lyhyesti sanoen soutajani muistutti silmäänpistävästi nuorta, voimakasta herrasmiestä, joka urheilun tähden oli ruvennut lautturiksi. Niin minäkin otaksuin.
Tunsin, että minun pitäisi sanoa jotakin. Osotin siis paria valkoista, kannattajilla ja ankkureilla varustettua laittosta, jotka olivat asetetut pitkin rantaa, ja kysyin.
»Mitä nuo ovat? Jos olisimme Tay[2] virran rannalla, niin arvaisin, että siinä on lohiverkkoja, mutta nyt — —[3]
Hän nauroi. »Kyllä ne niitä ovatkin. Missä on lohia, on lohiverkkojakin, olkoonpa virta sitten Tay tai Themse. Mutta verkkoja ei luonnollisesti voi aina pitää ulkona. Eihän voi joka päivä syödä lohta».
Aioin kysyö: »Onko tämä siis todellakin Themsejoki?» mutta olin sanatonna hämmästyksestä ja loin ihmettelevän katseen itään kohti siltaa ja Lontoon rantaa. Siellä oli ällistymisen aihetta enemmän kuin kylliksi. Sillä vaikka silta kaareutui joen yli ja rannoilla oli rakennuksia kuten ennenkin, oli kuitenkin kaikki yön kuluessa merkillisesti muuttunut. Saippuatehtaat savuavine piippuineen olivat kadonneet, lyijytehtaat olivat tiessään, eikä läntinen tuuli tuonut Torneycroftista enää konepajojen melua eikä vasarain jyskettä. Ja silta sitte! Unissani olisin kyllä voinut kuvitella sellaisen sillan, mutta koskaan en ollut sen veroista nähnyt, en upeimmissa kuvateoksissakaan. Ei edes Ponte Becchion siltaa Florenssissa voinut verrata tähän. Se oli rakennettu muhkeista, uljaasti kohoavista kivikaarista, viehättävä, yhtä kevyt ja kaunis, kuin lujakin. Tavalliset laivat pääsivät esteettä sen alitse. Sen kaiteiden ylitse kohosi siroja, haaveellisia rakennuksia, jotka näyttivät kauppakojuilta tai puoteilta ja olivat varustetut maalatuilla tai kullatuilla viireillä sekä pienillä torneilla. Kivi oli jonkun verran ilman syömää, mutta siinä ei huomannut laisinkaan sitä nokisuutta, jonka verhoamina olin tottunut näkemään kaikki vuotta vanhemmat Lontoon rakennukset. Se oli sanalla sanoen peräti hämmästyttävä, ihmeteltävä silta!
Soutaja huomasi kummastuksen ja sanoi ikäänkuin vastaukseksi ajatuksiini:
»Kaunis silta, vai kuinka? Ylempänä olevat sillat näyttävät tuskin sirommilta, vaikka ovatkin pienempiä, eivätkä alempanakaan olevat ole suuremmoisempia tai upeampia».
»Kuinka vanha tuo silta sitte on?» kysyin vastoin tahtoani, huolimatta sisällisestä arkuudestani.
»Ei se kovin vanha ole», vastasi hän, »se on rakennettu tai ainakin avattu liikkeelle vuonna 2003. Ennen siinä oli vain yksinkertainen puusilta.»
Mainittu vuosiluku sulki täydellisesti suuni, sillä ymmärsin, että jotakin selittämätöntä oli tapahtunut ja että varomaton kysymys saattaisi minut sietämättömän ristikuulustelun alaiseksi, enkä kuitenkaan voisi antaa kuin sekavia, kierteleviä vastauksia. Senpätähden koetinkin silmäillä ympärilleni niin levollisesti kuin suinkin ja annoin katseeni välinpitämättömästi liukua pitkin joen rantaa, huolimatta niistä ihmeellisistä muutoksista, joita huomasin sillan ala- ja yläpuolella, sanokaamme aina saippuatehtaisiin saakka. Vähän matkan päässä rannasta kohosi kummallakin puolella jokea rivi viehättäviä, mataloita eikä erittäin laajoja tiilirakennuksia tiilikattoineen. Ne näyttivät sangen kodikkailta sekä mukavilta. Tuntui siltä, että noiden seinien sisällä elettiin sangen herttaista elämää. Yhtäjaksoinen puutarha ulottui pitkin rantaa rakennuksista aina vedenrajaan saakka, ja reheväin kukkien hempeä tuoksu tuulahteli yli väreilevän joen. Rakennusten takana näkyi uljaita puita, enimmäkseen plataaneja, ja aina Putneyhin saakka näytti joki kukkaisen metsärannan ympäröimältä järveltä, niin tiheässä oli puita. Ehdottomasti huudahdin:
»Kuinka hauskaa, ettei Barn Elms ole rakennettu!»
Mutta tuskin olivat sanat päässeet huuliltani kun jo punastuin typeryyttäni, ja toverini katsoi minuun hymyillen puolinaisesti, jonka luulin ymmärtäväni. Salatakseni neuvottomuuttani sanoin:
»Saattakaa minut nyt mitä pikemmin rantaan. Syön jo mielelläni aamiaista».
Hän kumarsi, käänsi ruuhen voimakkaalla aironvedolla ja äkkiä olimme laiturissa. Hän hyppäsi maalle. Minä seurasin, eikä minua laisinkaan ihmetyttänyt, kun hän seisahtui ikäänkuin odottaakseen tuota välttämätöntä loppunäytöstä, joka tavallisesti seuraa jokaista toiselle tehtyä palvelusta. Minäkin siis pistin käteni liivini taskuun ja kysyin: »Paljonko?» vaikka en voinutkaan torjua sitä vastenmielistä tunnetta, että ehkä kaupittelin maksua hienolle maailmanmiehelle.
Kummastuneen näköisenä kysyi hän: »Mikä paljonko? En ymmärrä teitä. Tarkoitatteko ehkä kelloa. Se lienee kuuden paikkeilla».
Hämilläni änkytin: »Pyydän anteeksi, älkää panko pahaksenne kysymystäni. En tahtonut loukata teitä. Aioin vain kysyä, paljonko olen teille velkaa? Kuten näette, olen muukalainen. En tunne teidän tapojanne enkä teidän rahaanne».
Samassa otin kourallisen rahoja taskustani, kuten vieraissa maissa matkustellessa on tapana. Ja silloin huomasin sivumennen, että hopearahat olivat muuttuneet valuraudan näköisiksi.
Hän näytti vieläkin hyvin kummastuneelta, mutta ei suinkaan loukkautuneelta, ja katseli rahoja nähtävästi uteliaana.
Siispä hän kumminkin on lautturi, ajattelin, ja miettii nyt, kuinka paljon hän voi pyytää. Mutta nylkeköönhän nyt vaikka vähän liikaakin, noin komealle nuorukaiselle sen kyllä sallin. Luulenpa, että otan hänet päiväksi tai pariksi oppaakseni, koska hän on noin hauska mies.
Silloin sanoi ysläväni mietteissään:
»Nyt tiedän, mitä tarkoitatte. Te arvelette, että kun olen ollut teille avuksi, on velvollisuutenne antaa minulle jotakin, jonka minä vuorostani voin antaa jollekin naapurilleni, kun hän on jollakin tavalla palvellut minua. Olen kuullut jotakin sen tapaista, mutta älkää panko pahaksenne, jos sanon, että se on minusta peräti vaivaloinen ja monimutkainen tapa. Kuten näette, olen ammatiltani lauttaaja sekä soutaja, ja olen valmis tekemään saman kaikille, jotka palvelustani haluavat. Jos sen johdosta ottaisin joitakin lahjoja, olisi se peräti kummallista. Ja kun kerran yksi antaa minulle jotakin, tahtoo toinen sekä kolmas tehdä samoin. Ettekä luullakseni lue viakseni, kun sanon, etten tiedä, miten voisin säilyttää nuo monet ystävyydenosotukset ja lahjat!»
Ja hän nauroi niin raikkaasti ja iloisesti, kuin olisi hän pitänyt sangen hauskana pilana sitä, että häntä pyydettiin ottamaan maksua työstään!
Arvelin itsekseni: mahtaako tuolla miehellä terveestä ja kukoistavasta ulkonäöstään huolimatta olla päässä kaikki kairat paikoillaan. Ja katsoen tuohon syvään, vuolaaseen virtaan, jonka ääressä seisoimme, tuntui minusta jotenkin turvalliselta, tietäessäni olevani hyvä uimari. Hän jatkoi kuitenkin aivan levollisesti eikä laisinkaan hullujen tapaan: »Mitä rahoihinne tulee, ovat ne kyllä merkillisiä, mutta eivät kovin vanhoja. Ne näkyvät olevan kuningatar Viktorian hallituskaudelta, ja te voisitte lahjoittaa ne johonkin pienempään museoon. Meidän museossamme on sellaisia rahoja kylläksi, sekä sitäpaitse jotenkin runsas kokoelma vanhempainkin aikojen rahoja, joista useat ovat sangen sieviä, kun taas yhdeksännentoista vuosisadan rahojen tunnusmerkkinä on törkeä kauneudentunnon puute, eikö niin? Meillä on eräs raha Edward III:n ajalta. Siihen on kuvattu kuningas laivoineen sekä pieni leopardi siroista kurjenmiekoista muodostellun kukkaköynöksen ympäröimänä. Kuten näette», sanoi hän hymyillen, »ei kullasta tai muista jaloista metalleista valmistetut työt ole minulle outoja. Tämän soljen olen nuorempana itse tehnyt».
Lienen katsonut häntä hiukan pelokkaasti, sillä en päässyt vapaaksi siitä luulosta, ettei hän ole täysijärkinen —. Hän katkaisi puhelunsa äkkiä ja sanoi ystävällisesti:
»Huomaan, että ikävystytän teitä, ja pyydän anteeksi. Sillä suoraan sanoen näkee heti, että te olette muukalainen ja tulette maasta, joka on peräti toisenlainen, kuin meidän. Sentähden on minusta viisainta, että ette koeta ainoastaan ohimennen tutustua meidän maamme laitoksiin vaan teette sen perusteellisemmin. Ja minä olisin hyvin kiitollinen, jos valitsisitte minut oppaaksenne tässä uudessa maailmassa, koskapa sattuma saattoi teidät kohtaamaan juuri minut. Minä käsitän tämän teidän puoleltanne suureksi suosiouosotukseksi itseäni kohtaan, sillä tietysti jokainen olisi yhtä hyvä, jopa moni parempikin opas, kuin minä».
Tuo puhe ei tuntunut ensinkään mielipuolen juttelulta, ja voisinhan sitäpaitse helposti saada hänestä eron, jos lopultakin huomaisin hänet sekopäiseksi. Sentähden vastasin hänelle:
»Tarjouksenne on sangen ystävälljnen. Mutta minä suostun siihen ainoastaan siinä tapauksessa, että te» — aioin sanoa: suostutte ottamaan vastaavan maksun, mutta kun en tahtonut saada häntä taas hulluttelemaan, sanoin: »ainoastaan siinä tapauksessa, että tiedän, ettei teidän tarvitse sen tähden laiminlyödä työtänne — tai huvitustanne».
»Olkaa huoletta», vastasi hän. »Päinvastoin voin silloin auttaa erästä ystävääni, joka haluaa päästä toimittamaan minun tehtäviäni. Hän on kankuri Yorkshirestä, ja harjoittaa sekä kutomista että matematiikkaa — kumpaakin kotonansa —, mutta on liiaksi rasittanut itseään. Ja kun olemme hyvät ystävät, on hän kääntynyt minuun, saadakseen toimintaa ulkoilmassa. Jos siis luulette voivanne käyttää minua, olen käytettävänänne».
»Minä olen tosin», jatkoi hän sitte, »ilmoittanut eräälle hyvälle ystävälleni, joka asuu ylempänä virran varrella, että tulen sinne heinäntekoon. Mutta siihen on vielä ainakin kahdeksan päivää, ja voittehan sitäpaitse tulla kanssani sinnekkin. Siellä on teillä tilaisuus tutustua sangen miellyttäviin ihmisiin ja voitte sitäpaitse matkallamme Oxsfrdshireen nähdä yhtä ja toista. Jos haluatte tutustua maahamme, voi parempaa tilaisuutta tuskin sattua».
En voinut olla häntä tästä kiittämättä, kävipä sitte kuinka tahaan, ja hän jatkoi iunokkaasti:
»Hyvä, se on siis päätetty. Puhun tästä heti ystävälleni. Hän asuu majatalossa eikä liene vielä noussut ylös. Tästä tulee hänelle iloinen aamu».
Sitte otti hän vyönsä alta pienen hopeaisen jahtitorven ja puhalsi kaksi korkeata, mutta sointuvata säveltä. Heti sen jälkeen tuli rakennuksesta, joka oli vanhan asuntoni paikalla (siitä enemmän tuonnempana), eräs nuori mies ja astuskeli hitaasti luoksemme. Hän ei ollut niin komea, kuin soutajani — hänen hiuksensa olivat punertavat, kasvot kalvakat ja niiltä puuttui tuo onnellinen ja iloinen ilme, joka oli herättänyt huomiotani ystävässäni. Kun hän tuli hymyillen vastaamme, huomasin ilokseni, että sain olla huoletta seurakumppalini heikkomielisyydestä, sillä terve ei koskaan voi käyttäytyä mielipuolen kanssa sillä tavalla, kuin nämä kumpikin keskenään. Äskentulleen puku oli samanlainen kuin ystävänikin. Lyhyen päällystakin heleänvihreä väri sekä kullalla kirjailtu rintamus ja hopealla kudottu vyö tekivät sen kuitenkin helakamman näköiseksi.
Äskentullut toivotti minulle sangen kohteliaasti hyvän päivän ja tervehtien iloisesti ystäväänsä lausui:
»No, Dick, mitä kuuluu näin aamulla? Ryhdynkö minä omaan työhöni, vai saanko suorittaakseni sinun tehtäväsi? Näin viime yönä unta, että olimme joella kalastamassa».
»Kaikki hyvin, Bob», vastasi toverini. »Sinä saat minun toimeni suorittaaksesi, ja jos se on sinulle liian raskasta, niin käänny Yrjö Hellingin puoleen, hän asuu tuolla alempana ja haluaa työtä. Tämä vieras herra on hyväntahtoisesti valinnut minut oppaaksensa paikkakunnallamme, enkä luonnollisesti tahdo jättää käyttämättä tätä erinomaista tilaisuutta. Sinä voit siis heti lähteä venheeseen. Pian olisit sinne muutoinkin päässyt, kun minun on mentävä pariksi päiväksi heinäntekoon».
Toveri hykerteli tyytyväisenä käsiänsä, kääntyi puoleeni ja sanoi ystävällisesti:
»Se on onnen sattuma teille kummallekin, sekä teille, naapuri, että sinulle, Dick — hauska päivä odottaa teitä, kuten minuakin. Oli kuitenkin hyvä, että kohtaisitte minut heti. Siten saatte jotakin syödäksenne, muutoin voisittekin pelkästä tyytyväisyydestä unhottaa aamiaisen. Te kai tulitte vieraskotiin eilen illalla, kun minä jo nukuin?» Nyökäytin päätäni myöntävästi, välttääkseni pitempiä selityksiä, joista ei olisi ollut mitään hyötyä, ja jotka eivät myöskään olisi voineet, kuten selvästi tunsin, poistaa epäilyksiäni. Ja sitte astuimme kaikki kolme edessämme olevaan vieraskotiin.
Minä jäin vähän jälkeen, tarkastellakseni lähemmin taloa, joka, kuten jo sanoin, oli entisen asuntoni paikalla.
Se oli pitkähkö rakennus, jonka pääty oli katua vastaan. Edessämme olevassa seinässä oli jotenkin tiheässä syviä, korkeita, plastillisilla koristeilla varustettuja ikkunoita.
Tuo punaisista tiilistä muurattu lyijykattoinen talo oli sangen muhkea. Korkealla ikkunain yläpuolella kierteli polttosavinen kuvasarja, joka oli erinomaisesti valmistettu ja muovaeltu niin voimakkaasti ja mieleen painuvasti, etten ollut sellaista koskaan nähnyt nykyisessä taiteessa. Tunsin kohta siinä kuvatun aiheen, joka minulle todella olikin kyllin tuttu.
yllämainitut seikat ehdin huomata muutamassa minuutissa, sillä olimme jo astuneet kynnyksen yli ja tulleet marmorisella mosaikkilattialla varustettuun pylväskäytävään. Joenpuolisessa seinässä ei ollut yhtään ikkunaa. Holvikaarten kautta, joista yksi oli hymyilevään puutarhaan päin, päästiin muihin huoneisiin. Holviaukkojen yläpuolella olevan lavean seinän täyttivät helakat freskomaalaukset, jotka kuvasivat samoja aiheita, kuin ulkopuolella oleva koristesarja. Koko pylväistö oli sangen muhkea ja määräämättömistä, kestävistä aineista rakennettu.
Tässä mieluisassa olopaikassa, jonka heti huomasin vieraskodin vastaanottohuoneeksi tai saliksi, hääri kolme nuorta naista. Kun he olivat sukupuolensa ensimäiset, jotka tänä vaiherikkaana aamuna sattuivat tielleni, katselin heitä luonnollisesti sangen tarkkaan ja huomasin heidät ainakin yhtä miellyttäviksi, kuin puutarhat, miehet ja rakennukset olivat olleet. Heidän pukunsakin kiinnitti hnomiotani ja havaitsin, että heidän vaatteensa olivat säädylliset, ilman joutavia koristeita. He olivat naiselliset puettuja, eikä pyntättyjä, jommoisina olin tottunut ennen näkemään useimmat naiset. Heidän pukunsa oli muinaisklassillisen vaatetuksen ja neljännentoista vuosisadan yksinkertaisempain leninkimallien välimuoto, jäljittelemättä silti kumpaakaan. Kangas oli vuodenajan mukaista, köykäistä ja vaaleaa. Huvikseen katseli näitä naisia. Ilo ja onni säteli heidän kasvoiltansa, ja koko heidän ruumiinsa olivat kaunispiirteiset ja sopusuhtaiset, läpeensä voimaa ja terveyttä uhkuvat. Kaikki olivat miellyttäviä, yksi suorastaan kaunotarkin klassillisine kasvoineen. He tulivat heti ystävällisesti luoksemme ja kaikki kolme ojensivat ilman teeskenneltyä ujoutta minulle kätensä, kuten olisin ollut pitkältä matkalta palannut ystävä. Huomasin kyllä, että he salavihkaa tarkastelivat pukuani. Minulla olikin ylläni eilinen vaatetukseni, enkä ole koskaan ymmärtänyt pukeutua maukkaasti.
Kun Roopert, kankuri, oli sanonut heille pari sanaa, poistuivat he toimekkaasti täyttämään toiveitamme. Sitte he palasivat takaisin ja taluttivat meidät pöydän ääreen, jonka he olivat kattaneet pylväistön miellyttävimpään kulmaan. Kun olimme asettuneet paikoillemme, poistui yksi heistä erään holvikaarroksen kautta ja palasi hetken kuluttua kädessään muhkea kimppu ruusuja, joita ei voinut värinsä, tuoksunsa eikä suuruutensa puolesta verratakkaan niihin, mitä Hammersmithissa kasvaa, vaan ne muistuttivat pikemmin vanhan herraskartanon tuotteita. Hän riensi ruokakammariin ja toi sieltä hienosti hiotun lasin, johon hän pani ruusut ja asetti sen keskelle pöytäämme. Toinen, joka myöskin oli poistunut, toi meille suuren kaalinlehden täynnä mansikoita, joista muutamat tuskin vielä olivat kypsiä, ja sanoi niitä tarjotessansa:
»Kas tässä! Ajattelin niitä jo aamulla, ennenkuin olin noussut ylös. Mutta kun näin vieraan nousevan venheestäsi, Dick, unhotin ne taas. Pari rastasta oli ehtinyt ennen minua, mutta muutamat näyttävät ainakin niin hyviltä, kuin Hammersmithistä yleensä voi saada».
Roopert silitti ystävällisesti hänen tukkaansa, ja me aloimme syödä aamiaista, joka kyllä oli yksinkertainen, mutta oivallisesti valmistettu ja mitä miellyttävimmällä tavalla järjestetty pöydälle. Erinomaisesti miellytti minua yksin leipäkin. Sitä oli kaikenlaatuista ja muotoista jotenkin jämäkästä ruisleivästä alkaen, jota minä mieluummin syön, aina ohkaisiin vehnäleivoksiin saakka, joita käytetään Italiassa.
Olin pistänyt ensimäisen suupalan suuhuni, kun katseeni sattui seinässä olemaan uurrettuun ja kullattuun kirjoitukseen. Tuttu nimi herätti hnomiotani ja minä luin:
»Vieraat ja naapurit, tämän vieraskodin paikalla oli ennen Hammersmithin sosialistien luentohuone. Juokaa lasi heidän muistoksensa! Toukokuulla 1962».
Mitä tunsinkaan, lukiessani nämä sanat! Kasvoistani ehkä näkyi, kuinka liikutettu olin. Molemmat ystäväni katselivatkin minua uteliaina, ja syntyi hetken hiljaisuus.
Kankuri, joka oli paljoa tottumattomampi kohteliaaseen seurustelutapaan, kuin soutaja Dick, katkaisi äänettömyyden ja kysyi jotenkin ujosti:
»Me emme tiedä, vieras, millä nimellä kutsumme teitä. Sallitteko, että kysyn nimeänne?»
»Kysymykseenne vastaaminen tuntuu minusta vaikealta», sanoin. »Kutsukaa minua vain vieraaksi, sehän voi olla sukunimi, ja liittäkää siihen ristimänimi Wiljam, jos haluatte».
Dick nyökkäsi minulle ystävällisesti, mutta kankurin kasvoilla näkyi levottomuuden varjo, kun hän sanoi:
»Toivon, ettette pahastu kysymystäni. Mistä te tulette oikeastaan? Uteliaisuudellani on hyvä, tieteellinen tarkoitus».
Dick nähtävästi koetti saada kysyjää vaikenemaan pöydän alla olevalla jalallaan. Mutta tämä ei antanut häiritä itseään ja odotti jännitettynä vastaustani. Aioin jo sanoa: »Hammersmithista», mutta mieleeni johtui se loppumaton selitysten paljous, johon tämä olisi antanut aihetta. Senpätähden viivyttelin hetken, keksiäkseni puoleksi totta sisältävän valheen.
»Minä olen, kuten huomaatte, ollut niin kauan poissa Europasta, että kaikki on minusta ihmeellistä. Mutta olen syntynyt ja kasvanut Eppingforstissa, Walthamstow-Woodfordissa».
Neuvottomana pysähdyin tähän.
Innokas kankuri ei huomannut neuvottomuuttani, mutta kysyi kuitenkin äkkiä, kuten olisi tuntenut, ettei hänen käytöksensä ollut aivan soveliasta:
»Kuinka te sitte olette?»
Dick ja miellyttävät tytöt purskahtivat iloiseen nauruun. He näyttivät tietävän, että Roopertin menettely oli anteeksiannettavaa hänen liian kiihkeän luonteensa tähden, ja yhä nauraen sanoi Dick:
»No, hellitähän toki, Bob! Eihän vieraalta voi noin kysellä. Liiallinen tieteellisyys ei tee sinulle hyvää. Onpa tosiaankin aika sinun päästä taas työskentelemään ulkoilmaan, saadaksesi hämähäkinverkot pois aivostasi».
Kankurikin nauroi hyväntahtoisesti. Tyttö meni hänen luoksensa, siveli hänen hiuksiansa ja sanoi nauraen:
»Poika parka! Sellainen sinä olet!»
Mitä minuun tulee, olin kyllä hieman hämilläni, mutta nauroin samalla, osaksi seuran vuoksi ja osaksi, koska heidän avoin iloisuutensa ja sydämellinen luonnollisuutensa ilahdutti minua. Ja ennenkuin Roopert oli ehtinyt lausua anteeksipyyntöään, sanoin:
»Hyvät naapurit» (tämän sanan olin oppinut heiltä), »minä tahdon mielelläni vastata kysymyksiinne, mikäli voin. Kysykää siis niin paljon kuin haluatte, se huvittaa minua. Mitä ikääni tulee, niin enhän ole nainen, miksi en siis voisi sitä sanoa? Olen viidenkymmenenkuuden vuoden».
Huolimatta saamastaan muistutuksesta seuraelämän tapojen suhteen ei kankuri voinut olla lausumatta pitkäveteistä, hämmästynyttä »ohoh!» huutoa ja tämä hänen naiivisuutensa huvitti toisia niin, että hymyily kuvastui heidän kasvoillaan, vaikka kohteliaisuus esti heitä ääneensä nauramasta. Minä katsoin ihmeissäni vuoroon kutakin ja sanoin vihdoin:
»Mikä nyt on? Tiedättehän, että minulla on paljon opittavaa teiltä. Naurakaa nyt vain, mutta selittäkää toki minullekin!»
Nyt pääsi nauru valtaansa — he oikein kiemurtelivat. Vihdoin sanoi kaunis nainen miellyttävästi:
»Hän on parantumaton, poika parka. Voimmehan sanoa teille, mitä hän ajatteli. Te olette hänen mielestään hiukan liian vanha ikäiseksenne. Mutta kun te olette niin paljon matkustellut, ei sitä voi ihmetellä, varsinkin kun puheestanne päättäen olette ollut epäystävällisissä maissa. Onhan todenmukaista, kun sanotaan, että onnettomien joukossa vanhentuu pian. Etelä-Englannissa säilyttävätkin ihmiset nuoruutensa kauan». Ja punastuen lisäsi hän: »Kuinka vanhaksi luulette minua?»
»Nainen on vanhan sananlaskun mukaan niin vanha, kuin hän näyttää», vastasin hänelle. »Sen mukaan luulisin teitä, tahtomatta teitä loukata tai imarrella, noin kahdenkymmenen vuoden vanhaksi».
Hän nauraa heläytti ja sanoit »Tuo olisi minulle oikein, jos haluaisin kohteliaisuuksia. Tunnustan teille totuuden. — Minä olen neljänkymmenenkahden vuoden vanha!»
Minä ällistelin häneen, jolloin hän taas purskahti sointuvaan nauruun. Ja olihan minulla syytäkin ällistellä, sillä hänen kasvoillaan ei näkynyt ainoatakaan surun ryppyä, hänen ihonsa oli sileä, kuin elefantin luu, poskensa pyöreät ja täyteläiset, huulet punaiset kuin ruusut, joita hän äsken oli poiminut, hänen käsivartensa, jotka hän oli työn takia paljastanut, olivat pyöreät ja hyvin muodostuneet olkapäästä ranteeseen saakka. Hän punastui hiukan, kun katselin häntä, vaikka hän olikin nähtävästi pitänyt minua kahdeksankymmenen vanhana. Saadakseni asian loppumaan, sanoin:
»Siitä näette, että tuo vanha sananlasku toteutuu vielä nytkin; te ette olisi voinut houkutella minua tekemään epäkohteliasta kysymystä».
Hän nauroi taas: »Nyt toverit, vanhat ja nuoret, minun on mentävä työhön. Olemmehan tässä jo melskanneetkin ja minun täytyy joutua, sinä aloin eilen lukea erästä vanhaa hyvää kirjaa ja minun täytyy tänään jatkaa sitä. Hyvästi toistaiseksi».
Hän viittasi meille kädellään ja kulkiessaan kevein askelin pylväistön läpitse, vei hän (puhuakseni Walter Scott'in tavalla) ainakin osan auringonpaisteesta mukanaan.
Kun hän oli mennyt, huomautti Dick minulle:
»Ehkä haluatte nyt kysellä jotakin ystäviltämme tässä? Onhan nyt kohtuuden mukaan teidän vuoronne».
»Olisin iloinen, jos voisin vastata teidän kysymyksiinne», sanoi kankuri.
»Kysymykset, joita teille teen, eivät suiukaan ole vaikeita», sanoin hänelle. »Koska olette kaukuri, tahtoisin saada teiltä tietoja tästä ammatista, sillä harrastan — tai olen harrastanut sitä».
»Pelkään, että minusta on tässä snhteesta teille vähän hyötyä», arveli hän. »Minä teen vain aivan koneellista kutomistyötä ja olen itseasiassa ainoastaan yksinkertainen käsityöläinen, enkä läheskään ystäväni Dickin veroinen. Paitse kutomista harrastan myöskin painamista ja latomista, vaikka en kykenekkään hienompiin painotöihin. Sitäpaitse loppuu painajan työ pian samoin kuin latojankin, joka on asetettu lakkautuskannalle. Sentähden minun täytyikin kääntyä toisille aloille, jotka miellyttivät minua, ja niinpä olen antautunut harjoittamaan matematiikkaa. Valmistelen sitäpaitse parhaaltaan historiallista teosta — kuinka sanoisinkaan? — elämästä yhdeksännentoista vuosisadan lopulla — pääasiallisesti vain luodakseni kuvan maan oloista ennen taistelun puhkeamista. Tästä voimme toivottavasti puhua tarkemmin joskus toiste, kun ei ystämämme Dick ole saapuvilla. Hän näettekö pitää minua kiusanhenkenä, ja hänellä on hyvin huonot käsitykset minusta, koska en ole erittäin taitava käsistäni — semmoinen on tapa nykyjään. Mikäli minä olen lukenut yhdeksännentoista vuosisadan kirjallisuutta, ja minä luen paljo, olen tullut siihen käsitykseen, etkä nykyjään tulee kostetuksi senaikuiset tuhmuudet. Silloinhan halveksittiin jokaista, ken osasi käsiänsä käyttää. Mutta Dick, vanha poika ne qvid nimis! Älä sentään mene liiallisuuksiin!»
»Katso tänne», sanoi Dick, »näytänkö minä sellaiselta? Enkö ole kärsivällisin ihminen auringon alla? Enkö ole tyytyväinen niin kauan, kuin et koeta täyttää minua matematiikalla tai tunkea minulle uutta tieteellistä estetiikkaasi, vaan suot minulle sen rahtusen käytännöllistäi kaunotaidetta, jota voit harjoittaa kulta- ja hopeatöissä juottimeni ja siron pienen vasarani avulla? Mutta kas! Tuolla tulee uusi kyselijä teidän kiusaksenne, poloinen vieraamme! Nyt täytyy sinuu, Bob, auttaa minua pelastamaan häntä».
»Täällä, Boffin», huusi hän hetken kuluttua, »täällä me olemme, jos ei tässä muu auta».
Kun käänsin päätäni, näin saliin tulvivassa auringonpaisteessa jotakin välkkyvää ja kimaltelevaa. Käännyttyäni katsomaan havaitsin loistavan olennon, joka verkalleen asteli kivilattialla. Hänen takkinsa oli niin runsaasti kirjailtu kullalla, että auringonsäteet heijastuivat siitä, kuten kultaisesta haarniskasta. Hän oli suuri, tummatukkainen ja tavattoman kaunis mies, ja vaikka hänen kasvoillaan oli sama ystävällinen ilme kuin muidenkin, huomasi hänen liikkeissään sellaista armokkuutta, joka on omituista kauniille miehille samoin kuin naisillekin. Hän tuli luoksemme, istui hymyillen pöytämme ääreen, ojensi pitkät säärensä sen alle ja jätti käsivartensa riippumaan tuolin selkänojan ylitse arvokkaan miellyttävästi, joka sopii niin hyvästi kookkaille, kauniskasvoisille henkilöille. Hän oli keski-ikäinen, mutta näytti niin onnelliselta kuin lapsi, joka on saanut uuden lelun. Kumartaen herttaisesti minulle sanoi hän:
»Te kai olette se vieras, josta Anni minulle kertoi; — tulette varmaan kaukaisilta mailta ettekä tunne elintapojamme? Sallinette siis näin ollen minun kysyä teiltä muutamia seikkoja, sillä nähkääs — —»
Dick keskeytti hänet. »Riittää jo, Boffin, suo anteeksi, mutta sinun täytyy jättää vieraamme nyt rauhaan. Tahdot kai sinäkin nähdä hänet tyytyväisenä ja onnellisena. Mutta sitä hän ei voi, jos rasitamme häntä kaikenmoisilla kysymyksillä, ennenkuin hän on tottunut uusiin tapoihin ja ihmisiin. Minä saatan hänet sinne, missä hän voi kysellä ja saa vastaukset — isäni iso-isän luokse Bloomburyyn — eikä suinkaan teillä liene mitään sitä vastaan. Olisi siis parasta, että sinä, sensijaan että kiusaat häntä kysymyksinesi, menisit James Allenin luokse tilaamaan minulle hevosen. Ja ole hyvä ja sano, että hän valjastaa vanhan päistärikön, sillä minä kykenen paremmin ohjaamaan venettä, kuin hevosta. Nyt siis matkaan, vanha poika, äläkä pane pahaksesi! Vieraamme ei joudu hukkaan sinulta eikä historialtasi».
Minä katselin Dickiä ihmeissäni, sillä minua hämmästytti, kun kuulin hänen puhuvan tuollaisen arvokkaan henkilön kanssa noin tuttavallisesti, ellen sanoisi noin typerästi. Minun katsantokantani mukaan oli hra Boffin, huolimatta hyvintunnetusta, Charles Dickens'ilta lainatusta nimestään, ainakin senaattorin arvossa tämän merkillisen kansan keskuudessa. Hän ei kuitenkaan näyttänyt laisinkaan loukkautuneelta, nousi vain ylös ja sanoi:
»Olkoon niin, vanha airovaltias. Minulla ei ole tänään mitään tehtävää, ja vaikka en saakkaan nauttia juttelusta tämän oppineen vieraan kanssa (tässä hän alentuvaisesti kumarsi minulle) tunnustan kuitenkin, että hän on niin pian kilin suinkin saatettava sinun kunnianarvoisen sukulaisesi luokse. Sitäpaitse hän ehkä voikin sitä paremmin vastata kysymyksiini, kun hänen kysymyksiinsä on ensin vastattu».
Sitte hän kääntyi ja poistui arvokkaasti salista.
Kun hän oli mennyt, sanoin:
»Uskallanko kysyä, mikä mies herra Boffin on? Hänen nimensä muistuttaa minulle niitä monia hauskoja hetkiä, jotka olen viettänyt Dickensin teosten ääressä».
Dick nauroi. »Niin, niin, samoin kuin meitäkin. Pila on siis sattunut paikalleen. Hänen oikea nimensä ei luonnollisesti ole Boffin, maan Henrik Johnsson. Me kutsumme häntä Boffiniksi ainoastaan leikillä. Sillä hän on roskainkärrääjä, mutta pukeutuu yhtä upeasti ja käyttää vaatteissaan yhtä paljon kultaa, kuin joku keskiajan parooni. Ja miksipä hän ei saisi sitä tehdä, jos se häntä huvittaa? Ainoastaan me, hänen läheisimmät ystävänsä, teemme hänestä toisinaan pilaa.»
Tämän selityksen perästä olin hetken ääneti. Mutta Dick jatkoi:
»Hän on kunnon poika, josta mielellään pitää, mutta yksi heikko puoli hänessä on: Hän kirjoittelee romaaneja vanhoilta ajoilta jai ylpeilee niiden 'paikallisesta värityksestä'. Ja kun hän arvelee, että te tulette jostakin unhotetusta maailmansopukasta, jossa ihmiset ovat onnettomia ja siis huvittavia aiheita romaaninkirjoittajalle, niin hän luulee voivansa onkia teiltä kaikenlaista uutta, tai uutta vanhaa. Eikä siitä voi mikään häntä kauan pidättää. Varokaa siis häntä oman etunne vouksi!»
»Minun mielestäni hänen romaaninsa ovat sangen hyviä», väitti kankuri.
»Luonnollisesti», sanoi Dick. »Vakka kantensa valitsee! Matematiikka ja vanhanaikaiset romaaanit ovat jotenkin samanarvoiset. — Tuossapa hän jo tuleekin».
Ja niin olikin. Kullattu rikkainkärrääjä kutsui meitä pylväistön ovella. Me iloitsimme ja menimme sinne. Oven edessä oli voimakas päistärikkö meitä odottamassa. Kärrit olivat erinomaisen keveät, vahvat ja mukavat. Niissä ei näkynyt ensinkään tuota sietämätöntä töykeyttä ja ilmeistä mauttomuutta, joka on omituista meidän kulkuneuvoillemme, varsinkin hienommille. Me nousimme rattaille, Dick ja minä. Tytöt tai vaimot, jotka olivat tulleet ovelle katsomaan lähtöämme, viittasivat meille jäähyväisensä, kankuri nyökytti ystävällisesti päätänsä ja rikkainkärrääjä kumarsi keskiajan trubaduurin ylpeällä miellyttävyydellä. Dick tarttui ohjaksiin, ja niin lähdimme.
Me poikkesimme pian rautatieltä ja tulimme Hammersmithin läpi kulkevalle pääkadulle. Mutta minä en olisi arvannut, missä olin, ellemme olisi tulleet rannalta, sillä katu kulki avarain, auringonpaisteisten niittyjen ja puutarhan tavoin viljeltyjen peltojen halki. Kulkiessamme tuon kauniin sillan ylitse, näimme vielä nousuveden vallassa olevan joenpinnan kirjavanaan mitä erilaatuisimpia ja erisuuruisia venheitä ja aluksia. Rakennukset olivat hajallaan, toiset vainioiden keskellä; viehättävät pensasaitaukset johtivat niihin ja niiden ympärillä oli reheviä puutarhoja. Kaikki rakennukset olivat siroja ja samalla lujasti rakennettuja sekä muistuttivat maalaiselämää. Muutamat olivat punaisista tiilistä, kuten joen rannalla olevat talotkin, useimmat kuitenkin ristikkorakennuksia kipsisavesta ja muistuttivat samasta aineesta tehtyjä keskiajan rakennuksia siinä määrässä, että melkein uskoin eläväni neljännellätoista vuosisadalla. Tätä tunnelmaa kohotti vielä niiden ihmisten puvut, joiden ohitse kuljimme. Heidän yllään ei ollut mitään »muotikasta». Melkein kaikilla oli vaaleat vaatteet, varsinkin naisilla. He näyttivät niin viehättäviltä ja miellyttäviltä, että tuskin maltoin olla huomauttamatta sitä toverilleni. Muutamain kasvoilla oli miettivä ilme ja ylhäiset piirteet, mutta en huomannut ainoatakaan surullisen näköistä, ja useimmat — kohtasimme sangen paljon väkeä — näyttivät täysin siemauksin nauttivan elämää.
Luulin tuntevani Broadwayn[4] katujen suunnasta, jotka vieläkin yhtyivät siihen. Tien pohjoispuolella oli sarja rakennuksia, jotka tosin olivat mataloita, mutta niin maukkaasti rakennettuja ja runsaasti koristeltuja, että ne olivat jyrkkänä vastakohtana ympärillä oleville vaatimattomille taloille. Näiden rakennusten ylitse kohosi erään suuren pylväsrakennuksen lyijykatto, kannatuspilarit ja seinien yläosa. Rakennus oli taiteellista koru- ja loistostiiliä. Siinä näytti yhtyvän Pohjois-Europalaisen göötiläisstiilin ja saraseenilaisen sekä bysansilaisen stiilin parhaat ominaisuudet, vaikkei se silti ollut orjallinen jäljennös mistään näistä. Kadun toisella, eteläisellä puolella kohosi kupoolien kruunaama kahdeksakulmainen rakennus, joka suuruudeltaan muistutti Florensissa olemaa baptisteriumia. Sen ympärillä oli lisärakennns, joka nähtävästi muodosti pylväs- tai ristikäytävän. Tämäkin rakennus oli mitä siroimmin koristeltu.
Tuo taiteellinen rakennusryhmä, joka kohosi niin äkkiä näkyviimme keskellä reheviä vainioita, ei ainoastaan tarjonuut katseltavaksemme harvinaisen kaunista kuvaa, vaan huokui niin jaloa ja runsasta elämännautintoa, että tunsin mielessäni sekaista iloa, jommoista en koskaan ennen ole tunteuut. Jopa naurahdinkin pelkästä tyytyväisyydentunteesta. Ystäväni näytti käsittävän tämän ja katsoi sydämellisellä osanottavaisuuden ilolla minua. Me pysähdyimme erääseen vaunujoukkoon. Niissä istui kauniita, voimakkaita ja terveitä ihmisiä, miehiä, vaimoja sekä lapsia kauniissa väririkkaissa puvuissa. Ajoneuvot näyttivät olevan kauppiaisten vaunuja, sillä niissä oli kuormana mitä herkullisimpia maan- ja puutarhaviljelyksen tuotteita.
»Kysymättäkin näen jo, että tässä on kauppatori», sanoin ystävälleni, »mutta mitä kaikki tuo ylellisyys merkitsee? Ja mikä ihmelinna on tuolla vastapäätä; mikä tuo eteläpuolella oleva rakennus?»
»Aivan niin», sanoi hän, »siinä näette Hammersmithin toripaikan. Olen iloinen, että liike mielyttää teitä, sillä me olemme siitä varsin ylpeät. Linna tuolla on meidän kokoushuoneemme talvella, sillä kesällä kokoonuumme enimmäkseen jokirannalla Barn Elmsiä vastapäätä olevalle kentälle. Oikealla puolella oleva rakennus taas on teaatteri. Toivon, että sekin miellyttää teitä».
»Olisin tolvana, ellen ihastuisi siihen», sanoin.
Hän vastasi hiukan punastuen:
»Teidän hyväksymisenne on minusta hauskaa siitäkin syystä, etten minäkään ole ollut aivan osaton talon rakentamisessa. Olen tehnyt nuo suuret kirjaellut pronssiovet. Voimme katsella niitä lähemmin toisella kerralla. Nyt meidän täytyy joutua. Torillakaan ei tänään ole paljon katsottavaa, joten on parasta, että tulemme tänne toiste, kun täällä on enemmän väkeä».
Sanoin olevani samaa mieltä ja kysyin: »Ovatko nuo ihmiset todellakin maalaisia? Siellähän on sangen ihastuttavia tyttöjä!»
Samassa sattui katseeni erääseen kauniiseen, pitkään, mustatukkaiseen ja valkoveriseen naiseen, jolla oli vuodenajan ja kuuman päivän mukainen vaaleanvihreä puku. Hän hymyili minulle ystävällisesti, mutta toverilleni vielä ystävällisemmin — niin ainakin minusta näytti. Hetken kuluttua jatkoin:
»Kysyn tätä, koska en näe varsinaista maalaisväestöä, jota tavallisesti kauppatorilla näkee — tarkoitan ihmisiä, jotka kauppaavat jotakin».
»En oikein ymmärrä, mitä väkeä te kaipaatte, ja mitä te maalaisväestöllä tarkoitatte. Täällä olevat ihmiset ovat kaikki naapureja — sellaisia ja sen näköisiä ne ovat kaikkialla Themsevirran varsilla. Meidän saaristossamme on kyllä koleampia ja sateisempia seutuja, joissa väestö käyttää karkeampia vaatteita ja on itsekin jäykempää sekä lujempirakenteista kuin me. Useiden mielestä heidän ulkomuotonsa onkin edullisempi kuin meidän; siinä kuvastuu lujempi luonne, sanovat he. Mutta tämähän on maun asia. — Meidän ja heidän väliset avioliitot on huomattu sangen edullisiksi lapsiin nähden», lisäsi hän mieitiessään.
Minä kuuntelin hänen puhettansa, vaikka katselinkin toisaalle, sillä tuo kaunis tyttö, joka kantoi suurta koria täynnä sokeriherneitä, kääntyi samalla eräästä ovesta ja minä tunsin samanlaista kaihomieltä, joka valtaa meidät, kun kohtaamme kadulla rakastettavat ja mielenkiintoa herättävät kasvot, mutta emme voi toivoa niitä enää koskaan näkevämme. Olin hetken ääneti ja kysyin sitte:
»Mistä se johtuu, etten ole nähnyt yhtään ihmistä, jonka asiat olisivat huonosti, en ainoatakaan?»
Hän rypisti kummastellen kulmiansa ja sanoi:
»Mitä te sillä tarkoitatter? Jos jollekulle on käynyt huonosti, pysyy hän luonnollisesti kotonaan tai korkeintaan laahustaa puutarhassa. Mutta eihän tietääkseni kukaan nyt olekkaan kipeä. Minkätähden odotatte kohtaavanne kadulla tällaisia henkilöitä?»
»En suinkaan tarkoita», vastasin hänelle, »sairaita ihmisiä, vaan köyhiä, — sellaisia häviöön joutuneita henkilöitä, joilla ei ole mitään, ja jotka elävät kurjuudessa».
»Vai niin», sanoi hän iloisesti nauraen, »sellaisia en todella tiedä. Koetetaan nyt vain joutua isäni iso-isän luokse, hän ymmärtää teitä paremmin, kuin minä. So, päistärikkö!»
Hän hellitti ohjaksia ja me kiidimme nopeasti eteenpäin.
Kuljettuamme Broadwayn päähän katosivat rakennukset kummaltakin puolelta. Pian ajoimme erään vilkkaan pienen puron ylitse, joka virtasi puita kasvavan maapalstan halki, ja tulimme hetken kuluttua eräälle torille. Sen varrella oli raatihuone, kuten me sellaista rakennusta kutsumme.
Heti sen jälkeen saavuimme eräälle lyhyelle kadulle jonka kummallakin puolella oli pitkät rakennusrivit puusta ja muurisavesta, ja niiden edessä sirot pylväskatokset jalkamiehille.
»Tämä on entinen Kensington», sanoi Dick. »Tänne kokoontuu paljon kansaa ihanan metsän tähden. Luonnontutkijatkin viihtyvät täällä hyvin, sillä kaikki, mitä näette, on aivan luontoperäistä metsää. Se osa, mihin nyt tulemme, on nimeltä Kensingtonin puutarha,[5] vaikka en ymmärrä, miksi juuri puutarha».
»Minäpä tiedän sen», olin vähällä huudahtaa; mutta ympärilläni oli niin paljon esineitä, joista en mitään tiennyt, vaikka ne nähtävästi olivat aivan tavallisia, että minusta oli viisainta olla ääneti.
Katu päättyi äkkiä uhkeaan metsään, joka levisi sen molemmille puolille, nähtävästi kuitenkin paljoa laajemmalle pohjoiseen. Siellä kasvoi uljaita tammia ja jalokastanjoja, mutta niiden ohella myöskin useanlaisia uljaita nopeampikasvuisia puita, kuten plataaneja ja egyptiläisiä viikunapuita sangen runsaasti.
Oli erinomaisen miellyttävää tuossa vaihtelevassa, auringonsäteitten välkkeen leikkelemässä metsän varjossa, sillä päivä oli kuuma. Ilman tuoksuva raittius ja vilvakkuus saattoi kiihtyneen mieleni niin haaveksivan viehättävään tilaan, että olisin tahtonut ikuisesti viipyä tässä paikassa. Seuraajani näytti olevan samaa mieltä, sillä hän antoi hevosen kulkea yhä hitaammin, nauttiessaan vihreän metsän tuoksua.
Kensingtonin metsä oli kyllä romanttinen, mutta ei hiljainen. Tapasimme lukuisia tulevia ja meneviä, metsän poluilla kuljeskelemia ja leikkiviä joukkoja. Viimeksimainitussa toimessa oli varsin paljon lapsia kuusi- ja kahdeksavuotiaista aina kuudentoista ja seitsemäntoista vuoden vanhoihin saakka. He olivat mielestäni todellisia mallinäytteitä ikäisistään ja sukupuolestaan ja nauttivat nähtävästi sydämensä pohjasta. Muutamat leikkivät pienten nurmikolle pystytettyjen telttain ympärillä. Useiden telttojen edessä oli pata tulella kuten mustalaisilla. Dick selitti minulle, että siellä täällä metsässä on varsinaisia asuutojakin. Ja me näimmekin ohimennen pari kolme sellaista. Dickin kertomuksen mukaan olivat useimmat sangen pieniä, kuten orjain töllit siihen aikaan, jolloin niitä vielä maassa oli, mutta sangen hyvin järjestettyjä ja kauniita, aivan kuin luotuja metsää varten.
»Lapsista ei täällä ainakaan näytä olevan puutetta», huomautin, osottaen lukuisia ympärillämme hääriviä joukkoja.
»Luuletteko ehkä», huudahti hän, »että kaikki nämä lapset ovat läheisistä asunnoista? He tulevat tänne sekä läheltä että kaukaa. Lapset tekevät usein retkiä, kokoontuvat viikkokausiksi metsiin ja asuvat teltoissa, kuten näette. Me kehotamme lapsia siihen, sillä siten he oppivat itsenäisesti ajattelemaan ja toimimaan, näkevät luontoa ja eläinten elämää. Sitä parempi heille, kuta vähemmän heidän tarvitsee istua kököttää sisällä hengittämässä ummehtunutta huone-ilmaa. Aikuisetkin viettävät usein kesänsä metsissä, mutta he menevät kauemmaksi suuremmille saloille pohjoiseen tai Windsorin ja Deanwaldin tienoille. Paitse hauskuutta ja hupia on heillä siellä vielä tilaisuutta raskaampaan ruumiilliseen työhön, joka on viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa käynyt jotenkin harvinaiseksi».
Hän pysähtyi ja jatkoi sitte selitykseksi:
»Kerron näistä seikoista teille, koska näen, että te haudotte mielessänne kysymyksiä, vaikka ette niitä lausu julki, ja koska pidän velvollisuutenani vastata niihin niin hyvin kuin voin. Sukulaiseni antaa teille tarkempia tietoja».
Tunsin, että olin vähällä ilmaista itseni. Salatakseni neuvottomuuttani sanoin hänelle:
»Sitä reippaampia ovat lapset koulussa, kun kesä on kulunut ja heidän täytyy taas mennä sinne takaisin».
»Koulussa» kysyi hän kummastuksissaan. »Mitä te sillä tarkoitatte? En käsitä, mitä yhteyttä koululla voi olla lasten kanssa. Puhumme kyllä filosoofisesta, maalaus- ja runouskoulusta, mutta en tosiaankaan ymmärrä, miten voi puhua lastenkoulusta». Ja hän alkoi nauraa.
Hitto olkoon, ajattelin, enhän voi edes avata suutani, lausumatta jotakin tuhmuutta. En tahtonut koettaakkaan saattaa ystävääni kansatieteellisten tutkimusten jäljille; ja siksi oli mielestäni viisainta olla puhumatta kouluistakin, koska näytti olevan jotenkin selvää, että ne olivat hävinneet. Änkytettyäni jotakin sanoin vihdoin:
Käytin sitä sanaa merkitsemään »kasvatuslaitosta». »Kasvatusi» — arveli hän mietteissään. »Olen kuullut ennenkin tuon sanan, mutta en ole tavannut ketään, joka olisi voinut kyllin selvästi sanoa minulle, mitä se merkitsee».
Voitte käsittää, kuinka suuresti tuo avomielinen tunnustus alensi ystäväni arvoa minun silmissäni. En voinut poistaa halveksivaa värettä äänestäni sanoessani:
»Kasvatus on se järjestelmä, jonka mukaan nuorisoa opetetaan».
»Minkätähden ei täysikasvaneita?» kysyi hän iskien veitikkamaisesti silmää. »Minä voin kuitenkin vakuuttaa teille, että lapsemme oppivat jotakuinkin, vaikkeivät he olekkaan käyneet minkään opetusjärjestelmän läpi. Ette löydä ainoatakaan lasta, ette poikaa paremmin kuin tyttöäkään, joka ei osaisi uida; ette ainoatakaan, joka ei osaisi ohjata pieniä ponnyhevosia — tuossa näette juuri yhden! Keittää he osaavat järjestään, suuremmat pojat osaavat niittää, useat osaavat panna kattoa ja tehdä kaikenlaista puusepän työtä, tai he osaavat jotakin muuta tointa. Voin vakuuttaa teille, että he ovat oppineet sangen paljon».
»Kyllä uskon sen, mutta kuinka on heidän henkensä ja luonteensa kehityksen, heidän mielenlaatunsa kasvatuksen laita?» sanoin hänelle.
»Rakas vieras», vastasi hän, »te ette ehkä osaa niitä toimia, joista puhuin, ettekä siis luonnollisesti usko, että niihin tarvitaan myös taitoa, tai että niitä harjoittaessa henki ja mieli saa kyllin ravintoa. Mielipiteenne muuttuisi kuitenkin heti, kun näkisitte jonkun pojan esim. kattoa panemassa. Minä kyllä ymmärrän, että te puhutte kirjaopista. Mutta sehän on aivan yksinkertainen asia. Useimmat lapset, jotka aina näkevät kirjoja ympärillään, oppivat jo viidennellä vuodella lukemaan, vaikkei asianlaita kuulukkaan aina olleen näin. Mitä kirjoittamiseen tulee, niin emme anna lasten liian varhain oppia tuhertamaan, koska he siten tottuvat rumaan käsialaan, ja mihinkäpä tarvittaisiin rumaa kirjoitusta, kun koneellinen kirjoittaminen on niin mukavaa.
Luonnollisesti pidämme arvossa kaunista käsialaa ja useat jäljentävätkin kirjansa kirjoittamalla, tai antavat kirjoittaa ne puhtaiksi — luonnollisesti kuitenkin vain sellaisia, joista tarvitaan ainoastaan vähän jäljennöksiä, kuten runoista ja muista sen tapaisista. Mutta suokaa anteeksi että poikkean asiasta. Kysymys huvittaa minua erityisesti. Olen nimittäin itsekin kaunokirjoittaja».
»Mutta kun lapsenne ovat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, niin eikö heille sitte enää opetetakkaan mitään muuta, — esimerkiksi kieliä?» kysyin häneltä.
»Kyllä he niitä oppivat», vastasi hän. »useat puhuvat ranskaa jo ennen kuin osaavat lukea, sillä meidän lähimmät naapurimme salmen toiselle puolella puhuvat sitä kieltä. Ja he oppivat melkein yhtä pian saksaa, jota puhuu suuri ihmisjoukko mantereella. Siinä ovatkin pääkielet, joita puhumme saarillamme, lukuunottamatta englanninkieltä ja sen murteita. Lapset oppivat nämä kielet nopeasti, kuullessaan aikuisten niitä puhuvan. Sitäpaitse tuovat merentakaiset naapurimme usein lapsensa mukanaan tänne, joten lapset oppivat kieliä myöskin toisiltaan».
»Mutta miten on vanhojen kielten laita?»
»He oppivat latinaa ja kreikkaa nykyisten kielten yhteydessä».
»Entäs historiaa? Miten he sitä oppivat?»
»Aivan yksinkertaisesti», vastasi hän. »Jokainen, joka osaa lukea, lukee tietysti sitä, mikä häntä huvittaa, ja hän tapaa pian jonkun, joka neuvoo hänelle parhaat kirjat, tältä tai toiselta alalta, tai selittää hänelle ne kohdat, mitkä ovat hänen lukemissaan kirjoissa jääneet hämäriksi».
»No mitä muuta he oppivat? Eiväthän kaikki lukene historiaa?»
»Ei suinkaan», vastasi hän. »Kaikilla ei ole siihen halua, useilla ei ensinkään. Kuten isäni iso-isä sanoo, välittävät ihmiset historiasta ainoastaan kapinoiden, taistelujen ja sekasorron aikoina, eikä sellaisia» — lisäsi hän ystävällisesti hymyillen — »ole meidän päivinämme. Useat tutkivat sen sijaan oleiden alkua, syiden ja seurausten lakeja ja vaikutusta — joten tieto ja taito alituisesti kasvaa keskuudessamme, jos sitä pidätte etuna. Toiset taas, kuten ystäväni Bob, kuluttavat aikansa tutkimalla matematiikkaa. Onhan hyödytöntä koettaa kahlehtia ihmisten taipumuksia».
»Ette kai tarkoittane, että lapset oppivat näitä kaikkia?»
»Se riippuu siitä, mitä te lapsilla käsitätte. Ja teidän tulee myöskin ottaa huomioon lasten erilainen kyky. Viidenteentoista ikävuoteensa saakka eivät he tavallisesti lue muuta kuin satukirjoja. Entisaikain luku- ja oppimisraivoon ei meillä ole mitään syytä, mutta siitä huolimatta on aina lapsia, jotka ryhtyvät kirjoihin sangen aikaisin, eikä se ehkä ole heille hyvä. Hyödytöntä olisi heitä kuitenkin estää siitä, eikä sitä tavallisesti kestäkkään kauan. Ennen kahdenkymmenen vuoden ikää ovat he tavallisesti itse löytäneet suunnan toiminnalleen. Tunnettuahan on, että lapset mielellään jäljittelevät täysikasvuisia, ja kun he näkevät useimpain harjoittavan todella huvittavaa ja hyödyllistä työtä, kuten rakennus-, tienteko- ja puutarhurin sekä muita samantapaisia ammatteja, niin ryhtyvät hekin innolla samoihin toimiin. Siksipä meidän ei tarvitsekkaan peljätä liiallista kirjaviisasten tulvaa».
Mitäpä voin tähän sanoa? Istuin siis ääneti, jotta en enää synnyttäisi uutta hämmästystä ja väärinkäsityksiä. Sitäpaitse koetin kiinnittää tarkasti huomiotani ympäristöön, nähdäkseni, milloin vanha rivakasti juokseva päistärikkö vie meidät varsinaiseen Lontoohon, ja mitä muutoksia kaupungissa oli tapahtunut.
Toverini ei kuitenkaan voinut tykkänään jättää keskustelumme aihetta. Hän sanoi mietteissään:
»Mutta vaikka lapsista tuleekin 'kirjanoppineita', ei se heitä sanottavasti vahingoita. On oikein hauskaa nähdä sellaisten miesten niin innokkaasti kiintyvän työhön, jota ei erittäin kysytä. Sitäpaitse ovat tutkijat tavallisesti sangen miellyttäviä ihmisiä, hyviä ja lempeäluontoisia, vaatimattomia ja valmiita opettamaan kaikille kaiken sen, mitä he itse tietävät. Minun täytyy sanoa, että pidän heistä kaikista, mikäli heitä tunnen».
Tämä puhe tuntui minusta niin peräti kummalliselta, että olin juuri kysymäisilläni ystävältäni jotakin, kun samalla saavuimme eräälle kummulle ja näimme puiden välitse oikealla komean rakennuksen, jonka piirteet olivat minulle kyllin tutut. »Kas, Westministerkirkko!»[6] huudahdin äkkiä.
»Niin on» — sanoi Dick, »se, mitä Westministerkirkosta nykyjään on jäljellä».
»Mikä olette sitte sille tehneet?» kysyin säihkähtyneenä. »Mitäkö me olemme sille tehneet? Emme muuta, kuin vähän siistineet sitä», vastasi hän. »Tiedätte kai, että sen ulkopuoli on jo vuosisatoja ollut rappeutunut. Ja sen sisusta esiintyy nyt taas koko kauneudessaan kun sieltä on raivattu pois nuo inhottavat narrien ja lurjusten muistopatsaat, joita se on ollut täynnä, kuten isäni iso-isä kertoo».
Hetken kuluttua katsahdin taas oikealle ja huudahdin vähän epäillen:
»Tuohan on parlamenttirakennus! Vieläkö te sitä tarvitsette?»
Hän purskahti nauramaan eikä voinut heti lakatakkaan. Sitte löi hän minua olalle ja sanoi:
»Käsitän, mitä tarkoitatte naapuri. Ihmettelette kai, ettemme ole sitä hajoittaneet. Minä tunnen asian, sillä isäni iso-isä ei ole turhaan antanut luettavakseni kirjoja, jotka kertovat siitä merkillisestä pelistä, mitä siellä on harjoitettu. Tarvitsemmeko sitä? No kyllä, varasto- ja lautamakasiiniksi, johon rakennus onkin jotakuinkin sopiva, se kun on joen rannalla. Aivan meidän aikamme alussa se aiottiin jo kerran hajoittaa, mutta silloin ilmestyi eräs omituinen joukko muinaistutkijoita, joilla oli jonkun verran ansioita entisiltä ajoilta. Ja he vastustivat jyrkästi tämän kuten monen muuukin vanhan rakennuksen purkamista, vaikka ne olivat useimpain mielestä aivan arvottomia, vieläpä häpeäksikin paikkakunnalle. Muinaistutkijat esittivät kuitenkin niin perusteellisia syitä, että heidän mielipiteensä pääsi voitolle. Enkä minä siitä ole pahoillani, sillä pahimmassa tapauksessa ovat nuo mauttomat kivirakennukset vaikuttavana taustana niille komeille rakennuksille, joita me nykyjään rakennamme. Näette niitä muitakin tässä kaupunginosassa, esimerkiksi sen rakennuksen, jossa isäni iso-isä asuu, ja erään laajan rakennuksen, jota kutsutaan Paavalinkirkoksi. Miksipä kadehtisimme parilta kolmelta rakennuspahaselta niiden paikkaa, kun voimme rakentaa kaikkialle. Eikä meidän suinkaan tarvitse vielä pelätä, ettei meillä ole tilaisuutta järjelliseen työhön tällä alalla. Varsinkin uutisrakennuksissa, vaikka ne ovat vaatimattomampaakin laatua, tarjoutuu yhä runsaammin tilaisuutta sellaiseen työhön. Minusta on laajempi vaikutusala ja laveampi toimintavapaus rakennuksissa niin suuresta arvosta, että suostun ainoastaan hätätilassa uhraamaan jotakin ulkopuolesta. Ornamenttaalinen koristelukin, jota ei voi ylenmäärin kehittää kokoushuoneissa, kauppapaikoissa ja muissa sellaisissa rakennuksissa, mutta kyllä asuinhuoneissa, joissa kaikki on luvallista, vaatii sitäpaitse paljon voimia ja huolellisuutta. Isäni iso-isä arvelee kyllä toisinaan, että minun käsityskantani korkeammasta rakennustaiteesta on liioiteltua, mutta minä olen siitä huolimatta vakuutettu siitä, että ihmisen toimintakyvylle ei avaudu missään sen laajempaa vaikutusalaa. Sillä kaikilla muilla aloilla on rajansa, kun taasen rakennusala tarjoaa loppumattoman sarjan yhä uusia tehtäviä».
Ennenkuin ystäväni oli päässyt puheensa loppuun, saavuimme äkkiä metsän reunasta eräälle lyhyelle kadulle, jonka varrella oli kauniita rakennuksia. Seuralaiseni kutsui katua nimellä Piccadilly. Rakennusten alakerroksia olisin pitänyt myymälöinä, jos en olisi äsken tullut huomaamaan, ettei täällä kukaan ymmärrä ostaa eikä myydä. Maukkaasti ja muhkeasti järjestetyissä ikkunoissa oli mitä runsaimvat tavaravalikoimat ikäänkuin kiihottamassa ihmisten ostohalua.
Väkeä seisoikin katselemassa tavaroita tai meni sisään ja palasi sieltä paketit kädessä, — aivan kuten olin tottunut ennenkin näkemään. Kadun kummallakin puolella oli muinaisitalialaiseen tapaan pylväskatoksia kävelijöitä varten.
Kadun puolivälissä kohosi eräs suurenmoinen rakennus. Huomasin heti, että tässä on jonkunlaatuinen keskuspaikka.
»Siinä näette tavaravaraston, joka on rakennettu toisen suunnitelman mukaan kuin tavallisesti», sanoi Dick. »Ylemmät kerrokset ovat vierashuoneita. Tänne kokoontuu toisinaan kansaa kaikilta ilmansuunnilta, sillä asutus täällä on jotenkin tiheä, kuten tulette pian huomaamaan. Ja ainahan löytyy ihmisiä, jotka pitävät ihmisvilinästä. Minä puolestani en kuulu niihin».
Minun täytyi ehdottomasti hymyillä nähdessäni, että vanhat tavat olivat säilyneet näin kauan. Täällä oli vielä vallalla sama henki kuin entisessä Lontoossa, joka piti itseänsä keskipisteenä, vieläpä luullakseni henkisenäkin keskipisteenä. Kuunnellen joka sanan koetin saada Dickiä ajamaan aivan hiljaa, sillä ikkunoissa olevat tavarat näyttivät hyvin vietteleviltä.
»Täällä onkin sangen suuri varasto kauniita tavaroita», sanoi hän, »ja täällä pidetään saatavilla ainoastaan hienoimpia tavaroita. Sillä parlamenttirakennuksen varastot, joissa on tarjolla etupäässä hiiliä, juurikasveja, olutta ja tavallisia viinilajeja, ovat aivan lähellä».
Hän loi sitte minuun omituisen katseen ja sanoi:
»Mutta ehkä te tahdotte pistäytyä jossakin varastossa?»
Katselin karkeata sinistä vaatetustani, jota jo usein olin vertaillut vastaantulijain hienoihin, maukkaisiin pukuihin. Ja vaikka olinkin joutunut jonkunlaisena ihme-eläimenä tämän kummallisen kansan katseltavaksi, olisin kuitenkin tahtonut olla mukavammin puettu. Huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut, pistin käteni taskuuni, mutta kauhukseni ei siellä ollut muuta metallia, kuin pari vanhaa ruostunutta avainta. Samassa johtui mieleeni, että juttelessamme Hammersmithin vierashuoneessa olin ottanut rahani taskustani näyttääkseni niitä kauniille Annalle, ja ne olivat jääneet sinne. Kasvoni venyivät hyvin pitkiksi ja Dick, joka katsahti minuun, huudahti iloisen levottomasti:
»No, vieras! Mikä teitä vaivaa? Onko teitä ampiainen pistänyt?
»Ei toki», vastasin, »mutta minä olen unohtanut jotakin Hammersmithiin».
»Sitte ei väliä!» lohdutteli hän minua. »Saattehan täältä varastosta kaikkia, mitä olette unohtanut. Älkää siis siitä huoliko».
Sillävälin olin saavuttanut mielenmalttini takaisin ja muistaessani tämän maan omituisia tapoja ei minun haluttanut kuulla enää toisia luentoa kansallistaloudesta tai rahoista. Siksipä sanoinkin vain:
»Ajattelin pukuani — — voisinko minä? — — Katsokaa — — Mitä minun olisi tehtävä tässä suhteessa?»
Häntä ei näyttänyt laisinkaan naurattavan, vaan hän sanoi aivan totisena:
»Minä pyydän, että hyväntahtoisesti odotatte vielä vähän aikaa. Isäni iso-isä on muinaistutkija ja näkisi teidät varmaankin mieluummin nykyisessä asussanne. Ja vaikka en luonnollisesti voikkaan antaa teille minkäänlaisia määräyksiä, ette mielestäni tekisi oikein, jos riistäisitte ihmisiltä tilaisuuden tutkia pukuanne. Tämä nautinto katoaisi, jos pukeutuisitte samoin, kuin kaikki muutkin. Sanokaapa itsekkin, enkö ole oikeassa?» jatkoi hän hyvin totisena.
Minä en tosiaankaan pitänyt velvollisuuteuani olla näitten kauneutta rakastavain ihmisten joukossa linnuupelättimenä, mutta huomasin, että minun oli taisteltava juurtunutta ennakkoluuloa vastaan, ja kun en tahtonut riitautua ystäväni kanssa, vastasin hänelle vain: »Kyllä, luonnollisesti».
»Mutta voittehan silti katsoa näitä näyttelypaikkoja sisältä», sanoi hän ystävällisesti: »Miettikää, mitä te tarvitsette!»
»Voisinko saada hiukan tupakkaa ja piipun?»
»Luonnollisesti», sanoi hän. »Kuinka tuhma olenkin, kun en heti kysynyt sitä teiltä! Bob sanookin aina, että me, jotka emme tupakoi, olemme itsekästä joukkoa, ja pelkäänpä, että hän on oikeassa. — Kas tässä on sopiva paikka, tulkaa tänne!»
Hän kiinnitti ohjaksia ja hyppäsi alas. Minä seurasin häntä. Huikaisevan kaunis, väririkkaassa silkkipuvussa oleva nainen, joka katseli kaikkiin kadun varrella oleviin ikkunoihin, tuli verkalleen käytävällä. Dick lausui hänelle:
»Neiti, tahdotteko olla hyvä ja pitää hevostamme, kun pistäydymme tuonne sisälle?»
Hän nyökäytti päätänsä hymyillen ja alkoi hyväillä hevosta kauniilla kädellään.
»Kas, kuinka hän on kaunis!» sanoin Dickille astuessamme sisään.
»Kuka, vanha päistärikkömmekö!» kysyi hän iskien veitikkamaisesti silmää.
»Tuo kultakutrinen neiti tietysti».
»Onpa kyllä», myönsi hän. »On toki hyvä, että heitä on niin paljon, että jokainen Matti löytää Maijansa, muutoin syntyisikin usein riitoja». Käyden totiseksi jatkoi hän: »En kuitenkaan voi väittää, ettei tästä huolimatta usein satu riitoja, sillä rakkaus on järjetön — ei se kuuntele järkisyitä, kuten kyllä tiedätte. Ja itsenäisyys on yleisempää, kuin siveysopinsaarnaajamme uskovat».
Hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi, kun hän jatkoi:
»Ei ole vielä neljää viikkoa siitä, kun täällä sattui onneton tapahtuma, joka lopuksi maksoi kahden miehen ja yhden naisen elämän, sekä pimitti meiltä joksikin ajaksi elämänilon auringon. Älkää kysykö minulta nyt tätä asiaa; kerron sen kyllä myöhemmin».
Sillävälin olimme tulleet puotiin, jossa oli tiski lattialla ja hyllyt seinillä. Kaikki oli sangen siroa, vaikka vaatimatonta ja erosi kokonaisuudessaan ainoastaan hiukan siitä, mitä olin tottunut näkemään. Lapsipari hoiti liikettä. Tummaverinen, noin kahdentoistavuotias poika, luki jotakin kirjaa. Sievä, pieni, ehkä vuotta vanhempi tyttö istui tiskin takana ja oli samoin syventynyt kirjaansa. He olivat nähtävästi sisarukset.
»Hyvää huomenta, pienet naapurit», tervehti heitä Dick. »Ystäväni haluaa piipun ja tupakkaa, voitteko auttaa häntä?»
»Kyllä», vastasi pieni tyttö niin vaatimattomasti ja samalla reippaasti, että oli oikein hauskaa nähdä. Poika jätti kirjansa ja alkoi tarkastella outoa pukuani, mutta punastui äkkiä ja käänsi päänsä toisaalle, kuten olisi huomannut, että hänen menettelynsä oli sopimatonta.
»Rakas naapuri», kysyi tyttö juhlallisimmalla kasvojen ilmeellä, mitä lapsi »puotileikissä» voi, »mitä tupakkaa haluatte?»
»Latakiaa», vastasin, ja minusta tuntui, että olin osallisena lasten leikissä. Odotin uteliaana, enköhän saakkin leikkitavaraa tupakan asemesta.
Mutta tyttö otti siron vakkasen hyllyltä, meni erään kiviruukun luo, nosti sieltä kasan tupakkaa ja asetti täyden korin tiskille. Voin sekä hajusta että näöstä huomata, että se oli parasta latakiaa.
»Ettehän ole sitä punninnut», huomautin. »Kuinka paljon — minä siitä saan ottaa?»
»Minä neuvon teitä panemaan kukkaronne täyteen», vastasi hän. »Matkalla tuskin saatte enää latakiaa. Missä teidän kukkaronne on?»
Kaivelin taskujani ja vedin sieltä vihdoin esiin karttuunipalasen, jota käytin tupakkakukkarona. Tyttö katseli sitä halveksien ja sanoi:
»Minä voin teille toki antaa paljoa paremman kuin tuo karttuunilappu».
Ja hän tanssi puodin peräosaan, kuiskaten ohimennen jotakin pojan korvaan. Poika nyökäytti päätään, nousi ylös ja poistui. Tyttö palasi, riputtaen etusormensa ja peukalonsa välissä punaista koruompeluiden kaunistamaa sasiaanikukkaroa.
»Kas tässä, ottakaa tämä, jonka teille valitsin. Se on kaunis ja siihen mahtuu paljon».
Puhuessaan hän pani kukkaron tupakkaa täyteen, asetti sen eteeni tiskille ja jatkoi:
»Sitte vielä piippu. Antakaa minun valita se! Olen jo löytänyt kolme oikein kaunista».
Hän katosi taas ja palasi pian tuoden paksupesäisen piipun, joka oli taiteellisesti leikattu jostakin kovasta puulajista ja huoliteltu kullalla sekä jalokivillä. Se oli upein, kaunein piippu, mitä koskaan olin nähnyt, ja muistutti jaapanilaista työtä, mutta oli sitäkin sirompi.
»Ah», sanoin heti piipun nähtyäni, »tuohan on liian upea minulle. Se sopisi jollekin hallitsijalle. Sitäpaitse voisin sen helposti kadottaa, minulta putoaa piippu usein».
Pienokainen kysyi aivan alakuloisena:
»Ette siis pidä siitä, naapuri?»
»Kyllä — pidän siitä paljonkin».
»No silloin tietysti otatte sen. Älkääkä huolehtiko sitä, että sen kadotatte. Mitähän sitte! Joku toinen löytää sen ja ottaa sen käytäntöön. Te valitsette silloin uuden».
Otin piipun käteeni katsellakseni sitä lähemmin, mutta unhotin samalla varovaisuuteni ja kysyin:
»Mutta kuinka luulette minun voivan maksaa tämän?»
Dick laski kätensä olalleni. — Käännyin ja huomasin hänen kasvoillaan kujeellisen ilmeen, joka varoitti minua uudestaan esittämästä mädäntynyttä kauppamoraalia. Tunsin punastuvani ja vaikenin. Pienokainen katsella tuijotti minua silmät suurena, kuten muukalaista, jonka kieltä hän ei ymmärrä, sillä hän ei käsittänyt sanaakaan puheestani.
»Sydämellinen kiitos», sain vihdoin sanotuksi ja pistin piipun taskuuni. Minusta tuntui kuitenkin siltä, että pian saan vastata tästä jollekin poliisiviranomaiselle.
»Olkaa hyvä», vastasi pikku tyttö jäljitellen peräti lystillisesti täysikasvuisten tapaa. »On hauskaa, kun voi palvella teidän kaltaistanne rakastettavaa vanhaa herraa, varsinkin kun kohta ensi katseella voi huomata, että olette tullut jostakin kaukaa merien takaa».
»Niin kyllä, rakas lapsi», sanoin hänelle. »Olen suuri matkustaja Herran edessä».
Tuskin olin lausunut tämän pelkästä kohteliaisuudesta johtuvan valheen, kun poika astui sisään kantaen tarjotinta. Siinä oli korkea hiottu lasipullo ja kaksi komeaa lasia.
»Ettekö tahdo, naapurit, juoda lasin viiniä luonamme ennenkuin menette?» kysyi tyttö, joka yksin sai ylläpitää keskustelua, sillä poika näytti olevan peräti ujo. »Meillä ei ole usein sellaisia vieraita».
Poika asetti tarjottimen tiskille ja kaatoi juhlallisesti kullankeltaista viiniä korkeisiin laseihin. Sangen mielelläni suostuin tarjoukseen sillä kuuma päivä oli saanut minut janoiseksi. Tosiaankin, ajattelin, olen vielä elossa, eivätkä Reinin viiniköynnökset ole menettäneet rypäleitään, sillä jos koskaan lienen juonut hyvää Steinberger viiniä, join ainakin sinä aamuna. Päätin itsekseni kysyä Dickiltä, millä tavoin ja mistä he saavat näin hyvää viiniä, kun ei enää ole työmiehiä, joiden täytyy juoda pilaantunutta olutta sen viinin asemasta, minkä valmistamisessa he raatavat.
»Ettekö tekin, pienet naapurit, juo lasia terveydeksemme?» kysyin lapsilta.
»Minä en juo viiniä», vastasi tyttö, »Pidän enemmän limonaatista, mutta olkoon terveydeksenne!»
»Ja minä juon mieluummin inkiväärijuomaa», sanoi poika.
Vai niin, ajattelin. Lasten maku on siis edelleenkin sama. Sanoimme sitte hyvästit ja lähdimme puodista.
Tunsin pettyneeni, kun äskeisen kauniin neidon asemesta suuri vanha mies piti hevostamme — oli kuin olisi unikuva vaihtunut. Hän selitti, että tyttö ei ollut voinut odottaa, joten hän oli astunut hänen tilalleen. Ja nähdessään hämmästyneet katseemme tirkisteli hän meitä ja nauroi, joten meillä ei ollut muuta neuvoa, kuin yhtyä hänen nauruunsa.
»Mihin te menette?» kysyi hän Dickiltä.
Bloomsburyyn», vastasi Dick.
»Jos ette halua olla kahden», sanoi vanhus, »niin minä tuleen mukaan».
»Tulkaa vaan», arveli Dick. »Sanokaa minulle, milloin tahdotte pois, niin minä pysäytän hevosen. Noustaan kärryihin!»
Kun olimme taas matkalla, kysyin, onko kaikissa puodeissa lapset palvelijoina.
»Kyllä usein», vastasi Dick, »kun ei ole raskaita tavaroita liikuteltavina, mutta ei aina. Lapset pyrkivät niihin mielellään ja he oppivat siellä tuntemaan paljon tavaroita, näkevät, mistä ne ovat tehdyt, mistä niitä saadaan ja muuta sellaista. Toimi on sitäpaitse niin helppo, että sen voi jokainen suorittaa. Ennenmuinoin vaivasi useita eräs 'laiskuudeksi' kutsuttu perinnöllinen sairaus, koska he polveutuivat suorastaan henkilöistä, jotka vanhoina huonoina aikoina olivat tottuneet teettämään muilla työtä edestänsä — historiassa kutsutaan näitä ihmisiä orjainpitäjiksi eli työnantajiksi. Tämä laiskuutta sairastava joukko kulutti nykyisen ajanjaksomme alussa aikansa palvelemalla varastoissa, koska he eivät mihinkään muualle kyenneet. Ja luulenpa, että heitä jonkun aikaa täytyi suorastaan pakottaa tekemään jotakin työtä, koska he ja heidän vaimonsa muutoin kävivät hyvin rumiksi ja synnyttivät niin rumia lapsia, etteivät naapurit enää voineet heitä katsella. Onneksi ovat nämä ajat jo ohi».
Dickin puhellessa katselin taasenkin innokkaasti ympärilleni, sillä Piccadillyn tavaravarastot olivat takanamme ja ympärillämme oli uljaita, runsaasti koristeltuja asuinrakennuksia. Jokaisen rakennuksen ympärillä oli huolellisesti hoidettu puutarha täpötäynnä kukkia. Rastaat livertelivät iloisesti puissa. Paitse yksinäisiä laakereja ja satunnaisia lehmusryhmiä näyttivät puut olevan hedelmäpuita. Kirsikkapensaita, joiden oksat taipuivat hedelmäin painosta, oli sangen paljon. Ja useat kerrat tarjosivat lapset tai nuoret tytöt meille puutarhojen ohitse ajaessamme mitä kauneimpia kirsikoita pienissä ropeissa. Tässä rakennusten ja puutarhojen sokkelossa en luonnollisesti voinut tuntea vanhojen katujen paikkoja, mutta pääkadut näkyivät säilyttäneen entisen suuntansa.
Saavuimme avaralle, tilavalle, eteläänpäin viettävälle paikalle, jonka päivänpuoliselle rinteelle oli istutettu hedelmätarha, enimmäkseen aprikkapuita. Sen keskellä oli pieni, kaunis puurakenuus, joka näytti tarjoilukojulta. Hedelmätarhan eteläpuolella oli pitkä, vanhojen ja korkeiden päärynäpuiden varjostama katu. Kadun päässä kohosi parlamenttirakennuksen tai lantamakasiinin korkea torni.
Minut valtasi omituinen tunne. Suljin silmäni auringonvalolta, joka kultasi tuon suloisen puutarhamaiseman, ja silmänräpäyksessä kuvastui mieleeni sama seutu entisaikoina. Avara, korkeiden, rumien rakennusten ympäröimä paikka, jonka kulmassa oli mauton kirkko ja sitä vastapäätä vielä mauttomampi kupukattoinen rakennus. Kadut tungokseen saakka täynnä kiihtyneitä ihmisiä, joiden ylitse täpötäysien raitiotievaunujen katoilla istuvat henkilöt silmäilivät. Keskellä kivitetty nelikulmainen ala suihkukaivoineen, ja tällä alalla merkillisen mauttomia pronssipatsaita, joista yksi oli korkean pylvään päässä. Sanotulta alalta aina kadulle saakka nelinkertainen rivi jäykkiä miehiä sinisissä univormuissa ja niitä vastapäätä eteläisellä kadulla kimalteli kylmän marraskuun iltapäivän kelmeässä valossa ratsuväkikomppanian kypärit — — —[8]
Avasin jälleen silmäni, katsoin ympärilleni, tunsin puiden huminan ja kukkien tuoksun sekä hudahdin: »Trafalgar Square!»
»Niin on», sanoi Dick, »se se on. Minusta ei ole ihmeellistä, vaikka tuo nimi tuntuisikin teistä naurettavalta, mutta ei ole kukaan ehdottanut sitä muutettavaksi. Mielestäni olisimme kuitenkin voineet antaa sille uuden nimen sen suuren tappelun muistoksi, joka taisteltiin täällä v. 1952 — sillä jos saa uskoa historioitsijoita, oli tämä päivä todellakin muistettava».
»Herrat historioitsijat valehtelivat ainakin ennen», sanoi vauhus. »Kuinka te, naapuri, selitätte esimerkiksi seuraavan jutun: »Eräässä kirjassa — muutoin sangen typerä kirja — se on James'in kirjoittama sosiaalidemokratian historia — näin sekavan kertomuksen taistelusta, joka taisteltiin täällä vuonna 1877 tai niillä paikoin — vuosilukujen muistaminen ei ole minun vahvimpia puoliani. — Monet ihmiset tahtoivat pitää tässä kaupunginosassa kokouksen ja hallitus tai neuvosto tai maistraatti eli millä nimillä noita raakalaisnarrien liittoja kutsuttiin, hyökkäsi näiden kansalaisten, kuten silloin sanottiin, kimppuun aseellisilla joukoilla. Tämä tosiaankin näyttää liian naurettavalta, ollaksensa totta; mutta vielä naurettavampaa on, ettei menettelystä ollut mitään seurauksia».
»Mutta sittekin», vastasin minä, »on kertoja ehdottomasti oikeassa. Tapaus on tosi, vaikka ei taistelua syntynytkään, sillä solmuruoskilla varustetut pamppumiehet hyökkäsivät aseettomien ja rauhallisten ihmisten kimppuun».
»Sallivatko he sen tapahtua?» kysyi Dick, ja ensi kerran huomasin synkän ilmeen hänen hyväntahtoisilla kasvoillaan.
»Heidän täytyi sallia se, sitä ei voinut auttaa», sanoin punastuen.
Vanhus katsoi minuun terävästi ja virkkoi:
»Näytte olevan selvillä tästä asiasta, naapuri! Onko siis todellakin totta, ettei siitä ollut mitään seurauksia?
»Oli siitä se seuraus, että joukottain ihmisiä sulettiin vankiloihin».
»Niin, niin, hyökkääjiä tietysti», lausui vanhus. »Mies parkoja!»
»Ei suinkaan», täytyi minun huomauttaa. »Vankitut olivat niitä, joita ensin ruoskilla pehmitettiin».
Ankaralla äänellä sanoi nyt vanhus: »Hyvä ystävä, luulenpa, että tekin olette lukenut kokoelman hävyttömiä valheita, jotka ovat johtaneet teidät harhaan».
»Saatte uskoa, että kaikki, mitä sanoin, on puhtainta totta», vastasin hänelle.
»En epäilekkään, ettette te itse usko niin», väitti vanhus. »Mutta minä en todellakaan käsitä, mihin tuo teidän järkähtämätön vakaumuksenne perustuu».
Kun en voinut hänelle perusteitani sanoa, olin vaiti. Dick, joka kulmat kurtussa oli istunut mietteissään virkkoi vihdoin lempeällä, hiukan surumielisellä äänellä:
»Merkillistä, että ihmiset — meidän kaltaisemme, joilla on samat tunteet ja taipumukset kuin meilläkin — elävät tässä kauniissa ja rikkaassa maassa ja voivat harjoittaa tuollaisia julmuuksia».
»On kyllä», myönsin opettavalla äänellä, »mutta siitä huolimatta oli tuo aikakausi kuitenkin suuri edistysaskel edellisiin verraten. Tunnettehan keskiajan rikoslakien eläimellisen julmuuden? Silloin oli ihmisistä nautinto kiduttaa kanssaihmisiään. Vieläpä he pitivät jumalaansakin jonkunlaisena kuritus- ja vankilaherrana».
»Siltä aikakaudelta on sangen hyviä kirjoja, joita olen lukenut», sanoi Dick. »Mutta yhdeksännentoista vuosisadan valtavasta edistyksestä en ole huomannut jälkeäkään. Keskiajan ihmiset toimivat vakaumuksensa ja parhaan tietonsa mukaan, kuten teidän aivan oikea huomautuksenne heidän jumalakäsitteestään osottaakin. Sen, mitä he toisille tekivät, olivat he itsekkin valmiit kärsimään, jotavastoin yhdeksännentoista vuosisadan teeskentelijät väittivät puolustavansa ihmisyyden, humaniteetin asiaa, ja kuitenkin edelleenkin kiduttivat ja sulkivat vankiloihin ihmisiä yksinomaan sentähden, että ne olivat sellaisia, jommoisiksi heidän vankilansa ja järjestelmänsä olivat tehneet heidät. On kauheata ajatellakkin sitä!»
»Ehkäpä ette tiedä, minkälaisia heidän vankilansa olivat?», väitin hänelle.
Dickin kiihtymys näytti muuttuvan vihaksi. »Sitä suurempi häpeä heille, kun me, te ja minä, vielä näin pitkän ajan kuluttua tiedämme sen aivan hyvin. Ajatelkaa, naapuri, kuinka suuri häpeä vankila on parhaassakin tapauksessa yhteiskunnalle. Ja poikasemmekin jo tietävät, että heidän vankilansa olivat niin huonot kuin suinkin».
»Eikö teillä sitte nyt ole laisinkaan vankiloita?» kysyin.
Mutta tuskin olin sen sanonut, kun jo huomasin tehneeni taas typerästi, Dickin otsa vetäytyi ryppyihin ja hän punastui; vanhus taas näytti kiusallisen hämmästyneeltä. Vihoissaan, mutta koettaen nähtävästi hillitä itseään sanoi Dick:
»Ihmislapsi! Kuinka voitte kysyä sellaista? Enkö sanonut teille, että tiedämme luotettavien kirjojen sekä mielikuvituksemme avulla, mikä vankila on? Ja ettekö te itse äsken huomauttanut kohtaamiemme ihmisten kasvoilla asuvasta onnellisuuden ilmeestä? Kuinka he voisivat näyttää onnellisilta tietäessään, että heidän kanssa-ihmisiänsä nääntyy vankilassa? Voisivatko he sallia sitä? Ja jos ihmisiä olisi vankeudessa, niin ei sitä voisi pitää salassa, kuten satunnaista ihmismurhaa, sillä sitä ei tehdä aikomuksella eikä suuren todistajajoukon läsnäollessa, jotka kylmäkiskoisesti suojelevat murhamiestä, kuten suojellaan vankiloiden vanginvartijoita. Vankiloita meillä! Ei toki, ei, ei!»
Hän pysähtyi, alkoi tyyntyä ja jatkoi ystävällisellä äänellä:
»Antakaa anteeksi! Kun ei meillä enää ole ainoatakaan vankilaa, on kiivastumiseni tarpeetonta. Puuttuva itsehillitsemiskykyni saattanee teidät huonoon käsitykseen minusta! Luonnollistahan on, että te ulkomailta tulleena ette ymmärrä sellaisia asioita. Pelkään kovin, että olen teitä loukannut».
Kyllä hän oli sen tehnytkin, mutta hänen vihas oli niin paljon jaloa tunnetta, että pidin hänestä enemmän kuin ennen.
»Ette suinkaan, itsehän olin väärinkäsitykseen syypää, kysellessäni tuhmuuksia. Puhukaamme nyt muista asioista».
Otin korupiipun taskustani ja aloin innokkaasti poltella. Päistärikkömme juoksi taas nopeasti eteenpäin. Huomautin matkan ohella:
»Tämä piippu on sangen huolellisesti ja taiteellisesti valmistettu. Tehän olette kuitenkin niin käytännöllisiä ja rakennuksenne niin tarkoituksenmukaisia, että ihmettelen, kuinka teillä voi olla aikaa tehdä tällaisia korukaluja?»
Näin sanoessani tunsin, että en osottanut kyllin kiitollisuutta kauniista lahjastani. Mutta Dick ei näyttänyt kiinnittävän huomiota tähän epäkohteliaisuuteeni. Hän virkkoi vain:
»Miksi ei? Piippuhan on kaunis, ja kun ei sellaista työtä tarvitsee tehdä kenenkään, joka ei tee sitä mielellään, niin en käsitä minkätähden ei se, jota sellainen miellyttää, saisi tehdä niitä. Jos meillä olisi puute kuvanleikkaajista, tai jos kaikki antautuisivat rakennusalalle, kuten te näytte luulevan, niin silloin kyllä valmistettaisiin tuontapaisia koru- ja leikkikaluja ainoastaan poikkeuksena. Mutta kun hyvin monet ihmiset osaavat leikata — melkein jokainen meistä — ja kun meillä jo on tai voi mielipahaksemme sattua melkoinen työnpuute, niin eivät maamiehemme halveksi tällaisiakaan vähäpätöisiä töitä».
Hän vaipui mietteisiinsä ja näytti aprikoivan jotakin kysymystä, mutta pian hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen, ja hän jatkoi:
»Myöntänette toki, että piippu on kerrassaan viehättävä — ehkä liian hieno piipuksi — mutta kaikissa tapauksissa kaunis».
»On kyllä, mutta se on liian kallis tarkoitukseensa», väitin hänelle.
»Mitä tarkoitatte? En ymmärrä teitä!» vastasi hän. Olin jo — typerästi kyllä — ryhtymäisilläni selityksiin, kun saavuimme erään suuren, avaran rakennuksen luo, joka näytti joltakin työpaikalta.
»Mikäs tuo rakennus on?» kysyin uteliaana, sillä luulin vihdoinkin näiden vierasten olojen keskellä huomanneeni jotakin minulle tuttua. Senpätähden lisäsinkin: »Sehän näyttää tehtaalta».
»Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte», sanoi hän, »ja oikein arvasittekin. Mutta me emme kutsu sellaisia laitoksia enää tehtaiksi, vaan yhteisiksi työhuoneiksi. Niihin kokoontuu ihmisiä, jotka haluavat tyoskennellä toisten kanssa yhdessä».
»Kai he silloin käyttävät jotakin liikevoimaa?» arvelin.
»Eivät suinkaan», vastasi hän. »Miksi ihmiset kokoontuisivat tänne liikevoimaa käyttämään, kun heillä on sellaista kotonaan tai ainakin sen läheisyydessä? Yhteisiin työhuoneisiin kokoonnutaan tekemään vain sellaisia töitä, joiden valmistuksessa tarvitaan tai voidaan edullisesti käyttää useiden yhteistoimintaa. Sellainen työ on usein sangen hauskaa. Tuolla esimerkiksi tehdään savi- ja lasitavaroita. Tuolta näkyykin uunien piiput. On luonnollisesti sangen mukavaa, kun on käytettävänä tilavat polttouunit, sulattimet ja kaikki muut tarpeet. Yhteisiä työhuoneita onkin paljon. Sillä olisihan naurettavaa, jos henkilön, joka mielellään harjoittaa savi- ja porsliini- tai lasinpuhaltajan työtä täytyisi joko muuttaa määrättyyn paikkaan tai luopua ammatista, mihin hänellä on taipumusta».
»Mutta eihän piipuista nouse savua», huomatin hänelle.
»Savuako?» kysyi Dick, »minkätähden sieltä pitäisi nousta savua?»
Olin vaiti ja hän jatkoi:
»Sisällä on kaikki sangen sievää ja siistiä, vaikka tosin yksikertaista, kuten ulkopuoleltakin näkyy. Mitä työhön tulee, on astian muovaileminen minusta sangen hauskaa, mutta lasinpuhaltaminen sitävastoin kuumaa, kuivattavaa puuhaa. Useat tekevät sitä kuitenkin halusta, enkä sitä ihmettelekkään, sillä hehkuvan aineen taitava käsitteleminen on omiaan herättämään harjoittajassaan voiman tunnetta. Nämä toimet tarjoavat paljon hupaista työtä», lisäsi hän hyvillään, »sillä käsittelipä sellaisia tavaroita kuinka varovasti tahansa, särkyy niitä kuitenkin aina. Siten riittää tekemistä».
Minä olin ääneti ja mietin.
Silloin kohtasimme joukon miehiä, jotka korjasivat katua ja saivat meidät hetkeksi pysähtymään. Minulle tämä oli mieleen. Sillä kaikki, mitä tähänsaakka olin nähnyt, näytti minusta kesäisen juhlapäivän levolta. Sentähden halusinkin nähdä ihmisiä edes hetken todellisessa työssä.
Kun saavuimme luokse, olivat miehet juuri pitäneet lepohetken ja ryhtyneet työhönsä. Heidän piikkivasarainsa kalske herätti minut mietteistäni. Siinä oli toistakymmentä nuorta miestä ja he muistuttivat elävästi mieleeni minun aikaiseni Oxfordin ylioppilasten venekunnan. Eikä työkään näyttänyt olevan heille sen raskaampaa. Heidän päällysvaatteensa oli kasassa tien vierellä erään kuusivuotisen pojan päänaluksena. Poika oli kietonut kätensä suuren muhkean koiran kaulaan. Koira loikoi niin tyytyväisen laiskana, kuin olisi kaunis kesäinen aurinko noussut taivaalle ainoastaan häntä varten. Kun katseeni sattui vaatekasaan, välkkyi sieltä kulta- ja silkkineulouksia, joten mieleeni johtui, että joillakin näillä miehillä mahtoi olla samanlainen maku, kuin kullankimaltelevalla Hammersmithin rikkainkärrääjällä. Vaatekasan vieressä oli muhkea eväskori, joka johti mieleeni viinin ja kylmät piirakat. Puolikymmentä nuorta vaimoa ja tyttöä istui nurmikolla katselemassa työtä tai sen tekijöitä. Kumpikin oli näkemisen arvoista. Sillä miehet iskivät niin voimakkaasti ja saivat työnsä sujumaan niin nopeasti ja taitavasti, kuin voi odottaa ainoastaan noin uljasrakenteisilta pojilta kauniina kesäpäivänä.
Katselin joukkoa mielihyvikseni. He nauroivat ja juttelivat iloisesti sekä keskenään että kaunisten katsojattarien kera, kun johtaja silmätessään ympärilleen huomasi, että he sulkivat meiltä tien. Heti heitti hän piikkivasaransa ja huusi:
»Seis, toverit, tuolla on naapureita, jotka tahtovat päästä ohitse!»
Silloin muutkin keskeyttivät työnsä ja tulivat luoksemme. Toiset auttoivat vanhaa hevostamme, toiset nostivat miehissä rattaamme puolivalmiin kohdan ylitse. Sitte he riensivät toimeensa kuten ainakin se, joka työskentelee sydämensä pohjasta. Tuskin he olivat hymyillen viitanneet meille hyvästit, kun piikkivasarat kilahtelivat taas, ennenkuin päistärikkömme oli edes ehtinyt kunnolleen liikkeelle. Dick katsoi heitä olkansa ylitse ja huomautti:
»Tänään he ovat oikein innoissaan. On todellakin suuri nautinto koettaa, kuinka paljon työtä voi tunnissa tehdä, ja nuo naapurit osaavat toimensa. Tuollaiseen työhön tarvitaan muutakin kuin voimaa, jos mieli sen onnistua. Eikö niin, vieras?»
»Voipa olla», vastasin, »mutta tottapuhuen täytyy minun tunnustaa, etten ole sitä vielä koskaan koettanut».
»Ettekö?» kysyi hän vakavana. »Sepä on vahinko! Kun on riittävästi työtä ja elää toimellisten, iloisten ihmisten joukossa, niin tuntee itsensä sanomattoman onnelliseksi. Työ on suurin siunaus!»
Taas sai hänen puheensa minut vaikenemaan ja minä vaivuin syviin mietteisiin.
Poikkesimme varjoisalle puistotielle. Mahtavien plataanien oksat kaareutuivat päämme päällä lehtikatokseksi. Molemmin puolin tietä oli mataloita rakennuksia jotenkin lähellä toisiaan.
»Tämä on Long-Acre»[9], sanoi Dick. »Se on luultavasti saanut nimensä entisistä viljapelloista. On omituista, että paikat näin muuttuvat ja säilyttävät kuitenkin vanhat nimensä. Katsokaa, kuinka tiheässä tuolla on rakennuksia. Ja uusia rakennetaan yhä».
»Niin on», sanoi vanhus, »mutta viljapellot lienevät jo tulleet rakennetuiksi ennen yhdeksännentoista vuosisadan puoltaväliä. Tässähän on kai ennen ollut mitä tihein kaupunginosa. — Minun täytyy tässä nousta pois, naapurit, sillä eräs ystäväni, joka asuu tuolla puutarhassa, odottaa minua. Hyvästi nyt, ja onnea teille, vieras!»
Hän hyppäsi alas ja asteli matkaansa rivakasti kuin nuori mies.
»Kuinka vanha tuo naapuri on?» kysyin Dickiltä, kun mies oli poistunut näkyvistämme. Näki kyllä että hän oli vanha, vaikka hän olikin luja ja jäntterä kuin tammenrunko. En ollut tottunut näkemään sellaisia vanhuksia.
»Hän on luullakseni yhdeksänkymmenen paikoilla», vastasi Dick.
»Kuinka vanhoiksi ihmiset täällä sitte elävät!» huudahdin ihmeissäni.
»Me olemme melkoisesti voittaneet vanhan juutalaisen raamatunlauseen kuudestakymmenestä ikävuodesta», vastasi Dick, lisäten: »Nyt olemme, naapuri, jo niin lähellä vanhan sukulaiseni asuntoa, että on parasta jättää kysymykset hänen vastattavikseen».
Poikkesimme eräälle puutarhojen väliselle lyhyelle ja kapealle tielle. Sieltä tulimme leveälle kadulle, jonka toisella puolella oli suuri ja pitkä katua vastaan rakennettu rakennus. Huomasin heti, että se oli jotakin yleistä tarkoitusta varten. Vastapäätä sitä oli laaja koristeltu alue aivan avoinna, aidatta tai muitta suojuksitta. Silmäsin puitten välitse ja huomasin tutun pylväistön — vanhan ystäväni Brittiläisen museon! Tämä näky keskellä kaikkia uusia oloja hämmästytti minua. Mutta viisaasti kyllä olin vaiti, annoin vain Dickin jutella:
»Tuolla toisellapuolella on brittiläinen museo, jossa isäni iso-isä enimmäkseen oleskelee. Siitä minun siis ei tarvitse nyt sen enempää puhua. Vasemmalla oleva rakennus on varastopaikka, ja ehdottelen, että poikkeamme sinne pariksi minuutiksi. Päistärikkömme kaipaa jo lepoa ja kaura-annostansa! Te kai viivytte suurimman osan päivää vanhan sukulaiseni luona. Totta puhuen toivon minäkin tapaavani siellä erään, jota hartaasti tahtoisin nähdä ja puhutella».
Hän punastui ja huokasi tyytymättömänä, kuten minusta näytti. Minä luonnollisesti olin hiljaa kuin hiiri. Hän käänsi hevosen eräästä holvikäytävästä. Sen kautta tulimme sangen avaralle nelikulmaiselle kivitetylle pihalle, jonka joka kulmassa oli viikunapuita ja keskellä suihkukaivo.
Kaivon lähellä oli muutamia tavarakojuja, joita verhosi kirjavasta kankaasta tehdyt auringonsuojukset. Läsnäolevat henkilöt — enimmäkseen naisia ja lapsia — kävelivät levollisesti sinne tänne ja katselivat tavaroita. Rakennuksen alakerta muodosti ympäri koko pihan ulottuvan avaran holvikäytävän, jonka haaveellisen voimakasta rakennetta ei voinut kyllin ihailla. Sielläkin kuljeskeli ihmisiä edestakaisin tai istui lueskellen penkeillä.
Dick arveli anteeksi pyytävällä äänellä:
»Täällä kuten kaikkialla muuallakin on tänään vähän tekemistä. Väliin täällä hyörii iloisia ihmisjoukkoja ja iltapäivällä soitetaan tavallisesti kaivon luona. Mutta päivällisille luulen kokoontuvan jotenkin lukuisan seuran».
Kuljimme erään kaarikäytävän kautta pihan halki sen toisella puolella olevaan tilavaan ja mukavaan talliin, johon jätimme päistärikön, varustettuamme sille runsaasti ruokaa. Sitte palasimme varastopaikkaan, Dick syvissä mietteissä, kuten näytti.
Ihmiset eivät voineet olla hiukan katselematta minua, mutta ottaessani lukuun heidän ja minun vaatetusten välisen eron en sitä pannut pahakseni. Joka kerta kuin satuin katsahtamaan katsojiin, tervehtivät he minua sangen ystävällisesti ja sydämellisesti.
Menimme suoraa päätä museoon. Paitse ristikkoa, joka oli poistettu, ja sijaan istutettu puita, ei ulkopuolella huomannut mitään muutosta. Kyyhkysetkin lentelivät rakennuksen ympärillä tai istuivat koristeilla, kuten entisinäkin aikoina.
Vaikka Dick välillä näytti olevan muissa ajatuksissa, ei hän kuitenkaan voinut olla lausumatta rakennustaidetta koskevaa muistutusta.
»Ruma rakennus, eikä ole?» sanoi hän. »Usein olemme jo aioneet hajoittaa sen ja rakentaa uuden. Ja kun meillä joskus sattuu olemaan liian vähän työtä, teemmekin sen. Mutta se ei ole helposti tehty, sanoo vanha sukulaiseni, sillä rakennuksessa on hämmästyttäviä kokoelmia kaikenlaisia vanhoja esineitä sekä sitäpaitse jättiläiskirjasto, jossa on lukuisia harvinaisia ja komeita kirjoja, alkuperäisiä asiapapereita, vanhojen teosten käsikirjoituksia ja muita sentapaisia sangen arvokkaita aarteita. Se vaiva, puuha, jopa vaarakin, joka on seuraukselta niiden poissiirtämisestä, on tähän saakka pelastanut rakennuksen. Ouhan sitäpaitse mukavaa sekin, että meillä on kivinen todistus siitä, minkälaista rakennusta esi-isämme pitivät kauniina. Sillä siihen on uhrattu paljo työtä ja aineita».
»On kyllä», vastasin, »ja muissakin suhteissa olen samaa mieltä kuin tekin. Mutta eikä olisi parasta nyt jo kiiruhtaa vanhan sukulaisenne luo?»
»Kyllä, menkäämme siis», sanoi Dick, joka nyt näytti tahtovan kuluttaa aikaa. »Iso-isäni on liian vanha voidakseen enää paljoa työskennellä museossa, jonka kirjastonhoitajana hän on ollut monet vuodet. Täällä hän kuitenkin kuluttaa enimmäkseen aikansa, ja luulenpa todella», lisäsi hän hymyillen, »että hän pitää joko itseään kirjoina, tai kirjoja itsenään».
Vielä hetken vitkasteltuaan tarttui hän kovasti punastuen käteeni ja lausuen »käykää sisään», vei minut vanhan museon virkahuoneen ovelle.
»Teidän vanha sukulaisenne ei näytä isosti välittävän kauniista rakennuksista», sanoin Dickille, astuessamme jotenkin synkkään, klassilliselta näyttävään huoneeseen, jossa ei ollut mitään muuta, kuin pari kukkaruukkua kukkineen. Huone oli kumminkin erittäin puhdas.
»Sitä en voi sanoa», arveli Dick hajamielisiä. »Hänen korkea ikänsä — hän on jo yli sadanviiden vuoden — vähentää liikkumishalua. — Mutta siitä huolimatta tarvitsisi hänen vain ilmoittaa, että hän tahtoo asua kauniimmassa rakennuksessa, sillä hän ei suinkaan ole millään tavalla sidottu paikkaansa. — Nyt, vieras, seuratkaa minua».
Hän vei minut erääseen muinaisaikaiseen suureen huoneeseen. Sielläkin vallitsi sama yksinkertaisuus kuin kaikkialla muuallakin. Kalustona oli muutamia välttämättämiä huonekaluja, sangen yksinkertaisia, muutavat hyvin jykeitä, mutta lujia ja runsaasti leikattuja hyvien mallien mukaan. Leikkaus oli kuitenkin huonosti suoritettu. Huoneen toisessa päässä istui erään ikkuuan edessä pöydän ääressä vanha pieni mies laajassa, pehmoisilla tyynyillä varustetussa nojatuolissa. Hänen yllään oli nukkavieru sininen takki, samanlaiset polvihousut ja harmaat villasukat. Hän nousi ripeästi tuoliltaan ja huudahti ikäänsä nähden sangen voimakkaalla äänellä:
»Tervetuloa, Dick poikaseni! Klaara on täällä ja tulee iloiseksi, nähdessään sinut. Siis pää pystyyn, poikani».
»Klaarako täällä?» änkytti Dick. »Jos olisin sen tiennyt, niin en olisi — tarkoitan, että olisin — — —».
Hän puhui noin sekavasti nähtävästi sentähden, ettei hän olisi tahtonut minua hämmästyksenä näkijäksi. Vanhus, joka ei ensin ollut minua huomannutkaan, pelasti hänet pulasta. Hän astui luokseni ja sanoi:
»Suokaa anuteeksi, etten heti huomannut, että Dick on tuonut mukanaan ystävän. Hänen selkänsä taakse voikin helposti kätkeytyä. Olkaa sydämellisesti tervetullut! Sitä paremmalla syyllä, kun vieras ulkomuotonne jo lupaa minulle tietoja kaukaa maiden ja merien takaa».
Hän katseli minua pitkään, melkein hämmästyneenä ja lisäsi sitte:
»Rohkenenko kysyä, mistä tulette, kun näytätte noin kovin oudolta?»
Puolittain koneellisesti vastasin: »Elin ennen Englannissa ja olen nyt palannut tänne takaisin. Viime yön olin Hammersmithin vierastalossa».
Hän kumarsi kohteliaasti, mutta näytti hieman pettyneeltä kuullessaan vastaukseni. Minä katsoin häntä silmiin ehkä hiukan terävämmin, kuin hyvä tapa sallii, sillä nuo kuivunutta omenaa muistuttavat kasvot näyttivät minusta ihmeellisen tutuilta — minusta tuntuu että olin jo ennenkin nähnyt ne tai ainakin kuvan niistä.
»Vai niin», sanoi vanhus, »mistä lienettekin, olette ystävien joukossa. Ja poikani pojanpoika Richard Hammond näyttää tuoneen teidät tänne sentähden, että hän luulee minusta olevan teille jotakin hyötyä. Eikö niin, Richard?»
Dick, joka oli käynyt yhä hajamielisemmäksi ja katsellut lakkaamatta ja levottomasti ovelle, näytti heräävän mietteistään ja vastasi:
»Niin on, iso-isä. Vieraamme mielestä on kaikki täällä niin muuttunut, ettei hän pääse koteutumaan. Ja kun ei kukaan tunne kahden viimeisen vuosisadan historiaa niin hyvin kuin sinä, oli mielestäni viisainta tuoda hänet luoksesi. — Kuka se on?»
Hän katsoi taas ovelle. Kuulimme sen ulkopuolelta askeleita. Ovi aukesi ja nuori, tavattoman kaunis tyttö astui sisään. Hän pysähtyi nähdessään Dickin. Hänen poskensa punastuivat, mutta siitä huolimatta hän katsoi Dickiä suoraan silmiin. Dick tuijotti häneen ja kohotti kätensä samalla kun syvä liikutus kuvastui hänen kasvoilleen.
Mutta vanhus ei jättänyt heitä pitkäksi aikaa tähän epämieluisaan tilaan. Hän virkkoi iloisesti hymyillen:
»Dick, poikaseni, ja sinä, rakas Klaara, teillä on luullakseni paljon puhuttavaa toisillenne. Me kaksi vanhaa olemme tietysti tiellänne. Menkää siis ylös Nelsonin huoneeseen. Hän meni ulos, ja siellä ovat kaikki seinät täynnä keskiajan kuvia ja kirjoja, jolen siellä on kyllin kaunista teille ja uudelle onnellenne».
Tyttö ojensi Dickille kätensä ja saattoi hänet huoneesta. Hän oli kyllä seisonut Dickin edessä jäykkänä ja suorana, mutta selvästi huomasi, etteivät hänen kasvonsa punastuneet vihasta, vaan ilosta, sillä rakkaus on paljoa itsetietoisempi, kuin viha ja kiukku.
Kun ovi oli sulkeutunut, kääntyi vanhus minuun yhä hymyillen ja sanoi:
»Olkaa nyt avomielinen, vieraani! Teette minulle suuren palveluksen, jos saatte vanhan kieleni liikkeelle. Olen aina ollut lörpöttelijä, ja se vika näkyy lisäytyvän vuosien kanssa. Ja vaikka onkin hauska katsella nuoren maailman lapsellisuutta niin vakavana, kuin uskoisi koko ihmiskunnan menestyksen riippuvan heidän suutelemisestaan — kuten tosiaan onkin laita jossakin määrässä — niin en kuitenkaan usko, että entisaikoja koskevat kertomukseni suurestakaan huvittaisivat heitä. Mennyt syksy, nuorin lapsi, viimeinen kuvanveistos on heille kylliksi historiaa. Minun nuoruudenaikanani oli toisin. Silloin ei meidän rauhamme eikä hyvinvointimme ollut yhtä taattu, kuin nykyjään. — Niin — niin! — Tahtomatta tunkeutua asioihinne, pyydän kysyä teiltä, tuleeko minun pitää teitä sellaisena tiedonhaluisena henkilönä, joka tuntee jotakuinkin nykyiset elantotapamme, vai sellaisena, joka tulee niin kaukaa, että elämä hänen kotomaassaan on aivan erilainen kuin meillä, tai sanalla sanoen: tiedättekö meistä jotakin entiseltään, vai ettekö tiedä?»
Hän loi minuun terävän katseen, mikä tuli yhä terävämmäksi ja kysyvämmäksi hänen puhuessaan. Minä vastasin matalalla äänellä:
»Tunnen teidän elämäänne ainoastaan sikäli, mikäli olen sitä nähnyt tullessani Hammersmithista tänne ja mikäli Richard Hammond on voinut vastata kysymyksiini, joita hän ei enimmäkseen ole ymmärtänyt».
Vanhus hymyili: »Siis minun täytyy kertoaa teille niin juurtajaksain, kuten olisitte — — —».
»Kuten olisin tykkänään toisesta kiertotähdestä kotoisin», sanoin hänelle.
Ukko, jonka nimi myös oli Hammoud, hymyili ja nyökäytti päätänsä. Sitte hän käänsi tuolinsa ja viittasi minua istumaan raskaalle tammituolille. Huomatessaan, että katselin huonekalujen leikkauksia sanoi hän:
»Nähkääs, minä olen entisyyden orja — oman entisyyteni. Joka-ainoa huonekalu täällä on lapsuuteni päiviltä, jolloin isäni teetti ne. Jos ne olisivat valmistetut viisikymmentä vuotta myöhemmin, olisi työ tosin paljoa hienompaa, mutta minusta ne eivät olisi rahtuakaan rakkaammat. Silloin saimme alkaa melkein alusta ja ne olivat kiihkeitä, levottomia ja myrskyisiä aikoja. Vaikka olenkin tällainen juttujussi, pyydän teitä, rakas vieras, nyt kyselemään minulta, mitä vain haluatte. Kun kerran olen lörpöttelijä, olkoon lörpöttelyni edes sellaista, että siitä on teille jotakin hyötyä».
Olin hetken ääneti ja sanoin sitte ujosti:
»Suokaa anteeksi puuttuva hienotunteisuuteni. Mutta kun Richard on minulle, joka olen aivan vieras, osottanut suurta hyväntahtoisuutta, huvittaa hänen kohtalonsa minua. Ensi kysymykseni koskee siis suorastaan häntä».
»Vai niin», arveli vanha Hammond. »Jos hän ei olisi osottanut teille, 'aivan vieraalle' kuten sanotte, 'hyväntahtoisuutta', niin olisipa hän tosiaankin kummallinen ihminen, jonka tieltä olisi parasta väistyä syrjään. Mutta kysykää nyt vain nopeasti. Alkää ensinkään ujostelko kysymyksiänne!»
»Onko tuo nuori tyttö hänen morsiamensa?» kysyin vanhukselta.
»On kyllä», sanoi hän. »He ovat jo kerran olleet naimisissa, ja näyttääpä siltä, että he aikovat mennä uudelleen».
»Todellako», sanoin, käsittämättä oikein, mitä hän tarkoitti.
»Kuulkaa koko juttu», sanoi vanhus. »Se on lyhyt ja luullakseni päättyy onnellisesti. He rakastivat toisiansa ensi kerralla pari vuotta. Kumpikin oli sangen nuori. Silloin alkoi Klaara luulla, että hän rakastaakin erästä toista. Hän hylkäsi Dick paran — sanon Dick paran, koska hän ei ole löytänyt ketään muuta. — Mutta sitä ei kestänyt kauan, ainoastaan vuoden paikkeille. Silloin tuli Klaara luokseni ja kysyy miten Dickin laita on, onko hän onnellinen, ja muuta samantapaista. Hän oli tottunut ilmoittamaan minulle, vanhalle pojalle, kaikki huolensa. Luonnollisesti huomasin heti asian laidan ja sanoin, että Dick oli perin onneton, eikä voinut ensinkään hyvin — viimeinen seikka oli kuitenkin aivan perätöntä. Loput arvaatte. Klaara tuli tänään tänne. Olemme neuvotelleet kauan aikaa, mutta Dick kykenee itse parhaite hoitamaan asiansa. Ja jos hän ei olisi sattunut tulemaan tänään luokseni, olisin lähettänyt huomema häntä hakemaan».
»Sepä ihmeellistä!» huudahdin. »Onko heillä lapsia?»
»On kaksi», sanoi hän. »Ne ovat nyt erään tyttäreni luona. Ja Klaara on enimmäkseen ollut heidän kanssansa. En tahtonut laskea häntä näkyvistäni, kun olin varma, että he vielä löytävät toisensa, ja kun näin, kuinka syvästi asia koski Dickiin, joka todella on hyväluontoisin ihminen maailmassa. Hänellä ei ole toista rakastettua, jonka luo hän olisi voinut paeta, niinkuin Klaara teki. Ja nyt olen saanut heidän välinsä eheäksi, kuten monen muun välit jo tätä ennen».
»Vai niin», arvelin. »Te ette siis tahtonut laskea heidän asiaansa avioero-oikeuden käsiteltäväksi. Mutta luultavasti sillä kumminkin on paljon tällaisia riitoja ratkaistavana».
»Erehdytte peräti», vastasi hän. »Tiedän kyllä, että ennenvanhaan on ollut niinkin nurinkurisia laitoksia, kuin avioero-oikeuksia. Mutta ottakaa huomioon, että avioerot silloin olivat aina omistusoikeus kysymyksiä. Ja vaikka te, arvoisa vieraani, olettekin toisesta kiertotähdestä kotoisin», tässä hän hymyili minulle, »niin huomaatte jo ensi silmäyksellä, että yksityisomistusta koskevat riidat ovat meidän yhteiskunnassamme mahdottomia».
Oikeassa hän olikin. Vaikka en ottaisikaan lukuun käyntiäni tupakkapuodissa, oli se levollinen, onnellinen elämä, jota olin nähnyt koko matkan Hammersmithista Bloomsburyyn saakka, omiaan osottamaan minulle, että »pyhä omistusoikeus», kuten meillä oli ollut tapana sanoa, oli täällä voitettu kanta.
Kuuntelin siis ääneti, kun vanhus jatkoi puhettaan:
»Kun omistusoikeusriidat nykyjään ovat mahdottomia, niin mitä varten tarvitsisimme mokomia tuomioistuimia? Kuvitelkaapa mieleenne sellainen oikeuslaitos, joka koettaa väkivallalla sekaantua tunteisiin tai intohimoon perustuviin suhteisiin. Sehän olisi järjetöntä.»
Hetken perästä jatkoi hän:
»Teidän on ennen kaikkea otettava huomioon, että me katselemme asioita aivan toiselta kannalta kuin ennen. Samoin olemme itsekkin paljon muuttuneet viimeisten kahden vuosisadan kuluessa. Me emme ensinkään kuvittele mahdottomia emmekä usko, että voisimme tykkänään lopettaa kaikki myrskyt ja häiriöt sukupuolten välisessä seurustelussa. Tiedämme aivan hyvin, että kun mies ja vaimo luulevat välillensä syntynyttä ystävyydentunnetta luonnolliseksi rakkaudeksi ja sitte heräävät pettymyksestään synnyttää se onnettomuutta, jota heidän välisensä ystävyydensuhde parhaassa tapauksessa voi ainoastaan lieventää. Mutta niin mielettömiä emme ole, että tahtoisimme vielä lisätä tätä onnettomuutta häpeällä siten, että ryhtyisimme likaisiin riitoihin elatuksesta ja asemasta tai oikeudesta menetellä mielivaltaisesti lasten suhteen, jotka ovat syntyneet rakkaudesta».
Taas hän vaikeni, mutta jatkoi piau:
»Me tunnemme kaikki rakkauden asteet: nuoruudenhulluuden, joka luulee rakkautta hautaan saakka kestäväksi sankari- ja marttyyrimaiseksi tunteeksi, mutta kuolee useimmiten ennen aikaansa pettymykseen; kypsyneemmän miehen selittämättömän halun olla kaikki kaikessa vaimolle, jonka yleisinhimilliseen hyvyyteen sekä kauneuteen hänen mielikuvituksensa liittää ylenluonnollisen täydellisyyden ja etsii vaimossa kaipuunsa ainoaa esinettä. Tunnemme myöskin vakautuneen ja kelpo miehen halun tulla kauniin ja viisaan vaimon läheisimmäksi ystäväksi, vaimon, jota niin lämpimästi rakastamme ja joka on tämän maailman kauneuden ja onnen todellinen alkukuva. Samoin kuin riemuiten otamme vastaan kaiken sen sulon ja virkeän elämän halun, joka on yhteydessä näiden seikkojen kanssa, samoin olemme myöskin valmiit ottamaan vastaan niiden kanssa usein läheisessä yhteydessä olevat surut ja huolet. Johtuu mieleeni vanhan runoilijan sanat — muistan niistä erään käännöksen yhdeksänneltätoista vuosisadalta:
»'Siksipä sallivat jumalat tuskan ja murheen,
Että ne lauluille aihetta antais'.
»Yhtä vähän kuin on toivetta laulujen ja runouden katoamisesta, yhtä vähän voidaan ihmiskunnan murheita milloinkaan kokonaan poistaa».
Hän oli muutaman minuutin ääneti. En tahtonut häiritä häntä. Vihdoin hän jatkoi:
»Meidän nykyinen sukumme on voimakasta ja tervettä. Heille ei elämä ole raskasta. Käytämme elämämme järkevään taisteluun luontoa vastaan, emmekä kehitä ainoastaan yhtä olentomme puolta, vaan kaikkia, ja otamme mitä vilkkaimmalla, sydämellisimmällä mielihyvällä osaa maailman yhteiselämään. Kunnianasiana on, ettei yksilö pidä itseään maailman keskuksena. Emme usko, että maailma joutuu perikatoon, vaikka joltakin puuttuu jotakin. Siksi pidämmekin typeränä, jopa rikollisellakin näiden tunneasiain ja luonnottoman herkkätunteisuuden liioittelu. Yhtä vähän kuin koetamme hemmotella ruumistamme, yhtä vähän on meillä taipumusta ylenpalttisesti suurennella henkisiä kärsimyksiämme, ja me tiedämme, että on muitakin nautintoja, kuin mielitteleminen ja lemmenleikit. Teidän tulee myöskin muistaa, että me olemme sangen pitkäikäisiä. Siksipä ei vaimon paremmin kuin miehenkään sulo eikä kauneus ole niin katoavaa, kuin entisaikaan, jolloin ihmisiä sortivat heidän itsensä hankkimat taudit ja kärsimykset. Me karkotamme siis nämä kivut luotamme tavalla, jota edellisten aikain herkkätuntoisuus ehkä olisi pitänyt halveksittavana eikä kyllin sankarimaisena, mutta jota me pidämme välttämättömänä ja miesmäisenä. Samoin kuin emme enää yhdistä lemmen asioihin aineellisia etuja, samoin emme enää myöskään vartavasten tee itsiämme narreiksi. Meidän täytyy kärsiä ja kärsimmekin häpeämättä luonnollista narrimaisuutta ja kypsymättömän samoin kuin vanhemmankin paulaan joutuneen miehen ymmärtämättömyyttä, mutta perinnöllistä herkkätuntoisuutta tai ventomielisyyttä meissä ei ole. Ystäväni, minä olen vanha, ehkäpä katkerakin, mutta kaikissa tapauksissa voin kehua, että olemme poistaneet joukon narrimaisuuksia, jotka entisaikaan tuottivat kärsimyksiä».
Vanhus näytti odottavan vastausta, mutta kun en tiennyt, mitä sanoa, jatkoi hän:
»Ainakaan emme valhettele emmekä teeskentele, vaikka saammekin kärsiä luonteiden horjuvaisuutta ja alistua luonnon ylivaltaan. Jos täytyy erota, jos henkilöiden, jotka eivät koskaan aikoneet luopua toisistaan, täytyy se tehdä, niin tehkööt sen. Yksimielisyyden ulkokuorta älköön koetettako säilyttää silloin, kun ei yksimielisyyttä ole. Me emme pakota ketään tunnustamaan sitä, mitä hän ei todella voi tuntea. Toivon, että käsitätte minua, vieraani. Puhun edelleen avioliitosta».
Vanhus ei ollut huomaavinaankaan, että pudistin epäillen päätäni. Hän katsoi minua terävästi silmiin ja jatkoi suuremmalla lämmöllä ja korottaen ääntänsä: »Yhteiskunnallisen järjestelmämme ansio on, että luonnoton rakkauden kauppaaminen ei ole enää mahdollista, eikä siihen ole tarvettakaan. Älkää käsittäkö minua väärin! Kun äsken mainitsin, etteivät oikeuslaitokset enää sekaudu avioliittosopimuksiin, ei se näyttänyt teitä miellyttävän. Ja niin omituinen on ihminen, että kun nyt sanon, ettei meillä ole sellaisen oikeuslaitoksen asemasta edes yleisen mielipiteen synnyttämää pakkoa, joka ehkä olisi yhtä hirmuvaltainen ja järjetön, kuin edellinenkin, niin se ehkä miellyttää teitä yhtä vähän. En suinkaan tarkoita, ettei täällä naapuri väliin arvostelisi toisen käytöstä. Tarkoitan vain, että nyt ei enää tuomita muuttumattoman sääntöjärjestelmän mukaan, nyt ei enää ole Prokrusteen vuodetta tasottamassa ihmisten ruumista tai henkeä saman mittaiseksi. Nyt ei ole enää mitään valtiopannaa, jota ihmisten täytyy tunnustaa joko he sitte ovat ajattelemattoman arvosteluv alaisina tai pelkäävät joutuvansa pannaan julistetuksi. Loukkaako tämä teidän siveellisiä tunteitanne?»
»Ei, ei suinkaan», sopersin hänelle. »Olot ovat niin tykkänään toiset».
»Yhden seikan voin ainakin taata», sanoi hän. »Minkälaisia tunteemme lienevätkin, ovat ne aina todellisia ja yleisiä, eivätkä rajoitu ainoastaan muutamiin peräti hienostuneihin luonteisiin. Jo senkin tähden luulen voivani vakuultaa, ettei miehen tai vaimon tarvitse näissä oloissa kärsiä enää niin paljon kuin ennen. — Mutta suokaa anteeksi pitkäveteisyyteni tässä asiassa! Tahdoittehan, että selitän teille kaikki siten, kuin olisitte tykkänään toisesta maailmasta kotoisin».
»Olen hyvin kiitollinen selityksestänne», vastasin.
»Tahdotteko nyt sanoa minulle, minkälainen on naisen asema nykyisessä yhteiskunnassanne?»
Hän nauroi niin sydämellisesti, ettei olisi sellaista odottanut hänen ikäiseltään, ja vastasi:
»Ei minua syyttä sanotakkaan tieteelliseksi historiantutkijaksi. Sillä luulen todella käsittäväni yhdeksännentoista vuosisadan naiskysymysliikkeen. Sitä ei voi sanoa itsestään kukaan nykyjään elävä henkilö».
»Niinkö?», kysyin hiukan kiihtyneenä hänen iloisuutensa tähden.
»Niin kyllä», vastasi hän. »Te luonnollisesti käsitätte, että koko naiskysymys on jo voitettu kanta. Miehillä ei ole enää mitään syytä sortaa naisia, eikä naisilla miehiä, kuten entisaikaan oli laita. Naiset tekevät sitä, mihin he parhaite kykenevät tai mitä he mieluummin haluavat tehdä, eivätkä miehet ole itsekkäitä tai äkämystyneitä siitä. Tämä on jo niin vanhaksi käynyttä puhetta, että minua melkein hävettää toistaa sitä».
»Vai niin», huudahdin. »Entäs lainsäädäntö? Mikä osa sillä on tässä?»
»Maltatte kai odottaa vastausta tähän kysymykseenne, kunnes joudumme käsittelemään lainsäädäntöä yleensä», vastasi Hammond nauraen. »Ehkäpä siitäkin löydätte ihmettelemisen syytä».
»Olkoon niin», sanoin hänelle. »Mutta kuinka on naisemansipatsioonin laita? Huomasin vieraskodissa, että naiset palvelivat miehiä. Eikö se ole taantumista, vai kuinka?»
»Taantumistako», huudahti vanhus. »Luulettelo todellakin, että taloustoimet ovat niin vähäpätöistä työtä, etteivät ne ansaitse kunnioitusta! Sehän lienee ollut yhdeksännentoista vuosisadan 'edistyneitten' naisten ja heidän miespuolisten kätyriensä mielipide. Jos teikäläisetkin ajattelevat samoin, suosittelen teille norjalaista kansansatua 'ukko akan ja akka ukon töissä'. Siinähän kävi miehen taloustoimien siten, että lopuksi sekä hän että perheen lehmä roikkuivat toinen toisessa ja toinen toisessa päässä nuoraa, mies uuninpiipussa ja lehmä katon räystäällä. Sehän on jotenkin epämukava asema lehmälle, vai kuinka? Mutta luonnollisesti ei tuollaista onnettomuutta tapahdukkaan kenellekään niin etevällä henkilölle kuin te», nauraa hihitteli vanhus. Tuo kuiva iva tuntui minusta hyvin vastenmieliseltä. Ei hän näyttänyt käsittelevänkään viime kysymystäni niin vakavalta kannalta, kuin mielestäni olisi pitänyt.
»Ettekö siis todellakaan tiedä, ystäväni», jatkoi hän, »että viisaalle naiselle on todellinen nautinto talouden hoitaminen niin taitavasti, että kaikki ovat tyytyväiset ja kiitolliset? Ja samoin toiselta puolelta miehille mukautuminen heidän tahtonsa mukaan ja heidän määräämäinsä töiden suorittaminen. — Tuskinpa tiedän hauskempaa lemmenleikkiä, kuin se. Ette ole niin vanha, ettette voisi niitä aikoja muistaa. Minäkin muistan sen aivan hyvin».
Ja vanhus hihitteli uudelleen, puheten lopuksi kovaan nauruun.
»Suokaahan anteeksi», sanoi hän hetken perästä, »minua naurattaa, kun ajattelen tuota typerää, yhdeksännentoista vuosisadan rikasten ja niinsanottujen sivistyneiden ihmisten kesken vallinnutta tapaa, joka sai heidät pitämään päivällisen valmistamista heidän korkealle henkiselle arvokkuudelleen sopimattomana tehtävänä, josta he eivät tahtoneet mitään tietää. Hyödyttömät tuhmeliinit! Katsokaa minua, minä olen 'oppinut' ja 'kirjailija', kuten minun kaltaisiani ihme-eläimiä silloin kutsuttiin, mutta siitä huolimatta olen kuitenkin sangen taitava kokki».
»Niin olen minäkin», sanoin hänelle.
»Todellako! No sitte ymmärättekin minua paremmin, kuin puheistanne ja vaitiolostanne voisi päättää», huudahti hän.
»Ehkäpä», vastasin. »Mutta siitä huolimatta minua kummastuttaa, että ihmiset panevat käytännöllisessä elämässä arvoa tähän elämän tavallisten toimien harrastukseen. Kysyn teiltä vielä paria seikkaa tässä suhteessa. Mutta sitä ennen tahtoisin vieläkin palata naisten nykyistä asemaa koskevaan keskusteluun. Te olette tutkinut yhdeksännentoista vuosisadan naisemansipatsiooni-kysymystä ja muistatte kai, että muutamat kaikkein 'korkeammalle kohonneet' silloisista sivistyneistä naisista tahtoivat ja osasivat päästä vapaaksi lasten synnyttämisestä?»
vanhus kävi heti totiseksi. »Kyllä tunnen tuon pohjattoman mielettömyyden kehityskauden, joka samoin kuin kaikki muutkin silloiset hulluudet johtui silloin vallinneesta kauhistuttavasta luokkatyranniudesta. Tahdotte kai tietää, mitä nyt ajatelemme tästä asiasta. Kysymykseenne on helppo vastata, ystäväni. Luonnollisesti pidämme äidin asemaa suuressa arvossa. Eikä toisin voi ollakkaan. On selvää ja yleisesti tunnustettua, että se luonnollinen ja välttämätön kipu, joka ädin on kärsittävä, muodostaa aviopuolisojen välille uuden yhdyssiteen, uuden virikkeen rakkaudelle ja hellyydelle. Teidän tulee tämän ohessa muistaa, että nykyjään ei enää ole äidillä mitään tehtyjä kuormia kannettavana. Meidän aikamme äitien ei tarvitse enää kärsiä masentavaa, ennen yleistä surua lastensa tulevaisuudesta. Lapset voivat kyllä olla luonnonlahjoiltaan erilaisia. He voivat pettää ylpeimmätkin toiveet. Mutta tämä pelko on osa siitä ilojen ja surujen vaihtelusta, joka muodostaa elämän. Nykyjään ei äitien ainakaan tarvitse pelätä, että joku tehty järjestelmä riistää heidän lastensa armon, kuten ennen oli laita. He saavat päinvastoin olla varmat siitä, että lapset kehittyvät kykynsä mukaan ja joutuvat sitä vastaavalle toimialalle. Entisaikaan asettui »yhteiskunta» samoin kuin tiedekin Juutalaisten Jumalan puolustajaksi, joka rankaisi lapsia vanhempain synneistä. Meidän kyvykkäimmät henkilöt ovat jo kauan aikaa kohdistaneet tutkimuksensa siihen, miten tämä asia voidaan muuttaa, millä tavalla perinnöllisyydeltä voidaan katkaista kärki. Meidän naisemme ovat melkein poikkeuksetta ainakin yhtä terveitä kuin kauniitakin. Heitä kunnioitetaan lasten äiteinä ja kasvattajina, rakastetaan vaimoina ja tovereina, ja kun heidän ei enää tarvitse olla huolissaan lastensa tulevaisuudesta, tuntee terve nainen yleensä paljoa suurempaa luonnonviettiä tulla äidiksi, kuin ennen oli mahdollista entisajan kurjien raatajain ja työjuhdiksi pakotettujen äitien, sekä heidän ylempiin luokkiin kuuluvain sisartensa kesken, jotka kasvatettiin teeskennellyssä luonnollisten tosiasiain tietämättömyydessä ja aistillisten nautintojen ilmakehässä».
»Te puhutte asianne mukaisella lämmöllä», sanoin hänelle.
»Minä voin myöskin esittää silminnähtäviä todistuksia siitä siunauksesta, mitä vapautemme on tuottanut», jatkoi vanhus. »Miltä teistä näyttivät ne ihmiset, joita kohtasitte tänne tullessanne?»
»En tosiaankaan olisi uskonut tapaavani sivistyneessä maassa niin paljon kauniita ihmisiä», tunnustin peittelemättä.
»Sivistyneessä maassako! Olemmeko mekin vielä sivistyneitä?» myhähti vanhus. »Puhuakseni ulkomuodostamme täytyy tunnustaa, että se englantilainen ja juutalainen rotu, josta pääasiallisesti polveudumme, ei entisaikaan suinkaan ollut omiansa luomaan kaunottaria. Mutta nykyjään se on jo tykkänään uudistunut. Tunnen erään miehen, jolla on suuri kokoelma muotokuvia yhdeksännentoista vuosisadan valokuvain mukaan. Ja jos vertaa näitä kuvia meidän aikamme tavallisiin kasvoihin, on tulos epäilemättä edullinen meille. On henkilöitä, joiden mielestä tämä lisäytyvä kauneus johtuu vapaudestamme ja järkevistä sukupuolisuhteistamme. He väittävät, että miehen ja vaimon välisen luonnollisen ja terveen rakkauden synnyttämä lapsi on siinäkin tapauksessa, että tuo tunne on ohimenevää laatua, kaikin puolin ja varsinkin ruumiillisessa suhteeessa paljoa kehittyneempi ja paremmin varustettu, kuin entisen järjestelmän aikana rikasten kunniallisesta kauppa-avioliitosta tai tylsistyneiden työjuhtain yhteiselämästä syntyneet lapset. Mitä te siitä arvelette?»
»Luulen jotenkin samoin», vastasin hänelle.
Vanhus keinuttelihe tuolissaan edes takaisin ja sanoi: »Jatkakaa nyt kysymyksiänne. Ensimäisen vastaamiseen kuluikin paljon aikaa».
»Haluaisin kuulla vieläkin jotakin kasvatuksesta», vastasin hänelle. »Dickin puheista jo tiedän, että te annatte lastenne kasvaa villeinä ettekä heitä opeta. Kasvatusta olette siis edistäneet siten, ettei maassanne enää pidetä minkäänlaista huolta siitä».
»Mielipiteenne ovat tässä suhteessa aivan väärät», sanoi vanhus. »Mutta luonnollisesti edustatte tässäkin asiassa menneiden vuosisatojen aatesuuntaa, jolloin taistelu olemassaolosta, kuten ihmiset silloin sanoivat, s. t. s. taistelu toiselta puolelta orjan muonamäärästä ja toiselta puolelta etuoikeutettujen orjanpitäjäin suhteettomasta osasta vaikutti kasvatukseenkin ja rajoitti sen useimmille ihmisille sangen pieniin ja arvottomiin tiedon annoksiin, jotka heidän täytyi elämänsä alussa väkisinkin niellä, huolimatta siitä, halusivatko he niitä vai eivät. Ja ne ihmiset, jotka näitä annoksia jakoivat, eivät itsekkään niillä mitään tehneet. He pureksivat ja sulattivat niitä uudelleen ja yhä uudelleen, tarjotaksensa puuroansa muille ihmisille, jotka eivät myöskään tehneet sillä mitään».
Minun täytyi ääneen nauraa nähdessäni ukon yhä kiihtyvän vihan. Huomautin hänelle:
»Teitä kai ei liene missään tapauksessa opetettu kuvaamallanne tavalla. Antakaa siis mielikarvautenne haihtua, rakas ystävä».
»Totta kyllä, totta kyllä», arveli vanhus ja hymyili taas. »Kiitän teitä siitä, että hillitsitte kiivauttani, joka johtuu siitä, että kuvittelen eläväni sillä aikakaudella, mistä puhun. Käsittelen siis ainettani levollisesti. Te odotatte tietysti, että kaikki 'koulu-ikäiset' lapset täälläkin vielä suljetaan kouluihin huolimalla heidän erilaisesta kyvystään ja taipumuksistaan, ja että he siellä sitte mistään välittämättä joutuvat kaikki samanlaisen oppisuunnitelman alaisiksi. Ettekö käsitä, ystävä hyvä, että tällainen menettely jättää sekä henkisen että ruumiillisen kehityksen kokonaan huomioon-ottamatta? Ei kukaan voi vahingoittamatta päästä tällaisen kasvatusmyllyn läpi. Ja musertumatta jäävät ainoastaan ne, joiden henki on kyllin vastustuskykyinen. Onneksi näkyy tätä vastustuskykyä olleen useimmissa lapsissa kaikkina aikoina. Muussa tapauksessa emme luultavasti olisi koskaan voineet saavuttaa nykyistä kehityskantaa. Hyvä on, että nämä ajat nyt ovat ohitse. Meitä ei enää tarvitse väkisin pakottaa oppimaan. Jokainen saa nyt oppia sitä, mihin hänellä on taipumusta».
»Mutta otaksukaammepa», väitin hänelle, »että lapsi, nuorukainen tai mies on vastahakoinen oppimaan laskentoa tai matematiikkaa. Täysikasvuisena ette enää voi häntä pakottaa. Eikö olisi parasta tehdä se silloin, kun hän on vielä nuori?»
»Niinkö luulette!» sanoi vanhus. »Onko teitä pakotettu oppimaan matematiikkaa?»
»Jonkun verran».
»Kuinka vanha olette nyt?»
»Viidenkymmenenkuuden vuoden».
»Kuinka paljon matematiikkaa osaatte sitte?»
»Valitettavasti tuskin nimeksikään».
Vanhus naurahteli, mutta ei puhunut enää mitään. Minäkin jätin kasvatuskysymyksen sikseen, koska näytti mahdottomalta saada hänen mielipiteitään tässä suhteessa muuttumaan.
Hetken mietittyäni huomautin:
»Te puhutte taloudenhoidosta. Eikö se ole jo vanhanaikuista? Luulin teidän nykyjään jo elävän yhteisöissä, yhteistaloudessa».
»Falanstereissako?»[10] huudahti hän. »Emme suinkaan. Me elämme, miten haluamme. Useimmiten asumme yhdessä toverien kanssa, joihin olemme tottuneet. Te näytte unhottavan, ettei köyhyyttä enää ole. Fourierin ja muiden hänen laatuistensa miesten suunnittelemat järjestöt tarkoittivatkin vain vapauttaa jäsenensä silloisesta kurjuudesta ja kieltäymisistä, koska ei siihen aikaan vielä ollut mitään muuta pelastumisen mahdollisuutta. Sellaista elämäntapaa voivatkin suosia ainoastaan ne, jotka tunsivat kurjuuden katkerimmassa muodossaan. Mutta vaikka meillä onkin yleisimmin vallalla yksityistalous, jonka jäsenten tottumus ja tavat poikkeavat enemmän tai vähemmän toisen talouden jäseuten tavoista, on kuitenkin jokainen ovi luonnollisesti avoinna ystävälle, ken tahtoo sovittaa elämäntapansa muiden taloudenjäsenten tapojen mukaiseksi. Ja kohtuutontahan olisikin, jos joku pyrkisi jonkun talouden jäseneksi ja oman mukavuutensa vuoksi vaatisi muita luopumaan tavoistaan ja mukautumaan hänen tapoihinsa. Hän voi mennä muualle ja elää taipumustensa mukaan. Minun ei tarvitse tästä puhua teille sen enempää, koska Dick saattaa teitä ylös virtaa ja te voitte siellä itse nähdä ja kokea, miten taloudenpitoa koskevat seikat ovat maassamme järjestetyt».
Hetken kuluttua kysyin häneltä:
»Miten on nykyjään suurten kaupunkien laita? Lontoo, jota kuvattiin sivistyksen Babeliksi, näkyy kadonneen».
»Ei suinkaan», arveli vanhus. »Ehkäpä se nyt on enemmän vanhan Babelin kaltainen, kuin 'yhdeksännentoista vuosisadan Babeli'. Mutta se sikseen. Seutu Hammersmithista tänne on mielestäni kyllin tiheästi asuttu. Ettekä sitäpaitse ole vielä nähnytkään Lontoon tiheimmin asuttua osaa».
»Miten on Ostenden[11] laita?» kysyin.
»Oli aika», vastasi vanhus, »jolloin voi tästä talosta lähdettyään ratsastaa hyvällä hevosella täyttä juoksua puolitoista tuntia yhtäälle päin ja olla vielä sittekin Lontoon kaduilla, jotka kiertelivät kaupungin kurjimpia kortteleita. Syyttömät miehet ja naiset saivat siellä kärsiä mitä suurinta kurjuutta. Ne olivat paheiden tyyssijoja, joissa ihmiset tottuivat sellaiseen alennukseen, että kärsimykset ja häpeä olivat heistä aivan luonnollisia.
»Kyllä tiedän, kyllä tiedän», sanoin malttamattomasti. »Kerrottehan siitä, minkälaista ennen oli. Mutta mieluummin tahtoisin kuulla, minkälaista siellä on nyt. Onko siellä vielä vanhan kurjuuden jäljet näkyvissä?»
»Ei nimeksikään», vastasi hän. »Yksi ainoa muisto vain on jäljellä ja se ilahduttaa minua. Vietämme nimittäin joka vuosi kaupungin itäpiirissä Vapunpäivää juhlapäivänä kurjuuden poistamisen muistoksi. Noiden vanhain, pahimpain lika- ja taudinpesien paikalla on silloin soittoa ja tanssia, vilkkaita leikkejä ja iloinen juhla-ateria. Kauneimmat tytöt laulavat vanhoja vallankumouslauluja ja entisen toivottomuuteen saakka tuskastuneen työväestön runopukuisia valituksia silloisten olojen kurjuudesta — siinä missä ennen on tapahtunut luokkamurhan hirmuisia rikoksia joka päivä monien vuosikymmenien kuluessa. Minun kaltaiseni henkilöt, jotka ovat tutkineet entisaikain oloja ja tietävät, minkälaiset ne olivat, eivät voi olla tuntematta hyvää mielenliikutusta, nähdessään nuo siropukuiset kukkasten ja seppeleiden verhoamat kaunottaret itse onnellisina ja onnellisten kansajoukkojen ympäröimänä seisomassa vihannalla maakummulla, missä ennen oli mitä kurjimpia ihmisasuntoja, luolia joissa eli miehiä, vaimoja ja lapsia liassa ja ahdingossa, kuten sillit astiassa. He voivat sietää tällaista elämää ainoastaan sentähden, ettei heillä enää ollut ihmisarvontunnetta rahtuakaan jäljellä. Käsitättekö, miltä minusta tuntuu, kuullessani laulajain suloisilta ruusuhuulilta kammottavia uhkauksia ja valituksia — esim. B. Hoodin »Laulu paidasta» — joiden merkitystä eivät laulajattaretkaan ymmärrä, sillä niissä kuvatut surut, murheet ja epätoivo ovat nykyjään aivan tuntemattomia, joten kuulijat eivät voi käsittää kuvauksiakaan. Ajatelkaa tätä ja kuvitelkaa, jos voitte, kuinka ihanaksi elämä on muuttunut».
»Todellakaan ei ole helppo kuvitella sitä», vastasin.
Näin, kuinka hänen silmänsä loistivat ja poskensa hehkuivat ja ihmettelin, että hän ijästään huolimatta voi vielä noin innostua maailman onnellisuudesta. Hänen olisi minun kokemukseni mukaan tullut tuossa ijässä ajatella enää ainoastaan ensi päivällisateriaa.
»No kuinka on maan muiden kaupunkien laita?» kysyin häneltä.
»Entiset tehdaskeskustat, suuret, synkät, haisevat ja nokiset kaupungit ovat kadonneet samoin kuin Lontoon tiili- ja kivi-erämaa, sillä ne olivatkin yksinomaan tehdaskaupungeita, ja niiden ainoana tarkoituksena oli olla keinottelumarkkinoina. Sentähden ei niistä ole jäänytkään jäljelle niin paljon kuin Lontoosta. Tämä johtuu siitä suuresta muutoksesta, mikä on tapahtunut mekaanisen voiman käyttämisessä. Nuo kaupungit eivät luultavasti olisi enää keskuspaikkoja, vaikkeivät tapamme olisikaan muuttuneet niin suuressa määrässä, kuin todellisuudessa on laita».
»Pienet kaupungit ovat sitte luullakseni tykkänään hävinneet?»
»Päin vastoin — niissä on muutos pienempi. Niitä on vain uudelleen rakennettu. Esikaupungit, missä sellaisia on ollut, ovat tosin muuttuneet maaseuduksi, joten on saatu tilaa keskustalle. Mutta itse kaupungit katuineen ja toreineen ovat jäljellä. Ja näiden pienten kaupunkien avulla voimme nyt kuvitella, minkä näköisiä entiset suuret kaupungit olivat kukoistusaikanaan».
»Sallikaa minun ohimennen kysyä, onko Oxford vielä yliopisto- ja oppineiden kaupunki?»
»On kyllä», vastasi hän hymyillen. »Se on kehittynyt taas sellaiseksi, kuin se oli loistoaikoinaan ennen yhdeksättätoista vuosisataa. Siellä harjoitetaan nyt tieteitä niiden itsensä tähden, todellista opiskelemista eikä entisajan kaupustelutietoja. Ette luultavasti tiedä, että Oxford ja sen vähäisempi sisarkaupunki Cambridge muuttuivat yhdeksännellätoista vuosisadalla afääri- ja keinottelukaupungeiksi. Ne olivat — varsinkin Oxford — omituisten lois-olentojen pesäpaikkana. He nimittivät itsiään sivistyneiksi ja olivat todellisuudessakin sangen hävyttömiä, kuten yleensä koko silloinen sivistynyt luokka. Mutta he koettivat nähttää vielä hävyttömämmiltä jotta heitä pidettäisiin oppineina ja viisaina. Varakas keskiluokka (työväestön kanssa heillä ei ollut minkäänlaista yhteyttä) kohteli näitä kerskujoita samalla halveksivalla sietäväisyydellä, kuin keskiajan parooni hovinarrejaan, vaikkeivät he olleetkaan yhtä hauskoja kuin viimemainitut. He olivat päinvastoin maailman ikävimpiä, pitkäpiimäisimpiä ihmisiä — yhteiskunnan vitsaus. Heitä ivattiin, pilkattiin — ja heitä ostettiin. Sillä he elivät».
»Hyvä Jumala», ajattelin itsekseni, »kuinka historia annostelee entisiä aikoja! Ainoastaan huonoimmat heistä olivat noin huonoja». Minun täytyi kuitenkin asiaa ajateltuani myöntää, että useimvat heistä olivat olleet aivan hyödyttämiä olentoja, ja myöskin, että he olivat ostettavissa. Sanoin hetken kuluttua enemmän itsekseni kuin Hammondille:
»Kuinkapa he olisivat voineet olla parempia, kuin heidän aikakantensa?»
»Niinpä kyllä», vastasi hän. »Mutta heidän vaatimuksensa olivat suuret. He tahtoivat olla parempia. Vaan jättäkäämme se. Kysykää lisää!»
»Olemme jo puhuneet Lontoosta ja Englannin tehdaskaupungeista, mutta kuinka on maalaiskylien laita?»
»Tiedätte kai, että maalaiskylät hävisivät viime vuosisadan lopussa melkein kaikki. Poikkeuksena olivat ainoastaan suurten tehdaspaikkojen läheisyydessä olevat tai itse pieniksi tehdaspiireiksi muodostuneet kylät. Huoneet saivat rappeutua ja muuttua vähitellen raunioiksi. Puut kaadettiin niiden muutamain markkojen tähden, mitä niistä saatiin. Viljelys ja rakennukset olivat peräti kurjalla kannalla. Työntekijöitä oli vähä, mutta siitä huolimatta alenivat palkat alenemistaan. Kaikki pienet elämänilot, jotka ennen olivat maalaistyöväestölle omituisia, katosivat kokonaan. Työntekijän kätten kautta kulkema sato ei koskaan joutunut heidän hyväksensä. Pelloilla ja vainioilla, jotka silloisesta huonosta ja kehittymättömästä viljelytavasta huolimatta tuottivat jommoisenkin sadon, huomattiin uskomatonta kurjuutta ja köyhyyttä. Tiedättekö jo tämän kaiken?»
»Olen kuullut, että niin oli laita, Mutta mitä sitte tapahtui?»
Hammond jatkoi: »Nämä olot muuttuivat jo hyvin aikaiseen uuden ajanjakson alussa ja uudistuminen tapahtui sangen nopeasti. Kansaa kokoontui kyliin ja syöksyi maatyöhön kuten villi eläin saaliinsa kimppuuu. Ennen pitkää olivat kylämme yhtä tiheästi asutut kuin neljännellätoista vuosisadalla, ja kasvoivat yhä. Luonnollisesti ei ollut helppo järjestää kaupungeista maalle virtavaa ihmistulvaa. Se olisikin synnyttänyt suurta kurjuutta, jos olisimme vielä olleet luokkavallan kahleissa. Mutta silloisissa oloissa olot järjestyivät jotenkin pian. Ihmiset huomasivat ennen pitkää, mihin heillä oli taipumusta, ja lakkasivat kokeilemasta aloilla, jotka eivät olleet heidän luonteensa mukaisia. Kaupunki valloitti maaseudun. Mutta tässä kävi samoin kuin entisaikojen sotaisille valloittajille usein tapahtui. He taipuivat ympäristön vaikuttimien alaisiksi ja muuttuivat maalaisväestöksi. Ja koska heitä oli paljoa enemmän kuin kaupunkilaisia, vaikuttivat he puolestaan näihin sillä tavalla, että kaupunkien ja maaseudun asukasten välinen ero alkoi pian kadota».
»Kestikö siirtymistä kaupungeista maalle pitemmän aikaa?» kysyin vanhukselta.
»Kysymykseenne voi vastata sekä myöntäen että kieltäen, miten asiata katsoo», virkkoi Hammond. »Nytkin vielä voidaan huomata virtauksia sekä kaupungeista maalle että maalta kaupunkeihin. Ja on huomattava, että maaseudun asujamistoa elähdyttää kaupunkilaishenki ja vireys, synnyttäen siellä tuon onnellisen ja herttaisen, mutta samalla edistyshaluisen elämän, jota olette jo osaksi huomannut tänne tullessanne. Sanon teille vielä kerran, että usein on menettelyssä erehdytty, mutta meillä on ollut aikaa korjata erehdykset. Minun nuoruuteni aikuisella miespolvella oli vielä poistettavana paljo jälellejääneitä epäkohtia. Parannus on tapahtunut verkalleen, mutta se on kuitenkin tapahtunut. Ja kuta enemmän ihmisiä joudutte täällä näkemään, sitä selvemmin huomaatte, että me olemme onnelliset. Me elämme kaiken kauniin ja ylevän keskellä vaipumatta silti velttouteen. Meillä on riittävästi työtä ja teemme sitä ilolla. Mitäpä muuta voisimme enää elämältä vaatia?»
Hän vaikeni ikäänkuin etsiäksensä sopivia sanoja ilmaistakseen ajatuksiansa ja jatkoi sitte:
»Englanti oli muinoin maa, jossa viljellyt ja viljelemättömät seudut vaihtelivat kuin valo ja varjo. Kaupunkeja oli vähä ja ne olivat läänitysvallan linnoituksina, kansan kauppapaikkoina ja käsityöläisten tyyssijana. Sitte se muuttui hirmuisten myrkyllisten tehdasten ja vielä myrkyllisempäin peliluolain maaksi. Maaseutu oli köyhää, huonosti asuttua ja viljeltyä, ja kansaa nylkivät tehdastenomistajat. Nyt on Englanti puutarhana, jossa ei ole mitään autiona ei mitään hoitamatta. Asuntoja, säilytys- ja työhuoneita on kylliksi kaikkialla yli koko maan, ja ne ovat kaikki sieviä, terveellisiä ja mukavia. Meitä hävettäisi todellakin itsiämmekin, jos suvaitsisimme tavarain valmistusta oloissa, jotka tuottaisivat vahinkoa joko yksityisille tai kokonaisuudelle».
Vastasin hänelle: »Tässä suhteessa näkyy kehitys siis käyneen parempaan päin. Ja kun pian saaneen omin silmin nähdä maalaiskyliänne, pyydän teitä hyväntahtaisesti kertomaan minulle, minkä näköisiä ne pääpiirteissään ovat, jotta en tulisi niihin aivan outona».
Hän sanoi: »Ehkäpä olette sattunut näkemään jonkinlaisia kuvia kylistä yhdeksännentoista vuosisadan lopulta? Sellaisia kyllä löytyy».
»Olen kyllä nähnyt muutamia», vastasin.
»No hyvä», sanoi vanhus. »Meidän kylämme ovat jotenkin silloisten kylien kaltaisia. Päärakennuksena on asukasten ja naapurien kirkko eli kokoushuone. Mutta kurjuuden jälkiä ette näe missään. Meillä ei ole kuvattaviksi kelpaavia rappeutuneita mökkejä, joita entisajan taiteilijat mielellään valitsivat taulujensa aiheiksi salataksensa kykenemättömyyttään rakennustaiteelliseen piirustukseen. Tuollainen pärty ei miellytä meitä, vaikkapa se ei johtuisikaan kurjuudesta. Me rakastamme samoin kuin keskiajan ihmisetkin kaikkea siroa, puhdasta, säännöllistä ja kaunista sellaisena kuin kansan kehittynyt rakennusaisti sen ilmaisee. Ihmiset tietävät nyt, että he voivat saada, mitä tarvitsevat, eivätkä suvaitse luonnon kanssa seurustellessaan mitään mielettömyyksiä».
»Onko maassanne myöskin yksinäisiä maalaistaloja kylien ulkopuolella?» kysyin.
»On paljonkin», sanoi Hammond. »Jos emme ota lukuun autioita seutuja ja metsiä, näkyy taloja kaikkialla. Missä asutus on harvempaa, ovat talot sangen suuria ja muistuttavat paremmin vanhoja yliopistorakennuksia[12] kuin tavallisia entisaikojen taloja. Ne ovat rakennetut suuriksi sentähden, että niissä voi asua paljon väkeä. Maalla asuvat eivät suinkaan ole kaikki maanviljelijöitä, vaikka melkein kaikki aika-ajoin ovatkin apuna maanviljelystöissä. Elämä noissa suurissa rakennuksissa on sangen hauskaa. Niissä asuu myöskin muutamia aikamme etevimpiä oppineita. Eri aatesuuntien ja mielialojen vaihtelevaisuus vilkastuttaa ja virkistää yhteiselämää».
»Kaikki tuo ihmetyttää minua», vastasin. »Maa näyttää mielestäni jotenkin tiheään asutulta».
»Asukasluku on jotenkin sama kuin viime vuosisadan lopulla», vastasi hän. »Me olemme vain jakaneet sen paremmin — levittäneet yli maan, siinä kaikki. Ja luonnollisesti olemme myöskin kansoittaneet muita maita, joissa meitä on tarvittu ja kaivattu».
Sanoin hänelle: »Kehutte maatanne puutarhan kaltaiseksi. Mutta kuvauksenne ei näytä vastaavan todellisuutta ainakaan yhdessä suhteessa. Olette puhnnut erämaista ja metsistä. Minäkin olen nähnyt tänne tullessani erään metsänne. Miksi suvaitsette sellaista puutarhassa. Eikö se ole tuhlausta?»
»Ystäväni», virkkoi vanhus, »me rakastamme tällaisia kesyttömän luonnon palasia ja säilytämme niitä, koska olemme kyllin rikkaita siihen. Sitäpaitse tarvitsemme paljon rakennuspuita, ja toivottavasti tarvitsevat lapsemmekin niitä. Minkätähden ei maa silti voi olla puutarhana? Olen kuullut, että muinoin pidettiin puistoissa pensas- ja kallio-maisemia, ja vaikka en voikkaan kärsiä niitä keinotekoisina, voin kuitenkin teille vakuuttaa että muutamat luonnolliset kallio-maisemamme ovat todellakin näkemisen arvoiset. Menkää tänä kesänä pohjoiseen katsomaan Cumberlandin ja Westmorelannin kallioita. Sinne mennessänne näette laidunmaita ja huomaatte, ettei seutu ole niin autio, kuin luulette, eikä niin hyödytön, kuin ansareihin ja kasvihuoneisiin käytetty maa, joissa muinoin keinotekoisesti kypsytettiin hedelmiä vuodenajasta huolimatta».
»Kyllä menen, jos suinkin mahdollista», sanoin hänelle.
»Eihän siinä ole mitään vaikeuksia», vastasi hän.
| * | * | |
| * |
(Nyt seuranneen yhteiselämää koskevan keskuslelun kerromme erityisissä asianomaisilla päällekirjoituksilla varustetuissa kappaleissa).
»Nyt», sanoin minä, »olemme jo päässeet niin kauas, että voin siirtyä kysymyksiin, joihin vastaatuinen tuntuu teistä ehkä kuivalta ja vaikealta. Mutta siitä huolimatta täytyy minun ensiksikin kysyä teiltä, minkälainen hallitus teillä on? Onko tasavaltaisuus vihdoin päässyt voittajaksi? Tai oletteko ehkä sellaisen diktaattorivallan alaisia, jota muutamat henkilöt yhdeksännellätoista vuosisadalla pitivät kansanvaltaisuuden välttämättömänä lopputuloksena? viimeinen otaksuminen ei näytä aivan mahdottomalta, koskapa olette panneet parlamenttirakennuksen törky- ja lantavarastoksi. Tai missä teidän nykyinen parlamenttinne on?»
Vastaukseksi hymyilyyni nauroi vanhus sydämellisesti, ja vastasi:
»Lanta ei ole pahin mädätyksen ja saastan muoto. Se synnyttää viljavuutta. Mutta se mädätys, jonka tyyssijana ja tukena parlamenttirakennus ennen oli, synnytti vain kurjuutta ja puutetta. Minun täytyy sanoa teille, vieras hyvä, että meidän parlamenttimme ei mahdu seinäin sisälle. Parlamenttinamme on koko kansa.
»En ymmärrä teitä?»
»Ettekö? Sehän minun olisi pitänyt tietääkkin», vastasi hän. »Vaikka luultavasti loukkaankin kaikkia teidän entisiä mielikuvianne, täytyy minun sittekin sanoa teille, ettei meillä ole enää mitään sellaista, jota te toisella kiertotähdellä syntyneenä voisitte kutsua hallitukseksi».
»Se ei mielestäni ole läheskään niin loukkaavaa, kuin ehkä luulette», vastasin hänelle, »sillä minäkin tiedän jotakin hallituksesta. Mutta kertokaahan kuitenkin, miten olette asiat järjestäneet, ja kuinka olette nykyisen hallitusmuotonne saavuttaneet».
Hän vastasi:
»Totta on, että meidän on nykyisen toimintamme ja asemamme suhteen täytynyt ryhtyä toimenpiteisiin, joista pian kuulette tarkemmin, ja totta on sekin, ettei jokainen henkilö ole aina ollut täysin tyytyväinen näihin toimenpiteisiimme. Mutta totta on myöskin, että yhtä vähän kuin ihminen voi uskoa, että kivi ja hänen päänsä voi samaan aikaan täyttää saman tilan, yhtä vähän hän tarvitsee armeijaan, sotalaivastoon ja poliisilaitokseen perustuvaa hallitusta, voidakseen niiden pakottamana käsittää, että hänen on alistuttava vertaistensa enemmistön tahdon alle. Tahdotteko vielä tarkempia selityksiä?»
Hammond vanhus nojasi niin tyytyväisenä tuoliinsa, että aloin jo pelätä tieteellisiä selityksiä. Sentähden olinkin ääneti.
Hän jatkoi: »Olihan entisten hallitusten tarkoituksena ainoastaan rikasten suojeleminen köyhiä vastaan, vahvojen turvaaminen heikkoja vastaan».
»Aivan oikein», vastasin. »Kaikki entisaikojen kurjuus johtui tosiaankin silloisesta turmiollisesta hallituksesta». Mutta vanhus vastasi: »Ei, sitä emme voi sanoa. Hallitus oli vain silloisen järjettömän ja päämääräänsä tuntemattoman tyranniuden tulos. Se oli ainoastaan hirmuvallan välikappale. Tyranniutta ei ole enää, emmekä siis tarvitse sen välikappaleitakaan. Emmekä voikkaan niitä tarvita sen jälkeen, kuin olemme tulleet vapaiksi. Senpätähden ei meillä olekkaan minkäänlaista hallitusta sanan varsinaisessa merkityksessä.Yymmärrättekö, mitä tarkoitan?»
»Ymmärän kyllä», vastasin vanhukselle. »Mutta minun täytyy kuitenkin kysyä teiltä, miten te vapaina ihmisinä olette järjestäneet olonne muutamissa suhteissa. Tahdotteko vastata kysymykseeni?»
»Aivan mielelläni, kysykää vain!»
| * | * | |
| * |
»Hyvä», sanoin hänelle. »Voitteko selittää minulle lähemmin sen järjestelmän ja ne laitokset, joista puhutte ja jotka täällä korvaavat entisen hallituksen?»
»Naapurini», vastasi vanhus, »meidän elämämme on edellisten vuosisatojen elämään verraten sangen yksinkertaista. Me olemme poistaneet monta yhteiskunnallista muotoseikkaa ja monta luuloteltua tarvetta, joista esi-isillemme oli paljon vaivaa. Mutta sittekin on meidänkin yhteiskunnallinen elämämme kehittynyt niin monimutkaiseksi, että on mahdotonta yksityiskohtia myöten selittää, miten se on järjestetty. Teidän täytyy perehtyä siihen omien havaantojenne kautta eläessänne meidän keskuudessamme. On todellakin helpompi sanoa teille mitä emme tee, kuin mitä teemme».
»Vai niin!»
»Niin kyllä. Mutta minä koetan. Me olemme eläneet jo ainakin sataviisikymmentä vuotta nykyisellä tavalla. Elämäntottumus on tullut toiseksi luonnoksemme ja saa meidät toimimaan yhteiseksi parhaaksi. Meidän on helppo elää ryöstämättä toisiamme ja tekemättä toisillemme väkivaltaa. Kai me voisimme taistella keskenämme ja riistää toisiamme, mutta se olisi meistä vaikeampaa, kuin keskinäisen kamppailun ja varkauden välttäminen. Siinä on lyhyesti sanoen elämämme ja onnellisuutemme perustus — —».
»Päinvastoin kuin entisaikaan, jolloin oli hyvin vaikea elää ilman keskinäisiä riitoja ja ryöstöä», vastasin hänelle. »Tarkoitatte kai tätä, esittäessänne minulle nykyisten suotuisain elämisehtojenne kielteisen puolen?»
»Niinpä kyllä», arveli hän. »Silloinhan olivat olot niin kurjat, että niitä, jotka tottumuksesta menettelivät rehellisesti lähimäistään kohtaan, pidettiin melkein pyhimyksinä ja sankareina, ja heille osotettiin väliin mitä suurinta kunnioitusta».
»Eläessäänkö?» kysyin.
»Ei», vastasi vanhus. »Vasta heidän kuoltuaan».
»Ette kai toki tahtone väittää, ettei nykyjään enää kukaan riko hyvän toveruuden lakeja?» kysyin vanhukselta.
»En suinkaan», vastasi hän. »Mutta jos niitä nykyjään rikotaan, niin tietää jokainen — sekä rikkoja että kaikki muut — mistä se johtuu. He tietävät, että tapaus on ystävän erehdys, eikä johdu sellaisesta henkilöiden tottumuksenmukaisesta toiminnasta, joka lopuksi saa harjoittajansa koko yhteiskunnan viholliseksi».
»Luullakseni tarkoitatte, ettei yhteiskunnassanne ole enää rikoksentekijäin luokkaa».
»Kuinka täällä voisi olla sellaista, kun ei ole enää rikasten luokkaa, jotka harjoittamalla ja valtion kannattaman vääryyden kautta kasvattaisivat valtion vihollisia?»
»Muistaakseni sanoitte äsken, ettei teillä ole enää porvarillista lakikirjaakaan. Onko asian laita todella niin?»
»Se on lakannut itsestään, hyvä naapuri», vastasi hän. »Porvarikunnan oikeuslaitoksethan olivat perustetutkin vain yksityisomistuksen puolustusta varten, sillä uskottiinhan silloin yleensä, että ainoastaan raaka väkivalta voi pakottaa ihmisiä elämään rehellisesti ja kunniallisesti. Kun yksityisomistus poistui, katosi myöskin kaikki ne lait ja lakien rankaisemat rikokset, jotka olivat yksityisomistuksen synnyttämiä. 'Ei sinun pidä varastaman', täytyi muuttua käskyksi: 'Sinun pitää tekemän työtä ollaksesi onnellinen'. Tarvitseeko tällaista käskyä tyrkyttää ihmisille väkivallalla?»
»Ei kyllä», sanoin hänelle. »Olen tässä kohden aivan samaa mieltä kuin tekin. Mutta miten on väkivaltaisuudesta johtuvain rikosten laita. Eivätkö ne — sillä kai sellaisia myönnätte tapahtuvan — pakota teitä ryhtymään rikoslainsäädäntöön?»
Vanhus vastasi: »Meillä ei ole rikoslakia siinä merkityksessä, kuin te näytte tarkoittavan. Katselkaamme asiaa lähemmin nähdäksemme, mistä väkivaltaisuus-rikokset johtuvat. Entisaikaan olivat useimmat nämä rikokset seurauksia omistusoikeuslaeista jotka sallivat ainoastaan harvojen etuoikeutettujen tyydyttää luonnollisia taipumuksiaan. Näiden lakien luoma kouraantuntuva ja silminnähtävä pakko synnytti useimmat tällaiset rikokset. Ja tämä rikosten syy on tykkänään kadonnut. Sitäpaitse johtui silloin suuri määrä väkivaltaisuuksia liiallisen luulevaisuuden ja muiden sentapaisten tunteitten synnyttämästä sukupuolivietti-ilmausten väärästä tulkitsemisesta. Ja tarkastaessanne tällaisia rikoksia lähemmin, huomatte varmaankin, että katsantokantanne perustuu useimmiten siihen otaksumiseen (joka muinoin oli lakina) että nainen on miehen omaisuutta, olkoonpa tämä sitte aviopuoliso, isä tai veli. Tämä käsityskanta on luonnollisesti kadonnut yksityisomistuksen ohella; samoin myös muutamat nurjat mielipiteet naisen 'lankeamisesta', s. t. s. siitä, että hän seurasi luontonsa taipumusta lainvastaisella tavalla, joka taas oli seurauksena omistuslakeihin perustuvista sopimuksista».
Hetken kuluttua hän jatkoi: »Toinen yhdenlainen väkivaltaisten rikosten syy oli perhetyrannius, joka ennen vanhaan oli pysyväisenä romaanien ja kertomusten aiheena, ja myöskin johtui yksityisomistuksesta. Tämä kaikki on luonnollisesti ohi, kun ei perheitä enää pidä koossa yhteiskunnallinen tai lainsäädännöllinen pakko, vaan molemminpuolinen rakkaus ja myötätuntoisuus. Nyt voi jokainen menetellä mielensä mukaan tässä suhteessa. Sitäpaitse mittaamme kunniaa ja yleistä arvonantoa aivan toisilla perusteilla, kuin ennen. Nykyjään on toivoaksemme ainiaaksi mahdotonta saavuttaa arvoa vahingoittamalla lähimäistään. Kukin voi vapaasti kehittää taipumuksiaan äärimmäisiin asti, ja kaikki kehottavat ja auttavat häntä siinä. Siten olemme päässeet vapaiksi kierosilmäisestä kateudesta, jota ruuoilijat syystä kutsuivat vihan puolisoksi. Tämä kurja aviopari synnytti ennen sanomattoman paljon onnettomuutta ja pahaa verta, joka voi johtaa kiivaita ja intohimoisia, toisin sanoen toimintavoimaisia luonteita väkivallan töihin».
Minä nauroin ja sanoin: »Väitette siis toisin sanoen, ettei teidän keskuudessanne enää olekkaan rikoksia?»
»En suinkaan», sanoi hän. »Sellainen väite ei pidä paikkaansa, sillä ainahan rikoksia voi sattua. Kuuma veri hairahtuu toisinaan. Mies lyö toista, ja tämä antaa takaisin, kunnes — otaksukaamme pahinta — lopuksi sattuu kuolinisku. Ja mitä sitte? Pitäisikö meidän, hänen naapuriensa ja lähimäistensä, tehdä paha vielä pahemmaksi? Pitäisitkö meidän ajatella toisistamme niin halpamaista, että vainaja huutaa meitä kostajiksi, kun kumminkin tiedämme, että hän, vaikkapa hän olisi joutunut raajarikoksikin, olisi antanut vastustajallensa anteeksi heti, kun hän olisi tyyntynyt ja tarkoin harkinnut asiaa? Tai voiko kuoliniskun antajan kuolema palauttaa vainajaa henkiin tai korvata hänen kuolemansa aiheuttamaa onnettomuutta?»
»Eipä kyllä», sanoin hänelle. »Mutta eikö yhteiskunnan turvallisuus vaadi rikolliselle jotakin rankaisua?»
»Naapurini», vastasi vanhus vähän kiihtyneenä, »tämä kysymys se juuri eksyttää, ja siitä kaikki riippuu. Rankaisu, josta ihmiset ennen niin viisaasti puhelivat, mutta jota he samalla niin typerästi käyttivät, ei ole muuta kuin pelon ilmaus? Ja olihan entisaikaan syytä pelätäkkin, kun asuttiin — varsinkin vallanpitäjät — kuten aseellinen joukko vihollismaassa. Mutta me asumme ystäviemme joukossa emmekä siis tunne pelkoa tai rankaisua. Ja jos rankaisisimme nykyjään hyvin harvinaista murhatyötä tai yhtä harvinaista törkeää pahoinpitelyä laillisella murhalla ja pahoinpitelyllä, niin olisimmepa peräti pelkurimaisia raukkoja. Ettekö tekin arvele samoin?»
»No, jos asiaa siltä kannalta katsoo, niin kyllä kaiketi».
»Teidän tulee muistaa», jatkoi vanhus, »että kun joku väkivallan työ tapahtuu, odotamme, että sen tekijä koettaa sovittaa sen mikäli mahdollisia. Ja hän itse tahtoo samaa. Ajatelkaapa nyt, voiko loukattu yhteiselämä tulla korjatuksi siten, että surmaamme tai muuten vahingoitamme onnetonta, joka on hetkeksi joutunut kiukun tai raivon valtaan? Kai tällainen menettely vahingoittasi yhteiselämää yhä enemmän».
»Mutta otaksutaanpa», väitin hänelle, »että jollakin on taipumusta rikoksiin, että hän surmaa esim. joka vuosi yhden ihmisen?»
»Sellaista ei täällä ole koskaan tapahtunut», vastasi Hammond-vanhus. »Yhteiskunnassa, jossa ei ole rankaisuja, mitä koetettaisiin välttää, eikä lakeja, joiden rikkomisesta voitaisiin riemuita, seuraa hairahtumista aina tunnonvaivat».
»Mutta miten menettelette pienempäin rikosten suhteen? Sillä tähän saakka kai on keskustelumme koskenut ainoastaan suuria murhenäytelmiä?»
»Jos ei pahantekijä ole sairaloinen eikä mielipuoli (jossa tapauksessa hän asetetaan valvonnan alaiseksi, kunnes sairaus tai hourupäisyys on parannut), niin on selvää, että huonoa työtä täytyy seurata syvä ja todellinen katumus. Ja yhteiskunta tekee tämän selväksi rikkojalle, jos hän ei sitä itse tuntisi. Ja sitte seuraa luonnollisesti vastaava sovitus tai ainakin julkinen katumisen tunnustus. Monta kertaahan tuntuvat sanat: »antakaa anteeksi» kylläkin vaikeilta — mutta ne eivät vahingoita».
»Onko siinä mielestänne kyllin?»
»On, ja se onkin ainoa, mitä voimme tehdä. Jos menemme loitommaksi ja kidutamme rikollista, niin muutamme hänen tuskansa raivoksi, ja se nöyryytys, jota hän muussa tapauksessa tuntisi pahan työnsä tähden, poistuisi kostonhalun tieltä, jonka hänessä synnyttäisi tekemämme vääryys».
»Näytte siis pitävän rikoksellisia sairaina, joiden kanssa ei rikoslailla ole mitään tekemistä?»
»Niin teemmekin! Ja kun me, kuten jo teille sanoin, olemme yleensä sangen tervettä väkeä, niin ei tämä harvinainen sairaus saa meitä ensinkään levottomaksi».
»Teillä ei siis ole siviili- eikä rikoslakia. Mutta eikö teillä myöskään ole mitään lakimääräyksiä kauppasuhteille — tarkoitan tavarain vaihtoa koskevia määräyksiä, sillä täytyneehän teidän toki harjoittaa tavarainvaihtoa, vaikka yksityisomistus onkin lakannut?»
»Mitään persoonallista tavaraiuvaihtoa meillä ei ole, kuten lienette aamulla tavaravastoissa käydessänne huomannut. Luonnollisesti tarvitaan tässä suhteessa kuitenkin eri olojen mukaan sovitettuja ja yleisiä tapojamme vastaavia erilaisia määräyksiä. Mutta kun nämä ovai kaikkien yhteisesti säätämiä, joiden vastustaminen ei unissakaan johdu kenenkään mieleenkään, niin ei meidän ole tarvinnut ryhtyä mihinkään keinoihin saadaksemme nämä määräykset noudatetuiksi. Enkä minä mielestäni voi näitä määräyksiä missään tapauksessa kutsua laeiksi. — No, mitä koskee seuraava kysymyksenne?»
| * | * | |
| * |
»Miten on politiikan laita?» kysyin häneltä.
Hammond arveli nauraen: »On hauska, että kysytte tätä juuri minulta. Luullakseni olisi joku toinen antanut teidän puhua tästä asiasta itsenne väsyksiin tai ainakin niin kauan, että olisitte siihen täydellisesti kyllästynyt. Sillä todellakin luulen olevani ainoa mies Englannissa, joka tiedän, mitä te kysymyksellänne tarkoitatte. Ja näin ollen vastaan teille aivan lyhyesti: olomme ovat tässä suhteessa peräti hyvällä kannalla, sillä me emme tunne politiikkaa laisinkaan. Jos joskus kirjoitatte kirjan keskusteluistamme, niin asettakaa tämä kysymys eri kappaleeksi».
»Sen teen», vastasin hänelle.
| * | * | |
| * |
Kysyin sitte: »Minkälainen on suhteenne muihin kansoihin?»
»En tahdo näyttää, etten ymmärtäisi, mitä tarkoitatte», vastasi hän. »Mutta sanon kumminkin teille heti, että koko tuo epäluuloinen, toisiansa vihaava tai halveksiva suhde kansojen välillä, jolla ennen oli niin tärkeä osa näyteltävänä niinkutsutun sivistyneen maailman hallitusten keskuudessa, on kadonnut yhtä täydellisesti kuin ihmisten yhteiskunnallinen onnettomuus».
»Eikö maailma käy näin ollen yksitoikkoiseksi?»
»Minkätähden?»
»Kun kansalliset eroavaisuudet poistuvat».
»Tuhmuuksia», sanoi Hammond halveksuen. »Menkää meren toiselle puolelle ja pitäkää silmänne auki, niin huomaatte kyllin eroavaisuuksia. Itse maisemakin, rakennustapa, elämänlaatu, huvitukset, kaikki on toisenlaista. Niin miehet kuin naisetkin näyttävät erilaisilta, ja heidän katsantokantansakkin on aivan toinen. Puvut eroavat nykyjään toisistaan paljoa enemmän, kuin entisellä kauppa- ja riistämiskaudella. Me olemme vakuutettuja siitä, että juuri tämä eroavaisuus saa maapallon eri rodut liittymään lähemmin toisiinsa; paljoa lähemmin, kuin silloin, jolloin he riistivät ja ryöstivät toistansa. Mehän pyrimme kaikki samaan päämäärään: käyttämään elämämme siten, että siitä on suurin hyöty sekä meille että lähimaallemme. Ja voin sanoa teille, että mitä riitoja ja erimielisyyksiä ilmestyneekin, tapahtuu se harvoin eri rotujen välillä, ja jos tässä suhteessa näin kävisikin, niin ristiriidat pian sovitaan».
»Vai niin», arvelin. »Mutta mitenkäs on yhteiskunnallisten erimielisyyksien laita keskuudessanne? Ette suinkaan väittäne, ettei niitä joskus satu?»
»En suinkaan», vastasi hän hieman purevasti: »Mutta käsitätte kai, ettei joku jokapäivästä elämää koskeva silminnähtävä riitakysymys voi muodostaa pysyviä toisilleen vihamielisiä puolueita, joilla on aivan erilainen käsityskanta maailmankaikkisuuden rakenteesta ja ajan kehityskulusta. Meillä mahdollisesti sattuvat erimielisyydet koskevat teknillisiä kysymyksiä ja niiden kanssa yhteydessä olevia satunnaisia seikkoja, mutta nämä eivät voi ajan pitkään synnyttää puolueita. Kulloinkin ilmituotujen eri mielipidetten summa osottaa tavallisesti, mikä katsantokanta on kysymyksenalaisessa tapauksessa oikea. Tämän on todellisuus monta kertaa osottanut. Ei suinkaan ole helppoa muodostaa puolueita esimerkiksi sen kysymyksen nojalla, onko heinänteko tällä tai tuolla paikkakunnalla alotettava heti, vai vastako ensi viikolla, sillä kaikki ovat yksimielisiä siitä, että se on tehtävä viimeistään seuraavalla viikolla, ja sitäpaitse voi jokainen mennä niitylle katsomaan, joko heinä varttoo viikatetta».
»Ratkaisette erimielisyydet niin suuret kuin pienetkin luullakseni enemmistön tahdon mukaan?»
»Tietysti, mitenkäs muutoin voisimme menetellä. Puhtaasti persoonallisissa kysymyksissä, jotka eivät ensinkään koske yhteisiä asioita — sellaisia on esim. kysymykset miten ihmiset pukeutuvat, mitä he syövät tai juovat, mitä he lukevat tai kirjoittavat, ja niin edespäin — ei synnykkään mitään erimielisyyttä, sillä jokainen saa menetellä näiden suhteen mielensä mukaan. Mutta jos asia on yleistä laatua, joten sen tekeminen tai jättäminen vaikuttaa jokaiseen, niin täytyy enemmistön päättää siitä, vaikkapa vähemmistö tarttuisi aseisiin ja todistaisi väkivallalla olevansa todellinen enemmistö. Tätä ei kumminkaan voi tapahtua vapaiden ihmisten muodostamassa yhteiskunnassa, jossa toinen on toisensa arvoinen. Sillä tällaisessa yhteiskunnassa on näennäinen enemmistö myöskin todellinen enemmistö. Ja toiset tietävät tämän, kuten jo olen maininnut, liian hyvin ruvetakseen sitä itsepäisesti vastustamaan, varsinkin kun heillä on kyllin tilaisuutta tuoda julki mielipiteensä ja valaista asiaa omalta katsantokannaltaan».
»Miten siinä menettelette», kysyin.
»Ajatetkaamme joku hoitopiiri, esim. kunta, piirikunta tai uskonnollinen seurakunta — olemme säilyttäneet kaikki nämä nimitykset, vaikka niiden välinen ero nykyjään on itse asiassa hyvin pieni — ennen se oli melkoinen. No niin, otaksumme että sellaisessa piirissä olisi muutamain naapurien mielestä jotakin tehtävä tai poistettava, olisi esim. rakennettava joku uusi rakennus, purettava mauttomia, epämukavia asuntoja, tai sanokaamme esim. että vanhan, ruman rautasillan sijaan olisi rakennettava kivisilta, siinähän on sekä rakentamista että hajottamista. — Ensimäisessä säännöllisessä kokouksessa ehdottaa joku naapuri nämä muutokset, ja jos kaikki kannattavat ehdotusta, on luonnollisesti keskusteltava vain sen yksityiskohdista. — Jos taas kukaan ei sitä kannata, raukeaa se itsestään sillä kerralla. Mutta näin ei järkeväin ihmisten kesken tapahdukaan, koska ehdotuksen tekijä on luonnollisesti puhunut asiasta jo ennen kokousta toisten kanssa. Otaksukaamme nyt, että jotkut naapurit ovat eri mieltä kannatetun ehdotuksen suhteen. He arvelevat esim., että ruma rautainen silta kelpaa vielä jonkun aikaa, eivätkä he tahdo ottaa osaa uuden rakentamiseen. Silloin ei asiata päätetä vielä tällä kerralla, vaan neuvottelu lykätään seuraavaan istuntoon. Sillä välin punnitaan perusteita puoleen ja toiseen, tärkeimmät lausunnot painetaan — tämän voi jokainen tehdä — joten kaikki tietävät, mistä on kysymys. Ja kun sitte tullaan kokoukseen, syntyy kysymyksen johdosta asiallinen keskustelu, ja lopuksi äänestetään käsien nostolla. Jos äänestys ei osota ratkaisevaa enemmistöä, lykätään asia vielä johonkin myöhempään kokonkseen. Jos käsitteiden eroavaisuus on syvempää laatua, kysytään vähemmistöltä, eivätkö he ehkä suostu mukautumaan yleiseen mielipiteeseen, jonka he usein — ei, vain melkein aina — tekevätkin. Jos he taas eivät suostuisi, joutuu asia kolmannen kerran keskusteltavaksi. Silloin vähemmistö myöntyy, ellei se ole sillä välin silminnähtävästi lisäytynyt. Luulen, että on olemassa eräs puoleksi unhotettu sääntö, jonka nojalla se kyllä voisi vielä jatkaa vastustustaan, mutta sitä ei ole minun muistiini koskaan käytetty».
»Sallitteko minun kysyä muutamia itse työtä koskevia seikkoja?» sanoin tuolle vanhalle puheliaalle herralle.
»Kysykää vain vieras; vastaan niihin aivan mielelläni».
»Ette suinkaan pakota ketään ottamaan osaa työhön, jota hän ei ole hyväksynyt?» kysyin häneltä?
Hän arveli nauraen:
»Todellakin sangen syvämietteinen kysymys, mutta ainoastaan toisen kiertotähden asukasten kannalta katsoen. — Vähemmistön jäsen, joka luulee tulleensa loukatuksi, voi kyllä laskea mieliharminsa valloilleen siten, että hän — pysyäksemme äskeisessä sillanrakentamis-esimerkissä — kieltää myötävaikutuksensa. Mutta, naapuri hyvä, tämä ei ole meidän yhteiskunnassamme kovinkaan tehokas lääke niihin haavoihin, joita 'enemmistön hirmuvalta' lyö. Sillä tehdystä työstä on jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle joko etua tai haittaa. Jos sillasta tulee tarkoituksenmukainen, on siitä kysymyksenalaiselle henkilälle hyötyä, päinvastaisessa tapauksessa taas haittaa, huolimatta siitä, onko hän ottanut rakentamiseen osaa vai eikö. Ja väliaikoina hän kannattaa työllään sillan rakentajoita, tehköönpä sitte mitä tahaan. — Ainoa, mitä hän minun käsittääkseni voi, on se, että hän perästäpäin saattaa sanoa: 'sanoinhan sen teille jo edeltäpäin', jos nimittäin myöhemmin huomataan, että sillan rakennus oli erehdys, josta on hänelle haittaa. Jos siitä taasen on hänelle hyötyä, ei hän voi sanoa edes tätä. Kauheaa 'hirmuvaltaa' tuo kommunismi, eikö niin? Ennenvanhaan varoteltiin ihmisiä usein tästä onnettomuudesta, — silloin, kun jokaista toimeentulevaa ja tyytyväistä ihmistä kohden voitiin laskea satoja nälkäänäkeviä. Me puolestamme olemme tähän 'hirmuvaltaan' sangen tyytyväisiä ja viihdymme varsin hyvin».
Hän istui hetken mietteissään, katsahti sitte minuun ja virkkoi:
»Onko teillä vielä muuta kysyttävää, vieraani? Aamu kuluu nopeasti lörpötellessäni».
| * | * | |
| * |
»On», vastasin hänelle. »Olen odottanut joka hetki Klaaran ja Dickin tuloa. Mutta ehkä meillä vielä on aikaa pariin kysymykseen, ennenkuin he saapuvat?»
»Koetetaan, naapuri, koetetaan», kehotti vanha Hammond. »Kuta enemmän minulta kyselette, sitä hauskempaa. Ja jos nuo toiset sattuvat tulemaan kesken vastaustani, saavat he kärsivälltsesti odottaa, kunnes olen päässyt loppuun. Siitä ei ole heille haittaa. Päinvastoin on heistä sangen suloista istua toistensa vieressä tietäessään, että he ovat löytäneet toisensa?»
Pidin velvollisuutenani hymyillä ja sanoin:
»Hyvä, kysyn siis, enkä välitä, jos he sattuvat tulemaankin. Siis: miten saatte ihmiset tekemään työtä, kun ei työstä ole mitään palkintoa; ja ennen kaikkea: miten saatte heidät ahkeroiksi työssä?»
»Eikö meillä ole työstä palkintoa?» kummasteli Hammond totisena. »Työn palkinto on elämä. Eikö se riitä?»
»Mutta eihän ole mitään palkintoa erittäin hyvästä työstä», huomautin.
»On, vieläpä aivan riittävä palkinto», vastasi hän. »Se on luomisen palkinto, sama palkinto, jota Jumala tunsi, kuten ihmiset lienevät ennen lausuneet. Jos haluatte palkintoa luomisen riemusta, jota tuutevat ainoastaan erinomaisen työn suorittajat, silloinhan voisitte yhtä hyvin vaatia lakiehdotusta lasten syntymisen lisäämiseksi».
»Eipä niinkään», sanoin, »sillä yhdeksännentoista vuosisadan ihminen vastaisi teille, että lasten synnyttäminen on luonnon mietti, samoin kuin työttämänä oleminenkin on luonnollinen vaatimus».
»Kyllä tiedän, kyllä tiedän», vastasi hän. »Tunnenhan minä tuon vanhan typerän väitteen, joka on aivan valheellinen ja itse asiassa mieletön. Fourier, jota kaikki pitivät pilkkanaan, ymmärsi asian paremmin».
»Miksi sanotte sitä mielettömäksi?» kysyin.
Hammond vastasi:
»Koska ne, jotka noin väittävät, otaksuvat, että kaikki työ on vaivaa. Meille on tämä ajatus niin kokonaan vieras, että me, vaikka meillä onkin kaikkea kylliksi, kuten olette huomannut, olemme alkaneet huolehtia sitä, että työ voi joskus käydä vähäksi. Työ on meidän mielestämme huvitusta, jonka kadottamista pelkäämme, eikä vaivaa».
»Sen olen jo huomannutkin», sanoin vanhukselle, »ja ajoin siitä kyselläkkin tarkemmin. Mutta sitä ennen haluaisin lähemmin kuulla perusteita, minkätähden työ on täällä huvitusta?»
»Sentähden, että kaikki työ on nykyjään miellyttävää. Tämä johtuu ensiksikin siitä, että tekijä toivoo työstään kunniaa tai nautintoa sen suorittamisesta. Tämä herättää mieltymystä silloinkin, vaikkei hetken työ olisikaan vlehättävää. Toiseksi se voi perustua siihen, että työ on tullut mieluisaksi tottumukseksi, kuten on esim. n. k. koneellisten töitten laita. Ja lopuksi on työ itsessään huvittavaa (näin on meillä useimpain töiden laita) koska työmme on taidetta, itsetietoista, varsinaista taidetta ja sen tekijät taiteilijoita».
»Kyllä käsitän», vastasin hänelle. »Mutta voitteko selittää minulle, miten te olette tähän onnelliseen asemaan päässeet? Sillä suoraan sanoen tämä muutos entisaikaisen maailman oloissa on mielestäni suurempi ja tärkeämpi, kuin mikään niistä muutoksista, joita olette kuvaillut tapahtuneeksi politiikan, rikosten, omistusoikeuden ja avioliiton aloilla».
»Olette aivan oikeassa», vastasi hän. »Voisittepa sanoa suoraan, että vasta tämä muutos on tehnyt muutkin muutokset mahdollisiksi».
»Tahdotteko kertoa minulle tästä tarkemmin» kysyin häneltä. »Juuri tämä seikka huvittaa minua enin».
»Teen sen aivan mielelläni», lupasi hän. »Mutta voidakseni sen täytyy minun panna teidän kärsivällisyytenne koetukselle ja puhua myöskin entisaikojen oloista. Sillä oloja on esitettävä rinnakkain, vastakohdat tuotava esiin, jos mieli saada asiaa teille selitetyksi. Ettekö pelkää ikävystyvänne?»
»En ensinkään», vakuutin hänelle innokkaasti.
Hän asettui mukavaan asentoon istuimellansa ja alkoi:
»Päättäen kaikesta, mitä olen kuullut ja lukenut, on selvää, että ihmiset olivat sivistyksen edellisellä aikakaudella joutuneet tavarantuotannon alalla umpisokkeloon, josta he eivät päässeet pois. He olivat kehittyneet ihmeteltävän käteviksi tavarain valmistuksessa, ja voidakseen käyttää tätä hyväkseen kehittäneet — tai oikeammin antaneet kehittyä — sangen laajaperäisen osto- ja myyntijärjestelmän, jota he kutsuivat maailmanmarkkinoiksi. Ja tämä järjestelmä kerran käyntiin päästyään pakotti heitä valmistamaan yhä enemmän tavaroita, huolimatta siitä, tarvittiinko niitä vai ei. Ihmiset eivät luonnollisesti voineet välttää todella tarpeellisten tavarain valmistamiseen vaadittavaa työtä, ja samalla heidän täytyi valmistaa suunnaton määrä tarpeettomia tuotteita, jotka niinkutsuttujen maailmanmarkkinain rautaisen hirmuvallan kautta tulivat yhtä tärkeiksi, kuin todella tarpeelliset tuotteet, jotka ovat välttämättömiä elämässä. Täten täytyi ihmisten tehdä tavattomasti työtä ainoastaan pitääksensä kurjaa järjestelmäänsä käynnissä».
»Aivan niin, mutta mitenkä sitte kävi?» kysyin.
»Kun he täten alistuivat tarpeettoman tavarantuotannon hirveän pakon alle, eivät he luonnollisesti voineet arvostella työtä eikä sen hedelmiä oikein. He koettivat lakkaamatta saada mahdollisimman vähällä työllä mahdollisimman paljon tavaroita. Tämän 'tuotantokustannusten alentamispyrinnön tähden', kuten sitä kutsuttiin, uhrattiin kaikki. Työntekijäin mieltymys työhönsä — jopa heidän välttämättömimmät tarpeensa, heidän terveytensä, ravinto, puku, asunnot, lepo, huvitukset, lyhyesti heidän elämänsä — kaikki oli arvottomampaa kuin hiekkajyvänen sen rinnalle, että tavaroita, joilla useimmiten ei ollut mitään arvoa, voitiin valmistaa 'halvalla'. Kerrotaanpa — ja minun täytyy se uskoa, niin painavat ovat todistukset, vaikkeivät useat meistä sitä voikkaan pitää totena — kerrotaan, että rikkaat ja mahtavat henkilötkin, edellämainittujen kurjain työorjain herrat, voivat itse elää keskellä tätä kurjuuden näyttämöä, liassa, löyhkässä ja kaiken kauhistuksen joukossa, jota ihminen luontoansa seuraten inhoo ja välttää — ainoastaan sentähden, että tämä käsittämättömän mielettömyyden järjestelmä säilytti heidän rikkautensa. Koko yhteiselämä uhrattiin tuon ahnaan hirviön, 'huokean tavaranvalmistuksen' kitaan, johon maailmanmarkkinat olivat ihmiskunnan pakottaneet».
»Minkälaisia olivat ne tavarat, joita valmistettiin maailmanmarkkinoita varten? Luultavasti kansat, jotka niin hyvästi osasivat tavaroita valmistaa, valmistivat myöskin hyviä tavaroita».
»Hyviä tavaroitako!» huudahti vanhus. »Kuinka olisivat ihmiset silloin voineet pitää huolta sellaisista vähäpätöisyyksistä, kuin niiden tavarain laadusta, joita he möivät? Heidän parhaat tavaransa olivat ala-arvoisia tusinatavaroita, huonoimmat taas kurjia hätävaroja, roskaa, josta ei kukaan olisi huolinut, jos olisi voinut saada parempia. Silloin oli tavallisena leikkipuheena: 'tavarat eivät ole tehtykään käytettäviksi, vaan myytäviksi' — lause, jonka te toiselta kiertotähdeltä tulleena ehkä ymmärrätte, mutta jota meidän väkemme ei ymmärrä».
»Eivätkö 'sivistyskansat' siis valmistaneet edes käyttämiänsä tavaroita hyvin?» kysyin vanhukselta.
»Kyllä», vastasi hän. »Oli tavaroita, jotka siihen aikaan tehtiin kauttaaltaan hyvin, ja ne olivat koneet, joiden avulla muita tavaroita valmistettiin. Ne olivat kerrassaan mestaritöitä ja erinomaisesti tarkoituksenmukaisia. Täydellä syyllä voidaankin sanoa, että yhdeksännentoista vuosisadan suurin työ oli koneiden valmistaminen. Ne olivat todellisia keksimiskyvyn, taidon ja kärsivällisyyden ihmeitä, mutta niitä käytettiin ainoastaan arvottomain esineitten suunnattomaan joukkovalmistukseen. Koneiden omistajat eivät arvostelleetkaan koneiden valmistamia tuotteita käyttoesineinä, ne olivat heille vain rikastumisen välikappaleita. Tehtailijan ainoana huolena oli löytää tavaroillensa ostaja — tuhma tai viisas — miten milloinkin».
»Tyytyivätkö ihmiset tähän?»
»Jonkun aikaa».
»Mitenkä sitte kävi?»
»Sitte tuli mullistus», sanoi vanhus nauraen, »ja viime vuosisadan kävi kuten miehen, jolta varastettiin vaatteet sillaikaa kun hän oli uimassa, joten hän sai kävellä alastomana kaupunkiin».
»Puhutte ankarasti menneistä ajoista», huomautin hänelle.
»Lnonnollisesti, koska tunnen ne niin hyvin», vastasi hän.
Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitte:
»Meidän perheemme on niinä aikoina kärsinyt paljon. Isoisäni joutui aikansa uhriksi. Jos tunnette menneitä aikoja edes jossakin määrässä, käsitätte mita hän sai kärsiä, kun sanon, että hän oli todellinen taiteilija, neron ja kumouksen mies».
»Luulen käsittäväni teitä», vastasin hänelle. »Mutta nyt on luullakseni kaikki toisin».
»Melkein kaikki», vastasi hän. »Valmistamamme esineet tehdään sentähden, että me tarvitsemme niitä. Ne tehdään lähimäiselle yhtä hyvin kuin itsellekin, eikä tavaroita enää valmisteta epävarmoja, tuutemattomia markkinoita varten, joista ei kukaan tiedä ja joissa ei ole mitään tarkastusta. Kun ei meillä osteta eikä myydä, olisi järjetöntä valmistaa tuotteita summakaupalla ainoastaan sen otaksumisen nojalla, että niitä ehkä tarvitaan; sillä ei ole enää ketään, jota voisi pakottaa niitä ostamaan. Tästä johtuukin, että kaikki valmistamamme tuotteet ovat hyviä ja tarkoitustansa vastaavia. Kaikki tehdään todellista käytäntöä eikä kauppaa varten, ja siksipä ei enää valmistetakkaan ala-arvoisia tavaroita. Työt, joita on vaikea tehdä käsin, tehdään koneilla, ja kaikki se, mitä on käsin hauska tehdä, suoritetaan ilman koneitten apua. Eikä ole kenenkään vaikea löytää työtä, joka erittäin miellyttää häntä ja vastaa hänen taipumuksiaan, joten ei ketään uhrata toisen tarpeiden tähden. Usein olemme huomanneet, että jonkun esineen valmistaminen on liian vaivaloista ja vaslenmielistä, ja silloin olemme lakanneet sitä valmistamasta».
Vanhus jatkoi sitte:
»Nyt luullakseni käsitätte, että kaikki työ näissä oloissa on enemmän tai vähemmän miellyttävää hengen ja ruumiin toimintaa, ja että jokainen hakee työtä eikä pakene sitä. Kun ihmiset polvi polvelta ovat saavuttaneet yhä enemmän taitoa ja kätevyyttä, on työ tullut niin helpoksi, että voisi luulla valmistuksen vähenneen, vaikka se todellisuudessa on päinvastoin kasvanut. Luulen, että tästä selviää, miksi pelkäämme työn ehkä käyvän liian vähäksi, kuten äsken mainitsin ja kuten jo lienette huomannutkin. Huolenpito tästä alkoi jo vuosikymmeniä sitte ja tulee yhä painavammaksi».
»Uskotteko siis todella, että työn puutetta on pelättävissä?» kysyin vanhukselta.
»Minä en usko sitä», vastasi Hammond, »ja sanonpa teille, minkätähden en usko. Jokaisen tehtävänä on koettaa saada työnsä yhä miellyttävämmäksi, ja tästä on luonnollisena seuraukselta, että valmistus tulee yhä huolellisemmaksi, koska kukaan ei mielellään päästä käsistään työtä, joka ei hänelle tuota kunniaa, ja koska sitäpaitse työntekijä on täydestä sydämestä kiintynyt työhönsä. Sen lisäksi on ääretön joukko esineitä, joita voidaan käsitellä taideteoksina, joten suuri joukko taitavia työntekijöitä saa työtä jo yksin näiden esineiden valmistuksessa. Samoin kuin taiteen ala on rajaton, samoin on myöskin tieteen ala. Ja vaikkei tämä enää olekkaan, kuten muinoin, ainoa ala, joka on kyllin arvokas terävä-älyisille ihmisille, on kuitenkin nytkin vielä ja tulee luultavasti aina olemaan henkilöitä, joille tieteellisen tutkimuksen vaikeus on kiihottimena, ja jotka sentähden pitävät tieteen alaa suuremmassa arvossa, kuin mitään muuta. Ja kun työn viehättäväisyys yhä kasvaa, luulen, että otamme tulevaisuudessa uudelleen käytäntöön muutamia työn haaroja, joista kyllä saadaan miellyttäviä tuotteita, mutta jotka me olemme aikoinaan hylänneet, kun emme osanneet tehdä työtä näillä aloilla miellyttäväksi. Työn puutetta pelätään sitäpaitse ainoastaan Europan edistyneimmissä maissa. Ne maat, jotka ennen olivat esim. Englannin siirtomaina, varsinkin Amerika, ja siellä ennen kaikkea entinen Yhdysvaltain alue, ovat meille tärkeänä apuna tässä suhteessa ja pysyvät semmoisena kauan aikaa. Sillä nämä maat, ja varsinkin Amerikan pohjois-osa, kärsivät sivistyksen rasituksista sen viimeisellä aikakaudella peräti suuria vahingoita. Elämä siellä tuli niin raa'aksi ja sietämättömäksi, että siellä ollaan vieläkin peräti takapajulla kaikissa asioissa, jotka jalostuttavat elämää. Todella voidaan sanoa, että Pohjois-Amerikassa on tarvittu hyvinkin sata vuotta, ennenkuin tuosta likaroukkiosta on tullut asuttava olinpaikka ihmisille. Ja siellä on vielä paljon tehtävää, kun maa on niin laaja».
»Olen hyvin iloinen kuullessani, että teillä on tuollaiset tulevaisen onnen suunnitelmat edessänne», vastassn hänelle. »Pyydän vielä kysyä teiltä muutamia seikkoja, sitte riittää täksi päiväksi».
Viimeisiä sanoja lausuessani kuului askeleita ovelta. Tartuttiin avaimeen ja rakastavat astuivat sisään. He näyttivät niin onnellisilta ja kauniilta, ettei tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä katsella heidän hiukan ujoja lemmenosotuksiaan. Todellakin olisi koko maailma voinut ihastua heihin. Vanha Hammond katseli heitä kuten taiteilija silmäilee tauluansa, joka on onnistunut hänen toiveittensa mukaan. Hän oli peräti onnellinen ja lausui:
»Istukaahan toki lapset. Älkää häiritkö, sillä utelias vieraamme tahtoo vielä kysyä minulta muutamia seikkoja».
»Senhän arvasinkin», sanoi Dick. »Ettehän ole vielä olleet yhdessä kuin puolineljättä tuntia, eikä voi toivoa, että niin lyhyessä ajassa ehtisi kertoa kahden vuosisadan historiaa. Sitäpaitse olette luultavasti poikenneet myöskin maantieteen ja taiteen alalle».
»Mitä häiritsemiseen tulee, rakas iso-isä», huomautti Klaara, »ei teidän tarvitse pelätä meitä, mutta luulenpa, että teitä häiritsee pian päivälliskellon ääni, joka tuntunee vieraastamme sangen mieluiselta soitolta».
»Niinpä kyllä», vastasin hänelle. »Nyt kun siitä puhutte, alkaa minustakin tuntua siltä. Olenhan päivän koitosta saakka elänyt vain ihmettelyllä ja kummastelemisella».
Samassa helähti korkeassa tornissa kellon hopeainen ääni. Sen soitto muodostui ihanaksi säveleeksi, joka hyväili tottumattomia korviani, kuten kevätlintujen laulu.
»Nyt kaikki kysymykset sikseen, kunnes olemme syöneet päivällisen», sanoi Klaara ja tarttuen käteeni kuten herttainen lapsi talutti hän minut huoneesta alas portaita museon etupihaan, välittämättä ollenkaan molemmista Hammondeista.
Astuimme torille, jossa äsken olin ollut. Kaunispukuisia ihmisiä asteli harvakseen samaan suuntaan kuin mekin. Poikkesimme holvikäytävään ja saavuimme muhkealle, veistoksien ja taiteellisten metallikoristeiden kaunistamalle ovelle. Siinä seisoi sievä mustatukkainen tyttö ja ojensi jokaiselle sisäänmenevälle pienen viehättävän kukkakimpun. Astuimme saliin, joka oli paljoa suurempi, arkkitehtoonisesti täydellisempi ja ehkä kauniimpikin, kuin Hammersmithin vieraskodin sali. Sen seinämaalaukset vetivät heti puoleensa koko huomioni. Minusta alkoikin tuntua sopimattomalta katsella alituisesti Klaaraa, vaikka hän todella oli katsomisen arvoinen.
Ensi silmäyksellä näin, että maalauksien aiheina oli vanhoja satuja ja runoja, joista minun luullakseni täällä ainoastaan kymmenkunta henkilöä voi tietää jotakin. Kun Hammondit asettuivat istumaan vastapäätä meitä, sanoin vanhukselle, osottaen maalauksia:
»Ihmeellistä, että maalauksissa on käsitelty tuollaisia aiheita».
»Kuinka niin?» kysyi vanhus. »En todellakaan käsitä, minkätähden se teitä kummastuttaa. Jokainen tuutee aiheina olevat sadut, ne ovat kauniita ja mieltäylentäviä, eivätkä myöskään ole liian surullisia paikkaan, jossa syödään, juodaan ja huvitellaan, mutta samalla ne antavat kyllin ajattelemisen aihetta».
Minun täytyi nauraa.
»En todellakaan olisi uskonut löytäväni täällä viehättäviä haavekuvauksia 'Seitsemästä joutsenesta', 'Kultaisen vuoren kuninkaasta', 'Uskollisesta Henrikistä' ja muista sentapaisista saduista, joita Jakob Grimm on keräillyt maailman lapsuudenajoilta, josta nykyisellä ajalla on vain hämäröitä muistoja. Arvelin, että te ette enää välitä laisinkaan sellaisista lapsellisista kertomuksista».
Vanhus hymyili, mutta ei vastannut mitään. Dick sitävastoin sävähti tulipunaiseksi ja lausui vilkkaasti:
»Mitä tarkoitatte, vieras? Minun mielestäni kaikki nuo ovat erittäin kauniita, eivätkä ainoastaan kuvat, vaan myöskin kertomukset. Kun olimme vielä lapsia, toteutuivat nämä sadut mielestämme jokaisessa metsänrinteessä, jokaisessa joen mutkassa, jonka kävelymatkoillamme kohtasimme. Jokainen vainioilla oleva rakennus oli meistä Henkien kuninkaan asunto. Muistatko, Klaara?»
»Muistan kyllä», vastasi hän, ja minusta näytti, että hänen kauniille kasvoillensa vetäysi ohut pilvi. Aioin juuri kysyä syytä siihen, mutta samassa astuivat kauniit ruuantarjoilijattaret nauraen ja jutellen sisään ja toivat päivällisen pöydälle.
Kuten aamiaisella, oli nytkin kaikki keitetty ja pantu esiin erittäin hienosti ja taidokkaasti. Huomasikin heti, että aterian valmistajat olivat suorittaneet työnsä sydämen halulla. Pöytää ei kuitenkaan oltu katettu mässäämistä eikä herkuttelemista varten. Kaikki oli yksikertaista, mutta laadulleen erinomaista. Sattumalta sain tietää, ettei tämä ollut juhla-ateria, vaan tavallinen jokapäiväinen päivällis-ateria.
Lasit ja porsliinit, kaikki astiat ja koko pöytäkalusto vaikuttivat sangen miellyttävästi minun silmiini, jotka olivat tottuneet tutkimiini keskiaikaisiin malleihin. Yhdeksännentoista vuosisadan iloisten ravintolavierasten ja klupisankarien mielestä olisivat mallit ehkä näyttäneet kehittymättömiltä ja valmistus puutteelliselta. Astiat olivat lasitettuja, runsaasti koristeltuja saviastioita. Vähemmässä määrässä esiintyvä porsliini oli ehta kiinalaista. Lasiteokset olivat hienoja, siroja ja sangen muotorikkaita eikä niin sileitä ja tukevia, kuin kaupassa esiintyvät lasitavarat yhdeksännellätoista vuosisadalla.
Huonekalut, samoin kuin muukin salin sisustus, olivat samaa stiiliä, kuin pöytäkalustokin. Ne olivat kaunismuotoisia ja runsaasti koristeltuja, mutta niissä ei ollut meidän aikamme puusepäntaidon ulkonaista loistoa. Niistä puuttui se, mitä yhdeksännellätoista vuosisadalla kutsuttiin »komeudeksi» tai mukavuudeksi, puuttui liiallisuuden synnyttämä epämukavuus. En ollut koskaan ottanut osaa niin miellyttävään ateriaan, vaikka en ottaisikaan lukuun muita sen päivän ihastuttavia vaikutuksia.
Kun olimme syöneet ja istuimme mukavasti paikoillamme, edessämme pullo burgundinviiniä, alkoi Klaara uudelleen puhua äskeisestä kuvakysymyksestä, joten näytti, että se oli saattanut hänet levottomaksi.
Hän katseli maalauksia ja lausui:
»Minkätähden taiteilijat ja kirjailijat tauluissaan ja runoissaan käsittelevät ainoastaan harvoin meidän nykyistä elämäämme, vaikka kaikki olemme siihen niin suuresti ihastuneet? Ja jos he joskus sitä käsittelevätkin, niin minkätähden he ikäänkuin vartavasten koettavat saada luomansa kuvan sellaiseksi, ettei se vastaa todellisuutta? Emmekö ole kyllin hyviä kuvattaviksi? Minkätähden menneet kauhun-ajat ovat kuvissa ja runoudessa meistä niin viehättävät?»
Vanha Hammond arveli nauraen:
»Niin on aina ollut, ja luulenpa, että siten tulee aina olemaankin. Onham tämä ilmiö selitettävissäkin. Tosin yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin oli hyvin vähän taidetta, mutta hyvin paljon puhetta taiteesta, syntyi oppisuunta, joka vaati, että maalaustaiteen ja runouden tulee kuvata oman aikakautensa elämää, mutta tähän ei koskaan päästy. Jos joku koetti toteuttaa oppisuunnan vaatimusta, esitti hän, kuten Klaara äsken mainitsi, elämän aina väärässä valossa, joko kaunistellen tai huonontaen, mutta aina niin, ettei se vastannut todellisuutta, eikä kuvaa voinut tuntea. Ei tiennyt aina, oliko käsiteltävänä ollut faaraoiden tai joku muu aikakausi».
Dick virkkoi tähän:
»Onhan mielestäni aivan luonnollista, että oudot, ihmeelliset seikat viehättävät meitä. Sanoin jo äsken, kuinka lapsena kuvittelimme kaikenmoista, olimme olevinamme milloin siellä milloin täällä. Tämä miellytti ja kiihdytti meitä. Samoin vaikuttavat kertomukset ja kuvat. Mitä pahaa siinä on?»
»Olet aivan oikeassa», vastasi vanha Hammond. »Luonteemme taiteellinen puoli se on, joka synnyttää tällaisia haaveilukuvia. Kun olemme lapsina, kuluu aika mielestämme niin hitaasti, että luulemme ehtivämme kaikkeen».
Hän huokasi ja jatkoi sitte hymyillen:
»Olkaamme iloisia siitä, että olemme taas löytäneet lapsuutemme ajan. Juon nykyisten päiväin muistoksi».
»Toisen lapsuudenajan muistoksi», sanoin hiljaa, mutta punastuin samassa tätä kaksimielistä sopimattomuutta ja toivoin, ettei kukaan ollut kuullut muistutustani. Vanhus oli sen kuitenkin kuullut ja kääntyi hymyillen puoleeni, lausuen:
»Niin, miksi ei? Minä puolestani toivon, että tämä toinen lapsuus kestäisi hyvin kauan, ja että sitä seuraisi kolmas, ellei meidän aikakautemme jo ole se. Tietäkää sitäpaitse, ystävä hyvä, että me olemme sekä jokainen erikseen että kaikki yhdessä liian onnellisia, voidaksemme tulla levottomiksi siitä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan».
»Minä puolestani toivoisin», sanoi Klaara, »että olisimme siinä määrässä mielenkiintoa herättäviä, että kirjailijat ja taiteilijat kuvailisivat meitä teoksissaan».
Dick vastasi hänelle lempiväin hellillä sanoilla, joita en kykene kertomaan, ja hetkiseksi vaikenimme kaikki.
Dick katkaisi vihdoin äänettömyyden ja virkkoi:
»Suokaa anteeksi, vieras, että olemme aterian jälkeen näin raukeita ja hitaita. Mitä haluatte nyt? Noudammeko päistärikön lähteäksemme takaisin Hammersmithiin? Tai tahdotteko ehkä tulla kanssamme kuuntelemaan Walesilaisten laulua tässä lähellä olevassa pylväistössä? Vai menemmekö yhdessä nyt heti kanpunkiin katsomaan paria tosikaunista rakennusta? Tai mitä muuta mahdollisesti toivotte?»
»Minähän olen outo», vastasin, »joten teidän täytyy päättää, mihin mennään».
Totta puhuen en halunnut tällä hetkellä huvitteluja laisinkaan. Minusta tnutui, että Hammond vanhus, joka tiesi paljon menneistä ajoista ja katseli silloisia oloja jonkunlaisella laimealla, entisen vihan sijaan astuneella myötätuntoisuudella, oli minulle turvana tässä uudessa maailmassa, jossa entinen ajatustapani ja koko katsantokantani oli niin sanoakseni joutunut pois viralta. Sentähden en halunnut häntä näin pian jättää. Hän tulikin itse avukseni:
»Varrohan vähän, Dick», sanoi hän. »Paitse vierastamme ja sinua täytyy tässä vielä kysyä minunkin mielipidettäni. Enkä laisinkaan aio jättää käyttämättä hänen seurustelunsa tuottamaa huvia, varsinkin kun tiedän, että hänellä on vielä yhtä ja toista kyseltävää minulta. Menkää siis te Walesilaisten laulajainne luo, mutta tuokaa meille ensin tänne viinipullo. Tulkaa sitte noutamaan ystäväämme, mennäksenne hänen kanssansa länteen, mutta älkää vain tulko liian pian».
Dick nyökkäsi myöntävästi ja hetken kuluttua olimme vanhuksen kanssa kahden tuossa suuressa salissa. Iltapäivän aurinko loi säihkyviä säteitään siroissa, kaunismuotoisissa laseissa olevaan punaviiniin. Hammond virkkoi:
»Onko elämässämme ja tavoissamme vielä jotakin, jota ette käsitä, vaikka olette siitä niin paljon kuullat ja jonkun verran nähnytkin?»
Minä vastasin:
»Kaikkein käsittämättömintä minusta on se, miten kaikki on tällaiseksi tullut».
»Sen kyllä uskon», arveli vanhus, »koska muutos on niin peräti suuri. On todellakin vaikea, ehkäpä mahdotonkin selittää teille koko kehityksen kulku. Tieto, tyytymättömyys, petos, pettymykset, häviö, kurjuus, epätoivo — henkilöt, jotka työskentelivät muutoksen hyväksi, koska he näkivät laajemmalle kuin suuri joukko — kaikki nämä yhteisesti ovat olleet muutoksen vaikuttajina. Ihmisten täytyi käydä kaikkien näiden kärsimysten lävitse, ja epäilemättä katselivat useimmat koko tämän ajan kuluessa tapahtunutta kehitystä ymmärtämättä sitä; he pitivät sitä välttämättömänä ja luonnollisena — niin luonnollisena, kuin esim. auringon nousua ja laskua — ja niinhän se olikin».
»Sanokaa minulle yksi seikka, jos voitte. Tapahtuiko muutos tai 'vallankumous', kuten sitä kutsutaan, rauhallisesti».
»Rauhallisestiko? Miten olisi rauha ollut mahdollinen silloisille sekopäisille, valistumattomille raukoille? Taistelua se oli alusta loppuun, katkeraa, tuimaa taistelua».
»Tarkoitatteko taistelulla varsinaisia aseellisia otteluja, vai työlakkoja, työnsulkuja ja nälkään näännyttämistä, joista olen kuullut?»
»Tarkoitan kaikkia näitä», vastasi hän. »Sen aikakauden historia, jolloin siirryttiin kapitalistisesta orjuudesta vapauteen, voidaan lyhyesti kertoa näin: Kun yhdeksännentoista vuosisadan lopulla heräsi toivo luoda onnellinen yhteiselämä kaikille ihmisille, oli keskiluokalla, joka silloin oli yhteiskunnan tyrannina, niin suuunaton ja musertava valta käsissään, että tuo toivo näytti ainoastaan kauniilta unelmalta kaikista, yksin niistäkin, jotka sitä pitivät vireillä, voipipa sanoa vastoin tahtoansa, vastoin omaa arvostelukykyänsä ja ymmärrystänsä».
Vanhus keskeytti puheensa vaipuen mietteisiinsä. Hetken kuluttua hän jatkoi säälivällä äänellä:
»Näin oli laita siinä määrässä, että muutamat niistäkin valistuneista ihmisistä, joita kutsuttiin sosialisteiksi, vaikka käsittivätkin ja julkisesti julistivat, että ainoa järkevä yhteiskunnan perustus on puhdas kommunismi (kuten nyt ympärillänne näette) kuitenkin kammoivat heidän mielestään hyödyttömiltä näyttäviä vaatimuksia, jotka tarkoittivat tämän onnellisen unelman toteuttamista. Kun nyt katselemme noita aikoja, huomaamme, että suurena, vaikuttavana muutosvoimana oli vapauden ja yhdenvertaisuuden toivo.
»No niin, näihin miehiin oli kyllä tämä tunne syvästi juurtunut, mutta heillä ei ollut aseena sitä luottamusta, joka voi synnyttää muutoksen. Tässä ei ole ihmettelemistä, sillä kun he loivat katseensa ympärillensä, näkivät he sorretun luokan lukemattovat joukot, jotka olivat vaipuneet liian syvälle kurjuuteen, liian syvälle kurjuuden synnyttämään itsekkäisyyteen, voidakseen edes käsittää, mitenkä muutoin voisi päästä kurjuudesta, kuin tuota tavallista tietä, jonka silloinen osuusjärjestelmä määräsi, ja joka ei ollut muu, kuin sangen kaukainen mahdollisuus kiivetä sorrettujen helvetistä sortajain taivaaseen. Silloiset sosialistit tiesivät, että yhdenvertaisuuden tila oli ainoa järkevä päämäärä niille, jotka tahtoivat parantaa maailmaa. Vähitellen kuitenkin saatiin kaikenlaisilla juonilla ja kujeilla tuotantotapaa ja omistusta koskevia lakeja muutetuksi siihen suuntaan, että alaluokan (tämä julma sana oli yleensä käytännössä) orjuus hiukan parani, että tämä luokka alkoi paremmin soveltua koneistoon ja voi käyttää sitä yhä paremmin asemansa parantamiseksi. Silloin olivat nuo miehet kärsimättömyydessään ja toivottomuudessaan valmiit uskottamaan itselleen, että alaluokka täten muka saavuttaisi täydellisen yhdenvertaisuuden, kun rikkaat pakotettaisiin luovuttamaan osastaan siile niin paljon, että se voisi elää siedettävää elämää; ja kun rikasten asemalla ei näin ollen olisi enää erityistä arvoa, uskottiin luokkaerotusten vähitellen katoavan itsestään. — Voitteko käsittää minua?»
»Jotakuinkin. — Jatkakaa vain!»
»No, jos käsitätte sanani, niin huomaatte myös, että vaikka ei teoriia ollutkaan peräti järkeä vailla, ei se käytännössä kuitenkaan voinut näitä tuloksia luoda. Osa työtekijöitä oli saanut parannetuksi asemaansa siinä määrässä, että se lähestyi hyvinvoivan keskiluokan asemaa. Mutta näiden onnellisten työntekijäin alapuolelle olikin syntynyt suuri luokka niin kurjia orjia, kuin ajatella voi. Heidän orjuutensa oli paljoa toivottomampi, kuin entinen palkkaorjuus».
»Voitteko ehkä lyhykäisesti kertoa, mitä sitte tapahtui?» kysäsin vanhukselta, huomatessani, että hänen selityksensä alkoi käydä hiukan sekavaksi ja vaikeatajuiseksi.
»Voin kyllä. Siihen aikaan oli työntekijöille jonkunlaista apua niinsanotusta valtiososialismista. Mutta kone ei työskennellyt tasaisesti. Joka kierroksella koettivat kapitalistit seisauttaa sitä. Tämä ei olekkaan ihmeellistä, sillä olihan sen tarkoituksena poistaa vähitellen kauppa- ja kaupustelujärjestelmä, josta olen teille puhunut, tarvitsematta panna mitään todella käytännöllistä sijaan. Täten lisääntyi häviö lisääntymistään. Työntekijäin kurjuus kasvoi yhä, ja sen kanssa käsikädessä myöskin tyytymättömyys, Tätä jatkui kauan aikaa. Ylemmän luokan valta oli vähennyt samassa määrässä, kuin heidän yksinomainen hallintaoikeutensa rikkauksiin oli vähennyt, eivätkä he voineet enää hoitaa asioita ylhäältä alaspäin kuten ennen. Aina tähän saakka olivat valtiososialistit puolustaneet menettelyänsä tulostensa nojalla. Toiselta puolen oli työväenluokka huonosti järjestynyt ja vaipui yhä syvempään kurjuuteen, huolimatta niistä eduista, joita se aikojen kuluessa oli pakottanut herransa myöntämään. Kaikki oli häilyvää. Herrat eivät voineet täydellisesti masentaa orjiansa, vaikka he helposti voittivat muutamia yksityisiä lakkoja. Työntekijät pakottivat työnantajansa myöntämään todellisia tai luuloteltuja aseman parannuksia, mutta vapautta he eivät voineet täten saavuttaa. Lopuksi tuli suuri mullistus. Jos mieli ymmärtää sitä, tulee meidän muistaa, että työntekijät olivat melkoisesti edistyneet, mutta heidän asemansa oli sitävastoin, kuten jo sanoin, parantunut ainoastaan vähässä määrässä».
Näyttäen viattoman tietämättömältä kysyin:
»Millä tavalla he muutoin voivat kehittyä, kuin parantamalla asemaansa?»
Vanhus vastasi: »He olivat pitkien, erehdyksistä ja ymmärtämättömyydestä rikasten vuosien kuluessa oppineet tuntemaan sen voiman, jonka avulla he voivat helposti hankkia itselleen riittävän ylläpidon. He olivat oppineet, miten on liityttävä yhteen.
»Työntekijöillä oli suuri järjestö turvana taistelussa työnantajia vastaan — jota taistelua pidettiin yli puolen vuosisataa silloiseen työ- ja tuotantojärjestelmään välttämättömästi kuuluvana. Tämä järjestö oli kaikkien tai melkein kaikkien palkkatyöläisten yhteinen liitto, ja sen avulla oli voitettu mainitsemani parannukset työntekijäin elinehdoissa. Vaikka järjestyneet työntekijät usein ryhtyivät lakkoon varsinkin alkuaikoina, ei tämä kuitenkaan kuulunut heidän menettelytapaansa. Siihen aikaan, jota tässä tarkoitan, olivat he jo tulleet niin voimakkaiksi, että paljas lakon uhkaus jo riitti saamaan vähäarvoisemmat vaatimukset toteutetuiksi. He olivat näet hyljänneet vanhojen ammattiyhdistysten yksinkertaisen menettelyn, joka asetti lakkoon ainoastaan osan jonkun teollisuusalan työntekijöitä ja hankki toisilta työntekijöiltä näille kannatusta. Tarkoittamallani aikakaudella oli työväestöllä jo suuri rahasto työlakkoja varten, joten he voivat joksikin ajaksi kokonaisuudessaan seisauttaa minkä teollisuusalan tahaan, jos tahtoivat».
Minä keskeytin vanhuksen puheen, kysyen: »Eikö silloin ollut tarjona se vaara, että työntekijäin rahoja käytetään määrin — huonoihin tarkoituksiin, kuten tuolla turmeltuneella, valheellisella aikakaudella oli tapana»?»
Vanha Hammond liikkui tuolillaan levottomasti edes takaisin ja vastasi sitte:
»Vaikka tämä tapahtui niin kauan aikaa sitte, hävettää minua kuitenkin syvästi, kun minun täytyy sanoa teille, että tässä suhteessa oli montakin vaaraa tarjolla. Häpeällisiä tekoja ilmestyi usein, jonka tähden järjestö väliin oli hajoamaisillaan tahi jakautumaisillaan. Mutta siihen aikaan, josta nyt puhun, näytti kaikki peräti uhkaavalta. Olojen pakottamana huomasivat työntekijät vihdoin aivan selvästi, että palkkataistelun synnyttämä yhä kurjemmaksi muuttuma asema vaati välttämättämästi aivan pikaista ratkaisua. Ja kaikki järkevät ihmiset alkoivat käsittää ajan syvää vakavuutta. Tämä käsitys sysäsi kaikki muut seikat syrjään ja oli ajatteleville merkkinä siitä, että mullistus lähestyi välttämättömänä kuin sallimus. Tämä oli pettureille ja oman voiton etsijöille pelottavaa. He suljettiin yksi toisensa perästä pois liitosta ja he yhtyivät sitte enimmäkseen vanhoillisiin».
»Mitä tiedätte silloin saavutetuista parannuksista? Mitä tai minkälaatuisia ne olivat?»
Vanhus vastasi: »Muutamat, ja juuri ne, jotka olivat käytännössä tärkeimmät työväestölle, saavutettiin suorastaan pakottamalla työnantajat taipumaan. Täten voitetut uudet työehdot perustuivat ainoastaan tapaan, tottumukseen eikä lakiin. Mutta kun ne kerran tulivat otetuksi käytäntöön, eivät herrat uskaltaneet näitä oloja enää peruuttaa, peljäten yhteenliittyneiden työntekijäin yhä kasvavaa voimaa. Toiset parannukset olivat taas n. s. valtiososialismin synnyttämiä. Tärkeimmät näistä on pian mainittu. Yhdeksännentoista vuosisadan lopulla heräsi vaatimus, että herrat olisi pakotettavat lyhentämään työpäivää. Vaatimus kävi yhä äänekkäämmäksi ja yleisemmäksi, joten herrojen täytyi lopulta taipua. Tästä toimenpiteestä oli hyötyä luonnollisesti ainoastaan siinä tapauksessa, että tuntipalkka samalla korotettiin, ja oli selvää, että herrat pitivät kiinni vanhasta palkasta, ellei pakottamalla saatu muutosta tässäkin suhteessa. Sentähden hyväksyttiin pitkän taistelun jälkeen laki, joka määräsi tärkeimmille teollisuusaloille alimman palkan. Mutta tämänkin lain täydennykseksi täytyi pian saada toinen, joka määräsi tärkeimmille tavaroille, jotka silloin katsottiin työntekijöille välttämättömäksi, korkeimman luvallisen hinnan».
»Silloinpa jouduttiin hyvin lähelle vanhain Roomalaisten köyhäinhoitoa», sanoin nauraen, »siellähän jaettiin köyhälistölle leipäkin».
»Samaa sanoivat aikoinaan useat», vastasi vanhus kuivasti, »ja kauan oli pysyvänä väitteenä, että valtiososialismin lopullisena päämääränä on tämä allikko — otaksuen, että se päämääräänsä pääsee, joka ei kuitenkaan tapahtunut, kuten tiedätte. Pääsi se kuitenkin loitommalle, kuin alimman palkan ja korkeimpain hintojen määräämiseen, joka silloin oli välttämätön väliaikaisesti, kuten nyt voimme käsittää. Hallituksen täytyi silloin jättää huomioonottamatta työnantajaluokan äänekkäät valitukset kaupan alituisesta rappeutumisesta (tämä oli ohimennen sanoen yhtä toivottava, kuin koleeran häviäminen: joka sekin nyt on onnellisesti saavutettu). Sen oli pakko ryhtyä toimenpiteisiin, jotka eivät olleet työnantajain etujen mukaisia. Perustettiin valtion tehtaita välttämättömäin tavarain valmistusta varten, ja julkisia kauppoja, joissa niitä myytiin. Nämä toimenpiteet auttoivat jonkun verran. Ne muistuttivat piiritystilassa olevan kaupungin päällikön määräyksiä. Etuoikeutetut luokat uskoivat luonnollisesti, että sellaisien lakien hyväksyminen synnyttää maailmanlopun.
»Tähän pelkoon olikin jonkun verran syytä. Kommunististen oppien leviäminen ja valtiososialismin vaatimusten osittainen toteutuminen häiritsi ja lopuksi tykkänään lamautti tuon merkillisen kauppajärjestelmän, joka uuvuttavana tautina oli rasittanut maailmaa ja hankkinut huimaavan pienelle vähemmistölle pelaajan iloisen elämän, mutta useille, jopa useimmille kurjuutta ja kärsimyksiä. 'Huonot ajat', kuten silloin sanottiin, uudistuivat alituisesti, käyden todella hyvin huonoiksi palkkaorjillekin. Vuosi 1952 oli tuon aikakauden kurjimpia — työntekijät kärsivät kauheasti. Riittämättömät valtion liikkeet, joilla oli työtä enemmän kuin voivat suorittaa, eivät voineet täyttää tarkoitustansa, ja suurien kansajoukkojen täytyi turvautua yleiseen hyväntekeväisyyteen, kuten silloin oli tapana sanoa. Yhteenliittyneet työntekijät seurasivat pelon ja toivon sekaisilla vaihtelevilla tunteilla tapausten kulkua. He olivat jo esittäneet päävaatimuksensa — nyt he vaativat kaikkien liittoutuneiden toverien juhlallisen ja yleisen äänestyksen perustuksella, että oli pikaisesti ryhdyttävä ensimäisiin näiden vaatimusten toteuttamista tarkoittaviin toimenpiteisiin. Lopullisena päämääränä oli jättää kaikkien maan luonnollisten tulolähteiden sekä niiden käyttämisessä tarpeellisten koneiden hoito liittoutuneille työntekijöille, ja asettaa etuoikeutetut eläkkeennauttijan asemaan, jotka luonnollisesti riippuvat työntekijäin hyvästä tahdosta. Tämä 'päätös', kuten sitä kutsuttiin, levesi sanomalehdistön kautta sangen laajalle. Se oli itse asiassa sodan julistus, ja sellaiseksi sen työnantajain luokka käsittikin. Siitä pitäen he alkoivat järjestyä tehokkaasti vastustamaan 'raakaa ja hurjaa kommunismia', kuten he ajattelemattomasti sanoivat. Ja kun he useissa suhteissa vielä olivat tai ainakin näyttivät olevan sangen voimakkaita, toivoivat he yhä voivansa röyhkeällä väkivallalla voittaa osaksi takaisin sen, mitä he olivat menettäneet, ehkäpä lopuksi kaikkikin. He väittivät, että hallitukset olivat suuresti erehtyneet, kun eivät olleet jo ennemmin ryhtyneet vastarintaan. Vapaamieliset ja radikaalit (näin kutsuttiin, kuten luultavasti tiedättekin, vallitsevain luokkain keskuudessa tavattavia, kansanvaltaisuuteen jossakin määrässä taipuvia puolueita) saivat osakseen ankaroita moitteita siitä, että he olivat ratsastelleet ennenaikaisilla periaatteilla ja saattaneet typerällä ventomielisyydellään maailman tähän onnettomaan asemaan. Näiden hyökkäysten esineeksi joutui varsinkin muudan Gladstone (tai todenmukaisemmin Gledstein, päättäen sanan skandinavialaisesta alkuperästä), eräs yhdeksännentoista vuosisadan etevimpiä valtiomiehiä. Minun ei tarvinne kuvailla teille lähemmin näiden hyökkäyksien ja ehdotusten typeryyttä. Mutta nämä taantumispuolueitten hurjat pyrinnöt loivat pelottavan murhenäytelmän. 'Alempien luokkien pohjattomista vaatimuksista on tehtävä loppu', 'Kansalle on opetettava, mitä sen rauhaan sopii', nämä olivat taantumispuolueen keskuudessa kiertäviä pyhinä pidettyjä lempilauselmia, jotka eivät ennustaneet hyvää».
Vanhus pysähtyi, loi terävän katseen tarkkaavaisiin ja kummasteleviin kasvoihini sekä jatkoi sitte:
»Tiedän, rakas vieraamme, että olen käyttänyt sanoja ja puheenparsia, joita ainoastaan harvat meidän keskuudessamme ymmärtäisivät ilman pitkiä ja vaikeita selityksiä, tuskinpa silloinkaan. Kun te näytätte olevan toiselta kiertotähdeltä kotoisin, täytyy minun kysyä teiltä, oletteko voinut seurata tähän saakka esitystäni?»
»Olen kyllä», vastasin. »ymmärrän kaikki varsin hyvin, olkaa vain hyvä ja jatkakaa».
»Erään vähäpätöisen asian johdosta kutsuivat työväen johtajat kansankokouksen Trafalgar Square puistoon. Muistatte kai tuon paikan? Jo vuosia oli riidelty oikeudesta kokoontua siellä. Porvarikunnan suojelusjoukko, jota kutsuttiin poliiseiksi, hyökkäsi tapansa mukaan pamppuineen kokouksen kimppuun. Kahakassa haavoittui useita ihmisiä. Toiset kuolivat rääkkäyksen johdosta, toisia poljettiin paikalla kuoliaaksi. Kokous hajoitettiin ja muutamia satoja osanottajia otettiin kiinni ja suljettiin vankeuteen. Samanlainen kokous oli muutamia pätviä ennen pantu toimeen Manchesterissa, joka nyt on hävinnyt. Siellä kävi samalla tavalla. Siten alkoi 'opetus'. Yli koko maan joutuivat mielet kuohuksiin. Pidettiin neuvotteluja, joissa päätettiin panna toimeen uusi, valtava kokous ulkoilmassa, vastalauseeksi omistavain luokkain menettelyä vastaan. Määrättynä päivänä kokoutui suunnattomia kansanjoukkoja Trafalgar Squarelle ja ympäristölle — silloin ahtaille kaduille. Kokous oli liian suuri pampuilla varustetuille poliiseille. Syntyi muutamia lyhyitä otteluita, joihin kansa oli varustanut itsensä. Kolme tai neljä työntekijää surmattiin ja parikymmentä poliisia rutistettiin kahakassa kuoliaaksi. Loput sinitakkisia pakenivat niin pian kuin kerkesivät. Tämä oli kansan voitto, vaikka ei suinkaan ratkaiseva.
»Seuraavana päivänä oli koko Lontoo — ja muistakaa, mikä se siihen aikaan oli — kapinassa. Useat rikkaat pakenivat maaseuduille ja viranomaiset kokosivat sotaväen, mutta eivät uskaltaneet sitä käyttää. Poliisivoimaa ei voitu koota mihinkään paikkaan, kun kapina raivosi tai uhkasi puheta kaikkialla. Manchesterissä, jonka asukkaat eivät olleet niin rohkeita tai niin toivottomia kuin Lontoossa, vangittiin useita johtajia. Lontoossa kokoontui yhdistettyjen työväenliittojen johtajain kongressi, omistaen itselleen vanhan vallankumouksellisen nimen yhteishyvän valiokunta. Mutta kun ei ollut käytettävänä harjaantunutta ja asestettua miehistöä, ei uskallettu ryhtyä hyökkäykseen. Rakennusten seinille vain liimattiin jotenkin epäselviä kehotuksia työmiehille, etteivät he antaisi lannistaa itseään. Neljänneksitoista päiväksi mainitun kahakan jälkeen kutsuttiin uusi kansankokous Trafalgar Squarelle.
»Sillävälin oli kaupunki levoton, ja liike oli tykkänään seisahtunut. Sanomalehdet, jotka vielä silloin, kuten sitä ennen, olivat melkein yksinomaan työnantajien käsissä, vaativat hallitusta ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin levottomuuksien masentamiseksi, ja varakkaat porvarit muodostivat erityisen poiiisikunnnan sekä varustautuivat aseilla. useimmat heistä olivat voimakkaita, hyvinvoipia ja kiihkeitä nuoria miehiä, jotka olisivat mielellään tapelleet. Mutta hallitus ei uskaltanut käyttää heidän palvelustansa. Se oli tyytyväinen saatuaan parlamentin valtuutuksen kukistaa kaikki väkivaltaiset kapinat ja koota yhä lisää sotaväkeä pääkaupunkiin. Siten kului suuren kokouksen jälkeinen viikko. Sunnuntaina pidettiin melkein yhtä iso kokous, joka kävi aivan rauhallisesti, kun ei sille oltu asetettu mitään esteitä — ja taasen huuti kansa: 'voitto'. Mutta maanantaina se heräsi ja huomasi, että on nälkä. Viime päivinä oli työmiesjoukkoja kierrellyt kaduilla ja pyytänyt tai paremmin sanoen vaatinut rahaa, voidakseen ostaa ruokaa. Rikkaat antoivatkin runsaasti, liekkö se sitte ollut seurauksena hyvästä tahdosta vai pelosta. Kirkollisten seurakuntain — minulla ei ole nyt aikaa selittää, mitä tämä sana merkitsee — viranomaiset antoivat ympäri kiertelevälle kansalle, mitä he voivat antaa, ja hallituskin ruokki valtion liiketten niukoilla varoilla jommoisenkin joukon puoleksi nälistyneitä ihmisiä. Tyhjennettiin myöskin useita leipurien puoteja ja muita ruokatavarakauppoja ilman että se herätti sanottavaa huomiota. Siihen saakka oli kaikki hyvin. Mutta kysymyksenalaisena maanantaina lähetti yhteishyvän valiokunta, peläten toisaalta yleistä, hurjaa ryöstöä ja toisaalta rohkaistuneena hallituksen horjuvasta menettelystä, valtakirjoilla ja muilla tarpeellisilla papereilla varustetun osaston, joka tyhjensi pari kolme kaupungin keskustassa olevaa suurta ruokatavaramakasiinia ja antoi puotien omistajille paperin, jossa luvattiin suorittaa maksu tavaroista. Ja niissä kaupungin osissa, joissa järjestynyt työväestö oli lukuisin, otti kansa haltuunsa leipomoita ja asetti niihin miehiä, jotka heti ryhtyivät työhön. Kaikki tämä synnytti ainoastaan vähäisiä häiriöitä, usein ei minkäänlaisia. Poliisi piti makasiineja tyhjennettäessä järjestystä yllä samoin kuin ennen suurissa tulipaloissa.
»Nämä onnistuneet toimenpiteet säikyttivät vanhoillisia siinä määrässä, että he päättivät pakottaa valtion ryhtymään asiaan. Seuraavana päivänä kiihottivat sanomalehdet raivoa ja uhkasivat kansaa, hallitusta ja jokaista heille vastenmielistä henkilöä sillä, että tulee tapahtumaan kauheita seikkoja, ellei entistä järjestystä palauteta millä hinnalla tahansa. Mahtavain kauppiasten ja tehtailijain valitsema lähetystö selitti hallitukselle, että ellei se vangitse yhteishyvän valiokuntaa, muodostavat porvarit itse asestetun sotajoukon, hyökätäkseen 'murhapolttajain' kimppuun, kuten he kutsuivat työntekijöitä.
»Lähetystön jäsenet sekä muutamat sanomalehtien kustantajat pitivät pitkän neuvottelun valtion johtomiesten ja parin kolmen maan taitavimman sotilasviranomaisen kanssa. He palasivat neuvottelusta tyytyväisinä ja hymyilevinä, kuten eräs silminnäkijä kertoo, eivätkä uhanneet enää nostaa uutta sotajoukkoa kansaa vastaan. Mutta sangen monet varakkaat muuttivat vielä samana iltana perheineen Lontoosta maatiloilleen tai johonkin muualle.
»Seuraavana aamuna julisti hallitus Lontoon piiritystilaan. Se oli aivan tavallista Europan mantereen itsevaltaisille hallituksille, mutta Englannissa se oli silloin aivan kuulumatonta. Piiritystilan alaisen alueen päälliköksi määrättiin nuorin ja taitavin kenraali, joka oli saavuttanut huomiota niissä häpeällisissä murha- ja ryöstäsodissa, mihin Englanti pitkin aikaa oli ollut sekaantuneena. Sanomalehdet purkivat ilmoille riemuaan ja piintyneimmät taantumispuolueiden jäsenet astuivat nyt etualalle. Ne olivat henkilöitä, jotka tavallisten olojen vallitessa olivat pitäneet mielipiteensä omina tietoinaan tai uskaltaneet lausua niitä ainoastaan lähimmälle tuttavapiirilleen. He olivat vain odottaneet tilaisuutta musertaa tykkänään sosialistit, vieläpä kaikki kansanvaltaiset pyrinnötkin, joita heidän mielestään oli viimeisten kuudenkymmenen vuoden kuluessa kohdeltu typerällä myöntyväisyydellä.
»Komentava kenraali ei julkaissut minkäänlaista varmaa suunnitelmaa. Muutamat toisarvoiset lehdet soimailivat häntä tämän johdosta, mutta kyvykkäimmät päättelivät, että hänen näennäinen toimettomuutensa oli merkkinä siitä, että jotakin iskua valmisteltiin. Yhteishyvän valiokunta ei voinut enää peräytyä, mitä se muutoin lienee asemasta ajatellutkin. Sen yksityiset jäsenet arvelivat, ettei hallitus tule ryhtymään erityisiin toimenpiteisiin. Tarpeellisten ravintoaineiden hankintaa järjesteltiin rauhallisesti, vaikka se olikin kuin pisara kuumille kiville, ja vastaukseksi piiritystilan julistamiseen varusteltiin niin monet ihmiset kuin suinkin aseilla niissä kaupunginosissa, missä työväkeä oli enin.
»Kenraali samoin kuin poliisilaitoskin antoivat kaiken mennä rauhallisesti menojaan, joten Lontoo näytti viikon lopulla jotenkin levolliselta, vaikka useilla paikkakunnilla maaseuduilla olikin puhennut kapinoita. Viranomaiset olivat kuitenkin helposti tukahduttaneet nämä väkivallalla. Vakavimmat levottomuudet olivat syntyneet Glasgowissa ja Bristolissa.
»Kokoontumis-sunnuntai valkeni, ja suuria kansanjoukkoja marssi kulkueessa Trafalgar Squarelle, niiden joukossa useimmat yhteishyvän valiokunnan jäsenet, turvanaan ainoastaan puutteellisesti varustettu pieni joukko. Kaduilla oli kaikki rauhallista, vaikka sinne oli kokoontunut suunnattomia joukkoja katsomaan kulkuetta. Trafalgar Squarella ei ollut yhtään poliisia, kansa otti esteettä paikan haltuunsa, ja kokous alkoi. Aseilla varustetut miehet olivat tärkeimmän puhujalavan ympärillä. Aniharvoilla muilla oli minkäänlaisia aseita.
»Yleensä luultiin, että kokous menee menojaan rauhallisesti. Valiokunnan jäsenet olivat tosin eri kaupunginosissa kuulleet, että jotakin oli tekeillä, mutta huhut olivat niin epämääräisiä, ettei kukaan voinut aavistaa, mikä uhkasi. Mutta pian se saatiin tietää.
»Kun Trafalgar Squaren ympärillä olevat kadut olivat vielä ihmisiä täynnä, marssi sotamiesosasto luoteispuolelta esille ja asettui riviin länsipuolelle puistoa. Kansa nurisi nähdessään punatakkiset, valiokunnan asestetut miehet seisoivat epäröiden paikoillaan eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Ja sotamiehet olivat tunkeneet kansan edellään niin ahtaalle, että ainoastaan aniharvat olisivat voineet päästä paikaltaan.
»Tuskin oli kansa tullut selville siitä, että vihollinen on paikalla, kun jo toinen sotaväen osasto marssi esiin Themsevirran rannalta niitä katuja myöten, jotka eteläpuolelta veivät parlamenttirakennukselle, mikä vieläkin on jälellä ja kutsutaan lantavarastoksi. Tämä osasto tunki ihmiset yhä lujemmalle ja asettui pitkin Trafalgar Squaren eteläsivua. Ken voi nähdä, mitä tapahtui, huomasi heti, että kansa oli joutunut satimeen, jossa sen täytyi odottaa tapausten kehitystä.
»Tuo tiheään sullottu joukko ei voinut liikahtaa. Sen valtasi sanomaton kauhu. Osa aseilla varustetuista tunkeusi kohti rintamaa tai kiipesi siellä siihen aikaan löytyneen muistopatsaan jalustalle, nähdäkseen, mitä tapahtuisi. Useimmat — oli mukana paljon naisia — luulivat, että maailmanloppu on käsissä.
»'Heti kun sotaväki oli asettunut paikoilleen', kertoo eräs silminnäkijä, 'astui joukosta esiin kultakoristeinen upseeri ja luki paperin, joka hänellä oli kädessä. Ainoastaan harvat kuulivat, mitä se sisälsi. Myöhemmin sain tietää, että meidät käskettiin hajautumaan ja sanottiin, että upseerilla oli lainmukainen oikeus ampua väkijoukkoon, ja hän tekeekin sen, ellei käskyä heti noudateta. Kansa käsitti tämän taisteluvaatimukseksi. Kova, uhkaava vihan huuto kaikui, jonka jälkeen oli muutaman silmänräpäyksen ajan vähän levollisempaa, kunnes upseeri astui takaisin sotilasjoukkoon. Minä olin jotenkin lähellä ihmiskasan reunaa' — kertoo näkijä — 'ja huomasin, että sotilasjoukosta vedettiin rivien eteen kolme pientä konetta, joista tiesin, että ne ovat mekaanisia kanuunoita. Huusin: »heittäytykää pitkällenne, he ampuvat!» Mutta tuskin ainoakaan voi heittäytyä maahan, niin suuri oli tungos. Kuulin lyhyen, terävän komennon, päässäni välähti ajatus, missä lienen senraavalla hetkellä — ja silloin — tuntui kuin olisi maa revennyt ja helvetti avautunut ilmi elävänä eteemme. — — On hyödytöntä kuvailla sitte seurannutta näköä. Tiheään ihmisjoukkoon oli avautunut leveitä kujia. Kuolleet ja haavoitetut peittivät kentän. Ulvonta, parku, valitukset ja kauhun sekä raivon huudot täyttivät ilman. Näytti, että maailmassa ei olekkaan enää muuta kuin murhaa ja kuolemaa.
»'Ne aseilla varustetut miehemme, jotka eivät olleet kaatuneet tai haavoitetut, puhkesivat hurjiin hurraahuutoihin ja alkoivat vilkkaasti ampua sotilaita. Pari sotamiestä kaatui. Näin, kuinka upseerit kulkivat pitkin rivejä kiihoittaen miehiään ampumaan vielä kerran. Mutta nämä pysyivät synkän äänettöminä, ja kiväärien perät jäivät edelleen maahan. Yksi ainoa kersantti juoksi koneellisen tykin ääreen ja aikoi panna sen käyntiin, mutta eräs suuri nuori mies, upseeri, riensi esiin rivistä ja raastoi hänet kauluksesta takaisiin. Sotamiehet seisoivat liikahtamatta, ja kauhistunut kansajoukko riensi pois niin pian kuin voi. Myöhemmin kuulin, että länsipuolella olevat sotamiehet olivat samoin ampuneet ja ottaneet osaa meteliin. En tiedä, miten tulin pois sieltä. Olin niin raivostuunt, kauhuissani ja toivottomana, etten tuntenut maata jalkojeni alla'».
Siten kertoo mainittu näkijä. »Minuutin kuluessa kaatuneitten luku kansajoukossa oli hirmuinen. Sen tarkka määrääminen, s. o. totuuden selville saaminen ei ollut helppoa. Huolellisten arvioitten mukaan se lienee noussut kahteen kolmeen tuhanteen. Sotilaita oli kuusi kuollut ja tusinan verran haavoittunut».
Minä kuuntelin vanhuksen kertomusta vavisten mielenliikutuksesta. Hammondin silmät säihkyivät ja salamoivat ja hänen kasvonsa vavahtelivat, kun hän kertoi minulle siitä, mitä itse olin niin usein mielessäni kuvaillut. Minua kummastutti, että hän voi noin kiihtyä katumetelistä, ja sanoin:
»Olipa kauheaa! Luullakseni tämä meteli lopetti koko silloisen vallankumouksen?»
»Ei suinkaan», huudahti hän. »Sehän oli vallankumouksen alku».
Hammond vanhus täytti omansa ja minun lasini ja sanoi nousten seisalleen:
»Juokaamme tämä lasi niiden muistolle, jotka siellä kuolivat, sillä kävisi liian pitkäksi kertoa, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme heille».
Minä join, ja vanhus istui tuolilleen jatkaen: »Trafalgar Squaren meteli oli kansalaissodan alkuna, vaikka tämä, kuten kaikki senlaiset maailmaa mullistavat tapaukset, pukeutui ainoastaan verkalleen määrättyyn muotoon ja ihmiset vasta vähitellen alkoivat käsittää, kuinka ratkaisevassa käännekohdassa he elivät.
»Niin kauhea kuin meteli olikin, niin hirmuiselta ja valtavalta kuin sen luoma ensimäinen säikähdys lienee tuntunutkin, valtasi kansan kuitenkin viha ja katkeruus, kun se ehti ajatella, mitä oli tapahtunut. Pelkoa se ei tuntenut, vaikka tuo kyvykäs nuori kenraali toteutti säälimättä kaikessa ankaruudessaan piiritystilan synnyttämän sotilasjärjestyksen. Hallitsevan luokan valtasi tuska ja kauhu, jopa pelkokin, kun huhu metelistä levisi seuraavana aamuna. Mutta hallitus ja sen läheiset kannattajat käsittivät, että nyt oli velli valmis ja se oli myöskin syötävä. Siitä huolimatta olivat vanhoillisimmatkin lehdet ikäänkuin typertyneinä kauheista kertomuksista. Ne julkaisivat vain yksinkertaisesti hirveät tosiasiat, lausumatta niistä minkäänlaista arvostelua. Tästä oli vain kaksi lehteä poikkeuksena. Toinen oli eräs niinkutsuttu 'vapaamielinen' lehti — hallitus oli silloin samaa väriä. — Juhlallisen johdatuksen jälkeen, jossa se vakuutti olevansa täydellisesti myötätuntoinen työväen asialle, kertoi lehti teeskennellyn innokkaasti, että vallankumouksellisten mullistusten aikana oli hallituksen velvollisuus olla oikeutta harrastava, mutta luja, ja että heti kuoliaaksi ampuminen oli kaikkein ihmismäisin ja lempein menettelytapa niitä hurjistuneita ihmisparkoja kohtaan, jotka ryhtyvät järkyttämään yhteiskunnan perusteita (yhteiskunnan, joka heidät oli tehnyt hurjistuviksi ja onnettomiksi). Täten päästiin näistä raivopäisistä vapaiksi, joten uudistettujen levottomuuksien vaara laimeni melkoisesti.
»Toisena poikkeuksena oli eräs lehti, jota tähän saakka oli pidetty kansanvaltaisuuden kiivaimpana vastustajana, kuten se todella olikin. Mutta toimittaja oli kyllin rohkea puhumaan omasta eikä lehden puolesta. Lyhyin, yksikertaisin, vihaisin sanoin hän vaati kansaa ajattelemaan, minkä arvoinen on yhteiskuuta, jota täytyy pysyttää pystyssä siten, että sen poloisia kansalaisia telotetaan. Samalla hän kehotti hallitusta lakkauttamaan piiritystilan ja syyttämään murhasta sitä kenraalia ja niitä upseereja, jotka olivat käskeneet ampua kansajoukkoon. Menipä toimittaja vieläkin loitommaksi ja sanoi, että mitä hän ajatelleekin sosialismin opinkappaleista, tulee hän yhdistämään kohtalonsa kansan kohtaloon, siksi kunnes valtio jälleen koettaa korjata harjoittamansa julmuuden ja vääryyden, ja osottaa olevansa taipuvainen kuuntelemaan niiden miesten vaatimuksia, jotka tietävät, mitä he tahtovat, ja joita yhteiskunnan rappiotila pakottaa ajamaan tavalla tai toisella lävitse vaatimuksiansa.
»Luonnollisesti vangitsivat sotilasviranomaiset toimittajan heti, mutta hänen rohkeat sanansa olivat jo silloin yleisön käsissä ja muistossa. Niiden synnyttämä vaikutus oli mitä syvin, jopa niin syvä, että hallitus horjuttuaan hiukan puoleen ja toiseen lakkautti piiritystilan, mutta vahvisti ja lujitti samalla sotilasjärjestelmäänsä.
»Yhteishyvän valiokunnan jäsenistä oli kolme saanut surmansa Trafalgar Squarella. Toiset, enemmistö, palasivat entiseen kokouspaikkaansa ja odottivat siellä levollisina asian ratkaisua. Heidät vangittiin maanantaiaamuna. Kenraali, joka oli vain sotilaskone, olisi ammuttanut heidät heti, ellei hallitus olisi pelännyt vastuunalaisuutta, johon se voisi joutua, surmauttaessaan ihmisiä ilman tutkintoa. Ensin oli aikomuksena asettaa valiokunnan jäsenet poikkeusoikeuden — tai 'erityisen tuomarien valiokunnan', kuten sanat kuuluivat — tuomittavaksi, s. t. s. miesten, joiden tehtävänä oli saada heidät syyllisiksi. Mutta intohimoinen kiihko oli hallituksessakin jo siirtynyt syrjään kylmäverisen harkitsemisen tieltä, ja vangitut joutuivat säännöllisen, julkisen valaoikeuden tutkittaviksi. Silloin odotti hallitus uutta iskua, sillä vaikka valaoikeuden tuomareita oli kehotettu julistamaan vangitut syyllisiksi, julistivat vannotetut kumminkin heidät syyttömiksi, ja tuomioistuin liitti vielä lisäksi päätökseensä juhlallisen selityksen, jossa sen ajan puhetavan mukaan sotilasten menettelystä lausuttiin, että se oli 'tarpeetonta, onnettomuutta tuottavaa ja hätiköityä». Yhteishyvän valiokunta alkoi uudelleen istuntonsa, ja siitä muodostui kansan keskusvirasto parlamentin vastapainoksi. Hallitus koetti säilyttää vaikutusvaltaansa kaikilla tahoilla ja oli olevinaan suostuvainen kansan vaatimuksiin. — Mutta itse asiassa oli olemassa sangen laaja salainen liitto, jossa kahden parlamenttaarisissa puoluetaisteluissa esiintyneen niin sanotun vastustuspuolueen johtajat olivat osallisina. Oli kysymys valtiokeikauksesta. Parasta tarkoittava osa yleisöstä ei osannut aavistaakkaan näitä puuhia. Se oli peräti tyytyväinen ja uskoi, että kaikki sisällisen sodan vaarat olivat onnellisesti torjutut. Yli koko maan vietettiin kansan voittojuhlaa kulkueilla ja kansankokouksilla puistoissa ynnä muissa paikoissa, sekä muilla mielenosotuksilla »suuren metelin» muistoksi. Ylemmät luokat tosin tuomitsivat parlamentin hyväksymät työntekijäin parasta tarkoittavat toimenpiteet 'liian vallankumouksellisiksi', vaikka ne eivät edes itse asiassa riittäneet turvaamaan kansalle tarpeeksi ruokaa eikä ihmisarvoista olevassaoloa. Näitä täytyi laajentaa erityisten toimenpidetten avulla, joilla ei ollut lain turvaa. Vaikka hallituksen ja parlamentin tukena oli tuomioistuimet, sotajoukko ja 'yhteiskunta', oli yhteishyvän valiokunnasta kuitenkin paisunut mahti, joka edusti työntekijäluokkaa. Sen valta kasvoi tuntuvasti sen jälkeen, kun sen jäsenet julistettiin syyttömiksi. Vanhoilla jäsenillä oli vähän taitoa hallita, vaikka he muutamia harvoja oman voiton etsijöitä ja pettureita lukuunottamatta olivat rehellisiä ja lujatuumaisia miehiä, joukossa huomattavia kykyjäkin eri aloilta. Mutta nyt, kun aika vaati nopeaa toimintaa, astui esille miehiä, jotka kykenivät ohjaamaan asiat ja voimat oikealle tolalle. Tuota pikaa perustettiin kokonainen verkko työväenjärjestöjä, joiden julkisena ja yksinomaisena tarkoituksena oli ohjata yhteiskunnan alus kommunismin satamaan. Ja kun nämä järjestöt ottivat ohjataksensa myöskin tavalliset käytännölliset työväen parannusvaatimukset sekä luokkataistelun, saivat ne pian käsiinsä kaikkien työväenluokan asiain johdon ja välityksen. Omaa voittoansa etsivät, ahnaat työnantajat huomasivat pian olevansa voimattomat tätä mahtavaa työväenjärjestöä vastaan. Ratkaisua ei voitu lykätä toistaiseksi. Työnantajaluokan edustajan, parlamentin, täytyi herätä päättämään, tahtoiko se alkaa uuden kansalaissodan ja ammuttaa sotamiehillään oikealle ja vasemmalle, tai suostua työntekijäin vaatimiin parannuksiin, maksaa yhä korkeampi palkka yhä lyhemmästä työajasta. Työntekijöillä oli sitäpaitse tässä taistelussa yksi liittolainen: koko maailmanmarkkinain nopea rappeutuminen. Tosiasiain järkähtämätön johdonmukaisuus oli saanut jokaisen selvästi huomaamaan taloudellisen rappeutumisen, jopa niin selvästi, että keskiluokat, jotka olivat tuominneet hallitusta suuren metelin tähden, olivat hetken ällisteltyään melkein poikkeuksetta valmiit muuttamaan suuntaa ja vaatimaan hallitukselta, että se ottaisi huolekseen nämä uhatut edut ja lopettaisi sosialististen johtajain hirmuhallituksen, terrorismin.
»Näiden paineiden alla tuli tuo taantuvaisuuden salainen liitto ilmi, ennenkuin se nähtävästi oli täysin kypsynytkään. Mutta tällä kertaa oli kansaa ja sen johtajia jo ennakolta varoitettu, joten he tiesivät ryhtyä tarpeellisilta näyttäviin toimenpiteisiin, ennenkuin taantumispuolueet ehtivät alkaakkaan.
»Vanhoilliset pääsivät — nähtävästi keskinäisestä sopimuksesta — voitolle hallituksessa, vaikka heidän lukumääränsä oli pienempi, kuin vastapuolueen, vapaamielisten. Alahuoneessa olevat todelliset kansanedustajat tiesivät aivan hyvin, mitä tämä merkitsi, ja koeteltuansa turhaan torjua tätä asian tilaa äänestyksen kautta alahuoneessa, julkaisivat he vastalauseensa ja poistuivat parlamentista, yhtyäksensä kaikki yhteishyvän valiokuntaan. Nyt alkoi kansalaissota uudelleen.
»Tämän ensimäisenä näytöksenä ei kuitenkaan ollut paljas taistelu. Uusi vanhoillinen hallitus päätti kyllä ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin, mutta se ei uskaltanut uudistaa piiritystilaa. Sentähden se lähetti sotamies- ja poliisijoukon vangitsemaan yhteishyvän valiokunnan kokonaisuudessaan. Sen jäsenet eivät ryhtyneetkään minkäänlaiseen vastarintaan, vaikka he kyllä olisivat voineet tehdä sen, koska heillä oli silloin kaytettävänään melkoinen joukko miehiä, jotka olivat valmiit ryhtymään mihin tahansa. Valiokunta tahtoi näet ensin koetella aseita, jotka sen mielestä olivat tehokkaammat, kuin katutaistelut.
»Valiokunnan jäsenet lähtivätkin siis tyvenesti vankilaan, mutta he jättivät henkensä ja järjestönsä vaikuttamaan. He eivät panneet luottamustansa huolellisesti kokoonpantuun kaikella mahdollisella vallalla ja toimintaoikeudella varustettuun keskuspaikkaan, vaan kansan laajoihin joukkoihin, jotka olivat tykkänään ja täydellisesti myötätuntoisia liikkeelle, ja joita yhdisti toisiinsa suuri joukko pieniä, sangen yksinkertaisilla toimintaohjeilla varustettuja keskuksia. Näiden ohjeiden tuli nyt astua käytäntöön.
»Kun taantumispuolueiden johtajat seuraavana aamuna tyytyväisinä hymyillen ajattelivat sitä vaikutusta, minkä valtiokeikausta käsittelevät sanomalehtikertomukset tekevät yleisöön — ei sanomalehtiä ilmestynytkään. Vasta päivällisen tienoissa jaettiin siellä täällä kaduilla lehtiä, jotka ulkoasultaan muistuttivat seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla ilmestyneitä 'sanomia'. Poliisit, sotilaat ja liikkeenjohtajat olivat olleet niitä latomassa ja painamassa. Ahnaasti niihin tartuttiin ja silmäiltiin läpi, mutta tähän aikaan päivää olivat useimmat uutiset jo vanhentuneita, ja jokainen käsitti, että yleinen työlakko oli alkanut. Junat eivät kulkeneet, sähkölankaverkko oli joutilaana, lihat, kalat ja vihannekset jäivät pakkauksiinsa pilautumaan. Tuhannet keskiluokan perheet, joiden jokainen ateria riippui täydellisesti työväestöstä, koettivat epätoivon ponnistuksilla hankkia välttämättömiä tarpeita siksi päiväksi, ja nekin, joiden ei tarvinnut pelätä tulevaisuutta, saivat täydellisesti pitää huolen itsestään ja tuntea niiden toivottujen päivien esimakua, jolloin kaikki työ on nautintoa.
»Siten kului ensimäinen päivä. Iltapuolella ei hallitus enää tiennyt, mihin ryhtyä. Sillä oli ainoastaan yksi keino estää kansan liikkeitä: raaka väkivalta, mutta eihän ollut ketään, jota vastaan olisi voinut käyttää poliiseja tai sotamiehiä. Kaduilla ei näkynyt aseilla varustettuja ihmisjoukkoja. Liittoutuneiden työväenjärjestöjen huoneistot olivat järjestetyt työttömien avustustoimistoiksi. Näin ollen ei hallitus uskaltanut vangita työväenjärjestöjen toimimiehiä, sitä vähemmän kun jo illalla sangen useat arvossapidetyt porvarit olivat kääntyneet näiden toimistoien puoleen ja vedonneet vallankumouksellisten armeliaisuuteen saadaksensa illallista. Hallitus tosin kokosi poliiseja sinne tänne, mutta pysyi yön levollisena, odottaen, että 'kapinalliset', kuten työväestöä kutsuttiin, panevat aamulla toimeen jonkun mielenosotuksen, ja siten antavat tekosyyn, jonka nojalla väkivaltaa voidaan käyttää. Vaan tämäkin toivo petti. Tavalliset sanomalehdet luopuivat jo taistelusta, ainoastaan eräs piintynein vanhoillislehti, nimeltä 'Daily Telegraph',[13] vielä ilmestyä ja herjaili hyvin muodostetuin lausein 'kapinoitsijoita' mielettömyydestä ja 'kiittämättömyydestä', kun he muka 'tahtoivat repiä omalta äidiltään, Englannin kansalta, sisälmykset ulos muutamien rahanhimoisten kiihottajain ja heidän sokaisemainsa ihmisten hyväksi'. Sosialistiset lehdet ilmestyivät sitävastoin ilman mitään rajoituksia hyvin painettuina ja sisältäen ihmeteltävän selväaatteisia kirjoituksia sosialistisista opeista ja niiden sovelluttamisesta käytäntöön. Vapaina liioitteluista, vihasta ja henkiläkohtaisista loukkauksista vaikuttivat ne keskellä kaikkia hetken kauhuja ja tuskaa yleisöön yhtä virkistävästi, kuin kesäaamun raikas tuoreus.
»Eräs toisenkinlaatuinen 'kasvatus' vaikutti yleisöön vastustamattoman voimakkaasti ja poisti monta ennakkoluuloa ihmisten mielistä. Hallituksen jäsenet olivat tämmöisen 'poikottaamisen' (siten kutsuttiin siihen aikaan nälkään näännyttämis-yrityksiä) johdosta peräti hämmästyneitä ja pelästyneitä. He olivat tavattomasti kiihtyneitä ja horjuivat sinne tänne. Toisinaan arvelivat vallanpitäjät, että on viisainta antaa kaiken mennä menojaan, kunnes siitä kehittyy uusi salaliitto, seuraavana päivänä he pitivät parhaana vangita kaikki työväestön luottamusmiehet, ja kolmantena päivänä he olivat aikeissa käskeä nuoren, innokkaan kenraalinsa panna jonkun tekosyyn nojalla toimeen uusi meteli. Mutta kun herrat muistivat, että sotamiehet olivat niin kauhuissaan Trafalgar Squaren verilöylystä, ettei heitä silloinkaan enää saatu ampumaan toista laukausta, eivät he uskaltaneet ryhtyä uutta meteliä puuhaamaan.
»Työntekijäin valiokunta oli täydentänyt itsensä ja piti yllä suuria ihmisjoukkoja. Se oli koonnut melkoiset joukot elantotarpeita miesten avulla, joihin voi luottaa. Suuren määrän varakkaita henkilöitä täytyi pyytää ylläpitoa työntekijöiltä. Ja tapahtuipa vieläkin omituisempaa. Niin sanottujen 'parempain ihmisten' keskuudesta muodostui aseilla varustettuja joukkokuntia, jotka kulkivat kaduilla ryöstäen ja varastaen. He raastoivat kylmäverisesti kaikki syötävät tavarat sekä mitä muuta saivat irti puodeista, joiden omistajat olivat uskaltaneet avata ovensa. Näin he menettelivät varsinkin Oxfordkadulla — eräs silloinen suuri katu, jossa oli kaikenlaisia kauppapuoteja. Tällä hetkellä sattui hallituksen mieli olemaan taipuvimmillaan. Se piti tapahtumaa erinomaisena tilaisuutena osottaa, kuinka puolueettomasti se koetti ylläpitää järjestystä. Lähetettiin poliiseja vangitsemaan noita nälistyneitä rikasten joukkoja. Mutta nämä tekivätkin poliiseille urhoollista vastarintaa, ja kaikki muut paitse kolme henkilöä pääsivät pakoon. Hallitus ei saanutkaan puolueettoman nimeä tämän menettelyn johdosta, kuten se oli toivonut. Se oli unhottanut, ettei enää ollutkaan illalla ilmestyviä sanomalehtiä. Huhu tästä pienestä kahakasta levisi tosin hyvin sukkelaan, mutta se kertoi tapahtuman ihan vääristeltynä. Ryöstöä kuvailtiin useimmiten East-Endin kaupunginosan nälistyneen köyhälistön epätoivontyöksi, ja jokainen piti luonnollisena, että hallitus koetti masentaa noita poloisia, missä ja milloin vain voi.
»Sinä iltana kävi vangittujen yhteishyvän valiokunnan jäsenten luona sangen kohteliasta väkeä, jotka näköjään olivat heille hyvin myötätuntoisia ja koettivat selittää, kuinka vaarallisen politiikan tielle valiokunta oli astunut ja kuinka suurta tuhoa tällainen äärimmäisyyksiin kehittynyt menettely voi tuottaa kansan asialle. Eräs vangittu kertoo näistä vierailuista: 'Kun olimme saaneet selville, että hallitus koettaa lähennellä meitä näiden yksityiskuulustelujen kautta vankilassa, oli meistä sangen hauskaa verrata, miten vastasimme noiden korkeasti oppineiden ja sivistyneiden henkilöjen ystävällisyyteen, joiden oli urkittava meiltä tietoja. Yksi oli nauranut lähetystön ulos, toinen kertoi sille pitkiä perättömiä historioita, kolmas pysyi uhkamielisesti äänettömänä, neljäs käski noiden »kurjien poliisiurkkijain» pitää suuusa kiinni — siinä kaikki, mitä he meiltä saivat tietää'.
»Siten meni suuren lakon toinen päivä. Kaikki ajattelevat henkilöt huomasivat selvästi, että kolmantena päivänä täytyy ratkaisun tapahtua, sillä tämä epätietoisuus ja salainen hirmuhallitus ei voinut enää jatkua. Vallitseva luokka ja keskisäädyn politikoitsemattomat jäsenet, jotka olivat menettäneet kaiken voimansa ja tukensa, muistuttivat lammaslaumaa, jolla ei ole paimenta. He eivät todellakaan tienneet, mihin ryhtyä. He halusivat vain yhtä: saada kapinoitsijat tekemään jotakin.
»Seuraavana aamuna, kolmantena lakkopäivänä, tuotiin yhteishyvän valiokunnan jäsenet taas maistraatin istuntoon. Heitä kohdeltiin peräti ystävällisesti. Ilman pitkiä, typeriä puheita laskettiin vangitut vapaiksi. He palasivat heti kokoushuoneistoonsa neuvottelemaan. Siihen olikin jio aika. Sillä kolmantena päivänä olivat kansajoukot todella kuohuksissa.
»Jos tällaista olisi tapahtunut joitakuita vuosia varemmin, jolloin työnantajia vielä pidettiin kansan itseoikeutettuina hallitsijoina ja jolloin kaikkein kurjimmat ja tietämättömimmät työmiehet liittyivät riistäjiinsä, pitäen heitä välttämättömänä tukenaan — niin olisi koko yhteiskunta hajonnut raunioiksi. Mutta vuosien varrella olivat työntekijät tottuneet halveksimaan herrojansa, heihin oli juurtunut oman arvon tunto ja he alkoivat oppia luottamaan omiin 'laittomiin', tapahtumain kautta etualalle kohonneisiin johtajiinsa.
»Valiokunnan vapauttamisen synnyttämä vaikutus antoi hallitukselle hetken hengähtämisen aikaa, sillä työntekijät ottivat tämän uutisen vastaan mitä suurimmalla ilolla, ja rikkaatkin pitivät tätä toimenpidettä keinona, jonka avulla täydellistä hajautumista voitiin lykätä. He alkoivat nimittäin pelätä lopullista pirstoutumista, ja hallituksen heikkous oli omiaan lisäämään tätä pelkoa. Sillä hetkellä tuo heikkous todellakin vaikutti hidastuttavasti tapausten kulkuun, jota ei mikään tarmo eikä voima maailmassa voinut estää.
»Hallitus ryhtyi hetkeäkään hukkaamatta neuvotteluihin yhteishyvän valiokunnan kanssa, sillä se voi ajatella ainoastaan sillä silmänräpäyksellä uhkaavaa vaaraa. Se lähetti asianomaisesti valtuutetun lähettilään keskustelemaan sovinnosta niiden miesten kanssa, jotka hallitsivat kansan mieltä.
»Minun ei tarvitse lähemmin kertoa tämän aselevon yksityiskohtia. Aselepo se kaikissa tapauksissa oli kahden mahtavan puolueen välillä. Toisella puolella oli Iso-Britannian valtakunnan hallitus, toisella sen työmiehet. Lopputuloksena oli se, että kansan tarkasti määriteltyihin vaatimuksiin täytyi mukaantua. Nyt tiedämme, että useimmat näistä vaatimuksista eivät olleet sen arvoiset, että niitä olisi kannattanut esittää tai vastustaa. Mutta silloin niitä pidettiin hyvin tärkeinä, koska ne olivat kapinan merkkinä kurjaa elantojärjestelmää vastaan, joka oli hajoamaisillaan. Yksi vaatimus oli kuitenkin muita tärkeämpi, polttavan tärkeä. Vallanpitäjät koettivat sitä kiertää, mutta kun he eivät olleet keskusteluissa narrien kanssa, täytyi heidän lopuksi myöntyä. Tarkoitan yhteishyvän valiokunnan ja kaikkien sen johdettavina olevain järjestöjen tunnustamista ja muodollista lailliseksi julistamista. On selvää, että tähän sisältyi kaksi seikkaa. Ensiksikin saivat kaikki 'kapinoitsijat' armahduksetta heitä ei voinut ahdistaa, kun ei ollut tarkkoja ja selviä todistuksia kansalaissodasta. Toiseksi tuli järjestetyn vallankumouksen jatkaminen tämän kautta mahdolliseksi».
»Sisällistä sotaa siis jatkui, huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut?»
»Luonnollisesti», sanoi Hammond vanhus. »Tämä laillinen tnnnustus vasta tekikin kansalaissodan mahdolliseksi. Sen kautta kadotti taistelu toiselta puolelta paljasten metelien ja toiselta puolelta työlakon sitkeän ja pitkällisen passiivisen vastarinnan luonteen».
»Voitteko sanoa minulle, millä tavalla sotaa käytiin?» kysyin.
»Voin kyllä», vastasi hän. »Meillä on asiakirjoja, jotka kertovat kaikki, ja pääkohdat voin esittää teille muutamin sanoin. Kuten jo mainitsin, eivät vanhoilliset voineet luottaa sotamiehiin, mutta upseerit yleensä olivat valmiit kaikkeen, sillä he olivat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta maan typerintä väkeä. Suuri osa ylä- ja keskiluokkaa päätti panna toimeen vastavallankumouksen, tehköönpä hallitus mitä tahansa. Sillä kommunismi, joka alkoi nostaa päätänsä, näytti heistä aivan sietämättömältä. Nuoret miehet varustautuivat joukottain aseilla, kuten ryövärit suuren lakon aikana, joista kerroin. He panivat toimeen sotilasharjoituksia ja etsivät kaduilla kaikkia pienimpiäkin tekosyitä ja tilaisuuksia, päästäkseen tappeluun kansan kanssa. Hallitus ei tosin näitä häiritsijöitä auttanut, mutta ei estänytkään. Se katseli tapahtumia aivan levollisesti, toivoen että niistä kehittyisi sotakin. Nämä 'järjestyksen ystävät', kuten he kutsuivat itseänsä, saavuttivat aluksi jommoisenkin menestyksen, jonka tähden he tulivat rohkeammiksi. Useat säännöllisten joukkoien upseerit auttoivat heitä, ja sellaisten upseerien välityksellä onnistui ryöstöhaluisten 'järjestyksen ystäväin' varustaa itsensä kaikenlaatuisilla sotatarpeilla. Heidän menettelytapansa oli osaksi siinä, että he vartioivat suuria tehtaita ja anastivat niitä haltuunsa sekä miehittivät ne. Heidän hallussaan oli kerran esim. koko Manchesterin tehdaskaupunki, josta äsken puhuin. Kaikkialla koko maassa käytiin vaihtelevalla onnella säännötöntä sotaa — guerilla-sodaksi sitä luullakseni kutsuttiin — kunnes hallitus, joka alussa ei ollut tietävinäänkään koko sodasta — korkeintaan puhuttiin vaan levottomuuksista — yhtäkkiä julisti liittyvänsä 'järjestyksen ystäviin' ja yhdisti näiden joukkoihin kaiken säännöllisen sotaväen, mitä se voi saada kokoon. Nyt koetettiin epätoivon ponnistuksilla saada masennetuksi 'kapinoitsijat', kuten työntekijöitä uudelleen oli alettu kutsua, ja kuten he itsekin nimittivät itsiään.
»Mutta tämä oli jo liian myöhäistä. Molemmat puolueet hylkäsivät kaikki rauhan ajatuksetkin sovinnon perustuksella. Typerimmät ja arimmatkin käsittivät jo selvästi, että lopputuloksena voi olla ainoastaan joko täydellinen orjuus, jonka alaiseksi joutuvat kaikki muut, paitse etuoikeutetut luokat, tai yhdenvertaisuuden ja kommunismin perustukselle muodostuva elämänjärjestys. Viime vuosisadan innottomuus, toivottomuus ja voipipa sanoa pelkuruus oli saanut väistyä puhjenneen vallankumouksen aikakauden kiihkoisan, taipumattoman uljuuden tieltä. En tahdo sanoa, että silloiset ihmiset olisivat käsittäneet tulevaisuuden elämän sellaiseksi, kuin me nyt elämme, mutta yleensä oli pääasiallisesti samanlainen elämänjärjestys pyrintöjen päämääränä, ja nykyhetken epätoivoisen taistelun takana häämöitti useiden mielikuvittelussa rauha, jonka tulevaisuus myötänsä tuo. Ne sen ajan ihmiset, jotka olivat vapauden puolella, eivät luullakseni olleet onnettomia, vaikka he olivat alituisen pelon ja toivon välillä, ja vaikka heitä alituisesti raateli eri velvollisuuksien synnyttämä epätietoisuus ja ristiriita, jota oli mahdoton poistaa».
»Miten kävi kansa — tarkoitan kapinalliset — sotaa? Miten he saavuttivat voittonsa?»
Kysyin tätä, koska tahdoin palauttaa vanhuksen todellisen historian pohjalle tuosta haaveilevasta, hänen ikäiselleen luonnollisesta mielentilasta.
Hän vastasi: »Järjestäjistä ja johtajista ei ollut puutetta, sillä tällaisena aikana, jolloin lujaluonteisten miesten täytyi jättää lukuun ottamatta kaikki jokapäiväisen elämän vaatimukset, kasvatti itse taistelu kylliksi tarvittavia kykyjä kansan keskuudesta. Ja päättäen kaikesta, mitä olen lukenut ja kuullut, epäilen todellakin, olisiko työntekijäin keskuudesta kehittynyt yhteisten asiain hoitoon tarvittavia kykyjä, ellei tätä näköjään julmaa sisällistä sotaa olisi ollut. Mutta olkoonpa sen asian laita miten tahansa. Sotaa käytiin, ja kansalle ilmestyi johtajia, paljoa kyvykkäämpiä kuin vanhoillisilla oli. Eikä myöskään ollut vaikea saada kansan armeijaan 'raaka-aineita', sillä vallankumouksellinen muisto vaikutti valtion sotajoukkojen miehistössä niin mahtavasti, että suurin ja joka tapauksessa paras osa heistä karkasi kansan puolelle. Tärkein syy voittoon oli kuitenkin se, että työntekijät kaikkialla, missä he eivät olleet väkivaltaisen pakon alaisina, tekivät työtä 'kapinallisille', mutta ei vanhoillisille. Ja se oli tärkeää».
Kun Hammond katkasi kertomuksensa, kysyin häneltä: »Mitenkäs asiat sitte kehittyivät edelleen?»
Vähän viivyteltyään vastasi vanhus: »Vanhoilliset eivät voineet saada mitään töitä tehdyksi niiden piirien ulkopuolella, joissa heillä oli ylivalta, ja näissäkin piireissä häiritsivät lakot heitä alituisesti. Monet tuhannet nöyrtyivät vähitellen ja antautuivat kapinoitsijain valtaan, joiden luku yhä kasvoi, kunnes kaikki käsittivät, että ennen toivottomalta näyttänyt kansan asia oli pääsevä voitolle, samalla kun orjuuden sekä etuoikeuksien puolustajain asema tuli yhä toivottomammaksi.
»Vai niin», arvelin, »sillä tavoin työntekijät siis voittivat kaikki vaikeudet. Olivatko ihmiset tyytyväiset uuteen olojen järjestykseen, kun se astui voimaan?»
»Ihmisetkö?» kummasteli Hammond. »Tietysti, kaikkihan olivat riemuissaan, kun saatiin rauha; sitä suuremmalla syyllä, kun huomattiin, että elettiin varsin hyvin, johon kokemukseen jokainen pakostakin tuli hyvin pian. Nekään, jotka muinoin olivat olleet rikkaita, eivät voineet olla huomaamatta tätä tosiasiaa. Mitä taas tulee niihin, jotka olivat olleet köyhiä, oli heidän asemansa suuresti parantunut huolimatta sodasta, jota oli kestänyt pari vuotta. Ja kun rauha vihdoin tuli, parani heidän asemansa nopein askelin. Suurin vaikeus oli siinä, että ne, jotka ennen olivat olleet köyhyydessä, käsittivät elämän todellisia mukavuuksia niin vaillinaisesti,että he eivät osanneet vaatia kyllin paljon. Heidän tottumuksensa kirottuun puutteenalaisuuteen vaikutti, että he eivät vaatineet, eivätkä tienneet vaatia kylliksi uusilta oloilta. Oli ehkä eduksi eikä vahingoksi se seikka, että työntekijäin täytyi työskennellä alussa melkein yhtä ankarasti, kuin ennen vallankumousta, jos mieli luoda uudelleen sodan hävittämä varallisuus. Kaikki historioitsijat vakuuttavat yksimielisesti, ettei missään edellisessä sodassa ole hävitetty niin paljon tavaroita ja tavarain valmistuksessa tarvittavia työkaluja, kuin tässä sisällisessä sodassa».
»Mitenkä oli edistyksen laita sodan jälkeen», kysyin vanhukselta. »Voitteko kertoa minulle siitäkin jotakin?»
Siihen vastasi Hammond: »Voisin helposti kertoa teille enemmän, kuin teillä on aikaa kuunnella. Mainitsen teille kuitenkin ainoastaan pahimmat vaikeudet, joita meillä oli voitettavina.
»Kun ihmiset sodan jälkeen taas pääsivät lepoon ja kun heidän työnsä oli osaksi korjannut ne vahingot, mitä sodan hävitykset olivat matkaan saattaneet, näytti jonkunlainen pettymys valtaavan mielet. Entisaikojen vanhoillisten ennustukset näyttivät toteutuvan, kun he olivat väittäneet, että meidän pyrintömme ja voittomme synnyttävät lopuksi tylsän yksitoikkoisuuden ja yhdenkaltaisuuden, yksistään hyötyä ja mukavuutta tarkoittavan ylellisyyden. Kilvoittelun, tuon 'korvaamattoman työhön kiihottajan' katoaminen ei tosin ollut laisinkaan häiritsevästi vaikuttanut välttämättömäin tavarain yleiseen valmistamiseen, mutta eikö niinsanotun 'vapaan kilpailun' hävittäminen tee ihmisiä haluttomiksi ja kykenemättömiksi, kun heille jää liian paljo aikaa mietiskelyyn ja joutilaaseen haaveiluun? Nämä synkät, uhkaavat myrskypilvet vetäytyivät kuitenkin vahinkoa tekemättä ohitse. Sen nojalla, mitä olen teille ennen kertonut, voitte luullakseni arvata keinon tällaisia vastoinkäymisiä vastaan. Tulee vain muistaa, että useita tavaroita, joita ennen oli valmistettu — orjantavaroita köyhille ja ylellisiä loistotavaroita rikkaille — ei valmistettu enää ollenkaan.
»Parannuskeinona oli lyhyesti se tuotanto, mitä ennen kutsuttiin taiteeksi. Sillä ei ole nyt enää mitään nimeä, koska se on erottamattomalta osalta jokaisen ihmisen työssä».
»Kuinka?» Oliko ihmisillä aikaa ja tilaisuutta harjoittaa kaunotaiteita keskellä tuota epätoivoista, elämää ja vapautta koskevaa taistelua, josta olette kertonut?»
»Te ette saa otaksua», vastasi Hammond, »että taiteen uusin muoto perustui pääasiallisesti vanhan taiteen muistolle. Ja sitäpaitse ei sisällinen sota — niin kummalliselta kuin tämä väitös kuuluneekin — ollut hetikään niin tuhoava taiteen alalla kuin muilla aloilla. Ja taistelua loppuaikoina kehittyi se, mitä entisen ajan taiteesta vielä oli jälellä, varsinkin säveltaide ja runous, erinomaiseen kukoistukseen.
»Se taide, josta äsken puhuin, tai työn hauskuus työnhalu, kuten sitä voisi nimittää, syntyi itsestään. Sen luojana oli jonkunlainen kansan vaisto, kun ei epätoivoisia ihmisiä enää tarvinnut pakottaa vaivaloisiin ja tuhoaviin liiallisiin ponnistuksiin, vaan he saivat tehdä käsillä olevan työn niin kunnollisesti ja erinomaisesti, kuin suinkin mahdollista. Kun tätä oli jatkunut jonkun aikaa, heräsi ihmisten mielissä yleinen kauneuden kaipaus. He alkoivat koristella valmistamiansa esineitä. Tämä kävi tosin alussa hyvin taitamattomasti ja kömpelösti, mutta kun he kerran vakavasti olivat ryhtyneet työhön, tuli se vähitellen yhä parempaa ja parempaa. Tätä auttoi sangen tehokkaasti kaiken sen lian ja roskan hävittäminen, jonka läheiset esivanhempamme olivat aivan levollisesti antaneet olla paikoillaan. Samaan suuntaan vaikutti miellyttävä, vaikka ei silti hengetön maaelämä, joka meidän keskuudessamme muuttui tottumukseksi, kuten olen teille maininnut. Tällä lainalla ja yleisen kehityksen kautta alkoi työmme tyydyttää meitä yhä enemmän, ja tämä mielihyvä painni pian tajuntaamme. Me pidimme huolta siitä ja valvoimme, että meillä oli sitä kylliksi. Silloin oli kaikki voitettu ja lue olimme onnellisia. Pysyköön ihmiskunta sellaisena kautta vuosisatojen».
Vanhus vaipui haaveellisiin, ja kuten luulin huomaavani, ehkä hiukan surumielisin mietteisiinsä, joita en tahtonut häiritä. Äkkiä hän heräsi ja sanoi:
»No niin, rakas vieraani, tuossa tulee Klaara ja Dick hakemaan teitä. Se keskeyttää kertomukseni, josta ette paheksune. Pitkä päivä kallistuu iltaansa ja teillä on jälellä miellyttävä matka Hammersmithiin».
En vastannut mitään, koska en tahtonut niin vakavan keskustelun jälkeen käyttää turhia kohteliaisuussanoja. Tosin olisin mieielläni jutellut enemmänkin vanhuksen kanssa, sillä hän ymmärsi ainakin osaksi sen katsantokannan, jonka alaisena olin kasvanut, kun millä sitävastoin nuorten silmissä olin kaikesta heidän ystävyydestään huolimatta itse asiassa vain toiselta kiertotähdeltä oleva olento. Siitä huolimatta näykin olevani tyytyväinen tähän leikkiin, joka ei minua suututtanutkaan, saihan vain hetkeksi mieleni alakuloiseksi. Nauroin nuorelle parille niin ystävällisesti kuin suinkin voin, mutta vanhus lausui iloisesti:
»Nyt, lapset, ottakaa vieraamme ja tehkää hänen puolestansa, mitä voitte. Velvollisuutenne on saada elämä hänelle miellyttäväksi, jotta hän tuntee sekä ruumiillista että henkistä nautintoa. Hän ei ole missään tapauksessa ollut yhtä onnellinen, kuin me. Jääkää hyvästi, vieras».
Hän puristi lämpöisesti kättäni.
»Hyvästi!» sanoin hänelle. »Kiitän teitä sydämellisesti kaikesta, mitä olette kertonut. Heti kun tulen taas Lontooseen, käyn teidän luonanne. Uskallanko?»
»Tietysti», vastasi vanhus. »Tulkaa kaikissa tapauksissa, jos suinkin voitte».
»Se ei tapahdu aivan pian», vastasi Dick iloisella äänellään. »Sillä kun heinä ylhäällä jokivarrella on korjattu, kuletan hänet heinänteon ja elonleikkuun välissä halki maan, jotta hän näkisi sen Pohjoisosassa asuvain ystäväimme elämää».
»Otat kai minunukin mukaan, vai kuinka?» kysyi Klaara laskien kauniin kätensä hänen olkapäälleen.
»Luonnollisesti», vastasi Dick hiukan ylpeillen. »Me pidämme huolen siitäkin, että saat joka ilta mennä suloisesti väsyneenä vuoteellesi. Ja päivettyneine kasvoinesi sekä käsinesi tulet näyttämään niin miellyttävältä kauniisia puvussasi, että surumielisyytesi ennen pitkää varmaankin vähenee. Miten sen laita lieneekin, vaikuttaa viikon kestävä heinänteko kaikissa tapauksissa ihmeitä».
Tyttö punastui, ei häpeästä, vaan mielihyvästä, ja vanhus virkkoi nauraen:
»Huomaan, että teille, vieras, tulee niin hauskaa, kuin suinkin voi toivoa. Sillä sitä ei teidän tarvitse pelätä, että nämä kaksi tulevat teille rasitukseksi liian suuren palvelevaisuuden kautta. Heillä on niin paljon tekemistä toistensa kanssa, että saatte varmaankin olla hyvin paljon itseksenne, ja se on minun mielestäni suurin huomaavaisuus ja ystävyys vierasta kohtaan. Nämä lintuset pesässään ovat mielissään, kun heillä on hyvä, heille sopiva ystävä, jonka puoleen he voivat kääntyä, voidakseen aika ajoin vaihtaa rakkauden autuuden ystävyyden vakavaan tunteeseen. Dick ja Klaara rakastavat sitäpaitse ajottain vähäistä keslustelua, mutta kuten tiedätte, puhelevat rakastavat ainoastaan silloin, kun heillä on erityistä syytä siihen, muulloin he vain kuiskuttelevat. Voikaa hyvin, vieras; onnea matkalle».
Klaara meni vanhan Hammondin luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä sydämellisesti ja sanoi:
»Olette rakastettava vanhus, tehkääpä pilaa minusta kuinka paljo tahansa. Pian näemme toisemme jälleen. Luottakaa siihen, että teemme vieraamme onnelliseksi, vaikka puheessanne onkin jonkun verran totta».
Puristimme vielä hänen kättänsä, lähdimme pylväistöstä ja menimme holvikäytävää myöten kadulle, jossa rivakka päistärikkömme valjastettuna jo odotti meitä.
Siitä oli pidetty hyvää huolta. Pieni, noin seitsenvuotias poika piti ohjaksia kädessään ja katseli hevosta iloisesti silmiin. Sen selässä istui arviolta neljäntoista vuotias tyttö, pitäen edessään pientä, ehkä kolmen vuoden vanhaa sisartansa. Eräs toinen tyttö, joka lienee ollut vuotta nuorempi kuin poika, istui hänen takanansa. Näiden kolmen huomio oli kiintynyt kirsikoihin, joita he söivät, ja hevoseen, jota he silittelivät ja hyväilivät. Tämä näytti ottavan heidän hellyytensä osotukset vastaan ystävällisen alentuvasti. Mutta kun Dick ilmestyi, heristi se korviaan. Lapset laskeutuivat levollisesti alas hevosen selästä ja nähtyänsä Klaaran juoksivat kiiruhtaen ja iloisesti nauraen hänen luoksensa. Me nousimme rattaille, Dick otti ohjakset ja niin lähdimme.
Päistärikkömme asteli ravakasti Lontoon katujen kaunisten puitten alla, joista virtasi suloinen tuoksu vilpoiseen illan ilmaan. Aurinko olikin jo laskussaan.
Illan viileyttä nauttivia ihmisiä oli kaduilla niin paljon, että meidän täytyi ajaa koko matka hyvin verkalleen. Ohikulkiessamme katselin ihmisiä tarkoin, ja minun täytyy tunnustaa, että yhdeksännentoista vuosisadan synkän harmaan tai paremmin ruskean värin kehittämä makuni oli taipuvainen tuomitsemaan väestön puvuissa ilmenevän väririkkauden ja loiston. Uskalsin sanoa sen Klaarallekin. Hän näytti hämmästyneeltä, ehkäpä vähän suuttuneeltakin.
»Mitä moitittavaa siinä sitte on? Ihmisillä ei ole likaisia töitä, he huvittelevat kauniina iltana, eikä täällä suinkaan ole mitään, joka voisi turmella heidän pukunsa. Katsokaahan heitä! Eikö kaikki tuo näytä kauniilta? Enhän huomaa siellä ensinkään liiallista koreilemista».
Hän oli tosiaankin oikeassa. Sillä useimpain puvut olivat yksikertaisia, vaikka kaunisvärisiä. Huomasin tuon värien sopusoinnnn ja lähemmin tarkasteltuani se hyvin ihastutti minua. Sanoin siis:
»Olette tosiaankin oikeassa. Mutta kuinka voivat kaikki käyttää noin kalliita pukuja? Katsokaa, tuolla menee vanhanpuoleinen mies yllään tummanharmaja puku. Näkee täältä saakka, että se on sangen hienoa, silkkineulouksilla koristettua villakangasta».
»Hän voi käyttää huonoakin pukua, jos haluaa», vastasi Klaara. »Se tahtoo sanoa, ellei hän siten pelkää loukata toisten ihmisten tunteita».
»Mutta miten voitte saada tämän aikaan?»
Tuskin olin sanonut sen, kun jo huomasin, että olin tehnyt vanhan virheen, lausunut tuhmuuden. Näin, kuinka Dick nauraa hytkytteli, mutta hän ei sanonut sanaakaan, vaan jätti minut tykkänään kauniin Klaaran käsiin. Tämä vastasi:
»En ymmärrä, mitä tarkoitatte. Luonnollisesti voimme saada sen aikaan; muussa tapauksessa emme koettaisikaan. Olisihan meidän helppo sanoa: Tahdomme tehdä työtä ainoastaan sitä varten, että saisimme pukumme mukaviksi ja tarkoitustansa vastaaviksi. Mutta emme tyydy ainoastaan tähän. Miksi moititte meitä? Luuletteko ehkä, että meidän täytyy kieltäytyä tai olla säästäväisiä ruuassa, voidaksemme käyttää kauniita vaatteita. Tai onko mielestänne väärin kun tahdomme, että verhot, jotka ruumistamme suojaavat, ovat yhtä kauniit, kuin ruumiimmekin? Onhan metsäkauriin karva ja saukon turkki olleet aina kauniit. Mitä pahaa siinä on?»
Taivuin myrskyn edessä ja mutisin jotakin anteeksipyynnön tapaista. Olisihan minun todellakin pitänyt käsittää, että kansa, joka niin yleisesti rakastaa rakennustaidetta, ymmärtää myöskin koristella itseään. Lukuunottamatta värejä, olivatkin pukujen kuosit sekä kauniita että tarkoituksenmukaisia. Ne verhosivat ruumiin, pukematta sitä valhepukuun tai tekemättä sitä epämuotoiseksi.
Klaara leppyi pian, ja kun ajoimme edellä mainittun metsään, sanoi hän Dickille:
»Kuuleppas, Dick! Sukulaisemme Hammond vanhus on nyt nähnyt vieraamme hänen omituisessa puvussaan. Olisi mielestäni hankittava hänelle huomista matkaa varten sopivampi vaatetus. Ellemme tee sitä, saamme vastata lukemattomiin hänen pukuansa ja sen tekopaikkaa koskeviin kysymyksiin. Ja kun vieraallamme itsellään on kaunis puku», lisäsi hän veitikkamaisesti, »niin ehkäpä hän ei sitte enää pilkkaa meitä siitä, että koetamme pannua huomiota ulkokuoreemme».
»Aivan oikein, Klaara», vastasi Dick. »Hän saa kaikki, mitä sinä — mitä hän haluaa. Haen hänelle jotakin sopivaa huomena, ennenkuin hän nousee ylös».
Näin jutellen ajelimme hiljalleen eteenpäin tuoksuvassa iltailmassa ja tulimme takaisin Hammersmithiin, jossa ystävämme ottivat meidät sydämellisesti vastaan. Boffin oli pukeutunut uuteen pukuun ja tervehti minua majesteetillisen kohteliaasti. Kankuri tahtoi ottaa minut tutkiaksensa, saadaksensa mahdollisimman tarkkaan tietää, mitä Hammond vanhus oli sanonut. Hän oli kuitenkin yhtä ystävällinen ja iloinen, vaikka Dick torjuikin tämän hänen yrityksensä. Anna lausui toivovansa, että päivä oli ollut minusta hauska, ja puristi kättäni niin sydämellisesti, että tunsin mielikaihon, kun kätemme erkanivat. Totta puhuen miellytti Anna minua enemmän kuin Klaara, joka aina oli hiukan itseensä sulkeutunut ja varovainen, kun Anna sitä vastoin oli erittäin avomielinen ja löysi hauskuutta kaikkialta ympäriltään, tarvitsematta ensinkään pakottaa itseään.
Illalla meillä oli varsinainen pieni juhla osaksi minun kunniakseni, ja kuten luulen — vaikkei siitä mainittu sanaakaan — osaksi myöskin Dickin ja Klaaran jälleen yhtymisen vuoksi. Maistelimme parasta viiniä, pylväistön täytti mitä upeimpien ja hyvänhajuisten kukkien tuoksu, ja illallisen jälkeen lauloimme. (Minun arvosteluni mukaan voitti Anna kaikki muut sekä äänen soinnun ja puhtauden että tunteen ja käsitystavan suhteen). Lopuksi aloimme kertoa tarinoita ja istuimme kuunnellen niitä ilman muuta valoa, kuin kuu, joka valoi säteitään suippokaaristen, koristeltujen ikkunain lävitse. Tuntui kuin olisimme kuuluneet kaukaiseen muinaisaikaan, jolla vielä oli kirjoja vähän ja lukeminen harvinaista. Tämän yhteydessä tahdon huomauttaa, että ystäväni, vaikka he enimmäkseen tunsivat kirjallisuutta, kuten olemme huomanneet, eivät voineet olla erittäin innokkaita lukijoita, päättäen heidän silminnähtävästi hienosta käytöksestään ja runsaista joutohetkistään. Kun Dick mainitsi jonkun kirjan, muistuttivat hänen kasvonpiirteensä miestä, joka on suorittanut suuren työn. Hän näytti tahtovan sanoa: »Nähkääs, minä olen sen lukenut».
Ilta kului mielestäni liian nopeasti. Ensi kerran elämässäni olin nauttinut katselemisesta tuntematta häiritsevää epäsoinnun tunnetta, tarvitsematta pelätä esiin pistävää rappiotilaa, kuten aina ennen katsellessani entisaikojen ihanoita taideteoksia tai nykyistä herttaista luontoa — sekä luonto että taide tuloksia vuosisatain ja vuosituhansien perimätiedoista, jotka olivat pakottaneet ihmisiä tekemään taidetta, ja luontoa mukautumaan vuosisatojen kaavoihin.
Täällä voin nauttia kaikesta, tarvitsematta kärsiä tuskallista ajatusta vääryydestä ja kurjasta orjantyöstä, jota sain kiittää jouto-ajoistani, tarvitsematta tuntea elämän tiedottomuutta ja tylsyyttä, joka saattoi minut pitämään entisaikojen oloja niin suuressa arvossa; tarvitsematta nähdä tuota tuskan ja kauhujen täyttämää taistelua ja sortoa, joka huokuu runoelmistani.
Ainoa, mikä painosti mieltäni, oli makuuajan lähestyessä syntyvä epämääräinen pelko siitä, missä herään huomisaamuuna. Hillitsin kuitenkin tämän tunteen, menin iloisin mielin vuoteelleni ja vaivuin heti levolliseen uneen, jota eivät unelmat häirinneet.
Kun heräsin ihanana auringonpaisteisena aamuna, hyppäsin heti vuoteeltani tuntien samaa huolta, joka oli edellisenä iltana synkistyttänyt mieltäni. Mutta se katosi heti, kun silmäsin pientä makuusuojaani ja näin sen seinillä tosin vaaleat, mutta puhtailla väreillä maalatut kuvat, joiden alla oli minulle hyvinkin tuttuja runosäkeitä. Pukeusin reippaasti. Uusi vaatetus, joka oli valmiina vieressäni, oli niin kaunis, eitä jouduin aivan neuvottomaksi. Mieleni kävi sanomattoman iloiseksi ja tunsin samanlaista edessä olevan vapaapäivän synnyttämää unhottumatonta sulotunnetta, jommoista en ollut tuntenut sitte nuoruusvuosieni, tuon onnellisen ajan, jolloin riensin kotiini kesäluvalle.
Näytti olevan vielä hyvin varhainen aamu. Kun menin saliin käytävästä, minkä varrella makuuhuoneeni oli, astui Anna vastaani ja silitteli minua ystävyyden merkiksi.
»Vieras, sepä hauskaa, että olette näin varhain ylhäällä», huudahti hän. »Kesäaamuna on Themsejokemme ihana joki. Jotta tekin saisitte tilaisuuden tulla osalliseksi tästä nautinnosta, on minua pyydetty tuomaan maitonne ja leipänne tuonne ulos ja saattamaan teidät venheeseen. Dick ja Klaara ovat jo siellä».
Hän tarttui käteeni ja vei minut joen rannalla olevalle pengermälle. Siellä oli pensasten suojassa puiden varjostamalla pienellä pöydällä maito ja leivokset, muodostaen niin maukkaan aamiaisen, että se olisi kelvannut hienoimmallekin herkkusuulle. Syödessäni istui Anna luonani. Muutaman minuutin kuluttua tulivat Dick ja Klaara sinne. Jälkimäinen oli pirteä kuin kesäaamu, yllään ihmeen sievä kokosilkkinen kirjailtu puku. Dick oli myöskin pukeutunut sangen kauniiseen valkoisesta villakankaasta tehtyyn kirjailuilla koristeltuun vaatetukseen.
»Tänään on aivan erityinen päivä», sanoi Dick, »sillä vien teidät heinän korjuuseen. Tämä on yleensä paljoa hauskempaa, kuin elonleikkuu, koska ilma on tähän aikaan kauniimpi. Niin kauan kuin ette ole kauniin ilman vallitessa ollut työssä niityllä, ette todellakaan voi aavistaa, kuinka hauskaa työ on. Vaimot ja tytöt näyttävät siellä niin kauniilta», sanoi hän kujeillen, »että meillä jo senkin tähden on oikeus viettää tätä kaunista aikaa juhlallisesti».
»Tekevätkö naiset työtä silkkisissä puvuissa?» kysyin nauraen.
Dick aikoi vastata minulle vakavasti, mutta Klaara laski kätensä hänen suullensa.
»Älä toki, Dick, kerro hänelle liian paljon», sanoi hän. »Annamme hänen itsensä nähdä, eihän hänen tarvitse enää kauan varttoa».
»Aivan niin», virkkoi Anna. »Älä väritä kuvailuasi liian viehättäväksi, muutoin hän tuntee pettymystä, kun esirippu nousee. — Nyt teidän onkin jo aika lähteä, jos tahdotte käyttää hyväksenne nousuvettä ja nauttia kauniin, auringonpaisteisen aamun ihanuutta. Voikaa hyvin, vieras!»
Hän suuteli minua vapaalla, sydämellisellä tavallaan ja riisti siten minulta melkein tykkänään halun huvimatkalle. Hillitsin kuitenkin tämän tunteeni, sillä olihan aivan uskottavaa, että tuollaisella viehättävällä naisolennolla oli varmaan ikäisensä lemmitty.
Astuimme laiturin portaita alas siromuotoiseen venheeseen, joka oli kauniisti koristeltu ja kyllin tilava sekä meille että matkatarpeillemme. Juuri kun menimme venheeseen, tulivat Boffin ja kankuri katsomaan lähtöämme. Boffinin yllä oli yksinkertainen ja mukava työpuku, päässä leveäliereinen hattu. Tämän hän otti käteensä viitatakseen meille jäähyväiset muinais-espanialaisella kohteliaisuudella. Dick työnsi venheen rannasta, tarttui rivakasti airoihin, ja Hammersmith muhkeine puineen sekä kauniine, veden rajassa olevine rakennuksineen katosi pian näkyvistämme.
Matkalla en voinut olla asettamatta Dickin esittämän heinäntekoa koskevan kuvan rinnalle sitä kuvaa, joka minulla oli muistossani omalta aikakaudeltani. Ennen muita johtuivat mieleeni silloiset heinänteossa olevat naiset, nuo kulmikkaat, kömpelöt, laihat, litteärintaiset, rumat olennot, joiden liikkeissä ja kasvoissa ei ollut vähintäkään suloa, kurjissa karttuunipuvuissa linnunpelättimen kaltaisina heiluttamassa koneellisesti haravaansa. Usein oli tällainen näky turmellut minulta kesäisen aamun viehätyksen, usein olin ikävöiden toivonut näkeväni heinäniittyjä elostuttamassa miehiä ja naisia, jotka olisivat vastanneet kesän loistavaa, runsasta rehevyyttä, sen loppumatonta yltäkylläisyyttä, ihanaa taivasta ja ihastuttavia säveliä ja tuoksuja. Mutta nyt oli maailma tullut vanhemmaksi ja viisaammaksi, ja vihdoinkin näin toiveeni toteutuneena.
Kuljimme eteenpäin. Dick souteli verkalleen. Klaara istui vieressäni ihaillen hänen miehekästä kauneuttaan ja rehellisiä, perin hyväntahtoisia kasvojaan, ja minä — minä luultavusti en ajatellut mitään. Kun olimme tulleet kauemmaksi jokea ylöspäin, en huomannut mitään eroa tämän Themsen ja minun aikaiseni Themsen välillä, sillä kun ei ota lukuun vanhojen lontoolaisten poroporvarien huviloita, joissa asui varakkaita pörssikeinottelijoita ja muita samantapaisia henkilöitä, ja jotka olivat turmelleet puiden reunustamain rantain kauneuden, oli ranta täällä ylempänä vielä silloinkin kaunis. Ja kun venheemme liikkui ihanain viheriäin rantojen välitse, tuntui kuin olisivat nuoruuteni päivät uudelleen palanneet takaisin ja olisin mukana venheretkellä, jotka olivat tuottaneet minulle sanomattoman paljon iloa tuona aikana, jolloin tunsin itseni liian onnelliseksi, voidakseni uskoa maailmassa vallitsevaa onnettomuutta.
Söimme päivällisen Hampton Courtin vieraskodissa ja jatkoimme hetken levättyämme matkaamme.
Koetin muutamia kertoja päästä airoihin käsiksi, mutta Dick hyljäsi tarjoukseni. Se ei totta puhuen pahoittanutkaan mieltäni, sillä suloisen seudun viehättäväisyys ja omat ajatukseni kiinnittivät kokonaan mieleni. Mitä Dickiin tulee, oli aivan luonnollista antaa hänen soutaa, sillä hän oli voimakas kuin hevonen, ja ruumiilliset ponnistukset tuottivat hänelle suurinta nautintoa. Oli todellakin vaikea saada hänet pysähtymään illalla, kun olimme kirkkaassa kuutamossa tulleet Runnymeden luo. Täällä nousimme maalle ja etsimme paikkaa, mihin voisimme pystyttää telttamme. Eräs vanha mies tuli luoksemme ja hyvää iltaa toivottaen kysyi, eikö meillä ollut majapaikkaa yöksi. Kuultuansa, ettei ollut, pyysi hän meitä tulemaan luoksensa. Mielellämme otimmekin tarjouksen vastaan. Klaara tarttui herttaisesti hänen käteensä, kuten hänen oli tapana tehdä vanhemmille henkilöille, ja lausui kulkiessamme eteenpäin jonkun yleisen huomautuksen kauniista päivästä.
Vanhus seisahtui, katsoi häntä ja virkkoi:
»Miellyttääkö tämä ilma siis todellakin teitä?»
»Kyllä», vastasi Klaara ilmeisesti hämmästyneenä. »Eikö teitä?»
»No ehkäpä», vastasi hän. »Ainakin se miellytti, kun olin nuorempi, mutta nyt toivoisin hiukan vilpoisempaa ilmastoa».
Klaara ei vastannut mitään, astui vain eteenpäin kunnes — oli jo tullut jotenkin pimeä — kohtasimme erään kummun juurella aidan, jossa oli portti. Vanhus avasi sen. Astuimme puutarhaan, ja edessämme oli pieni rakennus, jonka ikkunoista loisti tuli vastaamme. Himmentyneen kuun ja lännen viimeisten säteitten valossakin voimme nähdä, että puutarha oli täynnä kukkia. Tuoksu, joka niistä virtasi vilpoisaan illan ilmaan, oli niin ihmeteltävän suloinen, että me kaikki kolme tahtomattamme seisahduimme ja Klaara hengähti suloisen »oh» huokauksen, kuten lintu, joka alkaa laulaa.
»Mikä nyt?» kysyi vanhus jotenkin äreästi. »Ei täällä ole koiraa, vai oletteko astunut ruusun okaan ja loukannut jalkanne?»
»En, en suinkaan, naapuri», vastasi Klaara, »mutta voi, kuinka ihanaa, kuinka erinomaisen ihanaa täällä on!»
»Luonnollisesti on täällä sangen kaunista. Mitä kummasteltava siinä on?»
Klaara nauraa heläytti sointuvasti kuin hopeakello ja me karkeine ääninemme seurasimme hänen esimerkkiään.
»En tahdo kinastella kanssanne», arveli isäntämme. »Se ei maksa vaivaa. Tulkaa sisään ja käykää illalliselle!»
Astuimme kukkivien ruusujen reunustamaa kivitettyä käytävää myöten suoraan rakennukseen. Meidät vietiin sangen kauniiseen huoneeseen, joka oli varustettu seinälaudoituksella ja runsaasti koristettu leikkauksilla.
Ihanimpana huoneen koristuksena oli kuitenkin nuori vaaleakutrinen ja harmaasilmäinen tyttö, jonka kasvot, kädet ja paljaat jalat päivä oli polttanut ruskeiksi. Hänen pukunsa oli sangen kevyt ja yksinkertainen. Vaikka tyttö oli ensimäinen mökin asukas, minkä kohtasin, huomasin kuitenkin heti, että puku oli tarkoituksella tehty sellaiseksi, eikä sen yksinkertaisuuteen ollut köyhyys syynä. Tyttö lepäsi ikkunan ääressä olevalla lampaannahalla, mutta hyppäsi meidän astuessamme sisään rivakasti ylös. Kun hän huomasi vieraita vanhuksen takana, taputti hän tyytyväisenä käsiänsä, riemuitsi ja, saatettuansa meidät keskelle lattiaa, tanssi ympärillämme ihastuneena tulostamme.
»Kuinka?» sanoi vanhus, »onko sinulla noin hauska, Elli?»
Tyttö tanssi hänen luoksensa, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
»On kyllä, isoisä, ja sinunkin pitäisi olla iloinen!»
»Kyllä, kyllä, olen niin iloinen kuin voin. Vieraat, olkaa hyvät ja istukaa!»
Tämä puhe tuntui minusta sangen omituiselta, mutta vielä omituisemmalta se lienee tuntunut ystävistäni. Kun isäntä ja hänen lapsenlapsensa sattumalta olivat kumpikin poissa, käytti Dick tilaisuutta kuiskataksensa nopeasti minulle: »Eräs tyytymätön. Sellaisia on yhä vielä muutamia. Ennen he lienevät olleet varsinaisena maan vaivana».
Kun Dick vielä kuiskutteli, palasi vanhus ja istui joukkoomme huoahtaen siten, että sen tarkoituksena oli kiinnittää meidän huomiotamme. Mutta kun Elli kantoi juuri samassa ruuan sisään, emme ensinkään välittäneet tuosta vanhasta jöröjukasta. Tyydytimme nälkämme, joka ei ollutkaan pieni, ja minä nautin katsellessani Ellin sulavia liikkeitä.
Ruuat ja juomat olivat tosin hieman erilaisia kuin Lontoossa, mutta hyviä. Vanhus katseli kuitenkin tyytymättömänä maljaa, jossa oli useita isoja ahvenia, ja sanoi:
»Hm, ahvenia! Olen pahoillani, etten voi tarjota teille parempaa, hyvät vieraat. Oli aika, jolloin olisimme voineet toimittaa teille kelpo kappaleen lohta Lontoosta, mutta ajat ovat tulleet ahtaiksi ja huonoiksi».
»Mutta olisithan nytkin voinut hankkia lohta, jos olisit tiennyt, että vieraita tulee», sanoi Elli nauraen.
»Syy on meidän, kun emme tuoneet sitä tullessamme», virkkoi Dick hyvänsävyisesti. »Vaikka ajat olisivatkin käyneet huonoiksi, eivät ahvenet siitä ole huonontuneet. Tuokin tuossa keskellä maljaa painoi ainakin pari naulaa, kun se virrassa pelotteli pieniä kaloja tummilla juovillaan ja punaisilla evillään. Mitä loheen tulee, oli tämä ulkomailta tuleva ystäväni eilen aamulla peräti ihmeissään kun sanoin hänelle, että Hammersmithissa on runsaasti lohia. — Aikojen huonontumisesta en minä puolestani ole nähnyt enkä kuullut merkkiäkään».
Hän näytti olevan hieman pahoillansa. Vanhus kääntyi minuun ja virkkoi sangen kohteliaasti:
»Vai niin, hyvä herra, olen hyvin iloinen, nähdessäni jonkun, joka on kotoisin meren toiselta puolelta. Pyydän, että vastaisitte muutamiin kysymyksiini».
»Mitä haluatte tietää?» kysyin häneltä.
»Suokaa anteeksi kyselyni, mutta tahtoisin ensiksikin kuulla, onko siellä, mistä tulette, vielä vallalla entinen vapaa kilpailu?»
»On kyllä, se on siellä yleinen».
Olin utelias näkemään, mihin uusiin kysymyksiin tämä vastaukseni antaa aihetta.
»Sallittehan siis», sanoi vanhus, »tehdäkseni toisen kysymyksen. Ettekö ole tämän johdosta yleensä vapaampia, tarmokkaampia, sanalla sanoen terveempiä ja onnellisempia, kuin me?»
Minä nauroin. »Ette puhuisi siten, jos vähänkin käsittäisitte elämäämme. Minusta tuntuu, että te elätte taivaassa, verrattuna elämään siinä maassa, josta minä tulen».
»Taivaassako? Ihailetteko te taivasta?»
»Kyllä», vastasin hänelle ehkä hiukan äreästi, sillä hänen kyselemistapansa alkoi tuntua minusta vastenmieliseltä.
»Minä en ole läheskään samaa mieltä kuin te», jatkoi vanhus, »sillä luulen, että voi elää paremminkin, kuin istua taivaassa märän pilven päällä ja veisata virsiä».
Minua suututti, kun huomautin hänelle:
»Naapuri, puhuakseni lyhyesti, käyttämättä kuvia, sanon teille: Maassa, josta tulen ja jossa vielä vallitsee teidän ikävöitsemänne kilpailu, ovat useimmat ihmiset perin onnettomia, täällä sitävastoin ovat kaikki ihmiset onnellisia, sillä ainakin minusta näyttää».
»Älkäähän pahastuko», vastasi vanhus, »vaan sallikaa minun kysyä, miellyttääkö tämä meidän niinkutsuttu onnemme teitä?»
Nämä kysymykset, joita hän jatkoi noin sitkeästi, saattoivat meidät nauramaan sydämellisesti, ja vanhus nauroi salaa meidän kanssamme. Mutta siitä huolimatta hän piti puoliaan ja lausui:
»Päättäen kaikesta, mitä olen luullut, on minulla syytä luulla, että noin kaunis tyttö, kuin minun Ellini, olisi entisaikoina ollut hieno nainen, jonka ei tarvitsisi antaa päivän paahtaa itseään, kuten nyt. Mitä te siitä arvelette?»
Klaara, joka tähän saakka oli ollut ääneti, puuttui puheeseen lausuen:
»En todellakaan usko, että hänellä silti olisi ollut parempi tai että olojen tarvitsisi muuttua. Ettekö näe, että hän on pukeutunut aivan tämän ihanan ilman mukaisesti? Ja mitä tulee ruskottumiseen heinäniityllä, toivon minäkin saavani osan siitä, jahka pääsemme vähä ylemmäksi joen varrelle. Minun kalpea ihoni tarvitseekin todella hieman aurinkoa.» Hän työnsi hihansa ylös ja laski käsivartensa Ellin käden rinnalle, joka istui hänen vieressään. Suoraan puhuen oli minusta hauskaa nähdä Klaaran näyttelevän kaupunkilaisnaista. Hän oli itse asiassa niin voimakasrakenteinen ja puhdasihoinen, kuin ainoastaan kaikkein terveimmät voivat olla.
Dick siveli ujona komeaa käsivartta ja veti hihan jälleen alas, kun Klaara punastui kosketuksesta. Vanhus arveli nauraen:
»Luulenpa, ettei se miellyttänyt teitä!»
Elli suuteli uutta ystäväänsä, ja pitkän aikaa istuimme kukin ääneti paikoillamme, kunnes Ellin sointuva ääni alkoi suloisen laulun ja ihastutti meitä kaikkia, myöskin vanhaa jöröjukkaa, joka hellästi katseli häntä. Myöhemmin lauloivat muutkin nuoret, ja vihdoin saatti Elli meidät pieniin makuusuojiin, jotka olivat niin tuoksuvia, puhtaita ja kauniita, kuin vanhojen maaelämää kuvailevain runoilijain ihanteet. Illan hauskuus oli karkottanut kokonaan mielestäni eilisiltaisen huolen siitä, että herään ehkä taasen vanhassa, kurjassa maailmassa, missä ilo on laimistunut ja toiveet puoleksi pelkoa.
Vaikka ei ollutkaan minkäänlaista melua, en voinut seuraavana aamuna nukkua kauan täällä, missä maailma näytti olevan niin iloinen ja, vanhuksen vastaväitteistä huolimatta, myöskin niin onnellinen.
Nousin ja huomasin, että joku oli jo ylhäällä varhaisesta aamuhetkestä huolimatta, sillä pienessä asuinhuoneessa oli kaikki järjestyksessä, kaunista ja siistiä, ja pöydälle oli katettu aamiainen. Kun ei kuulunut mitään eikä ketään näkynyt, astuin ulos ja käytyäni pari kertaa tuon upean puutarhan halki, menin ulos kedolle. Huomasin nyt, että joen rannalla oli neljä muuta melkein samanlaista taloa. Niitty, jota myöten kävelin ei ollut vielä niitetty, mutta rivi mataloita pensaita erotti sen toisesta niitystä, jossa tehtiin heinää aivan samalla tavalla, kuin minun nuoruuteni aikoina. Askeleeni veivät minut sinne; halusin katsoa, miltä niittyväki näyttää tässä paremmassa ja onnellisemmassa maassa; sitäpaitse toivoin löytäväni sieltä Ellin. Katselin pensaiden yli ja huomasin joukon niittyväkeä, jotka kääntelivät ja hajoittivat heiniä. Useimmat heistä olivat nuoria vaimoja tai tyttöjä samanlaisissa keveissä, neuloksilla koristetuissa villapuvuissa, kuin Elli oli ollut edellisenä iltana. Miehillä oli valkeat helakkavärisillä ompeluilla kirjaellut villapuvut. Niitty, jolla nuo kirjavapukuiset ihmiset puuhasivat, muistutti väririkasta tulppaanivainiota. Kaikki työskentelivät vapaaehtoisesti, mutta tarmokkaasti ja hyvin, vaikka kaikkialla olikin vilkkautta, kuten syksyisessä puistossa, joka on täynnä kottaraisia. Puolikymmentä miestä ja naista tuli luokseni. He puristivat kättäni, toivottivat hyvää huomenta, kysyivät, mistä tulen ja minne aion, tai muuta sentapaista, toivottivat sitte onnea matkalleni ja palasivat työhönsä. Pettymyksekseni huomasin, ettei Elli ollut heidän joukossansa. Pian kuitenkin näin keveän olennon tulevan ylemmältä niityltä ja menevän asuntoomme. Se oli Elli koru kädessä. Ennenkuin hän ehti puutarhan portille, tulivat Klaara ja Dick rakennuksesta ulos ja astelivat luokseni, jättäen Ellin puutarhaan. Menimme jutellen venheelle, josta olimme ottaneet pois ainoastaan sellaiset tavarat, mitä yökaste olisi voinut vahingoittaa. Kun Dick oli jälleen asettanut kaikki järjestykseen, palasimme takaisin asuntoon.
Kävellessämme havaitsin, että Klaara oli varmaankin huomannut eron itsensä, kaupunkilaisnaisen, ja kesäisen maiseman välillä, jota me kaikki niin ihailimme: hän oli nimittäin pukeutunut tänä aamuna yhtä yksintertaiseen ja keveään pukuun kuin Elli. Jalkineina hänellä oli ainoastaan köykäiset sandaalit.
Vanhus otti meidät vastaan asuinhuoneessa ystävällisesti tervehtien, mutta alkoi taas heti ylistellä vanhoja hyviä aikoja. Emme kuitenkaan joutaneet kauan kuuutelemaan häntä. Oli jo myöhäinen, ja päivästä näytti tulevan kuuma. Meidän täytyi puuhata lähtöä.
Aloimme astella venheellemme. Elli oli hajamielinen ja mietteissään, vanhus taasen ystävällinen ja kohtelias, ikäänkuin olisi tahtonut lieventää sitä vaikutusta, minkä hänen katsantokantansa jyrkkyys oli meihin tehnyt. Klaara oli iloinen ja hilpeä, mutta näytti kumminkin hieman levottomalta. Hänestä ei lähtöhetken läheneminen ollut varmaankaan vastenmielistä. Luulin huomanneeni, eitä hän usein katseli Elliä arasti ja salaa, ihmetellen hänen kesyttymätöntä, mutta siitä huolimatta miellyttävää kauneuttaan. Astuimme venheeseen. Dick asetti airot paikoilleen ja pisti ne veteen. Venhe liukui keveästi muutamien vesikasvien peittämällä joen pinnalla. Päästyämme keskelle jokea käännyin katsomaan taakseni ja viitatessani kädelläni isännällemme jäähyväiset näin, että Elli nojasi hänen olkapäähänsä ja silitteli vanhuksen terveitä, punaisia poskia. Tuskallisena juolahti mieleeni ajatus, että en enää koskaan näe tuota suloista tyttöä.
Minäkin koetin tänään saada airoja haltuuni ja soudinkin suurimman osan päivää. Senpä vuoksi saavuimmekin vasta myöhään illalla Dickin määräämään pysähdyspaikkaan.
Klaara oli sangen hellä Dickiä kohtaan, kuten istuimeltani voin huomata. Dick taasen oli yhtä avomielisen iloinen ja hauska kuin ennenkin. Olin iloissani siitä, sillä hänen luonteisensa mies ei olisi voinut ottaa vastaan Klaaran hellyydenosotuksia niin vapaasti, jos viimeisen pysähdyspaikkamme tenhotar olisi vähäsenkään vaikuttanut häneen.
Matkan varrella ei sattunut mitään erinomaisempaa. Se oli kauttaaltaan yhtä miellyttävä, kuin edellisenäkin päivänä.
Oli jo jotenkin myöhänen illalla, kun Dick virkkoi:
»Vihdoinkin olemme lähellä tämänpäiväisen matkamme päämäärää. Pyydän teiltä anteeksi, ettemme ole poikenneet mihinkään taloihin. Näin olemme tehneet sentähden, että eräs Klaaran ja minun ystävä, joka asuu sangen kauniissa talossa Maple Durhamin luona olevalla niityllä, on nimen omaan pyytänyt meitä käymään luonansa matkallamme Themseä ylös, ja minä arvelin, että jokimatka iltamyöhässä miellyttää teitä.»
Hänen lohdutuksensa oli tarpeetonta, sillä olin niin virkeällä mielellä kuin suinkin. Vaikka ympäristössäni huomaamani onnellisen ja rauhallisen elämän uutuus jännittikin jossakin määrässä mieltäni, tunsin kuitenkin sisällistä tyydytystä, joka ei vivahtanutkaan väsymykseen. Tunsin todellakin itseni uudestasyntyneeksi.
Pian senjälkeen laskimme maihin erään vanhan rakennuksen luona siinä kohden, missä joki, kuten muistin, mutkistuu pohjoiseen. Oikealla reunalla oli niittyjä loppumattomiin, ja vasemmalla rivi juhlallisia vanhoja puita, joiden oksat kaareutuivat kauas joelle.
Venheestä noustessamme kysyin Dickiltä:
»Menemmekö tuohon vanhaan taloon?»
»Emme», vastasi hän, »vaikka se kunnianarvoisesta iästään huolimatta vielä seisoo pystyssä, jopa on asuttukin. Ohimennen sanoen olen huomannut, että tunnette vielä Themsen hyvin. Mutta ystäväni Walter Allen, joka minut on kutsunut luoksensa, asuu eräässä pienemmässä äsken valmistuneessa rakennuksessa. Näillä niityillä käy nimittäin kesäaikaan niin paljon ihmisiä, eltä ulos täytyi pystyttää paljon telttoja. Ympäristön kunnat, joiden mielestä tämä ei ollut mukavaa, rakensivat tämän paikan ja Cavershamin välille kolme taloa sekä niiden lisäksi vielä erään suuren rakennuksen ylemmäksi joen varrelle. Kas tuolta näkyy valo Walter Allenin asunnosta.»
Kuljimme kirkkaassa kuutamossa niityn poikki ja tulimme matalan rakennuksen luo. Se oli rakennettu nelikulmion muotoiseksi, keskellä avara aukeama, jotta huoneisiin pääsi kylliksi päivänvaloa. Dickin ystävä, Walter Allen, odotti meitä ovella ja tervehdittyänsä meitä sydämellisesti ilman tarpeettomia lörpöttelyjä, saattoi meidät pylväskäytävään. Siellä oli vähän väkeä, sillä osa asukkaista oli ympäristössä heinänteossa, osa taas oli ulkona niityllä ihailemassa kaunista kuutamoa, kuten Walter ilmoitti meille. Dickin ystävä näytti olevan noin neljänkymmenen ikäinen mies. Hän oli hoikka, mustatukkainen, ystävällinen ja mietiskelevä. Ihmeekseni huomasin hänen kasvoillaan surumielisyyden varjon, ja hän näytti seuraavan hajamielisenä keskusteluamme.
Dick katseli häntä tuon tuostakin. Hänkin oli nähtävästi levoton. Hetken kulutttua virkkoikin hän ystävälleen: »Kuule, vanha ystävä, jos on tapahtunut jotakin, josta emme tietäneet mitään silloin, kun meille kirjoitit, niin on parasta, että kerrot sen heti suoraan. Muutoin luulemme, että olemme tulleet sopimattomaan aikaan, jolloin meitä ei olisi tänne haluttu.»
Walter punastui ja näytti vaivoin voivan hillitä itkuansa. Vihdoin hän sanoi:
»Jokainen meistä on luonnollisesti sangen iloinen sinun ja ystäviesi tulosta, Dick. Mutta täällä ei tosiaankaan ole kaikki asiat hyvällä kannalla, kauniista ilmasta ja hauskasta heinänteosta huolimatta. Täällä on sattunut kuolemantapaus.»
»Mutta siihenhän teidän täytyy mukautua; eiväthän sellaiset ole vältettävissä.»
»Ei kyllä», vastasi Walter, »mutta kysymyksenalainen kuolemantapaus oli väkivaltainen ja uhkaa vielä viedä mennessään toisen, ehkäpä kolmannenkin hengen. Tämä on saanut meidät huolehtimaan ja pelkäämään, ja totta puhuen se on myöskin syynä, että täällä tänä iltana on näin vähän väkeä.»
»Kerro meille tuo tapaus, Walter, ehkäpä alakuloisuutesi haihtuu kertoessasi.»
»Kyllä kerron. Koetan puhua tapauksesta aivan lyhyesti, vaikka siitä voisi kehittää pitkänkin kertomuksen, kuten tällaisista aiheista oli tapana tehdä vanhoissa romaaneissa. — Täällä on sangen viehättävä tyttö, josta me kaikki pidämme hyvin paljon, jopa muutamat enemmänkin kuin hyvin paljon. Eräs meistä miellytti häntä luonnollisesti enemmän kuin toiset. Eräs toinen — hänen nimeänsä en tahdo mainita — joutui tämän johdosta tykkänään epätoivoon ja teki itsensä käytöksensä kautta niin vastenmieliseksi kuin suinkin. Tämä ei kuitenkaan johtunut ilkeydestä, vaan kiihkeästä intohimosta. Tyttö, joka alussa suvaitsi hanet lähessyydessään sangen hyvin, vaikka ei häntä rakastanutkaan, alkoi nyt tuntea todellista vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Me kaikki, jotka tunsimme nuorukaisen, neuvoimme luonnollisesti häntä matkustamaan pois täältä, koska hän itse tekee toiveensa turhiksi. Minäkin kehotin häntä tähän. Mutta hän ei aikonut seurata hyväätarkoittavaa ja varmaan myöskin järkevää neuvoamme. Silloin meidän täytyi sanoa hänelle, että hänen täytyy mennä, tai me lakkaamme seurustelemasta hänen kanssansa, sillä hänen persoonallinen surunsa oli saanut hänet sellaiseen mielentilaan, että oli syytä peljätä, että ellei hän mene, täytyy meidän mennä.
»Hän otti sanoman vastaan levollisemmin, kuin olimme toivoneetkaan. Mutta sitte joku seikka, ehkäpä keskustelu tytön kanssa tai onnellisemman rakastajan kevytmielinen sana, sai hänet pois suunniltaan. Hän sivalsi kirveen ja hyökkäsi kilpailijansa kimppuun, kun ei ketään sattunut olemaan läheisyydessä. Täten syntyneessä taistelussa löi ahdistettu hyökkääjää niin kovasti, että tämä kuoli. Ja nyt on onneton lyöjä niin epätoivoisena, että hän tahtoo surmata itsensä. Jos hän tekee sen, pelkään, että tyttökin etsii kuolemaa. Ja tätä kaikkea voimme estää yhtä vähän kuin viimevuotista maanjäristystä.»
»Tapaus on sangen ikävä», lausui Dick, »mutta mies on kaikissa tapauksissa kuollut, eikä häntä voida enää henkiin herättää. Kuoliniskun antajan menettelyn syynä ei ollut ilkeys. Sentähden en käsitä, minkätähden hän ei pian voisi surustansa toipua. Sitäpaitse tuli kahakassa surmatuksi syyllinen eikä syytön. Miksikä pitäisi miehen kärsiä elinkautisia omantunnonvaivoja onnettoman sattuman vuoksi? Miten on tytön laita?»
»Näyttää siltä», vastasi Walter, »että hän on tapahtuman johdosta pikemmin pelon kuin tuskan valtaamana. Totta on, mitä sanoit miehestä. Mutta kiihtymys ja mustasukkaisuus, jotka olivat tämän murhenäytelmän syynä, ovat häirinneet hänen mieltänsä siinä määrässä, ettei hän ole voinut siitä vielä toipua. Olemme neuvoneet häntä matkustamaan joksikin aikaa pois, meren tuolle puolelle. Hän on kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että luulen hänen lähtevän ainoastaan siinä tapauksessa, että joku lähtee hänen mukanaan, ja minä aavistan, että tuo saattaminen tulee minun osakseni, eikä se ole mielestäni aivan hauska tehtävä.»
»Kyllä sinä siihen miellyt vielä», huomautti Dick. »Luonnollisesti hän alkaa ennemmin tai myöhemmin katsella tapahtumaa järjen kannalta.»
»Toivokaamme sitä», vastasi Walter, »älkäämmekä puhuko asiasta sen enempää enää, kun olen saanut keventää sydämeni.»
Olin kuunnellut kertomusta suuresti kummastellen. Enin minua ihmetytti, ettei miestä, joka oli surmannut toisen, oltu suljettu vankilaan, kunnes saataisiin todistetuksi, että hän oli menetellyt täten puolustaakseen henkeään. Mutta kuta enemmän tätä asiaa ajattelin, sitä selvemmin aloin huomata, ettei suurikaan todistajajoukko olisi voinut todistaa muuta, kuin että molemmat vastustajat olivat käyneet hyvin katkeramielisiksi toisilleen: ja tämähän tiedettiin ilman todistajiakin. En voinut olla tunnustamatta itselleni, että murhamiehen omantunnontuskat voimakkaasti todistivat samaa, mitä vanha Hammond oli minulle kertonut tämän kansan omituisista tavoista kohdella niinkutsutuita rikoksellisia. Omantunnontuskat voivat tosin olla liioiteltuja, mutta oli aivan selvää, että murhaaja otti itse kantaakseen kaikki tekonsa seuraukset, eikä odottanut, että yhteiskunta olisi rangaistuksen kautta pessyt hänet puhtaaksi.En peljännyt enää, että ihmiselämän pyhyys joutuisi kärsimään ystävieni keskuudessa sentähden, ettei heillä ollut hirsipuita eikä vankiloita.
Kun seuraavana aamuna kävelimme venheellemme, ei Walter malttanut olla kajoamatta eileniltaiseen keskusteluaineeseemme, vaikka hän näyttikin entistä toivehikkaammalta. Hän näkyi arvelevan, että onneton surma-iskun antaja voisi aivan hyvin elää jonkun aikaa yksikseen jossakin paikassa lähiseudulla, jos hän jyrkästi vastustaisi ulkomaille menoa — ainakin oli Walter ehdottanut hänelle tätä. Dickin ja minun mielestäni oli tämä keino hieman omituinen. Dick sanoikin sen johdosta:
»Walter ystäväni, tuomitessasi miehen yksinäisyyteen jätät hänet hautomaan mielessään tapahtunutta surunäytelmää. Se vahvistaa vain hänessä aatetta, että hän on rikoksentekijä, ja saa hänet lopulta surmaamaan itsensä.»
Tähän huomautti Klaara:
»Sanoakseni minäkin ajatukseni asiasta, luulen olevan parasta, että hän saa kokea tuskansa loppuun saakka. Silloin hän tulee vihdoin käsittämään, kuinka vähän syytä hänellä on pitää itseänsä arvottomana elämään, ja hänen myöhäisempi elämänsä muodostuu onnelliseksi. En pelkää, että hän surmaa itsensä, sillä päättäen kaikesta, mitä olette minulle kertonut, rakastaa hän tyttöä kovin, ja puhuakseni suoraan, tulee hän kynsin hampain pitämään kiinni elämästään niin kauan kuin hänen rakkautensa on vastaamatta.»
Walter katseli miettien eteensä ja lausui:
»Voitte olla oikeassa. Ehkä meidän olisi pitänyt katsoa kaikkea vähemmän surulliselta kannalta. Mutta nähkääs, vieras», virkkoi hän kääntyen puoleeni, »tällaisia asioita sattuu niin harvoin, että ne tapahtuessaan valtaavat meidät kokonaan. Olemme kaikki valmiit antamaan ystävällemme anteeksi, että hän on saattanut meidät näin onnettomiksi, sillä hän on tehnyt sen puolustaessaan ihmiselämää ja onnea.»
Walter kääntyi sitte Dickin puoleen ja jatkoi:
»Otatko minut venheeseesi vähäksi aikaa? Aion etsiä nuorukaisparalle jonkun syrjäisen asunnon, koska hän haluaa sitä, ja olen kuullut, että Streatleyn hiekkasärkkien luona on pieni rauhallinen paikka, joka soveltuisi hänelle hyvin. Jos lasket minut maalle siellä, menen kumpujen ylitse katsomaan huonetta.»
»Onko kysymyksenalainen asunto tyhjä?» kysyin.
»Ei ole», vastasi Walter, »mutta mies, joka siellä nyt asuu, muuttaa kyllä pois heti kun kuulee, että me tarvitsemme huonetta. Toivomme, että särkillä vallitseva raitis ilma ja seudun yksitoikkoisuus vaikuttavat edullisesti ystäväämme.»
Klaara puuttui puheeseen, virkkoen veitikkamaisesti: »Eikä hän myöskään joudu niin kauas lemmitystänsä, etteivät he voisi tavata toisiansa, jos haluavat — ja halua heiltä ei suinkaan puutu.»
Jutellessamme jouduimme venheelle, ja pian olimme keskellä ihanaa, leveää jokea. Dickin airot ajoivat purttamme nuolen nopeasti kesäaamun tyyntä vedenkalvoa pitkin.
Eräässä virran mutkassa kohtasimme puolikymmentä tyttöä leikkimässä rannan nurmipenkereellä. He tervehtivät meitä ystävällisesti — olivat heti huomanneet meidät matkustajiksi. — Me pysähdyimme juttelemaan hetken heidän kanssansa. He olivat juuri uineet ja olivat avojaloin sekä ohuissa vaatteissa. Tytöt olivat Berkshiren puoleisilta niityiltä, jossa parhaallaan tehtiin heinää, ja kuluttivat nyt aikaansa iloisilla leikkipuheilla, odottaessaan toiselta rannalla venettä ja ylisoutajaa. He tahtoivat päätäpahkaa viedä meidät kanssansa niitylle ja aamiaiselle, mutta Dick pysyi lujana aikomuksessaan alkaa heinänteko vasta ylempänä, eikä tahtonut turmella minun nautintoani näyttämällä niityllä oloa edeltäpäin. Tytötkin taipuivat vihdoin, vaikka vastenmielisesti. He alkoivat kilvan kysellä minulta, mistä maasta tulin, miten siellä elettiin ja niin edespäin — kaikki kysymyksiä, joihin en voinut vastata. Koetin parhaani mukaan selviytyä pulasta, mutta vastauksiani he tuskin käsittivät. Huomasin, että nämä kauniit tytöt, samoin kuin kaikki muutkin, joita kohtasin, puhelivat mielellään elämän pikkukysymyksistä. Mutta he keskustelivat näistä todellisella, elävällä harrastuksella. Huomasin myöskin, että naiset olivat yhtä tietorikkaita, kuin miehetkin. He tunsivat kaikkien kukkien nimet ja omituisuudet, tiesivät lintujen tai kalojen elantopaikat ja -tavat. Tämä havaitsemani sivistys muutti tykkänään maalaiselämää koskevat mielipiteeni. Ennen sanottiin tavallisesti — ja pääasiallisesti oikein — että maalaisväestö tunsi maata sangen vähän, ellei oteta lukuun heidän varsinaista työpiiriään. Mutta tämän maan asukkaista oli hyvin selvillä kaikki, mitä tapahtui kedoilla ja metsissä, joessa ja hiekkasäkillä.
Ennenkuin erosimme tytöistä, näimme venheen tulevan Berkshiren puolelta.
Dick kysyi heiltä, tuliko se heitä noutamaan.
»Kyllä», vastasivat he, »toisia olisimmekin saaneet odottaa kauan. He ovat ottaneet suuren venheen noutaaksensa kiviä ylhäältä.»
»Ketä toisia?» kysyi Dick. Nauraen vastasi eräs vanhempi tyttö:
»Parasta olisi, että tulisitte itse katsomaan. Ettekö näe, että tuolla rakennetaan?» Hän viittasi eräälle pohjoisessa päin olevalle kukkulalle.
»Näen kyllä», vastasi Dick, »ja se ihmetyttää minua tähän vuodenaikaan. Minkätähden he eivät ole teidän kanssanne heinänteossa?»
Tytöt nauroivat kaikki ääneensä ja samassa laski toiselta puolelta tuleva venhe rantaan. He hyppäsivät siihen ja asettuivat istumaan, sillä aikaa kuin tulijat ystävällisesti tervehtivät meitä.
Ennenkuin he lähtivät, huusi tyttö:
»Suokaa anteeksi, naapuri, että nauroimme. Meillä on ollut pientä kinaa tuolla rakennuksella työskenteleväin kanssa. Kun emme me ehdi sitä lähemmin kertomaan teille niin kysykää heiltä itseltään. He tulevat iloisiksi nähdessään teidät — ellette vain häiritse heidän työtänsä.»
Kaikki nauroivat taas ja viittasivat meille ystävälliset jäähyväiset. Heidän venheensä liukui voimakkaiden aironvetojen kulettamana vastapäistä rantaa kohti.
»Menkäämme katsomaan», ehdotteli Klaara, lisäten: »ellei teillä, Walter, ole kiire Streatleyhin!»
»Ei suinkaan», vastasi Walter, olen päinvastoin iloinen saadessani sen nojalla olla pitemmän aikaa seurassanne.»
Laskimme siis venheen rantaan ja aloimme nousta kukkulalle. Matkalla kysyin Dickiltä, mitä tyttöjen nauru merkitsi.
»Luulenpa käsittäväni sen aivan hyvin», vastasi Dick. »Jotkut kukkulalla olevat ovat niin kiintyneet työhönsä, etteivät he mene heinäntekoon. Tästä ei oikeastaan olekkaan vahinkoa, sillä sellaiseen lievästi väsyttävään työhön on kyllin väkeä. Mutta kun heinänteko on juhla, niin naapurit luonnollisesti hiukan kiusailevat rakennustyöläisiä».
»Vai niin», arvelin. »Asian laita on siis sama, kuin Dickenssin aikana niiden nuorukaisten, jotka työhönsä kiintyneinä unhottivat joulun vieton.»
»Niin on, mutta unhottajain ei edes tarvitse olla nuoria.»
»Mitä tarkoitatte lievästi väsyttävällä työllä?»
»Sanoinko niin?» vastasi Dick. »Tarkoitan työtä, joka karaisee ja vahvistaa lihaksja ja uuvuttaa meidät terveelliseen uneen, mutta ei muutoin ole rasittavaa eikä kuluta voimiamme. Sellainen työ on aina mieluista, ellei sitä tee ylenmäärin. Muistettavaa on myöskin, että kunnollinen niittäminen vaatii jonkun verran taitoa.»
Näin pakisten saavuimme keskikokoiselle, ihanan hedelmätarhan takana olevalle rakennukselle. Vanha kivinen muuri ympäröitsi puistoa.
»Vai niin», sanoi Dick. »Minä muistan — erinomainen rakennuspaikka, sillä tässä oli kerran eräs yhdeksännentoista vuosisadan murheitten talo. On hauskaa, että se on purettu ja uusi rakennetaan tilalle. Se näkyy tulevan kokonaan kivestä, mikä ei olisi ollut tässä osassa maata välttämätöntä. Mutta vakuutan, että he näkyvät tekevän erinomaista työtä».
Walter ja Klaara olivat sillävälin ryhtyneet puheisiin erään kivenhakkaajan kanssa, joka oli ehkä noin neljänkymmenen ikäinen. Hänellä oli vasara ja taltta kädessä. Suojuskatosten alla ja telineillä työskenteli sen lisäksi puolitusinaa miehiä ja pari naista, yllään suojuskauhtana, kuten miehilläkin. Eräs sangen kaunis nainen, joka ei näyttänyt ottavan osaa työhön ja oli sentähden maukkaassa sinisessä pellavapuvussa, asteli luoksemme.
Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja lausui hymyillen:
»Kas, olette vaivanneet itsenne tänne ylös, nähdäksenne itsepäisiä juhlasta kieltäytyjiä. Mihin menette heinäntekoon, naapurit?»
»Oxfordin taakse», vastasi Dick, »siellä on sato hiukan myöhästynyt. Mutta kuinka te olette joutunut näiden kieltäytyjän joukkoon?»
Hän vastasi hymyillen:
»Minä en tee työtä, vaan olen mallina rouva Philippalla, koska hän sellaisen tarvitsee. Hän on meidän paras kuvanveistäjä. Tulkaa kanssani hänen luoksensa.»
Hän vei meidät tuon vielä keskitekoisen rakennuksen ovelle. Siinä työskenteli pieni rouva, hakaten vasaralla ja taltalla koristeita kiveen. Hän näytti olevan hyvin syventynyt työhönsä, eikä kääntynyt katsomaan meitä. Mutta eräs suuri, vielä tyttömäiseltä näyttävä, hänen läheisyydessään työskentelevä nainen tarkasteli iloisin katsein Klaaraa ja Dickiä. Kukaan muu ei kiinnittänyt meihin huomiotansa.
Sinipukuinen nainen laski kätensä kuvauveistäjättären olkapäälle ja sanoi:
»No, Philippa, jos teette työtä noin innokkaasti kuin nyt, loppuu se pian, ja miten teidän sitte käy?»
Kuvanveistäjätär kääntyi nopeasti. Kasvoista päättäen hän oli nelikymmenvuotias, — siltä ainakin minusta näytti. — Hän virkkoi hieman suuttuneena, mutta vienolla äänellä:
»Älä lörpöttele tuhmuuksia, Kate, äläkä häiritse minua jos vain voit sen välttää.»
Hän keskeytti äkkiä puheensa huomattuaan meidät ja tervehti meitä samalla ystävällisellä hymyllä, joka oli meitä vastassa kaikkialla.
»Kiitos, naapurit, kun olette tulleet meitä katsomaan. Mutta sallinette minun jatkaa työtäni, kun sanon, että olin kipeänä koko huhti- ja toukokuun enkä voinut tehdä työtä. Raitis ilma, auringonpaiste ja työ yhtyneinä palautuvaan terveydentunteeseen vaikuttavat, että joka hetki tuottaa minulle suurinta nautintoa. Suokaa siis anteeksi, minun täytyy jatkaa tointani.»
Hän kääntyi korkokuvahakkaukseensa, joka esitti kukkia ja henkilöitä. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä vasaraniskujen välissä juttelemasta meidän kanssamme.
»Arvelemme kaikki, että tämä on koko jokivarrella kaunein rakennuspaikka, mutta se oli tähän saakka arvottoman rakennuksen hallussa, joten päätimme korjata tämän epäkohdan ja tehdä tähän kauneimman talon, mitä voimme.»
Sitte hänen huomionsa taas kiintyi tykkänään työhön. Johtaja huomasi sen ja kääntyi puoleemme:
»Niin, naapurit, siten on asian laita. Me aiomme tehdä erittäin kaunista ja hyvää työtä. Kukista sekä ihmis- ja eläinmuodoista koottu kohokuvasarja tulee koristamaan rakennusta. Monet seikat ovat hidastuttaneet työtämme — muiden muassa Philippan sairaus — vaikka olisimmehan voineet tulla toimeen ilman häntäkin — »
»Uskotteko sen todellakin?» murahti Philippa, kääntäen katseensa työstänsä.
»Hän on kaikissa tapauksissa paras kuvanveistäjämme, ja olisi ollut ikävää alkaa työtä ilman häntä. Huomaatte siis», jatkoi hän, kääntyen Dickiin ja minuun, »ettemme todellakaan voi lähteä heinäntekoon, vai kuinka, naapuri? Tällaisen ihanan ilman vallitessa joutuu työmme kuitenkin niin nopeasti, että voimme käyttää kahdeksan tai kymmenen päivää vehnänkorjuuseen. Tulkaa silloin täältä luoteeseen päin oleville vainioille, niin näette kelpo niittäjiä.»
»Kas vain, hyvin juteltu», huusi eräs ääni ylempänä olevilta telineiltä. »Johtajamme pitääkin sitä helpompana työnä, kuin kivien liittämistä toisiinsa.»
Tämä keskeytys synnytti yleisen naurun, johon työnjohtajakin yhtyi. Samassa kantoi eräs nuorukainen holvin varjoon päydän ja toi sitte suuria, pajukudoksella ympäröittyjä pulloja sekä korkeita laseja. Johtaja kutsui meidät istumaan kivimöhkäleille ja sanoi:
»Juokaamme, naapurit, jutteluni toteutumiseksi, tai alan luulla, ettette usko minua. Hei, telineillä, tulkaa tekin saamaan lasi täältä!»
Kolme työntekijää tuli juosten alas portaita, kuten »hyvillä rakennusjaloilla» varustetut tavallisesti tekevät. Toiset eivät vastanneet mitään, mutta iloinen veitikka, jos niin saan häntä nimittää, huusi meille, kääntymättä työstänsä:
»Suokaa anteeksi, naapurit, etten tule alas. Minun täytyy jatkaa työtäni. Se ei olekkaan vain katselemista, kuten lörpöttelijän siellä alhaalla, mutta lähettäkää meille lasi tänne ylös, että saamme juoda heinäntekijäin menestykseksi.»
Philippa ei tietysti luopunut rakkaasta työstänsä, mutta toinen kuvanveistäjätär tuli. Kuulimme, että hän oli Philippan tytär, suuri, voimakasrakenteinen, mustatukkainen nainen, kasvot tummat kuin mustalaisella ja käytös erittäin juhlallinen. Toiset astuivat luoksemme ja kilistivät kanssamme; telineillä oleva mieskin kääntyi meihin ja tyhjensi lasinsa terveydeksemme, mutta oven luona työskentelevä nainen ei näkynyt välittävän mistään. Hän nykäytti vain hartioitansa, kun hänen tyttärensä meni hänen luoksensa ja tervehti häntä hiljaa lasillansa.
Kätellen erosimme noista »itsepintaisista kieltäytyjistä» ja astelimme rinnettä ales venheellemme. Tuskin olimme käyneet muutamia askeleita, kun jo kuulimme takanamme vasarain kilkutuksen, jota säesti mehiläisten surina ja leivosten liritys.
Walter nousi venheestä Berkshiren puolelle Streatleyn kauniille rannalle. Me kävelimme sisämaahan aina White Horse kukkulan juurelle. Maaseudun ja kaupungin välistä eroa ei ollut enää huomattavissa, ja minut valtasi sanomaton mielihyvä nähdessäni tutut ja vielä muuttumatta olevat Berkshiren kukkulat.
Pysähdyimme Wallingfordiin päivällisille. Tuon vanhan kaupungin kaduilta olivat kaikki köyhyyden ja siivottomuuden jäljet kadonneet. Useita rumia taloja oli purettu ja niiden sijaan oli rakennettu paljon uusia kauniita rakennuksia. Minua kummastutti, että kaupunki siitä huolimatta näytti vielä sellaiselta, jommoisena se oli muistiini painunut. — Itse asiassa se lienee näyttänyt sellaiselta, jommoiselta sen minun aikanani olisi pitänyt näyttää.
Päivällisillä tapasimme erään vanhan, sangen vilkkaan ja nerokkaan miehen, joka tavallaan näytti olevan maaseutupainos Hammond vanhuksesta. Hän tunsi hämmästyttävän tarkkaan maan historian Alfredin ajoista parlamenttisotaan saakka, jonka tapahtumat sattuivat, kuten tietty, osaksi Wallingfordin seuduilla. Enin miellytti minua kumminkin se, että hänellä oli tarkat tiedot entisen ja nykyisen ajan välisestä murroskaudesta, josta hän kertoi meille paljon. Pääasiallisesti koskivat hänen kuvauksensa väestön siirtymistä kaupungeista maalle ja kansan yleistä kohoamista. Hän kuvaili, kuinka toisaalta kaupunkilaiset ja toisaalta maalaiset yleensä alkoivat opetella elämän taitoa, jonka he olivat tykkänään kadottaneet. Se oli hävinnyt niin tarkkaan, eitä vanhuksen kertomuksen mukaan oli aivan mahdotonta löytää yhtään seppää tai puuseppää kylistä tai pienistä kaupungeista. Eikä siinä kyllin, vaan tällaisten paikkakuntain asukkaat olivat unhottaneet senkin, miten leipää leivotaan, joten esim. Wallingfordiin oli leipä tuotava Lontoosta aamujunalla yhdessä sanomalehtien kanssa. Hän kertoi meille myöskin, että maalle muuttavat kaupunkilaiset opettelivat maatalouteen kuuluvia töitä katselemalla tarkkaan miten koneet työskentelivät, joten he oppivat käyttämään käsiään vastaavalla tavalla — silloin tehtiin näet melkein kaikki maatyöt taidokkaiden koneiden avulla, joiden toimintaa eivät niiden käyttäjät olleet laisinkaan käsittäneet. — Vanhemmat työntekijät alkoivat sitte opettaa nuorempia ja totuttaa heitä vähitellen käsien käyttämiseen joka oli unhottunut. Ihmisethän olivat tottuneet teettämään kaikki koneilla. Siten he olivat itse muuttuneet koneiksi, eivätkä kyenneet omavaraisesti suorittamaan yksinkertaisintakaan työtä. Jokaiseen pienimpäänkin tehtävään tarvittiin koneita, joten oltiin niistä aivan riippuvaisia. Vanhus näytti meille muun muassa myöskin virallisen pöytäkirjan erään kyläkuntaneuvoston kokouksesta. Siitä näki, kuinka paljon puuhaa ihmisillä oli, jos mieli suorittaa yksinkertaisimpiakin töitä tai saada selville asioita, jotka ennen olivat jokaiselle lapsellekin tuttuja. Sellaisia oli esim. lipeän ja rasvan oikea suhde saippuaa valmistettaessa tai tarvittava veden lämpömäärä, johon lampaan liha pannaan, j. n. e. Keskustelujen vakavuus ja kaiken puoluehengen puute, jota entisaikaan varmaankin olisi ollut tällaisissa kokouksissa huomattavissa, tekivät pöytäkirjan huvittavaksi ja samalla opettavaksi.
Kun olimme syöneet ja hiukan levänneet, vei vanhus, jonka nimi oli Henrik Morsum, meidät erääseen suureen rakennukseen. Siellä oli laaja kokoelma tehdas- ja taidetuotteita koneaikakauden lopulta aina nykyaikaan saakka. Hän näytteli meille kaikki erikseen ja selitti kaikki hyvin tarkkaan sekä perusteellisesti. Esineet olivatkin hyvin huvittavia, sillä siirtyminen konetyöstä käsityöhön uuden ajanjakson alkuaikoina kuvastui niiden avulla aivan elävästi mieleen. Käsiteollisuus oli luonnollisesti kehittynyt hyvin hitaasti.
»Muistatte kai», virkkoi tuo vanha muinaistutkija, »ettei käsiteollisuus ollut seurauksena siitä, mitä tavallisesti sanotaan aineelliseksi hädäksi, eikä myöskään välttämättömyyden pakosta. Päinvastoin olivat koneet aikojen kuluessa parantuneet siinä määrässä, että niiden avulla voitiin toimittaa melkein kaikki tarpeelliset työt. Monet ihmiset uskoivat silloin, kuten jo varemminkin, aivan varmasti, että koneet tulevat korvaamaan kaiken käsityön. Ja kaikki näytti viittaavankin tähän. Ennen vapautumisen päiviä oli rikasten keskuudessa vallalla toinen, vähemmän johdonmukainen katsantokanta, joka ei hävinnyt vielä heti uuden aikakauden alettuakaan ja joka kaikista havaannoistani päättäen oli silloin yhtä luonnollinen, kuin se nyt on luonnoton. Tämän katsantokannan edustajat arvelivat, että kun itsetoimivat koneet suorittavat maailmalle tarpeellisen päivätyön, voi kyvykkäin osa ihmisiä antautua korkeamman taiteen ja tieteen sekä historian tutkimuksen palvelukseen. Eikö teistäkin ole kummallista, että ihmiset voivat jättää huomioonottamatta pyrinnön täydelliseen tasa-arvoisuuteen, jota me nyt pidämme jokaisen onnellisen inhimillisen yhteiskunnan todellisena siteenä».
En vastannut mitään, mutta ajattelin sitä enemmän. Dick virkkoi miettivän näköisenä:
»Kummallistako, naapuri? En tiedä, vaan isoisäni on usein sanonut, että ennen meidän ajanjaksoamme oli kaikkien ihmisten ainoana pyrintönä päästä tekemästä työtä, tai he ainakin uskoivat, että niin oli. Senpätähden heistä tuntuikin se työ, johon jokapäiväinen elämä pakotti heidät, paljoa suuremmassa määrässä työltä, kuin se, minkä he itse vapaaehtoisesti valitsivat tai luulivat valitsevansa».
»Aivan oikein», myönsi vanhus. »Miten lieneekin, huomasivat he kuitenkin pian erehdyksensä ja tunnustivat, että ainoastaan orjat ja orjakauppiaat voivat elää yksistään koneiden avulla».
Klaara puuttui innostuneena puhumaan:
»Eikö tämä erehdys ollut seurauksena siitä orjan elämästä, jota he niin kauan olivat eläneet, elämästä, joka erotti kaikki elävät ja elottomat olennot — ihmissuku ainoana poikkeuksena — tai koko luonnon, kuten silloin sanottiin, ihmiskunnasta, joten ihminen ja luonto oli ihmisten mielestä kaksi aivan eri asiaa? Kun ihmiset ajattelivat näin, niin olihan aivan luonnollista, että he koettivat saada luontoa orjakseen — sillä katsoivathan he luontoa heidän itsensä ulkopuolella olevaksi».
»Totta kyllä», sanoi vanhus. »Ihmiset eivät tienneet, mitä olisi tehtävä, kunnes he huomasivat, että koneellisen elämän synnyttämä vastenmielisyys, mikä oli ja ennen suurta mullistusta alkanut henkilöissä, joilla oli kykyä ja aikaa ajatella, levisi kaikessa hiljaisuudessa yhä laveammalle, kunnes huvituksen muodossa esiintyvä työ vihdoin tunki kokonaan syrjään koneellisen työn, jota ihmiset kyllä olivat toivoneet voivansa rajoittaa, mutta eivät olleet koskaan rohenneet uskoa pääsevänsä siitä vapaaksi. Sitä olisikin ollut mahdoton sulkea määrättyihin rajoihin, kuten moni oli alussa luullut».
»Milloin tämä uusi vallankumous varsinaisesti tapahtui?» kysyin vanhukselta.
»Sitä alettiin varsinaisesti huomata ensimäisten viidenkymmenen vuoden kuluessa suuren vallankumouksen jälkeen», vastasi hän. »Kone toisensa perästä syrjäytettiin käytännöstä sillä perusteella, ettei se voinut valmistaa taide-esineitä, joita alettiin kysyä yhä enemmän. Katsokaa tänne, täällä on sen ajan töitä, karkeita ja harjaantumattomia käsitöitä, mutta lujia ja käytännöllisiä».
»Sangen omituisia teoksia», sanoin, ottaessani hänen osottamistaan muinaisesineistä käteeni erään savimaljan. »Tämä ei ole villien tai raakalaisten työtä, mutta näissä esineissä on kuitenkin näkyvissä jonkunlainen »viha sivistystä vastaan», kuten muinoin oli tapana sanoa».
»Niinpä kyllä», selitti vanhus, »älkää odottako näkevänne näissä esineissä hienoutta tai siroutta. Näitä valmistivat ihmiset, jotka olivat itse asiassa, vaikkeivät laillisesti, orjia. Mutta nyt» — hän vei minut vähän edemmäksi osottaen esineitä — »nyt olemme oppineet käsityön taiteen ja yhdistäneet mielikuvituksen ja aatteen vapauden työn suurimpaan hienouteen».
Katselin hämmästyneenä edessäni olevain töiden siroutta ja kauneutta. Niitä valmistaneet ihmiset olivat vihdoinkin oppineet pitämään elämää nautintona ja ihmisten jokapäiväisten tarpeiden tyydyttämistä parhaillekin soveltuvana tehtävänä. Vaivuin hetkeksi mietteisiini ja huuliltani pääsi kysymys:
»Mitä tulee tämän ajan perästä?»
Vanhus vastasi nauraen: »En tiedä. Sitä, mikä tulee, käsittelemme vasta sitte, kun se on edessämme».
»Nyt on meidän ajateltava vain sitä, miten parhaite voimme käyttää lopun päivää hyödyksemme», sanoi Dick. »Älkäämme tuhlatko aikaa — ulos kadulle ja rantaan! Ettekö tule vähäksi matkaa mukaamme, naapuri? Ystäväni on aivan ihastunut kertomuksiinne».
»Minun pitäisi mennä Oxfordiin. Tarvitsen pari kirjaa Bodleianin[14] kirjastosta. Luultavasti te olette yötä tuossa vanhassa kaupungissa?»
»Emme ole», sanoi Dick. »Menemme ylemmäksi. Siellä odottaa meitä heinänteko, kuten tiedätte».
Vanhus nyökkäsi. Sitte erosimme. Me kolme menimme kadulle ja astuimme kaupungin sillan luona venheeseen. Juuri kun Dick pisti airot veteen, tuli matalan sillan kaaren takaa venheen keula näkyviin. Heti huomasi, että se oli sangen siro, helakan viheriäksi maalattu, kukilla kauniisti ja taiteellisesti koristettu pieni venhe. Kun se ehti näkyviin sillan alta, nousi siinä seisalleen yhtä miellyttävän kaunis olento kuin venekin. Hän oli solakka, vaaleansiniseen silkkiin pukeutunut tyttö. Sillan kaarissa käypä veto liehutteli hänen vaatteitaan. Luulin tuntevani hänet — ja aivan oikein, kun hän käänsi päätänsä ja näytti hurmaavat kasvonsa, huomasin riemukseni, että hän oli Runnymeden tarutarhan hengetär — Elli.
Pysähdyimme ottaaksemme häntä vastaan. Dick huusi hänelle sydämellisesti »hyvää huomenta». Koetin olla yhtä reipas kuin Dick, vaan se ei minulle onnistunut. Punastuminen sai Ellin kauniit, ruskottuneet kasvot vielä tummemmiksi, kun hän laski venheensä meidän venheemme sivuun ja lausui:
»Katsokaas, naapurit, minä hieman epäilin, tuletteko te kaikki kolme vielä takaisin Runnymedeen ja pysähdyttekö siellä. Enkä sitäpaitse tiedä, vaikka joutuisimme kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi pois kotoa, sillä isäni haluaa käydä erään pohjoisessa asuvan veljensä luona, enkä tahdo antaa hänen matkustaa yksinänsä. Kun ajattelin, etten enää koskaan näe teitä, tuntui minusta pahalta — ja sentähden tulin perässänne».
»Olemme kaikki siitä sangen hyvillämme», sanoi Dick. »Mitä Klaaraan ja minuun tulee, saatte olla vakuutetut, että olisimme vielä kerran tulleet luoksenne — jopa toisenkin, ellemme olisi tavanneet teitä ensi kerralla. Mutta, naapuri hyvä, olettehan yksin venheessänne ja olette soutanut kovasti. Kai lepäätte mielellänne hiukan. Jakakaamme siis joukkomme kahtia».
»Ajattelin, että teette niin», vastasi Elli, »ja otin sentähden peräsimen mukaani. Oletteko hyvä ja autatte minua panemaan sen paikalleen?»
Hän sysäsi venettään pitkin meidän veneemme laitaa, kunnes sen perä tuli Dickin käden ulottuville. Dick oli polvillaan meidän venheessämme ja hän omassaan. Seurasi tavalliset temput, kunnes peräsin oli koukuissaan.
Kun noiden kahden ihanat, nuorekkaat kasvot kumartuivat peräsimen yli, näyttivät ne minusta tulevan hyvin lähelle toisiaan. Ja vaikka sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen, valtasi minut levottomuuden tunne.
Klaara istui paikalleen katselematta ympärilleen. Hänen äänessään oli kuitenkin vieno tuskan väre, kun hän kysyi:
»Mitenkä jakaudumme? Etkö sinä, Dick, tahdo mennä Ellin venheeseen, koska olet parempi soutaja, vaikka en sillä suinkaan tahdo loukata vierastamme?»
Dick nousi ylös ja laski kätensä hänen olkapäällensä lausuen:
»En suinkaan, anutakaamme vieraamme koettaa, mitä hän voi. Hän saa nyt harjautua soutajaksi. Eihän meillä sitäpaitse ole kiirettä. Emme mene paljon etemmäksi Oxfordia, ja jos yökin ennättää, on nyt kuutamo, ja siinä on kyllä tarpeeksi valoa meille».
»Kai minäkin osaan jo tehdä airoillani jotakin muutakin, kuin estää venettä menemästä alas virtaa», huomautin.
Kaikki nauroivat kuin olisi lauseeni ollut hyväkin sukkeluus, ja Ellin hopeanhelakka ääni kuului mielestäni iloisen naurun seasta kuten ihanin soitto.
Sanalla sanoen, hyppäsin reippaasti Ellin venheeseen, otin airot ja ryhdyin tarmokkaasti soutamaan, näyttääkseni heille kykeneväisyyttäni. Ja — miksipä sitä salaisin? — minusta tuntui, että tämä onnellinen maailma tuli vielä onnellisemmaksi, kun sain istua niin lähellä tuota ihanaa tyttöä, vaikkakin hän, se minun täytyy tunnustaa, oli kaikista täällä uudessa maailmassa kohtaamistani henkilöistä mielestäni vierain, vähimmin sellainen, mitä olin odottanut.
Aurinko painui laskulleen kun olimme Oseneyn luona lähellä Oxfordia. Mikäli joelta voi nähdä, oli tuossa rikasten ja teko-oppineiden laiskurien ennen niin suuresti rasittamassa kaupungissa kaikki tornit ja huiput jälellä. Mutta kaupungin ympäristö, joka minun aikanani oli ollut peräti kurjassa hoidossa, oli muuttunut reheväksi ja ihanaksi.
Kuljettuamme vielä hetken ylös virtaa saavuimme kuutamossa erääseen pieneen kaupunkiin, jossa vietimme yön jotenkin tyhjässä talossa. Sen asukkaat olivat melkein kaikki yötä niityillä teltoissa.
Seuraavana aamuna lähdimme liikkeelle ennen kello kuutta, sillä meillä oli vielä jälellä kymmenen tunnin matka, ja Dick halusi päästä perille ennen hämärää. Matka oli hauska, vaikka siitä on vähän kerrottavaa niille, jotka eivät ole nähneet Themsen yläjuoksua. Olimme taas Ellin kanssa kahden hänen venheessään, vaikka Dick aamulla oli tahtonut sijoittaa minut omaan venheeseensä ja molemmat naiset »vihreään korukaluun». Elli ei kuitenkaan suostunut tähän, vaan tahtoi venheeseensä minut, seuran huvittavimman henkilön, kuten hän sanoi, lisäten:
»Kun olemme päässeet näin kauas, en tahdo seuralaisekseni sellaista, joka aina ajattelee erästä toista henkilöä. Vieraamme on ainoa, joka voi kunnollisesti keskustella kanssani. Tarkoitan totta», vakuutti hän kääntyen minuun, »enkä puhu ainoastaan kohteliaisuudesta».
Klaara punastui ja näytti sangen onnelliselta. Muistui mieleeni, kuinka hän oli melkein pelännyt Elliä. Minä puolestani tunsin jälleen nuorentuvani, ja nuoruuteni aikuiset ihanat toiveet sekautuivat nykyhetken rieumuun, melkein häiriten sitä ja saattaen minut tuntemaan jotakin tuskan tapaista.
Kulkiessannue pitkin polveilevaa, nyt nopeasti kapenevaa jokea, sanoi Elli:
»Voi, kuinka miellyttävältä tällainen kapea joki tuntuu minusta, joka olen tottunut näkemään ainoastaan laajaa vedenpintaa. Näyttääpä melkein, kuin meidän täytyisi pysähtyä joka polvekkeeseen. Ennen iltaa olen saanut kokea, kuinka pieni maamme on, kun niin pian ehdimme sen suurimman joen latvoille».
»Themse ei ole suuri, mutta se on kaunis».
»Niin, eikö teidänkin ole vaikea kuvitella mieleenne niitä aikoja, jolloin asukkaat käsittelivät tätä kaunista maata kuten erämaata — välittämättä sen ihanasta sulosta, joka tarvitsi hoitoa — välittämättä vuodenaikojen vaihteluista ja niiden synnyttämistä aina uusista riemun aiheista — välittämättä pinnan vaihteluista ja kaikista muista kotomaamme lumoavista ihanuuksista. Kuinka voi kansa olla niin julma itseänsä kohtaan?»
»Ja toisiansa kohtaan», lisäsin tähän. Taipuen äkkiä tekemääni päätökseen jatkoin sitte: »Rakas naapuri, tahdon sanoa teille suoraan, että voin helposti kuvitella mieleeni kurjan ajan, koska olen itse osa siitä. Huomaan, että olette ajatellutkin jo siihen suuntaan, ja olen vakuutettu, että uskotte, mitä sanon, joten minun ei ole tarvis salata teiltä mitään».
Hän oli hetken vaiti ja vastasi sitte: »Ystäväni, oikein arvasitte. Tunnustan teille, että olen seurannut teitä Runnymedestä saakka kysyäkseni teiltä eräitä asioita, sillä huomasin heti, että te ette kuulu meikäläisiin. Tämä herätti harrastustani ja miellytti minua. Tahdoin tehdä teidät niin onnelliseksi kuin suinkin. Puhuakseni suoraan, oli siinä tarjolla vaarakin», sanoi hän punastuen. »Tarkoitan Dickin ja Klaaran suhdetta. Nyt, kun olemme näin hyviä ystäviä, voin sanoa teille, että minä olen hyvin usein tullut vaaralliseksi miehille täälläkin, missä on niin paljon kauniita naisia. Siinä yksi syy, minkätähden asun isäni kanssa kahden Runnymedessä. Siitä ei kuitenkaan ole ollut apua, ihmiset tulevat luoksemme — paikkakunta ei ole erämaa — ja minua näytään pitävän yhä lumoavampana sentähden, että asumme yksinämme. Minusta kerrotaankin monta historiaa. Multa kylliksi siitä. Tänä iltana tai huomisaamuna ehdottelen teille jotakin, jonka hyväksyminen olisi minusta hyvin mieluista, eikä teistäkään luullakseni vastenmielistä».
Puutuin innokkaasti puheeseen ja sanoin, että olen valmis hänen puolestaan tekemään kaikki. Ja tunsin todellakin, huolimatta iästäni ja sen jättämistä liian selvistä jäljistä — vaikkakin toivoin, ettei nuoruuden tunne, joka minut valtasi, ollut ohimenevää laatua — itseni sanomattoman onnelliseksi tuon hurmaavan tytön läheisyydessä, ja olin taipuvainen antamaan hänen tunnustuksellensa suuremman merkityksen, kuin hän ehkä tarkoitti.
Hän nauroi ja katseli minua sangen ystävällisesti. »Nyt jätämme sen täksi kerraksi», sanoi hän »sillä minä tahdon katsella tarkasti tätä uutta seutua, jonka kautta kuljemme. En voinut aavistaakkaan, kuinka viehättävä tämä paikkakunta on. Mittasuhteiden pienuus, lyhyet joen polvekkeet ja nopeasti vaihtelevat rannat saavat luulemaan, että kuljemme kohti jotakin harvinaista, jotakin seikkailua. Suuremmilla joilla en ole koskaan tuntenut samaa yhtä selvästi».
Katsoin häntä hurmaantuneena, sillä hänen äänessänsä, joka toi julki juuri sen, mitä minä ajattelin, tuntui olevan hellyyden väre minua kohtaan. Hän vastasi katseeseeni, ja hänen tummat kasvonsa punastuivat. Hän lausui:
»Tahdon sanoa teille, ystäväni, että jos isäni jättää tänä kesänä Themselaakson, vie hän minut kanssansa Römerwallin lähelle Cumberlandissa. Tämä nykyinen matkamme on siis jäähyväiseni etelälle. En mielelläni muuta paikasta toiseen. Kun tottuu ympäröitsevän paikkakunnan yksityiskohtiin ja se kasvaa oman elämän kanssa sopusointuisaksi ja onnelliseksi kokonaisuudeksi, niin tuntuu tuskalliselta, kun siitä täytyy erota. Mutta siinä maassa, mistä te olette, pidetään ehkä tällaista katsantokantaa pikkumaisena ja ikävänä? Ehkä saatte minusta huonon käsityksen sentähden?»
Hän nauroi viehättävästi ja minä kiiruhdin vastaamaan:
»En suinkaan, en todellakaan! Lausuitte juuri minun ajatukseni. Tuskinpa olisin odottanut teidän puhuvan noin. Kaikesta, mitä olen kuullut, olen huomannut, että tässä maassa vaihdetaan usein asuinpaikkaa».
»Kyllähän ihmiset voivat vapaasti liikkua», vastasi hän, »mutta ottamatta lukuun huvimatkoja — varsinkin heinänteon aikana, kuten nyt — luulen heidän harvoin vaihtavan olinpaikkaansa. Myönnän, etten minäkään ole tottutut aina olemaan kotona — kuten nytkin olen osottanut — ja haluaisin kernaasti matkustaa teidän kanssanne halki koko länsiosan maata — ajattelematta mitään», lisäsi hän lumoavasti hymyillen.
Salatakseni tunteitani tartuin voimakkaasti airoihin. Vene lensi eteenpäin nopeasti kuin nuoli.
Huolimatta valtavasta taipumuksestani Elliin ja siitä johtuvasta surusta, miten kaikki päättyy, en voinut olla mielen kiinnolla katselematta jokea ja sen rantoja, varsinkin kun näin, että hänkin väsymättä nautti vaihtelevasta kuvasta. Hän tarkasteli kukkaisen rannan joka kohtaa, kullan- tai hopeankirkkaan joen jokaista pyörrettä samalla riemukkaalla nautinnolla, kuin minä muistin ennen katselleeni näitä paikkoja, ja kuin nyt jälleen katselin tätä merkillistä maailmaa kaikkine ihmeineen. Elli näytti seuraavan ihmettelyäni mitä vilkkaimmalla ilolla. Enkä minä voinut kyllikseni katsella sitä hellää hoitoa, mikä oli tullut joen ja sen ihanain rantojen osaksi kaikkialla. Kaiken tarkoituksena näytti olevan kauneus ja vilkas, iloinen elämännautinto, joten hyödyllinenkin kantoi kauneuden leimaa.
Vihdoin saavuimme erääseen joen mutkaan, missä toisella puolella näkyi rantapolkua ylempänä tiheäin kuiskivain ruokojen takana jotenkin korkea rantapenger. Toisella puolella taas oli vielä korkeampi ranta tykkänään raitojen peitossa, joiden oksat riippuivat alas jokeen. Siellä täällä kohosi juhlallisia lehmuksia muita korkeammalle. Huomasimme vaaleapukuisia henkilöitä liikkuvan pitkin rantaa ikäänkuin odottamassa jotakin. Niin olikin asian laita; he odottivat meitä — s. t. s. Dickiä ja hänen toveriaan. Dick heitti soutamasta ja minä seurasin esimerkkiä. Hän huudahti iloisesti. Vastaukseksi kajahti rannalta moniääninen tervehdys. Siellä oli koossa toistakymmentä miestä vaimoineen ja lapsineen. Kookas, kaunis nainen, jolla oli musta, aaltoileva tukka ja syvät, harmaat silmät, tuli alus rannalle, tervehti meitä ystävällisesti ja sanoi:
»Dick ystäväni, olemmehan melkein saaneet odottaa teitä. Miksi ette hämmästyttäneet meitä äkillisellä tulollanne?» Olisittehan aivan hyvin voineet tulla päivää aikaisemmin.»
»Kyllä», vastasi Dick, nyökäyttäen tuskin huomattavasti päätään meidän venettämme kohti, »mutta emme tahtoneet kulkea kovin nopeasti jokea ylös, sillä matkalla on paljon katselemista niille, jotka eivät ole sitä ennen nähneet».
»Se on totta», sanoi tuo komea nainen, luoden ystävällisen silmäyksen meihin. »Käykää nyt nopeasti maalle, Dick, ja te, rakkaat ystävät. Täällä on aukko ruo'okossa ja juuri mutkan takana tuossa hyvä maihinnousupaikka. Kannamme tavaranne ylös tai jätämme sen jonkun nuorukaisen huoleksi».
»Ei suinkaan», arveli Dick, »helpomminhan ne kulkevat vettä myöten. Sitäpaitse saatan ystävämme sopivalle kohdalle, mistä hän pääsee niin pian kuin suinkin vanhaan talonpoikaistaloon, jota hän haluaa nähdä. Me soudamme Furthiin saakka. Tehän voitte kulkea rautapolkua pitkin ja lörpötellä kanssamme soutaissamme».
Hän pisti taas aironsa veteen ja läksimme eteenpäin. Joki kääntyi äkkiä pohjoista kohti. Istutetut lehmukset osottivat, että läheisyydessä on talo, vaikka en voinutkaan sitä nähdä. Soudellessamme juttelivat rannalla kulkijat kanssamme, ja heidän ystävällisiin ääniinsä sekautui käen kukunta, rastaan voimakkaat, sointuisat säveleet ja ruisrääkän väsymättömät houkutteluhuudot. Ja niityiltä levisi kukkivain apilasten ja hyvänhajuisten ruohojen suloinen tuoksu.
Muutamassa minuutissa olimme saapuneet mutkan pohjukkaan ja laskeneet venheemme kalkkikivisirujen muodostamalle lumivalkoiselle rannalle. Nousimme maalle. Ylempänä kokoontuneet ystävämme syleilivät meitä. Olimme matkamme perillä.
Päästyäni erilleni ystävällisestä joukosta nousin tielle, joka kulki pitkin rantaa hiukan ylempänä, ja katselin ympärilleni. Virta juoksi laajan niityn halki, jolle valmistuva heinä loi ruskeanviheriän väritunnun. Niityn takaa näkyi vasemmalta kädeltä rakennuksen pääty, samalta kohdalta, missä luultavasti oli sulku, koskapa sieltä näkyi myllykin. Etelä- ja kaakkoispuolella, jossa nyt olimme, rajoitti jokilaaksoa metsäinen selänne. Sen juurella ja rinteellä näkyi useampia mataloita rakennuksia. Käännyin hiukan oikealle ja näin orapihlajapensasten sekä metsäruusujen korkeiden latvojen välitse laajan alangon, joka ulottui kauas eteenpäin, kunnes kukkularivi vihreine laitumineen rajoitti näköalan. Lehmusten oksat estivät minua vielä näkemästä, mitä rakennuksia täällä oli. Ainoastaan tien oikealla puolella huomasin siellä täällä muutamia yksinkertaisia, harmaita rakennuksia.
Haaveillen seisoin paikallani, hieroen silmiäni. Minusta tuntui, ettei tämä ole totta, ja melkeimpä odotin, että nuo iloiset, kirjavapukuiset ja kauniit miehet sekä naiset muuttuvat pariksi kolmeksi ohutsääriseksi ja surkastuneeksi mieheksi sekä ryysyisiksi, kuoppasilmäisiksi ja rumiksi vaimoiksi, jotka muinoin päivästä toiseen, kesät ja talvet, syksyin ja keväisin polkivat tätä maata raskaine, raudoitettuine kenkineen, raataen surumielin, sorrettuina, toivottomina vuodesta vuoteen raskaassa työssään. Mutta muutosta ei tapahtunut, ja riemu paisutti sydäntäni muistaessani kaikki nuo kauniit, kunnianarvoisesti harmaantuneet, pitkin jokilaaksoa aina ylängöille saakka levinneet kylät, jotka voin niin elävästi kuvitella mieleeni. Kaikissa niissä asui nyt näitä onnellista, rakastettavia ihmisiä, jotka olivat hylänneet väärän mammonan ja saavuttaneet todellisen rikkauden.
Seisoessani siinä mietteisiin vaipuneena, erosi Elli onnellisten ystäväimme joukosta, jotka vielä jäivät rannalle, ja tuli minun luokseni. Hän tarttui käteeni ja sanoi hellästi:
»Ottakaa minut seuraanne, meidän ei tarvitse odottaa toisia, minä haluaisin lähteä heti!»
Aioin sanoa, etten ensinkään tunne tietä, joten tarvitsemme täällä asuvia oppaaksemme, mutta jalkani tuntuivat ehdottomasti vievän minut hänen kanssansa. Tasainen tie kulki pienelle kedolle, jota rajoitti eräs joen kuivunut haara. Oikealla näkyi useita pieniä asuntoja, sekä vanhoja että uusia, ja edessämme harmaista kivistä tehty vilja-aitta sekä paikkapaikoin muratin peittämä muuri, jonka takaa kohosi harmaita päätykattoja. Kylätie kulki mainitun jokihaaran matalaan päähän. Poikkesimme tieltä, ja minä painoin vaistomaisesti muurissa olevan portin sktlpaa. Tulimme kivitetylle polulle. Se vei vanhaan taloon, johonka sattuma ohjasi minut näin omituisella tavalla tässä uusien ihmisten maailmassa.
Seuraajattareni huulilta kuului iloinen hämmästyksen huuto. Se ei ihmetyttänyt minua, sillä rakennuksen ja muurin välinen puutarha oli täynnä kesäkuun kukkien suloa ja tuoksua. Ruusuja riippui kimputtain toinen toisissaan kiinni niin runsaasti, kuin pienissä, hyvin hoidetuissa puutarhoissa on tavallista, ja saivat heti ensi silmäyksellä katsojan kauneudentunnon hereille. Rastaat laskivat kirkkaimpia, sulavimpia helkytyksiään, kyyhkyset kuhertelivat katon räystäillä, harakat rähisivät ja riitelivät korkealla mahtavain lehmusten oksilla, ja tervapääskyset liitelivät rakennuksen katon ympärillä. Tämän sydänkesän kauneuden sopivana vartijana ja suojelijana seisoi vanha rakennus.
Elli lausui taaskin juuri sen, mitä minäkin ajattelin, sanoessaan:
»Tässä on nyt, ystäväni, vanha rakennus, jommoisia haluatte nähdä. Tämä monipäätyinen talo, jonka yksinkertaiset maalaiset ovat rakentaneet kauan sitte kuluneina aikoina, välittämättä kaupunkien meluavasta elämästä, on vielä nytkin viehättävä ja puoleensa vetävä, eikä sen miellyttäväisyyttä vähennä kaikki se kauneus ja upeus, mitä myöhemmin olemme luoneet. Käsitän, että ystävämme hoitavat sitä huolellisesti ja pitävät siitä paljon. Tuntuupa mielestäni melkein siltä, kuin olisi se odottanut näitä onnellisia aikoja ja säilyttänyt huolellisesti helmassaan kaikki keräytyneet onnen murut sekasortoisesta ja myrskyisestä entisyydestä».
Hän vei minut lähelle rakennusta, laski kauniin, päivettyneen käsivartensa sen sammalpeitteiselle, jäkälöittyneelle muurille ikäänkuin syleilläkseen sitä ja huudahti:
»Voi, kuinka minä rakastan maata, vuodenaikoja, auringonpaistetta, sadetta ja kaikkia, mitä niihin kuuluu ja mitä niistä syntyy!»
En voinut vastata mitään — en sanoa sanaakaan. Hänen riemunsa ja innostuksensa oli niin eloisaa ja hurmaavaa, hänen suloinen, mutta samalla voimakas ja terve kauneutensa puki hänen ihastuksensa niin täydelliseen muotoon, että jokainen lisäksi lausuttu sana olisi ollut tarpeeton ja vaikuttanut jokapäiväisesti. Pelkäsin, että muut tulevat äkkiä ja murtavat sen lumouksen, jonka alaiseksi hän oli minut loitsinut, mutta seisoimme kauan aikaa suuren päätykaton alla, eikä ketään tullut. Jonkun matkan päästä kuulin iloisia ääniä ja arvasin, että ystävämme kulkivat nyt pitkin jokea suurelle niitylle talon takana.
Peräydyimme vähän taaksepäin ja katselimme rakennusta. Sen ovet ja ikkunat olivat auki, laskien sisään tuoksuavaa, auringonpaisteista ilmaa. Ikkunain yläpuolella riippui kukkaköynnöksiä juhlan kunniaksi — merkki siitä, että muutkin paitsi me rakastivat vanhaa taloa.
»Käykää sisään!» sanoi Eilli, »toivoisin, että rakennuksen sisustakin olisi vielä muuttumatta, mutta en usko sitä. Tulkaa, meidän täytyy pian palata toisten luokse! He lienevät menneet telttoihin, sillä varmaankin on heidän täytynyt pystyttää telttoja niittyväelle. Taloon ei mahtuisi kymmenettä osaakaan».
Hän vei minut rakennuksen ovelle ja mutisi itsekseen niin hiljaa, että tuskin kuulin hänen sanojaan:
»Maa ja kaikki, mitä se kusvattaa, kaikki sen elämä — kunpa voisin tuoda julki, kuinka sitä rakastan!»
Astuimme sisään emmekä kohdanneet ainoatakaan henkilöä kulkiessamme huoneesta toiseen, ruusujen koristamasta eteisestä aina noihin omituisiin, mahtavien kattohirsien alla oleviin ullakkokamareihin, joissa ennen oli nukkunut ritaritilan paimenet ja ulkotyöväki, mutta jotka nyt silminnähtävästi olivat lasten asuntoja, päättäen pienistä vuoteista ja hyödyttömistä sekä arvottomista, hujan hajan olevista esineistä, kuten kuivatuista kukista, lintujen sulista, munan kuorista ja muista sentapaisista.
Kaikkialla oli vain tarpeellisimmat huonekalut, nekin aivan yksinkertaisia. Suuri halu koristeisiin, jota ennen olin huomannut tässä kansassu, näytti väistyneen sen tunteen edestä, että rakennus sellaisenaan kalustoineen ja taruineen oli koristeena maaelämässä, jonka keskelle se oli jäänyt muistoksi entisiltä ajoilta, ja että koristelemalla olisi siltä vain riistetty se arvo, joku sillä oli ollessaan osana luonnon kauneudesta. Istuimme lopuksi erääseen sen muurin yläpuolella olevaan huoneeseen, jota vasten Elli äsken oli niin viehättävästi nojannut. Seiniä peittivät vielä vanhat tapeetit, joilla ei ollut minkäänlaista taiteellista arvoa. Mutta ikänsä tähden ne olivat saaneet miellyttävän värivivahduksen, joka hyvin sopi talon hiljaisuuteen, ja jota silmiinpistävä loisto ei olisi voinut korvata. Istuessamme kyselin Elliltä joitakin hetken mielijohteen herättämiä seikkoja, mutta kuulin tuskin hänen vastauksiansa ja vaivuin vähitellen äänettömyyteen, unhottaen melkein kaikki ympärilläni ja tuntien ainoastaan sen, että olin vanhassa huoneessa, jonka katolta kuului kyhkysken kuhertelu.
Muutaman minuutin kuluttua — en luule, että haaveiluani kesti kanemmin, vaikka aika tuntui valveilla uneksiessani mielestäni paljoa pitemmältä — heräsin todellisuuteen, huomatessani Ellin istuvan edessäni hurmaaman kauniina ja elämänhaluisena, sitä raikkaampana ja kukoistavampana, kun hänen taustanaan oli vaalentuneet seinät kuolleine väreineen ja kuvineen. Hän katsoi minua säihkyvin silmin ikäänkuin nähdäkseen sisimmän sieluni ja sanoi:
»Te ajatelette taasen entisyyden ja nykyisyyden välistä vastakohtaa, eikö niin?»
»Niin kyllä», vastasin hänelle. »Ajattelin, mitä olisi entisinä aikoina tullut teistä tai teidän kalaisistanne ihmisistä, joilla olisi ollut teidän kykynne, teidän neronne yhtyneenä huvitteluhaluun ja kaikkien mielettömien rajoitusten vihaamiseen. Ja nytkin vielä, vaikka kaikki on jo aikoja sitte saavutettu, pakottaa sydäntäni, ajatellessani korvaamatonta elämän tuhlausta, jota on kestänyt niin monta, monta vuotta».
»Monta, monta vuosisataa», sanoi hän vakavana.
»Se on totta, liiankin totta» , vastasin ja vaivuin jälleen mietteisiini.
Hän nousi seisomaan ja virkkoi:
»Tulkaa, en salli teidän näin pian taas vaipua unelmiinne! Jos meidän täytyy erota teistä, niin haluaisin, että näkisitte kaikki, mitä voitte nähdä, ennenkuin palaatte takaisin».
»Erotakko minusta?» kysyin, »minunko palata takaisi? Eikö minun pitänyt matkustaa teidän kanssanne pohjoiseen? Mitä sillä tarkoititte?»
Hän hymyili melkein surullisesti. »Ei nyt — nyt emme puhu siitä. Mitä te ajattelitte juuri äsken?»
Vastasin vitkastellen: »Minä kysyin itseltäni, ajattelinko todellakin entisyyden ja nykyisyyden välistä vastakohtaa? Eikö minun olisi pikemmin pitänyt sanoa ajatelleeni nykyisyyden ja tulevaisuuden, sokean epätoivon ja toivon välistä vastakohtaa?»
»Minä tiesin sen», sanoi Elli. Tarttuen käteeni jatkoi hän kiihkeästi: »Tulkaa, niin kauan kuin vielä on aikaa!»
Hän talutti minut huoneesta. Käydessämme alas portaita eteiseen ja pienestä sivuovesta puutarhaan puheli hän levollisella äänellä, salatakseen liikutustansa:
»Tulkaa, menemme toisten luo, ennenkuin he tulevat etsimään meitä! Sallikaa minun sanoa teille, ystäväni, että olette liian taipuvainen vaipumaan haaveilevaan mietiskelyyn, epäilemättä sentähden, että ette vielä ole tottuneet meidän elämäämme, sen toimintavoimaiseen lepoon, työhön, joka on huvitusta, ja huvitukseen, joka on työtä».
Hän keskeytti puheensa hetkeksi. Tultuamme puutarhaan jatkoi hän:
»Ystäväni, halusitte tietää, mitä minusta olisi tullut, jos olisin elänyt noina epäjärjestyksen ja sorron aikoina. Luulen lukeneeni historiaa kylliksi, tietääkseni sen. Olisin ollut köyhä, sillä isäni oli vain yksinkertainen maanmies, kun hän vielä teki työtä. Sitä en olisi voinut sietää. Siksipä olisi kauneuteni, järkeni ja ymmärrykseni (hän sanoi tämän ilman väärän häpeän teeskenneltyä punaa) myyty rikkaille, ja elämäni olisi mennyt aivan hukkaan. Tiedän, ettei minulla olisi ollut valitsemisen varaa, ei oikeutta vapaasti käyttää elämääni. Tiedän myöskin, etten olisi koskaan voinut ostaa rikkailta tyytyväisyyttä, enpä edes saanut tilaisuutta sellaiseen kauppaan, jonka kautta olisin saavuttanut todella inhimillistä nautintoa. Olisin joutunut perikatoon tavalla tai toisella — joko kurjuudessa tai ylellisyydessä».
»Niin olisi todellakin käynyt», vastasin.
Hän aikoi vielä sanoa jotakin, mutta aidassa oleva pieni, lehmusten varjoamalle kedolle johtava portti avautui, ja Dick tuli sisään iloisena, rientoaskelin. Yht'äkkiä hän oli välissämme ja laski kätensä kummankin olalle, lausuen:
»No, naapurit, mitä sanotte vanhasta talosta? Eikö se ole korukalu laatuisekseen? Mutta tulkaa nyt, on päivällisten aika. Ehkäpä te, vieras, haluatte tulla uimaan, ennenkuin menemme aterialle? Luulen, että juhla kestää jotenkin kauan».
»Kyllä tulen», vastasin. »Kylpy on minulle hyvin mieleen».
»Hyvästi siis hetkeksi, Elli ystävämme», sanoi Dick. »Tuossa tulee Klaara saattamaan teitä. Hän on täkäläisten ystävien keskuudessa paljoa koteutuneempi kuin te».
Klaara oli ehtinyt luoksemme. Seurasin Dickiä, luotuani vielä surullisen, ikävöitsevän katseeni Elliin. Totta puhuen epäilin, näenkö häntä enää koskaan.
Dick vei minut nopeasti pienelle kedolle, joka oli kaunisten, kirjavain, riveihin asetettujen telttojen peitossa. Niiden ympärillä istui tai makaili miehiä, naisia ja lapsia — kaikki iloisina, oikein juhlatuulella.
»Arvelette kai, ettei meidän joukkomme ole kyllin komea?» sanoi Dick. »Mutta muistakaa, että meitä on huomenna enemmän. Heinänteossa on tointa sellaisillekin, jotka eivät ole erittäin taitavia muissa maatöissä. Moni sitä paitse istuu paljon, ja olisi peräti epäystävällistä, jos heiltä riistettäisiin hauska heinänteko. He ovat enimmäkseen tiedemiehiä, ahkeraa aatteiden työväestöä. Siksipä tapahtuukin, että harjaantuneet työntekijät, lukuunottamatta tarvittavia niittäjiä ja ohjaajia, luopuvat heinänteosta ja lepäävät hiukan. Se onkin heille sangen hyvä, huolimatta siitä, mielyttääkö se heitä vai ei. Usein he myöskin menevät johonkin muualle, kuten minä nyt olen tehnyt. Tiedemiehiä, historiankirjoittajia ja oppineita ei odoteta tänne ennenkuin olemme hyvällä alulla, siis vasta ylihuomenna».
Menimme pieneltä kedolta niityn poikki kivillä laskettua tietä myöten. Käännyimme sitte vasemmalle eräälle pienelle polulle, joka kulki pitkän ja mehevän, viikatetta varttovan heinikon halki. Tulimme padon ja myllyn takana joelle. Siinä oli aivan erinomainen uimapaikka padon kohottamassa vedessä. Jokikin näytti sulun tähden paljoa suuremmalle, kuin se todellisuudessa oli.
»Nyt saavutimme oikean päivällis-mielialanu», sanoi Dick, kun olimme jälleen pukeutuneet ja palasimme takaisin heinikon halki. »Kaikista juhla-aterioista, mitä meillä vuoden mittaan on, on tämä taatusti hauskin, vaikka ottaisimme lukuun elonleikkuunkin. Sillä silloin päivät jo alkavat lyhetä, eikä voi kaikesta hauskuudesta huolimatta torjua mielestään lähestyviä kolkkoja päiviä, sänkipeltoja ja tyhjiä puutarhoja. Syksyhän on sitäpaitse se vuodenaika, joka muistuttaa kuolemaa».
»Kuinka omituisesti puhutte asioista, jotka alituiseen uudistuvat ja käyvät siten jokapäiväisiksi, kuten vuodenajat», sanoin. Todella olivatkin nämä ihmiset tässä suhteessa kuin lapset; he panivat mielestäni liioitteluun saakka suuren arvon ilmaan, kirkkaaseen päivään, yön pimeyteen tai valoisuuteen.
»Omituisestikko?» kysyi Dick. »Onko mielestänne kummallista, että otamme lämpimästi osaa vuodenaikojen vaihteluun etuineen ja varjopuolineen?»
»Jos pidätte vuoden kulkua kauniina ja huvittavana näytelmältä, niin pitäisihän joka tapauksessa talven vaivoineen ja ankaroine ilmoineen herättää mielenkiintoanne ja miellyttää teitä yhtäpaljon kuin kesän upean ihanuudenkin».
»Eikö se sitte miellytä?» huudahti Dick innokkaasti. »Mutta enhän voi katsella sitä, kuten teaatterissa istujat katselevat näytelmää, ottamatta itse siihen osaa. On vaikea» — hän nauroi — »minun laiseni miehen, joka en ole kirjanoppinut, selittää tunteitani niin selvästi, kuin herttainen Elli voisi; mutta tarkoitan, että olen osa kokonaisuudesta, ja tunnen siis omassakin persoonassani sekä kaikki sen ilot että surut. Ei kukaan muu tee sitä minun puolestani, jotta ei minun tarvitsisi muuta kuin syödä, juoda ja nukkua — minun täytyy itse käyttää aikani siihen ja olla toimessa.»
Huomasin, että Dick samoin kuin Ellikin, rakasti tavallaan kiihkeästi maata. Mikäli tiesin, tapasi tätä tunnetta entiseen aikaan ainoastaan ani harvoissa henkilöissä. Niin kutsutuissa sivistyneissä oli vallalla halveksimisen tunne vuoden vaihtelevaa näytelmää kohtaan, samoin kuin maan elämää ja ihmisten osallisuutta siihen. Olihan siihen aikaan runollista ja hienoa pitää elämää mieluummin jonakin pahana, jota täytyy kärsiä, kuin jonakin, josta voi riemuita.
Sellaiset ajatukset liikkuivat mielessäni, kunnes Dickin nauru heinäniitylle ehdittyämme herätti minut jälleen todellisuuteen. »Minusta tuntuu kummalliselta», sanoi hän, »että talvi ja sen köyhyys tekee mieleni levottomaksi keskellä kesän yltäkylläisyyttä. Jos en olisi ennen tuntenut samaa, niin luulisin, että te olette synnyttänyt tämän tunteen — vaikuttanut minuun huonosti. Käsitätte tietysti», lisäsi hän äkkiä, »että puheeni on leikkiä. Älkää panko sitä sydämellenne».
»Käsitän kyllä», vastasin. »Minä en pahastu siitä». Kuitenkin tuntui hänen puheensa minusta pahalta.
Kuljimme kivitettyä tietä, mutta emme menneet vanhaan rakennukseen, vaan poikkesimme eräälle kukkivan vehnävainion sivua kulkevalle polulle. Kysyin: »emmekö syökään siis vanhassa talossa kai sen puutarhassa? Minusta näyttävät muut rakennukset olevan enimmäkseen hyvin pieniä».
»Olette oikeassa», sanoi Dick, »ne ovat tällä seudulla sangen pieniä. On vielä paljon ihmisiä, jotka asuvat suurimman osan vuotta näissä vähäisissä, toisistaan erillään olevissa rakennuksissa. Mitä päivälliseen tulee, pidämme juhlan kirkossa. Sekin on tosin pieni, mutta sinne mahdumme kuitenkin kaikki».
Päivällinen kirkossa oli minulle aivan uutta. Mieleeni johtuivat keskiajan kirkkoravintolat. Saavuimme kylän kadulle. Dick katseli ympärillensä ja nähtyänsä siellä ainoastaan kaksi pientä eteenpäin kulkevaa ihmisryhmää, sanoi hän:
»Näyttää, että olemme hiukan myöhästyneet. Kaikki ovat jo menneet edellämme, mutta he kyllä odottavat teitä vierasten vieraana, kun olette tullut niin kaukaa».
Hän joudutti käyntiään. Samoin tein luonnollisesti minäkin, ja pian tulimme pienelle lehmuskäytävälle, joka vei kirkkoon. Sen avonaisesta ovesta kaikui vastaamme vilkkaita ääniä ja ilosta naurua.
»Tämä on ainakin vilpoisin paikka tänä iltana. Tulkaa, he tulevat iloisiksi nähdessään teidät», sanoi Dick. Minusta tuntui kummallisen ahdistavalta. Kylvystä huolimatta oli ilma mielestäni tukalampi ja painostavampi, kuin yhtenäkään edellisenä päivänä.
Astuimme kirkkoon. Se oli yksinkertainen, pieni yksilaivainen rakennus. Siellä oli kuori ja rakennuksen pienuuteen nähden jotenkin tilava poikkilaiva. Melkein kaikki ikkunat olivat neljännentoista vuosisadan viehättävää tyyliä. Seinillä ei ollut yhtään nykyaikaista koristetta. Ne olivat vielä yhtä paljaat kuin sinä päivänä, jolloin puritaanit olivat sivelleet valkoisen maalin keskiaikaisten pyhimysten ja pyhimystarujen kuvien päälle. Kirkko oli kuitenkin koristettu tätä juhlapäivää varten kauniilla kukkaköynnöksillä, jotka kaareilivat holvista holviin. Lattialla seisoi suuria, kukilla täytettyjä maljoja, ja läntisessä ikkunassa riippui kaksi ristiin asetettua viikatetta, joiden kirkkaaksi hiotut terät kiilsivät kukkien välistä. Kirkon parhaana koristeena olivat kuitenkin nuo monet kauniit, onnellisen näköiset miehet ja naiset, jotka olivat istuneet pöytien ääreen ja muistuttivat iloisine kasvoineen, tuuheine hiuksineen ja kauniine juhlapukuineen »auringonpaisteen valaisemaa tulppaanivainiota», kuten eräs persialainen runoilija sanoo. Vaikka kirkko olikin pieni, oli siellä tilaa riittävästi, sillä pienikin kirkko on jo iso taloksi. Tänä iltana ei vielä tarvinnutkaan asettaa pöytiä poikkikäytävälle, mutta seuraavana päivänä kai tarvitaan kaksi kertaa enemmän paikkoja, kun Oxfordin oppineet tulevat ottamaan osaa heinäntekoon.
Seisoin kynnykselle hymyillen odottavasti, kuten ainakin se, joka aikoo ottaa osaa juhlaan, mistä on odotettavissa tykkänään uusia nautinnoita. Dick, joka seisoi vieressäni, katseli seuruetta, kasvoilla sävy, joka osotti, että hän tunsi olevansa herra talossa. Minua vastapäätä seisoivat Klaara ja Elli. He nauroivat, mutta heidän kauniit kasvonsa olivat kääntyneet vieressä istuvain naapurien puoleen, joiden kanssa he puhuivat. Minua he eivät näyttäneet huomaavan. Käännyin Dickiin odottaen, että hän veisi minut esille. Hän kääntikin katseensa minuun päin. Mutta voi kummaa! Vaikka hän hymyili yhtä iloisesti ja avonaisesti kuin aina ennenkin, ei hän vastannut katseeseeni. Dick ei näyttänyt ollenkaan huomaavan läsnäoloani, ja näin, ettei kukaan koko joukosta katsonut minua.
Tunsin äkkiä katkerata tuskaa, kuten silloin, kun kauan odotettu onnettomuus äkkiä tapahtuu. Dick siirtyi hiukan loitommaksi, hiiskumatta minulle sanaakaan. Olin vain muutaman askeleen päässä naisista, joiden toivoin olevan ystäviäni, vaikka he olivatkin olleet seuralaisinani ainoastaan lyhyen aikaa. Klaara käänsi samassa kasvonsa suoraan minuun päin, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka koetin kysymällä ja rukoilemalla katseella kiinnittää hänen katsettaan itseeni. Katsoin sitte Elliin, joka näyttikin huomaavan minut silmänräpäyksen ajan, mutta sitte hänen ihanat kasvonsa kääntyivät surullisina pois ja hän pudisti päätään katse sumeana. Tunsin itseni sanomattoman kurjaksi ja hyljätyksi. Viivyin mielä muutaman minuutin, käännyin sitte pois ja kävelin eteisen sekä lehmuskäytävän kautta kadulle rastaiden laulaessa sointuvan äänensä koko voimalla lämpimänä kesäkunn iltana.
Vielä kerran kääntyi katseeni vaistomaisesti vanhaa taloa kohti. Kun poikkesin kulmasta, kohtasin olennon, joka oli jyrkkänä vastakohtana niille tyytyväisille ja kauniille ihmisille, mitkä olivat jääneet kirkkoon. Hän oli vanha mies. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset, rumat ja likaiset, silmänsä väsyneet ja vetiset, ruumiinsa kumara, säärensä ohuet sekä väärät, käyntinsä horjuva ja voimaton, vaatteensa puoliksi likaa ja lumppuja, jotka olivat minulle liiankin tutut. Kun menin hänen ohitsensa, tervehti hän tarttuen nöyränä lakkiinsa.
Minut valtasi vastenmielisyys ja inho. Riensin hänen ohitsensa kylän päätä ja rantaa kohti. Mutta äkkiä tuntui, kuin olisi musta pilvi kietoutunut ympärilleni, muistuttaen ilkeää unta lapsuuteni aikana. Vähään aikaan en tiennyt muuta, kuin että olin pimeässä, enkä voinut sanoa, kävelinko, istuinko vai nukuinko.
| * | * | |
| * |
Makasin vuoteellani kotonani likaisessa Hammersmithissa ja ajattelin. Koetin saada selville, enkö joudu epätoivon valtaan huomattuani, että olenkin vain nähnyt uuta. Mutta, kumma kyllä, huomasin, etten ole kovinkaan epätoivoinen.
Oliko se sitte unta? Jos niin oli, niin miksi tunsin koko ajan näkeväni tuon uuden elämän, nauttivani siitä ainoastaan katsojana, joka vielä on nykyisen taistelun ja epäilyksen aikakauden ennakkoluulojen, pelon ja epäluottamuksen vallassa?
Vaikka tuon ajan ystävät olivat niin todellisia, niin persoonallisia, olin kuitenkin koko ajan tuntenut, ettei minulla oikeastaan ollut mitään tekemistä heidän joukossaan, ja että hetki tulee, jolloin he hylkäävät minut ja lausuvat samaa, mitä Ellin viimeinen surullinen katse näytti sanovan:
»Ei, ei käy laatuun, sinä et voi olla meikäläisiä, sinä kuulut niin täydellisesti entisyyden kurjuuteen, että yksin onnemmekin väsyttää sinua. Mene takaisin! Olet nyt nähnyt meidät, ja ulkonaiset silmäsi ovat oppineet, että, huolimatta kaikista sinun aikalaistesi kumoamattomista väitteistä, on maailmalle vielä koittamassa onnen päivät, — aika, joka tulee silloin, kun ei ole enää herroja ja orjia, vaan ainoastaan ihmisiä — ei ennen. Mene siis taas takaisin ja taistele niin kauan kuin elät kaikin voimisi ihmisten yhdenarvoisuuden hyväksi, liitä kivi kiveen juuressa rauhan ja onnen yhteisrakennuksessa!»
Niin, niin täytyy olla! Ja jos muut voivat nähdä uuden maailman, kuten minä olen sen nähnyt, niin voidaan kokemuksiani kutsua mieluummin näyksi kuin uneksi.
[1] Suomenkielisen fraktuuralla painetun lähdeteoksen w:t on tässä julkaistussa tekstissä muutettu v:iksi, ja lisäksi harvennuttu teksti on korvattu kursiivilla. Muilta osin teksti on jätetty alkuperäiseen asuunsa, vain selvät kirjoitusvirheet on korjattu. MIA huom.
[2] Virta Skottlannissa. [Suom. huom.]
[3] Themse on niin likainen, ettei siinä ole miesmuistiin ollut lohia. [Suom. huom.]
[4] Katu nykyisessä Lontoossa. [Suom. huom.]
[5] Puisto nykyisessä Lontoossa. [Suom. huom.]
[6] Westministerkirkko on eräs kauneimpia ja suurimpia Lontoon yli 700:sta kirkosta. Siellä on lukuisia kuningasten, kuuluisain sotapäällikköjen, runoilijain ja oppineitten hautoja ja muistopatsaita. Suom. muist..
[7] Puisto nykyisessä Lontoossa. [Suom. huom.]
[8] Tarkoitetaan Trafalgar Square meteliä v. 1887. (Katso alkulausetta). [Suom. huom.]
[9] Sanan mukaan »Pitkä pelto», eräs nykyisen Lontoon suuri katu. [Suom. huom.]
[10] Falansterit ovat ranskalaisen sosialislin Charles Fourierin suunnittelemia 1200–1800 henkilöä käsittäviä yhteisöjä, joissa kaikki jäsenet työskentekevät yhdessä kukin alalla, mikä häntä parhaite miellyttää, ja joiden yhteisistä tuloista kukin saa mitä hän ylläpidokseen tarvitsee. Tällaiset yhteisöt ryhmittyvät eri yhteiskunniksi, ja eri yhteiskunnat muodostavat koko maapallon käsittävän kokonaisuuden. (Katso Sosialismi ja sos. liike 19 vuosisadalla siv. 32). [Suom. huom.]
[11] Eastend on köyhälistön asuma kaupunginosa nykyisessä Lontoossa. Se on rikasten kaupunginosan »Westend» täydellinen vastakohta. [Suom. huom.]
[12] Englannin ylioppilaat asuvat sellaisissa yhteisissä rakennuksissa. [Suom. huom.]
[13] The Daily Telegraph on kannaton, kaikille väreille vivahtava 'vapaamielinen' taantumislehti. [Suom. huom.]
[14] Eräs Englannin kuuluisimpia kirjastoja. [Suom. huom.]