Kirjoitettu: 18.–28. maaliskuuta 1875
Julkaistu: Ensi kerran August Bebelin kirjassa »Aus meinem Leben» (Elämästäni), 2. osa, Stuttgart 1911.
Suomennos: Tuntematon
Lähde: Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 5. osa, s. 552–559. Kustannusliike Edistys, Moskova (1979).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoossa 18.–28. maaliskuuta 1875
Hyvä Bebel![1]
Sain helmikuun 23. päivätyn kirjeenne ja olen iloinen, että voitte hyvin.
Kysytte minulta, mitä mieltä olemme yhdistymisjutusta? Valitettavasti olemme samanlaisessa asemassa kuin Tekin. Liebknecht enempää kuin kukaan muukaan ei ole ilmoittanut meille mitään ja mekin tiedämme siis vain sen mitä on ollut lehdissä, niissä taas ei ollut mitään siihen saakka, kunnes noin kahdeksan päivää sitten tuli ohjelmanluonnos. Tuo luonnos hämmästytti meitä tietysti aika lailla.
Puolueemme on ojentanut niin usein kätensä lassallelaisille ehdottaen sovintoa tai ainakin yhteistyötä ja saanut niin usein Hasenclevereilta, Hasselmanneilta ja Tölckeiltä kopean torjuvan vastauksen, että lapsikin olisi tehnyt siitä seuraavan johtopäätöksen: koska nyt nuo herrat tulevat luoksemme ehdottamaan sovintoa, niin he ovat helkkarin ahtaalla. Mutta heidän hyvin tunnetun luonteensa vuoksi velvollisuutemme on käyttää hyväksi heidän ahdinkoaan ja vaatia itsellemme kaikki mahdolliset takeet siitä, etteivät nuo miehet jälleen lujita järkkyneitä asemiaan työläisten keskuudessa meidän puolueemme kustannuksella. Heidät olisi pitänyt ottaa vastaan mahdollisimman kylmästi ja epäluuloisesti, asettaa yhdistymisen ehdoksi se, missä määrin he suostuvat luopumaan lahkolaistunnuksistaan ja »valtionavustaan» ja hyväksymään pääkohdiltaan vuoden 1869 Eisenachin ohjelman[2] tai sen korjatun nykyaikaistetun laitoksen. Teoreettisessa suhteessa, siis siinä suhteessa, millä on ohjelmassa ratkaiseva merkitys, meidän puolueellamme ei ole lassallelaisilta kerrassaan mitään oppimista; mutta lassallelaisilla kylläkin olisi opittavaa meidän puolueeltamme. Yhdistymisen ensimmäisenä ehtona olisi oltava sen, että he lakkaisivat olemasta lahkolaisia, lassallelaisia, että he siis ennen kaikkea lakkaisivat pitämästä valtionapua koko maailmaan tepsivänä paranteena tai edes katsoisivat sen toisarvoiseksi väliaikaiseksi toimenpiteeksi monien muiden mahdollisten toimenpiteiden ohella. Ohjelmanluonnos osoittaa, että meikäläiset, jotka teoriassa ovat lassallelaisia johtajia sata kertaa etevämpiä, ovat heitä yhtä monta kertaa kehnompia poliittisessa oveluudessa; kunniattomat ovat taas kerran jymäyttäneet armottomasti »kunniallisia».[3]
Ensinnäkin on hyväksytty mahtipontinen, mutta historiallisesti virheellinen Lassallen lausuma, että työväenluokkaan nähden kaikki muut luokat ovat vain yhtä taantumuksellista joukkoa. Tämä väite pitää paikkansa vain erinäisissä poikkeustapauksissa, esimerkiksi sellaisen proletaarisen vallankumouksen aikana, jollainen oli Kommuuni, tai sellaisessa maassa, jossa ei vain porvaristo ole muovannut valtiota ja yhteiskuntaa omaksi kuvakseen, vaan myös demokraattinen pikkuporvaristo on jo sen jälkeen suorittanut tuon muutoksen viimeistä piirtoa myöten. Jos esimerkiksi Saksassa demokraattinen pikkuporvaristo kuuluisi tuohon taantumukselliseen joukkoon, niin kuinka sosiaalidemokraattinen työväenpuolue on saattanut vuosikausia kulkea käsi kädessä sen kanssa, Kansanpuolueen kanssa? Kuinka »Volksstaat» saattaa ottaa miltei koko poliittisen aineistonsa pikkuporvarillis-demokraattisesta »Frankfurter Zeitungista»?[4] Ja kuinka voidaan ottaa tähän samaan ohjelmaan kokonaista seitsemän vaatimusta, jotka suoraan ja kirjaimellisesti ovat yhtäpitäviä Kansanpuolueen ja pikkuporvarillisten demokraattien ohjelman kanssa? Tarkoitan seitsemää poliittista vaatimusta: 1–5 ja 1–2, jotka kaikki ovat porvarillis-demokraattisia.[5]
Toiseksi: työväenliikkeen kansainvälisyyden periaate kielletään nykyaikaan nähden käytännöllisesti katsoen kokonaan, ja sen tekevät miehet, jotka ovat kokonaista viisi vuotta ja mitä vaikeimmissa oloissa noudattaneet mitä kunniakkaimmalla tavalla tätä periaatetta. Saksan työläiset olivat eurooppalaisen liikkeen etujoukkona pääasiallisesti sen ansiosta, että he käyttäytyivät sodan[6] aikana todella internationaalisesti; minkään muun maan proletariaatti ei olisi voinut käyttäytyä niin hyvin. Mutta nyt heidän pitäisi luopua tuosta periaatteesta juuri sellaisena ajankohtana, jolloin työläiset alkavat kaikkialla ulkomailla korostaa sitä samassa mitassa, kuin hallitukset pyrkivät tukahduttamaan jokaisen yrityksen, jonka tarkoituksena on tämän periaatteen toteuttaminen jonkin järjestön puitteissa! Ja mitä jää loppujen lopuksi jäljelle työväenliikkeen kansainvälisyydestä? Vain heikko toivo, ei kuitenkaan Euroopan työläisten tulevasta yhteistoiminnasta heidän vapauttamisekseen, vaan Rauhanliiton herrojen porvarien tulevasta »kansojen internationaalisesta veljeydestä», »Euroopan Yhdysvalloista»!
Ei tietenkään ollut tarpeen puhua Internationaalista sellaisenaan. Mutta ei myöskään olisi pitänyt perääntyä askeltakaan vuoden 1869 ohjelmasta, vaan olisi pitänyt sanoa suunnilleen näin: vaikka Saksan työväenpuolue toimiikin ennen kaikkea sille määrättyjen valtionrajojen puitteissa (Saksan työväenpuolueella ei ole oikeutta puhua Euroopan proletariaatin nimissä, ei varsinkaan mitään virheellistä), se kuitenkin tuntee solidaarisuutta kaikkien muiden maiden työläisiä kohtaan ja on aina valmis täyttämään edelleenkin, kuten tähänkin asti, tämän solidaarisuuden velvoitukset. Nuo velvoitukset ovat olemassa, vaikkei se julistaisikaan tai katsoisi itseään Internationaalin osaksi; niihin kuuluu esimerkiksi avunanto ja rikkuruuden ehkäiseminen lakkojen aikana, huolenpito siitä, että Saksan työläisille tiedotetaan puoluelehdissä ulkomaisesta liikkeestä, agitaatio uhkaavia tai puhkeavia dynastisia sotia vastaan, joiden aikana taktiikka olkoon samantapaista kuin se, jota noudatettiin mallikelpoisesti vuosina 1870 ja 1871, jne.
Kolmanneksi: meikäläiset ovat sallineet tyrkyttää itselleen Lassallen »rautaisen palkkalain», joka perustuu siihen kerrassaan vanhentuneeseen taloustieteelliseen käsitykseen, että työläinen saa muka keskimäärin vain työpalkkaminimin, ja nimenomaan siksi, koska Malthusin väestöteorian mukaan työläisiä on aina liikaa (sellaista oli Lassallen todistelu). Marx on kuitenkin teoksessaan »Pääoma» yksityiskohtaisesti osoittanut, että työpalkkaa sääntelevät lait ovat hyvin monimutkaisia, että olosuhteiden mukaan vallitsevana on niistä milloin mikin, että ne eivät siis suinkaan ole rautaisia, vaan päinvastoin hyvinkin joustavia ja että yleensäkään tätä kysymystä ei voida ratkaista parilla kolmella sanalla, niin kuin Lassalle on luullut. Tämän lain malthusilaisen perustelun — Lassalle on jäljentänyt tuon lain Malthusilta ja Ricardolta (viimeksi mainittua vääristellen) — sellaisena kuin se esitetään esimerkiksi »Työläisen lukukirjan» 5. sivulla lainattuna eräästä Lassallen toisesta kirjasesta,[7] Marx on kumonnut seikkaperäisesti jaksossa »Pääoman kasautumisprosessi».[8] Hyväksymällä Lassallen »rautainen laki» on siis hyväksytty väärä väite ja sen väärä perustelu.
Neljänneksi: ohjelmassa esitetään ainoana sosiaalisena vaatimuksena Lassallen valtionapu siinä alastomimmassa muodossa, jossa Lassalle plagioi sen Buchez'lta. Ja tämä vielä senkin jälkeen kun Bracke oli mainiosti paljastanut tuon vaatimuksen mitättömyyden,[9] kun puolueemme melkein kaikkien, ellei suorastaan kaikkienkin puhujien oli täytynyt taistelussa lassallelaisia vastaan esiintyä tuota »valtionapua» vastaan! Puolueemme suurempaa nöyryytystä ei voisi kuvitellakaan. Tuo on Amand Goeggin tasolle madaltunutta internationalismia, Buchezin porvarilliseksi tasavaltalaisuudeksi madaltunutta sosialismia, Buchezin, joka asetti tuon vaatimuksen sosialistien vastapainoksi, taistellakseen heitä vastaan!
Lassallelaisessa merkityksessä »valtionapu» on parhaassa tapauksessa vain yksi niistä monista toimenpiteistä, joilla päämäärä saavutetaan, mikä tässä ohjelmanluonnoksessa on ilmaistu avuttomasti: »raivatakseen tietä sosiaalisen kysymyksen ratkaisulle», — ikään kuin meillä olisi vielä jokin teoreettisesti ratkaisematon sosiaalinen kysymys! Jos siis sanottaisiin: »Saksan työväenpuolue pyrkii hävittämään palkkatyön ja samalla luokkaerot järjestämällä kollektiivisen teollisuus- ja maataloustuotannon kansallisessa mitassa; se kannattaa kaikkia toimenpiteitä, jotka edistävät tämän päämäärän saavuttamista», niin kenelläkään lassallelaisella ei voisi olla mitään sitä vastaan.
Viidenneksi: työväenluokan järjestäytymisestä luokkana ammattiyhdistysten välityksellä ei ole sanottu sanaakaan. Mutta se on sangen oleellinen kohta, sillä juuri tämä on proletariaatin varsinainen luokkajärjestö, jossa se käy jokapäiväistä taisteluaan pääomaa vastaan, joka on sille koulu ja jota nykyisin ei voi enää tukahduttaa ankarinkaan taantumus (niin kuin nyt Pariisissa). Sen tärkeän merkityksen vuoksi, jonka tämä järjestö saa myös Saksassa, olisi mielestämme ehdottoman välttämätöntä mainita siitä ohjelmassa ja antaa sille mahdollisuuksien mukaan tietty sija puolueorganisaatiossa.
Kaiken tämän ovat meikäläiset tehneet lassallelaisten mieliksi. Mutta missä nämä ovat antaneet periksi? Siinä, että ohjelmaan on otettu paljon varsin sotkuisia ja puhtaasti demokraattisia vaatimuksia, joista jotkin ovat siinä vain muodin vuoksi, kuten esimerkiksi »kansan välitön lainsäädäntö», joka on käytännössä Sveitsissä ja saa aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mikäli se yleensä saa mitään aikaan. »Hallinto kansan käsiin», siinä olisi vielä järkeä. Samoin puuttuu myös kaiken vapauden ensimmäinen ehto; se, että kaikki virkamiehet olisivat mihin kansalaiseen tahansa kohdistuneista virantoimituksistaan velvollisia vastaamaan tavanomaisten tuomioistuinten edessä ja julkisen oikeuden mukaisesti. En rupea puhumaan siitä, että sellaiset vaatimukset kuin tieteen ja omantunnonvapaus esiintyvät jokaisessa liberaalisessa porvarillisessa ohjelmassa ja näyttävät tässä hieman kummallisilta.
Vapaa kansanvaltio on muuttunut vapaaksi valtioksi. Näiden sanojen kieliopillisen merkityksen mukaan vapaa valtio on sellainen, jossa valtio on vapaa kansalaistensa suhteen, siis valtio, jossa on despoottinen hallitus. Pitäisi lopettaa koko tuo jaarittelu valtiosta, varsinkin nyt Kommuunin jälkeen, joka ei ollut enää valtio sanan varsinaisessa merkityksessä, »Kansanvaltiolla» anarkistit ovat pistelleet meitä yllin kyllin, vaikka jo Proudhonia vastaan suunnatussa Marxin teoksessa ja sen jälkeen »Kommunistisessa manifestissa» sanotaan suoraan, että sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän tultua pystytetyksi valtio hajoaa [sich auflöst] ja katoaa itsestään. Mutta koska valtio on vain ohimenevä laitos, jota joudutaan käyttämään taistelussa, vallankumouksessa, vastustajain väkivaltaisessa kukistamisessa, niin on sulaa järjettömyyttä puhua vapaasta kansanvaltiosta: niin kauan kuin proletariaatti vielä tarvitsee valtiota, se ei tarvitse sitä vapauden vuoksi, vaan nujertaakseen vastustajansa, ja silloin kun käy mahdolliseksi puhua vapaudesta, silloin valtio sellaisenaan lakkaa olemasta. Siksi me ehdottaisimme sanan »valtio» tilalle kaikkialla sanaa »yhteisö» [Gemeinwesen], joka on erinomainen vanha saksalainen sana ja vastaa ranskan sanaa »kommuuni».
»Kaikkinaisen sosiaalisen ja poliittisen eriarvoisuuden poistaminen» on niin ikään sangen epäilyttävä lauselma sanojen »kaikkien luokkaerojen hävittäminen» asemesta. Eri maiden, alueiden ja vieläpä paikkakuntienkin välillä tulee elinoloissa aina olemaan tiettyä eriarvoisuutta, jota voidaan pienentää vähimmäismäärään, mutta ei voida koskaan täydellisesti poistaa. Alppien asukkailla tulee aina olemaan toisenlaiset elinolot kuin tasankojen asukkailla. Sosialistisen yhteiskunnan käsittäminen tasa-arvoisuuden valtakunnaksi on yksipuolinen ranskalainen käsitys, joka liittyy vanhaan tunnukseen »vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus», käsitys, joka tiettynä kehitysvaiheena oli aikanaan oikeutettu ja paikallaan, mutta josta nyt, kuten kaikista muistakin aikaisempien sosialististen koulukuntien yksipuolisuuksista, pitäisi päästä, koska se aiheuttaa vain sekaannusta ja koska nyt on löydetty tämän osien täsmällisempiä esitystapoja.
Lopetan, vaikka miltei jokainen sana tässä ohjelmassa, joka lisäksi on kirjoitettu latteasti ja värittömästi, vaatisi arvostelua. Ohjelma on sellainen, että jos se hyväksytään, niin Marx ja minä emme koskaan suostu liittymään tuollaiselle pohjalle perustettuun uuteen puolueeseen ja meidän täytyy hyvin vakavasti harkita, minkä kannan me (myös julkisesti) siihen otamme. Ottakaa huomioon, että ulkomailla Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen kaikista ja kaikenlaisista esiintymisistä ja teoista langetetaan vastuu meille. Niinpä esimerkiksi Bakunin teoksessaan »Valtiolaitos ja anarkia» langettaa meille vastuun jokaisesta harkitsemattomasta sanasta, jonka Liebknecht on sanonut tai kirjoittanut »Demokratisches Wochenblattin»[10] perustamisesta asti. Luullaan, että me komennamme täältä käsin koko liikettä, vaikka Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettemme ole juuri koskaan vähääkään puuttuneet puolueen sisäisiin asioihin, ja jos olemme puuttuneetkin, niin vain oikaistaksemme mikäli mahdollista niitä virheitä, joita mielestämme on tehty, ja silloinkin vain teoreettisia virheitä. Mutta Te itsekin ymmärrätte, että tämä ohjelma muodostaa käännekohdan, joka voi hyvin helposti pakottaa meidät kieltäytymään olemasta millään tavoin vastuussa tällaisen ohjelman hyväksyneestä puolueesta.
Puolueen virallisella ohjelmalla on yleensä pienempi merkitys kuin sillä, mitä puolue tekee todellisuudessa. Mutta sittenkin uusi ohjelma on aina julkinen lippu, ja ulkomaailma arvostelee puoluetta tämän lipun mukaan. Siksi ohjelma ei saa missään tapauksessa olla taka-askel, jollainen kyseinen ohjelmaluonnos on verrattuna Eisenachin ohjelmaan. Olisihan pitänyt ajatella sitäkin, mitä muiden maiden työläiset sanovat tästä ohjelmasta, minkä vaikutuksen tekee se, että koko Saksan sosialistinen proletariaatti antautuu näin lassallelaisuuden edessä.
Sitä paitsi olen varma, että tällä pohjalla tapahtuva yhtyminen ei kestä vuottakaan. Näinköhän puolueemme parhaimmisto suostuu puheissaan märehtimään ulkoa opittuja Lassallen fraaseja rautaisesta palkkalaista ja valtionavusta? Haluaisinpa nähdä esimerkiksi Teidät sellaisessa osassa! Ja vaikka he suostuisivatkin siihen, niin heidän kuulijansa viheltäisivät heidät alas. Mutta olen kuitenkin varma siitä, että lassallelaiset pitävät kiinni juuri näistä ohjelmakohdista niin kuin koronkiskuri Shylock lihanaulastaan.[11] Ero olisi siis välttämätön; mutta Hasselmannin, Hasencleverin, Tölcken ja kumppanit me olemme jälleen tehneet »kunniallisiksi», eron jälkeen me osoittaudumme heikentyneiksi, mutta lassallelaiset voimistuneiksi; puolueemme menettää poliittisen moitteettomuutensa eikä tietenkään voi enää milloinkaan taistella antaumuksellisesti niitä Lassallen fraaseja vastaan, jotka se itse on kirjoittanut lippuunsa joksikin aikaa; ja jos lassallelaiset tulevat silloin taas sanomaan, että he ovat ainoa todellinen työväenpuolue, kun taas meidän kannattajamme ovat porvareita, niin todistukseksi he voivat viitata tähän ohjelmaan. Kaikki siinä olevat sosialistiset toimenpiteet ovat heidän esittämiään, kun taas meidän puolueemme on sisällyttänyt siihen vain sen, mitä vaativat pikkuporvarilliset demokraatit, jotka se itse on kuitenkin samassa ohjelmassa luonnehtinut »taantumuksellisen joukon» osaksi.
Lykkäsin tämän kirjeen lähettämistä, koska Teidät vapautetaan vasta 1. huhtikuuta Bismarckin syntymäpäivän johdosta, enkä halunnut, että kirje olisi mahdollisesti siepattu yritettäessä saattaa se perille salakuljetustietä. Mutta sain vastikään kirjeen Brackelta, jolla niin ikään on herännyt ohjelman suhteen vakavia epäilyksiä, ja hän haluaa saada tietää mielipiteemme. Siksi lähetän tämän kirjeen asian jouduttamiseksi hänelle, jotta hän voisi sen lukea eikä minun tarvitsisi kirjoittaa tätä juttua toiseen kertaan. Olen muuten sanonut totuuden tästä asiasta myös Rammille, mutta Liebknechtille kirjoitin vain lyhyesti. En voi antaa hänelle anteeksi sitä, että hän ei ilmoittanut meille sanallakaan koko tästä asiasta (kun taas Ramm ja muut luulivat hänen antaneen siitä meille tarkat tiedot), ennen kuin se oli jo niin sanoakseni liian myöhäistä. Siten hän on tosin menetellyt jo kauan — ja siitä on johtunut se laaja epämiellyttävä kirjeenvaihto, jossa me, Marx ja minä, olemme hänen kanssaan olleet, — mutta tällä kertaa asia on saanut aivan liian ilkeän käänteen, ja me kieltäydymme päättävästi seuraamasta häntä tuolla tiellä.
Koettakaa järjestää niin, että voisitte tulla kesällä tänne. Asuisitte tietysti luonani, ja jos ilmat ovat hyviä, niin voisimme matkustaa muutamaksi päiväksi ottamaan merikylpyjä; pitkäaikaisen vankilassaolon jälkeen se on Teille hyvin terveellistä.
Ystävällisin terveisin
Teidän F. E.
Marx on hiljan muuttanut asuntoa, hänen osoitteensa on 41, Maitland Park Crescent, NW, London.
[1] Engelsin kirje A. Bebelille maaliskuun 18.–28. päiviltä 1875 oli sisältönsä puolesta läheinen K. Marxin teokselle Gothan ohjelman arvostelua ja ilmaisi Marxin ja Engelsin yhteisen mielipiteen 1875 alussa hahmottuneesta Saksan kahden työväenpuolueen, eisenachilaisten ja lassallelaisten, yhdistymisestä. Välittömänä syynä kirjeen kirjoittamiseen oli 7. maaliskuuta 1875 »Der Volksstaat» ja »Neuer Social-Demokrat» -lehdissä julkaistu tulevan yhdistyneen Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen ohjelmanluonnos. Tämä luonnos, jossa oli joukko myönnytyksiä lassallelaisuudelle, hyväksyttiin vähäisin muutoksin Gothan edustajakokouksessa toukokuussa 1875 ja tuli myöhemmin tunnetuksi Gothan ohjelmana.
Marx ja Engels suhtautuivat myönteisesti molempien työväenpuolueiden yhdistymiseen, mutta olivat kuitenkin sitä mieltä, että yhdistymisen oli tapahduttava periaatteellisesti terveeltä pohjalta ilman myönnytyksiä teoreettisissa ja poliittisissa kysymyksissä lassallelaisille, joiden vaikutus työväenjoukkojen keskuudessa heikkeni. Marxismin kannalla olleiden eisenachilaisten johtajille tarkoittamassaan ja Bebelille osoittamassaan kirjeessä Engels arvostelee Gothan ohjelmaa ja varoittaa eisenachilaisia tekemästä myönnytyksiä lassallelaisille. Kirje julkaistiin ensi kertaa 36 vuoden kuluttua Bebelin kirjassa Aus meinem Leben (Elämästäni), 2. osa, Stuttgart 1911. Toim.
[2] Eisenachin puolue, Saksan, Itävallan ja Sveitsin sosiaalidemokraattien yleissaksalaisessa edustajakokouksessa Eisenachissa 7.–9. elokuuta 1869 perustettu Saksan sosiaalidemokraattinen työväenpuolue (eisenachilaiset), joka myöhemmin tunnettiin »eisenachilaisten puolueen» nimellä. Edustajakokouksessa hyväksytty ohjelma pohjautui pääpiirteissään marxismin periaatteisiin. Toim.
[3] — »kunniallisiksi» sanottiin eisenachilaisia. Toim.
[4] »Frankfurter Zeitung», »Frankfurter Zeitung und Handelsblatt» (Frankfurtin lehti ja kauppalehti) lehden lyhennetty nimi; suuntaukseltaan pikkuporvarillinen demokraattinen päivälehti, ilmestyi Frankfurt am Mainissa vuodesta 1856 (tällä nimellä vuodesta 1866) vuoteen 1943. Toim.
[5]
Tarkoitetaan Gothan ohjelmanluonnoksen seuraavia kohtia:
»Valtion vapaaksi perustaksi Saksan työväenpuolue vaatii:
1. Yleistä, yhtäläistä, välitöntä ja salaista äänioikeutta kaikille 21 vuotta täyttäneille miehille kaikissa valtion ja kurinan vaaleissa. 2. Kansan välitöntä lain sädäntää ja oikeutta esittää ja hylätä ehdotuksia. 3. Yleistä sotilaskoulutusta. Kansan nostoväkeä vakinaisen sotaväen tilalle. Kansanedustajien oikeutta päättää sodasta ja rauhasta. 4. Kaikkien poikkeuslakien, erittäinkin paino-, yhdistymis- ja kokoontumislakien kumoamista. 5. Kansanoikeutta. Maksutonta oikeudenkäyntiä.
Valtion henkiseksi ja siveelliseksi perustaksi Saksan työväenpuolue vaatii:
1. Yleistä ja yhtäläistä valtion toteuttamaa kansankasvatusta. Yleistä koulupakkoa. Maksutonta opetusta. 2. Tieteen vapautta. Omantunnonvapautta.» Toim.
[6] Tarkoitetaan Ranskan ja Preussin sotaa 1870–1871. Toim.
[7] F. Lassalle. Arbeiterlesebuch, Frankfurt am Main, 1963, S. 5. Tällä sivulla Lassalle käyttää sitaattia työpalkan »rautaisesta taloudellisesta laista», jonka hän muotoili kirjassa Offnes Antwortschreiben an das Central-Comite zur Berufung eines Allgemeinen Deutschen Arbeitercongresses zu Leipzig (Julkinen vastaus Keskuskomitealle Saksan yleisen työväenedustajakokouksen koollekutsumisesta Leipzigiin, Zürich 1863, s. 15–16). Toim.
[8] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 506–692. Toim.
[9] Engels tarkoittaa W. Bracken kirjasta: Der Lassalle'sche Vorschlag (Lassallen ehdotus), Braunschweig 1873. Toim.
[10] Engels tarkoittaa Bakuninin mielipiteitä hänen kirjastaan Valtiollisuus ja anarkia. Johdanto, 1. osa, julkaistu Sveitsissä 1873. Bakuninin kirjan mukaan laatimassaan konseptissa Marx osoitti Bakuninin syytteet paikkansapitämättömiksi (Marx–Engels. Werke, Bd. 18).
»Demokratisches Wochenblatt» (Demokraattinen viikkolehti), saksalainen työväenlehti, tällä nimellä ilmestyi Leipzigissä tammikuusta 1868 syyskuuhun 1869 W. Liebknechtin toimittamana. Joulukuusta 1869 lehti oli A. Bebelin johtaman Saksan työväenyhdistysten liiton äänenkannattaja. Alussa lehti oli Kansanpuolueen pikkuporvarillisten aatteiden tietyn vaikutuksen alaisena, mutta Marxin ja Engelsin toiminnan ansiosta se aloitti taistelun lassallelaisuutta vastaan, alkoi propagoida Internationaalin aatteita julkaisemalla sen tärkeimpiä asiakirjoja ja näytteli huomattavaa osaa Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen perustamisessa. Eisenachin edustajakokouksessa 1869 lehti julistettiin Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen pää-äänenkannattajaksi ja sille annettiin nimi »Volksstaat»
»Der Volksstaat» (Kansanvaltio), Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (eisenachilaisten) pää-äänenkannattaja, ilmestyi Leipzigissä lokakuun 2. päivästä 1869 syyskuun 29. päivään 1876. Lehti ilmaisi Saksan työväenliikkeen vallankumouksellisten edustajien mielipiteitä. Lehteä johti W. Liebknecht ja huomattavaa osaa sen julkaisemisessa näytteli A. Bebel.
Marx ja Engels ylläpitivät kiinteää yhteyttä lehden toimitukseen, heidän artikkeleitaan julkaistiin säännöllisesti lehden sivuilla. He vaikuttivat ratkaisevasti lehden yleiseen linjaan ja arvostelivat virheistä, minkä ansiosta »Der Volksstaat» oli 1870-luvun parhaimpia työväenlehtiä. Toim.
[11] William Shakespeare. Venetsian kauppias, ensimmäinen näytös, kolmas kohtaus. Toim.