»Volksstaatin» 86. numerossa A. Mülberger ilmoittaa olevansa niiden artikkelien kirjoittaja, joita olen arvostellut tämän lehden 51. ja sitä seuraavissa numeroissa. Vastauksessaan hän syytää päälleni sellaisen määrän syytöksiä ja sotkee tällöin kaikki kyseiset katsantokannat niin kovin, että tahtomattanikin olen pakotettu vastaamaan siihen. Vastaukseni — jonka täytyy valitettavasti enimmäkseen liikkua Mülbergerin minulle tyrkyttämän henkilökohtaisen polemiikin alalla — yritän tehdä yleisölle mielenkiintoiseksi kehittelemällä vielä kerran ja mikäli mahdollista selvemmin kuin ennen tärkeimpiä peruskohtia, jopa senkin uhalla, että Mülberger selittäisi toistamiseen, että tässä »ei oleellisesti ole mitään uutta hänelle enempää kuin muillekaan »Volksstaatin» lukijoille».
Mülberger paheksuu arvosteluni muotoa ja sisältöä. Mitä muotoon tulee, niin riittää kun sanon, etten siihen aikaan lainkaan tietänyt, kenelle kyseiset kirjoitukset kuuluivat. Siis henkilökohtaisesta »ennakkoluuloisuudesta kirjoittajaa kohtaan ei voinut olla puhettakaan; mutta noissa kirjoituksissa kehiteltyä asuntokysymyksen ratkaisua kohtaan olin kyllä »ennakkoluuloinen» sikäli, kuin se oli minulle ennestään tuttu Proudhonin kautta ja mielipiteeni siitä oli vakiintunut.
Arvosteluni »sävystä» en aio kiistellä ystäväni Mülbergerin kanssa. Kun on ollut niinkin kauan mukana liikkeessä kuin minä, niin muuttuu joltisenkin paksunahkaiseksi hyökkäilyjä vastaan ja sen vuoksi voi helposti luulla toisiakin samanlaiseksi. Antaakseni korvauksen Mülbergerille yritän tällä kertaa sovittaa »sävyni» hänen epiderminsä (orvaskesin) tuntoherkkyyden mukaiseksi.
Mülberger paheksuu erikoisen katkerasti sitä, että olen sanonut häntä proudhonilaiseksi, ja vakuuttaa, ettei hän ole se. Minun täytyy tietysti uskoa häntä, mutta tulen kuitenkin todistamaan, että kyseiset kirjoitukset — ja niistähän vain on ollutkin puhe — eivät sisällä muuta kuin pelkkää proudhonilaisuutta.
Mutta Proudhoniakin arvostelen Mülbergerin mielestä »kevytmielisesti» ja kovin epäoikeudenmukaisesti:
»Se teoria, että Proudhon on pikkuporvari, on muodostunut meillä Saksassa vakinaiseksi dogmiksi, jonka monet tunnustavat, vaikka eivät ole lukeneet edes riviäkään hänen teoksistaan.»
Kun pahoittelen sitä, että romaanisia kieliä puhuvilla työläisillä ei ole ollut 20 vuoteen muuta hengenruokaa kuin Proudhonin teokset, niin Mülberger vastaa, että romaanisilla työläisillä »Proudhonin määrittelemät periaatteet muodostavat miltei kaikkialla liikkeen elävän sielun». Se minun täytyy kiistää. Ensinnäkin työväenliikkeen »elävä sielu» ei missään ole »periaatteissa», vaan se on kaikkialla — suurteollisuuden kehityksessä ja sen seurauksissa: toisaalta pääoman kasautumisessa ja keskittymisessä ja toisaalta proletariaatissa. Toiseksi ei ole totta se, että Proudhonin niin sanotut »periaatteet» esittävät romaanisilla työläisillä ratkaisevaa osaa, kuten Mülberger väittää, ja että »anarkian, Organisation des forces économiques, Liquidation sociale[1] ym. periaatteet ovat siellä tulleet... vallankumouksellisen liikkeen todellisiksi eteenpäinviejiksi». Vaikkei puhuttaisikaan Espanjasta ja Italiasta, jossa Proudhonin maailmanparannuskeinot ovat saaneet jonkinlaista jalansijaa vain Bakuninin vieläkin huonommaksi korjailemassa muodossa, niin jokaiselle, joka tuntee kansainvälistä työväenliikettä, on ilmeinen tosiasia, että proudhonilaiset muodostavat Ranskassa vähälukuisen lahkokunnan, samaan aikaan kun työläisjoukot eivät halua tietää mitään Proudhonin ehdottamasta yhteiskunnan uudistamissuunnitelmasta, joka tunnetaan Liquidation sociale ja Organisation des forces économiques nimellä. Tämä muuten tuli ilmi Kommuunin aikana. Vaikka proudhonilaiset olivat siinä voimakkaasti edustettuina, ei kuitenkaan tehty pienintäkään yritystä likvidoida vanhaa yhteiskuntaa ja järjestää taloudellisia voimia Proudhonin ehdotusten mukaisesti. Päinvastoin. Kommuunille oli suureksi kunniaksi se, että sen taloudellisten toimenpiteiden »elävänä sieluna» eivät olleet jotkin periaatteet, vaan yksinkertainen käytännöllinen tarve. Ja juuri sen vuoksi nämä toimenpiteet — leipurien yötyön kieltäminen, rahasakkojen kieltäminen tehtaissa ja suljettujen tehtaiden ja työpajojen konfiskoiminen ja niiden luovuttaminen työväen assosiaatioille — olivatkin, ei Proudhonin, vaan saksalaisen tieteellisen sosialismin hengen mukaisia. Ainoana yhteiskunnallisena toimenpiteenä, jonka proudhonilaiset veivät läpi, oli se, että Ranskan pankkia ei otettu takavarikkoon, ja siitä osaksi johtuikin Kommuunin kukistuminen. Aivan samoin niin sanotut blanquilaiset,[2] niin pian kuin he yrittivät muuttua pelkistä poliittisista vallankumouksellisista tietyn ohjelman omaavaksi sosialistiseksi työväen fraktioksi — mikä ilmeni blanquilaisten pakolaisten Lontoossa julkaisemassa manifestissa »Internationaali ja vallankumous»[3] — he eivät julistaneet Proudhonin yhteiskunnanpelastamissuunnitelman »periaatteita», mutta kylläkin ja jopa miltei kirjaimellisesti saksalaisen tieteellisen sosialismin katsomuksia, että proletariaatin poliittinen toiminta ja sen diktatuuri on välttämätöntä luokkien ja samalla myös valtion häviämiseen johtavana välivaiheena, kuten siitä on jo »Kommunistisessa manifestissa» ja sittemmin lukemattoman monta kertaa sanottu. Ja jos kerran siitä, että saksalaiset eivät anna arvoa Proudhonille, Mülberger tekee johtopäätöksen, että heidän käsityksensä romaanisesta liikkeestä on »aina Pariisin Kommuunia myöten» vajavainen, niin mainitkoon hän tuon vajavaisuuden todistukseksi jonkin sellaisen romaanisen teoksen, jossa Kommuunia on ymmärretty ja kuvattu edes likipitäen niin oikein kuin saksalaisen Marxin kirjoittamassa Internationaalin Pääneuvoston julkilausumassa kansalaissodasta Ranskassa.
Ainoa maa, jossa työväenliike on Proudhonin »periaatteiden» välittömän vaikutuksen alainen, on Belgia, ja juuri sen vuoksi Belgian työväenliike kulkeekin, kuten Hegel sanoo, »ei mistään ei minkään kautta ei minnekään».[4]
Kun katson onnettomuudeksi sen, että romaanisten maiden työläiset ovat välittömästi tai välillisesti kaksikymmentä vuotta käyttäneet henkisenä ravintonaan vain Proudhonia, niin en pidä tuona onnettomuutena Proudhonin reformireseptin myytillistä herruutta — tuota reseptiä Mülberger nimittää »periaatteiksi» — vaan sitä, että heidän nykyistä yhteiskuntaa koskeva taloudellinen arvostelunsa on Proudhonin läpeensä väärien katsomusten saastuttamaa ja heidän poliittinen toimintansa proudhonilaisuuden vaikutuksen tärvelemää. Siihen kysymykseen, kummatko »ovat enemmän vallankumouksessa», »proudhonilaistetut romaaniset työläiset» vai saksalaiset työläiset, jotka joka tapauksessa ymmärtävät tieteellistä saksalaista sosialismia verrattomasti paremmin kuin romaanit Proudhoniaan — siihen kysymykseen voimme vastata vasta sitten, kun saamme tietää, mitä merkitsee: »olla vallankumouksessa». Ihmisistä sanotaan, että he »ovat kristuksessa, oikeassa uskossa, jumalan armossa» jne. Mutta »olla» vallankumouksessa, mitä väkivaltaisimmassa liikkeessä! Onko »vallankumous» sitten dogmaattinen uskonto, jota pitää tunnustaa?
Edelleen Mülberger moittii minua siitä, että olen hänen kirjoituksensa selvistä sanoista huolimatta väittänyt hänen julistavan asuntokysymyksen pelkästään työväenkysymykseksi.
Tällä kertaa Mülberger on todellakin oikeassa. Minulta jäi vastaava kohta huomaamatta. Se on anteeksiantamatonta huomaamattomuutta, sillä tämä kohta on eräs kuvaavin hänen esityksensä koko tendenssille. Mülberger sanoo todellakin suoraan:
»Koska meitä vastaan on niin usein ja monesti heitetty naurettava syytös, että harjoitamme luokkapolitiikkaa, pyrimme luokkaherruuteen jne., niin korostamme lähinnä ja selvästi, että asuntokysymys ei koske suinkaan yksinomaisesti proletariaattia, vaan päinvastoin se kiinnostaa aivan kouraantuntuvalla tavalla varsinaista keskisäätyä, pienkäsityöläisiä, pikkuporvaristoa, koko virkamiehistöä... Asuntokysymys on juuri se yhteiskunnallisten reformien kohta, joka pystyy nähtävästi paremmin kuin mitkään muut tuomaan esiin toisaalta proletariaatin ja toisaalta yhteiskunnan varsinaisten keskiluokkien etujen ehdottoman sisäisen yhtäläisyyden. Keskiluokat kärsivät yhtä kovin, ehkäpä kovemminkin kuin proletariaatti vuokra-asunnon painavista kahleista... Yhteiskunnan varsinaisten keskiluokkien on ratkaistava nykyisin kysymys, ovatko he... kyllin voimakkaita... ryhtymään liitossa nuoruuden voimaa ja tarmoa uhkuvan työväenpuolueen kanssa yhteiskunnan uudistamiseen, minkä siunaukselliset tulokset hyödyttävät ennen kaikkea juuri niitä.»
Ystävämme Mülberger toteaa tässä siis seuraavaa:
1. »Me» emme harjoita mitään »luokkapolitiikkaa» emmekä pyri mihinkään »luokkaherruuteen». Mutta Saksan sosialidemokraattinen työväenpuolue juuri siksi, että se on työväenpuolue, harjoittaa välttämättömästi »luokkapolitiikkaa», työväenluokan politiikkaa. Koska jokainen poliittinen puolue pyrkii saavuttamaan valtiossa herruuden, niin myös Saksan sosialidemokraattisen työväenpuolueen pyrkimyksenä on kiertämättä sen oma herruus, työväenluokan herruus, siis »luokkaherruus». Muuten jokainen todella proletaarinen puolue, englantilaisista chartisteista[5] alkaen, on asettanut aina ensimmäiseksi ehdoksi luokkapolitiikan, proletariaatin itsenäisen poliittisen puolueen järjestämisen, ja taistelun lähimmäksi päämääräksi proletariaatin diktatuurin. Julistamalla tämän »naurettavaksi» Mülberger asettuu proletaarisen liikkeen ulkopuolelle, pikkuporvarillisen sosialismin kannalle.
2. Asuntokysymyksellä on se etuisuus, että se ei ole yksinomaan työväenkysymys, vaan »kiinnostaa aivan kouraantuntuvalla tavalla pikkuporvaristoa», sillä asuntopulasta »varsinaiset keskiluokat kärsivät yhtä kovin, ehkäpä kovemminkin» kuin proletariaatti. Jos joku väittää, että pikkuporvaristo kärsii vaikkapa yhdessä ainoassa suhteessa »ehkäpä kovemminkin kuin proletariaatti», niin hän ei varmasti voi paheksua sitä, että hänet katsotaan pikkuporvarilliseksi sosialistiksi. Siis onkohan Mülbergerillä syytä tyytymättömyyteen, kun sanon:
»Juuri näihin työväenluokan ja muiden luokkien, etenkin pikkuporvariston, yhteisiin kärsimyksiin kiinnit-tääkin pääasiallisesti huomionsa pikkuporvarillinen sosialismi, johon myös Proudhon kuuluu. Eikä ole lainkaan sattuma, että saksalainen proudhonilaisemme käy käsiksi ennen kaikkea asuntokysymykseen, joka, kuten olemme nähneet, ei ole suinkaan yksinomaan työväenkysymys.»[6]
3. »Yhteiskunnan varsinaisten keskiluokkien» etujen ja proletariaatin etujen välillä on olemassa »ehdoton sisäinen yhtäläisyys», ja yhteiskunnan tulevan uudistamisprosessin »siunaukselliset tulokset hyödyttävät ennen kaikkea» juuri näitä varsinaisia keskiluokkia eivätkä proletariaattia.
Näin muodoin työläiset suorittavat tulevan yhteiskunnallisen vallankumouksen »ennen kaikkea» pikkuporvarien eduksi. Ja edelleen, pikkuporvarien etujen ja proletariaatin etujen välillä on olemassa »ehdoton sisäinen yhtäläisyys». Jos pikkuporvarien edut ovat sisäisesti yhtäläisiä työläisten etujen kanssa, niin työläistenkin edut ovat yhtäläisiä pikkuporvarien etujen kanssa. Pikkuporvarillinen kanta liikkeessä on siis yhtä oikeutettu kuin proletaarinenkin. Mutta sen väittäminen yhtä oikeutetuksi onkin juuri sitä, mitä nimitetään pikkuporvarilliseksi sosialismiksi.
Sen vuoksi on myös aivan johdonmukaista, kun Mülberger kirjasensa 25. sivulla[7] seppelöi »pientuotannon» »yhteiskunnan todelliseksi tukipylvääksi», »koska se varsinaisen luonteensakin puolesta yhdistää itseensä kolme tekijää: työn — hankinnan — omistuksen ja koskei se yhdistäessään nämä kolme tekijää aseta yksilön kehityskyvylle minkäänlaisia esteitä»; ja kun hän moittii nykyaikaista teollisuutta varsinkin siitä, että se tuhoaa tuota normaalien ihmisten taimitarhaa ja »on tehnyt elinvoimaisesta, alati itsensä uusintavasta luokasta tiedottoman ihmisjoukon, joka ei tiedä, minne suuntaisi aran katseensa». Pikkuporvari on siis Mülbergerin malli-ihminen, ja pienkäsityö Mülbergerin mallituotantotapa. Olenko siis parjannut häntä lukiessani hänet pikkuporvarillisten sosialistien joukkoon?
Koska Mülberger kieltäytyy kantamasta vastuuta Proudhonista, niin olisi turhaa osoittaa tässä edelleen, että Proudhonin uudistussuunnitelmien tarkoitusperänä on yhteiskunnan kaikkien jäsenten muuttaminen pikkuporvareiksi ja pientalonpojiksi. Yhtä tarpeetonta olisi ruveta tutkimaan pikkuporvariston etujen ja työläisten etujen näennäistä yhtäläisyyttä. Kaikki välttämätön on jo sanottu »Kommunistisessa manifestissa». (Leipzigissä 1872 otettu painos, s. 12 ja 21.)[8]
Tutkimuksemme tuloksena on siis se, että samalla kun on olemassa »satu pikkuporvari Proudhonista», on olemassa tosiasia pikkuporvari Mülbergeristä.
Tulemme nyt peruskohtaan. Moitin Mülbergerin kirjoituksia siitä, että niissä vääristellään taloudellisia suhteita Proudhonin tapaan siirtymällä juridiseen sanontatapaan. Esimerkiksi siitä otin Mülbergerin seuraavan väitteen:
»Kerran rakennettu talo on ikuisena oikeusperusteena määrätyn osan saantiin yhteiskunnallisesta työstä vaikkapa talon todellinen arvo olisi jo aikoja sitten maksettu sen omistajalle enemmän kuin riittävästi vuokramaksun muodossa. Käy niin, että esim. 50 vuotta sitten rakennettu talo korvaa tässä ajassa alkuperäiset kustannukset vuokramaksu tuloina 2-, 3-, 5-, 10-kertaisesti jne.»
Mülberger valittaa nyt:
»Tämä tosiasian yksinkertainen, selvä toteaminen antaa Engelsille aihetta huomauttaa minulle, että minun olisi pitänyt selittää, kuinka talosta tulee 'oikeusperuste', mikä ei lainkaan sisältynyt tehtävääni... Toista on kuvaaminen ja toista selittäminen. Kun Proudhonin jälkeen sanon, että yhteiskunnan talouselämän pitäisi olla oikeusaatteen läpitunkemaa, niin siten kuvaan nykyisen yhteiskunnan sellaiseksi, josta puuttuu ainakin vallankumouksen oikeusaate, ellei kaikkinainenkin oikeusaate — se on tosiasia, jonka Engels itsekin myöntää.»
Pysähtykäämme ennen kaikkea tarkastelemaan jo rakennettua taloa. Vuokralle annettuna talo tuottaa rakentajalleen vuokramaksun muodossa maankorkoa, korvauksen korjauskuluista ja korkoa hänen kuluttamalleen rakennuspääomalle, lukien mukaan siitä koituvan voiton; vähitellen maksettu vuokramaksu saattaa asian haaroista riippuen peittää 2-, 3-, 5-, 10-kertaisesti alkuperäiset kustannukset. Tämä, ystäväiseni Mülberger, on taloudelisen »tosiasian» »yksinkertaista, selvää toteamista»; ja jos haluamme saada tietää, mitenkä »käy niin», että tuolla tosiasialla on sijansa, meidän on suoritettava tutkimus taloudellisella alalla. Tarkastelkaamme tuota tosiasiaa hieman lähemmin, jottei lapsikaan voisi käsittää sitä enää väärin. Kuten tunnettua, jonkin tavaran myynti on sitä, että omistaja luovuttaa sen käyttöarvon ja saa sen vaihtoarvon. Tavaroiden käyttöarvot eroavat toisistaan muun muassa siinä, että tavaroiden kuluttaminen vaatii eri pitkiä aikoja. Limppu syödään päivässä, housupari kulutetaan vuodessa, talo, sanokaamme, sadassa vuodessa. Mitä tulee tavaroihin, joiden kulumisaika on pitkä, niin niiden käyttöarvo voidaan siis myydä osittain, joka kerta määrätyksi ajaksi, ts. antaa se vuokralle. Osittain myyminen realisoi siis vaihtoarvon vain vähitellen; siitä hyvästä, että myyjä kieltäytyy kulutetun pääoman ja siitä saatavan voiton viipymättömästä takaisin otosta, hän tulee saamaan korvausta hinnanlisinä ja koronmaksuina, joiden suuruus määräytyy poliittisen taloustieteen lakien mukaan eikä suinkaan mielivaltaisesti. Sadan vuoden kuluttua talo on käytetty, kulutettu, asunnoksi kelpaamaton. Kun tämän jälkeen vähennämme maksetusta vuokramaksusummasta: 1. maankoron ja ne mahdolliset korotukset, joita siinä ajan kuluessa on tapahtunut, sekä 2. tavanomaiset korjauskulut — niin huomaamme, että jäännös keskimäärin koostuu: 1. talon alkuperäisestä rakennuspääomasta, 2. sen tuottamasta voitosta ja 3. vähitellen kuoletetulle pääomalle ja voitolle langenneesta korosta. Tämän kauden kuluttua vuokralaisella ei tosin ole taloa, mutta sitä ei ole myöskään omistajalla. Viimeksi mainitulla on vain maapalsta (jos se kuuluu nimenomaan hänelle) ja sillä olevat rakennusaineet, jotka eivät kuitenkaan ole enää talo. Ja jos talo siinä ajassa »kattoi alkuperäiset kustannukset 5- tai 10-kertaisesti», niin näemme, että se on tapahtunut yksinomaan maankoron kasvun seurauksena; se ei ole kenellekään salaisuus sellaisilla paikkakunnilla kuin Lontoossa, jossa maanomistaja ja talonomistaja ovat useimmiten kaksi eri henkilöä. Näin valtava vuokramaksun kohoaminen tapahtuu nopeasti kasvavissa kaupungeissa, mutta ei jossain maakylässä, missä maankorko rakennustonteilta pysyy miltei muuttumattomana. Yleisesti tunnettu tosiasiahan on, että asunnon vuokramaksu, kun ei oteta huomioon maankoron korotuksia, tuottaa talonomistajalle vuosittain keskimäärin korkeintaan 7 % sijoitetusta pääomasta (voitto mukaan luettuna), jota paitsi tästä summasta on vielä maksettava korjaus- ynnä muut kulut. Lyhyesti sanoen, vuokrasopimus on aivan tavallinen kaupanteko, joka ei kiinnosta työläistä teoreettisesti yhtään enempää eikä vähempää kuin jokin muu kaupanteko, paitsi sitä, jossa on kysymys työvoiman ostosta ja myynnistä; käytännöllisesti tämä vuokrasopimus on hänelle eräs niistä porvarillisen petkutuksen tuhansista muodoista, joista puhun erillisen julkaisun 4. sivulla[9] ja jotka niin ikään ovat, kuten siinä osoitan, tietyn taloudellisen sääntelyn alaisia.
Mülberger sitä vastoin ei näe vuokrasopimuksessa mitään muuta kuin pelkkää »mielivaltaa» (hänen kirjasensa 19. sivu), ja kun todistan hänelle päinvastaista, niin hän valittaa, että puhun hänelle »vain sellaisia asioita, jotka hän itse valitettavasti jo tietää».
Millään asunnon vuokramaksun taloudellisilla tutkimuksilla emme kuitenkaan pääse siihen, että asunnon vuokrauksen lakkauttaminen muuttuisi »hedelmällisimmäksi ja suurenmoisimmaksi pyrkimykseksi, mitä vallankumousaatteen kohdussa on syntynyt». Päätyäksemme siihen meidän on siirrettävä tämä yksinkertainen tosiasia kuivan taloustieteen alalta jo paljon aatteellisemmalle lakitieteen alalle. »Talo on» vuokramaksun »ikuinen oikeusperuste» — »käy niin», että talon arvo voi tulla maksetuksi vuokramaksuina 2-, 3-, 5- ja 10-kertaisesti. Tutkittaessa sitä, mitenkä se »niin käy», »oikeusperuste» ei vie meitä tuumaakaan eteenpäin; siksipä sanoinkin, että vain tutkimalla sitä, millä tavalla talosta tulee oikeusperuste, Mülberger saisi tietää, mitenkä se »niin käy». Sen saamme tietää vasta sitten, kun tutkimme, kuten olen tehnytkin, asunnonvuokramaksun taloudellista olemusta, sen sijaan että suuttuisimme siitä juridisesta sanonnasta, jolla vallassaoleva luokka sen vahvistaa. — Sen, joka ehdottaa taloudellisia toimenpiteitä asunnonvuokramaksun lakkauttamiseksi, on toki tiedettävä asunnonvuokramaksusta enemmän kuin että »se on pakkovero, jolla vuokralainen maksaa pääoman ikuisen oikeuden». Tähän Mülberger vastaa: »Toista on kuvaaminen ja toista selittäminen.»
Siis talosta, vaikkei se olekaan ikuinen, on tehty asunnonvuokramaksun ikuinen oikeusperuste. Mitenkä se »niin käy», se on samantekevää, mutta havaitsemme, että tämän oikeusperusteen voimasta talo korvaa arvonsa vuokramaksun muodossa moninkertaisesti. Kääntämällä asian lakikielelle olemme onnellisesti loitonneet taloudesta niin kauaksi, että näemme vain sen ilmiön, että vuokramaksujen kokonaissumma voi vähitellen korvata talon arvon moninkertaisesti. Kun ajattelemme ja puhumme juridisesti, niin sovellamme tähän ilmiöön oikeuden ja oikeudenmukaisuuden mittapuuta ja havaitsemme, ettei tämä ilmiö ole oikeudenmukainen, että se ei vastaa »vallankumouksen oikeusaatetta» — olkoon tuo kapine mikä tahansa — ja että sen vuoksi tuo oikeusperuste ei kelpaa mihinkään. Edelleen havaitsemme, että sama pätee myös korkoa tuottavan pääoman ja vuokralle annetun peltomaan suhteen, ja niin meillä on syytä erottaa myös nämä omaisuusluokat muista ja ottaa ne erikoisen käsittelyn alaiseksi. Tämä johtaa siihen, että vaaditaan: 1. riistämään omistajalta irtisanomisoikeus, oikeus vaatia takaisin omaisuuttaan, 2. siirtämään korvauksetta asunnonvuokraajalle, velalliselle tai maanvuokraajalle heidän käytettäväkseen annetut, mutta heille kuulumattomat esineet ja 3. maksamaan ne omistajalle vähittäismaksuin ja ilman korkoa. Siten olemmekin tarkastelleet loppuun Proudhonin tämän suuntaiset »periaatteet». Tämä on sitä Proudhonin »yhteiskunnallista likvidointia».
Ohimennen huomautamme, että koko tuo reformisuunnitelma on tuottava hyötyä miltei yksinomaisesti pikkuporvareille ja pientalonpojille lujittamalla heidän asemaansa pikkuporvareina ja pientalonpoikina. Mülbergerin mielestä tarunomainen »pikkuporvari Proudhonin» hahmo saa tässä siis yhtäkkiä sangen kouraantuntuvan historiallisen realiteetin.
Mülberger jatkaa:
»Kun Proudhonin jälkeen sanon, että yhteiskunnan talouselämän pitäisi olla oikeusaatteen läpitunkemaa, niin siten kuvaan nykyisen yhteiskunnan sellaiseksi, josta puuttuu ainakin vallankumouksen oikeusaate, ellei kaikkinainenkin oikeusaate — se on tosiasia, jonka Engels itsekin myöntää.»
Valitettavasti en voi tuottaa Mülbergerille sitä mielihyvää. Mülberger vaatii, että yhteiskunnan täytyy olla oikeusaatteen läpitunkema, ja sanoo sitä kuvaamiseksi. Jos oikeus lähettää ulosottomiehen kautta minulle vaatimuksen velan maksamisesta, niin Mülbergerin mukaan oikeus ei tee mitään muuta kuin kuvaa minut henkilöksi, joka ei maksa velkojaan! Toista on kuvaaminen ja toista vaatiminen. Ja juuri tässä saksalainen tieteellinen sosialismi eroaa oleellisesti Proudhonista. Me kuvaamme — ja kaikkinainen todellinen kuvaaminen on Mülbergeristä huolimatta samalla asian selittämistä — taloudellisia suhteita sellaisina, jollaisia ne ovat ja jollaisina ne kehittyvät, ja todistamme tarkoin taloustieteellisestä että niiden kehittyminen on samalla yhteiskunnallisen vallankumouksen ainesten kehittymistä: toisaalta kehittyy proletariaatti, luokka, jonka elämänehdot kannustavat sitä kiertämättömästi yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, ja toisaalta kehittyvät tuotantovoimat, jotka kapitalistisen yhteiskunnan puitteiden yli kasvettuaan tulevat kiertämättömästi räjäyttämään ne ja tarjoavat samalla keinon, jolla tehdään ainiaaksi loppu luokkaerilaisuuksista yhteiskunnan oman edistyksen eduksi. Proudhon sen sijaan vaatii nykyistä yhteiskuntaa muuttumaan uudeksi oikeudenmukaisuuden (»oikeusaate» ei kuulu hänelle, vaan Mülbergerille) vaatimusten mukaan eikä sen oman taloudellisen kehityksen lakien mukaan. Missä me todistamme, siellä Proudhon ja hänen kanssaan Mülbergerkin saarnaavat ja ruikuttavat.
Mikä kapine on »vallankumouksen oikeusaate», sitä en pysty mitenkään arvaamaan. Proudhon muuttaa tosin »Vallankumouksen» eräänlaiseksi jumalattareksi, hänen »Oikeudenmukaisuutensa» edustajaksi ja toteuttajaksi; tällöin hän tekee omituisen erehdyksen sotkemalla yhteen vuosien 1789–1794 porvarillisen vallankumouksen ja tulevan proletaarisen vallankumouksen. Hän tekee sen melkein kaikissa teoksissaan, erittäinkin vuoden 1848 jälkeen; esimerkkinä mainitsen vaikkapa vain »Idée générale de la Révolution», ed. 1868, p. 39–40.[10] Mutta koska Mülberger kieltäytyy kantamasta vastuuta Proudhonista, niin se kieltää minua etsimästä »vallankumouksen oikeusaatteen» selitystä Proudhonilta ja niinpä jään edelleenkin Egyptin pimeyteen.
Edelleen Mülberger sanoo:
»Muttei Proudhon enkä minäkään vetoa 'ikuiseen oikeudenmukaisuuteen' vallitsevien epäoikeudenmukaisten olojen selittämiseksi emmekä suinkaan odota näiden olojen paranevan tuosta oikeudenmukaisuuteen vetoamisesta, kuten Engels minusta väittää.»
Mülberger nähtävästi luottaa siilien, että »Proudhon yleensä on Saksassa miltei tuntematon». Kaikissa teoksissaan Proudhon mittaa kaikkia yhteiskunnallisia, oikeudellisia, poliittisia ja uskonnollisia säännöksiä[11] »oikeudenmukaisuuden» mittapuulla hyläten tai hyväksyen ne sen mukaan, sopivatko ne vai eivätkö sovi yhteen sen kanssa, mitä hän nimittää »oikeudenmukaisuudeksi». Teoksessa »Contradictions économiques»[12] tätä oikeudenmukaisuutta nimitetään vielä »ikuiseksi oikeudenmukaisuudeksi», »justice éternelle». Myöhemmin ikuisuudesta ollaan vaiti, mutta asiallisesti se säilyy. Esimerkiksi teoksessa »De la Justice dans la Révolution et dans l'Église», 1858,[13] seuraava tekstin kohta ilmaisee koko tuon kolmiosaisen saarnan sisällön (1. osa, s. 42);
»Mikä on se perusperiaate, se yhteiskuntien elimellinen, määräävä ja suvereeninen periaate, joka alistaen alaisekseen kaikki muut periaatteet hallitsee, puolustaa, ahdistaa, rankaisee, tarpeen vaatiessa jopa kukistaa kaikki kapinalliset ainekset: Onko se uskonto, ihanne, intressi? Tuona periaatteena on mielestäni oikeudenmukaisuus. — Mitä on oikeudenmukaisuus? Itse ihmiskunnan olemus.— Minä se on ollut maailman alusta asti? Ei minään. — Miksi sen on tultava? Kaikeksi.»
Oikeudenmukaisuus, joka on itse ihmiskunnan olemuksena, onko se mitään muuta kuin ikuista oikeudenmukaisuutta? Oikeudenmukaisuus, joka on yhteiskuntien elimellinen, määräävä ja suvereeninen perusperiaate, oikeudenmukaisuus, joka siitä huolimatta, ettei se tähän saakka ole ollut minään, mutta jonka täytyy tulla kaikeksi — mikä muu se on kuin mittapuu, jolla pitää mitata ihmisen kaikkia asioita ja johon, kuten ylimpään tuomariin, on vedottava kaikissa vaikeissa tapauksissa? Mutta olenko väittänyt mitään muuta kuin että Proudhon peittelee taloustieteellistä sivistymättömyyttään ja avuttomuuttaan arvostelemalla taloudellisia suhteita, ei taloudellisten lakien, vaan sen mukaan, sopivatko ne vai eivätkö yhteen sen käsityksen kanssa, mikä hänellä on tuosta ikuisesta oikeudenmukaisuudesta? Ja missä Mülberger eroaa Proudhonista, kun hän vaatii, että »nykyisen yhteiskunnan elämässä kaikkien muutosten pitäisi olla... oikeusaatteen läpitunkemia, ts. että ne suoritettaisiin kaikkialla oikeudenmukaisuuden ankarien vaatimusten mukaisesti»? Enkö minä osanne lukea vai Mülbergerkö ei osanne kirjoittaa?
Edelleen Mülberger sanoo:
»Proudhon tietää yhtähyvin kuin Marx ja Engels, että ihmisyhteiskunnan varsinaisena liikevoimana ovat taloudelliset eivätkä juridiset suhteet, samoin kuin hän tietää, että kansan oikeusaatteet jokaisella kyseisellä aikakaudella ovat vain taloudellisten, varsinkin tuotantosuhteiden ilmausta, kuvastumista ja tuotetta... Sanalla sanoen oikeus on Proudhonista historiallisesti kehittynyt taloudellinen tuote.»
Jos Proudhon »tietää» kaiken tuon (jätän sivuun Mülbergerin epäselvän sanonnan ja tyydyn hänen hyviin aikomuksiinsa) »yhtä hyvin kuin Marx ja Engels», niin mitä kiistelemistä meillä sitten on? Mutta siinäpä se juttu onkin, että Proudhonin tietojen suhteen kysymys on vähän toisin. Jokaisen kyseisen yhteiskunnan taloudelliset suhteet ilmenevät ennen kaikkea intresseinä. Mutta Proudhon kirjoittaa juuri siteeraamassamme pääteoksessaan mustalla valkoiselle, että »yhteiskuntien määräävä, elimellinen, suvereeninen perusperiaate, joka alistaa alaisekseen kaikki muut periaatteet», on oikeudenmukaisuus eikä intressi. Ja hän toistaa tämän kaikissa teoksissaan kaikissa ratkaisevissa kohdissa. Mutta se ei estä Mülbergeriä jatkamasta:
»...taloudellisen oikeuden aate, jota Proudhon on syvällisimmin kehitellyt teoksessa 'La Guerre et la Paix', käy täydellisesti yhteen Lassallen niiden perusajatusten kanssa, jotka hän on niin hyvin esittänyt esipuheessaan teokseen 'System der erworbenen Rechte'.»
»La Guerre et la Paix»[14] on ehkä koulupoikamaisin Proudhonin lukuisista koulupoikamaisista teoksista, enkä olisi voinut mitenkään odottaa, että se tullaan esittämään todistuksena siitä, että Proudhon on muka omaksunut saksalaisen materialistisen historiankäsityksen, jonka mukaan kaikkien historiallisten tapahtumien ja käsitysten, kaiken politiikan, filosofian ja uskonnon selityksenä on kyseisen historiallisen kauden aineelliset, taloudelliset elämänehdot. Tuo kirja on niin vähän materialistinen, ettei se voi esittää edes sotaa koskevaa ajatusrakennelmaansa kutsumatta avukseen luojaa:
»Luojalla, joka on valinnut meille tämän elämäntavan, on kumminkin ollut oma tarkoituksensa.» (II osa, s. 100, vuoden 1869 painos.)
Minkälaiseen liistoriantuntemukseen tuo kirja perustuu, käy ilmi siitä, että siinä uskotaan kultaisen aikakauden olleen historiallisesti olemassa:
»Alussa, kun ihmisiä oli vielä harvassa eri puolilla maapalloa, luonto tyydytti ihmisen tarpeet ilman työtä. Se oli kultainen aikakausi, yltäkylläisyyden ja rauhallisuuden aikakausi.» (Sama, s. 102.)
Hänen taloustieteellinen näkökantansa on mitä törkeintä malthusilaisuutta:[15]
»Jos tuotanto kaksinkertaistuu, niin väestökin pian kaksinkertaistuu.» (S. 105.)
Missähän on tuon kirjan materialismi? Siinä, että kirjassa väitetään, että sodan syynä on alusta pitäen ollut ja on vieläkin »pauperismi» (esim. s. 143). Setä Bräsig[16] oli yhtä oiva materialisti lausuessaan puheessaan 1848 seuraavat suurenmoiset sanat: »Suuren kurjuuden syynä on suuri pauvreté.[17]»
Lassallen »System der erworbenen Rechte»[18] on kokonaisuudessaan ei ainoastaan juristin, vaan myös vanhahegeliläisen harhakuvitelma. Sivulla VII Lassalle sanoo selvästi, että »hankitun oikeuden käsite on taloudellisessa suhteessakin koko myöhemmän kehityksen liikkeellepaneva alkusyy»; hän haluaa todistaa (s. XI) »oikeuden järkeväksi, itse itsestään» (eikä siis taloudellisista edellytyksistä) »kehittyväksi organismiksi»; hänen mielestään kysymys on siitä, että oikeus johdetaan ei taloudellisista suhteista, vaan »itse tahto-käsitteestä, jonka kehittämistä ja ilmentämistä oikeusfilosofia vain onkin» (s. XII). Mutta mitä tekemistä tässä on tuolla kirjalla? Proudhonin ja Lassallen välinen ero on vain siinä, että Lassalle oli todella juristi ja hegeliläinen, mutta Proudhon oli sekä lakitieteessä että filosofiassa samoin kuin kaikessa muussakin aito diletantti.
Tiedän varsin hyvin, että Proudhon, joka, kuten tunnettua, puhuu alinomaa ristiin, tekee myös silloin tällöin huomautuksia, jotka näyttävät sen suuntaisilta kuin hän selittäisi aatteita tosiasioista lähtien. Tuollaisilla huomautuksilla ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä miehen yleiseen ajatussuuntaan, ja missä niitä tavataan, ne ovat lisäksi mitä sekavimpia ja ristiriitaisimpia.
Yhteiskunnan tietyllä, varsin varhaisella kehitysasteella ilmaantuu tarve saattaa päivästä toiseen toistuvat tuotteiden tuotantoa, jakoa ja vaihtoa koskevat toiminnot yleisen säännön alaisiksi, huolehtia siitä, että yksilö alistuisi tuotannon ja vaihdon yleisten ehtojen alaiseksi. Tämä sääntö, joka ensiksi ilmenee tapana, muuttuu sitten laiksi. Lain mukana syntyvät välttämättömästi elimet, joille uskotaan sen voimassapitäminen — julkinen valta, valtio. Yhteiskunnan kehittyessä edelleen laki muodostuu enemmän tai vähemmän laajaksi lainsäädännöksi. Mitä mutkallisemmaksi tämä lainsäädäntö tulee, sitä kauempana sen ilmaisumuoto on siitä muodosta, missä yhteiskunnan tavalliset taloudelliset elinehdot ilmenevät. Lainsäädäntö näyttää omintakeiselta ainekselta, joka saa oikeutuksen olemassaololleen ja syyperusteen edelleenkehittymiselleen omista sisäisistä perusteistaan, sanokaamme vaikkapa »tahto-käsitteestä», eikä taloudellisista suhteista. Ihmiset unohtavat, että heidän oikeutensa on peräisin heidän taloudellisista elinehdoistaan, kuten he ovat unohtaneet, että he itse ovat peräisin eläinmaailmasta. Lainsäädännön kehittyessä edelleen mutkalliseksi ja laajaksi kokonaisuudeksi käy välttämättömäksi uusi yhteiskunnallinen työnjako: muodostuu ammattilakimiesten sääty ja samalla syntyy lakitiede. Kehittyessään edelleen viimeksi mainittu vertailee toisiinsa eri kansojen ja eri aikakausien oikeusjärjestelmiä järjestelminä, joiden perustelu on niissä itsessään eikä vastaavien taloudellisten suhteiden heijastumina. Vertailu edellyttää jotain yhteistä: tuo yhteinen löydetään, kun kaiken, mikä noissa kaikissa oikeusjärjestelmissä on enemmän tai vähemmän yhtäläistä, lainoppineet yhdistävät luonnonoikeudeksi. Mutta mittapuuna, jolla mitataan mikä on luonnonoikeutta ja mikä ei ole, on itse oikeuden mitä abstraktisin ilmaisu: oikeudenmukaisuus. Tästä lähtien oikeuden kehitys on siis juristeista ja niistä, jotka uskovat heidän sanojaan, vain pyrkimystä saada ihmisen elinolot, sikäli kun ne tulevat lainopillisesti tulkituiksi, yhä lähemmäksi oikeudenmukaisuuden ihannetta, ikuista oikeudenmukaisuutta. Ja tämä oikeudenmukaisuus on aina vain vallitsevien taloudellisten suhteiden joko vanhoillisen tai vallankumouksellisen puolen aatteellista ja taivaallistettua ilmenemistä. Kreikkalaisten ja roomalaisten oikeudenmukaisuus katsoi orjuuden oikeudenmukaiseksi. Vuoden 1789 porvarin oikeudenmukaisuus vaati tekemään lopun feodalismista, koska tämä oli epäoikeudenmukainen. Preussin junkkereista on jopa viheliäinen piirijärjestöinäkin[19] ikuisen oikeudenmukaisuuden rikkomista. Käsitys ikuisesta oikeudenmukaisuudesta ei siis vaihtele ainoastaan ajan ja paikan mukaan, vaan on erilainen jopa eri henkilöilläkin ja kuuluu niihin asioihin, jotka kuten Mülberger aivan oikein huomauttaa, »jokainen joksikin muuksi». Kun jokapäiväisessä elämässä, missä suhteet, joita joudutaan arvostelemaan, ovat yksinkertaisia, sellaiset sanonnat kuin oikeudenmukainen, epäoikeudenmukainen, oikeudenmukaisuus, oikeustunto otetaan yhteiskunnallisten ilmiöidenkin suhteen vastaan ilman sanottavia väärinkäsityksiä, niin taloudellisten suhteiden tieteellisissä tutkimuksissa ne, kuten olemme nähneet, johtavat yhtä mahdottomaan sekaannukseen kuin syntyisi esimerkiksi nykyaikaisessa kemiassa, jos siinä haluttaisiin säilyttää flogistonteorian terminologia. Vieläkin pahempaa olisi tuo sekaannus, jos Proudhonin tapaan uskottaisiin sosiaaliseen flogistoniin, »oikeudenmukaisuuteen», tai Mülbergerin tapaan vakuutettaisiin, että flogistonteoria on yhtä oikea kuin happiteoria.[1*]
Mülberger valittaa edelleen, että nimitän taantumukselliseksi valitusvirreksi hänen sitä »mahtipontista» lausuntoaan,
»ettei ole sen kauheampaa pilkantekoa mainehikkaan vuosisatamme koko kulttuurista kuin se tosiasia, että suurkaupungeissa 90 prosenttia ja enemmänkin väestöstä on vailla asuntoa, jota he voisivat sanoa omakseen».
Todellakin, jos Mülberger olisi rajoittunut, kuten hän väittää, »nykyajan kauhujen» kuvaamiseen, niin en olisi tietysti sanonut ainoatakaan pahaa sanaa »hänestä ja hänen vaatimattomista kirjoitelmistaan». Mutta hän tekee jotain kokonaan muuta. Hän kuvaa nuo »kauhut» sen seuraukseksi, että työläisillä »ei ole asuntoa, jota he voisivat sanoa omakseen». Valitellaanko »nykyajan kauhujen» johdosta siksi, että työläisen asunnonomistusoikeus on hävitetty, vai, kuten junkkerit tekevät, siksi, että on hävitetty feodalismi ja ammattikunnat — kummassakaan tapauksessa ei voi syntyä muuta kuin taantumuksellinen valitusvirsi, surulaulu sen johdosta, että on tapahtunut se, mikä on kiertämätöntä, historiallisesti välttämätöntä. Taantumuksellisuus on nimenomaan siinä, että Mülberger haluaa palauttaa jälleen entiselleen työläisen yksilöllisen asunnonomistuksen, asian, josta historia on jo kauan sitten tehnyt lopun; että hän ei voi kuvitella työläisten vapautuvan mitenkään muuten kuin siten, että jokaisesta tulee jälleen asuntonsa omistaja. — Edelleen:
»Väitän nimenomaan: varsinaista taistelua käydään kapitalistista tuotantotapaa vastaan, ja vain pitämällä lähtökohtana sen muuttamista toiseksi voidaan toivoa asunto-olojen paranemista. Engels ei huomaa tässä kaikessa mitään... Edellytän, että voidaksemme ryhtyä lunastamaan vuokra-asuntoja on ratkaistava täydellisesti yhteiskunnallinen kysymys.»
Valitettavasti en vieläkään huomaa tässä kaikessa mitään. Minunhan on mahdotonta tietää, mitä joku, jonka nimeäkään en tiennyt, edellyttää aivojensa salaisessa sopukassa. Voin päätellä vain Mülbergerin painettujen kirjoitusten mukaan. Ja niissä havaitsen nytkin vielä (hänen kirjasensa 15. ja 16. sivulla), että vuokra-asunnon poistamisen edellytykseksi Mülberger ei edellytä mitään muuta kuin... samaisen vuokra-asunnon. Vain sivulla 17 hän »tarttuu pääoman tuottavuutta sarvista», mihin vielä palaamme. Ja vastauksessaankin hän vahvistaa sen sanomalla:
»Tarkoituksena oli pikemminkin osoittaa, kuinka asuntokysymyksen alalla voitaisiin suorittaa täydellinen muutos pitämällä lähtökohtana olemassaolevia oloja.»
»Pitämällä lähtökohtana olemassaolevia oloja» ja »pitämällä lähtökohtana kapitalistisen tuotantotavan muuttamista» (se merkinnee: hävittämistä) — nuohan ovat aivan päinvastaisia asioita.
Ei ole ihme, että Mülberger valittaa, kun hänen proudhonilaisten suunnitelmiensa ainoana käytännöllisesti mahdollisena toteutumisena pidän herra Dollfusin ja muiden tehhtailijain filantrooppista pyrkimystä auttaa hankkimaan oman talon. Jos Mülberger käsittäisi, että Proudhonin yhteiskunnanpelastamissuunnitelma on läpeensä porvarillisen yhteiskunnan maaperällä likkuvaa fantasiaa, hän ei tietenkään luottaisi siihen, En toki ole koskaan enkä missään epäillyt hänen hyviä aikomuksiaan. Mutta minkä vuoksi hän sitten ylistää tri Keschaueria sen johdosta, että tämä kehottaa Wienin kaupunginhallitusta jäljittelemään herra Dollfusin suunnitelmia?
Edelleen Mülberger sanoo:
»Mitä tulee erityisesti kaupungin ja maaseudun väliseen vastakohtaisuuteen, niin utopiaa olisi tahtoa hävittää se. Tuo vastakohtaisuus on luonnollinen, oikeammin sanoen historiallisesti syntynyt... Kysymys ei ole tuon vastakohtaisuuden hävittämisestä, vaan siitä, että löydettäisiin sellaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset muodot, joiden vallitessa se olisi vahingoton, jopa hedelmällinenkin. Tätä tietä voidaan päästä rauhalliseen sopimukseen, intressien vähitellen tapahtuvaan tasapainottumiseen.»
Siis kaupungin ja maaseudun vastakohtaisuuden hävittäminen on utopiaa, koska tuo vastakohtaisuus on luonnollinen, oikeammin sanoen historiallisesti syntynyt. Soveltakaamme tuota logiikkaa nykyisen yhteiskunnan muihin vastakohtiin ja katsokaamme, mihin se meidät vie. Esimerkki:
»Mitä tulee erityisesti» kapitalistien ja palkkatyöläisten »väliseen vastakohtaisuuteen, niin utopiaa olisi tahtoa hävittää se. Tuo vastakohtaisuus on luonnollinen, oikeammin sanoen historiallisesti syntynyt. Kysymys ei ole tuon vastakohtaisuuden hävittämisestä, vaan siitä, että löydettäisiin sellaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset muodot, joiden vallitessa se olisi vahingoton, jopa hedelmällinenkin. Tätä tietä voidaan päästä rauhalliseen sopimukseen, intressien vähitellen tapahtuvaan tasapainottumiseen.»
Siten olemme taaskin palanneet Schulze-Delitzschin pariin.
Kaupungin ja maaseudun välisen vastakohtaisuuden hävittäminen ei ole enemmän eikä vähemmän utooppinen kuin kapitalistien ja palkkatyöläisten välisen vastakohtaisuuden hävittäminen. Päivä päivältä se muodostuu yhä enemmän niin teollisuus- kuin maataloustuotannonkin käytännölliseksi vaatimukseksi. Kukaan ei ole vaatinut sitä kovemmin kuin Liebig maanviljelyskemiaa käsittelevissä teoksissaan, joissa hänen ensimmäisenä vaatimuksenaan oli aina, että ihmisen on annettava maalle takaisin se, minkä hän siltä saa, ja joissa todistetaan, että sitä estää vain kaupunkien, nimenomaan suurkaupunkien olemassaolo. Kun näkee, miten yksistään täällä Lontoossa heitetään päivästä toiseen ja valtavin kustannuksin lantaa mereen enemmän kuin sitä tuotetaan koko Saksin kuningaskunnassa ja miten valtavia laitteita tarvitaan siihen, ettei tuo lanta saastuttaisi koko Lontoota, niin utopia kaupungin ja maaseudun välisen vastakohtaisuuden hävittämisestä saa merkittävää käytännöllistä pohjaa. Jopa verrattain pieni Berliinikin on jo ainakin kolmenkymmenen vuoden ajan ollut läkähtymäisillään likoihinsa. Toisaalta olisi pelkkää utopiaa, jos Proudhonin tavalla tahdottaisiin kukistaa nykyinen porvarillinen yhteiskunta ja säilyttää talonpojisto sellaisenaan. Vain väestön mahdollisimman tasapuolinen jakaantuminen kautta koko maan, vain teollisuus- ja maataloustuotannon kiinteä sisäinen yhteys ja sen vuoksi tarpeelliseksi käynyt kulkuyhteyksien laajentaminen — tietenkin kapitalistisen tuotantotavan hävittämisen ehdolla — pystyvät tempaamaan maalaisväestön siitä eristyneisyyden ja henkisen veltostumisen tilasta, jossa se on miltei keskeytymättömästi ollut tuhansia vuosia. Ei ole utopiaa väittää, että ihmiset vapautuvat menneisyytensä takomista kahleista täydellisesti vasta sitten, kun kaupungin ja maaseudun välinen vastakohtaisuus on hävitetty; utopia syntyy vasta sitten, kun »pitämällä lähtökohtana olemassaolevia oloja» ryhdytään määräämään sitä muotoa, jossa tämä tai jokin muu olemassaolevan yhteiskunnan vastakohtaisuus pitäisi ratkaista. Ja Mülberger tekee sen omaksuessaan Proudhonin kaavan asuntokysymyksen ratkaisemista varten.
Sitten Mülberger valittaa, että tietyssä mitassa teen hänetkin vastuunalaiseksi »pääomaa ja korkoa koskevista Proudhonin hirveistä mielipiteistä», ja sanoo:
»Tuotantosuhteiden muuttumisen otaksun jo ennaltaan olevaksi, mutta korkokantaa sääntelevä tilapäinen laki ei koske tuotantosuhteita, vaan yhteiskunnallista liikevaihtoa, kiertokulkusuhteita... Tuotantosuhteiden muuttuminen tai, kuten saksalainen koulukunta sanoo tarkemmin, kapitalistisen tuotantotavan hävittäminen ei johdu tietenkään siitä tilapäisestä laista, joka lakkauttaa koron, kuten Engels väittää minun sanovan, vaan siitä, että työtätekevä kansa ottaa tosiasiallisesti haltuunsa kaikki työvälineet, koko teollisuuden. Tuleeko työtätekevä kansa tällöin kunnioittamaan» (!) »enemmän lunastusta vai viipymätöntä pakkoluovutusta, sitä ei Engels enkä minäkään voi sanoa.»
Hieron hämmästyneenä silmiäni. Luen uudestaan Mülbergerin kirjoituksen alusta loppuun asti löytääkseni sen kohdan, jossa hän selittää, että vuokra-asuntojen lunastaminen edellyttää, että »työtätekevä kansa ottaa tosiasiallisesti haltuunsa kaikki työvälineet, koko teollisuuden». Sellaista kohtaa en löydä. Sitä ei ole. »Tosiasiallisesta haltuunotosta» jne. ei ole missään puhuttu. Sen sijaan sivulla 17 on sanottu:
»Olettakaamme, että pääoman tuottavuutta on todella tartuttu sarvista — minkä ennemmin tai myöhemmin täytyy tapahtua — esimerkiksi tilapäisen lain avulla, joka säätää kaikkien pääomien koron suuruudeksi yhden prosentin, minkä lisäksi pyrkimyksenä on tämänkin korkomäärän lähentäminen nollaan... Luonnollisesti sekä talo että asunto ovat kuten muutkin tuotteet tämän lain alaisia... Näemme siis, että tältäkin puolen vuokra-asuntojen lunastus on kiertämätön seuraus yleensä pääoman tuottavuuden hävittämisestä.»
Tässä on siis täysin vastakkaisesti Mülbergerin uusimmalle käänteelle sanottu suoraan, että koronlakkauttamislailla epäilemättä »tartutaan sarvista» pääoman tuottavuutta — tällä sotkuisella fraasilla hän tarkoittaa ilmeisesti kapitalistista tuotantotapaa — ja että nimenomaan tämän lain tuloksena »vuokra-asuntojen lunastus on kiertämätön seuraus yleensä pääoman tuottavuuden hävittämisestä». Ei suinkaan, Mülberger sanoo nyt. Tämä tilapäinen laki »ei koske tuotantosuhteita, vaan kiertokulkusuhteita». Tuollaisen mitä täydellisimmän ristiriitaisuuden vallitessa, joka Goethen sanonnan mukaan on »yhtä salaperäinen viisaille kuin tyhmillekin»,[20] en voi muuta kuin olettaa, että olen tekemisissä kahden erilaisen Mülbergerin kanssa, joista toinen syystä valittaa, että »väitän hänen sanovan» sitä, mitä toinen on julkaissut.
Se että työtätekevä kansa ei tule kysymään minulta enempää kuin Mülbergeriltäkään, tuleeko se tosiasiallisen haltuunoton yhteydessä »kunnioittamaan enemmän lunastusta vai viipymätöntä pakkoluovutusta», se on aivan totta. Todennäköisintä on, että se yleensä katsoo paremmaksi olla »kunnioittamatta». Mutta puhehan ei ollut lainkaan siitä, että työtätekevä kansa tosiasiallisesti ottaa haltuunsa kaikki työvälineet, vaan ainoastaan siitä Mülbergerin väitteestä (s. 17), että »asuntokysymyksen ratkaisu sisältyy kokonaisuudessaan sanaan lunastus». Jos hän nyt selittää tuon lunastuksen äärimmäisen epäilyttäväksi, niin miksi sitten pitää tarpeettomasti vaivata meitä kumpaakin ja lukijoita?
Todettakoon muuten, että kaikkien työvälineiden, koko teollisuuden »tosiasiallinen haltuunotto» työtätekevän kansan taholta on proudhonilaisen »lunastuksen» suoranainen vastakohta. Viimeksi mainitussa tapauksessa erillisestä työläisestä tulee asunnon, talonpoikaistilan, työvälineiden omistaja; ensin mainitussa tapauksessa taas talojen, tehtaiden ja työvälineiden yhteiseksi omistajaksi jää »työtätekevä kansa» ja tuskinpa niitä tullaan antamaan ainakaan siirtymäkaudella yksityishenkilöiden tai osuuskuntien käyttöön ilman kulunkien korvaamista. Samoin maanomistuksen hävittäminen ei ole maankoron hävittämistä, vaan sen siirtämistä, joskin muunnetussa muodossa, yhteiskunnalle. Kaikkien työvälineiden ottaminen tosiasiallisesti työtätekevän kansan haltuun ei siis suinkaan tee mahdottomaksi vuokrasuhteen säilymistä.
Yleensä kysymys ei ole lainkaan siitä, ottaako proletariaatti valtaan päästyään tuotantovälineet, raaka-aineet ja elämäntarvikkeet käsiinsä ilman muuta väkivaltaisesti, maksaako se heti niistä korvauksen vai lunastaa tuon omaisuuden vähitellen vähittäismaksuin. Jos tähän kysymykseen yritettäisiin vastata etukäteen ja kaikkia mahdollisia tapauksia silmälläpitäen, niin se olisi utopioiden kyhäilemistä, ja sen jätän muille.
Kuinka paljon pitikään kirjoittaa päästäkseni Mülbergerin moninaisten verukkeiden ja mutkien läpi vihdoin itse asiaan, johon Mülberger vastauksessaan huolellisesti välttää kajoamasta.
Mitä myönteistä on Mülberger kirjoituksessaan sanonut?
Ensiksi »talon, rakennustontin jne. alkuperäisen omahinnan ja talon nykyisen arvon välinen erotus» kuuluu oikeuden mukaan yhteiskunnalle. Tuota erotusta nimitetään taloustieteen kielellä maankoroksi. Myös Proudhon haluaa aulaa sen yhteiskunnalle, kuten voidaan lukea hänen teoksestaan »Idée générale de la Révolution», vuoden 1868 painos, s. 219.
Toiseksi asuntokysymyksen ratkaisu on siinä, että jokaisesta vuokramiehestä tulee asuntonsa omistaja.
Kolmanneksi tuo ratkaisu toteutetaan muuttamalla lain avulla vuokramaksut asunnon ostohinnan vähittäismaksuiksi. — Nämä molemmat kohdat, toinen ja kolmas, on otettu Proudhonilta, kuten jokainen voi huomata teoksesta »Idée générale de la Révolution», s. 199 ja seur., ja siinä on sivulla 203 laadittu valmiiksi jopa vastaavan lakiehdotuksen tekstikin.
Neljänneksi pääoman tuottavuutta tartutaan sarvista tilapäisen lain avulla, jolla korkokanta alennetaan ensin 1 % edellyttäen, että sitä sittemmin alennetaan edelleenkin. Tämä on samoin lainattu Proudhonilta, ja siitä voidaan yksityiskohtaisesti lukea »Idée générale» teoksesta, s. 182–186.
Kaikkiin näihin kohtiin lainasin Proudhonilta sen paikan, jossa on Mülbergerin kopion originaali, ja kysyn nyt, oliko minulla oikeutta vai ei nimittää proudhonilaiseksi kirjoittajaa, jonka kirjoitus on läpeensä proudhonilainen eikä sisällä muuta kuin Proudhonin katsomuksia? Ja silti Mülberger ei valita mitään niin katkerasti kuin sitä, että sanon häntä proudhonilaiseksi, sanon muka siksi, että »tapasin muutamia Proudhonille ominaisia sanankäänteitä». Päinvastoin, »sanankäänteet» ovat kaikki Mülbergerin, sisältö on Proudhonin. Ja kun sitten täydennän proudhonilaista kirjoitusta siteeraamalla Proudhonia, niin Mülberger valittaa, että panen hänen tililleen Proudhonin »hirvittävät katsomukset».
Mitä olen sanonut tuota Proudhonin suunnitelmaa vastaan?
Ensiksi maankoron siirtäminen valtiolle on samaa kuin yksilöllisen maanomistuksen hävittäminen.
Toiseksi vuokra-asunnon lunastus ja asunnon siirtäminen entisen vuokralaisen omistukseen ei lainkaan koske kapitalistiseen tuotantotapaan.
Kolmanneksi suurteollisuuden ja kaupunkien nykyisen kehityksen oloissa tuo ehdotus on yhtä typerä kuin taantumuksellinenkin ja asunnon palauttaminen jokaisen eri henkilön yksilölliseen omistukseen olisi taka-askel.
Neljänneksi pääomankoron pakollinen alentaminen ei suinkaan heikennä kapitalistista tuotantotapaa, vaan päinvastoin on yhtä vanhaa kuin mahdotontakin, kuten koronkiskuruutta vastaan annetut lait osoittavat.
Viidenneksi pääomankoron hävittämisen ohella ei suinkaan hävitetä taloista perittävää vuokraa.
Toisesta ja neljännestä kohdasta Mülberger on nyt yhtä mieltä. Muita kohtia vastaan hän ei sano sanaakaan. Ja kuitenkin ne ovat juuri niitä kohtia, joista käydään väittelyä. Mutta Mülbergerin vastaus ei ole vastaväite; hän kiertää huolellisesti kaikki taloustieteelliset kohdat, jotka kuitenkin ovat ratkaisevia; tuo vastaus on henkilökohtainen valituskirjelmä eikä mitään muuta. Niinpä hän valittaa, kun ennakoin sen ratkaisun, jonka hän on luvannut antaa muissa — esimerkiksi valtionvelkoja, yksityisvelkoja, luottoa koskevissa — kysymyksissä, ja sanon, että ratkaisu on oleva kaikkialla sama kuin asuntokysymyksessäkin: korko lakkautetaan, korkomaksut muutetaan pääoman kuoletusmaksuiksi ja luotto tehdään korottomaksi. Ja sittenkin voisin lyödä vielä nytkin vetoa, että kun nuo Mülbergerin kirjoitukset näkevät päivänvalon, niiden pääasiallinen sisältö tulee vastaamaan Proudhonin »Idée généralea» (luotto s. 182, valtionvelat s. 186, yksityisvelat s. 196) aivan samoin kuin asuntokysymystä koskevat kirjoitukset vastaavat samasta kirjasta siteerattuja kohtia.
Mülberger opettaa minua tässä yhteydessä, että sellaiset kysymykset kuin verot, valtionvelat, yksityisvelat, luotto, joiden lisäksi nyt tulee vielä yhteisön autonomiakysymys, ovat talonpojiston ja maaseutupropagandan kannalta hyvin tärkeitä. Suurin piirtein olen samaa mieltä, mutta 1. talonpojista ei ole tähän saakka ollut puhetta lainkaan ja 2. kaikkien noiden kysymysten proudhonilaiset »ratkaisut» ovat taloustieteellisesti yhtä tolkuttomia ja oleellisesti yhtä porvarillisia kuin hänen asuntokysymystä koskeva ratkaisunsakin. Sitä Mülbergerin vihjausta vastaan, etten muka pidä tarpeellisena saada talonpoikia mukaan liikkeeseen, minun ei tarvitse puolustautua. Kuitenkin katson typeryydeksi, kun tässä tarkoituksessa talonpojille suositellaan Proudhonin ihmetohtorointia. Saksassa on vielä hyvin paljon suuria maatiloja. Proudhonin teorian mukaan ne kaikki pitäisi pirstoa pieniksi talonpoikaistiloiksi, mikä maataloustieteen nykyisellä tasolla ja sen kokemuksen kannalta, jonka Ranska ja Länsi-Saksa ovat saaneet palstatilanomistuksesta, olisi suorastaan taantumuksellista. Yhä olemassaoleva suurmaanomistus tarjoaa meille päinvastoin tervetulleen aiheen ryhtyä harjoittamaan yhdistyneiden työntekijäin avulla laajamittaista maanviljelyä, jonka pohjalla vain onkin mahdollista kaikkien nykyaikaisten apuvälineiden, koneiden ym. käyttö, ja osoittaa siten pientalonpojille havainnollisesti yhtymiseen perustuvan suurtalouden paremmuudet. Tanskan sosialistit, jotka ovat tässä suhteessa kaikista muista edellä, ovat sen käsittäneet jo kauan sitten.[21]
Samoin minun ei tarvitse puolustaa itseäni moitteelta, että työläisten nykyiset kauheat asunto-olot ovat minusta muka näyttäneet »merkityksettömältä pikkuseikalta». Mikäli tiedän, olen saksalaisessa kirjallisuudessa ensimmäisenä kuvannut noita oloja siinä klassiseksi kehittyneessä muodossa, jossa ne esiintyvät Englannissa; ja sitä en tehnyt siksi, kuten Mülberger arvelee, että ne olisivat »loukanneet oikeudentuntoani» — paljon puuhaa olisi sillä, joka saisi päähänsä panna kirjaan kaikki hänen oikeudentuntoaan loukkaavat tosiasiat — vaan, kuten kirjaseni[22] alkulauseessa on sanottu, antaakseni tosiasiallista pohjaa vasta silloin syntyvälle ja tyhjien fraasien parissa askartelevalle saksalaiselle sosialismille kuvaamalla nykyaikaisen suurteollisuuden luomia yhteiskunnallisia oloja. Mutta mieleeni ei kyllä juolahda ratkaista sen enempää niin sanottua asuntokysymystä kuin ryhtyä ratkomaan yksityiskohtaisesti vieläkin tärkeämpää elintarvikekysymystä. Olen tyytyväinen, kun voin osoittaa, että nykyisen yhteiskuntamme tuotanto on riittävää, jotta yhteiskunnan kaikilla jäsenillä olisi kylliksi syötävää, ja että taloja on kyllin paljon, jotta voitaisiin antaa työtätekeville joukoille tilavia ja terveellisiä asuntoja. Mutta sen tuumiskeleminen, miten tuleva yhteiskunta tulee sääntelemään ravinnon ja asuntojen jaon, johtaa suoraa päätä utopiaan. Kaikkien tähänastisten tuotantotapojen perusehtojen tarkastelun nojalla voimme korkeintaan väittää, että kapitalistisen tuotannon hävitessä tähänastisen yhteiskunnan tietyt omistamismuodot käyvät mahdottomiksi. Tilapäistoimenpiteidenkin on kaikkialla oltava kyseisellä ajankohdalla vallitsevien suhteiden mukaisia; pienmaanomistuksen maissa ne tulevat olemaan oleellisesti toisenlaisia kuin suurmaanomistuksen maissa jne. Mihin tullaan, kun näitä niin sanottuja käytännön kysymyksiä, kuten asuntokysymystä jne., yritetään ratkaista yksitellen, sitä ei kukaan osoita paremmin kuin itse Mülberger, joka ensin 28 sivulla selittelee, että »asuntokysymyksen ratkaisu sisältyy kokonaisuudessaan sanaan lunastus», änkyttääkseen sitten, kun hänet pannaan tiukalle, hämillään, että oikeastaan on vielä hyvin kyseellistä, »tuleeko työtätekevä kansa kunnioittamaan enemmän lunastusta» talojen todellisen haltuunoton yhteydessä vai jotain muuta pakkoluovutusmuotoa.
Mülberger vaatii, että meidän pitäisi olla käytännöllisiä, että meidän ei pitäisi »todellisten käytännöllisten suhteiden vastineiksi» »asettaa vain kuolleita, abstraktisia kaavoja», että meidän pitäisi jättää abstraktinen sosialismi ja käydä käsiksi tiettyihin, konkreettisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin». Jos Mülberger tekisi sen, niin hänen ansionsa liikkeessä olisivat kenties suuriakin. Onhan ensimmäisenä askeleena käytäessä käsiksi tiettyihin konkreettisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin se, että niitä tutkitaan, otetaan selvää niiden todellisesta taloudellisesta yhteydestä. Entä mitä me tapaamme Mülbergerillä? Kokonaista kaksi väittämää, nimittäin:
1. »Vuokramies on talonomistajaan nähden se, mikä palkkatyöläinen on kapitalistiin nähden.»
Edellä, erillisjulkaisun 6. sivulla,[23] olen osoittanut, että tuo väite on kokonaan väärä eikä Mülbergerillä ollut sitä vastaan mitään sanottavaa.
2. »Mutta sinä härkänä, jota» (yhteiskunnallisen reformin yhteydessä) »on tartuttava sarvista, on pääoman tuottavuus, joksi sitä sanoo taloustieteen liberaalinen koulukunta ja jota todellisuudessä ei ole olemassa, mutta joka olemalla näennäisesti olemassa toimii nykyistä yhteiskuntaa painavan kaikkinaisen epäyhdenvertaisuuden verhona.»
Siis härkää, jota pitäisi tarttua sarvista, »ei todellisuudessa» ole olemassa eikä sillä siis ole »sarviakaan». Paha ei ole se itse, vaan sen näennäinen oleminen. Kuitenkin »niin sanottu (pääoman) tuottavuus pystyy loihtimaan esiin taloja ja kaupunkeja», joiden olemassaolo ei ole suinkaan »näennäistä» (s. 12). Ja mieskö, joka löpisee avuttoman sekavasti pääoman ja työn välisistä suhteista, vaikka »hänkin tuntee hyvin» Marxin Pääoman, ryhtyy neuvomaan saksalaisille työläisille uutta ja parempaa tietä ja on olevinaan »rakennusmestari», joka »ainakin ylimalkaan on selvillä tulevan yhteiskunnan arkkitehtonisesta rakenteesta»?
Kukaan ei ole päässyt »tiettyjä konkreettisia yhteiskunnallisia suhteita» lähemmäksi kuin Marx Pääomassa. Hän on käyttänyt kaksikymmentä viisi vuotta tutkiakseen niitä kaikin puolin, ja hänen arvostelunsa tulokset sisältävät kaikkialla myös niin sanottujen ratkaisujen idun, mikäli ne nykykautena yleensä ovat mahdollisia. Mutta ystävällemme Mülbergerille se ei riitä. Kaikki se on abstraktista sosialismia, kuolleita abstraktisia kaavoja. Sen sijaan että tutkisi »tiettyjä konkreettisia yhteiskunnallisia suhteita», ystävämme Mülberger tyytyy lukemaan Proudhonin muutamia niteitä, jotka eivät sano hänelle tietyistä konkreettisista yhteiskunnallisista suhteista kerrassaan mitään, mutta sen sijaan antavat hänelle varsin tiettyjä konkreettisia ihmereseptejä kaikenlaista yhteiskunnallista pahaa vastaan; ja tuota valmista yhteiskunnanpelastamissuunnitelmaa, tuota Proudhonin systeemiä hän tarjoaa saksalaisille työläisille sen varjolla, että hän haluaa »sanoa jäähyväiset systeemeille», kun sitä vastoin minä nähkääs »valitsen päinvastaisen tien»! Käsittääkseni sen, minun täytyisi olettaa, että olen sokea ja Mülberger kuuro, joten emme voi mitenkään ymmärtää toisiamme.
Riittää. Jollei tästä polemiikista olekaan mitään muuta apua, niin on siitä ainakin se hyöty, että se osoittaa, miten on noiden »käytännöllisiksi» sosialisteiksi itseään nimittävien käytännön laita. Nuo käytännölliset ehdotukset kaiken yhteiskunnallisen pahan poistamiseksi, nuo yhteiskunnalliset yleislääkkeet ovat aina ja kaikkialla olleet niiden lahkokuntien perustajien valmistetta, jotka ovat esiintyneet aikana, jolloin proletaarinen liike käveli vielä lapsenkengissä. Heidän joukkoonsa kuuluu myös Proudhon. Proletariaatin kehitys viskaa pian syrjään nuo kapalovaatteet ja saa työväenluokankin tajuamaan sen, ettei ole mitään epäkäytännöllisempää kuin nuo etukäteen keksityt ja kaikkiin tapauksiin sopivat »käytännölliset ratkaisut» ja että käytännöllinen sosialismi on päinvastoin kapitalistisen tuotantotavan eri puolien oikeassa ymmärtämisessä. Tästä tietoisen työväenluokan ei ole milloinkaan vaikeaa vastaavissa tapauksissa päättää, mitä yhteiskunnallisia laitoksia vastaan ja miten sen on perusiskunsa suunnattava.
[1*] Ennen hapen keksimistä kemistit selittivät aineiden palamisen ilmassa olettaen, että on olemassa erikoinen palava aine, flogiston, joka haihtuu palamisen yhteydessä. Kun he havaitsivat, että yksinkertaisilla palaneilla aineilla on suurempi paino kuin ennen palamista, niin he selittivät, että flogistonilla on negatiivinen paino, jonka vuoksi aineet ilman flogistonia painavat enemmän kuin sen kanssa. Tällä tavalla flogistonille annettiin vähitellen kaikki hapen tärkeimmät ominaisuudet, mutta kaikki — nurinkurisesti. Se keksintö, että palaminen on palavan aineen yhtymistä toiseen aineeseen, happeen, ja tämän hapen pelkistäminen tekivät lopun tuosta olettamuksesta, joskin vanhojen kemistien pitkäaikaisen vastustuksen jälkeen.
[1] — taloudellisten voimien järjestämisen, yhteiskunnallisen likvidaation. Toim.
[2] Blanquilaiset, huomattavan vallankumousmiehen, ranskalaisen utopistikommunistin Louis Auguste Blanquin (1805–1881) johtaman Ranskan sosialistisen virtauksen kannattajat. Asiasta tarkemmin ks. F. Engels, Kommuunin blanquilaisten maanpakolaisten ohjelma. Toim.
[3] Internationale et revolution. A propos du congrès de la Haye par des réfugiés de la Commune, ex-membres du Conseil Général de l'Internationale (Internationaali ja vallankumous. Kirjoittaneet Haagin kongressin johdosta Kommuunin emigrantit, Internationaalin Pääneuvoston entiset jäsenet), Lontoo, 1872. Toim.
[4] G. W. F. Hegel. Wissenschaft der Logik. Th. 1, Abt. 2; Werke, Bd. IV, Berlin 1834, S. 15, 75, 145. Toim.
[5] Chartistit, 1830-luvulta 1850-luvun puoliväliin jatkuneen Ison-Britannian työväen poliittisen liikkeen edustajat. Liikkeen tunnuksena oli kamppailu Kansankartan vaatiman yleisen äänioikeuden toteuttamisesta ja sellaisten edellytysten luomisesta, jotka turvaisivat työläisille tuon oikeuden. Toim.
[6] Ks. tämän kirjoituksen 1. osasto. Toim.
[7] Helmikuussa ja maaliskuun alussa 1872 »Volksstaatissa» julkaistut Mülbergerin artikkelit ilmestyivät myöhemmin erillisenä painoksena: A. Mülberger. Die Wohnungsfrage. Eine sociale Skizze. Separat-Abdruck aus dem »Volksstaat» (Asuntokysymys. Sosiaalinen katsaus. Eripainos »Volksstaatista»), Leipzig 1872, s. 25. Toim.
[8] Ks. Marx–Engels. Kommunistisen puolueen manifesti. Toim.
[9] Ks. tämän kirjoituksen 1. osasto (kohta). Toim.
[10] P.-J. Proudhon. Idée générale de la Révolution au XIX siècle, Paris 1868. Toim.
[11] »Volksstaat»-lehdessä sanojen »kaikkia yhteiskunnallisia, oikeudellisia, poliittisia ja uskonnollisia säännöksiä» asemesta oli painettu: »kaikkia yhteiskunnallisia, oikeudellisia ja poliittisia olosuhteita, kaikkia teoreettisia, filosofisia ja uskonnollisia säännöksiä». Toim.
[12] Tarkoitetaan Proudhonin kirjaa Système des contradictions économiques, ou Philosophie de la misère (Taloudellisten ristiriitojen järjestelmä eli Kurjuuden filosofia), 1. ja 2. osa, Pariisi 1846. Toim.
[13] P.-J. Proudhon. De la justice dans la révolution et dans l'Église, t. 1–3, Paris 1858. Toim.
[14] P.-J. Proudhon. La guerre et la paix, t. 1–2, Paris 1869. Toim.
[15] Malthusilaisuus, taantumuksellinen oppi, joka selittää työtätekevien joukkojen kurjuuden kapitalismin oloissa luonnollisella absoluuttisella väestölailla. Sai nimensä porvarillisen taloustieteilijän T. R. Malthusin mukaan. Vuonna 1798 teoksessaan An Essay on the Principle of Population hän esitti, että väkiluku lisääntyy geometrisessa sarjassa ja elintarpeet aritmeettisessa sarjassa. Malthusilaisuuden kannattajat kehottavat supistamaan syntyvyyttä, pitävät kulkutauteja, sotia ja luonnonmullistuksia hyödyllisinä, koska ne saattavat väkiluvun ja elintarpeet tasapainoon. Toim.
[16] Setä Bräsig, saksalaisen kirjailijan Fritz Reuterin humorististen kertomusten sankari. Toim.
[17] — köyhyys. Toim.
[18] F. Lassalle. Das System der erworbenen Rechte. Eine Versöhnung des positiven Rechts und der Rechtsphilosophie (Hankittujen oikeuksien järjestelmä. Positiivisen oikeuden ja oikeuden filosofian sovittaminen), 1. osa, Leipzig 1861. Toim.
[19] Piirijärjestelmä, kysymyksessä on Preussissa 1873 toimeenpantu hallinnollinen uudistus. Se antoi yhteisöille oikeuden valita esimiehet, joita ennen nimittivät tilanherrat. Toim.
[20] Engels on muunnellut Mefistofeleen sanoja Goethen murhenäytelmästä Faust, 1. osa, kuudes kohtaus (»Noita-akan keittiö»). Toim.
[21] Tanskan kirjeenvaihtajasihteerinä ollut Engels tiesi kirjeenvaihdosta tanskalaisen sosialistin Louis Pion kanssa tanskalaisten sosialistien suurista saavutuksista maatalouskysymystä koskevien Internationaalin päätösten propagoimisessa. Huhtikuun lopulla 1872 Louis Piolle lähettämässään kirjeessä Engels arvostaa korkealle artikkelia maatalouden sosialistisesta uudistamisesta osuustoiminnan avulla. Artikkeli ilmestyi kööpenhaminalaisessa »Socialisten»-lehdessä ja kiersi melkein koko Internationaalin lehdistön. Engels korosti, että »erittäin tärkeässä kysymyksessä pientalonpojiston ja maattomien talonpoikien vetämisessä proletaariseen liikkeeseen tanskalaiset ovat paikallisten olojensa ja suurten poliittisten kykyjensä vuoksi ohittaneet kaikki kansakunnat». Toim.
[22] Ks. Marx–Engels. Werke, Bd. 2, S. 232–234. Toim.
[23] Ks. tämän kirjoituksen 1. osasto (kohta). Toim.