»Volksstaatin» 10:nnessä ja sitä seuraavissa numeroissa on julkaistu kuusi kirjoitusta käsittävä artikkelisarja asuntokysymyksestä. Nuo kirjoitukset ansaitsevat huomiota vain siksi, että ne — ellei oteta lukuun eräitä kauan sitten unohdettuja 1840-luvun puolittain kaunokirjallisia kirjoitelmia — ovat ensimmäinen yritys juurruttaa Proudhonin oppia Saksaan. Se on niin pitkä taka-askel verrattuna saksalaisen sosialismin koko kehitykseen — jo 25 vuotta sitten se antoi nimenomaan Proudhonin käsityksille ratkaisevan iskun[1] — että tuota yritystä vastaan kannattaa esiintyä nyt heti.
Niin sanottu asuntopula, johon nykyinen lehdistö kiinnittää niin suurta huomiota, ei ole siinä, että työväenluokka yleensä asuu kehnoissa, liian täyteen ahdetuissa ja epäterveellisissä asunnoissa. Tuo asuntopula ei ole mikään nykyajan erikoisuus; se ei ole edes niitä kärsimyksiä, jotka ovat ominaisia nimenomaan nykyiselle proletariaatille erotukseksi kaikista muista aikaisemmista sorretuista luokista; päinvastoin, se on koskenut verraten yhtäläisesti kaikkien aikojen kaikkia sorrettuja luokkia. On olemassa vain yksi keino, jolla voidaan tehdä loppu tästä asuntopulasta: on hävitettävä hallitsevan luokan harjoittama työtätekevien luokkien riistäminen ja sortaminen yleensä. — Asuntopulalla ymmärretään nykyhetkellä työläisten jo muutenkin huonojen asunto-olojen erikoista huonontumista sen seurauksena, että väestöä on yhtäkkiä alkanut virtaamalla virrata suuriin kaupunkeihin, asuntovuokran tavatonta kallistumista, mikä on vieläkin enemmän lisännyt asukkaiden tilanahtautta useissa taloissa, ja sitä, että joillekuille asunnonsaanti käy yleensä mahdottomaksi. Ja tämä asuntopula on antanut niin paljon puheenaihetta vain siksi, että se ei rajoitu yksinomaan työväenluokkaan, vaan koskee myös pikkuporvaristoa.
Nykyaikaisten suurkaupunkiemme työläisten ja pikkuporvariston asuntopula on niitä lukemattomia pieniä, toisarvoisia epäkohtia, jotka johtuvat nykyaikaisesta kapitalistisesta tuotantotavasta. Se ei ole lainkaan suoranainen seuraus siitä, että kapitalisti riistää työläistä työläisenä. Tuo riisto on pohjimmainen paha, jonka yhteiskunnallinen vallankumous pyrkii hävittämään hävittämällä kapitalistisen tuotantotavan. Mutta kapitalistisen tuotantotavan kulmakivenä on se tosiasia, että meidän nykyaikainen yhteiskuntajärjestelmämme tarjoaa kapitalistille mahdollisuuden ostaa työläisen työvoiman sen arvosta ja kiskoa siitä paljon enemmän kuin sen arvo on panemalla työläisen työskentelemään kauemmin kuin on tarpeen työvoimasta maksetun hinnan korvaamiseksi. Siten tuotettu lisäarvo jaetaan koko kapitalisti- ja maanomistajaluokan kesken sekä niiden maksullisille palvelijoille paavista ja keisarista alkaen aina yövahteihin ja muihin saakka. Kuinka tuo jako tapahtuu, se ei meitä tässä kiinnosta; epäilemätöntä vain on, että kaikki, jotka eivät tee työtä, voivat elää vain sillä, mitä tästä lisäarvosta heille tavalla tai toisella lankeaa (ks. Marxin Pääomaa, jossa tätä on ensi kerran selitetty[2]).
Työväenluokan tuottaman ja siltä korvauksetta anastetun lisäarvon työtätekemättömät luokat jakavat keskenään riidellen mieltä ylentävästi ja puijaten toinen toistaan: mikäli tämä jako tapahtuu oston ja myynnin muodossa, niin eräänä tärkeänä vipuna on se, että myyjä pettää ostajaa ja tästä pettämisestä on nyt tullut vähittäiskaupassa, varsinkin suurissa kaupungeissa, suorastaan myyjän elinehto. Mutta kun puotimies tai leipuri petkuttaa työläistä tavaran hinnassa tai laadussa, niin häntä ei petetä tällöin erityisesti työläisenä. Päinvastoin, mikäli jollain paikkakunnalla tietynlainen petkuttamisen keskimäärä tulee yhteiskunnalliseksi säännöksi, sen pitää ajanoloon tulla korvatuksi vastaavana palkankorotuksena. Työläinen esiintyy puotimiehen suhteen ostajana, ts. rahan tai luoton haltijana, eikä siis lainkaan työläisenä, ts. työvoiman myyjänä. Petkuttaminen saattanee koskea häneen, kuten yleensä köyhään luokkaan, kipeämmin kuin yhteiskunnan rikkaisiin luokkiin, mutta se ei ole paha, joka koskisi yksinomaan työläistä ja olisi ominaista vain hänen luokalleen.
Aivan samoin on myös asuntopulan laita. Nykyaikaisten suurkaupunkien kasvu johtaa eräiden, varsinkin kaupunkien keskustassa sijaitsevien maapalstojen arvon keinotekoiseen ja usein valtavan suureen kohoamiseen. Sen sijaan, että niille rakennetut talot kohottaisivat tuota arvoa, ne alentavat sitä, koska ne eivät enää vastaa muuttuneita oloja; ne puretaan ja niiden tilalle rakennetaan uusia. Näin käy ennen kaikkea keskustassa sijaitseville työläisasumuksille, joista kannettava vuokramaksu ei voi edes mitä suurimman liika-asutuksen vallitessakaan kohota milloinkaan tiettyä enimmäismäärää suuremmaksi ja jos kohoaakin, niin vain äärimmäisen hitaasti. Ne puretaan ja niiden tilalle rakennetaan kauppoja, varastoja ja julkisia rakennuksia. Bonapartismi käytti Pariisissa[3] Haussmanninsa kautta valtavassa mitassa tätä tendenssiä petkutusta ja henkilökohtaista rikastumistaan silmälläpitäen.[4] Mutta Haussmannin henki on vieraillut myös Lontoossa, Manchesterissa ja Liverpoolissa. Berliinissä ja Wienissä se näyttää viihtyvän kuin kotonaan. Tuloksena on, että työläiset tungetaan keskikaupungilta laitakaupunkiin; työläisasumukset ja yleensä pienet asunnot käyvät harvinaisiksi ja kalliiksi ja usein niitä ei löydy enää lainkaan, koska näissä oloissa rakennusteollisuus, jolle kalliit huoneistot tarjoavat paljon edullisempia keinottelumahdollisuuksia, rakentaa työläisasumuksia enää vain poikkeustapauksissa.
Tuo asuntopula koskee siis varmasti paljon ankarammin työläiseen kuin varakkaimpiin luokkiin; mutta se, samoin kuin puotimiesten harjoittama petkutus, on sellainen epäkohta, joka ei paina yksinomaan työväenluokkaa, ja sen täytyy, sikäli kuin se koskee työväenluokkaan, tulla tietyllä asteella ja tietyn ajan kuluttua myös tietyllä tavalla taloudellisesti korvatuksi.
Juuri näihin työväenluokan ja muiden luokkien, etenkin pikkuporvariston, yhteisiin kärsimyksiin kiinnittääkin pääasiallisesti huomionsa pikkuporvarillinen sosialismi, johon myös Proudhon kuuluu. Eikä ole lainkaan sattuma, että saksalainen proudhonilaisemme[5] käy käsiksi ennen kaikkea asuntokysymykseen, joka, kuten olemme nähneet, ei ole suinkaan yksinomaan työväenkysymys, ja että hän päinvastoin julistaa asuntokysymyksen todelliseksi ja yksinomaiseksi työväenkysymykseksi.
»Vuokramies on talonomistajaan nähden se, mikä palkkatyöläinen on kapitalistiin nähden.»
Tämä ei ole lainkaan totta.
Asuntokysymyksessä on kaksi vastakkaista osapuolta: vuokranottaja ja vuokranantaja eli talonomistaja. Edellinen haluaa ostaa jälkimmäiseltä asunnon väliaikaisen käyttöoikeuden; hänellä on rahaa tai luottoa, vaikkapa hänen olisi pakko ostaa tuo luotto samaiselta talonomistajalta koronkiskurihinnalla vuokramaksun lisän muodossa. Se on yksinkertaista tavaran myyntiä; se ei ole proletaarin ja porvarin, työläisen ja kapitalistin välinen kauppa. Vuokramies, vaikka hän olisi työläinenkin, esiintyy omistavana henkilönä; hänen on pitänyt jo aikaisemmin myydä omaamansa tavara, työvoima, voidakseen esiintyä tästä myynnistä saamillaan rahoilla asunnonkäyttöoikeuden ostajana, taikka hänen pitää kyetä esittämään takeet siitä, että tuo työvoima tulee myydyksi. Ne omalaatuiset seuraukset, joihin johtaa työvoiman myyminen kapitalistille, puuttuvat tässä kokonaan. Kapitalisti panee ostamansa työvoiman tuottamaan ensinnäkin oman arvonsa ja toiseksi vielä lisäarvon, joka väliaikaisesti jää hänelle siihen saakka, kunnes se jaetaan kapitalistiluokan kesken. Tässä tuotetaan siis ylimääräistä arvoa; olemassa olevan arvon kokonaismäärä suurenee. Aivan toisin on asianlaita vuokrasopimusta solmittaessa. Kuinka paljon vuokranantaja vuokramieheltä kiskoneekin, se on aina vain jo olemassa olevan, aikaisemmin tuotetun arvon siirtämistä, ja sen arvon kokonaismäärä, minkä vuokranottaja ja vuokranantaja yhteensä omistavat, pysyy muuttumattomana. Työläiseltä keinotellaan aina osa hänen työnsä tuotteesta — riippumatta siitä, maksaako kapitalisti hänen työstään työn arvoa enemmän tai vähemmän tai sen arvon mukaan; vuokramiehelle käy siten vain silloin, kun hänen täytyy maksaa asunnosta sen arvoa korkeampi vuokra. Siis suoranaista vääristelyä on yrittää samastaa vuokranottajan ja vuokranantajan välinen suhde työläisen ja kapitalistin välisen suhteen kanssa. Me olemme tässä päinvastoin tekemisissä kahden kansalaisen tavallisten kauppojen kanssa, ja nuo kaupat tapahtuvat niiden taloudellisten lakien mukaisesti, jotka sääntelevät yleensä tavaroiden ja varsinkin »maanhallinta»-tavaran myyntiä. Ennen kaikkea otetaan laskuissa huomioon talon tai sen kyseisen osan rakennus- ja ylläpitokustannukset; toiseksi — maan hinta, jonka määrää talon enemmän tai vähemmän edullinen sijainti; vihdoin asian ratkaisee kysynnän ja tarjonnan suhde kyseisellä ajankohdalla. Tämä yksinkertainen taloudellinen suhde heijastuu proudhonilaisemme päässä seuraavalla tavalla.
»Kerran rakennettu talo on ikuisena oikeusperusteena määrätyn osan saantiin yhteiskunnallisesta työstä, vaikkapa talon todellinen arvo olisi jo aikoja sitten maksettu sen omistajalle enemmän kuin riittävästi vuokramaksun muodossa. Käy niin, että esim. 50 vuotta sitten rakennettu talo korvaa tässä ajassa alkuperäiset kustannukset vuokramaksutuloina 2-, 3-, 5-, 10-kertaisesti jne.»
Tuossa on koko Proudhon kuin kämmenellämme. Ensinnäkin unohdetaan, että vuokramaksun ei ole katettava ainoastaan talon rakennuskustannusten korkoja, vaan sen on katettava myös kunnostamiskulut, toivottomien velkojen ja maksamattomien vuokramaksujen keskimääräissumma, samoin kuin asuntojen tilapäisestä tyhjänä olosta koituvat tappiot, ja vihdoin sen on vuosittain erä erältä kuoletettava tähän aikaa myöten asumiskelvottomaksi ja arvottomaksi muuttuvaan taloon sijoitettu rakennuspääoma.[6] Toiseksi unohdetaan, että asunnonvuokran on oltava myös korkomaksua talon sijaintipaikkana olevan maapalstan arvonnoususta, että osa vuokramaksusta on siis maankorkoa. Tosin proudhonilaisemme samassa selittää, että tämä arvonnousu, kun se tapahtuu ilman maanomistajan omaa toimintaa, kuuluu oikeudenmukaisesti yhteiskunnalle eikä hänelle; proudhonilaisemme ei kuitenkaan huomaa, että siten hän itse asiassa vaatii maanomistuksen hävittämistä; tästä kysymyksestä emme ryhdy tässä lähemmin puhumaan, koska se veisi meidät liian kauaksi asiasta. Hän ei vihdoin huomaa, ettei noissa kaupoissa ole kysymyksessä talon ostaminen sen omistajalta vaan ainoastaan oikeus käyttää sitä määrätyn ajan. Proudhon, joka ei koskaan pitänyt lukua niistä todellisista oloista, joissa jokin taloudellinen ilmiö tapahtuu, ei tietenkään voi selittää itselleen sitä, kuinka talon rakentamisen alkuperäiset kustannukset voivat tietyissä oloissa tulla maksetuksi vuokramaksuina 50 vuoden kuluessa kymmenkertaisesti. Sen sijaan, että tutkisi taloustieteellisesti tämän aivan yksinkertaisen kysymyksen ja saisi varman selvyyden siitä, onko se todellakin ja millä tavalla ristiriidassa taloudellisten lakien kanssa, Proudhon auttaa itseään hyppäämällä rohkeasti taloustieteestä lakitieteeseen: »Kerran rakennettu talo on ikuisena oikeusperusteena» määrätyn suuruiseen vuosittaiseen maksuun. Kuinka se tapahtuu, kuinka talosta tulee oikeusperuste, siitä Proudhon on vaiti. Mutta juuri sehän hänen olisi pitänyt selittää. Jos hän olisi sitä tutkinut, niin olisi havainnut, etteivät maailman mitkään oikeusperusteet, olivatpa ne kuinka ikuisia hyvänsä, voisi antaa talolle sellaista voimaa, että viidessäkymmenessä vuodessa saataisiin vuokramaksuina takaisin talon rakennuskustannusten summa kymmenkertaisesti ja että sellaisiin tuloksiin voivat johtaa vain taloudelliset olot (jotka voivat saada yhteiskunnallisen tunnustuksen oikeusperusteiden muodossa). Mutta silloin hänen pitäisi alkaa taas alusta.
Proudhonin koko opin perustana on tuo pelastava hyppäys taloudellisesta todellisuudesta juridiseen fraseologiaan. Heti kun urhea Proudhon kadottaa näkyvistään ilmiöiden taloudellisen yhteyden — ja siten hänelle käy jokaisessa vakavassa kysymyksessä — hän pelastautuu pakenemalla oikeusopin alalle ja vetoaa ikuiseen oikeudenmukaisuuteen.
»Proudhon johtaa ensin ikuisen oikeudenmukaisuuden ihanteensa tavarantuotantoa vastaavista oikeussuhteista antaen siten, sivumennen sanoen, kaikille poroporvareille hyvin lohdullisen todistuksen siitä, että tavaratuotannon muoto on yhtä ikuista kuin oikeudenmukaisuus. Sitten hän päinvastoin tahtoo muovata todellisen tavaratuotannon ja sitä vastaavan todellisen oikeuden tämän oikeudenmukaisuusihanteen mukaiseksi. Mitä ajateltaisiinkaan kemististä, joka sen sijaan, että tutkisi aineenvaihdunnan todellisia lakeja ja sen perusteella ratkaisisi tiettyjä tehtäviä, tahtoisi muovata aineenvaihduntaa 'ikuisilla luonnonmukaisuus- ja sukulaisuusihanteilla'? Jos sanotaan, että koronkiskuruus on ristiriidassa 'ikuisen oikeudenmukaisuuden', 'ikuisen kohtuuden', 'ikuisen vastavuoroisuuden' ja muiden 'ikuisten totuuksien' kanssa, niin tiedetäänköhän siitä hitustakaan enemmän, kuin mitä kirkkoisät tiesivät sanoessan koronkiskuruuden olevan ristiriidassa 'ikuisen armon', 'ikuisen uskon', 'jumalan ikuisen tahdon' kanssa?» (Marx. »Kapital», p. 45.)
Meidän proudhonilaiseltamme ei asia suju paremmin kuin hänen herraltaan ja opettajaltaan:
»Vuokrasopimus on eräs tuhansista vaihtokaupoista, jotka ovat nykyaikaisen yhteiskunnan elämässä yhtä välttämättömiä kuin verenkierto eläimen ruumiissa. Tälle yhteiskunnalle olisi luonnollisesti eduksi, jos kaikki nämä vaihtokaupat olisivat oikeusaatteen mukaisia, ts. tehtäisiin kaikkialla tiukkojen oikeudenmukaisuusvaatimusten mukaisesti. Sanalla sanoen yhteiskunnan talouselämän on, kuten Proudhon sanoo, kohottava taloudellisen oikeuden tasalle. Todellisuudessa kuitenkin, kuten tunnettua, tapahtuu juuri päinvastoin.»
Saatettiinko uskoa, että viisi vuotta sen jälkeen, kun Marx oli niin lyhyesti ja osuvasti kuvannut proudhonilaisuuden juuri tältä ratkaisevalta puolelta, olisi mahdollista painattaa saksaksi tuollaista pötyä? Mitä tuo koko sekasotku merkitsee? Ei mitään muuta kuin että nykyaikaista yhteiskuntaa hallitsevien taloudellisten lakien käytännölliset seuraukset loukkaavat kirjoittajan oikeustuntoa ja että hänellä on se hurskas toivomus, että tämä asia tulisi jotenkin korjatuksi. — Niin, jos rupisammakolla olisi häntä, niin se ei olisi enää rupisammakko! Ja eikö kapitalistisessa tuotantotavassa ole »läpikäyvänä aatteena oikeus», nimittäin sen oikeus työläisten riistämiseen? Mutta jos kirjoittaja sanoo meille, ettei se ole hänen oikeusaatteensa, niin olemmeko askeltakaan pitemmällä?
Palatkaamme kuitenkin asuntokysymykseen. Siinä meidän proudhonilaisemme antaa »oikeusaatteelleen» täyden vapauden ja kestitsee meitä liikuttavalla pateettisuudella:
»Väitämme empimättä, ettei ole sen kauheampaa pilkantekoa maineikkaan vuosisatamme koko kulttuurista kuin se tosiasia, että suurkaupungeissa 90 prosenttia ja enemmänkin väestöstä on vailla asuntoa, jota he voisivat sanoa omakseen. Sosiaalinen vihuri pyyhkäisee pois siveellisen ja perhe-elämän todellisen keskuksen, kotilieden... Tässä suhteessa olemme paljon alempana villi-ihmisiä. Luolaihmisellä on luolansa, australialaisella savimajansa, intiaanilla oma nuotionsa — nykyajan proletaari taas tosiasiallisesti riippuu ilmassa» jne.
Tuossa valitusvirressä proudhonilaisuus esiintyy kaikessa taantumuksellisuudessaan. Nykyajan vallankumouksellisen luokan, proletariaatin, luomiseksi oli ehdottoman välttämätöntä, että leikattiin poikki se napanuora, joka sitoi entistä työläistä maahan. Käsinkutoja, jolla omien kangaspuiden lisäksi oli oma mökki, kasvitarha ja peltotilkku, oli kaikessa kurjuudessaan ja poliittisessa sorronalaisuudessaan hiljainen ja tyytyväinen ihminen, joka oli »täynnä hurskautta ja kunnioitusta», paljasti päänsä rikkaiden, pappien ja virkamiesten edessä ja oli sisäiseltä olemukseltaan läpeensä orja. Nimenomaan nykyaikainen suurteollisuus, joka teki maahan kahlitusta työntekijästä mitään omistamattoman, kaikista perityistä kahleista[7] vapautetun ja lainsuojattoman (vogelfreien[8]) proletaarin — nimenomaan tämä taloudellinen vallankumous loi ne olot, joissa vain voidaankin hävittää työtätekevän luokan riisto sen viimeisessä muodossa, kapitalistisen tuotannon muodossa. Ja nyt tulee tuo vetistelevä proudhonisti ja ruikuttaa, että työläisten häätäminen heidän kotilietensä äärestä on suuri taka-askel, vaikka juuri se oli heidän henkisen vapautuksensa ensimmäinen ehto.
Kaksikymmentä seitsemän vuotta sitten (kirjassa »Työväenluokan asema Englannissa»[9] kuvasin peruspiirteissään juuri tätä työläisten häätämistä kotilietensä äärestä sellaisena kuin se tapahtui Englannissa 1700-luvulla. Ilkitöitä joihin maanomistajat ja tehtailijat tekivät silloin itsensä syyllisiksi, sekä sitä vahingollista aineellista ja moraalista vaikutusta, mikä tuolla häätämisellä täytyi olla lähinnä niihin työläisiin, joita se koski, on siinä niin ikään asianomaisella tavalla kuvailtu. Mutta saatoinko kuvitellakaan voivani pitää tuota nykyoloissa aivan kiertämätöntä historiallista kehitysprosessia »villi-ihmisiä alemmaksi» johtavana taka-askeleena? Mahdotonta. Vuoden 1872 englantilainen proletaari on verrattomasti korkeammalla kuin vuoden 1772 maalaiskutoja »kotiliesineen». Ja tokkopa luolaihminen luolineen, australialainen savimajoineen ja intiaani nuotioineen suorittaa joskus kesäkuun kapinan tai pystyttää Pariisin kommuunin?
Vain porvari epäilee sitä, että kapitalistisen tuotannon tultua laajassa mitassa käytäntöön työläisten aineellinen asema on yleensä huonontunut. Mutta pitäisikö meidän sen vuoksi silmäillä kaihomielin taaksepäin Egyptin (niin ikään hyvin laihoihin) lihapatoihin,[10] maaseudun pienteollisuuteen, joka synnytti vain orjasieluja, tai »villi-ihmisiin»? Päinvastoin. Vain nykyaikaisen suurteollisuuden luoma, kaikista perinnöllisistä kahleista — muun muassa niistä, jotka kahlehtivat sen maahan — vapautettu ja suurkaupunkeihin ajettu proletariaatti kykenee suorittamaan suuren yhteiskunnallisen kumouksen, joka tekee lopun kaikesta luokkariistosta ja luokkaherruudesta. Entiset maaseudun käsinkutojat kotiliesineen eivät olisi koskaan kyenneet tekemään sitä, sellainen ajatus ei olisi koskaan juolahtanut heidän mieleensä ja sitä vähemmän he olisivat voineet toivoa sen toteutumista.
Proudhonista sitä vastoin viimeisten sadan vuoden koko teollinen vallankumous, höyryvoima, suuri tehdastuotanto, joka korvaa koneilla käsityön ja kohottaa tuhatkertaisesti työn tuotantotehoa, on hyvin epämieluinen tapaus, jotain sellaista, mitä ei oikeastaan pitäisi olla. Pikkuporvari Proudhon tahtoo maailmaa, missä jokainen valmistaa erikseen ja itsenäisesti tuotteen, joka kelpaa heti käytettäväksi sekä vaihdettavaksi markkinoilla; jos tällöin jokaiselle korvataan hänen työnsä tuotteen täysi arvo toisen tuotteen muodossa, niin »ikuinen oikeudenmukaisuus» on tyydytetty ja maailma laitettu mitä parhaimmaksi. Mutta tämän proudhonilaisen parhaan maailman on jo ituunsa musertanut kengänkorollaan teollisuuden jatkuva kehitys, joka on kaikilla suurilla teollisuusaloilla jo kauan sitten hävittänyt eristyneen työn ja hävittää sitä pienillä ja pienimmillä aloilla joka päivä yhä enemmän korvaten sen yhteiskunnallisella työllä, joka pohjaa koneisiin ja käyttöön otettuihin luonnonvoimiin, työllä, jonka valmis välittömästi vaihdettavaksi tai käytettäväksi kelpaava tuote on niiden monien yksilöiden yhteinen luomus, joiden käsien kautta sen on pitänyt käydä. Ja nimenomaan tuon teollisen vallankumouksen ansiosta ihmistyön tuotantoteho on saavuttanut niin korkean tason, että on käynyt mahdolliseksi — ensi kerran ihmiskunnan olemassaolon aikana — yleisen järkevän työnjaon vallitessa, ei ainoastaan tuottaa riittävästi yhteiskunnan kaikkien jäsenten yltäkylläistä kulutusta ja runsaiden varantojen muodostamista varten, vaan myös antaa jokaiselle riittävästi vapaa-aikaa sen omaksumiseen, mikä historiallisesti perityssä sivistyksessä — tieteessä, taiteessa, kanssakäymisen muodoissa jne. — on todella arvokasta, eikä vain omaksumiseen, vaan myös sen muuttamiseen vallassaolevan luokan monopolista koko yhteiskunnan yhteiseksi hyväksi ja sen edelleen kehittämiseen. Juuri tämä onkin tärkein kohta. Heti kun ihmistyön tuotantoteho on kohonnut näin korkealle tasolle, vallassaolevan luokan olemassaoloa ei voida puolustaa millään tekosyyllä. Onhan viimeisenä perusteluna, jolla on puolustettu luokkaerilaisuutta, ollut aina se, että täytyy olla luokka, jonka ei tarvitse näännyttää itseään jokapäiväisen leipänsä hankkimisella, jotta sillä olisi aikaa suorittaa henkistä työtä yhteiskunnan hyväksi. Tuolta jaarittelulta, johon on tähän asti ollut huomattavaa historiallista oikeutusta, on viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana tapahtunut teollinen vallankumous katkaissut ainiaaksi juuret. Vallassaolevan luokan olemassaolo muodostuu päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä esteeksi teollisuuden tuotantotehon ja samoin tieteen ja taiteen sekä erittäinkin sivistyksellisten kanssakäymismuotojen kehitykselle. Nykyaikaisia porvareitamme suurempia tolvanoita ei ole milloinkaan ollut.
Mutta ystäväämme Proudhonia se ei liikuta lainkaan. Hän janoaa »ikuista oikeudenmukaisuutta» eikä mitään muuta. Jokaisen on saatava vaihdossa tuotteestaan täysi työtulo, työnsä täysi arvo. Mutta sen laskeminen nykyaikaisen teollisuuden tuotteessa on mutkikas juttu. Nykyaikainen teollisuus hämää yksilön osallisuudesta yhteiseen tuotteeseen juuri sen osan, joka entisen yksinäiskäsityön aikana ilmeni tuotetussa tuotteessa ilman muuta. Edelleen nykyaikainen teollisuus syrjäyttää yhä suuremmassa määrin kertavaihdon, jolle Proudhonin koko järjestelmä rakentuu, nimittäin kahden tuottajan keskeisen välittömän vaihdon, jolloin kumpikin vaihtaa tuotteen toisen tuotteeseen kuluttaakseen sen.[11] Sen vuoksi koko proudhonilaisuudelle ominaisena taantumuksellisena piirteenä on vastenmielisyys teollista vallankumousta kohtaan ja milloin ilmeisesti, milloin peitetysti ilmenevä pyrkimys heittää hiiteen koko nykyaikainen teollisuus, höyrykoneet, kehruukoneet ja koko muu höskä ja palata vanhaan, vakavaraiseen käsityöhön. Mitä merkitystä on sillä, että tällöin menetämme yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän tuhannesosaa tuotantotehosta, että koko ihmiskunta tuomitaan mitä kauheimpaan työorjuuteen, että nälkä tulee yleiseksi säännöksi, kunhan vain onnistumme järjestämään vaihdon sillä tavalla, että jokainen saa »täyden työtulon» ja toteutetaan »ikuinen oikeudenmukaisuus»? Fiat justitia, pereat mundus!
Oikeuden tulee vallita, vaikka maailma menisi nurin!
Ja maailma menisi nurin tuossa Proudhonin vastavallankumouksessa, jos se yleensä olisi toteutettavissa.
On muuten itsestään selvää, että myös nykyaikaisen suurteollisuuden edellyttämän yhteiskunnallisen tuotannon vallitessa jokaiselle voidaan taata »täysi työtulo», mikäli tuossa fraasissa yleensä on ajatusta. Ja ajatusta siinä on vain silloin, kun se ymmärretään laajassa mielessä, siten, ettei jokaisesta yksityisestä työntekijästä tule tuon »täyden työtulon» omistajaa, vaan yksinomaan työntekijöistä koostuva yhteiskunta on heidän työnsä yhteisen tuotteen omistaja ja jakaa tuon tuotteen osaksi jäsentensä kulutettavaksi, osaksi tuotantovälineidensä korvaamiseen ja lisäämiseen, osaksi tuotanto- ja kulutusvarannon kasaamiseen.[12]
| * | * | |
| * |
Sanotun jälkeen tiedämme jo etukäteen, miten proudhonilaisemme ratkaisee suuren asuntokysymyksen. Toisaalta hän vaatii, että jokaisella työläisellä täytyy olla oma, hänelle kuuluva asunto, jotta emme olisi enää villi-ihmisiä alempana. Toisaalta hän väittää, että talon alkuperäisten rakennuskustannusten kaksin-, kolmin-, viisin- tai kymmenkertainen maksaminen asunnonvuokran muodossa, kuten todellisuudessa tapahtuu, pohjautuu oikeusperusteeseen ja että tuo oikeusperuste on ristiriidassa »ikuisen oikeudenmukaisuuden» kanssa. Ratkaisu on yksinkertainen: me kumoamme oikeusperusteen ja ikuisen oikeudenmukaisuuden vuoksi julistamme maksettavan vuokran itse asunnon hinnan kuoletusmaksuksi. Kun on otettu sellaiset edellytykset, joihin jo sisältyy loppupäätelmä, niin ei tietysti tarvitse olla taitavampi kuin joku huijari voidakseen vetää taskusta ennalta varatun valmiin tuloksen ja pöyhkeillä järkähtämättömällä logiikalla, jonka tuotetta se on.
Samoin tässäkin. Asunnon vuokrauksen lakkauttaminen julistetaan välttämättömyydeksi ja nimenomaan sellaisen vaatimuksen muodossa, että jokaisesta vuokraajasta pitää tehdä asuntonsa omistaja. Kuinka se tehdään? Hyvin yksinkertaisesti:
»Vuokra-asunto lunastetaan... Entiselle talonomistajalle maksetaan hänen talonsa hinta viimeistä ropoa myöten. Sen sijaan, että maksettava vuokramaksu olisi kuten ennenkin pakkoveroa, jolla vuokralainen maksaa pääoman ikuisen oikeuden, vuokraajan maksama tarkoin määrätty summa muuttuu siitä päivästä, jolloin vuokra-asuntojen lunastaminen julistetaan, hänen haltuunsa siirtyneen asunnon vuosittaiseksi kuoletusmaksuksi... Yhteiskunta... muuttuu siten riippumattomien ja vapaiden asunnonomistajien yhteisöksi.»
Proudhonilainen pitää rikoksena ikuista oikeudenmukaisuutta vastaan sitä, että talonomistaja voi työttä kiskoa maankorkoa ja korkoa taloon sijoittamastaan pääomasta. Hän määrää, että siitä pitää tehdä loppu, taloihin sijoitettu pääoma ei saa tuottaa enää korkoa eikä, mikäli se täten edustaa ostettua maapalstaa, myöskään maankorkoa. Mutta olemme huomanneet, ettei tällä tavoin kajota lainkaan kapitalistiseen tuotantotapaan, nykyaikaisen yhteiskunnan perustaan. Sinä solmukohtana, jonka ympäri työläisen riisto pyörii, on työvoiman myyminen kapitalistille ja se, että kapitalisti käyttää tätä kaupantekoa hyväkseen pakottaen työläisen tuottamaan paljon enemmän kuin niitä on työvoiman maksettu arvo. Nämä kapitalistin ja työläisen väliset kaupat juuri luovatkin koko sen lisäarvon, joka sitten jaetaan kapitalistien eri alaryhmien ja heidän palvelijoidensa kesken maankoron, kauppavoiton, pääomankoron, verojen jne. muodossa. Ja nyt tulee proudhonilaisemme ja sanoo, että jos yhtä ainoaa kapitalistien alaryhmää — vieläpä sellaisten kapitalistien, jotka välittömästi eivät lainkaan osta työvoimaa eivätkä siis pakota tuottamaan lisäarvoa — kiellettäisiin ottamasta voittoa tai korkoa, niin se olisi askel eteenpäin! Työväenluokalta riistetyn maksamattoman työn määrä ei muuttuisi vähääkään, vaikka talonomistajilta huomenna riistettäisiin mahdollisuus maksattaa itselleen maankorkoa ja vuokraa; se ei kuitenkaan estä proudhonilaistamme sanomasta:
»Asunnon vuokrauksen lakkauttaminen on siis hedelmällisimpiä ja suurenmoisimpia pyrkimyksiä, mitä vallankumousaatteen kohdussa on syntynyt, ja sen on tultava sosiaalisen demokratian ensiarvoiseksi vaatimukseksi.»
Aivan samanlaista isottelua kuin mestari Proudhonillakin, jonka kotkotus niin ikään oli aina kääntäen verrannollinen munitun munan suuruuteen.
Mutta kuvitelkaapa mielessänne sellaista erinomaista asiaintilaa, jolloin jokainen työläinen, pikkuporvari ja porvari pakotetaan jokavuotisten vähittäismaksujen avulla ensiksi asuntonsa osittaiseksi ja sitten täydelliseksikin omistajaksi! Englannin teollisuusalueilla, missä teollisuus on suurteollisuutta, mutta työläisten asunnot pikku mökkejä, ja missä jokainen perheellinen työläinen asuu eri mökissä, tällä seikalla olisi mahdollisesti jotain merkitystä. Mutta Pariisin samoin kuin mannermaan useimpien muidenkin suurkaupunkien pienteollisuutta täydellistävät suuret talot, joissa kussakin asuu kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä perhettä. Päivänä, jona annetaan pelastava asetus vuokra-asuntojen lunastamisesta, jokin Peter työskentelee esim. konetehtaassa Berliinissä. Vuoden kuluttua hän omistaa sanokaamme viidennentoista osan yhden pikku huoneen asunnostaan, joka on jossain Hampurin portin tienoilla viidennessä kerroksessa. Hän menettää työpaikkansa ja ilmaantuu pian samanlaiseen asuntoon, josta avautuu mainio näköala sisäpihalle ja joka sijaitsee kolmannessa kerroksessa Pothofissa, Hannoverissa; siellä hän viiden kuukauden oleskeluaikanaan on hankkinut tasan 1/36 omaisuutta, kun lakko viskaa hänet yhtäkkiä Müncheniin, missä hän yksitoistakuukautisen oleskelun jälkeen saa tasan 11/180 käsittävän omistusoikeuden Ober-Angergassen takana sijaitsevaan aika pimeään kellarikerroshuoneeseen. Seuraavat muutot, joita työläiselle sattuu nykyään niin usein, panevat hänet ottamaan 7/360 yhtä mainiosta asunnosta St. Gallenissa, 23/180 toisesta — Leedsissä ja 347/56223 — laskettu tarkasti, jotta ei loukattaisi »ikuista oikeudenmukaisuutta» — vielä kolmannesta asunnosta Seraingissa. Mitä tekee Peterimme noilla kaikilla asunnon osasilla? Kuka maksaa hänelle niistä todellisen arvon? Mistä hän löytää kaikkien entisten asuntojensa muiden osien omistajan tai omistajat? Ja mitenkähän lienee omistussuhteiden laita missä tahansa suuressa talossa, jonka kerroksissa on sanokaamme kaksikymmentä asuntoa ja joka, kun lunastusaika on kulunut umpeen ja asuntojen vuokraus lakkautettu, kuuluu ehkä kolmelle sadalle eri omistajalle, jotka ovat hajaantuneet ympäri maailmaa.? Proudhonilaisemme vastaa, että siihen mennessä perustetaan Proudhonin vaihtopankki, joka minä hetkenä tahansa maksaa jokaiselle mistä työn tuotteesta hyvänsä täyden tulon, siis myös täyden arvon jokaisesta asunnon osasta. Mutta ensinnäkään Proudhonin vaihtopankilla ei tässä ole mitään tekemistä, sillä asuntokysymystä käsittelevissä kirjoituksissa sitä ei missään edes mainita; toiseksi se perustuu siihen kummalliseen erehdykseen, että jos joku haluaa myydä tavaran, hän löytää aina ehdottomasti ostajan, joka maksaa siitä täyden arvon; ja kolmanneksi, ennen kuin Proudhon teki tämän keksintönsä, se oli ehtinyt tehdä jo monta vararikkoa Englannissa Labour Exchange Bazaarin[13] nimellä.
Koko tuo olettamus, että työläisen pitää ostaa asuntonsa, perustuu taaskin siihen Proudhonin jo mainitsemaamme taantumukselliseen periaatteeseen, että nykyaikaisen suurteollisuuden luomat olot ovat sairaalloisia kasvannaisia ja että yhteiskunta on väkivaltaisesti — ts. vastoin sitä virtausta, jota se jo sata vuotta on seurannut — palautettava sellaiseen tilaan, jossa yleisenä sääntönä on eristyneen tuottajan vanha, luutunut käsityö ja joka yleensä ei ole mitään muuta kuin häviämässä olleen ja häviämässä olevan pienen käsiteollisuustuotannon idealisoitua ennallistamista. Jos työläiset heitettäisiin takaisin tuohon luutuneeseen tilaan ja »sosiaalinen vihuri» toimitettaisiin onnellisesti pois tieltä, niin työläinen voisi tietenkin olla jälleen »kotilietensä omistaja» eikä yllä mainittu lunastusteoria näyttäisi niin järjettömältä. Mutta Proudhon unohtaa, että toteuttaakseen sen hänen pitäisi ensin siirtää maailmanhistorian kelloa sadan vuoden verran taaksepäin ja tehdä siten nykyajan työläinen jälleen yhtä ahdashenkiseksi, matelevaiseksi ja nöyristeleväksi orjasieluksi kuin olivat hänen esivanhempansa.
Mutta mikäli proudhonilaisessa asuntokysymyksen ratkaisussa on järkiperäistä, käytännöllisesti käyttökelpoista sisältöä, sikäli sitä toteutetaan jo nyt, ja siitä se saa kiittää ei »vallankumousaatteen kohtua», vaan... itse suurporvareita. Katsokaamme, mitä siitä kirjoittaa 16. maaliskuuta 1872 mainio espanjalainen lehti »La Emancipacion»[14] Madridissa:
»On olemassa toinenkin asuntokysymyksen ratkaisemiskeino, jota on ehdottanut Proudhon ja joka ensi silmäykseltä näyttää loistavalta, mutta lähemmin tarkasteltuna osoittautuu kokonaan voimattomaksi. Proudhon ehdotti muuttamaan vuokralaiset vähittäismaksuostajiksi siten, että vuosittain maksettava vuokra laskettaisiin asunnon arvon kuoletusmaksueräksi ja vuokralaisesta tulisi tietyn ajan kuluttua tämän asunnon omistaja. Tätä keinoa, jota Proudhon piti sangen vallankumouksellisena, käyttävät nykyään kaikissa maissa keinottelijain yhtiöt, jotka tällä tavalla kohottamalla vuokraa maksattavat itselleen talon arvon kaksin- ja kolminkertaisesti. Herra Dollfus ja muut suurtehtailijat Koillis-Ranskassa ottivat käytäntöön tämän järjestelmän sekä kääriäkseen kokoon rahaa että lisäksi vielä poliittisin taka-ajatuksin.
»Vallassaolevien luokkien viisaimmat johtajat ovat aina ponnistelleet sen hyväksi, että pienomistajien lukumäärä lisääntyisi ja he saisivat siten itselleen armeijan proletariaattia vastaan. Viime vuosisadan porvarilliset vallankumoukset pirstoivat aateliston ja kirkon suurmaanomistuksen pieneksi palstatilanomistukseksi — niin kuin espanjalaiset tasavaltalaiset haluavat nyt tehdä vielä olemassaolevalle suurmaanomistukselle — ja loivat siten pienmaanomistajien luokan, joka on siitä lähtien ollut yhteiskunnan taantumuksellisimpana aineksena ja ainaisena haittana kaupunkilaisproletariaatin vallankumoukselliselle liikkeelle. Laskemalla liikkeelle pienihintaisia valtionlainaobligaatioita Napoleon III aikoi luoda samanlaisen luokan kaupungissa, ja herra Dollfus ja hänen kumppaninsa, myymällä työläisilleen vuosittaisella vähittäismaksulla pieniä asuntoja, pyrkivät tukahduttamaan työläisissä kaiken vallankumouksellisen hengen ja samalla kahlitsemaan heidät tuon maanomistuksen avulla tehtaaseen, johon he ovat tulleet työhön. Siten Proudhonin suunnitelma ei vain ollut tuottamatta mitään helpotusta työväenluokalle, vaan kääntyi jopa suorastaan sitä vastaan.[1*]
Kuinka asuntokysymys on siis ratkaistava? Nykyaikaisessa yhteiskunnassa se ratkaistaan aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin yhteiskunnalliset kysymykset: kysynnän ja tarjonnan vähitellen tapahtuvan taloudellisen tasoittamisen avulla, mutta tämä on ratkaisu, joka itse herättää kysymyksen alituisesti uudelleen, siis se ei ole mikään ratkaisu. Kuinka tämän kysymyksen ratkaisee yhteiskunnallinen vallankumous, se ei riipu ainoastaan kyseisistä olosuhteista, vaan samalla myös paljon pitemmälle menevistä kysymyksistä, joiden joukossa tärkeimpiä on kaupungin ja maaseudun välisen vastakohtaisuuden hävittäminen. Mutta kun emme laadi mitään utooppista järjestelmää tulevaa yhteiskuntalaitosta varten, niin olisi aivan turhaa ruveta tarkastelemaan sitä. On kuitenkin varmaa, että jo nykyisin on suurkaupungeissa riittävästi asuinrakennuksia, jotta voitaisiin heti lieventää todellista »asuntopulaa» käyttämällä noita rakennuksia järkiperäisesti. Se on tietenkin toteutettavissa vain pakkoluovuttamalla niiden nykyiset omistajat ja asuttamalla noihin taloihin kodittomia tai sellaisia työläisiä, jotka nykyisin elävät liian täyteen ahdetuissa asunnoissa. Ja heti kun proletariaatti on vallannut poliittisen vallan, tämä yhteishyvää tarkentava toimenpide on toteutettavissa yhtä helposti kuin nykyisen valtion suorittamat muut pakko-otot ja majoitukset.
| * | * | |
| * |
Mutta proudhonilaisemme ei ole tyytyväinen tähänastisiin saavutuksiinsa asuntokysymyksessä. Hänen pitää kohottaa tuo kysymys syntisen maan kamaralta korkeimman sosialismin piiriin voidakseen todistaa, että sielläkin tämä kysymys on oleellinen »sosiaalisen kysymyksen murto-osa».
»Olettakaamme, että pääoman tuottavuutta on todella tartuttu sarvista — kuten ennemmin tai myöhemmin täytyy käydä — esimerkiksi väliaikaisella lailla, joka säätää kaikkien pääomien koroksi yhden prosentin, minkä lisäksi pyrkimyksenä on tämänkin korko-määrän alentaminen vähitellen nollaan, joten loppujen lopuksi ei tulla maksamaan enää mistään muusta kuin pääoman kiertoon tarvittavasta työstä. Kuten kaikki muutkin tuotteet, niin myös talo ja asunto tulevat tietysti olemaan tämän lain alaisia... Talonomistaja yrittää itse ensimmäisenä myydä talonsa, koska muussa tapauksessa hänen talonsa jäisi tyhjäksi ja siihen sijoitettu pääoma muuttuisi ilman muuta hyödyttömäksi.»
Tämä väittämä sisältää Proudhonin katekismuksen erään tärkeimmän uskonkappaleen ja antaa räikeän näytteen siinä vallitsevasta sekasotkusta.
»Pääoman tuottavuus» on järjettömyys, jonka Proudhon ajattelemattomasti lainaa porvarillisilta taloustieteilijöiltä. Tosin myös porvarilliset taloustieteilijät alkavat väitteestä, että työ on kaiken rikkauden lähde ja kaikkien tavaroiden arvon mitta; mutta heidän pitää selittää myös, minkä vuoksi kapitalisti, joka sijoittaa pääoman teollisuus- tai käsityöliikeyritykseen, saa takaisin paitsi sijoittamaansa pääomaa myös sen lisäksi vielä voiton. Sen vuoksi he pakostakin sotkeutuvat kaikenlaisiin ristiriitoihin ja merkitsevät myös pääoman tilille tietyn tuottavuuden. Mikään ei todista paremmin sitä, miten lujasti Proudhon on vielä porvarillisen ajattelutavan vanki, kuin tuo hänen ottamansa tapa puhua pääoman tuottavuudesta. Alussa olemme jo nähneet, että niin sanottu »pääoman tuottavuus» ei ole mitään muuta kuin pääomalle olennainen ominaisuus (nykyisten yhteiskunnallisten suhteiden vallitessa, joita ilman se ei olisikaan pääomaa) anastaa itselleen palkkatyöläisten maksamaton työ.
Mutta Proudhon eroaa porvarillisista taloustieteilijöistä siinä, että hän ei hyväksy tuota »pääoman tuottavuutta», vaan päinvastoin havaitsee sen »ikuisen oikeudenmukaisuuden» loukkaamiseksi. Se juuri estääkin työläisen saamasta työnsä täyttä tuloa. Se pitää siis hävittää. Mutta miten? — siten, eitä pakkolailla alennetaan korkokantaa (koron suhdelukua) ja se supistetaan lopulta nollaan. Silloin meidän proudhonilaisemme mielestä pääoma lakkaa olemasta tuottavaa.
Lainatun rahapääoman korko on vain osa voitosta; voitto teollisuus- tai kauppapääomasta on vain osa lisäarvosta, jonka kapitalistiluokka riistää työväenluokalta maksamattoman työn muodossa. Korkokantaa sääntelevät taloudelliset lait ovat niin riippumattomia lisäarvon suhdeluvun määräävistä laeista kuin saman yhteiskuntamuodostuman lait voivat yleensä keskenään olla. Mitä taas tulee tämän lisäarvon jakautumiseen eri kapitalistien kesken, niin on selvää, että voiton suhdeluvun täytyy niiden teollisuudenharjoittajien ja kauppiaiden kohdalta, joiden liikkeisiin muut kapitalistit ovat sijoittaneet paljon pääomia, kohota yhtä paljon kuin korkokanta alenee, jos muut ehdot pysyvät samoina. Korkokannan alentaminen ja lopuksi lakkauttaminen eivät siis todellisuudessa lainkaan »tarttuisi sarvista» niin sanottua »pääoman tuottavuutta», vaan ainoastaan saisivat aikaan sen, että työväenluokalta riistetty maksamaton lisäarvo jaettaisiin toisin eri kapitalistien kesken, ne eivät turvaisi työläiselle yliotetta teollisuuskapitalistiin nähden, vaan turvaisivat teollisuuskapitalistille yliotteen koroillaeläjään nähden.
Oikeudellisen katsantokantansa mukaisesti Proudhon selittää korkokannan, samoin kuin kaikkien taloudellisten ilmiöiden, johtuvan ei yhteiskunnallisen tuotannon ehdoista, vaan niistä valtakunnan laeista, joissa nuo ehdot saavat yleisen ilmauksensa. Lähtien tästä katsantokannasta, joka ei anna vähäisintäkään käsitystä valtakunnan lakien yhteydestä tuotannon yhteiskunnallisiin ehtoihin, nuo valtakunnalliset lait näyttävät kiertämättömästi aivan mielivaltaisilta käskyiltä, jotka minä hetkenä hyvänsä voidaan yhtä hyvin muuttaa aivan päinvastaisiksi. Sen vuoksi Proudhonista ei ole mitään helpompaa kuin antaa asetus — jos hänellä vain olisi siihen valtaa — jolla korkokanta alennetaan prosenttiin. Mutta jos kaikki muut yhteiskunnalliset ehdot pysyvät entisinä, niin tuo Proudhonin asetus jää vain paperille. Kaikista asetuksista huolimatta korkokannan tulevat edelleenkin sääntelemään taloudelliset lait, joiden alaisena se nykyisin on. Luottokelpoiset henkilöt tulevat olosuhteiden mukaisesti lainaamaan, kuten ennenkin, rahaa 2, 3, 4 prosentin ja suuremmallakin korolla, ja ainoa ero on siinä, että koroillaeläjät katsovat paremmin eteensä ja antavat rahaa lainaksi vain sellaisille henkilöille, joiden taholta ei tarvitse pelätä oikeusjuttua. Sitä paitsi tuo suurenmoinen suunnitelma — pääomalta on riistettävä sen »tuottavuus» — on vanha kuin taivas, yhtä vanha kuin koronkiskontaa vastustavat lait, joilla ei ole ollut muuta tarkoitusta kuin rajoittaa korkokantaa ja jotka nykyisin on kaikkialla kumottu, koska käytännössä niitä aina rikottiin tai kierrettiin ja valtion oli tunnustettava itsensä voimattomaksi vastustamaan yhteiskunnallisen tuotannon lakeja. Ja niinpä noiden käytännössä toteuttamattomien keskiaikaisten lakien voimaansaattamisen pitäisi »ottaa pääoman tuottavuutta sarvista»! Huomaamme, että mitä lähemmin proudhonilaisuutta tutkii, sitä taantumuksellisemmaksi se osoittautuu.
Ja kun korkokanta on tällä tavalla alennettu nollaan, siis pääomankorko lakkautettu, niin silloin »ei tulla maksamaan enää mistään muusta kuin pääoman kiertoon tarvittavasta työstä». Tämän pitäisi merkitä, että korkokannan poistaminen on samaa kuin voiton ja jopa lisäarvon poistaminen. Mutta jos korko todella voitaisiin poistaa asetuksella, niin mikä siitä olisi seurauksena? Se, että koroillaeläjäin luokalla ei olisi mitään aihetta sijoittaa pääomiaan lainoihin, vaan se alkaisi sijoittaa niitä omalla riskillään omiin teollisuus]aitoksiinsa tai osakeyhtiöihin. Lisäarvon massa, minkä kapitalistiluokka anastaa työväenluokalta, pysyisi määrällisesti muuttumattomana, ja vain sen jakautuminen muuttuisi eikä sekään merkittävästi.
Tosiasiassa proudhonilaisemme ei huomaa, että porvarillisessa yhteiskunnassa tavaranostoissa keskimäärin ei enää nytkään makseta mistään muusta kuin »pääoman kiertoon (merkinnee: määrätyn tavaran tuottamiseen) tarvittavasta työstä». Työ on kaikkien tavaroiden arvon mitta, ja nykyaikaisessa yhteiskunnassa — ottamatta huomioon markkinaheilahteluja — on kerrassaan mahdotonta, että tavaroista keskimäärin maksettaisiin enemmän kuin niiden valmistamiseen tarvitusta työstä. Ei, ei, hyvä proudhonilainen, niksi on vallan muussa: se on siinä, että »pääoman kiertoon (käyttääkseni sekavaa sanontatapaanne) tarvittavaa työtä» ei maksetakaan täydellisesti! Miten se tapahtuu, sen Te voitte lukea Marxilta. (»Kapital», S. 128–160.[15])
Mutta siinä ei ole vielä kaikki. Kun pääomankorosta (Kapitalzins) tehdään loppu, niin siten tehdään loppu myös vuokramaksusta (Mietzins).[16] Sillä »kuten kaikki muutkin tuotteet, niin myös talo ja asunto tulevat tietysti olemaan tämän lain alaisia». Tämä muistuttaa muuatta entistä majuria, hän näet käski erästä vapaaehtoista: »Te olette kuulemma tohtori, pistäytykää silloin tällöin luonani; kun on vaimo ja seitsemän lasta, niin löytyy aina joku hoitoa tarvitseva.»
Vapaaehtoinen: »Suokaa anteeksi, herra majuri, minä olen filosofian tohtori!»
Majuri: »Minusta se on yhdentekevää, tohtori on tohtori.»
Samoin myös proudhonilaisemme: vuokramaksu tai pääomankorko — hänestä se on yhdentekevää, korko on korko, tohtori on tohtori.
Edellä näimme, että vuokrahinta (Mietpreis), jota yleisesti sanotaan vuokramaksuksi (Mietzins), koostuu: 1. osaksi maankorosta, 2. osaksi rakennuspääoman korosta lukien mukaan rakennusurakoitsijan voiton, 3. osaksi kunnostus- ja vakuutuskuluista. 4. osaksi niistä vuosittaisista maksueristä, joilla rakennuspääoma mukaan luettuna myös voitto kuoletetaan (amortisoidaan) sitä mukaa kuin talo muuttuu vähitellen käyttökelvottomaksi.
Nyt pitäisi jo sokeallekin olla selvää, että »talonomistaja yrittää itse ensimmäisenä myydä talonsa, koska muussa tapauksessa hänen talonsa jäisi tyhjäksi ja siihen sijoitettu pääoma muuttuisi ilman muuta hyödyttömäksi». Tietysti. Jos lainapääomankorosta tehdään loppu, niin ainoakaan talonomistaja ei enää saa talostaan yhtään pfennigiä vuokramaksua yksinkertaisesti siksi, että vuokramaksua (Miete) voidaan sanoa myös vuokrakoroksi (Mietzins) ja että viimeksi mainittuun sisältyy osa, joka on todella pääomankorkoa. Tohtori on tohtori. Jos tavallisen pääomankoron suhteen koronkiskontaa koskevat lait voitiin mitätöntää vain kiertämällä ne, niin asuntovuokrataksoja ne eivät ole milloinkaan vähääkään koskeneet. Proudhonin oli ensimmäisenä suotu kuvitella, että hänen koronkiskontaa koskeva uusi lakinsa on ilman muuta sääntelevä ja vähitellen poistava ei ainoastaan yksinkertaisen pääomankoron, vaan myös monimutkaisen asunnonvuokramaksun (Mietzins für Wohnungen).[17] Mutta miksi sitten talonomistajalta pitäisi ostaa tämä »ilman muuta hyödytön» talo maksamalla suuret rahat ja miksei talonomistaja antaisi siinä tapauksessa vielä rahaakin päästäkseen irti tuosta »ilman muuta hyödyttömästä» talosta ja voidakseen olla kuluttamatta enää rahaa sen kunnostamiseen, se jää meille salaisuudeksi.
Suoritettuaan tämän loistavan urotyön korkeimman sosialismin (suprasosialismin, kuten mestari Proudhon sanoi) alalla proudhonilaisemme katsoo olevansa oikeutettu lentämään vieläkin korkeammalle.
»Nyt on enää tehtävä vain eräitä johtopäätöksiä, jotta niin tärkeä tutkimuksemme kohde tulisi kaikin puolin täydellisesti valaistuksi.»
Entä mitkä ovat nuo johtopäätökset? Nuo johtopäätökset juontuvat yllä esitetystä yhtä vähän kuin asuintalojen arvottomuus korkokannan poistamisesta eivätkä ne kirjoittajamme mahtipontisesta ja juhlallisesta fraseologiasta vapautettuina merkitse muuta kuin että vuokra-asuntojen lunastamisen viemiseksi parhaalla tavalla päätökseen on toivottavaa: 1. tarkka tilasto asiasta, 2. hyvä terveyspoliisi, 3. rakennustyöläisten osuuskunnat, jotka voisivat ottaa tehtäväkseen uusien talojen rakentamisen; kaikki nämä ovat tietysti hyviä ja mainioita asioita, mutta kaikesta tuosta kerskailevasta fraseologiasta huolimatta ne eivät kuitenkaan pysty »valaisemaan täydellisesti» Proudhonin aatteellisen sotkun pimeyttä.
Ken on suorittanut tuollaisia urotekoja, sillä on myös oikeus kääntyä saksalaisten työläisten puoleen ja muistuttaa vakavasti:
»Nämä ja muut samanlaiset kysymykset ovat käsittääksemme sosiaalisen demokratian täyden huomion arvoisia... Pyrkiköön se tekemään selkoa, kuten tässä on tehty asuntokysymyksestä, myös muista yhtä tärkeistä kysymyksistä, kuten luotosta, valtionveloista, yksityisveloista, veroista ym.» jne.
Proudhonilaisemme lupaa siis meille kokonaisen sarjan kirjoituksia »samanlaisista kysymyksistä», ja jos hän käsittelee nuo kaikki kysymykset yhtä seikkaperäisesti kuin tämän »niin tärkeän aiheen», niin »Volksstaatilla» riittää vuodeksi käsikirjoituksia. Voimme muuten sanoa etukäteen kaikessa päädyttävän jo sanottuun: pääomankorosta tehdään loppu, siten häviävät valtion- ja yksityislainöistä maksettavat korot, luotto muuttuu ilmaiseksi jne. Samaa taikasanaa sovelletaan jokaiseen muuhunkin aiheeseen ja kussakin eri tapauksessa syntyy järkähtämättömän loogisesti se hämmästyttävä johtopäätös, että kun pääomankorosta on tehty loppu, niin lainarahoista ei tarvitse maksaa enää korkoa.
Hyviä ovat muuten kysymyksetkin, joilla proudhonilaisemme meitä uhkaa. »Luotto!» Mitä muuta luottoa työläinen tarvitsee kuin velkaa tilistä toiseen tai velkaa panttilaitokselta? Annetaanko hänelle tuollainen laina ilman korkoa tai korolla, jopa panttilaitosten koronkiskontakorolla — eikö se ole hänelle miltei samantekevää? Ja jos työläinen yleensä puhuen hyötyisikin siitä ja työvoiman tuotantokustannukset siis halpenisivat, niin eikö myös työvoiman hinta laskisi? — Mutta porvarille ja erittäinkin pikkuporvarille luotto on tärkeä kysymys, ja pikkuporvarista olisi hyvä juttu, jos hän voisi saada luottoa aina ja lisäksi koroitta. — »Valtionvelat»! Työväenluokka tietää, ettei se ole niitä tehnyt, ja kun se tulee valtaan, se jättää ne niiden maksettavaksi, jotka ovat niitä ottaneet. — »Yksityisvelat»! — katso luottoa. — »Verot»! Tämä asia kiinnostaa kovasti porvaristoa, mutta työläisiä — sangen vähän: se, minkä verran työläinen maksaa veroina, kuuluu viime kädessä työvoiman tuotantokustannuksiin, ja se on siis kapitalistin korvattava. Kaikki nuo pykälät, jotka meille esitetään työväenluokalle hyvin tärkeinä kysymyksinä, kiinnostavat oleellisesti vain porvaria ja vieläkin enemmän pikkuporvaria, mutta vastoin Proudhonia me väitämme, että työväenluokan kutsumuksena ei ole lainkaan noiden luokkien etujen ajaminen.
Siitä suuresta, todella työläisiä koskevasta kysymyksestä, kapitalistin ja palkkatyöläisen välisestä suhteesta, siitä kysymyksestä, miten kapitalisti voi rikastua työläistensä työstä, siitä proudhonilaisemme ei puhu sanaakaan. Hänen herransa ja opettajansa on tosin käsitellyt tätä kysymystä , muttei suinkaan ole tuonut siihen selvyyttä eikä edes viimeisissä teoksissaankaan mennyt tässä suhteessa asiallisesti »Philosophie de la Misère'a» (»Kurjuuden filosofiaa») pitemmälle, jonka koko mitättömyyden Marx jo 1847 niin loistavasti paljasti.[18]
On hyvin ikävää, ettei romaanisia kieliä puhuvilla työläisillä ole ollut kahteenkymmeneen viiteen vuoteen juuri mitään muuta sosialistista hengenruokaa kuin tuon »toisen keisarikunnan sosialistin» kirjoitukset. Ja kaksin verroin ikävämpää olisi, jos Proudhonin teoria saisi nyt vielä Saksankin valtaansa. Sitä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. Saksalaiset työläiset ovat teoreettiselta kehitystasoltaan viisikymmentä vuotta edellä proudhonilaisuudesta, ja yksistään tämä asuntokysymys on riittävä esimerkki osoittamaan sen, joten siinä suhteessa ei tarvitse nähdä sen suurempaa vaivaa.
[1*] Siitä kuinka asuntokysymys ratkeaa itsestään tällä tavoin kahlitsemalla työläiset omaan »kotiin» suurten tai kasvavien amerikkalaisten kaupunkien lähelle, antaa todistuksen seuraava kohta eräästä Eleanor Marx-Avelingin kirjeestä, joka on päivätty Indianapolisissa 28. marraskuuta 1886: »Kansas Cityssä tai oikeammin sen lähistöllä näimme viheliäisiä, kolmisen huonetta käsittäviä puurakennuksia vielä aivan raivaamattomalla paikalla; maapalsta maksoi 600 dollaria ja oli juuri sen kokoinen, että siihen sopi pieni mökki; viimeksi mainittu maksoi puolestaan 600 dollaria, siis yhteensä 4800 markkaa kurjasta pikku hökkelistä, joka sijaitsee tunnin matkan päässä kaupungista suoperäisellä autiomaalla.» Työläisten on siis otettava raskaita hypoteekkilainoja saadakseen nuo asunnot, ja juuri silloin he joutuvatkin työnantajiansa todellisiksi orjiksi; he ovat sidotut mökkeihinsä, he eivät voi matkustaa pois ja heidän on pakko suostua kaikkiin tarjolla oleviin työehtoihin. (Engelsin huomautus vuoden 1887 painokseen.)
[1] Marxin kirjassa Filosofian kurjuus, Bryssel ja Pariisi, 1847.
[2] Ks. K. Marx, Pääoma, 1. osa. Toim.
[3] Sanan »Pariisissa» Engels lisäsi vuoden 1887 painokseen. Toim.
[4] Haussmann, ks. tarkemmin kaupunginosien uudelleenrakentamisen suunnitelmaa, tämän tekstin 2. osasto, III. Toim.
[5] Tässä ja edellä tarkoitetaan Mülbergia. Toim.
[6] Lauseen loppuosan alkaen sanoista »ja vihdoin» Engels on lisännyt vuoden 1887 painokseen. Toim.
[7] »Volksstaat»-lehdessä »kaikista perityistä kahleista» -sanojen asemesta oli »kaikesta peritystä kulttuurista». Toim.
[8] Sanaleikki: volgelfrei tarkoittaa sekä »lainsuojaton» että »vapaa kuin lintu». Toim.
[9] Ks. Marx–Engels. Werke, Bd. 2, S. 229–508. Toim.
[10] Engels käyttää tässä ironisesti raamatusta lainattua sanontaa Egyptin lihapadoista. Kun juutalaiset pakenivat Egyptin vankeudesta, raukkamaisimmat heidän joukossaan alkoivat matkan vaikeuksien ja nälän vuoksi muistella kaihoten orjuudessa viettämiään päiviä, jolloin he olivat ainakin olleet kylläiset. Toim.
[11] Lauseen loppuosan alkaen sanoista »nimittäin — välittömän vaihdon» Engels lisäsi vuoden 1887 painokseen. Toim.
[12] Koko lauseen alkaen sanoista: »Ja ajatusta...» Engels lisäsi vuoden 1887 painokseen. Toim.
[13] Labour Exchange Bazaar eli Equitable Labour Exchange Bazaars or Offices (Basaarit työn tuotteiden oikeudenmukaista vaihtoa varten), joita työläisten osuuskunnat olivat perustaneet Englannin eri kaupunkeihin. Robert Owen perusti ensimmäisen tällaisen basaarin Lontooseen syyskuussa 1832 ja se toimi vuoden 1834 puoliväliin. Näillä basaareilla työn tuotteita vaihdettiin paperisten työrahojen avulla, joiden yksikkönä oli työtunti. Nämä laitokset, jotka olivat utopistisena yrityksenä järjestää rahattoman vaihdon kapitalistisen tavaratalouden oloissa, kärsivät hyvin pian vararikon. Toim.
[14] »L'Emancipacion» (Vapautus), viikkolehti, Internationaalin Madridin jaostojen äänenkannattaja, ilmestyi Madridissa 1871–1873, taisteli bakuninilaisuutta vastaan Espanjassa. Vuosina 1872–1873 lehdessä julkaistiin osia Filosofian kurjuudesta, Kommunistisen puolueen manifestista, Pääomasta sekä eräistä Marxin ja Engelsin artikkeleista. Vuonna 1872 lehden toimitukseen kuului P. Lafargue. Toim.
[15] Ks. K. Marx, Pääoma, 1. osa, s. 117–144. Toim.
[16] Sanaleikki: Zins on »korko», Mietzins (tai Miete) on »vuokra». Toim.
[17] »Volksstaat» lehden 53. numerossa 3. heinäkuuta 1872 viimeiset kaksi kappaletta olivat seuraavat:
»Edellä näimme, että vuokrahinta, vulgo, jota yleisesti sanotaan vuokramaksuksi, koostuu: 1. osaksi maankorosta, 2. osaksi rakennuspääomasta saatavasta voitosta eikä ollenkaan korosta, 3. osaksi kunnostus- ja vakuutuskuluista. Osa pääomankorosta sisältyy vuokramaksuun vain silloin, kun talo on hypoteekkivelassa.
Nyt pitäisi jo sokeallekin olla selvä, että 'talonomistaja yrittää itse ensimmäisenä myydä talonsa, koska muussa tapauksessa hänen talonsa jäisi tyhjäksi ja siihen sijoitettu pääoma muuttuisi ilman muuta hyödyttömäksi'. Tietysti. Jos lainapääomankorosta tehdään loppu, niin ainoakaan talonomistaja ei enää saa talostaan yhtään pfenningiä vuokramaksua yksinkertaisesti siksi, että vuokramaksua voidaan sanoa vuokrakoroksi. Tohtori on tohtori.»
»Volksstaat»-kustannusliikkeen vuonna 1872 julkaisemassa Engelsin Asuntokysymyksestä-teoksen ensimmäisessä osassa lauseeseen »Osa pääomankorosta sisältyy vuokramaksuun vain silloin, kun talo on hypoteekkivelassa» annettiin seuraava selitys:
»Valmiin talon ostavalle kapitalistille osa vuokrahinnasta, joka ei koostu maankoroista ja kuluista, voi esiintyä pääomankorkona. Se ei kuitenkaan muuta asiaa ja hänelle on aivan samantekevää, vuokraako talon itse talonomistaja vai myykö hän sen samaa tarkoitusta varten toiselle kapitalistille.»
Valmistaessaan vuonna 1887 teoksensa toista painosta Engels toimitti uudestaan nämä molemmat kappaleet ja teki niihin muutamia täsmennyksiä.
Tässä nämä kaksi kappaletta vastaavat vuoden 1887 painoksen tekstiä. Toim.
[18] Tarkoitetaan Proudhonin kirjaa Système des contradictions économiques, ou Philosophie de la misère (Taloudellisten ristiriitojen järjestelmä eli Kurjuuden filosofia), 1. ja 2. osa, Pariisi 1846. Toim.