Asuntokysymyksen proudhonilaista ratkaisua koskevassa luvussa osoitettiin, kuinka suuresti tämä kysymys kiinnostaa välittömästi pikkuporvaristoa. Mutta tämä kysymys kiinnostaa huomattavasti, joskin välillisesti, myös suurporvaristoa. Nykyaikainen luonnontiede on todistanut, että niin sanotut »huonot korttelit», joissa työläiset elävät suuressa ahtaudessa, muodostuvat kaupungeissamme aika ajoittain vierailevien jos jonkinlaisten kulkutautien pesäkkeiksi. Koleran, lavantaudin, pilkkukuumeen, isonrokon ja muiden tuhoisien tautien basillit leviävät noiden työläiskorttelien myrkyllisessä ilmassa ja saastaisessa vedessä; sieltä ne eivät juuri koskaan häviä pois, vaan kehittyvät otollisissa oloissa epidemiaksi ja leviävät silloin myös pesäkealueensa ulkopuolelle ilmavampiin ja terveellisempiin kaupungin osiin, joissa asuvat herrat kapitalistit. Vallassaoleva kapitalistiluokka ei voi rankaisematta hauskuttaa itseään aiheuttamalla kulkutauteja työväenluokan keskuudessa: niistä on seurauksia kapitalisteille itselleenkin, ja kuolemanenkeli raivoaa heidän keskuudessaan yhtä armottomasti kuin työläistenkin keskuudessa.
Heti kun se oli saatu tieteellisesti todetuksi, ihmisystävälliset porvarit innostuivat jaloon kilpailuun työläistensä terveyden hyväksi. Perustettiin yhdistyksiä, kirjoitettiin kirjoja, laadittiin suunnitelmia, pohdittiin ja säädettiin lakeja yhä uusiintuvien kulkutautipesäkkeiden hävittämiseksi. Työläisten asunto-oloja alettiin tarkastaa ja tehtiin myös yrityksiä huutavimpien epäkohtien poistamiseksi. Erikoisen tarmokas toiminta aloitettiin Englannissa, jossa suurkaupunkeja oli eniten ja suurporvaristo siis suuremmassa vaarassa kuin muualla; siellä nimitettiin hallituksen toimikuntia tutkimaan työväenluokan terveysoloja; niiden selostukset, jotka tarkkuutensa, täydellisyytensä ja puolueettomuutensa ansiosta erosivat edukseen kaikista mannermaisista lähteistä, olivat uusien enemmän tai vähemmän radikaalisten lakien perustana. Niin epätäydellisiä kuin nuo lait ovatkin, niin kuitenkin ne ovat äärettömästi edellä kaikesta siitä, mitä tähän asti on siihen suuntaan tehty mannermaalla. Mutta tästä huolimatta kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä synnyttää niitä mätäpaiseita, joiden parantamisesta on kysymys, yhä uudelleen niin kiertämättömästi, että tuskinpa Englannissakaan on tuossa parantamisessa päästy askeltakaan eteenpäin.
Saksassa tarvittiin tavan mukaan paljon pitempi aika, ennen kuin sielläkin vakinaisiksi muodostuneet kulkutautien alkusyyt kehittyivät niin pitkälle kuin oli tarpeen uneliaan suurporvariston ravistamiseksi hereille. Muuten, kuta hitaammin, sitä varmemmin — ja niin sai vihdoin meilläkin alkunsa yhteiskunnallista terveydenhoitoa ja asuntokysymystä käsittelevä porvarillinen kirjallisuus, joka on ulkomaisten, pääasiallisesti englantilaisten, edelläkävijien vetelöitettyä mukailemista ja joka suuriäänisillä ja mahtipontisilla fraaseilla keinotellaan näyttämään ylen syvähenkiseltä. Tähän kirjallisuuteen kuuluu teos: Tri Emil Sax. »Die Wohnungszustände der arbeitenden Classen und ihre Reform», Wien 1869.
Asuntokysymyksen porvarillista käsittelyä valaistakseni valitsin tämän kirjan vain siksi, koska siinä yritetään esittää tätä aihetta koskeva porvarillinen kirjallisuus mahdollisimman täydellisesti. Mutta on sekin kirjallisuutta, mikä on kirjoittajallamme »lähteenä»! Englantilaisista parlamenttiselostuksista, todellisista peruslähteistä, mainitaan vain kolme vanhinta; koko kirja osoittaa, ettei kirjoittaja ole koskaan nähnyt niistä ainoatakaan; sen sijaan hän esittelee kokonaisen sarjan lattean porvarillisia, hyväntahtoisen poroporvarillisia ja ulkokultaisen filantrooppisia kirjoitelmia; Ducpétiaux, Roberts, Hole, Huber, Englannissa pidetyn yhteiskuntatieteiden (oikeammin loruilu-) kongressin aikaansaannokset, työtätekevien luokkien hyvinvoinnista huolehtivan preussilaisen yhdistyksen aikakauslehti. Itävallan virallinen selostus Pariisin maailmannäyttelystä, samanluontoiset Bonaparten viralliset selostukset, »Illustrated London News», »Über Land und Meer» ja lopuksi »tunnustettu auktoriteetti», »terävän käytännöllisen järjen» ja »puheen vakuuttavan syvällisyyden» mies, nimittäin — Julius Faucher! Tuosta lähdekirjallisuusluettelosta puuttunee vain »Gartenlaube», »Kladderadatsch» ja fysilieeri Kutschke.[1]
Ettei herra Saxin mielipiteiden suhteen voisi syntyä mitään väärinkäsityksiä, hän selittää sivulla 22:
»Yhteiskunnalliseksi taloustieteeksi me nimitämme kansantalousoppia, kun sitä sovelletaan yhteiskunnallisiin kysymyksiin, tarkemmin sanoen niiden keinojen ja menetelmien kokonaisuutta, jotka tämä tiede tarjoaa meille ja joilla tämän tieteen »rautaisten» lakien perusteella ja nykyisin vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän puitteissa niin sanotut (!) omistamattomat luokat kohotetaan omistavien luokkien tasalle.»
Emme ryhdy erittelemään sitä sekavaa käsitystä, että »kansantalousoppi» eli kansantaloustiede olisi yleensä tekemisissä muiden kuin »yhteiskunnallisten» kysymysten kanssa. Käymme suoraan käsiksi peruskohtaan. Tri Sax tahtoo, että porvarillisen taloustieteen »rautaiset lait» ja »nykyisin vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän puitteet», toisin sanoen kapitalistinen tuotantotapa, jäisivät muuttumattomiksi ja kuitenkin »niin sanotut omistamattomat luokat» pitäisi kohottaa »omistavien luokkien tasalle». Mutta kapitalistisen tuotantotavan välttämättömänä edellytyksenähän on se, että on olemassa ei niin sanottu, vaan todella omistamaton luokka, jolla ei ole muuta myytävää kuin työvoimansa ja jonka täytyy sen vuoksi myydä tuota työvoimaa teollisuuskapitalisteille. Herra Saxin keksimän uuden tieteen — »yhteiskunnallisen taloustieteen» — tehtävä on näin muodoin löytää ne keinot ja menetelmät, että sellaisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa, joka perustuu toisaalta kaikkien raaka-aineiden, tuotantovälineiden ja elämäntarvikkeiden omistajien, kapitalistien, ja toisaalta mitään muuta paitsi työvoimansa omistavien palkkatyöläisten väliseen vastakohtaisuuteen — että sellaisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa kaikki palkkatyöläiset voisivat muuttua kapitalisteiksi lakkaamatta olemasta palkkatyöläisiä. Herra Sax luulee ratkaisseensa tämän kysymyksen. Eikö hän olisi niin hyvä ja sanoisi meille, millä tavalla kaikki Ranskan armeijan sotamiehet, joista jokainen on Napoleon I:n ajoista alkaen kantanut rensselissään marsalkansauvaa, voidaan muuttaa sotamarsalkoiksi niin, etteivät he lakkaisi olemasta tavallisia sotamiehiä. Tai millä tavalla Saksan valtakunnan kaikki 40 miljoonaa alamaista voitaisiin tehdä Saksan keisareiksi!
Porvarillisen sosialismin olemus on se, että halutaan säilyttää nykyaikaisen yhteiskunnan kaikkien onnettomuuksien perusta ja samaan aikaan poistaa nuo onnettomuudet. Porvarilliset sosialistit, kuten sanotaan jo »Kommunistisessa manifestissa», haluavat »poistaa yhteiskunnallisia epäkohtia turvatakseen porvarillisen yhteiskunnan olemassaolon»; haluavat »porvariston ilman proletariaattia».[2] Olemme huomanneet, että herra Sax asettaa kysymyksen aivan samalla tavalla. Yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisun hän näkee asuntokysymyksen ratkaisemisessa; hän on sitä mieltä, että
»parantamalla työtätekevien luokkien asumuksia lievennettäisiin menestyksellisesti yllä kuvailtua fyysistä ja henkistä kurjuutta, ja siten» — so. yksistään asunto-olojen laajaperäisen parantamisen avulla — »näiden luokkien valtaosa nostettaisiin tuskin ihmisarvoisen elämän suosta aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin puhtaille kukkuloille». (S. 14.)
Huomautettakoon sivumennen, että porvariston etujen mukaista on hämätä se tosiasia, että on olemassa proletariaatti, jonka ovat luoneet porvarilliset tuotantosuhteet ja joka on näiden suhteiden olemassaolon jatkumisen ehto. Sen vuoksi herra Sax sanoo meille s. 21, että työtätekeviksi luokiksi on katsottava varsinaisten työläisten lisäksi kaikki »varattomat yhteiskuntaluokat», »yleensä pieneläjät, kuten käsityöläiset, lesket, eläkkeelläolijat (!), alemmat virkamiehet jne.». Porvarillinen sosialismi ojentaa kätensä pikkuporvarilliselle sosialismille!
Mutta mistä asuntopula johtuu? Kuinka se on syntynyt? Herra Saxin, kuten kelpo porvarin ainakin, ei tarvitse tietää, että se on porvarillisen yhteiskuntamuodon kiertämätön tuote ja ettei voi olla asuntopulaton sellainen yhteiskunta, jossa työtätekevien suurten joukkojen on elettävä yksinomaan työpalkalla, siis niiden olemassaoloon ja suvun jatkamiseen välttämättömällä elämäntarvikkeiden summalla; jossa konetekniikan uudet parannukset jne. tekevät alinomaa suuria työläisjoukkoja työttömiksi; jossa voimakkaat ja säännöllisesti toistuvat teolliset heilahtelut toisaalta luovat edellytykset työttömien työläisten suurilukuisen reserviarmeijan olemassaololle ja toisaalta heittävät aika ajoittain kadulle suuret määrät työttömiä; jossa työläisiä kokoontuu joukoittain suuriin kaupunkeihin ja lisäksi nopeammin kuin vallitsevissa oloissa voidaan järjestää heille asuntoja; jossa siis inhottavimmillekin sikoläteille on aina löytyvä vuokraaja ja jossa vihdoin talonomistaja kapitalistina ei ole ainoastaan oikeutettu, vaan kilpailun vuoksi tietyssä mitassa pakotettukin kiskomaan häikäilemättä talo-omaisuudestaan korkeimman vuokramaksun. Sellaisessa yhteiskunnassa asuntopula ei ole mikään sattuma, vaan se on kiertämätön instituutio; se ja sen vaikutus terveyteen jne. voidaan hävittää vasta sitten, kun koko asuntopulaa synnyttävä yhteiskuntajärjestelmä tulee perinpohjin mullistettua. Mutta sitä ei porvarillisen sosialismin tarvitse tietää. Se ei uskalla selittää asuntopulaa olosuhteista johtuvaksi. Sille ei siis jää mitään muuta neuvoksi kuin selittää moralisoivin fraasein, että asuntopula johtuu ihmisten turmeltuneisuudesta, niin sanoaksemme perisynnistä.
»Ja eikö tässä suhteessa ole tunnettua ja siis eittämätöntä» (rohkea johtopäätös!), »että syy... on osaksi itse työläisissä, asunnonpyytäjissä, ja osaksi, jopa paljon suuremmassa määrässä, niissä, jotka ottavat tehtäväkseen tyydyttää tuota tarvetta, tai niissä, jotka eivät sitä tee, vaikka heillä onkin tarpeellisia varoja — omistavissa, ylimmissä yhteiskuntaluokissa. Viimeksi mainittujen syytä... on se, että ne eivät huolehdi siitä, että tarjolla olisi riittävästi hyviä asuntoja.»
Niin kuin Proudhon siirtää meidät taloustieteestä lakitieteeseen, niin myös porvarillinen sosialistimme kiskoo meitä tässä taloustieteestä moraalin alalle. Eikä mikään ole sen luonnollisempaa. Ken julistaa kapitalistiset tuotantosuhteet, nykyisen porvarillisen yhteiskunnan »rautaiset lait», koskemattomiksi ja tahtoo siitä huolimatta poistaa niiden epämiellyttävät, mutta kiertämättömät seuraukset, sen ei auta muuta kuin pitää kapitalisteille moraalisaarnoja, joiden liikuttavan vaikutuksen haihduttavat heti persoonallinen etu ja tarpeen vaatiessa kilpailu. Nuo moraalisaarnat ovat aivan kuin ne saarnat, joita rannalla seisova kanaemo pitää hautomilleen sorsanpoikasille, jotka virkeinä uiskentelevat lammikossa. Sorsanpojat liikkuvat veden pinnalla, vaikkei siinä olekaan tukkeja, ja kapitalistit ryntäävät tavoittelemaan voittoa, vaikkei sillä olekaan sydäntä. »Raha-asioissa sydämellisyys on liikaa» — sanoi jo vanha Hansemann, joka ymmärsi tämän asian paremmin kuin herra Sax.
»Hyvät asunnot ovat niin kalliita, ettei suurin osa työläisistä voi niitä laisinkaan käyttää. Suurpääoma... pidättäytyy arkaillen rakentamasta asuntoja työtätekeville luokille... Niinpä nämä luokat joutuvatkin asunnontarpeessaan suurimmalta osaltaan keinottelun verkkoihin.»
Inhottava keinottelu! Suurpääoma ei tietysti koskaan keinottele! Mutta keinottelemasta työväen asunnoilla ei suurpääomaa estä paha tahto, vaan ainoastaan tietämättömyys.
»Talonomistajat eivät lainkaan tiedä, kuinka suurta ja tärkeää osaa... esittää asunnontarpeen normaali tyydyttäminen, he eivät tiedä, mitä he tekevät ihmisille tarjotessaan heille säännöllisesti niin edesvastuuttomasti huonoja, epäterveellisiä asuntoja, eivätkä he vihdoin tiedä sitä, kuinka suuresti he vahingoittavat siten itseään.» (S. 27).
Mutta asuntopulan syntymiseksi kapitalistin tietämättömyyden lisäksi tarvitaan työläisen tietämättömyyttä. Myönnettyään, että »saadakseen edes jonkinlaisen katon päänsä päälle» työläisten »alimpien kerrosten on aina pakko (!) etsiä itselleen yömajaa mistä sattuu, ja tässä suhteessa ne ovat aivan turvattomia ja avuttomia», herra Sax kertoo meille:
»Yleisesti tunnettuahan on, että monet heistä» (työläisistä) »kevytmielisyydessään, mutta ennen kaikkea tietämättömyydessään riistävät miltei taiturimaisesti elimistöltään luonnollisen kehityksen ja terveen elämän ehdot, samalla kun heillä ei ole vähäisintäkään käsitystä järkiperäisestä terveydenhoidosta eikä varsinkaan siitä, mikä suunnaton merkitys on tässä suhteessa asunnolla.» (S. 27.)
Mutta nytpä työntyvätkin esiin porvarin aasinkorvat. Samaan aikaan kun kapitalistien osalta »syyllisyys» haihtui tietämättömyyteen, työläisten osalta tietämättömyys on vain aihe katsoa heidät syyllisiksi. Kuulkaa:
»Näin» (nimittäin tietämättömyyden vuoksi) »tullaan siihen, että säästääkseen vaikka vähänkin vuokramaksussa he menevät pimeisiin, kosteisiin, ahtaisiin, sanalla sanoen sellaisiin asuntoihin, jotka ovat pilkantekoa hygienian kaikista vaatimuksista... että usein monta perhettä vuokraa yhdessä yhden huoneiston, jopa vain yhden huoneen, kuluttaakseen asuntoon mahdollisimman vähän, samalla kun juopotteluun ja kaikenlaisiin turhamaisiin huvitteluihin he tuhlaavat tulonsa todella syntisellä tavalla.»
Rahat, jotka työläiset »tuhlaavat viinaan ja tupakkaan» (s. 28), »kapakkaelämä kaikkine surkeine seurauksineen, mikä lyijykuulana vetää alinomaa työläissäätyä lokaan», ovat todella lyijykuulana takertuneet herra Saxin kurkkuun. Että nykyisten suhteiden vallitessa juopottelu työläisten keskuudessa on kiertämätön tulos heidän elinoloistaan, yhtä kiertämätön kuin lavantauti, rikollisuus, syöpäläiset, ulosottomiehet ja muut yhteiskunnalliset taudit, niin kiertämätön, että juoppouteen lankeavien keskimääräisluku voidaan laskea etukäteen, sitä herra Saxin ei taaskaan tarvitse tietää. Muuten jo vanha koulunopettajani sanoi: »Alhaiso käy kapakassa ja ylhäisö klubeissa», ja kun itse olen ollut kummassakin, niin voin sen vahvistaa todeksi.
Koko tuo lörpöttely kummankin osapuolen »tietämättömyydestä» päätyy kuluneisiin fraaseihin pääoman ja työn etujen sopusointuisuudesta. Jos kapitalistit tuntisivat todelliset etunsa, he antaisivat työläisille hyviä asuntoja ja yleensä järjestäisivät heille paremmat olot; ja jos työläiset tuntisivat todelliset etunsa, he eivät lakkoilisi, eivät innostuisi sosialidemokratiaan eivätkä politikoisi, vaan tottelisivat kuuliaisesti esimiehiään, kapitalisteja. Ikävä kyllä kumpikin osapuoli näkee etunsa kokonaan muussa kuin siinä, mitä herra Sax ja hänen lukemattomat edeltäjänsä saarnaavat. Pääoman ja työn välisen sopusoinnun evankeliumia on saarnattu jo 50 vuotta; porvarillinen filantropia on saanut maksaa sievoiset rahat todistaakseen mallilaitoksilla tuon sopusoinnun; ja kuten tulemme myöhemmin huomaamaan, me olemme siitä nykyään aivan yhtä kaukana kuin viisikymmentä vuotta sitten.
Kirjoittajamme siirtyy nyt kysymyksen käytännölliseen ratkaisuun. Kuinka vähän vallankumouksellinen oli Proudhonin suunnitelma tehdä työläisistä asuntojensa omistajia, se näkyy jo siitä, että porvarillinen sosialismi oli jo ennen häntä yrittänyt ja yrittää vielä nykyisinkin toteuttaa tuota suunnitelmaa käytännössä. Myös herra Sax julistaa, että asuntokysymys voidaan ratkaista täydellisesti vain siirtämällä asunnot työläisten omaisuudeksi (s. 58 ja 59). Enemmänkin, tämä ajatus saa hänet lyyrillisen ihastuksen valtaan, ja hän purkaa sen ilmi seuraavana intomielisenä tiradina:
»On jotain omalaatuista ihmiselle olennaisessa maaomaisuuden kaipuussa, pyrkimyksessä, jota ei ole voinut heikentää edes nykypäivien kuumeisesti sykkivä liike-elämä. Se on tiedoton tunne maaomaisuutena esiintyvän taloudellisen edun tärkeydestä. Sen ansiosta ihminen saa vankan aseman, hän ikään kuin juurtuu lujasti maahan, ja jokaisella taloudella» (!) »on siinä kestävin perusta. Kuitenkin maaomaisuuden siunauksellinen voima ulottuu noita aineellisia etuja kauemmaksi. Kenellä on onni sanoa maapalstaa omakseen, hän on saavuuttanut taloudellisen riippumattomuuden korkeimman ajateltavissa olevan asteen; hänellä on alue, jolla hän voi hallita ja vallita itsevaltaisesti, hän on oma herransa, hänellä on tiettyä voimaa ja luotettava turvapaikka pahan päivän varalta; hänen itsetietoisuutensa ja samalla myös hänen moraalinen voimansa kasvaa. Tästä johtuu omaisuuden syvällinen merkitys tässä kysymyksessä... Työläinen, jonka nykyisin on alistuttava avuttomana suhdanneheilahteluihin ja joka on ainaisessa riippuvaisuudessa työnantajasta, vapautuisi siten jossain määrin tuosta asemansa epävakaisuudesta; hänestä tulisi kapitalisti ja hän olisi suojattu työttömyyden ja työkyvyttömyyden vaaroilta sen luoton ansiosta, jota hänelle annetaan kiinteimistöä vastaan. Siten hän kohoaisi omistamattomien joukosta omistajaluokkaan.» (S. 63.)
Herra Sax nähtävästi arvelee, että ihminen on olemukseltaan talonpoika; muutoin hän ei olisi pannut suurkaupunkiamme työläisten ominaisuudeksi maaomaisuuden kaipuuta, jota tähän mennessä ei kukaan ole heissä havainnut. Kaupunkilaistyöläistemme ensimmäisenä elinehtona on liikkumisvapaus, ja maaomaisuus voi olla heille vain kahleena. Antakaa heille omat mökit, kahlehtikaa heidät jälleen turpeeseen, niin teette heidät voimattomiksi vastustamaan tehtailijoiden toimeenpanemia palkanalennuksia. Yksityinen työläinen saattanee sattumalta myydä mökkinsä, mutta vakavanlaatuisen lakon tai yleisen teollisuuspulan aikana[3] täytyisi kaikkien kyseessäoleville työläisille kuuluvien mökkien joutua markkinoille myytäviksi eivätkä ne siis joko löytäisi lainkaan ostajaa tai niitä myytäisiin polkuhintaan, niiden omakustannushintaa paljon halvemmalla. Vaikka ne kaikki ostettaisiinkin, niin herra Saxin suuri asuntoreformi menisi taaskin myttyyn ja hänen pitäisi aikaa jälleen alusta. Muuten runoilijat elävät kuvittelujen maailmassa ja niin myös herra Saxkin, joka kuvittelee, että maanomistaja »on saavuttanut taloudellisen riippumattomuuden korkeimman asteen», että hänellä on »luotettava turvapaikka», että hänestä »tulee kapitalisti ja hän on suojattu työttömyyden ja työkyvyttömyyden vaaroilta sen luoton ansiosta, jota hänelle annetaan kiinteimistöä vastaan» jne. Mutta tarkastelkoonpa herra Sax ranskalaisia tai meidän reiniläisiä pientalonpoikia; heidän talojaan ja peltojaan rasittavat ylenpalttisesti hypoteekkilainat, heidän satonsa kuuluu jo korjaamattomana velkojalle ja heidän »alueellaan» eivät hallitse eivätkä vallitse itsevaltaisesti he, vaan koronkiskuri, asianajaja ja ulosottomies. Se on todellakin taloudellisen riippumattomuuden korkein ajateltavissa oleva aste... koronkiskuria varten! Ja jotta työläiset luovuttaisivat mökkinsä mahdollisimman pian koronkiskurin tuollaiseen itsevaltaiseen käyttöön, hyväntahtoinen herra Sax muistuttaa heille huolehtivasti kiinteistöluotosta, jota he voivat käyttää työttömyyden ja työkyvyttömyyden aikana sen sijaan että rasittaisivat köyhäinhuoltoa.
Joka tapauksessa herra Sax on nyt ratkaissut alussa asetetun kysymyksen: oman mökin hankkimisen ansiosta työläisestä »tulee kapitalisti».
Pääoma on valtaa muiden maksamattomaan työhön. Työläisen mökki muuttuu siis pääomaksi vasta sitten, kun hän vuokraa sen toiselle ja anastaa vuokranmaksun muodossa osan tuon toisen henkilön työn tuotteesta. Mutta koska työläinen itse asuu siinä, hän estää siten mökin muuttumasta pääomaksi, aivan samoin kuin takki lakkaa olemasta pääomaa siitä hetkestä lähtien, kun ostan sen räätäliltä ja puen ylleni. Työläinen, jolla on tuhannen taalerin arvoinen mökki, ei tosin ole enää proletaari, mutta pitää olla herra Sax, ennen kuin voi nimittää häntä kapitalistiksi.
Mutta työläisemme kapitalistisuudella on vielä toinenkin puolensa. Olettakaamme, että jollain teollisuusseudulla tulee säännöksi, että jokaisella työläisellä on oma mökki. Siinä tapauksessa työväenluokalla on tuolla paikkakunnalla ilmainen asunto, asuntomenot eivät enää kuulu hänen työvoimansa arvoon. Mutta työvoiman tuotantokustannusten kaikkinainen aleneminen, ts. jokainen pitempiaikainen työläisten elämäntarvikkeiden hinnan alennus on »kansantalousopin rautaisten lakien perusteella» yhtä kuin työvoiman arvon aleneminen ja johtaa siksi loppujen lopuksi työpalkan vastaavaan alenemiseen. Työpalkka alenisi siis keskimäärin sen verran kuin säästettiin keskimäärin vuokramaksuissa, ts. työläinen maksaisi vuokramaksua omasta mökistään, muttei enää entiseen tapaan rahana talonomistajalle, vaan maksamattomana työnä tehtailijalle, jolle hän tekee työtä. Tällä tavoin mökkiin sijoitetut työläisen säästöt muuttuisivat todellakin eräänlaiseksi pääomaksi, mutta eivät hänen pääomakseen, vaan hänelle työtä antavan kapitalistin pääomaksi.
Näin muodoin herra Sax ei edes paperilla onnistu muuttamaan työläistään kapitalistiksi.
Huomautamme sivumennen, että yllä sanottu koskee kaikkia niin sanottuja sosiaalisia reformeja, jotka päätyvät työläisen elämäntarvikkeiden säästämiseen tai halventamiseen. Joko noista reformeista tulee yleisiä, ja silloin niitä seuraa vastaava työpalkan aleneminen, tai ne jäävät aivan yksityisiksi kokeiluiksi, ja silloin pelkästään se, että ne ovat olemassa yksityisinä poikkeuksina, osoittaa, että niiden toteuttaminen laajassa mitassa ei sovi yhteen vallitsevan kapitalistisen tuotantotavan kanssa. Olettakaamme, että jollain paikkakunnalla olisi kulutusosuuskuntien yleistymisen ansiosta voitu halventaa työläisten elintarvikkeiden hintoja 20 prosentilla; silloin täytyisi työpalkankin aleta ajan oloon likimäärin 20 prosentilla, ts. samassa suhteessa, jossa kyseessäolevat elintarvikkeet sisältyvät työläisen budjettiin. Jos esimerkiksi työläinen käyttää keskimäärin kolme neljännestä viikkopalkastaan noihin tarvikkeisiin, niin työpalkka alenee loppujen lopuksi 3/4 × 20 = 15 %. Lyhyesti sanoen, heti kun tuollainen säästämisreformi tulee yleiseksi, työläinen alkaa saada palkkaa, jota on pienennetty samassa suhteessa kuin hänen säästönsä sallivat supistaa hänen menojaan. Antakaa jokaisen työläisen saada säästämällä 52 taalerin itsenäinen tulo, niin hänen viikkopalkkansa on loppujen lopuksi aleneva yhdellä taalerilla. Siis: mitä enemmän hän säästää, sitä vähemmän hän saa palkkaa. Hän ei siis säästä omaksi, vaan kapitalistin hyväksi. Mitä muuta tarvittaisiin »elävöittämään hänessä mitä voimallisimmin tuota ensimmäistä taloudellista hyvettä... säästäväisyyttä»? (S. 64).
Muuten herra Saxkin sanoo meille siinä samassa, että työläisten pitää tulla talonomistajiksi enemmänkin kapitalistien kuin omien etujensa vuoksi:
»Eihän ainoastaan työläissääty, vaan myös koko yhteiskunta on kiinnostunut erittäin suuresti siitä, että mahdollisimman monet sen jäsenistä olisivat sidotut» (!) »maahan» (haluaisinpa vaikka kerran nähdä herra Saxin siinä asemassa)...[4] »Kaikki ne salaiset voimat, jotka kuumentavat sitä jalkaimme alla hehkuvaa tulivuorta, jota sanotaan yhteiskunnalliseksi kysymykseksi — proletariaatin katkeroituminen, viha... järjen vaaralliset hairahdukset... — kaikki ne hälvenevät kuin usva auringon noustessa, kun... työläiset itse siirtyvät tätä tietä omistavien luokkaan.» (S. 65.)
Toisin sanoen herra Sax toivoo, että samalla kun työläisten proletaarinen asema muuttuu, minkä pitäisi aiheutua mökin hankkimisesta, he menettävät myös proletaarisen luonteensa ja muuttuvat jälleen samanlaisiksi kuuliaisiksi nöyristelijöiksi kuin olivat heidän esi-isänsä, joilla myös oli oma talo. Proudhonilaisten sietäisi mietiskellä tätä.
Herra Sax luulee täten ratkaisseensa yhteiskunnallisen kysymyksen:
»Hyödykkeiden oikeudenmukaisempi jako — sfinksin arvoitus, jota jo monet ovat turhaan yrittäneet ratkaista — eikö se ole nyt meille kouraantuntuva tosiasia, eikö sitä ole siten temmattu ihanteiden piiristä ja tuotu todellisuuden alalle? Ja kun se on toteutettu, niin eikö siten ole saavutettu erästä korkeinta tarkoitusperää, jonka jopa äärimmäisimmänkin suunnan sosialistit asettavat teorioidensa huippukohdaksi?» (S. 66.)
On todellinen onni, että olemme päässeet tähän kohtaan asti. Tuo riemuhuuto on nimittäin herra Saxin kirjan »huippukohta», ja nyt laskeudutaan jälleen verkalleen mäen alle, »ihanteiden piiristä» harmaaseen todellisuuteen, ja kun olemme tulleet alas, niin havaitsemme, ettei siellä meidän poissa ollessamme ole mikään, ei kerrassaan mikään muuttunut.
Ensimmäisen askeleen alamäkeä pakottaa meidät ottamaan oppaamme selittäessään meille, että on olemassa kaksi työläisasuntosysteemiä: cottage(torppa)-systeemi, jolloin jokaisella työläisperheellä on oma mökki ja mikäli mahdollista pieni puutarha, kuten Englannissa, ja kasarmisysteemi, suuret rakennukset, joissa on paljon työläisasuntoja, kuten Pariisissa, Wienissä jne. Niiden kummankin välimuotona on Pohjois-Saksassa yleisenä esiintyvä systeemi. Cottage-systeemi olisi tosin ainoa oikea ja ainoa, jonka vallitessa työläinen voisi hankkia omistusoikeuden mökkiinsä; kasarmisysteemistä on sitä paitsi hyvin suurta vahinkoa terveydelle, siveellisyydelle ja kotirauhalle, mutta valitettavasti juuri asuntopulan keskuksissa, suurkaupungeissa, cottage-systeemi on maan kalleuden vuoksi mahdoton, ja saa olla tyytyväinen, jos siellä suurten kasarmien asemesta onnistutaan rakentamaan 4–6 huoneiston taloja tai erilaisten rakennuskonstien avulla poistamaan kasarmisysteemin pahimmat epäkohdat. (S. 71–92.)
Olemme laskeutuneet jo aikamoisen matkan, eikö totta? Työläisten muuttaminen kapitalisteiksi, yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaiseminen, oma mökki jokaisella työläisellä — kaikki tuo on jäänyt ylös »ihanteiden piiriin»; meidän on nyt vain huolehdittava siitä, että cottage-systeemi otetaan käytäntöön kylissä ja että kaupungeissa rakennetaan työläiskasarmit mahdollisimman siedettäviksi.
Asuntokysymyksen porvarillisessa ratkaisussa on siis ajettu selvästi karille, kaupungin ja maaseudun välisen vastakohtaisuuden karille. Ja tässä olemme tulleet kysymyksen keskeiseen kohtaan. Asuntokysymys voidaan ratkaista vasta sitten, kun yhteiskuntaa on uudistettu niin paljon, että voidaan ryhtyä hävittämään kaupungin ja maaseudun välistä vastakohtaisuutta, joka nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa on kärjistetty äärimmilleen. Kapitalistinen yhteiskunta on kokonaan kykenemätön hävittämään tätä ristiriitaa, sen täytyy päinvastoin kärjistää sitä joka päivä yhä enemmän. Tämän ovat käsittäneet oikein jo nykyajan ensimmäiset utopistisosialistit — Owen ja Fourier. Heidän mallijärjestelmissään ei enää ole kaupungin ja maaseudun vastakohtaisuutta. Havaitaan siis aivan päinvastaista kuin mitä herra Sax väittää: asuntokysymyksen ratkaiseminen ei ratkaise samalla yhteiskunnallista kysymystä, vaan ainoastaan yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaiseminen, ts. kapitalistisen tuotantotavan hävittäminen, tekee samalla mahdolliseksi asuntokysymyksen ratkaisemisen. Mielettömyyttä on se, että tahdotaan ratkaista asuntokysymys ja säilyttää edelleenkin nykyaikaiset suurkaupungit. Mutta nykyaikaiset suurkaupungit häviävät vasta sitten, kun hävitetään kapitalistinen tuotantotapa, ja kun tämä hävittäminen alkaa, kysymys ei ole enää siitä, että jokaiselle työläiselle toimitettaisiin oma mökki, vaan kokonaan muista asioista.
Jokaisen yhteiskunnallisen vallankumouksen täytyy kuitenkin alussa ottaa asiat sellaisina, kuin se ne tapaa, ja taistella huutavimpia epäkohtia vastaan käytettävissä olevin keinoin. Olemme jo tulleet huomaamaan, että asuntopulaa voidaan heti lievittää siten, että pakkoluovutetaan osa omistaville luokille kuuluvista loistohuoneistoista ja asutetaan pakollisesti muu osa.
Joskin herra Sax jatkaessaan lähtee jälleen suurkaupungeista ja puhuu pitkälti ja laveasti työläisasutuksista, joita tulee perustaa kaupunkien lähistölle, joskin hän kuvailee noiden asutusten kaikkia ihanuuksia, joita ovat yhteinen »vesijohto, kaasuvalaistus, ilma- tai vesilämmitys, pesutuvat, kuivaamot, kylpyhuoneet jne.» »lastenseimi, koulu, rukoushuone» (!), »lukuhuone, kirjasto... viini- ja oluttuvat, tanssi- ja konserttisalit kaikkine mukavuuksineen», höyryvoima, jota johdetaan kaikkiin taloihin ja joka voi »tietyssä mitassa siirtää tuotannon tehtaista jälleen kotiverstaisiin» — niin se ei muuta asiaa vähääkään. Siirtoasutuksen, jota hän kuvailee, herra Huber on lainannut välittömästi sosialisteilta Owenilta ja Fourierilta, ja se on kokonaan porvarillistettu pyyhkimällä yksinkertaisesti pois kaikki sosialistinen. Mutta juuri sen vuoksi siitä tuleekin aivan utooppinen. Ketään kapitalistia ei kiinnosta vähääkään tuollaisten asutusten perustaminen eikä niitä olekaan missään muualla maailmassa paitsi Guisessa, Ranskassa; ja sekin on fourierlaisen perustama, ei tuottavan keinottelun, vaan sosialistisen kokeilun mielessä.[1*] Yhtä hyvin herra Sax olisi voinut porvarillisen tuulentupasuunnittelunsa vahvikkeeksi mainita kommunistisen »Harmony Hall» -asutuksen,[6] jonka Owen perusti 40-luvun alussa Hampshiressa ja joka on jo kauan sitten hajonnut.
Kaikki nuo puheet siirtoasutusten perustamisesta ovat kumminkin vain ponneton yritys lentää jälleen »ihanteiden piiriin», yritys jota seuraa heti putoaminen. Jälleen kuljemme reippaasti mäkeä alas. Yksinkertaisin ratkaisu on se,
»että työnantajat, tehtaanisännät auttavat työläisiä hankkimaan sopivat asunnot joko rakentamalla niitä omaan laskuunsa tai innostamalla ja tukemalla työläisiä näiden omassa rakennustoiminnassa, antamalla heidän käyttöönsä maapalstoja, lainaamalla rakennuspääomaa jne.» (S. 106.)
Siten olemme jälleen poissa suurkaupungeista, joissa ei voi olla puhettakaan mistään tuollaisesta, ja siirrymme takaisin maaseudulle. Herra Sax todistelee nyt, että tehtailijoille itselleen on edullista auttaa työläisiään saamaan siedettävät asunnot — toisaalta siksi, että se on pääomien edullista sijoittamista, ja toisaalta siksi, että siitä kiertämättömästi
»johtuva työläisten aseman parantuminen... tulee sittemmin kohottamaan heidän fyysistä ja henkistä työkykyään, mikä luonnollisesti... ei ole vähemmän... edullista työnantajille. Ja siten tulee otettua myös oikea kanta viimeksi mainittujen osallistumiseen asuntokysymyksen ratkaisuun: tämä osallistuminen on tulosta latenttisesta assosiaatiosta, tulosta työnantajien huolenpidosta työläistensä fyysisestä ja taloudellisesta, henkisestä ja siveellisestä hyvinvoinnista, huolenpidosta, joka enimmäkseen kätkeytyy humanitääristen pyrintöjen verhoon ja tulee sinänsä palkittua rahallisesti seuraamustensa kautta, toimeliaiden, taitavien, ahkerien, tyytyväisten ja uskollisten työläiskerrosten hankkimisen ja säilyttämisen kautta». (S. 108.)
Fraasi »latenttisesta assosiaatiosta»,[7] jolla herra Huber on yrittänyt antaa porvarillis-filantrooppiselle sepustukselle »ylevän ajatuksen», ei vähääkään muuta asiaa. Maaseutupaikkakuntien suurtehtailijat, varsinkin Englannissa, ovat ilman tuota fraasiakin jo aikoja sitten vakuuttuneet siitä, että työläisasuiltojen rakentaminen ei ole ainoastaan välttämättömyys, osa itse tehdasrakennustoiminnasta, vaan se on myös sangen kannattavaa. Englannissa syntyi sillä tavalla kokonaisia kyliä, joista monet kehittyivät myöhemmin kaupungeiksi. Mutta sen sijaan, että olisivat kiitollisia ihmisrakkaille kapitalisteille, työläiset ovat jo hyvin kauan esittäneet tuota cottage-systeemiä vastaan sangen vakavia vastaväitteitä. Kysymys ei ole vain siitä, että heidän pitää maksaa mökeistä monopolihinnat, kun tehtailijalla ei ole kilpailijoita; jokaisen lakon aikana he joutuvat heti asunnottomiksi, sillä tehtailija ajaa heidät ilman muuta ulos, mikä tekee kaiken vastarinnan äärimmäisen vaikeaksi. Yksityiskohtaisempia tietoja voi saada kirjastani »Työväenluokan asema Englannissa». (S. 224 ja 228.)[8] Herra Sax kuitenkin arvelee, että tuollaisia argumentteja »tuskin kannattaa ryhtyä kumoamaan». (S. 111.) Mutta eikö hän sitten halua antaa työläiselle omistusoikeutta mökkiinsä? Haluaa kyllä, mutta koska »työnantajillakin täytyy aina olla mahdollisuus määrätä asunnosta voidakseen erottaessaan työläisen antaa asunnon tämän sijaiselle», niin... pitää tietysti »tällaisten tapausten varalta tehdä välipuhe omistusoikeuden peruuttamisesta».[2*] (S. 113.)
Tällä kertaa laskeuduimme odottamattoman nopeasti alas. Ensin sanottiin: työläisen omistusoikeus mökkiinsä; sitten saimme tietää, että kaupungeissa se on mahdotonta ja että se voidaan toteuttaa vain maaseudulla; nyt meille selitetään, että maaseudullakin tämän omistusoikeuden pitää olla »välipuheella peruutettavissa»! Samalla kun herra Sax keksi työläisiä varten tällaisen omistusmuodon, kun heidät muutettiin »välipuheella peruutettaviksi» kapitalisteiksi, olemme jälleen onnellisesti palanneet syntiselle maankamaralle ja täällä voimme tutkia, mitä kapitalistit ja muut filantroopit ovat asuntokysymyksen ratkaisemiseksi todella tehneet.
Jos saatamme uskoa tri Saxiamme, niin herrojen kapitalistien taholta on jo nytkin tehty paljon oleellista asuntopulan lieventämiseksi, ja se todistaa, että asuntokysymys voidaan ratkaista kapitalistisen tuotantotavan pohjalla.
Ennen kaikkea herra Sax vie meidät — Bonaparten Ranskaan! Kuten tunnettua, Louis Bonaparte asetti Pariisin maailmannäyttelyn aikana komission muka laatimaan selostusta Ranskan työtätekevien luokkien asemasta, mutta oikeastaan sitä varten, jotta tuo asema tulisi keisarikunnan suureksi kunniaksi kuvattua todella paratiisimaiseksi. Ja tämän bonapartismin lahjottavimmista rengeistä muodostetun komission selostukseen vetoaa herra Sax, varsinkin kun sen toiminnan tulokset ovat »asian hoidettavakseen saaneen komission oman lausunnon mukaan Ranskan osalta joltisenkin täydelliset»! Entä minkälaisia nuo tulokset ovat? Kahdeksastakymmenestä yhdeksästä tietoja antaneesta suuresta teollisuuslaitoksesta ja osakeyhtiöstä 31 ei ole lainkaan rakentanut työläisasumuksia; rakennettuihin asumuksiin on mahtunut herra Saxin omien laskelmien mukaan enintään 50–60 tuhatta henkeä, ja asunnoissa on miltei poikkeuksetta vain kaksi huonetta perhettä kohti!
Itsestään selvää on, että jokainen kapitalisti, jonka oman tuotantonsa edellytykset — vesivoima, hiilikaivosten, rautamalmiesiintymien ja muiden kaivosten sijainti jne. — sitovat tiettyyn maaseutupaikkakuntaan, on pakotettu rakentamaan työläisilleen asuntoja, ellei niitä ole. Mutta jotta sitä voitaisiin pitää todistuksena »latenttisen assosiaation» olemassaolosta, »kuvaavana osoituksena asian ja sen suuren merkityksen yhä syvällisemmästä ymmärtämisestä», »paljonlupaavana alkuna» (s. 115), niin siihen tarvitaan pitkälle kehittynyttä tottumusta pettää itseään. Tässäkin suhteessa muuten eri maiden teollisuudenharjoittajat eroavat toisistaan varsinaisen kansallisluonteensa puolesta. Esimerkiksi sivulla 117 herra Sax kertoo meille:
»Englannissa on vasta uusimmalla ajalla havaittavissa tämän suuntaista työnantajien tarmokasta toimintaa. Etenkin kaukana maaseudulla sijaitsevissa kylissä... se seikka, että työläiset joutuvat usein lähimmiltäkin paikkakunnilta kulkemaan pitkän matkan tehtaalle, saapuvat työhön jo väsyneenä ja työskentelevät siksi riittämättömän tuottavasti, on se määräävä vaikutin, joka panee työnantajat rakentamaan työläisilleen asuntoja. Samalla kasvaa myös niiden luku, jotka käsittäen suhteet syvällisemmin sitovat asunto reformiin joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä latenttisen assosiaation kaikki muut ainekset; heitä juuri saavatkin kiittää syntymisestään nämä kukoistavat asutukset... Ashtonin nimi Hydessa, Ashwertin Turtonissa, Grantin Byryssa, Gregin Bollingtonissa, Marshallin Leedsissa, Struttin Belperissä, Saltin Saltairessa, Akroydin Copleyssa ym. ovat sen vuoksi hyvin tunnettuja Yhdistyneessä kuningaskunnassa.»
Pyhä yksinkertaisuus ja vieläkin pyhempi tietämättömyys! Englantilaiset maalaistehtailijat ovat vasta »uusimmalla ajalla» rakentaneet työläisasuntoja! Ei, kunnioitettava herra Sax, Englannin kapitalistit ovat todella suurtehtailijoita myös järkensä eivätkä vain kukkaronsa puolesta. He olivat käsittäneet jo kauan ennen kuin Saksaan ilmaantui todellinen suurteollisuus, että maaseudun tehdastuotannossa kulungit työväen asuntoihin muodostavat välttämättömän, sekä välittömästi että välillisesti hyvin tuottavan osan koko sijoitettavasta pääomasta. Jo kauan ennen kuin Bismarckin ja saksalaisten porvarien välinen taistelu lahjoitti saksalaisille työläisille yhdistymisvapauden, Englannin tehtailijat, kaivosten ja sulattojen omistajat olivat käytännössä tulleet tuntemaan sen, missä määrin he voivat painostaa lakkoilevia työläisiä, jos he ovat samalla näiden työläisten vuokraisäntiä. Jonkin Gregin, Ashtonin ja Ashwertin »kukoistavat asutukset» kuuluvat siinä määrin »uusimpaan aikaan», että jo 40 vuotta sitten porvaristo ylisteli niitä esikuviksi, ja minä itse kuvailin niitä jo 28 vuotta sitten (ks. »Työväenluokan asema Englannissa», s. 228–230, huomautus[9]). Jokseenkin yhtä vanhoja ovat Marshallin ja Akroydin (näin kirjoitetaan hänen niinensä) siirtoasutukset ja vieläkin vanhempi on Struttin asutus, jonka alkujuuri ulottuu menneeseen vuosisataan.
Ja kun Englannissa työläisasumuksen keskimääräiseksi iäksi lasketaan 40 vuotta, niin herra Sax itsekin voi sormin laskea, kuinka kurjassa tilassa nuo »kukoistavat asutukset» nykyisin ovat. Sitä paitsi useimmat noista asutuksista eivät ole enää maaseudulla; teollisuuden jättimäisen kasvun tuloksena useimmat noista asutuksista ovat siinä määrin tehtaiden ja talojen saartamia, että ne sijaitsevat nyt 20–30 tuhatta asukasta käsittävien ja sitäkin suurempien likaisten ja savuisten kaupunkien keskellä, mikä ei kuitenkaan estä herra Saxin edustamaa saksalaista porvarillista tiedettä vielä nykyisinkin kertailemasta hartaasti vanhoja vuoden 1840 aikaisia englantilaisia ylistyslauluja, jotka eivät nyt enää vastaa todellisuutta.
Ja varsinkin vanha Akroyd![10] Tämä kunnon mies oli aito filantrooppi. Hän rakasti työläisiään ja erittäinkin työläisnaisiaan niin kovin, että Yorkshiressa hänen vähemmän ihmisrakkailla kilpailijoillaan oli tapana sanoa: hän pitää tehtaansa käynnissä yksinomaan omien lastensa avulla! Herra Sax muuten väittää, että noissa kukoistavissa asutuksissa »aviottomat lapset käyvät yhä harvinaisemmiksi» (s. 118). Aivan niin, avioliiton ulkopuoliset aviottomat lapset: Englannin tehdasseuduilla sievät tytöt menevät näet naimisiin varsin nuorina.
Englannissa on maaseudulla yli 60 vuotta ollut tapana rakentaa työläisasumuksia jokaisen suuren tehtaan viereen ja samanaikaisesti tehtaan kanssa. Kuten jo on mainittu, monet tällaiset tehdaskylät ovat olleet alkuna, jonka ympärille on myöhemmin muodostunut kokonainen tehdaskaupunki kaikkine niine epäkohtineen, joita tehdaskaupunki mukanaan tuo. Nuo asutukset eivät siis ole ratkaisseet asuntokysymystä, vaan ne ovat sen vasta aiheuttaneet paikkakunnallaan.
Sitä vastoin niissä maissa — Ranskassa ja erittäinkin Saksassa — jotka suurteollisuuden alalla ovat vain kompuroineet Englannin perässä ja oikeastaan vasta vuodesta 1848 oppineet tuntemaan, mitä suurteollisuus on, asia on aivan toisin. Näissä maissa vain jättimäiset sulatot ja tehtaat — sellaiset kuin Schneiderin tehtaat Creusotissa ja Kruppin tehtaat Essenissä — päättivät pitkien epäröintien jälkeen rakentaa joitakin työläisasumuksia. Suuri enemmistö maalaistehtailiioista antaa työläistensä kävellä monia maileja helteessä, lumessa ja rankkasateessa aamulla tehtaalle ja illalla takaisin kotiin. Näin on laita etenkin vuoristoseuduilla — Ranskan ja Elsassin Vogeeseilla, samoin kuin Wupperin, Siegin, Aggrin, Lennen ja muiden Reinin ja Westfalenin jokien varsilla. Erzgebirgessä ei asianlaita ole sen paremmin. Niin saksalaisilla kuin ranskalaisillakin on samaa pikkumaista itaruutta.
Herra Sax tietää mainiosti, ettei paljonlupaavalla alulla enempää kuin kukoistavilla asutuksillakaan ole kerrassaan mitään merkitystä. Sen vuoksi hän yrittää todistaa kapitalisteille, kuinka erinomaisia tuloja he voivat saada työläisasumusten rakentamisesta. Toisin sanoen hän yrittää osoittaa heille uuden keinon työläisten puijaamista varten.
Ensin hän esittää heille esimerkkinä kokonaisen joukon lontoolaisia osaksi filantrooppis-, osaksi keinotteluluontoisia rakennusyhtiöitä, jotka ovat saaneet puhdasta tuloa 4–6 % ja enemmänkin. Sitä että työläisasumuksiin sijoitettu pääoma tuottaa hyvän tulon, herra Saxin ei tarvitse meille todistella. Syynä siihen, ettei niihin sijoiteta pääomia nykyistäkin enemmän, on se, että kalliit asunnot tuottavat omistajille vieläkin suurempia tuloja. Herra Saxin kehotukset kapitalisteille ovat taaskin pelkkää moraalisaarnaa.
Mitä taas tulee noihin lontoolaisiin rakennusyhtiöihin, joiden loistavasta menestymisestä herra Sax niin suuriäänisesti toitottaa, niin ne ovat hänen oman laskelmansa mukaan — ja siihen on sisällytetty jos jonkinlainen rakennuskeinottelu — antaneet asunnon kaiken kaikkiaan vain 2132 perheelle ja 706 yksinäiselle miehelle, siis vajaalle 15 000 henkilölle! Ja tuollaiset lapsellisuudet rohjetaan Saksassa esittää vakavasti suuriksi saavutuksiksi, samaan aikaan kun yksistään Lontoon itäosassa miljoona työläistä elää mitä kauheimmissa asunto-oloissa! Kaikki nuo filantrooppiset pyrkimykset ovat todellisuudessa niin säälittävän mitättömiä, että työläisten asemaa koskevissa englantilaisissa parlamenttiselostuksissa ei koskaan edes mainita niistä.
Emme halua edes puhua nyt siitä Lontoota koskevasta naurettavasta tietämättömyydestä, mikä koko tässä luvussa tulee ilmi. Mainitsemme vain yhden esimerkin. Herra Sax on sitä mieltä, että yksinäisten miesten yömaja Sohossa suljettiin sen vuoksi, että tällä kaupunginkulmalla »ei voitu odottaa saatavan suurta asiakaskuntaa». Herra Sax nähtävästi luulee, että Lontoon koko länsiosa on yhtäjaksoista loistokaupunkia, eikä tiedä sitä, että hienojen katujen jälkeen on välittömästi kovin likaisia työläiskortteleita, joista eräs on esimerkiksi Soho. Mallikelpoinen yömaja Sohossa, josta herra Sax mainitsee ja jonka tunsin jo 23 vuotta sitten, oli alussa hyvin kysytty, mutta lakkasi toimimasta, koska kukaan ei voinut siinä asua. Mutta sehän oli kuitenkin eräs parhaimmista.
Entä työläiskaupunki Elsassin Mülhausenissa — eikö se ole saavutus?
Mannermaan porvaristolle on Mülhausenin työläiskaupunki samanlainen ylpeyden ja kerskailun aihe kuin Englannin porvaristolle muinoin kukoistaneet Ashtonin, Ashwertin, Gregin ja kumppanien asutukset. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole »latenttisen» assosiaation, vaan Ranskan toisen keisarikunnan ja Elsassin kapitalistien välisen avoimen assosiaation tuote. Se oli eräs Louis Bonaparten sosialistinen koe, jota varten valtio antoi lainana 1/3 pääomasta. Neljässätoista vuodessa (vuoteen 1867) rakennettiin 800 pikkutaloa niin huonoon tyyliin, ettei se Englannissa, jossa tämä asia ymmärretään paremmin, olisi ollut mahdollista; näitä pikkutaloja annetaan työläisille omaisuudeksi, kun nämä ovat maksaneet kuukausittain 13–15 vuoden ajan korotettua asuntovuokraa. Tämän laatuista omaisuuden hankkimista, mikä Englannin osuustoiminnallisissa rakennustöissä, kuten tulemme huomaamaan, on ollut käytännössä jo kauan, Elsassin bonapartistien ei tarvinnut keksiä lainkaan ensimmäisinä. Vuokramaksulisät, talojen lunastusmaksut, ovat englantilaisiin verraten aika suuria; maksettuaan vähitellen esimerkiksi 15 vuodessa 4500 frangia työläinen saa talon, jonka arvo oli 15 vuotta sitten 3300 frangia. Jos työläinen haluaa muuttaa muuanne tai jättää vain kerrankin kuukausimaksun maksamatta (siinä tapauksessa hänet voidaan häätää), niin häneltä laskutetaan vuosittaisena vuokramaksuna 6 2/3 % talon alkuperäisestä arvosta (esimerkiksi 17 frangia kuukaudelta talon hinnan ollessa 3000 frangia) ja hänelle maksetaan jäännös, muttei penniäkään korkoa. On ymmärrettävää, että yhtiö voi täten »valtionapua» lukuunottamattakin rikastua; yhtä ymmärrettävää on, että näillä ehdoilla annetut asunnot ovat parempia kuin vanhat kasarmiasunnot itse kaupungissa jo siksi, että ne sijaitsevat kaupungin ulkopuolella, puolittain maaseudulla.
Parista Saksassa tehdystä surkeasta kokeesta, joiden mitättömyyden herra Sax itsekin tunnustaa sivulla 157, emme ryhdy puhumaankaan.
Mitä nämä kaikki esimerkit siis todistavat? Vain sitä, että työläisasumusten rakentaminen, vaikka ei poljettaisikaan jalkoihin kaikkia terveydenhoitolakeja, tuottaa kapitalistista tuloa. Mutta sitähän ei kukaan ole koskaan kiistänytkään, sen me kaikki olemme tienneet kauan sitten. Kaikkinainen pääoman sijoitus, joka tyydyttää jonkin tarpeen, on asiaa järkiperäisesti hoidettaessa kannattavaa. Kysymys on siitä, miksi asuntopula sittenkin jatkuu; minkä vuoksi kapitalistit eivät sittenkään huolehdi, että työläisille olisi riittävästi terveellisiä asuntoja? Ja tässä herra Saxin täytyy jälleen kääntyä vain kehotuksin pääoman puoleen ja hän jää meille velkaa vastauksen. Oikean vastauksen tähän kysymykseen olemme jo antaneet ylempänä.
Pääoma ei halua — se on nyt käynyt lopullisesti selville — poistaa asuntopulaa, vaikka se voisikin sen tehdä. Jää vain kaksi muuta ulospääsyä: työläisten oma apu ja valtion apu.
Herra Sax, oman avun innokas kannattaja, osaa asuntokysymyksenkin alalta kertoa siitä ihmeitä. Hänen on kuitenkin valitettavasti heti alussa pakko tunnustaa, että oma apu voi jotain antaa vain siellä, missä on otettu tai voidaan ottaa käytäntöön cottage-systeemi, siis taaskin vain maaseudulla; suurissa kaupungeissa, jopa Englannissakin, vain hyvin rajoitetussa mitassa. Siksipä, herra Sax huokaisee,
»reformi voidaan suorittaa sen» (oman avun) »avulla vain kiertoteitse, siis aina vain vajavaisesti, nimittäin vain sikäli kuin yksityisomistusperiaate esiintyy asunnon laatuun vaikuttavana voimatekijänä».
Ja sekin on epäilyksen alaista; joka tapauksessa »yksityisomistusperiaate» ei ole vaikuttanut suinkaan reformoivasti kirjoittajamme tyylin »laatuun». Tästä kaikesta huolimatta oma apu on saanut Englannissa aikaan sellaisia ihmeitä, »että sen ansiosta on menty kauaksi edelle siitä, mitä siellä on tehty asuntokysymyksen muunlaisen ratkaisemisen hyväksi». Puhe on englantilaisista rakennusyhtiöistä (building societies), joita herra Sax käsittelee seikkaperäisesti erikoisesti siksi, että
»niiden olemuksesta ja toiminnasta on yleensä levitelty sangen vajavaisia tai virheellisiä käsityksiä. Englantilaiset building societies eivät ole lainkaan... asuntorakennusyhtiöitä tai asuntorakennusosuuskuntia, ne ovat enemmänkin... saksaksi sanoaksemme 'Hauserwerbvereine' ('talonhankintaliittoja'); ne ovat liittoja, joiden tarkoituksena on koota jäsentensä ajoittaisesti suorittamien maksujen pohjalla rahasto ja antaa siitä sitä mukaa kuin varoja kertyy jäsenille lainoja talon ostamista varten... Building Society on siten jäsentensä toiselle osalle säästökassana ja toiselle — lainakassana. Building societies ovat siis työläisten tarpeiksi tarkoitettuja hypoteekkilaitoksia, jotka käyttävät pääasiallisesti... työläisten säästöjä... tukeakseen tallettajien säätyveljiä talon ostamisessa tai rakentamisessa. Kuten tuli olettaakin, nämä lainat on säädetty annettaviksi vastaavan kiinteistön panttausta vastaan ja sillä tavalla, että niiden kuoletus suoritetaan lyhytaikaisina osamaksuina, joihin kuuluu korko- ja kuoletusmaksu... Tallettajille ei korkoja makseta, vaan ne hyvitetään aina merkitsemällä heidän tililleen korkoa korolle... Talletukset yhdessä kasvaneiden korkojen kanssa... voidaan kuukauden irtisanomisajalla ottaa ulos milloin hyvänsä.» (S. 170–172.) »Englannissa on yli 2000 tällaista liittoa... niiden kokoama pääoma tekee lähes 15 000 000 puntaa, ja jo noin 100 000 työläisperhettä on saanut tällä tavalla oman kodin; se on sellainen yhteiskunnallinen saavutus, jolle on vaikea löytää vertaa.» (S. 174.)
Valitettavasti tässäkin tulla kompuroi aivan kintereillä »mutta»:
»Kysymyksen täydelliseen ratkaisuun ei kuitenkaan näin ole millään muotoa päästy. Se johtuu jo siitäkin, että talon hankkiminen on vain parempipalkkaisille työläisille... mahdollista... Etenkin terveysoloihin kiinnitetään usein vähän huomiota.» (S. 176.)
Mannermaalla »tällaisten liittojen... kehitysmahdollisuudet ovat hyvin rajoitettuja». Ne edellyttävät cottage-systeemiä, jota täällä tavataan vain maaseudulla; mutta maaseudulla työläiset eivät ole kyllin kehittyneitä omaa-apua varten. Toisaalta kaupungeissa, joissa voisi syntyä oikeita asuntorakennusosuuskuntia, viimeksi mainitut kohtaavat »erilaisia hyvin huomattavia ja vakavia vaikeuksia». (S. 179.) Ne voisivat rakentaa vain pikkutaloja, mutta suurissa kaupungeissa se ei käy päinsä. Sanalla sanoen »toverillisen oman avun tämä muoto» ei voi »nykyisissä oloissa — ja tuskinpa lähitulevaisuudessakaan — esittää pääosaa tämän kysymyksen ratkaisussa». Nämä asuntorakennusosuuskunnat ovat näet vasta »ensimmäisessä, kehittymättömässä alkuvaiheessaan». »Tämä koskee myös Englantia.» (S. 181.)
Siis kapitalistit eivät halua ja työläiset eivät voi. Tähän voisimmekin lopettaa tämän luvun, ellei olisi ehdottoman välttämätöntä antaa eräitä selityksiä englantilaisista building societies, jotka Schulze-Delitzschin tapaiset porvarit esittävät työläisillemme alinomaa esikuviksi.
Nuo building societies eivät ole työväenyhtiöitä eikä niiden päätarkoituksena ole hankkia omia taloja työläisille. Päinvastoin tulemme näkemään, että sellaista tapahtuu vain harvoissa poikkeustapauksissa. Nuo building societies ovat oikeastaan keinotteluluontoisia, jota paitsi tämä koskee yhtä hyvin pieniä yhtiöitä, jollaisia ne alunperin ovat, kuin myös niiden suuria jäljittelijöitä. Jossain majatalossa — aloitteen tekijänä on tavallisesti isäntä, jonka luona sitten pidetään jokaviikkoisia kokouksia — jokin määrä kantavieraita ja heidän ystäviään, puotimiehiä, kauppapalvelijoita, kauppamatkustajia, pienkäsityöläisiä ja muita pikkuporvareitta — siellä sun täällä myös joku koneenrakentaja tai muu luokkansa aristokratiaan kuuluva työläinen — perustaa yhdessä asuntorakennusosuuskunnan. Välittömänä aiheena on tavallisesti se, että majatalon isäntä on saanut vihiä lähellä tai jossain muualla sijaitsevasta suhteellisen halvalla saatavasta maapalstasta. Useimmat osakkaat eivät ole toimiensa puolesta sidottuja mihinkään määrättyyn paikkakuntaan; monilla puotimiehillä ja käsityöläisillä on kaupungissa vain liike, muttei asuntoa; kuka suinkin voi, asuu mieluummin savuisen kaupungin ulkopuolella. Ostetaan tontti ja rakennetaan sille mahdollisimman monta pikkutaloa. Varakkaammilta saatu laina tekee mahdolliseksi oston; viikoittaisilla maksuilla ja eräillä pienemmillä lainoilla katetaan viikoittaiset rakennusmenot. Ne osakkaat, jotka haluavat saada oman talon, saavat arvalla valmiin, ja vastaava lisäys vuokramaksuun kuolettaa ostohinnan. Muut talot annetaan vuokralle tai myydään. Rakennusyhtiö taas, jos sen asiat edistyvät hyvin, kokoaa joko suuremman tai pienemmän omaisuuden, joka kuuluu osakkaille niin kauan kuin he suorittavat maksunsa ja joka aika ajoittain tai yhtiön tultua lakkautetuksi jaetaan heidän kesken. Sellainen on englantilaisten asuntorakennusyhtiöiden historia yhdeksässä tapauksessa kymmenestä. Toiset ovat suurempia, useinkin jonkin poliittisen tai filantrooppisen tekosyyn varjolla perustettuja yhtiöitä, mutta aina viime kädessä niiden perustarkoituksena on hankkia keinotellen maaomaisuudella pikkuporvariston säästöille parempia, kiinnitysvakuuksin turvattuja, hyväkorkoisia ja osinkoja lupaavia sijoituksia.
Minkälaisten asiakkaiden varaan nuo yhtiöt perustavat laskelmansa, se näkyy erään suurimman, ellei kaikkein suurimman yhtiön prospektista. Lontoon rakennusyhtiö »Birkbeck Building Society, 29 and 30, Southampton Buildings, Chancery Lane», jonka tulot sen olemassaolon aikana ovat kohonneet yli 10 ½ miljoonan punnan (70 miljoonan taalerin) ja jolla on pankkitalletuksina ja valtion arvopapereissa yli 416 000 puntaa sekä nykyisin 21 441 jäsentä ja tallettajaa, mainostaa itseään seuraavalla tavalla:
»Useimmat tuntevat pianotehtailijoiden niin sanotun kolmivuotisjärjestelmän, jonka mukaan jokaisesta, joka ottaa pianon vuokralle kolmeksi vuodeksi, tulee mainitun ajan kuluttua pianon omistaja. Ennen tämän järjestelmän käytäntöönottamista vähätuloisten henkilöiden oli yhtä vaikea hankkia itselleen hyvää pianoa kuin omaa asuntoakin; ihmiset maksoivat vuodesta toiseen pianonvuokraa ja kuluttivat rahaa kaksi kolme kertaa enemmän kuin mitä piano oli arvoltaan. Mutta se, mitä voidaan tehdä pianon suhteen, voidaan tehdä myös asuintalon suhteen... Koska kuitenkin asuintalo maksaa enemmän kuin piano... niin ostohinnan maksamiseen vuokramaksuilla tarvitaan pitempi aika. Sen vuoksi tirehtöörit ovat tehneet Lontoon eri osissa ja sen laitakaupungeissa talonomistajien kanssa sopimuksen, jonka ansiosta tirehtöörit voivat tarjota Birkbeck Building Societyn jäsenille ja muille suuren valikoiman taloja kaupungin eri osissa. Järjestelmä, jota tirehtöörit aikovat noudattaa, on seuraava: talot vuokrataan 12 ½ vuodeksi, minkä ajan kuluttua, jos vuokramaksut on maksettu säännöllisesti, talo siirtyy vuokraajan ehdottomaksi omaisuudeksi ilman mitään lisämaksuja... Vuokraaja voi myös tehdä sopimuksen lyhemmästä lunastusajasta, jolloin vuokramaksu on suurempi, tai pitemmästä lunastusajasta, jolloin vuokramaksu on pienempi... Liittymällä Birkbeck Building Societyn jäseneksi pienituloiset henkilöt, liike- ja kauppa-apulaiset ja muut voivat heti päästä riippumattomiksi kaikista talonomistajista.»
Tämä on kyllin selvää kieltä. Työläisistä ei puhuta lainkaan, sen sijaan puhutaan pienituloisista ihmisistä, liike- ja kauppa-apulaisista jne.; ja sen lisäksi oletetaan, että tavallisesti asiakkailla jo on piano. Todellisuudessa kysymys ei ole tässä suinkaan työläisistä, vaan pikkuporvareista ja sellaisista, jotka haluavat ja voivat tulla niiksi, henkilöistä, joiden tulot, joskin tietyissä rajoissa, säännöllisesti kasvavat vähitellen, kuten kauppapalvelijoilla ja muilla sellaisilla ammatinharjoittajilla, samaan aikaan kun työläisen palkka, joka parhaassa tapauksessa jää nimellisesti muuttumattomaksi, tosiasiallisesti laskee samassa suhteessa kuin perhe suurenee ja sen tarpeet kasvavat. Todellisuudessa vain harvat työläiset saattavat poikkeustapauksissa osallistua tuollaisiin yhtiöihin. Toisaalta heidän tulonsa ovat liian vähäisiä ja toisaalta liian epävarmoja, jotta he voisivat tehdä sitoumuksen 12 ½ vuodeksi. Harvoina poikkeuksina, joita tämä ei koske, ovat paraspalkkaiset työläiset tai tehtaiden työnjohtajat.[3*]
Jokaiselle on muuten selvää, että Mülhausenin työläiskaupungin bonapartistit ovat vain noiden Englannin pikkuporvarien asuntorakennusyhtiöiden viheliäisiä jäljittelijöitä. Ero on vain siinä, että saamastaan valtionavusta huolimatta bonapartistit petkuttavat asiakkaitaan paljon enemmän kuin nuo rakennusyhtiöt. Heidän ehtonsa ovat yleensä vähemmän liberaalisia kuin mitä ne keskimäärin ovat Englannissa; samaan aikaan kuin Englannissa jokaisesta maksuerästä lasketaan korkoa ja korkoa korolle ja maksetaan takaisin kuukauden irtisanomisajan kuluttua, Mülhausenin tehtailijat pistävät taskuunsa niin korot kuin koron korotkin ja antavat takaisin vain perusmaksun, joka on maksettu kovalla viiden frangin rahalla. Eikä kukaan ole ihmettelevä tätä eroa enemmän kuin herra Sax, jonka kirjassa tämä kaikki on hänen sitä tietämättä.
Työläisten omasta avusta ei siis myöskään synny mitään. Jää valtionapu. Mitä herra Sax voi meille tässä suhteessa tarjota? Kolmea seikkaa:
»Ensinnäkin valtion on huolehdittava siitä, että sen lainsäädännöstä ja hallinnasta hävitetään tyyten tai vastaavasti parannetaan kaikki, josta jollain tavoin johtuu työtätekevien luokkien asuntopulan voimistuminen.» (S. 187.)
Siis: rakennuslainsäädännön tarkistaminen ja rakennuselinkeinon vapaus, jotta rakentaminen kävisi halvemmaksi. Englannissa rakennuslainsäädäntö on rajoitettu minimiin, rakennuselinkeinot ovat vapaita kuin taivaan linnut, mutta asuntopulaa kuitenkin on. Sitä paitsi Englannissa rakennetaan nykyisin niin halvalla, että talot tärisevät kun kärryillä ajetaan ohi ja joka päivä niistä jokin luhistuu. Vasta eilen, 25. lokakuuta 1872, Manchesterissa luhistui kerralla kuusi taloa ja tällöin kuusi työläistä loukkaantui vaikeasti. Siis sekään ei auta.
»Toiseksi valtiovallan on estettävä yksityisiä henkilöitä lisäämästä tai aiheuttamasta ahtaassa individualismissaan tuota pahaa.»
Siis: työläisasumukset terveys- ja rakennuspoliisin valvontaan, viranomaiset on oikeutettava sulkemaan terveydelle vaaralliset tai hajoamaisillaan olevat asumukset, kuten on tehty Englannissa vuodesta 1857 alkaen. Entä miten se siellä tehtiin? Ensimmäinen laki vuodelta 1855 (Nuisances Removal Act[11]) jäi, kuten herra Saxkin myöntää, »kuolleeksi kirjaimeksi» samoin kuin toinenkin laki vuodelta 1858 (Local Government Act[12]) (s. 197). Sen sijaan herra Sax luulee, että kolmas laki (Artisans' Dwellings Act[13]), joka koskee vain niitä kaupunkeja, joiden väkiluku on yli 10 000 henkeä, »on varmasti myönteinen osoitus brittiläisen parlamentin syvällisestä yhteiskunnallisten asioiden ymmärtämisestä» (s. 199), vaikkakin tuo väite on taaskin vain »myönteinen osoitus» siitä, ettei herra Sax tunne lainkaan Englannin »asioita». Se että Englanti on yleensä »yhteiskunnallisissa asioissa» mennyt mannermaasta kauas edelle, on itsestään selvää; Englanti on nykyaikaisen suurteollisuuden syntymämaa, siellä kapitalistinen tuotantotapa on kehittynyt vapaimmin ja pisimmälle, sen seuraukset tulevat siellä selvimmin ilmi ja saavat sen vuoksi myös ennemmin ilmauksensa lainsäädännössä. Parhaana todistuksena siitä on tehdaslainsäädäntö. Mutta herra Sax erehtyy pahasti, jos hän luulee, että parlamentin päätöksen tarvitsee saada vain lain voima tullakseen myös heti käytännöllisesti toteutetuksi. Ja juuri Local Government Act'ia tämä koskee enemmän kuin mitään muuta parlamenttipäätöstä (poikkeuksena ehkä Workshops'Act[14]). Tämän lain täytäntöönpano jätettiin kaupunginvirastoille, jotka ovat miltei kaikkialla Englannissa tunnettuja korruption, perhekuntalaisuuden ja jobberyn[15] tyyssijoja. Näiden kaupunginvarastojen asiamiehet, jotka saavat kiittää virastaan kaikenlaisia perheyhteyksiä, ovat olleet joko kykenemättömiä tai haluttomia panemaan täytäntöön tuollaisia yhteiskunnallisia lakeja, kun taas juuri Englannissa valtion virkamiehet, joiden tehtäväksi yhteiskunnallisen lainsäädännön valmistelu ja täytäntöönpano on annettu, suhtautuvat enimmäkseen tunnollisesti velvollisuuksiensa täyttämiseen — joskin nykyisin vähemmässä määrässä kuin kaksi-, kolmekymmentä vuotta sitten. Epähygienisten ja luhistumaisillaan olevien talojen omistajilla on miltei kaikkialla joko välillisesti tai välittömästi vahva edustajisto kaupunginvaltuustossa. Kaupunginvaltuuston valitseminen pikkupiireittäin tekee valittavat riippuvaisiksi mitä pienimmistäkin paikallisista intresseistä ja vaikutuksista; ainoakaan kaupunginvaltuusmies, joka haluaa tulla valituksi uudelleen, ei rohkene äänestää tuon lain soveltamisen puolesta omassa vaalipiirissään. On siis ymmärrettävää, miten vastenmielisesti paikalliset viranomaiset ottaisivat miltei kaikkialla vastaan tuon lain, ja tähän mennessä sitä onkin sovellettu vain skandaalimaisimmissa tapauksissa ja silloinkin enimmäkseen vain jo puhjenneen kulkutaudin seurauksena, kuten viime vuonna Manchesterissa ja Salfordissa rokkoepidemian aikana. Sisäministerille esitetyillä valituksilla onkin tähän asti ollut vaikutusta vain tällaisissa tapauksissa, sillä onhan jokaisen liberaalisen hallituksen periaate Englannissa se, että yhteiskunnallisia uudistuslakeja esitetään vain pakosta ja jo olevat lait jätetään mikäli mahdollista kokonaan täytäntöön panematta. Kyseisellä samoin kuin monella muullakin Englannin lailla on vain se merkitys, että työläisten johtaman tai painostaman hallituksen käsissä, kun tämä hallitus alkaa vihdoinkin soveltaa sitä, tuo laki tulee olemaan mahtava ase ryhdyttäessä rikkomaan nykyistä yhteiskuntajärjestelmää.
»Kolmanneksi» valtiovallan on herra Saxin mukaan »ryhdyttävä soveltamaan vallitsevan asuntopulan lieventämiseksi varsin laajassa mitassa kaikkia sen käytettävissä olevia positiivisia keinoja.»
Se merkitsee, että sen on rakennettava kasarmeja, »oikeita mallirakennuksia» »alemmille virkamiehilleen ja toimenhaltijoilleen» (mutta eiväthän nämä ole mitään työläisiä!) ja »annettava työtätekevien luokkien asunto-olojen parantamista varten lainoja kunnallislaitoksille, yhtiöille samoin kuin yksityisillekin henkilöille» (s. 203), kuten tehdään Englannissa Public Works Loan Act'in[16] nojalla ja kuten teki Louis Bonaparte Pariisissa ja Mülhausenissa. Mutta Public Works Loan Act on niin ikään olemassa vain paperilla; hallitus myöntää komissaarien käyttöön varoja enintään 50 000 puntaa, siis korkeintaan 400 pikkutalon rakentamista varten, näin muodoin 40 vuodessa tulisi rakennettua 16 000 taloa eli asumusta korkeintaan 80 000 henkilölle, mikä on pisara meressä. Vaikka olettaisimmekin, että 20 vuoden kuluttua lainojen takaisinmaksun ansiosta komission varat kaksinkertaistuvat, joten seuraavien 20 vuoden aikana tulisi rakennettua asuntoja vielä 40 000 henkilölle, niin sittenkin se on vain pisara meressä. Mutta kun talon ikä on keskimäärin vain 40 vuotta, niin 40 vuoden kuluttua joudutaan vuosittain käyttämään 50 000 tai 100 000 puntaa käteistä vanhimpien, ränsistyneiden cottage-talojen kunnostamiseen. Tästä herra Sax mainitsee sivulla 203: tätä periaatetta olisi noudatettava käytännöllisesti oikein ja »rajoittamattomassa mitassa»! Tähän tunnustukseen, ettei valtio ole kunnolla edes Englannissakaan tehnyt »rajoittamattomassa mitassa» mitään, herra Sax päättääkin kirjansa pitäen kuitenkin vielä yhden moraalisaarnan kaikille asianosallisille.[4*]
Päivänselvää on, että nykyinen valtio ei voi eikä halua hävittää asuntokurjuutta. Valtio ei ole mitään muuta kuin riistettyjä luokkia, talonpoikia ja työläisiä, vastaan suuntautuvaa omistavien luokkien, maanomistajien ja kapitalistien, järjestynyttä yhteistä valtaa. Mitä eivät halua yksityiset kapitalistit (ja tässä onkin kysymys vain heistä, koska tähän asiaan osallistuva maanomistajakin esiintyy lähinnä kapitalistina), sitä ei halua myöskään heidän valtionsa. Kun siis yksityiset kapitalistit, jotka tosin valittavat asuntopulaa, eivät juuri hievahdakaan peitelläkseen vaikkapa pinnallisesti sen kauheimpia seurauksia, niin ei myöskään kokonaiskapitalisti, valtio, ole tekevä mitään sen enempää. Se on korkeintaan huolehtiva siitä, että tavanomaiseksi muodostunut pintapeittely olisi suoritettu kaikkialla yhtäläisesti. Ja olemme nähneet, että niin se tapahtuukin.
Mutta saatettaneen väittää, että Saksassa porvaristo ei ole vielä vallassa, että Saksassa valtio on vielä tietyssä mitassa riippumaton, yhteiskuntaa korkeammalla oleva voima, joka juuri sen vuoksi edustaakin yhteiskunnan yhteisiä etuja eikä vain yhden luokan etuja. Sellainen valtio voi kyllä tehdä jotain, mihin porvarillinen valtio ei pysty; siltä saatetaan sosiaalisellakin alalla odottaa aivan toista.
Tuo on taantumuksellisten puhetta. Todellisuudessa Saksassakin valtio sellaisenaan on välttämätön tulos siitä yhteiskunnallisesta perustasta, josta se on kasvanut. Preussissa — ja Preussilla on nykyään ratkaiseva merkitys — on yhä vielä voimakkaan suurmaa-aatelin ohella olemassa verraten nuori ja sangen pelkurimainen porvaristo, joka tähän mennessä ei ole voittanut itselleen välitöntä poliittista valtaa, kuten Ranskassa, eikä enemmän tai vähemmän välillistä, kuten Englannissa. Mutta näiden kahden luokan rinnalla on nopeasti kasvava, intellektuaalisesti hyvin kehittynyt ja päivästä toiseen yhä enemmän järjestyvä proletariaatti. Vanhan absoluuttisen monarkian perusehdon — maa-aateliston ja porvariston välisen tasapainon — ohella havaitsemme siellä siis nykyaikaisen bonapartismin perusehdon: porvariston ja proletariaatin välisen tasapainon. Mutta sekä vanhassa absoluuttisessa että nykyaikaisessa bonapartelaisessa monarkiassa todellinen hallitusvalta on sen erikoisen upseeri- ja virkamieskastin käsissä, joka Preussissa saa täydennyksensä osaksi omasta keskuudestaan, osaksi pienestä majoraattiaatelistosta, harvemmin — ylimmästä aatelistosta ja vähiten — porvaristosta. Tämän kastin itsenäisyys, koska se näyttää olevan yhteiskunnan ulkopuolella ja, niin sanoakseni, sitä korkeammalla, saa valtion näyttämään itsenäiseltä yhteiskunnan suhteen.
Se valtiomuoto, joka Preussissa (ja sen esimerkin mukaan myös Saksan uudessa valtakuntajärjestelmässä) on kiertämättömän johdonmukaisesti kehittynyt näistä peräti ristiriitaisista yhteiskunnallisista oloista, on näennäistä konstitutionalismia; tämä valtiomuoto on sekä vanhan absoluuttisen monarkian nykyinen hajoamismuoto että bonapartelaisen monarkian olemassaolomuoto. Preussissa vuosina 1848–1866 näennäinen konstitutionalismi vain peitti ja hämäsi absoluuttisen monarkian vähittäistä lahoamista. Mutta vuodesta 1866 ja etenkin vuodesta 1870 lähtien yhteiskunnallisten olojen mullistuminen ja samalla vanhan valtion hajoaminen tapahtuu kaikkien nähden ja valtavasti kasvavissa mittasuhteissa. Teollisuuden ja erittäinkin pörssihuijauksen nopea kasvu on vetänyt kaikki vallassaolevat luokat keinottelun pyörteeseen. Ranskasta vuonna 1870 levinnyt laajamittainen korruptio kehittyy ennen kuulumattoman nopeasti. Strousberg ja Péreire nostavat hattua toisilleen. Ministerit, kenraalit, ruhtinaat ja kreivit kilpailevat pörssikeinottelussa mitä ovelimpien pörssijuutalaisten kanssa, ja valtio tunnustaa nämä tasa-arvoisiksi tekemällä pörssijuutalaisista joukoittain paroneja. Maalaisaatelit, jotka ovat jo pitkän aikaa harjoittaneet teollisuutta sokeritehtailijoina ja viinanpolttajina, ovat jo aikoja sitten unohtaneet vanhat hyvät ajat ja koristavat niinillään kaikenlaisten vankkojen ja epävankkojen osakeyhtiöiden tirehtööriluetteloja. Virkamieskunta halveksii yhä enemmän kassavaillinkeja ainoina palkanlisäämiskeinoina; se jättää valtion oman onnensa nojaan ja kalastelee parempituloisia teollisuusyritysten johtopaikkoja; ne jotka vielä jäävät virkaan, seuraavat esimiestensä esimerkkiä keinotellen osakkeilla tai »osallistuen» rautatieyrityksiin jne. Voidaanpa täydellä syyllä olettaa, että luutnantitkin ovat mukana jonkinlaisessa keinottelussa. Sanalla sanoen vanhan valtion kaikkien ainesten rappeutuminen, absoluuttisen monarkian muuttuminen bonapartelaiseksi monarkiaksi on täydessä käynnissä, ja seuraavan suuren kauppa- ja teollisuuspulan aikana ei romahda ainoastaan nykyinen huijaus, vaan myös vanha preussilainen valtio.[17]
Ja tämänkö valtion, jonka ei-porvarilliset ainekset porvarillistuvat päivä päivältä yhä enemmän, pitäisi ratkaista »yhteiskunnallinen kysymys» tai vaikkapa vain asuntokysymys? — Päinvastoin. Kaikissa taloudellisissa kysymyksissä Preussin valtio joutuu yhä enemmän porvariston vaikutuksen alaiseksi. Ja ellei lainsäädäntöä ole taloudellisella alalla sopeutettu vuodesta 1866 alkaen sen enempää porvariston etujen mukaiseksi kuin mitä se todellisuudessa on, niin kuka siihen on syypää? Pääasiallisesti porvaristo itse, joka ensinnäkin on liian pelkurimainen puolustaakseen tarmokkaasti vaatimuksiaan ja toiseksi vastustaa jokaista myönnytystä, mikäli tuo myönnytys antaa samalla uuden aseen sitä uhkaavalle proletariaatille. Ja kun valtiovalta, ts. Bismarck, yrittää järjestää itselleen oman henkivartioproletariaatin pitääkseen sen avulla porvariston poliittisen toiminnan aisoissa, niin onko se mitään muuta kuin välttämätön ja hyvin tunnettu bonapartelainen keino, joka työläisten suhteen ei velvoita mihinkään muuhun kuin muutamiin hyväntahtoisiin fraaseihin ja korkeintaan minimaalisen valtionavun antamiseen rakennusyhtiöille Louis Bonaparten tapaan.
Parhaimpana osoituksena siitä, mitä työläisillä on odotettavissa Preussin valtiolta, on niiden ranskalaisten miljardien käyttö, jotka antoivat uuden lyhyen armonajan Preussin valtiokoneen itsenäisyydelle yhteiskuntaan nähden. Onko noista miljardeista käytetty ainoatakaan taaleria kaduille heitettyjen Berliinin työläisperheiden turvaamiseksi asunnoilla? Ei sinne päinkään. Syksyn tullen valtio määräsi hajotettavaksi ne muutamat viheliäiset parakitkin, jotka olivat olleet kesällä heidän ainoana suojapaikkanaan. Nuo viisi miljardia menevät entistä tietään aika nopeasti linnoituksiin, tykkeihin ja sotilaisiin; ja Wagnerin typerästä kekseliäisyydestä[18] huolimatta, Itävallan kanssa pidetyistä Stieberin konferensseista[19] huolimatta, saksalaisille työläisille ei anneta noista miljardeista edes sen vertaa, minkä Louis Bonaparte antoi Ranskan työläisille Ranskalta varastamistaan miljoonista.
Todellisuudessa porvaristolla on vain yksi menetelmä, jonka avulla se ratkaisee asuntokysymyksen omaan tapaansa, ts. ratkaisee sen niin, että ratkaisu nostaa kysymyksen aina uudelleen. Tämän menetelmän nimi on »Haussmann».
»Haussmannilla» en tarkoita tässä ainoastaan Pariisin Haussmannin erikoista bonapartelaista tapaa aukaista pitkiä, suoria ja leveitä katuja tiheästi rakennettujen työläiskorttelien halki ja reunustaa nuo kadut kummaltakin puolelta suurilla loistorakennuksilla, jolloin barrikaditaistelun vaikeuttamiseen tähtäävän strategisen tarkoitusperän ohessa on pidetty silmällä myös hallituksesta riippuvaisen erityisesti bonapartelaisen rakennusproletariaatin muodostamista ja kaupungin muuttamista aito loistokaupungiksi. »Haussmannilla» tarkoitan yleiseksi tullutta käytäntöä leikellä työläiskortteleita, erittäinkin suurkaupunkiemme keskiosissa sijaitsevia työläiskortteleita, olkoonpa sen aiheena mikä hyvänsä: yleinen terveydenhoito ja kaupungin kaunistaminen tai keskustassa sijaitsevien suurten liikehuoneistojen tarve tai liikenteen vaatimukset, kuten rautateiden, katujen rakentaminen jne. Tulos on kaikkialla sama, niin erilaisia kuin syyt lienevätkin: mitä rujoimmat kujat ja rännikadut katoavat porvariston ylistäessä itseään maasta taivaaseen tämän valtavan saavutuksen johdosta, mutta... niitä syntyy muualla heti uudelleen ja usein jopa välittömässä läheisyydessä.
Teoksessa »Työväenluokan asema Englannissa» kuvailin Manchesteria sellaisena kuin se oli vuosina 1843–1844. Sittemmin on kaupungin halki kulkevien raitioteiden ansiosta ja uusien katujen laskemisen ja suurten julkisten ja yksityisten rakennusten rakentamisen tuloksena eräät inhottavimmat kuvaamistani kortteleista leikelty, puhdistettu ja paranneltu ja eräät kokonaan hävitetty, joskin monet niistä, huolimatta sen jälkeen voimistuneesta terveyspoliisin valvonnasta, ovat yhä vielä samanlaisessa, ellei huonommassakin tilassa kuin silloin. Mutta kaupungin valtavan laajentumisen ansiosta — kaupungin väkiluku on sittemmin kasvanut enemmällä kuin puolella — ovat sen sijaan ne korttelit, jotka silloin olivat vielä avaroita ja puhtaita, nykyisin yhtä tiheään rakennettuja, yhtä likaisia ja liika-asutettuja kuin ennen kaupungin huonomaineisimmat osat. Esitän tässä vain yhden esimerkin. Kirjani 80:nnellä ja seuraavilla sivuilla kuvailin Medlock-joen laaksossa sijaitsevaa taloryhmää, joka Pienen Irlannin (Little Ireland) nimellä oli jo vuosia ollut Manchesterin häpeätahrana.[20] Pieni Irlanti on kauan sitten hävinnyt; sen paikalla, korkealla perustalla, kohoaa nyt rautatieasema; porvaristo on ylpeänä viitannut menestyksellisesti suoritettuun Pienen Irlannin hävittämiseen kuin suureen voittoon. Mutta viime kesänä sitten tapahtui valtava tulva, sillä ylipäänsähän padotut joet suurkaupungeissamme aiheuttavat helposti ymmärrettävistä syistä vuosi vuodelta yhä suurempia tulvia. Tällöin kävi ilmi, ettei Pientä Irlantia oltu lainkaan hävitetty, vaan se oli vain siirtynyt Oxford Roadin eteläpuolelta pohjoispuolelle ja kukoistaa entiseen tapaan. Manchesterin radikaalisten porvarien äänenkannattaja, manchesterilainen »Weekly Times» kirjoitti 20. heinäkuuta 1872:
»Onnettomuudesta, joka viime lauantaina kohtasi Medlockin jokilaakson asukkaita, lienee toivottavasti eräs hyvä seuraus: yleinen huomio kääntyy siihen kaikkien terveydenhoitolakien ilmeiseen pilkkaamiseen, jota siellä jo kauan on siedetty kaupungin virkamiesten ja terveydenhuoltolautakunnan nenän edessä. Lehtemme eilisessä päiväjulkaisussa ollut jyrkkäsanainen kirjoitus paljasti, vaikkakin riittämättömästi, eräiden tulvanalaisilla Charles Streetillä ja Brook Streetillä sijaitsevien kellariasuntojen häpeällisen tilan. Erään tuossa kirjoituksessa mainitun pihan tarkka tutkiminen antaa meille oikeuden vahvistaa todeksi kaikki kirjoituksessa esitetyt tiedot ja lausua, että tämän pihan kellariasunnot olisi pitänyt jo kauan sitten sulkea; oikeamminkin niitä ei olisi pitänyt koskaan sietää ihmisasuntoina. Squire's Court muodostuu Charles Streetin ja Brook Streetin kulmassa olevasta seitsemästä tai kahdeksasta asuintalosta, joiden yläpuolella, jopa Brook Streetin alavimmassakin kohdassa, rautatiesillan alla, kulkija voi kulkea joka päivä aavistamatta, että syvällä hänen alapuolellaan asuu luolissa ihmisolentoja. Piha on piilossa sivullisten katseilta ja sinne löytävät tiensä vain ne, joita puute pakottaa etsimään suojaa sen haudantuntuisesta yksinäisyydestä. Jopa silloinkin, kun Medlockin useimmiten liikkumattomat, patojen kammitsemat vedet eivät kohoa tavallista tasoaan korkeammalle, jopa silloinkin näiden asuntojen lattia saattaa olla vain muutamia tuumia vedenpintaa korkeammalla; jokainen voimakas rankkasade saattaa nostaa likakaivoista ja likaviemäreistä ylös inhottavaa pilaantunutta vettä ja saastuttaa asunnot myrkyllisillä kaasuilla, joita jokainen tulva jättää jälkeensä muistoksi... Squire's Court on vieläkin alempana kuin Brook Streetillä sijaitsevien talojen asumattomat kellarit... kaksikymmentä jalkaa katua alempana, ja pilaantunut vesi, joka kohosi lauantaina likakaivoista, ulottui kattoon saakka. Me tiesimme sen ja siksi luulimme tapaavamme pihan asumattomana tai kohtaavamme siellä vain terveydenhoitolautakunnan virkailijoita puhdistamassa ja desinfioimassa löyhkääviä seiniä. Sen sijaan näimme erään parturin kellarikerroshuoneessa miehen lapioimassa... työntökärryihin mätää törkykasaa, joka oli nurkassa. Parturi, jonka kellari oli siivottu jo joltisenkin puhtaaksi, lähetti meidät etemmäksi alas, missä oli koko joukko asuntoja, joista hän sanoi, että jos hän osaisi kirjoittaa, niin hän kirjoittaisi lehteen ja vaatisi niiden sulkemista. Siten saavuimme vihdoin Squire's Courtiin, missä tapasimme sievän ja terveen näköisen irlannittaren täydessä pyykkitouhussa. Hän ja hänen miehensä, eräs yksityisen palveluksessa oleva yövahti, ovat asuneet tässä pihassa kuusi vuotta, heillä on suuri perhe... Talossa, jonka he äskettäin olivat jättäneet, tulvavesi oli noussut kattoon, akkunat olivat särkyneet, huonekalut menneet pirstoiksi. Tämän asukkaan kertoman mukaan hän saattoi pitää kotinsa siedettävässä kunnossa hajulta vain siten, että valkaisi sen kerran kahdessa kuukaudessa kalkilla... Sisäpihalla, jonne kirjeenvaihtajamme nyt ensi kerran tunkeutui, hän näki kolme taloa, joiden takaseinät liittyivät ylläkuvattuihin taloihin; kaksi niistä oli ollut asuttuna. Siellä oli niin kamala löyhkä, että aivan tervekin ihminen voi tulla siitä parissa minuutissa merikipeäksi... Tuossa iljettävässä lävessä oli asunut seitsemänhenkinen perhe, jonka kaikki jäsenet olivat nukkuneet torstai-iltana (tulvan alkamispäivänä) kotona. Oikeastaan, kuten vaimo itseään oikaisi, he eivät olleet nukkuneet, sillä häntä ja hänen miestään oli suuren osan yöstä kuvottanut löyhkä. Lauantaina he joutuivat rintaansa myöten vedessä kahlaten kantamaan lapsiaan ulos. Myös hän oli sitä mieltä, ettei tämä läpi ollut kelvollinen edes sioille, mutta vuokramaksun halpuuden vuoksi — puolitoista šillinkiä viikossa — hän oli vuokrannut sen, koska hänen miehellään ei ole viime aikoina ollut sairauden vuoksi monestikaan ansioita. Tämä piha ja siihen aivan kuin ennenaikaiseen hautaan haudatut asukkaat vaikuttavat äärimmäisen avuttomilta. Meidän on muuten sanottava, että tekemiemme havaintojen perusteella Squire's Court on vain kuva — ehkä jonkin verran suurennettu — tämän seudun monista muista paikoista, joiden olemassaoloa terveydenhoitolautakuntamme ei voi millään puolustaa. Ja jos sallitaan, että näitä paikkoja tullaan edelleenkin asuttamaan, niin on sanomattakin selvää, miten raskas vastuu lankeaa silloin lautakunnalle ja mikä kulkutautivaara uhkaa lähiympäristöä.»
Tässä on sattuva esimerkki siitä, kuinka porvaristo ratkaisee asuntokysymyksen käytännössä. Tartuntapesäkkeitä, erittäin häpeällisiä luolia ja koloja, joihin kapitalistinen tuotantotapa telkeää työläisemme joka yöksi, ei hävitetä, niitä vain... siirretään! Sama taloudellinen välttämättömyys, joka on luonut ne yhdessä paikassa, luo niitä myös toisessa paikassa. Ja niin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa vallitsee, on typerää yrittää ratkaista erikseen asuntokysymystä tai jotain muuta työläisen kohtaloa koskevaa yhteiskunnallista kysymystä. Ratkaisuna on vain se että kapitalistinen tuotantotapa hävitetään, että itse työväenluokka ottaa haltuunsa kaikki elämäntarvikkeet ja työvälineet.
[1*] Ja siitäkin tuli lopuksi pelkkä työläisten riistämispaikka. Ks. Pariisin »Socialiste» lehteä, 1886.[5] (Engelsin huomautus vuoden 1887 painokseen.)
[2*] Tässäkin suhteessa englantilaiset kapitalistit ovat jo kauan sitten täyttäneet ja jopa huomattavasti ylittäneetkin herra Saxin kaikki sisimmät toiveet. Maanantaina 14. lokakuuta 1872 Morpethissa parlamenttivaalien valitsijaluettelot vahvistavan tuomioistuimen piti antaa päätös 2000 vuorityöläisen anomuksen johdosta, joka koski heidän nimensä merkitsemistä valitsijaluetteloon. Osoittautui, että suurin osa näistä työläisistä oli sellaisia, joita sen kaivoksen sääntöjen mukaan, jossa he työskentelivät, ei katsottu asumiensa mökkien vuokraajiksi, vaan henkilöiksi, jotka vain asuivat niissä armosta, ja jotka voitiin milloin hyvänsä ilman mitään irtisanomisaikaa ajaa ulos (kaivosten ja mökkien omistaja oli tietysti sama henkilö). Tuomari päätti, että nämä henkilöt eivät ole vuokraajia, vaan palvelijoita, ja sellaisina heillä ei ole oikeutta päästä vaaliluetteloihin (»Daily News», 15. lokakuuta 1872).
[3*] Vielä eräs pieni lisäys erikoisesti lontoolaisten rakennusliittojen liiketoiminnasta. Kuten tunnettua, melkein koko Lontoon maa-ala kuuluu noin tusinalle aristokraatteja, joista ylhäisimpiä ovat Westminsterin, Bedfordin, Portlandin herttuat jne. Alkuaan he antoivat erinäisiä rakennustontteja vuokralle 99 vuodeksi. Tämän ajan kuluttua umpeen tontti ja kaikki, mitä siinä on, siirtyy heidän haltuunsa. Sitten he antavat nämä talot vuokralle lyhyemmäksi ajaksi, esimerkiksi 39 vuodeksi, niin sanottua korjausvuokraa (repairing lease) vastaan, jonka mukaan vuokramiehen on korjattava talo asuttavaan kuntoon ja pidettävä se sellaisena. Heti kun tällainen kontrahti on solmittu, maanomistaja lähettää oman arkkitehtinsä ja kyseisen piirin rakennuspoliisimiehen (surveyor) tarkastamaan talon ja määrittelemään tarvittavan remontin. Tämä on usein hyvin suuri, aina koko julkisivun, katon yms. uusimiseen saakka. Sitten vuokramies deponoi vuokrasopimuksen rakennusliitolle vakuudeksi ja saa tältä tarpeelliset varat lainaksi — 1000 puntaa ja enemmänkin vuosimaksun ollessa 130 — 150 puntaa — suorittaakseen rakennustyöt omaan laskuunsa. Nuo asuntorakennusliitot ovat siis muodostuneet tärkeäksi välikädeksi siinä järjestelmässä, jonka tarkoituksena on antaa suurelle maaylimystölle mahdollisuus uusia ja säilyttää asuntokelpoisina sille kuuluvat lontoolaiset talot vaivatta ja yleisön laskuun.
[4*] Hiljakkoin on Englannin parlamentin päätöksissä. joissa Lontoon rakennusviranomaiset oikeutetaan suorittamaan pakkoluovutuksia uusien katujen rakentamiseksi, alettu kiinnittää jonkin verran huomiota työläisiin, jotka sen yhteydessä ovat jääneet taivasalle. On annettu määräys, että uudelleen rakennettavien talojen täytyy olla sopivia niille väestöluokille, jotka tällä paikalla ovat ennen asuneet. Lain kirjaimen noudattamista silmällä pitäen rakennetaan sen vuoksi halvimmille rakennustonteille työläisille viisi- ja kuusikerroksisia vuokrakasarmeja. Kuinka oikeaksi on osoittautuva tämä työläisille aivan tuntematon ja vanhan Lontoon oloissa aivan outo uusi järjestys, sen näyttää tulevaisuus. Mutta parhaassakin tapauksessa niihin voidaan majoittaa tuskin neljäsosaa niistä työläisistä, jotka todella ovat joutuneet asunnottomiksi katujen uudelleensuunnittelun seurauksena. (Engelsin huomautus vuoden 1887 painokseen.)
[1] »Illustrated London News (Kuvitettuja Lontoon uutisia), englantilainen viikkojulkaisu, ilmestyy vuodesta 1842.
»Über Land und Meer» (Maalla ja merellä), saksalainen kerran viikossa ilmestynyt kuvalehti, jota julkaistiin Stuttgartissa 1858–1923.
»Gartenlaube», saksalaisen pikkuporvarillisen kaunokirjallisen »Die Gartenlaube. Illustriertes Familienblatt» (Lehtimaja. Perheen kuvalehti) viikkojulkaisun lyhennetty nimi, ilmestyi Leipzigissä 1853–1903 ja Berliinissä 1903–1943.
»Kladderadatsch», kerran viikossa ilmestynyt satiirinen kuvalehti, julkaistiin Berliinissä vuodesta 1848.
Fysilieeri August Kutschke oli saksalaisen runoilijan Gottheit Hoffmannin salanimi. Hoffmann oli kirjoittanut Saksan ja Ranskan sodan aikana (1870–1871) tunnetun kansalliskiihkoisen sotilaslaulun. Toim.
[2] Ks. Marx–Engels. Kommunistisen puolueen manifesti, III luku, osio 2. Toim.
[3] Sanat »yleisen teollisuuspulan aikana» Engels lisäsi vuoden 1887 painokseen. Toim.
[4] »Volksstaat»-lehdessä lainaus oli esitetty täydellisemmin, ennen sanoja »Kaikki ne salaiset voimat» oli painettu: »Maaomaisuus... pienentää niiden lukua, jotka taistelevat omistavan luokan herruutta vastaan». Toim.
[5] »Le Socialiste» (Sosialisti), ranskalainen viikkolehti, jonka J. Guesde perusti 1885 Pariisissa, vuoteen 1902 asti työväenpuolueen äänenkannattaja, vuosina 1902–1905 Ranskan sosialistisen puolueen äänenkannattaja, vuodesta 1905 Ranskan sosialistisen puolueen äänenkannattaja; 1880 ja 1890 -luvuilla lehteä avustivat F. Engels, P. Lafargue ja G. V. Plehanov.
Guisen siirtoloita koskevat artikkelit julkaistiin »Le Socialistessa» heinäkuussa 1886. Toim.
[6] »Harmony Hall», Robert Owenin johtamien englantilaisten utopistisosialistien vuoden 1839 lopulla Englannissa Hampshiren kreivikunnassa perustama kommunistinen siirtola, joka oli olemassa vuoteen 1845. Toim.
[7] Ks. V. A. Huber. Sociale Fragen, IV. Die Latente Association (V. A. Huber. Sosiaalisia ongelmia, IV. Latenttinen assosiaatio.) Nordhausen 1866. Toim.
[8] Ks. Marx–Engels. Werke, Bd. 2, S. 229–508. Toim.
[9] Ks. Marx–Engels. Werke, Bd. 2, S. 406–407. Toim.
[10] »Volksstaat»-lehdessä sanojen »vanha Akroyd» asemesta oli painettu: »vanha A. — En halua mainita nimeä, hän on kuollut ja haudattu aikoja sitten.» Toim.
[11] — laki epäkohtien poistamisesta. Toim.
[12] — laki paikallishallinnosta. Toim.
[13] — laki käsityöläisten asunnoista. Toim.
[14] — laki verstaista. Toim.
[15] Jobbery merkitsee julkisen viran käyttämistä virkamiehen tai hänen perheensä yksityisetujen hyväksi. Jos esimerkiksi jossain maassa valtion lennätinlaitoksen päällikkö tulee jonkin paperitehtaan salaiseksi osakkaaksi, toimittaa tälle tehtaalle puita omista metsistään ja antaa sitten sen tehtäväksi toimittaa paperia lennätintoimistoille, niin se on, joskin verraten pieni, mutta kuitenkin sievoinen job, että se antaa täyden käsityksen jobberyn tämä oli muuten Bismarckin aikana itsestään ymmärrettävää ja aivan luonnollista. [»Volksstaat» lehdessä sanoja »tämä oli muuten» ja edelleen ei ollut. Toim.]
[16] — laki lainoista julkisia töitä varten. Toim.
[17] Myös nykyisin, 1886, vain se, että pelätään proletariaattia, joka vuodesta 1872 on jättimäisesti kasvanut niin määrällisesti kuin myös luokkatietoisuutensakin puolesta, pitää vielä koossa preussilaista valtiota ja sen perustaa, suojatulleilla vahvistettua suurmaanomistuksen ja teollisuuspääoman liittoa. (Engelsin huomautus vuoden 1887 painokseen.)
[18] Engels tarkoittaa sitä saksalaisen porvarillisen taloustieteilijän Adolf Wagnerin muutamissa kirjoissaan ja puheissaan lausumaa ajatusta, että suhdanteen elpyminen Saksassa Saksan ja Ranskan sodan jälkeen ja varsinkin viiden miljardin frangin sotakorvauksen tuloksena parantaa tuntuvasti työtätekevien asemaa. Toim.
[19] Tarkoitetaan Saksan ja Itävallan keisareiden ja heidän kansleriensa neuvonpitoa elokuussa 1871 Gasteinissa ja syyskuussa 1871 Salzburgissa, jossa käsiteltiin mm. taistelua Internationaalia vastaan. Engels nimittää näitä konferensseja stieberiläisiksi Preussin valtionpoliisin päällikön Stieberin mukaan korostaen siten niiden poliisivaltaista taantumuksellista luonnetta. Toim.
[20] Ks. Marx–Engels. Werke, Bd. 2, S. 291–292. Toim.