Kirjoitettu: 4. helmikuuta 1871
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 260–262. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 4. helmikuuta 1871
Hyvä Kugelmann!
Mielipahakseni huomasin Sinun viimeisestä kirjeestäsi, että terveydentilasi on jälleen huonontunut. Minun terveyteni taas on ollut syys- ja talvikuukausina siedettävä, vaikka yskä johon sain kosketuksen viime oleskeluni aikana Hannoverissa, jatkuu tähän päivään asti.[1]
Olin lähettänyt Sinulle »Daily Newsin», joka sisälsi minun kirjeeni.[2] Se on ilmeisesti jälleen kaapattu, kuten muutkin lähetykseni. Oheistan tänään leikkeleen ja samoin Pääneuvoston ensimmäisen vetoomuksen. Kirje ei sisällä muuta kuin tosiasioita, mutta juuri siksi sillä oli vaikutusta.
Sinä tunnet käsitykseni porvariston sankareista. Herra Jules Favre (niittänyt pahaa mainetta väliaikaishallituksen ja Cavaignac-ajoilta asti) ja Co. ovat kuitenkin ylittäneet kaikki odotukseni. Ensin he sallivat »oikeaoppisen kurkunleikkaajan» ja »sotilaallisen typeryksen» — kuten Blanqui aivan oikein on luonnehtinut Trochuta — panna toimeen »suunnitelmansa». Tänä suunnitelmana oli yksinkertaisesti se, että Pariisin passiivinen vastarinta pitkitetään äärimmäiseen, so nääntymispisteeseen, kun taas hyökkäys rajoitetaan näennäisiin sotatoimiin, »platonisiin ulosmurtoihin». En puhu tässä »arveluja». Tunnen sisällöltään erään kirjeen, jonka itse Jules Favre on kirjoittanut Gambettalle ja jossa hän valittaa, että hän ja muut hallituksenjäsenet jotka kyyköttävät Pariisissa, kannustavat turhaan Trochuta vakaviin hyökkäystoimiin. Trochu vastasi aina, että siten saisi pariisilaisdemagogia yliotteen. Gambetta vastasi Favrelle: »Te olette itse lausunut tuomionne!» Trochu on katsonut paljon tärkeämpänä pitää punaisia Pariisissa aisoissa bretagnelaisen henkikaartinsa avulla, joka on palvellut häntä samaan tapaan kuin korsikkalaiset L. Bonapartea, kuin iskeä preussilaisia. Tämä on Pariisissa ja kaikkialla Ranskassa kärsittyjen tappioiden todellinen salainen syy. Porvaristo on toiminut kaikkialla Ranskassa yhteisymmärryksessä paikallisviranomaisten enemmistön kanssa saman periaatteen mukaisesti.
Kun sitten lopulta Trochun suunnitelma oli viety lakipisteeseensä — pisteeseen, jossa Pariisin täytyi antautua tai nääntyä nälkään —, oli Jules Favrella ja Co. seurattavanaan ainoastaan Toulin linnoituksen komendantin esimerkki.[3] Tämä ei antautunut, vaan yksinkertaisesti selitti preussilaisille, että hänen on pakko elintarvikkeiden puutteessa keskeyttää puolustus ja avata linnoituksen portit. He voisivat nyt tehdä mielensä mukaan.
Kuitenkaan ei Jules Favre tyydy allekirjoittamaan muodollista antautumista.[4] Julistaessaan itsensä, hallituskumppaninsa ja Pariisin Preussin kuninkaan[5] sotavangeiksi, hänessä on häpeämättömyyttä toimia koko Ranskan nimissä. Mitä hän tiesi Ranskan tilasta Pariisin ulkopuolella? Ei yhtään mitään, paitsi mitä Bismarckilla oli hänelle ilmoitettavaa.
Enemmänkin. Nämä Preussin kuninkaan herrat sotavangit menevät pitemmälle ja selittävät, että Bordeaux'ssa[6] oleva vielä vapaa osa Ranskan hallitusta on menettänyt valtuutensa ja saa toimia ainoastaan yhteisymmärryksessä heidän kanssaan, Preussin kuninkaan sotavankien kanssa. Koska he nyt itse sotavankeina voivat toimia ainoastaan sotaa käyvän hallitsijansa sanelun mukaisesti, he julistavat täten Preussin kuninkaan de facto korkeimmaksi viranomaiseksi Ranskassa.
Jopa Louis Bonaparte antauduttuaan ja jouduttuaan vangiksi Sedanin luona oli vähemmän hävytön. Bismarckin ehdotuksiin vastaten hän selitti, ettei hän voi ryhtyä neuvotteluihin, koska hän on lakannut nauttimasta preussilaisten sotavankina minkäänlaista arvovaltaa Ranskassa.
J. Favre olisi voinut parhaassakin tapauksessa hyväksyä koko Ranskaa koskevan aselevon vain ehdollisesti, nimittäin edellyttäen, että tämän sopimuksen hyväksyy Bordeaux'n hallitus, joka samalla oli ainoa oikeutettu ja pätevä sopimaan aselevon ehdoista Preussin kanssa. Tuo hallitus ei olisi missään tapauksessa suonut jälkimmäiselle mahdollisuutta sulkea pois itäistä sotanäyttämöä aseleposopimuksesta. Se ei olisi suonut preussilaisille mahdollisuutta pyöristää miehitysrajaa heille niin edullisella tavalla!
Onnistuttuaan riistämään oikeudet sotavangeiltaan, jotka näyttelevät sellaisinakin edelleen Ranskan hallitusta Bismarck on käynyt röyhkeäksi ja sekaantuu nyt häikäilemättä Ranskan sisäisiin asioihin. Hän — jalosukuinen — esittää vastalauseensa Gambettan päätökselle, joka koskee kansalliskokouksen vaaleja, koska päätös muka loukkaa vaalien vapautta! Tietenkin! Gambettan pitäisi vastata vastalauseella piiritystilaa ja muita tiloja vastaan Saksassa, nehän tekevät tyhjäksi valtiopäivävaalien vapauden.
Toivon, että Bismarck pysyy rauhanehdoissaan! 400 miljoonaa puntaa sotaveroa ovat puolet Englannin valtionvelasta! Sen tulevat ymmärtämään jopa Ranskan porvaritkin! He tulevat lopultakin kenties käsittämään, että jatkamalla sotaa pahimmassakin tapauksessa he voivat vain voittaa.
Roskaväki, ylhäinen ja vähäpätöinen, tekee arvionsa ulkonäöstä, julkisivusta, välittömästä menestyksestä. Niinpä se on kaikkialla maailmassa jumaloinut viimeisten 20 vuoden ajan L. Bonapartea. Minä taas olen aina, hänen loistokaudellaankin, havainnut hänessä keskinkertaisen konnan. Sama on näkemykseni junkkeri Bismarckista...
[1] Tyttärensä Jennyn kanssa Marx lomaili Kugelmannin luona Hannoverissa suunnilleen 18. päivästä syyskuuta lokakuun 7. päivään 1869. Lokakuun 11. päivänä hän palasi Englantiin. Toim.
[2] Ks. »Marx 'Daily Newsin' toimittajalle 16. tammikuuta 1871». Toim.
[3] Toulin linnoituksen komendantti Hück luopui 23.9.1870 vastarinnasta elokuun 19. päivästä asti 1870 jatkuneelle piiritykselle. Toim.
[4] Kyseessä on aselepoa ja Pariisin antautumista koskeva sopimus, jonka Bismarck ja Favre allekirjoittivat 28. tammikuuta 1871. Se oli asiakirja, joka ilmensi Ranskan porvariston petosta maan kansallisia etuja kohtaan sen pyrkiessä tukahduttamaan maassaan vallankumouksellisen liikkeen.
Sopimuksessa edellytettiin, että maassa toimitetaan mitä pikimmin Kansalliskokouksen vaalit (ne oli määrätty helmikuun 8. päiväksi 1871). Kansalliskokouksen piti ratkaista kysymys rauhan solmimisesta. Toim.
[5] — Vilhelm I. Toim.
[6] Syyskuun puolivälissä 1870 osa Pariisissa syyskuun 4. päivänä muodostettua kansallisen puolustuksen hallitusta matkusti Toursiin järjestämään vastarintaa saksalaisten maahantunkeutumiselle sekä ylläpitämään Ranskan ulkomaansuhteita. Joulukuun 6 päivänä 1870 se siirtyi Bordeauxiin. Hallituksen tämä osa tunnetaan Toursin tai Bordeauxin valtuuskunnan nimellä. Vuoden 1870 lokakuun 9. päivästä lähtien sen johdossa oli Gambetta. Pariisiin jääneen hallituksen osan (Pariisin valtuuskunta), kuten koko hallituksenkin johtajana oli Trochu. Toim.