Kirjoitettu: 16. tammikuuta 1871
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 257–259. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 16. tammikuuta 1871
Kun Bismarck syytti Ranskan hallitusta siitä, että »se on tehnyt mahdottomaksi lehdistön ja kansanedustajien vapaan mielipiteenilmaisun Ranskassa», oli hänen tarkoituksenaan ilmeisesti sanoa ainoastaan berliiniläinen vitsi. Jos haluatte tutustua »todelliseen» yleiseen mielipiteeseen Ranskassa, niin olkaa hyvä ja kääntykää silloin herra Stieberin, Versaillesin »Moniteurin»[1] julkaisijan ja pahamaineisen Preussin poliisin urkkijan puoleen!
Bismarckin nimenomaisesta käskystä on herrat Bebel ja Liebknecht pidätetty tekosyynä syyte maanpetoksesta yksinkertaisesti sen vuoksi, että he ovat rohjenneet täyttää velvollisuutensa Saksan kansan edustajina, ts. he esittivät vastalauseensa valtiopäivillä Elsassin ja Lothringin anastamista vastaan, äänestivät uusia sotalainoja vastaan, ilmaisivat myötätuntonsa Ranskan tasavaltaa kohtaan ja tuomitsivat yrityksen muuttaa Saksa pelkäksi preussilaiseksi kasarmiksi. Samojen katsomusten esittämisestä Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen Braunschweigin komitean jäseniä on kohdeltu kuin kaleerivankeja viime vuoden syyskuun alusta lähtien, ja heidän täytyy vielä nyt alistua oikeudenkäyntikomediaan, jossa heitä syytetään maanpetoksesta. Sama kohtalo on yllättänyt lukuisia työläisiä, jotka ovat propagoineet Braunschweigin manifestia. Samankaltaisin verukkein vainotaan herra Hepneriä, leipzigiläisen »Volksstaat»-lehden toista toimittajaa valtiopetoksen vuoksi. Harvat Preussin ulkopuolella ilmestyvät riippumattomat saksalaiset lehdet eivät ole sallittuja Hohenzollernien herruusalueelle vietäviksi. Poliisi hajottaa päivittäin Saksassa työläisten kokouksia, joissa puolletaan kunniallisen rauhan tekemistä Ranskan kanssa. Kenraali Vogel von Falkensteinin naiivisti esittämän virallisen preussilaisen opinkappaleen mukaan maanpetokseen on syyllinen jokainen saksalainen, »joka yrittää toimia preussilaisen sodanjohdon tavoittelemia päämääriä vastaan Ranskan-vastaisessa sodassa». Jos Gambettan ja Co. olisi pakko Hohenzollernien tapaan tukahduttaa väkivalloin yleinen mielipide, heidän tarvitsisi vain soveltaa preussilaisten menetelmää ja saattaa voimaan koko Ranskassa sodan verukkeella piiritystila. Ainoat ranskalaiset sotilaat, jotka ovat Saksan maaperällä, viruvat preussilaisissa vankiloissa. Siitäkin huolimatta Preussin hallitus tuntee tarpeelliseksi säilyttää ankarasti piiritystila, mikä merkitsee sotilasdespotismin karkeinta ja iljettävintä muotoa ja kaikkien lakien kumoamista. Ranskan maaperällä riehuu miltei miljoona saksalaista tunkeilijaa. Siitä huolimatta Ranskan hallitus katsoo voivansa huolettomasti kieltäytyä tuosta preussilaisesta menetelmästä »suoda mahdollisuus vapaaseen mielipiteenilmaisuun». Verratkaa näitä kahta kuvaa! Saksa yksin on kuitenkin osoittautunut Bismarckin kaikenkäsittävän, riippumattomaan mielipiteenilmaisuun kohdistuvan rakkauden kannalta liian ahtaaksi alueeksi. Kun luxemburgilaiset ilmaisivat avoimesti myötätuntonsa Ranskalle, niin Bismarck teki tästä tunteenilmaisusta erään tekosyyn Lontoon puolueettomuussopimuksen irtisanomiseen.[2] Kun Belgian lehdistö syyllistyi samaan syntiin, niin Preussin Brysselin-lähettiläs, herra von Balan vaati Belgian hallitusta kieltämään paitsi kaikki preussilaisvastaiset sanomalehtikirjoitukset, myös sellaisten uutisten julkaisemisen, joiden tarkoituksena oli rohkaista ranskalaisia riippumattomuussodassa. Toden totta on varsin vaatimatonta ehdottaa kumottavaksi Belgian perustuslaki »pour le roi de Prusse» [Preussin kuninkaan mieliksi]! Tuskin olivat jotkut Tukholman lehdet ottaneet vapauden sepittää pari harmitonta vitsiä Wilhelm Anneksanterin surullisen kuuluisasta »hurskastelusta», kun Bismarck kävi kireänsävyisin kirjelmin Ruotsin hallituksen kimppuun. Jopa Pietarin meridiaanilla hän on saanut vihiä liian valtoimesta lehdistöstä. Hänen alamaisesta pyynnöstään kutsuttiin Pietarin tärkeimpien lehtien toimittajat pääsensorin eteen, joka käski heitä pidättymään kaikista arvostelevista huomautuksista tsaarin uskollisen yltiöpreussilaisen vasallin suhteen. Eräs näistä toimittajista, herra Zaguljajev, oli kyllin varomaton paljastaakseen tämän varoituksen salaisuuden »Golosin»[3] palstoilla. Heti hänen kimppuunsa kävi Venäjän poliisi ja karkotti hänet johonkin etäiseen maakuntaan. Olisi virhe luulla, että nämä santarmimenetelmät voitaisiin lukea vain sotakuumepuuskan tilille. Päinvastoin ne ovat Preussin lakien hengen menetelmätarkkaa soveltamista. Preussin rikoslaissa on todellakin olemassa erityinen määräys, jonka mukaan kuka tahansa ulkomaalainen voi toimenpiteittensä tai kirjoitustensa johdosta omassa tai jossakin muussa vieraassa maassa joutua ahdistelun kohteeksi »Preussin kuninkaan loukkaamisen» vuoksi taikka »maanpetoksesta Preussia vastaan»! Ranska — sen asia on onneksi kaukana epätoivosta — taistelee tällä hetkellä paitsi omasta kansallisesta riippumattomuudestaan, myös Saksan ja Euroopan vapauden puolesta.
Kunnioittaen
Karl Marx
[1] »Moniteur» (»Sanantuoja») oli ranskalaiselle väestölle tarkoitetun virallisen preussilaisen lehden lyhennetty nimitys. Se ilmestyi Versailles'ssa 15. lokankuuta 1870 — 5. maaliskuuta 1871 Bismarckin valvonnan alaisena. Toim.
[2] Luxemburgin puolueettomuutta koskeva Lontoon sopimus solmittiin 11. toukokuuta 1867 Itävallan, Belgian, Englannin, Ranskan, Italian, Alankomaiden, Preussin, Venäjän ja Luxemburgin kesken. Sopimuksen mukaan Luxemburg julistautui pysyvästi puolueettomaksi valtioksi, ja sen puolueettomuuden takasivat sopimuksen allekirjoittajavaltiot. Joulukuun 9. päivänä 1870 Bismarck arvellen, että Luxemburgilla on Ranskaa kohtaan liian ystävällismielinen asenne, ilmoitti aikomuksestaan olla tunnustamatta enää sen puolueettomuutta, mutta Englannin painostuksesta hän luopui jo joulukuun 19. päivänä tästä uhkauksesta. Toim.
[3] »Golos» (»Ääni») oli venäläinen poliittinen ja kirjallinen päivälehti, joka ilmaisi liberaalisen porvariston etuja. Se ilmestyi Pietarissa vuosina 1863–1884. Toim.