Porvarillisen yhteiskunnan pinnalla työläisen palkka esiintyy työn hintana, tiettynä määränä rahaa, joka tietystä työn määrästä maksetaan. Tällöin puhutaan työn arvosta ja sanotaan sen ilmaisua rahassa sen välttämättömäksi eli luonnolliseksi hinnaksi. Toisaalta puhutaan työn markkinahinnoista, ts. hinnoista, jotka poikkeavat sen välttämättömän hinnan joko ylä- tai alapuolelle.
Mutta mitä on tavaran arvo? Sen tuottamiseen käytetyn yhteiskunnallisen työn esineellinen muoto. Ja millä me sen arvon suuruutta mittaamme? Siihen sisältyvän työn määrällä. Kuinka siis määrättäisiin esim. kaksitoistatuntisen työpäivän arvo? Kaksitoistatuntisen työpäivän sisältämällä 12 työtunnilla, mikä on mautonta tautologiaa.[21*]
Tullakseen markkinoilla myydyksi tavarana työn täytyisi joka tapauksessa olla olemassa, ennen kuin sitä voitaisiin myydä. Mutta jos työläinen voisi antaa työlleen itsenäisen olomuodon, niin hän myisi tavaraa eikä työtä.[22*]
Lukuunottamatta näitä ristiriitaisuuksia, rahan, ts. esineellistetyn työn, välitön vaihtaminen elävään työhön hävittäisi joko arvolain, joka kehittyy vapaasti juuri kapitalistisen tuotannon pohjalla, tai itse kapitalistisen tuotannon, joka perustuu juuri palkkatyöhön. Esim. kaksitoistatuntista työpäivää esittää 6 š:n raha-arvo. Jos vaihdettaisiin vastikkeita, niin työläinen saisi kaksitoistatuntisesta työstä 6 š. Hänen työnsä hinta olisi siis yhtä kuin hänen tuotteensa hinta. Tässä tapauksessa hän ei tuottaisi mitään lisäarvoa työnsä ostajalle, nuo 6 š eivät muuttuisi pääomaksi, kapitalistisen tuotannon perusta katoaisi; mutta juuri tällä perustalla työläinen myy työnsä ja juuri tällä perustalla hänen työnsä on palkkatyötä. Tai työläinen saa 12 työtunnista vähemmän kuin 6 š, ts. vähemmän kuin 12 tuntia työtä. Kaksitoista työtuntia vaihdetaan 10, 6 jne. tuntiin työtä. Tämä erilaisten suureiden yhtäläistäminen tekee mahdottomaksi arvon määräämisen. Sellaista itsensä lakkauttavaa ristiriitaisuutta ei yleensä voi edes esittää lakina.[23*]
Ei hyödytä ensinkään johtaa suuremman työmäärän vaihtamista pienempään siitä muodollisesta erotuksesta, että työ on toisella kertaa esineellisessä, toisella kertaa elävässä muodossa.[24*] Tämä on sitä järjettömämpää, kun tavaran arvoa ei määrää siinä todella esineellistyneen työn määrä, vaan sen tuottamiseen välttämättömän elävän työn määrä. Olettakaamme tavaran edustavan 6 työtuntia. Jos tehdään keksintöjä, joiden avulla se voidaan tuottaa 3 tunnissa, niin jo tuotetun tavaran arvokin alenee puolella. Se edustaa nyt kolmea yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtuntia kuuden sijasta. Tavaran arvon suuruus määrätään siis sen tuottamiseen tarvittavan työn määrällä eikä sen esineellisellä muodolla.
Rahanomistajaa vastaan astuu tavaramarkkinoilla todellisuudessa työläinen eikä työ. Työläinen myy työvoimansa. Niin pian kuin hänen työnsä todella alkaa, se on jo lakannut olemasta hänen omaansa, eikä hän voi siis sitä enää myydä. Työ on arvojen substanssi ja sisäinen mitta, mutta sillä itsellään ei ole mitään arvoa.[25*]
Sanoissa »työn arvo» ei arvokäsite ole ainoastaan täydellisesti kadonnut, vaan se on myös muuttunut vastakohdakseen. Se on kuvaannollinen sanonta samoin kuin esim. maapallon arvo. Nämä kuvaannolliset sanonnat johtuvat kuitenkin itse tuotantosuhteista. Ne ovat olennaisten suhteiden ilmenemismuotojen kategorioita. Se että oliot ulkonaisesti esiintyvät usein nurinkurisessa muodossa, on jokseenkin kaikissa tieteissä tunnettua, kansantaloustiedettä lukuunottamatta.[26*]
Klassinen kansantaloustiede lainasi jokapäiväisestä elämästä ilman sen enempää arvostelua »työn hinnan» käsitteen, kyselläkseen sitten jälkeenpäin: kuinka tämä hinta määrätään? Se huomasi piankin, että muutos kysynnän ja tarjonnan suhteessa ei selitä työn enemmän kuin muunkaan tavaran hinnasta muuta kuin sen muutoksen, ts. markkinahintojen vaihtelun tietyn rajan ylä- ja alapuolella. Jos kysyntä ja tarjonta vastaavat toisiaan, niin lakkaavat, olosuhteiden muuten pysyessä entisellään, hintojen heilahtelut. Mutta silloin eivät myöskään kysyntä ja tarjonta enää selitä mitään. Kun kysyntä ja tarjonta vastaavat toisiaan, on työn hinta kysynnästä ja tarjonnasta riippumatta määrätty, luonnollinen hinta; näin sitten päädyttiinkin työn »luonnolliseen» hintaan kohteena, mikä oikeastaan onkin eriteltävä. Tai otettiin markkinahinnan vaihtelut pitkähkön ajanjakson, esim. yhden vuoden ajalta, ja huomattiin, että sen nousu ja lasku tasaavat toisensa keskimääräiseksi, pysyväksi suureeksi. Tämä keskimääräinen suure oli tietysti määrättävä toisin kuin toisensa tasaavat poikkeamat siitä itsestään. Tänä työn tilapäisiä markkinahintoja hallitsevana ja niitä sääntelevänä hintana, työn »välttämättömänä hintana» (fysiokraatit) eli »luonnollisena hintana» (Adam Smith) voi, samoin kuin muillakin tavaroilla, olla vain sen rahassa ilmaistu arvo. Tällä tavoin kansantaloustiede uskoi voivansa työn tilapäisten hintojen kautta tunkeutua sen arvoon saakka. Samoin kuin muidenkin tavaroiden arvo, tämä arvo määrättiin sitten edelleenkin tuotantokustannusten kautta. Mutta mitä ovat työläisen tuotantokustannukset, ts. kustannukset, joilla tuotetaan tai uusinnetaan itse työläinen? Tämä kysymys tunkeutui tiedottomasti kansantaloustieteen vastattavaksi alkuperäisen kysymyksen sijasta, kun se tutkiskeli työn tuotantokustannuksia sellaisenaan tehden sen kehässä ja pääsemättä paikaltaan liikahtamaan. Se mitä se siis sanoo työn arvoksi (value of labour), on todellisuudessa sen työvoiman arvo, joka on olemassa työläisen persoonassa ja eroaa yhtä paljon hänen toiminnastaan, työstä, kuin kone omista suorituksistaan. Kun taloustieteilijät tutkivat erotusta työn markkinahintojen ja työn ns. arvon välillä, tämän arvon suhdetta voiton suhdelukuun, työllä tuotettuihin tavaran arvoihin jne., he eivät koskaan huomanneet, ettei erittely ollut ainoastaan vienyt työn markkinahinnoista sen oletettuun arvoon, vaan myös siihen, että itse tämä työn arvo taas muutettiin työvoiman arvoksi. Kun klassinen kansantaloustiede ei ollut tietoinen tästä oman erittelynsä tuloksesta, vaan otaksui arvostelutta »työn arvon», »työn luonnollisen hinnan» yms. käsitteet kyseessäolevan arvosuhteen tarkoiksi ja täysin oikeiksi ilmaisuiksi, se sotkeutui, kuten myöhemmin saamme nähdä, selvittämättömiin sekaannuksiin ja ristiriitoihin, samalla kun se tarjosi varman toimintapohjan vulgaarin taloustieteen periaatteellisesti vain ulkopintaa suosiville latteuksille.
Katsokaamme aluksi, kuinka työvoiman arvo ja hinta esiintyvät muuttuneessa muodossaan työpalkkana.
Tiedämme, että työvoiman päiväarvo on laskettu työläisen tietynpituisen eliniän mukaan, mitä vastaa tietty työpäivän pituus. Olettakaamme, että tavanmukaisessa työpäivässä olisi 12 tuntia ja työvoiman päiväarvo olisi 3 š, sellaisen arvon ilmaisu rahassa, mikä esittää 6 työtuntia. Jos työläinen saa 3 š, niin hän saa 12 tuntia toimivan työvoimansa arvon. Jos nyt tämä työvoiman päiväarvo ilmaistaan päivätyön arvona, niin saadaan kaava: kaksitoistatuntisen työpäivän arvo on 3 š. Työvoiman arvo määrää siten työn arvon eli rahassa ilmaistuna sen välttämättömän hinnan. Jos sitä vastoin työvoiman hinta poikkeaa sen arvosta, niin myös työn hinta poikkeaa sen ns. arvosta.
Kun työn arvo on vain työvoiman arvon irrationaalinen ilmaisu, niin siitä johtuu ilman muuta, että työn arvon täytyy aina olla pienempi kuin sen arvotuotteen, sillä kapitalisti antaa työvoiman toimia aina kauemmin kuin mitä on tarpeen sen oman arvon uusintamiseen. Yllä mainitussa esimerkissä on 12 tuntia toimivan työvoiman arvo 3 š, arvo, jonka uusintamiseen se tarvitsee 6 tuntia. Työvoiman arvotuote on kuitenkin 6 š, koska se todellisuudessa toimii 12 tuntia, ja sen arvotuote ei ole riippuvainen sen omasta arvosta, vaan sen toiminnan kestoajasta. Saamme siis sen ensi katsaukselta luonnottoman tuloksen, että työllä, joka luo 6 š:n arvon, on 3 š:n arvo.[27*]
Huomaamme edelleen, että 3 š:n arvo, joka esittää työpäivän maksettua osaa, ts. kuusituntista työtä, esiintyy 12-tuntisen, 6 maksamatonta tuntia sisältävän kokonaistyöpäivän arvona eli hintana. Työpalkan muoto hävittää siis kaikki jäljetkin työpäivän jakautumisesta välttämättömään työhön ja lisätyöhön, maksettuun ja maksamattomaan työhön. Kaikki työ näyttää maksetulta työltä. Veropäivätyössä verotyöntekijäin työ itseään varten ja hänen pakkotyönsä maanomistajaa varten eroavat kouraantuntuvasti paikallisesti ja ajallisesti. Orjien työssä yksinpä sekin osa työpäivästä, jonka aikana orja vain korvaa omien elinhyödykkeidensä arvon ja jonka hän todellisuudessa siis työskentelee itseään varten, näyttää työltä hänen herransa hyväksi. Kaikki hänen työnsä näyttää maksamattomalta työltä.[28*] Palkkatyössä päinvastoin lisätyökin eli maksamaton työ näyttää maksetulta. Edellisessä omaisuussuhde peittää orjan itselleen työskentelyn, jälkimmäisessä rahasuhde palkkatyöläisen ilmaiseksi työskentelyn.
Voimme sen vuoksi ymmärtää, kuinka ratkaisevan tärkeää on työvoiman arvon ja hinnan muuttuminen työpalkan muotoon eli itse työn arvoksi ja hinnaksi. Tähän ilmenemismuotoon, joka peittää todellisen suhteen näkymättömiin ja tuo päinvastoin ilmi sen vastakohdan, perustuvat kaikki sekä työläisen että kapitalistin oikeuskäsitykset, koko kapitalistisen tuotantotavan mystifiointi, kaikki sen vapaudenkuvittelut, kaikki vulgaarin taloustieteen apologeettiset, puolustavat kieräilyt.
Kun maailmanhistoria tarvitsi paljon aikaa päästäkseen työpalkan salaisuuden perille, niin sitä vastoin ei ole mikään helpompaa ymmärtää kuin tämän ilmenemismuodon raisons d'être [olemassaolon perusta].
Pääoman ja työn välinen vaihto esiintyy aluksi aivan samanlaisena kuin kaikkien muidenkin tavaroiden osto ja myynti. Ostaja antaa tietyn rahasumman, myyjä tavaran, joka ei ole rahaa. Oikeustajunta huomaa tässä korkeintaan aineellisen eron, joka ilmaistaan oikeudellisesti samanarvoisilla kaavoilla: do utdes, do ut facias, facio ut des ja facio ut facias [minä annan, jotta sinä antaisit, minä annan, jotta sinä tekisit, minä teen, jotta sinä antaisit ja minä teen, jotta sinä tekisit].
Kun edelleen vaihtoarvo ja käyttöarvo ovat itsessään yhteismitattomia suureita, niin sanonnat »työn arvo» ja »työn hinta» eivät tunnu vähemmän järkeviltä kuin sanonnat »puuvillan arvo», »puuvillan hinta». Lisäksi tulee, että työmiehelle maksetaan sitten kun hän on luovuttanut työnsä. Maksuvälineenä toimiessaan raha näet realisoi jälkeenpäin luovutetun tavaran arvon eli hinnan, siis tässä tapauksessa luovutetun työn arvon eli hinnan. Vihdoin sinä »käyttöarvona», jonka työläinen luovuttaa kapitalistille, ei todellisuudessa ole hänen työvoimansa, vaan sen toiminta, tietty hyödyllinen työ, räätälin-, suutarin-, kehrääjäntyö jne. Se että sama työ on toiselta puolen yleinen arvoa muodostava tekijä — ominaisuus, joka erottaa sen kaikista muista tavaroista — ei ole yleisessä tietoisuudessa.
Jos asetumme työläisen kannalle, joka kaksitoistatuntisesta työstään saa esim. kuusituntisen työn arvotuotteen, sanokaamme 3 š, niin hänelle hänen kaksitoistatuntinen työnsä on todellisuudessa vain 3 š:n ostoväline. Hänen työvoimansa arvo voi vaihdella yhdessä hänen tavallisten elinhyödykkeidensä arvon kanssa 3 š:stä 4 š:iin tai 3:sta 2 š:iin tai kun hänen työvoimansa arvo pysyy entisellään, sen hinta voi kysynnän ja tarjonnan muuttuvien suhteiden mukaan nousta 4 š:iin tai alentua 2 š:iin — näissä kaikissa tapauksissa työläinen antaa aina 12 työtuntia. Jokainen muutos sen vastikkeen suuruudessa, jonka hän saa, näyttää hänestä siis muutokselta hänen 12 työtuntinsa arvossa eli hinnassa. Tämä seikka johti Adam Smithin, joka käsitteli työpäivää pysyvänä suureena,[29*] päinvastaiseen virheeseen, väittämään, että työn arvo on pysyvä, vaikka elinhyödykkeiden arvo muuttuu ja sama työpäivä siis esiintyy työläiselle enemmässä tai vähemmässä rahamäärässä.
Jos toisaalta tarkastelemme kapitalistia, niin hän tahtoo saada mahdollisimman paljon työtä mahdollisimman vähällä rahalla. Käytännössä häntä kiinnostaa sen tähden vain erotus työvoiman hinnan ja sen arvon välillä, minkä työvoiman toiminta synnyttää. Mutta hän koettaa ostaa kaikki tavarat mahdollisimman halvalla ja selittää itselleen kaiken voiton johtuvan siitä yksinkertaisesta petoksesta, että hän ostaa alle arvon ja myy yli arvon. Hänen mieleensä ei siis johdu, että jos todella olisi olemassa sellainen olio kuin työn arvo ja hän todella maksaisi tämän arvon, niin ei tulisi olemaan mitään pääomaa eikä hänen rahansa voisi muuttua pääomaksi.
Sitä paitsi työpalkan todellisissa liikkeissä esiintyy ilmiöitä, jotka näyttävät todistavan, ettei makseta työvoiman arvoa, vaan sen toiminnan, itse työn arvo. Nämä ilmiöt voimme jakaa kahteen suureen ryhmään. Ensiksi: työpalkan muuttuminen työpäivän pituuden muuttuessa. Yhtä hyvin voisi päätellä, ettei makseta koneen arvoa, vaan sen suoritusten arvo, koska koneen vuokraus maksaa viikolta enemmän kuin päivältä. Toiseksi: yksilöllinen eroavuus samaa työtä tekevien työläisten palkoissa. Tämän yksilöllisen eroavuuden tapaa, vaikkakin aiheetta kaikenlaisiin kuvitelmiin, myös orjuusjärjestelmässä, jossa itse työvoimaa myydään vapaasti ja avoimesti ilman kieroiluja. Ero on vain siinä, että orjuusjärjestelmässä etu työvoimasta, joka on keskimääräistä parempaa, ja vahinko siitä, joka on sitä huonompaa, koituu orjien omistajalle, palkkatyöjärjestelmässä taas työläiselle itselleen, kun työläisen työvoiman myy jälkimmäisessä tapauksessa hän itse, edellisessä taas vieras henkilö.
Muuten sellaisista ilmenemismuodoista kuin »työn arvosta ja hinnasta» eli »työpalkasta», vastoin oleellista suhdetta, työvoiman arvoa ja hintaa, pitää paikkansa sama kuin kaikista muistakin ilmenemismuodoista ja niiden salatusta taustasta. Edelliset uudistuvat välittömästi ja itsestään, tavanomaisina ajatusmuotoina, jälkimmäinen on ensin löydettävä tieteen avulla. Klassinen kansantaloustiede pääsee sangen lähelle todellista asiantilaa voimatta kuitenkaan määritellä sitä tietoisesti. Se ei voikaan sitä tehdä niin kauan kuin se pysyy porvarillisessa nahassaan.
Itse työpalkalla puolestaan on hyvin moninaisia muotoja, mitä seikkaa ei voida saada selville taloustieteellisistä oppikirjoista, koska ne kiinnittäessään karkeasti huomiota yksinomaan kysymyksen aineeseen jättävät huomioon ottamatta kaikki muodolliset erotukset. Kaikkien näiden muotojen esittäminen kuuluu kuitenkin palkkatyötä koskevaan erikoisoppiin, eikä siis tähän teokseen. Sitä vastoin tässä on lyhyesti esitettävä työpalkan kaksi vallitsevaa perusmuotoa.
Kuten muistamme, työvoima myydään aina tietyiksi ajanjaksoiksi. Se muuttunut muoto, missä työvoiman päiväarvo, viikkoarvo jne. välittömästi esiintyy, on niin muodoin »aikapalkan» muoto, siis päiväpalkka jne.
Nyt on ensiksikin huomattava, että viidennessätoista luvussa esitetyt lait työvoiman hinnan ja lisäarvon suuruuden muutoksista muuttuvat yksinkertaisin muodonmuutoksin työpalkan laeiksi. Samoin ero työvoiman vaihtoarvon ja niiden elinhyödykkeiden, joiksi tämä arvo muuttuu, määrän välillä esiintyy nyt erona nimellisen ja todellisen työpalkan välillä. Olisi hyödytöntä toistaa ilmenemismuodon suhteen sitä, minkä olemme jo esittäneet itse olennaisesta muodosta. Rajoitumme siis muutamiin aikapalkkaa luonnehtiviin seikkoihin.
Rahasumma,[30*] jonka työläinen saa päivätyöstään, viikkotyöstään jne., on hänen nimellisen eli arvon mukaan lasketun työpalkkansa määrä. Selvää kuitenkin on, että aina työpäivän pituuden mukaan, ts. aina työläisen päivittäin luovuttaman työmäärän mukaan, sama päiväpalkka, viikkopalkka jne. voi edustaa hyvin erilaista työn hintaa, ts. hyvin erilaisia rahasummia samasta työmäärästä.[31*] Aikapalkassa on siis jälleen erotettava työpalkan, päiväpalkan, viikkopalkan jne. kokonaismäärä ja työn hinta. Mutta kuinka voidaan löytää tämä hinta, ts. tietyn työpaljouden raha-arvo? Työn keskihinta saadaan, kun työvoiman keskimääräinen päiväarvo jaetaan keskimääräisen työpäivän tuntiluvulla. Jos esim. työvoiman päiväarvo on 3 š, 6 työtunnin arvotuote, ja jos työpäivä on kaksitoistatuntinen, niin yhden työtunnin hinta 3 š / 12 = 3 pennyä. Saatu työtunnin hinta on työn hinnan mittayksikkö.
Tästä seuraa, että päiväpalkka, viikkopalkka jne. voi pysyä samana, vaikka työn hinta jatkuvasti alenee. Jos esim. tavanmukaisen työpäivän pituus on 10 tuntia ja työvoiman päiväarvo 3 š, niin työtunnin hintana on 32⁄5 pennyä; se alenee 3 pennyyn niin pian kuin työpäivä kasvaa 12-tuntiseksi, ja 22⁄5 pennyyn niin pian kuin se kasvaa 15-tuntiseksi. Päivä- ja viikkopalkat jäävät kuitenkin muuttumattomiksi. Päinvastoin päiväpalkka tai viikkopalkka voi nousta, vaikka työn hinta pysyy entisellään tai vaikkapa aleneekin. Jos esim. työpäivä on kymmentuntinen ja työvoiman päiväarvo 3 š, niin työtunnin hinta on 33⁄5 pennyä. Jos työläinen tekee työtä lisääntyvän työnsaannin takia ja työn hinnan pysyessä ennallaan 12 tuntia, niin hänen päiväpalkkansa nousee nyt 3 š 71⁄5 pennyyn työn hinnan jäädessä muuttumattomaksi. Samaan tulokseen tultaisiin, jos työn ekstensiivisyyden sijasta lisääntyisi sen intensiivisyys.[32*] Nimellisen päivä- tai viikkopalkan nousua voi siis seurata työn hinnan entisellään pysyminen tai aleneminen. Sama pitää paikkansa työläisperheen tuloista, kun perheenpään tuottamaa työn määrää lisää perheenjäsenten työ. On siis olemassa nimellisen päivä- tai viikkopalkan pienentämisestä riippumattomia työn hinnan alentamistapoja.[33*]
Yleinen laki on tämä: jos päivä- ja viikkotyön jne. määrä on tietty, niin päivä- tai viikkopalkka riippuu työn hinnasta, joka sekin itse muuttuu joko työvoiman arvon mukaan tai sen mukaan kuinka sen hinta poikkeaa sen arvosta. Jos sitä vastoin työn hinta on tietty, niin päivä- tai viikkopalkka riippuu päivä- tai viikkotyön määrästä.
Aikapalkan mittayksikkö, työtunnin hinta, on osamäärä, joka saadaan, kun työvoiman päiväarvo jaetaan tavanmukaisen työpäivän tuntimäärällä. Olettakaamme, että työpäivässä on 12 tuntia ja työvoiman päiväarvo on 3 š eli 6 työtunnin arvotuote. Työtunnin hinta on näiden edellytysten vallitessa 3 pennyä, sen arvotuote 6 pennyä. Jos nyt työläinen on työssä vähemmän kuin 12 tuntia päivässä (tai vähemmän kuin 6 päivää viikossa), esim. 6 tai 8 tuntia, niin hän saa, kun työn hinta on sama, vain 2:n tai 11⁄2 š:n päiväpalkan.[34*] Kun hänen on olettamuksemme mukaan työskenneltävä keskimäärin 6 tuntia päivässä tuottaakseen vain työvoimansa arvoa vastaavan päiväpalkan, kun hän saman olettamuksen mukaan työskentelee kustakin tunnista vain puolet itseään varten, puolet taas kapitalistia varten, niin on selvää, ettei hän voi tuottaa 6 tunnin arvotuotetta, jos hän on työssä vähemmän kuin 12 tuntia. Kun edellä tutustuimme liikatyön tuhoisiin seurauksiin, niin tässä näemme työläisen kärsimysten lähteet, jotka johtuvat liian vähästä työstä.
Jos tuntipalkka määrätään sillä tavoin, ettei kapitalisti sitoudu maksamaan tiettyä päivä- tai viikkopalkkaa, vaan hän maksaa ainoastaan niistä työtunneista, jotka hän suvaitsee pitää työläistä työssä, niin hän voi teettää työtä alle sen ajan, joka alkuaan oli perusteena työpalkan arvioimiselle tai työn hinnan mittayksikön määräämiselle. Kun tämän mittayksikön määrää suhde työvoiman päiväarvo / määrätystuntinen työpäivä, se menettää tietysti kaiken merkityksensä niin pian kuin työpäivässä ei enää ole määrättyä tuntilukua. Yhteys maksetun ja maksamattoman työn välillä lakkaa. Kapitalisti voi nyt puristaa työläisestä tietyn paljouden lisätyötä myöntämättä hänelle hänen ylläpidokseen välttämätöntä työaikaa. Hän voi tehdä tyhjäksi kaiken säännöllisyyden työssä ja antaa pelkän mukavuutensa, mielivaltansa ja hetkellisten etujensa mukaan suunnattoman liikatyön vaihdella suhteellisen tai täydellisen työttömyyden kanssa. Hän voi sillä tekosyyllä, että maksaa »normaalin hinnan työstä», pidentää tavattomasti työpäivää antamatta mitään vastaavaa korvausta työläiselle. Siitä johtui se täysin perusteltu kapina (1860), jonka Lontoon rakennustyöläiset nostivat kapitalistien yritystä vastaan ottaa tämä tuntipalkka yleiseen käytäntöön. Työpäivän lainsäädännöllinen rajoittaminen teki lopun sellaisesta epäkohdasta, joskaan ei luonnollisesti siitä työn supistamisesta, joka johtuu koneiden kilpailusta, muutoksista käytettyjen työläisten ammattitaidossa tai osittaisista ja yleisistä pulista.
Kun päivä- tai viikkopalkka kasvaa, työn hinta voi nimellisesti jäädä pysyväksi ja kuitenkin alentua normaalitasoaan alemmaksi. Tämä tapahtuu aina kun työpäivää jatketaan tavallista pituuttaan pitemmäksi työn eli työtunnin hinnan pysyessä samana. Kun murtoluvussa työvoiman päiväarvo / työpäivä nimittäjä kasvaa, niin osoittaja kasvaa vielä nopeammin. Työvoiman arvo kasvaa, koska sen kuluminen lisääntyy sen toiminta-ajan mukaan ja nopeammin kuin lisäys sen kestoajassa. Useissa teollisuudenhaaroissa, joissa on käytännössä aikapalkka eikä työajan rajoja ole laissa määrätty, on sen tähden kehittynyt luontoperäisesti tapa, että työpäivää pidetään vain määrättyyn kohtaan saakka, esim. kymmenennen tunnin loppuun asti, normaalina (»normal working day», »the day's work», »the regular hours of work» [»normaalityöpäivä», »päivätyö», »säännöllinen työaika»]). Tämän rajan toisella puolen työaika on yliaikaa (overtime) ja siitä maksetaan, tunti mittayksikkönä, enemmän (extra pay), vaikkakin usein naurettavassa määrin.[35*] Normaalityöpäivä on tällöin todellisen työpäivän murto-osa, ja viimeksi mainittu on usein kautta vuoden pitempi kuin edellinen.[36*] Työn hinnan kohoaminen, kun työpäivää pidennetään yli määrätyn normaalirajan, muodostuu useissa brittiläisen teollisuuden haaroissa sellaiseksi, että työn alhainen hinta pakottaa ns. normaaliaikana työläisen tekemään paremmin maksettua ylityötä, jos hän ensinkään tahtoo saada riittävän työpalkan.[37*] Työpäivän lainsäädännöllinen rajoittaminen tekee lopun tästä huvituksesta.[38*]
Yleisesti tunnettu tosiasia on, että kuta pitempi on työpäivä jossakin teollisuudenhaarassa, sitä pienempi on työpalkka.[39*] Ammattientarkastaja A. Redgrave kuvaa tätä vertailevassa katsauksessaan kaksikymmenvuotiseen ajanjaksoon 1839–1859, jolloin työpalkka kohosi kymmentuntilain alaisissa tehtaissa, kun se taas aleni tehtaissa, joissa tehtiin työtä 14–15 tuntia päivässä.[40*]
Laista: »työn hinnan ollessa tietyn päivä- tai viikkopalkka riippuu tehdyn työn määrästä» johtuu ensiksikin, että kuta alhaisempi on työn hinta, sitä suurempi on työn määrä tai sitä pitempi työpäivä, jotta työläinen saisi edes niukan keskipalkan. Alhainen työn hinta on tässä kannustimena työajan pidentämiseen.[41*]
Päinvastoin työajan pidentäminen aiheuttaa puolestaan työn hinnan ja samalla myös päivä- tai viikkopalkan alenemista.
Työn hinnan määräämisestä murtoluvulla työvoiman päiväarvo / määrätyntuntinen työpäivä johtuu, että pelkkä työpäivän pidentäminen alentaa työn hintaa, jollei mitään tasoitusta tapahdu. Mutta samat seikat, jotka tekevät kapitalistille mahdolliseksi pidentää pitkäksi aikaa työpäivää, antavat hänen aluksi alentaa ja sitten pakottavatkin hänet alentamaan nimellisesti työn hintaa, kunnes lisätyn tuntimäärän kokonaishinta, siis päivä- tai viikkopalkka, alenee. Tässä riittää viittaus kahteen seikkaan. Jos yksi mies suorittaa 11⁄2 tai 2 miehen työn, niin työn tarjonta kasvaa, vaikka markkinoilla olevien työvoimien tarjonta jäisikin pysyväiseksi. Tällä tavoin työläisten kesken syntynyt kilpailu antaa kapitalistille mahdollisuuden alentaa työn hintaa, samalla kun työn hinnan aleneminen puolestaan antaa hänen venyttää työaikaa vielä pidemmäksi.[42*] Mutta pian tämä epänormaali, ts. yli yhteiskunnallisen tason kohonneiden, maksamattomien työn määrien omistaminen tulee kilpailun välineeksi itse kapitalistien kesken. Työn hinta on osa tavaran hinnasta. Työn hinnan maksamatonta osaa ei tarvitse laskea tavaran hintaan. Se voidaan lahjoittaa ostajalle. Tämä on ensimmäinen askel, mihin kilpailu vie. Toinen toimenpide, mihin se pakottaa, on se, että tavaran myyntihinnasta vähennetään ainakin osa siitä epänormaalista lisäarvosta, mikä on saatu työpäivää pidentämällä. Tällä tavoin syntyy ensin siellä täällä ja sitten vähitellen vakiutuu tavaroiden tavattoman alhainen myyntihinta, joka tästä lähtien on alituisena perustana surkean vähäisille työpalkoille ja liian pitkälle työajalle, vaikkakin se alkuaan oli niiden tulos. Me vain viittaamme tähän ilmiöön, koska kilpailun erittely ei kuulu tehtäviimme. Antakaamme kuitenkin kapitalistille itselleenkin hetkiseksi sananvuoro.
»Birminghamissa on työnantajien välinen kilpailu niin kiihkeää, että moni meistä on pakotettu työnantajana tekemään sitä, mitä me muissa oloissa häpeäisimme tehdä; emmekä sittenkään onnistu tekemään enemmän rahaa (and yet no more money is made), ja tästä on etua ainoastaan yleisölle.»[43*]
Muistamme nuo kaksi lajia Lontoon leipureita, joista toinen myy leipää täydestä hinnasta (the »fullpriced» bakers), toinen alle sen normaalihinnan (»the underpriced», »the undersellers»). »Fullpriced» antavat ilmi kilpailijansa parlamentin tutkimuskomitealle:
»He elävät vain sillä, että ensiksikin pettävät yleisöä» (tavaraa väärentämällä) »ja toiseksi nylkevät työläisistään 18 työtuntia kaksitoistatuntisen työn palkalla... Työläisen maksamaton työ (the unpaid labour) on se keino, jolla he kilpataistelua käyvät... Kilpailu leipurimestarien kesken on syynä siihen, että on niin vaikeaa poistaa yötyö. Underseller, joka myy leipänsä jauhon hintojen mukaan vaihtelevia kustannuksia huokeammasta, ottaa vahinkonsa takaisin puristamalla enemmän työtä työväestään. Jos teetän väelläni työtä vain 12 tuntia, mutta naapurini sitä vastoin 18 tai 20, niin hän voi tietenkin myydä huokeammasta kuin minä. Jos työläiset saisivat aikaan sen, että yliajasta maksettaisiin, niin tämä manööveri olisi piankin lopussa... Suuri joukko undersellersien työläisistä on muualta tulleita, poikia yms., joiden on pakko tyytyä melkein mihin työpalkkaan hyvänsä, minkä he vain voivat saada.»[44*]
Tämä Jeremiaan valitusvirsi on senkin vuoksi mielenkiintoinen, että se näyttää, kuinka kapitalistin aivoissa kuvastuu vain tuotantosuhteen näennäinen puoli. Kapitalisti ei tiedä, että työn normaalihintakin sisältää tietyn määrän maksamatonta työtä ja että juuri tämä maksamaton työ on hänen voittonsa normaalina lähteenä. Hänelle lisätyöajan käsitettä ei ylipäänsä ole olemassakaan, sillä se sisältyy normaaliin työpäivään, jonka hän luulee päiväpalkassaan maksavansa. Mutta hänellä on kyllä olemassa yliaika, työpäivän pidentäminen yli työn tavallista hintaa vastaavan rajan. Vastoin alle arvon myyviä kilpailijoitaan hän maksaa vielä ylimääräisestikin (extra pay) tästä yliajasta. Hän ei taaskaan tiedä, että tämä ylimääräinen maksu sisältää maksamatonta työtä yhtä hyvin kuin tavallisten työtuntien hinta. Esim. kaksitoistatuntisen työpäivän tunnin hinta on 3 pennyä, ts. 1⁄2 työtunnin arvotuote, kun taas yliaikaisen työtunnin hinta on 4 pennyä, ts. 2⁄3 työtunnin arvotuote. Edellisessä tapauksessa kapitalisti anastaa maksutta työtunnista puolet, jälkimmäisessä 1⁄3.
Kappalepalkka ei ole muuta kuin aikapalkan muutettu muoto, samoin kuin aikapalkka on työvoiman arvon eli hinnan muutettu muoto.
Kappalepalkkaa tarkasteltaessa näyttää aluksi siltä kuin työläisen myymä käyttöarvo ei olisikaan hänen työvoimansa toimintaa, elävää työtä, vaan jo tuotteessa esineellistynyttä työtä, ja kuin tämän työn hintaa ei määrättäisikään aikapalkan tavoin murtoluvulla työvoiman päiväarvo / määrätyntuntinen työpäivä, vaan tuottajien tuotantokyvyllä.[45*]
Ensiksikin niiden luottamusta, jotka uskovat tähän näennäisyyteen, pitäisi pahasti järkyttää jo sen seikan, että molemmat työpalkan muodot ovat samaan aikaan rinnakkain käytännössä samoissa liikehaaroissa. Esim.
»Lontoossa latojat työskentelevät tavallisesti kappalepalkalla, kun taas aikapalkkaa käytetään vain poikkeustapauksissa. Päinvastoin maaseudun latojilla on aikapalkka sääntönä ja kappalepalkka poikkeuksena. Laivanrakennuksessa työskenteleville puutyömiehille maksetaan Lontoon satamassa kappalepalkka, mutta kaikissa muissa Englannin satamissa aikapalkka.»[46*]
Samoissa satulasepän työpajoissa Lontoossa maksetaan usein samasta työstä ranskalaisille kappalepalkka ja englantilaisille aikapalkka. Varsinaisissa tehtaissa, joissa kappalepalkka on yleisesti vallalla, tätä työnmittaustapaa ei teknisistä syistä voida käyttää muutamista tehtävistä ja siksi niistä maksetaan aikapalkka.[47*] Itsestään on kuitenkin selvää, että työpalkan maksussa tavattavien muotojen eroavuus ei ensinkään muuta sen olemusta, vaikka toinen muoto voikin olla kapitalistisen tuotannon kehitykselle suotuisampi kuin toinen.
Olettakaamme, että tavallisessa työpäivässä on 12 tuntia, joista 6 maksettua ja 6 maksamatonta. Olkoon tuon työpäivän arvotuote 6 š, siis yhden työtunnin 6 pennyä. Olettakaamme edelleen kokemuksesta käyvän selville, että työläinen, joka tekee työtä keskinkertaisen voimaperäisesti ja taidokkaasti sekä niin muodoin käyttää todellisuudessa vain yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan tavaran tuottamiseen, tuottaa 12 tunnissa 24 kappaletta joko erilaisia valmisteita tai yhtenäisen valmisteen mitattavia osia. Näiden 24 kappaleen arvo, kun vähennetään niihin sisältyvä pysyvä pääomanosa, on silloin 6 š, ja kunkin yksityisen kappaleen arvo 3 pennyä. Työläinen saa 11⁄2 pennyä kappaleelta ja ansaitsee siten 12 tunnissa 3 š. Samoin kuin aikapalkan suhteen on yhdentekevää oletammeko me, että työläinen tekee 6 tuntia työtä itseään ja 6 kapitalistia varten tai että hän kustakin tunnista tekee puolet itseään varten ja toiset puolet kapitalistia varten, samoin on tässäkin yhdentekevää sanommeko me, että yksityinen kappale on puoleksi maksettu ja puoleksi maksamatta tai että vain 12 kappaleen hinta korvaa työvoiman arvon, kun taas jäljellä oleviin 12 esineellistyy lisäarvoa.
Kappalepalkan muoto on yhtä irrationaalinen kuin aikapalkankin. Vaikka esim. kaksi kappaletta tavaraa, sitten kun niistä on vähennetty niihin kulutettujen tuotantovälineiden arvo, on yhden työtunnin tuotteena arvoltaan 6 pennyä, saa työläinen niistä 3 pennyä. Kappalepalkka ei todellisuudessa välittömästi ilmaise mitään arvosuhdetta. Ei ole kysymyksessä kappaleen arvon mittaaminen siinä esineellistyneellä työllä, vaan päinvastoin työläisen käyttämän työn mittaaminen hänen tuottamiensa kappaleiden lukumäärällä. Aikapalkkaa käytettäessä työ mitataan sen välittömällä pituudella, kappalepalkkaa käytettäessä sillä tuotemäärällä, joksi työ määrättynä ajanjaksona kiteytyy.[48*] Työajan hinnan määrää vihdoin yhtälö: päivätyön arvo = työvoiman päiväarvo. Kappalepalkka on siis vain aikapalkan muutettu muoto.
Tarkastelkaamme nyt lähemmin kappalepalkkaa luonnehtivia erikoisuuksia.
Työn laadun tarkistaa tässä itse valmiste, jonka täytyy olla keskihyvää, jotta kappalepalkka täydellisenä suoritettaisiin. Tältä kannalta katsoen kappalepalkasta tulee pelottava palkanalennusten ja kapitalistisen pettämisen lähde.
Se tarjoaa kapitalistille tarkalleen määrätyn mitan työn voimaperäisyyden laskemista varten. Ainoastaan se työaika, joka aineellistuu edeltäpäin määrätyssä ja kokemuksen vahvistamassa tavaran paljoudessa, käy yhteiskunnallisesti välttämättömästä työajasta ja sellaisena se maksetaan. Lontoon suurimmissa räätälinliikkeissä sanotaankin tiettyä kappaletyötä, esim. liivejä yms. tunniksi, puoleksi tunniksi jne., lukien 6 pennyä tunnilta. Kokemuksesta tiedetään, miten suuri tunnin tuote keskimäärin on. Uusien muotien, korjausten ym. suhteen syntyy työnantajan ja työläisen välillä riitaa siitä, vastaako kappale työtuntia jne., kunnes tässäkin kokemus ratkaisee. Samoin on asianlaita Lontoon huonekalutehtaissa ym. Jollei työläisellä ole keskimääräistä suorituskykyä, jollei hän siis voi päivässä tehdä määrättyä vähimmäismäärää työtä, hänet erotetaan.[49*]
Kun työn laadun ja voimaperäisyyden tarkistaa tässä itse työpalkan muoto, niin työn valvominen käy huomattavassa määrin tarpeettomaksi. Sen vuoksi kappalepalkka luo pohjan ennen kuvailemallemme uudenaikaiselle kotityölle sekä hierarkisesti jäsennellylle riisto- ja sortojärjestelmälle. Tällä järjestelmällä on kaksi perusmuotoa. Toisaalta kappalepalkka helpottaa loisien tunkeutumista kapitalistin ja työläisen väliin, työn väliurakalle antoa (subletting of labour). Välikäsien voitto johtuu yksinomaan erotuksesta kapitalistin maksaman työn hinnan ja tämän hinnan sen osan välillä, jonka välihenkilöt todella suorittavat työmiehille.[50*] Tällä järjestelmällä on Englannissa kuvaava nimitys »sweating system» (hiotusjärjestelmä). Toisaalta kappalepalkka antaa kapitalistille mahdollisuuden tehdä sopimuksen päätyöläisen — manufaktuurissa ryhmän johtajan, kaivoksissa kaivosmiehen yms., tehtaissa varsinaisen konetyöläisen — kanssa niin ja niin paljosta kappaletta kohden, ts. hinnasta, josta päätyöläinen ottaa itse hankkiakseen ja maksaakseen apulaisensa. Tässä pääoma riistää työläisiä siten, että työläinen riistää työläistä.[51*]
Kun kappalepalkka on tietty, työläisen mieskohtainen etu panee luonnollisesti hänet jännittämään työvoimansa mahdollisimman kireälle, mikä vuorostaan helpottaa kapitalistia työn voimaperäisyyden normaaliasteen korottamisessa.[51a*] Työläisten mieskohtainen etu vaatii niin ikään pidentämään työpäivää, koska sen kautta hänen päivä- tai viikkopalkkansa kohoaa.[52*] Siten syntyy jo aikapalkkaa tarkasteltaessa esitetty vastavaikutus puhumattakaan siitä, että työpäivän pidentäminen, jopa kappalepalkan pysyessä samana, sisältää jo itsessään alennuksen työn hinnassa.
Aikapalkkaa maksettaessa suoritetaan yleensä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, sama työpalkka samoista tehtävistä, kun taas kappalepalkkaa käytettäessä työajan hinta kyllä mitataan samalla tietyllä tuotemäärällä, mutta päivä- tai viikkopalkka vaihtelee työläisten yksilöllisen erilaisuuden mukaan, heistä kun joku tuottaa määräajassa vain vähimmäismäärän tuotteita, toinen keskimäärän, kolmas keskimäärää enemmän. Todellisiin tuloihin nähden tässä on siis olemassa suuria eroavuuksia aina yksityisten työläisten eri suuren taitavuuden, voiman, tarmon, kestävyyden yms. mukaan.[53*] Tämä ei tietenkään muuta ensinkään yleistä pääoman ja palkkatyön välistä suhdetta. Ensiksikin yksilölliset eroavuudet tasaavat toisensa tehtaassa kokonaisuudessaan, niin että siinä tietyn työajan kuluessa tuotetaan tietty keskituote ja maksettu palkka on samalla liikealalla käytännössä oleva keskipalkka. Toiseksi työpalkan ja lisäarvon välinen suhde jää muuttumatta, kun yksityisen työläisen yksilöllistä palkkaa vastaa hänen mieskohtaisesti tuottamansa lisäarvon määrä. Mutta se laajempi liikunta-ala, minkä kappalepalkka yksilölliselle toiminnalle suo, kehittää toisaalta työläisen yksilöllisyyttä, vapauden henkeä, itsenäisyyttä ja itsevalvontaa sekä synnyttää toisaalta heidän keskeistä kilpailua. Sen vuoksi kohottaessaan yksityisten työpalkkoja yli keskitason se pyrkii samanaikaisesti alentamaan itse tätä tasoa. Mutta siellä missä määrätty kappalepalkka oli jo perinnäisesti vakiintunut yleiseksi ja sen alentaminen synnytti sen tähden erityisiä vaikeuksia, työnantajat turvautuivat poikkeustapauksissa myös sen väkivaltaiseen muuttamiseen aikapalkaksi. Tätä vastaan puhkesi esim. 1860 Coventryn nauhankutojien suuri lakko.[54*] Kappalepalkka on vihdoin edellä esittämämme tukijärjestelmän päätuki.[55*]
Tähänastisesta esityksestä käy selville, että kappalepalkka on kapitalistista tuotantotapaa parhaiten vastaava työpalkan muoto. Olematta suinkaan uusi — se tavataan aikapalkan ohella virallisesti mm. 1300-luvun Ranskan ja Englannin työläislaeissa — se pääsee kuitenkin yleisempään käytäntöön vasta varsinaisella manufaktuuriajalla. Suurteollisuuden myrsky- ja kiihkokaudella, nimenomaan 1797–1815, kappalepalkka on vipusimena työajan pidentämisessä ja työpalkkojen alentamisessa. Hyvin tärkeitä tietoja työpalkan liikkeistä tuona aikana löydämme Sinisistä kirjoista: »Report and Evidence from the Select Committee on Petitions respecting the Corn Laws» (parlamentin istuntokausi 1813–1814) ja »Reports from the Lords' Committee, on the State of the Growth, Commerce, and Consumption of Grain, and all Laws relating thereto» (istuntokausi 1814–1815). Näistä löydämme asiakirjoihin nojautuvan todistuksen työn hinnan jatkuvasta alenemisesta jakobiinienvastaisen sodan alkamisesta lähtien. Esim. kutomateollisuudessa kappalepalkka oli alentunut niin paljon, että suuresti pidennetystä työpäivästä huolimatta päiväpalkka oli pienempi kuin ennen.
»Kutojan todellinen tulo on nyt paljon pienempi kuin aikaisemmin; hänen etevämmyytensä, joka ensin oli sangen huomattava tavalliseen työmieheen verrattuna, on melkein kokonaan kadonnut. Todellisuudessa ero ammattitaitoisen ja ammattitaidottoman työläisen palkkojen välillä on nyt paljoa mitättömämpi kuin koskaan aikaisemmin.»[56*]
Kuinka vähän kappalepalkan lisäämä työn voimaperäisyys ja pituus hyödyttivät maalaisköyhälistöä, sitä osoittaa seuraava, maalordien ja vuokraajien etuja puolustavasta kirjasesta otettu kohta:
»Suurimman osan maanviljelystöistä suorittavat henkilöt, jotka on otettu työhön päivä- tai kappalepalkalla. Heidän viikkopalkkansa on noin 12 š; ja vaikka voidaankin edellyttää, että kappalepalkalla, joka kannustaa työntekoon, mies ansaitsee 1 š tai ehkä 2 š enemmän kuin viikkopalkalla, niin huomataan kuitenkin, kun lasketaan hänen kokonaistulonsa, että hänen menetyksensä työn puutteen takia tiettyinä vuodenaikoina tekevät tyhjäksi tämän lisäyksen... Muuten voidaan yleensä huomata, että näiden miesten palkat ovat aina tietyssä suhteessa välttämättömien elinhyödykkeiden hintaan, niin että mies, jolla on kaksi lasta, kykenee töin tuskin elättämään perheensä turvautumatta seurakunnan apuun.»[57*]
Malthus huomautti parlamentin julkaisemien seikkojen johdosta:
»Minä tunnustan katselevani mielipahoin kappalepalkan laajaa käytäntöönottoa. 12 tai 14 tuntia raskasta työtä päivässä pitemmän ajan kuluessa, se on todella liian paljon ihmisolennolle.»[58*]
Tehdaslain alaisissa työpajoissa kappalepalkka tulee yleiseksi säännöksi, koska pääoma voi lisätä niissä työpäivää vain sen voimaperäisyyttä lisäämällä.[59*]
Työn tuottavuuden vaihdellessa muuttuu myös työaika, jota edustaa sama tuotemäärä. Siis vaihtelee myös kappalepalkka, koska se on tietyn työajan hintailmaisu. Yllä olevassa esimerkissämme 12 tunnissa tuotettiin 24 kappaletta, samalla kun noiden 12 tunnin arvotuote oli 6 š, työvoiman päiväarvo 3 š, työtunnin hinta 3 pennyä ja palkka kappaleelta 11⁄2 pennyä. Kappaleeseen sisältyi 1⁄2 työtuntia. Jos nyt sama työpäivä tuottaa esim. 48 kappaletta 24:n asemesta työn kaksinkertaisen tuottavuuden johdosta ja jos kaikki muut olot pysyvät entisellään, niin kappalepalkka alenee 11⁄2 pennystä 3⁄4 pennyyn, koska kukin kappale edustaa nyt vain 1⁄4 tuntia 1⁄2 asemesta. 24 × 11⁄2 p = 3 š ja samoin 48 × 3⁄4 p = 3 š. Toisin sanoen: kappalepalkkaa alennetaan samassa suhteessa kuin samassa ajassa tuotettujen kappaleiden lukumäärä kasvaa,[60*] siis samassa suhteessa kuin samaan kappaleeseen käytetty työaika vähenee. Tämä kappalepalkan muuttuminen, mikäli se on puhtaasti nimellinen, synnyttää alituisesti taisteluja kapitalistin ja työläisen välillä. Joko siksi, että kapitalisti käyttää sitä tekosyynä alentaakseen todella työn hintaa, tai siksi, että työn lisääntynyttä tuotantovoimaa seuraa sen voimaperäisyyden lisääntyminen, tai siksi, että työläinen ottaa kappalepalkan näennäisen muodon vakavalta kannalta, ikään kuin hänelle maksettaisiin hänen työnsä tuotteista eikä työvoimasta, ja sen vuoksi hän ponnistelee kaikkea palkan alennusta vastaan, jota ei seuraa vastaava tavaran myyntihinnan alentaminen.
»Työläiset pitävät huolellisesti silmällä raaka-aineen hintaa ja valmistettujen hyödykkeiden hintaa sekä kykenevät tarkoin laskemaan työnantajiansa voiton.»[61*]
Sellaisen lausunnon pääoma vääjää täydellä syyllä, koska se pohjautuu siihen, ettei lainkaan ymmärretä palkkatyön luonnetta.[62*] Se nostaa melun tästä työläisten julkeasta vaatimuksesta verottaa hyödykseen teollisuuden edistymistä ja selittää karskisti, että työläisen työn tuottavuus ei ensinkään koske työläistä.[63*]
Viidennessätoista luvussa käsittelimme niitä yhdistelmiä, joita muutos työvoiman arvon absoluuttisessa tai suhteellisessa (ts. lisäarvoon verratussa) suuruudessa voi synnyttää, kun taas toisaalta siinä elinhyödykemäärässä, jossa työvoiman hinta realisoituu, voi tapahtua tämän hinnan muutoksista riippumattomia[64*] tai eriäviä liikkeitä. Kuten jo huomautin, kaikki nuo lait muuttuvat työpalkan liikkeen laeiksi yksinkertaisesti sen vuoksi, että työvoiman arvo eli hinta muutetaan muodoltaan eksoteeriseksi työpalkaksi. Se mikä tässä liikkeessä näyttää vaihtelevalta yhdistelmältä, voi eri maissa näyttää kansallisten työpalkkojen samanaikaiselta eriävyydeltä. Kansallisia työpalkkoja verrattaessa on siis punnittava kaikki työvoiman arvon suuruuden muutokseen vaikuttavat seikat: luonnollisesti ja historiallisesti kehittyneiden tärkeimpien välttämättömyystarvikkeiden hinta ja paljous, työläisen kasvatuskustannukset, naisten ja lasten työn osuus, työn tuottavuus, sen ekstensiivinen ja intensiivinen suuruus. Pintapuolisinkin vertaaminen vaatii saattamaan ensiksikin keskinkertaisen päiväpalkan samoissa ammateissa eri maissa yhtä pitkän työpäivän mukaiseksi. Kun päiväpalkat sitten on tasoitettu, on taas aikapalkka muutettava kappalepalkaksi, koska vain jälkimmäinen on sekä työn tuottavuuden että voimaperäisyyden asteen mittaaja.
Jokaisessa maassa vallitsee määrätty keskinkertainen työn voimaperäisyys; työ, joka ei saavuta tätä keskinkertaista työn voimaperäisyyttä kuluttaa kysymyksessä olevan tavaran tuottamiseen enemmän aikaa kuin on yhteiskunnallisesti välttämätöntä tässä maassa, ja sen vuoksi se ei ole normaalityötä. Ainoastaan yli kansallisen keskimäärän kohoava voimaperäisyyden aste muuttaa maassa arvon mittaa pelkällä työajan pituudella. Toisin on maailmanmarkkinoilla, joiden osia yksityiset maat ovat. Työn keskivoimakkuus vaihtelee eri maissa; toisaalla on se suurempi, toisaalla pienempi. Nämä kansalliset keskimäärät muodostavat siis asteikon, jonka mittayksikkönä on universaalisen työn keskimääräinen yksikkö. Verrattuna vähemmän voimaperäiseen voimaperäisempi kansallinen työ tuottaa siis samassa ajassa enemmän arvoa, joka ilmenee enemmässä rahassa.
Mutta arvolakia muovaa kansainvälisessä liikkeessä vielä enemmän se seikka, että maailmanmarkkinoilla pidetään tuottavampaa kansallista työtä myös voimaperäisempänä, ellei vain kilpailu pakota tuottavampaa kansaa alentamaan tavaransa myyntihintaa sen arvon tasalle.
Samassa määrin kuin jossakin maassa kehittyy kapitalistinen tuotanto, myös työn kansallinen voimaperäisyys ja tuottavuus kohoavat kansainvälisen tason yläpuolelle.[64a*] Eri määrillä samaa tavaraa, jotka tuotetaan eri maissa samassa työajassa, on siis erilaiset kansainväliset arvot, jotka ilmenevät erilaisissa hinnoissa, ts. aina kansainvälisten arvojen mukaan erilaisissa rahasummissa. Rahan suhteellinen arvo on siis pienempi kansakunnalla, jolla kapitalistinen tuotantotapa on enemmän kehittynyt kuin toisella, jolla se on vähemmän kehittynyt. Siitä siis seuraa, että myös nimellinen työpalkka, työvoiman vastike rahassa ilmaistuna, on suurempi edellisellä kansakunnalla kuin jälkimmäisellä; sillä ei suinkaan ole sanottu, että tämä käy myös todellisesta työpalkasta, ts. työläisen käytettäviksi asetetuista elinhyödykkeistä.
Mutta vaikka emme ottaisikaan huomioon tätä rahan arvon suhteellista erilaisuutta eri maissa, niin usein nähdään, että päivä-, viikko- ym. palkka on edellisellä kansakunnalla suurempi kuin jälkimmäisellä, kun taas suhteellinen työn hinta, ts. työn hinta verrattuna tuotteen lisäarvoon sekä arvoon, on jälkimmäisellä kansakunnalla korkeampi kuin edellisellä.[65*]
J. W. Cowell, vuoden 1833 tehdaskomission jäsen, tuli kutomojen huolellisen tutkimuksen kautta siihen tulokseen, että
»Englannissa palkat todellisuudessa ovat tehtailijalle alemmat kuin mannermaalla, vaikka ne työläiselle lienevätkin korkeammat» (Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 314).
Englantilainen ammattientarkastaja Alexander Redgrave todistaa tehdaskertomuksessaan 31. lokakuuta 1866 Englannin ja mannermaavaltioiden oloista tekemänsä vertailevan tilaston avulla, että mannermaan työ, huolimatta alemmista palkoista ja paljon pitemmästä työajasta, on tuotteeltaan kalliimpaa kuin Englannin. Erään Oldenburgin puuvillatehtaan englantilainen johtaja (manager) sanoo, että tässä tehtaassa työ kestää kello 5.30:sta aamulla kello 8:aan illalla, lauantait mukaan laskettuina, ja että sikäläiset työläiset eivät englantilaisten työnvalvojien johdollakaan tuota tänä aikana aivan yhtä paljon tuotteita kuin englantilaiset 10 tunnissa, ja saksalaisten työnvalvojien johdolla vielä paljoa vähemmän. Palkka kuuluu olevan paljoa pienempi kuin Englannissa, useissa tapauksissa 50 %, mutta »käsien» lukumäärä verrattuna koneisiin paljon suurempi, useilla osastoilla suhteessa 5 : 3. Herra Redgrave esittää hyvin tarkkoja tietoja venäläisistä puuvillatehtaista. Ne on hänelle ilmoittanut siellä vielä äskettäin työskennellyt englantilainen johtaja. Venäläisellä maaperällä, jossa tapahtuu niin runsaasti kaikenlaisia häpeämättömyyksiä, ovat vanhat Englannin tehtaiden lapsuusvuosien julmuudet vielä täydessä kukoistuksessaan. Johtajat ovat tietysti englantilaisia, koska syntyperäinen venäläinen kapitalisti ei tehdasliikkeeseen kelpaa. Huolimatta kaikesta ylityöstä, jatkuvasta päivä- ja yötyöstä ja mitä häpeällisimmästä työläisten alipalkkauksesta venäläinen tehdastuote menestyy vain siten, että sitä suojellaan ulkomaiden kilpailulta. — Esitän vielä lopuksi herra Redgraven yleiskatsauksen keskinkertaisesta värttinöiden lukumäärästä tehdasta ja kehrääjää kohden Euroopan maissa. Herra Redgrave huomauttaa itse, että hän on koonnut nämä numerot muutamia vuosia aikaisemmin ja että sen jälkeen sekä tehtaat että värttinöiden lukumäärä työläistä kohden ovat Englannissa kasvaneet. Mutta hän edellyttää suhteellisesti yhtä suurta edistystä mainituissa mannermaavaltioissa, niin että hänen mielestään numerotiedoilla on edelleenkin suhteellinen arvonsa.
| Värttinöitä keskimäärin tehdasta kohden | |
| Englannissa | 12 600 |
| Sveitsissä | 8 000 |
| Itävallassa | 7 000 |
| Saksissa | 4 500 |
| Belgiassa | 4 000 |
| Ranskassa | 1 500 |
| Preussissa | 1 500 |
| Värttinöitä keskimäärin työläistä kohden | |
| Ranskassa | 14 |
| Venäjällä | 28 |
| Preussissa | 37 |
| Baijerissa | 46 |
| Itävallassa | 49 |
| Belgiassa | 50 |
| Saksissa | 50 |
| Pienemmissä Saksan valtioissa | 55 |
| Sveitsissä | 55 |
| Isossa-Britanniassa | 74 |
»Tämä vertailu», herra Redgrave sanoo, »lukuunottamatta muita syitä, on epäedullinen Isolle-Britannialle varsinkin siksi, että siellä on hyvin suuri joukko tehtaita, joissa konekutominen on yhdistetty kehräämiseen, vaikka tilastossa ei ole vähennetty kutojia. Ulkomaiset tehtaat ovat sitä vastoin enimmäkseen pelkkiä kehruutehtaita. Jos voisimme verrata tarkasti yhtäläisiä yhtäläisiin, niin voisin luetella tarkastuspiiristäni useita sellaisia puuvillakehräämöjä, joissa yksi ainoa mies (minder) kahden naisapulaisen kanssa hoitaa mulea, jossa on 2200 värttinää ja joka tuottaa päivässä 220 naulaa lankaa pituudeltaan 400 Englannin mailia.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1866», p. 31–37 passim.)
Tiedetään, että englantilaiset yhtiöt ovat ottaneet rakentaakseen rautateitä Itä-Eurooppaan ja Aasiaan ja käyttävät näissä töissä maan asukasten ohella myös jonkin määrän englantilaista työväkeä. Kun käytäntö on siten pakottanut heidät ottamaan huomioon kansalliset eroavuudet työn voimaperäisyydessä, he eivät siitäkään ole kärsineet mitään vahinkoa. Heidän kokemuksensa opettaa, että joskin palkan suuruus vastaa enemmän tai vähemmän keskinkertaista työn voimaperäisyyttä, niin suhteellinen työn hinta (verrattuna tuotteeseen) kulkee yleensä päinvastaiseen suuntaan.
»Tutkimuksessaan työpaikkatasosta»,[66*] joka on eräs H. Careyn aikaisemmista taloudellisista teoksista, hän koettaa todistaa, että kansalliset työpalkat ovat suoraan verrannollisia kansallisten työpäivien tuottavuuden asteeseen tehdäkseen tästä kansainvälisestä suhteesta sen johtopäätöksen, että työpalkka yleensä kohoaa ja alenee samassa suhteessa kuin työn tuottavuus. Meidän koko erittelymme lisäarvon tuotannosta todistaa tämän johtopäätöksen mielettömyyden, vaikkapa Carey olisi todistanutkin johtopäätöksensä perusolettamukset sen sijaan, että hän tapansa mukaan huitoo ympärilleen epäkriittisesti ja pintapuolisesti kokoonhaalimallaan tilastoaineistolla. Parasta kuitenkin on, ettei hän väitä asian olevan todella niin kuin sen teorian mukaan pitäisi olla. Valtion sekaantuminen on nimittäin väärentänyt luonnonmukaiset taloudelliset suhteet. Sen tähden kansalliset työpalkat on laskettava, ikään kuin se osa niistä, jonka valtio saa verojen muodossa, joutuisi työläiselle itselleen. Eikö herra Careyn pitäisi lisäksi ajatella, olisivatko ehkä nämä »valtion kulut» myös kapitalistisen kehityksen »luonnollisia hedelmiä»? Tämä ajatuksenjuoksu on täydellisesti sen miehen arvoinen, joka ensin selitti kapitalistiset tuotantosuhteet ikuisiksi luonnon ja järjen laeiksi, joiden vapaata sopusointuista toimintaa valtion sekaantuminen vain häiritsee, keksiäkseen myöhemmin, että Englannin perkeleellinen vaikutus maailmanmarkkinoihin — vaikutus, joka nähtävästi ei johdu kapitalistisen tuotannon luonnonlaeista — tekee tarpeelliseksi valtion sekaantumisen, nimittäin noiden »luonnon ja järjen lakien» valtionsuojelun, alias [toisin sanoen] suojelutullijärjestelmän. Hän keksi edelleen, että Ricardon ym. väittämät, joiden muotoon olemassaolevat yhteiskunnalliset vastakohdat ja ristiriidat on puettu, eivät ole mikään ihanteellinen tulos todellisesta taloudellisesta kehityksestä, vaan että päinvastoin kapitalistisen tuotannon todelliset vastakohdat Englannissa ja muualla ovat Ricardon ym. teorian tulos! Hän keksi lopuksi, että kauppa viime kädessä tuhoaa kapitalistisen tuotantotavan synnynnäiset ihanuudet ja sopusoinnut. Vielä askel eteenpäin, ja hän keksii ehkä, että ainoa epäkohta koko kapitalistisessa tuotannossa on itse kapitaali, pääoma. Ainoastaan mies, joka oli niin kauhean arvostelukyvytön ja jonka oppi oli niin väärä [de faux aloi], ansaitsi suojelutulleja puoltavasta kerettiläisyydestään huolimatta tulla siksi salaiseksi lähteeksi, josta Bastiat'n tapainen mies ja kaikki muut vapaata kauppaa saarnaavat optimistit ovat ammentaneet sopusointuista viisauttaan.
[21*] »Herra Ricardo välttää, sukkelasti kylläkin, vaikeuden, joka ensi näkemällä uhkaa tuottaa haittaa hänen opilleen siitä, että arvo riippuu tuotantoon käytetyn työn määrästä. Jos tästä periaatteesta pidetään ankarasti kiinni, niin siitä seuraa, että työn arvo riippuu sen työn määrästä, joka on käytetty sen tuottamiseen, mikä on ilmeisesti mieletöntä. Taitavasti manöveroiden Ricardo tekee työn arvon riippuvaksi työpalkan tuottamiseen vaaditun työn määrästä; eli antaaksemme hänen käyttää omia sanojaan, hän väittää, että työn arvo on mitattava sen työn määrällä, joka vaaditaan työpalkan tuottamiseksi; tällä hän tarkoittaa sen työn määrää, mikä tarvitaan työläiselle annetun rahan tai hänen saamiensa tavaroiden tuottamiseen. Tämä on sama kuin jos sanottaisiin, että kankaan arvoa ei määrätä sen tuottamiseen käytetyn työn paljoudella, vaan sen hopean tuottamiseen vaaditun työn paljoudella, johon kangas on vaihdettu.» ([S. Bailey,] »A Critical Dissertation on the Nature etc. of Value», p. 50, 51.)
[22*] »Jos sanotte työtä tavaraksi, se ei kuitenkaan ole samanlaista kuin se tavara, joka ensin tuotetaan vaihdettavaksi ja sitten viedään markkinoille, missä se on vaihdettava tietyissä määrin muihin tavaroihin, joita on samaan aikaan markkinoilla. Työ luodaan samalla hetkellä kuin se viedään markkinoille, eli pikemminkin se viedään markkinoille jo ennen kuin se on olemassa.» (»Observations on certain Verbal Disputes etc.», p. 75. 76.)
[23*] »Jos työtä pidetään tavarana ja pääomaa, työn tuotetta, samoin, jos siis näiden kahden tavaran arvot määrätään yhtä suurilla työmäärillä, niin tietty paljous työtä... tulee vaihdetuksi sellaiseen määrään pääomaa, joka on tuotettu samalla työmäärällä; entinen työ tulee vaihdetuksi samaan määrään nykyistä työtä. Mutta työn arvoa... ei määrää sama työn paljous, mikä määrää muiden tavaroiden arvon.» (E. G. Wakefield julkaisussaan: A. Smith, »Wealth of Nations». London 1836, v. I, p. 231, viite.)
[24*] »Pitäisi sopia» (vielä yksi [»yhteiskunnallisen sopimuksen»] »contrat social» muoto), että joka tapauksessa, kun mennyttä työtä vaihdetaan tulevaan työhön, Jälkimmäinen (kapitalisti) saa suuremman arvon kuin edellinen (työläinen). (Simonde de Sismondi, »De la Richesse Commerciale». Genève 1803, t. I, p. 37.)
[25*] »Työ, ainoa arvonmitta... kaiken rikkauden luoja, ei ole tavara.» (Th. Hodgskin, »Popular Political Economy», p. 186.)
[26*] Tuollaisten sanojen selittäminen vain licentia poetica [runoilijan vapaudeksi] osoittaa sen sijaan vain erittelyn voimattomuutta. Vastoin Proudhonin sanoja: »Työllä on sanottu olevan arvo, ei niinkään paljon sen takia, että se itse on tavara, kuin niiden arvojen takia, joiden oletetaan piilevinä siihen sisältyvän. Työn arvo on kuvallinen ilmaus jne.», minä huomautan: »Hän näkee tavara-työssä, joka on kammottavaa todellisuutta, vain kieliopillisen lyhennyksen. Sen mukaisesti perustuu koko nykyinen työn tavaraluonteelle rakentuva yhteiskunta tästä lähtien runolliseen vapauteen, kuvalliseen ilmaukseen. Mikäli yhteiskunta aikoo 'poistaa kaikki ne vahingolliset seikat', joista se kärsii, se poistakoon ikävältä kuulostavat ilmaukset ja muuttakoon kielensä. Yhteiskunnan tarvitsee tässä tarkoituksessa vain kääntyä akatemian puoleen ja pyytää siltä sanakirjan uutta painosta.» (K. Marx, »Filosofian kurjuus». Moskova 1971, s. 61.) Vielä mukavampaa on tietysti, kun ei tarkoita arvolla yhtään mitään. Silloin voi arvelematta alistaa kaikki tämän käsitteen alaiseksi. Niin tekee esim. J. B. Say. Mitä on valeur [arvo]? Vastaus: »Se, minkä arvoinen olio on.» Ja mitä on prix [hinta]? Vastaus: »Jonkun olion arvo rahassa ilmaistuna.» Ja miksi »maan työllä... on arvo? Siksi, että siitä otetaan tietty hinta.» Siis arvo on se, minkä arvoinen joku olio on, ja maalla on »arvo», koska sen arvo »ilmaistaan rahassa». Tämä on joka tapauksessa hyvin yksinkertainen tapa ottaa selvä olioiden syistä ja suhteista.
[27*] Vrt. »Zur Kritik der politischen Oekonomie», p. 40, jossa selitän, että pääomaa tarkastelemalla on ratkaistava tehtävä: »Kuinka tuotanto pelkän työajan määräämän vaihtoarvon pohjalla vie siihen tulokseen, että työn vaihtoarvo on pienempi kuin sen tuotteen vaihtoarvo?»
[28*] »Morning Star», eräs typeryyteen saakka naiivi Lontoon vapaakaupan kannattajien äänenkannattaja, vakuutti Amerikan sisällissodan aikana vakuuttamasta päästyäänkin siveellisesti syvästi suuttuneena, että neekerit »Confederate States'eissa»[142] tekivät työtä aivan ilmaiseksi. Sen olisi pitänyt hyväntahtoisesti verrata sellaisen neekerin päiväkustannuksia vapaan työläisen kustannuksiin esim. Lontoon East End'issa.
[29*] Adam Smith koskettaa vain satunnaisesti työpäivän vaihtelua kappalepalkasta puhuessaan.
[30*] Itse rahan arvo oletetaan tässä aina pysyväksi.
[31*] »Työn hinta on summa, joka maksetaan tietystä paljoudesta työtä.» (Sir Edward West, »Price of Corn and Wages of Labour». London 1826, p. 67.) West on kansantaloustieteen historiassa käänteentekevän nimettömän kirjan: »Essay on the Application of Capital to Land». By a Fellow of the University College of Oxford. London 1815, tekijä.
[32*] »Työpalkat riippuvat työn hinnasta ja tehdyn työn paljoudesta... Palkkojen nousemisen ei aina välttämättä tarvitse tietää työn hinnan lisäystä. Pitemmän työajan ja suurempien ponnistusten johdosta työpalkat voivat nousta huomattavasti, vaikka työn hinta pysyy entisellään.» (West, »Price of Corn and Wages of Labour». London 1826, p. 67, 68 ja 112.) Pääkysymyksen, kuinka »työn hinta» määrätään, West sivuuttaa muuten muutamilla kuluneilla lauseparsilla.
[33*] Tämän tuntee aivan oikein teollisuusporvariston kiihkoisin edustaja 1700-luvulla, usein mainitsemamme »Essay on Trade and Commerce'en» kirjoittaja, vaikka hän esittääkin asian kovin sekavasti: »Ruoka- ja muiden välttämättömyystarvikkeiden hinta määrää työn paljouden eikä sen hintaa» (hän tarkoittaa tällä nimellistä päivä- tai viikkopalkkaa). »Jos välttämättömyystarvikkeiden hinta laskee hyvin alhaiseksi, vähenee tietysti työn määrä samassa suhteessa... Tehtailijat tietävät, että on olemassa useita keinoja työn hinnan korottamiseksi ja alentamiseksi, paitsi sen nimellisen määrän muuttamista» (mt., s. 48 ja 61). N. W. Senior sanoo teoksessaan »Three Lectures on the Rate of Wages». London 1830, jossa hän käyttää West'in kirjaa mainitsematta kuitenkaan sitä, mm. seuraavaa: »Työläistä kiinnostaa eniten palkkojen suuruus» (s. 15). Siis työläistä kiinnostaa pääasiallisesti se, mitä hän saa, palkan nimellinen määrä, eikä se, mitä hän antaa, työn määrä.
[34*] Sellaisen epänormaalin alityön vaikutus on kokonaan erilainen kuin lailla toimeenpannun työpäivän yleisen lyhentämisen vaikutus. Edellisellä ei ole mitään tekemistä työpäivän absoluuttisen pituuden kanssa ja sitä voi sattua yhtähyvin työpäivän ollessa 15-tuntinen kuin 6-tuntinenkin. Työn normaalihinta on edellisessä tapauksessa laskettu sen mukaan, että työläinen tekee työtä keskimäärin 15 tuntia, jälkimmäisessä sen mukaan, että hän tekee työtä keskimäärin 6 tuntia päivässä. Vaikutus on sama kuin hän toisessa tapauksessa tekisi työtä 71⁄2, toisessa vain 3 tuntia.
[35*] »Lisämaksu yliajasta» (pitsiteollisuudessa) »on niin pieni, 1⁄2 pennyä jne. tunnilta, että se on tuskastuttavana vastakohtana sille suurelle vahingolle, mitä ylityö tuottaa työläisen terveydelle ja elinvoimalle... Siten saatu pieni ylijäämä on sitä paitsi usein jälleen kulutettava ylimääräisiin virkistysaineisiin.» (»Children's Employment Commission. 2nd Report», p. XVI, No 117.)
[36*] Esim. tapettipainoissa ennen äskettäin voimaan astunutta tehdaslakia. »Me teimme työtä ilman ruoka-aikoja, niin että 101⁄2 tunnin työpäivä päättyi kello puoli 5 iltapäivällä ja kaikki myöhempi aika oli yliaikaa, joka harvoin loppui ennen 6:tta illalla, joten me todellisuudessa teimme ylityötä vuoden läpeensä.» (Mr. Smithin todistus, »Children's Employment Commission, 1st Report», p. 125.)
[37*] Esim., skotlantilaisissa valkaisulaitoksissa: »Eräissä osissa Skotlantia harjoitettiin tätä teollisuutta» (ennen vuoden 1862 tehdaslain voimaanastumista) »ylityöjärjestelmän mukaan, ts. kymmenen tuntia oli normaali työpäivä. Siitä mies sai 1 š 2 pennyä. Mutta tämän lisäksi tuli joka päivä 3 tai 4 tuntia yliaikaa, josta maksettiin 3 pennyä tunnilta. Tämän järjestelmän seurauksena oli, että mies, joka teki työtä vain normaaliajan, voi ansaita ainoastaan 8 š viikkopalkan. Ilman yliaikaa ei palkka riittänyt.» (»Reports of Insp. of Pact. for 30th April 1863», p. 10.) »Ylimääräinen maksu yliajasta on kiusaus, jota työläiset eivät voi vastustaa.» (»Reports of Insp. of Fact. for 30th April 1848», p. 5.) Lontoon Cityn kirjansitomoissa käytetään työssä hyvin paljon nuoria tyttöjä 14–15-vuotiaista alkaen oppilassopimuksen nojalla, jossa säädetään määrätty työaika. Siitä huolimatta he tekevät jokaisen kuukauden viimeisellä viikolla työtä kello 10:een, 11:een, 12:een ja 1:een yöllä yhdessä vanhempien työläisten kanssa hyvin sekalaisessa seurassa. »Työnantajat houkuttelevat (tempt) heitä ylimääräisellä palkalla ja hyvällä yöaterialla», minkä he saavat läheisistä kapakoista. Sen suuren siveettömyyden vastapainona, jonka valtaan nämä »young immortals» [»nuoret kuolemattomat»] siten joutuvat (»Children's Employment Commission. 5th Report», p. 44, No 191), on se seikka, että he sitovat mm. useita raamattuja ja hartauskirjoja.
[38*] Ks. »Reports of Insp. of Fact. for 30th April 1863», mt. Arvostaen aivan oikein asiaintilan Lontoon rakennustyöläiset ilmoittivat vuoden 1860 suurlakon ja työnsulun aikana suostuvansa tuntipalkkaan vain kahdella ehdolla: 1. samalla kun määrätään työtunnin hinta on määrättävä myös 9 tai 10 tunnin normaalityöpäivä, ja kymmentuntisen työpäivän tuntipalkan on oltava suuremman kuin 9-tuntisen; 2. jokaisesta tunnista yli normaaliajan on maksettava samoin kuin yliajasta suhteellisesti korkeampi palkka.
[39*] »Tunnettua on, että siellä missä työpäivä on yleensä pitkä, ovat myös palkat tavallisesti pienet.» (»Reports of Insp. of Fact. 31st October 1863», p. 9.) »Työ, joka tuskin tuottaa nälkäannokset, on enimmäkseen liian pitkäaikaista.» (»Public Health. 6th Report», 1864, p. 15.)
[40*] »Reports of Insp. of Fact. for 30th April 1860», p. 31, 32.
[41*] Esim. naulojen käsintekijäin on alhaisen työn hinnan takia työskenneltävä Englannissa 15 tuntia päivässä saadakseen hyvin niukan viikkopalkan. »Päivässä on monta, monta tuntia, ja koko aika hänen täytyy ankarasti raataa saadakseen 11 pennyä tai 1 š, ja siitä menee 21⁄2–3 pennyä työkalujen kulumiseen, kuumentamiseen ja raudan kuonaan.» (»Children's Employment Commission. 3rd Report», p. 136, No 671.) Naiset ansaitsevat samana työaikana vain 5 š:n viikkopalkan. (Mt., s. 137, n:o 674.)
[42*] Jos joku tehtaantyöläinen esim. kieltäytyisi tekemästä työtä tavanomaisen pitkän ajan, »niin hänen sijaansa pantaisiin hyvin pian toinen, joka suostuisi tekemään työtä minkä ajan hyvänsä, ja näin ollen edellinen tulisi heitetyksi kadulle». (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1848». Evidence, p. 39, No 58.) »Jos yksi mies tekee kahden työn... niin tavallisesti voiton suhdeluku nousee... lisääntyneen työn tarjonnan johdosta, mikä on vähentänyt sen hintaa.» (Senior, »Three Lectures on the Rate of Wages». London 1830, p. 15.)
[43*] »Children's Employment Commission. 3rd Report». Evidence, p. 66, No 22.
[44*] »Report etc. relative to the grievances complained of by the Journeymen Bakers». London 1862, p. LII ja mt. n:ot 479, 359, 27. Kuitenkin myös fullpriced panevat, kuten olemme maininneet ja niin kuin heidän puolestapuhujansa Bennet itse tunnustaa, väkensä »alkamaan työn kello 11 illalla tai aikaisemmin ja jatkavat sitä usein aina kello 7:ään saakka seuraavana iltana». (Mt., s. 22.)
[45*] »Kappaletyön järjestelmä muodostaa tietyn aikakauden työläisen historiassa; se on siirtymäaste kapitalistin tahdosta riippuvan pelkän päiväpalkkalaisen ja yhteistoiminnallisen työläisen välillä, joka jo lähitulevaisuudessa lupaa yhdistää työläisen ja kapitalistin omaan persoonaansa. Kappaletyöntekijät ovat todellisuudessa omat työnantajansa, vaikka he työskentelevätkin työnantajansa pääomalla.» (John Watts, »Trade Societies and Strikes, Machinery and Co-operative Societies». Manchester 1865, p. 52, 53.) Siteeraan tätä tutkielmaa, koska se on kaikkien jo aikoja sitten mädänneiden apologeettisten kulunnaisuuksien todellinen lokaviemäri. Sama herra Watts oli aikaisemmin owenilainen ja julkaisi 1842 toisen kirjasen: »Facts and Fictions of Political Economists», jossa hän mm. selitti omaisuuden (Property) ryöstöksi (Robbery). Mutta siitä on jo pitkä aika.
[46*] T. J. Dunning, »Trade's Unions and Strikes». London 1860, p. 22.
[47*] Siitä kuinka edullinen näiden kahden työpalkanmuodon rinnakkaisuus on tehtailijan petoksille, esitämme seuraavan esimerkin: »Tehtaassa on 400 henkilöä, joista puolet on kappalepalkalla ja joille on suoranaista etua ylityöstä. Toiset 200 ovat päiväpalkalla työssä, joka on yhtä pitkä kuin toistenkin, eivätkä he saa lisämaksua yliajasta... Näiden 200 miehen työ puolessa tunnissa on yhtä kuin yhden henkilön työ 50 tunnissa, eli 5⁄6 yhden miehen työstä viikossa, ja merkitsee melkoista voittoa työnantajille.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1860», p. 9.) »Ylityötä teetetään yhä vieläkin huomattavassa määrin ja useimmissa tapauksissa itse laki suojaa sen ilmijoutumiselta ja rangaistukselta. Olen jo useissa aikaisemmissa selonteoissani osoittanut... sen vääryyden, mikä kohtaa niitä työläisiä, jotka eivät tee työtä kappalepalkalla, vaan saavat viikkopalkkaa.» (Leonard Horner Julkaisussa »Reports of Insp. of Fact. for 30th April 1859», p. 8, 9.)
[48*] »Työpalkka voidaan mitata kahdella tavalla: joko työn pituudella tai sen tuotteella.» (»Abrégé élémentaire des principes de l'Économie Politique». Paris 1796, p. 32.) Tämän nimettömän kirjan tekijä on G. Garnier.
[49*] »Hänelle» (kehrääjälle) »annetaan tietty painomäärä puuvillaa ja hänen on siitä tuotava määräajan kuluttua määräpaljous rihmaa tai lankaa, jolla on määrätty hienous, ja hänelle maksetaan tietty maksu jokaisesta palauttamastaan tuotenaulasta. Jos hänen työnsä on laadultaan puutteellista, häntä sakotetaan; jos hän tuo määrältään vähemmän kuin hänen oli tiettynä aikana tuotettava hänet erotetaan ja hänen sijaansa otetaan taitavampi työläinen.» (Ure, »Philosophy of Manufactures», p. 316, 317.)
[50*] »Kun työ kulkee useiden käsien kautta, joista jokainen tahtoo saada osansa voitosta, vaikka vain viimeinen todella tekee työn, niin maksu, jonka työläisnainen todella saa, on tavattomasti vähentynyt.» (»Children's Employment Commission. 2nd Report». p. LXX. No 424.)
[51*] Yksinpä apologeettinen Watts'kin huomauttaa: »Kappaletyön järjestelmässä saataisiin aikaan suuri parannus, jos kaikki henkilöt, jotka ovat samassa urakassa työssä, olisivat myös suoranaisia osakkaita sopimuksessa kukin kykynsä ja voimiensa mukaan, sen sijaan, että yhdelle on etua toveriensa liikarasituksesta.» (John Watts, »Trade Societies and Strikes, Machinery and Co-operative Societies». Manchester 1865, p. 53.) Tämän järjestelmän kataluuksia vrt. »Children's Employment Commission, 3rd Report», p. 66, No 22; p. 11, No 124; p. XI, No No 13, 53, 59 jne.
[51a*] Tätä luontoperäistä tulosta tuetaan usein keinotekoisesti. Esim. Lontoon konetehtaissa on tavanomaista se, »että kapitalisti valitsee työläisryhmän päälliköksi miehen, jolla on muita suuremmat ruumiinvoimat ja taito. Kapitalisti maksaa hänelle neljännesvuosittain tai muuten sovittuina aikoina lisäpalkan ehdolla, että hän panee parhaansa kannustaakseen työtovereitaan, jotka saavat vain tavallisen palkan, äärimmäiseen kilpailuun kanssaan... Enemmittä selityksittä tämä osoittaa, mitä laatua on se kapitalistien valitus, että muka trade unionit (ammattiyhdistykset) 'lamauttavat toimeliaisuutta, taitavuutta ja työvoimaa' ('stinting the action, superior skill and working power').»(Dunning, mt., s. 22, 23.) Kun tekijä itse on työläinen ja erään trade unionin sihteeri, niin tätä voitaisiin pitää liioitteluna. Mutta katseltakoon esim. J. Ch. Mortonin julkaisemaa »erittäin ansiokasta» maataloudellista tietosanakirjaa, kirjoitusta »Labourer», jossa tätä menettelytapaa suositellaan maanvuokraajille koeteltuna keinona.
[52*] »Kaikki ne, joille maksetaan kappalepalkka... hyötyvät laillisen työn rajojen rikkomisesta. Tämä halu tehdä ylityötä on havaittavissa erittäinkin naisten keskuudessa, joita käytetään kutojina ja viipsijöinä.» (»Reports of Insp. of Fact. for 30th April 1858», p. 9.) »Tämä kappalepalkkajärjestelmä, joka on niin edullinen kapitalisteille... pyrkii suorastaan kannustamaan nuorta savenvalajaa suureen ylityöhön niinä 4 tai 5 vuonna, joina hänelle maksetaan pieni kappalepalkka. Tämä on yksi niitä painavia syitä, joiden seurauksena on pidettävä savenvalajien fyysistä rappeutumista.» (»Children's Employment Commission, 1st Report», p. XIII.)
[53*] »Kun jossakin liikkeessä työstä maksetaan kappalepalkka... voi palkkojen määrä suuresti vaihdella... Mutta päivätyössä on yleensä yhtäläinen taksa... jonka sekä työnantaja että työläinen tunnustavat samassa ammatissa olevien keskihyvien työläisten palkanmaksussa noudatettavaksi perusteeksi.» (Dunning, mt., s. 17.)
[54*] »Käsityöläiskisällit tekevät työnsä joko päivä- tai kappalepalkalla (à la journée ou à la pièce)... Mestarit tietävät suunnilleen, kuinka paljon työtä työläiset voivat kussakin ammatissa päivittäin tehdä, ja maksavat heille sen tähden usein sen työn mukaan, jonka he suorittavat: nämä kisällit tekevät työtä niin paljon kuin voivat oman etunsa takia, enemmättä johdotta.» (Cantillon, »Essai sur la Nature du Commerce en général», ed. Amsterdam 1756, p. 185, 202. Ensimmäinen painos ilmestyi 1755.) Cantillon, jonka teosta Quesnay, Sir James Steuart ja A. Smith ovat runsaasti lainailleet, esittää siis jo tässä kappalepalkan vain aikapalkan muutettuna muotona. Cantillonin ranskalaisen laitoksen nimilehdellä ilmoitetaan, että se on käännetty englantilaisesta painoksesta, mutta englantilainen painos »The Analysis of Trade, Commerce etc.» by Philip Cantillon, late of the City of London, Merchant, on myöhemmältä ajalta (1759) ja sitä paitsi sisällykseltäänkin näyttää myöhemmältä mukailulta. Niinpä esim. Humea ei vielä mainita ranskalaisessa painoksessa, jota vastoin englantilaisessa enää tuskin tavataan Pettyä. Englantilainen painos on teoreettisesti vähemmän merkitsevä, mutta siinä on kaikenlaista erityisesti Englannin kauppaa, jalojen metallien kauppaa yms. koskevaa, mikä ranskalaisesta puuttuu. Englantilaisen laitoksen nimilehdellä olevat sanat, joiden mukaan teos on »taken chiefly from the Manuscript of a very ingenious Gentleman deceased, and adapted etc.» [»otettu etupäässä erään hyvin älykkään nyt jo kuolleen gentlemannin käsikirjoituksesta ja sovellettu jne.»], merkitsevät sen vuoksi enemmän kuin siihen aikaan sangen tavallinen sepittely.[143]
[55*] »Miten usein olemmekaan nähneet, että useissa työpajoissa on otettu työhön paljoa enemmän työmiehiä kuin työ todella olisi vaatinut? Usein, kun odotetaan tilausta, joka vielä on aivan epävarma ja joskus vain kuviteltu, otetaan työmiehiä; kun heille maksetaan kappalepalkka, niin ei katsota olevan mitään vaaraa, koska kaikki ajanhukka joutuu työttä jäävien tappioksi.» (H. Grégoir, »Les Typographes devant le Tribunal Correctionnel de Bruxelles». Bruxelles 1865, p. 9.)
[56*] »Remarks on the Commercial Policy of Great Britain». London 1815, p. 48.
[57*] »A Defence of the Landowners and of Farmers of Great Britain». London 1814, p. 4, 5.
[58*] Malthus, »Inquiry into the Nature etc. of Rent». London 1815.
[59*] »Kappalepalkkaa nauttivat työläiset ovat todennäköisesti 4⁄5 kaikista tehdastyöläisistä.» (»Rep. of Insp. of Fact. for 30th April 1858», p. 9.)
[60*] »Hänen kehruukoneensa tuotantovoima on tarkoin mitattu, ja palkka sillä tehdystä työstä alenee sen tuotantovoiman lisääntyessä, vaikkakaan ei samassa suhteessa.» (Ure, »Philosopliy of Manufactures», p. 317.) Viimeksimainitun kaunistelevan käänteen Ure itse kumoaa myöhemmässä esityksessään. Hän myöntää, että esim. mulea laajennettaessa tämä laajentaminen aiheuttaa lisätyötä. Työ ei siis vähene samassa määrässä kuin sen tuottavuus lisääntyy. Hän jatkaa: »Näin konetta laajennettaessa sen tuotantovoima lisääntyy 1⁄5:lla. Jos se todella tapahtuu, ei kehrääjälle makseta suorittamastaan työstä samassa suhteessa kuin ennen. Mutta koska hänen palkkansa ei laske täsmällisesti 1⁄5, niin koneen parannus lisää hänen raha-ansiotaan tietyltä tuntimäärältä» — mutta... mutta — »edelläoleva väite vaatii hiukan tarkistusta... Kehrääjän on nyt maksettava lisää saamastaan puolesta šillingistä hiukan enemmän alaikäisille apulaisineen, samalla kun joukko aikuisia jää työttömäksi» (mt., s. 320, 321), mikä ei suinkaan osoita työpalkan kohoamista.
[61*] H. Fawcett, »The Economic Position of the British Labourer». Cambridge and London 1865, p. 178.
[62*] Lontoolaisessa »Standard» lehdessä 26. lokakuuta 1861 oli selonteko toiminimi John Bright & Co:n nostamasta oikeusjutusta »Rochdalen maistraatin matonkutojien ammattiyhdistyksen edustajia vastaan yllytyksestä. Brightin liike oli ottanut käytäntöön uudet koneet, jotka valmistivat 200 jaardia mattoa samassa ajassa ja samalla työllä (!) kuin ennen oli tarvittu 160 jaardin valmistukseen. Työmiehillä ei ollut oikeutta vaatia mitään osaa voitosta, jonka oli tuottanut heidän työnantajansa pääoman kiinnittäminen koneparannuksiin. Sen vuoksi herrat Brightit aikoivat alentaa palkan 11⁄2 pennystä jaardilta 1 pennyyn pysyttäen siis työläisten ansiot aivan samoina kuin ennen samasta työstä. Mutta tämä oli nimellinen palkanalennus, josta työläisille, kuten väitetään, ei ollut annettu rehellistä tietoa edeltäkäsin.»
[63*] »Koettaessaan pitää työpalkkaa ylhäällä trade unionit pyrkivät pääsemään osallisiksi parannettujen koneiden tuottamasta voitosta!» Quelle horreur! (Mikä kauhistus!) »He tahtovat korkeampaa palkkaa sillä perusteella, että työ vähenee... toisin sanoen: he pyrkivät verottamaan teollisia parannuksia.» (»On Combination of Trades», New Edit. London 1834, p. 42.)
[64*] »Olisi epätäsmällistä sanoa, että palkat» (tässä on kysymys niiden rahallisesta ilmaisusta) »ovat kohonneet, koska he ostavat niillä enemmän halvempaa tavaraa.» (David Buchanan julkaisemassaan A. Smith'in teoksessa »Wealth of Nations», 1814, nidos, s. 417, viite.)
[64a*] Toisessa paikassa tulemme tutkimaan, mitkä seikat voivat tuottavuuteen nähden muuttaa tämän lain vaikutusta yksityisillä tuotannon aloilla.
[65*] James Anderson huomauttaa kiistakirjoituksessaan A. Smithiä vastaan: »On niin ikään huomattava, että vaikka työn hinta näennäisesti on yleensä alhaisempi köyhissä maissa, missä maantuotteet ja etenkin vilja ovat halvempia, se kuitenkin todellisuudessa on enimmäkseen korkeampi kuin muissa maissa. Sillä eiväthän ne työpalkat, jotka työläisille päivässä annetaan, muodosta työn todellista hintaa, vaikka ne ovat sen näennäinen hinta. Todellinen hinta on se, mitä tietty työnsuoritus todella maksaa työantajalle ja tässä valossa katsottuna työ on melkein kaikissa tapauksissa halvempaa rikkaissa maissa kuin köyhemmissä, vaikkakin viljan ja muiden elinhyödykkeiden hinta on viimeksi mainituissa tavallisesti paljoa alempi kuin edellisissä... Työ, joka maksetaan päivittäin, on paljon halvempaa Skotlannissa kuin Englannissa... Kappaletyö on yleensä halvempaa Englannissa.» (James Anderson, »Observations on the means of exciting a spirit of National Industry etc.». Edinburgh 1777, p. 350, 351.) — Päinvastoin työpalkan alhaisuus aiheuttaa puolestaan työn kallistumista. »Työ on kalliimpaa Irlannissa kuin Englannissa... koska palkat ovat niin paljoa pienemmät.» (No 2047, »Royal Commission on Railways, Minutes», 1867.)
[66*] »Essay on the Rate of Wages: with an Examination of the Causes of the Differences in the Conditions of the Labouring Population throughout the World». Philadelphia 1835.
[142] Kysymyksessä on USA:n 11 orjanomistuksellisen etelävaltion liitto vuosina 1861–1865, se perustettiin orjanomistajien kapinan tuloksena. Julistaessaan erillisvaltiota kapinalliset asettivat päämääräkseen orjuuden säilyttämisen ja sen levittämisen koko USA:n alueelle. Tämä liitto hajotettiin 1865 orjanomistajien kärsittyä tappion sisällissodassa. — 483.
[143] Kirjan »Essai sur la nature du commerce en général» (»Essee kaupan luonteesta yleensä») tekijä on Richard Cantillon. Englanninkielistä laitosta varten kirjaa muokkasi Richard Cantillonin sukulainen Philip Cantillon. — 497.