Tarkastelkaamme nyt vakavasti niitä tärkeimpiä tapauksia, jolloin taistellaan palkankorotuksen puolesta tai palkanalennusta vastaan.
1. Olemme huomanneet, että työvoiman arvon eli yleisesti levinnyttä sanontaa käyttäen työn arvon määrää elämäntarvikkeiden arvo eli niiden tuottamiseen tarvittava työmäärä. Jos siis tietyssä maassa työläisen päivittäin keskimäärin käyttämien elämäntarvikkeiden arvo on 6 tuntia työtä, jotka edustavat 3 šillingiä, niin työläisen pitäisi joka päivä tehdä työtä 6 tuntia tuottaakseen päivittäisen ylläpitonsa vastikkeen. Jos koko työpäivä on 12 tuntia, niin kapitalisti maksaa työläiselle hänen työnsä arvon antamalla hänelle 3 šillingiä. Puolet työpäivästä olisi tällöin maksamatonta työtä ja voiton suhdeluku olisi 100 prosenttia. Mutta olettakaamme nyt, että tuottavuuden vähenemisen takia tarvitaan enemmän työtä, esimerkiksi saman maataloustuotemäärän tuottamiseen, niin että työläisen päivittäin keskimäärin tarvitsemien elämäntarvikkeiden hinta kohoaisi 3:sta 4 šillingiin. Tällöin työn arvo kohoaisi kolmasosalla eli 33 1/3 prosentilla. Työläisen entistä elintasoa vastaavan päivittäisen ylläpidon vastikkeen tuottamiseen tarvittaisiin 8 tuntia. Lisätyö vähenisi siis 6:sta 4 tuntiin ja voiton suhdeluku pienenisi 100:sta 50 prosenttiin. Mutta vaatiessaan palkankorotusta työläinen vaatisi siten vain maksamaan työnsä kohonneen arvon, kuten jokainen tavaran myyjä, kun hänen tavaransa valmistuskustannukset ovat kohonneet, yrittää saada maksun tästä tavaransa kohonneesta arvosta. Jos työpalkat eivät nouse tai eivät nouse riittävästi tasoittaakseen elämäntarvikkeiden kohonneen arvon, niin työn hinta laskee työn arvon alapuolelle ja työläisen elintaso huononee.
Mutta muutos saattaa tapahtua päinvastaiseenkin suuntaan. Työn tuottavuuden kohoamisen ansiosta sama määrä elämäntarvikkeita, jotka työläinen päivittäin keskimäärin käyttää, voi alentua hinnoissa 3:sta 2 šillingiin, ts. näiden elämäntarvikkeiden arvon vastikkeen tuottamiseen tarvitaan 6 tunnin asemesta vain 4 tuntia työpäivästä. Työläinen kykenisi silloin 2 šillingillä ostamaan yhtä paljon elämäntarvikkeita kuin hän aikaisemmin osti 3 šillingillä. Itse asiassa olisi työn arvo laskenut, mutta työn arvon pienentyessäkin työläisen käytettävissä olisi yhtä paljon tavaraa kuin aikaisemminkin. Voitto kohoaisi silloin 3:sta 4 šillingiin ja voiton suhdeluku 100:sta 200 prosenttiin. Vaikka työläisen absoluuttinen elintaso pysyisikin samana, hänen suhteellinen työpalkkansa ja sen kautta hänen suhteellinen yhteiskunnallinen asemansa kapitalistin asemaan verrattuna huononisi. Vastustaessaan tätä suhteellisen työpalkan alennusta työläinen vain vaatisi tiettyä osuutta siitä, minkä antaa hänen työnsä kohonnut tuotantovoima, ja pyrkisi säilyttämään aikaisemman suhteellisen asemansa yhteiskunnallisessa portaikossa. Niinpä viljalakien kumoamisen jälkeen englantilaiset tehtailijat, rikkoen julkeasti viljalakeja vastaan käydyn agitaation aikana juhlallisesti antamansa lupaukset, alensivat yleisesti työpalkkoja 10 prosentilla. Aluksi työläisten vastarinta raukesi tyhjiin, mutta myöhemmin voitettiin menetetyt 10 prosenttia jälleen takaisin olosuhteissa, joihin en voi nyt lähemmin puuttua.
2. Elämäntarvikkeiden arvo ja siis myös työn arvo voi pysyä samana, mutta niiden rahahinta voi muuttua rahan arvossa tapahtuneen muutoksen johdosta.
Rikkaampien kaivoksien löytämisen yms. ansiosta voi käydä niin, että esimerkiksi kahden kultaunssin tuottaminen vaatii saman työn kuin aikaisemmin vaati yhden unssin tuottaminen. Kullan arvo laskee silloin puoleen eli 50 prosentilla. Työn arvo, samoin kuin kaikkien muidenkin tavaroiden arvo, tulee tällöin ilmaistua aikaisempaan verrattuna kaksinkertaisissa rahahinnoissa. Kaksitoista työtuntia, jotka aikaisemmin ilmaistiin 6 šillinginä, ilmaistaan nyt 12 šillinginä. Jos työläisen työpalkka edelleenkin jää 3 šillingiksi kohoamatta 6 šillingiin, hänen työnsä rahahinta vastaa vain puolta hänen työnsä arvosta ja hänen elintasonsa huononee tavattomasti. Näin käy myös suuremmassa tai pienemmässä määrin siinä tapauksessa, jos hänen työpalkkansa nousee eikä tämä nousu vastaa täydellisesti kullan arvon alenemista. Tarkastelemassamme tapauksessa ei tapahdu mitään muutoksia ei työn tuotantovoimassa, ei tarjonnassa eikä kysynnässä enempää kuin tavaroiden arvossakaan. Näiden arvojen raha nimityksiä lukuun ottamatta ei mikään muutu. Jos tällöin sanotaan, että työläisen ei tule tässä tapauksessa vaatia vastaavaa työpalkkojen korotusta, niin se on samaa kuin jos sanottaisiin, että työläisen pitää tyytyä siihen, että hänelle maksetaan esineiden asemesta nimityksiä. Koko aikaisempi historia todistaa, että aina kun tapahtuu tuollainen rahan arvon aleneminen, kapitalistit kiirehtivät käyttämään hyväkseen otollista tilaisuutta pettääkseen työläisiä. Eräs varsin lukuisa taloustieteilijäin koulukunta vakuuttaa, että uusien kulta-alueiden löytämisen, hopeakaivosten paremman käytön ja elohopean halvemman tarjonnan seurauksena jalometallien arvo on taas alentunut. Tämä selittänee sen, miksi mannermaalla on ryhdytty yleisesti ja samanaikaisesti vaatimaan palkankorotuksia.
3. Olemme tähän asti lähteneet siitä, että työpäivällä on tietyt rajansa. Mutta työpäivällä sinänsä ei ole pysyviä rajoja. Pääoma pyrkii alinomaa pidentämään sitä äärimmäiseen fyysisesti mahdolliseen rajaan, sillä työpäivän pidetessä lisääntyy vastaavasti myös lisätyö ja siis myös sen synnyttämä voitto. Mitä enemmän pääoman onnistuu pidentää työpäivää, sitä suuremman määrän se anastaa vierasta työtä. 1600-luvulla ja vieläpä 1700-luvun kahdella ensimmäisellä kolmanneksella 10-tuntinen työpäivä oli normaalityöpäivä koko Englannissa. Jakobiineja vastaan käydyn sodan aikana, joka itse asiassa oli brittiläisten paronien sotaa brittiläisiä työtätekeviä joukkoja vastaan,[1] pääoma piti bakkanaalejaan ja pidensi työpäivän 10-tuntisesta 12-, 14-, 18-tuntiseksi. Malthus, mies, jota ei suinkaan voida epäillä liikatunteelliseksi, selitti eräässä vuoden 1815 vaiheilla ilmestyneessä pamfletissaan, että jos asiat jatkuvat edelleen näin, kansakunnan elämä on perustuksiaan myöten uhattu.[2] Muutamia vuosia ennen sitä kun keksityt koneet otettiin yleisesti käytäntöön, noin 1765, Englannissa ilmestyi pamfletti nimeltään »An Essay on Trade».[3] Nimetön tekijä, työväenluokan vannoutunut vihollinen, kiivailee työpäivän rajojen pidentämisen välttämättömyydestä. Tätä tarkoitusta varten hän mm. ehdottaa perustettavaksi työtaloja[4], joiden tulee olla »kauhun taloja», kuten hän sanoo. Entä kuinka pitkän pitäisi hänen mielestään olla työpäivän näissä »kauhun taloissa»? Kaksitoista tuntia, juuri yhtä pitkän kuin se työpäivä, minkä kapitalistit, taloustieteilijät ja ministerit selittivät 1832 ei vain tosiasialliseksi, vaan välttämättömäksi 12 vuotta nuoremman lapsen työajaksi.[5]
Myydessään työvoimansa — ja nykyisen järjestelmän vallitessa hänen on pakko se tehdä — työläinen antaa kapitalistin käyttää tätä voimaa, mutta tietyissä järjellisissä rajoissa. Hän myy oman työvoimansa säilyttääkseen eikä tuhotakseen sen — emme ota tässä lukuun sen luonnollista kulumista. Kun työläinen myy työvoimansa sen päivä- tai viikkoarvosta, niin se edellyttää, ettei työvoimaa kuluteta yhdessä päivässä tai yhdessä viikossa niin paljon kuin 2 päivässä tai 2 viikossa. Ottakaamme 1000 punnan arvoinen kone. Jos sen kestoaika on 10 vuotta, niin niiden tavaroiden arvoa, joiden tuottamisessa se on mukana, se lisää vuosittain 100 punnalla. Jos sen kestoaika on 5 vuotta, niin se lisää noiden tavaroiden arvoa 200 punnalla vuodessa, ts. koneen vuosittaisen kulumisen arvo on kääntäen verrannollinen aikaan, jona se kuluu. Mutta juuri tässä suhteessa työläinen eroaa koneesta. Kone ei kulu aivan samassa suhteessa kuin sitä käytetään. Ihminen sitä vastoin kuluu paljon enemmän kuin mitä voisi luulla hänen työnsä kestoajan pitenemistä koskevien numerotietojen perusteella.
Työläiset täyttävät vain velvollisuutensa itseään ja sukuaan kohtaan pyrkiessään lyhentämään työpäivää aikaisempaan järjelliseen pituuteensa tai estämään ylityötä palkankorotuksella — siellä, missä he eivät voi saada lakia, joka säätäisi normaalityöpäivän — palkankorotuksella, joka ei ainoastaan vastaisi heistä puristettua lisätyötä, vaan myös ylittäisi sen. He asettavat vain rajan pääoman tyrannimaisille anastuspyrkimyksille. Aika muodostaa tilan inhimilliselle kehitykselle. Ihminen, jolla ei ole käytettävissään minuuttiakaan vapaa-aikaa ja jonka koko elinaika, lukuun ottamatta pelkkiä fyysisten tarpeiden sanelemia keskeytyksiä, kuten nukkuminen, syöminen jne., kuluu kapitalistin hyväksi tehtävään työhön — sellainen ihminen on vetojuhtaa alempana. Hän on pelkkä kone, joka luo rikkautta toiselle, ruumiillisesti murtunut ja henkisesti raaistunut. Ja kuitenkin nykyaikaisen teollisuuden koko historia osoittaa, että pääoma, ellei sille aseteta esteitä, pyrkii sydämettömästi ja armottomasti painamaan koko työväenluokan tälle syvän alennuksen asteelle.
Kapitalisti voi työpäivää pidentäessään maksaa korkeampaa palkkaa ja kuitenkin alentaa työn arvoa, ellei palkankorotus vastaa työläisestä puserretun työmäärän suurenemista ja sen johdosta nopeutuvaa työvoiman tuhoutumista. Tämä voi tapahtua myös toisella tavalla. Englantilaiset porvarilliset tilastotieteilijät sanovat teille esimerkiksi, että Lancashiren tehdastyöläisten perheiden keskipalkka on noussut. He unohtavat tällöin, että miehen, perheen pään, lisäksi pääoman Juggernautin vaunujen[6] alle heitetään nyt myös hänen vaimonsa ja 3 tai 4 lastansa ja ettei heidän kokonaispalkkansa kohoaminen vastaa perheeltä puserretun lisätyön kokonaismäärää.
Silloinkin kun työpäivällä on määrätyt rajat, kuten nyt on asianlaita kaikilla tehdaslain alaisilla teollisuusaloilla, työpalkkojen korotus voi olla tarpeen yksistään sitä varten, että työn arvon tähänastinen taso säilyisi. Työn intensiteetin kohoaminen voi panna ihmisen kuluttamaan yhdessä tunnissa yhtä paljon elinvoimaa kuin hän aikaisemmin kulutti kahdessa tunnissa. Tehdaslain alaisilla teollisuusaloilla tämä on jo tietyltä osalta tapahtunut siten, että on nopeutettu koneiden käyntiä ja lisätty yhden ihmisen huollettavina olevien työkoneiden lukumäärää. Jos työn intensiteetin kohoaminen eli yhdessä tunnissa käytetyn työmäärän lisäys pysyy vastaavanlaisessa suhteessa työpäivän lyhenemiseen, niin tuosta lyhenemisestä on työläisille kuitenkin etua. Jos tämä raja ylitetään, hän menettää toisessa muodossa sen, mitä hän toisessa voittaa, ja silloin 10 työtuntia muodostuvat hänelle ehkä yhtä tuhoisiksi kuin aikaisemmat 12 tuntia. Hillitessään tätä pääoman pyrkimystä taistelemalla sellaisen palkankorotuksen puolesta, joka vastaisi työn intensiteetin kohoamista, työläinen vain taistelee työnsä halventamista ja sukunsa heikentämistä vastaan.
4. Te kaikki tiedätte, että syistä, joita minun ei tässä tarvitse selittää, kapitalistinen tuotanto käy tiettyjen kausittaisten jaksojen läpi. Se käy läpi hiljaiskauden, kasvavan elpymisen, kukoistuksen, liikatuotannon, pulan ja lamakauden. Tavaroiden hinnat ja voiton suhdeluku määräytyvät markkinoilla näiden kausien mukaisesti, milloin laskien keskitason alapuolelle, milloin nousten sitä korkeammalle. Tarkastellessanne koko kehitysjaksoa huomaatte, että markkinahintojen poikkeamiset tasottavat toisensa ja että keskimäärin koko kehitysjakson puitteissa tavaroiden markkinahintoja sääntelee tavaroiden arvo. Markkinahintojen alenemiskausina sekä pula-ja lamakausina työläinen saa olla varma palkanalennuksesta, ellei hän ylipäänsä joudu heitetyksi pois työstä. Jottei tulisi petetyksi, työläisen täytyy markkinahintojen alentuessakin taistella kapitalistia vastaan, ettei tämä alentaisi ylenmäärin työpalkkoja. Ellei työläinen taistelisi kukoistuskautena, jolloin kapitalistit saavat ylimääräistä voittoa, palkankorotuksen puolesta, hän ei saisi teollisuuden koko kehitysjakson ajalta keskimäärin edes keskipalkkaansa eli työnsä arvoa. Olisi tavattoman typerää vaatia, että työläinen, jonka työpalkka laskee välttämättömästi kehitysjakson epäsuotuisina kausina, luopuisi ottamasta vastaavaa korvausta suotuisina kausina. Yleensä kaikkien tavaroiden arvo realisoituu vain sen ansiosta, että jatkuvasti vaihtelevat markkinahinnat tasoittuvat, mikä johtuu tarjonnan ja kysynnän suhteen alituisista heilahteluista. Nykyisen järjestelmän perustalla työ on vain tavaraa niin kuin muukin tavara. Saavuttaakseen arvoansa vastaavan keskihinnan työn täytyy siis käydä läpi samat heilahtelut. Olisi typeryyttä käsitellä työtä toisaalta tavarana ja pyrkiä se toisaalta asettamaan niiden lakien ulkopuolelle, jotka sääntelevät tavaroiden hintoja. Orja saa vakituisesti määrätynsuuruisen erän elämäntarvikkeita, palkkatyöläinen ei saa. Hänen on yritettävä saada toisessa tapauksessa palkankorotusta, jollei muun vuoksi, niin korvatakseen toisessa tapauksessa tapahtuvan palkanalennuksen. Jos hän tyytyisi pitämään kapitalistien tahtoa ja määräystä korkeimpana taloudellisena lakina, hänen osakseen tulisi orjan koko kurjuus ilman että hänellä olisi edes sitä toimeentuloa, mikä orjalle on turvattu.
5. Kaikissa esittämissäni tapauksissa — ja niitä on 99 sadasta — olette nähneet, että taistelu palkankorotuksesta johtuu edelläkäyvistä muutoksista ja on väistämätön seuraus niistä muutoksista, joita tapahtuu ensin tuotannon mittasuhteissa, työn tuotantovoimassa, työn arvossa, rahan arvossa, puserretun työn pituudessa ja intensiteetissä, markkinahintojen heilahteluissa, jotka riippuvat tarjonnan ja kysynnän heilahteluista ja vastaavat teollisuuden kehitysjakson eri kausia; sanalla sanoen tuo taistelu on työn vastatoimenpide aikaisempaa pääoman toimintaa vastaan. Jos käsittelette palkankorotusten puolesta käytyä taistelua ottamatta huomioon näitä seikkoja sekä ottaen huomioon vain työpalkkojen muutokset ja sivuuttaen kaikki muut muutokset, joista ne johtuvat, lähdette väärästä olettamuksesta ja tulette väärään johtopäätökseen.
[1] Tarkoitetaan Englannin Ranskaa vastaan tämän 1700-luvun porvarillisen vallankumouksen kaudella käymiä sotia. Noiden sotien aikana Englannin hallitus pystytti maassaan työkansan joukkoja vastaan suunnatun ankaran terrorikomennon. Tuolloin mm. tukahdutettiin useita kansan levottomuuksia ja hyväksyttiin työväenyhdistykset kieltävä laki. Toim.
[2] Marx tarkoittaa Malthusin pamflettia An Inquiry into the Nature and Progress of Rent and the Principles by which it is regulated (Tutkimus maankoron olemuksesta ja kasvusta ja sen sääntelyn periaatteista), Lontoo 1815. Toim.
[3] Tässä tarkoitetaan Lontoossa 1770 ilmestynyttä kirjaa An Essay on Trade and Commerce: containing Observations on Taxes (Kuvauksia käsityöstä ja kaupankäynnistä, sisältää myös huomautuksia veroista). Tämän nimettömänä ilmestyneen kirjan tekijänä pidetään J. Cunninghamia. Toim.
[4] Työtaloja alettiin perustaa Englannissa 1600-luvulla. Vuonna 1834 hyväksytyn »köyhäinhoitolain» mukaan niistä tuli ainoa köyhälistön avustamismuoto. Työtaloissa vallitsi vankiloiden ja pakkotyömaiden tapainen järjestys, joten kansan keskuudessa niitä sanottiin »köyhälistön bastiljeiksi». Toim.
[5] Marx tarkoittaa Englannin parlamentille 1831 esitetyn lakiehdotuksen käsittelyä helmi–maaliskuussa 1832. Sen mukaan lasten ja alaikäisten työpäivä piti rajoittaa 10 tuntiin. Toim.
[6] Juggernaut-vaunut johtuvat englannin kieleen hindulaisen Višnu-jumalan yhdestä olennoitumasta, Jagannathista. Jagannathin temppelin uhri papit saivat suuria tuloja joukoittaisten pyhiinvaellusten aikana (tuolloin temppelissä asuvia naisia, bajadeereja, yllytettiin prostituutioon). Jagannathin palvonnalle oli leimallista tavaton menojen upeus ja äärimmäinen uskonnollinen fanatismi, joka ilmeni itsekidutuksina ja itsemurhina. Suurina juhlapäivinä eräät fanaatikot heittäytyivät Višnu-Jagannathin kuvaa kuljettavien vaunujen alle.Toim.