1. Olen osoittanut, että työläisten ajoittainen vastarinta työpalkkojen alennusta vastaan ja heidän ajoittain toistuvat yrityksensä saada palkankorotusta ovat erottamattomassa yhteydessä palkkatyöjärjestelmään ja johtuvat nimenomaan siitä tosiasiasta, että työ on saatettu muiden tavaroiden asemaan ja se on siis hintojen yleistä liikettä sääntelevien lakien alainen; olen osoittanut edelleen, että yleinen palkankorotus aiheuttaa yleisen voiton suhdeluvun alenemista vaikuttamatta silti tavaroiden keskihintaan tai niiden arvoon; nyt herää lopuksi kysymys, missä määrin tässä pääoman ja työn välisessä herkeämättömässä taistelussa viimeksi mainittu voi saavuttaa menestystä.
Voisin vastata yleistävästi ja sanoa, että työn, kuten kaikkien muidenkin tavaroiden, markkinahinta käy pitkältä aikajaksolta yhteen sen arvon kanssa; että sen tähden kaikesta noususta ja laskusta huolimatta työläinen, tehköön hän puolestaan mitä tahansa, on loppujen lopuksi saava keskimäärin vain työnsä arvon, joka on hänen työvoimansa arvo ja jonka määrää työvoiman ylläpitämiseen ja uusintamiseen välttämättömien elämäntarvikkeiden arvo, ja niiden arvon taas määrää se työnpaljous, joka on välttämätön niiden tuottamiseen.
Mutta on eräitä erikoisuuksia, jotka erottavat työvoiman arvon eli työn arvon kaikkien muiden tavaroiden arvosta. Työvoiman arvon muodostaa kaksi ainesta, joista toinen on puhtaasti fyysinen, toinen historiallinen eli yhteiskunnallinen. Työvoiman arvon alimman rajan määrää fyysinen aines, so. työväenluokan täytyy säilyäkseen ja uusintaakseen itsensä, jatkaakseen fyysistä olemassaoloaan, saada ne elämäntarvikkeet, jotka ovat tuiki välttämättömiä sen elämälle ja lisääntymiselle. Näiden välttämättömien tarvikkeiden arvo muodostaa siis työn arvon alimman rajan. Toisaalta on myös työpäivän pituudella äärimmäinen, joskin hyvin venyvä rajansa. Tämän äärimmäisen rajan muodostaa työläisen fyysinen voima. Jos hänen elinvoimansa päivittäinen kulutus ylittää tietyn rajan, hän ei kestä päivästä päivään toistuvaa samanlaista jännitystä. Tämä raja on kuitenkin, kuten sanoin, hyvin venyvä. Heikot ja lyhytikäiset sukupolvet, kun ne seuraavat nopeasti toinen toisiaan, voivat turvata työmarkkinat aivan yhtä hyvin kuin muutamat voimakkaat ja pitkäikäiset sukupolvet.
Tämän puhtaasti fyysisen aineksen ohella työn arvon määrää kussakin maassa perinteellinen elintaso. Tämä taso edellyttää, ettei tyydytetä yksinomaan fyysisen elämän tarpeita, vaan myös ne tietyt tarpeet, jotka johtuvat yhteiskunnallisista olosuhteista, joissa ihmiset elävät ja kasvavat. Englantilaisen elintaso voitaisiin painaa irlantilaisen elintason tasalle, saksalaisen talonpojan elintaso liiviläisen talonpojan tasalle. Sen mikä merkitys on tässä suhteessa historiallisilla perinteillä ja yhteiskunnallisilla tottumuksilla, voitte saada tietää herra Thorntonin kirjasta »Overpopulation», jossa hän osoittaa, että keskipalkat Englannin eri maatalouspiireissä vielä nykyäänkin eroavat toisistaan suuremmassa tai pienemmässä määrässä niiden enemmän tai vähemmän suotuisten olosuhteiden vuoksi, joissa kyseiset seudut vapautuivat maaorjuudesta.
Tämä työn arvoon sisältyvä historiallinen eli yhteiskunnallinen aines voi laajeta tai supistua, jopa hävitä kokonaankin, niin ettei jää jäljelle mitään muuta kuin fyysinen raja. Jakobiinien vastaisen sodan aikana, jota käytiin, kuten vanha parantumaton veroahmatti ja laiskanviran hoitaja ukko George Rose tapasi sanoa, pyhän uskontomme hyvyyksien pelastamiseksi uskottomien ranskalaisten hyökkäyksiltä, kunnon englantilaiset farmarit, joista eräässä edellisessä istunnossamme keskustelimme niin hellästi, painoivat maatyöläisten palkat jopa tätä puhtaasti fyysistäkin minimiä pienemmäksi ja hankkivat köyhäinhoitolakien[1] avulla lopun niistä elämäntarvikkeista, mitkä olivat välttämättömiä työläisten fyysistä säilyttämistä ja heidän sukunsa jatkamista varten. Tämä oli mainio keino muuttaa palkkatyöläinen orjaksi ja Shakespearen ylpeä talollinen köyhimykseksi.
Jos vertaatte palkkatasoa eli työn arvoa eri maissa tai eri historiallisina kausina samassa maassa, niin huomaatte, ettei itse työn arvo ole mikään pysyvä suure, vaan se muuttuu, vaikka kaikkien muiden tavaroiden arvo pysyisikin muuttumattomana.
Tällainen vertailu osoittaisi niin ikään, etteivät ainoastaan markkinavoiton suhdeluvut, vaan myös keskimääräisen voiton suhdeluvut muuttuvat.
Mutta mitä tulee voittoon, niin ei ole mitään lakia, joka määräisi sen minimin. Me emme voi sanoa, mikä on sen alin raja. Miksi emme voi panna merkille tätä rajaa? Siksi että vaikka voimmekin panna merkille mminupalkan, emme voi panna merkille sen maksimia. Voimme vain sanoa, että jos työpäivän rajat on annettu, voiton maksimi vastaa työpalkkojen fyysistä minimiä, ja jos työpalkka on annettu, voiton maksimi vastaa työpäivän sellaista pidentämistä kuin työläisen fyysiset voimat suinkin sallivat. Voiton maksimia rajoittaa siis vain palkan fyysinen minimi ja työpäivän fyysinen maksimi. On selvää, että näiden maksimaalisen voiton suhdeluvun molempien rajojen puitteissa voi olla lukuisia vaihteluja. Sen tosiasiallisen tason määrää vain pääoman ja työn välinen lakkaamaton taistelu; kapitalisti yrittää alituisesti painaa työpalkan sen fyysiseen minimiin ja pidentää työpäivää sen fyysiseen maksimiin, kun taas työläinen painostaa jatkuvasti päinvastaiseen suuntaan.
Kysymys on taistelevien voimasuhteista.
2. Mitä tulee työpäivän rajoittamiseen Englannissa ja kaikissa muissakin maissa, niin sitä ei ole milloinkaan säännelty muutoin kuin puuttumalla asiaan lainsäädännöllistä tietä; tätä puuttumista ei olisi kuitenkaan koskaan tapahtunut, elleivät työläiset olisi alituisesti painostaneet ulkoapäin. Joka tapauksessa työpäivän rajoittamisesta ei olisi koskaan tullut mitään työläisten ja kapitalistien välisten yksityisten sopimusten tietä. Tämä yleisen poliittisen toiminnan välttämättömyys sinänsä todistaa, että puhtaasti taloudellisessa toiminnassa pääoma on vahvempi puoli.
Mitä tulee työn arvon rajoihin, niin niiden tosiasiallinen määrääminen riippuu aina tarjonnasta ja kysynnästä, Tarkoitan tällä työn kysyntää pääoman taholta ja työn tarjontaa työläisten taholta. Siirtomaavalloissa on tarjonnan ja kysynnän laki edullinen työläiselle. Siitä johtuu työpalkkojen suhteellisen korkea taso Yhdysvalloissa. Pääoma on siellä kovalla koetuksella; se ei voi estää työmarkkinoiden alituista tyhjenemistä, mikä johtuu siitä, että palkkatyöläisistä tulee jatkuvasti riippumattomia, itsenäisiä talonpoikia. Palkkatyöläisenä oleminen on hyvin suurelle osalle Amerikan kansasta vain väliaikainen olotila, josta työläinen uskoo varmasti pääsevänsä joko lyhemmän tai pitemmän ajan kuluttua. Parantaakseen tätä asiaintilaa siirtomaissa Britannian isällinen hallitus on jonkin aikaa noudattanut niin sanottua nykyaikaista kolonisaatioteoriaa, jonka mukaan siirtomaissa asetetaan keinotekoisesti korkea hinta maalle, jotta tällä tavalla estettäisiin palkkatyöläisiä muuttumasta liian nopeasti riippumattomiksi talonpojiksi.
Mutta siirtykäämme nyt tarkastelemaan vanhoja sivistysmaita, joissa pääoma hallitsee koko tuotantoprosessia. Ottakaamme esimerkiksi maatyöläisten palkkojen kohoaminen Englannissa vuosina 1849–1859. Mikä oli sen seurauksena? Maanvuokraajat eivät voineet, kuten ystävämme Weston olisi heitä neuvonut, korottaa vehnän arvoa eivätkä edes vehnän markkinahintaa. Heidän täytyi päinvastoin tyytyä sen alenemiseen. Mutta näiden 11 vuoden aikana he ottivat käytäntöön erilaisia koneita ja uusia tieteellisiä menetelmiä, muuttivat osan peltomaasta laidunmaaksi, suurensivat farmeja ja sitä tietä tuotannon mittasuhteita, ja supistamalla työn kysyntää näillä ja muilla työn tuotantovoimaa lisäävillä keinoilla he tekivät jälleen maalaisväestön suhteellisen ylilukuiseksi. Tämä on se yleinen menetelmä, jota pääoma käytti vanhoissa, kauan sitten asutuissa maissa reagoidessaan nopeammin tai hitaammin työpalkkojen kohoamiseen. Ricardo on aivan oikein huomauttanut, että kone kilpailee alituisesti työn kanssa ja voi useinkin tulla otetuksi käytäntöön vain jos työn hinta on saavuttanut tietyn tason,[2] mutta koneiden käyttäminen on vain yksi monista työn tuotantovoiman kohottamismenetelmistä. Sama kehitys, joka toisaalta aiheuttaa tavallisen työn suhteellista liikarunsautta, yksinkertaistaa toisaalta ammattitaitoa vaativaa työtä ja tekee sen siten halvemmaksi.
Sama laki toteutuu toisessakin muodossa. Työn tuotantovoiman kehittyessä nopeutuu pääoman kasautuminen siitäkin huolimatta, että palkkataso on suhteellisen korkea. Tästä voitaisiin päätellä — kuten teki Adam Smith, jonka elinaikana nykyaikainen teollisuus oli vielä lapsenkengissä — että tämä pääoman nopeutunut kasautuminen painaa vaakalaudan työläisen puolelle, sillä se turvaa hänen työnsä kasvavan kysynnän. Monet samaa mieltä olevat nykyajan kirjailijat ovat ihmetelleet sitä, että työpalkka ei ole noussut merkittävämmin, vaikka englantilainen pääoma on viimeisten 20 vuoden aikana kasvanut paljon nopeammin kuin Englannin väestö. Mutta samalla kun kasautuminen edistyy, myös pääoman kokoonpano muuttuu progressiivisesti. Kokonaispääoman se osa, jonka muodostaa pysyvä pääoma, koneet, raaka-aineet, kaikenlaiset tuotantovälineet, yhä kasvaa verrattuna pääoman toiseen osaan, joka käytetään työpalkkoihin eli työn ostoon. Tämän lain totesivat enemmän tai vähemmän tarkasti Barton, Ricardo, Sismondi, professori Richard Jones, professori Ramsay, Cherbuliez ja muut.
Jos näiden molempien pääomanosien suhde oli alkujaan 1:1, niin teollisuuden kehittyessä se tulee olemaan 5:1 jne. Jos 600:n kokonaispääomasta sijoitetaan työkaluihin, raaka-aineisiin ym. 300 ja työpalkkoihin 300, niin kokonaispääoman on kaksinkertaistuttava luodakseen 600 työläisen kysynnän 300 asemesta. Mutta jos 600:n pääomasta sijoitetaan sitten 500 koneisiin, materiaaleihin jne. ja vain 100 työpalkkoihin, on saman 600 pääoman kasvettava 3600:aan luodakseen 600 työläisen kysynnän 300 asemesta. Sen tähden teollisuuden kehittyessä työn kysyntä ei pysy pääoman kasautumisen rinnalla. Se tosin lisääntyy, mutta alituisesti vähenevässä suhteessa pääoman lisääntymiseen verrattuna.
Nämä muutamat viittaukset riittävät osoittamaan, että nykyaikaisen teollisuuden kehitys on kallistava vaakalautaa yhä enemmän kapitalistin hyväksi ja työläisen vahingoksi ja että sen vuoksi kapitalistisen tuotannon yleisenä tendenssinä ei ole palkkojen keskitason kohottaminen, vaan sen alentaminen, so. työn arvon painaminen suuremmassa tai pienemmässä mitassa sen alimpaan rajaan. Mutta jos nykyisen järjestelmän vallitessa asiat pyrkivät menemään tähän suuntaan, niin merkitseekö se, että työväenluokan pitäisi kieltäytyä taistelemasta pääoman anastuspyrkimyksiä vastaan ja lakata käyttämästä tilapäisiä suotuisia mahdollisuuksia asemansa väliaikaiseen parantamiseen? Jos työläiset menettelisivät näin, niin he muuttuisivat rappioituneiden köyhimysten yhtäläiseksi joukoksi, jolla ei enää olisi pelastusta. Luulen osoittaneeni, että työläisten taistelu palkkatasosta on erottamattomassa yhteydessä palkkatyöjärjestelmään, että 99 tapauksessa 100:sta työläisten palkankorotusyritykset ovat vain ponnistuksia, joiden tarkoituksena on säilyttää oleva työn arvo, ja että välttämättömyys taistella kapitalisteja vastaan työn hinnasta johtuu työläisten olosuhteista, jotka pakottavat heidät myymään itseään tavarana. Jos työläiset antaisivat pelkurimaisesti perään jokapäiväisissä yhteenotoissaan, joita heillä on pääoman kanssa, he epäilemättä eivät enää kykenisi aloittamaan mitään suurempaa liikettä.
Samaan aikaan, riippumatta lainkaan palkkatyöjärjestelmään liittyvästä työläisten yleisestä orjuutuksesta, työväenluokan ei pidä yliarvioida tämän jokapäiväisen taistelun lopullisia tuloksia. Sen ei pidä unohtaa, että tässä jokapäiväisessä taistelussa se taistelee vain seurauksia eikä näiden seurausten syitä vastaan; että se vain hidastaa alaspäin liukumista, mutta ei muuta sen suuntaa, että se käyttää vain lievityskeinoja, mutta ei paranna sairautta. Sen tähden työläisten ei pidä rajoittua yksinomaan näihin välttämättömiin sissisotiin, joita pääoman lakkaamattomat anastuspyrkimykset tai markkinatilanteen muutokset alinomaa synnyttävät. Heidän täytyy ymmärtää, että nykyinen järjestelmä kaiken sen kurjuuden ohessa, jota se mukanaan tuo, luo samalla ne aineelliset edellytykset ja yhteiskunnalliset muodot, jotka ovat välttämättömiä yhteiskunnan taloudellista uudistamista varten. Taantumuksellisen tunnuksen: Oikeudenmukainen päiväpalkka oikeudenmukaisesta työpäivästä!» asemesta työläisten tulee kirjoittaa lippuunsa vallankumouksellinen tunnus: »Alas palkkatyöjärjestelmä!»
Lopetan tämän kovin pitkän ja varmaankin väsyttävän selostukseni, jonka olin pakotettu tekemään valaistakseni perusasiaa, ja ehdotan hyväksyttäväksi seuraavan päätöslauselman:
1. Työpaikkatason yleinen kohottaminen johtaisi voiton yleisen suhdeluvun alenemiseen, mutta se ei suurin piirtein vaikuttaisi tavaroiden hintoihin.
2. Kapitalistisen tuotannon yleisenä tendenssinä ei ole työpalkan keskitason kohottaminen, vaan sen alentaminen.
3. Ammatilliset järjestöt toimivat menestyksellisesti pääoman anastuspyrkimysten vastustuskeskuksina. Ne eivät saavuta tarkoitustaan osittain siksi, että eivät käytä voimiaan asianmukaisella tavalla. Ylipäänsä ne eivät saavuta tarkoitustaan siksi, että rajoittuvat käymään sissisotaa olemassaolevan järjestelmän seurauksia vastaan sen sijaan että pyrkisivät samalla sitä muuttamaan ja käyttäisivät järjestyneitä voimiaan vipusimena työväenluokan vapauttamiseksi lopullisesti, so. palkkatyöjärjestelmän poistamiseksi lopullisesti.
[1] Englannissa 1500-luvulta asti voimassa olleen köyhäinhoitolain mukaan jokaisessa seurakunnassa perittiin erikoista köyhäinavustusveroa. Ne asukkaat, jotka eivät kyenneet turvaamaan itseään eikä perheitään, saivat avustusta köyhäinkassasta. Toim.
[2] D. Ricardo. On the Principles of Political Economy, and Taxation (Kansantaloustieteen ja verotuksen alkeista), Lontoo 1821, s. 479. Toim.