Olettakaamme, että niiden elämäntarvikkeiden tuottaminen, jotka työläinen päivittäin keskimäärin tarvitsee, vaatii 6 tuntia keskinkertaista työtä. Olettakaamme lisäksi, että nämä 6 tuntia keskinkertaista työtä vastaavat 3 šillingin kultamäärää. Nämä 3 šillingiä olisivat tuon työläisen työvoiman päiväarvon hinta eli rahallinen ilmaus.
Työskennellessään 6 tuntia päivässä hän tuottaisi päivittäin arvon, joka riittäisi hänen päivittäin keskimäärin tarvitsemiensa elämäntarvikkeiden ostamiseen eli hänen säilymiseensä työläisenä.
Mutta miehemme on palkkatyöläinen. Hänen täytyy sen tähden myydä työvoimansa kapitalistille. Jos hän myy sen 3 šillingistä päivässä eli 18 šillingistä viikossa, niin hän myy sen arvostaan. Olettakaamme, että hän on kehrääjä. Jos hän työskentelee päivittäin 6 tuntia, hän lisää puuvillaan päivittäin 3 šillingin arvon. Tämä hänen päivittäin puuvillaan lisäämänsä arvo vastaisi tarkalleen hänen työpalkkaansa eli hintaa, jonka hän saa päivittäin työvoimastaan. Mutta tässä tapauksessa kapitalisti ei saisi mitään lisäarvoa eli lisätuotetta. Tässä joudumme siis todella vaikeuksiin.
Ostaessaan työläisen työvoiman ja maksaessaan sen arvon kapitalisti, kuten jokainen muukin ostaja, hankkii oikeuden kuluttaa, käyttää ostamaansa tavaraa. Samoin kuin konetta kulutetaan eli käytetään käynnistämällä se, niin myös ihmisen työvoimaa kulutetaan ja käytetään panemalla hänet työhön. Maksaessaan työläisen työvoiman päivä- tai viikkoarvon kapitalisti hankkii siten oikeuden käyttää tuota työvoimaa eli panna se tekemään työtä koko päivän tai koko viikon. Työpäivällä tai työviikolla on luonnollisesti tietty rajansa, mutta sitä koskettelemme lähemmin alempana.
Nyt sitä vastoin tahdon kiinnittää huomionne erääseen ratkaisevaan seikkaan.
Työvoiman arvon määrää työnpaljous, joka on välttämätön työvoiman säilyttämiseksi tai uusintamiseksi, kun taas tämän työvoiman käyttämistä rajoittaa vain työläisen työkyky ja ruumiillinen voima. Työvoiman päivä- tai viikkoarvo on aivan eri asia kuin tämän työvoiman päivä- tai viikkokulutus, samoin kuin rehu, jonka hevonen tarvitsee, ja aika, jonka se voi ratsastajaa kantaa, ovat kaksi aivan eri asiaa. Työmäärä, johon rajoittuu työläisen työvoiman arvo, ei suinkaan aseta rajaa sille työmäärälle, jonka hänen työvoimansa voi suorittaa. Ottakaamme esimerkiksi kehrääjämme. Olemme tulleet huomaamaan, että uusintaakseen joka päivä työvoimansa hänen täytyy päivittäin tuottaa 3 šillingin arvo, minkä hän tekeekin työskentelemällä 6 tuntia päivässä. Tämä ei kuitenkaan tee häntä kykenemättömäksi työskentelemään 10 tai 12 tuntia tai enemmänkin päivässä. Maksamalla kehrääjän työvoiman päivä- tai viikkoarvon kapitalisti hankkii oikeuden käyttää tätä työvoimaa koko päivän tai koko viikon ajan. Niinpä siis hän panee kehrääjän tekemään työtä, sanokaamme, 12 tuntia päivässä. Niiden 6 tunnin lisäksi, jotka kehrääjän palkka eli hänen työvoimansa arvon korvaaminen vaatii, kehrääjän on siis työskenneltävä vielä 6 tuntia, joita minä nimitän lisätyön tunneiksi, ja tämä lisätyö olennoituu lisäarvossa ja lisätuotteessa. Jos esimerkiksi kehrääjämme tehdessään päivittäin 6 tuntia työtä lisää puuvillaan 3 šillingin arvon, joka tarkalleen vastaa hänen palkkaansa, niin 12 tunnissa hän lisää puuvillaan 6 šillingin arvon ja tuottaa vastaavan lisämäärän lankaa. Koska hän on myynyt työvoimansa kapitalistille, hänen luomansa arvo eli hänen valmistamansa tuote kuuluu kokonaisuudessaan kapitalistille, joka on hänen työvoimansa pro tempore[1] omistaja. Siis sijoittamalla 3 šillingiä kapitalisti saa 6 šillingin arvon, koska hänen sijoittamansa arvo, jossa on kiteytyneenä 6 työtuntia, korvautuu arvolla, jossa on kiteytyneenä 12 työtuntia. Toistamalla joka päivä tämän prosessin kapitalisti sijoittaa päivittäin 3 šillingiä ja pistää joka päivä taskuunsa 6 šillingiä, joista puolet jälleen käytetään työpalkkojen maksamiseen ja toinen puoli muodostaa lisäarvon, josta kapitalisti ei maksa mitään vastiketta. Juuri tällaiseen pääoman ja työn väliseen vaihtoon perustuu kapitalistinen tuotanto eli palkkatyöjärjestelmä, ja juuri tällaisen vaihdon täytyy alinomaa johtaa siihen, että työläinen uusiintuu työläisenä ja kapitalisti kapitalistina.
Muiden ehtojen ollessa yhtäläisiä lisäarvon suhdeluku riippuu työvoiman arvon uusintamiseen tarvittavan työpäivän osan ja lisäajan eli kapitalistin hyväksi tehdyn lisätyön välisestä suhteesta. Se riippuu siis siitä, missä määrin työpäivä jatkuu yli sen ajan, jona työläinen työlään tuottaa vain työvoimansa arvon eli korvaa työpalkkansa.
[1] — tilapäinen. Toim.