Tutustukaamme nyt Itävaltaan, maahan, joka aina maaliskuuhun 1848 on ollut melkein yhtä luoksepääsemätön ulkomaalaisille, kuin Kiina on ollut viimeksi Englantia vastaan käymäänsä sotaan[1] asti.
Tässä voimme tarkastella tietenkin vain Itävallan saksalaista osaa, Itävallan puolalaista, unkarilaista ja italialaista väestöä koskevat asiat eivät sisälly aiheeseemme, ja sikäli mikäli ne vaikuttivat 1848 Itävallan saksalaisten kohtaloihin, niistä on puhuttava myöhemmin.
Ruhtinas Metternichin hallitus piti ohjeenaan kahta periaatetta: ensinnäkin jokaista Itävallan herruuteen alistettua eri kansakuntaa on pidettävä aisoissa kaikkien muiden samassa asemassa olevien kansakuntien avulla; toiseksi — ja tämä on yleensä kaikkien absoluuttisten monarkkioiden pääperiaate — on nojauduttava kahteen luokkaan: feodaalisiin maanomistajiin ja suuriin rahapohattoihin tasapainottamalla samalla kummankin luokan vaikutusvaltaa ja voimaa toistensa vaikutusvallalla ja voimalla, jotta hallitukselle jäisi siten täysi toimintavapaus. Aateliset maanomistajat, joiden kaikki tulot koostuivat erilaisista feodaalisista veroista, tukivat luonnollisestikin hallitusta, joka oli heidän ainoa turvansa maaorjatalonpoikien sorrettua luokkaa vastaan, jonka rosvouksen kustannuksella he elivät. Mikäli taas näiden aatelisten vähävaraisempi osa uskalsi ryhtyä oppositioon hallitusta vastaan, kuten tapahtui Galitsiassa 1846, niin Metternich usutti viipymättä heidän kimppuunsa juuri nämä maaorjat, jotka yrittivät kaikin mokomin käyttää hyväkseen tilaisuutta ja kostaa kovakouraisesti välittömille sortajilleen.[2] Toisaalta pörssikeinottelua harjoittavia suurkapitalisteja sitoivat Metternichin hallitukseen ne tavattoman suuret summat, joita he olivat sijoittaneet valtion arvopapereihin. Täysiin voimiinsa vuonna 1815 palautettu Itävalta, joka entisti 1820 absoluuttisen monarkian Italiassa ja vapautui osittain veloistaan vuoden 1810 pankkiromahduksen seurauksena, sai rauhan solmimisen jälkeen palautetuksi hyvin pian luottonsa Euroopan suurilla rahamarkkinoilla, ja mitä enemmän tuo luotto kasvoi, sitä laajemmin Itävalta käytti sitä hyväkseen. Siksi kaikki Euroopan finanssimagnaatit sijoittivat huomattavan osan pääomastaan Itävallan valtion arvopapereihin. He kaikki olivat kiinnostuneita tämän maan luoton tukemisesta, ja koska Itävallan valtionluoton tukeminen vaati jatkuvasti uusia lainoja, he joutuivat aika ajoin lainaamaan uusia pääomia säilyttääkseen luottamuksen velkasitoumuksiin, joita he olivat jo rahoittaneet. Vuoden 1815 jälkeen koittanut pitkäaikainen rauha ja olettamus, että sellainen tuhatvuotinen monarkia kuin Itävalta ei voisi tulla kukistetuksi, lisäsivät tavattomasti Metternichin hallituksen luottoa ja jopa tekivät tuon hallituksen riippumattomaksi wieniläisistä pankkiireista ja pörssikeinottelijoista, sillä niin kauan kuin Metternich sai riittävästi rahaa Frankfurtista ja Amsterdamista, hänellä oli tietenkin mahdollisuus nähdä tyydytyksekseen itävaltalaiset kapitalistit jalkainsa juuressa. He olivat muuten joka suhteessa täysin hänen vallassaan. Korvaukseksi niistä valtavan suurista voitoista, joita pankkiirit, pörssikeinottelijat ja valtion tavarantoimittajat osaavat saada jatkuvasti absoluuttisen monarkian avulla, hallituksella oli miltei rajaton valta heidän persoonansa ja omaisuutensa suhteen. Heidän taholtaan ei sen vuoksi ollut syytä odottaa opposition häivettäkään. Metternich saattoi näin ollen olla varma valtakunnan kahden mahtavimman ja vaikutusvaltaisimman luokan kannatuksesta, ja lisäksi hänen käytettävissään oli armeija ja virkamiehistö, jotka oli järjestetty parhaalla mahdollisella tavalla itsevaltiuden tarkoituksia vastaaviksi. Itävallan palveluksessa olevat siviilivirkamiehet ja upseerit muodostavat erikoisen ihmisrodun; heidän isänsä olivat palvelleet keisaria ja heidän poikansa tulevat niin ikään palvelemaan häntä. He eivät kuulu yhteenkään niistä monista kansallisuuksista, jotka on yhdistetty kaksipäisen kotkan siipien alle. Heitä on alituisesti siirrelty ja siirrellään valtakunnan toiselta kulmalta toiselle, Puolasta Italiaan tai saksalaisilta alueilta Transsylvaniaan. He suhtautuvat yhtä ylimielisesti unkarilaiseen, puolalaiseen, saksalaiseen, romanialaiseen, italialaiseen, kroaattiin jne. — yleensä mihin henkilöön hyvänsä, jos tältä puuttuu »keisarillis-kuninkaallisen» viranhaltijan leimaa ja jos hänellä on erikoinen kansallinen luonne. Heillä ei ole omaa kansallisuuttaan, tai oikeammin yksinomaan he muodostavatkin todellisen itävaltalaisen kansakunnan. On ymmärrettävää, miten kuuliaisena ja samalla voimakkaana aseena olikaan tuollainen kansalais- ja sotilashierarkia viisaan ja tarmokkaan hallitsijan käsissä.
Mitä tulee muihin väestöluokkiin, niin Metternich — täysin ancien regimen[3] aikaisen valtiomiehen hengessä — oli hyvin vähän kiinnostunut niiden kannatuksesta. Niiden suhteen hän noudatti vain yhtä politiikkaa: puristi niiltä mahdollisimman paljon varoja verojen muodossa ja samalla ylläpiti rauhaa niiden keskuudessa. Teollisuus- ja kauppaporvaristo kehittyi Itävallassa hyvin hitaasti. Kaupankäynti Tonavaa myöten oli verrattain vähäistä; maalla oli hallussaan vain yksi satama, Trieste, ja tässä satamassa tapahtuva kauppavaihto oli melko rajoitettua. Teollisuudenharjoittajat käyttivät hyväkseen laajalti toteutettua suojelujärjestelmää, joka useimmissa tapauksissa sulki täydellisesti pois ulkomaiset kilpailijat. Tämä etuisuus suotiin heille kuitenkin pääasiallisesti siinä tarkoituksessa, että heidän maksukykyisyytensä veronmaksajina olisi kohonnut, ja sen typistivät huomattavalta osaltaan nollan arvoiseksi teollisuuden sisäiset rajoitukset sekä niiden ammattikuntien ynnä muiden feodaalisten korporaatioiden etuoikeudet, joita suojeltiin tarkasti siihen asti kunnes ne muuttuivat esteeksi hallituksen tavoitteiden ja aikomusten toteuttamiselle. Pienet käsityöläiset oli ahdettu noiden keskiaikaisten ammattikuntien suppeihin puitteisiin. Ammattikunnat pitivät yllä loputonta sotaa etuoikeuksista erillisten elinkeinojen välillä ja samalla tekivät noiden pakollisten yhdistysten kokoonpanon tavallaan perinnöllis-pysyväiseksi luonteeltaan anastamalla työväenluokan edustajilta miltei kaikki mahdollisuudet nousta askelmaakaan korkeammalle sosiaalisessa suhteessa. Talonpoikaa ja työläistä vihdoin pidettiin yksinkertaisesti verotuksen kohteena. Ainoa huolenpito, jota he saivat osakseen, oli se että mahdollisuuksien mukaan koetettiin säilyttää ne olemassaoloehdot, joissa he silloin elivät ja joissa ennen heitä heidän isänsä olivat eläneet. Siinä tarkoituksessa kaikkea vanhanaikaista, varmasti vakiintunutta, perinnöllistä valtaa suojeltiin samoin kuin valtiovaltaakin. Hallitus suojeli kaikkialla tarkasti tilanherran valtaa feodaalisessa riippuvuudessa oleviin pientalonpoikiin, tehtailijan valtaa tehdastyöläisiin, käsityöläismestarin valtaa kisälleihin ja oppipoikiin, isän valtaa poikaansa, ja kaikista tottelemattomuuden ilmauksista rangaistiin samoin kuin lain rikkomuksista itävältalaisen oikeudenkäytön universaalilla aseella, kepillä.
Jotta vihdoin olisi saatu yhdistettyä ehyeksi yleisjärjestelmäksi kaikki nämä keinotekoisten vakaiden olojen aikaansaamisyritykset, kansan käytettäväksi sallittu henkinen ravinto valittiin mahdollisimman huolellisesti ja varovaisesti ja sitä myönnettiin äärimmäisen niukalti. Kasvatustyö oli kaikkialla katolisen papiston huostassa, jonka huippukerros oli syvästi kiinnostunut olemassaolevan järjestelmän säilyttämisestä, samoin kuin olivat feodaaliset suurmaanomistajatkin. Yliopistot oli järjestetty siten, että niissä valmistuneet spesialistit pystyivät parhaassa tapauksessa saavuttamaan suurempia tai pienempiä tuloksia ainoastaan erinäisillä tiedon erikoisaloilla, mutta ne eivät antaneet ollenkaan sitä universaalia, vapaata sivistystä, joka oletettavasti voitiin saada muissa yliopistoissa. Aikakauslehdistöä ei ollut olemassakaan muualla kuin Unkarissa, mutta unkarilaiset sanomalehdet olivat kiellettyjä kaikissa muissa osissa monarkiaa. Mitä tulee yleissisältöiseen kirjallisuuteen, niin sen piiri ei ollut sadan vuoden aikana laajentunut ollenkaan; Joosef II:n kuoleman jälkeen se oli jopa supistunut jälleen. Ja kaikille rajoille, joilla Itävallan alueet olivat jonkin sivistysmaan tuntumassa, tullivartioston lisäksi oli asetettu kirja- ja lehtisensuurin vartiosto, joka ei päästänyt rajan ylitse Itävaltaan ainuttakaan kirjaa tai sanomalehtinumeroa, ennen kuin oli tarkastanut seikkaperäisesti kahteen tai kolmeen kertaan niiden sisällön ja vakuuttunut, ettei siinä ole vähääkään ajan turmiollisen hengen vaikutusta.
Alkaen vuodesta 1815 tämä järjestelmä toimi melkein kolmekymmentä vuotta hämmästyttävän menestyksellisesti. Euroopassa tunnettiin Itävaltaa tuskin ollenkaan samoin kuin Itävällassa tuskin tunnettiin Eurooppaa. Eri väestöluokkien yhteiskunnallinen asema enempää kuin kansan asema kokonaisuudessaankaan ei näyttänyt kokeneen vähäisiäkään muutoksia. Niin voimakas kuin eri luokkien välinen vihamielisyys olikin — ja tuon vihamielisyyden olemassaolo oli Metternichin hallinnan pääedellytys, hän jopa kiihotti sitä tekemällä yläluokista kaikkien hallituksen kiristystoimien välikappaleen ja kohdistamalla siten kansan vihan niitä vastaan — ja niin suuresti kuin kansa vihasikin valtion alimpia virkamiehiä, tyytymättömyyttä keskushallitusta kohtaan ei yleensä ollut havaittavissa ollenkaan tai tuskin ollenkaan. Keisaria ihailtiin ja tosiasiat näyttivät vahvistavan oikeiksi vanhan Franz I:n sanat, jotka hän oli lausunut hyväuskoisesti epäröityään kerran tämän järjestelmän kestävyyttä: »Ainakin minun ja Metternichin iäksi sitä vielä riittää.»
Maassa oli sittenkin käynnissä hidas, pinnalle näkymätön liike, joka teki tyhjiksi kaikki Metternichin ponnistukset. Teollisuus- ja kauppaporvariston rikkaus ja vaikutusvalta suurenivat. Koneiden ja höyryvoiman käyttöönotto teollisuudessa aiheutti Itävallassa samoin kuin kaikkialla muuallakin mullistuksen kokonaisten yhteiskuntaluokkien kaikissa aikaisemmissa suhteissa ja elinoloissa. Se teki maaorjista vapaita, pienmaanomistajista teollisuustyöläisiä; se horjutti vanhanaikaisia feodaalisia kasityöläisyhdistyksiä ja hävitti niiltä monilta olemassaolomahdollisuudet. Uusi kaupankäyntiä ja teollisuutta harjoittava väestö törmäsi kaikkialla yhteen vanhojen feodaalisten laitosten kanssa. Porvarit, jotka joutuivat yhä useammin matkustelemaan asioillaan ulkomailla, toivat sieltä satumaisilta kuulostavia tietoja valtakunnan tulliporttien takana olevista sivistysmaista. Ja vihdoin rautateiden käytäntöönotto joudutti maan teollista ja henkistä kehitystä. Sitä paitsi Itävallan valtiorakennuksessa oli yksi vaarallinen yhdysosa, nimittäin Unkarin feodaalinen perustuslaki ja sen parlamenttikeskustelut sekä köyhtyneen ja oppositiossa olevan aatelistojoukon kamppailu hallitusta ja sen liittolaisia, magnaatteja, vastaan. Pressburg,[4] valtiopäivien kokoontumispaikka, oli aivan Wienin edustalla. Kaikki nämä ainekset myötävaikuttivat siihen, että kaupunkilaisporvariston keskuudessa heräsi ellei oppositiohenki sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä oppositio oli yhä vielä mahdoton, niin ainakin tyytymättömyyden henki, yleinen pyrkimys uudistuksiin, ja pikemminkin hallinnollis- kuin perustuslaillisluonteisiin uudistuksiin. Täällä samoin kuin Preussissakin osa virkavallasta liittyi porvaristoon. Tämän perinnöllisen virkamieskastin keskuudessa elivät vielä Joosef II:n perinteet. Valistuneemmat hallitusvirkailijat, jotka toisinaan itsekin haaveilivat mahdollisista uudistuksista, pitivät ehdottomasti parempana tämän keisarin edistyksellistä ja valistunutta despotiaa kuin Metternichin »isällistä» despotiaa. Osa vähävaraisempaa aatelistoa asettui niin ikään porvariston puolelle, mutta alemmat väestöluokat, joilla aina oli riittävästi perusteita tyytymättömyyteen ylempien luokkien jollei välittömästi hallituksenkin suhteen, eivät useimmitenkaan voineet olla liittymättä porvariston uudistuspyrkimyksiin.
Suunnilleen näihin samoihin aikoihin, vuonna 1843 tai 1844, Saksassa sai alkunsa erikoinen kirjallisuuslaji, joka oli noiden muutosten jälkikaikua. Muutamia itävaltalaisia kirjailijoita — kaunokirjailijoita, kirjallisuusarvostelijoita, huonoja runoilijoita — jotka olivat poikkeuksetta melko keskinkertaisia lahjoiltaan mutta joilla oli erityistä, juutalaisrodulle ominaista yritteliäisyyttä, asettui asumaan Leipzigiin ja muihin Itävallan ulkopuolella oleviin saksalaisiin kaupunkeihin, ja siellä, poissa Metternichin ulottuvilta, he julkaisivat kirjoja ja lentokirjasia Itävallan asioista. He itse samoin kuin heidän kustantajansakin »kauppasivat vilkkaasti» tuota tavaraa. Koko Saksa oli halukas perehtymään eurooppalaisen Kiinan salaisuuksiin. Sitäkin uteliaampia olivat itse itävaltalaiset, jotka saivat noita julkaisuja Böömin rajan ylitse tapahtuneen joukoittaisen salakuljetuksen tietä. Näissä julkaisuissa paljastetuilla salaisuuksilla ei tietenkään ollut suurta merkitystä, ja hyväuskoisten tekijöiden hautomissa uudistussuunnitelmissa oli poliittista neitsyyttä lähentelevän naiiviuden leima. Perustuslakia ja painovapautta niissä pidettiin Itävallalle saavuttamattomissa olevina asioina. Nämä hyväsydämiset itävaltalaiset eivät menneet uskollisen alamaisissa ja vaatimattomissa toivomuksissaan hallinnollisia uudistuksia, maakuntien säätykokousten oikeuksien laajentamista, ulkomaisten kirjojen ja lehtien maahantuontilupaa ja sensuurin lieventämistä pitemmälle.
Joka tapauksessa Itävaltaa oli yhä mahdottomampi estää pääsemästä kirjalliseen vuorovaikutukseen muun Saksan ja Saksan kautta koko maailmankin kanssa, ja tämä seikka edisti tuntuvasti hallitukselle vihamielisen yleisen mielipiteen kehitystä. Sen ansiosta osa Itävallan väestöstä sai edes jonkinlaisia poliittisia tietoja. Siksi vuoden 1847 loppuun mennessä Itävallassakin oli päässyt valloilleen — tosin verrattain heikosti — se poliittinen ja poliittis-uskonnollinen agitaatio, joka silloin oli levinnyt kautta Saksan. Ja vaikka sen menestys oli Itävallassa vaatimattomampaa, se löysi kuitenkin riittävästi vallankumouksellisia aineksia, joihin se pystyi vaikuttamaan. Niitä olivat: maaorjuudessa tai feodaalisessa riippuvuudessa oleva talonpoika, jota rasittivat tilanherran ja hallituksen verot; tehdastyöläinen, joka poliisin pampulla pakotettiin tekemään työtä niillä ehdoilla, joita tehtailija saattoi mielensä mukaan esittää; käsityöläiskisälli, jolta ammattikuntalait olivat anastaneet kaikki toiveet itsenäisen aseman saavuttamiseen ammattialallaan; kauppias, joka asioidensa hoidossa törmäsi joka askeleella järjettömiin ohjesääntöihin; tehtailija, joka oli jatkuvassa ristiriidassa etuoikeuksiaan tarkasti suojelevien käsityöläisammattikuntien sekä ahnaiden ja kiusallisten virkamiesten kanssa; ja vihdoin koulunopettaja, oppinut ja sivistyneempi virkamies, jotka ovat taistelleet turhaan sivistymätöntä ja julkeaa papistoa tai typerää omavaltaista päällikköä vastaan. Lyhyesti sanoen yksikään luokka ei ollut tyytyväinen, sillä vähäisiäkään myönnytyksiä, joita hallitus joutui toisinaan tekemään, se ei tehnyt omaan laskuunsa — valtionrahasto ei olisi kestänyt sitä — vaan suuraateliston ja papiston laskuun. Mitä tulee vihdoin suurpankkiireihin ja valtion arvopapereiden haltijoihin, niin Italian viime tapahtumat, Unkarin valtiopäivien voimistunut oppositio, poikkeuksellinen tyytymättömyyden henki ja koko keisarikunnassa kajahdellut uudistusvaatimus pystyivät hyvin vähän lujittamaan heidän uskoaan Itävallan monarkian kestävyyteen ja maksukykyisyyteen.
Näin ollen Itävalta oli kulkemassa hitaasti mutta varmasti kohti suuria muutoksia, kun Ranskassa puhkesivat odottamatta tapahtumat, jotka päästivät heti lähenemässä olleen myrskyn valloilleen ja kumosivat vanhan Franzin väitteen, että rakennus kestäisi muka sekä hänen että Metternichin päivien loppuun saakka.
Lontoo, syyskuu 1851
[1] On puhe ns. ensimmäisestä oopiumisodasta (1839–1842). Se oli Englannin Kiinaa vastaan käymä valloitussota, joka pani alulle Kiinan muuttamisen puolisiirtomaaksi. Toim.
[2] Krakovan kansallisen vapautuskapinan ohella helmi-maaliskuussa 1846 Galitsiassa puhkesi suuri talonpoikaiskapina, jota Itävallan hallitsevat piirit käyttivät hyväkseen tukahduttaakseen aateliston oppositioliikkeen. Kukistettuaan Krakovan kapinan Itävallan hallitus tukahdutti myös Galitsian talonpoikaiskapinan. Toim.
[3] — vanhan hallitustavan. Toim.
[4] — Bratislava. Toim.