24. helmikuuta 1848 Ludvig Filip karkotettiin Pariisista ja julistettiin Ranskan tasavalta. Sen jälkeen 13. maaliskuuta wieniläiset kukistivat ruhtinas Metternichin vallan ja pakottivat hänet häpeälliseen maanpakoon. 18. maaliskuuta berliiniläiset nousivat ase kädessä kapinaan ja 18 tuntia jatkuneen sitkeän taistelun jälkeen saivat tyytyväisinä seurata kuninkaan antautumista kansan armoille. Samaan aikaan Saksan pienempienkin valtioiden pääkaupungeissa tapahtui enemmän tai vähemmän rajuja purkauksia, ja kaikki ne päättyivät yhtä menestyksellisesti. Vaikka Saksan kansa ei vienytkään päätökseen ensimmäistä vallankumoustaan, niin se ainakin astui avoimesti vallankumoukselliselle tielle.
Emme voi tarkastella tässä seikkaperäisesti eri kapinoiden kulkua; tarkoituksenamme on vain saada selville niiden luonne ja eri väestöluokkien asennoituminen niihin.
Voidaan sanoa, että Wienin asukkaat suorittivat vallankumouksen miltei yksimielisesti. Porvaristo, pankkiireja ja pörssikeinottelijoita lukuun ottamatta, pienkäsityöläiset ja -kauppiaat ja työläiset nousivat heti yhtenä miehenä kaikkien halveksimaa hallitusta vastaan, joka oli yleisesti niin vihattu, että kourallinen sitä kannattaneita aatelismiehiä ja rahapohattoja katsoi parhaaksi vetäytyä syrjään ensimmäisen sitä vastaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen. Metternich oli pitänyt porvaristoa siinä määrin tietämättömänä politiikan suhteen, että porvaristolle olivat aivan käsittämättömiä kaikki Pariisista saapuvat tiedot anarkian, sosialismin ja terrorin vallasta seka tulevasta taistelusta kapitalistiluokan ja työväenluokan välillä. Poliittisessa viattomuudessaan se joko piti noita tietoja täysin merkityksettöminä tai käsitti ne Metternichin perkeleellisiksi juoniksi, joiden tarkoituksena oli pelotella porvaristoa ja pakottaa se kuuliaisuuteen. Sitä paitsi se ei ollut vielä milloinkaan nähnyt työläisten toimivan luokkana tai esiintyvän omien erityisten luokkaetujensa puolesta. Aikaisemman kokemuksensa perusteella se ei osannut pitää mahdollisena minkäänlaisten ristiriitojen äkkinäistä ilmaantumista niiden samojen luokkien kesken, jotka vasta äsken olivat niin liikuttavan yksimielisesti kukistaneet niiden kaikkien vihaaman hallituksen. Se näki työläisten olevan samaa mieltä kanssaan kaikissa kysymyksissä: perustuslain, valamiesoikeuden, painovapauden jne. suhteen. Siksi ainakin maaliskuussa 1848 porvaristo antautui liikkeelle koko sydämellään ja sielullaan; toisaalta liike teki alusta pitäen porvaristosta (ainakin teoriassa) valtion hallitsevan luokan.
Sellainen on kaikkien vallankumousten kohtalo, että eri luokkien yksimielisyys, joka on tietyssä määrin aina kaikkien vallankumousten välttämätön edellytys, ei voi olla pitkäaikaista. Tuskin saatuaan voiton yhteisestä vihollisesta voittajat sanoutuvat jo irti toisistaan muodostaen eri leirejä ja suuntaavat aseet toisiaan vastaan. Juuri tämä luokka-antagonismin nopea ja myrskyisä kehitys vanhoissa ja mutkallisissa sosiaalisissa organismeissa tekee vallankumouksesta niin mahtavan yhteiskunnallisen ja poliittisen edistyksen liikevoiman. Juuri tämä toinen toisensa perään vallanohjiin tarttuvien uusien puolueiden keskeytymätön synty ja nopea kasvu pakottaa kansakunnan tuollaisten pakollisten järkytysten kausina katkomaan viitisen vuoden sisällä taipaleen, jota se ei tavallisissa olosuhteissa pystyisi kulkemaan sadassakaan vuodessa.
Wienin vallankumous teki porvaristosta teoreettisesti hallitsevan luokan. Tämä merkitsee, että hallitukselta kiskotut myönnytykset olisivat väistämättä turvanneet porvariston herruuden, jos ne olisi toteutettu ja jos ne olisivat olleet voimassa tietyn ajan. Tosiasiallisesti tämä luokka ei ollut vielä lähimainkaan päässyt herruusasemaan. Porvaristo sai tosin voimaa ja vaikutusvaltaa kansalliskaartin perustamisen ansiosta, mikä antoi aseet porvariston ja pikkuporvariston käsiin. Se kohosi tosin vallan huipulle, kun perustettiin »Turvallisuuskomitea», eräänlainen vallankumoushallitus, joka ei ollut vastuussa kenellekään ja jossa porvaristo oli vallitsevana. Samalla osa työläisistäkin sai aseita; työläiset ja ylioppilaat kantoivat harteillaan koko taistelun taakan joka kerta, kun asiat kärjistyivät taisteluksi. Vallankumousarmeijan ydinjoukon, sen todellisen voiman muodostivat opiskelijat, lukumäärältään noin 4000 hyvin aseistettua ja paljon kurinalaisempaa henkilöä, kuin oli kansalliskaartissa; eivätkä he suinkaan halunneet olla pelkkänä aseena turvallisuuskomitean käsissä. Vaikka opiskelijat tunnustivatkin sen ja olivat jopa sen kiivaimpia puolustajia, he muodostivat kuitenkin oman riippumattoman ja melko rauhattoman järjestönsä, järjestivät omia kokouksiaan juhlasalissa; asenteiltaan he olivat porvariston ja työläisten välimailla, alituisella kiihkoisuudellaan he estivät paluun vanhoille, arkisille raiteille ja usein tyrkyttivät päätöksiään turvallisuuskomitealle. Toisaalta työläiset, jotka melkein kaikki olivat jääneet ilman ansiotyötä, jouduttiin ottamaan valtion kustannuksella teetettäviin yleisiin töihin, ja varat siihen tarkoitukseen jouduttiin tietenkin perimään veronmaksajilta tai Wienin kaupunginrahastosta. Wieniläisistä kauppiaista ja käsityöläisistä tämä kaikki ei voinut olla tuntumatta hyvin epämiellyttävältä. Suuren maan rikkaiden ja ylhäisten perheiden tarpeita palvelleet Wienin teollisuuslaitokset lakkauttivat tietenkin kokonaan työt vallankumouksen vuoksi, sillä ylimystö ja hovi olivat paenneet. Kaupankäynti tyrehtyi, ylioppilaiden ja työläisten jatkuvat liikehtimiset ja levottomuus eivät tietenkään voineet myötäväikuttaa »luottamuksen palauttamiseen», kuten siihen aikaan oli tapana sanoa. Siksi hyvin pian toisaalta porvariston ja toisaalta levottomien ylioppilaiden ja työläisten välisissä suhteissa syntyi eräänlaista kylmenemistä, ja selityksenä siihen, ettei se pitkään aikaan muuttunut avoimeksi vihamielisyydeksi, on se, että ministeristö ja varsinkin hovi, jotka pyrkivät kärsimättömästä palauttamaan vanhan asiaintilan, antoivat jatkuvasti laillista aihetta epäilyksille ja vallankumouksellisempien puolueiden äänekkäälle toiminnalle ja palauttivat yhä uudelleen jopa porvaristonkin silmien eteen vanhan, Metternichin aikaisen despotian kuvan. Ja koska hallitus koetti rajoittaa tai hävittää kokonaan muutamat vasta äsken saavutetut vapaudet, 15. toukokuuta ja sitten vielä kerran 26. toukokuuta Wienin kaikki luokat nousivat jälleen kapinaan. Kummassakin tapauksessa kansalliskaartin eli aseistetun porvariston, opiskelijain ja työläisten liitto elpyi jälleen joksikin aikaa.
Mitä tulee muihin väestöluokkiin, niin ylimystö ja rahapohatat häipyivät näköpiiristä ja talonpojisto tuhosi tarmokkaasti kaikkialla feodalismia sen viimeisiä jäännöksiä myöten. Italian sodan[1] ja niiden huolien vuoksi, joita Wien ja Unkari aiheuttivat hoville, talonpojat olivat saaneet täydellisen toimintavapauden ja ehtivät Itävallassa edistää vapautustaan paljon enemmän kuin missään muussa osassa Saksaa. Kohta tämän jälkeen Itävallan valtiopäivät joutuivat vain vahvistamaan talonpoikien jo tosiasiallisesti toteuttamat toimenpiteet, ja onnistukoonpa ruhtinas Schwarzenbergin hallitus palauttamaan mitä hyvänsä, mutta se ei onnistu milloinkaan palauttamaan talonpoikien feodaalista orjuutusta. Se että Itävalta on tällä hetkellä taas verrattain rauhallinen ja jopa voimakas, on selitettävissä pääasiassa siten, että kansan valtaenemmistö — talonpojisto — sai todellista hyötyä vallankumouksesta, ja myös siten, että nuo talonpoikien saavuttamat kouraantuntuvat aineelliset etuisuudet ovat nykyäänkin koskemattomat, ulottakoonpa valtaan palautettu hallitus tavoittelunsa mille muulle alalle hyvänsä.
Lontoo, lokakuu 1851
[1] Tarkoitetaan Italian kansallista vapautussotaa, jota se kävi Itävallan herruutta vastaan 1848–1849. Maansa vallankumouksellista yhdistämistä pelänneiden Italian hallitsevien luokkien petollinen käyttäytyminen johti Italian tappioon taistelussa Itävaltaa vastaan. Toim..