Edellisessä artikkelissa rajoituimme tarkastelemaan miltei yksinomaisesti valtiota, joka vuosina 1840–1848 esitti eittämättä tärkeintä osaa saksalaisessa liikkeessä, nimittäin Preussia. Meidän on kuitenkin luotava katsaus saman aikakauden muihinkin saksalaisiin valtioihin.
Mitä tulee pieniin valtioihin, niin ne olivat vuoden 1830 vallankumousliikkeiden ajoista alkaen joutuneet täydellisesti liittopäivien, ts. Itävallan ja Preussin diktatuurin alaisiksi. Erilaiset perustuslait, jotka oli saatettu voimaan suojelukeinona suurempien valtioiden mielivaltaa vastaan ja joiden tarkoituksena oli hankkia suosiota niiden kruunupäisille tekijöille ja yhdistää Wienin kongressin ilman minkäänlaista johtoperiaatetta muodostamat erilaatuiset maakuntien konglomeraatit, nämä perustuslait, niin näennäisiä kuin ne olivatkin, osoittautuivat kuitenkin vaarallisiksi pienten monarkkien vallalle myrskyisänä kautena 1830–1831. Ne hävitettiin miltei tyystin. Sitä mitä niistä oli suvaittu jättää, tuskin voitaneen sanoa varjoksikaan, ja täytyi olla yhtä omahyväinen lavertelija kuin ovat kaikki nuo Welckerit, Rotteckit ja Dahlmannit kuvitellakseen, että se halpamaisen liehittelyn sekainen, kaikkein alamaisin oppositio, jota heidän oli sallittu esittää noiden pienten valtioiden avuttomissa edustajakamareissa, olisi muka tuottanut jonkinlaisia tuloksia.
Kohta vuoden 1840 jälkeen noiden pienten valtioiden porvariston tarmokkain osa luopui kokonaan kaikista entisistä toiveistaan, joita se oli pannut parlamentaarisen hallitusmuodon kehittymiseen noissa Itävallan ja Preussin lisäkkeissä. Heti kun preussilainen porvaristo ja siihen liittyneet luokat olivat osoittaneet vakavaa päättäväisyyttä taistella parlamentaarisen järjestelmän puolesta Preussissa, Preussin porvaristolle lankesi johtajan osa koko Saksan perustuslaillisessa liikkeessä Itävaltaa lukuun ottamatta. Nykyään ei enää herätä vähäisintäkään epäilystä se seikka, että niiden Keski-Saksan perustuslaillisten ydinjoukko, jotka olivat myöhemmin poistuneet Frankfurtin kansalliskokouksesta ja saaneet erillisten kokoustensa pitopaikan mukaan nimen Gothan puolue,[1] oli jo kauan ennen vuotta 1848 pohtinut suunnitelmaa, jonka nuo perustuslailliset ehdottivat 1849 vähäisin muutoksin koko Saksan edustajille. Heidän tarkoituksenaan oli erottaa Itävalta täydellisesti Saksan liitosta, perustaa uusi, Preussin holhouksen alainen liitto, jolla olisi uusi perustuslaki ja liittoparlamentti, ja liittää pienet valtiot suurempiin. Tämä kaikki tulisi toteutumaan siitä hetkestä alkaen, kun Preussi astuisi perustuslaillisten monarkioiden riveihin, saattaisi voimaan painovapauden, alkaisi ajaa Venäjästä ja Itävallasta riippumatonta politiikkaa ja avaisi siten pienten valtioiden perustuslaillisille mahdollisuuden valvoa todella omia hallituksiaan. Tämän suunnitelman oli keksinyt professori Gervinus Heidelbergista (Baden). Näin ollen Preussin porvariston emansipaation piti olla alkumerkkinä porvariston emansipoitumiseen koko Saksassa sekä hyökkäys- ja puolustusliiton perustamiseen niin Venäjää kuin Itävaltaakin vastaan, sillä kuten alla näemme, Itävaltaa pidettiin aivan barbaarimaisena maana, josta muuten tiedettiin hyvin vähän, ja sekin vähäinen, mikä tiedettiin, ei ollut kovinkaan imartelevaa tuon maan väestölle. Siksi Itävaltaa ei pidetty Saksan olennaisena osana.
Mitä tulee pienten valtioiden muihin yhteiskuntaluokkiin, niin ne lähtivät jokseenkin nopeasti seuraamaan preussilaisia veljiään. Pikkuporvarit osoittivat yhä suurempaa tyytymättömyyttä hallituksiaan, verojen lisääntymistä ja niiden luuloteltujen poliittisten oikeuksiensa typistämistä kohtaan, joilla he olivat niin kerskailleet vertaillessaan itseään itävaltalaisiin ja preussilaisiin »despotismin orjiin». Heidän oppositiossaan ei kuitenkaan ollut vielä mitään riittävän selvää, mikä olisi erottanut heidät suurporvariston perustuslaillisesta puolueesta eriäväksi itsenäiseksi puolueeksi. Talonpoikien keskuudessa niin ikään kasvoi tyytymättömyys, mutta on hyvin tunnettua, että rauhallisina aikoina tämä kansan osa ei milloinkaan nosta esiin omia etupyyteitään eikä esiinny itsenäisenä luokkana muualla kuin niissä maissa, joissa on saatettu voimaan yleinen äänioikeus. Sosialismin ja kommunismin »myrkky» alkoi saastuttaa kaupunkilaisten teollisuuslaitosten työläisiä. Koska Preussin rajojen ulkopuolella oli vähän suuria kaupunkeja ja sitäkin vähemmän teollisuusalueita, niin pienissä valtioissa toiminta- ja propagandakeskusten puuttumisen vuoksi työväenluokan liike kehittyi kuitenkin tavattoman hitaasti.
Kaikkien poliittisen opposition ilmausten tiellä olleet esteet aiheuttivat sekä Preussissa että pienissä valtioissa omalaatuisen uskonnollisen opposition, joka ilmeni saksalaisen katolisuuden ja vapaiden seurakuntien[2] rinnakkaisina liikkeinä. Historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä siitä, miten maissa, jotka nauttivat siunauksesta valtionkirkon suojassa ja joissa poliittisten kysymysten pohtiminen on hyvin vaikeaa, maallista valtaa vastaan kohdistuva uhkarohkea maallikko-oppositio piilee hurskaamman ja maallisilta eduilta kaukaisemmalta näyttävän, henkistä despotiaa vastaan suunnatun taistelun takana. Monet hallitukset, jotka eivät siedä minkäänlaisten tekojensa arvostelua, pelkäävät luoda marttyyreja ja kiihottaa kansanjoukkojen uskonnollista fanatismia. Vuonna 1845 Saksan jokaisessa valtiossa valtiojärjestelmän erottamattomana osana pidettiin joko roomalaiskatolista tai protestanttista uskontoa tai kumpaakin samanaikaisesti. Ja jokaisessa valtiossa jommankumman näistä uskonnoista tai molempien papisto oli olennaisena aineksena byrokraattisessa hallitusjärjestelmässä. Siksi hyökkäys katolista tai protestanttista oikeaoppisuutta vastaan tai hyökkäys papistoa vastaan merkitsi samaa kuin naamioitu hyökkäys itseään hallitusta vastaan. Mitä tulee saksalaisiin katolilaisiin, niin yksin jo heidän olemassaolonsa merkitsi hyökkäystä Saksan katolisia hallituksia vastaan, varsinkin Itävallassa ja Baijerissa. Vastaavat hallitukset käsittivätkin asian juuri näin. Vapaiden seurakuntien jäsenet, dissidenttiprotestantit, jotka muistuttivat tavallaan englantilaisia ja amerikkalaisia unitaareja,[3] julistivat avoimesti olevansa oppositiossa Preussin kuninkaan ja hänen suosikkinsa, kultti-ja valistusasioiden ministerin herra Eichhornin klerikaalista ja ankaran ortodoksista suuntaa vastaan. Kaksi uutta uskonlahkoa, jotka levisivät yhteen aikaan nopeasti, — edellinen katolisissa, jälkimmäinen protestanttisissa valtioissa — erosivat toisistaan vain alkuperänsä puolesta. Mitä niiden oppeihin tulee, niin ne kävivät täydellisesti yhteen siinä perin tärkeässä kohdassa, että kaikki hyväksytyt dogmit ovat paikkansapitämättömiä. Tämä täydellinen epämääräisyys olikin niiden todellinen olemus. Ne sanoivat rakentavansa suurta temppeliä, jonka suojassa kaikki saksalaiset voisivat yhdistyä. Ne ilmaisivat siis uskonnollisessa muodossa toisen ajankohtaisen poliittisen aatteen — Saksan yhtenäisyyden aatteen. Itse asiassa ne eivät pystyneet kuitenkaan saamaan aikaan sovintoa omassa keskuudessaankaan.
Saksan yhtenäisyyden aate, jota edellä mainitut lahkot koettivat toteuttaa ainakin uskonnollisella pohjalla, keksimällä yhteisen uskonnon, joka oli kelvollinen kaikille saksalaisille ja oli varta vasten kyhätty heidän tarpeisiinsa, tottumuksiinsa ja taipumuksiinsa sopivaksi, tämä aate levisi tosiaan hyvin laajalti, varsinkin pienissä valtioissa. Sen jälkeen kun Napoleon oli hävittänyt Saksan valtakunnan,[4] kehotus liittää kaikki Saksan disjecta membra[5] yhdeksi kokonaisuudeksi muuttui olemassaolevan asiaintilan aiheuttaman tyytymättömyyden yleisimmäksi ilmaukseksi, ennen muuta pienissä valtioissa, joissa valtavan suuret menot hovin ylläpitoon, hallintoon, armeijan huoltoon — lyhyesti koko verotuksen hyödytön taakka — kasvoivat suoraan verrannollisesti valtion pienuuteen ja voimattomuuteen nähden. Puolueiden mielipiteet erosivat siinä, millainen tuo Saksan yhtenäisyys tulisi olemaan toteutettuna. Vakavia vallankumouksellisia järkytyksiä karttava porvaristo tyytyi siihen, mitä se piti »käytännössä toteutettavana» ja mihin tutustuimme jo edellä, nimittäin Preussin perustuslaillisen hallituksen johtamaan liittoon, joka käsittää koko Saksan paitsi Itävaltaa. Tuona aikana ei todellakaan olisi voitu tehdä enempää aiheuttamatta vakavia myrskyjä. Pikkuporvareiden ja talonpoikien, mikäli viimeksi mainitut harrastivat yleensä tällaisia kysymyksiä, ei milloinkaan onnistunut päätyä sen saksalaisen yhtenäisyyden minkäänlaiseen määrittelyyn, jota he myöhemmin vaativat niin kovaäänisesti. Jotkut haaveilijat, etupäässä feodaaliset taantumusmiehet, toivoivat Saksan valtakunnan palauttamista. Pieni ryhmä sivistymättömiä soi-disant[6] radikaaleja, jotka ihailivat Sveitsin laitoksia, joihin he eivät silloin vielä olleet ehtineet tutustua käytännössä, mutta joiden suhteen he myöhemmin tutustuttuaan pettyivät niin naurettavalla tavalla, tämä ryhmä esiintyi federatiivisen tasavallan puolesta. Ainoastaan kaikkein äärimmäisin puolue uskalsi silloin esiintyä yhtenäisen ja jakamattoman Saksan tasavallan puolesta.[7] Näin ollen Saksan yhtenäisyyttä koskevasta kysymyksestä saattoi jo sinänsä juontua erimielisyyksiä, eripuraisuuksia ja tietyissä olosuhteissa jopa kansalaissota.
Tehkäämme yhteenvedot. Preussin ja Saksan pienten valtioiden tilanne oli vuoden 1847 lopulla seuraava. Porvaristo tunsi voimansa ja päätti olla sietämättä enää kahleita, joilla feodaalinen ja byrokraattinen despotia sitoi sen liikeasioita, teollista toimintaa ja sen yhteistoimintaa luokkana. Osa maalaisaatelistosta oli siinä määrin muuttunut yksinomaan markkinoitavaksi tarkoitettujen tuotteiden tuottajiksi, että sen edut olivat samat kuin porvaristonkin, ja siksi se liittyi porvaristoon. Pienten käsityöläisten ja kauppiaiden luokka oli tyytymätön ja napisi verojen ja sen asioiden hoitoa vaikeuttaneiden esteiden johdosta, mutta sillä ei ollut sellaisten uudistusten selvää ohjelmaa, jotka olisivat voineet turvata sen aseman yhteiskunnassa ja valtiossa. Toisin paikoin talonpojistoa tukahduttivat feodaaliset verot, toisin paikoin taas velkojien, koronkiskureiden ja lakimiesten sorto. Kaupunkilaistyöläiset olivat yleisen tyytymättömyyden vallassa, he vihasivat yhtä paljon hallitusta kuin suurteollisuuskapitalistejakin ja heihin alkoivat tarttua sosialistiset ja kommunistiset aatteet. Sanalla sanoen oli olemassa erilaisten etujen kannustama erilaatuinen joukko oppositioaineksia, joita ylipäänsä johti porvaristo, jonka eturiveissä vuorostaan kulki Preussin ja eritoten Reinin maakunnan porvaristo. Toisella puolen näemme hallitukset, jotka olivat erimielisiä noissa kysymyksissä ja osoittivat epäluottamusta toisiaan ja ennen muuta Preussin hallitusta kohtaan, vaikka ne joutuivatkin panemaan toiveensa sen suojelukseen. Preussissa yleinen mielipide oli kääntänyt selkänsä hallitukselle, ja sen oli hylännyt jopa osa aatelistostakin, se nojasi armeijaan ja virkavaltaan, joihin porvariston oppositioaatteet tarttuivat päivä päivältä yhä enemmän ja jotka joutuivat yhä enemmän porvariston vaikutuksen alaiseksi. Kaiken tämän lisäksi hallituksella ei ollut kirjaimellisesti pennin pyörylääkään taskussaan eikä se kyennyt hankkimaan lanttiakaan yhä kasvavan vajauksen kattamiseksi antautumatta porvarillisen opposition armoille. Lieneekö muiden maiden porvaristolla ollut milloinkaan loistavampaa asemaa valtataistelussa olemassaolevaa hallitusta vastaan?
Lontoo, syyskuu 1851
[1] Gothan puolueen perustivat kesäkuussa 1849 vastavallankumouksellisen suurporvariston edustajat ja oikeistoliberaalit. Puolue piti tehtävänään koko Saksan yhdistämistä (ilman Itävaltaa) Hohenzollernien hallitseman Preussin johdolla. Toim.
[2] Saksalais-katolinen liike virisi 1844 ja siihen tulivat mukaan keski- ja pikkuporvariston laajat kerrokset. Liike suuntautui katolisen kirkon mystisismin ja tekopyhyyden äärimmäisiä ilmauksia vastaan. Liikkeen kannattajat kiistivät paavin ylivallan sekä useat katoliset dogmit ja kirkonmenot ja pyrkivät mukauttamaan katolisen uskonnon saksalaisen porvariston tarpeisiin.
Vapaat seurakunnat olivat 1846 virallisesta protestanttisesta kirkosta eronneita seurakuntia. Tässä uskonnollisessa oppositiossa ilmeni se tyytymättömyys, jota Saksassa vallinnut taantumus oli herättänyt 1840-luvulla porvariston keskuudessa. Vuonna 1859 vapaat seurakunnat ja saksalais-katolisen liikkeen edustajat liittyivät yhteen. Toim.
[3] Unitaarit eli antitrinitaarit edustivat 1500-luvulla Saksassa syntynyttä uskonnollista virtausta, jossa heijastui kansanjoukkojen ja radikaalin porvariston taistelu feodaalista järjestelmää ja feodaalista kirkkoa vastaan. Englannissa ja Amerikassa unitarismi sai jalansijaa alkaen 1600-luvulta. 1800-luvulla unitarismin doktriini asetti etualalle uskonnon siveellis-eettiset näkökohdat ja vastusti sen ulkonaisia rituaaleja. Toim.
[4] Aina elokuuhun 1806 Saksa kuului 900-luvulla perustettuun ns. saksalaisen kansakunnan Pyhään Rooman valtakuntaan, joka oli keisarin ylivallan tunnustaneiden feodaalisten ruhtinaskuntien ja vapaiden kaupunkien liitto. Toim.
[5] — erillään olevat jäsenet. Toim.
[6] — niin sanottuja. Toim.
[7] Yhtenäisen ja jakamattoman Saksan tasavallan tunnuksen Marx ja Engels esittivät jo vuoden 1848 vallankumouksen aattona. Toim.