Liitto, joka järjestyspuolueen oli pakko tehdä vuoripuolueen ja aito tasavaltalaisten kanssa pyrkiessään tuloksettomasti pitämään hallussaan sotilasvallan ja valtaamaan uudelleen toimeenpanovallan korkeimman johdon, todisti kumoamattomasti, että järjestyspuolue oli menettänyt itsenäisen parlamentaarisen enemmistönsä. Pelkkä kalenterin mahti, kellon viisari antoi 28. toukokuuta merkin sen täydelliselle hajoamiselle. Tuona päivänä alkoi kansalliskokouksen viimeinen elinvuosi. Kansalliskokouksen oli nyt ratkaistava, jätetäänkö perustuslaki entiselleen vai tarkistetaanko sitä. Mutta perustuslain tarkistaminen ei merkinnyt vain joko suurporvariston tai pikkuporvarillisen demokratian herruutta, joko demokratiaa tai proletariaatin anarkiaa, joko parlamentaarista tasavaltaa tai Bonapartea, vaan se merkitsi samalla, että oli valittava joko Orléans tai Bourbon! Siten keskelle parlamenttia putosi riitaomena, jonka ympärillä oli syttyvä ilmiliekkiin taistelu niistä eduista, jotka pirstoivat järjestyspuolueen vihamielisiksi ryhmiksi. Järjestyspuolue oli erilaisten yhteiskunnallisten ainesten yhtymä. Tarkistamiskysymys synnytti sellaisen poliittisen lämpötilan, jossa tämä yhtymä hajosi jälleen alkuosiinsa.
Bonapartistien mielenkiinto tarkistusta kohtaan on helposti selitettävissä. He tahtoivat kumota ennen kaikkea 45. artiklan, joka esti valitsemasta uudelleen Bonapartea ja pidentämästä hänen valtakauttaan. Tasavaltalaisten asennoituminen ei ollut sen vaikeammin selitettävissä. He torjuivat ehdottomasti minkä hyvänsä tarkistuksen, he näkivät siinä ainoastaan salaliiton tasavaltaa vastaan. Koska heidän käytettävissään oli enemmän kuin neljännes kansalliskokouksen äänistä ja koska laillisesti pätevän tarkistamispäätöksen tekemiseen ja tarkistuksen suorittavan kokouksen koollekutsumiseen vaadittiin perustuslain mukaan kolme neljännestä äänistä, niin heidän tarvitsi vain laskea omat äänensä ollakseen varmoja voitosta. Ja he olivat varmoja voitosta.
Jos kohta nämä kannanotot olivat selviä, niin järjestyspuolue oli sitä vastoin sotkeentunut selvittämättömiin ristiriitoihin. Kieltäytyessään tarkistuksesta se saattaisi vaaraan status quon, koska Bonapartelle jäisi silloin vain yksi ulospääsy, väkivalta, ja koska Ranska presidentteineen, joka oli menettänyt vaikutusvaltansa, ja parlamentteineen, jolla sitä ei ollut ollut pitkään aikaan ja vihdoin kansoineen, joka aikoi hankkia sen jälleen itselleen, saatettaisiin ratkaisun hetkellä, toukokuun toisena sunnuntaina 1852, alttiiksi vallankumoukselliselle anarkialle. Äänestäessään perustuslain mukaisen tarkistuksen puolesta se tiesi äänestävänsä turhaan ja kärsivänsä perustuslain mukaisesti tappion tasavaltalaisten kielteisen kannan vuoksi. Selittäessään pitävänsä perustuslain vastaisesti yksinkertaista äänten enemmistöä riittävänä se saattoi toivoa pitävänsä vallankumousta kurissa vain alistumalla itse ehdoitta toimeenpanovallan herruuteen; siten se tekisi Bonapartesta perustuslain, tarkistuksen ja itsensäkin määrääjän. Osittainen tarkistus, joka pidentäisi presidentin valta-aikaa, valmistaisi tietä keisarilliselle vallananastukselle. Yleinen tarkistus, joka lyhentäisi tasavallan elinikää, johtaisi väistämättä dynastisten pyyteiden konfliktiin, sillä sekä Bourbonin että Orleansin suvun valtaistuimelle nousun edellytykset olivat paitsi erilaiset myös sulkivat pois toinen toisensa.
Parlamentaarinen tasavalta oli enemmän kuin puolueeton alue, jolla Ranskan porvariston molemmat ryhmät, legitimistit ja orleanistit, suurmaanomistus ja teollisuus, saattoivat isännöidä rinta rinnan, yhtäläisin oikeuksin. Se oli niiden yhteisen herruuden välttämätön edellytys, ainoa valtiomuoto, jossa niiden yhteiset luokkaedut olivat määräävinä niin eri porvarisryhmien pyyteisiin kuin myös yhteiskunnan kaikkiin muihin luokkiin nähden. Kuningasmielisinä ne joutuivat jälleen vastakkain, taisteluun joko maaomaisuuden tai rahan ylivallasta, ja tämän vastakkaisuuden ylimpänä ilmauksena, sen ruumiillistumana, olivat niiden kuninkaat, niiden hallitsijasuvut. Tämän vuoksi järjestyspuolue ponnisteli Bourbonien takaisin paluuta vastaan.
Orleanisti ja kansanedustaja Creton oli 1849, 1850 ja 1851 säännöllisin väliajoin ehdottanut kuningasperheitä koskevan karkotusmääräyksen peruuttamista. Parlamentti esitti yhtä säännöllisesti näytelmää kuningasmielisten kokouksesta, joka itsepintaisesti sulkee karkotetuilta kuninkailtaan portin, josta nämä voisivat palata kotiin. Rikhard III oli murhannut Henrik VI:n huomauttaen, että Henrik oli ollut liian hyvä elämään tässä maailmassa, joten hänen paikkansa oli taivaassa. Kuningasmieliset selittivät Ranskan olevan liian huonon ottamaan jälleen vastaan kuninkaansa. Olosuhteiden pakosta kuningasmieliset olivat muuttuneet tasavaltalaisiksi ja vedonneet jatkuvasti kansan päätökseen, joka oli karkottanut heidän kuninkaansa Ranskasta.
Perustuslain tarkistaminen — ja olosuhteet pakottivat ottamaan sen käsiteltäväksi — asetti tasavallan ohella kyseenalaiseksi myös kummankin porvarisryhmän yhteisen herruuden ja aiheutti nyt jälleen, monarkian osoittautuessa mahdolliseksi, niiden intressien kilpailua, joita monarkia oli vuoron perään ennen muuta edustanut, taistelua siitä, kumpi ryhmä saa ylivallan toiseen nähden. Järjestyspuolueen diplomaatit luulivat tekevänsä lopun taistelusta molempien hallitsijasukujen yhteensulautumisen avulla, kuningasmielisten puolueitten ja niiden kuningashuoneiden niin sanotun yhtymisen avulla. Restauraation ja heinäkuun monarkian todellista yhtymistä oli parlamentaarinen tasavalta, jossa orleanistien ja legitimistien värit sammuivat ja eri porvarislajit sulautuivat yleensä porvaristoksi. Mutta nyt piti orleanistista tulla legitimisti ja legitimististä orleanisti. Kuninkuuden, joka oli ollut niiden vastakohtaisuuden ruumiillistuma, piti nyt muuttua niiden yhtenäisyyden ruumiillistumaksi; niiden yksinomaisten ryhmäetujen ilmauksen piti muuttua niiden yhteisten luokkaetujen ilmaukseksi; monarkian oli tehtävä se, minkä saattoi tehdä ja tekikin vain molempien monarkioiden lakkauttaminen, tasavalta. Kas tässä se viisasten kivi, jonka keksimiseksi järjestyspuolueen alkemistit olivat vaivanneet päätään. Ikään kuin legitimistisestä monarkiasta olisi joskus voinut tulla teollisuusporvariston monarkia tai porvarikuninkuudesta syntyperäisen maaylimystön kuninkuus. Ikään kuin maaomaisuus ja teollisuus olisivat voineet yhtyä veljesliittoon yhden kruunun hallitsemina, vaikka tuo kruunu voitiin laskea vain yhteen päähän, joko vanhemman tai nuoremman veljen päähän. Ikään kuin teollisuus ylipäänsä voisi sopia maaomaisuuden kanssa, niin kauan kuin maaomaisuus ei päätä itse muuttua teolliseksi. Vaikka Henrik V kuolisi huomispäivänä, niin Pariisin kreivistä ei silti tulisi legitimistien kuningasta, paitsi ehkä siinä tapauksessa, että hän lakkaisi olemasta orleanistien kuningas. Kuitenkin yhteensulautumisen filosofit, jotka korottivat ääntään sitä mukaa kuin tarkistamiskysymys työntyi etualalle, jotka olivat tehneet »Assemblée nationalesta»[1] itselleen julkisen jokapäiväisen äänenkannattajan ja jotka tälläkin hetkellä (helmikuussa 1852) ovat taas puuhassa, selittivät kaikkien vaikeuksien johtuvan vain molempien hallitsijasukujen vastarinnasta ja keskinäisestä kilpailusta. Niin sitten Ludvig Filipin kuoleman jälkeen yritettiin saada aikaan sovintoa Orléansin suvun ja Henrik V:n välillä, mutta kuten hallitsijasukujen juonitteluja yleensä, hoidettiin näitäkin yrityksiä vain kansalliskokouksen lomalla ollessa välinäytöksinä kulissien takana, ja niin, että ne olivat enemmän sentimentaalista keikailua vanhalla taikauskolla kuin tositarkoituksellista puuhaa, niistä tekaistiin nyt valtiollinen näytelmä, jonka järjestyspuolue toi julkisuuden näyttämölle, kun siihen saakka sitä oli esitetty harrastelijateatterissa. Pikalähetit kiitivät Pariisista Venetsiaan,[2] Venetsiasta Claremontiin, Claremontista Pariisiin; Chambordin kreivi julkaisi manifestin, jossa hän »kaikkien perheenjäsentensä tukemana» julisti »kansallista» eikä omaa restauraatiota. Orleanisti Salvandy heittäytyi Henrik V:n jalkoihin. Legitimistijohtajat Berryer, Benoist d'Azy, St. Priest vaelsivat Claremontiin suostuttelemaan Orléansin sukukuntaa, mutta matka jäi tuloksettomaksi. Yhtymisen kannattajat havaitsivat liian myöhään, että kummankaan porvarisryhmän edut eivät muuttuneet tinkimättömämmiksi eivätkä peräänantavaisemmiksi kärjistyessään sukuetujen, kahden hallitsijahuoneen etujen muodossa. Jos Henrik V tunnustaisi Pariisin kreivin seuraajakseen — ainoa menestys, mikä yhtymisellä parhaassa tapauksessa voitiin saavuttaa — niin Orléansin suku ei voittaisi mitään, mitä Henrik V:n lapsettomuus ei olisi sille jo taannut, mutta se menettäisi kaiken sen, minkä se oli heinäkuun vallankumouksen kautta hankkinut. Se luopuisi kaikista alunperin esittämistään vaatimuksista, kaikista oikeuksista, jotka se oli hankkinut Bourbonien vanhemmalta sukuhaaralta miltei vuosisadan kestäneessä taistelussa, se vaihtaisi historialliset etuutensa, nykyaikaisen kuninkuuden etuudet, sukupuunsa etuuksiin. Yhtyminen ei siis olisi ollut muuta kuin Orléansin suvun vapaaehtoista luopumista valtaistuimesta, sen alistumista legitimismiin, sen katuvaista kääntymistä valtiollisesta protestanttisuudesta valtiolliseen katolisuuteen, kääntymistä, mikä sitä paitsi ei edes johtanut sitä takaisin valtaistuimelle, jonka se oli menettänyt, vaan ainoastaan sille valtaistuimen portaalle, jolla se oli syntynyt. Vanhat orleanistiministerit Guizot, Duchâtel ja muut, jotka niin ikään kiiruhtivat Claremontiin puhumaan yhtymisen puolesta, edustivat itse asiassa vain heinäkuun vallankumouksen jälkeistä kohmeloa, porvarikuningaskunnan ja porvareitten kuninkuuden aiheuttamaa toivottomuutta, taikauskoista luottamusta legitimiteettiin kuin viimeiseen anarkialta suojaavaan taikakaluun. Kuvitellen olevansa Orléansin ja Bourbonin sukujen välimiehiä he olivat todellisuudessa vain orleanistiluopioita, ja sellaisina heidät myös otti vastaan prinssi Joinville. Orleanistien elinkelpoinen, sotainen osa, Thiers, Baze jne., sai Ludvig Filipin perhekunnan vakuuttuneeksi sitä helpommin siitä, että koska jokainen välitön monarkian restauraatio edellytti kummankin hallitsijasuvun yhtymistä ja jokainen tuollainen yhtyminen edellyttää samalla Orleansin suvun luopumista oikeuksistaan, niin oli täysin heidän esi-isiensä perinteiden mukaista tunnustaa väliaikaisesti tasavalta ja odottaa, kunnes tapahtumat sallivat muuttaa presidentin tuolin valtaistuimeksi. Joinvillen ehdokkuudesta laskettiin liikkeelle huhuja, yleistä uteliaisuutta pidettiin vireillä ja muutamia kuukausia myöhemmin, syyskuussa, kun perustuslain tarkistaminen oli hylätty, tuo ehdokkuus kuulutettiin virallisesti.
Orleanistien ja legitimistien yhtymistä tavoitteleva rojalistinen yritys ei siis yksinomaan mennyt myttyyn, vaan se mursi myös niiden parlamentaarisen yhdistymän, niiden tasavaltalaisen yhtymismuodon ja hajotti taas kerran järjestyspuolueen alkuosiinsa. Mutta mitä enemmän Claremont ja Venetsia vieraantuivat toisistaan, mitä enemmän rikkoontuivat niiden välit ja mitä voimakkaammaksi kävi agitaatio Joinvillen hyväksi, sitä innokkaammin ja vakavammin käytiin neuvotteluja Faucherin, Bonaparten ministerin, ja legitimistien välillä.
Järjestyspuolueen hajaantuminen jatkui yhä. Kumpikin suurista pääryhmistä jakautui vuorostaan uusiin. Näytti siltä kuin kaikki vanhat vivahteet, jotka kummassakin piirissä, niin orleanistien kuin legitimistienkin piirissä, olivat aikaisemmin taistelleet keskenään ja painostaneet toisiaan, olisivat jälleen elostuneet kuin kuivuneet likoeläimet, jotka ovat joutuneet kosketuksiin veden kanssa, näytti kuin ne kaikki olisivat saaneet uutta elinvoimaa muodostuakseen omiksi ryhmiksi ja itsenäisiksi vastakohdiksi. Legitimistit palasivat mielikuvituksessaan aikaan, jolloin kiisteltiin erimielisyyksistä Tuileries'n ja Pavillon Marsanin kesken, Villèlen ja Polignacin[3] kesken. Orleanistit elivät uudelleen Guizotin, Molén, Broglien, Thiersin ja Odilon Barrotin välisten turnajaisten kulta-aikaa.
Perustuslain tarkistamista kannattanut, mutta tarkistuksen puitteista eri mieltä ollut järjestyspuolueen osa, joka muodostui toisaalta Berryerin ja Fallouxin, toisaalta La Rochejaqueleinin johtamista legitimisteistä ja Molén, Broglien, Montalembertin ja Odilon Barrotin johtamista taisteluun väsyneistä orleanisteista, sopi bonapartistiedustajien kanssa päätyen seuraavaan epämääräiseen ja laajaselitteiseen ehdotukseen:
»Allekirjoittaneet edustajat, tarkoituksenaan antaa kansakunnalle jälleen mahdollisuus sen suvereniteetin täydelliseen toteuttamiseen, ehdottavat täten perustuslain tarkistamista.»
Mutta samaan aikaan he selittivät yksimielisesti selostajansa Tocquevillen kautta, ettei kansalliskokouksella ollut oikeutta esittää tasavallan lakkauttamista, että tällainen oikeus oli vain tarkistuskamarilla. He julistivat sitä paitsi, että perustuslaki voitiin tarkistaa vain »laillisin» perustein, siis ainoastaan, jos tarkistusta kannattaa perustuslain säätämä kolme neljännestä äänestäjistä. Heinäkuun 19. päivänä kuusi päivää kestäneen myrskyisän käsittelyn jälkeen tarkistusehdotus hylättiin, kuten oli odotettavissakin. Tarkistuksen puolesta äänesti 446 edustajaa ja vastaan 278. Äärimmäiset orleanistit Thiers, Changarnier ym. äänestivät tasavaltalaisten ja vuoripuolueen mukana.
Parlamentin enemmistö oli näin esiintynyt perustuslakia vastaan, mutta perustuslaki itse esiintyi vähemmistön puolesta ja teki sen päätöksen sitovaksi. Mutta eikö järjestyspuolue ollut 31. toukokuuta 1850 ja 13. kesäkuuta 1849 alistanut perustuslakia parlamentin enemmistöstä riippuvaksi? Eikö tuon puolueen koko siihenastinen politiikka ollut perustunut juuri siihen, että perustuslain pykälät alistettiin parlamentin enemmistön päätöksistä riippuviksi? Eikö se ollut antanut demokraattien luottaa taikauskoisesti lain kirjaimeen kuin Vanhaan testamenttiin ja kurittanut heitä sillä? Tuolla hetkellä perustuslain tarkistus ei kuitenkaan merkinnyt muuta kuin presidentin valta-ajan pidentämistä, samoin kuin perustuslain voimassaolon jatkaminen ei merkinnyt muuta kuin Bonaparten viraltapanoa. Parlamentti oli puhunut hänen puolestaan, mutta perustuslaki puhui parlamenttia vastaan. Bonaparte siis toimi parlamentin hengen mukaisesti repiessään perustuslain palasiksi, ja hän toimi perustuslain hengen mukaisesti hajottaessaan parlamentin.
Parlamentti julisti perustuslain ja sen ohessa oman herruutensa »enemmistöstä riippumattomaksi», se oli päätöksellään kumonnut perustuslain ja pidentänyt presidentin valta-aikaa ja samalla selittänyt, että toinen ei voinut elää eikä toinen kuolla niin kauan kuin se itse oli olemassa. Sen tulevat haudankaivajat seisoivat jo ovella. Samaan aikaan kun parlamentti kiisteli perustuslain tarkistamisesta, Bonaparte erotti ensimmäisen divisioonan komentajan kenraali Baraguay d'Hilliersin, joka oli osoittautunut epäröiväksi, ja nimitti hänen tilalleen kenraali Magnanin, Lyonin voittajan, joulukuun päivien sankarin, kätyrinsä, joka jo Ludvig Filipin aikana oli enemmän tai vähemmän kompromettoinut itsensä bonapartismilla Boulognen retken yhteydessä.
Perustuslain tarkistamisesta tekemällään päätöksellä järjestyspuolue osoitti, että tuo puolue ei kyennyt hallitsemaan eikä palvelemaan, elämään eikä kuolemaan, sietämään tasavaltaa eikä kukistamaan sitä, pitämään voimassa perustuslakia eikä romuttamaan sitä, toimimaan yhdessä presidentin kanssa enempää kuin katkaisemaan välejään häneen. Keneltä se sitten odotti ratkaisua kaikkiin ristiriitoihin? Almanakalta, tapahtumain kululta. Se ei katsonut itsellään olevan valtaa vaikuttaa tapahtumain kulkuun. Se antautui siten tapahtumien valtaan, ts. sille voimalle, jolla taistelussaan kansaa vastaan se oli luovuttanut vallan attribuutin toisensa jälkeen, kunnes itse seisoi voimattomana tuon voiman edessä. Jotta toimeenpanovallan johtaja olisi voinut entistä esteettömämmin laatia sotasuunnitelmansa sitä vastaan, lisätä hyökkäysvälineitään, valita aseensa ja lujittaa asemiaan, järjestyspuolue päätti tällä kriittisellä hetkellä kadota näyttämöltä ja lykätä istuntojaan kolmella kuukaudella: elokuun 10. päivästä marraskuun 4. päivään.
Vähät siitä, että parlamentaarinen puolue oli hajonnut kahdeksi suureksi ryhmäksi ja nämä edelleen keskuudessaan eri osasiin, sen lisäksi oli rikkoontunut parlamentissa olevan ja parlamentin ulkopuolella olevan järjestyspuolueen yhtenäisyys. Porvariston puhujat ja kirjanoppineet, heidän tribuuninsa ja sanomalehtensä, sanalla sanoen porvariston ideologit ja porvaristo itse, edustajat ja edustettavat seisoivat vieraantuneina vastatusten eivätkä enää ymmärtäneet toisiaan.
Provinssien legitimistit, joiden näköpiiri oli rajoittunut ja innostus rajaton, syyttivät parlamenttijohtajiaan Berryeriä ja Fallouxia siitä, että nämä olivat karanneet bonapartistien leiriin ja luopuneet Henrik V:stä. Heidän neitseellinen, niin kuin Bourbonien liljat, järkensä uskoi syntiinlankeemukseen muttei diplomatiaan.
Vielä kohtalokkaampi ja ratkaisevampi oli kauppaporvariston ja heidän poliitikkojensa välien rikkoutuminen. Kauppaporvaristo ei syyttänyt poliitikkojaan periaatteista luopumisesta kuten legitimistit omiaan, vaan siitä että sen poliitikot olivat pitäneet kiinni hyödyttömiksi käyneistä periaatteista.
Olen jo aikaisemmin huomauttanut, että Fouldin tultua ministeriksi kauppaporvariston se osa, jolle Ludvig Filipin aikanakin oli kuulunut leijonanosa vallasta, rahaylimystö, oli muuttunut bonapartelaiseksi. Fould ei yksinomaan puoltanut pörssissä Bonaparten etuja, hän puolsi myös pörssin etuja Bonaparten luona. Rahaylimystön kantaa kuvaa sattuvimmin seuraava ote sen eurooppalaisesta äänenkannattajasta, Lontoon »Economist»[4] lehdestä. Vuoden 1851 helmikuun 1. päivän numerossa lehti julkaisee kirjoituksen Pariisista:
»Joka suunnalta saamme vakuutuksia, että Ranska kaipaa ennen kaikkea rauhaa. Presidentti puhuu siitä lakiasäätävälle kokoukselle lähettämässään julistuksessa, sama kaikuu kansallisilta puhujalavoilta, samaa vakuuttavat sanomalehdet, samaa julistetaan saarnatuoleista, samaa todistaa valtion arvopapereiden herkkä reagoiminen vähäisimpiinkin mahdollisiin häiriöihin ja niiden vakuus toimeenpanovallan voittaessa.»
Vuoden 1851 marraskuun 29. päivän numerossa »Economist» selittää omissa nimissään:
»Euroopan kaikissa pörsseissä on presidentti nyt tunnustettu järjestyksen vartijaksi.»
Rahaylimystö siis tuomitsi järjestyspuolueen parlamentaarisen taistelun toimeenpanovaltaa vastaan järjestyksen häiritsemisenä ja juhli järjestyksen voittona jokaista voittoa, jonka presidentti sai niistä, joita oli luultu rahaylimystön omiksi edustajiksi. Rahaylimystönä ei tällöin ole pidettävä ainoastaan suuria lainausliikkeen harjoittajia ja valtion arvopaperikeinottelijoita, joiden edut käyvät täysin ymmärrettävistä syistä yksiin valtiovallan etujen kanssa. Koko uudenaikainen rahaliike, koko pankkitalous on mitä kiinteimmässä yhteydessä valtion luottotoimintaan. Osa pankkien liikepääomasta on pakko kiinnittää nopeasti muunnettaviin, korkoa tuottaviin valtion arvopapereihin. Pankkitalletuksia, pääomaa, jonka pankit saavat käytettäväkseen ja jonka ne jakavat kauppiaille ja teollisuudenharjoittajille, virtaa niille osittain valtion koroilla eläjien osingoista. Kun valtiovallan lujuus on kaikkina aikoina ollut koko rahamarkkinoiden ja näiden rahamarkkinain pappien Vanhana testamenttina, niin kuinka voisi olla toisin nyt, jolloin jokainen uusi vedenpaisumus uhkaa huuhtoa pois vanhojen valtioiden mukana myös vanhat valtionvelat?
Myös teollisuusporvaristo oli järjestysfanatismissaan suutuksissaan parlamentaarisen järjestyspuolueen ja toimeenpanovallan riidan vuoksi. Äänestettyään tammikuun 18. päivänä Changarnierin erottamista Thiers, Anglès, Sainte-Beuve ym. saivat valitsijoiltaan juuri teollisuusseuduilta julkisia nuhteita, joissa nimenomaan heidän liittoutumistaan vuoripuolueen kanssa ruoskittiin järjestystä vastaan tehtynä valtiopetoksena. Joskaan, kuten olemme nähneet, röyhkeät kiusanteot ja pikkumaiset juonittelut, joina järjestyspuolueen taistelu presidenttiä vastaan ilmeni, eivät ansainneet parempaa vastaanottoa, niin toisaalta tämä porvariston osa, joka vaatii edustajiaan luovuttamaan asevoimat vastarinnatta oman parlamenttinsa käsistä seikkailevalle kruununtavoittelijalle, ei ollut edes niiden juonien arvoinen, joita sen eduksi punottiin. Se osoitti, että taistelu sen yhteiskunnallisten etujen, sen omien luokkaetujen, sen poliittisen vallan puolesta vain rasitti ja hermostutti sitä, koska se häiritsi sen yksityisiä liikeasioita.
Departementtikaupunkien porvarilliset arvohenkilöt, maistraatin jäsenet, kauppatuomioistuinten jäsenet jne. ottivat kaikkialla miltei poikkeuksetta Bonaparten hänen kiertomatkoillaan vastaan mitä orjamaisimmalla kunnioituksella — jopa silloinkin, kun hän häikäilemättömästi hyökkäsi kansalliskokousta ja varsinkin järjestyspuoluetta vastaan, kuten Dijonissa.
Niin kauan kuin kauppa kävi hyvin, kuten oli laita vielä vuoden 1851 alussa, kauppaporvaristo vastusti vimmatusti kaikkea parlamentaarista taistelua, jotta kaupalle ei koituisi siitä vahinkoa. Kun kauppa kävi huonosti, kuten oli jatkuvasti laita vuoden 1851 helmikuun lopusta lähtien, kauppaporvaristo valitti parlamenttitaistelua lamaannuksen syyksi ja vaati äänekkäästi sen lopettamista, jotta kauppa luistaisi jälleen. Perustuslain tarkistuksesta keskusteltiin juuri tähän huonoon aikaan. Koska tässä oli kysymys olemassaolevan valtiomuodon elämästä tai kuolemasta, niin porvaristo tunsi olevansa sitäkin oikeutetumpi vaatimaan edustajiltaan tämän piinallisen välitilan lopettamista ja samalla status quon säilyttämistä. Siinä ei ollut mitään ristiriitaa. Välitilan lopettamisella se tarkoitti juuri tuon tilan jatkumista, ratkaisun hetken lykkäämistä epämääräiseen tulevaisuuteen. Status quo voitiin säilyttää vain kahdella tavalla: pidentämällä Bonaparten valtakautta tai antamalla hänen jättää perustuslain mukaisesti presidentinvirkansa ja valitsemalla Cavaignac. Osa porvaristoa toivoi viimeksi mainittua ratkaisua, mutta ei osannut antaa edustajilleen mitään parempaa neuvoa kuin että oli pysyttävä vaiti ja oltava kajoamatta polttavaan kysymykseen. Se arveli ettei Bonapartekaan toimisi, mikäli sen edustajat olisivat vaiti. Se tahtoi itselleen kamelikurjen tapaista parlamenttia: tämä kun pistää päänsä piiloon jäädäkseen näkymättömäksi. Toinen osa porvaristoa tahtoi jättää Bonaparten presidentintuolille, koska hän kerran istui sillä, jotta kaikki jäisi entiselleen. Sitä suututti, kun sen parlamentti ei rikkonut julkisesti perustuslakia eikä luopunut muitta mutkitta vallasta.
Departementtien yleisneuvostot, nämä maaseudulla olevat suurporvariston edustuslaitokset, jotka pitivät istuntojaan kansalliskokouksen lomalla ollessa elokuun 25. päivän jälkeen, esiintyivät miltei yksimielisesti perustuslain tarkistamisen puolesta, siis parlamenttia vastaan ja Bonaparten puolesta.
Vielä selvemmin kuin riitaantumisensa omien parlamenttiedustajiensa kanssa, porvaristo toi ilmi kiukkunsa omia kirjallisia edustajiaan, omaa lehdistöään kohtaan. Eivät ainoastaan Ranskaa, vaan koko Eurooppaa hämmästyttivät ne suunnattoman raskaat sakkotuomiot ja häpeälliset vankeusrangaistukset, joita porvarilliset tuomioistuimet langettivat jokaisesta Bonaparten usurpaatiohaluja vastaan kohdistuvasta porvarillisten lehtimiesten hyökkäyksestä, sanomalehdistön jokaisesta yrityksestä puolustaa porvariston poliittisia oikeuksia toimeenpanovaltaa vastaan.
Kun parlamentaarinen järjestyspuolue, kuten olen jo osoittanut, pakotti itsensä pysymään rauhassa vaatimalla äänekkäästi rauhaa, kun se hävittäessään taistelussa yhteiskunnan muita luokkia vastaan omin käsin oman valtakomentonsa, parlamentaarisen valtakomennon kaikki edellytykset julisti, ettei porvariston poliittinen valta soveltunut yhteen porvariston turvallisuuden ja olemassaolon kanssa, niin sitä vastoin parlamentin ulkopuoliset porvariston joukot matelemalla presidentin edessä, herjaamalla parlamenttia, pahoinpitelemällä raa'asti omaa lehdistöään, yllytti Bonapartea vaientamaan ja hävittämään niiden oman puhuvan ja kirjoittavan osan, niiden omat poliitikot ja kynänkäyttäjät, puhujalavat ja sanomalehdet, voidakseen kaikessa rauhassa hoidella omia yksityisiä liikeasioitaan lujan ja rajoittamattoman hallituksen turvissa. Se selitti hyvin selvästi, että se tahtoo kiihkeästi päästä poliittisesta herruudestaan päästäkseen herruuden vaivoista ja vaaroista. Ja tuo parlamentin ulkopuolinen porvaristo, jota raivostutti jopa sen oman luokkaherruuden puolesta käyty parlamentaarinen ja kirjallinen taistelu ja joka petti tuon taistelun johtajat, tuo porvaristo julkeaa nyt jäljestäpäin syyttää proletariaattia siitä, ettei tämä noussut veriseen taisteluun, taisteluun elämästä ja kuolemasta sen puolesta! Tuo porvaristo, joka uhrasi joka hetki yhteiset luokkaetunsa, so. poliittiset etunsa, mitä rajoittuneimpien, likaisimpien yksityisetujensa vuoksi ja vaati samanlaista uhria edustajiltaan, huutaa nyt, että proletariaatti on omien aineellisten etujensa takia uhrannut sen ihanteelliset poliittiset edut. Se tekeytyy kaunosieluksi, jota proletariaatti sosialistien harhaan johtamana ei ole ymmärtänyt ja jonka se on jättänyt ratkaisevalla hetkellä oman onnensa nojaan. Ja se kohtaa yleistä myötätuntoa porvarillisessa maailmassa. En puhu tässä tietenkään saksalaisista nurkkapoliitikoista enkä tolvanoista. Tarkoitan esimerkiksi samaa »Economist» lehteä, joka vielä vuoden 1851 marraskuun 29. päivänä, siis neljä päivää ennen valtiokaappausta, oli julistanut Bonaparten »järjestyksen vartijaksi», mutta Thiersin ja Berryerin »anarkisteiksi» ja joka jo 27. joulukuuta 1851, sen jälkeen kun Bonaparte oli rauhoittanut nämä »anarkistit», huusi, että »tietämättömät, sivistymättömät, typerät proletaarimassat» olivat kavaltaneet »yhteiskunnan ylimpien ja keskikerrosten kyvyt, tiedot, kurinalaisuuden, henkisen vaikutuksen, älylliset voimavarat ja moraalisen arvon». Tyhmää, tietämätöntä ja halpamaista massaa ei ollut mikään muu kuin porvaristomassa itse.
Ranska oli tosin vuonna 1851 kokenut eräänlaisen pienen kauppapulan. Helmikuun lopulla vienti osoittautui pienemmäksi kuin vuonna 1850, maaliskuussa kauppa ehtyi ja tehtaita alettiin sulkea, huhtikuussa teollisuusseutujen tila näytti yhtä toivottomalta kuin helmikuun päivien jälkeen, vielä toukokuussakaan liike-elämä ei ollut elpynyt. Vielä kesäkuun 28. päivänä Ranskan pankin salkku osoitti tuotannon olevan lamatilassa, sillä talletukset kasvoivat tavattomasti, mutta yhtä suuressa määrässä väheni vekseliliike, ja vasta lokakuun puolivälissä alkoi liike-elämässä asteittainen nousu. Ranskan porvaristo selitti tämän kauppalaman johtuvan puhtaasti poliittisista syistä, parlamentin ja toimeenpanovallan välisestä taistelusta, tilapäisluontoisen valtiomuodon epävakaisuudesta, vuoden 1852 toukokuun toisen sunnuntain kauhistuttavista näköaloista. En kiellä, että kaikki nämä seikat vaikuttivat lamauttavasti eräisiin teollisuudenaloihin Pariisissa ja departementeissa. Mutta joka tapauksessa tämä poliittisten olosuhteiden vaikutus oli vain paikallista ja vähäistä. Tarvitaanko muuta sen todistamiseksi, kuin että kauppa alkoi elpyä noin lokakuun puolivälissä juuri samalla hetkellä, jolloin poliittinen tilanne paheni, poliittinen taivaanranta pilvistyi ja joka hetki saattoi odottaa salaman iskua Élyséepalatsin suunnalta? Ranskalainen porvari, jonka »kyvyt, tiedot, hengenvoima ja älylliset voimavarat» eivät ulottuneet sen omaa nenää pitemmälle, saattoi muuten koko Lontoon teollisuusnäyttelyn[5] ajan iskeä nenänsä kauppavaikeuksiensa aiheuttajaan. Samaan aikaan kun Ranskassa suljettiin tehtaita, Englannissa tapahtui kauppaliikkeiden vararikkoja. Kun teollinen paniikki Ranskassa saavutti huippunsa huhti- ja toukokuussa, niin Englannissa huhti- ja toukokuussa saavutti huippukohtansa kaupallinen paniikki. Villateollisuus samoin kuin silkkiteollisuuskin kärsi samalla tavoin niin Englannissa kuin Ranskassakin. Joskin Englannin puuvillatehtaat toimivat edelleenkin, niin voitot eivät enää olleet yhtä suuret kuin 1849 ja 1850. Ero oli vain siinä, että Ranskassa oli teollisuuspula ja Englannissa kauppapula, että Ranskassa tehtaat seisoivat, mutta Englannissa ne laajensivat tuotantoaan olosuhteiden ollessa kuitenkin epäsuotuisampia kuin edellisinä vuosina; että Ranskassa sai kovimmat iskut vienti, Englannissa tuonti. Yhteinen syy, jota ei suinkaan ole etsittävä Ranskan poliittisen taivaan piiristä, oli silminnähtävä. Vuodet 1849 ja 1850 olivat suuren aineellisen kukoistuksen ja liikatuotannon aikaa, joskin tulokset ilmenivät vasta 1851. Tulossa olevaa teollisuusnäyttelyä silmällä pitäen tuotantoa vielä erikoisesti lisättiin tuon vuoden alussa. lisäksi oli muitakin erikoislaatuisia syitä: ensiksikin vuosien 1850 ja 1851 puuvillakato, sitten varmuus odotettua suuremmasta puuvillasadosta, ensin nousu, sitten äkillinen puuvillanhintojen lasku, sanalla sanoen näiden hintojen heilahtelut. Raakasilkkiä oli ainakin Ranskassa saatu tavallista vähemmän. Vihdoin villateollisuus oli vuoden 1848 jälkeen laajentunut siinä määrin, että villantuotanto ei kyennyt pysymään sen rinnalla, ja raakavillan hinta oli suhteettoman korkea villatuotteiden hintoihin verrattuna. Näemme siis maailman kolmen suuren teollisuusalan raaka-aineessa jo kolminkertaisesti ainesta kaupan lamaantumiseen. Näitä erikoisseikkoja lukuun ottamatta vuoden 1851 näennäinen pula ei ollut muuta kuin pysähdys, jonka liikatuotanto ja yletön keinottelu saavat aikaan teollisessa kiertokulussa joka kerta, ennen kuin ne kokoavat kaikki voimavaransa kiriäkseen kuumeisesti kierroksen viimeisen jakson ja päätyäkseen jälleen lähtökohtaansa, yleiseen kauppapulaan. Tällaisina kauppahistorian välikausina tapahtuu Englannissa kauppaliikkeiden vararikkoja, jota vastoin Ranskassa seisahtuu itse teollisuus — osaksi siitä syystä, että sen syrjäyttää kaikilla markkinoilla englantilaisten kilpailu, jota se ei pysty vastustamaan, osaksi siitä syystä, että ylellisyystarviketeollisuutena se on muita herkempi kärsimään liikelamasta. Ranska siis kokee yleisten pulien lisäksi omia kansallisia kauppapuliaan, jotka kuitenkin johtuvat ja ovat riippuvaisia paljon enemmän maailmanmarkkinoiden yleisestä tilasta kuin paikallisista ranskalaisista tekijöistä. On mielenkiintoista vertailla ranskalaisen porvarin ennakkoluuloa englantilaisen porvarin arvostelmaan. Muuan Liverpoolin suurimmista toiminimistä kirjoittaa kauppaa koskevassa katsauksessaan vuodelta 1851:
»Harvoina vuosina ovat vuoden alussa tehdyt ennakkolaskelmat osoittautuneet pettävämmiksi kuin nyt kuluneena vuonna; yksimielisesti odotetun kukoistuksen asemesta vuosi on ollut masentavimpia vuosia neljännesvuosisadan aikana. Näin on asianlaita tietenkin vain kauppaa, mutta ei teollisuutta harjoittavien luokkien kohdalla. Ja kuitenkin oli vuoden alussa syytä olettaa varmuudella päinvastaista; tavaravarastot olivat vähäiset, pääomaa oli runsaasti, elintarvikkeet olivat huokeita, saattoi odottaa runsasta satoa, mannermaalla vallitsi järkkymätön rauha, kotimaassa ei ollut mitään poliittisia tai rahataloudellisia häiriöitä — tuntui, että kauppa voi tosiaankin levittää siipensä vapaammin kuin koskaan ennen... Kenen syyksi siis on katsottava tämä epäsuotuisa tulos? Luulemme, että syy on liiallisessa kaupankäynnissä sekä tuonnin että viennin alalla. Elleivät kauppiaamme itse rajoita toimintaansa, niin meitä ei voi pitää raiteilla muu kuin joka kolmas vuosi toistuva paniikki.»
Kuvitelkaamme nyt ranskalaista porvaria, sitä kuinka tämän liike-elämän paniikin keskellä hänen kaupankipeää aivostoaan piinaavat, kiusaavat ja huumaavat huhut valtiokaappauksesta ja yleisen äänioikeuden palauttamisesta, taistelu parlamentin ja toimeenpanovallan välillä, orleanistien ja legitimistien sota, kommunistien salajuonittelu Etelä-Ranskassa, kuvitellut talonpoikaiskapinat Nievren ja Cherin departementeissa, eri presidenttiehdokkaiden vaalimainostus, lehtien kerskailevat tunnukset, tasavaltalaisten uhkaukset, että he ovat valmiit ase kädessä puolustamaan perustuslakia ja yleistä äänioikeutta, in partibus[6] elävien sankareitten evankeliumit, jotka julistavat maailmanlopun tulevan vuoden 1852 toukokuun toisena sunnuntaina — niin käsitämme, miksi porvaristo tässä sanoin kuvaamattomassa, meluisassa yhtymis-, tarkistus-, lykkäys-, perustuslaki-, salahanke-, liittoutumis-, emigraatio-, usurpaatio- ja vallankumouskaaoksessa huutaa mielipuolena parlamentaariselle tasavallalleen: »Mieluummin kauhea loppu kuin loputon kauhu!»
Bonaparte ymmärsi tämän huudon. Hänen käsityskykyään terävöitti velkojien hurjistuminen, velkojien, joista jok'ikisen auringonlaskun lähentäessä presidenttikauden loppua, vuoden 1852 toukokuun toista sunnuntaita, näytti siltä, että taivaankappaleitten kiertokulku protestoi heidän maalliset vekselinsä. Heistä oli tullut todellisia tähdistäennustajia. Kansalliskokous oli tehnyt tyhjäksi Bonaparten toivon, että hänen valtakauttaan jatkettaisiin perustuslaillista tietä; prinssi Joinvillen ehdokkuus poisti pitemmät epäröinnit.
Bonaparten valtiokaappaus jos mikä oli tapahtuma, josta ennakkotuntua oli jo kauan ennen sen alkamista. Jo tammikuun 29. päivänä 1849, kuukauden kuluttua hänen valitsemisestaan, hän teki asiasta ehdotuksen Changarnierille. Hänen oma pääministerinsä Odilon Barrot oli puhunut valtiokaappauspolitiikasta kesällä 1849 peitetysti ja Thiers talvella 1850 avoimesti. Toukokuussa 1851 Persigny oli vielä kerran yrittänyt saada Changarnierin kannattamaan kaappausta, »Messager de l'Assemblée»[7] oli saattanut julkisuuteen tiedon tästä neuvottelusta, Bonapartistien sanomalehdistö uhkasi valtiokaappauksella jokaisen parlamentaarisen myrskyn aikana, ja mitä lähemmäksi tuli kriisi, sitä rohkeammaksi kävi niiden sävy. Juomingeissa, joita Bonaparte piti joka yö mies- ja naispuolisten hienostokeinottelijain kanssa, päätettiin, aina kun oli päästy puoliyöhön ja runsaat juomat olivat irrottaneet kielenkantimet ja päästäneet mielikuvituksen lentoon, että valtiokaappaus tehdään seuraavana aamuna. Miekat paljastettiin, lasit kilisivät, kansanedustajat lennätettiin ulos ikkunasta, keisarinviitta nostettiin Bonaparten hartioille, kunnes aamunkoitto karkotti jälleen yön aavenäyn ja hämmästynyt Pariisi sai kuulla suulailta Vestan neitsyeiltä ja varomattomilta paladineilta vaarasta, jonka se oli taas kerran välttänyt. Syyskuussa ja lokakuussa huhuttiin yhtenään coup d'étatista.[8] Ennakkotuntuun tuli jo väriäkin kuin kirjavaan daguerrotyyppiin. Selailkaamme Euroopan sanomalehtiä syys- ja lokakuun ajalta, niin tapaamme kirjaimellisesti seuraavanlaisia viittauksia:
»Pariisi on täynnä huhuja valtiokaappauksesta. Kerrotaan, että sotaväki miehittää yöllä pääkaupungin ja seuraavana aamuna julkaistaan asetuksia, joilla hajotetaan kansalliskokous, julistetaan Seinen departementti piiritystilaan, palautetaan yleinen äänioikeus ja joissa vedotaan kansaan. Bonaparten väitetään etsivän ministereitä toimeenpanemaan näitä laittomia asetuksia.»
Kirjeet, jotka tällaisia tietoja toivat, päättyivät aina kohtalokkaaseen: »Lykätty toistaiseksi». Valtiokaappaus oli Bonaparten pysyväinen fiksu idea. Tuota ideaa hän toi mielessään palatessaan Ranskaan. Se oli valloittanut hänet siinä määrin, että hän alinomaa paljasti ja laverteli julki aikeensa. Hän oli niin heikko, että hän myös luopui siitä alinomaa. Valtiokaappauksen haamusta oli tullut niin tuttu aave pariisilaisille, etteivät he tahtoneet uskoa sitä, kun se viimein muuttui lihaksi ja vereksi. Valtiokaappauksen onnistumisen syynä ei suinkaan ollut Joulukuun 10. päivän yhdistyksen johtajan vähäpuheisuus eikä kansalliskokouksen joutuminen odottamattoman äkkiylläkön uhriksi. Se onnistui huolimatta Bonaparten avosuisuudesta ja kansalliskokouksen tieten aikaisemman kehityksen välttämättömänä, väistämättömänä tuloksena.
Lokakuun 10. päivänä Bonaparte ilmoitti ministereilleen päättäneensä jälleen palauttaa yleisen äänioikeuden, 16. päivänä nämä jättivät eroanomuksensa, 26. päivänä Pariisi sai tiedon Thorignyn ministeristön muodostamisesta. Samaan aikaan poliisiprefekti Carlierin tilalle asetettiin Maupas ja armeijan ensimmäisen divisioonan päällikkö Magnan kokosi pääkaupunkiin luotettavimmat rykmentit. Marraskuun 4. päivänä kansalliskokous aloitti uudelleen istuntonsa. Sillä ei ollut muuta tehtävää kuin kerrata lyhyesti ja suppeasti aikaisemmin läpikäymänsä kurssi ja todeta joutuneensa haudatuksi vasta kuoltuaan.
Ensimmäinen asema, jonka kansalliskokous menetti taistelussa toimeenpanovallan kanssa, oli ministeristö. Sen oli pakko juhlallisesti tunnustaa häviönsä ottaessaan täydestä Thorignyn näennäinen ministeristö. Vakinainen valiokunta oli ottanut naurulla vastaan herra Giraudin, kun tämä esitteli itsensä uuden ministeristön nimissä. Niin heikko ministeristö ajamassa sellaista lujaa toimenpidettä kuin yleisen äänioikeuden palauttaminen! Mutta kysymyshän olikin juuri siitä, ettei mitään tehtäisi parlamentin avulla, vaan kaikki vastoin parlamenttia.
Heti ensimmäisenä kokouspäivänään kansalliskokous sai Bonapartelta kirjelmän, jossa hän vaati yleisen äänioikeuden palauttamista ja vuoden 1850 toukokuun 31. päivän lain kumoamista. Hänen ministerinsä esittivät samana päivänä samansisältöisen asetuksen.
Ministerien esityksen asian kiireellisyydestä kansalliskokous hylkäsi heti ja itse lakiesityksen marraskuun 13. päivänä 355 äänellä 348 vastaan. Näin se vielä kerran repi palasiksi valtakirjansa, osoitti vielä kerran, että se oli muuttunut kansan vapaasti valitsemasta edustajistosta yhden luokan usurpatoriseksi parlamentiksi, tunnusti vielä kerran itse katkoneensa lihakset, jotka sitoivat parlamentaarista päätä kansakunnan ruumiiseen.
Toimeenpanovalta vetosi kansalliskokouksesta kansaan ehdottamalla yleisen äänioikeuden palauttamista, kun taas lakiasäätävä valta vetosi kansan asemesta armeijaan ehdottamalla kvestorilakia. Tuon lain piti antaa kansalliskokoukselle oikeus kutsua välittömästi sotaväkeä käytettäväkseen, muodostaa parlamentin oma armeija. Nimittäessään siten armeijan erotuomariksi kansan ja itsensä, Bonaparten ja itsensä välisissä asioissa, tunnustaessaan armeijan ratkaisevaksi valtiomahdiksi kansalliskokouksen täytyi toisaalta todeta luopuneensa hallitsemasta tuota voimaa jo kauan sitten. Keskustelullaan oikeudesta kutsua sotaväkeä käytettäväkseen, sen sijaan että olisi kutsunut sitä heti, se osoitti itsekin epäilevänsä omia voimiaan. Hylätessään kvestorilakiesityksen so. tunnusti avoimesti voimattomuutensa. Lakiesitys kumottiin sen saadessa 108 äänen vähemmistön, vuoripuolue oli siis ratkaissut asian. Se oli samanlaisessa asemassa kuin Buridanin aasi, tosin sen ratkaistavana ei ollut, kumpi kahdesta heinäsäkistä olisi viehättävämpi, vaan kumpi kahdesta selkäsaunasta olisi ankarampi. Toisaalta se pelkäsi Changarnieria, toisaalta Bonapartea. Täytyy myöntää, ettei se ollut lainkaan sankarin asemassa.
Marraskuun 18. päivänä ehdotettiin järjestyspuolueen aikaansaamaa kunnallisvaalilakia muutattavan siten, että kunnallisvaaleihin osallistuvilta valitsijoilta vaadittaisiin vain yhden vuoden asumista samalla paikkakunnalla entisen kolmen vuoden asemesta. Muutosehdotus hylättiin yhden ainoan äänen enemmistöllä, ja tämänkin ääni osoittautui oitis erehdykseksi. Hajaannuttuaan toisilleen vihamielisiksi ryhmäkunniksi järjestyspuolue oli jo kauan sitten menettänyt itsenäisen parlamentaarisen enemmistönsä. Se osoitti nyt, ettei parlamentissa enää ollut olemassa ylipäänsä mitään enemmistöä. Kansalliskokouksesta oli tullut ratkaisukyvytön. Mikään kiinnevoima ei ollut enää pitämässä koossa sen osasia, se oli vetäissyt viimeisen henkäyksensä, se oli kuollut.
Muutamia päiviä ennen katastrofia parlamentin ulkopuolella olevat porvarisjoukot joutuivat vielä kerran juhlallisesti todistamaan välirikkonsa parlamentissa istuvan porvariston kanssa. Thiers, joka parlamentaarisena sankarina poti erikoisen voimakkaasti parlamentaarisen kretinismin parantumatonta tautia, punoi parlamentin kuoleman jälkeen uutta parlamentaarista juonta valtioneuvoston kanssa, vastuuvelvollisuuslakia, jonka tarkoituksena oli: pitää presidenttiä tiukasti perustuslain puitteissa. Niin kuin Bonaparte syyskuun 15. päivänä, Pariisin uuden kauppahallin perustamispäivänä, oli kuin uusi Masaniello olisi lumonnut torimatamit, naiskalakauppiaat — ja totta puhuen yksi kalakauppias vastasi reaalisen voiman kannalta 17 linnakreiviä — niin kuin hän kvestorilain esittämisen jälkeen oli saanut innostumaan Élyséepalatsissa kestitsemänsä luutnantit, niin hän 25. marraskuuta houkutteli puolelleen teollisuusporvariston, joka oli kokoontunut sirkukseen vastaanottamaan hänen kädestään Lontoon teollisuusnäyttelystä saadut palkintomitalit. Lainaan »Journal des Débats» lehdestä tyypillisen kohdan hänen puheestaan:
»Näin odottamattomat menestykset antavat minulle oikeuden toistaa: miten suuri olisikaan Ranskan tasavalta, jos se saisi hoitaa todellisia etujaan ja uudistaa laitoksiaan sen sijaan, että sitä alinomaa häiritsevät toisaalta demagogit, toisaalta monarkistiset hallusinaatiot. (Voimakkaita, myrskyisiä, jatkuvia suosionosoituksia amfiteatterin joka puolelta.) Nuo monarkistiset hallusinaatiot ovat kaiken edistyksen ja kaikkien tärkeimpien teollisuusalojen esteenä. Edistyksen asemesta on vain taistelua. Näemme miesten, jotka olivat ennen kuninkaallisen arvovallan ja etuoikeuksien innokkaimpia tukipylväitä, nyt muuttuvan konventin puoluepukareiksi pelkästään siksi, että voisivat heikentää yleisen äänioikeuden luomaa arvovaltaa. (Voimakkaita, jatkuvia suosionosoituksia.) Näemme miesten, jotka joutuivat eniten kärsimään vallankumouksesta ja eniten valittivat sen johdosta, nyt provosoivan uutta vallankumousta, ja vain kansakunnan tahtoa kahlitakseen... Lupaan teille rauhaa tulevaisuudessa» jne. jne. (Hyvä! Hyvä! Myrskyisiä hyvä-huutoja.)
Näin teollisuusporvaristo paukuttaa käsiään hyväksyen orjamaisesti joulukuun 2. päivän valtiokaappauksen, parlamentin tuhoamisen, oman herruutensa perikadon, Bonaparten diktatuurin. Marraskuun 25. päivän suosionosoitusten jylinän vastakaikuna on joulukuun 4. päivän tykkien jylinä ja eniten käsiään paukuttaneen herra Sallandrouzen taloon paukkuu silloin eniten pommeja.
Hajottaessaan pitkän parlamentin[9] Cromwell meni yksinään istuntosaliin, otti esiin kellonsa, jottei parlamentti jatkaisi olemassaoloaan minuuttiakaan yli hänen määräämänsä ajan, ja ajoi ulos joka ainoan parlamentinjäsenen hilpein humoristisin pilkkapuhein. Napoleon, esikuvaansa pienempänä, meni sentään brumairekuun 18. päivänä lakiasäätävän elimen istuntohuoneeseen ja luki tälle, tosin tukahtuneella äänellä, sen kuolemantuomion. Toinen Bonaparte, jolla muuten oli käsissään aivan toisenlainen toimeenpanovalta kuin Cromwellilla tai Napoleonilla, ei etsinyt esikuvaa maailmanhistorian vuosikirjoista, vaan Joulukuun 10. päivän yhdistyksen annaaleista, rikoslainkäytön annnaleista. Hän varasti Ranskan Pankilta 25 miljoonaa frangia, osti kenraali Magnanin miljoonalla, sotilaat a 15 frangia ja ryyppy, kuin varas tapasi salaa yöllä rikostovereitaan, lähetti kätyrinsä murtautumaan parlamentin vaarallisimpien johtomiesten asuntoihin ja vangitutti Cavaignacin, Lamoricièren, Le Flôn, Changarnierin, Charrasin, Thiersin, Bazen ym. nostaen heidät vuoteistaan, miehitytti sotaväellä Pariisin tärkeimmät paikat ja parlamenttitalon, antoi varhain aamulla iskeä helppoheikin mainosjulistuksia joka muuriin tiedottamaan kansalliskokouksen ja valtioneuvoston hajottamisesta, yleisen äänioikeuden palauttamisesta ja Seinen departementin julistamisesta piiritystilaan. Pian tämän jälkeen hän julkaisutti »Moniteurissa» väärennetyn asiakirjan, jouka mukaan vaikutusvaltaiset parlamentaarikot ovat muka ryhmittyneet valtioneuvostona hänen ympärilleen.
Parlamentin rippeet, joihin kuuluu etupäässä legitimistejä ja orleanisteja, kokoonnuttuaan Pariisin kymmenennen piirin kaupungintalolle päättivät toistuvien »Eläköön tasavalta!» -huutojen säestämänä erottaa Bonaparten, pitivät turhaan puheita rakennuksen edustalla väkijoukolle, kunnes ne vihdoin raahattiin afrikkalaisten tarkka-ampujien saattamina ensin d'Orsayn kasarmiin, sullottiin sitten vankivaunuihin ja kuljetettiin Mazasin, Hamin ja Vincennesin vankiloihin. Sellainen oli järjestyspuolueen, lakiasäätävän kansalliskokouksen ja helmikuun vallankumouksen loppu.
Ennen lopullista johtopäätöstä esitämme lyhyenä kaavana tuon vallankumouksen historian:
I. Ensimmäinen jakso. Helmikuun 24. päivästä toukokuun 4. päivään 1848. Helmikuun vaihe. Esinäytös. Yleinen veljeilyhuiputus.
II. Toinen jakso. Tasavallan perustamisen ja perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kausi.
1. Toukokuun 4. päivästä kesäkuun 25. päivään 1848. Kaikkien luokkien taistelu proletariaattia vastaan. Proletariaatin tappio kesäkuun päivinä.
2. Kesäkuun 25. päivästä joulukuun 10. päivään 1848. Aitojen porvarillis-tasavaltalaisten diktatuuri. Perustuslain laatiminen. Pariisin julistaminen piiritystilaan. Porvariston diktatuurin kumoaminen Bonaparten tultua valituksi presidentiksi 10. joulukuuta.
3. Joulukuun 20. päivästä 1848 toukokuun 28. päivään 1849. Perustuslakia säätävän kokouksen taistelu Bonapartea ja hänen kanssaan liittoutunutta järjestyspuoluetta vastaan. Perustuslakia säätävän kokouksen perikato. Tasavaltalaisen porvariston tappio.
III. Kolmas jakso. Perustuslaillisen tasavallan ja lakiasäätävän kansalliskokouksen kausi.
1. Toukokuun 28. päivästä kesäkuun 13. päivään 1849. Pikkuporvariston taistelu porvaristoa ja Bonapartea vastaan. Pikkuporvarillisen demokratian tappio.
2. Kesäkuun 13. päivästä 1849 toukokuun 31. päivään 1850. Järjestyspuolueen parlamentaarinen diktatuuri. Järjestyspuolue täydellistää herruutensa poistamalla yleisen äänioikeuden, mutta kadottaa parlamentaarisen ministeristön.
3. Toukokuun 31. päivästä 1850 joulukuun 2. päivään 1851. Taistelu parlamentaarisen porvariston ja Bonaparten välillä.
a) Toukokuun 31. päivästä 1850 tammikuun 12. päivään 1851. Parlamentti kadottaa armeijan ylipäällikkyyden.
b) Tammikuun 12. päivästä huhtikuun 11. päivään 1851. Parlamentti kärsii tappion yrittäessään saada jälleen hallinnollisen vallan. Järjestyspuolue kadottaa itsenäisen parlamentaarisen enemmistönsä. Sen liittoutuminen tasavaltalaisten ja vuoripuolueen kanssa.
c) Huhtikuun 11. päivästä lokakuun 9. päivään 1851. Tarkistus-, yhteensulautumis- ja valtuuksien pidentämisyrityksiä. Järjestyspuolue hajaantuu ainesosiinsa. Porvarillisen parlamentin ja porvarilehdistön sekä toisaalta porvaristojoukkojen välien lopullinen rikkoutuminen.
d) Lokakuun 9. päivästä joulukuun 2. päivään 1851. Parlamentin ja toimeenpanovallan välien julkinen rikkoutuminen. Parlamentti kuolee, se kaatuu oman luokkansa, armeijan ja kaikkien muiden luokkien hylkäämänä. Parlamentaarisen valtakomennon ja porvariston herruuden perikato. Bonaparten voitto. Imperiumin restauraatioparodia.
[1] »L'Assemblée nationale» (Kansalliskokous) oli Pariisissa 1848–1857 joka päivä ilmestyvä monarkistis-legitimistisen suuntauksen lehti. Vuosina 1848–1851 se heijasti niiden katsomuksia, jotka puolsivat molempia hallitussukuja edustaneiden puolueiden, legitimistien ja orleanistien, yhteenliittymistä. Toim.
[2] Venetsia oli 1850-luvulla Ranskan kruununtavoittelijan kreivi Chambordin olinpaikka. Toim.
[3] Tässä tarkoitetaan legitimistien leirissä restauraatiokaudella ilmenneitä taktisia erimielisyyksiä. Villèle (Ludvig XVIII:nnen kannattaja) oli varovaisten taantumuksellisten toimenpiteiden kannalla, kun taas Polignac (kannatti kreivi d'Artoisia, vuodesta 1824 kuningas Kaarle X) pyrki vallankumousta edeltäneen järjestyksen täydelliseen palauttamiseen.
Tuileries'n palatsi Pariisissa oli Ludvig XVIII:n residenssi ja palatsiin kuuluva Marsanin paviljonki (Pavillon Marsan) oli kreivi d'Artoisin residenssinä restauraatiokaudella. Toim.
[4] »The Economist» (Taloustieteilijä) on englantilainen talouselämän ja politiikan kysymyksiä käsittelevä viikkolehti ja teollisen suurporvariston äänenkannattaja. Ilmestyy Lontoossa vuodesta 1843. Toim.
[5] Lontoon teollisuusnäyttely oli maailman ensimmäinen teollisuustuotteiden myyntinäyttely, joka oli avoinna touko–lokakuussa 1851. Toim.
[6] In partibus infidelium (kirjaimellisesti käännettynä 'uskottomien maassa'). Niiden katolisten piispojen arvonimeen liitettävä lisäys, jotka määrättiin vain nimellisesti piispanvirkaan ei-kristillisissä maissa. Marx ja Engels kättivät tätä sanontaa usein puhuessaan erilaisista emigranttihallituksista, joita muodostettiin ulkomailla ottamatta lainkaan huomioon maassa vallitsevaa tilannetta. Toim.
[7] »Le Messager de l'Assemblée» (Kokouksen tiedonantaja) oli Pariisissa 16. helmikuuta — 2. joulukuuta 1851 ilmestynyt, suuntaukseltaan bonapartevastainen päivälehti. Toim.
[8] — valtiokaappauksesta. Toim.
[9] Pitkä parlamentti (1640—1653) oli kuningas Kaarle I:n porvarillisen vallankumouksen alkuvaiheessa koolle kutsuma Englannin parlamentti, josta tuli tämän vallankumouksen lakiasäätävä elin. Vuonna 1649 parlamentti tuomitsi Kaarle I:n mestattavaksi ja julisti Englannin tasavallaksi. Cromwell hajotti sen 1653. Toim.