Sosiaalinen tasavalta ilmaantui fraasina, ennustuksena helmikuun vallankumouksen kynnyksellä. Kesäkuun päivinä 1848 se hukutettiin Pariisin proletariaatin vereen, mutta se esiintyi aaveena näytelmän seuraavissakin näytöksissä. Näyttämölle ilmestyi demokraattinen tasavalta. Se hävisi 13. kesäkuuta 1849 yhdessä pakoon juosseiden pikkuporvareittensa kanssa, mutta vielä paetessaankin se jätti peräänsä kerskailavia mainoslehtisiä. Parlamentaarinen tasavalta otti tämän jälkeen yhdessä porvariston kanssa haltuunsa koko näyttämön, se rehenteli täydessä leveydessään, mutta 2. joulukuuta 1851 hautasi sen yhtyneitten kuningasmielisten huutaessa kauhuissaan: »Eläköön tasavalta!»
Ranskan porvaristo vastusti työtätekevän proletariaatin herruutta, ja niin se nosti valtaan ryysyköyhälistön ja sen etunenässä olevan Joulukuun 10. päivän yhdistyksen johtajan. Porvaristo oli pitänyt Ranskaa henkeä salpaavan kauhun vallassa kuvailemalla punaisen anarkian tulevia hirmuja; Bonaparte antoi heille tämän tulevaisuuden korkojen kera, kun viinan villitsemä järjestyksen armeija ammuskeli 4. joulukuuta Boulevard Montmartren ja Boulevard des Italiensin huomattavia porvareita heidän omien ikkunainsa ääreen. Porvaristo jumaloi miekkaa, nyt miekka hallitsee sitä itseään. Se hävitti vallankumouksellisen lehdistön, nyt sen oma lehdistö on hävitetty. Se pani poliisin valvomaan kansankokouksia, nyt sen omat salongit ovat poliisin valvonnassa. Se hajotti demokraattisen kansalliskaartin, nyt sen oma kansalliskaarti on hajotettu. Se julisti piiritystilan, nyt se itse on piiritystilassa. Se asetti sotilaskomissiot valamiestuomioistuinten tilalle, nyt sen omien valamiestuomioistuinten tilalle on asetettu sotilaskomissiot. Se antoi kansanopetuksen pappien huostaan, nyt sen oma opetuslaitos on pappien huostassa. Se karkotti ihmisiä ilman oikeudeukäyntiä, nyt sitä itseään karkotetaan ilman oikeudenkäyntiä. Valtiomahdin avulla se tukahdutti kaikki yhteiskunnalliset liikehtimisyritykset, valtiomahti tukahduttaa nyt sen omien yhteiskuntapiirien kaikki liikehtimisyritykset.
Oman rahakukkaronsa säilyttämisinnossa se nousi kapinaan omia poliitikkojaan ja kynänkäyttäjiään vastaan, nyt sen poliitikot ja kynänkäyttäjät on raivattu pois tieltä, mutta sen rahakukkaroa ryöstetään sittenkin, kun siltä itseltään on tukittu suu ja katkaistu kynä. Porvaristo huusi uupumatta vallankumoukselle kuin pyhä Arsenius kristityille: »Fuge, tace, quiesce! Pakene, vaikene, tyynny!» Bonaparte huutaa porvaristolle: »Fuge, tace, quiesce! Pakene, vaikene, tyynny!»
Ranskan porvaristo oli ajat sitten ratkaissut Napoleonin pulman: »Dans cinquante ans, l'Europe sera républicaine ou cosaque.»[1] Se oli ratkaissut pulman luomalla »république cosaquen».[2] Tasavallan taideteoksen muuttamiseen epäsikiöksi ei lainkaan tarvittu Kirken ilkeämielistä taikavoimaa. Tuo tasavalta ei ole menettänyt muuta kuin näennäisen kunnioitettavuutensa. Nykyinen Ranska[3] sisältyi valmiina jo parlamentaariseen tasavaltaan. Pistimen yksikin pisto riittäisi, jotta kalvo puhkeaisi ja hirviö tulisi kaikkien näkyviin.
Miksei Pariisin proletariaatti noussut joulukuun 2. päivän jälkeen?
Porvaristo oli vasta määrätty kukistettavaksi, mutta määräystä ei vielä oltu pantu täytäntöön. Proletariaatin vähänkin vakavampi kapina olisi heti saanut porvariston jälleen elostumaan, sopimaan armeijan kanssa ja tuottanut työläisille toisen kesäkuun tappion.
Joulukuun 4. päivänä porvarit ja pikkukauppiaat yllyttivät proletariaattia taisteluun. Samana päivänä illalla useat kansalliskaartin legioonat lupasivat saapua taistelukentälle aseistautuneina ja sotilaspuvuissa. Porvarit ja pikkukauppiaat näet olivat saaneet tietää, että eräällä joulukuun 2. päivänä antamallaan säädöksellä Bonaparte oli tehnyt lopun salaisesta äänestyksestä ja määrännyt heidät merkitsemään »kyllä» tai »ei» oman nimensä kohdalle julkiseen äänestäjäluetteloon. Joulukuun 4. päivän vastarinta säikäytti Bonapartea. Yön aikana hän laitatti Pariisin kaikkiin kadunkulmiin julisteita, joissa tiedotettiin salaisen äänestyksen palauttamisesta. Porvarit ja pikkukauppiaat uskoivat saavuttaneensa tarkoituksensa. Juuri porvarit ja pikkukauppiaat pysyivät seuraavana aamuna näkymättömissä.
Bonaparte oli joulukuun 1. ja 2. päivän välisenä yönä äkkiyllättäen riistänyt Pariisin proletariaatilta sen johtajat, barrikadien päälliköt. Upseerittomana armeijana, jonka vuosien 1848 ja 1849 kesäkuun ja vuoden 1850 toukokuun muistot tekivät haluttomaksi taistelemaan vuoripuolueen lipun alla, proletariaatti jätti etujoukkonsa, salaisten seurojen, pelastettavaksi Pariisin kapinoitsijakunnian, jonka porvaristo oli jättänyt sotaväen armoille siinä määrin ilman vastarintaa, että Bonaparte saattoi myöhemmin riisua kansalliskaartin aseista seuraavin pilkallisin perustein: hän pelkäsi anarkistien voivan käyttää väärin kansalliskaartin aseita kansalliskaartia itseään vastaan!
»C'est le triomphe complet et définitif du socialisme!»[4] Näin luonnehti Guizot joulukuun 2. päivän kumousta. Jos kohta parlamentaarisen tasavallan kukistumiseen sisältyi proletaarisen vallankumouksen riemuvoiton itu, niin sen kouraantuntuvana tuloksena oli kuitenkin lähinnä Bonaparten voitto parlamentista, toimeenpanovallan voitto lainsäädäntövallasta, korulauseettoman voiman voitto korulauseiden voimasta. Parlamentissa kansakunta ylensi yleisen tahtonsa laiksi, ts. hallitsevan luokan lain yleiseksi tahdokseen. Toimeenpanovallan edessä se luopuu kaikesta omasta tahdostaan ja alistuu toisen tahdon määräyksiin, arvovaltaan. Toimeenpanovalta lainsäädäntövallan vastakohtana ilmaisee kansakunnan heteronomiaa sen autonomian vastakohtana. Ranska näyttää siis päässeen yhden luokan despotiasta vain joutuakseen yhden ainoan henkilön despotian alaiseksi ja vieläpä arvovaltaa vailla olevan yksilön arvovallan alaiseksi.
Taistelu näyttää päättyneen siihen, että kaikki luokat polvistuivat yhtä voimattomina ja yhtä äänettömästi pyssynperän edessä.
Vallankumous on sittenkin perusteellinen. Se on vielä kulkemassa kiirastulen läpi. Se suorittaa tehtäväänsä johdonmukaisesti. Vuoden 1851 joulukuun 2. päivään mennessä se oli suorittanut puolet valmistelutöistä, nyt se suorittaa ne loppuun. Ensin se täydellisti parlamentaarista valtaa voidakseen sitten kukistaa sen. Saavutettuaan tämän päämääränsä se täydellistää nyt toimeenpanovaltaa, pelkistää sen puhtaimpaan muotoonsa, eristää sen, asettaa sen yksinomaiseksi vastakohdakseen keskittääkseen kaikki hävitysvoimansa sitä vastaan. Ja kun vallankumous on suorittanut loppuun tämän alustavan työnsä toisen osan, silloin Eurooppa ponnahtaa istuimeltaan ja huutaa riemuiten: »Niin, oikein, vanha myyrä. Joutuin kaivat.»[5]
Tämä toimeenpanovalta suunnattomine virkavalta- ja sotilasorganisaatioineen, monimutkaisine ja keinotekoisine valtiokoneistoineen, puolimiljoonaisine virkamiesjoukkoineen, jonka rinnalla on toiset puoli miljoonaa käsittävä armeija, tämä hirveä loiselimistö, joka kietoo Ranskan yhteiskuntaruumista kuin verkko ja tukkii kaikki sen huokoset, syntyi absoluuttisen monarkian päivinä feodalismin rappeutuessa ja joudutti tätä rappeutumista. Maanomistajien ja kaupunkien feodaalierioikeudet muuttuivat yhtä moniksi valtiovallan attribuuteiksi, feodaaliset arvohenkilöt palkkaa nauttiviksi virkamiehiksi ja keskiajan ristiriitaisten täysivaltaisuuksien kirjava näytekokoelma yhden valtiovallan säännöstellyksi suunnitelmaksi, missä työ oli tehdasmaisesti jaoteltua ja keskitettyä. Ranskan ensimmäisen vallankumouksen — se oli ottanut tehtäväkseen murtaa kaikki paikalliset, alueelliset, kaupunkien ja provinssien erikoisvallat luodakseen kansakunnan kansallisen yhtenäisyyden — täytyi kehittää edelleen sitä, minkä absoluuttinen monarkia oli pannut alulle: keskitystä, mutta samalla se laajeni hallitusvaltaa, tämän attribuuttien ja apurien määrää. Napoleon teki täydelliseksi tämän valtiokoneiston. Legitiimi monarkia ja heinäkuun monarkia eivät tuoneet lisää mitään muuta paitsi suuremman työnjaon, joka laajeni sitä mukaa kuin porvarillisen yhteiskunnan sisäinen työnjako loi uusia eturyhmiä, siis uusia valtion hallinnan kohteita. Jokainen yhteinen etu erotettiin heti yhteisöstä, asetettiin korkeampana yleisenä etuna yhteisön vastapainoksi, riistettiin yhteisön jäsenten omatoimisuuden piiristä ja tehtiin hallituksen toiminnan kohteeksi alkaen jonkin kyläkunnan sillasta, koulutalosta ja kunnan omaisuudesta aina Ranskan rautateitä, kansallisomaisuutta ja valtionyliopistoa myöten. Parlamentaarinen tasavalta huomasi vihdoin olevansa pakotettu vallankumousta vastaan taistellassaan tehostamaan rankaisutoimenpiteiden ohella hallitusvallan keinoja ja keskitystä. Kaikki mullistukset ovat vain täydellistäneet tätä koneistoa, sen sijaan että olisivat murtaneet sen. Puolueet, jotka vuorotellen kamppailivat vallasta, pitivät tämän suunnattoman valtiorakennelman haltuunsa ottamista tärkeimpänä voittosaaliina.
Mutta absoluuttisen monarkian ensimmäisen vallankumouksen ja Napoleonin aikana byrokratia oli vain porvariston luokkaherruuden valmistelemiskeino. Restauraation aikana Ludvig Filipin ja parlamentaarisen tasavallan aikana byrokratia oli hallitsevan luokan työkalu, vaikka pyrkikin kovasti omavaltaisuuteen.
Vasta toisen Bonaparten aikana valtio näyttää päässeen täysin itsenäiseksi. Valtiokoneisto on siinä määrin lujittanut asemansa kansalaisyhteisöön nähden, että sen huipulla saa olla vaikka Joulukuun 10. päivän yhdistyksen johtaja, joku vierailta mailta vaeltanut onnenonkija, jonka on nostanut kilvelle humalainen sotamieslauma, minkä hän on ostanut viinaryypyllä ja makkaralla ja mitä hänen on yhä uudelleen houkuteltava makkaralla. Tästä se masentava epätoivo, se tavattoman nöyryytyksen ja alennuksen tunne, joka ahdistaa Ranskan rintaa ja tukahduttaa sen henkeä. Ranska tuntee itsensä kuin raiskatuksi.
Valtiovalta ei silti leijaile ilmassa. Bonaparte edustaa luokkaa ja vieläpä ranskalaisen yhteiskunnan lukuisinta luokkaa: palstatilallisia.
Bonapartet ovat talonpoikien, ts. Ranskan suurten kansanjoukkojen dynastia, kuten Bourbonit olivat suurmaanomistuksen dynastia ja Orléansit rahan dynastia. Talonpoikien valittu ei ole se Bonaparte, joka alistui porvariston parlamentin tahtoon, vaan se Bonaparte, joka hajotti porvariston parlamentin. Kolmen vuoden ajan oli kaupunkien onnistunut vääristellä joulukuun 10. päivän vaalin merkitystä ja puijata talonpoikia keisarivallan ennallistamisella. Vuoden 1848 joulukuun 10. päivän vaalin teki realiteetiksi vasta vuoden 1851 joulukuun 2. päivän valtiokaappaus.
Palstatilalliset muodostavat suunnattoman suuren joukon, jonka jäsenet elävät samanlaisissa olosuhteissa joutumatta silti moninaisiin suhteisiin keskenään. Heidän tuotantotapansa eristää heidät toisistaan, sen sijaan että saattaisi heidät keskinäiseen kanssakäymiseen. Tätä eristyneisyyttä edistävät Ranskan huonot kulkuyhteydet ja talonpoikien köyhyys. Heidän tuotantolohkonsa, palstatila, ei salli viljelyksessä mitään työnjakoa, mitään tieteen soveltamista, siis mitään kehityksen moninaisuutta, mitään kykyjen erilaisuutta, mitään yhteiskunnallisten suhteiden runsautta. Kukin yksityinen talonpoikaisperhe on miltei täysin omavarainen, tuottaa välittömästi itse suurimman osan siitä, mitä kuluttaa, ja saa siis elämäntarvikkeensa olemalla vaihtosuhteissa enemmänkin luonnon kuin yhteiskunnan kanssa. Palstatila, talonpoika ja perhe, sen vierellä toinen palstatila, toinen talonpoika ja toinen perhe. Joukko palstatiloja muodostaa kylän, joukko kyliä departementin. Ranskan kansakunta on siten valtaosaltaan pelkkä samannimisten suureiden yhdistelmä, melkein niin kuin säkillinen perunoita on perunasäkki. Mikäli miljoonat perheet elävät taloudellisissa oloissa, jotka erottavat heidän elintapansa, etunsa ja sivistyksensä muiden luokkien elintavoista, eduista ja sivistyksestä ja asettavat ne näiden vastakohdaksi, sikäli ne ovat luokka. Mikäli palstatilallisia yhdistävät vain paikalliset siteet, mikäli heidän etujensa yhtäläisyys ei synnytä heidän kesken mitään yhteyttä, mitään kansallista liittoumaa, mitään poliittista organisaatiota, sikäli he eivät ole mikään luokka. Siksi he eivät kykene ajamaan luokkaetujaan omissa nimissään enempää parlamentin kuin konventinkaan kautta. He eivät voi itse edustaa itseään, heitä edustamassa pitää olla toisten. Heidän edustajansa täytyy samalla esiintyä heidän herranaan, heidän yläpuolellaan olevana arvovaltana, rajoittamattomana hallitusvaltana, joka suojelee heitä toisilta luokilta ja lähettää heille ylhäältä sateen ja auringonpaisteen. Palstatilallisten poliittisen vaikutusvallan ilmauksena on siis viime kädessä se, että toimeenpanovalta alistaa valtaansa yhteiskunnan.
Historialliset perinteet ovat herättäneet Ranskan talonpojissa mystistä uskoa, että Napoleon-niminen mies on palauttava heille kaikki ihanuudet. Ja niinpä ilmaantuikin muuan, joka tekeytyi täksi mieheksi, koska kantoi Napoleonin nimeä Code Napoléonin (Napoleonin lakikokoelman) artiklan mukaisesti, joka määrää: La recherche de la paternité est interdite.[6] Kahdenkymmenen kulkurielämän vuoden ja monien tavattomien seikkailujen jälkeen toteutuu ennustus ja miehestä tulee Ranskalainen keisari. Veljenpojan päähänpinttymä toteutui, koska se löi yhteen Ranskan suurilukuisimman luokan päähänpinttymän kanssa.
Mutta nyt väitettäneen ehkä vastaan: entä puolet Ranskasta käsittäneet talonpoikaiskapinat, armeijan talonpoikaismetsästys, talonpoikain joukkovangitsemiset ja -karkotukset?
Ludvig XIV:n ajoista lähtien Ranskassa ei ole nähty vainottavan sillä tavoin talonpoikia »demagogisista salajuonista».
Koettakaa ymmärtää minua oikein. Bonaparten dynastia ei edusta vallankumouksellista, vaan vanhoillista talonpoikaa; se ei edusta talonpoikaa, joka pyrkii vapautumaan yhteiskunnallisista elinoloistaan, palstatilastaan, vaan sellaista talonpoikaa, joka tahtoo lujittaa sitä entisestään; se ei edusta sitä maalaisväestöä, joka liittyen yhteen kaupunkien kanssa tahtoo kumota oman tarmonsa voimalla tämän vanhan järjestyksen, vaan maalaisväestöä, joka päinvastoin sulkeutuu typerästi tuohon vanhaan järjestelmään ja tahtoo pelastua palstatiloineen ja saada erioikeuden keisariuden haamun avulla. Se ei edusta talonpojan valistuneisuutta, vaan taikauskoisuutta, ei hänen arvostelukykyään, vaan ennakkoluuloaan, ei hänen tulevaisuuttaan, vaan hänen menneisyyttään, ei hänen nykyisiä Sevenneitään,[7] vaan hänen nykyistä Vendéetään.[8]
Parlamentaarisen tasavallan kolmivuotinen ankara herruus oli vapauttanut osan Ranskan talonpojista Napoleon-harhakuvitelmista ja vallankumouksellistanut heitä, tosin vielä vain pinnallisesti; mutta joka kerta, kun he alkoivat liikehtiä, porvaristo löi heidät voimalla takaisin. Parlamentaarisen tasavallan aikana Ranskan talonpojan tietoisuudessa kävivät kamppailua uudet aatteet ja vanhat perinteet. Tämä prosessi tapahtui koulunopettajien ja pappien välisen herkeämättömän taistelun muodossa. Porvaristo löi opettajat. Talonpojat yrittivät ensi kerran ottaa itsenäisesti kantaa hallituksen toimenpiteisiin. Tämä ilmeni määrien ja prefektien jatkuvina yhteenottoina. Porvaristo pani määrit viralta. Vihdoin Ranskan eri seutujen talonpojat nousivat parlamentaarisen tasavallan aikana vastustamaan armeijaa, omaa luomustaan. Porvaristo rankaisi heitä piiritystiloilla ja teloituksilla. Ja nyt tämä samainen porvaristo huutaa joukkojen, tuon vile multituden[9] typeryydestä, joka on muka kavaltanut sen Bonapartelle. Se itse vahvisti väkivalloin talonpoikaisluokan imperiumiuskoa, se itse piti kiinni olotilasta, joka on tätä talonpoikaisuskontoa synnyttävä maaperä. Porvariston on tosin yhtä pakko pelätä joukkojen typeryyttä niin kauan kuin he pysyvät vanhoillisina kuin niiden tietoisuutta heti kun niistä tulee vallankumouksellisia.
Coup d'étatia[10] seuranneissa kapinoissa osa Ranskan talonpojistoa esitti ase kädessä vastalauseensa vuoden 1848 joulukuun 10. päivänä antamaansa luottamuslausetta vastaan. Ne talonpojat olivat viisastuneet vuoden 1848 jälkeen saamastaan opetuksesta. Mutta he olivat lupautuneet historian manalan omaksi, ja historia piti kiinni heidän sanastaan, ja enemmistö oli yhä niin sekaisin, että juuri punaisimmissa departementeissa talonpoikaisväestö äänesti yleisesti Bonapartea. Heidän mielestään kansalliskokous ei antanut Bonaparten tehdä mitään. Bonaparte oli vasta nyt katkaissut kahleet, joihin kaupunki oli pannut maaseudun tahdon. Paikoin talonpoikien mielessä oli jopa niinkin järjettömiä ajatuksia kuin konventin asettaminen Napoleonin rinnalle.
Sen jälkeen kun ensimmäinen vallankumous oli tehnyt puolittain maaorjan asemassa olleista talonpojista vapaita maanomistajia, Napoleon vakiinnutti ja säännösteli ne olot, joissa he saattoivat käyttää häiritsemättä hyödykseen juuri saamaansa Ranskan maata ja tyydyttää nuorta omistamishimoaan. Mutta Ranskan talonpojan nykyisen alaspäinmenon syynä on juuri hänen palstatilansa, maaomaisuuden pirstominen, omistusmuoto, jonka Napoleon vakiinnutti Ranskassa. Juuri nämä olivat niitä aineellisia edellytyksiä, jotka tekivät Ranskan feodaalitalonpojasta palstatilallisen ja Napoleonista keisarin. Kaksi sukupolvea on riittänyt aiheuttamaan väistämättömän tuloksen: maanviljelyksen progressiivisen huonontumisen, maanviljelijän progressiivisen velkaantumisen. »Napoleonilainen» omistusmuoto, joka 19. vuosisadan alussa oli Ranskan maalaisväestön vapautumisen ja vaurastumisen ehto, kehittyi tämän vuosisadan aikana sen orjuuden ja varattomuuden laiksi. Ja juuri tämä laki on ensimmäinen niistä »idées napoléonniennesista»,[11] joita toisen Bonaparten on puolustettava. Jos kohta hän uskookin vielä yhdessä talonpoikien kanssa harhakuvitelmaan, että talonpoikien tappion syy ei ole sinänsä palstatilanomistuksessa, vaan tämän ulkopuolella, toisarvoisten seikkojen vaikutuksessa, niin hänen kokeensa särkyvät tuotantosuhteisiin kuin saippuakuplat.
Palstatilanomistuksen taloudellinen kehitys on muuttanut perinpohjin talonpoikien suhdetta muihin yhteiskuntaluokkiin. Napoleonin aikana maanomaisuuden palstoittaminen maaseudulla täydensi vapaata kilpailua ja syntyvää suurteollisuutta kaupungeissa. Talonpoikaisluokka oli immanenttina vastalauseena vastikään kukistettua maa-aatelistoa vastaan. Juuret, jotka palstatilanomistus oli tunkenut Ranskan maahan, riistivät feodalismilta kaiken ravinnon. Palstatilan rajapaalut muodostivat porvariston luonnollisen linnoituksen entisten yliherrojen jokaista hyökkäystä vastaan. Mutta 19. vuosisadan kulussa feodaaliherran tilalle tuli kaupungin koronkiskuri, feodaalirasitusten tilalle hypoteekki, aatelisen maaomaisuuden tilalle porvarillinen pääoma. Talonpojan palstatila on emää vain veruke, joka antaa kapitalistille mahdollisuuden periä pellosta voittoa, korkoa ja maanvuokraa ja peltomiehelle ansaita palkkansa parhaaksi näkemällään tavalla. Ranskan maaomaisuutta rasittava hypoteekkivelka panee Ranskan talonpojiston maksettavaksi koron, joka on yhtä suuri kuin koko Englannin valtionvelan vuotuinen korko. Palstatilanomistus on tässä pääoman orjuudessa, mihin sen kehitys väistämättä johtaa, muuttanut suuren osan Ranskan kansakunnasta luolaihmisiksi. Kuusitoista miljoonaa talonpoikaa (naiset ja lapset mukaan luettuina) asuu luolissa, joissa useimmiten on vain yksi, toisinaan kaksi ja vain parhaassa tapauksessa kolme ikkunantapaista. Ikkunat talossa taas merkitsevät samaa kuin viisi aistia ihmiselle. Porvarillisesta järjestyksestä, joka vuosisadan alussa asetti vastasyntyneiden palstatilojen vartijaksi valtion ja lannoitti niitä laakerilehvin, on tullut verenimijä, joka imee niiden sydänveren ja aivojen mehun ja heittää ne pääoman alkemistiseen kattilaan. Code Napoléon on enää vain ulosottojen ja pakkohuutokauppojen lakikirja. Virallisesti tunnustetun neljän miljoonan (mukaan luettuina lapset jne.) ryysyläisen, kulkurin, rikollisen ja prostituoidun lisäksi on Ranskassa vielä viisi miljoonaa ihmistä, jotka ovat perikadon partaalla ja asuvat joko varsinaisella maaseudulla tai muuttavat yhtenään ryysyineen ja lapsineen maalta kaupunkiin ja kaupungista maaseudulle. Talonpojan edut eivät siis enää ole kuten Napoleonin aikana sopusoinnussa porvariston etujen, pääoman kanssa, vaan ne ovat sovittamattomassa ristiriidassa näiden kanssa. Talonpojat saavat siis itselleen luonnollisen liittolaisen ja johtajan kaupunkilaisproletariaatista, jonka tehtävänä on porvarillisen järjestyksen kumoaminen. Mutta luja ja rajoittamaton hallitus — ja tämä on toinen »idée napoléonienne», jonka toinen Napoleon on ottanut toteutettavakseen — on kutsuttu puolustamaan väkivalloin tätä » aineellista» järjestystä. Niinpä »ordre matériel»[12] onkin iskusanana Bonaparten kaikissa kapinallisia talonpoikia vastaan tähdätyissä julistuksissa.
Sen hypoteekkivelan ohella, jonka pääoma on asettanut palstatilan kannettavaksi, palstatilaa rasittaa vielä vero. Vero on virkamiehistön, armeijan, pappien ja hovin, sanalla sanoen toimeenpanovallan koko koneiston elämänlähde. Luja hallitus ja raskaat verot ovat yhtä ja samaa. Palstatilanomistus on luonnostaan sopiva pohja kaikkivoivalle ja lukuisalle virkavaltiaskunnalle. Se yhtäläistää suhteet ja henkilöt kaikkialla maassa. Se tekee siis myös mahdolliseksi vaikuttaa yhdestä ylimmästä keskuksesta käsin yhtäläisesti tämän yhtäläisen joukon joka kohtaan. Se hävittää kansanjoukkojen ja valtiovallan väliltä aristokraattiset välisuhteet. Se antaa siis joka suhteessa valtiovallalle ja sen välittömille elimille tilaisuuden sekaantua suoranaisesti asioihin. Se synnyttää vihdoin toimetonta liikaväestöä, joka ei löydä itselleen paikkaa enempää kaupungissa kuin maaseudullakaan ja tavoittelee sen vuoksi valtionvirkoja eräänlaisina kunniallisina almuina ja yllyttää täten perustamaan lisää valtionvirkoja. Pistimin avaamiensa uusien markkinoiden ja mannermaan ryöstämisen muodossa Napoleon palautti ottamansa pakkoveron korkojen kera. Napoleonin vero kannusti talonpoikaa harjoittamaan kotiteollisuutta, mutta nyt vero ryöstää hänen kotiteollisuudeltaan viimeisetkin apulähteet ja tekee hänet täysin kykenemättömäksi vastustamaan köyhtymistä. Suunnaton kaluunatakkinen ja hyvin syötetty virkavaltiaskunta on se »idée napoléonienne», joka eniten miellyttää toista Napoleonia. Ja kuinka voisi olla toisin, kun hänen oli pakko luoda todellisten yhteiskuntaluokkien rinnalle keinotekoinen kasti, jolla hänen valtakomentonsa säilyminen muodostuu jokapäiväistä leipää koskevaksi kysymykseksi. Siksi hänen ensimmäisiä finanssioperaatioitaan olivatkin virkamiesten palkkojen korottaminen entiselleen ja uusien laiskanvirkojen perustaminen.
Toinen »idée napoléonienne» oli pappien herruus hallitsemiskeinona. Mutta jos kohta vastasyntynyt palstatila, ollen sopusoinnussa yhteiskunnan kanssa, riippuvainen luonnonvoimista ja alistuen sitä ylhäältä käsin suojelevan arvovallan alaiseksi, on luonnollisesti uskonnollinen, niin velkaantunut palstatila, jonka välit yhteiskuntaan ja arvovaltaan ovat katkenneet ja jonka on pakko luopua raj oittuneisuudestaan, muuttuu luonnollisesti uskonnonvastaiseksi. Taivas oli kerrassaan mainio lisä vasta saadun maakaistaleen kaupanpäällisiksi, varsinkin kun se antoi sään, mutta se muuttui loukkaukseksi heti, kun sitä tyrkytettiin palstatilan korvikkeeksi. Silloin pappi ei tunnu enää muulta kuin maallisen poliisin voidellulta vainukoiralta — mikä myös on »idée napoléonienne». Rooman retki suoritetaan seuraavan kerran itse Ranskassa, mutta päinvastaisessa mielessä kuin herra Montalembert sen käsittää.
»Idées napoléoniennesin» huippukohta on vihdoin armeijan valta-asema. Armeija on palstatilallisten point d'honneur,[13] heidät itsensä se muutti sankareiksi, jotka puolustivat ulkoisilta vihollisilta uutta omaisuutta, kohottivat kunniaan vasta aikaansaamaansa kansallista yhtenäisyyttä, ryöstivät ja vallankumouksellistivat maailmaa. Sotilasasu on heidän juhlapukunsa, sota heidän runoutensa, mielikuvituksen pidentämä ja pyöristämä palstatila yhtä kuin isänmaa, isänmaallisuus yhtä kuin omistamistunteen ihannemuoto. Vihollisina, joilta Ranskan talonpojan on nyt puolustettava omaisuuttaan, eivät kuitenkaan ole kasakat, vaan ulosottomiehet ja verokarhut. Palstatila ei kuulu enää niin sanottuun isänmaahan, vaan hypoteekkikirjaan. Eikä itse armeijakaan ole enää talonpoikaisnuorison kukkanen, se on talonpoikaisryysyköyhälistön suokukka. Sen muodostavat suurimmalta osalta remplaçantit, miehen korvikkeet, samoin kuin toinen Bonaparte itsekin on vain remplaçant, Napoleonin korvike. Sen suorittamia sankaritekoja ovat nyt talonpoikien jahtaaminen, santarmipalvelus, ja mikäli Joulukuun 10. päivän yhdistyksen johtajan järjestelmän sisäiset ristiriidat pakottavat sen ylittämään Ranskan rajan, niin muutamien bandiittimaisten edesottamustensa jälkeen se saa korjata laakerien asemesta selkäsaunan.
Huomaamme siis: kaikki »idées napoléoniennes» ovat kehittymättömän, nuorekkaan pirteän palstatilan aatteita, mutta aikansaeläneeseen palstatilaan nähden ne ovat mielettömyyttä. Ne ovat vain sen kuolinhoureita, fraaseiksi muuttuneita sanoja, haamuiksi muuttuneita haltijoita. Mutta imperiumiparodia oli tarpeellinen Ranskan kansakunnan väestömassojen pelastamiseksi perinteiden ikeestä ja valtiovallan ja yhteiskunnan välisen vastakkaisuuden on selvittämiseksi. Palstatilanomistuksen jatkuvan rappeutumisen ohella rapautuu siihen perustuva valtiorakennelmakin. Uudenaikaiselle yhteiskunnalle tarpeellinen valtiollinen sentralisaatio voi kohota vain feodalismin vastakohdaksi taotun sotilaallis-byrokraattisen hallituskoneiston raunioille.[14]
Ranskan talonpoikien asema selittää meille joulukuun 21. päivän yleisten vaalien arvoituksen, vaalien, jotka veivät toisen Bonaparten Siinain vuorelle — ei kuitenkaan laintauluja vastaanottamaan, vaan niitä antamaan.
Porvaristolla ei nyt ilmeisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin valita Bonaparte. Kun puritaanit valittivat Konstanzin kirkolliskokouksessa[15] paavin paheellista elämää ja marisivat tapainparannuksen välttämättömyydestä, kardinaali Pierre d'Ailly jylisi heille: »Vain paholainen omassa persoonassaan voi enää pelastaa katolisen kirkon, ja te vaaditte enkeliä.» Niin myös Ranskan porvaristo huusi valtiokaappauksen jälkeen: »Vain Joulukuun 10. päivän yhdistyksen johtaja voi enää pelastaa porvarillisen yhteiskunnan! Vain varkaus voi enää pelastaa omaisuuden, valapattous uskonnon, haureus perheen, epäjärjestys järjestyksen!»
Toimeenpanovallan itsenäistyneenä voimana Bonaparte tuntee kutsumuksekseen »porvarillisen järjestyksen turvaamisen. Mutta tämän porvarillisen järjestyksen voimana on keskiluokka. Hän pitää sen vuoksi itseään keskiluokan edustajana ja antaa vastaavia säädöksiä. Ja kuitenkin hän on jotain vain sen ansiosta, että on murtanut ja murtaa edelleenkin joka päivä tämän keskiluokan poliittista mahtia. Hän pitää sen vuoksi itseään keskiluokan poliittisen ja kirjallisen voiman vastustajana. Mutta suojelemalla tuon luokan aineellista mahtia hän luo uudelleen sen poliittista mahtia. Syy on siis säilytettävä, mutta seuraus on hävitettävä maan päältä kaikkialla, missä se suinkin esiintyy. Tämä ei kuitenkaan käy päinsä sekoittamatta hieman toisiinsa syytä ja seurausta, sillä ne kumpikin kadottavat vuorovaikutuksessa omat erikoiset tunnusmerkkinsä. Näin annetaan uusia säädöksiä, jotka hävittävät rajalinjaa. Bonaparte pitää samalla itseään myös porvaristoa vastustavana talonpoikien ja yleensä kansan edustajana, joka tahtoo onnellistaa alemmat kansanluokat porvarillisen yhteiskunnan puitteissa. Seuraa uusia säädöksiä, jotka plagioivat etukäteen »todellisten sosialistien»[16] hallitusviisautta. Mutta Bonaparte tietää ennen kaikkea olevansa Joulukuun 10. päivän yhdistyksen johtaja, edustavansa ryysyköyhälistöä, johon kuuluvat hän itse, hänen lähin seurapiirinsä, hänen hallituksensa ja armeijansa ja jolle on tärkeintä ennen muuta yltäkylläinen elämä ja satumaisten voittojen kiskominen valtionrahastosta. Ja hän todistaa säädöksin, säädöksittä ja säädöksistä huolimatta olevansa Joulukuun 10. päivän yhdistyksen johtaja.
Tämän miehen ristiriitainen tehtävä on selityksenä hänen hallituksensa ristiriitaisuuksille, tuolle soutamiselle ja huopaamiselle, jolla hän pyrkii vuoroin voittamaan puolelleen, vuoroin nöyryyttämään milloin minkäkin luokan ja nostattaa siten yhtäläisesti ne kaikki itseään vastaan, ja tuolle käytännölliselle epävarmuudelle, joka muodostaa mitä hullunkurisimman vastakohdan käskevälle, ehdottomalle hallitustoimityylille, missä hän nöyrästi jäljittelee setäänsä.
Kaupan ja teollisuuden, siis keskiluokan liiketoimien, täytyy lujan hallituksen aikana kukoistaa. Rautatietoimilupia jaetaan lukematon määrä. Mutta Bonapartea kannattavan ryysyköyhälistön täytyy rikastua. Pörssissä keinottelevat henkilöt, jotka jo etukäteen ovat selvillä rautatiekonsessioiden salaisuuksista. Käy ilmi, ettei pääomia rautateitä varten olekaan. Pankki velvoitetaan lainaamaan rahaa rautatieosakkeita vastaan. Mutta Bonapartenhan on sen ohessa henkilökohtaisestikin eksploatoitava pankkia, sitä on siis hyvitettävä. Pankki vapautetaan viikkotiedotusten julkaisemisvelvollisuudesta. Pankki tekee hallituksen kanssa sopimuksen leijonanosuudesta. Kansan on saatava työtä. Järjestetään yleisiä töitä. Yleiset työt taas lisäävät kansan verorasitusta. On siis alennettava veroja hyökkäämällä koroillaaneläjäin kimppuun, konvertoimalla 5 prosentin korot 4 1/2 prosentin koroiksi. Nyt on liehiteltävä taas keskisäätyä. Viinivero nostetaan siis kaksinkertaiseksi kansalle, joka ostaa viiniä en detail[17] ja lasketaan puolella keskisäädylle, joka ostaa sitä en gros.[18] Olemassaolevat työväenyhdistykset hajotetaan, mutta luvataan vallan ihmeellisiä yhdistyksiä tulevaisuudessa. Talonpoikia on autettava. Perustetaan hypoteekkipankkeja, jotka jouduttavat talonpoikien velkaantumista ja omaisuuden keskittymistä. Näitä pankkeja on käytettävä, jotta saataisiin puserrettua rahaa Orléansin suvun takavarikoiduista maatiloista. Yksikään kapitalisti ei kuitenkaan tahdo suostua tähän ehtoon, jota ei ole säädöksessä, ja niin hypoteekkipankki jääkin pelkäksi säädökseksi jne. jne.
Bonaparte tahtoisi esiintyä kaikkien luokkien patriarkaalisena hyväntekijänä. Hän ei silti voi antaa millekään luokalle mitään ottamatta joltakin toiselta. Niin kuin Fronden aikana sanottiin Guisen herttuaa Ranskan sitovimmaksi mieheksi, koska hän oli muuttanut kaikki maatilansa puoluelaisilleen antamiksi velkasitoumuksiksi, niin myös Bonaparte tahtoi olla Ranskan sitovin mies ja muuttaa kaiken Ranskan työn ja omaisuuden omiksi persoonallisiksi velkasitoumuksikseen. Hän olisi tahtonut varastaa koko Ranskan antaakseen sen lahjaksi Ranskalle tai oikeammin ostaakseen sitten Ranskan ranskalaisella rahalla, sillä Joulukuun 10. päivän yhdistyksen johtajana hänen täytyy ostaa se, minkä hänelle tulee kuulua. Kauppalaitoksiksi muuttuvat kaikki valtion laitokset, senaatti, valtioneuvosto, lakiasäätävä kokous, kunnialegioona, sotilasmitalit, pesutuvat, yleiset työt, rautatiet, kansalliskaartin pääesikunta lukuun ottamatta rivisotilaita, Orléansin suvun takavarikoidut maatilat. Jokainen virka armeijassa ja hallituskoneistossa muuttuu kauppatavaraksi. Tärkeintä tässä prosessissa, jossa Ranska otetaan, jotta se voitaisiin Ranskalle antaa, ovat kuitenkin voittoprosentit, jotka tulevat Joulukuun 10. päivän yhdistyksen päämiehen ja sen jäsenten osaksi. Kompa, jolla kreivitär L., herra de Mornyn rakastajatar, luonnehti Orléansin suvun tilojen takavarikointia: »C'est le premier vol de l'aigle» [»Tämä on kotkan ensimmäinen lento»],[19] soveltuu jokaiseen tämän kotkan, tai oikeammin korpin lentoon. Hän ja hänen kannattajansa kehottivat itseään joka päivä kuin italialainen kartusiaanimunkki saituria tämän luetellessa kerskaillen rikkauksiaan, joista hänelle riittäisi vielä moniksi vuosiksi elämiseen: »Tu fai conto sopra i beni, bisogna prima far il conto sopra gli anni.»[20] Jotteivät erehtyisi vuosissa, he laskevat minuuteissa. Hoviin, ministeriöihin, hallinnon ja armeijan johtoon tunkeutuu miesjoukko, josta voidaan parhaassa tapauksessa sanoa: ei tietoa, mistä se on peräisin; hälisevä, huonomaineinen, ryöstönhaluinen boheemijoukko, joka kiskoo yllensä kaluunatakin yhtä naurettavan arvokkaasti kuin Soulouguen ylhäisön miehet. Tästä Joulukuun 10. päivän yhdistyksen ylhäisökerroksesta saa havainnollisen kuvan, kun muistaa, että sen siveyssaarnaajana oli Véron-Crevel[21] ja ajattelijana Granier de Cassagnac. Kun Guizot ministeriaikanaan käytti eräässä nurkkalehdessä tätä Granieria aseena dynastista oppositiota vastaan, hänellä oli tapana kehua tätä sanoin: »C'est le roi des drôles» [»Tämä on narrien kuningas»].
Olisi väärin verrata Louis Bonaparten hovia ja hänen joukkiotaan holhoojahallitukseen[22] tai Ludvig XV:n aikoihin. Sillä »Ranska on jo monesti saanut olla rakastajattarien hallittavana, mutta se ei ole vielä koskaan ollut rakastajien hallittavana».[23]
Asemansa ristiriitaisten velvoitusten hätyyttämänä ja samalla silmänkääntäjänä, jonka täytyy alituisin yllätyksin kohdistaa yleisön huomio itseensä, kuten Napoleonin vastikkeeseen, ts. tehdä joka päivä valtiokaappaus pienoiskoossa, Bonaparte panee sekaisin koko porvarillisen talouden, sormeilee kaikkea, mitä 1848 vallankumous piti koskemattomana, tekee toiset välinpitämättömiksi vallankumousta kohtaan, toiset vallankumoushaluisiksi, aiheuttaa sekasortoa järjestyksen nimessä ja riistää samalla pyhimysloiston koko hallituskoneistolta, häpäisee sen, tekee sen samalla sekä inhottavaksi että naurettavaksi. Trierin pyhän ihokkaan[24] kultin hän uusii nyt Pariisissa Napoleonin keisarinviitan kulttina. Mutta mikäli keisarinviitta nostetaan viimein Louis Bonaparten hartioille, on Napoleonin pronssinen kuvapatsas romahtava Vendôme-pylvään[25] huipulta.
[1] — »Viidessäkymmenessä vuodessa Euroopasta tulee tasavaltainen tai kasakkavaltainen.» Toim.
[2] — »kasakkatasavallan». Toim.
[3] Tarkoitetaan vuoden 1851 valtiokaappauksen jälkeistä Ranskaa. Toim.
[4] — »Tämä on sosialismin täydellinen ja lopullinen riemuvoitto!» Toim.
[5] Shakespeare, Hamlet, I näytös, 5. kohtaus. Toim.
[6] — Isyyden tutkiminen on kiellettyä. Toim.
[7] Sevennit on vuoristoseutu Languedocin maakunnassa Ranskassa. Protestanttivainot aiheuttivat siellä 1702–1705 talonpoikaiskapinan, jonka luonne oli selvästi feodalisminvastainen. Toim.
[8] Tämä on vihjaus Vendéen (Ranskan läntinen departementti) vastavallankumoukselliseen kapinaan, jonka aloittivat 1793 ranskalaiset rojalistit. Taistelussaan Ranskan vallankumousta vastaan he käyttivät hyväkseen tämän departementin takapajuista talonpoikaistoa. Toim.
[9] — roskaväen. Toim.
[10] — valtiokaappausta. Toim.
[11] — »napoleonilaisista aatteista». Toim.
[12] — »aineellinen järjestys». Toim.
[13] — kunnia-asia. Toim.
[14] Vuoden 1852 painoksessa tämän kappaleen kahden viimeisen lauseen asemesta seuraa teksti: »Valtiokoneiston murskaaminen ei lainkaan vaaranna sentralisaatiota. Byrokratia on vain sentralisaation alkeellisin ja raaka muoto, joka on vielä vastakohtaisuutensa, feodalismin, rasittama. Petyttyään Napoleonin restauraation suhteen ranskalainen talonpoika menettää uskon myös maapalstaansa; tuon maapalstan varaan pystytetty valtiorakennus romahtaa ja proletaarinen vallankumous saa taakseen kuoron, jota ilman sen soolo muuttuu kaikissa talonpoikaismaissa joutsenlauluksi. Toim.
[15] Konstanzin kirkolliskokous (1414–1418) kutsuttiin koolle tarkoituksessa lujittaa katolisen kirkon järkähtänyttä asemaa alkaneen uskonpuhdistuksen oloissa. Toim.
[16] »Todellinen sosialismi» oli Saksassa 1840-luvulla pääasiallisesti pikkuporvarillisen sivistyneistön keskuudessa levinnyt suuntaus. Toim.
[17] — vähin erin. Toim.
[18] — suuressa mitassa. Toim.
[19] »Vol» merkitsee sekä lentoa että varkautta. Toim.
[20] — »Lasket rikkauksiasi, kun sinun pitäisi ensin laskea vuotesi.» Toim.
[21] Romaanissaan »La cousine Bette» Balzac kuvaa Crevelin, jonka esikuvana on tohtori Véron, »Constitutionnel» lehden omistaja, Pariisin riettaimmaksi filisteriksi. Toim.
[22] Tarkoitetaan Orléansin herttuan Filipin holhoojahallitsijana oloa vuosina 1715–1723 Ranskan kuninkaan Ludvig XV ollessa alaikäinen. Toim.
[23] Rouva Girardin sanat.
[24] Trierin pyhäksi ihokkaaksi sanottiin Trierin tuomiokirkossa säilytettävää katolista pyhäinjäännöstä, jonka sanottiin olevan Kristukselta tätä ristiinnaulittaessa riisuttu vaatekappale. Trierin pyhä ihokas oli pyhiinvaeltajien palvonnan kohteena. Toim.
[25] Vendôme-pylväs, joka pystytettiin Pariisiin 1806–1810 Napoleonin aikaisen Ranskan saavuttamien voittojen kunniaksi, oli valettu vihollistykkien pronssista ja päättyi Napoleonin patsaaseen. Pariisin kommuunin päätöksen mukaisesti pylväs poistettiin 16. toukokuuta 1871; vuonna 1875 taantumusvoimat pystyttivät sen uudelleen. Toim.