Taistelu kansalliskokouksen ja Bonaparten välillä puhkesi uudelleen heti, kun vallankumouksellinen kriisi oli mennyt ohi ja yleinen äänioikeus poistettu.
Perustuslaki oli määrännyt Bonaparten palkan 600 000 frangiksi. Tuskin oli kulunut puoltakaan vuotta hänen virkaanastumisestaan, kun hän jo onnistui korottamaan summan kaksinkertaiseksi. Odilon Barrot näet sai perustuslakia säätävän kansalliskokouksen myöntämään 600 000 frangin vuotuisen lisäyksen niin sanottuna edustusmäärärahana. Kesäkuun 13. päivän jälkeen Bonaparte teki samanlaisen pyynnön, mutta tällä kertaa Barrot ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Nyt toukokuun 31. päivän jälkeen Bonaparte käytti heti hyväkseen otollista hetkeä antaen ministeriensä tehdä kansalliskokoukselle esityksen kolmen miljoonan suuruisen määrärahan myöntämisestä presidentille. Seikkailijan pitkä kulkurielämä oli varustanut hänet mitä kehittyneimmillä tuntosarvilla sen heikon hetken tunnustelemiseksi, jolloin hän saattoi puristaa rahaa porvareiltaan. Hän harjoitti suoranaista kiristystä. Kansalliskokous oli häväissyt kansan suvereniteettia hänen avustamanaan ja hänen tietensä. Nyt hän uhkasi ilmiantaa tuon rikoksen kansalle, ellei kansalliskokous höllitä rahakukkaronsa nauhoja ja osta hänen vaitioloaan maksamalla kolme miljoonaa vuodessa. Kansalliskokous oli riistänyt kolmelta miljoonalta ranskalaiselta äänioikeuden. Bonaparte vaati jokaisesta kurssiarvonsa menettäneestä ranskalaisesta täysiarvoisen frangin, yhteensä kolme miljoonaa frangia. Hän, kuuden miljoonan valittu, vaati vahingonkorvausta äänistä, jotka häneltä vietiin jälkeenpäin. Kansalliskokouksen valiokunta hylkäsi julkean tunkeilijan pyynnön. Bonapartea kannattava sanomalehdistö alkoi uhkailla. Saattoiko kuitenkaan kansalliskokous katkaista välejään tasavallan presidenttiin hetkellä, jolloin se oli periaatteellisesti ja lopullisesti katkaissut välinsä kansanjoukkoihin? Se tosin kieltäytyi antamasta vuotuista määrärahaa, mutta myönsi sen sijaan kertakaikkisen 2 160 000 frangin suuruisen lisämäärärahan. Kansalliskokous osoitti kaksinkertaista heikkoutta, kun se myönsi määrärahan ja samalla osoitti suuttumuksellaan, että se oli myöntänyt sen vasten tahtoaan. Myöhemmin saamme nähdä, mihin Bonaparte tarvitsi tuon määrärahan. Tämän harmillisen jälkinäytöksen jälkeen, joka oli seurannut välittömästi yleisen äänioikeuden lakkauttamista ja jonka aikana Bonaparte oli vaihtanut maalis–huhtikuun kriisin aikaisen nöyryytensä uhkamieliseksi häpeämättömyydeksi vallan anastanutta parlamenttia kohtaan, kansalliskokous otti kolmen kuukauden loman elokuun 11. päivästä marraskuun 11. päivään. Se jätti sijaisekseen 28-henkisen vakinaisen valiokunnan, jossa ei ollut yhtään bonapartelaista, mutta kylläkin muutamia lauhkeita tasavaltalaisia. Vuoden 1849 vakinaisessa valiokunnassa oli ollut vain järjestyspuolueen miehiä ja bonapartisteja. Silloin järjestyspuolue oli kuitenkin julistautunut pysyväksi vallankumouksen vastustajaksi. Tällä kertaa parlamentaarinen tasavalta julistautui presidentin pysyväksi vastustajaksi. Toukokuun 31. päivän lain jälkeen järjestyspuolueella oli vastassaan vain tämä kilpailija.
Kun kansalliskokous jälleen kokoontui marraskuussa 1850, näytti siltä, että siihenastisten presidentin kanssa käytyjen pikku kahakoiden asemesta oli väistämättömästi tulossa julma suurtaistelu, taistelu elämästä ja kuolemasta molempien mahtien välillä.
Järjestyspuolue oli nytkin kuten vuonna 1849 jakautunut parlamentin loma-aikana erinäisiksi ryhmäkunniksi, joista kukin punoi omia restauraatiojuoniaan, joille Ludvig Filipin kuolema oli antanut uutta ravintoa. Legitimistien kuningas Henrik V oli nimittänyt jopa kaikkien sääntöjen mukaisesti ministeristönkin, joka piti päämajaa Pariisissa ja johon kuului vakinaisen valiokunnan jäseniä.
Bonapartella oli siis puolestaan oikeus tehdä kiertomatkoja Ranskan departementeissa ja aina sen mukaan, millainen oli mieliala siinä kaupungissa, jota hän kulloinkin onnellistutti läsnäolollaan, lörpötellä joko avosuisemmin tai peitetymmin omista restauraatiosuunnitelmistaan ja värvätä itselleen ääniä. Näillä matkoilla, joita iso, virallinen »Moniteur» lehti ja Bonaparten pienet yksityis-»Moniteurit» tietysti ylistivät riemukulkueiksi, hänen alituisina seuralaisinaan oli Joulukuun 10. päivän yhdistyksen jäseniä. Tuo yhdistys oli peräisin vuodelta 1849. Hyväntekeväisyysjärjestön perustamisen varjolla Pariisin ryysyköyhälistö oli järjestetty salaisiin osastoihin, joista kutakin johti Bonaparten asiamies, ja koko puuhan johdossa oli bonapartelainen kenraali. Siinä oli rinnan rappiolle joutuneita irstailijoita, joiden toimeentulo oli yhtä epäilyttävä kuin heidän sukuperänsäkin, porvarispiireistä lähteneitä rappeutuneita ja seikkailevia maankiertäjiä, vakinaisesta palveluksesta vapautettuja sotilaita, entisiä rikosvankeja, karanneita rangaistusvankeja, huijareita, ilveilijöitä, latsaroneja, taskuvarkaita, silmänkääntäjiä, uhkapelureita, parittajia, porttolanpitäjiä, satamajätkiä, kynäilijöitä, posetiivareita, lumppureita, veitsenteroittajia, tinaajia, tavallisia kerjäläisiä, sanalla sanoen koko se epämääräinen, hajanainen, sinne sun tänne harhaileva joukko, jolle ranskalainen on antanut nimen la bohème.[1] Tästä aineksesta, joka oli sukua hänelle itselleen, Bonaparte muodosti Joulukuun 10. päivän yhdistyksen kantajoukon. Se oli »hyväntekeväisyysjärjestö» sikäli, että sen jäsenistö Bonaparten tavoin tunsi tarpeelliseksi harjoittaa hyväntekeväisyyttä itseään kohtaan työtätekevän kansan kustannuksella. Todellinen Bonaparte, Bonaparte sans phrase[2] on tämä ryysyköyhälistön johtajaksi asettunut Bonaparte, joka vain siitä löytää joukkomuodossa ne intressit, joita hän henkilökohtaisesti ajaa takaa, ja joka huomaa tämän kaikkien luokkien hylky-, jäte- ja rojuaineksen ainoaksi luokaksi, johon hän saattaa ehdottomasti tukeutua. Vanha läpiliipattu irstailija, joka käsittää kansojen historiallisen elämän ja niiden suuret valtioteot komediaksi sanan arkipäiväisimmässä mielessä, naamiaisiksi, joissa suurelliset puvut, sanat ja eleet ovat vain mitä mitättömimpien ilkeyksien naamiona. Niinpä marssiessaan Strassburgiin koulutettu sveitsiläinen haaskalintu esitti Napoleonin kotkaa. Hyökätessään Boulogneen hän veti ranskalaisen sotilaspuvun muutaman lontoolaisen kamaripalvelijan niskaan. Näiden piti esittää armeijaa.[3] Joulukuun 10. päivän yhdistykseensä hän kokosi 10 000 roistoa, joiden piti esiintyä kansana niin kuin Klaus Zettelin leijonana. Ajankohtana, jolloin porvaristo itse esitti mitä aidointa komediaa mitä vakavimmalla tavalla, rikkomatta mitään Ranskan teatterietiketin pedanttisia sääntöjä ja uskoi puolittain nenästä vedettynä, puolittain varmana esityksensä juhlallisuuteen sellaisena ajankohtana täytyi voittaa seikkailijan, joka otti ilman muuta komedian komediana. Vasta sitten, kun voitettuaan pöyhkeän vastustajansa hän on ottanut vakavalta kannalta keisarin osansa ja luulee Napoleonin naamio kasvoillaan olevansa itse Napoleon, vasta sitten hänestä tulee oman maailmankatsomuksensa uhri, ilveilijä tosissaan, joka ei enää pidä huvinäytelmänä maailmanhistoriaa, vaan omaa huvinäytelmäänsä maailmanhistoriana. Joulukuun 10. päivän yhdistys, tuo Bonapartelle yksinomaisesti luonteenomainen puoluesotavoima, merkitsi hänelle samaa kuin sosialistisille työläisille kansallistyöhuoneet[4] ja porvarillisille tasavaltalaisille mobiilikaarti.[5] Hänen ollessaan matkoilla yhdistyksen jäsenistön tuli ratavarsille sijoitettuina osastoina improvisoida yleisöä, esittää yleistä innostusta, ulvoa »Vive l'Empereur!»,[6] solvata ja piestä tasavaltalaisia, tietenkin poliisin suojeluksen alaisena. Hänen palatessaan Pariisiin sen oli toimittava etujoukkona, estettävä vastamielenosoitukset tai hajotettava ne. Joulukuun 10. päivän yhdistys kuului hänelle, se oli hänen luomuksensa, hänen ehta oma aatteensa. Kaiken muun muka hänelle kuuluvan hän saa olosuhteiden pakosta, kaiken muun tekevät olosuhteet hänen puolestaan tai hän tyytyy jäljittelemään toisten tekoja; mutta ladellessaan julkisuudessa porvariston edessä virallisia korulauseita järjestyksestä, uskonnosta, perheestä ja omistuksesta ja tukeutuessaan heidän selkänsä takana Schufterlein ja Spiegelbergien[7] seuraan, epäjärjestyksen, prostituution ja varkauden yhdistykseen — siinä Bonaparte on omintakeinen, ja Joulukuun 10. päivän yhdistyksen historia on hänen omaa historiaansa. Sattuipa kerran, että tämän yhdistyksen miehet kepittivät muutamia järjestyspuolueen kansanedustajia. Enemmänkin. Poliisikomissaari Yon, jonka tehtäväksi oli annettu huolehtia kansalliskokouksen turvallisuudesta, ilmoitti vakinaiselle valiokunnalle erään Allais-nimisen henkilön todistuksen perusteella, että muuan yhdistyksen osastoista oli päättänyt murhata kenraali Changarnierin ja kansalliskokouksen puheenjohtajan Dupinin ja määrännyt jo teon suorittajatkin. On helppo kuvitella, että herra Dupin pelästyi. Parlamentaarisen tutkimuksen suorittaminen Joulukuun 10. päivän yhdistyksestä, toisin sanoen Bonaparten salamaailman profanoiminen näytti väistämättömältä. Mutta juuri ennen kansalliskokouksen kokoontumista Bonaparte laski kaukonäköisesti sen hajalle, tietenkin vain paperilla, sillä vielä vuoden 1851 lopulla poliisiprefekti Carlier turhaan kehotti häntä seikkaperäisessä muistiossaan todella hajottamaan yhdistyksensä.
Joulukuun 10. päivän yhdistyksen tuli jäädä Bonaparten yksityisarmeijaksi siihen asti, kunnes hän onnistuisi muuttamaan julkisen armeijan Joulukuun 10. päivän yhdistykseksi. Bonaparte teki ensimmäisen yrityksen siihen suuntaan kohta kansalliskokouksen lomalle lähdön jälkeen ja vieläpä juuri siltä kiristämiensä varojen avulla. Fatalistina hän luotti vakaasti siihen, että on olemassa korkeampia voimia, joita ihminen ja varsinkaan sotamies ei voi vastustaa. Tällaisina voimina hän piti ennen muuta savukkeita, samppanjaa, kylmää lintupaistia ja kynsilaukkamakkaraa. Siksipä hän kestitsikin Élyséepalatsin suojassa upseereita ja aliupseereita savukkeilla ja samppanjalla, kylmällä lintupaistilla ja kynsilaukkamakkaralla. Lokakuun 3. päivänä hän menetteli samalla tavalla sotaväen suhteen joukkokatselmuksessa St. Maurissa ja toisti tuon manööverin vielä laajemmassa mitassa 10. lokakuuta joukkojen pääkatselmuksessa Satoryssa. Setä muisteli Aleksanterin Aasianretkiä, veljenpoika valloitusretkiä, joita Bacchus oli tehnyt samassa maassa. Aleksanteri oli tosin puolijumala, mutta Bacchus oli jumala ja lisäksi Joulukuun 10. päivän yhdistyksen suojelija.
Lokakuun 3. päivän katselmuksen jälkeen vakinainen valiokunta kutsui sotaministeri d'Hautpoulin eteensä. Tämä lupasi, etteivät moiset kurinrikkomukset enää uusiintuisi. Tiedämme, kuinka Bonaparte piti lokakuun 10. päivänä d'Hautpoulin antaman sanan. Kummassakin katselmuksessa Changarnier komensi ylipäällikkönä Pariisin armeijanosastoa. Changarnier, joka oli samanaikaisesti vakinaisen valiokunnan jäsen, kansalliskaartin päällikkö, tammikuun 29. ja kesäkuun 13. päivän »pelastaja», »yhteiskunnan suojamuuri», järjestyspuolueen presidenttiehdokas, kahden monarkian oletettu Monk, ei tähän saakka ollut kertaakaan alistunut sotaministerin käskyvaltaan, oli alituisesti julkisesti pilkannut tasavallan perustuslakia ja vainonnut Bonapartea kaksimielisellä ylhäisellä suojeluksellaan. Nyt hän intoili kurin puolesta sotaministeriä vastaan ja perustuslain puolesta Bonapartea vastaan. Kun lokakuun 10. päivänä osa ratsuväkeä kajautti huudon: »Vive Napoléon! Vivent les saucissons!»[8] Changarnier järjesti niin, että ainakin hänen ystävänsä Neumayerin komentama jalkaväkijoukko suoritti ohimarssin jäätävän hiljaisuuden vallitessa. Rangaistukseksi sotaministeri pani Bonaparten yllyttämänä kenraali Neumayerin pois hänen pariisilaisesta virastaan käyttämällä verukkeena tämän nimittämistä sotaväen 14. ja 15. divisioonan komentajaksi. Neumayer kieltäytyi tällaisesta paikanvaihdosta ja joutui siten pyytämään virkaeroa. Changarnier puolestaan julkaisi 2. marraskuuta päiväkäskyn, jossa hän kielsi joukkoja osallistumasta aseistettuina poliittisiin mielenilmauksiin tai mielenosoituksiin. Élyséen lehdistö[9] hyökkäsi Changarnierin kimppuun, järjestyspuolueen lehdet hyökkäsivät Bonaparten kimppuun, vakinainen valiokunta piti salaisia istuntoja toisensa jälkeen, joissa yhä uudelleen kehotettiin julistamaan isänmaan olevan vaarassa; armeija näytti jakaantuneen kahdeksi vihollisleiriksi, joita johti kaksi toisilleen vihamielistä pääesikuntaa, toinen niistä sijaitsi Élyséessä, Bonaparten majapaikassa, ja toinen Tuileries'ssa, Changarnierin majapaikassa. Näytti siltä, että kansalliskokouksen avajaisista oli tuleva taistelukehotus. Ranskalainen yleisö arvosteli näitä Bonaparten ja Changarnierin välisiä hankauksia samaan tapaan kuin muuan englantilainen sanomalehtimies, joka luonnehti niitä seuraavasti:
»Ranskan poliittiset sisäköt lakaisevat vanhoilla luudilla pois vallankumouksen hehkuvaa laavaa ja riitelevät tällöin keskenään.»
Tällä välin Bonaparte kiiruhti erottamaan sotaministeri d'Hautpoulin lähettämällä hänet päätä pahkaa Algeriaan ja nimittämällä kenraali Schrammin sotaministeriksi hänen tilalleen. Marraskuun 12. päivänä hän lähetti kansalliskokoukselle kirjelmän, joka oli amerikkalaisittain laveasanainen ja jossa oli ylenmäärin syrjäseikkoja, järj estyksen tuntua, sovinnonhalua ja perustuslaillista alistuvuutta ja jossa käsiteltiin jos mitä, paitsi questions brûlantes.[10] Kuin ohimennen hän huomautti, että perustuslain nimenomaisten määräysten mukaan presidentti yksin määrää armeijasta. Kirjelmä päättyi seuraaviin ylen juhlallisiin vakuutuksiin:
»Ranska kaipaa ennen kaikkea rauhaa... Vain valan sitomana olen pysyvä niissä ahtaissa rajoissa, jotka se on minulle osoittanut... Mitä minuun tulee, niin kansan valitsemana ja vain sille vallastani kiitollisuuden velassa olevana olen aina alistuva sen laillisesti ilmaistuun tahtoon. Mikäli tässä istunnossa päätätte muuttaa perustuslakia, niin perustuslakia säätävä kokous on sääntelevä toimeenpanovallan aseman. Ellei niin käy, niin kansa on vuonna 1852 juhlallisesti ilmaiseva päätöksensä. Mutta millaisiksi tulevaisuuden ratkaisut muodostunevatkaan, pyrkikäämme yhteisymmärrykseen, etteivät intohimo, yllätys tai väkivalta koskaan ratkaisisi suuren kansakunnan kohtaloa... Huomioni pääkohteena ei suinkaan ole se, kuka on hallitseva Ranskaa vuonna 1852, vaan käytettävissäni olevan hallitusaikani käyttäminen siten, että edessäoleva välikausi kuluisi ilman kiihotusta ja häiriöitä. Olen vilpittömästi avannut teille sydämeni, te vastannette avomielisyyteeni luottamuksellanne ja hyvään pyrkimykseeni myötävaikutuksellanne, ja muun on tekevä jumala.»
Porvariston säädyllinen, ulkokultaisen maltillinen, hyveellisen banaali kieli paljastaa syvimmän merkityksensä Joulukuun 10. päivän yhdistyksen itsevaltiaan ja St. Maurin ja Satoryn piknikkisankarin suussa.
Järjestyspuolueen linnakreivit eivät hetkeksikään erehtyneet sen suhteen, minkälaatuisen luottamuksen arvoinen tämä vuodatus oli, Valoihin he olivat kyllästyneet jo kauan sitten, heidän omassa keskuudessaan oli poliittisia valanrikkojaveteraaneja ja -taitureita, mutta armeijaa koskeva kohta ei mennyt heiltä ohi korvien. He panivat tuohtuneina merkille, että kirjelmässä, jossa lueteltiin pitkälti viimeksi annettuja lakeja, sivuutettiin tarkoituksellisen vaiteliaasti tärkein laki, vaalilaki, ja vieläpä jätettiin presidentin valitseminen vuonna 1852 kansan ratkaistavaksi, mikäli perustuslaki jäisi tarkistamatta. Vaalilaki oli järjestyspuolueen jaloissa kuin lyijypuntti, joka esti sitä liikkumasta ja varsinkin hyökkäämästä! Hajottamalla virallisesti Joulukuun 10. päivän yhdistyksen ja erottamalla d'Hautpoulin sotaministerin virasta Bonaparte oli sitä paitsi uhrannut omin käsin syntipukit isänmaan alttarille. Hän oli katkaissut kärjen odotetulta yhteentörmäykseltä. Loppujen lopuksi järjestyspuolue itsekin koetti pelkurimaisesti karttaa, heikentää ja pitää salassa jokaista ratkaisevaa konfliktia toimeenpanovallan kanssa. Peläten menettävänsä vallankumouksesta saamansa voitot se antoi kilpailijansa koota voittojen hedelmät. »Ranska kaipaa ennen kaikkea rauhaa.» Niin huusi järjestyspuolue vallankumoukselle helmikuun[11] jälkeen, ja niin huudettiin Bonaparten kirjelmässä järjestyspuolueelle. »Ranska kaipaa ennen kaikkea rauhaa.» Bonaparte teki tekoja, joiden tarkoituksena oli vallan anastaminen, mutta järjestyspuolue aiheutti »rauhattomuutta» nostaessaan hälyn näiden tekojen vuoksi ja tulkitsemalla niitä sairaalloisen epäluuloisesti. Satoryn makkarat olivat hiirenhiljaa, kun kukaan ei puhunut niistä. »Ranska kaipaa ennen kaikkea rauhaa.» Bonaparte siis vaati, että hänen annettaisiin rauhassa tehdä tekosiaan, ja parlamentaarista puoluetta herpaannutti kaksinkertainen pelko: uusien vallankumouslevottomuuksien aiheuttamisen pelko ja pelko joutua rauhanhäiritsijäksi oman luokkansa silmissä, porvariston silmissä.
Koska Ranska siis kaipasi ennen kaikkea rauhaa, niin järjestyspuolue ei uskaltanut vastata »sodalla», kun kerran Bonaparte kirjelmässään oli puhunut »rauhasta». Yleisö, joka oli vesi kielellä odotellut suuria skandaalikohtauksia kansalliskokouksen avajaisissa, pettyi odotuksissaan. Enemmistö löi äänestyksessä opposition edustajat, jotka vaativat vakinaiselta valiokunnalta lokakuun tapahtumia koskevia pöytäkirjoja. Kokouksessa kartettiin periaatteellisesti kaikkea sellaista keskustelua, joka olisi saattanut herättää levottomuutta. Kansalliskokouksen toiminta marras–joulukuussa 1850 ei herätä pienintäkään mielenkiintoa.
Vihdoin joulukuun lopulla alkoi hienoinen kahakointi parlamentin erinäisistä etuuksista. Mutta sen jälkeen kun porvaristo oli välttänyt lähiajaksi luokkataistelun tekemällä lopun yleisestä äänioikeudesta, liike rämettyi pikku rettelöimiseksi kummankin vallan etuoikeuksista.
Mauguin, muuan kansanedustaja, oli saanut oikeuden tuomion velka-asiassa. Oikeusministeri Rouher antoi oikeuden puheenjohtajan tiedusteluun selityksen, että oli muitta mutkitta annettava määräys velallisen vangitsemisesta. Niinpä siis Mauguin pantiin velkavankilaan. Kansalliskokous tulistui saatuaan tiedon edustajanimmuniteetin loukkauksesta. Se ei ainoastaan määrännyt laskemaan miestä heti vapaaksi, vaan lähettinsä avulla vielä samana iltana vapautti väkivaltaisesti Mauguinin Clichystä.[12] Todistaakseen kuitenkin uskonsa yksityisomistuksen pyhyyteen ja taka-ajatuksenaan saada hätätilassa turvasäilö kiusallisiksi käyville vuoripuoluelaisille se julisti, että kansanedustajan velkavankeus on sallittava vasta, kun siihen on saatu kansalliskokouksen suostumus. Se ei muistanut säätää, että presidenttikin voitaisiin panna vankilaan velkojensa vuoksi. Se hävitti jäsenistönsä loukkaamattomuuden viimeisetkin rippeet.
Muistettaneen, että poliisikomissaari Yon ilmoitti erään Allais-nimisen henkilön todistuksen perusteella erään joulukuunmiesten osaston suunnittelevan Dupinin ja Changarnierin murhaamista. Vedoten tähän kvestorit ehdottivat heti ensimmäisessä istunnossa muodostettavan parlamentin oma poliisi, jonka kulut maksettaisiin kansalliskokouksen erikoismenoarviosta ja joka olisi täysin riippumaton poliisiprefektistä. Sisäministeri Baroche protestoi tätä hänen toimialalleen tunkeutumista vastaan. Sen jälkeen tehtiin kurja kompromissi, jonka mukaan kansalliskokouksen poliisikomissaarille tosin maksettaisiin palkka kokouksen menoarviosta ja kansalliskokouksen kvestorit päättäisivät hänen nimittämisestään ja erottamisestaan, mutta kuitenkin vasta sovittuaan asiasta ensin sisäministerin kanssa. Tällä välin hallitus oli käynyt oikeudenkäyttötietä Allaisin kimppuun, ja nyt oli yleisen syyttäjän välityksellä helppo selittää hänen todistuksensa mystifikaatioksi ja saattaa Dupin, Changarnier, Yon ja koko kansalliskokous naurunalaisiksi. Joulukuun 29. päivänä ministeri Baroche lähettää Dupinille kirjelmän, jossa hän vaatii Yonin erottamista. Kansalliskokouksen toimikunta päättää jättää Yonin virkaan, mutta kansalliskokous ei hyväksy tätä päätöstä, sillä se on pelästyksissään omavaltaisesta menettelystään Mauguinin asiassa ja tottunut saamaan toimeenpanovallalta jokaisesta sille antamastaan iskusta kaksi vastaiskua. Kokous palkitsee Yonin virkaintoisuuden vapauttamalla hänet virasta ja riistää itseltään sen parlamentaarisen etuuden, mikä olisi ollut tuiki tarpeellinen kun joutuu tekemisiin henkilön kanssa, joka ei tee päätöstä yöllä pannakseen sen toimeen päivällä, vaan tekee päätöksensä päivällä ja panee sen toimeen yöllä.
Olemme nähneet, miten kansalliskokous karttoi taistelua toimeenpanovaltaa vastaan marras–joulukuussa, jolloin siihen oli suuria sattuvia aiheita. Nyt huomaamme, miten sen on pakko ryhtyä otteluun mitä joutavimmista syistä. Mauguinin jutun yhteydessä se hyväksyi periaatteessa kansanedustajan velkavankeuden, varaten itselleen mahdollisuuden soveltaa tätä periaatetta vain epämieluisiin edustajiin nähden, ja rettelöi tämän häpeällisen etuuden vuoksi oikeusministerin kanssa. Sen sijaan että olisi käyttänyt hyväkseen oletettua murhasuunnitelmaa vetääkseen Joulukuun 10. päivän yhdistyksen tutkittavaksi ja paljastaakseen Ranskan ja Euroopan nähden Bonaparten olemuksen Pariisin ryysyköyhälistön johtajana, kansalliskokous alkoi kiistellä sisäministerin kanssa siitä, kenen toimivaltaan kuuluu poliisikomissaarin nimittäminen ja erottaminen. Näemme siis, että koko tänä ajanjaksona järjestyspuolueen on kaksimielisen asemansa vuoksi pakko mataloittaa taistelunsa toimeenpanovaltaa vastaan jonninjoutavaksi kompetenssikinasteluksi, rettelöinniksi, koukkuiluksi, rajariidaksi ja tehdä toimintansa sisällöksi mitä mauttomimmat muotokysymykset. Se ei uskalla ottaa yhteen hetkellä, jolloin taistelulla olisi periaatteellinen merkitys, jolloin toimeenpanovalta todella paljastaisi itsensä ja kansalliskokouksen asia olisi kansakunnan asia, sillä näin menetellen se antaisi kansakunnalle marssikäskyn, mutta sepä ei pelkääkään mitään niin paljon kuin kansakunnan liikehtimistä. Siksi se aina tällaisissa tapauksissa torjuu vuoripuolueen esitykset ja siirtyy päiväjärjestykseen. Kun sitten näin on luovuttu asettamasta kiistakysymystä koko laajuudessaan, toimeenpanovalta odottaa rauhassa ajankohtaa, jolloin se voi taas aloittaa taistelun jonkin merkityksettömän pikku syyn nojalla ja jolloin kysymys herättää niin sanoaksemme vain paikallista, parlamentaarista mielenkiintoa. Silloin purkautuu järjestyspuolueen salattu raivo, silloin se riistää esiripun kulissien edestä, paljastaa presidentin ja julistaa tasavallan olevan vaarassa, mutta silloin sen paatos tuntuu mauttomalta, taistelun aihe teennäiseltä verukkeelta tai yleensä sellaiselta, joka ei ole taistelun arvoinen. Parlamentaarinen myrsky on oleva myrsky vesilasissa, taistelu on juonittelua, yhteenotto skandaalia. Samaan aikaan kun vallankumoukselliset luokat seuraavat vahingoniloisina kansalliskokouksen nöyryytystä, sillä ne välittävät sen parlamentaarisista etuuksista yhtä vähän kuin tuo kokous yhteiskunnan vapauksista, parlamentin ulkopuolinen porvaristo ei käsitä, kuinka parlamentissa oleva porvaristo voi kuluttaa aikaansa noin joutaviin kinasteluihin ja vaarantaa rauhaa kilpailemalla noin halveksittavalla tavalla presidentin kanssa. Sitä ällistyttää sellainen strategia, että rauha solmitaan hetkellä, jona koko maailma odottaa sotaa, ja ryhdytään hyökkäykseen silloin, kun koko maailma luulee rauhan olevan solmitun.
Joulukuun 20. päivänä Pascal Duprat teki sisäministerille välikysymyksen kultaharkkoarpajaisista. Nuo arpajaiset olivat »Elysionin tytär»,[13] jonka Napoleon uskottuineen oli saattanut maailmaan ja poliisiprefekti Carlier ottanut viralliseen suojelukseensa huolimatta siitä, että Ranskan laki kieltää panemasta arpajaisia toimeen muussa kuin hyväntekeväisyystarkoituksessa. Oli laskettu liikkeelle seitsemän miljoonaa frangin hintaista arpalippua, joista saatu voitto piti muka käytettämän Pariisin kulkureitten lähettämiseen Kaliforniaan. Näillä kultaunelmilla pyrittiin osittain tunkemaan syrjään Pariisin proletariaatin sosialistiset unelmat ja viekoittelevalla suurvoiton toiveella — doktrinäärinen oikeus työhön. Pariisin työläiset eivät tietenkään huomanneet Kalifornian kultaharkkojen loisteessa niitä himmeitä frangeja, jotka oli ongittu heidän taskuistaan. Pääasiassa oli kuitenkin kysymys suoranaisesta huijauksesta. Kulkureita, jotka aikoivat löytää Kalifornian kultakaivokset vaivautumatta edes poistumaan Pariisista, olivat Bonaparte itse ja hänen peräti velkaantunut pöytäkuntansa. Kansalliskokouksen myöntämät kolme miljoonaa oli hummattu, kassa oli taas täytettävä tavalla tai toisella. Bonaparte oli turhaan yrittänyt panna alulle kansalliskeräyksen niin sanottujen cités ouvrières[14] järjestämiseksi ja merkinnyt itse ensimmäisenä huomattavan summan. Kovasydämiset porvarit odottivat epäluuloisina maksun suoritusta, ja kun sitä ei tietenkään tapahtunut, niin sosialistisilla pilvilinnoilla keinotteleminen meni myttyyn. Kultaharkot vetivät paremmin. Bonaparte ja kumppanit eivät tyytyneet siihen, että pistivät taskuihinsa voitto-osan arvottavana olevien kultaharkkojen seitsemästä miljoonasta, vaan he valmistivat myös vääriä arpoja, laskivat kauppaan samaa arpanumeroa kymmenen, viisitoista jopa kaksikymmentäkin kappaletta. Se oli finanssioperaatio Joulukuun 10. päivän yhdistyksen hengessä! Tässä kansalliskokouksella ei ollut vastassaan näennäinen tasavallan presidentti, vaan Bonaparte, joka oli lihaa ja verta. Tässä kansalliskokous olisi voinut saada hänet kiinni itse teossa, joka ei ollut ristiriidassa perustuslain, vaan Code pénalin[15] kanssa. Kun se kuittasi Dupratin välikysymyksen siirtymällä päiväjärjestykseen, se ei tehnyt sitä vain siksi, että Girardinin ehdotus: kokous ilmoittaa tulleensa »hyvitetyksi», johdatti järjestyspuolueen mieleen sen oman järjestelmällisen korruption. Porvari, etenkin valtiomieheksi paisunut porvari täydentää käytännöllistä halpamaisuuttaan teoreettisella pöyhkeilyllä. Valtiomiehenä hän muuttuu niin kuin häntä vastustava valtiovaltakin korkeammaksi olennoksi, jota vastaan voidaan taistella vain ylevällä, pyhällä tavalla.
Bonaparte, jolla boheemina ja kuninkaallisena ryysyläisenä oli porvariroistoon verrattuna se etu puolellaan, että hän saattoi käydä taistelua halpamaisin keinoin, näki nyt, kun kansalliskokous oli omin käsin auttanut häntä ylittämään sotilaskekkerien, joukkojen katselmusten, Joulukuun 10. päivän yhdistyksen ja vihdoin Code pénalin niljakkaan pinnan, että oli koittanut hetki, jolloin hän saattoi siirtyä näennäisestä defensiivistä offensiiviin. Hän ei paljoakaan piitannut tällä välin sattuneista oikeusministerin, sotaministerin, meriministerin ja rahaministerin pikkutappioista, joissa ilmeni kansalliskokouksen ynseä tyytymättömyys. Hän ei ainoastaan estänyt ministereitä eroamasta ja tunnustamasta siten toimeenpanovallan alistumista parlamentin määräysvaltaan. Hän saattoi nyt viedä loppuun sen, minkä oli pannut alulle kansalliskokouksen loma-aikana: riuhtaista sotilasvallan parlamentilta, erottaa Changarnierin.
Muuan Élyséen lehti julkaisi päiväkäskyn, joka toukokuun aikana oli muka annettu ensimmäiselle sotilasdivisioonalle, siis Changarnierin toimesta, ja jossa upseereita kehitettiin olemaan kapinan sattuessa antamatta riveissään turvaa kavaltajille, ampumaan heidät heti ja kieltäytymään lähettämästä joukkoja kansalliskokoukselle, mikäli tämä sellaista vaatisi. Tammikuun 3. päivänä 1851 hallitukselle tehtiin välikysymys tämän päiväkäskyn johdosta. Hallitus pyytää asiaa tutkiakseen aikaa ensin kolme kuukautta, sitten viikon ja viimein vain kaksikymmentä neljä tuntia. Kansalliskokous vaatii selitystä heti paikalla. Changarnier nousee ja selittää, ettei sellaista päiväkäskyä ole koskaan ollut olemassakaan. Hän lisää, että hän on aina valmis täyttämään kansalliskokouksen vaatimukset ja että kansalliskokous voi selkkauksen sattuessa turvautua häneen. Kansalliskokous ottaa hänen selityksensä vastaan valtavin suosionosoituksin ja antaa hänelle luottamuslauseen. Antautuessaan kenraalin yksityissuojelukseen kansalliskokous luopuu vallasta, vahvistaa oman voimattomuutensa ja armeijan kaikkivallan, mutta kenraali erehtyy, kun hän tarjoaa kansalliskokouksen käytettäväksi Bonapartea vastaan voiman, jonka hän itse on saanut vain samaisen Bonaparten antamana läänityksenä, ja kun hän puolestaan odottaa tukea tältä parlamentilta, omalta suojeluksen tarpeessa olevalta suojatiltaan. Changarnier uskoo kuitenkin siihen salaperäiseen voimaan, jolla porvaristo on varustanut hänet vuoden 1849 tammikuun 29. päivästä alkaen. Hän pitää itseään kolmantena valtiomahtina kahden muun valtiomahdin rinnalla. Hän saa osakseen saman kohtalon kuin tämän kauden muutkin sankarit tai paremminkin pyhimykset, joiden suuruus on itsekkään suuressa luulossa, jota heistä levittää heidän puolueensa, ja jotka osoittautuvat arkisiksi hahmoiksi heti, kun olosuhteet vaativat heitä tekemään ihmeitä. Epäusko on yleensä näiden luuloteltujen sankarien ja tosi pyhimysten kuolemanvaarallinen vihollinen. Siitä johtuu heidän arvokkaan siveellisen suuttumuksensa innottomia vitsinikkareita ja pilkkakirveitä kohtaan.
Samana iltana kutsuttiin ministerit Élyséepalatsiin. Bonaparte vaati Changarnierin erottamista, viisi ministeriä kieltäytyi hyväksymästä sitä, »Moniteur» ilmoitti ministeripulasta, järjestyspuolueen lehdistö uhkasi muodostaa parlamentaarisen armeijan Changarnierin johdolla. Järjestyspuolueella oli perustuslain mukaan oikeus sellaiseen askeleeseen. Sen ei tarvinuut muuta kuin nimittää Changarnier kansalliskokouksen puhemieheksi ja kutsua kuinka paljon tahansa sotaväkeä huolehtimaan kokouksen turvallisuudesta. Se olisi voinut tehdä niin sitäkin varmemmin, sillä Changarnier oli vielä todella armeijan ja Pariisin kansalliskaartin johdossa ja vain odotti kutsua saapua armeija mukanaan. Bonapartistien lehdistö ei vielä uskaltanut edes asettaa kyseenalaiseksi kansalliskokouksen oikeutta välittömään sotaväen kutsumiseen — moinen juridinen epäily ei näissä olosuhteissa luvannut menestystä. Oli todennäköistä, että armeija olisi totellut kansalliskokouksen määräystä, kun otetaan huomioon, että Bonaparten oli etsittävä kokonainen viikko ympäri Pariisia löytääkseen kaksi kenraalia, Baraguay d'Hilliersin ja St. Jean d'Angelyn, jotka ilmoittivat olevansa valmiit allekirjoittamaan Changarnierin viraltapanon. Mutta enemmän kuin epäiltävää on se, että järjestyspuolue olisi omista riveistään ja parlamentista saanut kokoon sellaisen päätöksen tekoon tarpeellisen äänimäärän, kun muistetaan, että viikon kuluttua järjestyspuolueesta vetäytyi erilleen 286 edustajaa ja että vuoripuolue hylkäsi samanlaisen ehdotuksen vielä joulukuussa 1851, viimeisellä ratkaisun hetkellä. Ehkä linnakreivit sentään olisivat vielä kyenneet nostattamaan puolueensa joukot sankaritekoon, jonka sisältönä oli hakeutuminen pistinmetsän suojaan ja sen leiriin karanneen armeijan palvelusten hyväksyminen. Mutta herrat linnakreivit lähtivät sen sijaan Élyséepalatsiin tammikuun 6. päivän iltana saadakseen valtioviisain sanankääntein ja miettein Bonaparten luopumaan Changarnierin erottamisesta. Tilanteen herraksi katsotaan se, jota suostutellaan. Bonaparte, jolla tämä linnakreivien yritys antoi varmuutta, nimittää 12. tammikuuta uuden ministeristön, johon jäävät entisen ministeristön johtajat Fould ja Baroche. St. Jean d'Angelysta tulee sotaministeri, »Moniteur» julkaisee Changarnierin erottamismääräyksen, hänen päälliköntoimensa jaetaan siten, että Baraguay d'Hilliers saa armeijan ensimmäisen divisioonan ja Perrot kansalliskaartin. »Yhteiskunnan suojamuuri» on pantu viralta, ja joskaan yhtään kiveä ei sen vuoksi putoa katosta, niin pörssikurssit sitä vastoin nousevat.
Sysäämällä luotaan armeijan, joka Changarnierin persoonassa asettui sen käytettäväksi, ja jättämällä siten sotaväen peruuttamattomasti presidentille järjestyspuolue julisti porvariston kadottaneen herruuskutsumuksensa. Parlamentaarista ministeristöä ei ollut enää olemassa. Ja kun järjestyspuolue nyt menetti hallustaan armeijan ja kansalliskaartin, niin mitä voimakeinoja sille jäi, jotta se olisi voinut puolustaa presidenttiä vastaan samanaikaisesti sekä parlamentin usurpoitua, kansan yli ulottuvaa valtaa että parlamentin perustuslaillista valtaa? Ei mitään. Se saattoi ainoastaan vedota voimattomiin periaatteisiin, jotka se itse oli aina tulkinnut vain kolmansien henkilöiden noudatettaviksi tarkoitetuiksi yleisiksi ohjeiksi, voidakseen itse toimia sitä vapaammin. Changarnierin erottamiseen ja sotilasvallan luovuttamiseen Bonapartella päättyy käsittelemämme kauden, järjestyspuolueen ja toimeenpanovallan välisen taistelun kauden ensimmäinen vaihe. Molempien mahtien välinen sota on nyt avoimesti julistettu ja avoimesti käynnissä, mutta vasta sen jälkeen, kun järjestyspuolue oli menettänyt sekä aseet että sotilaat. Jäätyään vaille ministeristöä, armeijaa, kansaa, yleistä mielipidettä, lakattuaan toukokuun 31. päivän vaalilain jälkeen olemasta suvereenin kansakunnan edustaja, silmättömänä, korvattomana, hampaattomana jne. kansalliskokous oli vähitellen muuttunut vanhan Ranskan parlamentiksi,[16] joka salli hallituksen toimia omin päin ja sai itse tyytyä esittämään nurisevia vastalauseita post festum.[17]
Järjestyspuolue ottaa uuden ministeristön vastaan suuttumuksen myrskyllä. Kenraali Bedeau palauttaa mieliin sen lauhkeuden, jota vakinainen valiokunta osoitti loma-aikoina, ja sen tavattoman hienotunteisuuden, jolla se kieltäytyi saattamasta julkisuuteen pöytäkirjojaan. Sisäministeri itse vaatii nyt julkaisemaan nämä pöytäkirjat, jotka nykyhetkellä tietenkin ovat jo väljähtyneitä kuin seisonut vesi eivätkä paljasta mitään uusia tosiasioita eivätkä tee vähäisintäkään vaikutusta yltäkylläiseen yleisöön. Rémusatin esityksestä kansalliskokous vetäytyy takaisin toimistohuoneisiinsa ja nimittää »erikoistoimenpidevaliokunnan». Pariisi pysyy tavanomaisen elämänjärjestyksensä raiteilla sitäkin varmemmin, kun kauppa tänä hetkenä kukoistaa, teollisuuslaitokset toimivat, viljanhinnat ovat alhaiset, elintarvikkeita on yllin kyllin ja säästökassoihin tulee joka päivä uusia talletuksia. »Erikoistoimenpiteet», joista parlamentti on pitänyt niin suurta ääntä, typistyvät ministereitä vastaan suunnatuksi, 18. tammikuuta annetuksi epäluottamuslauseeksi eikä tällöin mainita edes kenraali Changarnierin nimeä. Järjestyspuolueen oli pakko muotoilla epäluottamuslauseensa tällaiseksi varmistaakseen itselleen tasavaltalaisten äänet, sillä kaikista ministeristön toimenpiteistä nämä hyväksyivät vain Changarnierin erottamisen, kun taas järjestyspuolue ei itse asiassa voinut moittia ministeristön muita tekoja, koska se itse oli ne sanellut.
Tammikuun 18. päivän epäluottamuslause annettiin 415 äänellä 286 vastaan. Se vietiin siis läpi vain äärimmäisten legitimistien ja orleanistien sekä aitojen tasavaltalaisten ja vuoripuolueen kokoomuksen avulla. Tämä todisti sitä, ettei järjestyspuolue, kahakoidessaan Bonaparten kanssa, ollut kadottanut vain ministeristöä eikä vain armeijaa, vaan myös itsenäisen parlamentaarisen enemmistönsä, että sen omasta leiristä oli karannut joukko edustajia, mikä johtui sovittelukiihkosta, taistelun pelosta, uupumuksesta, perhesuhteista, jotka liittivät sitä verisitein valtion virkoihin, halusta metsästää vapautuvia ministerinsalkkuja (Odilon Barrot), halpamaisesta itsekkyydestä, joka saa tavallisen porvarin aina uhraamaan luokkansa yhteisedun tämän tai tuon yksityisedun takia. Bonapartistiset edustajat kannattivat alusta alkaen järjestyspuoluetta vain taistelussa vallankumousta vastaan. Katolisen puolueen johtaja Montalembert heitti jo silloin vaikutusvaltansa Bonaparten vaakakuppiin, sillä hän epäili parlamentaarisen puolueen elinkelpoisuutta. Vihdoin tämän puolueen johtajien, Thiersin ja Berryerin, orleanistin ja legitimistin, oli pakko julkisesti julistautua tasavaltalaisiksi, tunnustaa, että heidän sydämensä sykki kuninkaalle, mutta aivot ajattelivat tasavaltalaisesta että parlamentaarinen tasavalta oli ainoa mahdollinen koko porvariston herruuden muoto. Heidän oli näin pakko leimata porvarisluokan silmissä yhtä vaarallisiksi kuin päättömiksikin salajuoniksi ne restauraatiosuunnitelmat, joita he edelleenkin uutterasti ajoivat parlamentin selän takana.
Tammikuun 18. päivän epäluottamuslause osui ministereihin eikä presidenttiin. Mutta eihän Changarnieria ollut erottanut ministeristö, vaan presidentti. Pitikö järjestyspuolueen asettaa itse Bonapartekin syytteeseen? Hänen restauraatiohalujensako takia? Nehän vain täydensivät sen omia vastaavanlaisia haluja. Senkö takia, että hän oli vehkeillyt sotaväen katselmuksissa ja Joulukuun 10. päivän yhdistyksessä? Tämän aiheenhan puolue oli kauan sitten haudannut siirtymällä ilman muuta päiväjärjestykseen. Senkö takia, että pantiin viralta tammikuun 29. ja kesäkuun 13. päivän sankari, mies, joka toukokuussa 1850 uhkasi sytyttää kapinan sattuessa Pariisin tuleen joka neljältä suunnalta? Mutta järjestyspuolueen liittolaiset vuoripuolueesta ja Cavaignac eivät sallineet sen edes virallisella surunvalittelulla lohduttaa yhteiskunnan kaatunutta »suojamuuria». Järjestyspuolue itse ei voinut kieltää presidentiltä perustuslain suomaa oikeutta panna viralta kenraaleja. Se raivosi vain siksi, että presidentti käytti perustuslaillista oikeuttaan parlamenttia vastaan. Mutta eikö se itse ollut jatkuvasti käyttänyt parlamentaarista etuuttaan perustuslainvastaisesti, varsinkin yleistä äänioikeutta lakkautettaessa? Sillä ei ollut siis muuta neuvoa, kuin pysytellä tiukasti parlamentaarisissa puitteissa. Ainoastaan siitä omalaatuisesta sairaudesta, joka vuodesta 1848 on riehunut koko mannermaalla, parlamentaarisesta kretinismistä, joka sitoo tartunnan saaneet kuviteltuun maailmaan ja riistää heiltä kaiken järjen, kaiken muistin, kaiken kyvyn käsittää ankaraa ulkomaailmaa, tästä parlamentaarisesta kretinismistä saa selityksensä se, että järjestyspuolue, joka omin käsin oli hävittänyt kaikki parlamentaarisen mahdin edellytykset ja jonka oli pakkokin ne hävittää taistelussaan muita luokkia vastaan, yhä vielä piti parlamentaarista voittoaan voittona ja luuli osuvansa presidenttiin lyödessään hänen ministerejään. Se antoi siten presidentille vain tilaisuuden nöyryyttää taas kerran kansalliskokousta koko kansakunnan nähden. Tammikuun 20. päivänä »Moniteur» ilmoitti, että ero oli myönnetty koko ministeristölle. Sen varjolla, ettei millään parlamentaarisella puolueella enää ollut enemmistöä — kuten tammikuun 18. päivän äänestys, tuo vuoripuolueen ja kuningasmielisten yhteenliittymän hedelmä, oli osoittanut — ja että siksi oli odotettava uuden enemmistön muodostumista, Bonaparte nimitti niin sanotun tilapäisministeristön, johon ei kuulunut ainoatakaan parlamentin jäsentä, vaan pelkästään tuntemattomia ja merkityksettömiä henkilöitä, yksinomaan kauppa-apulaisten ja kirjurien ministeristön. Järjestyspuolue sai nyt pelata itsensä väsyksiin näiden marionettien kanssa, mutta toimeenpanovalta katsoi, ettei enää kannattanut olla tosissaan edustettuna kansalliskokouksessa. Bonaparte keskitti sitä näkyvämmin kaiken toimeenpanovallan omiin käsiinsä, ja hänen oli sitä helpompi käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa, mitä enemmän hänen ministerinsä muuttuivat pelkiksi statisteiksi.
Vuoripuolueen kanssa liittoutunut järjestyspuolue kosti jääväämällä presidentiltä 1 800 000 frangin lisäavun, jota Joulukuun 10. päivän yhdistyksen päämies oli pakottanut kauppa-apulaisministerinsä ehdottamaan. Tällä kertaa asian ratkaisi vain 102 äänen enemmistö, tammikuun 18. päivän jälkeen järjestyspuolue oli siis menettänyt vielä 27 ääntä, sen sisäinen hajaantuminen jatkui. Jottei kukaan erehtyisi hetkeksikään sen suhteen, mitä merkitsi sen liittoutuminen vuoripuolueen kanssa, se ei välittänyt ottaa edes huomioon 189 vuoripuolueen jäsenen allekirjoittamaa esitystä valtiorikollisten yleisestä armahtamisesta. Riitti, kun sisäministeri, muuan Vaïsse-niminen henkilö, selitti, että rauha oli vain näennäistä, että salassa harjoitettiin ankaraa kiihotusta, kaikkialla järjestettiin salaisia yhdistyksiä, demokraattiset lehdet valmistautuivat uudesti syntymään, departementeista saapui huonoja uutisia, Genèven pakolaiset johtivat Lyonin kautta koko Etelä-Ranskaa käsittävää salaliittoa, Ranska oli kauppa- ja teollisuuspulan partaalla, Roubaixin tehtailijat olivat supistaneet työaikaa, Belle-Îlen[18] vangit kapinoivat — riitti jo se, että eräs Vaïsse manasi esiin punaisen kummituksen, eikä järjestyspuolue tarvinnut enempää hyljätäkseen keskusteluitta esityksen, joka olisi hankkinut kansalliskokoukselle tavattoman kansansuosion ja pakottanut Bonaparten heittäytymään jälleen sen syliin. Sen sijaan, että järjestyspuolue antoi säikäyttää itsensä toimeenpanovallan kuvailemalla uusien levottomuuksien näkymällä, sen olisi pitänyt suoda hieman liikkuma-alaa luokkataistelulle saadakseen toimeenpanovallan pysymään siitä itsestään riippuvaisena. Mutta se tunsi itsensä kykenemättömäksi tuohon tehtävään, leikkimään tulella.
Sillä välin niin sanottu tilapäisministeristö elää kitkutti huhtikuun puoliväliin saakka. Bonaparte väsytti ja pilkkasi kansalliskokousta alituisilla uusilla ministerikombinaatioillaan. Toisinaan hän näytti aikovan muodostaa tasavaltalaisen ministeristön, jossa olisivat Lamartine ja Billault, toisinaan parlamentaarisen ministeristön, jossa olisi ehdottoman tarpeellinen Odilon Barrot, jonka nimi ei puuttunut koskaan, kun oltiin narrin tarpeessa, toisinaan legitimistisen ministeristön, johon tulisivat Vatimesnil ja Benoist d'Azy, toisinaan orleanistisen, jossa olisi Maleville. Pitäen näin yllä järjestyspuolueen eri ryhmien keskinäistä jännittyneisyyttä ja pelotellen niitä kaikkia tasavaltalaisen ministeristön ja sitä välttämättä seuraavan yleisen äänioikeuden palauttamisen näkymällä Bonaparte vakuutti samalla porvaristolle, että hänen vilpittömät ponnistelunsa parlamentaarisen ministeristön muodostamiseksi epäonnistuvat rojalististen ryhmien taipumattomuuden takia. Porvaristo taas vaati »lujaa hallitusta» sitä äänekkäämmin ja piti Ranskan jättämistä »ilman hallintoa» sitä anteeksiantamattomampana, mitä lähemmäksi näytti tulevan yleinen kauppapula ja mitä enemmän se hankki sosialismin kannattajia kaupungeissa samoin kuin tuhoisan alhaiset viljanhinnat maaseudulla. Kauppa ehtyikin päivä päivältä, työttömien lukumäärä kasvoi huomattavasti. Pariisissa oli ainakin 10 000 työläistä ilman leipää, Rouenissa, Mülhausenissa[19], Lyonissa, Roubaixissa, Tourcoingissa, St. Etiennessä, Elbeufissa jne. seisoi lukuisia tehtaita. Näissä olosuhteissa Bonaparte tohti entistää 11. huhtikuuta tammikuun 18. päivän ministeristön, johon herrojen Rouherin, Fouldin, Barochen ym. lisäksi tuli vahvistuksena herra Léon Faucher, jolle perustuslakia säätävä kokous viimeisenä elinpäivänään oli yksimielisesti — viiden ministerin ääntä lukuunottamatta — antanut epäluottamuslauseen väärien sähkösanomatietojen levittämisen vuoksi. Kansalliskokous oli siis saanut voiton ministeristöstä 18. tammikuuta ja taistellut kolme kuukautta Bonapartea vastaan vain siksi, jotta 11. huhtikuuta Fould ja Baroche saisivat puritaani Faucherin kolmanneksi ministeriliittoonsa.
Marraskuussa 1849 Bonaparte oli tyytynyt ei-parlamentaariseen ministeristöön, tammikuussa 1851 ulkoparlamentaariseen ja 11. huhtikuuta hän tunsi olevansa kyllin voimakas muodostamaan parlamentinvastaisen ministeristön, jossa kummankin, sekä perustuslakia säätävän että lakiasäätävän, tasavaltalaisen ja kuningasmielisen kansalliskokouksen epäluottamuslauseet yhdistyivät harmonisesti. Tämä ministeristöasteikko oli se lämpömittari, jolla parlamentti saattoi mitata oman elämänlämpönsä vähentymistä. Tämä lämpö oli huhtikuun lopulla laskenut niin alas, että Persigny saattoi yksityiskeskustelussa kehottaa Changarnieria siirtymään presidentin leiriin. Bonaparte, vakuutti hän, katsoi, että kansalliskokouksen vaikutuksesta oli kokonaan tehty loppu, ja oli jo valmiina julistuskin, joka julkaistaisiin vakaasti aiotun, mutta jälleen tilapäisesti lykätyn coup d'etatin jälkeen. Changarnier ilmoitti järjestyspuolueen johtajille tästä kuolemantuomiosta, mutta kuka uskoo, että luteenpurema tappaa? Parlamentti, niin lyöty, niin hajonnut ja niin perin juurin mätä kuin se olikin, ei vieläkään kyennyt pitämään Joulukuun 10. päivän yhdistyksen groteskin johtajan kanssa käymäänsä kaksintaistelua muuna kuin kaksintaisteluna luteen kanssa. Mutta Bonaparte vastasi järjestyspuolueelle kuin Agesilaos kuningas Agisille: »Näytän sinusta muurahaiselta, mutta kerran minusta tulee leijona.»[20]
[1] — boheemi. Toim.
[2] — ilman korulauseita. Toim.
[3] Tämä on vihje Louis Bonaparten kahteen elämäkertaseikkaan: 30. lokakuuta 1836 hän teki kahden tykistörykmentin voimin kapinayrityksen Strassburgissa. Kapinalliset riisuttiin aseista, Louis Bonaparte vangittiin ja karkotettiin Amerikkaan. Vuoden 1840 kuudentena elokuuta hän yritti taas kerran järjestää kapinan Boulognen varuskunnan keskuudessa. Tämänkin yrityksen epäonnistuttua hän sai elinkautisen vankilatuomion, mutta pakeni Englantiin 1846. Toim.
[4] Vuoden 1848 kansallisia työverstaita perustettiin Ranskaan helmikuun vallankumouksen (1848) jälkeen Ranskan väliaikaisen hallituksen asetuksen mukaisesti. Hallitus ajoi tuolloin takaa kahta päämäärää: se halusi saattaa niiden avulla huonoon valoon työläisten keskuudessa levinneisyyttä saavuttaneet pikkuporvarillisen sosialistin Louis Blancin aatteet »työn järjestelystä» sekä tukeutua taistelussa vallankumouksellista proletariaattia vastaan kansallisten verstaiden työläisiin. Kun suunnitelma epäonnistui ja kävi selväksi, että työläiset kansallisissa verstaissa kävivät yhä vallankumouksellismielisemmiksi, porvarillinen hallitus ryhtyi näiden verstaiden hävittämiseen tähtääviin suunnitelmiin. Tämä herätti Pariisin proletariaatissa suuttumusta ja aiheutti omalta osaltaan Pariisin kesäkuun kapinan. Kapinan kukistamisen jälkeen Cavaignacin hallitus hyväksyi 3. heinäkuuta 1848 asetuksen kansallisten verstaiden hajottamisesta. Toim.
[5] Mobiilikaarti perustettiin väliaikaisen hallituksen 25. helmikuuta 1848 hyväksymän asetuksen perusteella vallankumouksellismielisten kansanjoukkojen vastustamiseksi. Pääasiallisesti ryysyköyhälistöstä koostuneita mobiilin kaartin osastoja käytettiin vuoden 1848 heinäkuun proletaarisen kapinan tukahduttamiseen. Toim.
[6] — »Eläköön keisari!» Toim.
[7] Schufterle ja Spiegelberg ovat henkilöhahmoja Schillerin draamasta Rosvot, molemmat siveellistä ryhtiä vailla olevia rosvoja ja murhamiehiä. Toim.
[8] — »Eläköön Napoleon! Eläköön makkara!» Toim.
[9] Tarkoitetaan bonapartelaissuuntaisia sanomalehtiä, nimi johtuu Élyséepalatsista, joka oli Louis Bonaparten presidenttikaudella hänen residenssinään Pariisissa. Toim.
[10] — päivänpolttavia kysymyksiä. Toim.
[11] — vuoden 1848. Toim.
[12] Clichy oli Pariisin velkavankila vuosina 1826–1867. Toim.
[13] Marx käyttää tässä sanaleikkinä riviä Schillerin runosta An die Freude (Riemu), jossa runoilija ylistää Elysionin eli Elysiumin kenttien (muinaisajan kirjailijoilla se oli paratiisin synonyymi) tytärtä, riemua. Champs-Élysées (Elysionin kentät) on Pariisin valtakatu, jonka varrella sijaitsi Louis Bonaparten residenssi. Toim.
[14] — työläisasutusten. Toim.
[15] — rikoslaki. Toim.
[16] Parlamentit olivat Ranskan ylimpiä tuomioistuimia ennen 1700-luvun lopun porvarillista vallankumousta. Parlamentit kirjasivat kuninkaan asetukset ja niillä oli niin sanottu remonstraatio-oikeus eli oikeus esittää vastalauseensa niiden asetusten johdosta, jotka olivat maan tapojen ja lainsäädännön vastaisia. Toim.
[17] — juhlan jälkeen, ts. myöhästyneenä, taannehtivasti. Toim.
[18] Belle-Île on saari Biskajanlahdessa, jonne karkotettiin poliittisia vankeja. Toim.
[19] — Mulhousessa. Toim.
[20] Marx käyttää tässä hieman muuntaen antiikin kirjailijan Athenaioksen (II—III vuosisata) kirjassaan Deipnosophistae (Oppineiden miesten pöytäkeskusteluja) kertomaa tapausta. Tarkoittaen hänen avukseen sotajoukkoineen tulleen spartalaisen kuninkaan Agesilaoksen pientä kokoa Egyptin faarao Tachos sanoi: »Vuori oli raskaana. Zeus pelästyi. Mutta vuori synnyttikin hiiren.» Mihin Agesilaos vastasi: »Näytän sinusta hiireltä, mutta koittaa aika, jolloin näytän sinusta jalopeuralta.»Toim.