Mutta palatkaamme jälleen esityksemme juoneen.
Kesäkuun päivistä lähtien perustuslakia säätävän kansalliskokouksen historia on tasavaltalaisen porvarisryhmän vallan ja hajaannuksen historiaa, ryhmän, joka tunnetaan mm. nimillä kolmiväriset tasavaltalaiset, aidot tasavaltalaiset, poliittiset tasavaltalaiset, muodolliset tasavaltalaiset jne.
Ludvig Filipin porvarillisen monarkian aikana tämä ryhmä muodosti julkisen tasavaltalaisen opposition ja oli siten silloisen poliittisen maailman tunnustettu ainesosa. Sillä oli edustajansa edustajakamareissa ja huomattava vaikutus lehdistössä. Sen pariisilainen äänenkannattaja »National»[1] oli tavallaan yhtä arvossapidetty kuin »Journal des Débats».[2] Sen asema perustuslaillisen monarkian aikana vastasi sen luonnetta. Se ei ollut mikään suurten yhteisten etujen ja omalaatuisten tuotantoehtojen erottama porvariston ryhmä. Se oli tasavaltalaisesti ajattelevien porvareiden, kirjailijoiden, asianajajain, upseerien ja virkamiesten nurkkakunta, jonka vaikutus perustui Ludvig Filipin persoonaan kohdistuvaan maan antipatiaan, vanhan tasavallan muistoihin, muutamien haaveilijain tasavalta-uskoon, mutta ennen kaikkea ranskalaiseen nationalismiin, jonka vihaa Wienin traktaatteja[3] ja Englannin kanssa tehtyä liittoa kohtaan se piti jatkuvasti yllä. Ludvig Filipin aikana nauttimastaan kannatuksesta »National» sai suurelta osalta kiittää juuri tuota salaista imperialismia, joka siitä syystä saattoi myöhemmin tasavallan aikana Louis Bonaparten muodossa nousta musertavana kilpailijana vastustamaan itse »Nationalia». »National» taisteli rahaylimystöä vastaan niin kuin koko muukin porvarillinen oppositio. Polemiikki budjettia vastaan, mikä Ranskassa oli samaa kuin taistelu rahaylimystöä vastaan, tuotti niin helposti ansaittua kansansuosiota ja niin runsasta aineistoa puritaanisia leading articles[4] varten, ettei »National» voinut olla käyttämättä sitä hyväkseen. Teollisuusporvaristo oli »Nationalille» kiitollinen Ranskan suojatullijärjestelmän orjallisesta puolustamisesta, mihin se muuten ryhtyi enemmän kansallisista kuin kansantaloudellisista syistä, ja koko porvaristo oli sille kiitollinen kommunismia ja sosialismia vastaan suunnattujen vihamielisten parjausten vuoksi. »Nationalin» puolue oli muuten aito tasavaltalainen, ts. se vaati porvariston herruudelle tasavaltaista muotoa kuningasvaltaisen asemesta ja ennen kaikkea itselleen leijonanosaa tuosta herruudesta. Tällaisen muutoksen edellytyksistä sillä ei ollut mitään selvää käsitystä. Mutta sen sijaan sillekin oli päivänselvää — ja tämä myös tuli selvästi ilmi Ludvig Filipin valtakauden loppuaikoina toimeenpannuissa reformibanketeissa — ettei se nauttinut kansansuosiota demokraattisten pikkuporvarien eikä varsinkaan vallankumouksellisen proletariaatin keskuudessa. Nämä aidot tasavaltalaiset olivat niin kuin aitojen tasavaltalaisten kuuluukin — jo tyytymäisillään Orléansin herttuattaren sijaishallintaan, kun helmikuun vallankumous puhkesi ja nosti heidän tunnetuimmat edustajansa väliaikaiseen hallitukseen. Heillä oli tietenkin alusta alkaen porvariston luottamus ja perustuslakia säätävä kansalliskokouksen enemmistö takanaan. Toimeenpanokunnasta, jonka kansalliskokous kokoonnuttuaan asetti, heitettiin heti pellolle väliaikaisen hallituksen sosialistiset ainekset, ja »Nationalin» puolue käytti hyväkseen kesäkuun kapinan puhkeamista päästäkseen eroon myös toimeenpanokunnasta ja sitä tietä lähimmistä kilpailijoistaan,pikkuporvarillisista eli demokraattisista tasavaltalaisista (Ledru-Rollinista ym.). Cavaignac, porvarillis-tasavaltalaisen puolueen kenraali, joka johti kesäkuun teurastusta, tuli eräänlaisin diktaattorinvaltuuksin toimeenpanokunnan tilalle. »National» lehden entisestä päätoimittajasta Marrastista tuli vakituinen perustuslakia säätävän kansalliskokouksen puhemies, ja ministerinsalkut kuten kaikki muutkin huomattavat virat joutuivat aitojen tasavaltalaisten huostaan.
Tuo tasavaltalainen porvarisryhmä, joka jo ajat sitten oli pitänyt itseään heinäkuun monarkian laillisena perijänä, havaitsi siis haaveittansa toteutuneen odotettua paremmin. Tuo ryhmä ei kuitenkaan päässyt valtaan niin kuin se oli kuvitellut Ludvig Filipin aikana, ts. porvariston liberaalin kapinan tietä, vaan kukistamalla kartessitulella pääomaa vastaan nousseen proletariaatin kapinan. Se minkä se oli kuvitellut mitä vallankumouksellisimmaksi tapahtumaksi, muuttui todellisuudessa mitä vastavallankumouksellisimmaksi tapahtumaksi. Hedelmä putosi sen helmaan, mutta se putosi tiedonpuusta eikä elämänpuusta.
Porvarillis-tasavaltalaisten yksinomaista herruutta kesti vain kesäkuun 24. päivästä joulukuun 10. päivään 1848. Sen tulokset typistyivät tasavaltalaisen perustuslain laatimiseen ja Pariisin julistamiseen piiritystilaan.
Uusi perustuslaki oli pohjaltaan vain vuoden 1830 perustuslaillisen kartan[5] tasavaltaistettu laitos. Heinäkuun monarkian tiukka vaalisensus, joka syrjäytti poliittisesta vallasta jopa suuren osan porvaristoakin, ei sopinut yhteen porvarillisen tasavallan olemassaolon kanssa. Helmikuun vallankumous oli tuon sensuksen tilalle julistanut oitis välittömän yleisen äänioikeuden. Porvarilliset tasavaltalaiset eivät voineet tehdä olemattomaksi tuota tapahtumaa. Heidän oli tyydyttävä rajoittavaan lisämääräykseen, joka vaati kuuden kuukauden vakituista oleskelua vaalipaikkakunnalla. Hallinnon, kunnallishallinnon, oikeuslaitoksen, armeijan jne. järjestely pysyi entisellään, tai mikäli uusi perustuslaki sitä muutti, muutokset koskivat sisällysluetteloa eivätkä sisältöä, nimiä eivätkä asioita.
Vuoden 1848 vapauksien välttämätön yleisesikunta — yksilön vapaus, paino-, puhe-, yhdistymis-, kokoontumis-, oppi-, uskonnonvapaus jne. — sai perustuslaillisen sotisovan, joka teki sen haavoittumattomaksi. Jokainen näistä vapauksista julistetaan näet Ranskan kansalaisen ehdottomaksi oikeudeksi, mutta kuitenkin aina sillä varauksella, että se on rajoittamaton vain mikäli sitä eivät rajoita »toisten yhtäläiset oikeudet ja yleinen turvallisuus» tai »lait», joiden tulee pitää juuri sopusoinnussa nuo henkilökohtaiset vapaudet ja yleinen turvallisuus. Esimerkiksi: »Kansalaisilla on oikeus yhdistyä, kokoontua rauhallisesti ja ilman aseita, tehdä anomuksia ja esittää ajatuksiaan lehdistön välityksellä tai muulla tavoin. Näiden oikeuksien nauttimista ei ole rajoittamassa muu kuin toisten yhtäläiset oikeudet ja yleinen turvallisuus» (Ranskan perustuslain II luku, 8. artikla) — »Opetus on vapaata. Opetusvapautta nautittakoon lain säätämin ehdoin ja valtion ylivalvonnan alaisena.» (Sama, 9. artikla) — »Jokaisen kansalaisen asumus on loukkaamaton paitsi lain säätämissä tapauksissa.» (Luku II, 3. artikla) jne. jne. — Perustuslaki viittaa siis aina vastaisuudessa säädettäviin elimellisiin lakeihin, joiden tulee selittää noita varauksia ja säännellä näiden rajoittamattomien vapauksien nauttimista niin, etteivät vapaudet loukkaisi toinen toistaan tai yleistä turvallisuutta. Myöhemmin järjestyksen ystävät säätivätkin nuo elimelliset lait, ja kaikki »vapaudet» säänneltiin sillä tavoin, että porvaristo saattaa nauttia niistä niin, että muiden luokkien yhtäläiset oikeudet eivät loukkaa sitä vähääkään. Aina kun porvaristo kielsi kokonaan nämä oikeudet »muilta» tai salli nauttia niitä määrätyin ehdoin, jotka kaikki tyynni olivat poliisiansoja, tapahtui se aina vain »yleisen turvallisuuden», ts. porvariston turvallisuuden, nimessä, kuten perustuslaissa säädetään. Sen tähden myöhemmin molemmat puolet, niin järjestyksen ystävät, jotka kumosivat kaikki nuo vapaudet, kuin demokraatitkin, jotka vaativat kaikkien niiden ennallistamista, vetosivat täysin oikeutetusti perustuslakiin. Perustuslain jokainen pykälä näet sisältää oman antiteesinsä, oman ylä- ja alahuoneensa, nimittäin yleisen fraasin vapaudesta ja reunahuomautuksen vapauden kumoamisesta. Niin kauan kuin vapauden nimeä kunnioitettiin ja estettiin vain vapauden voimaansaattamista — luonnollisesti laillisin perustein —, niin kauan vapauden perustuslaillinen olemassaolo pysyi loukkaamattomana ja koskemattomana, vaikka sen olemassaolosta jokapäiväisessä elämässä olisikin tehty perusteellinen loppu.
Tässä niin nerokkaasti loukkaamattomaksi säädetyssä perustuslaissa oli kuitenkin kuin Akilleella eräs haavoitettavissa oleva kohta, joka ei kuitenkaan ollut kantapää, vaan pää eli oikeamminkin ne molemmat päät, jotka kruunasivat koko rakennelmaa: toisaalta lakiasäätävä kokous, toisaalta presidentti. Silmäillessämme perustuslakia havaitsemme, että vain ne pykälät, joissa määritellään presidentin suhde lakiasäätävään kokoukseen, ovat ehdottomia, positiivisia, ristiriidattomia, yhdellä ainoalla tavalla selitettäviä. Porvarillisten tasavaltalaisten oli nimittäin tässä pidettävä huolta oman turvallisuutensa takaamisesta. Perustuslain 45.–70. § on laadittu siten, että kansalliskokous voi perustuslaillisesti syrjäyttää presidentin, mutta presidentti voi syrjäyttää kansalliskokouksen vain perustuslainvastaisesti, vain syrjäyttämällä samalla myös perustuslain. Perustuslaissa siis kehotetaan turvautumaan väkivaltaan sen tuhoamiseksi. Se ei ainoastaan siunaa vuoden 1830 kartan tavoin vallan jakamista, vaan laajentaa tuon jaon sietämättömäksi ristiriidaksi. Perustuslaillisten voimien peli, joksi Guizot sanoi lainsäädännöllisen ja toimeenpanevan vallan parlamentaarista jupakkaa, on vuoden 1848 perustuslain mukaisesti alituista uhkapeliä. Toisella puolen on 750 yleisellä äänestyksellä valittua kansanedustajaa, jotka voidaan valita uudelleenkin ja jotka muodostavat kontrolloimattoman, hajottamattoman, jakamattoman kansalliskokouksen, joka nauttii lainsäädännöllistä kaikkivaltaa, päättää lopullisesti sodasta, rauhasta ja kauppasopimuksista, omaa yksin armahdusoikeuden ja pysyy 1oputtomien istuntojensa ansiosta alati etunäyttämöllä. Toisella puolen on kaikilla kuninkaallisen vallan attribuuteilla varustettu presidentti, joka kansalliskokouksen mieltä kysymättä nimittää ja erottaa ministerinsä, pitää täydellisesti käsissään toimeenpanovaltaa, jakaa kaikki virat ja määrää siten vähintään puolentoistamiljoonan ranskalaisen kohtaloista, sillä juuri niin suuri ihmisjoukko on riippuvainen 500 000 virkamiehestä ja kaikenarvoisista upseereista. Hänen käytettävissään ovat kaikki asevoimat. Hänellä on oikeus armahtaa yksityisiä rikollisia, laskea hajalle kansalliskaarti, erottaa valtioneuvoston suostumuksesta kansalaisten itsensä valitsemia yleisneuvoston, kantoni- ja kunnallisneuvostojen valtuutettuja. Hänellä on aloite- ja johto-oikeus kaikkiin ulkovaltojen kanssa solmittaviin sopimuksiin nähden. Samaan aikaan kun kansalliskokous on aina etunäyttämöllä ja joka päivä alttiina yleiselle arvostelulle, presidentti viettää huomaamatonta elämäänsä Elysiumin kentillä, mutta silti silmiensä edessä ja sydämessään perustuslain 45. artikla, joka muistuttaa hänelle jok'ikinen päivä: »Frère, il faut mourir!»[6] Valtasi päättyy kauniin toukokuun toisena sunnuntaina neljäntenä vuotena valituksi tulosi jälkeen! Silloin on tämä ihanuus lopussa, näytelmää ei esitetä toiseen kertaan, ja jos sinulla on velkoja, pidä varasi, että saat ne maksetuiksi perustuslain sinulle myöntämästä 600 000 frangin palkastasi, ellet mieluummin muuta kauniin toukokuun toisena maanantaina Clichyhin![7] — Jos kohta perustuslaki näin antaa presidentille todellisen vallan, niin moraalisen voiman se yrittää taata kansalliskokoukselle. Paitsi sitä, että moraalista voimaa ei luoda lakipykälillä, perustuslaki kumoaa itsensä tässäkin suhteessa sallimalla koko Ranskan kansan valita presidentin välittömän äänestyksen tietä. Kansalliskokousta valittaessa Ranskan äänet hajaantuvat 750 kansanedustajan kesken, presidentinvaalissa ne keskittyvät yhteen henkilöön. Kun jokainen yksityinen kansanedustaja edustaa vain jotakin puoluetta, jotakin kaupunkia, jotakin sillanpään tienoota tai jopa vain sitä välttämättömyyttä, että on valittava joku seitsemästäsadasta viidestäkymmenestä piittaamatta sen kummemmin itse asiasta kuin miehestäkään, niin presidentti sitä vastoin on kansan valittu, ja hänen vaalinsa on painava valtti, jonka suvereeni kansa kerran neljässä vuodessa lyö pöytään. Valittu kansalliskokous on metafyysisessä, jota vastoin valittu presidentti on persoonallisessa suhteessa kansakuntaan. Kansalliskokous tosin edustaa yksityisten kansanedustajien persoonassa kansallishengen mitä erilaisimpia vivahteita, kun taas presidentti on tuon hengen lihaa ja verta. Presidentillä on kansalliskokoukseen verraten eräänlainen jumalallinen oikeus, hän on valtias kansan armosta.
Merenjumalatar Thetis ennusti Akilleen kuolevan nuoruuden voimissaan. Perustuslaki, jolla kuten Akilleella, oli heikko kohtansa, aavisti Akilleen tavoin, että sen oli varhain kuoltava. Perustuslakia laativien aito tasavaltalaisten tarvitsi vain vilkaista ihannetasavaltansa pilvien lomitse jumalatonta maata havaitakseen, kuinka kuningasmielisten, bonapartelaisten, demokraattien ja kommunistien julkeus ja heidän oma huono maineensa lisääntyi päivä päivältä sitä mukaa kuin heidän suuri lainsäädännöllinen taideteoksensa läheni valmistumistaan; Thetiksen ei tarvinnut nousta merestä kertoakseen heille tätä salaisuutta. He koettivat puijata kohtaloa perustuslakioveluudella, perustuslain 111. artiklalla, minkä mukaan jokainen perustuslakimuutosesitys on käsiteltävä kolmesti kuukauden väliajoin, ja tullakseen hyväksytyksi sen on saatava vähintään 3/4 äänistä, minkä lisäksi ainakin 500 kansalliskokouksen jäsenen on osallistuttava äänestykseen. He tekivät siten vain voimattoman yrityksen voidakseen vielä parlamentaarisena vähemmistönäkin, joksi he jo profeetallisesti hengessään itsensä näkivät, pitää valtaa, joka jo nyt, kun heillä oli vielä käytettävänään parlamentaarinen enemmistö ja hallitusvallan kaikki välineet, luisui päivä päivältä yhä enemmän heidän heikoista käsistään.
Lopuksi eräässä melodraamallisessa pykälässä perustuslaki uskoo itsensä »koko Ranskan kansan samoin kuin jokaisen yksityisen ranskalaisen valppauden ja isänmaallisuuden» huomaan, vaikka se jo aikaisemmin eräässä toisessa pykälässä on jättänyt »valppaat» ja »isänmaalliset» ranskalaiset, varta vasten keksimänsä ylioikeuden, »haute courin» hellään, rikosoikeudelliseen huomaan.
Sellainen oli vuoden 1848 perustuslaki, jonka kumoamiseen joulukuun 2. päivänä 1851 ei tarvittu edes päätä, vaan joka keikahti pelkästä hatun kosketuksesta; tuo hattu oli tosin Napoleonin kolmikolkkahattu.
Samaan aikaan kun porvarillis-tasavaltalaiset kansalliskokouksessa puntaroivat tätä perustuslakia, väittelivät ja äänestivät sitä, Cavaignac piti kokoussalin ulkopuolella Pariisia piiritystilassa. Pariisin piiritystila oli perustuslakia säätävän kokouksen lapsenpäästäjänä sen tasavaltalaisissa synnytystuskissa. Jos kohta tämä perustuslaki toimitettiin myöhemmin pois maailmasta pistinten avulla, niin ei ole unohdettava, että pistimet — ja vieläpä kansaa kohti suunnatut pistimet — olivat suojelleet sitä sen ollessa vielä äidinkohdussa ja että pistimillä oli autettava sen syntymääkin. »Kunniallisten tasavaltalaisten» esi-isät olivat panneet vertauskuvansa, kolmivärisen lipun[8] kiertämään ympäri Eurooppaa. »Kunnialliset tasavaltalaiset» puolestaan tekivät keksinnön, joka aivan itsestään levisi yli koko mannermaan, mutta joka palasi aina uutta rakkautta hehkuen takaisin Ranskaan, kunnes se vihdoin sai hankittua itselleen kansalaisoikeudet puolessa maan departementeista: tuo keksintö oli piiritystila. Oivallinen keksintö, jota tavan takaa sovellettiin jokaisessa Ranskan vallankumouksen kulussa seuranneessa kriisikohdassa. Mutta saattoivatko kasarmi ja kenttäleiri, jotka näin pantiin tämän tästä painamaan Ranskan yhteiskunnan hartioita tarkoituksena tainnuttaa se ja saada hiljenemään; miekka ja musketti, jotka tämän tästä pantiin jakamaan oikeutta ja hallitsemaan, holhoamaan ja sensuroimaan, toimittamaan poliisi- ja yövahtipalvelua; sotilasviikset ja asetakki, jotka tämän tästä kuulutettiin yhteiskunnan suurimmaksi viisaudeksi ja yhteiskunnan rehtoreiksi — saattoivatko kasarmi ja kenttäleiri, miekka ja musketti, sotilasviikset ja asetakki olla tulematta loppujen lopuksi siihen ajatukseen, että parasta on kerta kaikkiaan pelastaa yhteiskunta julistamalla oma komento ylimmäksi vallaksi ja vapauttamalla porvarillinen yhteiskunta kokonaan itsehallinnon huolista? Kasarmin ja kenttäleirin, miekan ja musketin, sotilasviiksien ja asetakkien täytyi päätyä tällaiseen ajatukseen sitäkin suuremmalla syyllä, koska ne saattoivat tällöin odottaa parempaa käteismaksua suuremmista palveluksistaan, sillä pelkästään milloin minkin porvarisryhmän käskystä julistettavasta ajoittaisesta piiritystilasta ja tilapäisestä yhteiskunnan pelastamisesta tuli niukasti kovaa rahaa muutaman kuolleen ja haavoittuneen ja muutaman porvareilta saadun ystävällisen virnistyksen lisäksi. Miksei sotavoima kerran omin päin ja omaksi edukseen leikkisi piiritystilaa ja panisi samalla piiritykseen kansalaisten rahakukkaroita? Älköön muuten sivumennen sanottuna unohdettako sitäkään, että Pariisissa toimivien sotilaskomissioiden johdossa heilui tällä haavaa jälleen eversti Bernard, sama sotilaskomissioiden johtaja, joka Cavaignacin aikana tuomitsi tutkimatta 15 000 kapinallista karkotettavaksi.
Vaikka »kunnialliset» aitotasavaltalaiset, julistamalla Pariisin piiritystilaan, perustivatkin taimilavan, jossa vuoden 1851 joulukuun 2. päivän pretoriaanien[9] oli hyvä kasvaa täyteen mittaan, ansaitsevat he kuitenkin tunnustuksen siitä, että he sen sijaan, että kiihottaisivat kansallistunnetta, kuten Ludvig Filipin aikana, nyt, kun heidän käytettävänään on koko kansakunnan voima, matelivat ulkomaiden edessä ja sallivat itävaltalaisten ja napolilaisten[10] valloittaa jälleen Italian, sen sijaan että olisivat sen vapauttaneet. Louis Bonaparten valitseminen presidentiksi joulukuun 10. päivänä 1848 teki lopun Cavaignacin ja perustuslakia säätävän kokouksen diktatuurista.
Perustuslain 44. artiklassa sanotaan: »Ranskan tasavallan presidenttinä ei voi olla se, joka on joskus menettänyt Ranskan kansalaisoikeudet.» Ranskan tasavallan ensimmäinen presidentti Louis Napoleon Bonaparte ei ollut ainoastaan menettänyt kansalaisoikeuttaan Ranskassa eikä vain toiminut englantilaisena erikoiskonstaapelina, vaan hän oli myös kansalaistunut sveitsiläinen.[11]
Olen toisessa yhteydessä[12] käsitellyt seikkaperäisesti joulukuun 10. päivän vaalien merkitystä, joten en tässä enää siihen kajoa. Riittänee kun huomautan, että niissä kuvastui kansakunnan muita luokkia vastaan suuntautunut talonpoikien reaktio, talonpoikien, joiden täytyi maksaa helmikuun vallankumouksen viulut, kaupunkia vastaan suuntautunut maaseudun reaktio. Vaalit otettiin hyvin suopeasti vastaan armeijassa, jolle »Nationalin» tasavaltalaiset eivät olleet hankkineet enempää kunniaa kuin palkanlisäystäkään, suurporvariston piireissä, jotka tervehtivät Bonapartea monarkiaan johtavana astinlautana, ja proletaarien ja pikkuporvareiden keskuudessa, jotka tervehtivät häntä Cavaignacin vitsauksena. Alempana tulen lähemmin koskettelemaan talonpoikien suhdetta Ranskan vallankumoukseen.
Porvarillis-tasavaltalaisten perikadon historia käsittää ajanjakson joulukuun 20. päivästä 1848 toukokuuhun 1849, jolloin perustuslakia säätävä kokous hajotettiin. Perustettuaan porvaristolle tasavallan, ajettuaan vallankumouksellisen proletariaatin areenalta ja tukittuaan toistaiseksi demokraattisen pikkuporvariston suun he itsekin joutuivat niiden porvarisjoukkojen syrjäyttämiksi, jotka oikeutetusti ottivat tasavallan haltuunsa omana omaisuutenaan. Nämä porvarisjoukotpa olivatkin kuningasmielisiä. Osa niistä, suurmaanomistajat, oli pitänyt herruutta restauraation aikana[13] ja oli sen tähden legitimistinen. Toinen osa, rahaylimystö ja suurteollisuudenharjoittajat, oli pitänyt herruutta heinäkuun monarkian aikana ja oli sen tähden orleanistinen.[14] Muut silmäntekevät armeijassa, yliopistoissa, kirkossa, asianajotoimessa, akatemiassa ja sanomalehdistössä jakautuivat kummallekin puolelle, joskin suhteellisesti eri tavalla. Tässä porvarillisessa tasavallassa, jonka lippuna ei ollut enempää Bourbonin kuin Orléansienkaan nimi, vaan sana Pääoma, kumpikin porvariston osa oli tavoittanut valtiomuodon, jonka puitteissa ne saattoivat hallita yhdessä. Jo kesäkuun kapina oli yhdistänyt ne »järjestyspuolueeksi».[15] Nyt oli aika syrjäyttää niiden porvarillis-tasavaltalaisten nurkkakunta, joilla oli vielä sija kansalliskokouksessa. Raakuus, jota nämä aito tasavaltalaiset olivat osoittaneet tehdessään ruumiillista väkivaltaa kansalle, veti vertoja sille pelkuruudelle, arkuudelle, raukkamaisuudelle, heikkoudelle ja taistelukyvyttömyydelle, jota he osoittivat nyt perääntyessään, kun heidän olisi ollut puolustettava omaa tasavaltalaisuuttaan ja lainsäädäntövaltaansa toimeenpanovallalta ja kuningasmielisiltä. On tarpeetonta selostaa tässä heidän rappeutumisensa häpeällistä historiaa. Se ei ollut kukistumista, vaan jäljettömiin häipymistä. Heidän tarinansa päättyi ainiaaksi, ja seuraavana kautena he esiintyvät niin kansalliskokouksessa kuin sen ulkopuolellakin vain menneisyyden haamuina — haamuina, jotka näyttävät saavan eloa heti, kun kysymyksessä on jälleen vain pelkkä tasavallan nimi, ja joka kerta, kun vallankumouksellinen selkkaus uhkaa laskea alimmalle tasolle. Huomautan ohimennen, että »National» lehti, josta tuo puolue oli saanut nimensä, kääntyy seuraavana kautena sosialismin puoleen.
Ennen kuin jätämme tämän kauden, meidän on vielä luotava jälkikatsaus niihin kahteen voimaan, joista toinen tuhosi toisen 2. joulukuuta 1851, vaikka ne olivat eläneet avioliitossa joulukuun 20. päivästä 1848 perustavan kokouksen loppuhetkeen saakka. Tarkoitan toisaalta Louis Bonapartea ja toisaalta liittoutuneitten kuningasmielisten puoluetta, järjestyspuoluetta, suurporvariston puoluetta. Presidenttikautensa alussa Bonaparte muodosti järjestyspuolueen miehistä ministeristön, jonka johtoon hän asetti Odilon Barrotin — huomatkaa — parlamentaarisen porvariston liberaalimman ryhmän entisen johtajan. Herra Barrot oli viimeinkin saanut pyydystetyksi ministerinsalkun, joka oli kummitellut hänen mielessään vuodesta 1830 lähtien, ja enemmänkin, hän oli saanut pääministerin paikan, mutta hän ei saanut sitä parlamenttiopposition ylimpänä johtajana, niin kuin hän oli Ludvig Filipin aikana kuvitellut, vaan kaikkien entisten verivihollistensa, jesuiittain ja legitimistien liittolaisena, ja hänen tehtäväkseen tuli tappaa parlamentti. Hän vei vihdoinkin morsiamensa vihkialttarille, mutta vasta sitten, kun tämä oli prostituoitu. Bonaparte itse tekeytyi täysin näkymättömäksi. Hänen puolestaan toimi järjestyspuolue.
Heti ensimmäisessä ministerineuvoston kokouksessa päätettiin tehdä sotaretki Roomaan, jota paitsi sovittiin, että se tehdään kansalliskokouksen selän takana ja tarvittavat varat kynitään kansalliskokoukselta valheellisella tekosyyllä. Ministeristö aloitti siis toimintansa puijaamalla kansalliskokousta ja salaliittoutumalla absolutististen ulkovaltojen kanssa Rooman vallankumouksellista tasavaltaa vastaan. Samalla tavoin ja samaa sotajuonta käyttäen Bonaparte valmisteli joulukuun 2. päivän vallankaappauksensa kuningasmielistä lakiasäätävää kokousta ja sen perustuslaillista tasavaltaa vastaan. Älkäämme unohtako, että joulukuun 2. päivänä 1851 oli lakiasäätävän kokouksen enemmistönä se sama puolue, joka muodosti Bonaparten hallituksen 20. joulukuuta 1848.
Perustuslakia säätävä kokous oli elokuussa päättänyt hajaantua vasta sitten, kun on laadittu ja julkaistu joukko perustuslakia täydentäviä ja siihen elimellisesti liittyviä lakeja. Järjestyspuolue esitti sille 6. tammikuuta 1849 edustaja Rateaun suulla, että se heittäisi sikseen elimelliset lait ja tekisi mieluummin päätöksen omasta hajaantumisestaan. Ei ainoastaan herra Odilon Barrotin johtama ministeristö, vaan myös kaikki kansalliskokouksen kuningasmieliset jäsenet jankuttivat nyt käskevästi kansalliskokoukselle, että sen hajottaminen oli välttämätöntä luoton palauttamiseksi, järjestyksen lujittamiseksi, epämääräisen välitilan lopettamiseksi ja olosuhteiden vakaannuttamiseksi; he väittivät kansalliskokouksen jarruttavan uuden hallituksen tuloksellista toimintaa, pyrkivän pitkittämään olemassaoloaan pelkästä ilkeämielisyydestä ja maan kyllästyneen koko laitokseen. Bonaparte painoi mieleensä kaikki nämä lainsäädäntövallalle ladellut loukkaukset, opetteli ne ulkoa ja osoitti 2. joulukuuta 1851 parlamentaarisille kuningasmielisille oppineensa näiltä yhtä ja toista. Hän kohdisti heihin heidän omat iskulauseensa.
Barrotin ministeristö ja järjestyspuolue ottivat seuraavan askeleen. Ne hankkivat eri puolilta Ranskaa kansalliskokoukselle anomuksia, joissa tätä ystävällisesti pyydettiin häipymään. Ne marssittivat näin ollen kansan järjestymättömät joukot taisteluun kansalliskokousta, kansan tahdon perustuslaillisesti järjestettyä ilmausta vastaan. Ne opettivat Bonaparten vetoamaan kansaan parlamenttikokouksia vastaan. Tammikuun 29. päivänä 1849 koitti viimein päivä, jolloin perustuslakia säätävän kokouksen oli päätettävä hajaantumisestaan. Kansalliskokous havaitsi oitis istuntotalonsa sotaväen miehittämäksi; Changarnier, järjestyspuolueen kenraali, jonka käsiin oli keskittynyt kansalliskaartin ja linjajoukkojen ylipäällikkyys, järjesti Pariisissa suuren joukkojen katselmuksen aivan kuin taistelun edellä, ja yhdistyneet kuningasmieliset uhkasivat käyttää väkivaltaa, ellei se suostu hyvällä. Kokous suostui hyvällä ja tinki itselleen vielä lyhyen elinajan. Mitä muuta oli tammikuun 29. päivä ellei vuoden 1851 joulukuun 2. päivän coup d'état;[16] ero oli vain siinä, että sen suoritti Bonaparte yhdessä kuningasmielisten kanssa tasavaltalaista kansalliskokousta vastaan. Herrat kuningasmieliset eivät huomanneet tai eivät tahtoneet huomata, että Bonaparte käytti hyväkseen vuoden 1849 tammikuun 29. päivää saadakseen osan joukkoja marssimaan paraatimarssissa hänen ohitseen Tuileries'n edustalla ja oli kärkäs käyttämään juuri tätä ensimmäistä julkista sotilasvoiman koollekutsumista parlamentaarista voimaa vastaan vihjaistakseen Caligulaan.[17] He näkivät tietenkin vain oman Changarnierinsa.
Eräänä syynä, joka erikoisesti kiihotti järjestyspuoluetta lyhentämään väkivaltaisesti perustuslakia säätävän kokouksen elinaikaa, olivat elimelliset, perustuslakia täydentävät lait, kuten koululaki, kirkkolaki jne. Yhtyneille kuningasmielisille oli elintärkeää saada itsensä laatia nämä lait ja pitää epäluuloisiksi käyneet tasavaltalaiset erillään siitä puuhasta. Näihin elimellisiin lakeihin kuului kuitenkin myös laki tasavallan presidentin vastuuvelvollisuudesta. Vuonna 1851 oli lakiasäätävä kokous juuri laatimassa sentapaista lakia, kun Bonaparte ehätti torjumaan tuon coupin[18] omalla coupillaan joulukuun 2. päivänä. Mitä olisivatkaan yhtyneet kuningasmieliset olleet valmiit antamaan, jos heillä parlamentaarisessa talvisodassaan 1851 olisi ollut tämä vastuuvelvollisuuslaki valmiina ja vieläpä epäluuloisen, ilkeämielisen, tasavaltalaisen kokouksen laatimana!
Sen jälkeen kun perustuslakia säätävä kokous tammikuun 29. päivänä 1849 itse taittoi viimeisen aseensa, Barrotin ministeristö ja järjestyksen ystävät näännyttävät sen hengiltä nöyryyttämällä sitä kaikin mahdollisin tavoin ja kiristivät tuolta toivonsa menettäneeltä voimattomalta kokoukselta lakeja, jotka riistivät siltä suuren yleisön viimeisenkin arvonannon rippeet. Bonaparte, joka hautoi piintyneitä Napoleon-haaveitaan, oli kyllin julkea käyttääkseen avoimesti hyväkseen tätä parlamentaarisen vallan alennustilaa. Kun nimittäin kansalliskokous toukokuun 8. päivänä 1849 ilmaisi ministeristölle paheksumisensa sen johdosta, että Oudinot oli miehittänyt Civitavecchian, ja määräsi, että Rooman retkikunnan on toimittava alunperin ilmoitettujen päämäärien hyväksi, niin Bonaparte julkaisi samana iltana »Moniteur» lehdessä[19] Oudinotille osoitetun avoimen kirjeen, jossa onnitteli häntä sankaritekojen johdosta, ja toisin kuin kynänpyörittäjä-parlamentaarikot tekeytyi jo armeijan jalomieliseksi suojelijaksi. Kuningasmieliset nauroivat makeasti tälle: he luulivat voivansa vetää häntä nenästä mielin määrin. Kun vihdoin Marrast, perustuslakia säätävän kokouksen puheenjohtaja, alkoi epäillä kansalliskokouksen turvallisuutta ja pyysi perustuslain nojalla suojelusta eräältä everstiltä ja hänen rykmentiltään, eversti kieltäytyi vedoten sotilaskuriin ja kehotti Marrastia kääntymään Changarnierin puoleen, joka epäsi pilkallisesti pyynnön, huomauttaen, ettei hän pidä baïonnettes intelligentes.[20] Marraskuussa 1851, jolloin yhdistyneet kuningasmieliset aikoivat ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Bonapartea vastaan, he koettivat saada pahamaineiseen kvestorilakiinsa[21] hyväksytyksi periaatteen, jonka mukaisesti kansalliskokouksen puheenjohtaja saattoi vaatia välittömästi käyttöönsä sotaväkeä. Le Flô, eräs heidän kenraalinsa, oli allekirjoittanut lakiesityksen. Turhaan äänesti Changarnier esityksen puolesta, turhaan ylisti Thiers entisen perustuslakia säätävän kokouksen varovaista viisautta. Vuoripuolueen[22] hyvä-huutojen säestämänä sotaministeri St. Arnaud vastasi hänelle niin kuin Changarnier oli vastannut Marrastille!
Niin järjestyspuolue itse iski poltinmerkin parlamentaariseen hallintojärjestykseen hetkellä, jolloin se ei ollut vielä edes kansalliskokous, vaan vasta ministeristö. Ja se nostaa nyt äläkän, kun vuoden 1851 joulukuun 2. päivä karkottaa sen Ranskasta!
Toivotamme sille onnea matkalle.
[1] »Le National» (Kansallinen lehti) oli ranskalainen päivälehti, joka ilmestyi Pariisissa 1830–1851, maltillisten porvarillisten tasavaltalaisten äänenkannattaja. Tämän suuntauksen huomattavimpia edustajia väliaikaisessa hallituksessa olivat Marrast, Bastide ja Garnie-Pagès. Toim.
[2] »Journal des Débats politiques et littéraires» (Poliittinen ja kirjallinen väittelylehti) oli Pariisissa 1789 perustettu jokapäiväinen lehti. Heinäkuun monarkian kaudella siitä tuli hallituksen päivälehti, orleanistisen porvariston äänenkannattaja. Vuoden 1848 vallankumouksen aikana lehti ilmaisi vastavallankumouksellisen porvariston, ns. järjestyspuolueen katsomuksia. Toim.
[3] Wienin traktaateiksi sanotaan Napoleonia vastaan sotineiden valtioiden Wienissä touko–kesäkuussa 1815 solmimia sopimuksia. Toim.
[4] — pääkirjoituksia. Toim.
[5] Vuoden 1830 porvarillisen vallankumouksen jälkeen Ranskassa hyväksytty perustuslaillinen kartta oli itse asiassa heinäkuun monarkian perustuslaki. Se julisti muodollisesti kansakunnan itsenäiset oikeudet ja rajoitti jossain määrin kuninkaan valtaa. Toim.
[6] — »Veli, sinunkin on kuoltava!» Tunnus, jolla katolisen trappistien munkkiveljeskunnan jäsenet tervehtivät toisiaan. Toim.
[7] Clichy oli Pariisin velkavankila vuosina 1826–1867. Toim.
[8] Jo Ranskan tasavallan ensimmäisinä olemassaolopäivinä heräsi kysymys valtiolipusta. Pariisin vallankumoukselliset työläiset vaativat hyväksymään valtiolipuksi punaisen lipun, jollaisen olivat vuoden 1832 kesäkuun kapinan aikana nostaneet Pariisin työläiskorttelit. Porvariston edustajat taas olivat kolmivärisen (sini-valko-punaisen) lipun kannalla, koska tällainen oli ollut Ranskan lippu Ranskan suuren vallankumouksen ja Napoleonin hallituskaudella. Tämä lippu oli sitä paitsi jo ennen vuoden 1848 vallankumousta ollut »National» lehden ympärille ryhmittyneiden porvarillisten tasavaltalaisten tunnuksena. Työläisedustajien oli suostuttava siihen, että Ranskan tasavallan valtiolipuksi tuli kolmivärinen lippu, jonka salkoon kiinnitettiin kuitenkin punainen ruusuke. Toim.
[9] Pretoriaaneiksi sanottiin muinais-Roomassa sotapäällikön tai keisarin etuoikeutettua henkivartiostoa. Pretoriaanit osallistuivat jatkuvasti maan sisäisiin levottomuuksiin ja nostivat usein valtaistuimelle omia suosikkejaan. Tässä tarkoitetaan Joulukuun 10. päivän yhdistystä (ks. tämän teoksen lukua V.). Toim.
[10] Tarkoitetaan Napolin kuningaskunnan ja Itävallan yhteistä osallistumista Rooman tasavallan vastaiseen interventioon touko–heinäkuussa 1849. Toim.
[11] Marx tarkoittaa seuraavia Louis Bonaparten elämäkertaseikkoja: 1832 tämä hyväksyi Thurgaun kantonissa Sveitsin kansalaisuuden ja ollessaan 1848 Englannissa liittyi vapaaehtoisesti konstaapeliksi (Englannissa siviilihenkilöistä muodostettu poliisin varamiehistö). Toim.
[12] Viittaus teokseen 'Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850' (luku II). Toim.
[13] Restauraatiokaudeksi sanotaan Bourbonien suvun toista hallituskautta Ranskassa vuosina 1814–1830. Aateliston ja klerikaalien etuja ajaneen Bourbonien valtakomennon kumosi vuoden 1830 heinäkuun vallankumous. Toim.
[14] Legitimistit olivat perinnöllisen suurmaanomistuksen etuja ajavan, 1830 kukistetun »legitiimin» (laillisen) Bourbonien hallitsijasuvun kannattajia. Taistelussaan rahaylimystöön ja suurporvaristoon nojannutta, vallassa ollutta Orléansien (1830–1848) sukua vastaan osa legitimisteistä turvautui usein sosiaaliseen demagogiaan ja tekeytyi työtätekevien puolustajaksi porvariston riistolta.
Orleanistit kannattivat Orléansin herttuoita, Bourbonien suvun nuorempaa haaraa, joka oli vallassa vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksesta alkaen ja jonka kukisti vuoden 1848 vallankumous. Orleanistit ajoivat rahaylimystön ja suurporvariston etuja.
Toisen tasavallan kaudella (1848–1851) mainitut monarkistiset ryhmittymät muodostivat yhdistyneen konservatiivisen järjestyspuolueen ytimen. Toim.
[15] Järjestyspuolue syntyi 1848 konservatiivisen suurporvariston puolueena, se edusti Ranskan kahden monarkistisen ryhmittymän — legitimistien ja orleanistien — liittoa (näistä ks. alaviite 14). Alkaen vuodesta 1849 aina joulukuun 2. päivän vallankaappaukseen (1851) tällä puolueella oli johtoasema toisen keisarikunnan lakiasäätävässä kansalliskokouksessa. Toim.
[16] — valtiokaappaus. Toim.
[17] Rooman keisarin Caligulan oli asettanut valtaistuimelle (37–41) pretoriaanikaarti. Toim.
[18] — isku, päättävä teko. Toim.
[19] »Le Moniteur universel» (Yleinen tiedonantaja) oli Pariisissa 1789–1901 ilmestynyt jokapäiväinen lehti, hallituksen virallinen äänenkannattaja. Toim.
[20] — ajattelevista pistimistä. Toim.
[21] Kvestoreiksi lakiasäätävässä kansalliskokouksessa sanottiin valtuutettuja, joille oli uskottu talouden ja verojen hoito sekä kokouksen turvallisuuden suojelu (muinaisroomalaisten kvestoreiden mukaan). 6. marraskuuta 1851 rojalistikvestorit Le Flô, Baze ja Panat esittivät lakiehdotuksen, jota vastaavasti kansalliskokouksen puheenjohtajalle myönnettiin sotaväen kutsumisoikeus; 17. marraskuuta tämä lakiehdotus hylättiin kiivaiden keskustelujen jälkeen. Toim.
[22] Vuoripuolueeksi sanottiin Ledru-Rollinin johtamien pikkuporvarillisten tasavaltalaisdemokraattien puoluetta, joka ryhmittyi »La Reforme» lehden ympärille. Tämän puolueen edustajat muodostivat 1849 huomattavan ryhmän lakiasäätävässä kansalliskokouksessa . Toim.