Kirjoitettu: 1918
Julkaistu: »Die russische Revolution. Eine kritische Würdigung. Aus dem Nachlass von Rosa Luxemburg». Verl. Gesellschaft und Erziehung, Berlin 1922
Suomennos: © Jukka Paastela. Suomennoksen on tarkastanut Pertti Hynynen.
Lähde: 'Venäjän vallankumous', teoksessa »Työväenluokan puolue ja sosialistinen demokratia», s. 56–97. Marxilaisen kirjallisuuden edistämisseura ry:n julkaisusarja n:o 2. Mikkelin Painos Oy, Mikkeli 1976.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Venäjän vallankumous on maailmansodan valtavin tapahtuma. Sen puhkeaminen, sen ylittämätön radikalismi, sen kestävät seuraukset merkitsevät selvää tuomiota niille valheellisille lausunnoille, joita virallisen saksalainen sosialidemokratia niin innokkaasti sodan alussa käytti Saksan imperialismin valloitussodan ideologisessa peittelyssä. Viittaan lausuntoihin Saksan pistimistä, joiden oli määrä murskata Venäjän tsarismi ja vapauttaa sen sorretut kansat.
Venäjän vallankumouksen suurenmoinen aalto syvällisine, kaikkia luokkasuhteita muuttaneine seurauksineen nosti esiin kaikki yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat ja kehittyi — oman sisäisen logiikkansa kohtalonomaisuudella — porvarillisen tasavallan muodostamasta ensimmäisestä vaiheesta vielä edistyneimpiin asteisiin jättäen lopulta tsarismin kaatumisen vähäisten tapahtumien joukkoon. Kaikki tämä osoittaa päivänselvästi, että Venäjän vapauttaminen ei ollut sodan ja tsarismin sotilaallisen romahduksen seuraus, eikä »saksalaisissa nyrkeissä olleiden saksalaisten pistimien» palvelus, kuten Kautskyn toimittama Neue Zeit kerran lupasi pääkirjoituksessaan. Tapahtumat osoittavat päinvastoin, että Venäjän vapauttamisen juuret olivat syvällä omassa maassa ja siellä täysin kypsyneet. Saksan sosialidemokratian siunaama saksalaisen Imperialismin sotaseikkailu ei aiheuttanut vallankumousta Venäjällä, vaan aluksi keskeytti sen pitkittääkseen sitä hetken vuosien 1911–13 nousun jälkeen ja vallankumouksen alkamisen jälkeen loi sille mitä vaikeimmat ja epänormaaleimmat olosuhteet.
Enemmänkin. Jokaiselle ajattelevalle tarkkailijalle on selvää, että Kautskyn yhdessä hallitussosialidemokraattien[2] kanssa esittämä oppimestarimainen teoria on tullut ratkaisevasti kumotuksi. Tämän teorian mukaanhan Venäjä ei taloudellisesti takapajuisena ja pääasiassa maatalousmaana ollut kypsä yhteiskunnalliseen vallankumoukseen ja proletariaatin diktatuuriin. Tämä teoria, joka pitää ainoastaan porvarillista vallankumousta mahdollisena Venäjällä on myös Venäjän työväenliikkeen opportunistisen siiven, niin sanottujen menševikkien, joita johtavat kokeneet poliitikot Axelrod ja Dan,[3] teoria. Tästä teoriasta seuraa yhteistyötaktiikka Venäjän sosialistien ja porvarillisten liberaalien kesken. Tässä Venäjän vallankumousta koskevassa peruskäsityksessä — josta yksityiskohtaiset taktiset näkemykset automaattisesti seuraavat — sekä venäläiset että saksalaiset opportunistit löytävät itsensä yhteisymmärryksessä saksalaisten hallitussosialistien kanssa. Kaikkien kolmen mielestä Venäjän vallankumous olisi pitänyt pysäyttää asteelle, jossa Saksan imperialismi on sodankäynnissä suorittanut jalon tehtävänsä. Toisin sanoen Saksan sosialidemokratian mytologian mukaan olisi pitänyt pysähtyä tsarismin kumoamiseen. Jos vallankumous on mennyt tätä pistettä kauemmaksi ja asettanut tehtäväkseen pystyttää proletariaatin diktatuuri, on tämä — kyseisen näkemyksen mukaan — Venäjän työväenliikkeen radikaalin siiven, bolševikkien virhe. Kaikki vaikeudet, joita vallankumous on myöhemmin kohdannut, kaikki epäjärjestys, josta se on kärsinyt kuvataan puhtaasti tämän kohtalokkaan erehdyksen seuraukseksi.
Teoreettisesti tämä opinkappale (jota sekä Stampferin[4] lehti Vorwärts että Kautsky suosittelevat »marxilaisen ajattelun» hedelmänä) seuraa alkuperäistä »marxilaista» keksintöä, jonka mukaan sosialistinen vallankumous on kansallinen ja niin sanoaksemme kotoinen asia jokaisessa nykyaikaisessa maassa. Tietenkin Kautsky abstraktin muotoilun sinisen usvan tasolla tietää hyvin kuinka jäljittää kaikki nykyaikaiset maat yhdeksi yhteiseksi elimistöksi tekevän pääoman taloudelliset yhteydet. Venäjän vallankumousta ei kuitenkaan — koska kumous on kansainvälisen kehityksen sekä maa talouskysymyksen tuote — voida ratkaista porvarillisen yhteiskunnan rajoissa.
Käytännöllisesti sama opinkappale edustaa yritystä päästä eroon kaikesta vastuusta koskien Venäjän vallankumouksen suuntaa niin pitkälle kuin se koskee kansainvälistä ja erityisesti Saksan proletariaattia. Se edustaa myös yritystä kieltää tämän vallankumouksen kansainväliset yhteydet. Venäjän kypsymättömyys ei ole aiheuttanut sodan tapahtumia ja Venäjän vallankumousta, vaan sen aiheutti Saksan proletariaatin kypsymättömyys täyttää historialliset tehtävänsä. Tämän tekeminen täysin selväksi on Venäjän vallankumouksen kriittisen tarkastelun ensimmäinen tehtävä.
Venäjän vallankumouksen kohtalo riippui täysin kansainvälisistä tapahtumista. Se että bolševikit ovat perustaneet politiikkansa kokonaan proletaariseen maailmanvallankumoukseen, on selvin todistus heidän kaukonäköisyydestään, lujasta periaatteellisuudestaan ja heidän politiikkaansa rohkeasta liikkuma-alasta. Kapitalismin kehittymisen viime vuosikymmenen aikana tapahtunut suuremmoinen edistys on siinä näkyvissä. Vuosien 1905–07 vallankumous aiheutti vain heikon kaiun Euroopassa. Niinpä sen oli pysyttävä pelkkänä alkusoittona. Jatko ja päätökseenvieminen oli sidoksissa Euroopan myöhempään kehitykseen.
Tehkäämme selväksi, että ei suinkaan kritiikitön puolustuspuhe, vaan syvälleluotaava ja harkitseva kritiikki voi yksin tuoda kokemusten ja opetusten aarteet päivänvaloon. Ottakaamme huomioon, että olemme tekemisissä maailmanhistorian ensimmäisen proletariaatin diktatuurista saadun kokemuksen kanssa. (Ja tämä on pystytetty kovimmissa ajateltavissa olevissa olosuhteissa, keskellä maailmanpaloa ja imperialistisen joukkoteurastuksen kaaosta, jonka Euroopan taantumuksellisin sotilasvalta on keittänyt kokoon ja jota on seurannut kansainvälisen työväenluokan täydellisin epäonnistuminen.) Niinpä olisi hölmöä ajatella, että jokainen teko tai tekemättä jättäminen sellaisissa epänormaaleissa oloissa edustaisi itse täydellisyyden huippua. Päinvastoin. Sosialistisen politiikan peruskäsitteet ja niiden historiallisesti välttämättömien edellytysten oivaltaminen saa meidät ymmärtämään, että sellaisissa kohtalokkaissa olosuhteissa ei edes sankarillisin idealismi ja myrskynkestävinkään vallankumouksellinen energia kykene toteuttamaan demokratiaa ja sosialismia, vaan kyseessä ovat vain molempien voimattomat ja vääristyneet yritykset.
Tämän lähtökohdan tekeminen selväksi kaikkia sen perusnäkökulmia ja seuraamuksia myöten on kaikkien maiden sosialistien ensisijainen tehtävä; sillä vain tämän karvaan tiedon perustalta voimme arvioida itse kansainvälisen proletariaatin Venäjän vallankumouksen kohtalosta kantaman vastuun koko suuruutta. Vain tältä pohjalta proletaarisen vallankumouksen päättäväisen kansainvälisen toiminnan ratkaiseva merkitys voi tulla tehokkaaksi, mitä toimintaa ilman yhden maan proletariaatin suurinkin energia ja suurimmatkin uhraukset väistämättä sotkeutuvat ristiriitojen ja haparointien vyyhtiin.
Ei ole epäilystä siitä, että Venäjän vallankumouksen peräsimessä olevat viisaat päät — Lenin ja Trotski — ole kaikenlaisten ansojen täyttämällä ohdakkeisella tiellään tehneet monia ratkaisevia päätöksiä pitkään sisäisesti epäröiden ja sisäisen opposition ollessa mitä rajuin. Ja varmaankaan mikään ei ole kauempana heidän ajatuksistaan kuin se, että kaikkia mitä he karvaan pakon ja välttämättömyyden edessä, tapahtumien myrskypyörteen keskellä, ovat tehneet tai tekemättä jättäneet, Internationaalin[5] on pidettävä sosialistisen politiikan loistavana esimerkkinä, jota voidaan vain kritiittömästi ihailla ja jäljentää.
Yhtään vähemmän väärin ei olisi pelätä sitä, että Venäjän vallankumouksen ottaman tien kriittinen tarkastelu voisi heikentää kunnioitusta Venäjän vallankumousta kohtaan ja vähentää sen vetovoimaa esimerkkinä, joka yksin voi voittaa saksalaisten työläisjoukkojen kohtalokkaan velttouden. Mikään ei ole kauempana totuudesta. Saksan työväenluokan heräävää vallankumouksellista energiaa ei voida koskaan enää aikaansaada Saksan sosialidemokratian vartiointimetodien hengessä. Sitä ei voi koskaan enää loihtia esiin jokin tahraton auktoriteetti, olkoon tämä sitten omat »instanssit» tai »Venäjän esimerkki». Vallankumouksellista hurraahenkeä luomalla ei Saksan proletariaatti saavuta kykyä historialliseen toimintaan. Se saavutetaan päinvastaisilla menetelmillä: ainoastaan oivaltamalla kaiken pelottava vakavuus ja tehtävien monimutkaisuus, ainoastaan poliittisella kypsyydellä ja itsenäisyydellä, ainoastaan joukkojen kyvyllä kriittiseen arviointiin — minkä kyvyn sosialidemokratia järjestelmällisesti eri tekosyillä tappoi vuosikymmeniä. Venäjän vallankumouksen kriittinen analyysi sen kaikki historialliset kiinnekohdat huomioon ottaen on parasta harjoitusta Saksan ja kansainväliselle työväenluokalle niitten tehtävien täyttämiseksi, jotka nykyisestä tilanteesta kasvavat heidän eteensä.
Venäjän vallankumouksen ensimmäinen ajanjakso sen alusta maaliskuusta Lokakuun vallankumoukseen on päälinjoiltaan täsmälleen samanlainen kuin suuri englantilainen vallankumous ja Ranskan suuri vallankumous. Se on porvarillisen yhteiskunnan kohdussa kypsyvän vallankumouksellisen voiman ensimmäisen yleisen nousun tyypillinen muoto.
Sen kehitys kulkee luonnostaan nousevaa linjaa: maltillisesta alusta yhä kasvaviin radikaaleihin päämääriin sekä rinnan tämän kanssa luokkien ja puolueiden liitosta radikaalien yksinherruuteen.
Maaliskuun 1917 alussa olivat kadetit[6] so. liberaali porvaristo vallankumouksen kärjessä. Ensimmäinen vallankumouksellinen nousu tempaisi kaiken mukaansa. Neljäs duuma, ultrataantumuksellisen neliluokkaisen äänioikeuden ultrataantumuksellmen tuote, joka oli syntynyt valtiokaappauksen tuloksena, muuttui yht'äkkiä vallankumouselimeksi. Kaikki porvarilliset puolueet, jopa nationalistiset oikeistopuolueetkin, muodostivat yht'äkkiä taistelurintaman itsevaltiutta vastaan. Itsevaltius sortui ensimmäisellä iskulla, melkein ilman taistelua aivan kuten elin, joka on kuollut ja jonka pudottamiseksi tarvitaan vain kopautus. Myöskin liberaalisen porvariston lyhyt yritys säilyttää ainakin valtaistuin ja hallitsijasuku kaatui muutamassa tunnissa. Tapahtumat harppasivat majesteetillisesti päivissä ja tunneissa yli etäisyyksien, joiden ylittäminen aikaisemmin Ranskassa otti vuosikymmeniä. Tässä tuli selväksi, että Venäjä on todentamassa Euroopan kehityksen vuosisataista tulosta sekä ennen kaikkea, että vuoden 1917 vallankumous oli 1905–07 vallankumouksen suora jatke eikä saksalaisen »vapauttajan» lahja. Maaliskuun 1917 liike liitti itsensä suoraan siihen pisteeseen, jossa sen työ kymmenen vuotta aikaisemmin oli katkennut.[7] Demokraattinen tasavalta oli itse vallankumouksen ensimmäisen hyökkäyksen täydellinen, sisäisesti kypsynyt tuote.
Nyt alkoi kuitenkin toinen ja vaikeampi tehtävä. Ensimmäisestä hetkestä lähtien vallankumouksen liikevoima oli kaupunkiproletariaatti. Kuitenkaan sen vaatimukset eivät rajoittuneet poliittisen demokratian toteuttamiseen, vaan ne koskettelivat kansainvälisen politiikan kuumaa kysymystä — välitöntä rauhaa. Vallankumous pyyhkäisi yli armeijan, joka nosti saman vaatimuksen välittömästä rauhasta. Vallankumous veti mukaansa talonpoikaisjoukot, jotka työnsivät maatalouskysymyksen etualalle; juuri sen maatalouskysymyksen, joka oli vuodesta 1905 itse vallankumouksen akseli. Välitön rauha ja maata — näistä kahdesta päämäärästä seurasi väistämättä vallankumousrintaman sisäinen hajoaminen. Vaatimus välittömästä rauhasta oli sovittamattomassa vastakohdassa liberaalin porvariston imperialistisille tendensseille, joiden pääedustaja oli Miljukov.[8] Toisaalta maakysymys oli kauhistuttava näköala toiselle osalle porvaristoa, suurmaanomistajille. Ja lisäksi se edusti hyökkäystä yleensä yksityisomistuksen pyhää periaatetta, kaikkien omistavien luokkien herkkää kohtaa vastaan.
Siten alkoi heti vallankumouksen ensimmäisten voittojen jälkeen sisäinen taistelu, jossa oli kaksi polttavaa kysymystä, rauha ja maa. Liberaalin porvariston taktiikka oli pitkittää näitä asioita loputtomiin ja kiertää ne. Työtätekevät joukot, armeija, talonpojat, painoivat päälle yhä rajummin. Ei voi olla epäilystä siitä, että jopa tasavallan poliittisen demokratian kohtalo oli yhdistynyt kysymyksiin rauhasta ja maasta. Porvariluokat, jotka vallankumouksen ensimmäinen myrskyalto oli temmannut mukaansa, olivat suvainneet tulla vedetyksi mukaan ensimmäisen tasavaltalaisen hallituksen hetkeen saakka. Nyt he alkoivat etsiä kannatuspohjaa selustasta ja hiljaa organisoida vastavallankumousta. Kaledinin kasakkakampanja Pietaria vastaan[9] oli tästä tendenssistä selvä esimerkki. Jos hyökkäys olisi ollut menestyksellinen, ei vain rauhan ja maakysymyksen, vaan myös tasavallan kohtalo olisi ollut sinetöity. Väistämätön seuraus olisi ollut sotilasdiktatuuri, terrori proletariaattia kohtaan sekä monarkian palauttaminen.
Tästä näkökulmasta voimme arvioida utopistista ja perusluonteeltaan taantumuksellista taktiikkaa, jota Venäjän »kautskylaiset» eli menševikit noudattivat. Kovettuneina mieltymyksessään siihen myyttiin, että Venäjän vallankumouksen luonne on porvarillinen — tänä ajankohtana, kuten näette, Venäjän ei voida olettaa olevan kypsä yhteiskunnalliselle vallankumoukselle! — he tarrautuvat epätoivoisesti liittoon porvarillisten liberaalien kanssa. Mutta tämä merkitsee sellaista elementtien liittoa, jonka vallankumouksen sisäinen luonnollinen kehitys on hajoittanut; tämän liiton elementit ovat tulleet mitä jyrkimpään ristiriitaan toistensa kanssa. Axelrodit ja danit halusivat olla yhteistyössä millä hinnalla hyvänsä niiden luokkien ja puolueitten kanssa, jotka olivat tulleet suurimmaksi vaaraksi vallankumoukselle ja sen ensimmäiselle valloitukselle, demokratialle.
On erityisen huvittavaa havaita, kuinka tämä ahkera mies (Kautsky) on väsymättömällä, rauhanomaisella ja metodisella kirjoitustyöllään neljän maailmansotavuoden aikana repinyt teoreettisen aukon toisensa jälkeen sosialismin rakennukseen. Se on työtä, josta sosialismi sukeltaa esiin rikkinäisenä kuin seula ilman ainoatakaan täyttä kohtaa. Kritiikitön välinpitämättömyys, jolla opetuslapset seuraavat virallisen teoreetikkonsa ahkeraa työtä ja nielevät jokaisen hänen uuden keksintönsä silmää räpäyttämättä, on verrattavissa vain siinä välinpitämättömyydessä, jolla Scheidemannin[10] ja kumppanien seuraajat katselevat kun nämä lyövät sosialismin täyteen reikiä käytännössä. Nämä kaksi todellakin täydentävät toisiaan. Sodan puhkeamisen jälkeen on Kautsky, marxismin virallinen temppelin vartija, todella tehnyt ainoastaan samoja asioita teoriassa kuin scheidemannit käytännössä, nimittäin: 1) Internationaali rauhan väline; 2) aseistariisunta, Kansainliitto ja nationalismi; sekä lopulta 3) demokratia, ei sosialismi.[11]
Tässä tilanteessa bolševikkisuuntaus on tehnyt historiaa seuratessaan rautaisella luottavuudella sitä taktiikkaa, joka ainoastaan voi pelastaa demokratian ja ajaa vallankumousta eteenpäin. Kaikki valta yksinomaisesti työläis- ja talonpoikaisjoukkojen käsiin, neuvostojen käsiin — tässä oli todella ainoa tie ulos vallankumouksen vaikeuksista; tällä miekaniskulla, jolla Gordionin solmu katkaistiin, vallankumous vapautettiin kapeasta umpikujasta ja avattiin kahlehtimaton polku vapaille ja avoimille vesille.
Leninin puolue oli siten Venäjän ainoa puolue, joka ymmärsi vallankumouksen todelliset edut tänä ensimmäisenä ajanjaksona. Se oli elementti, joka työnsi vallankumousta eteenpäin ja siten se oli ainoa puolue, joka toteutti todella sosialistista politiikkaa.
Tämä tekee myös selväksi sen miksi bolševikit, vaikka he vallankumouksen alussa olivat vainottu, herjattu ja jahdattu vähemmistö, jota vastaan hyökättiin kaikilta puolilta, yltivät mitä lyhyimmän ajan kuluessa vallankumouksen johtoon. Tästä selviää miksi he pystyivät saamaan lippunsa alle kaikki aidot kansanjoukot: kaupunkien proletariaatin, armeijan, talonpojat sekä myös demokratian vallankumoukselliset elementit, sosialistivallankumouksellisten vasemman siiven.
Venäjän vallankumouksen todellinen tilanne kapeni muutamassa kuukaudessa kahteen vaihtoehtoon: vastavallankumouksen voitto tai proletariaatin diktatuuri — Kaledin tai Lenin. Sellainen oli objektiivinen tilanne, kuten on laita jokaisessa vallankumouksessa ensimmäisen hurman mentyä ohitse. Venäjällä tämä tilanne syntyi konkreettisten polttavien kysymysten — rauha ja maa — seurauksena. Niille ei ole ratkaisua porvarillisen vallankumouksen puitteissa.
Tässä on Venäjän vallankumous vahvistanut jokaisen suuren vallankumouksen perusopetuksen, sen olemassaolon lain, joka säätää: joko vallankumouksen on edettävä nopeassa, myrskyisässä ja päättäväisessä tahdissa, murrettava edeltään esteet rautaisella kädellä ja asetettava tavoitteensa koko ajan eteenpäin tai se varsin pian heitetään takaisin heikon lähtöpisteensä taakse ja tukahdutetaan vastavallankumouksella. Seisoa paikallaan, kuluttaa aikaa yhdessä pisteessä, olla tyytyväinen ensimmäiseen tavoitteeseen, joka satutaan saavuttamaan — tämä ei milloinkaan ole mahdollista vallankumouksessa. Ja hän joka yrittää soveltaa hiirten ja sammakkojen välisestä parlamentaarisesta taistelusta ammennettua kotitekoista viisautta vallankumouksellisen taktiikan alueelle, osoittaa siten ainoastaan että itse vallankumouksen psykologia ja sen olemassaolon lait ovat vieraita hänelle ja että kaikki historiallinen kokemus on hänelle vain kirja, joka on sinetöity seitsemällä sinetillä.
Tarkastelkaamme Englannin vallankumouksen kulkua sen ensimmäisestä hyökkäyksestä vuonna 1642. Tapahtumien logiikka teki välttämättömäksi, että presbyteerien, — joiden johtajat välttivät ratkaisevaa taistelua Kaarle I:n kanssa ja voittoa hänestä, — heikko horjunta tuli korvatuksi Itsenäisillä jotka ajoivat presbyteerit ulos parlamentista ja ottivat itse vallan. Ja samalla tavalla Itsenäisten armeijan sisällä muodostivat alemman pikkuporvariston sotilasjoukot, Lilburnin »Levelleerit» koko Itsenäisten liikkeen suuntaavan voiman. Lopulta proletaariset elementit sotilasjoukkojen keskuudessa menivät pisimmälle pyrkimyksessään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen ja löysivät ilmenemismuotonsa Diggerien (»kaivajien») liikkeessä, muodostaen vuorollaan hiivan »Levelleerien» demokraattisessa puolueessa.
Ilman vallankumouksellisten proletaaristen ainesten moraalista vaikutusta sotilasjoukkoihin, ilman demokraattisten sotilasjoukkojen painostusta Itsenäisten puolueen porvarillisia ylempiä kerroksia kohtaan, ei olisi tapahtunut pitkän parlamentin presbyteerien »puhdistusta» eikä kavaljeerien ja skottien sodan voitollista päätöstä, ei Kaarle I:n oikeudenkäyntiä ja teloitusta, ei ylähuoneen lakkauttamista ja tasavallan julistamista.
Ja mitä tapahtui Ranskan suuressa vallankumouksessa? Neljän taistelun vuoden jälkeen osoittautui, että jakobiinien vallanotto oli ainoa keino vallankumouksen saavutusten pelastamiseksi, tasavallan saavuttamiseksi, feodalismin tuhoamiseksi, vallankumouksellisen puolustuksen organisoimiseksi sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan, vastavallankumouksellisten salaliittojen tukahduttamiseksi sekä vallankumouksen aallon levittämiseksi Ranskasta kaikkialle Eurooppaan.
Kautsky ja hänen venäläiset sydänystävänsä, jotka halusivat nähdä Venäjän vallankumouksen pystyvän ensimmäisen asteensa »porvarillisessa luonteessa» ovat aikaisempien vuosisatojen saksalaisten ja englantilaisten liberaalien täydellisiä liittolaisia. Liberaalit erottivat kaksi tunnettua ajanjaksoa Ranskan suuressa vallankumouksessa: ensimmäisen girondistisen kauden »hyvän» vallankumouksen ja Jakobiinien kapinan jälkeisen »pahan» kauden. Tämä historiankäsitys ei liberaalissa pintapuolisuudessaan saata ymmärtää, että ilman »malttamattomien» jakobiinien kapinaa jopa ensimmäiset girondistien arat ja puolinaiset saavutukset olisi pian haudattu vallankumouksen raunioihin. Todellinen vaihtoehto jakobiinien diktatuurille — kuten historiallisen kehityksen rautainen kulku asetti kysymyksen vuonna 1793 — ei ollut »maltillinen» demokratia, vaan — Bourbonien vallanpalauttaminen. »Kultaista keskitietä» ei voida ylläpitää missään vallankumouksessa. Sen luonteenlaki vaatii nopeaa ratkaisua: joko veturi menee täydellä höyryllä eteenpäin historiallisen nousun äärimmäiseen pisteeseen saakka taikka se vierii omalla painollaan takaisin lähtökohtaan ja pohjaan saakka; ja ne, jotka haluasivat heikoilla voimillaan pitää sen puolitiessä, putoavat peruuttamattomasti pohjattomaan kuiluun.
Siten on selvää, että jokaisessa vallankumouksessa ainoastaan se puolue, jolla on rohkeutta esittää eteenpäinvievät iskulauseet vallankumouksen viemiseksi eteenpäin sekä rohkeutta vetää kaikki välttämättömät johtopäätökset tilanteesta, kykenee valloittamaan johtajuuden ja vallan. Tämä tekee myös selväksi Venäjän menševikkien, danien, tseretelien[12] jne. surkean osan. Heillä oli valtava vaikutusvalta joukkojen keskuudessa vallankumouksen alkuvaiheessa, mutta sen jälkeen kun he olivat pitkään horjuneet ja taistelleet molemmin käsin vallan valloittamista ja vastuun ottamista, heidät heitettiin maineettomina pois näyttämöltä.[13]
Leninin puolue oli ainoa, joka piti kiinni aidon vallankumouksellisen puolueen valtakirjasta ja velvollisuudesta ja joka iskulauseella — »kaikki valta proletariaatille ja talonpoikaistolle» — turvasi vallankumouksen jatkuvan kehityksen.
Siten bolševikit ratkaisivat kuuluisan ongelman »kansan enemmistön voittamisesta», mikä ongelma oli rasittanut Saksan sosialidemokratiaa kuin painajainen. Parlamenttikretinismin synnynnäisinä opetuslapsina nämä saksalaiset sosialidemokraatit ovat yrittäneet soveltaa vallankumoukseen parlamentaarisen lastentarhan kotitekoista viisautta: jotta jotain saataisiin aikaan on ensin saavutettava enemmistö. Sama soveltaa, he sanovat, vallankumoukseen: ensinnä tulkoon »enemmistö». Vallankumousten todellinen dialektiikka kuitenkin asettaa tämän parlamentaaristen myyrien viisauden päälaelleen: ei enemmistön avulla vallankumouksellista taktiikkaa, vaan vallankumouksellisen taktiikan avulla enemmistö — tätä tietä reitti kulkee.
Vain puolue joka tietää kuinka johtaa, so. edistää asioita, voittaa kannatusta myrskyisinä aikoina. Päättäväisyys, jolla Lenin ja hänen toverinsa ratkaisevalla hetkellä tarjosivat ainoan ratkaisun, joka saattoi edistää asioita (»kaikki valta proletariaatille ja talonpoikaistolle»), muutti heidät melkein yhdessä yössä vainotusta, herjatusta ja laittomasta vähemmistöstä, jonka johtajan täytyi Marat'n[14] tavoin piileskellä kellarissa, tilanteen ehdottomiksi herroiksi.
Enemmänkin. Bolševikit asettivat heti tämän vallanoton päämääräksi täydellisen, pitkälleulottuvan vallankumouksellisen ohjelman: ei porvarillisen demokratian turvaamista, vaan proletariaatin diktatuuri tarkoituksena sosialismin toteuttaminen. Siten he voittivat itselleen katoamattoman historiallisen kunnian julistaa ensimmäisen kerran sosialismi käytännön politiikan välittömäksi ohjelmaksi.
Kaikkea mitä puolue voi tarjota: rohkeutta, vallankumouksellista kaukokatseisuutta ja johdonmukaisuutta historiallisella hetkellä, Lenin, Trotski sekä muut toverit antoivat runsain mitoin. Bolševikit edustivat kaikkea sitä vallankumouksellista kunniaa ja voimavaroja, jota länsimaiden sosialidemokratialta puuttui. Heidän Lokakuun kansannousunsa ei ollut ainoastaan Venäjän vallankumouksen pelastus; se oli myös kansainvälisen sosialismin kunnian pelastus.
Bolševikit ovat englantilaisten Levelleerien ja ranskalaisten jakobiinien historiallisia perillisiä. Mutta konkreettinen tehtävä, joka heillä oli edessään vallan valtaamisen jälkeen oli verrattomasti vaikeampi kuin heidän historiallisilla edeltäjillään. (Maatalouskysymyksen tärkeys. Jopa vuonna 1905. Sitten, kolmannessa Duumassa, oikeistolaiset talonpojat. Talonpoikaiskysymys ja puolustus, armeija.)[15]
Ongelman ratkaisu talonpoikien suorittamalla suoralla ja välittömällä maan haltuunotolla ja jakamisella oli varmaankin lyhyin, yksinkertaisin ja teräväpiirteisin keino saavuttaa kaksi erilaista asiaa: suurmaanomistuksen murskaaminen ja talonpoikien välitön sitominen vallankumoushallitukseen. Poliittisena toimenpiteenä vallankumoushallituksen vahvistamiseksi se oli loistava taktinen liike. Onnettomuudeksi sillä kuitenkin oli kaksi puolta ja päinvastainen puoli oli se tosiseikka, että talonpoikien suorittamalla maan haltuunotolla ei yleisesti ottaen ole yhtään mitään tekemistä sosialistisen talouden kanssa.
Taloudellisten suhteiden sosialistinen muuttaminen edellyttää maataloussuhteitten kyseessä ollessa kahta seikkaa:
Ensinnäkin. Juuri suurtilojen kansallistaminen, jotka ovat teknisesti edistyneimpiä ja joissa sovelletaan maataloustuotannon keskittyneitä keinoja ja metodeja, voi olla lähtökohta sosialistiselle maataloustuotantotavalle. Tietenkään ei ole välttämätöntä ottaa pientalonpojalta hänen maapalaansa. Me voimme luottavaisesti jättää hänet yhteiskunnallisen tuotannon ylivoimaisten etujen avulla vapaaehtoisesti voitettavaksi, taivutettavaksi ensinnä liittymään osuuskunnalliseen liittymään ja siten lopulta yhdentymään koko yleiseen sosialisoituun talouteen. Jokaisen sosialistisen maareformin tulee selvästikin alkaa suuresta ja keskisuuresta maanomistuksesta. Näitten kohdalla omistusoikeus on ensin luovutettava kansakunnalle tai valtiolle, joka — kun on kyseessä sosialistinen hallitus — on sama asia. Ainoastaan tämä sallii mahdollisuuden organisoida maataloustuotanto sopusoinnussa keskinäissuhteissa olevan laaja-alaisen sosialistisen tuotannon kanssa.
Toiseksi. Tämän muutoksen eräs edellytys on, että teollisuuden ja maatalouden välinen ero, joka on niin luonteenomainen porvarilliselle yhteiskunnalle, päättyy tavalla, joka tuo mukanaan keskinäisen yhteenkietoutumisen ja molempien yhtymisen sekä selvittää tien yhdistyneestä näkökulmasta tapahtuvalle maatalous- ja teollisuustuotannon suunnittelulle. Mitä yksittäisiä muotoja käytännölliset taloudelliset järjestelyt saattavatkaan ottaa — joko kaupunkimaisten kuntien kautta, kuten jotkut ehdottavat taikka valtiollista keskuksista johdettuna — kussakin tapauksessa, niitä täytyy edeltää keskuksesta käsin toteutettu uudistus ja vuorostaan tätä uudistusta on edelletettävä maan kansallistaminen. Suurten ja keskisuurten tilojen kansallistaminen sekä teollisuuden ja maatalouden liitto — nämä ovat kaksi sosialistisen talousuudistuksen perustavaa edellytystä. Ilman niitä ei ole mitään sosialismia.
Ken voisi soimata Neuvostohallitusta siitä, että se ei ole toteuttanut näitä suuremmoisia uudistuksia! Olisi todella surkeaa pilaa vaatia tai odottaa Leniniltä ja hänen tovereiltaan, että he lyhyen valtakautensa aikana, ulkomaisten ja kotimaisten taistelujen hurjassa pyörteessä lukemattomien vihamiesten ja vastustajien ympäröimänä olisivat jo ratkaisseet ja jopa käyneet käsiksi erääseen vaikeimmista tehtävistä, tai todella voimme sanoa yhteiskunnan muuttamisen vaikeimpaan tehtävään! Jopa lännessäkin mitä suosiollisimmissa olosuhteissa, me vallan saatuamme murskaamme monta hammasta tähän kovaan pähkinään ennen kuin olemme selviytyneet tämän jättiläismäisen tehtävän pahimmista tuhansista vaikeuksista!
Sosialistisen hallituksen, joka nousee valtaan, täytyy missä tapauksessa tahansa tehdä yksi asia: sen täytyy suorittaa toimenpiteitä, jotka johtavat myöhemmän sosialistisen maatalousuudistuksen perustavan edellytyksen suuntaan; sen täytyy ainakin välttää kaikkea sitä, mikä estäisi tien näiltä toimenpiteiltä.
Nyt bolševikkien matkaansaattama iskulause, talonpoikien välitön maan haltuunotto ja jakaminen, väistämättä kallistuu vastakkaiseen suuntaan; se jopa katkaisee tien vastakkaisilta toimenpiteiltä, se kasaa ylitsepääsemättömiä esteitä maataloussuhteitten sosialistiselle muutokselle.
Talonpoikien suorittama suurtilojen haltuunotto — Leninin ja hänen ystäviensä lyhyen ja täsmällisen iskulauseen mukaan »Menkää ja ottakaa maa itsellenne» — johti yksinkertaisesti äkilliseen, suurmaanomistuksen sekasortoiseen muuttumiseen talonpoikien maanomistukseksi. Se mitä saatiin aikaan ei ollut yhteiskunnallista omaisuutta, vaan yksityisomistuksen uusi muoto. Suurtilat pilkottiin keskisuuriksi ja pientiloiksi, suhteellisen edistyneet tuotantoyksiköt muutettiin alkukantaisiksi pienyksiköiksi, jotka käyttävät faaraoiden aikaisia teknisiä menetelmiä.
Eikä tässä kaikki! Näistä toimenpiteistä ja niiden sekasortoisesta ja puhtaan mielivaltaisesta toteutuksesta ei ole suinkaan seurannut maanomistuksen eriytymisen lakkautuminen, vaan tämä eriytyminen on päinvastoin jopa jyrkentynyt. Vaikka bolševikit kutsuivat talonpoikaistoa muodostamaan talonpoikaiskomiteoita niin että aatelistilojen haltuunotto voitaisiin jossain muodossa tehdä kollektiiviseksi toimeksi, niin on selvää, että tämä yleinen neuvo ei muuttanut todellisessa käytännössä ja todellisissa valtasuhteissa maahan nähden mitään. Ilman komiteoita tai niiden kanssa nimenomaan rikkaat talonpojat ja koronkiskurit muodostivat kyläporvariston, jolla oli todellinen valta käsissään jokaisessa venäläisessä kylässä; juuri tämä porvaristo oli ollut maatalousvallankumouksen päähyötyjä. Näkemättä tilannetta paikan päällä voi jokainen hahmotella itselleen kuvan tapahtumien kulusta: maan jaon myötä taloudellinen ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus ei suinkaan vähene, vaan lisääntyy talonpoikien keskuudessa, luokka-antagonismit kärjistyvät. Vallansiirto tapahtuu proletariaatin ja sosialismin eduille haitaksi. Aikaisemmin ei ollut kuin pieni aatelis- ja kapitalistinen maanomistajakasti sekä pieni vähemmistö rikasta kyläporvaristoa, joka vastustaa sosialistista maareformia. Niiden pakkoluovutus on kansan vallankumoukselliselle joukkoliikkeelle lastenleikkiä. Mutta nyt, »maanoton» jälkeen, jokaista maataloustuotannon sosialisointiyritystä vastustaa valtava, äskettäin kehittynyt ja voimakas talonpoikaisomistajien joukko, joka on puolustava äsken saatua omaisuutta kynsin ja hampain kaikkia sosialistisia hyökkäyksiä vastaan. Kysymys tulevaisuuden maatalouden sosialisoinnista — so. mistä tahansa tuotannon sosialisoimisesta yleensäkin Venäjällä — on nyt tullut kaupiunkiproletariaatin ja talonpoikaisten väliseksi vastakkaisuudeksi ja taistelukysymykseksi. Kuinka jyrkäksi tämä antagonismi on jo tullut, näkyy talonpoikaisten toimeenpanemista kaupunkien boikotista, joissa he kieltäytyvät luovuttamasta niille välttämättömiä elintarvikkeita jatkaakseen keinottelua; aivan samalla tavalla kuin preussilaiset junkkerit tekevät.
Ranskalainen vuokratalonpoika oli Ranskan suuren vallankumouksen rohkein puolustaja, koska se oli antanut hänelle maata. Napoleonin sotilaana hän kantoi Ranskan lippua voittoon, ylitti koko Euroopan ja murskasi feodalismin palasiksi maassa toisensa jälkeen. Lenin ja hänen ystävänsä ovat saattaneet odottaa samanlaista tulosta maatalousiskulauseeltaan. Kuitenkin on laita niin, että Venäjän talonpoika on nyt ottanut maan omaan nyrkkiinsä eikä hän edes uneksi puolustavansa Venäjää ja vallankumousta, jota hän saa kiittää maasta. Hän on kaivautunut uppiniskaisesti uuteen omaisuuteensa ja hylännyt vallankumouksen sen vihollisille, valtion rappiolle ja kaupunkiväestön nälänhädälle.
(Leninin puhe teollisuuden keskittämisestä, pankkien kaupan ja teollisuuden kansallistamisesta. Miksi ei maan? Täällä päinvastoin hajakeskitys ja yksityisomistus.
(Leninin oma maatalousohjelma ennen vallankumousta oli toisenlainen. Iskulause otettu paljon tuomituilta sosialistivallankumouksellisilta tai mieluummin spontaanilta talonpoikaisliikkeeltä.
(Tuodakseen sosialistiset periaatteet maataloussuhteisiin, neuvostohallitus pyrkii nyt luomaan maatalouskommuuneja proletaareista, pääasiassa kaupunkityöttömistä. Mutta on helppo nähdä etukäteen, että näiden ponnistusten tulokset jäävät niin merkityksettömiksi, että ne katoavat kun niitä mitataan maataloussuhteiden koko alueeseen verrattuna. Sen jälkeen kun mitä tarkoituksenmukaisimmat lähtökohdat sosialistiselle taloudelle, suurtilat, on hajoitettu pieniksi yksiköiksi, nyt he yrittävät rakentaa kommunistisia mallituotantoyksiköitä pienistä alkutekijöistä. Näissä olosuhteissa näitä kommuuneja voidaan pitää vain kokeiluina eikä yleisenä yhteiskunnallisena uudistuksena. Viljamonopoli tukipalkkioineen. Nyt, post-festum (juhlan jälkeen) he haluavat tuoda luokkasodan kylään.[16]
Leninistinen maareformi on luonut sosialismille uuden, voimakkaan ja joukkomittaisen vihollisen maaseudulle. Tämän vihollisen vastarinta on paljon vaarallisempaa ja itsepintaisempaa kuin aatelisten suurmaanomistajien vastarinta.
Bolševikit ovat osittain itse vastuussa siitä seikasta, että Venäjän sotilaallinen tappio muuttui sen romahdukseksi. Enemmänkin. Bolševikit itse ovat suuressa määrin kärjistäneet tilanteen objektiivisia vaikeuksia iskulauseella, jonka he asettivat politiikkansa keulaan: niin kutsuttu kansojen itsemääräämisoikeus tai — mikä todella oli tässä iskulauseessa piilevänä — Venäjän hajoaminen.
Muotoilu Venäjän imperiumin eri kansakuntien oikeudesta määrätä kohtalostaan itsenäisesti »jopa oikeuteen erota hallinnollisesti Venäjästä saakka», julistettiin jälleen oppimestarimaisella uppiniskaisuudella Leninin ja hänen tovereittensa erityisenä taisteluhuutona heidän ollessaan oppositiossa ensin miljukovistista sitten kerenskiläistä imperialismia vastaan. Se muodosti myös Lokakuun vallankumouksen jälkeen heidän sisäpolitiikkansa akselin. Ja se muodosti bolševikkien koko ohjelman Brest–Litovskissa,[17] kaiken mitä heillä oli Saksan imperialismin voimannäytöstä vastassa.
Herättää heti hämmennystä se uppiniskaisuus ja raju johdonmukaisuus, jolla Lenin ja hänen toverinsa esittivät tämän iskulauseen, iskulauseen, joka on jyrkässä ristiriidassa heidän muutoin esittämänsä poliittisen sentralismin kanssa ja myös sen asenteen kanssa, jonka he ovat omaksuneet muita demokraattisia periaatteita kohtaan. Samalla kun he suhtautuvat varsin viileästi vähätellen perustuslakia säätävään kokoukseen, yleiseen äänioikeuteen, lehdistö- ja kokoontumisvapauteen, lyhyesti sanoen kansan demokraattisten perusoikeuksien koneistoon, jotka yhdessä ottaen muodostivat »oikeuden itsemääräämiseen» Venäjällä, he kohtelevat kansojen itsemääräämisoikeutta demokraattisen politiikan helmenä, jonka vuoksi todellisen kritiikin kaikki käytännölliset seikat on vaiennettava. Bolševikit eivät antaneet Venäjän perustuslakia säätävän kokouksen kansanäänestyksen vaikuttaa vähäisimmässäkään määrin itseensä kansanäänestyksen, joka toimeenpantiin maailman demokraattisimman äänioikeuden pohjalta ja kansanvaltaisen tasavallan täydessä vapaudessa. He yksinkertaisesti julistivat kansanäänestyksen pätemättömäksi sen tulosten järkevän ja kriittisen arvioinnin perusteella. Mutta samaan aikaan he yhä taistelivat Venäjän ulkomaisten kansojen »kansanäänestyksen» puolesta koskien kysymystä mihin maahan he halusivat kuulua, niinkuin tässä olisi kaiken vapauden ja demokratian jumalankuva, kansojen tahdon väärentämätön ydin sekä kansojen poliittisten kohtalonkysymysten viimeisen turvaamisen oikeusistuin.
Ristiriita on niin ilmeinen, että on vaikea sitä ymmärtää. Jokaisen maan poliittisen elämän demokraattiset muodot, kuten tulemme näkemään, itse asiassa sisältävät arvokkaimmat ja jopa väistämättömät perustat sosialistiselle politiikalle, kun taas kuuluisa »kansojen itsemääräämisoikeus» ei ole muuta kuin onttoa pikkuporvarillista fraseologiaa ja humpuukia.
Todellakin, mitä tämän oikeuden oletetaan merkitsevän? Sosialistisen politiikan aakkosiin kuuluu se, että sosialismi vastustaa kaikkia sorron muotoja, myös toisen kansan harjoittamaa toisen kansan sortoa.
Jos huolimatta kaikesta tästä sellaiset yleensä järkevät ja kriittiset poliitikot kuin Lenin ja Trotski ja heidän ystävänsä, jotka vain kohauttavat ironisesti olkapäitään sellaisille utopioille kuin aseistariisunta, Kansainliitto jne., ovat tässä tapauksessa tehneet tyhjän fraasin täsmälliseen samanlaiseksi, tämä johtuu, meistä näyttää, tietynlaisen määrättyä tilannetta varten harjoitetun politiikan tulokselta. Lenin ja hänen toverinsa selvästikin laskelmoivat, että ei ole varmempaa keinoa sitoa useita Venäjän imperiumin vieraita kansoja vallankumoukseen ja sosialistiseen proletariaattiin kuin tarjota heille, vallankumouksen ja sosialismin nimessä, mitä laajin ja mitä rajoittamattomin vapaus päättää omasta kohtalostaan. Tätä vastaavaa politiikkaa bolševikit harjoittivat Venäjän talonpoikien suhteen. Heidän maannälkänsä tyydytettiin suurtilojen suoran haltuunoton iskulauseella ja oletettiin, että talonpojat sitten sitoutuvat vallankumouksen ja proletaarisen hallituksen lippuun. Molemmissa tapauksissa ovat laskelmat valitettavasti kokonaan vääriä.
Kun Lenin ja hänen toverinsa selvästi odottivat, että kansallisen vapauden esitaistelijoina jopa »eroamiseen» saakka, he voisivat kääntää Suomen, Ukrainan, Puolan, Baltian maiden, Kaukasian jne. Venäjän vallankumouksen uskollisiksi liittolaisiksi, olemme saaneet todistaa päinvastaisen näytelmän. Toinen toisensa jälkeen nämä »kansakunnat» käyttivät tuoreena myönnettyä vapautta liittoutumalla Saksan imperialismin kanssa verivihollisena pitämäänsä Venäjän vallankumousta vastaan ja saksalaisessa suojeluksessa ne kantoivat vastavallankumouksen lipun itse Venäjälle. Välinäytös Ukrainan kanssa Brestissä, mikä aiheutti ratkaisevan käänteen noissa neuvotteluissa ja toi koko sisäisen ja ulkoisen tilanteen, joka silloin oli vallalla, on kuvaava tapaus.[18] Suomen, Puolan, Liettuan, Baltian maitten ja Kaukasuksen kansojen tapahtumat osoittavat vakuuttavasti, että emme ole käsittelemässä poikkeustapausta, vaan tyypillistä ilmiötä.
Näissä tapauksissa ei tietenkään »kansa» sitoutunut taantumukselliseen politiikkaan, vaan ainoastaan porvarilliset ja pikkuporvarilliset luokat, jotka — ollen jyrkässä vastakohdassa oman maansa proletariaatin kanssa — vääristivät »kansallisen itsemääräämisoikeuden» vastavallankumouksellisen luokkapolitiikkansa välikappaleeksi. Mutta — ja tässä tulemme kysymyksen ytimeen — juuri tässä on tämä nationalistisen iskulauseen utopistinen ja pikkuporvarillinen luonne: luokkayhteiskunnan raakojen tosiasioiden keskellä, luokka-antagonismien kärjistyessä äärimmilleen, tämä iskulause yksinkertaisesti käännetään porvariston luokkavallan välikappaleeksi. Bolševikit saivat oppia kipeästi, että kapitalismin vallitessa ei ole olemassa mitään kansojen itsemääräämisoikeutta, että luokkayhteiskunnassa kansakunnan jokainen luokka pyrkii »määräämään itse», erilaisella tavalla sekä että porvariluokalle kansallisen vapauden asia on täysin alistettu luokkavallan asialle. Suomen porvaristo, samalla tavoin kuin Ukrainan porvaristo, oli yksimielinen pitäessään parempana Saksan väkivaltaista valtaa kuin kansallista vapautta, jos jälkimmäisen pitäisi olla sidoksissa bolševismiin.
Toivo siitä, että nämä todelliset luokkasuhteet voitaisiin muuttaa jotenkin päinvastaisiksi sekä että enemmistö äänestäisi Venäjän vallankumouksen kanssa tehtävän liiton puolesta tukeutuen vallankumouksellisiin joukkoihin, edusti — jos Lenin ja Trotski sitä todella tarkoittivat — käsittämätöntä optimismia. Ja mikäli tämä ainoastaan merkitsi taktista kiemuraa Saksan voimapolitiikan kanssa käytävässä kaksintaistelussa, oli kysymys vaarallisesta tulella leikkimisestä. Jopa ilman Saksan sotilaallista miehitystäkin olisi kuuluisa »kansanäänestys» raja-alueilla tuottanut tuloksen, joka kaikella todennäköisyydellä olisi antanut bolševikeille vähän aihetta iloon. Meidän täytyy ottaa huomioon suurten pikkuporvariston sektoreiden ja talonpoikaiston psykologia sekä ne tuhannet tavat, joilla porvaristo voisi vaikuttaa äänestykseen. Poikkeukseton sääntö on todellakin se, että tässä kysymyksessä hallitseva luokka joko tietää kuinka estää äänestys jos se ei sovi heidän tarkoituksiinsa tahi, jos kansanäänestys tapahtuu, hallitseva luokka tietää kuinka vaikuttaa sen tuloksiin kaikilla keinoilla, pienillä ja suurilla. Nämä samat keinothan tekevät mahdottomaksi sosialismin aikaansaamisen kansanäänestyksellä.
Se pelkkä tosiseikka, että kysymys kansallisista pyrinnöistä ja tendensseistä kohti eroamista tuotiin vallankumoustaistelun keskelle ja jopa etualalle sekä tehtiin siitä sosialistisen ja vallankumouksellisen politiikan iskulause Brestin rauhan seurauksena, on jo tuonut mukanaan suurta sekaannusta sosialistien riveihin ja on todella tuhonnut proletariaatin asemat rajamaissa.
Katsokaamme Suomea. Niin kauan kuin sosialistinen proletariaatti taisteli osana tiivistä venäläistä vallankumouksellista taistelurintamaa, sillä oli määräävä asema: oli enemmistö Suomen parlamentissa, armeijassa; suomalainen proletariaatti oli saattanut porvariston täydellisen kyvyttömyyden tilaan ja oli tilanteen herra Suomen rajojen sisäpuolella.
Tai ottakaamme Ukraina. Vuosisadan alussa, ennen »ukrainalaisen nationalismin» ilveilyä hopearuplineen ja »universaaleineen»[19] ennen Leninin »itsenäisen Ukrainan» harrastusta, Ukraina oli Venäjän vallankumousliikkeen vankka linnoitus. Sieltä, Rostovista, Odessasta, Donetzin alueelta vyöryivat vallankumouksen ensimmäiset laavavirrat (niin aikaisin kuin 1902–04), jotka sytyttivät koko Etelä-Venäjän tulimereksi ja siten valmistelivat vuoden 1905 nousua. Tämä toistui nyt käsillä olevassa vallankumouksessa, jossa Etelä-Venäjän proletariaatti toimitti valikoituja joukkoja proletaariseen taistelurintamaan. Puola ja Baltian maat olivat vuodesta 1905 vallankumouksen suuremmoisimpia ja luotettavimpia keskuksia, joissa vallankumouksellisella proletariaatilla oli tärkeä merkitys.
Kuinka on mahdollista, että vastavallankumous yhtäkkiä voittaa kaikissa näissä maissa? Nationalistinen liike luovutti proletariaatin rajamaiden porvaristolle tempaisemalla sen irti Venäjästä ja siten lamaannuttamalla proletariaatin.
Bolševikit eivät toimineet siinä samassa aidossa kansainvälisen luokkapolitiikan hengessä, jota he muissa asioissa edustivat. He eivät työskennelleet koko imperiumin vallankumouksellisten voimien mitä tiiviimmän liiton puolesta. He eivät puolustaneet kynsin hampain Venäjän imperiumin eheyttä vallankumouksen alueena ja vastustaneet eroamispyrkimyksiä. He eivät ottaneet Venäjän vallankumouksen poliittiseksi ohjeekseen kaikkien imperiumin piirissä olevien maitten proletariaatin solidaarisuutta ja erottamattomuutta. Sen sijaan bolševikit ovat — seuraten onttoa fraseologiaansa »kansojen itsemääräämisoikeudesta» — tehneet juuri päinvastoin ja antaneet kaikkien rajavaltioiden porvaristoille mitä hienoimman ja toivottavimman tekosyyn, itse vastavallankumouksen viirin. Sen sijaan, että olisivat varoittaneet rajamaiden proletariaattia kaikista eroamispyrkimyksistä pelkkinä porvarillisina ansoina, he aiheuttivat iskulauseillaan vain sekaannusta rajamaiden proletariaatin keskuudessa ja jättivät sen porvariluokkien kiihotuksen armoille. Tällä nationalistisella vaatimuksella bolševikit aiheuttivat hajaannusta Venäjällä ja tunkivat vihollisen käteen veitsen, jonka tämä oli syöksevä Venäjän vallankumouksen sydämeen.
Selvää on, että ilman Saksan imperialismin apua, ilman »saksalaisia pistimiä saksalaisissa nyrkeissä», kuten Kautsky Neue Zeit -lehdessä asian ilmaisi, lubinskyt ja muut Ukrainan pikkuroistot, Suomen erichit ja mannerheimit, sekä balttilaiset vapaaherrat eivät ikinä olisi voittaneet sosialistisia työläisjoukkoja maissaan. Mutta kansallinen eristäytymispyrkimys oli Troijan puuhevonen, jonka sisällä saksalaiset »toverit», pistimet käsissään, saapuivat näihin kaikkiin maihin. Todelliset luokka-antagonismit ja sotilaalliset voimasuhteet matkaansaattoivat Saksan sotilaallisen väliintulon. Mutta bolševikit tuottivat ideologian, joka naamioi tämän vastavallankumouksellisen kampanjan; he vahvistivat porvariston asemaa ja heikensivät proletariaatin asemaa.
Paras todistus on Ukraina, joka oli esittävä kauhistuttavaa osaa Venäjän vallankumouksen kohtalossa. Ukrainalainen nationalismi Venäjällä oli jotenkin aivan erilaista kuin sanokaamme tšekkiläinen, puolalainen tai suomalainen nationalismi. Ukrainalainen nationalismi oli pelkkä mielijohde, muutaman tusinan pikkuporvarillisen intellektuellin hullutus, jolla ei ollut pienintäkään pohjaa maan taloudellisissa, poliittisissa tai psykologisissa suhteissa; sillä ei ollut mitään historiallista traditiona, sillä Ukraina ei koskaan muodostanut kansakuntaa eikä hallitusta. Sillä ei ollut mitään kansallista kulttuuria, lukuunottamatta Shavshenkon taantumuksellis-romanttisia runoja. Tilanne oli aivan sama, jos eräänä kauniina päivänä Wasserkanten alueella elävät ihmiset haluaisivat muodostaa uuden alasaksalaisen (Plattdeutsche) kansakunnan ja hallituksen.[20] Ja tämän muutamien yliopiston professorien ja opiskelijoiden naurettavan yrityksen muuttivat Lenin ja hänen toverinsa poliittiseksi voimaksi oppimestarimaisella agitaatiollaan »itsemääräämisoikeudesta, johon sisältyy jne.» Sille mikä oli ensin pelkkä farssi, bolševikit panivat niin paljon painoa, että farssista tuli kuolemanvakava asia, ei vakava kansallisena liikkeenä, koska sille ei myöhemminkään ollut mitään perustaa, vaan vakava vastavallankumouksen voimallisena lippuna. Brestissä tästä mädäntyneestä munasta ryömivät ulos saksalaiset pistimet.
On aikoja, jolloin tällaisilla lauseilla on hyvin todellinen merkitys luokkataistelujen historiassa. Sosialismin onnettomana osana on ollut se, että se tässä maailmansodassa on tuottanut vastavallankumouksellisen politiikan ideologisia sumuverhoja. Sodan syttyessä Saksan sosialidemokraatit kiiruhtivat verhoamaan saksalaisen imperialismin ryöstöretken marxismin romuvarastosta otetulla ideologisella suojakilvellä. Sota julistettiin Venäjän tsarisminvastaiseksi vapautusretkeksi, sellaiseksi, jota vanhat opettajamme (Marx ja Engels) olivat kaivanneet.[21] Ja pääosa bolševikeista, jotka olivat hallitussosialistiemme täydellisiä vastakohtia, sortui lisäämään vettä vastavallankumouksen myllyyn fraaseillaan kansojen itsemääräämisestä. Siten he eivät varustaneet ideologialla vain Venäjän vallankumouksen tukehduttamista, vaan myös suunnitelmia rauhoittaa koko maailmansodasta nouseva kriisi.
Meillä on syytä tarkastella bolševikkien politiikkaa tässä suhteessa hyvin huolellisesti. »Kansojen itsemääräämisoikeus» yhdistyi Kansainliittoon ja aseistariisuntaan presidentti Wilsonin armosta ja siitä tuli taisteluhuuto, jonka turvin tuleva kansainvälisen sosialismin tilinteko porvariston kanssa oli määrä rauhoittaa. On ilmeistä, että itsemääräämisoikeutta koskevat fraasit ja koko nationalistinen liike, joka tällä hetkellä muodostaa kansainvälisen sosialismin suurimman vaaran, on kokenut valtavan voimistumisen Venäjän vallankumouksesta ja Brestin neuvotteluista. Meidän täytyy vielä palata tähän ohjelmaan perin pohjin. Näillä fraaseilla on traaginen kohtalo Venäjän vallankumouksessa. Niistä tuli aita, joihin bolševikit itse väistämättä tarttuivat ja verisesti naarmuuntuivat. Niiden on palveltava kansainvälistä proletariaattia varoituksena ja oppituntina.
Kaikesta tästä seurasi Saksan diktatuuri Brestin rauhan ajasta »lisäsopimuksen» aikaan saakka. Kaksi sataa sovitusuhria Moskovassa. Tästä tilanteesta alkoi terrori ja demokratian tukahduttaminen.[22]
Tutkikaamme asiaa edelleen ottamalla muutamia esimerkkejä.
Perustuslakia säätävän kokouksen tunnettu hajoittaminen marraskuussa 1917[23] oli tärkeä askel bolševikkien politiikassa. Tämä tapahtuma oli ratkaiseva heidän myöhemmän asemansa kannalta; tiettyyn rajaan saakka se edusti heidän taktiikassaan ratkaisevaa käännettä.
On tosiasia, että Lenin ja hänen toverinsa vaativat voimakkaasti perustuslakia säätävää kokousta aina Lokakuun voittoonsa saakka. Kerenskyn hallituksen politiikka, joka venytti asiaa loputtomiin, oli bolševikkien syytteiden kohde ja perusta eräille heidän voimakkaimille hyökkäyksilleen sitä kohtaan. Trotski sanoo mielenkiintoisessa pamfletissaan Lokakuusta Brest–Litovskiin,[24] että lokakuun vallankumous edusti »perustuslakia säätävän kokouksen pelastusta» samoin kuin vallankumouksen pelastumista kokonaisuudessaan. »Ja kun me sanoimme», hän jatkaa »että perustuslakia säätävää kokousta ei saada aikaan Tseretelin valmistavan parlamentin avulla, vaan ainoastaan siten, että neuvostot ottavat vallan, me olimme täydellisesti oikeassa».[25]
Ja sitten, näiden julistusten jälkeen, Leninin ensimmäinen askel Lokakuun vallankumouksen jälkeen oli — saman perustuslakia säätävän kokouksen hajoittaminen, jonka piti olla vallankumouksen aikaansaannos. Mitkä syyt olivat ratkaisevia sellaisen hämmästyttävän käänteen ottamiseksi? Trotski käsittelee edellä mainitussa pamfletissaan asian perin pohjin ja me esitämme hänen argumenttinsa tässä:
»Kun lokakuun vallankumousta edeltäneet kuukaudet merkitsivät joukkojen liikettä vasemmalle sekä työläisten, sotilaitten ja talonpoikien virtaa kohti bolševikkeja, sosialistivallankumouksellisten puolueessa tämä prosessi tuli esiin vasemmistosiiven voimistumisena oikeistosiiven kustannuksella. Mutta sosialistivallankumouksellisten puolueen ehdokkaiden listalla vanhoilla oikeiston nimillä oli vielä hallussaan kolme neljännestä paikoista...
»Toinen seikka oli se, että itse vaalit tapahtuivat lokakuun vallankumouksen jälkeisten ensimmäisten viikkojen aikana. Uutiset tapahtuneesta muutoksesta levisivät melko hitaasti pääkaupungista maakuntiin ja kaupungeista maaseudulle. Useissa paikoissa oli talonpoikaisjoukoilla vain vähän tietoa siltä, mitä tapahtui Pietarissa ja Moskovassa. He äänestivät 'maan ja vapauden' puolesta ja valitsivat edustajansa maaseutukomiteoihin niistä, jotka seisoivat 'narodnismin' lipun alla. Siten he äänestivät Kerenskin ja Avksentjevin[26] puolesta, vaikka nämä hajoittivat näitä maatalouskomiteoita ja antoivat pidättää niiden jäseniä. (...) Tämä asiantila antaa selvän kuvan siitä laajuudesta, jossa perustuslakia säätävä kokous oli laahannut poliittisen taistelun Ja puolueryhmittymien kehityksen perässä.»
Kaikki tämä on varsin hienoa ja vakuuttavaa. Mutta ei voi olla ihmettelemättä kuinka sellaiset älykkäät ihmiset kuin Lenin ja Trotski eivät ole onnistuneet vetämään johtopäätöksiä, jotka heti seuraavat yllä esitetyistä tosiasioista. Koska perustuslakia säätävä kokous valittiin kauan ennen ratkaisevaa käännettä, lokakuun vallankumousta,[27] ja sen kokoonpano heijasti kadonneen menneisyyden kuvaa, eikä uutta asiaintilaa, seuraa tästä automaattisesti, että kuolleena syntynyt perustuslakia säätävä kokous olisi pitänyt kumota ja viivytyksettä järjestää uudet, uuden perustuslakia säätävän kokouksen vaalit. He eivät halunneet uskoa eikä heidän olisi pitänytkään uskoa vallankumouksen kohtaloa kokoukselle, joka heijasti eilispäivän kerenskiläistä Venäjää, horjunnan ja porvariston kanssa tehtyjen liittojen aikakautta. Siten ei ollut muuta tehtävissä kuin kutsua kokoon kokous, joka edustaisi uudistunutta, pitemmälle edistynyttä Venäjää.
Lokakuun vallankumouksen kanssa yhteensattuneen perustuslakia säätävän kokouksen erityisestä kyvyttömyydestä Trotski ei kuitenkaan vedä edellisin kaltaista johtopäätöstä, vaan päätyy yleiseen johtopäätökseen, jonka mukaan mikä tahansa kansanedustus, jonka perustana on yleinen kansanvaali, on vallankumouksen aikana kyvytön.
Hän kirjoittaa:
»Kiitos avoimen ja suoran taistelun hallitusvallasta, työtätekevät joukot saavuttavat mitä lyhyimmän ajan kuluessa poliittista kokemusta kasoittain ja etenevät nopeasti askel askeleelta poliittisessa kehityksessään. Mitä suurempi on maa ja surkastuneempi sen tekninen koneisto, sitä vähemmän kykenevät demokraattisten laitosten vaivaiset mekanismit pysymään tämän kehityksen rinnalla.»
Tässä me jo löydämme »demokraattisten laitosten mekanismin ylipäänsä». Tähän meidän on heti huomautettava, että tällaisen edustuslaitoksia koskevan arvion taustalla on jotenkin jäykkä ja kaavamainen näkemys, joka on ilmiselvässä ristiriidassa jokaisen vallankumouksellisen ajanjakson historiallisen kokemuksen kanssa. Trotskin teorian mukaan jokainen valittu elin heijastaa kertakaikkisesti vain valitsijoittensa henkistä kokoonpanoa sekä poliittista kypsyyttä ja mielenlaatua juuri sillä hetkellä, jolloin he tulevat äänestyspaikalle. Tämän mukaan demokraattinen elin on heijastus joukoista vaalikauden lopulla hyvin samalla tavoin kuin Herschelin taivaat aina näyttävät meille taivaalliset olennot — ei sellaisena kuin he ovat, kun me katsomme niitä, vaan sellaisina kuin he olivat sillä hetkellä, jolloin he lähettivät valoviestinsä avaruuden mittaamattomista etäisyyksistä maahan. Kaikki elävä yhteys edustajien ja valitsijoitten välillä, kaikki heidän välisensä vuorovaikutus kielletään täten.
Kuitenkin kaikki historiallinen kokemus on ristiriidassa tämän kanssa. Kokemus osoittaa täysin päinvastaista: kansan mielialan elävä neste virtaa alinomaa edustuselinten ympärillä, tunkeutuu niihin, ohjaa niitä. Kuinka muutoin olisi mahdollista todistaa, kuten me teemme ajoittain jokaisessa porvarillisessa parlamentissa, äkkiä uuden »hengen» elähdyttämien »kansan edustajien» huvittavia hypähdyksiä, varsin odottamatonta ääntä kellossa. Kuinka muutoin olisi mahdollista havaita, kuivettuneimpien muumioiden käyttäytyvän kuin nuorukaiset ja mitä erilaisimpien pikku Scheidemännchen,[28] äkkiä löytävän vallankumouksellisia ääniä rinnoistaan — milloin tehtaissa, työpajoissa ja kaduilla on jyrinää.
Onko tämä joukkojen mielialan vaikutus ja poliittisen kypsyyden aste edustuselimiin nähden tuomittava ja suosittava jäykkää puoluemuotoa vallankumouksen keskuksessa? Aivan päinvastoin! Juuri vallankumous luo hehkuvalla kuumuudellaan hienon, väreilevän ja kiihkeän poliittisen ilmapiirin. Siinä kansan tuntemusten aallot, kansan elämän syke, työskentelee edustuksellisissa elimissä loistavalla tavalla. Juuri tästä johtuen esiintyy jokaisen vallankumouksen ensimmäisillä asteilla tietty prosessi. Siinä vanhat taantumukselliset ja äärimmäiset maltilliset, jotka ovat tulleet esiin vanhan yhteiskunnan rajoitetun äänioikeuden oloissa pidetyissä parlamenttivaaleissa, äkkiä tulevat kansannousun sankarillisiksi ja kiihkoiksi puhemiehiksi. Klassinen esimerkki on kuuluisa »pitkä parlamentti» Englannissa. Se valittiin ja kokoontui v. 1642 toimien seitsemän kokonaista vuotta. Tämä parlamentti heijasti sisäisessä elämässään muutoksia joukkojen tuntemuksissa, poliittisessa kypsyydessä, luokkaeroissa, vallankumouksen edistymisessä aina korkeimpaan pisteeseensä saakka. Se heijasti muutoksia alun välikohtauksista kruunun kanssa polvillaan pysyneen puhemiehen alaisuudessa aina ylähuoneen hävittämiseen, Kaarlen teloittamiseen ja tasavallan julistamiseen saakka.
Ja eikö sama loistokas muutos toistunut Ranskan yleisissä säädyissä, Louis Philippen vaalisensuus parlamentissa[29] sekä jopa — ja tämä viimeinen hätkähdyttävä esimerkki oli hyvin lähellä Trotskia — neljässä Venäjän Duumassa, joka valittiin armon vuonna 1909, vastavallankumouksen tiukimman hallinnon oloissa? Tunsihan tämä äkkiä uhkaavan nurinmenon hehkuvan kuumuuden ja tuli lähtökohdaksi vallankumoukselle.[30]
Kaikki tämä osoittaa, että »demokraattisten laitosten kömpelöllä mekanismilla» on voimallinen parannuskeino, joukkojen elävä liike, niiden loppumaton painostus. Ja mitä demokraattisemmat laitokset, mitä elävämpi ja vahvempi joukkojen poliittisen elämän syke, sitä suorempi ja täydellisempi on niiden vaikutus — huolimatta jäykistä puoluetunnuksista, aikansa eläneistä vaaliluetteloista jne. Selvää on, että jokaisella demokrattisella laitoksella on rajansa ja puutteensa; ne ovat asioita jotka epäilemättä kuuluvat jokaiseen inhimilliseen laitokseen. Mutta lääke, jonka Lenin ja Trotski ovat löytäneet, demokratian poissulkeminen sellaisenaan, on pahempi kuin sairaus, jonka sen on määrä parantaa. Se pysäyttää sen elävän lähteen, josta yksin voi tulla yhteiskunnallisten laitosten luontaisten puutteellisuuksien korjaus. Tämä lähde on mitä laajimpien kansanjoukkojen aktiivinen, esteetön ja tarmokas poliittinen elämä.
Ottakaamme toinen silmiinpistävä esimerkki: äänioikeus neuvostohallituksen ratkaisemana. Ei ole täysin selvää, mikä merkitys tällä äänioikeudella on. Leninin ja Trotskin demokraattisten laitosten kritiikistä käy ilmi, että he periaatteessa hylkäävät kansanedustuksen yleisen äänioikeuden pohjalta ja että he haluavat perustaa itsensä ainoastaan neuvostoihin. Miksi silloin mitään yleistä äänioikeusjärjestelmää ryhdyttiin luomaan lainkaan ei ole todellakaan selvää. Meillä ei ole myöskään tietoa siitä onko tätä äänioikeutta käytännössä toteutettu missään; mitään ei ole kuulunut minkäänlaisista kansanedustuselinten vaaleista sen perusteella. Todennäköisemmin se on vain teoreettinen tuote, niin sanoaksemme diplomatiaa; mutta sellaisena kuin se on, se muodostaa bolševistisen diktatuuriteorian sangen merkillisen tuotteen.
Mitään äänioikeutta kuten mitään poliittista oikeutta yleensä ei pidä mitata jonkinlaisen abstraktisen »oikeus»-kaavan avulla tai muilla porvarillis-demokraattisilla fraaseilla, vaan niillä yhteiskunnallisilla ja taloudellisilla suhteilla, joita varten ne on suunniteltu. Neuvostohallituksen toteuttama äänioikeus on arvioitu porvarillis-kapitalistisesta yhteiskunnasta sosiaalistiseen yhteiskuntamuotoon tapahtuvaa siirtymäkautta varten, se on arvioitu proletariaatin diktatuurin aikakautta varten. Mutta, sen diktatuuritulkinnan mukaan, jota Lenin ja Trotski edustavat, äänioikeus on suotu ainoastaan niille, jotka elävät omalla työllään ja kielletty kaikilta muilta.
On selvää, että tällaisella äänestysoikeudella on merkitystä vain yhteiskunnassa, jossa kaikille, jotka haluavat tehdä työtä, on mahdollista saavuttaa oman työnsä perusteella riittävä, sivistynyt elämä. Onko näin laita Venäjällä tällä hetkellä? Venäjän täytyy taistella hirvittävissä vaikeuksissa. Se on eristettynä maailmanmarkkinoilta ja tärkeimmistä raaka-ainelähteistään. Taloudellinen tuho on kammottava. Tuotannolliset suhteet ovat julmasti menneet nurin seurauksena omistussuhteiden muuttumisesta maataloudessa ja teollisuudessa. Näissä olosuhteissa on selvää, että lukemattomien elämä on äkkiä reväisty juurineen irti, syösty raiteeltaan. Mitään objektiivista mahdollisuutta ei ole löytää käyttöä tälle työvoimalle taloudellisen mekanismin piiristä. Näin ei ole laita ainoastaan kapitalisti- ja maanomistajaluokan suhteen, vaan myös keskiluokan laajojen kerrosten suhteen ja jopa työväenluokan itsensä suhteen. On tunnettu tosiasia, että teollisuuden supistuminen on saanut aikaan kaupunki-proletariaatin joukoittaisen vetäytymisen avoimelle maaseudulle etsimään paikkaa maataloudesta. Sellaisissa oloissa on yleisen työpakon perusteelle perustuva äänestäminen poliittisen oikeutensa käsittämätön toimenpide. Päätendenssin mukaan vain riistäjiltä oletetaan otettavan pois poliittiset oikeudet. Ja toisaalta samaan aikaan tuottavaa työvoimaa tuhoutuu joukoittain ja neuvostohallituksen on usein pakko antaa kansallistettua teollisuutta entisille omistajille, vuokralle niin sanoaksemme. Samalla tavalla on neuvostohallituksen ollut pakko päätyä kompromissiin myös porvarillisten kulutusosuuskuntien kanssa. Enemmänkin, porvarillisten asiantuntijoiden käyttö on osoittautunut välttämättömäksi. Saman tilanteen toinen seuraus on, että valtio pitää yllä kasvavia proletariaatin sektoreita punakaartilaisina jne. Todellisuudessa proletaariaatin ja pikkuporvariston laajat sektorit, joille taloudellinen mekanismi ei tarjoa mitään keinoja harjoittaa pakollista työtä, on jätetty vaille poliittisia oikeuksia.
Ei ole mitään järkeä pitää äänioikeutta mielikuvituksen utopistisena tuotteena, joka on irroitettu erilleen yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Ja tästä syystä se ei ole proletariaatin diktatuurin vakava väline. Se on anakronismi, toive sellaisesta juridisesta tilanteesta, joka on mahdollinen valmiin sosialistisen talouden oloissa, mutta ei proletariaatin diktatuurin siirtymävaiheessa.
Kaikki keskikerrostumat, porvaristo ja pikkuporvaristo boikotoivat neuvostohallitusta kuukausia lokakuun vallankumouksen jälkeen. He lamaannuttivat rautatiet, postin ja lennättimen sekä koulutus- ja hallintokoneiston näin vastustaen työläisten hallitusta. Niinpä oli luonnollista, että kaikkia painostuskeinoja käytettiin porvaristoa ja pikkuporvaristoa vastaan. Näihin kuului poliittisten oikeuksien ja niiden olemassaolon perustana olevien taloudellisten välineitten poisotto, jotta niiden vastarinta voitaisiin murskata rautaisella kädellä. Juuri näin sosialistinen diktatuuri ilmensi itsensä, sillä se ei voi välttää voiman käyttämistä silloin kuin on turvattava kokonaisuuden edut tai estettävä tietyt toimet, jotka niitä uhkaavat. Mutta kun äänioikeuslaki ottaa pois äänioikeuden yhteiskunnan laajoilta sektoreilta ja asettaa heidät poliittisesti yhteiskunnan puitteiden ulkopuolelle eikä samaan aikaan kykene osoittamaan heille taloudellista toimipaikkaa näissä puitteissa; kun oikeuksien poisotto ei ole konkreettinen toimenpide konkreettista tarkoitusta varten, vaan pitkäaikaisen toimenpiteen yleinen sääntö, silloin ei ole kyseessä diktatuurin välttämättömyys, vaan hätäkeino, joka on elinkelvoton. (Tämä pätee yhtä lailla neuvostoihin perustana kuin perustuslakia säätävään kokoukseen ja yleiseen äänioikeuteen.)[31]
[Bolševikit pitivät neuvostoja taantumuksellisina, koska niiden enemmistö koostui talonpojista (talonpoikien ja sotilaiden edustajista). Sen jälkeen kun neuvostot kääntyivät heidän puolelleen, niistä tuli kansan mielipiteen oikeita edustajia. Mutta tämä äkkikäänne liittyi vain rauhan- ja maakysymykseen.][32]
Perustuslakia säätävä kokous ja äänioikeuslaki eivät ole ainoita puolia asiassa. Me emme käsitelleet yllä terveen julkisen elämän ja työtätekevien joukkojen poliittisen aktiivisuuden tärkeimpien demokraattisten takuiden murskaamista. Tarkoitamme lehdistönvapautta, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta, jotka on lailla kielletty kaikilta neuvostohallinnon vastustajilta. Trotskin edellä siteeratut argumentit demokraattisten edustuselinten kömpelöstä luonteesta ovat kaukana tyydyttävästä puolustuksesta näille hyökkäyksille demokraattisia oikeuksia vastaan. Toisaalta on tunnettu ja kiistämätön tosiseikka, että ilman vapaata ja esteetöntä lehdistöä, ilman rajoittamatonta yhdistymis- ja kokoontumisvapautta, ei laajojen joukkojen valta ole edes ajateltavissa.
Lenin sanoo: porvarillinen valtio on työväenluokan sorron välikappale, sosialistinen valtio porvariston sorron välikappale. Tiettyyn pisteeseen saakka, hän sanoo, se on vain kapitalistinen valtio käännettynä päälaelleen. Tämä yksinkertaistettu näkemys sulkee pois olennaisimman seikan: porvarillisella luokkavallalla ei ole mitään tarvetta kaikkien kansajoukkojen poliittiseen kouluttamiseen ja harjoittamiseen, ei ainakaan tiettyjä kapeita rajoja pitemmälle. Mutta proletariaatin diktatuurille tämä on elinehto, itse ilma, jonka puuttuessa se ei voi olla olemassa.
Trotski kirjoittaa:
»Kiitos avoimen ja suoran hallitusvallasta käytävän taistelun työtätekevät joukot kasaavat mitä lyhyimpänä aikana huomattavan määrän poliittista kokemusta ja etenevät nopeasti asteelta toiselle kehityksessään.
Tässä Trotski kumoaa itsensä ja ystävänsä. Juuri koska näin on, he ovat sulkeneet poliittisen kokemuksen lähteen ja estäneet tämän nousevan kehityksen tukahduttamalla julkisen elämän! Tai muutoin joudumme otaksumaan, että tämä kehitys ja kokemus oli välttämätöntä bolševikkien suorittamaan vallan valtaamiseen saakka, mutta on sitten saavutettuaan huippukohtansa tullut sen jälkeen tarpeettomaksi (Leninin puhe: Venäjä on voitettu sosialismille!!!)
Todellisuudessa on päinvastainen totta! Juuri se jättiläismäinen tehtävä, johon bolševikit ovat rohkeasti ja päättäväisesti ryhtyneet, vaatii joukkojen mitä tehokkainta poliittista harjoitusta ja kokemuksen kasaantumista.
Vapaus ainoastaan hallituksen kannattajille, vapaus vain yhden puolueen jäsenille — kuinka lukuisasti heitä saattaakaan olla — ei ole mitään vapautta. Vapaus on aina vain vapautta toisinajatteleville. Ei minkään kiihkomielisen »oikeus»-käsityksen vuoksi, vaan sen vuoksi että kaikki se mikä on opettavaista, hyödyllistä ja puhdistavaa poliittisessa vapaudessa, riippuu tästä olennaisesta luonteenpiirteestä, ja sen tehokkuus katoaa, kun »vapaudesta» tulee erioikeus.
Bolševikit itse eivät — käsi sydämelle — halua kieltää, että askel askeleelta heidän täytyy tuntea kenttä, koetella, kokeilla, testata nyt toisella ja nyt toisella tavalla, ja että hyvin monet heidän toimenpiteistään eivät edusta viisauden mittaamattoman arvokkaita helmiä. Siten sen täytyy olla on ja on oleva meidän kaikkien kanssa kun me saavumme samaan pisteeseen — vaikka samat vaikeat olosuhteet eivät kaikkialla vallitsekaan.
Leninin–Trotskin diktatuuriteorian taustalla oleva äänetön olettamus on tämä: sosialistinen muutos on jotain, joka on täydellisesti valmiiksi tehtynä muotoiluna vallankumouksellisen puolueen taskussa. Tarvitsee vain toteuttaa tämä muotoilu tehokkaasti käytännössä. Näin ei ole valitettavasti — tai ehkä onneksi — laita. Sosialismi on kaukana valmiiksitehtyjen reseptien summasta, joka vain täytyy panna toimeen. Sosialismin käytännöllinen toteuttaminen taloudellisena, yhteiskunnallisena ja juridisena järjestelmänä on jotain joka on täydellisesti piilotettu tulevaisuuden sumuun. Se mitä meillä on ohjelmassamme ei ole muuta kuin muutamia päätienviittoja, jotka osoittavat yleisen suunnan mistä etsiä välttämättömiä toimenpiteitä ja nämä osoittimet ovat pääasiassa kielteisiä luonteeltaan. Siten me tiedämme enemmän tai vähemmän mitä meidän pitäisi eliminoida alussa vapauttaaksemme tien sosialistiseen talouteen. Mutta kun tullaan niiden tuhansien konkreettisten, käytännöllisten — suurten ja pienten — käytännöllisten toimenpiteitten luonteeseen, jotka ovat välttämättömiä sosialististen periaatteitten viemiseksi talouteen, lakiin ja yhteiskunnallisiin suhteisiin, ei missään sosialistisessa puolueohjelmassa tai oppikirjassa ole mitään avainta. Tämä ei ole mikään puute, vaan pikemminkin itse ydinseikka, joka tekee tieteellisen sosialismin korkeammaksi kuin sen utopistiset muunnokset. Yhteiskunnan sosialistisen järjestelmän pitäisi olla — ja se voi ainoastaan olla — historiallinen tuote, joka on syntynyt toteutumisensa myötä, oman kokemuksensa koulusta, tuloksena elävän historian kehityksestä, jolla — kuten orgaaninen luonto, josta se viime kädessä on osa — on hieno tapa aina tuottaa todellisen yhteiskunnallisen tarpeen myötä keinot sen tyydyttämiseen ja siten samaan aikaan sen ratkaisutehtävän. Joka tapauksessa jos niin on laita on selvää, että sosialismia itse luonteensa puolesta ei voi määrätä tai panna toimeen ukaasilla. Se edellyttää lukuisia voimatoimia — omaisuutta vastaan jne. Kielteinen, repiminen voidaan määrätä, myönteistä, rakentamista ei voida. Uusi alue. Tuhansia ongelmia. Vain kokemus voi korjata ja avata uusia teitä. Ainoastaan kaavoihin kangistumaton, kuohuva elämä kanavoituu tuhansiin uusiin muotoihin ja improvisointeihin, tuo valoon luovan voiman, itse korjaa kaikki virheelliset yritykset. Julkinen elämä maissa, joissa on rajoitettu vapaus, on niin köyhyyden läpitunkemaa, niin kurjaa, niin jäykkää, niin hedelmätöntä täsmälleen siksi, että sulkemalla pois demokratian se sulkee pois kaikki henkisen rikkauden ja edistyksen elävät lähteet. (Todiste: vuosi 1905 ja kuukaudet helmikuusta lokakuuhun 1917). Siellä se oli poliittinen luonteeltaan; sama pätee myös taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. Kansajoukkojen tulee ottaa siihen osaa. Muutoin sosialismin määrää tusina intellektuelleja vihreiden kirjoituspöytien takaa.
Julkinen kontrolli on ehdottomasti välttämätöntä. Muutoin kokemusten vaihto jää vain uuden hallinnon virkailijoiden pieneen piiriin. Korruptio tulee väistämättömäksi (Leninin sanat, Buletiini n:o 29). Elävä sosialismi edellyttää porvariston luokkavallan vuosisatoja alentamien joukkojen täydellistä henkistä muutosta. Yhteiskunnalliset vaistot itsekkäiden vaistojen sijaan, joukkomittainen aloitteellisuus kankeuden sijaan, idealismi, joka voittaa kaikki kärsimykset jne., jne. Kukaan ei tunne tätä paremmin ja kuvaile sitä läpikotaisemmin, toista sitä uppiniskaisemmin kuin Lenin. Mutta hän on täydellisesti väärässä käyttämissään keinoissa. Määräys, tehtaanjohtajan diktatoorinen valta, ankarat rangaistukset, hallinto terrorin avulla — nämä ovat kaikkea muuta kuin keinoja, jotka lievittävät asiantilaa. Ainoa tie uudelleensyntymiseen on julkisen elämän koulu itse, mitä rajoittamattomin, laajin demokratia ja yleinen mielipide. Juuri hallinto terrorin avulla demoralisoi.
Kun kaikki tämä on eliminoitu, mitä todella on jäljellä. Yleisillä kansanvaaleilla valittujen edustuselinten sijaan Lenin ja Trotski ovat asettaneet neuvostot työtätekevien joukkojen ainoana todellisena edustajina. Mutta kun koko maassa tukahdutetaan poliittinen elämä, täytyy myös neuvostojen yhä enemmän ja enemmän lamaantua. Ilman yleisiä vaaleja, ilman rajoittamatonta lehdistön ja kokoontumisvapautta, ilman mielipiteiden vapaata taistelua kuolee elämä jokaisessa julkisessa laitoksessa. Elämä muuttuu muotoelämäksi, jossa vain byrokratia pysyy aktiivisena elementtinä. Julkinen elämä nukahtaa vähitellen, muutama tusina puoluejohtajia tyhjentymässä tarmossaan ja rajattomassa kokemuksessaan johtaa ja hallitsee. Heidän joukossaan todellisuudessa vain tusina silmiinpistävää johtajaa hoitaa johtamisen. Työväenluokan eliitti kutsutaan silloin tällöin kokouksiin, joissa sen on määrä osoittaa suosiotaan johtajien puheille ja hyväksyä ehdotetut päätökset yksimielisesti. Kyseessä on varmasti diktatuuri, mutta ei proletariaatin diktatuuri, vaan poliitikkokourallisen diktatuuri, so. diktatuuri porvarillisessa mielessä, jakobiinihallinnon mielessä (Neuvostokongressin lykkääminen kolmikuukautisesta kokoontumistiheydestä kuusikuukautiseen!) Niin, voimme mennä jopa pitemmällekin: tällaiset olosuhteet aiheuttavat väistämättä julkisen elämän karkeistumisen: salamurhayritykset, panttivankien ampuminen jne. (Leninin puhe kurista ja korruptiosta.)
Ongelma joka on suurimerkityksinen jokaisessa vallankumouksessa on taistelu ryysyköyhälistön kanssa. Myös Saksassa kuten kaikkialla muualla meidän tulee ottaa tämä ongelma huomioon. Ryysyköyhälistö on syvästi uppoutunut porvarilliseen yhteiskuntaan. Se ei ole pelkästään erityinen osa, eräänlainen yhteiskunnallinen lisäke, joka kasvaa valtavasti silloin kun yhteiskuntajärjestyksen muurit romahtavat. Se on mieluummin olennainen osa yhteiskunnallista kokonaisuutta. Tapahtumat Saksassa — ja enemmän tai vähemmän muissa maissa — ovat osoittaneet kuinka helposti kaikki porvariston sektorit ovat alttiita sellaiselle rappeutumiselle. Vivahteet kaupallisen keinottelun, valekauppojen, ruokatavaroiden väärentämisen, pettämisen, virallisen kavalluksen, varkauden, murtovarkauden ja rosvouksen välillä sekoittuvat toisiinsa sellaisella tavalla, että rajalinja kunniallisen kansalaisen ja rikollisen väliltä on kadonnut. Sama ilmiö toistuu kun porvarillinen arvo-henkilö siirretään vieraaseen yhteiskunnalliseen maaperään merentakaiseen siirtomaahan: seuraus on nopea ja säännöllinen rappeutuminen. Poistamalla tavanomaiset esteet ja tuet moraalilta ja lailta, porvarillinen yhteiskunta lankeaa suoraan ja rajattoman rappeutumisen (Verlumpung) uhriksi. Sillä sen sisimmäinen elämänlaki on siveettömyyksistä syvällisin: toisen ihmisen suorittama toisen ihmisen riisto. Proletaarisen vallankumouksen tulee taistella tätä vihollista ja vastavallankumouksen välinettä vastaan kaikilla voimillaan.
Ja kuitenkin myös tässä yhteydessä terrori on tylsä ja kaksiteräinen miekka. Kovimmat sotalain toimenpiteet ovat tehottomia ryysyköyhähstön sairaiden puhkeamista vastaan. Todella, jokainen hillittämätön sotalakihallitus johtaa väistämättä mielivaltaisuuteen ja jokainen mielivaltaisuuden muoto on taipuvainen turmelemaan yhteiskunnan. Myös tässä suhteessa ainoat proletaarisen vallankumouksen käsissä olevat tehokkaat keinot ovat: radikaalit poliittiset ja yhteiskunnalliset toimenpiteet, joukkojen elämänedellytysten mahdollisimman nopea muuttaminen — vallankumouksellisen idealismin sytyttäminen ja sen ylläpitäminen, mikä on mahdollista pitkän ajan kuluessa vain joukkojen itsensä voimaperäisellä aktiivisella elämällä rajoittamattoman poliittisen vapauden oloissa.
Kuten auringonsäteitten vapaa toiminta on tehokkainta puhdistavaa ja parantavaa lääkettä tartuntoja ja taudinsiemeniä vastaan, niin ainoa parantava ja puhdistava aurinko on itse vallankumous ja sen uudistava periaate, joka kutsuu esiin joukkojen henkisen elämän, aktiivisuuden ja aloitteellisuuden.
[Niin meidän tapauksessamme kuin muuallakin, anarkia on väistämätöntä. Ryysyköyhälistö on syvästi uppoutunut porvarilliseen yhteiskuntaan ja on erottamaton siitä.
[Todisteita:
[1. Itä-Preussi, »kasakka»ryöstöt.
[2. Ryöstön ja varkauden yleistyminen Saksassa. (Keinottelu, postin ja rautateiden henkilökunta, poliisi, vankilan ja järjestyneen yhteiskunnan erojen täydellinen häviäminen.)
[3. Ammattiyhdistysjohtajien nopea rappeutuminen.
[Tätä vastaan ovat raa'at terroritoimenpiteen voimattomia. Päinvastoin ne aiheuttavat enemmän korruptiota. Vastamyrkky: joukkojen idealismi ja yhteiskunnallinen toiminta, rajoittamaton poliittinen vapaus.
[Tämä on musertava objektiivinen laki, josta mikään puolue ei voi vapautua.][33]
Leninin–Trotskin teorian perusvirhe on se, että he myös, samoin kuin Kautsky, asettavat diktatuurin demokratian vastakohdaksi. »Diktatuuri vai demokratia» on tapa, jolla sekä bolševikit että Kautsky asettavat kysymyksen. Jälkimmäinen luonnollisesti tekee päätöksensä »demokratian» hyväksi so. porvarillisen demokratian hyväksi, täsmälleen siksi että hän vastustaa sen vaihtoehtoa sosialistista vallankumousta. Toisaalta Lenin ja Trotski ovat tehneet päätöksensä diktatuurin hyväksi vastakohtana demokratialle ja siten henkilökourallisen diktatuurin hyväksi, so. diktatuurin porvarillisen mallin hyväksi. Nämä ovat kaksi vastakkaista poolia, yhtä lailla molemmat kaukana sosialistisesta politiikasta. Proletariaatti ei koskaan valtaa vallatessaan voi seurata Kautskyn hyviä neuvoja, jotka on annettu »maan kypsymättömyyden» tekosyyllä. Neuvot tuomitsevat sosialistisen vallankumouksen ja pyhittävät itsensä demokratialle. Proletariaatti ei voi seurata näitä neuvoja pettämättä itseään, Internationaalia ja vallankumousta. Sen täytyy heti ryhtyä sosialistisiin toimenpiteisiin mitä energisimmällä, taipumattomimmalla ja epäröimättömimmällä tavalla eli toisin sanoen: sen täytyy harjoittaa diktatuuria, mutta luokan, ei puolueen tai klikin diktatuuria. Luokan diktatuuri — tämä merkitsee joukkojen aktiivista, rajoittamatonta osallistumista julkiseen elämään, rajoittamatonta demokratiaa.[34]
»Marxisteina», kirjoittaa Trotski, »emme koskaan ole olleet muodollisen demokratian palvojia». Varmasti, me emme koskaan ole olleet muodollisen demokratian palvojia. Myöskään emme ole koskaan olleet sosialismin tai marxismin palvojia. Seuraako tästä, että voimme heittää myös sosialismin roskakasaan Cunowin, Lenschin ja Parvusin[35] tavoin jos se tulee epämukavaksi meille? Trotski ja Lenin ovat tämän vastauksen eläviä kumoajia.
»Me emme koskaan ole olleet muodollisen demokratian palvojia». Kaikki mitä tämä todella tarkoittaa on: olemme erottaneet porvarillisen demokratian poliittisesta muodosta yhteiskunnallisen ytimen; me olemme aina paljastaneet yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja vapauden puutteen, mikä on kätketty muodollisen tasa-arvoisuuden ja vapauden makeaan kuoreen. Tätä emme ole tehneet hylätäksemme jälkimmäistä, vaan innoittaaksemme työväenluokkaa olemaan tyytymätön pelkkään kuoreen ja — valloittamalla poliittisen vallan — luomaa sosialistisen demokratian, joka korvaa porvarillisen demokratian, mutta ei suinkaan eliminoi demokratiaa ylipäänsä.
Mutta sosialistinen demokratia ei ole jotain joka alkaa vasta luvatussa maassa sen jälkeen kun sosialistisen talouden perusteet on luotu; se ei tule kuin jonkinlainen joululahja kunnon kansalle, joka sillä välin on uskollisesti kannattanut kourallista sosialistisia diktaattoreja. Sosialistinen demokratia alkaa yhtäaikaisesti luokkavallan murskaamisen ja sosialismin rakentamisen kanssa. Se alkaa sillä hetkellä, jolloin sosialistinen puolue valloittaa vallan. Se ei ole mitään muuta kuin proletariaatin diktatuuri.
Kyllä, diktatuuri! Mutta tässä diktatuurissa on kyse tavasta käyttää demokratiaa, ei sen eliminoimisesta. Se käsittää energisen, päättäväisen hyökkäyksen porvarillisen yhteiskunnan hyvin vallitettuja oikeuksia ja taloudellisia suhteita vastaan. Ilman tätä ei sosialistista muutosta voida saavuttaa. Mutta tämän diktatuurin täytyy olla luokan työtä, ei pienen johtavan vähemmistön työtä luokan nimeen. Tämä merkitsee sitä, että sen tulee nousta askel askeleelta joukkojen aktiivisesta osallistumisesta; sen tulee olla niiden suoran vaikutuksen alainen, alistettu koko julkisuuden valvontaan; sen tulee nousta kansanjoukkojen kasvavasta poliittisesta harjaantumisesta.
Epäilemättä bolševikit olisivat edenneet tätä tietä, jos he eivät olisi kärsineet maailmansodan aiheuttamasta kauheasta pakkotilanteesta, Saksan miehityksestä ja kaikista epänormaaleista vaikeuksista. Nämä olivat seikkoja, jotka väistämättä vääristivät sosialistista politiikkaa, vaikka se olisi ollut kyllästettyä parhailla aikomuksilla ja hienoimmilla periaatteilla.
Julma todiste tästä on neuvostohallituksen erityisesti äskettäin juuri ennen saksalaisen imperialismin romahtamista ja heti jälkeen Saksan suurlähettilään murhan käyttämä laaja terrori.
Kaikki mitä tapahtuu Venäjällä on ymmärrettävissä; se edustaa syyn ja seurauksen väistämätöntä ketjua, lähtökohtaa ja loppupistettä, jotka ovat: Saksan proletariaatin epäonnistuminen ja saksalaisen imperialismin suorittama Venäjän miehitys. Vaatisimme jotain epäinhimillistä Leniniltä ja hänen tovereiltaan, jos odottaisimme, että he sellaisissa olosuhteissa loihtisivat esiin hienoimman demokratian ja esimerkillisimmän proletariaatin diktatuurin ja kukoistavan sosialistisen talouden. Päättäväisellä vallankumouksellisella asenteellaan, esimerkillisellä voimallaan ja murtumattomalla uskollisuudellaan kansainväliselle sosialismille he ovat tehneet mitä tehtävissä on sellaisissa paholaismaisen kovissa olosuhteissa. Vaara alkaa siitä, kun he tekevät välttämättömyydestä hyveen ja tahtovat jäädyttää täydelliseksi teoreettiseksi järjestelmäksi kaiken sen taktiikan, johon kohtalokkaat olosuhteet heidät pakottivat sekä suositella tätä kansainväliselle proletariaatille sosialistisen taktiikan mallina. Kun he esittävät asiansa tällä tavoin, kun he kätkevät kynttilänsä — aidon, epäilemättömän historiallisen palveluksen kynttilän — välttämättömyyden sanelemista virheaskelista muodostuvan vakan alle he tekevät karhunpalveluksen kansainväliselle sosialismille, sille jonka puolesta he ovat taistelleet ja kärsineet. He haluavat asettaa kansainvälisen sosialismin aarreaittaan välttämättömyyden ja palkon Venäjällä sanelemat vääristymät uusina löytöinä, vaikka ne viime kädessä ovat ainoastaan kansainvälisen sosialismin vararikon sivutuotteita nykyisessä maailmansodassa.
Kiljukoot saksalaiset hallitussosialistit, että bolševikkihallinto Venäjällä on proletariaatin diktatuurin vääristynyt ilmaus. Jos se oli tai on sitä, johtuu tätä Saksan proletariaatin käyttäytymisestä, joka itsessään on sosialistisen luokkataistelun vääristymä. Olemme kaikki historian lakien alaisia ja sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä vodaan toteuttaa vain kansainvälisesti. Bolševikit ovat osoittaneet, että he kykenevät mihin tahansa, minkä aito vallankumouksellinen puolue voi tehdä historiallisten mahdollisuuksien rajoissa. Heidän ei odoteta esittävän ihmeitä. Sillä ihme olisi mallikelpoinen ja virheetön proletaarinen vallankumous eristetyssä, maailmansodan loppuun kuluttamassa, imperialismin tukehduttamassa ja kansainvälisen proletariaatin pettämässä maassa.
Päiväjärjestyksessä on erottaa olennainen epäolennaisesta, ydin satunnaisista kasvannaisista bolševikkien politiikassa. Nykyisenä ajanjaksona, jolloin meillä on edessämme ratkaisevat lopulliset taistelut kaikkialla maailmassa, mitä tärkeimmät sosialismin ongelmat olivat ja ovat aikakautemme polttavia kysymyksiä. Tästä tai tuosta toisarvoisesta taktisesta seikasta ei ole väliä, vaan proletariaatin toimintakyvystä, voimasta toimia, sosialismin vallasta sellaisenaan. Tässä Lenin, Trotski ja heidän ystävänsä olivat ensimmäisiä, niitä jotka menivät eteenpäin esimerkkinä koko maailman proletariaatille; he ovat yhä ainoita, jotka voivat julistaa: »Olen uskaltanut»!
Tämä on olennaista ja kestävää bolševikkien politiikassa. Tässä mielessä on heidän kuolematon historiallinen palveluksensa ollut marssia kansainvälisen proletariaatin kärjessä, valloittaa valta ja käytännössä asettaa sosialismin toteuttamisen ongelma sekä edistää suuremmoisesti työn ja pääoman välistä yhteenottoa koko maailmassa. Venäjällä voidaan ainoastaan asettaa kysymys. Sitä ei voida ratkaista Venäjällä. Ja tässä mielessä tulevaisuus kuuluu kaikkialla »bolševismille».
[1] Suomennos on tehty käyttäen hyväksi Bertram D. Wolfen v. 1961 toimittamaa englanninnosta. Mm. väliotsikointi on tämän mukainen. Se ei vastaa alkutekstiä, jossa ei ole mitään väliotsikoita, mutta on lukijalle helpompi ja selkeämpi. Suomennoksen on tarkastanut Pertti Hynynen. Kaikki artikkelissa olevat viitteet ovat minun laatimiani. Suom huom.
[2] Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan sosialidemokratia hajosi kolmeen osaan. Keisarillisen Saksan sotaponnistuksia tukenut enemmistö osallistui myös keisarilliseen hallitukseen, josta pilkkanimi »hallitusosialidemokraatit». (Ks. Sosialismin sanakirjan hakusana Sentrismi). Suom. huom.
[3] Dan, Feodor Ivanovitš (1871–1947). Menševikkien johtajia. Osallistui v. 1917 helmikuun vallankumoukseen Piearin neuvoston jäsenenä. Suom. huom.
[4] Stampfer, Friedrich (s. 1874). Saks. sosialidemokraatti, oikeistolainen. Valtiopäivämies 1920–33. Opettaja Frankfurtin työn akatemiassa. Lehtimies. Suom. huom.
[5] »Internationaali» tarkoittaa tässä II Internationaalia, jonka kohtalo vielä tuolloin oli varsin epäselvä. Suom. huom.
[6] »Kadetit» tulee nimilyhennyksestä, jota käytti »Perustuslailliset demokraatit» -niminen huomattava porvarillis–liberaalinen puolue. Suom. huom.
[7] Suomennoksessa alunperin »kestänyt», korjattu saksankielistä alkutekstiä (abgebrochen) vastaavaksi. MIA huom.
[8] Miljukov, Pavel Nikolajevitš (1859–1943). Em. kadettipuolueen johtomiehiä, helmikuun vallankumouksen jälkeen ulkoministeri sittemmin osallistui vastavallankuinousyritykseen. Suom. huom.
[9] Kaledin, Aleksei Maksimovitš (1861–1918). Atamaani (päällikkö) Donin kasakka joukoissa, joka organisoi vastavallankumouksellista retkikuntaa Pietaria vastaan kadettipuolueen tuella. Kadettipuolue julistettiin tämän vuoksi »kansan viholliseksi». Kaledinia tuki Ukrainan porvarillinen hallitus, jonka vaatimusta kansallisesta itsemääräämisoikeudesta bolševikit eivät hyväksyneet. Kansallisuusasiain kansankomissaari Stalin totesi tästä:
»Itsemääräämisperiaatteen ottaminen esiin Kaledinin kapinan tukemiseksi ja vallankumouksellisten neuvostoarmeijoiden riisumiseksi aseista (...) on itsemääräämisoikeuden ja demokratian alkeisperiaatteitten pilkkaamista.» (Lainaus teoksessa Carr, E. H. The Bolshevik Revolution, vol. I, p. 271). Suom. huom.
[10] Scheidemann, Philipp (1865–1939). Saksalainen sosialidemokraatti, »hallitussosialidemokraatti». Scheidemann oli helmikuusta kesäkuuhun 1919 Saksan hallituksen päämies. Juuri tuolloin Berliinin työläisten nousu tukahdutettiin ja puolustusministeri Nosken johtamat joukot murhasivat Luxemburgin. Suom. huom.
[11] Tässä on todennäköisesti eräs niistä käsikirjoituksen kohdista, jotka Luxemburg jätti karkeiden huomautusten asteelle täydentääkseen niitä myöhemmin. Kohtaa 1 voidaan tulkita siten, että sillä tarkoitetaan oikeistososialidemokraattien näkemystä, jonka mukaan Internationaali on vain rauhan aikana sen ylläpitämiseksi toimiva järjestö, jonka tehtäviin ei kuulu työväen kansainvälinen vallankumouksellinen nostattaminen maailmansodan kaltaisen kriisin aikana. Kohta 2 viitannee siihen, että esim. Kautsky puhui aseistariisunnasta ilman että sotien yhteiskunnalliset syyt olisi poistettu. Monet sosialistit suhtautuivat kielteisesti ajatukseen Kansainliitosta siksi, että he näkivät sille suunnitellun tehtävän — sotien kieltäminen ja hävittäminen maailmasta — mahdottomaksi samasta syystä kuin aseidenriisunnankin. Nationalismi taas viitannee siihen, että sosialistit hylkäsivät kansainväliset velvoitteensa ja tukivat hallituksiaan sodassa. Kohta 3 on ehkä vaikeimmin tulkittavissa, todennäköisesti sillä viitataan Kautskyn ja muiden »puhtaan» demokratian puolustukseen, siis siihen, että demokratia asetetaan sosialismia vastaan. Suom. huom.
[12] Tsereteli, Irakli Georgijevitš (1882–1959) Menševikkien johtomiehiä, ministeri väliaikaisessa hallituksessa. Sittemmin oli menševistisen Gruusian hallituksessa vuoteen 1921 saakka, jolloin Puna-armeija miehitti maan. Suom. huom.
[13] Huomattakoon, että Luxemburg kirjoitti v. 1918, jolloin menševikit syrjäytettiin neuvostoista, mutta heidän toimintaansa ei suinkaan kielletty. Suom. huom.
[14] Marat, Jean Paul (1744–1793). Ransk. jakobiini, ammatiltaan lääkäri. Edusti jakobiinien jyrkintä siipeä. Suom. huom.
[15] Tässä kohtaa käsikirjoituksessa on vain luonnostelmia. Suom. huom.
[16] Tässä kohtaa käsikirjoituksessa on vain luonnostelmia. Suom. huom.
[17] Brest–Litovskin rauha Neuvosto-Venäjän ja keisarillisen Saksan välillä solmittiin v. 1918. Aluksi monet bolsevikit vastustivat sitä, koska rauhanehdot olivat hyvin raskaat. Suom. huom.
[18] Tilanne Ukrainassa kehittyi seuraavasti. Maaliskuussa 1917 Ukrainan nationalistit — joilla oli suurin kannatus lähinnä intellektuellien keskuudessa — organisoivat Radan, eräänlaisen neuvoston, jossa oli edustettuina sosialistivallankumouksellisia, menševikkejä, sosiaalifederalisteja (ukrainalainen radikaaliryhmä) sekä kansallisia vähemmistöjä. Sittemmin Radasta kehittyi kansalliskokouksen tyyppinen elin. Rada pyrki neuvotteluihin väliaikaisen hallituksen kanssa, mutta neuvottelujen epäonnistuttua se julisti perustetuksi »autonomisen Ukrainan tasavallan», kuitenkin siten, että kysymyksessä ei olisi ero Venäjästä. Tätä kutsutaan »ensimmäiseksi universaaliksi». Lokakuun vallankumouksen jälkeen perustettiin vakituinen halllitus. Edelleenkin julistettiin pysymistä Venäjän yhteydessä, mutta esitettiin federalistisen liittovaltion muodostamista (»kolmas universaali»). Radan delegaatio osallistui Brest–Litovskin rauhanneuvotteluihin lähinnä saksalaisten vaatimuksesta. Bolševikit hyväksyivät heidän osallistumisensa, vaikkakin vastahakoisesti. Sittemmin tilanne kehittyi sisällissodaksi Radan julkaistua »neljännen universaalin», jossa Ukraina julistettiin itsenäiseksi valtioksi. Puna-armeija valtasi tammi—helmikuun vaihteessa Kievin ja Rada kukistettiin. Juuri tällöin sen delegaatit allekirjoittivat rauhansopimuksen Brest–Litovskissa. Tällöin Rada pyysi apua Saksalta ja saksalaiset joukot miehittivät maan sekä perustivat sinne nukkehallituksen. Sittemmin sisällissodan aikana bolševikit valtasivat Ukrainan, jossa heitä vastaan taisteli muiden muassa vahvoja anarkisti Mahnon johtamia joukkoja. Suom. huom.
[19] Käsikirjoituksessa on termi Karbowenzen, joka lienee saksalainen muunnos venäjän »hopearuplaa» merkitsevästä sanasta. Se viitannee Ukrainan omaan rahayksikköön. Universaaleista ks. viite n:o 18. Suom. huom.
[20] Wasserkante on alue Saksassa. Siellä puhuttava murre on nimeltään Plattdeutsche. Muutoin Ukrainasta ks. viite N:o 18. Suom. huom.
[21] Puolustellessaan asettumistaan tukemaan keisarillisen Saksan sotaponnistuksia vastaan oikeistososialidemokraatit vetosivat tsarismin uhkaan eli kun porvarillinen demokratia ja itsevaltius joutuvat sotaan, on sosialistien tuettava edellistä. Tässä he saattoivat viitata erinäisiin Marxin ja Engelsin lausuntoihin. Erityisen usein siteerattiin Engelsin kirjettä Bebelille 29.9.1891, jossa hän totesi, että Venäjän ja Ranskan yhdessä käynnistämä sota Saksaa vastaan olisi »ennen muuta sota Eroopan voimakkainta sosialistista puoluetta vastaan eikä olisi muuta mahdollisuutta kuin taistella kaikilla voimilla Venäjää auttavaa hyökkääjää vastaan». (Lainaus teoksessa Braunthal, Julius: History of the International, vol. 2., p. 13, Bristol 1967) Oikeistososialidemokraatit uskoivat — tai sanoivat uskovansa — täysin, että Ranska ja Venäjä — ei Saksa — olivat maailmansodassa hyökkääjiä. Suom. huom.
[22] Kuusi viikkoa Brest–Litovskin rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen sitä täydennettiin lisäpöytäkirjalla. »Kaksi sataa sovitusuhria Moskovassa» viitannee sosialistivallankumouksellisiin, jotka murhasivat Saksan lähettilään, kreivi von Mirbachin. Sosialistivallankumoukselliset eivät hyväksyneet rauhansopimusta ja vetäytyivät Kansankomissaarien neuvostosta, jossa he siihen saakka olivat toisena puolueena bolševikkien ohella olleet mukana. Suom. huom.
[23] Tämä yksityiskohta on epätarkka. Bolševikit estivät aluksi perustuslakia säätävän kokouksen koollekutsumisen, mutta sen hajottaminen tapahtui vasta sen kokoonnuttua tammikuussa 1918. Suom. huom.
[24] Ks. Lev Trotski, Venäjän työväen vallankumouksen historiaa lokakuusta Brest-Litovskiin. MIA huom.
[25] Valmistava parlamentti tai esiparlamentti oli korvike vaaleilla valitulle perustuslakia säätävälle kokoukselle, jonka väliaikainen hallitus oli kutsunut kokoon syskuun lopussa v. 1917. Bolševikit olivat keskenään erimielisiä siitä, boikotoidaanko esiparlamenttia vai ei. Kiista liittyi näkemyseroihin siitä pyritäänkö vallanottoon vai ei. Lenin, Stalin ja Trotski kannattivat boikottia, Kamenev ja Zinovjev olivat esiparlamenttiin osallistumisen kannalla. Eri puolilta maata saapuneitten bolševikkiedustajien kokouksen enemmistö oli osallistumisen kannalla. Lokakuun alussa voimasuhteet puolueen sisällä vaihtuivat ja bolševikit vetäytyivät esiparlamentista. Suom. huom.
[26] Avksentjev, Nikolai Dmitrijevitš (1878–1943). Oikeistososialistivallankumouksellisten johtomiehiä. Toimi kesällä 1917 väliaikaisessa hallituksessa sisäministerinä. — Kerenski, Aleksandr Feodorovitš (s. 1881). Sosialistivallankumouksellinen, heinäkuusta v. 1917 väliaikaisen hallituksen pääministeri. Suom. huom.
[27] Tämä yksityiskohta on epätarkka. Ehdokkaat perustuslakia säätävän kokouksen vaalia varten asetettiin useimmiten ennen Lokakuun vallankumousta (ja tämä oli eräs niistä argementeista, joita bolševikit esittivät kokousta vastaan), mutta itse vaalit pidettiin heti bolševikkien vallanoton jälkeen. Tämä käy ilmi edellisestä Trotski-sitaatista. Suom. huom.
[28] Scheidemännchen on diminutiivimuoto nimestä Scheidemann (ks. viite N:o 10) monikossa. Suom. huom.
[29] Louis Philippe (1773–1850) (Suomessa tunnetaan paremmin germanisoitu muoto Ludvig Filip). Orleansin herttua. Ranskan kuningas 1830–1848, ns. porvariskuningas. Hän kukistui v. 1848 helmikuun vallankmouksessa, jossa porvarilliset tasavaltalaiset olivat keskeisessä asemassa. Suom. huom.
[30] Sen jälkeen kun suuria joukkomielenosoituksia oli sattunut Venäjällä kyseinen Duuma pyysi tsaaria luopumaan kruunusta. Suom. huom.
[31] Tämä lause on käsikirjoituksessa yliviivattu. Suom. huom.
[32] Hakasulkeissa oleva teksti on numeroimaton irtoliuska käsikirjoituksessa. Se on ehkä tarkoitettu lauseen paikalle. Suom. huom.
[33] Hakasulkeissa oleva teksti on numeroimaton irtoliuska käsikirjoituksessa. Se on mahdollisesti sitä edeltävien kappaleitten luonnos. Suom. huom.
[34] Sana »demokratiaa» puuttuu suomennoksesta. MIA huom.
[35] Cunow, Heinrich (1862–1936). Saks. sosialidemokraatti, historioitsija, Die Neue Zeitin toimittaja 1917–23, oikealla laidalla. — Lensch, Paul (1873–1926) Saks. oikeistososialidemokraatti. — Parvus (oik. Helphand, A. L. 1869–1924) Menševikkki, sittemmin oleskeli Saksassa, kannatti keisarillisen Saksan sotaponnistuksia, mutta järjesteli kulissien takana mm. Leninin matkaa suljetussa junassa Sveitsistä Saksan halki Venäjälle. Kehitteli vuosisadan alussa jatkuvan vallankumouksen teoriaa. Suom. huom.