Julkaistu: 1919
Lähde: »Laillinen ammattiyhdistysliike vaiko vallankumous?». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 43. Kustantaja: Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1919.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Valtavien historiallisten tapausten liikkuessa silmien ohi kuin filmi »elävissä kuvissa», nähdessä miten entiset arvot muuttuvat tai kuoleentuvat uusien vallatessa tilan, täytyy kehityksen mukana pysytellä koettavan tarkistaa teoreettista sekä siitä johtuvaa politillista kantaansa. Tuollainen tarkistus voi johtaa entisen kannan osittaiseen muuttamiseen tai kokonaan hylkäämiseen. Me suomalaiset olemme useimmissa tapauksissa saaneet tarkistelun jälkeen vetää ristin entisyytemme päälle, sillä paikkailemalla, parsimalla, ei ole käyttökelpoista saanut.
Sellaiset mieliä järkyttävät tapaukset kuin vallankumoksemme tappio, lahtarien kauheudessaan vertaistaan hakeva julmuus luokkatovereitamme kohtaan, kymmenien tuhansien viattomien työläisten teurastus, vielä lukuisampain kokemat, vankila- ja nälkäkidutukset, ovat pakosta jo tunnesyidenkin perusteella panneet ajattelemaan tehtyä ja tulevaisuutta, on täytynyt käydä poliittinen menneisyytensä läpi, arvostellen ajatella, onko kaikki tapahtunut ollut välttämätöntä sekä toiselta puolen, kun edellisestä on tullut vakuutetuksi, miten työväestö vastaisuudessa voisi parhaiten kärsimyksiäiin huojentaa ja lopulta muuttaa ne onnekseen.
Tilinteko menneisyyden kanssa ei ole suinkaan aina suoraviivaista. Vieläpä senkin jälkeen, kun on entisen kantansa ja menettelynsä tajunnut ei ainoastaan puutteelliseksi, vaan suorastaan vääräksi, turmiolliseksi, on uusi vakaumus voinut muodostua vain monien sisällislen kamppailujen jälkeen. Tämän kirjoittajalla — monivuotisena ammattiliiton toimitsijana — ei ole ollut edes sitä vähäistä »onnea» tai etua, mikä nähtävästi monilla muilla pakolaistovereilla on ollut, eitä voisi vallankumouksellisia näkökohtia silmällä pitäen sanoa: minä olen jo aikaisemmin edustanut sellaista ja sellaista kantaa, mutta se on vallankumoukselle onnettomuudeksi tullut hyljätyksi. »Ammattiyhdistysmies» tuntee olevansa kietoutunut kaikkiin niihin säikeisiin, jotka yhdistävät työväenluokkaa kapitalismiin. Sitä ei voi kieltää. Monasti tuo on tapahtunut tavalla ja merkeissä, mikä osoittaa — tapahtunutta arvostellessa —, ettei ratkaisun aikana läheskään aina ole oltu selvillä, mistä oikeastaan on kysymys. Tällainen ei luonnollisesti ole ollut muuksi kuin tappioksi liikkeelle ja onnettomuudeksi vallankumoukselle.
Käyttäen tilaisuutta hyväkseni, lausun mielihyväni niille pakolaistovereille, jotka ovat sekä välittömästi että välillisesti edustamaani katsantokantaa ruoskineet, milloin aiheellisesti, milloin aiheettomasti, mutta useasti kuitenkin siten, että nekin osaltaan ovat kiihottaneet ottamaan selvää mistä todellisuudessa on kysymys ja minkälaisten tekijäin kanssa työväenluokka joutuu voimiaan mittelemään. Kaiken tämän yhteistuloksena on tämä kirjanen, kirjanen, jonka avulla koetan Suomen työväestölle — halusta juuri sille työväestölle, jolle aikaisemmin olen näistä samoista asioista puhunut ja jonka kanssa mielipiteitä vaihtanut — vaatimattomasti osoittaa, en minään opettajana, vaan toverina ne käsitykset, mitkä minulle nykyisin »laillisesta» ammattiyhdistysliikkeestä pitkällisten synnytystuskien kautta ovat vakaumukseksi muodostuneet.
Varsinaiselle työmiehelle, proletaarille, ei entisen kelvottomaksi todetun kannan hylkääminen ja uuden kommunistisen käsityksen omaksuminen, ole suinkaan niin pitkäaikaisen ja vaikean työn takana — turmeltumaton luokkavaisto on siitä takeena — kuin se on sille, joka ammatikseen on ollut rakentamassa »siltaa» työväen ja kapitalismin välille. Entiset »opettajat» eivät voi pestä turkkiaan kastelematta sitä. Se on kasteltava ja vettä säästämättä. Silti ei tahdo tulla puhdasta. Likatäpliä huomaa runsaasti, ja paljon niitä jää huomaamattakin. Uutteralla ponnistuksella niistä kuitenkin vapautuu jokainen, jolla vaan on riittävästi hyvää tahtoa. Ja kelläpä työläisellä ei sitä olisi, kunhan vaan tulee kiinnittäneeksi kysymykseen riittävää ja ansaittua huomiota.
Pietarissa, helmikuulla 1919.
J. L.
Viimekuluneen joulukuun alkupuolella kertoivat Suomen lahtarilehdet:
Hallitus lienee suostuvainen sallimaan ammattiyhdistysliikkeen uudelleen toimintaan ryhtymisen. Samalla aikonee hallitus luovuttaa uudelleen muodostettaville ammattiyhdistyksille työväenyhdistysten takavarikoidut talot ja muun omaisuuden.
Mitä tuo uutinen, joka myöhemmin on osoittautunut todeksi, sisältää ja merkitsee? Yksinkertaisesti sen henkiinpuhaltamisyritystä, minkä kiertämätön historiallinen kehitys — liikkeen pahasti vikaantuessa ja aikansa eläneenä — oli tuominnut kuolemaan ja kaiken päällisiksi valinnut tuomion täytäntöönpanijoiksi Suomen lahtarit, juuri samat lahtarit, jotka sitä nyt uudelleen virvoittavat. Uutisesta todentuu, että Suomen lahtarien ja oikeistososialistien kuhertelu on lopultakin johtanut ulkonaisestikin näkyvään yhteisymmärrykseen, ymmärrykseen, jonka asiallisena tarkoitusperänä on työväestöstä bolshevismin itujen juurienkin pois kitkeminen. Sillä huomattavaa on, että ei ole kysymyksessä edes ammattiyhdistysliikkeen entisenlaisena toimintaan herättämisestä, vaan »uudelleen muodostettuna». Ja tämä uudelleen muodostaminen on ymmärrettävä oikeassa valossaan siten, että se tarkoittaa entistä selvemmin kapitalistien toiveiden varteen ottamista. Suomen yleisen työnantajaliiton asiamies nimittäin joku aika takaperin vallan määritellysti ilmaisi työnantajain eli teollisuuskapitalistien kannan, kun hän hallituksen edustajalle lausui: Työnantajat eivät suostu olemaan missään tekemisissä punakaartilaisuuteen sotkeutuneiden ammattiyhdistysten kanssa. Entistä kiltimpää täytyy siis uuden ammattiyhdistysväen ja niiden järjestöjen olla, ennenkuin ne tunnustetaan. Se onkin ymmärrettävää sillä kysymys on kapitalismin eduista. Ja kun työnantajaliitto ja työväen veressä ryvettynyt lahtarihallitus muodostavat yhdessä oikeistososialistien kanssa työväelle järjestöjä, niin ilman muuta saadaan olla vakuutettuja, ettei niitä muodosteta niin paljon työväen kuin riistäjien etujen ajamista varten.
Mutta kurjissa taloudellisissa oloissa ja muutenkin vainonalaisuudessa elävän työväestön ei ole aina vallan helppo — ainakaan alkuaikoina — tuota huomata. Pienikin taloudellisiin oloihin saatu huojennus — vaikkapa se todellisuudessa muodostuisi rasitukseksi — otetaan mielihyvällä vastaan ja sen eteen aherretaan paljon ja parannusten ajajaa pidetään ystävänä, työväen luottamuksen ansainneena.
Miten ovelasti oikeistososialistit Suomessa koettavat lauhduttaa ja kokonaan hävittää työväen vallankumouksellisen mielialan, se on saatu lukuisissa yhteyksissä todeta. Sellainen vehkeilijä kuin esim. Väinö Hupli antaa siitä tämän vuoden Työväen Kalenterissa uudelleen oivan näytteen. Kuvailtuaan ensin, miten kaiken tapahtuneen jälkeen voivat rikkaat lohduttaa itseään suurilla sotavoimillaan, tekee kysymyksen: »Mutta millä voivat omistamattomat kansankerrokset, joiden on kannettava onnettomuuden koko kuorma, jotka ovat menettäneet kaiken vaikutusvallan ja aikaisemmat saavutuksensa, millä voivat he rohkaista itseään, mikä auttaa heitä kestämään tämän synkän ajan yli?» Ja näin valmistettuaan maaperää on hänellä vastaus valmiina, vastaus, jonka tarkoituksesta ei voi olla eri mieltä. Kehoitettuaan välttämään virheellistä menettelyä, josta on seurauksena uusi pettymys, lausuu hän: »Niin tulee käymään, jos odotetaan tilaisuutta jatkuvaan aseelliseen kapinaan ja luullaan sekasortoon johtavalla bolshevismilla jotain voitettavan. Jos sensijaan kootaan kaikki voimat sellaisten toimintatapojen taakse, joita työväki — kapinaa lukuunottamatta — ennenkin on maassamme noudattanut, on työväenliike eri haaroilleen nopeasti jälleen nouseva siihen vaikutusvaltaan» .... että rahavallan herruutta kohta kohdalta kukistetaan, joukkojen hyvinvointi lisääntyy ja päästään tilaan, jossa kuten pahana unena muistellaan eletyn murrosajan hirveitä kauhuja ja pohjatonta kurjuutta.
Näin Hupli, jonka vakuutuksen mukaan työväenluokka pääsee porvarien opastamaa ja suosittelemaa tietä noin ihanteellisiin oloihin. Tosin siinä jätetään aikamäärä mainitsematta, mutta pääasia siinä onkin vain — lupaus, uskottelu. Tie on kuulemma niin selvä, että hän innostuu inttämään: »Joka tapauksessa on ainoastaan tällä tiellä jotain pysyväistä ja varmaa saavutettavissa.»
Minkälaista sitte oli Suomessa se ammattiyhdistystoiminta, jota lahtarit nyttemmin ovat ruvenneet muokkaamaan ja jonka puolesta Huplikin on innostunut runoilemaan? Muistin virkistämiseksi on siihen muutamin sanoin vastattava, osoittamalla liikkeen tarkoitus ja sen tavallisimmat tehtävät. Sillä tämänkin alan menneisyyden tunteminen saattaa olla omansa huojentamaan nykyisyyden, kommunismin, ymmärtämistä, saattaa työläiset helpommin vakuutetuiksi siitä, ettei työväellä kehoituksista huolimatta ole enään aihetta pyrkiä entisen ammattiyhdistysliikkeen — vielä vähemmin huononnetun painoksen — uudelleen elvyttämiseen, vaan että koko huomio ja voimat ovat kiinnitettävät uusiin aatteisiin, maailmankatsomuksiin, niitä vastaaviin järjestöihin ja menettelytapoihin, menettelytapoihin, jotka ovat aikaisemmin käytännössä olleita menettelytapoja varmemmat ja niin ollen työväenluokalle tuloksia tuottavammat.
Ammattiyhdistystoiminta nojautui Suomessa, — kuten keskitetty ammattiyhdistysliike kaikissa Etuopan maissa — ennen vallankumousta sille periaatteelliselle pohjalle, joka ilmenee kysymykseen, mikä on ammattiyhdistys, annetusta vastauksesta: Ammattiyhdistys on palkkatyöläisten yhtymä, jonka tarkoituksena on parantaa työ- ja palkkaehtoja. Tällainen käsitys ja siitä johtuva toiminta on ollut ammatillisessa toiminnassa johtavana pyrkimyksenä. Sen mukaan ei siis ammattiyhdistys ole työväen vallankumouksellinen elin, elin, joka toiminnassaan tähtäisi kapitalistisen järjestelmän kukistamiseen, vaan sen järjestelmän puitteissa palkkatyöläisten toimeentulon huojentamiseen; alkuaikoina se tapahtuu rajoitetummin, myöhemmin, kuten fraasi kuuluu: elämän kaikissa vaiheissa, syntymästä hautaan asti.
On selvää, että tällaisella periaatteellisella pohjalla toimiva liike ei ole, eikä kunnolleen voi olla, muuta kuin kapitalistisen rosvovaltion asettamissa rajoissa liikkuvaa reformiliikettä, pienten uudistusten sekä työ- ja palkkaoloihin parannusten tavottelua. Ja jos se huomattavammin tältä pohjalta poikkeaa, niin se ei silloin enäan ole kapitalistisen järjestelmän sisälle sopivaa »laillista» liikettä, vaan muuttuu kumousliikkeeksi, joka välttämättömästi ajautuu avonaiseen, aseelliseen taisteluun kapitalistivoimien kanssa; selviytyy muiden kumouksellisten ainesten kanssa siinä voittajana (kuten Venäjällä) tai kärsii tappion (kuten Suomessa), jolloin liike kokonaisuudessaan porvarillisen diktatuurin iskuista murskautuu.
Tällä ei ole kuitenkaan vielä sanottu, minkälaisen täytyy yksityiskohdissaan olla sen hengen, jolla lailliset ammatilliset järjestöt voidaan elävöittää. Ääriviivat on vedetty, jonka mukaan kapitalistisen talousjärjestelmän asettamia rajoja ulommaksi ei ole hyvä eikä edullista mennä. Mutta näiden sisällä on tavallisissa oloissa liikuntavapaus ollut joltisenkin laaja. Että ammatillisissa järjestöissä yleensä vallitsee vanhoillisempi henki, kuin välttämättömyys edellyttäisi, johtuu liikkeen sisäisestä luonteesta. Sillä liike, joka koko olemuksellaan nojaa oleviin oloihin, ei pyri mitään hävittämään, ei repimään, vaan olevan päälle rakentamaan, tasoittamaan kapitalismin synnyttämiä epäkohtia, vaikuttamalla siihen suuntaan, että kaikilla työläisillä olisi elämismahdollisuudet taatut, joutuu niin moninaisten viettelysten alaiseksi, ettei se voi horjahtamatta kestää. Vähä kerrassaan, liikkeen laajetessa ja tehtävien moninaistuessa, siirtyy liike tai oikeammin liikkeen johto siinä määrin oikealle, ettei sitä periaatteellisesti katsoen voi porvarillisista eroittaa muuten kuin nimestä, eikä siitäkään enään sen jälkeen kun tulee kysymys työväen vallankumouksesta.
Vaikutelmat, jotka ammattiyhdistystoiminnassa ovat omansa kiskomaan enemmän kapitalismia kuin sosialismia kohti, ovat moninaiset. Ne selviävät parhaiten, tarkastamalla ammattiyhdistysliikkeen tavallisimpia tehtäviä.
Valistustyön tarkoitus, siinä merkityksessä kuin se tavallisimmin ilmeni Suomen ammattiyhdistystoiminnan yhteydessä, voidaan ilmaista kahdella sanalla: haalia jäseniä. Tarkoituksen rajoittuessa noin suppealle alalle, voidaan ymmärtää tehdyn agitatsionityön pintapuolisuus, jopa viettelys suorastaan ala-arvoisuuteenkin. Yleisesti omaksuttiin enemmän liikemiestä kuin luokkataistelua muistuttava kanta. Laskettiin ja arvioitiin, ettii samassa suhteessa kuin saadaan työläiset liittymään järjestöihin, kohoaa järjestöjen voima ja vaikutus. Siitä seuraa, että sitä paremmin ja paremmin ne pystyvät toteuttamaan tarkoituksensa työläisten työ- ja palkkaehtojen parantamisessa ynnä muiden etuisuuksien hankinnassa. Sosialidemokratian periaatteita ei työväestölle sanottavastikaan selitetty, koska se ei vähimmässäkään määrässä näyttänyt palvelevan sitä tarkoitusta, mikä ammattiyhdistyksille oli tärkeintä. Eipä kunnolleen selitetty uusaikaisen kapitalismin luonnettakaan. Silloinkin kun kapitalismin kehittymistä todisteltiin ja sen perusteella työläisiä järjestöihin kehoitettiin, niin tapahtui se merkeissä, mikä osoitti etteivät puhujat olleet selvillä uusaikaisen kapitalismin, imperialismin, luonteesta. Näin ollen olivat johtopäätökset sen mukaiset.
Jos jolloinkin »juhlapuheissa» kapitalismin kukistumisesta ja sosialismin toteutumisesta sivumennen mainittiin, niin ilmeisesti sekä puhuja itse että kuulijat olivat siinä käsityksessä, että kysymys on kaukaisesta tulevaisuudesta. Kapitalismin piti vielä pitkät ajat kypsyttää niitä edellytyksiä, mitkä sosialismin toteutumiselle olivat välttämättömiksi arvioidut. Ja se aika näytti olevan niin kaukana, etteivät kauniiksikaan kuvatut sosialismin ihanteet pystyneet edes puhujaa, vielä vähemmän kuuntelijoita innostamaan. Niin välinpitämättömiä ja toiselta puolen itsetietoisen kylläisiä oltiin, että henkilöä, joka olisi alkanut vakavasti puhua kapitalismin pikaisesta kukistamisesta ja sosialismin toteuttamisesta, olisi pidetty, jos ei suorastaan mielenvikaisena, niin ainakin joutavana utopistina.
Toiselta puolen näytti selviöltä, että kaikki — vastaan mukisematta tullaan muiden mukana sosialistiseen yhteiskuntaan siirtymään silloin, kun olosuhteet ovat tällaiseen siirtymiseen täysin kypsät. Ja kukapa »työväen mies» ei tällaista ajatusta periaatteessa kannattaisi, semminkin kun se ei näyttänyt tuottavan lisää rasitusta, ei liioin vaaraa pienimmilläkään tavalla.
Kun jäsenten haaliminen agitatsionityössä oli kaiken toiminnan lähtökohtana, niin on helppo huomata viettelys, ei ainoastaan periaatteellisten kysymysten syrjäyttämiseen, vaan myös liialliseen »puolueettomuuteen» jo sosialidemokraattiselta kannalta katsoen. Kaikki poliittisista ja uskonnollisista syistä johtuvat erimielisyydet tahdottiin asiaankuulumattomina sivuuttaa, koska ne vain olivat omansa häiritsemään vanhoillismielisten työläisten ammatillista järjestäytymistä. Liike haluttiin saada ulkoasultaan sellaiseksi, jotta sekapäinenkin ja yhteiskunnallisia kysymyksiä harrastamaankin työläinen olisi heli nähnyt siinä liikkeen, jonka tarkoituksena on — ellei juuri yksinomaisena, niin ainakin pääasiallisimpana — vain jokapäiväisessä elämässä esiintyvien työ- ja palkkaehtojen parantaminen, jotka ovat kaikille työläisille, heidän poliittisista ja uskonnollisista erimielisyyksistään huolimatta, yhteiset. Ja toiselta puolen piti taas työnantajat saada »kunnioittamaan» ammattiyhdistysliikettä liikkeenä, joka seisoi »mahdollisuuksien» pohjalla, toteutumattomia utukuvia tavoitelematta.
Näin menetellen toivottiin saatavan kaikki tai ainakin palkkatyöväen valtava enemmistö ammatillisten järjestöjen jäseniksi ja uskottiin samassa suhteessa työnantajain kunnioituksen ja myötätunnon kohoavan ammatillisia järjestöjä kohtaan, sekä siten järjestöjen tulevan sellaisiksi, jolloin ne parhaimmalla mahdollisella tavalla voivat palvella työväen asiaa, murtamalla vähä kerrassaan kapitalismin mahtia.
Nämä laskelmat — mikäli ne koskivat jäsentenhankintaa ja eräässä merkityksessä työnantajain »kunnioituksen» kokoamista — näyttivät liikkuvan sangen realisella pohjalla. Jäsenten haalimisessa tai oikeammin sanoen jäsenkirjojen kauppaamisessa esim. onnistuttiin verraten hyvin. Olihan Suomen Ammattijärjestön jäsenluku vuoden 1917 ensimäisella neljänneksellä (siis ennen Venäjän vallankumouksen vaikutusta) 62,000 ja saman vuoden lopussa 160,000, mikä on enemmän kuin koko maassa on teollisuustyöväkeä. Näin valtava jäsenmäärän kohoaminen oli kyllä ulkopuolella kaikkien ennakkolaskelmien, mutta kaikessa tapauksessa se nostatti järjestön merkitystä. Sillä työnantajatkin tulivat vallan erikoisen »huomaavaisiksi». Mutta kävi kuin mustalaisen hevoselle: juuri kun oli oppinut olemaan syömättä — kuoli.
Ammatillisten järjestöjen suhde sos.-dem. puolueeseen on ollut virallisesti ja asiallisestikin sangen läheinen — haitaksi kumpaisellekin ja vahingoksi vallankumoukselle. Miltei kaikki ammatillisesti järjestyneet kuuluivat samalla myöskin sos.-dem. puolueeseen; sitäpaitsi liittojen ja Ammattijärjestön edustajakokouksissa oli monasti tehostettu taloudellisen ja poliittisen taistelujärjestön rinnakkain, tasa-arvoisina, kulkemisen välttämättömyyttä. Virallisesti vallitsi käsitys, jonka mukaan ammatillinen ja poliittinen liike ovat saman ruumiin käsivarret, joiden kumpaisenkin käyttäminen on työväenluokalle yhtä tähdellistä. Mutta se ei kuitenkaan estänyt agitatsionityössä tehostamasta — kuten olemme maininneet — ammatillisen toiminnan puolueettomuutta.
Omaksutun työnjaon mukaan ei sosialidemokraattisten periaatteiden selvittäminen sellaisenaan kuulunut ammatillisille, vaan poliittisille järjestöille. Mutta ne löivät tässä suhteessa — mikä sivumennen tulkoon mainituksi — sangen paljon laimin. Puolueen keskusjohto ei kunnolleen yrittänytkään enään moniin vuosiin välittömästi puuttua aatteelliseen valistustyöhön, ellei siksi lueta muotiin tullutta »kalenteri-sosialismia», joka vuosi vuodelta valtasi yhä enemmän alaa. Piiritoimikunnat, joille agitatsionityö lähinnä kuului, olivat useimmat niin huonossa taloudellisessa asemassa, etteivät ne kyenneet kiinnittämään riittäviä työvoimia. Tästä syystä olivat puhujatoimetkin pääasiassa satunnaisten henkilöiden varassa. Muut puolueorgaanit olivat taas siinä määrin liikelaitoksia, että niiden pääasiallisin huomio liikkui vain pääomia koskevissa asioissa. Toisia nim. rasitti velkojen kuoletus, toisia taas kiihkeä halu kartuttaa varallisuutta. Tästä syystä esim. järjestöjen huvitilaisuudetkin muodostuivat suureksi osaksi vain tanssitilaisuuksiksi, koska ne tuottivat parhaiten.
Työväen sanomalehtiyhtiöt ja osuuskunnat olivat periaatteellisesti vähintäin edellisten tasolla. Ohjelmansa mukaan piti niiden julkaista, paitsi lehteä, myöskin sosialidemokraattista, työväestöä valistavaa kirjallisuutta. Hyvän ja arvokkaan kirjallisuuden kustantaminen supistui kuitenkin kustantajan puutteessa verraten vähäiseksi. Niissäkin tapauksissa ja silloinkin, kun lehtiyhtiön taloudellinen asema oli suorastaan loistava, tavattiin laskea: kirjan menekki on se ja se, hinnaksi täytyy määrätä niin ja niin paljon, ja lopputulos — ei kannata kustantaa ollenkaan. Tässä poroporvarillisessa käsityksessä ja siitä johtuvassa samanmukaisessa menettelytavassa on osaksi selitys siihen: minkätähden kunnollinen suomenkielinen sosialistinen kirjallisuus on niin köyhä.
Puolueen sanomalehdistö oli näin ollen miltei ainoa suuria joukkoja lähenevä sosialidemokraattinen valistusväline. Mutta sanomalehdetkään eivät kyenneet suurien joukkojen mielenkiintoa herättävästi periaatteellisia kysymyksiä käsittelemään. Tällaisten edellytysten vallitessa olivat ja pysyivät sosialidemokraattiset periaatteet — puhumattakaan vallankumouksellisista käsityksistä — suurille työläisjoukoille vieraina.
Ei edes menettelytapakysymyksistä ollut puoluelehdistössä pitkiin aikoihin kunnon kiistaa huolimatta siitä, vaikka tiettävästi useilla puoluelehdillii oli esim. »Työmies»-lehteen verraten huomattavasti oikeanlaisempi kanta. Muutamia kertoja, kun menettelytapakysymyksistä virisi keskustelu, muuttui se siinä määrin persoonakysymykseksi, että suurille joukoille kävi vaikeaksi huomata siinä muuta olevankaan.
Keskitetyn ammattiyhdistysliikkeen keskeisimpiä kysymyksiä on tariffikysymys. Siitä riippuvina ja sen ympärillä liikkuvat miltei kaikki muut kysymyskset ja tehtävät, joko sitte suoranaisesti tai välillisesti. Tariffisopimuksia pidetään sekä periaatteelliselta että käytännölliseltä kannalta tärkeänä, välttämättömänä. Niihin sisällytetään, niistä ja niiden kautta toivotaan paljon. Paitsi työ- ja palkkaehtojen jatkuvaa, yhtämittaista parantamista, työpalkkojen huonoinakin — kapitalistisen talousjärjestelmän aiheuttamien liikepulien — aikoina pysyttämistä aikaisemmin saavutetulla tasolla, myöskin siirtymistä teollisuuden yksinvallasta n.k. »perustuslailliseen» aikakauteen. Siksi jokaista uutta tariffisopimusta pidetään suurena periaatteellisena voittona. Sillä samassa suhteessa kuin tariffien luku lisääntyy, tuntuu »oikeasta ammattiyhdistysmiehestä» kapitalistin yksinvalta murtuvan. Käytiinpä pitkäaikaisia taistelujakin vain siksi, että työnantaja ei tunnustanut työväen järjestöä »tasa-arvoiseksi» sopimuskumppaniksi työläisten työ- ja palkkaehdoista sovittaessa.
Määräaikaisilla tariffeilla taattiin työnantajalle vissiksi ajaksi »työrauha». Pidettiin erikoisena ansiona muistuttaa siitä, mitenkä työläiset pitävät sopimuksia pyhinä ja ovat valmiit huonoakin sopimusta kirjaimelleen noudattamaan, silloin, kun se on kerran sopimukseksi hyväksytty. Samaa eivät voineet työnantajat sanoa, sillä ne rikkoivat sopimuksia aina tilaisuuden tullen.
Sopimuksilla työrauhan takaaminen on ollut yksi päävaltteja tariffeja puolustettaessa. Sitä on käytetty sekä »kansantalouden» että »yhteiskunnan» ja ennenkaikkea työnantajan etujen nimessä; aina sen mukaan mikä kulloinkin näytti parhaiten tehoavan. Ja tosiasia on: kun järjestöjen luottamusmiehet panivat kaiken puhe- ja ammattitaitonsa liikkeelle, niin saatiin työläisten mahdollisen hyökkäävän toimintatarmon kytkemisen nimessä ja kustannuksella eräitä sellaisia etuja, joita ei muuten olisi sinä aikana saatu. Tämä väite pitää vielä selvemmin paikkansa käsityö- ja pienteollisuuteen nähden. Varsinaisessa suurteollisuudessa oli suhde epäedullisempi: normaalioloissa räikeämmin kuin v. 1917 aikana, jolloin vallankumouksellinen mieliala löi välittömästi leimansa.
Tariffisopimuksia tehtäessä oli keskeisin kohta sen jälkeen kun periaatteesta kerran oli sovittu — tuntipalkan suuruus ja työajan pituus. Tuntipalkan korottaminen pennillä ja kahdella saattoi aiheuttaa vallan pitkäaikaiset sanakiistat. Jos tuntipalkka kohosi ilman lakkoa 5 pennillä, pidettiin tulosta hyvänä. Kenpä ei muistaisi niitä kahden ja kolmen otsikon uutisia, joissa kerrottiin tariffisopimusten tekemisestä. Sellaiset otsikot kuin esim.: »Lakko vältetty»; — »Työläiset saaneet tuntuvia palkankorotuksia», olivat varsin tavallisia. Mahtavia otsikkoja seurannut uutinen saattoi supistua vaatimattomaan kertoiluun: Ensimäisenä sopimusvuonna kohoaa tuntipalkka 5 p:llä, toisena 3 ja kolmantena vuotena 2 pennillä tunnissa. J.n.e.»
Työehtosopimusten eli tariffien luonteesta jo johtui, että niiden tekemisessä tavallisimmin meneteltiin — ja lullaan aina menettelemään — kuten liikemies konsanaan. Neuvottelujen edellä ei voi kapitalista käyttää edes riittävän selvää puhetapaakaan, koska se vain on omansa häiritsemään sovinnontekoa, jossa ollaan kapitalistien ja niiden edustajain kanssa silmä silmää vastaan. Ja tämä ei sellaisenaan ole mikään henkilökysymys, vaikka sekin siihen epäilemättä osaltaan lyö leimansa; tehtävän laatu ja luonne siinä suurimmaksi osaksi määrä menettelyn. Jokainen luonnollisesti koettaa menetellä tavalla, jolla parhaiten uskoo liikkeen ja siten myös työväen etuja palvelevansa.
Sopimusneuvottelujen alkuvalmistelut, ja neuvottelut kaikissa vaiheissaankin, antavat luonteenomaisen kuvan siitä periaatteellisesta taustasta, jolla »laillinen» ammattiyhdistysliike työskentelee ja toimii, ja jolla sen täytyykin toimia, pysyäkseen laillisena ja periaatteelleen uskollisena. Periaatteellisesti eivät neuvottelut ole alkuvalmistuksista poikkeavat. Niissä saatetaan kyllä riidellä, toisinaan miehekkäästikin, mutta se on vain riitaa sovinnon vuoksi. Kumpaisellakin riitelevällä on yhteinen päämäärä — sovinto. Sentähden työläisten edustajakin toimii vain laskelmien mukaan ja laskee kuin kauppasaksa konsanaan (tietenkin pitäen laskelmiensa perustana työläisten järjestäytymistä, järjestön varallisuutta, rikkurien saantimahdollisuutta, liikekonjuktuureja y.m. asiaan vaikuttavia seikkoja): ilman lakkoa, sovinnolla, saadaan niin ja niin paljon; jälellä oleva erimielisyys tekee työläistä kohti vuodessa sen ja sen; ja koska lakko tulee järjestölle maksamaan viikottain niin ja niin paljon, on laskelmasta johdonmukaisena tuloksena, kun kerran siinä ja siinä ajassa jo tulee kulumaan lakkoavustuksena enemmän kuin koko riidanalainen erä tekee vuodessa, ettei lakkoa tehdä. Järjestön luottamusmies tavallisesti asettuu ensimmäiseksi lakkoa vastustamaan, koska se on hänen edustamalleen järjestölleen edullisinta, joutuen siten monasti ristiriitaan asianomaisten työläisten kanssa. Työläiset tarkastelevat tilannetta välittömästi tuntemansa ja kokemansa perusteella, keskusjärjestön edustaja sensijaan katselee asiantilaa yleensä, tuntematta suoranaisesti kapitalismin ruoskan iskuja. Ja selvää on, että luottamusmiehelle on viettelys liialliseen varovaisuuteen sangen suuri.
Kun tariffisopimus lopultakin on syntynyt, niin tehtävä ei silti vielä ole päättynyt. Se esiintyy vain uudessa vaiheessa sopimuksen noudattamisen valvomisessa. Useasti jo tariffin tulkinnasta aiheutuu sotkeennuksia, työnantaja kun pyrkii etuilemaan, tulkitsemaan sopimuksen määräyksiä omaksi edukseen. Rinnan tulkintakysymysten kanssa esiintyy myös selviä tariffin rikkomisia, milloin siihen vaan on tilaisuutta. Tällaisten tapausten varalle on sopimuksessa kyllä määräys sovinto-oikeudesta, jossa käsitellään sekä rikkomisesta että tulkinnasta johtuvat erimielisyydet, mutta nämä sovinto-oikeudet muodostuvat olojen pakosta kokoonpanoltaan sellaisiksi ettei niissä juuri työläinen saa oikeutta. Tässä suhteessa on enemmän kuin riittävästi kokemusta. Se tuleekin helposti ymmärretyksi, kun ottaa huomioon, että sovinto-oikeuden puheenjohtajaksi täytyy työläistenkin puolestaan hyväksyä joku porvarillinen lakimies; sillä jos sitä ei hyväksytä sovinnolla, niin sen määrää kuitenkin kaupungin maistraatti, jolle lopullinen ratkaisu yleensä on täytynyt jättää. Ja lopputuloksena tästä on, että puheenjohtaja, porvarina, asettuu selvästi ja johdonmukaisesti työnantajan etuja puolustavalle kannalle kaikissa niissä tapauksissa, milloin se vaan ilman suurempaa ulkopuolista huomiota on mahdollinen.
Työläiset eivät tällaisissa sovinto-oikeuksissa saa »oikeutta» muuten kuin silloin ja niissä tapauksissa, kun asia on eittämättömän selvä ja se on riidattomasti todistettu. Ja »oikeus» suotuisammassakin tapauksessa rajoittuu vain tariffin mukaisen palkan määräämiseen. Työnantajan sakottamisella — jos sellainen ihme tapahtuisikin — ei juuri ole merkitystä. Sillä mitä merkitsee kapitalistille 50 ja 100 markan suuruinen sakko siihen etuun verraten, minkä sopimuksen rikkomus tuottaa. Eikä asiaintila voi toisin ollakaan, sillä onhan työnantajalla sovinto-oikeudessa asiallisesti — puheenjohtaja lukuunotettuna — puolellaan varma enemmistö.
Mutta kaikesta huolimatta tällaisessa askartelussa — työehtosopimusten tekemisessä ja niiden noudattamisen valvomisessa — kulutti moni mies aikansa. Innostunein mielin töitä tehtiin, koska tulevaisuus tuollaisellakin vauhdilla — ja ehkä juuri sellaisella — näytti sangen valoisalta. Ja tämä utopistinen katsomus ja sen mukainen toiminta ei ole suinkaan ominaista yksinomaan suomalaiselle ammattiyhdistysliikkeelle, vaan sama ilmiö, vieläpä räikeämpänä, on havaittavissa kaikissa kapitalistisissa maissa, joissa on keskitettyä ammattiyhdistysliikettä. Suomen poikkeukselliset poliittiset olot, kapitalismin nuoruus ja siitä johtuvana myöskin ammattiyhdistysliikkeen nuoruus, ovat epäilemättä lyöneet näkyvän leimansa liikkeen johtoon. Se ei ollut vielä ehtinyt siinä määrin vanhettua kuin vanhemmissa kapitalistisissa maissa. Johdon vapaamielisyydestä — mikä todellisuudessa useimmiten ilmeni tärkeissä kysymyksissä horjuvaisuutena tai epämääräisenä hapuiluna — on epäilemättä aiheutunut se, ettei Suomessa ole muodostunut sellaista järjestynyttä oppositsionia, mikä on havaittavissa miltei kaikissa muissa maissa.
Ajatellessa sitä touhua, innostusta ja toivorikkautta, mikä ammattiyhdistysväen (ainakin sen johtavan aineksen) keskuudessa oli havaittavissa, niin tulee näin jälkeenpäin kysymystä mietittyä ja puolueettomasti arvosteltua tulokseen, jonka mukaan näyttää vallan ilmeiseltä, ettei ole käsitetty niitä voimia — ei omia ja vielä vähemmin vastustajain, paremmin kuin näitä voimia johtavia tekijöitäkään — joiden kanssa on jouduttu kosketuksiin. Tuntuu aivan siltä, kuin olisi tahdottu ummistaa silmät tosiasioilta, ainakin sikäli kuin on kysymys uusaikaisesta kapitalismista, imperialismista.
Jos katse oli jo rauhanaikana himmeä, niin yhä sitä tummensi sota ja kapitalistien sodanaikainen toiminta. Maanpuolustuksella ja porvarien diktatuurilla saatiin työväestön keskuudessa sellainen käsitteiden sotkeennus ja hämmennys aikaan, että siitä selviytyminen vei kaikkialla pitkät ajat. Suomessa jouduttiin asiallisesti samoihin tuloksiin, vaikka ulkonaiset tekijät olivatkin näennäisesti erilaiset kuin sotaa käyvissä maissa. Sotatoimien alkamista seurasi heti suuri työttömyys ja palkkojen alentaminen tariffisopiinuksista huolimatta. Samaan aikaan alkoivat sotarosvot esiintyä näyttämöllä, kiskomalla välttämättömyystavaroista tunnottomia hintoja. Luokkavastakohdat esiintyivät entistä räikeämpinä. Mutta sitä ei tahdottu ymmärtää. Kun esim. lakkojenteko oli ankaransisältöisillä pakkomääräyksillä, suurien sakkojen ja Siperiaan karkottamisen uhalla kielletty, vieläpä estetty kokoontuminenkin palkankorotusasioista keskustelemaan, niin koetettiin tulla toimeen vain anomuksilla, tekemällä kapitalisteille yhä uusia, kohteliaaseen sävyyn perusteltuja esityksiä palkkojen korottamisesta siihen määrään, missä ne olivat ennen sotaa. Että olisi, alistuvaisuuden asemasta, osattu vetää oikeita kumouksellisia johtopäätöksiä ja ryhdytty sen mukaiseen toimintaan, siitä ei ilmennyt pitkiin aikoihin jälkeäkään. Ja tähän oli ilmeisesti yhtenä vaikuttavana tekijänä eristetty asemamme Venäjän proletariaatista ja etenkin sen kumouksellisista aineksista. Huolimatta Suomen läheisestä kuulumisesta Venäjään ja omasta kansainvälisyyden tunnustuksestamme, olimme tosiasiassa kansallisuutemme perusteella niin karsinoituneet, ettemme nähneet yhteisen vihollisen kukistamiseksi tarvittavia yhteisiä keinoja.
Tämän rajoitetun tai oikeammin tylsän katsomuksen mukaan, jolloin huomio pysähtyi ilmiöihin, syiden jäädessä varjoon, oli yksinkertaisesti sodassa Venäjä ulkomaisine riitakumppaneineen, ja Suomeen ulottuvien pakollisten määräysten takana Venäjän taantumukselliset viranomaiset. Siksi viha kohdistuikin niitä vastaan, oman maan kapitalistien hykerrellessä käsiään ja kasatessa suuria sotavoittoja. Tällaisesta käsitteiden sotkusta oli johdonmukaisena johtopäätöksenä, että Venäjän sodassa kärsimä tappio palauttaisi Suomenkin työväestölle avoimen luokkataisteluvapauden ja niinollen takaisi asiain suotuisalle kannalle järjestymisen. Tuota yleisesti toivottiinkin.
Sodan yhä pitemmälle jatkuessa, kaikennäköisten ja -karvaisten sotarosvojen menestyksellinen rosvous, kehitti lopulta sisäisen ristiriidan niin räikeäksi ja huutavaksi, ettei sen julkipuhkeamista voitu estää: ei viranomaisten pakollisilla määräyksillä, paremmin kuin tariffisopimuksillakaan. Eri nimisistä pakkomääräyksistä huolimatta aikoivat työläiset jo v. 1916 aikana tekemään siellä täällä, milloin peitetymmin, milloin julkisemmin lakkoja. Sakkoja ja vankeusrangaistusta peläten ne ilmenivät yksityisinä työstä poistumisina tai kantoivat »korpilakon» nimeä.
Puhuttaessa ammattiyhdistysliikkeen tehtävistä, ei voida sivuuttaa sen yhteydessä harjoitettavaa vakuutustoimintaa, sillä se muodostaa yhden oleellisen osan. Muiden maiden esimerkkiä seuraten alettiin Suomessakin eri ammattiliittojen yhteyteen perustaa työttömyys-, matka-, muutto-, sairaus-, hautaus-, boikottaus- ja oikeusavustuskassoja. Näiden kassojen pääasillisimpana tarkoituksena oli kiinnittää jäsenet mahdollisimman lujilla ja helposti tajuttavilla siteillä järjestöön, estää järjestöt olemasta kauttakulkupaikkoja; kaikkien jäsenten kuuluminen oli niihin pakollista. Niistä toivottiin paljon, joten kassojen perustamiseksi työskenneltiin ripeästi. Etenkin luottamusmiehet olivat niihin innostuneita, sillä he näkivät niistä liikkeelle, »ahvääri»-kannalta katsoen, koituvan paljon hyvää eikä mitään pahaa.
Kapitalistileirissä suhtauduttiin — ja syystäkin — tällaiseen työläisten itseaputoimintaan sangen suopeasti. Porvarit näkivät siinä kapitalistiselle järjestelmälle hyödyllistä työtä. Tulivathan työläiset pienistä palkkarahoistaan keräämään erilaisten onnettomuustapausten varalle avustusta, avustusta, jonka suorittaminen useimmissa tapauksissa olisi riidattomasti kuulunut kapitalisteille, valtiolle tai kunnille. Tällaisen työläisten itseaputoiminnan kautta vapautuivat siis kapitalistit heille kuuluvien velvollisuuksien täyttämisestä. Ja tärkeintä epäilemättä oli se, että työläisten huomio pahimpinakin kapitalistisen talousjärjestelmän työläisiä ruhjovina aikoina, kuten työttömyyden, sairauden j.n.e. sattuessa, siirtyi pääasiasta — kapitalistien hätyyttämisestä — omiin apukassoihin.
Kaukonäköisimmiit porvarit näkivät tällainen ammattiyhdistyksien yhteydessä harjoitettavan vakuutustoiminnan kapitalistiselle järjestelmälle niin hyödylliseksi, että olivat valmiit työskentelemään sen hyväksi. Sellainenkin vanhoillinen politikoitsija kuin suomettarelainen O. Hallsten, oli asiaan erikoisesti innostunut. Ja yleistä »myötätuntoa» osoitti sekin, että porvarit v. 1914 eduskunnassa laskivat läpi lain, jonka mukaan valtio ja kunnat olisivat tulleet avustamaan ammattiyhdistysten työttömyysapukassoja perheellisen jäsenen puolesta 2⁄3 ja perheettömän 1⁄2.
Porvarit ilmeisesti laskivat, että heille ja heidän edustamalleen järjestelmälle on tärkeämpää ja pitemmän päälle hyödyllisempää tukkia yhteisillä varoilla nälkäisten suita muutamilla penneillä päivää kohti kuin antaa niiden vapaasti huutaa. Sillä nälkäisten huuto kuuluu täyteläisenkin porvarin korvaan pahalta, ja, mikä pahinta, se saattaa järkyttää vallitsevaa »lainalaista» yhteiskuntaa. Ja täytyy myöntää, että laskelmien yleinen suunta liikkui, porvarien kannalta katsoen, oikealla pohjalla. Sillä tällaisten edellytysten vallitessa työläisten mieli helposti siirtyy tai ei pääse edes sille asteelle — kapitalistisen järjestelmän tuhoamisajatuksesta sen järjestelmälliseen paikkaamiseen, tukemiseen. Että laskelmat eivät tässä suhteessa pitäneet paikkaansa, ei johtunut niin paljon Suomen porvareista kuin kansainvälisestä imperialismista.
Selostettavien tehtävien luonteesta jo ilmenee, että keskitetty ammattiyhdistystoiminta menestyäkseen edellyttää parlamenttaarista toimintaa. Eduskunnallisella toiminnalla pitäisi, vallinneen käsityksen mukaan, varmentaa ja yleistää ammatillisen toiminnan saavutukset, sekä lainsäädäntötoimenpiteillä muutenkin huojentaa työläisten toimeentuloehtoja, rajoittamalla kapitalistien rajatonta riistämisvapautta, lyhentämällä työpäivää, vaatimalla terveellisempiä työhuoneita, parempia ja vaatimuksia vastaavampia suojeluslaitteita j.n.e. Tästä johtuu, kuten ymmärrettävää onkin, että ammattiyhdistysväki on kaikkialla — lukuunottamatta syndikalisteja — kiinteästi parlamenttaarisen toiminnan kannalla. Se ei kylläkään tapaa asettaa omia ehdokkaitaan eduskuntaa varten, mutta äänestää sitä kiinteämmin reformeja ajavaa puoluetta. Suomessa, jossa ei ollut muita uudistuksia ajavaa puoluetta kuin sosialidemokraattinen, oli asiantila selvä. Siellä äänestettiin vain sosialidemokraatteja. Vaaleissa ja vaalien sos.-dem. puolueelle aiheuttamien tehtävien suorittamisessa muodostivat ammatillisesti järjestyneet miltei tärkeimmän osan.
Muunlaista johtopäätöstä — kuin parlamerittaarisen toiminnan tukemista — ei ammattiyhdistysväeltä voi loogillisesti ajatellen odottakaan. Sillä ammattiyhdistysliike ja parlamentarismi ovat itse asiassa pohjaltaan omanlaisia liikkeitä: kumpikin pyrkivät erillisillä ja yhteisillä keinoilla paikkaamaan kapitalistista järjestelmää, kumpainenkaan ei pyri sanoja voimakkaammilla aseilla kapitalismia kukistamaan. Ja jos ne siitä pitemmälle menevät, niin julkiset toimintamahdollisuudet tukkeutuvat ja liike tuhotaan.
Venäjän maaliskuun vallankumous merkitsee tavallaan uutta, omalaatuista, ajanjaksoa Suomen ammattiyhdistysliikkeessä, josta myöskin mainittakoon, koska siltä ajalta ovat suureksi osaksi lähtöisin ne vaikutelmat, jotka sitte myöhemmin kumouksessa niin selvinä esiintyivät. Merkitsihän tsaarin kukistuminen jo sellaisenaan, kuten ilman muuta uskottiin, Suomen työväenliikkeen vapautumista tsaarivallan ikeestä, joka sitä oli jatkuvasti kuristanut ja viimeiset kolme sodanaikaista vuotta vielä lisätyin ottein. Avoimen toimintavapauden saavuttamisen kautta toivottiin saavutettavan paljon. Toivorikkautta suurissa joukoissa oli omansa lisäämään vielä sosialistinen enemmistö eduskunnassa ja heti kumouksen jälkeen muodostettu »sosialistinen» hallitus, jossa olivat m.m. Ammattijärjestön vakinainen ja varapuheenjohtaja jäseninä.
Ajan huumaus on niin voimakas, että kaikenmoisista Seynin kätyreistäkin tuli »sosialisteja» ja ammattiyhdistyksien jäseniä. Jäsenkirjojen menekki oli niin suuri, etteivät työväen kirjapainot tahtoneet voida tarvetta tyydyttää.
Samaan aikaan kuin järjestöihin tuli tulvimalla uusia jäseniä, vilkastui niiden toiminta muutenkin. 8-tunnin työpäiväliike kiinnitti kauttaaltaan teollisuustyöväen huomion. Valtavien joukkoliikkeiden avulla vaatimukset tässä suhteessa toteutuivatkin niin nopeasti, että toukokuun ensimäiseen päivään mennessä, jolloin Ammattijärjestön valtuuston päätöksen mukaan olisi alkanut koko maata käsittävä lakko, 8-tuntinen työpäivä oli käytännössä kaikilla huomattavammilla teollisuusaloilla.
Tämä 8-tunnin työpäiväliike ja sen yhteydessä esiintyneet seikat ilmaisivat ensimmäisiä selviä kumouksellisia oireita. Jo silloin saattoi huomata, että aikaisemmin vakiintuneet n.k. »siveelliset» taistelukeinot eivät enään vastanneet ajan henkeä. Vaatimusten läpiajamiseksi alettiin vaatia ja osittain jo käytettiinkin rajumpia menettelytapoja. Useilla liitoilla esim. oli voimassa työehtosopimukset, joissa työajan pituus oli määrätty ja lakon teko sopimuksen voimassaoloaikana jyrkästi kielletty. Mutta se ei kuitenkaan estänyt lakon uhalla vaatimusten esittämistä. Keskusjärjestöt olivat pakotetut seuraamaan mukana, ja lopputuloksena oli, että laittomuus tuli tunnustettua laiksi.
»Vapauden» aikana saavutettu ensimäinen suuri voitto kiihoitti uusiin ponnistuksiin. Siihen oli syytäkin. Monien toiveet kokoomushallituksen aikaansaannoksista, m.m. elintarvekurjuuden lieventämiseksi, alkoivat yhä selvemmin särkyä ja muuttua pettymykseksi. Kokoomus ei todellakaan saanut työväenluokalle mitään hyödyllistä aikaan. »Se oli, kuten sattuvasti on verrattu, kuin laiska härkä, jota sosialistit näyttivät vetävän sarvista ja porvarit hännästä ja joka ei paikaltaan pukahtanut. Nylkeminen sai rehoittaa kaikessa rauhassa.» Työväki ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Se turvautui asemansa parantamisessa koeteltuun keinoon — lakkoihin. Niitä olikin v. 1917 kesällä enemmän kuin milloinkaan sitä ennen vastaavana aikana.
Uusien jäsenten vaikutus ja muutenkin ajan kumouksellinen henki ilmeni lakkoliikkeissä täydellisesti. Liittojen ja Ammattijärjestön sääntöjen edellyttämällä ja määräämällä tavalla ei läheskään aina lakon tekemisestä päätetty, ei myöskään menettelytavoissa aina noudatettu aikaisempaa käytäntöä. Lakoissa ilmeni yhä selvemmin väkivaltaisuuden leima, ei ainoastaan järjestöjen sääntöjä ja päätöksiä kohtaan, vaan myöskin siinä, että käytiin käsiksi työnantajaan ja rikkureihin (tämä ilmeni etenkin maatyöläisten lakoissa). Järjestöjen toimihenkilöitä uhkailtiin, käytiinpä käsiksikin, ellei menettely ollut työläisten omaksumaa käsitystä vastaava.
Elintarvekurjuus, suojeluskuntien perustamiset, porvariston kasvava röyhkeys, taloudelliset taistelut ynnä lukuisat muut tekijät nostattivat työväen keskuudessa yhä vallankumouksellista mieltä. Lukuisissa maatyöläisten taloudellisissa ja erinäisten kaupunkien politillisluontoisissa lakoissa se ilmeni vallan selvästi, vaikka sitä ei silloin kyllin selkeästi tajuttu. Oletettiin sen olevan vain harkitsemattomuudesta johtuvan kurittomuusilmiön, joka haihtuu samaten kuin on tullutkin. Mutta näin ei käynytkään. Tilanne yhä vain kärjistyi, kunnes lopulta jouduttiin marraskuun suurlakkoon. Silloin oli työväen keskuudessa vallankumouksellinen mieliala ja innostus korkeimmillaan. Johtoasemassa olevilta sitä vain puuttui, vieläpä siinämäärin, etteivät huomanneet, eivätkä uskoneet sitä työväen keskuudessakaan olevan.
Eräissä yhteyksissä on mainittu Ammattijärjestön johdon kumouksellisuudesta. Niiden johdosta on minun — niitä piirejä lähellä olleena — kuitenkin huomautettava, että arvostelut siinä suhteessa eivät ole mielestäni oikeaan osuneita. Sinne tänne hoippuvia kumouksellisiakin ilmiöitä on kyllä saatettu havaita, mutta ne ovat olleet vain yksityisiä mielenilmauksia, joilla ei sinänsä ole tekemistä johdon kanssa, ainakaan siinä määrin, että nuo ilmiöt voitaisiin yleistää johdon tiliin. Vakaumukseni mukaan ei Ammattijärjestön johdon kumouksellisuudesta oikeutuksella voi puhua paremmissa eikä huonommissa merkeissä kuin Puolueenkaan. Molemmat olivat — nähtävästi tietämättään — vastavallankumouksellisia. Motiivit olivat epäilemättä eri katsantokannoilla olevilla erilaiset, mutta se ei muuta suurin piirtein katsottuna itse pääasiaa, kun on kysymys työväen vallankumouksesta. Sillä itse asiassa on sama, pilaako hyvän asian huonolla teolla tai mitään tekemättömyydellä. Voidaan kyllä sanoa, että huonolla työllä turmellaan raaka-aineet ja niin ollen vahinko tulee suuremmaksi. Myönnettäköön. Mutta löytyy myöskin raaka-aineita, jotka ovat käsiteltävät juuri sinä määrättynä aikana, jolloin ne ovat muokattavaksi sopivat. Muuten pilaantuvat. Jää näin ollen vain puhtaasti harkintakysymykseksi, kummassa tapauksessa tai kumpaa menettelyä noudattamalla olisi johdon osuudesta työväenluokalle ollut tuho suurempi tai pienempi.
Työväen vallankumouksen kannalta arvostellen jää näiden kahden keskusorgaanin vallankumouksellinen taso miltei yhtä alhaiseksi. Ammattijärjestön johdolla näytti olevan vain yksi tekijä selvempänä, ja se oli se, että työväen vallankumouksellista mielialaa ei voida julistuksilla tasaannuttaa, kuten puoluejohdon taholla näyttiin uskotun. Mutta tästä selviöstä ei kyetty vetämään oikeata johtopäätöstä, ilmeisesti tappioksi vallankumoukselle.
Marraskuun lakossa kumousta leikittelevät otteet virastojen valtauksilla y.m., lakon väkivaltainen ja keinotekoinen lopettaminen, antoivat puoluejohdolle sellaisen iskun, jonka turmiollinen vaikutus tuntui raskaasti tammikuun kumoukseen lähdettäessä. Kumous »tuli» kuin salama kirkkaalta taivaalta. Siihen ei oltu laajemmasti valmistauduttu Helsingissä ja vielä vähemmin maaseuduilla.
Onneton alku löi leimansa koko vallankumoukseen. Meni useita viikkoja kumouksen aikana sellaisten asiain järjestämiseen, jotka olisi pitänyt aikoja sitten olla valmiina. Työväen valmistamattomuus, siitä johtuva avuttomuus ja kalliin ajan tuhlaus, oli raskas tappio työväelle, ja lahtareille suureksi voitoksi. Muodostuiko tämä yhdeksi huomattavaksi lopullisen tappiomme syyksi, sitä on vaikea sanoa. Mieluummin uskoisi, ettei niin ollut, ainakaan siinä tapauksessa, että Suomen lahtareilla oli jo sitä ennen tehty Saksan kanssa sopimus saksalaisten sotajoukkojen lähettämisestä Suomeen, tai jos muuten, kuten ilmeiseltä näyttää, Suomen lahtareille säilyttäminen oli Saksan imperialismille jo sotilaalliselta kannalta elinkysymyksiä.
Mutta kaikessa tapauksessa tulee kysyneeksi: Minkätähden oltiin työväen keskuudessa niin valmistautumattomia vallankumoukseen, vaikka siitä niin paljon puhuttiin? Epäilemättä vain siksi, ettei oltu todellisesti vallankumouksen innostamia, ei oltu varmoja, tuleeko vallankumous vaiko ei. Ja kun puuttui sekä innostusta että siihen liittyvää varmuutta, niin puolueen parhaat voimat kuluttivat aikansa puheharjoituksiin eduskunnassa, ja toiset taas marraskuun lakosta kyllääntyneinä olivat vetäytyneet sivuun kaikesta kumoustoiminnasta.
Kun sittemmin tammikuun lopulla nähtiin katupylväissä lakkojulistukset, niin oli se monelle johtoasemassa olevalle yhtä suuri yllätys kuin varsinaisille joukoillekin. Suorastaan lakkoa vastustavia ääniä ei kylläkään sanottavasti kuulunut, mutta huomattavampaa innostustakaan ei ollut havaittavissa. Lähdettiin vaan — ne nimittäin, jotka lähtivät — mukaan kuin toisen asialle. Mutta se ei kuitenkaan merkinnyt ainakaan toimihenkilöihin nähden sitä, että olisi tapahtunut tehtävissä laiminlyöntejä. Tehtävien suorittamisessa tietääkseni koetti kukin kohdaltaan täyttää velvollisuutensa. Mutta toisarvoinen käsitys kumouksesta yleensä vaikutti tehtävien valinnassa. Sotatoimien merkitystä ei osattu oikein arvioida, eikä niinollen tunnettu sotatoimia kohtaan sellaista myötätuntoa kuin välttämättömyys olisi edellyttänyt. Tärkeätkin sotatoimet jäivät monasti aivan järjestelytoimiin perehtymättömäin henkilöiden huoleksi.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Vallankumouksessamme ja sen yhteydessä ilmenneitä puutteellisuuksia ei voida tapahtuneeseen nähden toisiksi muuttaa. Tapahtuneen kaikkine virheine ja puutteineen voimme todeta vain tapahtuneeksi ja painaa kokemuksen hyviä puolia mieleemme siinä mielessä, että vastaisissa otteluissa voimme käyttää niitä hyväksemme, sekä toiselta puolen välttää sitä, minkä katkera kokemus on kelvottomaksi todennut.
Kun me tässä mielessä toteamme tapahtuneen, niin näemme, että vallankumouksessa tuhoutui, paitsi Suomen sosialidemokraattinen puolue, myöskin Ammattijärjestö alaisine järjestöineen. Ei siis voida puhua entisen järjestötoiminnan jatkamisesta, vaan korkeintaan entistä toimintaa muistuttavan liikkeen herättämisestä tai muodostamisesta tarkoituksena kerätä vallankumouksen pirstomia ja lahtarien kostolta säilyneitä sekä eheitä että vikaantuneita osia uudelleen kapitalistisen järjestelmän suojaksi ja vahvistukseksi. Tämän takia tulee pakostakin eteemme kysymys: Miten työväen on tuollaiseen toimintaan suhtauduttava? Onko sen toimittava tuon herätysliikkeen puolesta tai vastaan? Työläisen, voidakseen saada tässä suhteessa varman vakaumuksen, on tehtävä itselleen selväksi ne voimat ja tekijät, joiden kanssa nykyaikainen ammattiyhdistysliike joutuu kosketuksiin.
Kapitalistiselle talousjärjestelmälle on ominaista, että »onnen lahjat», kuten eräs porvarillinen taloustieteilijä on lausunut, ovat jaetut käännetyssä suhteessa suoritettuun työhön nähden: sillä on vähimmän, joka enimmän tekee työtä; sillä on paljon, joka tekee vähän tai ei ollenkaan työtä. Köyhyys on työn, rikkaus työtä tekemättömän osa. Työntekijät, jotka luovat n.k. »kansallisrikkauden», ovat siitä osattomat: se on työtä tekemättömäin monopooli. Tällaista vääryyteen perustuvaa talousjärjestelmää vastaan, — järjestelmää, joka tekee tuollaisen mahdolliseksi ja on mahdollinen vain tuollaisen mahdollisuuden ollessa, — ovat työläiset pakotetut nousemaan kaikkialla. Alussa syntyy epätietoisuutta siitä, miten ja minkälaisilla keinoilla tuollainen järjestelmä olisi tuhottava tai tehtävä työväenluokalle siedettävämmäksi. Eräinä aikoina uskottiin voitavan koneiden särkemisellä parantaa työväen tilaa, mikä koneteollisuuden vaikutuksesta oli käynyt huutavan tukalaksi. Tällaisella, paremmin kuin muillakaan siihen verrattavilla taantumuksellisilla keinoilla, ei kuitenkaan ole ollut työväen keskuudessa kannatusta. Pääasiallisin taistelu pääomaa vastaan on käyty riistäjien osoittamissa rajoissa — lakien edellyttämissä puitteissa. Siksi näemmekin taistelukannalle nousseen köyhälistön perustavan kaikkialle, missä siihen vain on ollut tilaisuutta, laillisia luokkataistelujärjestöjä, kustantavan laillista sanomalehteä, kirjallisuutta j.n.e.
Tällainen »laillinen» toiminta on ollut historiallisesti välttämätöntä. Kapitalismin kaupunkeihin ja teollisuuskeskuksiin keräämät työläisjoukot eivät ole heti siirryttyään kypsiä käsittämään muutoksen aiheuttamia syitä, eivätkä selityksittä käsitä kapitalismin luonnetta ja vaikutusta työväenluokkaan. Täytyy tehdä valistustyötä, täytyy osoittaa pitkän työajan turmiollisuus, huonojen työhuoneiden terveydelle tuottama vaara, samoin huonosti suojattujen koneiden vaarallisuus, palkkojen kehnous ja siitä johtuvat moninaiset kärsimykset j.n.e., sekä toiselta puolen keinot paikkojen parantamiseksi ja epäkohtain korjaamiseksi. Ja tällaisessa tehtävässä on julkisuus, — mikä kapitalistisessa yhteiskunnassa merkitsee asiallisesti »laillista» eli sallittua, — kaikkein tehoisinta.
Kapitalismin nuoruusaikana olivat työläisten yhteistoimintaedellytykset työ- ja palkkaehtojen parantamisessa verrattain suotuisat. Vaikka työläinen oli yksikseen heikko, voimaton, pitämään puoliaan häntä taloudellisesti edullisemmassa asemassa olevaa kapitalistinylkyriä vastaan, niin hyvin järjestyneenä joukkona hän saattoi, ei ainoastaan estää, työehtojen huononemisen, vaan myös suotuisina aikoina niitä parantaakin. Ja parantamisen varaa niissä olikin. Työajan pituus esim. Suomessa oli 14, 16, jopa leipureilla ja eräillä muillakin ammattilaisilla 18 tuntia vuorokaudessa. Lisäksi alhaiset palkat, huono kohtelu y.m. räikeät epäkohdat työoloissa suorastaan pakottivat ajattelevimman osan työläisistä kiinnittämään huomiotansa sellaiseen keinoon, jonka avulla oli syytä toivoa epäkohtain poistamista, ja sellaiseksi havaittiin — järjestäytyminen.
Monasti mainitaan esimerkkinä, mitenkä kapitalismi Englannissa viime vuosisadan alussa rääkkäsi erikoisen julmasti työläisiä ja niiden lapsia. Mutta sama ilmiö on havaittavissa kaikkialla. Tampereen hikipajat esim. tietäisivät kertoa kaameista aikuisten ja lasten rääkkäyksistä. Vaivaistalojakaan ei ole unhoitettu nousevan kapitalismin nostattamisessa. Niidenkin hennot ja avuttomat asukit ovat saaneet vuodattaa hikeään kapitalismin alttarille, alttarille, jolle suurinkaan työläisten rääkkäys ei ollut kylliksi. Jos se paljon sai, enempi halusi. 80-luvulla toimitettu tutkimus, miten tehdasteollisuus on vaikuttanut työläisten toimeentuloehtoihin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, esim. toteaa, että se useilla aloilla oli niitä ehdottomasti huonontanut.
Vaikka kapitalismi vielä muutama vuosikymmen sitten — nykyajan mittapuuta käyttäen — oli pientä ja heikkoa, niin se oli kuitenkin voimakasta hajanaisiin työläisiin verraten. Yksilönä ei työläinen saanut vaatimustaan läpi ajetuksi. Ja suurenkaan puutteen todisteluilla ei ollut kapitalistiin sellaista vaikutusta, että hän olisi eduistaan työläisen hyväksi luopunut. Siihen saattoi ainoastaan pakko, jonka työläisten yhteenliittyminen sai aikaan. Ja niin kauvan kun työnantajat, kapitalistit, olivat toisilleen kateellisia kilpailijoita, vailla keskinäisiä toisiaan tukevia elimiä, saattoivat työntekijät hyvin järjestyneinä järjestöjensä avulla saavuttaa joltisiakin taloudellisia etuja.
Mutta kokonaan alkaa muuttua tilanne heti sen jälkeen, kun kapitalistit nousevan työväenluokan painostuksesta ja kapitalismin luonteesta johtuvana välttämättömyytenä alkavat muodostaa eri nimillä kansallisia ja kansainvälisiä elimiään, kun ammatillisten järjestöjen hyökkäävä isku ei enään kohdistu suoraan yksityiseen kapitalistiin, vaan niiden yhtymiin: joko sitten taistelu järjestöihin tai teollisuuden »säännöstelyn» nimellä perustettuihin kartelleihin, syndikaatteihin, trusteihin y.m. Ja niilläkin teollisuuden ja tuotannon aloilla, joilla kapitalistinen keskittyminen ei ole vielä kehittynyt ulkonaisesti selvästi näkyväksi yhtenäiseksi riistäjäkoplaksi, voidaan pankkien välityksellä pitää irralliset kapitalistit kurissa. Kokemuksesta toiselta puolen tiedämme, että harvalukuisen kapitalistiryhmän järjestyminen, heidän taisteluvoimiensa keskittäminen ryövärivaltiossa, jonka kaikki säikeet tähtäävät vallitsevan talousjärjestelmän pönkittämiseen riistäjien etujen mukaisesti, on monta kertaa suuremmat edellytykset muodostua yhtenäiseksi taantumukselliseksi joukoksi kuin konsanaan työväellä laillisten järjestöjensä avulla keskittyä kapitalistien valtaa hillitsemään tai sen yli tahtonsa sanelemaan. Työväen laillisten taistelujärjestöjen rinnalla ja niihin verraten on kapitalistien voimien keskittyminen suhteettoman suuri. Kapitalismi, joka syntymästään lähtien on uneksinut vain voitoista ja keinoista voittojen lisäämiseksi, alkaa yhä selvemmin nähdä ihanteidensa toteutumismahdollisuuden; se näkee jo todellisuudessa, mitenkä pienen kaphalistiryhmän käsissä on miljoonien ihmisten kohtalo, ja sokean raivoisana se käyttää valtaansa, saattaakseen lopulta ihmiskunnan harvalukuisen kapitalistiryhmän tahdottomaksi välikappaleeksi.
teollisuuteen ja taloudelliseen elämään yleensä on nykyaikana erikoisesti silmiin pistävä. Ilman sitä (jos ylipäänsä voidaan puhua kapitalismista ilman luottoa; erottamattomasti se ainakin siihen kuuluu) ei kapitalismin keskittyminen olisi niin nopeassa tahdissa ollut mahdollinen, eikä sen ihmiskunnalle tuottama tuho niin kamala kuin se on ollut. Luonteensa ja sisäisen olemuksensa pakotuksesta kapitalismi kulkee eteenpäin, lisää yhä valtaansa siksi, kunnes se vallankumouksellisen työväen voimakkaista iskuista särkyy kokonaan. Ja että kapitalismin kehitys nopeasti tähän suuntaan kiitää ja täytyy kiitää, siitä antaa elävä todellisuus runsaasti esimerkkejä. Tarvitsee vain tarkata niitä.
Suurkapitalistien salaisista vehkeilyistä ei luonnollisestikaan ole sivullisen vallan helppo saada oikeita tietoja. Mutta aina silloin tällöin pääsee niistä kuitenkin julkisuuteenkin osia, joiden perusteella voi johtopäätöksiä tehdä. Julkisuuteen tulleista tiedoista käy jo riidattomasti selville suunta ja tapa, mihin ja millä tavoin pankkipääoma pyrkii teollisuutta järjestelemään ja miten sen vaikutus tuntuu kaikessa taloudellisessa elämässä. Muistetaanhan Suomestakin eräitä porvarillisissa piireissä skandaaliksi selitettyjä tapauksia, jolloin pankki, — saattamalla liikkeen keinotekoisesti rahapulaan, — on ryöstänyt suhteellisesti hyvässäkin asemassa olevia liikkeitä. Valitukset pankkien harjoittamasta terrorista olivat liikemiesten keskuudessa vallan tavallisia. Eivätkä ne suinkaan olleet vähenemässä, vaan päinvastoin. Pankkipaäoman vaikutus teollisuuteen yhä lisääntyy. Sen ja pankkien avulla hallitaan sekä suuria että pieniä teollisuuslaitoksia ja lopulta joidenkin harvojen suurrosvojen kautta kokonaisia teollisuuden haaroja ja teollisuutta yleensä.
Mutta, kuten tästä jo saattaa huomata, pankkipääoman vaikutus ei minkään ilmene yksinomaan teollisuuden »järjestelyssä», jolloin kapitalistien etujen kannalta tarpeettomilta näyttäviä liikkeitä poistetaan ja omistajasta tehdään »johtaja»» j.n. e. tai jolloin pankki ottaa välittömästi liikkeen johtoonsa. Kaukana siitä. Pankkien ja pankkipääoman vaikutus esiintyy kaikessa teollisessa toiminnassa ja ennen kaikkea se tuntuu työn ja pääoman, työläisten ja kapitalistien välisissä etutaisteluissa. Tiedetäänhän lukuisia tapauksia, mitenkä pankit lakkojen aikana ovat joltisenkin avonaisesti sekaantuneet työtaisteluihin. Ja tämä sekaantuminen ei ole suinkaan tapahtunut työläisten, vaan kapitalistien etujen vuoksi ja takia.
Ilman epäilystä saatetaan olla vakuutettuja, että kaikissa suurissa lakoissa joudutaan enemmän tai vähemmän kosketuksiin pankkipääoman kanssai, sillä nykyajan kapitalisti on niin kiinteästi kietoutunut pankkipääomaan, s. o. sen liike toimii siinä määrin luoton varassa, ettei se liikkeen seisahdustilaan jouduttua, ylipäänsä ilman pankin suostumust voi montakaan päivää asioitansa järjestää. Ja epäilemättä on pankki aulis osoittamaan huomaavaisuutta silloin, kun rasvottuneen pääoman rauhallista kehitystä on häiritsemässä nälkäinen työläisjoukko. Työläisten taistelun kärki kohdistuu tällöin, ei ainoastaan lakkotilassa olevaa kapitalistiryhmää vastaan, vaan ennenkaikkea myös pankkipääomaa vastaan.
Paitsi tällaisia tapauksia, tiedetään esimerkkejä siitä, miten pankit muullakin tavoin sekaantuvat työtaisteluihin. Se voi tapahtua sitenkin, että estetään yksityinen liikkeenharjoittaja, luoton kieltämisen uhalla, hyväksymästä lakkolaisten vaatimuksia. Niin tapahtui v. 1912 Helsingin rakennustyöväen ja v. 1914 Tampereen jalkinetehtaalaisten lakoissa, muita samanluontoisia tapauksia mainitsematta.
Pankkipääoma on nykyajan kapitalistijehulle sellainen taisteluväline, että sitä vastaan on laillisilla keinoilla työlästä potkia. Sillä pidetään kurissa sekä työläiset että teollisuuden harjoittajat. Silloinkin kun teollisuuskapitalistien kesken ei ole vielä muodostunut yhtenäistä, pysyvää, rintamaa työläisten hyökkäyksiä vastaan, voi teollisuuden huomatuin ja vaikutusvaltaisin edustaja pankkipääoman avulla kytkeä pienet ja suuretkin liikkeet sellaiseen asemaan, ettei liikkumisesta ilman lupaa ole puhettakaan. Heikot liikkeet ovat työtaistelujen aikana monasti sangen tukalassa asemassa: toisaalta uhkaa hyökkäävä työväestö, toisaalla vaanii ahnas pankkipääoma. Työläisten vaatimuksien hyväksyminen olisi useasti liikkeelle suoranainen elinkysymys. Vaatimuksien hyväksyminen ei sellaisenaan nim. uhkaa itse liikkeen olemassa oloa, mutta lakko sen tekee. Sen saattaa asianomainen kapitalistikin käsittää. Mutta käytännössä ei kuitenkaan sen mukaisesti toimi. Miksi? Vain siksi, ettei uskalla asettua pääjehua vastaan. Sillä jos lakko saattaa merkitä liikkeen tuhoutumista, niin vielä varmemmin ja nopeammin se tulee tuhotuksi siinä tapauksessa, jos pikkukapitalisti on joutunut ristiriitaan teollisuusalan pääjehun kanssa. On nimittäin huomattava, että niskottelu voi merkitä, ei ainoastaan luoton menetystä, vaan myös raaka-aineiden saannin loppumista. Sekin on jo Suomessakin kehittynyt eräillä aloilla vissien kapitalistiyksilöiden johdon ja komennon alaiseksi. Ja kansakoululapsikin jo tajuaa, ettei sellainen ole kapitalistisessa yhteiskunnassa mikään kapitalisti eikä teollisuuden harjoittaja, jolla ei ole luottoa pankissa, eikä raaka-aineita tuotteiden valmistamiseen, vaikka hänen pöytälaatikossaan olisikin allekirjoituksella varmennettu ja työläisille suuriakin etuja takaava tariffisopimus. Erinomaisesti sen ainakin käsittää kapitalisti itse. Viimeiseen asti hän koettaa nuolla päämiehensä varpaita.
Tuollainenkaan menettely ei voi pelastaa kuolemaan tai häviämään tuomittua liikettä. Esim. lakon tuottamat tappiot voi suurkapitalisti korvata monta kertaa nopeammin kuin pienkapitalisti. Suurkapitalistilla on varma ostajapiiri (hän on ottanut lakonkin laskuissaan lukuun) ja toiselta puolen suuremman työjaon ja korkeammalle kehitetyn tekniikan avulla voi hän tuntuvasti kohottaa tuotantoa ja sitenkin osaltaan tasoittaa lakon tuottamat tappiot, vieläpä eräissä tapauksissa siten lisätäkin tulojaan. Näitä edellytyksiä puuttuu pien- ja keskikokoisilta kapitalisteilta. Siksi ne lakkotaistelujen vaikutuksesta useasti menehtyvät kokonaan tai tulevat entistä selvemmin suurkapitalistien alustalaisiksi ja käskyläisiksi. Molemmat mahdollisuudet ovat olemassa. Ja kumpaisellekin näille on yhteistä se, että ne merkitsevät kapitalismin keskittymistä. Lakkotaistelu on siten palvellut kapitalismin luonteeseen sisältyvää keskittymispyrkimystä.
Suurkapitalisti on pankkipääoman avulla ja sen välityksellä pienempiin nähden ylivoimaisessa asemassa ilman keskinäistä järjestöäkin. Mutta yhä ylivoimaisemmaksi se tulee heti sen jälkeen kun kapitalistit muodostavat keskuuteensa elimen; olipa se nimeltään mikä tahansa. Kaikissa tapauksissa ne ovat elimiä, joille kansanvalta on vieras käsite. Siellä ratkaistaan asiat vain »teollisuuden edun» nimessä, mikä on todellisuudessa samaa kuin suurimman kapitalistin tai parhaassa tapauksessa muutamien suurimpien kapitalistien etu.
Tunnetun fraasin mukaan tavattiin agitatsionipuheissa sanoa: ammattiyhdistysliike tarvitsee menestyäkseen rahaa, rahaa ja taas rahaa. Sillä tahdottiin sanoa, että koska kapitalistit juuri pääomiensa avulla ovat kaikkivaltiaita työläisiin nähden, niin on työläisten kerättävä samaa pääomaa ei ainoastaan yhtä paljon kuin sitä on kapitalisteilla, vaan enemmän, jotta pääomalla voidaan murtaa pääoman mahti.
Oltiinko tässä pääomain keräämiskilpailussa edes aluksikaan tasaveroisia kilpailutovereita kapitalistien kanssa, sitä ei tietääkseni lähemmin harkittu. Surullinen lopputulos vain nähtiin; sen mukaan ammatilliset järjestöt hävisivät niin pahasti, ettei palkinnon saamisesta ollut toivoakaan. Jo vuosia sitten tiedettiin työnantajain lakkokassassa olevan kymmenisen miljoonaa markkaa. Samaan aikaan oli Suomen Ammattijärjestöllä, ilman liittojen varoja, vain muutama kymmentuhatta.
Mutta vaikka pitäisimmekin mahdottoman mahdollisena ja narraisimme itseämme uskomalla, että työläiset jäsenmaksujen muodossa voisivat koota yhtä suuria lakkokassoja kuin harvalukuinen samoja työläisiä riistävä ryövärikopla, niin selviö nyt ainakin on, ettei työläisten kassa olisi milloinkaan kyennyt kapitalistien kassaa nurin pukkaamaan. Sillä kapitalistien kassaa suojelee valtiovalta poliisien ja pistimien avulla. Työläisten kassa olisi seisonut vain »siveellisellä» pohjalla, voimatta pistimiä vastaan niin kerrassaan mitään. Vielä naurettavammaksi tulee tuo kilpailuajatus silloin, kun ottaa huomioon ne lukemattomat muut apukeinot, joita kapitalisteilla on käytettävissä työläisiä ja niiden taistelurahastoja vastaan. Ajatus »pääomalla pääoman voittamisesta» siinä mielessä kuin se esiintyy ammatillisen toiminnan yhteydessä, on alusta lähtien ja kaikilta osiltaan utopistinen, mahdoton.
Yhden ajatuksellisen näkökohdan me voimme kuitenkin tästäkin erottaa, ja se on se, että ammatilliset järjestöt eivät milloinkaan ja missään oloissa voi edes lakkokassojen suuruudesta kilpailla kapitalistien järjestöjen kanssa. Riistäjillä on siinä suhteessa kaikki edut puolellaan.
Tarkastaessamme uuusiaikaista kapitalismia ja rinnastaessamme sen mahtia ja voimaa ammattiyhdistysliikkeeseen verraten, tulee ehdottomasti vakuutetuksi, että ammatillinen toiminta siinä merkityksessä kuin se esiintyi Suomessa, on jo suorittanut historiallisen tehtävänsä. Sillä jos se jo aikaisemmin kapitalismin nuoruusaikoina, on kävellyt puujaloilla, niin nyt se tulee ryömimään ilman jalkoja. Huomattavaa nim. on, että samassa suhteessa kuin kapitalismi voimistuu, tulee se sisäisestä pakoituksestaan yhä taantumuksellisemmaksi. Jos siltä aikaisempina aikoina kyettiin jotain laillisillakin keinoilla työväen hyväksi puristamaan, niin se aika on joka tapauksessa ollut ja mennyt.
Tällainen kehitys ei ole kuitenkaan mahdollinen ilman vastavaikutusta. Työväestö ei voi siihen välinpitämättömästi suhtautua. Yhä useammat alkavatkin jo selvästi tajuta kapitalismin sisäisen olemuksen. Näkevät, mitenkä voitonhimo muodostaa kapitalistisessa yhteiskunnassa mahtavimman liikkeelle panevan voiman ja mitenkä se kehityksensä myöhäisemmällä asteella tulee kaiken todellisen edistyksen jarruksi. Työväenluokka ei milloinkaan laillisine järjestöineen tai muine laillisine taistelukeinoineen voi kapitalismia hillitä, vaan on työväen, pelastuakseen kapitalismin rautaisesta otteesta ja puristuksesta, tuhottava kapitalistinen talousjärjestelmä perustuksiaan myöten. Että työväenluokalla — pettämättä itseään — ei enään ole aihetta puuttua muunlaiseen järjestötoimintaan kuin sellaiseen, joka tähtää jokaisella otteellaan selvään työväen vallankumoukseen, se selviää, ja sen täytyy selvitä, yhä elävämmin. Pääoma kun on jo sillä kehitysasteella, että se luonnostaan itsepintaisesti vastustaa kaikkia uudistuksia, sellaisiakin, jotka eivät välittömästi uhkaa voiton vähenemistä. — Tästä yleisestä säännöstä voivat tehdä poikkeuksen vain sellaiset reformit, joiden avulla yritetään suojata kapitalismia vallankumouksellisen työväen hyökkäyksiltä.
Jokainen selväjärkinen työläinen jo nyt kuitenkin tajuaa, että mitä vallitsevammaksi on käynyt kapitalistinen tuotantojärjestelmä, sitä vanhoillisemmaksi, sitä epäluuloisemmaksi kaikkia uudistuksia kohtaan on tullut kapitalistien luokka; sitä nopeammin kapitalistit ovat liittoutuneet kaikkea edistystä jarruttaakseen. Keskinäisistä etujen ristiriitaisuuksista huolimatta, liittoutuvat kaikkien maiden riistäjät yhtenäiseksi lahtariarmeijaksi vallankumouksellista työväestöä vastaan. Lahtarien liittoutuminen muistuttaa tarun kertomaa rottakuningasta, joukkoa hännistään yhteenkasvaneita rottia, jotka vain vaivoin pääsevät liikkumaan, eivätkä niin ollen voi hankkia itselleen ruokaa, joten lopulta tyydyttämättömässä ahneudessaan ovat pakotetut syömään toisensa.
Jos aikaisemmin saatettiin syyllä sanoa, että se on vähintäin huono sosialidemokraatti, joka ei tunne kapitalistista talousjärjestelmää, niin voidaan nyt täydellä oikeutuksella sanoa, että tuntematta imperialismia, kapitalismin uusimman kehitysvaiheen, taloudellisia perusteita, ei voi oikein arvioida maailmansotaa, kansainvälistä politiikkaa ja sosialistista vallankumousta. Niiden seikkain ja niiden perusteiden tunteminen on nykyisin kaikille kumouksellisille työläisille tuiki tähdellistä. Ilman sitä ei nim. voi tietoisesti löytää oikeata paikkaansa alkavassa tai oikeammin jo alkaneessa vallankumouksessa. Vasten tahtoaankin voi mitä parasta tarkoittava työläistoveri joutua luokkansa vapaustaistelussa tulilinjan toiselle puolelle, sille puolelle, jossa ovat työväenluokan viholliset. Jos Suomen työväestö esim. nyt ryhtyisi Paasivuoren, Halmeen y. m. sosialipetturien yllytyksestä perustamaan veristen lahtarien turvissa ja avustuksella ammatillisia järjestöjä ja tosissaan niissä puuhailemaan opastajien hengen mukaisesti, luomaan järjestöjä, joita ehdottomasti tullaan käyttämään sen saman lahtarijärjestelmun tukemiseksi, joka kuluneen vuoden aikana on vaatinut niin suunnattomat määrät työväen verta, lihaa ja kyyneleitä, niin sillä teolla sellaisenaan palvellaan vastavallankumousta, työväenluokan pahimpia vihollisia.
Saatetaan kysyä: Minkätähden? Siksi, että imperialismia ja sen edustajia, kansainvälisiä lahtareita, ei voiteta tariffisopimuksilla, paremmin kuin kunnallis- ja eduskuntavaaleihinkaan osanotolla. Ja mitä enemmän työväestö ratkaisevan kumoustaistelun valmistautumisen aikana kiinnittää huomiotansa kapitalistisen talousjärjestelmän puitteisiin soveltuviin reformeihin, haihattelee saavuttamatonta, sitä vähemmäksi jää kumoukselliseen toimintaan huomioon kiinnittäminen. Samaan aikaan ei voi nim. olla porvarillisten uudistusten ja työväen vallankumouksen kannalla. Täytyy olla puolesta tai vastaan. Ja kun »laillinenkin» toiminta kaikessa tapauksessa näyttää nimensä mukaan olevan työväen parasta tarkoittavaa järjestötoimintaa, niin yksi ja toinen siihen tarrautuu, vieläpä siinä mielessä että sen avulla ja juuri vain sen avulla saadaan työväen tukalaan tilaan huojennuksia. Samassa suhteessa luonnollisesti karkkoutuu mieli vallankumouksesta, voipa joistakuista tulla selviä kumouksen vastustajiakin. Näinollen työväen vallankumouksen kannalla oleva ei voi olla »laillisen» toiminnan ihailija, vaan sen jyrkkä vastustaja.
Kenelle on tällä hetkellä työväen reformityöstä eniten hyötyä? Epäilemättä lahtareille ja niiden kätyreille. Muuten ne eivät olisi sellaista toimintaa hyväksyneetkään. Ja mitä useampi työmies kiinnittää siihen tukemistarkoituksessa huomiotansa, mitä enemmän aikaa sen hyväksi uhrataan, sitä kauemmin saa työväestö lahtarivallan veri- ja nälkäruoskan iskuja tuntea ja kestää. Laillisella järjestötoiminnalla ei kyetä imperialismin valtaa rajoittamaan puhumattakaan sen murtamisesta.
Ennenkuin koskettelemme niitä keinoja, joiden avulla vain voidaan imperialismi kukistaa, ja tehdä työväen luokalle vaarattomaksi, on muutamin sanoin mainittava myöskin siitä, mitä tuo suomalaiselle työmiehelle verraten outo sana imperialismi sisältää. Tov. Leninin määritelmän mukaan on imperialismi kapitalistin monopoolinen aste. Työläiset ymmärtänevät kuitenkin imperialismia parhaiten siten, kun tarkastamme eräitä sen ilmiöitä ja vaikutuksia. Oikeastaan voimme sanoa, että kaikki uusaikaisen kapitalismin ilmiöt ja vaikutukset, esiintyvätpä ne missä muodossa tahansa, ovat imperialismia. Tekemällä niistä yhteenvedon tai luetteloa, saa tuloksen: maailmanvaltapolitiikka, suunnattomat sotavarustukset, etenkin laivaston, siirtomaiden valtaukset, kasvava verotaakka, sodanvaara, sota, porvariston väkivallan ja isännöitsemisen halu, sisällinen taantumus, yhteiskunnallisten uudistusten lakkaaminen, kapitalistien liittoutuminen, ammatillisen taistelun vaikeutumisien ja tyrehtyminen, kallis aika. Näissä ynnä monissa muissakin muodoissa saamme huomata imperialistisen ilmiön ja tuntea sen vaikutusta. Se tuottaa työväenluokalle pakostakin uuden taisteluaseman. Ennen työväki saattoi toivoa pääsevänsä, joskin hitaasti, mutta kuitenkin eteenpäin, ammatillisesti työehtosopimusten parantamisen kautta, valtiollisesta yhteiskunnallisten uudistusten ja lisääntyvien valtiollisten oikeuksien kautta. Mutta imperialismin aikakaudella on jatkuvien reformien avulla työväen tilan parantaminen tullut entistä selvemmin toteutumattomaksi utopiaksi, vieläpä utopiaksi, josta työväelle ei ole mitään lohdutusta eikä hyötyä, mutta kylläkin selvää tappiota.
Jotain valtavaa, jotain suurenmoista on täytynyt siis maailmassa tapahtua, kun se, mikä aikaisemmin selitettiin hyväksi ja oikeaksi, selitetään nyt samalle työväestölle, vielä samojen selittäjäin taholta vaaralliseksi, turmiolliseksi. Suurenmoista on tapahtunutkin ja tapahtuu joka päivä. Mutta suurta oli jo aikaisemminkin. Suomessa ollessamme emme vain kyenneet sitä tajuamaan, emme ymmärtäneet arvioida oikein niiden voimien suuruutta ja mahtia, joiden ympäröiminä me olimme ja joiden kanssa jouduimme voimiamme mittelemään. Uskoimme mahdottoman mahdolliseksi. Tämä ala-arvoisen vajamittainen käsitys (sikäli kuin teoreettinen selvyys olisi kumoukseen vaikuttanut) imperialismista ja sen mukainen menettelytapa vallankumoustaistelussa ja jo sen valmistamisessa tuli Suomen työväenluokalle kalliiksi. Uhrien lukua ei saa tarpeettomasti lisätä. Työväen kumouksellista voimaa on käytettävä säästeliäästi. Ja se tapahtuu vain oikean otteen valitsemisella. Mutta oikeata otetta ei tietoisesti saa, tuntematta vastustajansa luonteenomaisia ominaisuuksia, sen julkisia ja mahdollisuuksien mukaan myös salaisia voimatekijöitä. Vain näiden tuntemuksen kautta voi taisteluun valmistautuminen ja jo taistelukeinojen valitseminen olla rittäväN huolellista ja johdonmukaista sekä kaikissa vaiheissaan samaan päämäärään, työväen vallankumoukseen, tähtäävää.
Kun kapitalismi on kehityksessään tullut asteelle, jota kutsutaan imperialismiksi, niin se merkitsee: 1) tuotannon ja pääoman keskittymistä siihen määrään, että monopooli tulee taloudellisen elämän ratkaisevaksi tekijäksi; 2) pankkipääoman yhtymistä teollisuuspääoman kanssa ja finanssiherrain harvainvallan muodostamista; 3) pääoman maasta vienti saa mitä tärkeimmän merkityksen, erotuksena tavarain viennistä; 4) muodostuu kapitalistien välisiä monopooliliittoja, jotka jakavat keskenään maanpiirin, ja 5) maiden alueellinen jako suurimpain kapitalististen valtain kesken.
Tällaisesta saattaa joku työläistoveri ihmeissään kysyä: onko Suomessa imperialismi, sen ilmiöt ja vaikutukset havaittavissa samoissa merkeissä kuin vanhoissa ja suurissa kapitalistisissa maissa? Suomen erikoislaatuinen poliittinen asema, Venäjän tsaarivallan holhouksen alaisena koettu oleminen, tekee tuollaisen kysymyksen mahdolliseksi. Ja kieltämättä sen takia imperialismin ulkonaiset muodot ovat olleet tuntuvasti erilaiset kuin suurissa kapitalistisissa maissa. Mutta asiallisesti ja kaikilta oleellisilta osiltaan — mikäli etenkin on kysymyksessä imperialismin vaikutus työväestöön — on se kaikkialla samanlaatuista. Eihän ole mitään erikoista suomalaista, englantilaista, saksalaista j.n.e. kapitalismia. Niillä kaikilla saattaa kyllä olla eri maissa erilaisia vivahduksia, riippuen ulkonaisista ja sisäisistä edellytyksistä, mutta pääasiassa, työläisten riistämisessä ja riistojärjestelmäu ylläpitämisessä, kapitalismi on aivan yhtä ja samaa kapitalismia, esiintyypä se missä maassa tahansa. Työväenluokan asemaa se ei muuta. Työläistä vastassa on kaikkialla sama vihollinen — kapitalismi.
Suomen työväestö — samoin kuin kaikkien muidenkin kapitalististen maiden työläiset — on saanut imperialismista kokemusperäistä opetusta jo vuosikymmenet. Sen vaikutus on tuntunut yhtä raskaasti, sen tuottama tuho ollut työväenluokalle yhtä kamalaa kuin missä muussa maassa tahansa. Työväenliikkeessä johtavassa asemassa olevat henkilöt eivät vain ole pystyneet sitä oikeassa valossa näkemään, eikä niinollen vetämään siitä oikeita johtopäätöksiä. Mutta nyt vallankumouksen kautta on Suomen kapitalismin imperialistinen luonne tullut niin elävästi näkyviin, ettei sen suhteen — työväenluokan parasta tarkoittava — enään voi, eikä saa erehtyä. Sillä imperialismille tehdyt uhraukset ovat suuret, raskaat. Kuka voisikaan ne laskea, kuka kertoa ne suunnattomat kärsimykset, joita työväestö on vuosikymmenien aikana saanut kestää ja kokea. Ei kukaan. Mutta sen me vaan tiedämme, että kun työväestö koetti tuosta painajaisesta vapautua, kukistamalla imperialismin valtaa, ja kun se ei siinä onnistunut, niin sai se entisten lisäksi uhrata teurastettavaksi 25,000 vallankumouksellista työläistä, kymmeniä tuhansia vankiloissa terveytensä ja henkensä menettäneitä kunnon tovereita, tovereita, joista vieläkin suuri osa viruu vankilakomeroissa, odottaen joko vallankumouksen tuomaa pelastusta tai kuolemaa kärsimysten vapauttajaksi. Ken mittaakaan imperialismin jo tässä yhteydessä aiheuttamat vaimojen tuskat ja kärsimykset, ken lapsien vuodattamat kyyneleet.
Kaikkea tuota ajatellessa valtaa rauhallisenkin mielen voimakas kostontunne. Tuntuu siltä, kuin haluaisi repiä kappaleiksi, ei ainoastaan ne, jotka välittömästi ovat rypeneet työväen veressä, kylpeneet leskien ja orpojen kyyneleissä, vaan myöskin ne entiset toverit, jotka kaiken tapahtuneen jälkeen ovat valmiit viettelemään yksinkertaisia, mutta rehellisiä työläisiä sellaiseen toimintaan, joka takaa ja valmistaa noille pyöveleille työväen kärsimyksien kustannuksella huolettoman elämän, niiden ihannoimalle talousjärjestelmälle elämismahdollisuuksia. Imperialismista ja sen luonteesta selvillä oleva työväestö ei tällaiseen suostu. Se tietää ja tuntee kumouksellisen velvollisuutensa. Se tietää, että aseelliseen voimaan nojautuva imperialismi on voitettavissa vain aseilla. Se kuulee kansainvälisen vallankumouksen kellojen soiton, rientää taisteluriveihin, antaakseen viholliselleen viimeisen iskun. Se työntää paasivuoret y.m. sosialislipetturit harkitun varmasti luotaan, työväen vihollisten puolelle, jossa niiden oikea paikka on.
Edellä olevista viittauksista jo selvenee, ettei uusaikaista kapitalismia, imperialismia, voiteta »siveellisillä», eikä »laillisilla» keinoilla. Laillisille järjestöilleen ei työväestö pysty siltä puristamaan edes huojennusta kurjaan taloudelliseen asemaansa. Jos siis työväen tilaa tahdotaan parantaa, työväestö vapauttaa imperialismin puristuksesta, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin tuhota kapitalistinen järjestelmä perustuksiaan myöten. Sillä huomattavaa on, että nykypäivien »kansantalous» on muodostunut kaikissa kapitalistisesta kehittyneissä maissa porvarilliseksi valtiotaloudeksi. Tuotanto, omaisuuksien jako, talous kokonaisuudessaan, on rosvovaltion kasvattama ja kehittämä. Yhä selvemmäksi on käynyt, ettei kapitalistinen kilpailu tapahdu määrätyssä maassa, määrätyissä puitteissa, vaan maailmantalouden alueella. Kilpailu on nykyisin maailmankilpailua, eikä yksityinen yrittelijä, vaan valtiolliset pääomaliitot kannattavat tuota kilpailua.
Tämän kapitalismin — joka oli kasvanut imperialismiksi — luonnollinen välttämättömyys synnytti imperialistisen sodan, sodan, joka johti koko ihmiskunnan häviön partaalle, koko sivistyksen ja miljoonien ihmishenkien häviöön ja villiintymiseen. Tästä saastasta ja kauheudesta ei voi olla eikä ole muuta ulospääsyä kuin köyhälistön vallankumous, työväen diktatuuri.
Diktatuuri. Mitä se merkitsee? Se merkitsee valtamuotoa, jonka vallitessa toinen sanelee häikäilemättä tahtonsa toiselle. Työväendiktatuuri on siis työväenluokan valtamuoto, jota käyttäen se sanelee tahtonsa vastustajilleen, kapitalisteille. Tahtonsa ja tarkoituksensa toteuttamisessa ei se kammoksu väkivaltaisiakaan keinoja.
Tuo diktatuuriajatus tuntuu ensikuulemalta oudolta, ja kuitenkin se on Suomenkin työläisille kokemuksesta tuttu. Miltei kaikkien maiden työläiset ovat jo viidettä vuotta saaneet tuntea diktatuurin — ei tosin työväen, paitsi vuoden ajan Venäjällä, vaan, porvarillisen diktatuurin — rautaisia nyrkiniskuja. Heti sodan alussa se ilmeni monessa muodossa. Työväestöön se kohdistui niiden niukkojenkin vapauksien riistämisessä, joita rauhanaikana oli ollut. Onhan vielä tuoreessa muistissa, miten estettiin työläisten puhe- ja kokoontumisvapaus, miten paino- ja sanavapaus rajoitettiin miltei olemattomiin, miten lakonteko oli jyrkästi kielletty. Pahimpienkin kapitalistien konnantöiden, imperialismin ja sen seurausten julkinen arvostelu oli pakkokeinoin estetty. Imperialismin rengit tarkastivat jo ennakolta jokaisen julkisuuteen aijotun sanan. Ja selvää oli, etteivät ne isännälleen epämieluista läpi laskeneet, vielä vähemmän sellaista, joka edes kaukaisessakin suhteessa kosketteli uhkaavassa sävyssä kapitalismin perusteita. Vieläpä ne ehkäisivät ulkomailta puolueettomienkin tietojen saannin ja levityksen.
Monessa muussakin muodossa tuntee Suomen työväestö porvarillisen diktatuurin iskut. Sen avulla m.m. pakotettiin maaseudun työläiset jättämään kotiseutunsa ja menemään vastoin näiden omaa tahtoa »patteritöihin». Suurimerkitykselliseksi jäi myöskin lakonteko-oikeuden työläisiltä ryöstäminen. Sillä samaan aikaan kuin kaiken maailman kulakit alkoivat ylettömäin hintain kiskomisella käyttää työläisten hädänalaista asemaa hyväkseen, julaistiin pakollinen määräys, jossa lakonteko, suuren sakon, vankilaan sulkemisen ja Siperiaan karkottamisen uhalla kiellettiin. »Kototekoiset» kapitalistit halusivat ja käyttivät oivaa tilaisuutta hyväkseen, vieläpä niinkin julkeasti, että salateitä vehkeilivät Venäjän valtion töissä maksettavien palkkojen alentamiseksi, voidakseen siten paremmin pitää palkat alhaisina.
Porvarillisen diktatuurin turvissa, sotaa ja sen aiheuttamaa hämminkiä hyväkseen käyttämällä, pääsivät kapitalistit työläisiin nähden harvinaisen edulliseen asemaan. Ikäänkuin yhteisen suunnitelman mukaan joko erotettiin työnvähyyden nimessä suuret määrät työläisiä tai lyhennettiin työpäivää tahi työviikkoa. Näiden erilaisten toimenpiteiden avulla — jotka kaikki johtivat samaan lopputulokseen — pääsivät kapitalistit siihen onnelliseen asemaan, että saattoivat menestyksellä näytellä hyväntekijän osaa. Selittivät: liikkeen käynnissäpito tuottaa päivittäin niin ja niin paljon tappiota, mutta antaakseni työväestölleni työtä ja pelastaakseni heidät siten tämän vaikean ajan yli, voin heille työtä antaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että palkkoja tuntuvasti alennetaan. Työläiset olivat voimattomia pitämään puoliaan.
Työlaitoksia ei kuitenkaan voitu kauan pitää edes osittaisessa seisontatilassa, vaan piti ne panna täyteen käyntiinsä, vieläpä lisätyllä työvoimalla. Palkkoja ei vaan korotettu. Kohteliaat pyynnöt ja esitykset eivät kapitalistien mieliä hellyttäneet. Silloinkin vielä, kun jo virallisen tilastonkin mukaan olivat elintarpeiden hinnat vallan huimasti kohonneet, vaikeroivat työläiset yllit uudistuvinc pyyntöilleen palkkojensa edes ennalleen korottamiseksi. Vasta v. 1916 lopulla alkoi tilanne Iässä suhteessa ruveta olosuhteiden pakosta — vähän muuttumaan. (Poikkeuksena tässä kuvatusta yleisestä säännöstä olivat vain metallityöläiset ja jotkut vähemän merkitsevät työläisryhmät).
Näiden kapitalistien pyyteiden takana ja tukena oli imperialistinen hallitus, porvarillinen diktatuuri. Sentähden voidaan sanoa diktatuurin olevan työläisille tutun.
Työväendiktatuuri, kuten nimikin jo edellyttää, on porvarillisen diktatuurin täydellinen vastakohta, kapitalistien, pääoman agenttien — esiintyvätpä ne missä muodossa tahansa — ja yleensä kaikkien riistäjien vihollinen. Työväen diktatuuri tarkoittaa koko olemuksellaan, kaikissa vaiheissaan, vihollisten tuhoamista rautaisella otteella, jotta työväenluokalle parempi yhteiskunta, sosialismi, voisi toteutua, lopulta koko ihmiskunnan onneksi ja menestykseksi. Sillä huomattavaa on, että kapitalistien kukistaminen avonaisessa rintamataistelussa ei vielä merkitse kommunismin, sosialismin, toteutumista. Kapitalismista sosialismiin siirtymisen väliaika on oleva työväen diktatuurin aikaa. Tämä välitila saattaa kestää vuosikymmeniä, voi mennä pitkä aika ennenkuin voidaan sanoa riistäjien ja niiden mahdin tulleen lopullisesti murretuksi ja sosialismi toteutetuksi.
Tämä välitila saatta olla ja epäilemättä onkin työväenluokalle raskasta, vanhaa hävittävän ja uutta rakentavan taistelun aikaa. Viidettä vuotta kestänyt maailmansota, suunnaton arvojen menetys, yleinen nälänhätä j.n.e. ovat sellaista perintöä, antavat työväenluokalle sellaista hoidettavaa, ettei siitä selviytyminen ole suinkaan leikin asia, semminkään kun ei voida vielä pitkiin aikoihin pitää mahdollisena käydä rakentavaan työhön muuta kuin osittaisella voimalla, parhaiden ainesten tehdessä tiliä kapitalismin jätteiden kanssa avonaisissa taisteluissa.
Taistelevan, vallankumouksellisen työväestön on aina pidettävä muistissaan, ettei avonaisessa rintamataistelussa vihollisen voittaminen vielä merkitse sen vallan kokonaan murtamista. Sen on Venäjän esimerkki kyllin elävästi todistanut. Kapitalistinen yhteiskunta on niin monisokkeloinen, sen juuret niin laajalle ulottuvat, meidän aikamme ihmisten vaatimukset niin erilaiset ja moninaiset, että niistä edes välttävästi selviytyminen ei ole heti kumouksen jälkeisenä aikana työväen omilla voimilla mahdollinen. Täytyy siis pakostakin, ainakin visseillä aloilla käyttää porvarillisten ainesten työvoimaa. Ja ne voivat monella tavalla vaikeuttaa työväen hallituksen ja työväen toimia uuden yhteiskunnan rakentamisessa.
Työväen diktatuuria kohtaavien vaikeuksien avoin näkeminen ei kuitenkaan peloita päämäärästään tietoista vallankumouksellista, vaan päinvastoin terästää häntä, kannustaa yhä uusiin ponnistuksiin voimien keräämiseksi ja keskittämiseksi sen vihollisen kukistamiseksi, jonka kukistamisen historiallinen kehitys on tehtäväksemme jättänyt. Epäilysten ja aprikoimisten aika on ohi. Ellei työväenluokka tahdo — ja sitä se ei tahdo, eikä voi tahtoa —; että se tulee tuhotuksi, täytyy sen tuhota vihollisensa, kapitalismi. Nyt on todellakin jouduttu tilanteeseen, kuten monasti on lausuttu, jolloin on asetuttava tulilinjan toiselle tai toiselle puolelle; välitilaa ei ole.
Tarkastellessa ammattiyhdistysliikkeen tavallisempia tehtäviä, aikaansaannoksia, sen suhdetta ja vaikutusta uusaikaiseen kapitalismiin, imperialismiin, huomaa ammatillisen toiminnan jäävän sangen epäedulliseen aseinaan. Vaikkapa näkisimme kaikkien palkkatyöläisten kuuluvan »laillisiin» järjestöihin ja toimivan niissä, niin radikaalisella ohjelmalla kuin se kapitalistisen järjestelmän puitteissa on luvallista ja mahdollista, niin siitä huolimatta jää ammattiyhdistys imperialismia vastaan taistellessa lapsipuolen asemaan. Milloinkaan ei enään voida ajatella tasaväkistä taistelusuhdetta mahdolliseksi, jos sitä todellisuudessa on koskaan ollutkaan. Kapitalistit ovat ja pysyvät ylivoimaisina ammatillisiin järjestöihin verraten jo pelkästään taloudellisten taisteluedellytystensä puolesta. Mutta sen lisäksi on kapitalistien tukena ja turvana koko porvarillinen valtiomahti aseellisille voimilleen.
Kaiken tämän perusteella saattaa täydellä syyllä asettaa kysymyksen alaiseksi: onko sellaisella työväen yhtymällä kuin ammattiyhdistyksellä näin muuttuneissa oloissa enään mitään merkitystä? Ja jos katselee tätä liikettä vain siinä valossa ja niissä merkeissä, missä se aikaisemmin esiintyi ja missä sitä Suomessa koetetaan henkiin herättää — liikkeenä, joka vain »laillisin», s.o. lahtarien suosittelemin keinoin pyrkii kapitalistisen talousjärjestelmän puitteissa hankkimaan pieniä taloudellisia etuja — niin vastaus on oleva ehdottomasti kielteinen. Tuollaisesta liikkeestä ei ole enään »normaalisissakaan» oloissa, kumousajasta puhumattakaan, työväelle muuta kuin selvää vahinkoa ja vielä vahinkoa riistäjien hyödyksi. Tulos on aina ja kaikissa tapauksissa sama, olivatpa tämän liikkeen ulkonaiset ilmenemismuodot ja »lailliset» taistelukeinot mitkä tahansa.
Tällä ei kuitenkaan ole vielä sanottu sitä, että ammattiyhdistysliike kaikissa muodoissaan ja kaikkialla olisi historiallisen tehtävänsä suorittaneena tullut tarpeettomaksi ja vahingolliseksi. Päinvastoin saattaa olla hyvinkin mahdollista, että ammatilliset järjestöt, kapitalismin kukistuttuakin, tulevat monissa maissa vallankumouksen edesauttamisessa näyttämään hyvinkin huomattavaa osaa. Niiden luonteen ja hengen vain täytyy muuttua. Entisestä kapitalistisen talousjärjestelmän puitteisiin sopeutuneesta reformiliikkeestä voi työväen diktatuurin aikana tulla yksi tärkeimmistä elimistä teollisuuden ja tuotannon sosialisoimisessa ja järjestämisessä.
Mutta selvää on, että sen jälkeen kun voittoisa työväestö on lyönyt lahtariarmeijan avonaisessa rintamataistelussa ja ryhtyy vallankumouksen saavutuksia varmentamaan, tämä työväestö ei voi sallia rinnallaan minkäänlaisia vallankumouksen edistystä häiritseviä taistelujärjestöjä, olipa niiden ulkonainen kyltti minkävärinen tahansa. Se on tekevä ne vaarattomiksi. Eikä muuten voi ollakaan. Sillä eihän voi pitää mahdollisena, että työväestö, joka suurin, raskain uhrauksin, hiessä päin rakentaa kapitalismin raunioille jo kauan ihannoimaansa sosialistista yhteiskuntaa, sallisi tätä rakennustyötä häirittävän. Eipä tietenkään. Se ei taistelun aikana halua nähdä rinnallaan muita kuin vain vallankumousta edistäviä elimiä. Ja sellaisia eivät ole ne ammatilliset järjestöt, jotka vielä työväen diktatuurin aikana pyrkivät säilyttäytymään entisessä merkityksessä taistelujärjestöinä. Ne olisivat vastavallankumouksellisia liittoutumia, joita työväen viholliset tulevat käyttämään likaisten tarkoitustensa välikappaleina.
Laajat työläisjoukot on saatava vakuutetuiksi siitä, että kysymyksessä on työväen vallankumous, joka onnistuakseen vaatii kaikkien työläisten tuen ja kannatuksen. Heidät on saatava vakuutetuiksi, että Neuvostotasavalta ja neuvostot ovat työväenluokan ja köyhimmän talonpoikaisväestön valtiojärjestöjä, työväenluokan ja köyhimmän talonpoikaisväestön ajaessa läpi proletariatin diktatuuria kunnes kaikkinainen valtio kuolee ja sosialistinen yhteiskunta on toteutunut. Neuvostot tulevat Suomessa pikaisesti yhdistämään satojatuhansia työtätekeviä ja läheisenä pyrkimyksenä niillä on yhdistää riveihinsä koko työväenluokka ja työtätekevä talonpoikaisväestö.
Vaikka neuvostot ja Neuvostotasavalta on siis sama kuin työväen valta, joka koko olemuksellaan nojaa työväenluokkaan, saa sieltä elinvoimansa ja on valtana mahdollinen vain juuri niinkauan, kuin työväestö tätä valtaa tukee ja kannattaa, niin tästä huolimatta on mahdollista, että tällainenkin valta, ainakin työväen diktatuurin alkuaikoina, saattoi joutua ristiriitaan jonkun erikoisetuja ajavan työläisryhmän kanssa. Sillä on huomattavaa, että käsitykset vallankumouksesta ja sen merkityksestä eivät ole käden käänteessä kaikille työläisille niin selvät, että ne näkisivät ja osaisivat asettaa kokonaisedun hetkellisten ryhmäetujen yläpuolelle, semminkään kun viholliset tulevat tekemään kaikkensa, jotta ristiriitaa syntyisi.
Tällaisesta johtuu ajattelemaan, eikö tuollaisten tapausten varalle olisi ammattiyhdistystoiminta paikallaan, ei kokonaisetua vahingoittavien erikoisetujen ajajana, vaan niiden vastustajana ja sovittajana. Eivätkö ne olisi tässä suhteessa valistusvälineiksikin erinomaisia. Kieltämättä niillä kumpaisessakin tapauksessa olisi merkitystä. Mutta kovin suureksi ei tuota merkitystä voida arvioida. Sillä ilmeistä on, ettei tuo oletettu ristiriitamahdollisuus voi nousta niin suureksi, että sen takia tulisi varata oikein eri järjestö. Sellaisesta ei voi olla puhettakaan. Vallankumouksellisen valistustyön suorittamista varten täytyy taas muodostaa sitä tarkoitusta lähemmin vastaavat elimet. Venäläisten toverien kokemuksetkaan eivät anna tukea muunlaiselle menetelmälle.
Ne kokemukset, jotka Suomesta saatiin, ammatillisten järjestöjen vaikutuksesta ja avusta vallankumoukseen, ovat — työväenvallan lyhytaikaisuuden vuoksi — verraten vähäiset. Edes sitä, olisivatko kaikki keskusjärjestöt tositeolla tulleet jatkuvasti seuraamaan ja myötävaikuttamaan vallankumouksen eduksi, ei saadun kokemuksen perusteella voi varmasti sanoa. Ne asiat, joissa liittojen puoleen käännyttiin, saivat kylläkin suotuisan ratkaisun osakseen. Mutta niiden perusteella ei vielä voi vetää lopullista johtopäätöstä. Vain yhdestä seikasta saatiin varmuus, ja se oli se, että sellaiset puoliksi ammatti- ja puoliksi teollisuusliitot, joita Suomessa enimmäkseen oli, eivät sellaisinaan sovi vallankumouksellisiksi elimiksi. Jonkunlaisena apuna niitä kyllä saattoi käyttää, mutta ei varsinaisina tekijöinä, sillä siihen ne olivat kokoonpanonsa puolesta liiaksi hajanaiset.
Venäläisten toverien kokemukset ovat tässäkin suhteessa kaikkea huomiota ansaitsevat. Niiden perusteella voi joltisellakin varmuudella vetää johtopäätöksen ensiksikin siitä, mitä ajanmukainen ammattiyhdistysliike voi merkitä työväen vallankumouksessa ja toiseksi, onko tällä liikkeellä työväen diktatuurin aikana jatkuvasti elinmahdollisuuksia.
Heti lokakuun vallankumouksen jälkeen täytyi nim. Venäjän ammattiyhdistysväen määrätä kantansa tapahtuneeseen vallankumoukseen, piti asettua puolelle tai vastaan. Ja ratkaisun tekeminen, kannan valitseminen ei ollutkaan vaikea. Kaikki huomatuimmat teollisuustyöväen muodostamat liitot asettuivat päättävän varmasti vallankumouksen puolelle, ryhtyivät sitä edistämään. Vain harvat jäivät »puolueettomiksi», sivustakatsojiksi. Selviä vastavallankumouksellisia — esiintyen milloin julkisemmin, milloin salatummin ja pääasiassa tehtävien saboteerauksessa — on esiintynyt vain kaikkialla muuallakin useimmissa tapauksissa vanhoillisina esiintyneiden rautatieläisten ja kirjaltajain keskuudessa. Tähän vallankumoukselle suopeaan kantaan on epäilemättä vaikuttanut suureksi osaksi Venäjän ammattiyhdistysliikkeen nuoruus. Ammatillinen toiminta ei ollut tsarismin aikana vallinneen vainon takia saanut Venäjällä sellaista asemaa kuin muissa Euroopan maissa. Sille ei oltu suotu oikeutta »laillisin» keinoin ajaa kapitalistiseen järjestelmään soveltuvia uudistuksia. Julkinen järjestötoiminta kun oli vain aika ajottain sallittua.
Tällaista Venäjälle ominaista taustaa vastaan tulee ymmärretyksi ammattiyhdistysliikkeen johdon yleinen kypsyvs vallankumousta kohtaan. Kun ei ole ollut tilaisuutta rakentaa siltoja työväen ja kapitalismin välille, niin ratkaisun hetkenä löytää helposti oikean paikkansa. Toista on suureksi osaksi asiain tila niissä kapitalistisissa maissa, joissa keskitetty ammattiyhdistystoiminta on lyönyt näkyvän leimansa.
Tässä suhteessa on Venäjän vallankumouksella ollut etu, jota ei ole monissa muissa maissa. Tosin se on myöskin tappio. Se on etu vallankumoustaisteluun lähdettäessä, mutta tappio vallankumouksen saavutuksia varmennettaessa, kun on puute järjestöissä kouluuntuneista toimitsijoista.
Tammikuulla 1918 oli Yleisvenäläinen ammattiliittojen edustajakokous, jossa virallisesti määrättiin ammatillisesti järjestyneiden suhde tapahtuneeseen työväen vallankumoukseen. Silloin hyväksyttiin päätöslauselma ohjeeksi ja kaikkien järjestyneiden noudatettavaksi. Päätöksessä todetaan, että lokakuun vallankumous, joka antoi vallan porvariston käsistä työväenluokan ja köyhimpien talonpoikien käsiin, loi aivan uudet perusteet kaikkien työväen järjestöjen toiminnalle, niin myös ammatillisille järjestöille. Osoitetaan m.m. että vallankumoukselliset sosialistit ovat nähneet ja näkevät ammatillisissa järjestöissä elimiä, jotka ovat tarkoitetut käsi kädessä taistelemaan työväenluokan toisten taistelujärjestöjen kanssa köyhälistön diktatuurin ja sosialismin toteuttamisen puolesta. Sitä suurempi tehtävä on tullut ammatillisten järjestöjen osaksi taistelussa sosialismin elämään virittämiseksi, kun luokkataistelu on vienyt köyhälistön sosialistisen vallankumouksen alkuun, jättänyt niille kokonaisen sarjan tehtäviä tärkeimpien sosialististen toimenpiteiden käytännölliseksi toteuttamiseksi.
Todettua että »puolueettomuus» on samaa kuin porvarillisten etujen tosiasiallinen ajaminen, osoitetaan päätöksessä edelleen, että ammatillisien järjestöjen töiden pääpaino on siirrettävä järjestämisen ja taloudellisen toiminnan alalle. Ammatillisten järjestöjen, köyhälistön luokkataistelujärjestöinä, tulee ottaa huolekseen pääasiallisin työ tuotannon järjestämisessä ja maan hävitettyjen tuotantovoimien uudelleen luomisessa. On tarpeen mitä tarmokkain osanotto kaikkien sellaisten keskuselimien töihin, jotka säännöstelevät tuotantoa, samoin työväen kontrollin järjestämiseen, työvoimien luetteloimiseen ja jakamiseen, vaihdon järjestämiseen maaseudun ja kaupungin välillä, taisteluun sobotaasia vastaan, yleisen työvelvollisuuden toteuttamiseen y.m. — päiväjärjestyksessä oleviin tehtäviin.
Kehittyneessä muodossaan — kuten päätöksessä sanotaan — tulee ammatillisten järjestöjen, tapahtuvan sosialistisen vallankumouksen kehityskulussa, tulla sosialistisen vallan elimiksi, jotka työskentelevät semmoisina toisten sosialistisen vallan elinten yhteydessä, virittääkseen eloon talouselämän järjestelyn uusia alkuja... Ammatilliset järjestöt muuttuvat välttämättömästi sosialistisen valtion elimiksi, joihin kuuluminen tulee yleisesti velvoittavaksi kaikille.
Tästä huomaamme, että venäläiset toverit ovat asettaneet ammatillisille järjestöille sangen suuria ja edesvastuullisia velvollisuuksia. Ja myöhemmin olemme lukuisissa eri yhteyksissä saaneet kuulla asiantuntijain arvosteluja, joiden mukaan ammatilliset järjestöt ovat tehneet vallankumouksen hyväksi sen kestäessä suuremmoisen työn. Ne ovat välittömästi ottaneet osaa tuotannon järjestämiseen ja luoneet tarkoitusta varten sopivia elimiä j.n.e.
Että kehitys Venäjällä on kulkenut sitä latua kuin se on kulkenut, tuntuu aivan luonnolliselta, sillä 1) ammatilliset järjestöt Venäjällä olivat pääasiassa teollisuusjärjestöjä, jotka hallitsivat alansa teollisuuksia; 2) koko teollinen elämä oli luotava uudelleen ilman minkäänlaisia esikuvia, joten huomio ilman muuta kiintyi asiantuntijoihin, työväen järjestöihin; ne saivat näyttää kuntoaan taloudellisen elämän järjestelyssä. Ja nyt voimme huomata, että lukuisten erehdysten ja kokeilujen kautta on Venäjän köyhälistö alkanut löytää oikeat, vallankumouksellisen työväen korkeitakin vaatimuksia vastaavat elimet.
Uusien elimien luominen on luonnollisesti tehnyt vanhoja vähemmän tärkeiksi tai kokonaan tarpeettomiksi. Mutta siitä huolimatta ei ole kaikista entisistä vallan helppo kokonaan vapautua. Sellaiset ovat m.m. ammatilliset järjestöt. Niiden tehtävät olisi nyttemmin jo helppo korvata uusilla, tarkoituksenmukaisemmilla elimillä. Mutta kun niiden ansiot ovat suuret, niin ne ovat käyneet työläisille siinä määrin rakkaiksi, ettei niistä malteta luopua vielä senkään jälkeen, kun kokonaisetu puhuisi niiden luopumisen puolesta. Kaikesta huolimatta on kuitenkin vallan ilmeistä, että on vain ajan kysymys, milloin ammatilliset järjestöt sulautuvat Venäjällä niin selvästi valtiovallan elimiksi, ettei niiden nimikään muistuta entisyydestä.
Meillä suomalaisilla on näiden asiain järjestelyssä jo viime talvena jossain määrin saatua omakohtaista kokemusta. Sitäpaitsi tällä kertaa ei vanha järjestömuotokaan tule sitomaan asiain vapaata järjestämistä. Entiset järjestömme kun tulivat vallankumouksessa kokonaisuudessaan murskatuiksi. Nehän eivät sitäpaitsi soveltuneetkaan vallankumouselimiksi, joten ne olisivat joka tapauksessa uusittavat. Ja mikä tärkeintä, olemme saaneet vuoden ajan läheisesti seurata Venäjän proletariaatin luomistyötä. Meillä on mahdollisuus käyttää heidän kokemuksiaan hyväksemme sivuuttaa se, minkä kokemus on kelvottomaksi todennut, ja omaksua vain se, mikä on kelvolliseksi havaittu.
Näinollen me voimme katsoa olevamme siinä onnellisessa asemassa, ettei meidän tarvitse tiedottomasti vetää perässämme sellaista painolastia, mitä uranuurtaja ei milloinkaan voi välttää. Suomen työläisillä on mahdollisuus vapaasti, ja vielä toisten kokemuksia hyväkseen käyttämällä, harkita kysymystä ja omaksua vain sellaiset toimintaelimet, jotka takaavat menestyksen ja ovat sopusoinnussa työväenluokan kokonaisetujen, vallankumouksen, kanssa.
Ja kun tällaisessa valossa arvostelee vallankumousta ja sen menestymismahdollisuuksia, niin silloin asettaa määrääväksi tekijäksi vain vallankumouksen (mikä on sama kuin työväenluokan) menestymisen edellytykset ja sen esiintuomat tarpeet. Toimintaelimiä luotaessa on ennakkoluulottomasti pidettävä johtavana periaatteena yksinomaan neuvostoelinten yksinkertaisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta, johon luonnollisesti sisältyy myös henkisen työvoiman säästö.
Ajatellessa niitä tehtäviä, joiden perusteella ammatillisten järjestöjen olemassaoloa vielä työväen diktatuurinkin aikana voidaan puolustaa, tulee helposti huomaamaan, että nämä tehtävät ovat järjestään sellaisia, jotka voidaan toimittaa muiden neuvostoelinten yhteydessä aivan yhtä hyvin ja helpoimmin. Näin ollen olisi tarpeettoman elimen ylläpitäminen tuhlausta, johon työväenluokalla ei ole varaa. Kaikki voimat täytyy nim. mobilisoida mahdollisimman tarkoin ja asettaa ne hyödyllisille paikoille. Sillä meidän on muistettava nykyaikaisen kommunismin perustajain yksi kaikkein syvimmistä ja kuuluisimmista ajatelmista, joka kuuluu: »mitä laajempi ja syvempi on yhteiskunnassa tapahtuva kumous, sitä suurilukuisempi tulee olla niiden ihmisten luvun, jotka tätä kumousta suorittavat, jotka esiintyvät tämän kumouksen luojina tämän sanan todellisessa merkityksessä.» Milloinkaan emme saa unhoittaa, että vallankumous voi johtaa sosialismin voittoon vain siinä tapauksessa että työväen joukot tarttuvat tarmokkaasti ja mahdollisimman hyödyllisellä tavalla asiain hoitoon.
Tämän tuntien on toiminta alunpitäin sen mukaisesti ohjattava. Eteenpäin pyrkivän luokan rohkeudella on hylättävä entisestä kaikki se, mikä kokemuksen kautta tai muuten on kehnoksi havaittu ja omaksuttava vain hyödyllinen. Tämän mukaisesti on meidän arvosteltava ammatillisia järjestöjäkin, niiden sisällöltään ja hengeltään muuttuneenakin. Hyödyllisen, vallankumousta edistävän, työn merkitystä ei kielletä, mutta perintätavan perusteella ei liioin pönkitetä mitään sellaista vanhaa, minkä uusi elin on tehnyt tai lähiaikoina tekee joko kokonaan tai edes suureksi osaksi tarpeettomaksi.
Mutta jos ammatilliset järjestöt Suomessa eivät ole työväen diktatuurin aikana välttämättömiä tai vallankumoukselle edes hyödyllisiä elimiä mahdollisten erimielisyyksien ratkaisijana ja sovittajana, paremmin kuin valistusjärjestöinäkään, niin saatetaan vielä asettaa kysymyksen alaiseksi, eikö niitä voitaisi menestyksellä käyttää
Työväen diktatuurin aikana, siis aikana, jolloin kapitalistit ovat avonaisessa rintamataistelussa lyödyt tai parallaan lyödään, ja aletaan kapitalismin raunioille rakeiltamaan uutta työnyhteiskuntaa, muodostaa teollisuuden ja tuotannon järjestäminen yhden tärkeimmistä vallankumouksen esiintuomista tehtävistä. Voidaanpa sanoa, että koko vallankumouksen onnistuminen on viime kädessä riippuvainen tästä. Kuulee kyllä väitettävän, että vallankumouksessa on vihollisen rintamalla lyönti kaikki kaikessa. Ja selvää tietenkin on, että ellei vihollista saada avonaisessa taistelussa tuhotuksi, paraskin teollisuuden järjestämissuunnitelma raukeaa itsestään. Mutta toiselta puolen on huomattavaa, että nykyaikaisessa sodassa — samoin luokkasodassa — eivät riitä yksistään rintamataistelut ja rintamalta suoritetut toimet, vaan tarvitaan rinnan niiden kanssa rintaman selkäpuolen järjestämistä. Ja siinä joudutaan välittömästi kosketuksiin teollisuuden ja tuotannon järjestämisen kanssa. Jos onnistutaan sotilaiden ruuan ja vaatteiden hankinnassa ja valmistuksessa hyvin, saadaan riittävästi ampumatarpeita ja muita sotatoimissa välttämättömästi tarvittavia välineitä, niin se luonnollisesti vaikuttaa edullisesti sodankäyntiin; jos taas huonosti, niin päinvastoin. Näin ollen siis huomaamme, että sotaa ja teollisuutta ei voida pitää toisistaan riippumattomina, vaan että ne ovat ainoastaan saman asian eri puolia.
Mutta kysymyshän onkin vain siitä, mitä menetelmää käyttämällä työväestö pääsisi teollisuuden järjestämisessä parhaimpiin tuloksiin. Eivätkö ammatilliset järjestöt voisi tässä suhteessa olla huomattavana apuna, kuten esim. Venäjällä? Epäilemättä voisivat nekin jotain merkitä. Mutta teollisuutta johtavaksi koneistoksi eivät ammatilliset järjestöt hyvinkään järjestettyinä sovi. Sitä varten on luotava erikoiset toimintaelimet kutakin teollisuusalaa varten, ja lopulta eri teollisuuksien yhdyssiteeksi Korkein Kansantalousneuvosto. Tällaiset teollisuusneuvostot tarpeellisine ali- ja erikoisosastoilleen ja jaostoilleen ovat menestykselliselle toiminnalle välttämättömät. Ilman niitä ei voi menestyksellistä toimintaa ajatella mahdolliseksi.
Kun tulee erikoiset teollisuutta ja tuotantoa valvovat ja johtavat elimet ja niihin johtajat, niin saattaa joku arvella, että vaikka onkin kysymyksessä työväen oma hallitus ja valta, niin siitä huolimatta voi johto joutua ristiriitaan vissien työlaisryhmien kanssa. Tällainen mahdollisuus tietenkin on olemassa. Ja useimmiten se voi sattua juuri sellaisten työläisten kanssa, joissa vallankumous ei vielä ole ehtinyt syöpyä vakaimukseksi, jotka käsittävät kumouksen samaksi kuin mahdollisimman suuri hetkellinen, kouraantuntuva etu. Tällaisia aineksia vastoinkäymiset masentavat, tekevät pahimmassa tapauksessa kylmäkiskoisiksi koko kumousta kohtaan. Saattaapa joku yksinkertaisuudessaan ajatella sellaistakin, että kun se käsivarsi, joka heilutti nälkäruoskaa työläisen selässä, on kerran murtunut, niin ei sen jälkeen enään tarvittaisi huolehtia tehtävien täsmällisestä täyttämisestäkään. Tällainen käsitys on ihan väärä, mikä on kaikissa tilaisuuksissa siksi osoitettava.
Mutta silti ei voida tehdä olevaa olemattomaksi. Kaikki tuollaiset harhakäsitykset ja, niistä johtuvina, ristiriitamahdollisuudet ovat olemassa. Niiden yhteistuloksena voidaan pitää, ettei teollisuuden järjestäminen ylhäältä käsin, määräyksiin nojautumalla, ole mahdollinen. Alunpitäen on oltava tietoisia siitä, että korkeimmassa johdossa oleva ja jonkun työpaikan yksinkertaisimpiakin töitä suorittava työläinen palvelevat samaa asiaa, työväen vallankumousta. Kumpainenkin — jos he vain tunnollisesti täyttävät tehtävänsä — ovat vallankumouksen onnistumisessa välttämättömiä. Kumpainenkaan ei ole oikeutettu vetäytymään velvollisuuksien täyttämisestä sivuun; kumpainenkaan ei ole käskijä siinä merkityksessä, että voisi käskeä toista omaksi hyödykseen, ja mikä tärkeätä, kumpainenkaan ei ole erottamattomasti liimautunut tehtäväänsä. Tämänpäivän yksinkertaisia töitä suorittava työläinen saattaa jo huomenna olla vastuunalaisemmassa tehtävässä, ja päinvastoin. Kaikki riippuu työväen tahdosta, siitä, miten se kulloinkin asialleen hyödyllisimmäksi katsoo.
Miten työläiset tulevat tästä kaikesta vakuutetuiksi? Yksinkertaisesti vain siten, että ei pyritä järjestämään asioita ulkoapäin tai, sanoisinko, ylhäältä alaspäin, vaan mennään työläisten luokse tehtaaseen ja kehotetaan heitä itseään luomaan tehtävien suorittamista varten järjestelmä, jonka he kaikissa asteissaan tuntevat omakseen ja tietävät, että vain heistä riippuu minkälaisia henkilöitä, toimitsijoita, he kunakin aikana tehtävissä ja asiain johdossa pitävät.
Tämän kirjasen puitteissa ei ole tarkoituksena puuttua siihen, miten yksityiskohdissaan olisi teollisuus ja tuotanto työväen diktatuurin aikana järjestettävä. Se vaatii oman käsittelynsä. Sikäli on siihen kuitenkin kosketeltava, jotta selviää se yleinen suunta, johon teollisuuden järjestämisen alalla on pyrittävä, ja jotta ei työväen vaikutusvallan tehokkuudesta jäisi pienimmässäkään määrässä epäilykselle tilaa.
Voisimme ajatella teollisuuden järjestämistä ja johtamista varten elintä, joka saa päävoimansa tehtaasta, vieläpä suuressa tehtaassa vaikutuksen lähtökohtana kulisi olemaan työhuonekunta. Työhuonekunnan muodostavat kussakin työpaikassa tai työhuoneessa työskentelevät työläiset keskenään. Suurissa liikkeissä muodostuisi näistä työhuonekunnista tai oikeammin niiden hyväksymistä edustajista tehdaskomitea tai tehdasneuvosto, joka johtaa liikettä kokonaisuudessaan. Vaikkapa käytännölliset seikat pakottaisivatkin asettamaan lisäksi jonkun pienemmän toimeenpanevan komitean, joka toimistaan olisi lähinnä vastuunalainen tehdasneuvostolle, niin olisi juuri tehtaan työläisillä taatusti johto käsissään. (Väärinkäsitysten välttämiseksi on tässä yhteydessä huomautettava, että jonkun tehtaan tai liikkeen johdon omaaminen ei kuitenkaan oikeuta edellyttämään sitä, että saisi tehtaan ja sen omaisuuden kanssa menetellä miten haluaa, vaan vapautta ja isännöimisoikeutta niissä puitteissa, minkä vallankumouksellinen työväestö on nähnyt kokonaisedun kannalta oikeaksi viitoittaa).
Kun samalla paikkakunnalla voi olla useampia samaa teollisuusalaa käsittäviä tehtaita, niin sellaisessa tapauksessa on näiden oltava läheisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Siitä on ilmeistä etua kullekin erikseen ja kaikille yhteisesti. Sillä onhan suuri määrä sekä teollisuutta että työväestöä koskevia asioita, joista yhteisesti, (useimmiten tietenkin käytännössä edustuksen kautta) neuvottelemalla ja sopimalla asia vain voittaa. Ja eteenpäin pyrkivä työväestö ei halveksi mitään sellaista yhteistoiminnan muotoa, josta se katsoo ajamalleen asialle olevan hyötyä.
Olemme näin viitanneet kullakin huomattavammalla teollisuusalalla ilmenevään kahteen merkitsevään tekijään: tehtaaseen ja tehtaiden paikalliseen tai alueelliseen yhtymään. Näiden lisäksi täytyy olla kutakin teollisuutta varten vielä koko maan käsittävä Teollisuusneuvosto, joka johtaa ja ohjaa parhaiden menetelmien mukaan alansa teollisuutta yleensä. Kun kullakin Teollisuusneuvostolla on, paitsi tarpeellista määrää aliosastoja ja jaostoja erikoistehtävien suorittamista varten, myöskin joltisenkin laaja oikeus ratkaista itsenäisesti (tarpeen mukaan pidettävien edustajakokousten kautta) alaansa koskevat kysymykset, niin tuntuu järjestelmä teknillisesti sekä yksinkertaiselta että joustavalta. Se tuntuu niin yksinkertaiselta, ettei uskoisi sen tunnetuksi tultua, löytyvän yhtään työläistä, joka ei olisi vakuutettu, että kukaan vieras ei ole työläisen isäntä, käskijä, vaan että hän on itse oma käskijänsä, isäntänsä.
Suunta ei nim. muutu siitä, vaikka koko maan käsittävillä Teollisuusneuvostoilla tulee lisäksi olemaan yhdyssiteenä Korkein Kansantalousneuvosto. Tehtaissa ja työpaikoissa työskentelevät työläiset tulevat tällaisen järjestelmän vallitessa kaikissa asteissa määräämään näiden elinten kokoonpanon. Jos jollekin paikalle tulee sopimaton henkilö, — mikä etenkin alkuaikoina on hyvin mahdollista, — niin se heitetään pois ja pannaan toinen tilalle j.n.e.
Kun tähän suuntaan tähtäävä teollisuuden järjestämistä koskeva suunnitelma tulee työläisten kesken pohdinnan ja yksityiskohtaisen valmistelun ja kehittelyn alaiseksi, niin saattaa jo edeltäkäsin olla vakuutettu siitä, että työläiset tulevat huomaamaan ettei tällaisen järjestelmän rinnalle tarvita mitään erikoisia ammatillisia järjestöjä työväen elinkysymyksiä järjestelemässä, koska samat asiat voidaan menestyksellä toimittaa yhden työläisjärjestön työtä käyttäen. Sillä olisihan vähintäin ihmeellistä, ellei sama työväestö, joka yksityiskohtaisesti suunnittelee ja päättää teollisuuden ja tuotannon järjestämisestä, kehittämisestä ja voimaperäisemmäksi saattamisesta, tehtaassa, paikallisessa ja koko maata käsittävässä elimessään, voisi päättää myös palkkaa, työaikaa y.m. työehtoja koskevia kysymyksiä. Ellei tähän tähtäävä ajatus tulisi johtavaksi periaatteeksi, jouduttaisiin helposti sellaiseen järjettömyyteen, että sama työmies, joka vallankumouksen hyväksi on pannut kaikkensa, henkensäkin, alttiiksi, tekee tällä tunnilla hiki päässä työtä vallankumouksen lujittamiseksi, menisi jo seuraavalla tunnilla toiseen paikkaan, jossa suunniteltaisiin keinoja, miten vallankumouksesta saataisiin mahdollisimman suuri hetkellinen hyöty, vaikkapa toimenpide pahimmassa tapauksessa saattaisi johtaa kumouksen sillä kertaa häviöön. Tällainen menettely olisi järjettömyyttä, jota vallankumouksellinen työläinen ei hairahdu vahingossakaan tekemään.
Ajatellessa sitä touhua, jolla Suomessa nyt touhutaan »laillisen» järjestötoiminnan hyväksi, niitä tehtäviä ja velvollisuuksia, joita vallankumouksellinen tilanne jokaisen rehellisen työläisen suoritettavaksi nostattaa, täytyy pakostakin huudahtaa: rintama selväksi! Ystävät ystävien, vihamiehet vihamiesten leiriin!
Vallankumouksellisen esikoulun käyneellä, lahtarien kidutuksen kestäneellä työläisellä, ei ole paikkaa Paasivuoren y.m. sosialipetturien suosittelemassa leirissä, sillä sieltä löyhkää liiaksi viattomasti vuodatettujen luokkatoverien veren katku. Se on leiri, jossa vain työväenluokan viholliset viihtyvät ja työskentelevät. Työväen ja työväenluokan ystävien paikka on bolshevistisen, kommunistisen, tietoisuuden läpitunkemassa vallankumouksellisessa armeijassa. Ja vähimmässäkään määrässä ei ole syytä epäillä, etteivätkö rehelliset työläiset, — turmeltuneesta johdosta huolimatta ja sen vastustuksesta välittämättä — tuota pian tulisi oivaltamaan ja myöskin käytännössä sen mukaisesti menettelemään.
Tavallisena aikana olisi kannan valitseminen vaatinut tällaisessa asiassa melkoisen ajan, aiheuttanut paljon päänvaivaa. Mutta sota- ja kumousajat ovat omiansa perinnäisiä totuntatapoja murtamaan. Ovathan kumousajat mitä suurimman henkisen jännityksen aikoja. Silloin murtuu jokapäiväisyyden tottumus ja tavallisessa elämässä esiintyvät ajatukset — kuten vallankumouksessamme niin elävästi saatiin nähdä — menettävät tehonsa luokkaetujen rinnalla, jotka alkuperäisen selkeänä kohoavat joukkojen tietoisuuteen.
Rauhanaikana pysyi suurin osa työväestöstä jotensakin kylmänä luokkataistelupyrinnöille. Vain valveutuneimmat ja sitkeimmät saattoivat jatkuvasti pysytellä mukana. Kumousaikana sensijaan häviää välinpitämättömyys ja toimettomuus — nuo lahtarivallan vankimmat tuet. Lahtarien törkeä menettely, niiden imperialistinen politiikka, elintarvekurjuus, tietoisuus etteivät lahtarit milloinkaan voi työväenluokkaa tuosta kurjuuden liejusta pelastaa, nostattavat työväen ja köyhälistön intohimot ja se odottaa vain sopivaa tilaisuutta, antaakseen veriviholliselleen viimeisen iskun.
Mielihyvällä voidaan todeta, etteivät lahtarit ole — sosialipetturien avustuksellakaan — kyenneet työväen vallankumouksellista mielialaa lannistamaan. Saamme olla vakuutettuja, että täynnä innostusta tulee Suomen työväestö uudelleen heittäytymään vallankumoustaisteluun, taisteluun, joka kerran on päättyvä työväen voitolla ja tekevä lopun kapitalismista ja sen työväenluokalle aiheuttamista suunnattomista kärsimyksistä.
Epäilemättä tähän ylevään taisteluun lyöttäytyy myöskin osa likaisia aineksia — kuten tavallista kaikissa kumoustaisteluissa — aineksia, jotka, saadakseen kalastella sameassa vedessä, ovat valmiit heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pettämään vallankumouksen. Mutta tämä ei mitenkään muuta itse pääasiaa. Sillä tuollaiset kapitalismin kasvannaiset eivät pysty kuitenkaan vallankumouksen puhdasta lippua ryvettämään, vaikkapa ne sitä vähän likaisivatkin.
Ken on avoimin katsein seurannut työväen taisteluja eri maissa imperialismia ja sen seuraamuksia, kuten sotaa, nälänhätää j.n.e. vastaan sekä toiselta puolen nähnyt sosialidemokraattisten puolueiden tai oikeammin niiden johdon suhtautumisen tähän taisteluun, on tullut vakuutetuksi, että bolshevikit, kommunistit, ovat ainoat, jotka oikealla tavalla ja tehokkailla keinoilla taistelevat imperialismia vastaan, sen takia myös se puolue on tuleva kaikissa maissa niiden puolueeksi, jotka vakavasti pyrkivät kapitalismin tuhoamiseen.
Kuka näin ollen omaa tervettä yhteiskunnallista vaistoa ja samalla taistelevaa luonnetta, kuka ei tyydy pelkästään halveksitun katselijan asemaan, vaan pyrkii liittymään taistelijain riveihin, taistelijain, jotka taistelevat puutteen ja köyhyyden, riistämisen ja sortamisen alkulähteitä vastaan, sillä ei ole sijaa riistäjien hyväksi toimivissa järjestöissä, olipa järjestön ulkonainen kuori ja näkö minkälainen tahansa, vaan sen paikka on vallankumouksellisen köyhälistön, kommunistien, riveissä.