Julkaistu: heinäkuun 25 p. 1907
Lähde: »Työläisnainen», n:o 30, heinäkuu 1907, s. 238–244. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Digitalisointi: Kansalliskirjasto, Joonas Laine
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Hilja Pärssinen, Anni Huotari, Mihkel Martna, Miina Sillanpää. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät tai tekijänoikeuden tila epäselvä.
Aatetoveri!
Kun avaat tämän lehden, sattuvat silmiisi nämä rivit. Työläisnaisten järjestymisen, köyhälistön itsetietoiseksi herättämisen vuoksi hanki jo tänään ainakin yksi tilaaja lisää. Sen saat aikaan, jos sinulla on vähänkään asian harrastusta.
Työläisnainen on ainoa laatuaan oleva lehti. Se on välttämätön vallankin nyt kun työluokan naisilla on äänioikeus. Se on käsitellyt eri sivistyskysymyksiä, seurannut valtiollista ja ammatillista liikettä, julaissut suurien kirjailijain mietteitä. Maalaisnainen, tehtaalainen, apurityöläinen, ompelijatar, palvelijatar ja jokainen aikaansa seuraava sosialidemokrati löytää Työläisnaisesta häntä koskevia asioita.
Työläisnainen ajaa sorretun luokan naisten oikeuksia, se käsittelee kouiukysymyksiä, työväen lainsäädäntöä, lastenkasvatusta.
Työläisnainen on monipuolisesti toimitettu lehti. Levitä sitä!
Se on yhdysside t. y. naisosastojen kesken.
Sen avustajina on tähän saakka esiintyneet m. m.: Ida Aalle, Anni Huotari, Hilda Seppälä, Lyyli Haikonen, Ed la Lyytinen, Elviira Vihersalo, Roosa Pohjola, Maria Raunio, Hanna Karhinen, Aapo Nousiainen, N. R. af Ursin, Hilma Arina, Anna Genral, Jenny Nuotio, Lydia Lindström, Laina Vesterlund, Olga Mälkiö, Ljuba Ostroumoff, Kirjailijat Fanny Davidsson ja Maila Talvio, Sally Dufva, Hannes Koivu y. m.
Työläisnainen sisältää huvittavia käännöksiä ja seuraa se ulkomaan naisliikettä.
Toveri! Hanki jo tänään lehdellemme vähintäin yksi tilaaja, se nostaisi tilaajalukua kaksinkertaisesti ja takaa lehden kannattavaisuuden.
Työläisnaisen konttoori.
Työläisnaiselle tulevat kirjoitukset ovat lähetettävät joko lehden konttorin kautta (Helsinki, Antinkatu 20) tahi osoitettavat Helsinki, Eläintarha 14, Hilja Pärssiselle, joka hoitaa lehden toimitusta.
Lasten laajempi työ seuraa, kuten sanoimme edellisessä, suurtuotantoa. Sitä puollettiiin silloin ja puolletaan yhä eri maissa väitteellä, että muka maan teollisuus ei voi kestää kilpailua toisien maiden kanssa.
Englannissa käytettiin jo aikaisin lapsia tehtaissa, niinpä kehruukoneen keksijä Arkwrigt'kin otti heitä tehtaaseensa. Kun työväen aseman parannus harrastuksistaan kuuluisa Robert Oven tuli New Lanark'in tehtaiden johtajaksi, niin silloin vallitsevan tavan mukaan oli noin 500 vaivaishoitolaislasta sijoitettu tehtaan työhön ja asuivat ne heitä varten laitetussa kasarmimaisessa huoneustossa. Joukossa oli 6 vuotisia, ja piti heidän tehdä työtä 6:sta aamulla 7:n iltaan. Oli sitten muka järjestetty opetusta illaksi, vaan se tietysti oli tuloksetonta. Monet lapset karkailivat jo tultuaan 12, 14 v. ikään siirtyivät ne kaupunkeihin, vajoten kurjuuteeen.
Tällaiset olosuhteet avasivat Ovenin silmät näkemään, miten kehitys kulki luonnottomaan suuntaan. Voitonhimossaan oli sukupolvi valmis muuttamaan rahaksi kasvavan suvun.
V. 1815 teki Robert Oven yrityksen lasten suojeluslakien aikaansaamiseksi Englannissa. Hän vaati, että alle 10 vuotisia ei saisi ottaa työhön, ja työpäivä 10–18 vuotiaille olisi rajoitettava 10:n tuntiin.
Nämä peräti vaatimattomat ehdotukset nostivat myrskyn parlamentissa, jossa noustiin todistamaan, että lapset muka ilman vaaraa voivat tehdä työtä 14 tuntia. Eräs valiokunta käsitteli asiaa viivyttäen sitä 4 vuotta ja sai lopuksi vähempiä rajoituksia puuvillateollisuuden alalle. Mutta kysymys oli nostettu ja 1833 saatiin voimaan Ovenin vaatimuksen suuntaan käyvä rajoitus sekä ammattitarkastus asiaa valvomaan.
Nekin, nykyaikana valtaa voittaneen, ihmisellisemmän käsityksen mukaan peräti riittämättömät parannukset, joita saatiin alulle, kohtasivat työnantajain puolelta kovaa vastarintaa. — »Valtion ei ole soveliasta sekautua yksityisiin asioihin.» »Rajoitukset loukkaavat vapautta» j. n. e. saatiin kuulla. Työnantajain taholta väitettiin, ett'eivät olot ole niin huonot, kuin kuvattiin. Mutta parlamentin alotteesta toimeenpannut tutkimukset osoittivat toista.
Tutkijakunta v:lta 1832 lausui:
»Kaikkien todistajain lausuntojen mukaan, jotka olemme saaneet kuulla, huomaamme: 1) että lapset, joita pidetään työssä tärkeimmillä tehdasaloilla, yli koko kuningaskunnan työskentelevät yhtä monta tuntia päivässä kuin aikuisetkin. Monet ovat alle seitsemän vielä useammat alle kahdeksan, enimmät alle yhdeksän vuoden. Pelkästä väsymyksestä nämä raukat menevät illallisetta levolle, eivätkä jaksaneet silloin riisua vaatteitaan. Kivut jäsenissä, selässä, lanteissa ja kupeessa ovat tavallisia. Kivun yleisyys ja kovuus on säännöllisesti läheisessä yhteydessä lasten hennon iän ja työn kovuuden kanssa.
»Sellaisina hetkinä tehdyn työn seurauksina on enimmissä tapauksissa pysyväinen ruumiinrakenteen hunontuminen, aivan parantumattoman taudin saaminen ja (ylenmääräisen rasituksen vuoksi) osittainen tai täydellinen mahdottomuus sopivan opetuksen nauttimiseen ja hyödyllisten taitojen hankkimiseen tai niiden hyväkseen käyttämiseen, jos niitä annetaan.»
Lääkäri ja tehtaan tarkastaja Baker lausui: Tehdastyön aikaansaamat ruumiinviat olivat: sisäänpäin vääntyneet polvet, latuskajalat ja selkärangan köyristyminen.»
Tietysti ovat tapaturmat lasten keskuudessa paljon lukuisammat kuin täysi ikäisten. Tohtori Winstanley, sairashuoneen lääkäri Manschester'issa, lausuu, että 106:sta sunnuntaikoulua käyvästä tehdaslapsesta on 47 saaneet vammoja työssään.
Oli ollut tapauksia että 4 ja 5 vuotisiakin lapsia nähtiin tehtaissa työssä. Mutta käytettiinpä heitä muuallakin, yksin kivilouhimoissa. He saivat laskeutua maan syvyyteen, kärrätäkseen irti louhittuja hiiliä kaivoksen suulle, jopa kesti työpäivä 12–16 tuntia. Malmin kärräämiseen käytettiin vanhempia lapsia. Tapahtui että lapset uupuivat työstä siihen määrin, että eivät jaksaneet mennä työpaikalta kotiin. Kun uupunut lapsi oli kaivosaukon kautta tullut maan pinnalle, niin hän kaatui kotimatkalla ja täydyttiin kantamalla saattaa kotiin.
Seuraukset olivat räikeitä, hirvittäviä, ja sittenkin kesti neljännesvuosisadan ajan kamppailla ennenkuin Englanti sai edes vähiä vaatimuksia tyydyttäviä lasten suojeluslakeja. »Todistakaa vaatimuksenne» huusi porvaristo; se ei tahtonut nähdä niitä todistuksia joita elämä esiintoi. Seuraavassa osoitamme, että muuallakin oli asiain tila sama.
H. P.
On syksyinen yö pienessä matalassa huoneessani. Valvon tuskissani vuoteellani, sillä elämäni toiveet olivat murtuneet. Olin toivonut pääseväni seminaariin, kun näin niin suuret joukot kurjuudessa, köyhyydessä olevia lapsia olevan tiedon ja opin puuteessa, ja sydämmestäni halusin tehdä jotain noiden hyväksi. Silloisen käsityskantani mukaan en ollut tilaisuudessa muuten, kun opettajana näiden hyväksi toimimaan ja vaikuttamaan. Sentähden koko sydämestäni antauduin valmistamaan itseäni seminaariin, päästäkseni opettajaksi. Mutta nyt oli tullutkin katkera tieto, joka esti minulta pääsyn. En ollut tilaisuudessa saamaan niin paljon rahoja, jotta olisin voinut koulun käyntiäni jatkaa. Tämä oli katkeraa; jäin kuin lehti tuuleen ilman tarkoitusperää. Elämällä ei ollut tämän jälkeen mielestäni merkitystä.
Omat suruni unhoitan, kun kuulen toisesta vuoteesta katkeraa itkua. Itkijä on vanha äiti, joka sai katkeran viestin kaukana maailmalla olevalta pojaltaan. Äiti-rukka oli saanut raataa mitä kovimmin saadakseen elatusta itselleen ja lapsilleen. Ei nurissut hän vaivojaan, sillä hän toivoi lasten poistavan ne kurjuuden syyt, jotka ovat hänen tiellään. Nyt oli tullut äidille viesti, että hänen ylpeytensä, toiveittensa täyttäjä, jolle hän antoi kaikkensa, itse nähden puutosta ja kurjuutta, jota hän koetti kouluuttaa yli-voimiensakin, — oli tullut juomariksi.
Mitä kertoivat nuo katkerat nyyhkytykset, jotka tuon tuostakin pääsivät rinnastaan ilmoille? Sen tietää ja tuntee yksin äiti, joka on saanut tuskainsa, vaivainsa ja kärsimyksiensä rakkaan lapsen uhrata väkijuomaan alttarille.
Olin aina inhonnut väkijuomia, mutta tänä yönä opin niitä vihaamaan, vieläpä vihaamaan niiden valmistajia ja juojiakin. Ja päätin ruveta taistelluin niiden joukkoon, jotka taistelevat raittiuden puolesta.
Vuosia on kulunut. Astelen sateisena kylmänä iltana katua pitkin, jonka varrella on kapakka. Jo kauvaksi loistaa valo akkunoista ja kuuluu juopuneiden pauhina. Kapakan ovella on pieni, korkeintaan 10 vuotias poika myymässä sanomalehtiä, mukanaan vielä pienempi sisarensa. Molemmat märkinä värisevät vilusta. Väkijoukossa joka pyrkii kapakkaan, huomaavat lapset isänsä, joka on saanut palkkansa työstään tänään. Lapset kiiruhtavat isänsä luokse, joka jo on aika humalassa, pyytävät isää kotiin, jossa äiti odottaa ja jossa ei ote leipääkään. Ei kuule isä heitä, siltä väkijuomat ovat häneltä vieneet kaikki paremmat tunteet. Hän ottaa vielä pojan kädestä tämän ansaitseman lantin ja häviää kapakan ovesta sisälle.
Katkerasti itkien alkaa poika pimeässä taluttaa sisartaan kotia kohti. Kuljen heidän jälessään, mieli täynnä vihaa nykyistä yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, joka sallii mokomaa myrkkyä myydä ja valmistaa, myrkkyä joka tuottaa niin paljon kärsimyksiä ja kurjuutta. Nyt käsitän, että mitkään raittiussaarnat eivät auta, ei auta, jos väkijuomain tulvaa ei saada tukituksi. Tiesin löytyvän puolueen, joka oli noussut taisteluun kärsiväin vähäväkisten raatajain puolesta, jotka olivat ohjelmaansa piirtäneet yleisen kieltolain vaatimuksen. Näihin päätin yhtyä, vähillä voimillani auttamaan heitä luomaan yhteiskuntaa, jossa tuollaiset niin paljon tuskaa ja kärsimystä tuottavat aineet ovat poissa. Siinä syy, miksi tulin kieltolain kannattajaksi.
—ni —ri.
»Mikä on työväelle oikeata ei voi naisillekaan olla väärää. Poljettuina, oikeudettomina, aina sivuun sysättyinä, ei heillä ole vain oikeus, vaan myös velvollisuus puolustautua ja käyttää jokaista sopivaa keinoa vallatakseen itselleen riippumaton asema. Näitä pyrkimyksiä vastaan kohottavat taasen äänensä taantumuksen pahan ilman linnut.»
Aug. Bebel.
Rohkeasti ovat köyhälistöluokan naiset vallankin viime vuosikymmenen kuluessa eri maissa astuneet oikeuksiaan vaatimaan. Nopeasti kohonnut suurtuotanto asettaa köyhälistönaisen luokka-asemansa miehen kanssa saman sorron alaiseksi. Myöskin esiintyy porvarillinen valtio sisällisine hajoamisineen, keskenään riistämiseduista kilpailevine puolueineen ja teennäisine uskontoineen ja siveysoppeineen yhtäläisesti työluokan naisen kuin mielten eteen. Molemmilla heillä on sama umpimähkäinen epävarmuus leipään ja työhön nähden. Molempia kuristaen kerää valtio julmilla välillisillä veroilla miljoonansa tuhlaten ne tarpeellisten, vähemmän tarpeellisten ja tarpeettomat virkamiesten palkkoihin — luonnottomaan ja tehottomaan poliisivoimaansa sekä epäinhimilliseen ja paheksuttavaan sotalaitokseen.
Olojen kurjistumien, kapitalismin harjoittama anarkia joukkoja kohtaan on valmistanut maaperän sosialidemokratian parempaa tulevaisuutta takaaville opeille.
Sosialidemokratia on tullut pelastamaan köyhälistöä niiltä pettäviltä siveellisyyden, uskonnon ja isänmaallisuuden nimeä kantavilta loruilta, joilla joukkojen henkinen ja aineellinen orjuus on tehty mahdolliseksi. Sen totuuksilta eivät mitkään taantumus voimat voi estää voittokulkua. Tässä toteutuu vanha kuvaus kinoksista, joiden täytyy sulaa päivän tieltä.
Mutta sittenkin tuutuu niistä, jotka köyhälistöliikkeen kasvamiseksi saavat vuodesta vuoteen raataa siltä, kuin vastustajan vahvuuteen verraten ei järjestömme vastaisi toiveita. Tämä huonommuuden tunne astuu esiin vallankin katsellessa maamme köyhälistönaisten järjestymistä.
Niin lyhyen aikaa kuin ovatkin meidän naisosastomme työväenyhdistyksissä toimineet, ei ole kiellettävissä, että on saavutettu joltisia tuloksiakin naisten järjestymisen alalla. Valtiollisia ja taloudellisia kysymyksiä ovat työläisnaiset alkaneet pohtia. Yleisten asiain harrastus on heissä siirtynyt sivualalle vanhan kasvatuksen ja huonon tottumuksen aikoinaan istuttamia harhakäsitteitä ja pikkupyyteitä sekä on avarampi, kauemmas ulottuva katsantokanta astunut tilalle. Sekä herätystyö että sosialidemokratian opin levittäminen on saanut lukuisia innokkaita naisia toimintaan. Myöskin ovat järjestöt kasvaneet. Mutta sittenkään ei köyhälistönaisliikkeemme eli toisin sanoen naisten osanotto luokkataisteluun tyydytä niitä vaatimuksia, joita sille ollaan oikeutetut asettamaan ja joita asema siltä vaatii.
»Kuinka niin», kysyttänee.
Tähän vastaa jokainen asiain sisällä oleva, että toiminnassamme on vieläkin paljon heikkoa, siitä puuttuu sitä johdonmukaisesti jatkuvaa voimaa, terävyyttä ja sisällistä lujuutta ja sanokaamme rehellisesti — tietoisuutta, mitä kehittyneen alaluokan taistelu edellyttää. Niitä naisjärjestömme heikkouksia emme saata sivuuttaa eikä voittaa muulla kuin niiden olemassaolon tunnustamisella ja syvälti käyvällä työllä niiden heikkouksien poistamiseksi.
Köyhälistönaisten toimintaa haittaa epätasaisuus, joka ilmenee ajottaisissa innostuksen puuskissa, joiden välillä ilmenee väsäilty niistä. Tähän on moniakin syitä. Ensiksikin istuvat vanhat katsantokannat kovin lujassa vallankin naisissa. Sitten on myös — rohkenen niin otaksua — eräs yksipuolisuus agitatsioonissakin antanut tähän aihetta. Se on paikotellen tavaksi tullut tunteihin vetoaminen. Kun liikkuu puhujana kuulee miestenkin vieläpä itsetietoisten naistenkin lausuvan: »puhukaa niin, että naiset itkevät». Sitten agitaattori-parka kokee »itkettää». Näin joudutaan matkimaan jesuiittamaisia pappeja, jotka pelottavat helvetin tulella ja suloisesti visertävät taivaan iloista saadakseen eukot tuolle »korealle saarnalle» tiputelemaan. Myönnettäköön, että naisessa on tunne voitolla ja että hän tiputtelee kyyneliä helpommin kuin mies, vaan sittenkään ei se ole pätevä syy tekemään agitatsioonia yksipuolisesti tunteihin vetoavaksi. Koeteltu kasvatusopillinen ohje on: »havainnon ja tiedon (järjen) kautta tunteeseen ja lopputuloksena vaikutus tahtoon». Näin tulee agitatsioonin ja propagandankin tapahtua. Selviä asiallisia tietoja, kokemuksia ja totuuksia on esitettävä ja temmattava kuulija niitä tarkkaamaan sekä koetettava saada hänen tajuntaansa käsitys köyhälistöliikkeen luonteesta ja merkityksestä.
Kun tässä onnistutaan, kun on saatu tiedon halu sekä kun työluokan jäsen sitten käsittää elämisensä ehdon olevan kysymyksessä, niin hän liittyy järjestöön ei vaan viikkoa ja kahta varten vaan siellä pysyväisesti työskennelläkseen.
Paljon syvemmälti kuin tähän asti täytyy siis työmme käydä. Sosialidemokratia periaatteita, sosialismin mukaista yhteiskunnan arvostelua ja käsitystä puolueen taktiikasta on ruvettava pohtimaan. Eivät riitä silloin enää pelkät tunteiluun ja vaistomaiseen »mukana kulkemiseen» tottumiset. Ei! Enempi vaaditaan. Karkaisevaa itsekasvatusta, kovaa itsepintaisen jäykkää tietojen kartuttamista ja rohkeutta astua puolueemme suurten pulmakysymysten eteen, niiden esiintyessä niitä tutkimaan.
Tämä tehtävä on suurta, sen tehtävän mittaamaton korkeus viehättää ja innostaa meitä, ja muistakaamme, sen tehtävän edessä emme saa omain voimaimme mitättömyyttä kuvitellen lannistua.
Kun jokainen järjestömme jäsen ahertaessaan tehtaan pölyssä tahi kaupitellessaan kapitalistin rihkamia kaupassa, torilla, hallissa j. n. e. antaa aivojensa työskennellä sosialidemokratian kohottavassa ja valaisevassa ilmapiirissä, niin maamme naisten järjestöt, niin ammatilliset kuin valtiolliset, alkavat sisälliseltä luonteeltaan kasvaa edukseen.
Ensiksikin saa alaluokan naisen, niin maalais- kun kaupunkilaisraatajattaren ajatustapa luokkatietoisen perustuksen. Tältä pohjalta eivät kavalimmatkaan vastustajan valheet, parjaus, houkuttelu, hajotus- ja pettämisyritykset voi häntä järkyttää. Nainen on silloin vapautunut riistäjäin siteistä ja on kelvokas pelkäämätönnä taistelemaan jalon asian: köyhälistöluokan vapauden puolesta. Hänen liittymisensä järjestöön, työväenyhdistykseen tahi siinä löytyvään naisosastoon on hänelle mieleinen velvollisuus. Järjestö kasvaa, kuta enemmän sillä on tietoisia jäseniä, siltä nämä voivat aatetta levittää.
Naisosastomme, joihin suuri osa varsinkin valtiolliseen kysymykseeen kiintyneitä naisia kuuluu, liittää jäsenensä sekä sosialidemokratiseen puolueeseen että sosialidemokratiseen naisliittoon. Puoluekokouksissa on siten naisilla sama vaikutusvalta kuin miehillä, mikäli he sitä käyttävät. S. d. naisliitto, joka kuten tunnetaan on vuodesta 1900 toiminut, pitää myös aikaajoin kokouksiaan ja ovat sen osastot keskushallintonsa sekä äänenkannattajansa »Työläisnaisen» kautta vuorovaikutuksessa. — —
»Sinä hetkenä, jona naiset saavat äänioikeuden, on myös velvollisuuden tunto heissä heräävä ja kun heitä vaaditaan antamaan ääntään kysyvät he itseltään: miksi, kenen hyväksi?» lausuu Bebel kirjassaan »Nainen».
Niinpä johti aikoinaan naisten äänioikeusvaatimus ja nyt sen onnistus siihen, että naisten tuli päästä valtiolliseen itsetietoisuuteen.
Meillä on koetettu karttaa yksipuolista työläisnaisten vaalitoimintaa ja sen vuoksi ovat naiset kautta maamme toimineet etukädessä puolueen järjestyssääntöjen suunnittelemain puitteiden sisässä. Tämä onkin luonnollista, sekä siitä syystä, että pyrkimyksemme alaluokan miesten kanssa ovat yhteisiä ja tuo menettely sitäpaitsi helpoittaa lisäveroista, joita on kartettava, missä siihen tilaisuus. Tähystäjänä ja toimimaan, lisääjänä on edellisen lisäksi s. d. naisliiton keskushallinto ja naisten edustajakokousten asettamat luottohenkilöt piireissä muodostettuina agitatsioonitoimikuntineen tehneet työtä kantamatta kuitenkaan veroja ja menemättä edelle ja ulkopuolelle puolueen pääsöksistä, johon niillä tietysti ei ole oikeutta. Niinpä onkin viimemainittu toiminta epävirallista vaikka kyllä tarpeellista vallankin siellä, missä naiset eivät ole tarpeeksi kehittyneitä astuakseen mukaan kunnallis- ja aluejärjestöjen töihin. Siihen kumminkin on kaikkialla päästävä, että naiset tulevat kunnallis- ja aluejärjestöihin ja naisten luottohenkilöille saadaan sikäli asettaa uusia velvollisuuksia piirinsä naisten järjestymiseen nähden. Sillä aina tulee meitä kannustaa käsky: eteenpäin.
Olen ehkä lukijan mielestä liiankin laveasti käsitellyt naisten valtiollista järjestymistä, vaan sanomaan teki mieli sen, mikä näyttää hetken vaatimalta.
Itsestään on selvää, että ammattiyhdistykseen kuuluminen, ammattiliikkeen tarkoituksen ja keinojen käsittäminen on välttämätöntä jokaiselle valistuneelle ammattityötä tekevälle naiselle. Onnistumattomat lakot, isäntäin ruma mielivalta, työntekijäin ajatuksenvapauden sorto, huonot työehdot, nuo kaikki seikat huutavat sinulle apurina, tehdaslaisena, pesijänä, saunottajana, ompelijana, maatyöläisenä j. n. e. toimiva työläisnainen: »astu ammattijärjestöön, nouse oikeuksiesi puolesta taisteluun!» Porvarit ovat tässäkin tehneet sivuteitä sinut niitä pitkin kulettaakseen eksyksiin. Sellaisia ovat heidän »puolueettomat» ammattiyhdistyksensä. Ne itse asiassa eivät ole puolueettomia, sillä niiden kautta tahdotaan sinua johtaa porvarispuolueiden helmaan. Sinne jos eksyt, niin silloin valtiollisesti vastustajiasi kannatat ja autat heitä lisäämään poliisivoimaa, nylkemään veroja ja tukemaan etuoikeuksiaan. Sen vuoksi on sinun ammattijärjestösi se, joka käy käsikädessä sosiatidemokratisen puolueen kanssa. Siihen liittymällä johdonmukaisesti nostat itseäsi ja osasisariasi.
Köyhälistöliikkeen voima ja sen mahdollisuus saavuttaa voittoja sekä samota päämääräänsä: sosialistiseen valtioon on nimenomaan siinä, että se on tullut historialliseksi välttämättömyydeksi. Suurtuotanto on sille luonut palkkatyöläisissä ja kaikissa asemansa puolesta proletariaattiin kuuluvissa kantajoukon. Työluokan nainen palvelijataresta, muonamiehen, torpparin ja pikkutilallisen vaimosta kaupassa ja konttoorissa työskentelevään hienosti puettuun köyhälistöläiseen asti on eroittamaton osa tuosta kantajoukosta. Sinä päivänä kun hän tuon tietoisuuden omistaa ja viehättyy raivaamaan tietä uudelle yhteiskunnalle, jonka lähestyväin askelten kaiku meille kuuluu, sinä päivänä on köyhälistöluokan siteet murtuvat.
Sitä päivää on köyhälistönaisliike kaikissa maissa valmistava. Suomen työläisnaiset eivät tässä saa jäädä jälelle. Valtiollinen oikeutemme velvoittaa. Meillä ei saada tyytyä pintapuoliseen »kannatan asiaa». Ei sovi luottaa joihinkin »toimiviin henkilöihin», ei kuvitella että liikkeemme voittaa muutamain ponnistuksella, ei olettaa, että »edustajanaiset», »naisagitaattorit» tahi muut yksilöt voivat sanottavia yksinään aikaan saada. Pois siis lapsellinen henkilöin asettaminen asiain edelle. Kuten vaatimukset lähtevät itsetietoisesta köyhälistöjoukosta, niin myös liikkeemme suunta ja voima on tuon joukon vallassa. Yksilöt, auktoriteetit ja johtajat y. m. sellaiset käsitteet, ne kuuluvat porvareille ei meille. Tämäkin on mieleenpantava seikka.
Kun köyhälistönaisliikkeemme edellä viitattuun suuntaan edistää naisten järjestymistä niin on päivän selvää, että sanomalehdistö sille on välttämätön ase. Puoluelehden lisäksi on »Työläisnainen» ainoa lehti laatuaan, joka sekä tietopuolisessa että kevyemmässä kuvailevassa muodossa seuraa maamme työläisnaisten toimintaa. Sen leviämistä voidaan pitää todisteena naisten valistuksesta. Saksalaista naisten lehteä leviää 43,000 vuosikertaa, meillä ei kymmentä osaa tuosta. Häpeäksi on meille viedä Stuttgart'in kokoukseen noin meitä veltoiksi leimaava tieto, vallankin nykyhetkellä kun katseet ovat tänne tähdätyt. Jo tänään siis korjatkaamme asia ja tilatkaamme koteihimme »Työläisnainen». Missä yksinään ei siihen ole varaa yhtykäämme osakkeiksi pari, kolme.
Suomen työläisnaisten olisi siis pyrittävä siihen, että
Nämä kaikki ovat ehtoja köyhälistön asian voitolle, joka nykyajan asettamista tehtävistä on epäilemättä ylevin.
H. P.
Silittäjiä on Helsingissä järjestyneitä nykyään noin 35 % ja tuskin sitäkään, josta kuitenkin on vaikea saada varsin tarkkaa selvyyttä. Osastossa heitä on jäsenenä noin satakunta ja kokouksissa käymisestä pitää huolta kolmisenkymmentä henkeä. Tästä näin huonosta järjestäytymisestä voidaan jollakin taholta luulla, että silittäjilä on hyvä taloudellinen asema. Onkin ehkä paikallaan, että teemme vähän selkoa heidän asemastaan.
Silitystyöntekijöillä, jotka tekevät työtä jossain pesu- ja silityslaitoksessa, on keskimääräinen päiväpalkka 2 markkaa ja 2 markkaa 25 penniä. Siis kehnoimpia palkkoja. Sitten on paljon silittäjiä, jotka tekevät työtä yksinään, omassa asunnossaan; heidän tulonsa voidaan keskimääräisesti ympäri vuoden luettuna laskea 1 markkaan 75 penniin päivältä. On kyllä joitakin silittäjiä, jotka ansaitsevat vähän enempi, joka kuitenkin riippuu suuresti työnlaadusta ja paljoudesta, sillä monellakin useampina päivinä ei ole minkäänlaista työtä.
Niinkuin edellä olevasta näemme, ei silitystyöntekijöillä ole niinkään kiitettävät olot palkkaukseen nähden. Onhan siinä juuri sen verran palkkaa, että sillä voi kitumalla elää: puutteeton toimeentulo ei sanotuilla tuloilla tule kysymykseen.
Työpäivän pituus heillä on varsin sietämätön, lähennellen useinkin 12 tuntia päivässä ja urakkatyössä ei ole mitään rajoja.
Niillä, jotka ottavat töitä kotia tehdäkseen, venyy työpäivä 16:kin tuntiin ja välistä he saavat raataa melkein vuorokaudet ympäri. Varsinkin lauvantaipäivän työnteko tavallisuuden mukaan päättyy vasta sunnuntaiaamuna.
Silityslaitoksissa työskenteleväin silitystyöntekijäin ja silityslaitosten pitäjäin välillä kyllä on olemassa sopimus, että työntekijälle tulee puolet tekemänsä työnteoksista. Tätä sopimusta kylläkin kaikki pienemmät silityslaitokset noudattavat, mutta muutamassa suuremmassa laitoksessa ei tätä sopimusta noudateta, vaan maksetaan työntekijöille ainoastaan joku prosentti heidän tekemänsä työnteoksista. Tämä ei kuitenkaan yksinään ole laitosten pitäjäin syy, vaan ovat siihen suurimpana syyllisinä itse työntekijät. Eihän ole pakko työntekijälle mennä rikkomaan yhteisiä sopimuksia, vaikka työnteettäjät sitä vaativatkin, jos vaan muistetaan pitää mielessä velvollisuudet itseään ja tovereitaan kohtaan, joka velvollisuus on yhteenliittyminen.
Tämä edellä oleva sopimus ei ole mikään edullinen työntekijöille, joten ei sopisi enään moisesta sopimuksesta tehdä mitään vähennyksiä, vaan pikemmin olisi jokunen prosentti lisättävä työntekijäin osalle. On kyliä, se meidän täytyy tunnustaa, silityslaitosten pitäjillä suurenpuoleisia menoja. Puut ovat kalliita ja vuokrat sietämättömän korkeat, mutta sentäänkin hyötyvät silityslaitosten pitäjät moninkerroin enempi kuin itse työntekijät, jos heillä on edes muutamia työntekijöitä työssä. Vaikkapa eivät hyötyisikään mitään, niin sittenkin on työntekijäin käytävä olojansa parantamaan, sillä ei ole työntekijäin pakko raskaan työnsä ohella kärsiä nälkää, vaan on heidän työstään vaadittava sellainen korvaus, että sillä voi tyydyttävästi elää.
Näin kirjoittaa Työmies lehdessä nimim. E. M—ta. Hän kehoittaa silittäjiä tosi teolla yhteenliittymään ja esittää, että korjaus heidän palkkasuhteisiinsa voitaisiin saada korottamalla taksaa silitettävistä esineistä.
Kehoitamme silittäjiä sekä Helsingissä että muualla ryhtymään nopeasti asemansa parannuspuuhiin.
— Köyhän naisen kohtalo. Helsingin lähistöllä Stenholman saaristossa asuu vielä ja on jo asunut 56 vuotta, eräs Backman niminen kalastajamummo. Ikää hänellä on 86 vuotta. Miehensä ja vanhempi poikansa hukkuivat kalastusretkellä Vironmaalle. Kahden pommituksen aikana ovat he siellä olleet, nim. Englantilaisen ja viime elokuun kapinan aikana. Kovaa isoarokkoa on mummo perheineen saanut potea ja omin neuvoin parantua. Kuulo on mummolta kokonaan ja vanhemmalta pojalta osaksi mennyt. Sitävastoin näkee mummo hyvin ilman laseja. Myöskin on hän harvinaisen hyvissä voimissa. Kaikki taloustyöt ja verkonkutomiset toimittaa hän kuin nuori tyttö.
Nyt on kerrottu että saaren isäntä aikoo myydä saarensa eikä tällä mummolla ole mitään sitovaa kontrahtia, joten mummolta voidaan millä hetkellä hyvänsä riistää töittensä hedelmät, jotka puolen vuosisadan kovalla työllä on saatu. Sehän on tavallista.
— Tyttö parka menetti jalkansa. Äskettäin sattui Helsingissä Arvidsonin kivipainossa surullinen tapaturma: 15 vuotiaan työläistytön Hilda Mäkelän toisen jalan murskasi painokone sangen pahasti. Tyttöä joka ei ruhjoutuneesta jalastaan enää käyttökelpoista saane, hoidetaan Marian sairaalassa. Autetaanko työläisnaisia tällaisten onnettomuuksien varalta myös »naisasialla»? Ei suinkaan! Tapaturmavakuutus, kuten sosialidemokraatit vaativat, tuo tällaisiin tapauksiin oikeuksia.
— Alaikäisiä työssä. Hallan tiilitehtaan työnjohtaja käyttää rimojen kokouksessa, Jumalniemen sillan luona noin 8–10 vuotisia lapsia. Yksi näistä on jo ehtinyt loukata itseään. Tämä vain vahvistaa, sitä mitä lehtemme kirjoitussarjassa: Lasten työn suojelus, esitetään.
— Turun ihanneliittolaisten kesäjuhlaa vietettiin t. k. 14 p. Pikku Heikkilän puistossa. Tilaisuudessa piti Elviira Vihersalo tervehdyspuheen, jossa kosketteli köyhälistön luokkataistelun välttämättömyyttä huomauttaen sitä merkitystä, mikä siinä on ertyisesti köyhälistöön, työtätekevään väestöön ja sen asemaan nähden, Ihanneliiton toiminnasta ja sen merkityksestä puhui Hilda Seppälä. Ihanneliittolapset suorittivat vuorokeskustelun »Eri voimia» yleisön pyynnöstä kahteen kertaan.
Runoja lausuivat samoin ihanneliittolaiset Ester Lindgren ja Eemeli Ranta. Useampia lauluja Työväen laulukirjasta laulettiin. Ohjelman loputtua oli lapsille tarjoilua ja leikkejä, jonka jälkeen hilpein virkistynein mielin palattiin kaupunkiin.
Yleisöä juhlassa oli kohtalaisen runsaasti.
Oulussa ja Viipurissa on varsinaiset ammattiosastot mainituilla työntekijöillä, jotavastoin esim. Helsingissä ei heitä pidetä ihmisenäkään. Tätäpaitsi on suuremmissa kaupungeissa niinkuin Tampereella ja Turussa heidän asemansa perin vaikea.
Että tämäkin ammattikunta voisi nousta ihmisten ilmoille, on kutomateollisuusliitto asettunut heidän suhteensa seuraavalle kannalle:
Koska sukkakoneen kutojain ammatti on suurteollisuuden jaloissa ja taistelee olemassaolostaan, niin ei liitto voi ottaa sukkakoneen kutojia jäsenikseen paitsi seuraavilla ehdoilla:
Kaarlo Hellman.
T. k 13 p. vaipui kuolon uneen Viipurin Tiiliruukilla aatetoveri Hilda Maria Nylund, sairastettuaan pitkän aikaa keuhoktautia, 31 vuotisena. Tämä toveri oli eräs niitä hiljaisia Sosialismin hyväksi työskenteleviä, jotka uupumatta omistavat harrastuksensa asiallemme. Hilda Nylund vähävaraisena työmiehen vaimona ei ollut tilaisuudessa tyydyttämään tiedonhaluisen henkensä vaatimuksia. Siitä huolimatta hän luki tarkoin työväen lehtiä, tunsi työväen kirjallisuutta ja toimi paikallisenä järjestömme asiain edistäjänä. V. 1904 liityi hän T. t. yhdistyksen naisosastoon, toimi sen johtajana v. 1906. Talikkalan t. yhdistyksessä hänellä oli luottamustoimia, olipa hän myös ompelijatarammattiosastoa perustamassa ja sen rahastonhoitaja. Vaalitoimintaan hän viime talvena heikoilla voimillaan otti osaa, kuuluen m. m. naisten renkaisiin.
Hilda Nylund voitti sovinnollisen ja valistuneen luonteensa tähden suuren toverijoukon luottamuksen. Allekirjoittanut puheli vainajan tautivuoteella elämästä kuoleman jälkeen. Levollisesti, vapaana kirkon hirmukäsitteistä sanoi vainaja ummistavan silmänsä, luottaen ikuiseen oikeuteen ja totuuteen, joiden puolesta hän oli taistellut, mainiten ymmärtävänsä Kristuksenkin tarkoittaneen opillaan omantunnon mukaista elämää. Vainajan silmät loistivat hänen tietäessään kärsimysten loppuvan. Suremaan jäi puoliso ja poika sekä aatetoverit.
Rauhaisaa unta!
Eräs Toveri.
Matkustaa kesällä on muotiasia. Kaikki herrnskaisethan matkustavat jos ei ulkomaalle, niin ainakin kotimaiseen kylpylaitokseen, tai kaupungissa asuvat maalle, ja maalaiset joko kaupunkiin tai ainakin johonkin toiseen asuntoon, sillä kesä vaatii muuttamista. No niin, minäkin matkustin. Juhannusaattona astuin junaan Helsingin asemalla ja lähdin kohti Hämettä. Sekalainen oli seurakunta vaunussa, ja sekalaiset olivat mielipiteet. Ankarasti siinä eräs helsinkiläinen pikkukauppias arvosteli Työväenpuoluetta, joka oli antanut ruotsalaisten vetää itseään nenästä kieli- ja laillisuuskysymyksessä. Eräs maalaistyömies hyökkäsi taistelun kuumuuteen ja koitti torjua syytökset. Toverini ihmetteli, mitä puoluettahan tuo moittia mahtanee olla. No suomettarelainen hän se on, etkös äänen sävystä tunne sanoin, ja seuraavalla asemalla kun pikkukauppias poistui kuulin maalaismiehen sanovan: »hyvästi suomettarelainen».
Forssassa toimeenpanivat naiset yleisen naisten kokouksen, johon kerääntyikin naisia tupa ja porstua täysi ja piha puolilleen. Puhuin naisten itsetietoisuuden herättämisestä ja innostuneita näyttivät naiset olleen. Samoin puhuin Jokioisissa ja Loimaalla, Jokioisissa, jossa naisosasto näytti hyvin elinvoimaiselta he hommasivat suurta kesäjuhlaa sos. dem. naisliiton hyväksi.
Matkustin sitten Hämeenlinnaan, yleiseen Raittiuskokoukseen, ja sinne olivat kokoontunut suomettarelaiset suurta valtiokaappausta tekemään. Katselin seurakuntaa kokouksessa ja ihmettelin, että useammat edustajat olivat puoli herraskaisia; onko meidän raittiusseuroissa vaan herraskaisia? teki mieleni kysyä, koska ovat edustajikseen valinneet kansakoulun opettajia y. m. puolivillaisia, jotka kokouksessa kehuivat että — me suomettarelaiset sitä olemme tässä maassa raittiusaatetta ajaneet, sillä nytkin me olemme täällä enimmistönä. Kumminkin on valtavana enimmistönä raittiusseuroissa työväki, mutta syvällä maan sydämmessä ollen, eivät osaa aavistaakaan, miten heidän jäsenyyttään käytetään väärin. Pahat kielet kertovat Hämeenlinnan raittiuskokouksen valloitusvalmisteluista, että Helsingissä piti eduskunnan suomettarelaisryhmä kokouksen keväällä, jossa suunniteltiin raittiuskokouksen valloitus. Päämajasta tulleen käskyn mukaan kansakoulun opettajista silloin tarjoutui edustajiksi menemään ja anoi seuroilta valtakirjoja käytettäväkseen. Tulos oli, että suurin osa edustajia oli taatusti suomettarelainen. Olisi hauska tietää, josko useammalle seuran jäsenelle oli milläänlailla selvittely asemaa. Minä luulen, että asema päinvastoin pidettiin niin epäselvänä kuin mahdollista ja puoluenäkökannoista ei puhuttu mitään. Olen usein jo ennenkin ajatellut, miksi ei raittiusseuroissa ole koskaan ottettu keskusteltavaksi, mitä merkitystä on edustajakokoukseen matkustelemisella, miten yleiset kokoukset ovat kehittäviä, miten ne ovat kasvattavia ja innostuttavia. Jos tämä olisi jäsenille selvänä, niin yleisiin raittiuskokouksiin valittaisiin edustajiksi myöskin kansan syvistä riveistä osanottajia. Hämeenlinnan raittiuskokouksen aikana kuulin yhden ainoan kerran työväen marssin säveleet. Puhujaksi oli kyllä pyydetty rouva Pärssistä, mutta se olikin ainoa ohjelma mitä työväelle ystävälliseen suuntaan saatiin kuulla.
Hämeenlinnassa piti työväki kokouksia kahtena iltana, yhtenä puhui toveri H. Pärssinen toisessa toveri M. Autio ja kolmantena puhuin minä, mutta näissä ei montaakaan raittiusmerkeillä varustettuna käynyt.
Lähteissäni Hämeenlinnasta toi eräs köyhä vanha vaimo kukkia, kertoen itkusilmin, miten miehensä nämäkin illat oli ollut humalassa joka ilta ja soimannut häntä siitä, että hän, vaimo tuhlaa aikansa työväenyhdistyksessä. Mutta, sanoi vaimo, minä tiedän, mitä kurjuus on, sillä itse olen saanut sitä kärsiä niin äärettömästi. Se ei ole enää leikkiä, kun kengät jäätyvät jalkoihin pakkasessa työskennellessä.
M. S.
Edessäni on kaksi näytenumeroa sivistyneiden naisten julkaisemista lehdistä. Toinen niistä on suomalaisten porvarinaisten, suurlakon jälkeen julkaisema »Naisten ääni», toinen Pietarissa, venäläisten naisten toimesta julkaistu »Naisten liitto» (Sojus schenstschin). Siis kaksi saman asian, naiskysymyksen, puolesta puhuvaa lehteä.
Kun »Työläisnaisen» tukijoille lienevät molemmat lehdet melkein tuntemattomia, on sentähden hupaista ehkäpä tärkeätäkin tutustua niihin lähemmin. Molemmat lehdet ovat sivistyneiden naisten, tai n. k. intelligensin, toimittamia, luulisi siis suunnan ja käsitteet lyövän yhteen. Niin ei kuitenkaan asian laita ole. Silloin kun meidän yläluokkamme naiset suurlakon jälkeen alkoivat toimittaa lehteänsä, ei heillä näkynyt olleen selvillä päämääränsä, jonka onttoutensa he lehden alkulauseessa lukijoilleen tunnustivatkin. Heillä ei ollut ohjelmaa, mutta he lapsellisesti lupasivat koettavansa »nämä (naisten) mielipiteet ja käsityskannat koota ja järjestää naisten ohjelmaksi». Alkulauseensa lopussa haparoivat jotakin, joka sitten olisi saavutettava isänmaan ja »ihmisyys-aatteen» puolesta. Mutta vaikka kuinka etsisi jotakin sellaista ajatusta, josta voisi ymmärtää, että tässä »naisten ohjelmassa» luvattaisiin työläisnaiselle jotain parannuksia, ei sitä löydä. Meidän porvarinaisemme ovat pyhässä innossaan unohtaneet kokonaan että yleisesti käsitettynä naiselle oikeuksien saavuttaminen on liian vaillinaista, silloin kuin nykyinen yhteiskunta jakaa ihmiset kahteen luokkaan, johon kumpaankin kuuluu miehiä sekä naisia. He eivät tuota ole käsittäneet. He tahtoivat vaan koota naispuolueen ajattelematta sen toteutumisen menestyksellistä mahdollisuutta.
Toisin ajattelevat asiasta venäläiset sivistyneet naiset. Ensimmäiseksi teroittavat he oman luokkansa naisten mieliin maalais ja tehdastyöläisten asemaa. Heitä kehoitetaan tutustumaan maalaisnaiseen, tuohon »mahtavaan, kuningattaren katseella ja käynnillä varustettuun orjan orjaan», jossa niin selvästi kuvastuu omintakeisuus ja itsenäisyys, mutta joka samalla on sielun sekä ruumiin puolesta orjamaisen alistumisen perikuva. Toiseksi asetetaan heille tutkittavaksi tehtaalaisnainen, kaksinkertaisesti epäoikeutetussa asemassaan. He ovat käsittäneet sen tosiasian, ettei mikään yhteinen naisten ohjelma voi yhdistää kapitalistinaista ja proletaarinaista, he sanovat: taistelkoon proletaarinainen oikeuksiensa puolesta itsetietoisen proletariaatin riveissä, mutta me intelligentit, jotka tietomme ja sivistyksemme olemme saavuttaneet heidän hikensä ja verensä kustannuksella, olemme velvolliset häntä avustamaan tässä taistelussa.»
Siinä kaunista jo oikeuden tuntoista kieltä, joka meikäläiselle on harvinaista. Naisasiaa lähdetään siellä ajamaan juuresta, eikä latvasta kuten meillä.
Saamme siis jäädä odottamaan, valkeneekohan meille koskaan se päivä, jolloin maamme oppineet naiset alkavat käsittää asian todellisen puolen?
H. K.
Verisin taantumusvuosi kului. Sodan kauhut, kenttä- ja sotaoikeus, alinomaiset karkotukset, kotitarkastukset ja vangitsemiset kiduttivat kansaa. Kuitenkaan ei voitu poispyyhkiä työväenliikettä. Syksyllä 1906 alkoi uudistetun toiminnan ammatillinen työväen järjestö, johon nykyään Räävelissä noin kymmenen ammattikuntaa on liittynyt. Niinpä on metallityöläisten liitossa yli 1,000 jäsentä.
Myös palvelijataret ryhtyivät jälleen järjestäytymään. Jos kohta onkin taantumus voimakas, niin täytyy työväen saada toimintavapaudelleen myönnytyksiä hallitukselta.
Ensimmäiset kokoukset täydyttiin pitää salaisesti. Kokoontui noin 10 ja joskus useampikin henkilö. Poliisin harhaanjohtamiseksi ilmoitettiin kokousten olevan juhlia tahi tanssitilaisuuksia, missä osanottajat leikkivät ja huvitelivat. Nuoria, valenimen suojassa liikkuvia sosialistisia agitaattoreja pidettiin puhujina ja ohjaajina. Toverit Ast, Sild ja Kochman tekivät työtä, kunnes nuoret tytöt itse kehittyivät esiintymään.
Helmikuussa 1907 pitivät naispalvelijat virolaisen kuvernöörin luvalla ensimmäisen julkisen kokouksen Räävelissä. Odottamattoman suuri oli osanotto. Noin 2,000 henkeä oli rientänyt yhdistykseen »Estonia», vaan saliin mahtui vain 700–800. Naispalvelijat olivat kokouksen kutsuneet, he sen johtivat ja pitivät alustukset. Kun oli valaistu palvelijain sietämätön asema ja tunnustettu parannuksen tarpeellisuus, valittiin komitea laatimaan sääntöjä palvelijain ammattiosastoa varten ja hankkimaan niille vahvistusta. Kaksi kertaa palautti kuvernööri säännöt tahtoen tietää tuleeko yhdistykselle lakkorahasto ja josko yhdistyksen omaisuus, sen lakkautuessa joutuu seisovalle laitokselle. Kuvernöörin tukahdusyritykset eivät saaneet naisia ja tyttöjä peräytymään. Kuinka aiheeton kuvernöörin kysely oli, todistaa se, että ammattiosastoilla on yleisesti lakkorahastoja ja senaatti katsoi sellaisen luvalliseksi.
Toukokuun lopussa saatiin säännöt vahvistetuiksi. Mutta järjestymistyön vaikein puoli ei ollut sen osaksi tullut ahdistelu hallituksen puolelta.
Porvarilliselle yhteiskunnalle oli odottamatonta, että palvelijat eivät enää nöyrästi alistuneet vaan nousivat vaatimaan oikeuksiaan. Se oli herrasperheiden mielestä kuulumatonta, että tytöt, jotka heillä söivät ja saivat heillä yösijan enempää vaativatkaan, he olivat mielestään näitä armosta pitäneet hoidossa, joten katsoivat voivansa vaatia näiltä kiitollisuutta. Niinpä alkoi vastustus, jonka tulos oli että järjestöön kuuluvia, kokouksissa käyneitä tahi siellä esiintyneitä eroitettiin paikoistaan. Mutta ei siinä kyllin. Tuttavapiirit pitivät huolen, ettei häädetty saanut paikkaa.
Lyhyessä ajassa tuli 20 nimeä mustalle listalle. Monet joutuivat näistä ahdinkoon, toiset ovat Räävelistä poismuuttaneet. Eräs tyttö oli 10 vuotiaasta palvellut 70 vuotiasta naista, viimemainitun pakoittivat sukulaiset ajamaan tytön pois, vaikka tämä oli paikkaansa hyvin kiintynyt.
Vaikka saksalaiset ja virolaiset porvarilliset yhdistykset taistelevat valtiollisesta vallasta keskenään ovat ne palvelijain sorrossa yksimielisiä. Luulisipa olevan luonnollista, että puolittain orjallisessa riippuvaisuudessa elävä virolainen porvaristo tukisi vapautensa puolesta taistelevia palvelijattaria. Mutta päinvastoin. Virolaiset rouvat ruikuttavat saksalaisten tapaan palvelijainsa »tottelemattomuutta, kiittämättömyyttä» ja »jumalattomuutta». Joukkovainon seurauksena on moni peräytynyt järjestöstä, peläten pois häätöä. Se on tosin haitallista, vaan ei voi liikettä estää, sillä maaperä on jo luja.
Luonnollisesti ei liike pysähdy Rääveliin vaan leviää toisiin kaupunkeihin ja sitä tietä koko maahan, sillä kaikkialla vallitsee sama huono asema ja parannusten tarve, joka voi ainoastaan ammatillisen järjestymisen kautta tulla autetuksi.
M. Martna.[1]
— Muhamettilaiset ovat, »Sojuschenstschin'in» mukaan, innostuneet naisasiaa ajamaan. Arvellen kumminkin naisten tasaarvoisuuden sotivan uskontoa vastaan, kääntyivät he pappiensa puoleen pyytäen heiltä lausuntoa asiasta. Niinpä eräskin papeista vastasi: »Allah on luonut kaikki ihmiset yhdenvertaisiksi. Koraanissa ei löydy mitään määräyksiä jotka rajoittaisivat naisten oikeutta ottamaan osaa yhteiskunnallisiin asioihin, ja jos hän kerran saa oikeuden olla valitsijana, täytyy hänen myöskin olla valittavana; se ei ole ristiriidaassa scharia'in (uskonnon) kanssa... Heillä on aina ollut oikeus ja mahdollisuus puolustaa etujansa ja seisoa oikeuksiensa puolesta tuomarien, opettajain, jopa itse profetankin (Muhamedin) edessä...»
— Japaanin naisten ominaisuuksiin »pysyä sukupuolensa kutsumuksessa» vetosivat meilläkin taantumusmieliset, kun tuli puhe siitä urhoollisuudesta, millä Japaani vastusti viime sodassaan Venäjää. Se on äitien ansio, jotka eivät uneksi julkista toimintaa, vaan pysyvät lasten kasvattajana ja »miehen apuna». Tosiasiat puhuvat kuitenkin toista. Naisasia on Japaaniinkin löytänyt tien vaikka porvarisluokan miehet sitä vastustavat. Niinpä kielsi parlamentti 1892 naisilta oikeuden olla sanomalehtien toimittajina ja julkaisijoina. Oli näet tapahtunut, että nainen oli julaissut sosialidemokratista lehteä. Nainen saa sentään avustaa lehteä, vaan ei pääse yliopistoon.
— Kaikkia turkulaisia jotka ovat allekirjoittaneelta tilanneet »Työläisnaista» huomautetaan, että pitävät velvollisuutenaan käydä tilittämässä puolivuosimaksun. Sama ottaa vastaan uusia tilauksia.
Hilja Seppälä.
Puutarhakatu 17 a.
[1] Kirjoittajan nimeksi on lähdetekstissä merkitty »M. Mortüa». MIA huom.