Julkaistu: huhtikuun 25 p. 1907
Lähde: »Työläisnainen», n:o 17–18, huhtikuu 1907, s. 129–146. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Digitalisointi: Kansalliskirjasto, Joonas Laine
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Hilja Pärssinen. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät tai tekijänoikeuden tila epäselvä.
»Me valmistamme kaikkea, mutta emme vaan todellisia ihmisiä; me valkaisemme liinavaatetta, karkaisemme ja jalostamme terästä, puhdistamme sokuria, muodostamme porsliinia ja painamme kirjoja. Mutta puhdistaa, muodostaa ja jalostaa yksi ainoakaan elävä henki, se ei sovi yhteen meidän laskujemme kanssa eduista».
John Ruskin.
Menkäämme kaduille — tai paremmin, menkäämme laitakaupunkien, esikaupunkien kujille — ja katso, näiden mottona olevien sanojen totuus astelee jalan käyden, elävinä ihmisinä meitä vastaan. Hirvittävä totuus. Alkaen aikamiehiksi varttuneista nuorukaisista, joilla on täysin selvillä maailman kaikki synnit, joita he hallitsevat kuin kuningas valtakuntaansa, näemme siellä lapsia joukkoihin kokoontuneina aina ensi äänteitään soperteleviin puotivuotiaihin asti. Tuon pojan pitäisi mielestäsi olla jotain ammattia oppimassa, tuon tytön koulutunnilla, tuon lapsen lastenseimessä, tai — tietysti mieluummin — kodin suojelevassa kätkyessä. Nyt on maantie koulu, seimi, kehto ja ammatti samalla kertaa. Miksi?
Siksi, että keneltäkään ei riitä aikaa, voimia, ymmärrystä, tietoja näille. Kenen lapsia he ovat? Kysy heiltä. »Lapseni, ketkä ovat vanhempiasi?» Kuulet ilkkuvan härnäävän vastauksen: »maailman Matti on isäni», tai »terva Jussi» tai »takku Saaraksi sanotaan äitiäni...» Usein saat tyytyä tälläisiin tietoihin. Mutta kuinka kammottavan todellisia, oletko koskaan ajatellut, ovat nuo uhittelevat vastaukset kaikessa hirtehisessä ivassaan.
Ja sinä alat ajatella ja vastauksia karttuu kosolta. Ketkä ovat heidän vanhempansa? Keitä yleensä sanotaan vanhemmiksi? Onko se vanhin, joka on lapsen siittänyt ja synnyttänyt? Ei, se yksin ei riitä. Vanhin, se on se, joka lapsen kasvattaa, hoitaa, holhoo... Kuinka, tahdotko siis väittää, ett'ei näillä lapsilla olisi ollenkaan vankempia? Kyllä, niin juuri...
Eräs ruotsalainen kirjailijatar väittää, että maailmaan ei ole vielä syntynyt ainoatakaan lasta, jonka todella saisi sanoa olevan kasvatetun, sen sanan kauneimmassa merkityksessä. Siis, jos meiltä kaikilta puuttuu paljon kasvatuksen suhteen, niin täytynee kait myöntää, että puuttuu paljon vanhempienkin suhteen. Kuinka ei siis näiltä maantien lapsilta?
Ketä meidän tulee syyttää, ketä ihmetellä?
Onhan vastaus selvä: olosuhteita.
Tuon tytön äiti pesee aamusta iltaan vieraille lakanoita, paitoja, esiliinoja, lattioita, akkunoita. Voimat, kyky ja taito ovat väsyneet, kun hän illalla palaa kotiin. Oma lapsi jää pesemättä, kampaamatta, puhdistamatta. Tuon pojan isä on savussa, kuumuudessa ja pölyssä kaiken päivää karkaissut rautaa. Illalla, kun hän saapuu kotiin, on vuode paras. Oma poika jää karkaisematta elämän varalle.
Kun sitten palaat keskikaupungille, näet akkunat täynnä mitä huolellisimmin valmistettua, koristettua, silotettua tavaraa. Puhumattakaan loistokankaiden ihanasti sädehtivästä silkkinukasta tai hienojen runoteosten kultaniteistä, ovat akkunoiden näytetavarat aina pieneen pyöreään saippuapalaseen asti erinomaista voimaa, työtä, huolta ja nerokkaisuutta todistavaa. Ah, ajattelet, miten paljon on maailmassa kaunistakin. Korkea on taide jo, korkea teollisuus. Entä ihminen! Säpsähdät. Ihminen? Muistuvat mieleesi nuo inhoittavat likaiset lapset... Lapsi, eikö juuri lapsi ole ihmiskunnan kallein, kaunein, pyhin omaisuus? Eikö jokaisella syntyneellä lapsella ole jumalallinen kieltämätön oikeutensa tulla kehitetyksi, puhdistetuksi, kasvatetuksi, valmistetuksi. Kuka tai kutka ovat uskaltaneet riistää häneltä hänen oikeutensa? Tosiaan — mitä mielettömyyttä! Pieninkin esine meidän aikanamme, aina tulitikusta alkaen, saa mitä huolellisimman valmistuksen, mitä somimman sievistyksen osakseen. Kuinka hyvältä tuoksuu tuo saippua, jonka ostit tuosta näyteakkunaita, kuinka ihana on kultanide tuossa hienossa kirjassa, jonka veit kotiisi. Kaikkeen, kaikkeen on ihmisnero, ihmiskekseliäisyys, ihmistyö lyönyt korkean kulttuurin leiman, ja nuo lapset kujilla ja kaduilla? Kuinka hoitamatonta, kuinka puhdistamatonta, siivotonta, kasvattamatonta, sievistämätöntä... Tänään vielä on siis tulitikulla, saippuapalasella, kengällä, napilla, niillä tahansa suurempi oikeus tulla huolitellen, kauniisti, sirosti, puhtaasti valmistetuksi kuin — lapsella. Mikä erinomaisen kunniallinen, viisaasti harkitseva yhteiskunta: nappi on sille tärkeämpää »kansallisomaisuutta» kuin lapsi. Niin poljetaan, rikotaan lapsen oikeuksia.
Vihasi nousee, mitä enemmän teet vertailuja. »Kaupan ja teollisuuden rappeutuminen on ihmiskunnan häviö», sanoo tuo nappitehtailija. Mutta jos hänelle sanotaan: »ihmiskunnan rappeutuminen on kaiken häviö», nauraa hän. Ja niin on kaikkialla muualla. Katso tuota palatsia. Tuhansien yksilöitten mielikuvitus, ajatus, järki tarmo, voima on sitä yhdessä rakentanut. Samoin — mikä hieno taito ja maku on piirtänyt viivoja tuon ihanan savimaljakon kylkeen. Tuolla palatsilla on ollut oikeus silotuttaa, valkaista, koristella itseään aamusta iltaan. Tuhannet isät, kenties äiditkin ovat siinä olleet puuhassa, mutta noiden samojen isien ja äitien lapsilla — heille on täytynyt riittää vain tunti, puoli tuntia, joku minuutti, toisinaan ei sitäkään. Lapsen oikeudet, missä ne ovat?
Ja kuitenkin — eikö jokaisen lapsen ruumis ja sielu ole ihanin temppeli kuin yksikään käsin rakennetuista, eikö jokainen ihmiselämä saattaisi olla kaunein, kultaniteinen runoelma kuin yksikään mielikuvituksen luoma...
Saattaa. On, Ja juuri siksi on ihmiskunnan taisteltava lapselle oikeudet. Ketkä niitä kipeimmin kaipaavat? Etkö tunne rintasi sykähtävän, työläisäiti?
F. D.
»Ylipäänsä on historia sellaisena kuin se nuorille esitetään, paras syy siihen, että nuoriso ihailee sotaa».
»Tytöt, joiden ei tarvitse 'sotaan lähteä', saavat historialliset tietonsa aivan samoista kirjoista kuin pojatkin. Siten muodostuu naispuolisessa nuorisossa aivan sama käsitys, joka ilmenee sotilassäädyn ihailuna ja kateellisena tunteena siitä, ettei voi taisteiluihin ottaa osaa».
Bertha von Suttner: »Aseet pois».
»Se on lorua, että on niin monta mieltä kuin miestäkin — ihmiskunnalla on yksi järki ja se alkaa sekaantua. — —
Molemmat armeijat, sadat tuhannet ihmiset seisovat toisiaan vastassa, väistymättä paikaltaan, ja lakkaamatta lähettävät kuulia, jotka jyristen räjähtävät: ja joka hetki muuttuvat elävät ihmiset raunioiksi — — — He alkavat ampua jo omiaankin, luullen lyövänsä vihollista — — Te nuoret, te joidenka elämä on vielä edessäpäin, suojatkaa itsenne tuolta kauhulta, tuolta mielettömyydeltä. Eihän ole enää voimia kestää sitä: Veri tunkee silmiin. Taivas sortuu päällemme, maa halkeaa jalkojemme alta».
Leonid Andrejev: »Punaista naurua».
Jo kauvan on ihmiskunnan kauneimpana unelmana ollut maailman rauha. »Loppuvatko koskaan sodat», kysyy ihmisyyden ystävä, kauhistuneena niistä hirmutapahtumista, joita päivän lehdet kertovat verilöylyistä. Historian lehdet ovat veren kostuttamia, veren, joka on vuotanut jos minkäkin nimellisten »isänmaallisten» ja uskonnollisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Kansat huokaavat militarismin ikeessä ja sodan verihaamu nostaa yhä uudestaan uhaten päätänsä. — »Loppuvatko koskaan sodat», kysyy tällöin entistään tuskaisammin valistunut ihminen. Loppuvatko? —
Rauhan aatteella on juurensa kaikaisessa menneisyydessä, vaikkakin sen ajaminen esiintyy uudemmassa ajassa järjestettynä työnä. Kumminkin tulemme rauhanliikkeen ajamista tutkittuamme siihen käsitykseen, että rauhan pyrinnöt ovat yhä voimakkaammiksi kasvamassa ja täytyy rauhan-aatetta ajavien astua askel lähemmä sosialidemokratiaa, jos mielivät jotakin voittaa.
Vähän voitetaan vetoamalla tässäkin asiassa yksilön hyvään tahtoon, jos olevat olot, vallitseva järjestelmä saavat esteettömästi jatkua. Kasvatus rauhan aatteeseen ja sotaisten ihanteiden hylkäämiseen ovat kyllä paikallaan. Sille on koulussa ja kodissa empimättömästi valmisteltava tilaa. Äitien ja opettajain on tässä suoritettava pyhä velvollisuutensa tulevaa polvea kohtaan. Sankaruutta, ei murhaajan, ei orjamaisen sotilaan vaan elämän sankaruutta, työn urhoutta oppikoon uusi polvi ihailemaan. Siten on sille viitottu tie, jota kulkien valtio ja yhteiskunta kypsyy muodostamaan kansainväliset asiansa ilman sotajoukkoja hirmuisille varustuksineen.
Tiedämme sotain olevan joko hyökkäys- tai puolustussotia. Edellisiä julistavat porvarilliset valtiot valloittaakseen lisää väestöalueita veroriistoa varten. Siten myös saavat he lisää kauppa- ja teollisuusalueita ja laajentaa voittavan maan kapitalistiluokka sodan kautta anastaja-asemaansa. Sotalaitosta tukee yläluokan mielipide, tuon luokan, joka työntää poikiaan upseeri-urille ja asettaa tyttärensä avioliittomarkkinain halutuiksi voittoesineiksi. Upseeristo omaa noilla markkinoilla taattua luottoa — mitäpä syytä olisikaan siis yläluokan seisovaa sotajoukkoa paheksia.
Sotalaitos on vähitellen käynyt myös teollisuuden harjoittajille välttämättömäksi. Se kuluttaa paljon aseita ja tarvis-aineita antaen tehtaille hyviä tilauksia, muodostaen siten taatun ja maksukykyisen ostajan.
Sotaväki, seisovat joukot sen lisäksi kuluttavat paljon ravinto- ja nautintoaineita — kauppiaatkin voivat lyödä rahaa tuon epä-ihmisellisen laitoksen kustannuksella.
Mutta sodan kanuunain soidessa kaatuu päitä, tehdään tuhoja; vuodessa hävitetään, mikä kymmenissä rakennettiin. Ja kuka kipeimmin kärsii? Köyhälistö, tuo ajettuna laumana kulkeva karja. Köyhät sotilaat toisiaan teurastavat, itse vähääkään hyötymättä.
Ei mikään sota ole nostanut proletariaattia. Riistäjille on voitetut saaliit joutuneet.
Kuinka järjetöntä onkaan siis köyhien lähteä toisiaan surmaamaan. Veljestyvä, valistuva proletariaatti ei ole moisiin tekoihin ryhtyvä. Se laskee kerran aseensa. Olkaamme siitä varmat.
Mutta sotajoukoilla on kapitalistisessa valtiossa toinenkin tehtävä. Se on kansan kurissa pitäminen. Sen avulla estetään »väestöjen kapinallisuutta». Tullapa mielenosoitus, lakko tahi muu »yleistä rauhaa (vallassa olijain etuja) uhkaava» tapaus, pianpa silloin pistimetkin osaansa näyttelevät. Ja tämä on eräs väärän järjestelmän inhempiä ilmauksia. Se ajaa veljen veljeään, pojan isäänsä vastaan, se saattaa saman maan köyhät sotapojat saman maan köyhiä työmiehiä vastaan. —
Moisesta luonnottomasta raakuudesta on valistunut proletariaatti lopun tekevä. Miehet, naiset, te ihmiset, joilla on tunne ja järki elkää antako rauhan päivän viipyä!
Sanoimme myös olevan puolustussotia. Ne ainoastaan ovat hyväksyttäviä. Mutta ne loppuvat kansainvälisen sosialidemokratian valistaessa köyhälistöä kussakin maassa siten, että ei ole enää hyökkäyssotiin lähteviä miehiä ja saman sosialidemokratian otettua haltuunsa johto eri valtioissa, etteivät hallituksetkaan enään kansainvälisiä asioita näe tarpeelliseksi sodilla ratkaista. Ratkaisu selvitetään kansainvälisten tuomioistuimien ja sovinto-oikeuksien kautta. — — —
Suomen kansan »yleinen asevelvollisuus» lakkasi mielivallan käskemänä. Sama mielivalta ei ollut kyllin luja saadakseen kansaamme alistetuksi »itämaalaiseen militarismiin». Sotilaskysymyksemme astunee taas pian näyttämölle. Sosialidemokrateilla on tässä asiassa selvä ohjelma. Sama mikä on toistenkin maiden aatetovereilla. Kansan asestaminen ja puolustuskuntoiseksi tekeminen ilman seisovia sotajoukkoja on haaveilusta vapaalle järkiperäisyydelle nojautuva vaatimus. — —
Jos Suomen kansa rauhan kysymyksessä pääsisi tuolle asteelle, olisimme jo suurmaista edellä — tietä viittomassa.
Rauhan aatetta ei ole haaveena katseltava, vaan on siihen käytännössä pyrittävä. Mutta tulee myös tietää, ettei löydy toista voimaa tätäkään suurta kysymystä ratkaisemaan kun sosialidemokratian valistama köyhälistö. Tämä muitakin ajan suuria edistyskysymykstä päämäärään vievä punalipun armeija on myös kykenevä lopettamaan sodan ja laskemaan »aseet pois». Rauhan aatetta ajaessa on tämä seikka lukuunotettava.
H. P.
Pois ne, jotk' ei konsaan muista, että kaikki verraton heikkoin voimain, hehkumielten jännittämäin, työtä on. Pois se katse, jolle esteet, vaan ei maali selviää.
Viktor Ryrtberg.
Isäni kuollessa olin 7 vuotias, jouduin maalle sukulaisten hoitoon. He kuitenkin laittoivat minut myöhemmin äitini luo hänen pyynnöstään. Olin silloin täyttänyt 12 vuotta ja äidistäni ei minulle oltu kerrottu mitään erityistä, hänestä säilyttämäni muistot, olivat hyviä ja kun mielikuvitukseni vielä lisäili niitä, niin oli edessäni ihannekuva äidistä, kuten se lapsilla tavallisesti on. Kuumeisella odotuksella toivoin sitä aikaa jolloin hänen piti saapua minua noutamaan luoksensa, sillä olihan niin hauskaa taas päästä äidin luokse ja saada käydä koulua, johon minulla siellä maalla ei annettu tilaisuutta, vaikka koulu oli aivan talomme vastapäätä. Muistan vallan hyvin sen päivän joulun jälestä, kun nähdessäni toisten lasten laukut kädessä kiiruhtavan koululle, kysyin tädiltä pääsenkö minäkin nyt kouluun, sillä olettehan te jo minulle luvanneetkin, että joulun jälestä laitatte.
Kyynel vierähti silmääni kun täti vastasi: »et sinä lapsi rukka jouda.» Kun täti sitten kertoi sedälle, että minunkin mieleni olisi tehnyt kouluun, vastasi hän, että kunhan tässä omat lapsetkin saisi kouluutetuksi. Tunsin silloin mieleni äärettömän katkeraksi. Siitä asti kun kuulin, että minä olen vieras, jota ei voida kouluuttaa, kasvoi ikäväni entistään suuremmaksi ja äidin odottaminen tuntui melkein loppumattomalta. Lapsellisella luottamuksella laskin joka päivä viikkoja ja kuukausija ajatellen, »voi, voi, kuin pahan kuluisi tämä aika, että pääsisi taas äidin luo».
Aika kului, vaikka hitaastikin. — Äitini tuli ja oltuaan noin viikon päivät vieraana tädilläni taksimme yhdessä matkalle kotiin, iloitsin paljon matkastani ja huomioistani. Pimeänä syyskuun iltana saavuimme sitten äitini asuntoon.
Tölli, jossa asuimme, oli esikaupungin laidassa metsässä yksinäisellä paikalla. Se oli jaettu hienolla lautaseinällä kahdeksi huoneeksi, joiden suuruus oli noin 21⁄2m joka puolelle ja korkeus 3 metriä.
Kyökin leipäuuni otti suuren tilan. (Kun oli oikein kylmä lämmitettiin sitä joskus öisinkin). Se teki sen tuntuvasti pienemmäksi kamaria. Äitini oli ostanut mökin syksyllä, taikka oikeastaan vaihtanut tämän entisen torpan kanssa siinä tarkoituksessa että olisi saanut suuremman kuin entinen, joka talvella olisi käynyt hyvin ahtaaksi ja tukalaksi viidelle hengelle. Meitä oli 4 lasta ja äiti. Hän oli tottumaton tällaisissa asioissa ja niin saivat häntä petetyksi aikatavalla. Hänen täytyi maksaa väliä vielä rahassakin asunto kelpoisen mökin lisäksi. Tästä uudesta ei ollut ajattelemistakaan talviasunnoksi ilman suuria korjauksia. Koska näin oli käynyt, niin ei auttanut muuta kuin tyytyä.
Onneksi oli äidillä jonkunverran säästöjä, jotka oli aiottu talveksi, mutta nyt ei auttanut muuta kun panna nekin kaikki menemään. Tällä tavoin jouduimme aivan tyhjin käsin aloittamaan talvea, ja vaikka olimme ajatelleet laittaa huoneita ainoastaan itseämme värien, niin täytyi kuitenkin talven päälle luopua tästä ajatuksesta, koska toimeentulo kävi tukalaksi. Äitikään ei päässyt mihinkään ansiotyöhön, kun nuorin lapsi oli vasta alle vuoden. (Tämä oli yksinäinen lapsi). Minä kävin koulua, ja toiset olivat kykenemättömiä nuorimman vaalijaksi. Sentähden ilmoitti äiti ottavansa huonetovereita, sillä saisi hän niistä edes jonkunverran ansiota.
Eräänä päivänä tuli sitten äidin luo kaksi naista kysymään asuntoa ja olivat ilmoittaneet olevansa prostitueerattuja ja tässä kaupungissa poliisin kirjoissa. Kun äitini epäili eikä taidonut oikein uskaltaa heitä ottaa, niin he vakuuttivat että ei heidän tähtensä suinkaan tule talonväelle mitään pahaa, sillä he ovat kotonaan ainoastaan päivällä ja kotiinsa he eivät suinkaan tuo vieraita eikä väkijuomia.
Äitini sitten, kun he olivat nämä lupauksensa tehneet, myönsi heille asunnon vielä varoittaen, että eivät vaan rupesisi kovin julkeiksi ja siten toimittaisi häntä pois mökistään lapsinensa. Kun minä tulin koulusta kotia kertoi äitini saaneensa vuokralaiset ja sanoi, että ei näistä pitäisi jutella muualla, koska niitä ei ole juuri luvallista pitää asunnossa. Ihmettelin hiukan, kun äitini kielsi minua juttelemasta, että minkälaisia ne sitten oikeastaan ovat, joita täytyi niin salata.
Äitini selitti sitten tarkemmin ja sanoi, että täytyyhän hänen ottaa vaikka ei tahtoisikaan, kun olemme niin kpvin aineellisessa hädässä. Ymmärsin hänet hyvin ja lupasin olla vaiti.
Muutamia viikkoja he olivat jo asuneet meillä ilman minkäänlaista moitetta, kun sitten eräänä yönä tulikin toinen heistä mukanaan kaksi herrasmiestä ja pyysivät päästä sisälle. Äitini oli ensin kovasti vastaan, mutta sitten kuitenkin lopulta suostui, kun herrat lupasivat maksaa.
Tällä tavoin saatuaan luvan tuoda kerran, rupesivat he tuomaan yhä useammin. Niinpä eräänä yönä toivat he mukanaan kolme herraa. Sitten he istuivat kamarissa ja puhuivat, mitä sylki suuhun toi ja mitä ainoastaan voi puhua sellainen, joka on juonut itseltään järjen. Toinen naisista huomautti, että ei heidän pitäisi puhua sellaisia, sillä jos lapset ovat hereillä, niin ne kuulevat.
Minä nukuin kahden pienemmän siskoni kanssa uunilla ja herrat eivät olleet meitä nähneet. He rupesivat ihmettelemään, että mitkä lapset? Eihän täällä ole muita kuin tuo, joka nukkuu kehdossa. Äitini sanoi, että onhan hänellä kolme lasta 12-vuotias vanhin (tarkoittaen tällä minua) ja nukkuvat tuolla uunilla. Silloin kun herrat tämän kuulivat, niin jokainen tietysti oli halukas näkemään, onko siinä puheessa mitään perää. Minä nukuin uunilla kissan unta, kuulin kaikki ja koitin piiloutua niin hyvin kuin voin, mutta herrat ottivat tuolin ja tulen avulla keksivät minut piilostani. Nyt heille tuli miettimistä, mitenkä saisivat minut alas. Sen täytyy tapahtua hinnalla millä hyvänsä. Markkoja sateli toinen toisensa perästä uuninlaidalle, ja kun eivät nekään auttaneet, niin näki eräs herra parhaaksi vetää minut alas. Kun minä näin, että ei tässä muu auta kuu tuleminen, niin pyysin pukeutua ennen tuloani. Herra sanoi sen olevan tarpeetonta, mutta suostui kuitenkin odottamaan vieressä seisoen niin kauvan. Päälleni saatuani tulin alas ja nuorin herroista otti minut heti syliinsä ja sanoi, antavansa minulle vaikka kuinka paljon rahaa, jos suostun istumaan hänen polvellaan ja katselen häntä silmiin. Minua iletti katsella herraa silmiin, kun ne olivat niin juopuneen näköiset, ja heti ensimmäisen tilaisuuden sattuessa luikahdin pois, puin nutun ylleni, tempasin kirjat, läksin vihoissani ja ajatellen, että kunhan pääsen koulusta, niin lähden hetipaikalla työhön. Niin menin tädin luo odottamaan aamun tuloa.
Tällaisia tapauksia sattui sitten myöhemmin hyvinkin useaan. Tulivatpa herrat niinkin julkeiksi lopulta, että lähettivät minua ajureilla hakemaan luoksensa, ja kerran kun eivät tavanneet tyttöjään kotona, niin rohkenivat kysyä äidiltä minua, vaikka hyvin tiesivät, että olin vasta kesällä täyttänyt 12 vuotta. —
— Vielä nytkin täyttää kauhu mieleni, kun muistelen noita aikoja, jolloin pakoilin petomaisia herrasmiehiä ja pelkäsin omaa äitianikin, joka näytti olevan valmis uhraamaan minun viattomuuteni paheiden roviolle. Minä silloin raivosin vastaan ja pidin urhoollisesti puoliani samalla kun sieluuni syttyi voimakas inho näkemääni mädännäisyytta ja ja sen edustajia kohtaan.
— Näin viimemainittujen ajavan silkkihatuissa ja hienoissa pukimissa esiintyvän päivillä kunnioitettuina ihmisinä. Heillä oh perheitä vaimo ja lapsia.
Pieni sydämeni oli murtua suuttumuksesta ja vihasta. Kun kuulin epäilyttäviä kuiskauksia äidistäni, nousi häpeän ja tuskan puna poskilleni.
Oo! Otin elämälläni näyttävä, enkö jaksa tästä nöyryyttävästä tilasta nousta. — Isäni muisto, hänen, josta niin paljon hyvää olin kuullut oli minua kannustava.
Heti keväimeen päästyämme muutin äitini luota pois ja hankin itselleni työpaikan.
X.
Isäni oli köyhä torppari, jonka täytyi aina talvisin turvata lainaan, koska pellot eivät kasvaneet niin paljoa, että olisi voitu pysyä leivässä yli talven. Kartano, jonka torpparina olimme oli luonnollisesti se paikka, johon täytyi turvautua. Vaikkakin isäntä nuhteii, että isäni ei muka viitsinyt tarpeeksi työskennellä peltojensa muokkaamiseksi, niin hän kuitenkin antoi, saadessaan samalla meidät kokonaan valtoihinsa.
Veljeni ja minä kävimme yhdessä kansakoulua. Aamusta klo 8 päivään klo 3 kesti koulu, ja päästyämme koulusta täytyi meidän heti ryhtyä työhön. Illalla myöhempään saimme lukea läksyt. Tuntuihan se meistä katkeralta, kun toiset lapset saivat juosta ulkona leikkimässä ja meidän piti olla työnteossa. Syksyisin, riihien aikana saimme aamuisin nousta klo 1 yöllä riihelle, ja sen jälkeen tavalliseen aikaan mennä kouluun. Väkisinkin tahtoivat silmät painua kiinni. Vaadittiin ankaraa opinhalua pitämässä meidät valveella tuollaisten ponnistusten jälkeen.
Kun olin 14 vuotias, rupesi kartanon isäntä tahtomaan minua heille palvelukseen. Koska isäni oli heille velkaa, täytyi siihen suostua, vaikkakin äitini olisi tarvinnut minut kotona. Kartanossa alkoi minulle, ankara työ; sain kantaa saavilla vettä aikuisten kanssa ja ottaa kaikkiin töihin osaa aivan kuin täysikasvuneetkin. Kerran uskalsin panna veden kantoa vastaan, mutta siitä isäntä julmistui ja kävi käsiksi minuun, josta mustelmat olivat ruumiissani monta viikkoa. Toiset palvelijat näkivät kyllä, mutta eivät uskaltaneet sanoa mitään.
Talossa oli hyvin kehno ruokajärjestelmä. Kesäisin löytyi usein matoja liharuuassa, ja silakat olivat aivan keltaisia, mutta valittaa ei kukaan uskaltanut. Ruoanlaittajaa kyllä moitittiin, mutta mitä hän voi, sillä hänelle annettiin valmiit aineet, joista hänen piti laittaa ruoka. Talossa oli meijeri, ja väki sai syödä yksinomaan meijerimaitoa, voita ei saanut kuin suurina juhlina ja silloinkin hyvin vähän.
Koska olin alaikäinen, niin palkkani määrä piti olla ainoastaan vaatteita ja jalkineita. Mutta enimmät vaatteet sain kuitenkin kotoani, koska vanhempani eivät voineet nähdä minun kärsivän vilua ohueissa repaleissani, jotka isäntäväkeni aina näki olevan erinomaisen hyvät minunlaiselle tytölle. Talossa olin pari vuotta, jonka jälkeen sekä kivuloisuuden, että rippikoulun käymisen vuoksi täydyin erota. Terveyteni oli vallan pilalla, suurien maito ja vesisaavien nostaminen ja kantaminen olivat olleet ruumiin voimilleni liikaa, joten olin alkanut surkastua. Lääkäriin ei minua kuitenkaan viety, sillä siihen ei ollut varaa, mutta nuoruus on kuitenkin paras lääkäri ja päästyäni kotiin, jossa äitini koitti paraan kykynsä mukaan minua hoitaa ja ruokkia, rupesin taas virkoamaan. Rippikoulun käytyäni, toimitti äitini minua ompelijan oppiin, jossa olin jonkun aikaa. Vaan silloin tuli eräs herrasväki Helsingistä maalle kesäksi, ja he rupesivat viettelemään minua tulemaan heille kaupunkiin. Palkkaa he lupasivat 8 mk. kuussa ja vapaan matkan. Tuntui niin houkutelevalta päästä Helsinkiin, ja oikeen suurella palkalla; kotikylässä ei maksettu kuin 60 mk. rahaa paraalle naispalvelijalle vuodessa. Äitini ei pannut isosti vastaan »koska olet niin heikko tekemään maan työtä»; kuten sanansa kuuluivat.
Kaupungissa alkoi sitten uudet vaiheet. Pian huomasin, että ruoka ei entisestään paljoa parantunut. Koska olin nuori ja kasvava, sekä sain verraten paljon juosta asioilla ja kantaa puut viidenteen kerrokseen neljään huoneeseen, oli minulla aina hirmuinen nälkä. Mutta rouva antoi minulle määräruan. Illalla sain palan leipää, lasin kuorittua maitoa, ja jos sattui jäämään joku pieni lihan tai kalan pala asetille sain sen. Vaan jos ei jäänyt, sain tyytyä maitoon ja leipään. Aamuruoka annettiin vasta klo 11, johon tavallisuuden mukaan kuului perunia ja silakoita. Ainakin viisi päivällistä viikossa sain syödä puljonkilihaa.
Saatuani ensimmäisen palkkani, ostin kaikkein ensisti hapanta leipää ja palan voita. Voita en ollut saanut ensinkään talossa ollessani. Sitä söin sitten niin salaa ettei vaan emäntäni olisi saanut tietää, ettei heidän ruokansa minulle riittänyt. Vähitellen tutustuin toisiin palvelustyttöihin samassa talossa, ja heiltä sain kuulla, että herrasväelläni ei palvelijat koskaan pysyneet juuri, sekä ruuan huonouden, että puiden kannon tähden. Entiset palvelijat eivät olleet toki ostaneet ruokaa mutta he olivat sitä — varastaneet; ja ei kertojanikaan sitä näkyneet paheksuvan. Palkan suhteen huomasin myöskin, että se oli alle kaiken tavallisuuden, katsottuna siihen työhön, mitä sain tehdä. Pahin oli kuitenkin se, että isäntäni pakkautui aina hyväilyihin kun vaan tilaisuus siihen tarjoutui. Tosin huomasin, että emäntäni piti miestään silmällä, mutta sattui toisinaan, että jäimme kahden kesken, jolloin sain taistelemalla ryhtyä puolustuskeinoihin. Talossa olin kuitenkin seuraavaan syksyyn, koska ei ollut ketään, joka olisi minua auttanut. Äidilleni en koskaan tahtonut kirjoittaa asemastani avonaisesti, en herran tungettelevaisuudesta, enkä ruan huonoudesta. Olin jo oppinut varastamaan ruokaa, koska rahani ei riittänyt. Otin missä vaan emännän silmä vältti, vaikkakin alussa sain taistella omantuntoni kanssa. Mutta kun muistin raamatunlausetta: »riihtä tappavan härjän suuta ei sinun pidä kiinni sitoman, sillä työmies on palkkansa ansainnut», selitin sen niin että kuulun samaan luokkaan. Työskentelinhän ruuan laitossa, joten ei voi olla synti varastaa syödäkseen, kun ei varasta mitään herkkuruokia.
Seuraavana vuonna olin sitten kahdessa eri paikassa, joista ei ole mitään erityistä muistamista. Mutta sitten jouduin eräälle kauppiaalle, jonka luona asui lääketieteen »kanditaatti». Hän oli maalta rikkaista vanhemmista ja eli huolettomasti ollenkaan välittämättä rahojen kulumisesta. Tuo herrasmies sattui nyt luomaan silmänsä minuun. Joka kerta kuin menin kaupungille, oli »kanditaatti» odottamassa ja vastaväitteistäni huolimatta tuli hän mukaan. Hän alkoi puhua rakkaudestaan ja kun löin leikiksi asian vertaamalla asemaani häneen, niin oli hän loukkautuvinaan ja sanoi, että hän ei tahdo muuta kuin vaatimattoman naisen, joka täydellisesti luottaa häneen. Minua ei kuitenkaan miellyttänyt hänen esityksensä, eikä hänen käytöksensä. Sitten kevättalvella eräänä iltana oli isäntäväkeni kutsutut vieraisille, jossa viipyivät yli puolenyön. Kanditaatti antoi minulle kaksi pulveria, jotka käski ottamaan illalla ennen maatamenoa »ne ovat niin erinomaisen hyviä kun on näin kevätilmalla vähän vilustunut» hän sanoi. Vakuutin hänelle etten ole kipeä, mutta hän pyysi minun vastaanottamaan, sillä ne olivat hänen omaa keksintöänsä ja aivan uutta lajia.
Pahaa aavistamatta mietin illalla otanko pulverit, tai en. Päätin kuitenkin että säästän ne, jos sattuisin tulemaan kipeäksi ja pistin ne laatikkooni. Samassa näin kissan, joka oli ollut kipeä koko päivän ja vapisi kuin haavan lehti. Uusi ajatus pisti päähäni: »minä annan kissalle yhden pulverin». Otin maitoa teevadille ja seotin pulverin sekä annoin kissalle, samalla viskasin toisen pulverin ajatuksissani uuniin, jonkun minuutin kuluttua rupesi kissa huutamaan hirveästi ja juoksemaan ympäri huonetta. Avasin oven ja laskin sen ulos. Oven takana seisoi kandidaatti, joka samalla pujahti sisään. Kun kummissani kysyin, mitä hän oven takana teki, sanoi hän vaan isäntäväen poissa ollessa tarkastavansa, että ei varkaita olisi nurkissa. — »No etkö ole nauttinut pulveria», hän kysyi yhtäkkiä; kamala aavistus leimahti mieleeni, vaan sitä ei saanut nyt näyttää. — »En ole», sanoin. »Vaan käskinhän sinun ne nauttimaan», sanoi hän. Samassa kuului kissan kamala vonkuminen pihalta. »Menkää kysymään kissalta, oliko ne hyviä, hän sai niistä ensimmäisen ja toinen on tallessa». Kanditaatti kalpeni: »anna minulle se pulveri takaisin», pyysi hän. »Ei minulla ole tapana lahjoja takasin antaa», vastasin huolettomasti, »voinhan vielä kylmetyttää itseni, nyt sai toisen kissa».
— »Älä ole julma, vaan anna pulveri pois, maksan siitä viisi markkaa.»
— »Minäkö julma, päinvastoin olen herra lääkärille kiitollinen ilmaisista lääkkeistä.»
— »Minä maksan kaksikymmentäviisi tai viisikymmentä markkaa, jos vaan annat pulverin pois.»
— »Mikäs taideteos se pulveri sitten on, minunhan se piti syödä, vaan takasin sitä en anna, en mistään hinnasta. Se on nyt varmassa tallessa ja sitä ei enää rahalla osteta».
— Kerrankin olin saanut »kandidatin» valtoihini, jossa aioin häntä pitää. Hän heittäysi polvilleen eteeni ja rukoili etten turmelisi koko hänen tulevaisuuttaan.
— »Entä minun tulevaisuuteni», kysyin? »Eikö teillä ollut aikomus turmella sitä, mikä pakottaa minua säälimään teitä enempi kuin te olette säälinyt minua?»
— »Mutta enhän ole teille tehnyt mitään vanhinkoa.»
— »Siitä minun ei suinkaan ole kiittäminen teitä vaan sattumaa, kohtaloa, joka ei sallinut teidän inhoittavan aikeen ne toteutua.»
— »Minä en mene ennenkuin saan pulverin takasin, sillä siitä voi riippua koko minun lääkäri-urani. Elä ole säälimätön, minä rakastin sinua ja olin mieletön, armahda nyt minua, minä maksan vaikka tuhat markkaa.»
Mistä annoin sen pois, koska olin sen jo polttanut, mutta sitä en tahtonut sanoa, koska olin sattumalta tullut salaisuuden perille. Ristiriitaiset tunteet leimusivat mielessäni. Kuinka vihasin tuota miestä, joka tyydyttääkseen intohimojaan olisi ollut valmis uhraamaan minun maineeni ja kunniani, ja joka vielä kehtasi sanoa minua rakastavansa.
— »Nouskaa ylös ja poistukaa, mutta pulveria en anna takaisin, sen aion pitää. Elkää uskaltako puhua minulle rakkaudesta, sillä sitä ei teissä ole koskaan ollutkaan. Päinvastoin olette saattanut minun koko talon ivan esineeksi, koska olette aina ollut kintereilläni. Mutta huolimatta siitä olen jalomielisempi kuin te, ja lupaan, että en käytä pulveria vahingoittaakseni teidän tulevaisuuttanne, muuta kun ainoastaan silloin, jos kuulen teidän käyttäytyneen jotakin turvatonta kohtaan epäritarillisesti».
— »Onko se viimeinen sanasi?»
— »On», sanoin avaten oven, josta kandidatti pujahti ulos. Hänen mentyään en enää voinut pidättää kyyneleitäni, vaan heittäydyin vuoteelleni ja annoin surun tunteilleni täyden vallan. Tunsin itseni kovin turvattomaksi ja yksinäiseksi. Kuinka katkeria olikaan tunteeni yläluokkaisia kohtaan, jotka tahtoivat näyttäytyä niin puhtaana ollessaan oman seurapiirinsä keskuudessa, vaan meitä turvattomia palvelustyttöjä kohtaan ei heissä ole muuta kuin tuomareita, yksin niissäkin, jotka ovat ensimäiset meitä viettelemään!
Seuraavana päivänä ajoi emäntäni minut pois paikastani, koska »kandidaatti» oli sanonut muuttavansa asuntoa minun tähteni, ja emäntäni ei tahtonut pitää päivääkään talossaan sen laista »joka ei anna herrain olla rauhassa», kuten hän sanoi.
Katkeralta tuntui lähtöni. Enhän ollut mitään tehnyt, miksikä siis sain kärsiä. Enkö ollut menetellyt omantuntoni mukaan! Emäntäni ei vaan tahtonut kuulla mitään selityksiä, joita tahdoin antaa, vaan sanoi: en tahdo pitää »sinun laistasi talossani, mene pois paikalla»».
Sain tavarani talonmiehen luokse, ja kokopäivän harhailin ulkona, myrsky sisässäni ei tahtonut tauota. Mitä hyötyä on elää siveellisestä tuli aina mieleeni, koska koko mailma suosii epäsiveellisiä elämää, ja minä yhä saan kärsiä sen vuoksi. Jonkun päivän kuluttua sain uuden paikan jossa minut vangittiin niin etten saanut puhua kenenkään kanssa, en lukea muuta kuin uskonnollisia kirjoja, enkä käydä mualla kuin kirkossa. Ruokaa ja juomaa oli kylläksi, mutta vapautta sitä ei annettu, väärinkäyttämisen pelosta. Näiden ankarain kristillismielisten vanhempain kasvattama poika sai äidin tieten kylläkin vapaasti käydä minua hätyyttelemässä. Tämä ei kyllä minun mielialaani parantanut. Aloin tulla synkkämieliseksi. En voinut sulattaa heidän mielipiteitään eikä tapojaan. En tiedä kuinka kauvan olisin voinut olla heillä, jos ei eräs tapaus olisi jouduttanut lähtöäni.
Veljeni oli päässyt maanviljelysopistoon ja lähetti erään toverinsa mukana minulle kirjeen. Pyysin nuorukaista istumaan keittiöön, muuta huonetta ei minulla ollut. Rupesimme puhelemaan. Samassa tuli rouva sisältä, ja nähdessään vieraan miehen keittiössä avasi hän oven ja käski miehen poistumaan. Minä en osannut ensin sanoa mitään, sillä hämmästykseni oli niin suuri. Mutta toinnuttuani ryhdyin kokoomaan tavaroitani ja ilmoitin vuorostaan hämmästyneelle emännälleni, että minä menen samaa tietä kuin vieraanikin ajettiin. Rouva kyllä koitti minua saada peruuttamaan päätökseni, uhkasipa poliiseilla ja vankeudellakin, luvaten pidättää palkkani ja todistukseni, jotka hän myös pitikin. Mutta minä en välittänyt mistään. Pois minun täytyi päästä, kävi sitten miten tahansa.
Sattumalta tapasin vielä saman nuorukaisen, jonka vuoksi muuttoni tuli näin äkkiä, hän toimitti minut sisarensa luokse ompeluoppiin, sekä lupasi yhdessä veljeni kanssa minua auttaa minkä he sitten tekivätkin.
Käsityöläisenä on elämäni ollut monivaiheista, mutta sittenkin tunnen itselläni olevan ihmisarvon, jota en voi sanoa omanneeni palvelijana.
Miina.
Suuri osa ompelijattaria on ollut välinpitämätöntä ja kylmää näihin aikoihin asti ammatillista liikettämme kohtaan. Ammattiosastojakaan ei alaltamme — viime vuoteen asti — ole ollut kuin 7 ja järjestäytyneiden luku vaihteli 300–350 välillä.
Kuitenkin viime vuosi antaa jonkun verran voimakkaampaan järjestäytymiseen toiveita, sillä viime aikoina on perustettu uusia osastoja ja entisien jäsenluku on kasvanut niin, että nykyään järjestyneiden luku on 700 vaiheilla.
Tosin tämä ei ole vielä neljäsosakaan ompelu työntekijäin suuresta joukosta, vaan jos edes nämäkin ottaisivat henkilökohtaiseksi velvollisuudekseen yhteenliittymisen lujittamisen, niin voisimme mekin lähimmässä tulevaisuudessa järjestyneenä ammattikuntana nousta vaatimaan itsellemme riittävästi leipää ja vapautta, jota meiltä nyt puuttuu. Nykyään saamamme palkka ei riitä tarpeelliseen ravintoonkaan, mitä sitten muista elämiskustannuksista puhuukaan.
Toverit! — ajatelkaa, meidän keskimääräinen palkkamme on yli koko Suomen 1 markka päivässä. — Moni hiukan parempiosainen toveri ei tahtone myöntää tätä todeksi, vaan työntekijäin itsensä antaman tilaston mukaan vakuutan sen niin olevan. Kovin harvojen palkka nousee yli edellämainitsemani keskimääräisen palkan, jota vastoin melkein suurempi on niiden luku, jotka työskentelevät alle tämän palkan, ja työpäivän keski määräisyys on 101⁄2 tuntia.
Nämä numerotkin jo antavat kuvauksen huutavasta, todellisesta kurjuudesta, mikä ammattialassamme vallitsee. Jokainen käsittää, mitä ihminen saa kärsiä työskennellessään pitkän työpäivän nälkäpälkalla.
Epäkohta ei kuitenkaan sillä ole autettu, että tiedämme tällaista kurjuutta löytyvän, kun emme kuitenkaan mitään tee sitä poistaaksemme. Sen poistaminen ammattialallamme ei ole mahdollista niinkauvan, kun järjestömme pysyvät heikkoina. Siis ensimmäinen tehtävä on lujittaa järjestömme taistelukuntoon. Tuo tapahtuu siten, että ensiksikin — jokainen ompelutyöntekijä liittyy osastoonsa ja osastot liittyvät ompeiutyöntekijäin liittoon, sitten liiton kautta liityttäköön t k:ssa Tampereella perustettuun ammattijärjestöön.
Näin lujittakaa rivinne ja sitten kun olemme saaneet tarpeeksi voimaa taaksemme, käykäämme taisteluun toteuttamaan viime kesänä edustajakokouksessa tehtyjä päätöksiä. Sitten vasta tarpeen tullen voimme lakkotaisteluakin käyttää, vaatimuksiemme perille viemiseksi, vaan nyt olemme sellaiseen liian heikot.
Tosin joku osasto kuuluu nytkin suunnitelevan lakkoa, vaan tuntien hiukan useamman paikkakunnan järjestyneiden voimia, pidän lakot nykyisiin voimiin nähden liian aikaisena, harkitsemattomuuden tuloksena. Ammattilaistemme hajanaisuuden vuoksi jää lakkotaistelulla voittaminen sattuman varaan, ja siihen on vaarallista antautua. Sentähden pitäisi tällaiseen tekoon ryhdyttäessä tarkoin harkita olosuhteet ja liittommekin puoleen kirjallisella keskustelulla kääntyä.
Vielä kerran lujittakaamme ensin rivimme ja asestakaamme itsemme työttömyys- ja lakkorahastoilla. Kun voimamme ovat vankat, sitten taisteluun!
S. D.
Kun nyt maamme ammattiyhdistykset muodostavat liittoja ja nämä puolestaan ammattijärjestön, niin on kunkin ammattityöläisen, myös naisen, oltava selvillä ammattiliikkeen pääpyrkimyksistä, voidakseen seurata kehitystä. Ammatillinen taistelu on välttämätöntä työolojen, palkkojen y. m. sellaisen parantamiseksi. Sen avulla voidaan myös pitää saavutetut voitot, jotka ilman ammattijärjestöä livahtaisivat työnantajalle takaisin.
Itsensä, ammattikuntansa, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa vuoksi on työntekijän oltava ammattiyhdistyksen jäsen. »Yhteenliittyminen on voimaa», sen edessä vapisee ja taipuu kova metallisydäminen pääomakin.
Mutta ilman valtiollista liikettä on työluokka tuomittu valtiolliseen vallanalaisuuteen. Sen orjankahleet ovat siten ikuiset. Sen vuoksi taistelee työväki valtiollisesti, ottaa äänioikeuden, parlamentin kautta hallituksen ja määrää kohtalostaan.
Valtiollinen liike on selkäranka, jolle ammatilliset voitot rakentuvat. Se ei petä.
Naistenkin on oltava niin ammatillisessa kuin valtiollisessa työssä mukana, itseään on johdettava, ei karjana kuljettava.
Naisilla on maassamme ammattiliittoja, kuten esim. ompelijatarten. Paljon on naisia sellaisissa ammateissa, että voivat kuulua miesten kanssa samoihin ammattiyhdistyksiin. Näin on palvelijain, sekatyöläisten (apurit), tehtaalaisten (tupakka, massa, paperi, fajanssi j. n. e.) laita. Naiset, menkää noihin osastoihin! Työskennelkää niissä taistellen asemanne parantamiseksi. Niiden kautta pääsette ammattijärjestöön.
Kun kuulutte jäsenenä puolueeseen liittyneeseen työväenyhdistykseen, tahi sen naisosastoon, niin sitä tietä olette sosialidemokratisen puolueen jäseniä ja pääsette mukaan valtiollisessa toiminnassa.
Kolmanneksi tulee sitten sosialidemokratinen naisliitto. Sen muodostavat t. yhdistysten naisosastot, mitkä suorittavat jäsenistään liittoveron 5 p. kuulta. Osastot voivat joko verottaa jäseniään tahi iltamatuloilla tuon veron suorittaa. Naisliittoon kuuluminen ei siis tuota sanottavasti lisäkuluja. Se on hyödyllistä naisten valtiollisen järjestymisen ja valtiollisen itsekasvatuksen vuoksi. Naisliiton aate voittaa yhä jalansijaa. Osastoja kasvaa lisää ja pitäkööt ne velvollisuutenaan liittoon kuulumisen.
Kun työväenyhdistyksen naisosastoihin saa liittyä (mikäli tämän kirjoittaja tuntee osastojen toimintaa) jokainen, joka on jäsen ammattiosastossa ilman eri veroa vain nimensä ilmoittamalla, niin olisi naisten kannalta parhainta seurata sekä ammattiosaston että naisosaston toimintaa. Jotkut naisosastot kantavat erittäin osastoveroa, ei kaikki. Mutta missä joku ammattilainen, esim. lasten elättäjä, ei jaksa molempia, niin täytyy riittää kuuluminen ammattiosastoon ja puolueeseen. Naisliitolla on aina suoranaista ammattityötä suorittamattomia vaimoja, perheenäitejä ja nuoria tyttöjä, jotka sen toimintaa edistävät.
Nämä rivit olkoon selvityksenä monien saapuneiden kyselyjen johdosta.
H. P.
Jos tämä luettaisiin sekä naisosastoissa että ammatillisten naisten keskuudessa, niin olisin tarkoitukseni voittanut.
Sama.
»Kuka meistä ei ole nähnyt rakasta ystävää, joka aurinkoa ikävöiden kotkan siivillä pyrkii ylimpiä korkeuksia kohti? Mutta katso, kiimaillen hän yhtyy hanheen ja kynittynä seisoo kohta tuo uljas lintu tuossa tavallisena hanhiukkona, joka ei pyri kodin pihan ulkopuolelle ja tyytyy tuotteliaan viran hiljaiseen laidunnurkkaan.
»Eteenpäin pyrkivästä tulee paikallaan seisova ja kohta taantuva vanhoillinen. Hänen persoonallisuutensa on avioliiton tulos esitetty tuossa murhaavassa kritiikissä, joka löytyy suurkapitalismin älykkään filosoofin, runoilijafilosoofin Nietschen tunnetussa teoksessa (Also sprach Zarathustra 1898 s. 103): 'oi tuota kahden sielun kurjuutta; oi tuota kahden sielun lokaa; oi tuota kahden sielun toistensa miellyttämistä! Missä naiselta puuttuu voimaa miehen kanssa nousta ylöspäin, siellä luisuu mies alas naisen jokapäisyyteen.'»
Clara Zetkin.
Eräs 20 vuotias tukholmalainen neiti, joka on ollut tarjoilijana suomalaisessa »bodegassa» (ravintolassa) on Tukholman Dagens Nyheterille kertonut olostaan seuraavaa. Tukholman lehdissä olleen ilmoituksen johdosta »edullinen paikka» oli hän kääntynyt sikäläisen ilmoittavan toimiston puoleen, josta sai tietää, että paikka oli Helsinkiin, Valqvistin bodegaan Fabianink. 29. Matkan sai hän itse kustantaa. Tämänkuun 5 p. saapui tyttö Helsinkiin. »Bodegassa» oli yksityisiä huoneita ja tänne kokoontui herrasnuorisoa, jotka joivat kovasti, mutta kurttiseerasivat vieläkin enempi. Tyttö loukkaantui siitä suuresta tungettelevaisuudesta jota häntä kohtaan osoitettiin. Vaan kuin hän valitti emännälleen, sai hän ankaran käskyn, olla ystävällinen herroille, ja niin paljon kuin mahdollista vastata heidän hyväilyjään! että he pysyisivät hyvällä tuulella ja joisivat enempi. Tyttö ei kuitenkaan voinut suostua siihen, vaan päätti viikon kuluttua palata takaisin Tukholmaan, koska hän havaitsi, että Suomessa olevat »Bodegat» ovat kaikki aivan samanlaisia, joten niissä palveleminen olisi sama kuin itsensä myyminen; ei siis maksanut vaivaa muuttaa paikkaa täällä. Onneksi oli hänellä niin paljon rahaa että hän pääsi takasin Tukholmaan.
Tässä lyhykäisyydessään alaston kuvaus Ruotsalaisen tytön kokemuksista meidän sivistyneestä Helsingistämme, ja meidän hienoissa kapakoissamme. Tukholman sanomalehdet ovat ryhtyneet penkomaan niitä seikkoja jotka ovat tämän asian yhdeydessä ja ensimmäinen paljastus tehdään visseissä paikanvälitystoimistoissa jotka välittävät tämäntapaisiin laitoksiin — nuoria kauniita tyttöjä. Siellä kerrotaan tapauksista joista on voitu saada selville, että ensin on toimitettu nuori tyttö Helsingissä löytyviin kapakoihin ja täältä on tie käynyt Venäjälle, johon he ovat jäljettömiin kadonneet.
Mitä luulette meidän sanomalehtien tästä sanovan? Hufvudstadsbladet, meidän ruotsinkielisen hienostomme lehti on rientänyt puhdistamaan kapakoitsijain mainetta, koittaen tehdä tytön naurun alaiseksi; mikä oikeus bodegatarjoilijalla on valittaa siitä että heidän täytyy tarjoilla herroille jotka tahtovat kurttiseerata heitä. Sehän on H:bladin mielestä täysin oikeuden mukaista. Täytyyhän ruotsalaisen sivistyksen ylläpitämiseksi Suomessa kasvavalle nuorisolle ylläpitää epäsiveellisyyden pesäpaikkoja, mistä he sen opin muuten saisivat.
Meillä Suomessa löytyy samanlaisia toimistoja jotka välittävät ulkomaalle paikkoja myöskin tämäntapaisiin laitoksiin, puhumattakaan miten heidän kotoinen toimensa on. Meidän porvarilliset sanomalehdet eivät vaan ole katsoneet arvolleen sopivaksi näihin koskea, sillä yksilön vapautta ei saa rajoittaa. Palaamme asiaan toiste.
M. S.
Ida Sofia Aalle, neiti, syntynyt 1875 Nurmijärvellä. Tehnyt työtä leipurina ja kutojana. Ollut 6:ssa puolue- ja 4:ssä naisliiton kokouksessa. Puoluehallinnon jäsen 5 vuotta. Naisliittohallinnon jäsen 1900–1902:n. Käynyt Ruotsissa ja Tanskassa tutustumassa naisten järjestöihin. Toiminut kauvan agitaattorina.
Anni Huotari, syntynyt Torvelainen Viipurissa 1868. Käynyt kansakoulun. Ammatiltaan ompelijatar. Meni miehelään toimittaja Anton Huotarin kanssa 1901. — Ollut edustajana 2:ssa puoluekokouksessa ja 3:ssa naisliiton ed. kokouksessa. Työläisnaisten liittohallinnon sihteeri v. 1902–1905 ja v. 1905–1906. Julkaissut Ompelijatarten edustajakokouksen pöytäkirjan v. 1906 ja lehtiset Sananen Ompelijattarilje 1903 ja Naiset taistelurintamaan 1907. Kirjoitellut puoluelehtiin.
Mimmi Kanervo, rouva, syntynyt 1870 Urjalassa. Palvellut maalla sekä kaupungissa. Ollut 4:ssä puolue- ja 3:ssa naisliiton edustajakokouksissa. Toiminut agitaattorina.
Hilja Pärssinen (Liinamaa), syntynyt Lindgren 1876. Kirjailija ja kansakoulun opettaja. Naisten hiton puheenjohtaja.
Miina Sillanpää, torpan tyttö Jokioisista, syntynyt 1866. Oli jo 12 vuotisena tehtaan työssä, sittemmin palvelija. Vuodesta 1898 Helsingin palvelijataryhdistyksen kodin hoitaja.
Sandra Reinholdsson, neiti, syntynyt Parikkalassa 1873. Työskennellyt ensin palvelijattarena, sitten ompelijattarena saadakseen enemmän aikaa työväen liikkeeseen osaa ottaakseen. Vuodesta 1904 toiminut puolueen agitaattorina ja luottohenkilönä. Ollut useissa puolueen ja naisten edustajakokouksissa ja nykyään naisliittohallinnon jäsen.
Jenny Kilpiäinen, syntynyt 1882. Ammatiltaan kutoja. Sosialidemokratisen naisliiton sihteeri.
Maria Laine, rva, 3:n lapsen äiti, syntynyt 1868. Ompelijatar, Helsingin naisosaston puheenjohtaja. Paljon toiminut käytännöllisissä töissä, myös puhujana.
Maria Raunio, syntynyt 1872. Ompelijatar. Sittemmin agitaattori. Toiminut käytännöllisissä puolueen toimissa Keuruulla ja Tampereella. 5:n lapsen äiti. Leski vuodesta 1905.
Seuraava kirje on saapunut Toimitukselle.
Budapestissä, huhtik. 15 p:tiä 1907.
Rakas naiskansalainen!
Tajuatte hyvin, että toverinne ovat kaikissa maissa vilkkaasti iloiten ottaneet vastaan tiedon Suomen vaalien tuloksista, jotka ovat olleet puolueellemme niin voitolliset, mutta erittäinkin se köyhälistön historiassa ensi kerran ilmennyt seikka, että naiset ovat saaneet paikkoja eduskunnassa, on aiheuttanut suurta huomiota.
Luettuani nimenne »Vorwärtsistä» käännyn puoleenne näillä riveillä, kysyäkseni ettekö tahtoisi kirjoittaa pientä artikkelia puolueemme[1*] keskuslehteen, joka on nimeltä »Nepszava» (Kansan ääni)? Voisitte kirjoittaa saksaksi, ranskaksi tai engelskaksi, se käännettäisiin unkarin kielelle. Mieltäkiinnittävää olisi myös lukea jotakin teikäläisestä palvelijatarliikkeestä; Budapestissä on myös muutamia satoja järjestyneitä palvelijattaria, mutta sisäasiain ministeri on äskettäin kieltäytynyt hyväksymästä niiden järjestön sääntöjä, selittäen etteivät palvelijattaret niitä lainkaan tarvitse, koska he muka ovat samalla sen perheen jäseniä, jota palvelevat. Mitäs ajattelette siitä?
Meillä on myöskin erikoinen työläisnaisten lehti, joka ilmestyy kaksi kertaa kuussa. Luonnollisesti tulee artikkelinne Nepszavassa useammille lukijoille, myös naisten keskuudessa.
Ottakaa, hyvät toverit kaikissa tapauksissa vastaan minun hyvin vilpittömät ja ystävälliset tervehdykseni.
Richard Lóránt.
Viimeksi ilmestynyt puoluesihteerin julkaisema tilasto osottaa puolueen voimasuhteet eri vaalipiireissä olevan seuraavat:
| Uudenmaan läänin vaalipiiri | 155 | yhdist. | 18,624 | jäsentä |
| Turun eteläinen vaalipiiri | 73 | » | 8,772 | » |
| Turun pohjoinen vaalipiiri | 145 | » | 11,144 | » |
| Hämeen eteläinen vaalipiiri | 114 | » | 9,110 | » |
| Hämeen pohjoinen vaalipiiri | 101 | » | 11,453 | » |
| Viipurin läntinen vaalipiiri | 99 | » | 15,440 | » |
| Viipurin itäinen vaalipiiri | 65 | » | 4,126 | » |
| Mikkelin läänin vaalipiiri | 44 | » | 4,655 | » |
| Kuopion läntinen vaalipiiri | 88 | » | 3,597 | » |
| Kuopion itäinen vaalipiiri | 52 | » | 3,214 | » |
| Vaasan itäinen vaalipiiri | 87 | » | 5,425 | » |
| Vaasan eteläinen vaalipiiri | 24 | » | 2,876 | » |
| Vaasan pohjoinen | 20 | » | 1,761 | » |
| Oulun läntinen vaalipiiri | 30 | » | 3,135 | » |
| Oulun pohjoinen vaalipiiri | 25 | » | 3,752 | » |
| Lapin vaalipiiri | 1 | » | 80 | » |
| Koko maassa | 1,125 | yhdist. | 107,164 | jäsentä |
Jäsenmääränsä ilmoittaneita yhdistyksiä on tästä luvusta 877, joten 248 yhdistystä ei ole lähettänyt tietoja jäsenmäärästään. Jos näiden jäsenmäärä arvioidaan 60:ksi yhdistystä kohti, tekee kaikkien pnolueyhdistyksien yhteinen jäsenmäärä 122,044. Tämä ei kuitenkaan ole järjestyneen työväestön koko lukumäärä. Maassamme on 30 ammattiliittoa, joista useimmilla on itsenäisiä osastoja yli maan, jotka eivät ole tulleet tässä tilastossa mainituiksi. Ulkopuolella tilastoa on vielä kokonaisia ammattiliittojakin, kuten esim. Rautatieläisten liitto, jossa yksinään on lähes 5,000 jäsentä. Emme lainkaan liioittele, jos sanomme järjestyneen työväestön lukumäärän maassamme nousevan nykyään 140,000. Vuosi takaperin arvioitiin järjestyneen työläisten lukumäärä 70,000, joten puolueen jäsenmäärä on vuoden kuluessa kasvanut kahdenkertaiseksi.
Vertailun vuoksi otamme tähän erikseen eri vaalipiireissä löytyvien kaupunkilaisyhdistysten lukumäärän ja niissä löytyvät jäsenet:
| Uudenmaan läänin vaalipiiri | 18 | yhdist. | 8,687 | jäsentä |
| Turun eteläinen vaalipiiri | 6 | » | 3,954 | » |
| Turun pohjoinen vaalipiiri | 7 | » | 1,563 | » |
| Hämeen eteläinen vaalipiiri | 3 | » | 1,293 | » |
| Hämeen pohjoinen vaalipiiri | 4 | » | 5,001 | » |
| Viipurin läntinen vaalipiiri | 11 | » | 4,414 | » |
| Viipurin itäinen vaalipiiri | 3 | » | 361 | » |
| Mikkelin läänin vaalipiiri | 6 | » | 1,078 | » |
| Kuopion läntinen vaalipiiri | 4 | » | 441 | » |
| Kuopion itäinen vaalipiiri | 1 | » | 265 | » |
| Vaasan itäinen vaalipiiri | 2 | » | 168 | » |
| Vaasan eteläinen vaalipiiri | 6 | » | 1,635 | » |
| Vaasan pohjoinen | 7 | » | 781 | » |
| Oulun läntinen vaalipiiri | 5 | » | 1,830 | » |
| Oulun pohjoinen vaalipiiri | 2 | » | 250 | » |
| Yhteensä | 85 | yhdist. | 31,830 | jäsentä |
Puolueemme jäsenistä siis korkeintaan joka neljäs kuuluisi kaupunkilaisyhdistyksiin.
Edessäni on muutamia Ruotsin sanomalehtiä, joissa kaikissa luonnollisesti puhutaan Suomen ensimmäisistä vaaleista uuteen yksikamariseen eduskuntaan. Yhdessä on kirje Suomesta jossa nimimerkki M. F. surkeasti valittaa, että uuteen eduskuntaan on valittu henkilöitä, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä lakien laatimiseen, jota vastoin jätettiin valitsematta Suomen paraat naiset, kuten tohtori Maikki Friberg y. m., jotka jäivät pois vaikka olivatkin listalla. Suomen kansa ei ymmärtänyt omaa hyväänsä. Levottomuudella katselee nämä Suomen jalot naiset tulevaisuutta, koska eivät voi uskoa siihen ihmeeseen, että mitään kunnollista lakia voi syntyä ilman heidän armollista myötävaikutustaan. Naisten joukko olisi kuitenkin pitänyt M. F. mielestä olla valiojoukko. Vaan mikä kauheus, sinnekin valittiin osa kansan syvien rivien naisia, jotka osaavat kyllä hajottaa, vaan ei rakentaa.
Liisa.
— Virkkalan T. Y:n naisosaston kuukausikokous 31.3.07. Naisosaston toiminnasta kirjoittamaan Työläisnaiseen valittiin toveri Fanni Gröndahl, Osaston ompeluseuran toimintaa hoitamaan valittin toverit Tilda Herman ja Ida Stenberg.
Osaston arpajaistoimikuntaan valittiin 10 henkilöä.
Vapunpäivä päätettiin viettää vapaana sekä toimitaan juhlakulkue.
Kaikki ne osaston jäsenet, jotka käytännössä loukkaavat puolueen periaatetta päätettiin panna puoluekurin alaisiksi.
F. G.
— Nyvinkään T. Y:n naisosastolla oli kuukausikokous 14 p. huhtik. jossa keskusteltiin osastoa koskevista asioista. Eräs jäsen ehdotti m. m. keskusteltavaksi: mitä naisosasto voisi tehdä koska on kuulunut että paikkakunnalla jossakin paikassa naiset viettävät epäsiveellistä elämää.
Valittiin kolmehenkinen komitea joka ottaa selvän onko ilmoitus todenperäinen ja samalla hankkii kaikista likalähteistä tiedon seuraavaan kokoukseen, jossa keskustellaan uudestaan mitä on heille tehtävä.
Ottakaapa naiset paremmalla innolla osaa omaan osastoonne, niin aikaa voittain saamme Hyvinkäästäkin jalomman paikkakunnan kuin se nyt on. Sillä nainen voi paljon toimittaa kun sillä on vaan halua saada jotain hyvää aikaan.
Kokouksen puolesta: Helmi.
— Naisliike Venäjällä. T. k. 12 p. oli Pietarissa suuri naisten kokous, joka m. m. yhtyi seuraavaan ponteen:
»Yhdistettyinä naisten yhdenarvoisuuden aatteen kautta ponnistelemalla saavuttaakseen Venäjän kansan toiselta osalta pidätetyn yhdenvertaisuuden, kääntyvät Venäjän naiset toisen valtakunnan duuman puoleen joukkovaatimuksella, että naisten kysymys vaalioikeudesta esitettäisiin lakialaativalle kokoukselle. Venäjän naiset ovat vakuutettuina siitä, että valtakunnan duuma suopeassa mielessä päättää naisille kunnallisen ja valtiollisen oikeuden myönnettäväksi».
— Tatjana Leonjeff murhasi Sveitsissä, kuten muistamme erään koroilla eläjän Mailerin, jota hän luuli Durnovaksi.
Oikeuden käynnin loputtua selitti syytetty, kuinka hän käytyään Lausamon tyttökimnaasin oli aikonut tulia opettajattareksi. Oli sitten oppinut kauhistumaan Venäjän yläluokkain turmiota ja kansan pimeyttä. Lueskeli lääketiedettä. Tuli sosialistiksi, joutui kiinni ja muuttui sitten täydellä todella vallankumoukselliseksi ja ajautui äärimmäiseen ryhmään — maximalisteihin. Tähän aikaan murhattiin ja karkotettiin Siperiaan joukolla professoreja, ylioppilaita, talonpoikia ja työmiehiä, juutalaisverilöylyjen ja teloitusten aika alkoi. »Se ajoi minut», lausui syytetty, »vapaustaistelijat riveihin, jotka myös pitävät valtiollista murhaa sallittuna.»
»Sydämeni sisimmästä kuuluin minä vallankumouksellisiin sosialisteihin. Me taistelemme Venäjän itsevaltiutta vastaan, mutta emme porvarillisen tasavallan puolesta, vaan sellaisen tasavallan puolesta, joka seisoo sosialistisella pohjalla. Tämän suuren ihanteen läpiviemiseksi käymme käsiksi myöskin murhaan, koska se on ainoa ase, joka on käytettävänämme taistelussamme.»
Oikeus tuomitsi syytetyn 4 vuodeksi rangaistustyöhön, josta vähennetään 6 kuukauden tutkimusvankeus. Sitäpaitsi karkotettiin syytetty Bernin kantoonista 20 vuoden ajaksi.
[1*] Unkarin sosialidemokratinen puolue.