Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: elo-syyskuussa 1908
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 44–45, elo-syyskuu 1908. Kolmas vuosikerta 1908, s. 225–272. Työväen kirjapaino, Helsinki 1908.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Mihkel Martna, Julius Ailio, Karl H. Wiik, Oskari Lylykorpi. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 44–45, elo-syyskuu 1908

Eduskunnan hyväksymä asetus maanvuokrasta.

Ensimäinen alku maalaisolojemme uudistamiseksi on nyt saatu aikaan sen kautta, että Eduskunta hyväksyi »Asetuksen torpan, lampuotitilan ja mäkituvan vuokrasta». Tämä asetus, niin vaillinainen kuin se itsessään vielä on, on kuitenkin varsin vaikealuontoisen synnytysprosessin kautta tullut aikaan. Se on, kuten kaikki jo tiedämme, pääkohdissaan porvarillisten eduskuntaryhmäin yhteensovitusten kautta sellaiseksi muodostunut, jollaisena se nyt esiintyy. Ja, kuten jo aikaisemminkin olemme huomauttaneet, ovat eri porvariryhmät vasta pitkien riitojen kautta ja sosialidemokratian peikon pelottamina tästä ehdotuksesta sopineet.

Mitä olemme sitten tosiasiallisesti tämän asetuksen kautta voittaneet. Asetus koskee torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraa ja sen tarkotuksena on siis uudistaa torppari- ja mäkitupalaisväestön vuokra-olot. Jo viime numerossa huomautimme vaalien tuloksia kosketellessamme, että torpparilaitos meillä jo on vanha, vuosisatoja sitten syntynyt, esikapitalististen talousolojen luoma. Siinä on hyvin selvästi havaittavana monta piirrettä niistä talousoloista, jotka sen ovat synnyttäneet. Juuri tämän vanhentuneen talousmuodon säilyminen meidän päiviimme saakka on suurimmaksi osaksi ollut aiheena erityisen torpparikysymyksen syntymiseen meillä. Se on sitonut ja orjuuttanut vuokramiesluokkaa ja tehokkaasti estänyt uudenaikaisten viljelystapojen käytäntöön ottamista sekä tämän kautta tullut esteeksi taloudelliselle kehitykselle maassa yleensä.

Missä suhteessa edistää sitten äsken hyväksytty asetus maanvuokrasta tämän vanhentuneen talousmuodon voittamista ja meidän nykyisen sen kautta syntyneen maataloudellisen pulamme poistamista yleensä, tahi edistääkö se näitä tarkotusperiä lainkaan? Tähän täytyy vastata myöntävästi. Uusi asetus maanvuokrasta todella tulee edistämään mainitsemiemme tarkotusperien saavuttamista, mutta varsin puutteellisesti ja ainoastaan osittain.

Sen kautta että se pidentää kaikkien nykyisten vuokramiesten vuokrasopimukset vähintäin 7:llä vuodella eteenpäin, turvaa uusi asetus vuokramiesluokan aseman ainakin lähinnä tulevaksi ajaksi. Kun se samalla tuntuvasti vähentää maanomistajan mielivaltaista häätöoikeutta, suo se torppareille ainakin sen turvan, jonka hän välttämättä tarvitsee uskaltaakseen ryhtyä kunnolla vuokratilaansa asumaan. Vihdoin sen kautta torppareille suodaan korvaus niistä viljelysparannuksista ja uusista viljelystä varten tarpeellisista rakennuksista, jotka hän uuden asetuksen voimaanastuttua vuokratilalle tekee, ja annetaan vapaus hoitaa vuokratilan viljelyksiä hänen oman etunsa ja harkintansa mukaisesti sekä kielletään vuokranantajaa asettamasta vuokrasopimukseen sellaisia määräyksiä, joissa viljelysparannusten tekeminen kielletään. Näiden määräysten kautta epäilemättä on suureksi osaksi poistettu ne keinotekoiset telkeet, jotka ovat estäneet vuokramiehet käyttämästä edukseen niitä apuneuvoja, joita koneet ja edistyneempi maanviljelystekniikka nykyajan maanviljelijälle yleensä tarjoavat.

Erinomaisen suuriarvoinen vaikutus samaan suuntaan on uudella asetuksella siinä, että se, jopa varsin vähillä mutkilla, tekee vuokramiehelle mahdolliseksi vapautua orjuuttavan ja rasittavan työveron suorittamisesta, ja sen asemasta ruveta suorittamaan vuokramaksunsa rahassa. Juuri työvero on tehnyt vuokramiehelle melkein mahdottomaksi ruveta huolella hoitamaan omaa viljelystään, hänen kun on juuri silloin kuin omalla pellolla enemmän olisi työvoimia tarvittu, ollut pakko lähteä kartanon viljaa leikkaamaan, ja kartanon töissä on hänen hevosensa ja työkalunsa usein ajettu niin piloille, ettei hän niitä ole voinut omissa töissään hyväkseen käyttää. Kartanonherran on työvuokra myöskin tehnyt haluttomaksi uudenaikaisia työtäsäästäviä koneita ja viljelystapoja käytäntöön ottamaan, sillä minkä vuoksi tähän uhrata rahoja ja vaivannäköä, kun torpparien työpäivävelvollisuutta lisäämällä ja heidän työpäivänsä pituutta tahi tinkiensä suuruutta enentämällä on paljoa helpommin voitu saavuttaa sama tulos. Sitäpaitsi torppari, joka vastedes aikoo suorittaa veronsa rahassa, suorastaan tulee pakotetuksi asettamaan viljelyksensä uudenaikaiselle kannalle, saadakseen rahaa maasta irti vuokransa maksamiseen. Samanlainen vaikutus on työvuokran poistamisella maanomistajaankin nähden, sillä sen kautta tulee hän pakotetuksi rahassa suorittamaan työväkensä palkat, ja selvä on, että hän koettaa nämä rahamenot supistaa mahdollisimman vähään käyttämillä koneita ja uudenaikaisia viljelystapoja. Määräys uudessa vuokralaissa rahamaksukannalle siirtymisestä tulee niinmuodoin epäilemättä olemaan maataloudellisen kehityksemme mitä tehokkain edistäjä.

Näemme siis kyllä, että uusi asetus maanvuokrasta jotenkin tehokkaasti tulee vaikuttamaan sillä tavoin torpparilaitoksen ja yleensä maatalouden kehitykseen, kuin me edellä olemme suotavaksi ja välttämättömäksi katsoneet. Mutta, kuten jo alussa huomautimme, siinä löytyy kuitenkin kohtia, jotka melkoisessa määrin pakottavat meitä miedontamaan uuden asetuksen ylistysvirttä, jonka kenties muuten sille voisi kaiuttaa.

Ensiksikin, sen kautta turvataan suuret joukot torppareita vaan verrattain lyhyeksi ajaksi. Jotenkin pian tulee sen vuoksi, jollei ajoissa ryhdytä toimenpiteisiin lain muuttamiseksi, uusiintumaan nykyinen olotila, jolloin taas joukottain vuokrasopimuksia kuluu umpeen, ilman että vuokramiehillä on suurtakaan sopimuksensa uudistamisen toivoa. — Toiseksi on nyt hyväksytyssä asetuksessa maanvuokralaiksi suunnaton puute siinä, ettei siinä säädetä yleistä torpparien vuokramaksujen regleerausta s. o. liian suurten vuokramaksujen alentamista. Selvää nimittäin on, että ei kukaan torppari, joka suuria koronkiskurivuokria on pakotettu suorittamaan, voi maanviljelystään kunnolla hoitaa. Voidakseen veronsa maksaa täytyy hänen kulkea yhtämittaa ansiotöissä ja väliaikoina rappeutuvat viljelykset. Ja sellainen vuokramaksu, joka suoritetaan työpalkan tuloilla, eikä maan tuotannosta, s. o. maakorosta, on nylkijävuokraa, ja sen tulisi valtion, jos se yleensä maataloudellista kehitystä harrastaa, mikäli mahdollista koettaa hävittää. Ja tällaista nylkijävuokraa suorittaa meillä nykyään moni torppari. Uusi vuokralaki ei tällaista vuokramaksua kiellä eikä koeta estää muutakuin uusia sopimuksia tehdessä, mutta jättää nykyiset torpparit kokonaan turvattomiksi. — Kolmanneksi ei uuttakaan vuokra-asetusta ole jaksettu tehdä täysin puhtaaksi feodaalisesta holhontavallasta, vaan on siinäkin vielä melkoisia jätteitä tästä, ja nämä suuressa määrin häiritsevät vuokramiehen toimintavapautta ja sen kautta välillisesti hänen maataloutensa kehitystä. Kun tämän lisäksi ottaa huomioon, että uusi vuokra-asetus on täynnänsä suurempia ja pienempiä porvarillisia takaportteja, jotka tavallisesti välilauseen »jollei toisin ole sovittu» muodossa tekevät asetuksen pykälien määräykset tehottomiksi, ei voi muutakuin avoimin mielin tunnustaa, että uusi asetus maanvuokrasta on aivan puolinainen saavutus, ja että torpparilaitoksenkin uudistamiseksi vielä on paljon tehtävää. Ainoastaan ensimäisenä askeleena, jota perinpohjaisemmat muutokset tulevat seuraamaan läheisessä tulevaisuudessa, on uutta maanvuokra-asetusta tervehdittävä.

Takaisin sisällysluetteloon

Työnsulku metalliteollisuuden alalla.

1 päivänä lokakuuta astui voimaan metalliteollisuuden työnantajaliiton julistama työnsulku ja sen johdosta ovat nyt noin 4000 työmiestä työtönnä; ja tämä merkitsee hätää ja kärsimyksiä 12000 henkiselle väestöryhmälle. Viimeiseen saakka oli toivottu riitaisuuden sovittamista, sillä selvä on, että niin laaja työtaistelu, kuin kysymyksessä oleva, ei tulisi turmiolliseksi ainoastaan molemmille riitapuolille, vaan saisivat ulkopuolisetkin luonnollisesti ottaa osan sotakustannuksista kantaakseen. Kuitenkin: työnsulku on alkanut ja merkit osoittavat, ettei se tule olemaan aivan lyhytaikainen. Työmiesten taholta tehtiin suuria myönnytyksiä, myönnyttiin niin pitkälle kuin suinkin oli mahdollista, mutta vastaiselta taholta ei minkäänlaista. Alkuaiheena työnsulkuun oli, kuten muistetaan, metallisorvaajien ja valajien työriitaisuudet Tampereella ja Pietarsaaressa. Siellä vaadittiin korkeampia palkkoja ja kun tähän ei suostuttu, syntyi lakko. Lakosta tuli pitkäaikaikainen ja kun sovittelut epäonnistuivat, päätti metalliherrain työnantajaliitto julistaa työnsulun, joka maaseudulla alkaisi 1 päivänä lokakuuta tänä vuonna ja Helsingissä tammikuun 1 päivänä v. 1909. Maajärjestö alkoi nyt uudelleen sovittelut, mutta taaskin tuloksetta, luonnollisesti, sillä työnantajain taholta vastattiin, ettei työmiehillä ollut vähintäkään toivoa palkankorotuksen saantiin. Kun sitten työnsulun alkamisen aika läheni teki senaatin kauppa- ja teollisuus toimikunnan päällikkö, senaattori Otto Stenroth, tunnetun sovitteluehdotuksensa, joka kaikissa pääkohdissaan oli täysin metallihenain asettamien ehtojen mukainen: Työnantajat suostuivatkin määrättyyn aikaan sovittelukin ryhtymään ja sama vastaus tuli työmiesten taholta, joita edusti maajärjestö. Sorvarien ja valajain liitto, joka ei kuulunut maajärjestöön ja aluksi ei suostunut sovitteluehdotukseen, luopui kuitenkin viime hetkessä kannastaan ja 30 päivänä syyskuuta, päivää ennen sulun alkamista, oltiin kaikin puolin valmiit sovinnon tekoon, jollei työnantajajärjestö olisi kieltäytynyt kirjallisesti vahvistamasta suullisesti antamaansa lupausta, ettei uudistettaessa n. s. helsinkiläistä tariffia, joka oli ylössanottu 1 päiväksi tammikuuta 1909, tultaisi esittämään vaatimusta minimipalkkojen alentamisesta ja elleivät työnantajat, sovitteluajan vielä kestäessä, pitämässään kokouksessa saman syyskuun 30 päivänä olisi päättäneet, että työnsulku olisi toimeen pantava ja jo lähettäneet tehtaisiin siitä tiedonannon.

Turhaan olivat näin ollen työläisten edustajat kerran toisensa jälkeen tehneet myönnytyksiä ja koettaneet parhaan voimansa mukaan välttää työnsulkua. Aivan ilmeistä on myöskin, että metalliherrat ovat alottaneet taistelun muista syistä kuin he ilmoittavat, nimittäin saadakseen Tampereen ja Pietarsaaren lakot päättymään. On päivän selvää, että he ovat tahtoneet taistelua taistelun itsensä vuoksi, heidän oikeana tarkoituksenaan on käyttää olosuhteita hyväkseen ja ajoissa, ennenkuin se olisi liian myöhäistä, antaa surmanisku maajärjestölle, työnantajain uudelle liitolle ja tämän kautta vaikeasti vahingoittaa työläisten järjestymispyrintöjä, joita työnantajain taholta on jo pelolla katseltu. Jo kotvan aikaa ovat metalliherrat valmistuneet tulevaan voimain mittelyyn työmiesten kanssa, lopullisesti pakottaakseen nämä alistumaan metalliherrain tahdon alaisiksi ja nykyinen aika on katsottu tällaiselle voimain mittelylle erittäin sopivaksi. Markkinat ovat hiljaiset ja työnseisauksen tuomat vahingot työantajille ovat nyt mahdollisimman pienet. — Ei siis ole nyt enään kysymyksessä taistelu muutaman pennin palkankorotuksen puolesta, jota muutamat kymmenet työmiehet kahdessa maalaiskaupungissa ovat pyytäneet, sillä tällaisesta syystä ei suljeta työstä 4000 työläistä, vaan kysymys on kokonaan toinen. Tästä oltiin työläispiireissä täysin selvillä ja on jo oltukin selvillä heti siitä alkaen, kun työnsulku-uhka ensin lausuttiin. Itse senaattori Stenroth, jota suinkaan ei tarvitse liikanaisesta työväen pyrintöjen ystävyydestä epäillä, sanoi, kun sovittelut lopullisesti olivat rauenneet, että metalliherrain keskuudessa se mielipide oli päässyt voitolle, joka kaikissa tapauksissa vaati sulun toimeenpanemista ja tunnettu on myöskin saman herran lause »että täst'edes täytyy jokaisen johdonmukaisesti ajattelevan ihmisen myötätunnon olla työmiesten puolella». Vieläpä muutamat porvarilliset sanomalehdetkin ovat julkaisseet lausuntoja työmiesten puolesta. Ei edes itse rahavallan edustaja »Hufvudstadsbladet» voi olla ihmettelemättä metalliherrain menettelytapaa ja heitä moittimatta, joskaan ei voi olla epäilystä siitä, kuinka paljon rehellisyyttä näissä lauseissa on. Mutta ne osoittavat kuitenkin selvästi, että yleisen mielipiteen suunta on niin selvä ja niin voimakas tässä asiassa, ettei edes metalliherrain omat puoltajatkaan uskalla heidän tekojaan sinänsä puoltaa. Nämä porvariston taholta tulleet lausunnot todistavat myöskin kuinka väärässä metalliherrat porvarillistenkin mielestä ja heidänkin oikeuskäsitteidensä mukaan ovat. Sillä porvarijärjestön hyökkäyksiä työväkeä vastaan ei porvaripiireissä ensi hädässä tuomita, vielä vähemmän niin jyrkästi kuin nyt. Mutta työnsulusta pelätään vahinkoa ei ainoastaan työmiehille ja työnantajille vaan koko yhteiskunnallekin, ja työsulun lopettamista vaaditaan sen vuoksi sitäkin enemmän, kun tämä voi tapahtua myöntämättä työmiehille mitään varsinaisia etuja ja ilman että sitä voitaisiin tulkita metalliherrain tappioksi.

Liioittelemata »yleisen mielipiteen» arvoa, on kuitenkin työmiehille tärkeää, ettei se olle heille vastainen. Kukaan ei luonollisesti ajatteIe työläisten suoranaista avustamista, olkoon heidän asiansa kuinka oikea hyvänsä mutta työnantajille voi käydä epämukavaksi kuulla omilta puoluelaisiltaan moitteita kiitosten asemasta. »Selityksiä» ei näin ollen tulle metalliherrain taholta puuttumaan, mutta tuskin he parhaimmalla vääristelykyvylläänkään voivat muuttaa valkosen mustaksi. Se, että metalliherrat niin töykeästi, kuin todella tapahtui panivat työnsulun toimeen, tekee sen hyökkäyssuluksi, eikä puolustussuluksi, niinkuin työnantajain taholta ilmoitettiin sen olevan. Näyttääpä siltäkin kun aikoisivat asianomaiset käyttää tilaisuutta hyväkseen palkkojen alentamiseksi. Viipurissa on ammattitaitoisen työmiehen vähin tuntipalkka nykyään 54 penniä, Helsingissä 42 penniä, kun taas vastaava palkka Tampereella on 35 penniä ja voi hyvin ymmärtää, että työnantajat mielellään haluavat jonkin verran tasottaa palkkoja, ei kuitenkaan siten, että Tampereen palkkoja korotettaisiin, vaan — luonnollisesti — alentamalla Viipurin ja Helsingin palkkoja. — Eräässä kirjelmässä, jonka muutamat metalliherrat äsken julkaisivat, sanotaan tämä nimenomaan ja viitataampa siihen, että monilla seuduilla ulkomailla kovimpain pulakausien aikana palkat »työläisten suostumuksella» alennettiin, ja tästä vedetään se johtopäätös, että samoin tulisi meilläkin menetellä.

Mutta juuri siitä, että työnsulku niin yksinomaan muodostuu hyökkäykseksi työläisten järjestöjä ja heidän viime vuosina vaivaloisella taistelulla saavuttamiaan palkankorotuksia vastaan, seuraa myöskin, että työmiehet voimakkaammin kuin muuten olisi astanlaita, tulevat puolustautumaan. Asema on tämän kautta todellisuudessa käynyt työmiehiehille paljoa edullisemmaksi, kuin se vielä muutamia viikkoja sitten oli ja varmaankin tulevat metalliherrat huomaamaan, että taistelu ei tule niin helpoksi knin he ovat luulleet. — Porvarillisellakin taholla on jo tämä ajatus julkilausuttu. — Joka tapauksessa, taistelun lähin tulos on vielä epävarma. Mutta se voidaan kuitenkin sanoa, että metalliherrain pyrkimys työläisjärjestöjen hävittämiseksi jo edeltäpäin on tuomittu epäonnistumaan. Jo se kokemus, joka meidän maasta on olemassa, osoittaa riittävästi, että vaikka työnantajain onnistuisikin lamata joku yksityinen työväenjärjestö, ei heille tästä voitosta ole mitään pysyvää hyötyä, sillä hävitetyn järjestön sijalle kasvaa heti uusi, entistä vahvempi ja työnantajain täytyy vihdoin pakostakin alistua keskustelemaan työläisjärjestöjen kanssa ja tunnustamaan ne työmiesten valtuutetuiksi edustajiksi.

I. Hörhammer.

Kun lehti jo oli painossa, levisi tieto, että sulku on päättynyt ja työväelle varsin kunniakkaalla tavalla. Maajärjestö on saanut tulikasteensa ja suoriutunut siitä kunnialla.

(Toim. huomautus.)

Takaisin sisällysluetteloon

Leo Tolstoj.

(Hänen 80 vuotisjuhlansa johdosta; käsikirjoituksesta suomennettu.)

Syyskuun 10 p:nä (elokuun 28 p:nä) Tolstoj täytti 80 vuotta. Toistojn nimi on tunnettu kaikkialla. Tolstoj on yleismaailmallinen nero. Sellaista kansainvälistä mainetta ei ole vielä ollut yhdelläkään kirjailijalla. Nykyajan maailmankirjallisuudessa Tolstoj on ehdottomasti ensi sijalla.

Kun mainitaan jostakin kirjailijasta, että hänen teoksiaan on käännetty useille eurooppalaisille kielille, tarkoitetaan sillä tavallisesti, että hän on yleisesti tunnettu. Mitä me tämän perusteella voisimmekaan sanoa Tolstojsta, jonka teoksia on käännetty useammalle kymmenelle eri kielelle m. m. muinaisheprean kielelle ja useille aasialaisille kielille, kuten japanin-, kiinan-, tatarin-, hindun- ja tshuvashinkielelle. »Venäjän maan suurena kirjailijana» — Turgenevin sanat — Tolstoj on kaikkien Venäjän kaunokirjailijain yläpuolella. Hänen tuotannossaan ovat onnellisesti yhtyneet kaikkien venäläisten kirjailijain parhaimmat puolet. Jos esim. Turgenevia täydellä syyllä pidetään suurena muototaiteilijana, niin on Tolstoi esim. »Sodassa ja Rauhassa», »Anna Kareninassa» ja »Ylösnousemisessa» luonut sellaisia taiteellisia mestariteoksia, joitten vertaisia ei löydy Turgenevin kuuluisissa romaaneissa eikä koko rikkaassa venäläisessä kirjallisuudessa ja tokko koko maailman kirjallisuudessakaan. Dostojevskia pitävät kaikki suurimpana sielutieteilijänä ja todellakin, hän on esittänyt kokonaisen sarjan erilaisia ilmiöitä epänormalien, henkisesti sairaiden ihmisten sisäisestä maailmasta, osoittaen samalla niin ihmeteltävää tarkkanäköisyyttä, niin syvällistä ymmärtämistä, että hän, sielutieteilijäin sanojen mukaan, on kulkenut tieteen edellä. Kuitenkaan Toistoilla sielutieteilijänä ei ole vertaistaan. Yllämainituissa ja useissa muissa teoksissaan hän on yhtä hienosti selvitellyt sekä suurmaailman, että talonpoikien ja sotamiehien sisäistä maailmaa. Hän on yhtäläisesti selvillä keisarien, kuninkaitten, ylipäällikköjen — Aleksanteri I:sen, Napoleonin, Kutusovin, — sieluelämästä, kuin tavallisen upseerin ja sotamiehenkin, tuon »tykinruuan» ja »suuren sotasankarin» psykologiasta. Hän on ensimäinen koko maailman kirjallisuudessa, joka on kuvannut sodan täysin realisesti, ilman minkäänlaista väritystä, ja hän vetää tarkan rajaviivan todellisen ja teennäisen sankariuden välille. Suurena realistina hän riisuu idealisen verhon sellaisten sankarien kuin Napoleonin ympäriltä ja esittää heidät tavallisessa mitättömässä valossaan. Tolstoj tunkee myöskin mestarin tavoin kansamassojen sielunelämään. Hän esittää yhtä taitavasti lapsen, pelurin, juopon, kuolevan, kuolemanrangaistukseen tuomitun sielunelämää. Tolstoj on kuvannut koko Venäjän kansan psykologian. Ja lisäksi hän, rajoittumatta ihmisen sielunelämään, ei pelkää, voisi sanoa, ryhtyä luontokappaleidenkin psykologiaan.

Mutta Tolstoj kaikissa teoksissaan ei ole ainoastaan suuri taiteilija ja psykologi, vaan myöskin ajattelija, ikuisen totuuden ennustaja.

Kuten tunnettua, on hän 70-luvun jälkivuosilta alkaen käsitellyt pääasiallisesti uskonnollisfilosofisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kuitenkin hänen 70:llä ikävuodella kirjoittama romaaninsa »Ylösnousemus» (1899) on hänen entisten suurien teoksiensa veroinen. Tässä romaanissaan hän myöskin esittää kaikkien Venäjän yhteiskuntaluokkien elämää, toiselta puolen ylimpien virkamiespiirien, tuomarien, aristokraattien, toiselta puolen n. k. poliittisten rikoksellisten, jotka viruvat vankiloissa, Siperiassa y. m. On myöskin huomattava, että Tolstoj on ensimäisenä Venäjän kirjallisuudessa kuvannut vallankumouksellisten elämää, jollei oteta lukuun paria kolmea »kiellettyä» vallankumouksellista romaania, kuten esim. Stepnjakin »Andrej Koshuhoff» (käännetty ruotsinkielelle nimellä »Nihilist»), joka, kuten kaikki muut Stepnjakin kirjat, on painettu Lontoossa ja ankarasti kielletty Venäjällä ennen »vapauden päiviä». Novellissaan »Inhimillistä ja jumalallista» (v. 1906) Tolstoj antaa värikkään kuvan v. 1879 kuolemaantuomitun vallankumouksellisen, Svetlogubin viimeisistä päivistä, hänen kuolemastaan y. m. Kertomuksessaan »Miksi» (v. 1906), Puolan vallankumouksen ajoilta 1830-luvulla hän kuvailee hallituksen voittamien puolalaisten taistelijain kärsimyksiä karkoitusseuduilla, heidän »rangastustaan» 7,000 kepiniskulla s. o. kuolemaan y. m. Tällaista rangaistustapaa käyttettiin Venäjällä Nikolai I:sen aikana, ja talonpoikien sekä sotamiehien rankaiseminen raipoilla poistettiin, kuten tiedämme, virallisesti vasta joku vuosi sitte. Tämä seikka ei ole kuitenkaan estänyt käytännössä »epävirallisesti» toimeenpanemasta vankiloissa ja poliisikamareissa »poliittisten vankien» pieksäjäisiä ja vieläpä heitä on kidutettukin, jota elävästi todistaa esim. kuuluisa »poliisimuseo» Riiassa!

Tolstoj on Venäjän vallankumoukseen nähden asettunut kielteiselle kannalle. Tämä on täysin ymmärrettävää, ja yhtä luonnollista on se, että hän tuomitsee sosialidemokratian. 1870-luvun loppupuolella, kun hän jo oli maailmanmaineen kukkuloilla ja nautti mitä harvinaisinta perheonnea, hänessä tapahtui murros, josta hän kertoo kuuluisassa »Tunnustuksessaan» (v. 1879). Hän kyllästyi kaikkeen, mikä oli yhteydessä elämän kanssa, ja epätoivo oli saattaa hänet itsemurhaan. Pelastuksen tästä, kuten tiedämme, Tolstoj löysi uskontokäsityksessään, jonka hän on esittänyt lukuisissa kirjoissaan, kuten esim. »Uskoni» (1884), »Dogmaattisen jumaluusopin kritiikkki» (1881), »Jumalan valtakunta meissä» y. m. Tolstojn uskonnollissiveellisen opin tuntevat kaikki joko suuremmassa tai pienemmässä määrin, siksi mainitsemme sen vain parilla sanalla. Uskontoaan Tolstoj pitää uutena elämänymmärtämisenä, jossa ei ole mystiikkaa. Hän ymmärtää Kristuksen opin omalla originellilla tavallaan ja tästä hän sitte tekee käytännölliset johtopäätöksensä. Hänen mielestään Kristuksen oppi on täysin mahdollinen toteuttaa ja se on tarkoitettukin tätä elämää varten. Puhuen usein Jumalasta, kuolemattomuudesta y. m. Tolstoj ei kuitenkaan tunnusta yksilön kuolemattomuutta, yksilön haudantakaista elämää, mikäli voi päättää hänen kirjastaan »Uskoni?» »Kristus ei ole missään sanallakaan maininnut personallisesta ylösnousemisesta, yksilön kuolemattomuudesta haudan takana». Rakkaus on korkein laki ja olla vastustamatta pahaa pahalla — siinä johtopäätös Kristuksen opista, jonka Tolstoj on tehnyt ja jota hän intohimoisella vakuutuksella ja apostolin varmuudella saamaa ihmiskunnalle. Tämän johtopäätöksensä hän sovittaa jyrkästi poliittiseen, sosialiseen ja yksityiseen elämään. Olla vastustamatta pahaa pahalla — tämä luonnollisesti kieltää kaiken aktivisen taistelun, kaiken väkivallan, eikä edes hyväksy periaatteessa minkäänlaisia valtiollisen tai sosialisen elämän muotoja. On selvää, siis, ettei Tolstoj voi hyväksyä vallankumousta, luokkataistelua, ei kansanvaltaa tai sosialistista tasavaltaa tulevaisuudessa. Sen sijaan hän toiselta puolen suosittelee, voisi sanoa, rajatonta passivista vastarintaa, joka vie aina täydelliseen kieltäytymiseen sotapalveluksesta ja kaikista valtiontehtävistä, jopa kieltäytymään noudattamasta viranomaisten määräyksiä. Joskaan Tolstojn opin positivista puolta, joka käytännössä rajoittuu personalliseen itsensä täydelliseksi tekemiseen uskonnollissiveellisessä merkityksessä, ei käytännössä voida toteuttaa missään, kaikesta vähimmin Venäjällä, niin on siitä armottomasta kritikistä, jolla hän ruoskii nykyistä raakaa mielivaltaa ja poliittista hallitustapaa Venäjällä sekä yleensä kapitalistista ja porvarillista järjestelmää, epäilemättä ollut suurta hyötyä vapautusliikkeelle. Hänen neron leimaamia teoksiaan luetaan ahnaasti kaikkialla maailmassa ja, luonnollisesti, esim. hänen rohkealla taistelullaan militarismia vastaan, hänen ankaralla vastalauseellaan sotaa ja kuolemanrangaistusta vastaan, hänen taistelullaan alkoholismia, nykyistä sosialista järjestelmää ja yksityisomaisuutta vastaan, on suuri kansainvälinen merkitys. Vaikka Tolstoj ei olekaan vakaumukseltaan sosialidemokrati, on hän joka tapauksessa yksi kansan suurimmista ystävistä. Hänen mielipiteensä nykyisestä yhteiskunnasta joka tapauksessa lähenee sosialidemokratien kantaa. Omaisuus, hänen mielestään, jakaa ihmiset »kahteen kastiin: työtätekevään, sorrettuun, joka kärsii puutetta, ja joutenolevaan, sortavaan, joka iloitsee ja elää komeudessa». Tolstoj, joka harvinaisella voimalla on kuvannut kaikkia yhteiskunnallisten ristiriitojen kauhuja, pyrkii parempaan tulevaisuuteen ja toivoo sen saavuttavansa Kristuksen opin avulla. On itsestään selvää, että hänen uskontonsa voi olla ainoastaan muutamien yksityisten uskontona, se voi hyvin harvoille antaa epätoivon sekä elämän ja kuoleman kauhun sijalle sen »rauhan ja onnen tilan», jota hän on nauttinut jo 20–30 vuotta. Hänen uskontonsa ei voi olla joukkojen uskontona, proletariatin uskontona, jonka historiallisena tehtävänä on taistella uuden sosialisen järjestelmän puolesta. Siitä huolimatta sillä armottomalla kritiikillä, jolla Tolstoj on arvostellut ulkonaista, kirkollista, virallista uskontoa on myöskin suuri maailmallinen yleismerkitys: se antaen iskun hengelliselle säädylle, epäilemättä, tulee edistämään valtion ja kirkon erottamista.

Tolstoj on mitä suurimmassa määrässä itsenäinen, omintakeinen ajattelija, totuuden etsijä. Häntä, kuten olemme huomanneet, ei voida määritellä poliittisesti, ei lukea mihinkään valtiolliseen puolueeseen. Hän itse kieltää kaiken politiikan.

Kaikki tuntevat hallituksen suhteen Toistoihin. Hän on ainoa mies Venäjällä, joka on persoonallisesti loukkaamaton. Eipä edes kaikkivoipa Plehwe rohjennut kajota suureen filosoofiin, vaikka paljon huhuiltiinkin Jasnaja Poljanassa piakkoin tapahtuvasta kotitarkastuksesta. Niin suuri on neron voima, maailmanmaineen ja populärisyyden viehätys, että raaka aineellinen voima tunnustaa täydellisen voimattomuutensa. Tosin kyllä santarmit kesällä v. 1862 toimittivat kotitarkastuksen Jasnaja Poljanassa Tolstojn poissaollessa. Tähän aikaan Tolstoj oli innostunut kansanvalistuksen asiaan ja perustanut lukuisia kyläkouluja, joissa paitse häntä itseään toimivat opettajina ylioppilaat. Näissä kouluissa ei käytetty minkäänlaista koulukuria. Poliisit Venäjällä ovat jo ammoisista ajoista pitäneet ylioppilaita kapinallisina, eikä ole ihmeteltävää, jos nämä nuoret opettajat ja kouluissa vallitseva täydellinen opetusvapaus kiinnittivät poliisin huomion Tolstojhin, jonka luota he luulivat löytävänsä salaisen kirjapainon tai varaston kiellettyä kirjallisuutta. Santarmien käynti oli tulokseton, sillä Aleksanteri II, jolle Tolstojn onnistui ilmoittaa asia, oli vähällä lähettää sivusajutanttinsa pyytämään anteeksi. Opetustoimestaan sai Tolstoj kuitenkin luopua sisäministerin hyökkäysten tähden, sillä tämä ei voinut sallia hänen omintakeisia pedagogisia mielipiteitään, joista hän teki selkoa silloisessa kasvatusopillisessa aikakauskirjassaan »Jasnaja Poljana». Siitä lähtien viranomaiset ovat antaneet suuren kirjailijan jossain määrin olla rauhassa. Tolstoj kuuluu niihin harvoihin venäläisiin kirjailijoihin, jotka eivät ole istuneet vankiloissa tai käyneet Siperiassa. Hän ei lainkaan välitä hallituksesta. Hänellä yksin Venäjällä on tosiasiallisesti mahdollista lausua peittelemättä jyrkät mielipiteensä, arvostella ankarasti hallinnollisia määräyksiä ja vieläpä, kuten esim. »Sotamiehen» ja »Upseerin muistokirjasessa» kehoittaa sotaväkeä julkisesti kieltäytymään sotapalveluksesta. Tietysti, tällaiset hänen kirjoituksensa ovat painetut ulkomailla tai Venäjällä salaisissa kirjapainoissa, niitä on otettu takavarikkoon, Tolstojn oppilaat ovat usein istuneet ja istuvat yhäkin vankiloissa. Itse hän on monasti pyytänyt viranomaisia kohtelemaan itseänsä niin kuin muita. Erittäin pitkälle hän menee tässä suhteessa viimeisessä, jo useammalle kielelle, m. m. suomen- ja ruotsin kielelle, käännetyssä artikkelissaan »En voi enää vaieta». Tässä rohkeassa vastalauseessaan kuolemantuomioita vastaan Tolstoj lausuu toivomuksenaan saada tulla hirtetyksi! Mitä suurimmassa määrässä säälittävän naurettavia ovat pyhän synoodin, kansanvalistusministerin ja »tosivenäläisten mustasotnialaisten» kuten esim Kronstadtin papin Johanneksen yritykset estää tämmöisen maailman mestarin riemujuhlan viettämisen. Tosin kyllä Venäjällä eivät voineet tulla kysymykseen sellaiset yleiskansalliset juhlat, joita missään muussa maassa ei tällaisessa tapauksessa olisi voitu välttää. Siitä huolimatta pyhän synoodin julistus, samoin kuin Tolstoin julistaminen kirkonkirouksen alaiseksi v. 1901, puhuvat selvästi koko sivistyneelle maailmalle, kuinka oikeassa Tolstoj oli tuomitessaan virallisen kirkon, joka hänen mielestään vain vääristelee Kristuksen oppia.

Yllämainittu Tolstojn artikkeli kuolemantuomiosta on tehnyt kaikkialla järisyttävän vaikutuksen. Täytyy sanoa, ettei tämä ole ensimäinen kerta, kun hän panee vastalauseen kuolemantuomiota vastaan. Tosin kyllä, hän ei ole sitä koskaan sanonut niin voimakkaasti kuin nyt. Jo ennenkin »Sodassa ja rauhassa» (1864–1869) hän, taiteilijana, on tuominnut kuolemanrangaistuksen kuvatessaan ranskalaisen sotaoikeuden tuomitsemassa venäläisiä »epäiltyjä» vankeja ja näiden kuolemaa. Kuolemalla rankaisemista hän kutsuu murhaksi, ja sotamiehistä, jotka murhan tekivät, hän sanoo: »He nähtävästi kaikki tiesivät olevansa rikoksellisia, jotka mahdollisimman pian koettivat peittää rikoksensa jäljet». Koko tämä kuuluisa teos on vastalause sotaa vastaan. Hän on itse, kuten tiedämme ollut Kaukaasian sodassa ja Sevastopolin puolustuksessa mukana, joten hän on itse nähnyt sodan kauhut. Myöskin hän on omin silmin nähnyt kuolemantuomion toimeenpanon Parisissa v. 1857, joka jätti häneen pysyvän muiston. Tästä kuolemanrangaistuksesta hän kertoo »Tunnustuksessaan». Merkillistä on se, että Tolstoj jo nuoruudessaan lausuu sellaisia ajatuksia, joita hän myöhemmällä iällään on kehittänyt niin suurella voimalla kirjallisessa tuotannossaan. Samat »ikuiset» kysymykset ovat liikkuneet hänen mielessään jo melkein lapsena, kuten huomaamme sen hänen itsebiografioissaan »Poikaikä» (v. 1854) ja »Nuoruus» (v. 1855–57). Ollessaan ensikerran ulkomailla v. 1857 hän jo kadotti uskonsa kehitykseen ja sivistykseen, jotka hän myös on kieltänyt myöhemmissä teoksissaan. Tällöin hänen silmiinsä pisti jyrkkä vastakohta porvariston rikkauden ja konnuuden sekä joukkojen köyhyyden välillä. Häntä hämmästytti eurooppalaisen porvariston sydämettömyys ja kylmä itsekkäisyys. Tämän on hän kuvannut kertomuksessaan »Luzern» (v. 1857).

Jo aikaisin Tolstoj pyrkii lähestymään talonpoikia. Alussa oli hänen toivomuksenaan »tehdä onnelliseksi» maaorjansa vaan siinä hän epäonnistui. Myöhemmin on hän, joka niin hyvin ymmärtää ja niin hyvin kuvailee talonpoikia, kuten tiedämme, saavuttanut heidän täydellisen luottamuksensa. Teoksissaan Tolstoi aina asettaa sivistyksen turmelemien sankariensa vastakohdaksi yksinkertaisen kansan, jonka tunnusmerkkinä on terve järki. Suuri kirjailija itse on aina yksinkertaisten ihmisten puolella. Sekä kirjallisessa toiminnassaan että yksityisessä elämässään pitää Tolstoj, pääasiallisesti, huolta viimeksimainitusta. Hän on kirjoittanut koko joukon pieniä kaunokirjallisia kirjasia kansaa varten, joista tosin kyllä muutamat ovat pidettävät tendenssimäisinä — Tolstojn uskonnollissiveellisen opin hengessä. Hän on laatinut »Uuden Aapisen», jota vuoteen 1901 oli levinnyt 23 painosta, noin 800,000 kappaletta ja »Ensimmäisen Venäläisen lukukirjan» (kansakouluja varten), jota myöskin vuoteen 1901 oli levinnyt 600,000 kappaletta. V. 1881 Tolstoj koetti Moskovassa hyväntekeväisyyden avulla poistaa kauheaa kurjuutta, vaan hän huomasi pian aikeensa epäkiitollisuuden ja on hyvin pilkallisesti senjälkeen puhunut porvarillisesta hyväntekeväisyydestä. Tosin kyllä Tolstojn keinokin oli vähemmän tarkoituksenmukainen; hän otti sen raamatusta: omistaa vain yhdet vaatteet, eikä ollenkaan rahaa s. o. olla käyttämättä muitten ihmisten työtä: »Ettemme tarvitsisi muitten työtä, teemme omilla käsillämme kaiken sen, mitä tarvitsemme» (»Mitä meidän on tehtävä?») Tällainen neuvo, jota vain muutamat voivat seurata, ei tietystikään auta suurimman sosialisen pahan voittamisessa, pahan, joka on tulos kapitalistisesta järjestelmästä.

Kuitenkin, kun kerran on tullut puheeksi hyväntekeväisyys, on paikallaan huomauttaa, että tälläkin alalla Tolstoj väsymättömällä tarmollaan ja nimellään on saavuttanut suuria tuloksia nälkävuosina 1891–92 Venäjällä.

Lopuksi voimme huomauttaa, että suuri kirjailija kuuluu niihin harvoihin, jotka käytännössä toteuttavat mielipiteensä. Kaikki esim. tuntevat hänen yksinkertaisen elämäntapansa, jota hän on noudattanut kymmenien vuosien kuluessa. Yksinomaan humaanisien mielipiteittensä tähden hän on vanhoilla päivillään ruvennut myöskin vegetarianiksi. Hän on jo aikoja sitte luopunut omaisuudestaan perheensä hyväksi ja kokonaan luopunut kirjallisesta omistusoikeudestaan, joten hänen viime vuosin kirjoittamiaan teoksia voi kuka hyvänsä julkaista ilman korvausta. Tämmöinen tapaus on ainoa laatuaan kirjallisuuden historiassa. Tolstojn sanat eivät ole ristiriidassa hänen töittensä kanssa.

V. S.

Takaisin sisällysluetteloon

Venäjän uusimman kirjallisuuden alalta.

(Käsikirjoituksesta suomennettu.)

Venäjän kirjallisuus ei ole koskaan ollut pelkkä taiteellinen perhosolento eikä ole halunut todellisuuden taisteluista paeta kaunosieluisten harhanäköjen ilmoihin eikä muodollisen kauneuden palvelukseen. Ei kohdistunut Venäjän suurimpain kirjailijain luova harrastus runollisiin leikittelyihin eikä koristeluihin, vaan aina ihmisolemuksen tärkeimpiin ja korkeimpiin kysymyksiin. Niinpä onkin tämä kirjallisuus ennen kaikkia kuvastellut orjuutetun, sorretun kansan kohtaloita ja sen pyrkimystä vapauteen ja valoon, julistanut sen tuskaa ja vihaa, ilmaissut sen ihanteita ja toiveita. Mutta ei missään olekaan runoilijain ja kirjailijain teoksilla ollut niin suurta vaikutusta nousevaan polveen kuin juuri Venäjällä, jossa kokonaisen vuosisadan kuluessa kirjallisuus todellakin sai suorittaa »parlamentin osaa». Selvästikin on Venäjän vallankumouksen asekalske myös kajahdellut tämän aikakauden kirjallisuudesta. Eipä ole esille vyöryvä taantumuskaan voinut kääntää Venäjän kirjallisuutta sen tähänastisilta radoilta: suurimmat ja lahjakkaimmat runoilijat tuntevat yhä, kuten ennenkin, olevansa yhtä verta ylös pyrkiväin kansanjoukkojen, niiden tappioiden ja tulevaisuusunelmain, niiden tuskan ja voitonvarmuuden kanssa. Tosin on yleisen painostuksen alla myös päässyt laajalle leviämään Venäjän kirjallisuudessa dekadenttinen virtaus, joka ei enää tahtonut tietää mitään taiteen ja tosielämän yhteydestä: eivät sille elämänsisällön käsittäminen ja sen problemit ole taiteilijan tehtävänä, vaan pelkkä muotofaituruus, haaveelliset unelmoimiset ja esteetiset koukeroimiset. Ei ole kuitenkaan venäläinen dekadenssi, joka muuten vielä johtui hurskastelevaan mystiikkiin ja luonnottoman erotiikan ihasteluun, ole kyennyt luomaan mitään taiteellisesti pysyvää ja voidaan sitä pitää ohimenevänä ilmiönä.

Ei ole tällä esityksellä tarkotuksena tarjota mitään kirjalliskriitillistä kirjotelmaa, vaan kiinnittää suomalaisen yleisön huomiota Venäjän uusimpaan kirjallisuuteen. — Venäjän tunnetuin kirjailija on ja sellaisena pysyy — vanhan Leo Tolstoin rinnalla — yhä vielä Maxim Gorki, jonka maine jo kauan on tunkeutunut Europan ulkopuolelle. Hänen viimeinen merkitsevä teoksensa oli suuri yhteiskunnallinen romaani »Äiti», valtava, vaikuttava kuvaus köyhälistöseudusta, jossa juuri on syntymässä uusaikaisen työväenliikkeen virtaus. Liassa ja kurjuudessa on edessämme ahdistava-ilmainen tehdaspaikka, jossa palkkaorjain iloton elanto kuluu näännyttävässä työssä ja puutteessa. Koko elämä on niin autio ja lohduton kuin kylmä, sateinen marraskuunpäivä; ei valonsädettä, ei toivetta, ja ainoana vaihteluna painostavassa yksitoikkoisuudessa viina tuhoisine tappeluineen! Gorki kuvaa järkyttävällä voimalta, kuinka koittaa tulevain aikain aamurusko, kuinka sosialismin oppien säteitten vaikutuksesta kumartuneet ja orjuutetut olennot oikenevat ja tulevat luokkatietoisiksi vapaan, valosan tulevaisuuden esitaistelijoiksi. Gorki esittää meille joukon luonteenomaisia venäläistyyppejä — miehiä ja naisia, työväkeä ja intelligensin edustajia —, sellaisina kuin he joutuvat sosialististen aatteiden taikapiiriin, tempautuvat vallankumoukselliseen toimintaan ja liittyvät taistelukuntoisiksi riveiksi. Gorkin romaani käsittelee nykyisen työväenliikkeen alkuaikaa Venäjällä (n. v:een 1904), jolloin sosialistinen propaganda ensinnä alkoi levitä suurten joukkojen keskuuteen ja jolloin Venäjän työväen luokkatietoisuus alkoi ilmetä. Mainiosti piirretyissä kuvissa esiintyy silmiemme eteen tämä työväenliikkeen vaihe: ensimäiset salaiset propagandapiirit innostuneine puheineen ja kiihkeine väittelyineen; julistusten levittäminen tehtaaseen ja työväen kiihottunut mieliala; vappumielenosotus, jolloin punalippu ensi kerran liehui, ja yhteentörmäys poliisin ja sotaväen kanssa; johtajien sulkeminen tyrmään ja järjestön kasvaminen kaikista vainoista huolimatta; oikeusistunto-ilveily ja Siperiaan karkotustuomio. Henkilöitten joukosta kohoaa esille etenkin nuoren työläisen äiti; koko kirja on kirjotettu kuin tämän venäläisen työläisvaimon sielusta. Mestarillisen havainnollisesti on Gorki kuvannut, kuinka tämä ennen aikaansa murtunut, uupunut naissielu herää uuteen elämään pojan esimerkistä, kuinka hänen sydämensä ja sielunsa vahaavat vallankumoukselliset ajatukset ja kuinka hän varmalla vakaumuksella uhrautuu suurelle asialle...

Tämän kirjan, joka on vain yksi luku Venäjän vallankumouksen sankarirunoa, on Gorki kirjottanut todellisella taiteellisella voimalla, niin että yksityiset pikku puutteet (kuten esim. kertomuksen leveä, monin paikoin tarpeeton yksityiskohtain kuvailu y. m.) kokonaan häipyvät teoksen kokonaisvaikutuksen rinnalla. Täydellä syyllä voidaan tätä Gorkin luomusta sanoa ensimäiseksi suurpiirteiseksi köyhälistöromaaniksi: työväen elämää ja taistelua on katsottu todella proletariselta kannalta; tekijä ei ole sivussa tältä valtavalta liikkeeltä eikä hänen ole tarvinnut ensin tutustua vieraan yhteiskuntaluokan sielunelämään (kuten esim. Zolan täytyi kirjottaessaan »Germinalia»), vaan tulee hän itse kansan syvistä riveistä, on itse kaiken tuon elänyt ja kärsinyt ja sitten suurella kyvyllä taiteellisesti kuvannut.

Koko olemukseltaan olisi Gorki omiaan Venäjän vallankumouksen runoilijaksi, ja valitettavaa on, ettei hän ole ryhtynyt kuvaamaan Venäjän työväenliikkeen seuraavaa vaihetta (julkista joukkotaistelun vuosina 1904–5). — Uudessa draamassaan »Viimeiset» kuvaa Gorki kappaleen Venäjän nykyisten valtaherrain elämästä esittäen venäläisen poliisimestarin perhe-elämää, ei siis niin korkean virkaherran, mutta sellaisen, josta nykyoloissa niin monen henki ja elämä riippuvat. Työväenliikkeen lujatahtoisten, sankarillisten edustajain vastakohtina esittää Gorki heidän sortajansa ja kiusaajansa läpeensä turmeltuneina heittiöinä, surkean arkoina ja paheiden sekä siveellisen turmeluksen syöminä; monet tuntevat itse olevansa roistoja ja missä (kuten on laita polisimestarin rouvan) omatuntokin väliin kolkuttaa, puuttuu kuitenkin siveellistä voimaa estämään omaistensa rikollista toimintaa. Turmeltunutta sukua, joka Venäjän »ancien régimen» (vanhan hallitustavan) tuotteena on tuomittu tämän mukana tuhoutumaan! Gorki on ottanut henkilönsä venäläisestä todellisuudesta, kuitenkin kaipaamme tässä taiteilijan vankkaa, varmaa kättä: kaikki on pyöräytetty paperille ilman pakottavaa draamallista voimaa, ilman huolellista taiteellista muovailua — Gorkin teos ei ole omaperäinen, merkitsevä eikä missään suhteessa voita niitä keskinkertaisia näytelmiä ja kertomuksia, jotka käsittelevät juuri samaa venäläisen elämän puolta. Mutta vaikka meidän täytyy merkitäkin se epäonnistuneeksi, emme mitenkään voi yhtyä porvarillisten sepustelijain ja arvostelijain kuorossa huutamaan vakuutukseen, että loppunut on Gorkin runollinen voima! Päinvastoin on meillä täysi syy otaksua, ettei Gorkin kyky vielä pitkään aikaan ole menettävä täyttä voimaansa ja että venäläinen kirjallisuus saa odottaa vielä paljon suurta ja merkitsevää häneltä. — Lähessä Gorkia on venäläisten runoilijan joukossa Leonid Andrejew, joka varmasti lähimpänä aikana on valtaava paikkansa mailman kirjallisuuden suuruuksien rivissä. Hänenkin runoilunsa on läheisessä yhteydessä Venäjän nykyisen historiallisen ajankäänteen kanssa. Hänen teoksissaan ilmenee kuitenkin nykyisyyden kovakohtaloisten tapausten vaikutus aivan toisin kuin Gorkin teoksissa. Samalla kun Gorkin katse on kohdistettu tulevaisuuteen jo näkyvissä oleville maille, kauhistuu Andrejew tämänpäiväisen elämän hirvettävää, veristä sekasortoa; Gorki on järkähtämätön voitokkaassa vallankumouksellisessa optimismissaan, uskossaan ihmisiin ja ihmisyyteen, kun Andrejewin sen sijaan usein valtaa epätoivoinen, musertava pessimismi. Andrejew on ihmiselämän traagillisten ja kauhistavain puolten runoilija; hänen runottarensa tuijottaa meitä päin Medusan päänä;^[1*] hänen teostensa pääajatuksia ovat nuo — Heinen sanain mukaan — ikuiset, tuskaiset arvotukset: »ken on ihminen? mihin tiensä vie?» Yhä uudelleen palaa hän ihmistahdon ja ihmisvoiman rajamaille, niihin sokeihin, synkeihin voimiin, joista ihmiskohtalo riippuu, kaikkeen kauheaan, valtavaan, hirvittävään, jota ilmene ei vain yksilön elämässä vaan koko ihmiskunnassa.

Erikoista mainetta on Leonid Andrejeville viime vuonna tuottanut hänen näytelmänsä »Ihmisen elämä».^[2*] Kirjailija esiintyy näytelmätaiteen alalla uudistajana »uusrealistisen» draaman periaatteen perustalla: hän haluaa vyöryttää näyttämölle reaalisen todellisuuden suuret periaatteet, mutta voidakseen esittää ne koko laajuudessaan, käyttää hän yleisiä symboleja. Ei ole tämä symbolismia, joka koettaa naamioida taiteellisen kykenemättömyytensä verettömäin, hämäräin allegoristen kuvioiden taa ja aatteitten ja ajatusten puutetteen salaoppisuuden sumuihin. Leonid Andrejev pyrkii suoraan ja pelotta paljastamaan elämän salaisuuksia ja terävästi sekä selkeästi esittämään elämän tarkoituksia tai päämääriä käsitteviä kysymyksiä. Näytelmässään ottaa Andrejew tehtäväkseen kuvailla ihmiselämän koko kiertokulkua syntymästä viime hengenvetoon saakka. Ensi näytös: äidin synnytystuskat ja lapsen ensi kirkuna; toinen: ihmisen rakkaus ja köyhyys (koko näytöksen yllä väikkyy nuoruuden ihana runollinen kajastus); kolmas: iltama (ihminen rikkauden ja maineen huipulla); neljäs: ihmisen onnettomuudessa (rikkaus on mennyt, tulevat vanhuuden murheet, ihmisen ainoan pojan on väijyjän kivenheitto surmannut ja tuskan sekä epätoivon käsissä murtuu ihmisen kerran niin ylväs mieli); viides: ihmisen kuolema (kurjana ja yksin, likasessa sopessa ryysyisten juoporenttujen keskellä kuolee ihminen huulillaan kirous kohtaloa vastaan). Kohtalo esiintyy koko näytelmän läpeensä »harmaapukuisen» hahmossa. Välinpitämätön on hän ihmisen kaikkiin iloihin ja suruihin nähden, ei kuulevin korvin kuuntele hänen rukouksiaan ja itkujaan ja samalla rautaisella välinpitämättömyydellä lopettaa hän ihmiselämän lyhyen kulun. Andrejew tahtoo antaa meille ihmiselämän mitättömyyttä ja hänen taistelujensa turhuutta esittävän näytelmän. Tämän kirjottaja ei puolestaan voi olla samaa mieltä pessimistisen filosofin kanssa: elämä olisi todella mieletön ja tarkotukseton, jos sen päämäärä olisi vain persoonallinen onnemme, itsekkäitten etujemme ja aineellisten tarpeittemme tyydytys; mutta niin pian kuin kuljemme yli oman minuutemme rajojen, käsitämme elämämme tehtäväksi korkeamman aatteen, joka elää persoonallista elämäämme kauemmin, ja tunnemme olevamme yhtä koko sen ihmiskunnan kanssa, joka taistelee onnellisen, vapaan tulevaisuuden puolesta, — on kohtalo menettänyt valtansa meihin nähden ja kaikista traagillisista tapauksista huolimatta lausumme me elämälle kuitenkin ylvään, iloisen tervehdyksemme! — Vaikka siis emme mitenkään voi hyväksyä Andrejewin pessimismiä, emme kuitenkaan voi olla ihailematta neroa, jolla hän on piirtänyt tämän suuremmoisen ihmiselämäkuvauksen. Raateleva sarkasmi ilmenee etenkin kolmannessa näytöksessä ja hänen taitoonsa karikeerata rikkautta ja itaruutta täytyy pitää todella nerokkaana.

Andrejevin toinen uusrealistinen draama on nimeltään »Kuningas Nälkä».^[3*] Tässä tahtoo kirjailija näyttää meille, mitä ratkasevaa osaa »nälkä» (köyhyys, kurjuus, tietämättömyys mukana luettuina) näyttelee ihmiskunnan historiassa, miten nälkä ajaa yhteiskunnan poljetut, sorretut orjat ja hylkiöt kapinaan ja miten sitten taas heittää heidät etuoikeutetun vähemmistön mielivaltaan. Keskelle koneitten jyrinää ja väkivasarain pauketta ilmestyy Kuningas Nälkä lastensa, työläisten luo, kuvailee heidän kurjuuttaan ja oikeudettomuuttaan ja kehottaa heitä kapinaan. »Ulos kadulle! Kappaleiksi koneet, poikki hihnat, tuli pois höyrykattilan alta! Ensin viivyttelevät työläiset ja selittävät Kuningas Nälälle, että hän palvelee vain rikkaita ja ratkaisevana hetkenä taas pettää heidät, mutta ilmestyy Kuolema näyttämölle ja uhkaa tappaa nälkään heidän vaimonsa ja lapsensa. Ei ole työväellä muuta valitsemisen varaa kuin taistelu tai kuolema! — Toisessa näytäksessä esiintyvät hienon ylhäisön tanssiaiset, joissa valot loistavat ja soitto soi, samaan aikaan kuin talon kellarikerroksessa »yhteiskunnan kuona» (varkaat, murhaajat, ilotytöt, kerjäläiset y. m. s.) pitävät säännöllistä istuntoa. Neuvottelun esineenä on: rikkaiden ja sivistyneiden tuhoaminen tappamalla, kuppaa ja koleeraa heihin istuttamalla ja Kuningas Nälkäkin kehottaa heitä tulevan kapinan aikana paloverotukseen, rosvoukseen ja murhaan! — Kolmannessa näytöksessä istuvat rikkaat ja kylläiset tuomitsemassa köyhiä ja nälkäisiä ja langettavat kuolemantuomioita »rikoksista», joita on tehty hädän ja kurjuuden vaikutuksesta. Silmiemme editse kulkee sarja tuollaisia rikoksia, m. m. esim. muuan orja, jonka rikollisuus on siinä, että hän on »liian kunniallinen ja liian voimakas» ja sellaisena voi tulla vallitsevalle yhteiskunnalle vaaralliseksi. »Oikeuden» nimessä on hänkin tuomittava. — Ja silloin puhkee vihdoinkin nälkäisten kapina: hätäkello soi, kiväärit paukkuvat, savu ja liekit kietovat valtaansa kaupungin — tilinteon päivä on tullut! — köyhät ja nälkäiset murtautuvat rikkaiden asunnoihin ja kostavat kauheasti... Ylhäisöjoukko, — avokaulaisia naisia ja frakkipukuisia herroja, pappeja ja oppineita ja taiteilijoita — on piiloutunut erääseen linnaan ja pelosta väristen vaikeroivat he kalisevin hampain tuhonsa tuloa. Nähdään kansallisgallerian palavan: taiteilijat itkevät arvokkaiden taideteosten, oppineet tieteen aarteiden tuhoa, mutta tämä herättää paheksumista, sillä muut pitävät oman henkensä pelastamista nyt korkeimpana ja pyhimpänä. Vihdoin saapuu eräs insinööri tuomaan tietoa, että nälkäisten kapina hukutetaan vereen rikasten tykkien ja hänen äsken keksimänsä räjähdyspommien avulla. Yleinen riemu! — ja Kuningas Nälkä palaa nöyryytettynä rikasten palvelukseen... Nyt vuotaa kapinallisten veri virtoina ja maata peittävät laajalti ruumiskasat! Rikkaat juhlivat voittoaan riemuiten, pakottavatpa lapsetkin suutelemaan tykkien sytyttimiä — rikkaat ovat onnelliset ja vain masennettujen vankien kahleitten kalina häiritsee hieman heidän miellyttävää lepoaan. Silloin kajahtaa kaatuneitten haudoista karmiva huuto: »Me tulemme toisten!...»

Leonid Andrejew esittää draamassaan nykyisestä yhteiskunnastamme suurpiirteisen maalauksen, joka puhuu meille tulta leimuvin piirtein. Ei ole tämä vallankumousta, vaan nälkäkapina, järjestymätön, hurja taistelu, johon epätoivoiset ovat ajautuneet ja jota ne käyvät purkaen raivoaan koneita tuhoamalla, murhapolttaen ja rosvoillen. Tuommoisia kapinoita on ollut jokaisessa uusaikaisessa teollisuusmaassa (mainittakoon esim. ensi tehdaslevottomuudet Englannissa, kankurikapina Saksassa v. 1846 y. m.) ja on niiden täytynyt päättyä työväestön tappioon. — Mutta kerran voitetut tulevat takaisin: ei enää epätoivoisten laumana, vaan järjestettynä, päämäärästään tietoisena luokkana, joka on kukistava kapitalistisen mailmanjärjestyksen ja tekevä ihmiskunnan onnelliseksi. Sosialistisen köyhälistön voittavalle, vapauttavalle vallankumoukselle aikoo Leonid Andrejew omistaa symbolistisen draaman. —

Leonid Andrejew on erinomaisen monipuolinen, tyhjentymätön runoilijanero; hän ei kertaa samoja asioita monissa mestarillisesti kirjotetuissa novelleissaan, miten monipuolisia aiheita hän valitseekin. Mainitsemme tässä vain lyhyesti hänen uusimmat proosakappaleensa, jotka suoranaisasti koskevat vallankumousta. Niitä on eisim. »Sellaista oli silloin» — nerokas vallankumouksellisen kansan sielunelämän selostus Ranskan suuren vallankumouksen ajoilta. Koko vallankumouksen kulku on tässä verrattomasti kuvattu: miten alamaisten nöyrä mieli vähitellen katoo, miten intohimoinen vapausinto valtaa kansan, miten vallankumoustapahtumat aaltoina yhä kohoovat ja vihdoin johtavat kuninkaan mestaukseen. Mutta ei riitä pelkkä tyrannein hävittäminen, — sanoo Leonid Andrejew — ihmisen orjamielisyys on perin juurin revittävä pois ja vasta silloin on ihmiskunta vapautuva!

Suuret taistelut Venäjän kirjatietoisten piireissä aiheuttivat Andrejewin kertomuksen »Pimeys». Sisältö on lyhyin sanoin seuraava: terroristi, jota poliisit ja vakoojat ahdistavat, ei osaa piilottautua muualle kuin erääseen »julkiseen paikkaan». Huolimatta kuudestakolmatta ikävuodestaan on hän pysynyt siveänä ja nyt on hän pakotettu, jottei ennen suunnittelemansa murhayritystä joutuisi vainoojainsa käsiin, viettämään yön prostitueeratun seurassa. Tällaisena hetkenä, jolloin hän aikoo uhrata henkensä aatteen puolesta, ei hän enään voi panna siveydelleen samaa arvoa kuin ennen. Hän tarinoi naikkosen kanssa; hän moitiskelee tämän elämää ja saa vastauksen: »mikä oikeus on sinulla olla hyvä, kun minä olen huono?» Nämät sanat vaikuttavat täyden käänteen terroristissa: hän ei enää tahdo olla puhdas ja hyvä, kun kerran toiset hänen ympärillään ovat vajonneet paheisiin, likaan ja kurjuuteen... Riehastelevan yön jälkeen joutuu hän seuraavana aamuna vangiksi prostitueeratun huoneessa. —

Andrejew tahtoo kertomuksellaan satuttaa joidenkin vallankumouksellisten ahdashenkistä, itsekylläistä moraalia ja muistuttaa, että uhrautuvaisuuden tulee olla vapaa itsetyytyväisyydestä. Ei ole kyllin siinä, että koettaa kohottaa langenneita ja onnettomia omalle tasolleen, ei sovi luulotella olevansa niin heidän yläpuolellaan, täytyy itsensä olla tuntenut siveellisiä epäilyjä ja kärsimyksiä vasta tunteakseen olevansa ihminen, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Ei vain koneellisesti täyttää velvollisuutensa ja olla tarpeen tullen valmis uhraamaan henkensä, vaan kärsiä ja taistella koko elämän läpeensä onnettomien, oikeudettomien ihmisten mukana. — Valitettavasti ei tämä aate ole tullut kyllin selvästi esille. Otettiin lause, ettei pidä olla »hyvä», sanallisesti ja kysyttiin Andrejewilta, täytyykö todella aleta ilotyttöjen ja näiden etättimiesten tasalle ollakseen täysi ihminen. Toiset taas käsittivät kertomuksen vallankumouksen sankaritaistelun ja sen uhrien häväisyksi...

Miten Leonid Andrejew suhtautuu Venäjän vapaustaisteluun, sen on selkeimmin todistanut viime kertomuksessaan, »Kertomus seitsemästä hirtetystä».^[4*] Täytyy elää Venäjällä voidakseen sydämensä kaikilla säikeillä vihata ja inhota siellä rehentelevää raakalaisvaltaa ja sen käyttämää kuolemanrangaistusta. Väristen tarttuu joka aamu lehteensä ja aina on siinä verinen tieto, että viime yönä on taas niin ja niin monta ihmistä telotettu. Kauhistavan koneellisella täsmällisyydellä toimivat nyt Venäjällä sotaoikeudet ja hirsipuut: Jo lasketaan Venäjän perustuslain kolmantena vuonna nousevan viidennelle tuhannelle (!) hirtettyjen »rikollisten» luvun (puhumattakaan sadoista ja tuhansista muista taantumuksen uhreista, jotka jollain muulla tavalla ovat kuoletetut)!.,. Andrejew on nyt kirjottanut »seitsemästä hirtetystä» ja muuttanut tämän tilaston veriset luvut eläviksi olennoiksi. Seitsemän kuolemaantuomittua: viisi valtiollista rikollista (kolme miestä ja kaksi naista); yksi onneton syyntakeeton idiootti ja yksi rosvojoukon jäsen. Andrejew esittää nyt suurella taidollaan, kuinka kukin näistä individualisesti niin erilaisista ihmisistä käy kiertämättömään kuolemaan ja mitä kukin heistä elämänsä viime hetkinä tuntee ja ajattelee. Ei voi kuvailla tuon kertomuksen sisältöä, se on itse luettava eikä sitä kädestään laske olematta mitä syvimmin järkytetty. Ei ole siinä mitään valheellista, ei teennäistä, kertomus on kuni Tolstoin tyyneeseen elämäntoteen tyyliin kirjotettu ja siksi juuri on sen vaikutus niin valtava (Victor Hugon »Neljä päivää kuoloon tuomittuina» tuntuu Andrejewin rinnalla tyhjältä deklamoimiselta). Unohtumattomat ovat ne sivut, joilla Andrejew kuvailee vallankumouksellisten kuolonhetkiä: yhdellä ovat kuolontuskat suunnattomat, mutta toiset katsovat kuolemaa päin tyyneinä ja rauhallisina. Aatteeseen innostus, ääretön rakkaus ihmiskuntaa kohtaan ottaa kuololta sen kauheuden, antaa kuolon pyhän asian puolesta tuntua onneltakin! — Andrejewin kirja on Venäjän vapaudenmarttyyrien juhlahymmi ja ennen kaikkea leimuava vastalause heidän pyöveleitänsä ja murhaajiaan vastaan.

Takaisin sisällysluetteloon

Viron ammattiyhdistysliikkeestä 1908.

Tämän aikakauslehden 10–11 n:ossa v. 1907 oli Viron ammattiyhdisliikkeestä, etenkin sen alkuyrityksistä, pitkähkö selostus.^[1] Siitä on vuosi kulunut ja huvittanee suomalaisia tovereita seurata tämän liikkeen senjälkeisiä vaiheita.

Ammattiyhdistysliike ilmenee vapausliikkeen vilkkaana ollessa, vaikkakin ammattiyhdistykset vasta sitä seuraavan sotatilan aikana virallisina esiintyivät. Niiden perustamiseen vaikutti tehokkaasti vapaustaistelu-innostus. Kun hallitusvalta väkivoimalla tukahutti kaiken valtiollisen toiminnan, mutta ammattiyhdistyksillä näytti olevan varmempi elämisen mahdollisuus, niin virtaili toimintahaluista työväkeä joukottain näihin uusiin yhdistyksiin. Arveltiin työväenliikkeen ammattiyhdistysten avulla voivan tehokkaasti pyrkiä korkeaan päämääräänsä.

Mutta pian osottautui, että ammattiyhdistykset nykyisten olojen vallitessa Venäjällä vain voivat olla työväenliikkeen näennäisinä ilmaisuina. Hallitusvalta rajottaa niiden toiminnan mitä ahtaimmalle. Toimihenkilöt ovat alituisten vainoomisten alaiset, joka hetki ovat vankila ja karkotus heitä uhkaamassa. Eipä siis ihmettä, että kaikki liikkeet tukahutetaan alkuunsa. Raa'an väkivallan jokahetkisessä pelossa uhkaa koko liike nukahtaa.

Ammattiyhdistysten ei edes sallittu panna toimeen illanviettoja! Tämä on muka »lainvastaista!»

Tallinna (Rääveli) teollisen elämän keskustana, jossa on yli 10,000 teollisuustyöläistä sekä näiden lisäksi lukuisia rakennustyöläisiä, kauppa- y. m. yritysten apulaisia, palvelusväkeä y. m., on myös virolaisen ammattiyhdistysliikkeen keskusta. Täältä on liike levinnyt pienemmille paikkakunnille. Muutamiin paikkoihin, kuten Pernauhun (Pärnus) ja Narvaan, perustivat Tallinnan ammattiyhdistykset osastoja. Mutta pienten kaupunkien hallitusmiehet vainoovat ammattiyhdistyksiä vihasemmin kuin Tallinnan. Pernaussa esim. saivat toimihenkilöt eron toimestaan, poliisi pani niin usein toimeen kotitarkastuksia heidän luonaan, että työläiset eivät voineet sitä sietää! Narvassa eivät asiat olleet paremmin.

Virossa ei ole ammattiyhdistyksiä lakkautettu. Mutta yllä kuvatut olot ovat vaikuttaneet taantumista. Eivät emiksikään ammattiyhdistykset voi ilman todellista aminattiyhdistyselämää kiinnittää tai viehättää, sitten on erittäin huomattava, että keskeymätön toimintahenkilöitten vainoominen työnantajain ja varsinkin poliisin puolelta vaikuttavat erittäin ehkäisevästi.

Yhdistyshuoneissa käy poliisi alinomaa tarkastuksilla ja vangitsee siellä olevia jäseniä, etenkin johtokunnan jäseniä. Tämä vaikuttaa jäsenten vähennystä. Tämä näkyy verrattaessa nykyistä jäsenlukua edellisiiin, kuten seuraava taulu osottaa:

Nykyisin kirjoissa olevain jäsenten luku on suurempi kuin maksavain jäsenten luku 1907. Mutta kun he eivät ole suorittaneet maksujaan, täytyy meidän pitää heitä eronneina. Näin on edessämme surullinen tosiasia, että maksavain jäsenten luku on 733:lla vähentynyt!

Paperityöntekijäin ammattiyhdistyksellä on Pernaussa osasto, jossa on n. 30 jäsentä. Mutta yllä mainituista syistä on se miltei hajallaan. Puutyöntekijäin Narvan osastossa on myös n. 30 jäsentä ja näiden tila miltei sama kuin Pernaun paperityöläisten.

Kirjaltajat eivät ole yhtyneet muiden ammattiosastojen kanssa, joilla on yhteinen huoneusto ja jotka muutenkin pysyttelevät yhdessä. Heitä on 150. He pitävät itseään teollisuustyöläisiä »parempina». Ero on siinäkin, että kirjaltajat huoneustossaan sallivat anneskella väkijuomia, mutta muut eivät sitä huoneustossaan suvaitse.

Näiden lisäksi on vielä muodostunut kauppa-apulaisten ja konttoristien ammattiyhdistys, johon kuuluu 120 jäsentä. Nämätkin pysyttelevät »sivistys»-ylpeydessään erillään työväestä.

Taistelujärjestöinä eivät ammattiyhdistykset ole juuri mitään saaneet aikaan. Kun työnantajat tietävät taantumushallituksen turvaavan heidän selkäänsä eivät he ammattiyhdistyksistä välitä. Näiden yrittelyt ovat jokseenkin tuloksettomia. Vain kahdessa pienessä metalliliikkeessä menestyivät pienten palkkain takia tehdyt lakot. Ammattiyhdistysten välityksen kautta saatiin aikaan sovinto 10–20 % palkankorotuksilla.

Senaatin selitysten mukaan ovat tosin lakkorahastot ja nyttemmin »rauhalliset» lakotkin »sallitut». Mutta kun lakkorahastomääräys viranomaisten toimesta pyyhittiin Räävelin ammattiyhdistysten säännöistä, ei näillä ole lakkorahastoja. Ja kun lakot ovat olleet »kiellettyjä», ei työläisillä olisi ollut niistä mitään hyötyä. Mutta jos lakot todellakin tulevat »sallituiksi», kuten senaatin selityksen perustalla voi odottaa, elpyisi tietysti myös ammattiyhdistysliike ja ilmeneisi lakkorahastoja.

Yllä kuvatuissa oloissa näkyy luonnollisesti yhdistysten valtiollinen henki vain vaillinaisena. Jäsenet pidättyvät julkituomasta mielipiteitään. Ylipäänsä on kylläkin sosialidemokratinen henki vielä vallalla, vaikkakin se voi ilmetä vain epäselvänä ja varoen. Tämän hengen syventämiseksi ei valitettavasti voida juuri paljon tehdä. Poliisiväkivalta ehkäisee kaikenlaisen agitationin ja propagandan.

Tämän painostuksen vaikutuksesta johtuu työläisten toimintatarmo usein osuusyrityksiin. Toiselta puolen arvellaan kai näiden turvissa voitavan edistää valtiollista liikettä liikettä siten että niissä tunnetut toverit voisivat harjottaa propagandaa; toiselta puolen taas sanotaan, että työväenliike tarvitsee ennen kaikkea aineellisia varoja. Ja niitä onkin tällä tiellä saavutettavissa!

Metallityöläiset päättivät juuri ennen vuosivaihdetta perustaa kulutusosuuskunnan. Säännöt on annettu »esivallalle» rekisteröitäviksi, mutta eivät ne ole vielä palanneet. Niinpä on tämäkin tähän saakka ollut mahdodon. — Sitten on kaksi muuta ammattikuntaa avannut osuustyöpajoja, nimittäin räätälit ja nahkatyöntekijät. Räätälinliike avattiin viime maaliskuun 30 p. Ensin oli siinä 8, sitten 25 ja nykyisin 34 työläistä. Se toimii kahdessa osassa, tilauksia ja varastotöitä varten. Työpäivä on 10-tuntinen. Kappalepalkka on paikallisten, paremmanpuoleisten liikkeiden mukainen. Heinäkuun 1 p:ään saakka oli liikesumma 3,500 ruplaa. Työpajalla on omat sääntönsä. Ammattiosastolla on ylijohto, sen on myös mahdollinen voitto ja vastaa se tappiosta. — Sisäinen johto on työläisten valitsemalla valiokunnalla.

Nahkatyöntekijöillä on jalkineliike, jossa (nykyisin) on 3 työläistä. Mutta selväksi alkaa käydä, ettei ole mahdollista kilpailla suurteollisuuden kanssa. Ihmisten suuri enemmistö käyttää tehtaantuotteita. Tämän työpajan perustamisella on tarinansa: Räävelin ammattikuntamainen kisällikilta (kunta), keskiaikais-ammattikuntamainen laitos, oli päättänyt juoda suuhunsa kisällikassassa olevat 200 ruplaa! Mutta kun monet kisälleistä viime aikoina ovat liittyneet ammattijärjestöön, ehdottivat he että raha annettaisiin nahkatyöntekijäin ammattiyhdistykselle. Tämä ehdotus tulikin enemmistön päätökseksi, mutta siihen pantiin ehto, että ammattijärjestön on perustettava jalkinetyöpaja ja pitää sitä käynnissä vähintään 6 kuukautta.

Molemmat työpajat ovat puhtaita liikeyrityksiä, jotka ovat perustetut toivoen voittoa työn lisäarvosta. Toivottavasti nämät pian avaavat Räävelin työväen silmät näkemään, että työväenkysymystä ei voida ratkaista tällaisilla osuusyrityksillä.

Heti ensimmäisten ammattiyhdistysten perustamisen jälkeen tunnettiin, että ammattijärjestöt tarvitsevat oman äänenkannattajan. Mutta nämät eivät itse voineet sitä julkasta, se ei ole »sallittua»! Täytyi löytää joku yksityishenkilö julkaisijaksi ja toimittajaksi. Sellaiseksi rupesi metallityöläisten luottamusmies J. Kuningas. Pienen viikkolehden »Ametiühisuste Teataja (Ammattiyhdistysten tiedonantoja) ilmestyi 14 p. Jouluk. 1907. Mutta jo kuudennen numeron jälkeen kielsi kenraalikuvernööri lehtipahasen! Sitä oli toimitettu puhtaan luokkataistelun hengessä. Siinä julkastiin järjestöjen tiedonannot ja oli muutenkin näille erinomaisen tärkeä. Sitä painettiin 2,000 kpl. ja tilaajien luku kasvoi päivä päivältä. Mutta N:o 7 tuli poliisin toimesta takavarikkoon ja lehden julkaseminen kiellettiin kokonaan. Julkaisijakin vangittiin, mutta pääsi hän pian vapaalle jalalle.

Porvarillinen sanomalehdistö — jonkinmoinen sellainen sen sanan huonommassa merkityksessä on virolaisille säilynyt — ei pidä tarpeellisena tukea ammattiyhdistysliikettä. Kaikki vähänkin jyrkemmät lehdet vei sotatila. Kukaan ei uskaltanut perustaa uutta. On selvää, että työväestö vielä enemmän tarvitsisi valtiollista äänenkannattajaa, vaikkakin ammattiyhdistyslehtikin olisi erittäin tarpeellinen. Mutta nykyisissä oloissa ei ole sellaisen perustamisesta puhettakaan eikä taida sotatilan lakkauttaminen, joka äsken julistettiin, tuoda työväelle tuntuvampaa muutosta.

Ammattiyhdistysliikkeessä ilmenee pyrkimys järjestää avustuskassoja. Monet niistä antavat osakkailleen paitsi lainopillisia neuvoja myös työttömyysavustusta, jopa paloapuakin.

Nykyinen tila on kuin ahdas sola, johon työläinen pakostakin takertuu kiini! Hyvällä syyllä odottavat ammatillisten järjestöjen jäsenet näiltä apua työnantajain harjoittamaa riistämistä vastaan ja poliisin vainoja vastaan. Mutta tätä apua pitävät hallintoviranomaiset lainvastaisena ja rankaisevat siitä. Ja jos tämän karin välttää niin riittämätön lainsäädäntö tekee yritykset tyhjiksi. Viranomaisiin vetoaminen on turhaa, kun hallitus kaikin tavoin tahtoo tukea työnantajia työväkeä vastaan. Tällöin ei ammattijärjestöille lopulta jää muuta neuvoa kuin perustella erilaisia »apukassoja» kootakseen jäseniä. Ja avustuksen tarvetta on, herra paratkoon monenlaista!

Myös hautausrahastoja perustavat työläiset innolla. On saatu aikaan 11 tällaista rahastoa. Tätenkin ilmenee herännyt toimintahalu, joka pyrkii kaikille aloille. Ikävä vaan että kaikki hyödylliset tiet ovat tukitut.

Siitä että näin on laita kärsii työväki siveellisesti äärettömän paljon ja huonot seuraukset ilmenevät päivä päivältä yhä surullisempina. Siveellinen tarmo katoo, yhä vähemmän puhutaan korkeista tarkoitusperistä. Mutta juoppous, tappelut ja epärehellisyys lisääntyvät.

Vapauden päiväin taistoaikoina poistettiin työläisten tarkastus tehtaista lähdettäessä ja työväki itse valvoi järjestystä, niin ettei mitään tuotteiden viemistä tai muuta vallattomuutta tapahtunut. Nyt lisääntyvät varkaudet taas. Taas varastetaan ja varastetusta tavaroista saadut rahat juodaan ja sitten menee palkka samaa tietä. Seuraa tappeluita ja rauhattomuutta työtovereitten kesken tehtaissa, kuin myös kaduilla, muuttuen usein suuriksi rymäköiksi, jopa verinäytelmiksi. Siveellinen turmelus on levinnyt laajalle. Ja yhä ollaan alaspäin menossa.

Tämä on mielettömän taantumuksen tulosta. Siitä kärsii sekä koko valtio että erittäinkin köyhälistö. Ehkäisty on kaikki mahdollisuus vakavan itsekasvatusharrastuksen herättämiseen. Jälkeenpäin on vaikea taas alkaa sitä, kun kaikki väestön kerrokset ovat läpeensä turmeltuneet.

Miten huonolla kannalla asiat tässä suhteessa ovat, sitä todistavat seuraavat luvut:

Monopooliviinan myynti nousi Virossa 1908 ensi 6 kuukautena 1,204,696 ruplaan tai 103,067 ruplaa korkeammalle kuin edellisenä vuonna! Tämä koskee vain viinaa. Olutta, viinejä, liköörejä, konjakkia y. m. ei ole otettu lukuun, näistä kun ei yhtä helposti saa numeroita. — Ja Virossa on vain 420,000 asukasta!

Valtion viinakaupan tilasto osottaa, että Virossa v. 1908 lyötiin kappaleiksi tyhjiä viinapulloja koko 9,944 ruplan ja v. 1907 1,300 ruplan arvosta. Aksiisihallitus tietää tarkasti, montako pulloa on kaupassa. Viinakaupat myyvät viinan sinetityissä pulloissa ja ostavat sitten pullot takaisin. Ne pullot, joita ei tuoda takaisin, luetaan rikkoutuneiksi.

Muuan toveri kirjottaa Räävelistä tätä viinan juontia silmällä pitäen:

»Valitettavasti lähenevät työläiset taas niitä oloja, jotka vallitsivat ennen 1905, — ennen toverillisen solidariteetin heräämistä. Samassa suhteessa kuin tämä alenee, kasvaa alkoholin nautinto ja varasteleminen tehtaissa. Jälleen harjotetaan tavarain kuljettelemista tehtaista. Työläiset, joita toverit v. 1905 välttivät, jopa poistivatkin tehtaista, ilmestyvät taas esille. Itsekunnioitus alenee, se on jo monissa tehtaissa mennyt ihan pilalle. — »Dowigatelin» vaunutehtaassa työskenteli ennen tietoisia tovereita, jotka olivat Räävelin työväen johtohenkilöitä. Moninaisten työstä erottamisien ja 'puhdistusten' kautta on tämän tehtaan hallinto niin turmellut työväkensä, että sitä nyt pidetään taantumuksellisimpana. Kaikki itsekunnioitus, solidariteetti ja miehekkyys on poissa».

»Tehtaan työhuoneissa on poliiseja vahdissa, ei minkäänlainen kokousten pito, ei toistensa puhuteleminen ole mahdollinen. Kaikki tämä edistää saastan säilymistä... Aksiisitiedonanto osottaa viinan nauttimisen lisääntyvän. Varmasti voi sanoa, että samassa suhteessa kuparin y. m. kuljetus tehtaista kasvaa. Suureksi osaksi maksetaan juomamenot varastetulla tavaralla».

»Sen johdosta että nämät pahat tavat ovat tulleet polttavan huomattaviksi, neuvotelivat ammattiyhdistykset, miten tätä vastaan taisteltaisi. Mutta näiden vaikutus on tehty yksinäisen ääneksi korvessa».

»Mutta minä olen varma siitä, että kaikki nämät vastenmieliset, alhaiset ja ilkeät ilmiöt poistuisivat niin pian kuin työväestö vain saisi mahdollisuuden hengittää, ammentaa uutta elämää. Nämät tuskastuttavat ilmiöt osottavat sitä epätoivoa, missä meidän nykyisin täytyy elää!»

Niin jatkaa taantumus tuhoavaa työtään hävittäen ihanteita, myrkyttäen ihmissieluja ja turmellen kansanjoukkojen henkeä! Tyyten lohdutonta olisi tämä, jollei meillä olisi lohduttavaa ja rohkaisevaa »etoa, ettei kuitenkaan ole mahdollista ainaiseksi muuttaa edistystä taantumukseksi.

M. Martna.

(Käsikirjoituksesta suomennettu.)

Takaisin sisällysluetteloon

Luonto tieteen valossa.

toimittanut G. Melander. Verner Söderström Osakeyhtiö, Porvoossa. Vihot 1–7, (Ilmestyy noin 50 vihkona, sisältäen yli puolitoistatuhatta sivua ja toistatuhatta kuvaa. Vihkojen hinta 75 penniä, koko teoksen siten 57:50 Smk.

Se ajatus, joka »Luonnon», »Oman maan», »Maanhengen» y. m. tietokirjain suunnittelussa on pohjana, nimittäin vähissä annoksissa ja sulavassa muodossa tarjota esityksiä sekaisin eri tieteenalain tuloksista, tuntuu joissakin määrin käytännölliseltä ja ehkä tehokkaaltakin suuren yleisön kannalta, joka yleistietonsa enimmäkseen hankkii vain sanomalehdistä, ja jolle täten tarjotaan aikakautisen julkaisun tapaan määräaikoina asiallisempia ja opettavampia tietoja. Kustantajalle ovat tällaiset laajat ja kallishintaiset julkaisut tietysti hyvinkin edullisia, mutta niin ei ole laita ainakaan vähävaraiselle tilaajalle, joka haluaisi tutustua johonkin määrättyyn alaan tai vain yksityisiin kysymyksiin, koska hän tätä varten on pakotettu lunastamaan itselleen vähemmänkin tärkeitä asioita sisältävän teoksen kokonaan tai osittain. Tältä kannalta katsoen on puheenaoleva julkaisujärjestelmä pidettävä enemmän liikekeinotteluna kuin yleisön tiedontarpeiden palvelemisena, ja yleisölle kaikin puolin edullisempia olisivat varmaankin sarjajulkaisut, jotka joko osittain tai vihottain lunastettavina käsittelisivät jotakin yhtenäistä tiedon alaa tai erikoiskysymyksiä.

Mitä tulee ilmotettavana olevaan »Luonnon» tietokirjaan, on sen tarkotusperänä tutustuttaa yleisöä luonnontieteiden saavuttamiin ennätyksiin, joihin meidän elämän- ja maailmankäsityksemme pääasiassa perustuu, ja joilla jokapäiväisiin oloihimme on niin sanomattoman tärkeä merkitys. Tällaista tietokirjaa olisi senvuoksi aivan erikoisella mielihyvällä tervehdittävä. Ja kun ei suomenkielellä vielä sanottavassa määrässä ole olemassa sellaista kirjallisuutta, minkä avulla ainoastaan tätä kieltä taitava yleisö voisi laajentaa kansakouluissa y. m. saamaansa kurjan alhaista tietovarastoaan luonnosta yleensä ja ihmisen suhteesta siihen, on Söderströmin yhtiön puheenaoleva yritys pantu alkuun hyvään aikaan.

Tilausilmotuksen mukaan pyrkii »Luonto» tyydyttämään »vähemmänkin oppineen yleisön» eli siis työväestön henkisiä tarpeita, ja tämän vuoksi on nimenomainen syy tarkastaa, missä määrin se on osannut sovittaa suunnitelmaansa mainittua kansanluokkaa varten. Kun kuitenkin teoksen koko suunnitelmaa ei ennakolta ole tiedoksi annettu (sitä siis ei liene ennakolta valmiiksi asti sunnniteltukaan!), rajottuu tämä tarkastelu luonnollisesti tähän asti ilmestyneisiin vihkoihin.

Ensimäinen huomautus teoksen johdosta on, että sen suunnitelma on aivan liian laaja. Teos ei nim. rajotu käsittelemään, vaikka niin nimestä voisi luulla, yksinään luontoa, vaan myös tekniikkaa yleensä, vieläpä hyvin yksityiskohtaisia teknillisiä kysymyksiä, koskapa jo esim. sellaiset kirjotukset kuin »Miten valokuvauskone työskentelee», »Värikuvien painaminen» ja »Miten eläviä kuvia valmistetaan» ovat mukaan otetut. Jos tätä suunnitelmaa jatketaan, tulevat lukuisat »mieltäkiinnittävimmät kysymykset ja johtopäätöksiä herättivät tutkimusaiheet» luonnontieteiden aloilta, joista esityksiä on luvattu, jäämään käsittelemättä. Tämä on sen valitettavampaa kuin kirjoituksia tulee kaikkiaan vain toista sataa ja teos täten tuskin tulee kykeneväksi herättämään syvällisempää harrastusta, saatikka siten omain havaintojen tekoa minkään erikoisen tieteen alalla. Mitenkähän luulee päätoimittaja edes oman laajan erikoisalansa, fysiikan, saavansa edustetuksi, jolta tähän asti on yksi ainoa kirjoitus?

Toiseksi vaivaa teosta haitta, että moniaat kirjotukset ovat liian suoraan käännettyjä, meidän oloihimme sovittamatta. Niin on kirjotuksessa »Joet, niiden tehtävät ja voimannäytteet» esityksen pohjaksi pantu Thamesjoki, samalla puolustelemalla, ettei muka omassa maassamme ole jokia, jotka sattuvalla tavalla osottaisivat jokien kehitystä, syystä että ne ovat verrattain nuoria. Tällainen puolustelu on huono ja perusteeton. Vaikka nimittäin Thames useissa suhteissa onkin tyypillinen esikuva joista, ovat esim. Kokemäen ja Vantaan joet riittävän hyviä ja eräissä suhteissa (esim. Kokemäenjoen suistomuodostumaan nähden!) Thamesia parempia esikuvia. Ja itsenäistä harrastusta herättämään lukijoissa erikoisesti Suomen vesistöjen syntyyn ei vieras Thames ollenkaan kelpaa. — Kirjoitus »Uusia kasveja vanhoista» on muuten hyvin hupaisa esitys kasvien jalostuksesta, mutta suurelle yleisölle ja ainakin työväelle olisi se melkoista huvittavampi, jollei »tilanahtauden» takia, s. o. outojen herrasväen koristekasvien takia olisi jätetty perunan, omenan, päärynän y. m. s. hyötykasvien kehitystä parin sanan varaan (ohimennen lausuttakoon muuten toivomus, että vastedes seuraisi kirjotus de Vriesin muunnoksista ja muunnosaikakausista, kun ei niihin ole puheenaolevan kirjotuksen yhteydessä kosketeltu).

Kolmanneksi on aineiden valinnasta muistutettava, ettei se aina ole onnistunut, eikä ainakaan työväestön sivistyskantaa silmällä pitäen tehty. Useat kirjoitukset edellyttävät joltisiakin luonnontieteellisiä y. m. esitietoja lukijalta, ja ilman niitä jäävät ne oppimattomalle yleisölle hämäriksi. Jo mainittu kirjoitus valokuvauskoneen toiminnasta on omansa vain sille, jolla on itsellään jonkinlainen kone käytettävänä. — Esitys »Osterista ja sen pyynnistä» ei olisi ollut ollenkaan välttämätön Suomen yleisölle, ei edes yläluokalle, vaikka sen kyllä voi pitää sellaisena Englannissa. — Ja kun ihmissuvun aikuisempaa suhdetta luontoon, hyvä kyllä, on muistettu, olisi jääkauden aikuisesta ihmisestä ollut paljon tärkeämpää antaa esitys kuin »Ateriatunkioista ja kansasta, joka ne rakensi» (vai seuranneeko sellainen ehkä perästäpäin!) Viimemainittu kirjotus on muuten sisällykseltään niin ala-arvoinen, ettei se mitään kunniaa teokselle sen ensimäisenä kirjoituksena tuota. Kirjoittaja näkyy olevan joku englantilainen arkeologian harrastaja, jolla ei ole ollut tarpeeksi tietoja, saatikka sitte oikeata käsitystä ja arvostelukykyä tästä aineesta kirjottaakseen. Mainittakoon tässä pari esimerkkiä lukuisain joukosta osotteeksi kirjottajan asiantuntemuksesta! Kirjoittaja väittää m. m. ettei ateriatunkiolaisilta ole jäänyt »mitään asetta, lukuunottamatta muutamaa karkeata, piikivestä tehtyä keihäänkärkeä». Tosiasiassa ovat näiden jättämät aseet luettavat kymmeniin tuhansiin ja käsittävät ne useita eri asemuotoja. Kirjotukseen liittyvissä kuvissa onkin kuvattu sangen useita asemuotoja, mutta esim. kuvista sivulla 7 on 7:stä esineestä yksi ainoa, joka voi johtua tarkotetuista ateriatunkioista, muut ovat joku tuhat vuotta myöhempiä! Ja kun kirjoittaja vakuuttaa, että ateriatunkiot ehkä ovat samanaikuisia kuin Englannin, Ranskan ja Belgian ensimäiset luolaihmiset, tekee hän samallaisen virheen kuin jos sanoisi Lutherin ehkä eläneen pyramiidien aikana!

Viitatut huomautukset antavat syytä moittimaan kustantajaa liiasta säästäväisyydestä toimitusvoimain palkkaamiseksi. Olisihan järjetöntä vaatia parilta toimittajalta, joilla toimitus on sivutyönä, kaikkien luonnontieteen ja tekniikan alain tuntemusta ja lukuisain käännöskirjotusten muovaamista meikäläistä yleisöä varten. Mahdolliset syytökset työvoimain puutteesta kumoaa kylläkin »Oma maa». Eikä kustantaja voi puolustuksekseen esittää teoksen kannattamattomuuttakaan, jos tilaajamäärä nousee, kuten sanotaan, 4,000 vaiheille. Kannattaisi tällöin jo hankkia runsaasti alkuperäisiäkin kirjoituksia, joita teoksessa nyt on vain nimeksi. Painavimpana on tämä moite esitettävä teosta tilaavan työväestön nimessä, jonka laihalle kukkarolle tietysti eniten tuntuu tilaushinta, mikä muuten suhteellisesti on puolta suurempi kuin esim. »Oman maan».

Olisi muuten yksipuolista ja toimitusta kohtaan epäoikeudenmukaista jättää mainitsematta, että teoksessa on useita erinomaisiakin kirjoituksia, kuten esim. »Sähkö ihmisen palveluksessa», »Kasvien uni», »Meteorit», »Elämänmuotoja merien syvyyksissä» y. m. Ja teoksen liite »Katsauksia tieteen työaloille» lyhyine, sieltä täältä otettuine esityksineen tutkimuksen viimeisistä keksinnöistä sisältää hyvinkin huvittavia pätkiä. Runsaat, osaksi oivalliset kuvat lisäävät tietysti myös teoksen arvoa.

Mutta vaikkei teosta kokonaisuudessaan sekä julkaisujärjestelmänsä että suunnitelmansa puolesta voikaan pitää syväin rivien etuja silmälläpitävänä, on se sisällyksensä takia kylläkin ansaitseva tulla työväenkirjastoihin hankituksi.

J. A—io.

Takaisin sisällysluetteloon

Onko palvelijat jätettävä vapaan sopimuksen varaan, vai laaditaanko heille uusia kuristussäännöksiä?

Jo pitemmän aikaa ovat maamme tuhat määriin nousevat palvelijain joukot ilmaisseet tyytymättömyyttä 1865 voimaanastuneen orjalain säännöksiä vastaan. Tämä tyytymättömyys on saanut alkunsa sen johdosta, kun sanottu palkkaussäännöksi kutsuttu laki riistää palvelijalta vapauden kokonaan. Se tekee palvelijasta kokonaan isäntänsä mielivallasta riippuvan työkoneen, jolle ei laki suo minkäänlaista turvaa, oli palveluspaikka vaikka kuinka vastenmielinen. Isännille sitä vastoin antaa tämä laki oikeuden tehdä palvelijalle mitä he kulloinkin näkevät etujensa vaativan, aina kurittamisesta linnavankeuteen asti. Tätä ei käy kummasteleminen, kun tietää että sanottu laki on omistavien luokkien yksin laatima, niin mikä esti heitä sitä laatimasta palvelijoille niin kuristavaksi kun suinkin halusivat. Eihän heitä sitä laatiessa mitkään ihmisyyden tunteet ole johtaneet. Ainoastaan halu matkia vanhoja orjuusaikoja mahdollisimman paljon, joka käy niin kouraantuntuvasti lain eri pykälissä ilmi. Nyt kun palvelijakin oppii tuntemaan, jotta hänkin on vapaa kansalainen ja että kun hän tekee kunnolleen työnsä sovitusta palkasta, ei häntä saa muut orjuusmääräykset sitoa. Jos hän tekee rikoksen, niin siitä rangaiskoon voimassaoleva rikoslaki, vaan ei isäntä mielivaltaisesti palkkaussäännön nojalla. Tästä on tyytymättömyys saanut alkunsa.

Tyytymättömyys kävi yhä tuntuvammaksi äänioikeusolojen korjaantuessa. Palvelijain rinnassa syttyi toivon kipinä suotuisimmista oloista, ja tämä johti käytännöllisiin puuhiin käymään käsiksi. Näiden tuloksena oli vuoden 1906 lopulla pidetty palvelijain kokous Lahdessa. Täällä oli ensikerran yleisemmän keskustelun alaisena kysymys, onko voimassaoleva palkkaussääntö kumottava ja mitä asetettava tilalle. Ja kokous oli aivan yksimielinen siitä, että tämä orjalaki on saatava kumotuksi. Samalla lausui kokous käsityksenään, että palvelijat ovat kokonaan jätettävä vapaan työsopimuksen varaan, käyttäen molemminpuolista 14 päivän irtisanomisaikaa. Niinikään päätti kokous ryhtyä ammatillisen taistelun avulla parantamaan epäinhimillisiä oloja, perustamalla maatakäsittävän liiton, joka liittyy sosialidemokratiseen puolueeseen.

Näistä kaikista puuhista on ollut käytännöllisenä tuloksena, että sosialidemokratinen eduskuntaryhmä jätti jo 1907 vuoden valtiopäiville anomusehdotuksen palkkaussäännön kumoamisesta, joka on sittemmin uudistettu jokaisilla seuraavilla valtiopäivillä, koska asiaa ei ole keritty loppuun käsitelemään. Nyt on asia joutunut näillä valtiopäivillä siksi pitkälle, että työväenasiainvaliokunta on siitä antanut mietintönsä, ja tätä on käsitelty ensimäisessä käsittelyssä eduskunnassa ja lähetetty Suureen valiokuntaan.

Tarkastakaamme mille kannalle valiokunta on asettunut sanottuun asiaan nähden. Valiokunnassa ovat mielipiteet jakautuneet kahtia, joka on hyvin tavallista ja tällöin sosialidemokratit jäävät aina vähemmistöksi. Niin tässäkin. Porvarillinen enemmistö on valiokunnan mietinnön takana, jonka ponsilauseessa sanotaan: »että eduskunta, kannattaen sikäli esillä olevissa eduskuntaesityksissä ja anomusehdotuksissa esiintuotua tarkoitusta, että nykyinen palkkaussääntö olisi kumottava uudella työsopimusta koskevalla lailla, ja odottaen, että niitä toimenpiteitä, joihin siinä suhteessa jo on ryhdytty, mahdollisimman joutuisasti jatketaan sekä armollinen esitys asiasta eduskunnalle annetaan, ei katsoisi nyt olevan syytä erityisen alamaisen esityksen tai anomuksen tekemiseen tästä asiasta.» Valiokunnan sosialidemokratit vähemmistönä ehdottavat vastalauseessaan seuraavaa: »Laki, jonka kautta kumotaan tammikuun 30 p:nä 1865 annettu Palkkaussääntö isännille ja palkollisille: Kumoamalla tammikuun 30 päivältä 1865 annetun palkkaussäännön isännille ja palkollisille, sekä keisarilliset asetukset tammikuun 27 päivältä 1879 ja joulukuun 28 päivältä, 1888, joilla on tehty muutoksia mainitun palkkaussäännön eri pykäliin, määrätään tämän kautta, että mainitussa säännössä järjestetyt suhteet työnantajien ja palkollisten välillä älkööt olko muiden rajoituksien tai erikoismääräyksien alaisia kuin mitä työsopimuksesta yleensä on voimassa ja vastedes säädetään». Tässä ilmeni kaksi jyrkästi toisistaan eroavaa kantaa. Sosialidemokratit asettuivat palvelijain toivomalle kannalle, ettei mitään erikoismääräyksiä tarvita isännän ja palvelijan välillä, vaan saavat nämä sopia keskenään miten parhaaksi näkevät. Porvarit ehdottavat yhä edelleen pysytettävän vanhan palkkaussäännön voimassa, siksi kunnes saadaan tekeillä oleva työsopimuslaki valmiiksi. Siis aina vaan orjuutta ja heikomman sortamista.

Käykäämme tarkastamaan minkälainen se työsopimuslaki on, jonka alaiseksi aijotaan palvelijat vastaisuudessa kytkeä. Senaatti on antanut lainvalmistelukunnan tehdä ehdotuksen työsopimuslaiksi, johon on otettu myöskin palvelijoita koskeva luku. Tämä lakiehdotus oli valiokunnassa nähtävänä silloin kun palkkaussäännön kumoamisesta keskusteltiin, joten porvareilla oli jo tiedossa uudet suloiset kuristuspykälät entisten tilalle, jos nim. nämä joskus sattuisi tulemaan kumotuiksi. Ja hyvin kuuluivat porvarit tähän uuteen ehdotukseen mielistyneen. Jäivät vaan odottamaan sen mukaan laadittua »armollista» esitystä. Onko tämä uusi ehdotus rahtuakaan parempi vanhaa palkkaussääntöä? Täytyy heti sanoa rehellisesti, että se on joissakin kohdin entistä huonompi. Perustuuhan se yhä edelleen vuosiorjuuteen, sillä 40 §:ssä sanotaan: »Jos palvelusajasta ei ole erityisesti sovittu, tahi jos asianhaaroista ei käy ilmeisesti selville, että asianomaiset ovat muuta tarkoittaneet, pidetään sopimus tehtynä, milloin se tarkoittaa palvelusta maataloudessa, sen jälkeen ensiksi tulevan marraskuun 1 päivästä yhdeksi vuodeksi eteenpäin». Tämän lisäksi on 39 §:ssä sanottuna — silmäin lumeeksi: »Isännällä ja palkollisella on oikeus vapaasti keskenään sopia palvelusajasta, irtisanomisajasta, palkasta ja muista ehdoista, ellei tässä ole määrätty, että sopimus on mitätön». Tällainen fraasi on otettu ehdotukseen osottamaan muka lain vapaamielisyyttä. Mutta se tulee hyvin harvoin käytännössä kysymykseen, sillä nälkä ei ota huomioon tällaisia merkityksettömiä korulauseita. 41 §:län mukaan voi isäntä keinotella palvelijan elinaikaisesti olemaan orjuudessa. Siinä sanotaan: »Jos erityisestä irtisanomisajasta ei ole sovittu, on palkollissopimus irtisanottava viimeistään yhtä kuukautta ennen palvelusajan päättymistä, kun palvelus on sovittu kuukautta pitemmäksi aikaa». Nyt tietää jokainen, että palvelija muuttaa paikkaa sen tähden, kun häntä kohdellaan entisessä paikassa huonosti tai ei anneta hänelle kyllin ravitsevaa ja puhdasta ruokaa, joka onkin viimeaikoina tullut pääasiallisimmaksi syyksi muuttoihin, sillä eihän tyhjällä vatsalla kukaan jaksa raataa lujaa työtä. Sanoohan vanha sananparsikin: »Ei tyhjä säkki pystyssä pysy!» Ja tämä vertaus pitää varmasti paikkansa, sillä ruuan halua on ihmisen hyvin vaikea vastustaa, joten nälkäinen hyvin usein masentuu ruoka aterian edessä. Näin ollen, kun isäntä parantaa palvelijain ruokaa siten, että antaa tuoda pöytään kuman tilalle lämmintä maitoa, puoli mädänneen muun ruuan tilalle joitakin voin hilseitä — joita palvelijoille on ennenkin annettu pestausajan lähetessä ja suurina juhlina —, niin onko ihme jos nälkästen ja kärsineiden palvelijain mieli muuttuu, varsinkin jos kohtelua vielä muutetaan isännän puolelta ihmismäisemmäksi. Nämä paremmat olot saattavat palvelijain kadottamaan entiset kärsimykset mielestään ja niin jää irtisanominen aikoinaan tekemättä. Irtisanomisajan umpeen kuluttua palaa säännöllisesti huono ruoka epä-inhimillinen kohtelu, palvelijoille alkaa vuoden kestävä kiduttava katumusaika siitä, että luotti isännän oveliin syötteihin, mutta kaikki on myöhäistä siksi, kun tulee seuraavana syksynä sama lankeemus. Näin ovela pykälä on siinä uudessa kuristuslaissa.

Kun silmäilee sanotun ehdotuksen 44 §:lää, niin oikein kummastuttaa se palvelijain palkan jakotapa, jota lainvalmistelukunta ehdottaa. Pykälän ensimäinen momentti kuuluu näin: »Jos palkollinen on maataloudessa vuosipalveluksessa, lasketaan rahassa makseltavasta vuosipalkasta kolmasosa marraskuun 1 ja toukokuun 1 päivän väliselle ajalle ja kaksi kolmattaosaa jälellä olevalle vuosipuoliskolle; mitä palkollinen täten on ansainnut, suoritetaan hänelle kuukausittain.» Olisi ollut suotavaa, jotta lainvalmisteluvaliokunta olisi perusteluissa maininnut, millä se aikoo tukea tällaista mielivaltaista palkan jakotapaa. Näyttää siltä, kun tämä pykälä olisi kirjoitettu kokonaan ilman maaseutuolojen tuntemusta, ehkä junan kulkiessa jonkun maalaiskylän ohi; siinä kai se tuntemus, joka sen laatijoilla on ollut käytettävänään! Jos otamme asian tarkastettavaksi tosiolojen perusteella, niin tullaan pian huomaamaan, että palvelijain talvella suorittama työ on vähintään yhtä raskasta kun kesälläkin. Kuka rohkenee esimerkiksi väittää, ettei naispalvelijoilla maataloudessa ole talvella raskaampi työ kuin kesällä, jonka kylmä ilmanlaatu tekee vielä kesällä suoritettavasta työstä monin verroin vaikeammaksi. Olisi pitänyt tarkastella hiukan karjanruokinta- ja hoitotapoja. Työpäivä samoin on yhtä pitkä naispalvelijoilla talvella ja kesällä. Mitä sitte tulee miespalvelijoihin, niin ei näidenkään työ talvella sitä helpointa laatua ole, rähjätä päivät pakkasessa ja paksussa lumessa ja sitte kun tulee ilta, niin ota lyhty käteen ja tee kotiaskareita, kuten silpun leikkausta, havunhakkausta, puun pilkkomista ja kaikkia taloudessa löytyviä töitä. Eihän pienissä taloissa ole erityistä hevosten hoitajaa, joten tämä toimi on palvelijain tehtävä ilta ja aamutöinään. Sitäpaitsi saa palvelija illalla ja aamulla toimia talon kaluseppänä jokaisella alalla. Nämä työt eivät tietysti lainvalmistelukunnan mielestä kuulukkaan varsinaiseen työhön, vaan ovat sen luontoisia, joita tehdään vaan huviksi. On kai ajateltu näitä samoin kuin eräs emäntä, joka käski palvelijaa levätessään kirnuumaan! Ja millä ihmeen kujeella luulee lainvalmistelukunta palvelijain tulevan toimeen yli talven kolmannellaosalla palkalla? Talvellahan täytyy ostaa vaatteita suhteellisesti enemmän, joten menot ovat suuremmat kuin kesällä, millä tämän vajauksen täyttää jo muutenkin alhaisista palkoista? Nämä määräykset ovatkin vain otetut ehdotukseen takaamaan maanomistajille kesäksi työväkeä huolimatta mistään tosiasioista ja järkisyistä. Saman pykälän mukaan voi isäntä pidättää muilla aloilla toimivilta palvelijoilta osan palkasta, korkeintaan 12 osan, joka vastaa yhden kuukauden palkkaa. Tämä on siltävaralta, jos palvelija poistuu kesken vuotta palveluspaikastaan, niin saa isäntä »vahingonkorvaukseksi» pidättää itselleen, jollei hän »halua toteennäyttää» vahingon nousseen suurempaan määrään!

Tällaisia määräyksiä on siinä tekeleessä, jota porvarit aikovat tyrkyttää voimassaolevan palkkaussäännön tilalle. Ainoa käänne parempaan päin tässä ehdotuksessa on nim. se että ruumiillinen kuritus on jäänyt kokonaan pois. Isäntä ei voi ryhtyä enään hakkauttamaan palvelijoitaan, kuten nykyisen lain nojalla. Mutta sittenkin ovat nämä lainvalmistelukunnan ehdotukset sellaisia, että ne eivät tyydytä palvelijoita, jotka ovat sillä kannalla, ettei mitään orjasopimuksia tarvita isännän ja palvelijan välillä. Ja jos isännät takaavat puolestaan palvelijoille hyvän kohtelun ja riittävän puhtaan ravinnon, niin he eivät tule kärsimään palvelijain puutetta, jos sopimus tehdäänkin vain asianomaisten oman harkinnan mukaan, eri pitkiksi ajoiksi; jos haluavat sopia irtisanomisajasta, niin olkoon tämäkin kokonaan heidän omassa vallassaan. Lainsäätäjän on pysyttävä isännän ja palvelijain välisistä asioista kokonaan erillään. Työvoimain tarjonta on meidän päivinämme siksi suuri, jotta isäntäin ei tarvitse olla siitä peloissaan, etteivät he saa työntekijöitä. Tämä riippuu kokonaan isännistä itsestään. Missä tähänkin asti on palvelijoita kohdeltu ihmisinä, niin siellä eivät ole tulleet palkkaussäännöt enemmän kun muutkaan kuristuslait kysymykseen. Ja sama peli se on vastakin edessä. Onhan selvää, etteivät kuristavimmatkaan lait kykene takaamaan hyvää sopua, jos eivät asianomaiset sitä kykene muuten hankkimaan. Tähän uskovat palvelijat saadessaan pitää vapautensa, mutta isännät vaativat vielä lain turvaa voidakseen sen nojalla kiristää palvelijoita. Mutta tämä on harha askel heidän taholtaan, josta ei ole heille itselleenkään vastaavaa hyötyä.

Oskari Lylykorpi.

Takaisin sisällysluetteloon

Ruotsin työväenpuolueen seitsemäs edustajakokous Tukholmassa.

Ruotsalainen veljespuolueemme piti 25 päivästä toukokuuta — 5 päivään kesäkuuta 1908 seitsemännen puoluekokouksensa, ja siihen tutustuminen tarjoaa paljon mieltäkiinnittävää myöskin meille suomalaisille puoluetovereille. Olemme tähän saakka olleet jotenkin eristetyssä asemassa vanhaan »emämaahan» Ruotsiin, alaluokka niinhyvin kuin yläluokkakin. Meidän sosialidemokratiamme on lähinnä saanut vaikutuksia Saksasta käsin ja viime aikoina ovat katseet yhä enemmän kääntyneet itää kohden. Syy on helposti havaittavissa. Ruotsilla ja Skandinavialla yleensä ei ole ollut mitään tarjottavaa meille ja me olemme, kehumatta lainkaan itseämme, voineet ylpeillä, verratessamme meidän työväenliikkeemme kehitystä skandinavialaiseen. Mutta jos lähemmin katsomme asiata, niin täytyy meidän tunnustaa, että myöskin viimeksimainittu useammassa kuin yhdessä suhteessa voi olla esimerkkinä meille, sekä pelottavana että sellaisenakin, jota on seurattava. On senvuoksi epäilemättä työväenliikkeellemme eduksi, että se lähestyminen, joka voidaan katsoa alkaneeksi sillä, että ruotsalainen veljespuolue lähetti edustajansa Oulun puoluekokoukseen, on jatkunut siten, että meidän puolueemme oli edustettuna Ruotsin työväenpuolueen äsken pitämässä puoluekokouksessa Tukholmassa. Tämä velvollisuus oli uskottuna allekirjoittaneelle, ja mieluinen velvollisuuteni on kertoa puoluetovereille muutamia niistä kokemuksista, joita siellä olin tilaisuudessa tekemään.

*

Saavumme raitiotievaunussa »Skeppsbron» laiturilta, jonne suomalaiset laivat laskevat maihin, sivu Kuninkaallisen linnan ja yli »Norrbron» sillan Tukholman pohjoiseen kaupunginosaan, jossa Tukholman komea »Kansantalo» sijaitsee. Ihaillen tarkastelemme tätä mahtavaa rakennusta kulkiessamme sen eri kerrosten läpi. Koko rakennus näyttää mahtavalta koneistolta, jossa kaikki on tarkoin järjestettyä ja jokainen ratas täyttää oman tehtävänsä. Ensimäisessä kerroksessa on »Social-Demokraten'in» huoneusto, sitten erinäisten ammattiliittojen hallinnot, Tukholman työväen kunnallisjärjestön (kommunin) hallinto, maajärjestö, työväenkirjasto ja puoluehallinto y. m. Ylinnä on pieni huone, kenties kaikkein huomattavin koko talossa, johon on sijoitettuna »työväenliikkeen arkisto», kokoelma asiapapereita, jotka valaisevat Ruotsin työväenpuolueen historiaa. Arkiston on koonnut ja järjestänyt vuosien kuluessa puoluetoveri tohtori Borge, joka on tämän tehtävän valinnut elämäntyökseen. Pihamaa, joka ei ole kovin suuri, on varsin suosittu kokouspaikka, ja etenkin iltasin siellä oleskelee, päivän tapahtumista keskustellen, joukottain tovereita. Keskellä sitä on pronssiin valettu komea työmies, Meunier'in veistämän patsaan mukaelma. Pihan oikeassa kulmassa on m. m. O-sali, jossa pieni suomalainen yhdistys kokoontuu, ja pihamaan takana pituuden täyttävä mahtava A-sali, jossa kaikki puoluekokoukset pidetään, myöskin se, josta nyt on kysymys.

Käymme sisään ja tapaamme kokoukseen osaaottavat jo koolla. He eivät kuitenkaan istu, kuten meillä, sullottuina yhteen kasaan, vaan pitkien pöytien ääressä, jotka ulottuvat salin päästä toiseen. Kullakin edustajalla on edessään pieni salkku, joka sisältää kokouksen käsittelyltä varten tarpeelliset painotuotteet sekä paperiblokin muistiinpanojen tekemistä varten. Huomaa heti, että puoluekokous otetaan perusteellisemmin ja vakavammalta kannalta kuin meillä. Tämä käsitys vakaantui kuultuamme hetken asiain käsittelyä. Verratkaamme hiukan keskenään ruotsalaista ja suomalaista puoluekokousta. Suomalaisessa kokouksessa, niin pian kuin joku asia on esitetty, tunkeilee kymmenittäin, jopa sadottainkin edustajia puhemiehen lavan luo nimilippuineen. Keskustelu venyy loppumattomiin, sillä kukin puhuja toistaa samat asiat, jonka edelliset jo ovat lausuneet. Ei kukaan tyydy lyhyesti ilmoittamaan, että hän yhtyy johonkin edelliseen puhujaan, sillä silloinhan ei saisi kuulla oman äänensä kaikuvan. Vaan erittäin itsevaltaisen puheenjohtajan onnistuu pitää keskustelun jonkinverran kohtuullisissa rajoissa. Ja niin pian kuin jokin puhuja ei satu puhumaan kaikkien mieliksi, kaikuu »alas» huutoja, jotka kuluttavat usein paljonkin aikaa. Ja äänestys sitten. Äänestysehdotus hukkuu korviasärkevään meluun.

Ruotsalaisessa kokouksessa esiintyy harvoin useita puhujia samassa asiassa, sillä jo muutamat puheet riittävät kaikinpuolisesti valaisemaan asioita eri näkökannoilta ja tuomaan esille eri mielipiteet, ja tuskin koskaan kukaan puhuja toistaa edellisen puhetta. Ei koskaan kuulu häiritseviä »hyvä» huutoja; ainoastaan hiljaan kuuluu sana »yhdyn». Alas-huudot ovat tuntemattomat. Äänestys sitten: Puheenjohtaja kysyy esim. »tahtooko kokous hyväksyä ehdotuksen?» Vastaus (jaa tai ei) kaikuu silmänräpäyksessä kautta salin. Puheenjohtaja: »hylkääkö kokous ehdotuksen?» Taasen kaikuvat huudot, mutta nyt on »ei» ja »jaa» huutojen voima päinvastainen kuin äsken. Tällaisen huutoäänestyksen perusteella voi puheenjohtaja melkein aina täydellä varmuudella ratkaista, millä puolella enemmistö on. Jos hän jonkun osaaottajan mielestä ei ole oikein tulkinnut äänestyksen tulosta, toimitetaan koeäänestys kätten nostolla. Jos ei tätenkään ole päästy täysin selville äänestyksen tuloksesta, lasketaan ylösnostettujen kätten luku. Kullakin pöydällä on oma laskijansa, ja hänellä on pian äänestyksen tulos merkittynä. Eri laskijain tulokset lasketaan yhteen ja täten on lopputulos saatu selville. Äänestykseen on vaadittu tuskin sen enemmän aikaa, kuin on tarvittu sen kertomiseen. Aikaavievää on äänestys vaan silloin, kuin (jossain erittäin tärkeässä asiassa) on vaadittu äänestystä nimenhuudolla, mutta tässä tapauksessa saavatkin puoluetoverit pöytäkirjasta lukea, kuinka kukin edustaja on äänestänyt. Niin — pöytäkirja? Sen kirjoittavat pöytakirjurit kultakin päivältä puhtaaksi, sen jälkeen ladotaan se »Social-Dcmokraten'in» latomossa illalla, ja seuraavana aamuna saa kukin edustaja korehtuurivedoksen lausunnostaan ja voi täten itse tarkastaa sen.

Niin, siten Ruotsissa. Toivottavasti meilläkin, kun puolueellamme on yhtä monta vuotta niskassaan kuin ruotsalaisella veljespuolueella, on yhtä suuri tottumus kokousten pidossa.

Kokouksen osaaottajien joukossa huomaamme useita tuttuja kasvoja. Ruotsalainen työväenliikehän on rikas henkilöistä, jotka ovat tunnetut maan rajojen ulkopuolella.

Tuolla on meillä ensinnä puolueen monivuotinen johtaja Hjalmar Branting. Monta vuotta on kulunut siitä kuin hän nuorena, innokkaana ylioppilaana liittyi työväenliikkeeseen, ja vuodet ovat kenties jo sirotelleet hopeaansa hänen hiuksiinsa ja taistelumieli lienee myöskin jo heikennyt. Mutta totta on, että hän on aikaansaanut paljon, ja koska »työmiehelle työnsä palkka», on Brantingillekin annettava täysi ja rehellinen tunnustus työstään. Mutta totta myöskin on, että Ruotsin »nuorsosialisteilla» on varsin oikein väitteessään, kun he leimaavat Brantingin sen kompromissipolitiikan vaikutusvaltaisimmaksi johtajaksi, joka niin huolestuttavassa määrin on hämmentänyt luokkarajat puolueessa viime vuosina.

Puoluehallinnon pöydässä havaitsemme vielä pari tuttavaa Oulun kokouksen ajoilta: pienen pyylevän Herman Lindqvist'in, joka varmalla kädellään on johtanut maajärjestön uhkean aluksen myrskyisten aaltojen lomitse, ja puoluesihteeri C. E. T. Wickmann'in, joka juuri alkaa tehdä selkoa puoluehallinnon kertomuksesta ja ehdotuksista. Ja lisäksi on tässä koko ryhmä valtiopäivämiehiä y. m.

Kas, tuolla tulee pieni harmaapartainen, ontuva ukko linkuttaen. Hän ei kyllä istu valtiopäivillä eikä puoluehallinnossakaan, sillä siihenhän hän ei, mukamas, kelpaisi. Mutta hän kelpasi ennen aikaan uusia uria aukomaan, halveksittuna ja vainottuna maata ja valtakuntaa kiertämään, herättääkseen eloon sen liikkeen, joka jo laskee riveihinsä satojatuhansia. Tämä mies on August Palm, ruotsalaisen sosialidemokratian perustaja.

Tuolla taas on puolueen tunnetuin agitaattori, Kata Dahlström-eukko, joka, omien sanainsa mukaan, asuu Ystad'in ja Haaparannan välillä. Hän on hiukan kireissä väleissä nuorsosialistien kanssa, koska hän niin itsepintaisesti pitää kiinni väitteestään, että kristitty voi olla sosialisti, — mielipide, jonka todenperäisyyttä maalaistyöväenkysymyksen tuntijan, valtionkirkon papin H. F. Spaak'in läsnäolo kokouksessa myöskin näyttää todistavan. Vielä mainittakoon tohtori O. Borge, »työväenliikkeen arkiston» harmaahapsinen luoja, sekä nuorten joukosta nuorsosialistisen »Fram» lehden toimittaja Per Albin Höglund, sekä kirjailijat Algot Ruhe, jonka erikoisalana on kirkon vastustaminen sekä Zeth Höglund. Aika joukko eteviä henkilöitä siis. Jo tämä todistaa, että työväenliike Ruotsissa on aikoja sitten jättänyt lapsivuodet taakseen.

*

Kokouksessa käsiteltävänä olleista kysymyksistä aijomme selostaa vaan muutamia tärkeimpiä, joiden arvaamme enimmän kiinnittävän suomalaisten lukijain huomiota. Ensimäisenä näistä mainittakoon paljon ja kiivasta väittelyä herättänyt kysymys valtiollisen ja ammatillisen työväenliikkeen keskinäisestä suhteesta. Meille suomalaisille on ainakin toistaiseksi vaikea käsittää, miten tämä kysymys on voinut herättää niin paljon kinaa, onhan mielestämme selvää, että valtiollinen ja ammatillinen liike ovat työväenliikkeen kaksi jalkaa, joihin koko liike nojaa. Meidän työväenliikkeemmehän oli alkujaan melkein yksinomaan valtiollinen, äänioikeuden puolesta lähinnä taisteltiin; vasta myöhemmin ja kallisten kokemusten kautta on ruvettu ammatilliseen puoleen enemmän huolta panemaan. Mutta ne työmiehet, jotka tällöin ammatillisesti järjestyivät, olivat jo sosialidemokrateja; ainoastaan muutaman ammattiryhmän keskuudessa, joiden elinehdot, kuten kirjaltajien, ennestään olivat verrattain hyvät, ovat meillä luokkarajat jossain määrin himmentyneet.

Ruotsissa on kehitys käynyt vallan toisin. Työväenliike alkoi siellä ammatillisena, ja vieläkin muodostavat kunnallisjärjestöiksi liittyneet ammattiosastot sosiaiidemokratisen puolueen rungon. Erityiset »sosialidemokratiset yhdistykset» tai »klubit», joita siellä täällä löytyy, ovat aivan merkityksettömiä. Ammattiliitot, joista kirjaltajain liitto on vanhin (perust. v. 1886), yhtyivät v. 1898 maajärjestöksi. Tämän kehitys on ollut varsin suurenmoinen: jäsenluku oli v. 1905 82,000, v. 1906 126,000 ja v. 1907 186,000; osastoja oli viimemainittuna vuonna noin 2,000 ja ammattiliittoja nelisenkymmentä. Ulkopuolella maajärjestön on sitäpaitsi muutamia liittoja ja osastoja, joten järjestyneiden koko luku nousee vähintäin 230,000:een eli lähes puoleen teollisuuden, kaupan ja kulkuneuvojen alalla työskentelevästä työväestöstä. Ammatilliset järjestöt ovat hyvin kyenneet pitämään puoliaan rikkaita ja mahtavia työnantajain järjestöjä vastaan, ja maajärjestö suoritti viime kesänä avustuksena kokonaista 70,000 markkaa viikossa.

Asialla on kuitenkin nurjakin puolensa. Ammatillisen taistelumuodon merkitystä on ruvettu liian suureksi arvaamaan ja tästä johtuu, että puolue ei ole kasvanut lainkaan yhtä nopeasti, joskin silläkin on merkittävänä viime vuosilta ilahuttava edistyminen (lopulla vuotta 1907 oli jäsenluku 142,000).

Edelleen mainittakoon, että Ruotsilla on mitä meiltä puuttuu, nimittäin vapaamielisiä ja radikalisia porvareita. Meidän aivan läpeensä tylsän, yhteiskunnallisissa kysymyksissä tietämättömän porvaristomme asemesta on Ruotsissa melkolailla sivistynyt ja yhteiskunnallisia asioita harrastava porvaristo. Miehet sellaiset kuin kristinuskon leppymätön vihaaja tohtori Anton Nyström, pormestari Carl Lindhagen, joka m. m. on käynyt pitkällistä taistelua norrlantilaisia tukkiyhtiöitä vastaan, ammatintarkastaja Th. Fürst y. m. ovat saavuttaneet ansaittua tunnustusta työväenkin taholta.

Mutta porvarillinen vapaamielisyys ei ole, kuten tunnettu, terveellinen työväenliikkeelle, joka vielä ei ole kyllin varma satulassa. »Rajat» himmenevät, ja juuri niin on Ruotsissa käynyt. Puolueessa ja varsinkin sen johtomiesten piireissä on sellaisia, jotka arveluttavassa määrin ovat hylänneet luokkataistelun periaatteen ja antautuneet »lehmäkauppoihin» tilapäisten etujen saavuttamiseksi. Ja puolueen ulkopuolella on joukko työmiehiä, joita varten porvarit ovat perustaneet »keltaisten» liiton, johon kuuluu noin 30,000 jäsentä ja joka Ruotsille on, mitä »Perustuslaillisesta työväenliitosta» ja »Suomalaisesta työväenliitosta» aijottiin Suomelle.

Emme tahdo väsyttää lukijaa kertomalla pitkältä keskusteluja asiasta. Mainittakoon vaan, että kokous sikäli kannatti esitettyjä uudistusvaatimuksia, että se salli yksityiselle ammattiosaston jäsenelle vastalauseoikeuden, s. t. s. oikeuden vaatia, että hänen suorittamansa jäsenmaksut käytetään yksin ammatillisen liikkeen hyväksi, ilman että mitään osaa siitä joutuu puolueelle. Muussa suhteessa pysyy ammatillinen liike sosialidemokratisella pohjalla. Epävarmaa on myöskin kykeneekö mainittu muutos poistamaan tyytymättömyyttä.

Kuten jo mainittiin, on muutamilla tahoilla Ruotsin sosialidemokratisessa puolueessa luokkatietoisuus kovin heikko ja sekava. Syistä tähän myöskin jo mainitsimme pari. Lisättäköön vielä, että puolueen eduskuntaryhmän asema yleensä on ollut omiaan vaikuttamaan samaan suuntaan. Etupäässä on taisteltu valtiollisen vaalioikeuden uudistamiseksi ja pieni sosialidemokratinen eduskuntaryhmä (korkeintaan 17 toisen kamarin 230 jäsenestä) olisi tässä taistelussa yksin ollut aivan voimaton. Se on sen vuoksi toiminut yhdessä vapaamielisen porvarillisen vasemmiston kanssa, koska ainoastaan täten on kyetty pitämään puoliaan oikeistoa vastaan. Aina kun oikeistolla on ollut valta käsissään, on se sitä käyttänyt luokkalakeja laatiakseen (sellaisia kuin tunnettu »Åkarp» laki), ja kun sellainen laki kerran on toisessa kamarissa hyväksytty, niin on se tosiasiallisesti aivan kumoomaton, sillä jokaiseen päätökseen tarvitaan ensimäisen kamarin suostumus ja siellähän vallitsee yksinvaltaisena oikeisto. Voi sen vuoksi kyllä käsittää ruotsalaisten puoluetoverein menettelytavan. Mutta tästä yhteydestä on johtunut luokkataistelukannan syrjäyttäminen ja paljon aikaa, joka olisi voitu käyttää valistustyöhön maaseudulla, on kulutettu turhanpäiväiseen sanasotaan porvarien kanssa.

Ei ihme sen vuoksi, jos osa puoluetta ei ole voinut mukautua näihin yhtämittaisiin sovittelemisiin ja lehmänkauppoihin, jotka ruotsalaisessa puolueessa ovat niin yleiset. Kun puolueen johto on porvaristunut, ovat nämä ainekset sensijaan yhä enemmän lähestyneet täysin anarkistista kantaa. Viimeksimainituita, joihin kuuluu suuri osa nuorimpia puolueen jäseniä, on miellyttänyt anarkismin oppi yksilön merkityksestä, ja pommiräjähdys Malmössä on äskettäin todistanut, etteivät he myöskään teossa pelkää toteuttaa johtopäätöksiä kannastaan. Periaatteet ovat kuitenkin tälläkin taholla kovin epäselvät. Luja luokkatietoisuus se on, joka nuorsosialistit on vienyt vastakänään puoluetta vastaan; Suomessa olisivat he epäilemättä puolueen innokkaimpia ja parhaimpia jäseniä, eikä heillä olisi mitään syytä joutua anarkismin harhateille.

Nämä ainekset, ryhmittyneinä »Sosialistisen nuorisoliiton» ympärille, ovat jo monen vuoden ajat käyneet kiivasta taistelua puolueen johtomiehiä, ennen kaikkia Brantingia vastaan. Heidän hyökkäyksensä kävivät niin kiivaiksi, että puoluehallinto joku vuosi sitten näki syytä olevan erottaa puolueesta nuorsosialistien kaksi johtomiestä, Hinke Bergren'in ja C. G. Schröder'in, kuitenkin vaan ehdollisesti, siten että tämä päätös olisi alistettava puoluekokouksen harkinnan ja päätöksen alaiseksi.

Itse asiassa merkitsee tämä täyttä pesäneroa sosialidemokratisen puolueen ja nuorsosialistien välillä. Puoluehallinnon päätös vahvistettiin Tukholman puoluekokouksessa suurella äänten enemmistöllä, mutta tunnustaa täytyy, että ainakin Bergegren suoritti eronsa loistavalla tavalla. Se puhe, jonka hän läksiäisiksi piti, ei ollut mikään puolustuspuhe, se oli hyökkäyspuhe ja voimakas sellainen. Hän mainitsi, kuinka loistavasti Ruotsin sosialidemokratia oli alkanut, kuinka uskaliaasti se oli käynyt kirkon, valtaistuimen ja rahavallan kimppuun ja kuinka monta sen lipun kantajista oli vankilan yksinäisessä komerossa saanut mietiskellä vapauden taistelijan kohtaloa. Mutta sitten? Perääntymistä, laimentumista. Hän mainitsi esimerkkejä ja paljasti tapauksia, jotka todella olivat omiaan asiaan perehtymättömiä kauhistuttamaan. Ja syy tähän kaikkeen? Parlamentarismi, aina vaan parlamentarismi, joka johtaa kompromisseihin, laimentaa, heikentää, himmentää.

Hehkua ja voimaa liekitsi tämä puhe, se oli täynnä purevaa ivaa ja piiskan iskun tavoin sattui se vastustajiin. Puolustus oli heikkoa, eikä se muuta voinut ollakaan, mutta enemmistö äänesti kuitenkin oikein, ja sehän oli pääasia. Myöhemmin ovat, kuten tunnettu, nuorsosialistit perustaneet eri puolueen.

Oliko tämä päätös onneksi puolueelle. Oliko onneksi se, että se menetti suuren osan innokkaimpia, toimivimpia ja luokkatietoisimpia jäseniään. Kenties, kenties ei. Jyrkemmän puoluejohdon vallitessa olisivat käsitteet kenties molemmin puolin selvinneet ja vastakohdat tasaantuneet. Mutta periaatteellisiakin eroavaisuuksia löytyi, lähinnä kysymyksestä: parlamentarismi vaiko suurlakko, ja ne olisivat joka tapauksessa estäneet hyvän yhteistyön syntymisen.

Mutta muuten ei pidä luulla, että edes se puolue, joka jäi jälelle nuorsosialistien erottua, olisi yhtenäinen. Ruotsin sosialidemokratiasta saadaan varsin väärä kuva, jos, kuten kuitenkin usein tehdään, arvostellaan sitä vaan sen johtavain sanomalehtien mukaan. Sillä puolueen »syviin riveihin» leviää päivä päivältä yhä laajemmalle sosialidemokratisen nuorisoliiton lietsomana jyrkempi, vastustuksellisempi katsantokanta, joka, puoluehallinnolle uskollistenkin suosimana, varmasti kerran vielä on ottava puolueen johdon käsiinsä ja vievä punaisen lipun kunniakkaampaan taisteluun. Jo tämän vuotisen kokouksen päätöksistä ovat useat sitä laatua, että niissä voidaan huomata uuden suunnan merkkejä.

Niin esim. kysymys militarismista. Sillä on Ruotsille mitä suurin käytännöllinen merkitys, sillä Ruotsi uhraa suhteellisesti enemmän kuin mikään muu maa sotatarkotuksiin, lähes puolet kaikista menoista. Kauan onkin nuorsosialistiselta ja nuorsosialidemokratiselta taholta käyty kiivasta agitationia militarismia vastaan ja sen johdosta on myöskin viime vuosina muutamia kymmeniä nuorukaisia suurella agitatoorisella melulla jääneet pois kutsunnasta. Sen ohella on vaadittu jyrkempää muodostelua militarismi-kohdalle puolueohjelmassa. Se on tähän saakka sisältänyt vaatimuksen kansanasestamisesta, mutta nyt tahdotaan taistelua »sotalaitosta vastaan kaikissa sen muodoissa». Uudistusvaatimukset saivatkin sikäli kannatusta kokouksessa että, uuden hajaannuksen välttämiseksi, koko kysymyksen ratkaiseminen sopivalla tavalla kierrettiin.

Toinen oli raittiuskysymys. Suomen sosialidemokratinen puolue on, kuten tunnettu, ainoa maailmassa, joka on ajaakseen ottanut kieltolakiasian. Useimmissa maissa ei kysymykselle lainkaan ole annettu huomiota. Ruotsin työväenpuolue on tyytynyt vaatimaan, että väkijuomalainsäädäntöä on parannettava. Raittiusliike on kuitenkin Ruotsissa kehittynyt niin nopein askelin, että jo nykyisin lasketaan täysin raittiita olevan yli 600,000 henkeä ja muiden raittiusliittojen joukossa on sosialistinenkin Verdandi-järjestö, jonka jäsenluku on 25,000 valheilla. Nämä järjestöt vaativat kunnallista kieltolakia ja puoluekokous päätti (vastoin puoluehallinnon ehdotusta) ottaa tämän vaatimuksen puolueohjelmaan.

Lopuksi mainittakoon, että puoluehallinto uusien jäsenten vaalin kautta sai melkoisesti toisenlaisen leiman kuin ennen, siihen kun valittiin useampia uuden suunnan miehiä ja m. m. hallinnon enemmistöksi tulivat raittiusmiehet.

Olen näin yksityiskohtaisesti kertonut kokouksessa käsitellyistä asioista, koska meillä yleensä Ruotsin puolueen oloja tunnetaan aivan liian vähän ja myöskin siitä syystä, että me todella teemme viisaasti, jos useammassakin suhteessa otamme vaarin ruotsalaisten puoluetoverien kokemuksista.

Ensiksikin tarjoaa puolue pelottavan esimerkin. Se näyttää, että yhteistyö porvarien kanssa, ainakin jollei siinä noudateta tarpeellista varovaisuutta, johtaa sovitteluihin ja luokkataistelukannan syrjäyttämiseen, jonka horjumattomuus kuitenkin on työväenpuolueen tehoisin voima. Ruotsin puolue todistaa myös, kuinka välttämätöntä on, että puolueen syvät rivit alituisesti ja tehokkaasti valvovat johtajiaan, ettei mitään paavinvaltaa pääse syntymään. Ja se, että Ruotsin sos. dem. eduskuntaryhmä yhteistyössään porvarien kanssa on mukana porvaristunut, olkoon varottavana esimerkkinä meidän eduskuntaryhmällemme, joka yleensä kuitenkaan ei kokoonpanoonsa nähden läheskään ole Ruotsin eduskuntaryhmän tasalla.

Ruotsalaiset toverit voivat kuitenkin tarjota esimerkiksi kelpaaviakin puolia toiminnastaan. Ensinnä heidän ammatillinen liikkeensä. Meidän työläistemme, jotka niin vastahakoisesti luovuttavat tähän tarkoitukseen muutaman penninkin, täytynee vielä käydä monen katkeran koulun, ennenkuin meidän ammatillinen liikkeemme edes jossain suhteessa voi vetää Ruotsin oloille vertoja.

Sitten on Ruotsilla nuorisoliikkeensä. Meillä ei ole riittävästi huolehdittu kasvavan nuorison, jonka käsiin puolueen johto muutamien vuosien jälkeen joka tapauksessa joutuu, kasvattamisesta itsenäisesti ajateleviksi, tietorikkaiksi ja toimintahaluisiksi sosialidemokrateiksi. Ei sen vuoksi voi verratakaan sitä, jos meillä sos. dem. nuorisoliikkeestä edes voi puhuakaan, Ruotsin nuorisoliikkeeseen, joka päivä päivältä nopeasti lisääntyy, jonka äänenkannattajalla »Fram»illa on 25,000 tilaajaa ja jonka keskuudessa on vallalla sellainen innostus ja toimintahenki, että se todella lupaa suurta koko sos. dem. tulevaisuudelle maassa. Nuorisoliikkeen rinnalla toimii raittiusliike, jolla silläkin tuskin on meillä vastaavaa järjestömuotoa.

Nuoriso- ja raittiusliike etupäässä ajavat sos. dem. valistustyötä Ruotsissa ja tulokset niiden toiminnasta ovat todellakin huomiota ansaitsevia. Jo yksin toimiminen järjestöissä vaikuttaa sivistävästi, ja samaan suuntaan työskennellään vielä esitelmäin kautta ja kirjallisuutta levittämällä, kiertäviä kirjastoja lähettämällä ja lukurenkaita perustamalla. Pikkulapsistakin pidetään »sunnuntaikoulujen» kautta huolta. Niinpä onkin nouseva polvi saanut todella hyvän sivistyksen ja kykenee se itsenäisesti ajattelemaan sekä toimimaan. Kukin tuntee ihmisoikeutensa, mutta myöskin velvollisuutensa köyhälistön esitaistelijana.

Meidän puolueemme on nuori ja sen elämä on pitkin matkaa ollut ankaraa taistelua. Ei sillä sen vuoksi ole ollut siinä määrin aikaa sivistysharrastuksiin, sen toiminta on suhtautunut enemmän ulos- kuin sisäänpäin. Eikä tästä olisikaan mitään vaaraa, jollei puolueessa pääsisi juurtumaan käsitys, kuten jo paikoin näyttää käyneenkin, että valtiollisella taistelulla olisi kaikki saavutettavissa. Tämä käsityskanta on nimittäin yksipuolinen. Sillä valtiollisen taistelun tulokset riippuvat aina suuressa määrin puolueen laadusta ja sivistystyön merkityksen liian vähäksi arvaamisesta tulee varmaan olemaan turmiollisia seurauksia puolueen taistelukuntoisuudelle tulevaisuudessa ja aiheuttamaan taka-askeleita, jotka katkeroittavat mieliä. Ei voi myöskään päästä asiasta lauseella, ensin tulee köyhälistön saada vatsansa täyteen, ennenkuin se voi kohota henkisesti. Väite on kyllä itsessään oikea, mutta sitä ei tule johtaa liiallisuuksiin. Molempain tulee seurata toisiaan: taloudellinen taistelu käydään paremmilla voimilla ja menestyksellä, jos sivistys samalla kohoaa. Myöskin on viime vuosina köyhälistön taloudellinen asema niin paljon parantunut, että sen kohoaminen henkisestikin on odotettavaa.

Ne monet, kovat koettelemukset, jotka valtiollinen toiminta tulevaisuudessa epäilemättä on tuova mukanaan, tulevat kenties pakottamaan puolueemme enemmän kuin tähän asti kääntämään huomionsa sisäänpäin, omaan henkiseen edistykseensä.

Karl H. Wiik.

(Käsikirjoituksesta suomennettu).

Takaisin sisällysluetteloon

Suhde talonpoikaiskapinan ja porvariston liikkeen välillä Ranskassa v. 1358.

Missä vaan joskuskin puhutaan Ranskan talonpoikaiskapinasta ja sen syistä, tai kuvataan Ranskan talonpojan asemaa ennen kapinaa, siellä tavataan tämä kuuluisa lause, joka niin sattuvasti kuvaa aatelisten ja talonpoikien välisen, senaikaisen suhteen luonnetta: jos olet talonpojalle kohtelias, on hän sinulle hävytön, jos olet hänelle hävytön, on hän sinulle kohtelias. Se on tietysti sattuva sukkeluus, mutta surkeata olisi, jos se yksinään riittäisi kuvaamaan talonpoikaisväen aineellista tilaa ja selittämään koko ajanjakson yhteiskunnallista liikettä. Kun tähän sitten vielä lisätään korkeasukuisten hovikronikoitsijain, Joinville'n, Jean de Venette'n, Guillaume de Nangis'in ja muiden ylimalkaiset fraasit talonpoikien tilasta sinä aikana, niin luullaan riittävästi selitetynkin koko kansankerroksen äkkinäinen vihanpuuskaus. Seuraava lause olkoon esimerkkinä siitä, miten Joinville kuvaa kapinan syitä: »Ja jotkut talonpojat kokoontuivat ilman johtajaa Beauvais'iin. Aluksi niitä ei ollut enemmän kuin 100 ihmistä, ja he puhuivat keskenään, että kaikki Ranskan kuningaskunnan ylhäiset, koko aatelisto muka hävittää ja sortaa maata ja että olisi suureksi onneksi koko valtakunnalle, jos joku ne kokonaan hävittäisi maan päältä j. n. e.»

Simeon Luce, paras Ranskan talonpoikaiskapinan historioitsija, joka on kerännyt arkistoista ja niin sanotuista kuninkaan armahduskirjeistä sangen paljon todellisia tietoja kapinan osanottajista, koettaa voimiensa mukaan selittää myöskin kapinan syitä. Luce kuvaa Ranskan aateliston rappeutumistilaa Poitiers'in tappelun jälkeen, missä aatelisto pakeni ja isommaksi osaksi antautui viholliselle, kuvaa miten aatelisto eli jo ylellisesti, vaati kuninkaalta palkkaa suorittamastaan sotapalveluksesta, johon se feodalisen oikeusjärjestelmän mukaan oli velvotettu ilman mitään korvausta. Sitten Luce mainitsee ne suunnattomat rosvojoukot, jotka hävittivät maata ja joihin, paitsi vihollisia ja palkkaa vailla olevia kotimaisia sotilaita, kuului omia aatelisiakin, joita siihen vielä kiihoitti se ääretön ihastus, jonka uhkarohkeat ryövärit herättivät aatelistossa ja vieläpä linnojen hallitsijattarissa tänä ritarillisena aikakautena. Ja se kaikki tapahtui talonpoikien ja kaupunkien asukkaiden kustannuksella. Vieläpä Luce kuvaa kansan kurjuuden tilaa Poitiers'in tappelun sekä 1348 vuoden ruton jälkeen ja sitten hän siirtyy kapinan puhkeamisen suoranaisiin aiheisiin, kuvaamalla taistelua hallitsijaprinssin ja Parisin kunnan välillä ja sitä sen taistelun välikohtausta, joka saattoi talonpojat tarttumaan nuijiinsa. Vaan ei Luce myöskään ole mennyt syvemmälle: hän on sieltä täältä kuulustellut arkistojen ääntä niistä yksilöistä, jotka ovat olleet kapinassa mukana, mutta ne yleiset aineelliset syyt, jotka juuri silloin saattoivat Pohjois-Ranskan kansan kapinoimaan, ne hän jättää selittämättä. Olihan keskiajan ensimäisillä vuosisadoilla ruttoja, sotia ja sortoa kuinka paljon tahansa, sekä kansan taloudellinen tila paljoa huonompi, miksi ei kansa silloin ole kapinoninut? Luultavasti uusin historiantutkimus, tämän niinkuin muittenkin yhteiskunnallisten ilmiöitten tutkimisessa, alkaa hakea ilmiön syitä syvemmältä, Ranskan elämää määräävästä taloudellisesta tilasta ja aineellisista vaikutusvoimista, vaikkakin niiden tieteelliselle tutkimiselle niin etäisenä aikakautena on voittamattomia esteitä.

Luokaamme tässä vaikkakin pintapuolinen silmäys Ranskan taloudellisen elämän kehitykseen sinä aikakautena, johon välittömästi liittyy Ranskan porvariston taistelu kuninkuutta vastaan ja talonpoikaiskapina.

Ristiretket antoivat ensimäisen vaikuttavan iskun feodalisen tuotannon ja elämän tasapainon ja pysyväisyyden horjuttamiseksi. Aasiasta tuotiin uusia tuotantotapoja ja työvälineitä, suuri sotasaalis rikastutti osanottajia ja herätti uusia tarpeita. Teollisuuden mukana kasvavat kaupungit, jotka, tuntien voimansa, alottavat taistelun feodalismia vastaan ja vapautuvat kuninkaan avulla pikkuherrojen yliherruudesta. Silloin lisää kaupunkien teollisuus talonpoikien rahantarvetta, mutta samalla talonpojista elinvoimansa imevien feodalisen aateliston ja kohoavan valtiovallan rahantarvetta. Talonpojan pitää ruveta tuottamaan myyntiä varten, jonka markkinoiksi tulevat kasvavat kaupungit, jotka samassa myöskin tarvitsevat ruoka-aineita. Mutta ennenkuin talonpoika saa myydä, hänen pitää omistaa jotain, hänen pitää olla vapaa tuottaja.

Ranskasta, 13-vuosisadan lopulla antaa kronikoitsija seuraavan kuvauksen: »Ja nykyaikana on helpompi matkustaa Roomaan, Neapeliin... kuin vuosia sitten oli matkustaa Lyon'iin ja Genèveen... Niiden maatilojen lukumäärä, jotka tuottavat »gabelle'eja», péages'eja», »greffe'eja»^[5*]) ja kaikenlaisia muita tuloja, on suuresti lisääntynyt, useimmilla paikkakunnilla enemmän kuin ²⁄₃ osaa. Samoin on kauppaliike niin merellä kuin maalla suuresti kasvanut.»

Jos näiden naivien sanojen lisäksi ajattelemme Avenel'in^[6*] osoittamia numeroita maahinnoista, niin saamme kuvan maasta, missä vapaa työ kukoistaa ja alkuperäiset väkivaltaan perustuvat maanomistusoikeudet väistyvät uudenaikaisen omistusoikeuskäsitteen edestä, joka antaa vapaan työn akkumuleerata pääomia.

Tarpeetonta on tässä laajemmin kertoa, kuinka personallinen orjuus lakkasi, kuinka lakkaa maaorjuus, jos vaan mainitsemme sen osan, jota siinä prosessissa näyttelevät vapaaksi päässeet kaupungit, osaksi esimerkkinsä, mutta isommaksi osaksi sen »suojan» kautta ja »suojaoikeuden» kautta, jonka ne tarjoavat karanneille maaorjille. Tämä seikka ja samalla n. s. »droit d'attrait>, joka XIII vuosisadalla useimmilla paikkakunnilla oli herrojen käytettävinä ja jolla he itselleen houkutelivat ihmisiä, orjia, toiselta maanomistajalta, ne tekivät koko maaorjuuslaitoksen mahdottomaksi. Vapaan työn arvo nousee samassa, kuin rahantarve kasvaa. Aateliston pääpyrintö on saada maansa viljellyksi ja sitä varten he suostuvat vihdoin vapauttamaan talonpoikansa maaorjuudesta ja säätämään heille siedettävät vuokrasopimukset ikuisen maavuokran muodossa. Seigneur^[7*] kadottaa maan, joka hänelle ilman ihmisiä ei tuota mitään ja saavuttaa feodalisen maakoron siitä, mitä maa nyt tuottaa uusissa käsissä. Seigneurit luopuivai »maaorjuudestaan ja saavuttivat sen sijaan siirtoveron ja ne lukemattomat talonpoikia ärsyttävät ja myöskin painavat feodaliset maaverot, jotka, niinkuin Jaurès sanoo: »lepäsivät talonpoikien maan yli kuin varjo liikkumattomasta ja ikuisesta ukkospilvestä, jota ei mikään tuuli, paitsi vallankumouksen myrskyä, kyennyt hajottamaan.» Doniol osoittaa miten suunnattomasti viljelysraivauksien määrä 14-vuosisadan alkuvaiheella oli karttunut, kuinka maa oli kapitaliseerautunut Kuningaskin koettaa v. 1350 alkaen kaikilla tavoilla helpoittaa uutisviljelystä sekä maan vapaata liikkumista, ostoa ja myyntiä, helpoittamalia siirtoveron suorittamista seigneureille.

Huvittavaa on, kun Avenel väittää^[8*] maa hinnan alentuneen v. 1326–1350 ei ruton, eikä Crecy'n ja Poitiers'in tappelujen ihmistapon takia, niinkuin tavallisesti oletetaan. Hän väittää, että kun rutto tapahtui v. 1348 ja Poitiers'in tappelu v. 1356, niin maanhinta oli jo saavuttanut minimimäärän, että tämä maanhinnan alentuminen oli jo todellisen edistyksen merkki, se todisti, että työtätekevillä luokilla oli jo omaisuutta, että talonpojat olivat jo vapaita ja että heillä oli jo melkoisesti maata.

Yllämainitun kehityksen perusteella saamme seuraavan kuvauksen talonpoikien oikeudellisesta ja taloudellisesta asemasta Pohjois-Ranskassa, talonpoikaiskapinan näyttämöllä, ennen kapinan alkua.

Talonpojat ovat osaksi yksityisesti, osaksi kollektiivisesti »kommuneina» ostaneet itsensä vapaaksi maaorjuudesta, osaksi ovat heidät itse maanomistajat kommunittain vapauttaneet, kommunissa kun kaikki jäsenet yhteisesti menivät takuuseen toistensa veloista ja veroista. Seigneurit olivat luopuneet maastaan, olivat sen myyneet tahi lahjoittaneet voidakseensen vaan saada sen viljellyksi ja saadakseen varmoja määräveroja epävarman maaorjan työn sijaan, orja kun aina oli valmis jättämään maansa ja siirtymään kaupunkeihin eli johonkin muuhun paikkaan, missä hänelle tarjottiin työtä tahi maata edullisemmilla ehdoilla. Talonpojat siis jo omistavat maan määrättyjä maksuja vastaan, heidän tuotantonsa on vapaa niinkuin heidän työnsäkin, joka samaten määrättyjä maksuja vastaan on aateliston käytettävissä palkollistyöväen työn muodossa. Niin talonpojan kuin suurtilallisen työntulokset, mikäli niitä jää myyntiä varten, vaihdetaan kaupungeissa teollisuustuotteihin. Erityisesti vilkas on tavaranvaihto juuri talonpoikaiskapinan pääalueella Parisin ympäristössä, mikä on hyvinkin ymmärettävää, jos ajattelemme että Parisissa v. 1358 oli yli 300,000 asukasta, jotka tarvitsivat ruokavaroja, koska kaupungin alueita ei enää viljelty. Ja jos muistamme kuinka suurta osaa näyttelee ruokavarojen hankkiminen Parisiin sodassa hallitsijaprinssin ja kaupungin välillä, niin saammekin käsityksen tavaraliikkeestä, joka paitsi Parisin ympäristöä kävi Seine-, Maine- ja Oise-jokia pitkin. — Tällainen on talonpoikien yleinen taloudellinen asema, mutta jos katsomme lähemmin niitä taloudellisia epäkohtia, jotka heidät johdattivat kapinaan niin on meidän ylipäätään tarkastettava Ranskan porvariston liikettä 100 vuotisen sodan aikana.

Kaupungit olivat jo vapaita, teollisuus ja kauppa kukoistivat ja varallisuuden mukana kohosi kaupunkien itsetietoisuus. Niin kaupunkien kuin maalaiskuntien vapauttamisprosessissa näytteli kuningasvalta suurinta osaa. Vapauduttuaan jonkun seigneurin ylivallan alta, kaupunki joutui suoraan kuninkaan vallan alle ja samalla kuninkaan verotettavaksi, joka vero meni hallituksen ja maanpuolustuksen ylläpitämiseksi. Kuningas edusti sitä keskittävää valtaa, joka kokosi ympärilleen vapaan tuottavan Ranskan, joka piti huolen edistyksen mahdollisuuksista, suojelemalla kauppaa, teollisuutta ja vapaata kuljetusmahdollisuutta; sitä varten kuningasvalta alkoi taistelua pikkuherrojen mielivaltaa vastaan, jossa taistelussa se tuli kaupungin mahtavimmaksi liittolaiseksi, ja nämä syyt samassa olivat alkuvaikuttimena talonpoikien vapauttamiseen maaorjuudesta. Luonnollista on, että kuningas alkoi kaikin voimin kannattaa myöskin talonpoikien vapautusta, joilla oikeastaan oli samat tuotantohanrastukset kuin porvaristollakin. Tässä esiintyy jo kolmas sääty kokonaisuudessaan, joka kartuttakseen taloudellista hyvinvointiansa kohottaa kuningasvallan politiseksi avustajakseen. Ja kuningas kokoo maalla kunnan toisensa perästä valtansa ja veronsa alle. Yksityinenkin talonpoika, joka ostaa itsensä vapaaksi, tulee kuninkaan suojeluksen ja veron alle, mutta hän on yksinään vihollisten seigneurien keskuudessa jokseenkin altis heidän väärinkäytöksilleen, jonka takia kuningas suosikin talonpoikaiskuntia, jotka yhdistävät heidät maantietojen väärinkäytöksiä vastaan, elämänsä ja omaisuutensa riistämistä vastaan. 1356 ja 1367 myöntää kuningas näille kunnille oikeuden kokoontua »kutsumuksesta, kellon lyönnin eli jonkun muun merkin mukaan». Gide^[9*] luulee, että kuninkaat itse olisivat kutsuneet nämä kunnat poliittiseen elämään, koska ne kerran auttoivat kuninkaan fiskaalisia tarkoituksia, samoin hän ajattelee, että näillä kunnilla olisi ollut suuri merkitys niin Pastoureux kapinan (vapauttamisaikana), kuin Jacquerien aikana. Yleinen edistys vaatii kolmannen säädyn vapautta, ja tämä kohotti kuninkuuden mahdiksi, jonka alle se voisi kokoontua yhtenäisenä kolmantena säätynä harjottamaan vapaata tuotantoa. Mutta kun kuningasvalta tietyllä kehitysasteella tuli itsenäiseksi ja alkoi tavotella omia tarkoitusperiään, jotka olivat ulkopuolella kolmannen säädyn harrastuksia, niin se riitaantui sen kanssa. Tuli 100 vuotinen sota. Ranskan porvaristolle, tuottaville kansankerroksille tämä sota ei tuottanut mitään, paitsi tuhoja, kun se sen sijaan Englannille oli todellinen ryöstösota. Muistaakseni Sombart lausuu jossakin, että tämä sota oli »raaemman kansan hyökkäys toisten rikkauksiin» ja että Englannin pääomat, jotka piakkoin saattoivat siellä villateollisuuden kukoistukseen, lienevät osaksi polveutuneet juuri Ranskasta ryöstetystä omaisuudesta. Englantilaisten saalis oli suunnaton. Kaupungit, talonpojat, jotka juuri olivat ehtineet saada omaisuutta, kadottivat sen. Sitä paitsi mitä Englantilaiset jätti, sen veivät kotimaiset ryövärijoukot, rappiolle joutuneet aatelismiehet ja kaiken lisäksi tulivat niinkuin Michelet sanoo: »yksityiset amatööriryövärit». Ja missä oli kaupunkien ja talonpoikien suoja, aatelisherrat ja kuningas? — Aatelisto oli samalla, kuin talonpojat tulivat vapautetuiksi maaorjuudesta, vapauttanut itsensä kaikista suojelusvelvollisuuksista heitä kohtaan, sotaväessä aatelisto ei palvellut ilmaiseksi, vaan piti tuottavien luokkien palkita se rahallaan. Ja kuningasvalta oli perintöriitojensa takia juuri sodan välitön aiheuttaja. Sodan tunnussana oli dynastiakysymys, joka oli jokseenkin vieras porvaristolle. Siitä johtuivat muut kuninkaan synnit: sodan tuho, verotustaakka, ja mikä oli kaikkein pahinta, rahan epävarmuus. Se ei johtanut yksistään kaupungeissa, kaupassa ja teollisuudessa selkkauksiin, vaan yhtä suuri oli sen tuottama vahinko maalla vastasyntyneessä palkollisväestössä: maanomistaja ei enää ollut velvollinen ravitsemaan palkollisväkeään ja rahan arvon alenemisen takia ei myöskään sen rahapalkka riittänyt.

Porvaristo kapinoi kuninkaan mielivaltaa vastaan ja tämän pitää v. 1355 luvata kansanedustajille vapautus mielivaltaisesta verotuksesta, jonka Michelet sanoo »välilliseksi varkaudeksi» ja samoin »välittömästä varkaudesta», eli väärienrahojen tekemisestä.

Tämä taistelu, jota käydään yhdeltä puolelta porvariston ja kuninkaan ja toiselta puolen talonpoikien ja aateliston välillä — feodalismin liiallista rasitusta vastaan, vapaan tuotannon puolesta, muistuttaa olemukseltaan Suurta Vallankumousta. Niin tässä, kuin tulevaisuudessa, kuninkaan rajaton hallintomahti ja häneen nojautuvan aateliston feodalinen valta talonpoikien yli, ovat ristiriidassa vapaan kehityksen kanssa ja yhtenäinen kolmas sääty purkaa taloudellisella mahtavuudellan 1789 sen taakan, joka ei enää palvele edistystä; se merkitsee, että kolmas sääty tekee sen, jonka se 1356 koetti tehdä. Kuningasvalta ei täytä keskittävää, suojelevaa tehtävätään ja luonnollista on, että edistystä kannattava porvaristo koettaa hävittää sen rajatonta valtaa. Siitä porvariston itsenäisyys puuhat, Etienne Marcelin kaupunkiliittosuunnitelmat, Belgian kaupunkien liiton mallin mukaan, siitä pyrkimys ottaa valta käsiinsä. Mutta kolmas sääty ei ole vielä kypsä siihen, vielä on pitkä kapitalismin kehityskausi sen silmänräpäyksen välillä, jossa kolmas sääty voi lausua: minä olen valtio. Talonpojat eivät vielä tunne yhteyttään porvariston kanssa, kansa on vielä hajalla, osa maata taistelee toista osaa vastaan; kuninkaan absolutismilla, vankalla keskusmahdilla on vielä taisteltava suuria vasalleja vastaan, jotka ovat valmiita palstottamaan maan, sen on liitettävä maakunnat maakuntiin ja yhtenäisellä taloudellisella lainsäädännöllä hyödytettävä kotimaista porvaristoa, kunnes se on taloudellisesti kypsä ottamaan vallan käsiinsä. Ja porvaristo sen piankin ymmärtää, luopuu hankkeistaan ja mukautuu siihen määrään, että se Henrikki IV:nen aikana kohottaa yksinvaltaa kaikin voimin.

Mutta nyt oli porvaristo, Etienne Marcel johtajana, ilmikapinassa kuninkuutta vastaan, mutta samassa se vainosi niitä seigneureja, jotka lepäsivät kuninkaan siipien suojassa. Michelet väittää, että kuninkaan konkurssit pohjaltaan aina olisivat olleet aateliston konkursseja, joissa porvaristo hävisi. Seigneurit ympäröivät kuninkaan ja ottivat häneltä kaiken sen pois, minkä hän riisti muilta kansalaisilta. Hyväily aateliston ja kuninkaan välillä oli oikeastaan feodalista traditionia, mutta se vahvistui vahvistumistaan sen mukaan kuin kuningas alkoi palkita aatelistoa sotapalveluksesta.

Sitten tuli Poitiers'n tappelu kuuluisine seurauksineen; osa aatelistoa tapettiin, toinen osa vangittiin, ja kolmas osa pakeni; joka tapauksessa oli aatelisto niin heikontunut, ettei se lähimainkaan kyennyt valitsemaan edustajia seuraaville valtiopäiville.

Tämän tappelun, niin kuin ylipäätään koko sodan seurauksena talonpoikaisväestölle oli suunnaton verotus, paitsi muita tarpeita, nyt vielä lunnaita varten, joilla herrat ostettiin vapaaksi vankeudesta. Ylempänä olemme maininneet, miten kehitys oli pakoittanut aateliston luovuttamaan maansa määrättyjä maksuja vastaan talonpoikien omaisuudeksi. Tärkein puoli oli siinä juuri se, että maksut olivat kerta kaikkiaan määrätyt, mutta nyt kumminkin talonpojan selkään sälytetään mitä raskaimpia veroja; hänen on kärsittävä herrojen rosvoamiset, on paettava omaisuuksineen turvapaikkoihin, on luovuttava vapaasta viljelyksestä; ja näyttää siltä, että hänen olisi kadotettava kaikki ne oikeudet, jotka hän itselleen oli ostanut, että vanha taloudellinen järjestelmä, tunnussanana »mielivalta määrää veron», tulisi takaisin kääntöön, sillä eroituksella kuitenkin, että maanviljelijä nyt on vapaa myöskin seigneurein huolenpidosta. Talonpojilta riistetään omaisuus, jonka he itselleen olivat hankkineet vapauttamisensa jälkeen; näytti siltä, että he olisivat tulleet vapautetuksi vaan tullakseen syöstyiksi vielä suurempaan kurjuuteen. Doniol^[10*] sanoo siitä: »Vanha taloudellinen asema on toistunut, ja on melkoisesti jouduttanut maanviljelijäin häviötä, pakoittamalla näitä näyttelemään vapaiden henkilöiden osaa ihan samanlaisissa elinehdoissa kuin muinoin.»

Englannissa oli myöhemmin, 1381 pääsyynä talonpoikaiskapinaan juuri samanlainen aihe, että herrat pyrkivät raha- ja palkkajärjestelmästä takaisin orjuuttamiseen, sen jälkeen kun rutto ja sota olivat vähentäneet asukasluvun.

Se oli taloudellinen pula, joka kaikkialla elettiin läpi, reaktioni ensimäisen vapautustyön jälkeen.

Sellainen oli talonpoikien taloudellinen tila; oli vaan ajankysymys, koska vihanpurkaus tapahtuisi. Se seikka, että kapina puhkesi ilmi juuri 21 p. toukokuuta 1358, seurauksena kuninkaan 14 p. toukokuuta antamasta julistuksesta, jossa käskettiin talonpoikia uudelleen rakentamaan ja varustamaan linnat ja linnoitukset Seine-, Marne- ja Oise- jokien varsilla, estääkseen ruokavarojen kuljettamista Parisiin, se tapahtuma oli vaan sattumus, oli tulikipinä, joka sytytti ruutilastin.

Mutta toiselta puolelta se ei ollut yksistään loukattu oikeudentunto, joka saattoi talonpojat kapinoimaan, eikä myöskään käsitys siitä vääryydestä, mikä tapahtui, jos talonpoikien itse olisi täytynyt varustaa nämä linnat, joista heitä olisi ruvettu sortamaan. Luce ja Perrens sitä väittävät, mutta jos ajatelemme, että talonpojat vuosisatoja olivat rakentaneet linnoja, ilman kapinallisia hankkeita, niin täytyy hakea varmempia syitä. Pääsyy oli juuri siinä, että talonpojilla oli omaisuutta; juuri loukattu omistajatunne saattoi heidät kapinoimaan. Kronikoitsija siitä sanoo seuraavat sanat: »Ja ne, jotka omistivat linnoja, kokoontuivat neuvottelemaan siitä, miten he täyttäisivät hallitsijaprinssin vaatimukset. Sillä useimmilla ei ollut varustuksia linnoja varten. Ja silloin he päättivät, että ne, joilla ei olisi ruokavaroja, ottaisivat niitä omilta talonpojiltaan. Tästä tuumasta sanoivat talonpojat, että aateliset, joiden velvollisuus oli heitä puolustaa, olisivat päättäneet riistää heiltä koko heidän omaisuutensa. Siitä syystä talonpojat suuttuivat vallan ihmeellisesti ja hyökkäsivät ritarien ja kaikkien ylhäisten kimppuun.»

Epäilemättä oli se loukattu omistusoikeus niin puolelta kuin toiselta, joka saattoi ihmisiä mitä räikeämpiin väkivallantekoihin, tämä ikuinen vaikutin, joka vielä meidän aikoinamme maailman sivistyneimmässä kaupungissa murhasi 25,900 proletaaria.

Myöskin vaikutti kapinan puhkeamiseen ehkä jossain määrin sekin asianlaita, että Ranskan talonpojilla oli jo salaliitto- ja kapinatraditioneja. Ennen vapautusta tapahtuneet Pastoureaux-kapinat olivat vielä tuoreessa muistossa. Kovalevsky^[11*] kertoo salaliitoista, joilla talonpojat pakoittivat omistajia luopumaan lisäveroista. Tämän lisäksi tuli vielä kuninkaan antama kuntien kokoontumisoikeus, jota on runsaasti käytetty, kuten näkyy »lettres de rémission»eista, jotka Luce on koonnyt.

Mutta mikä eniten todistaa, kuinka läheisesti talonpoikaiskapina liittyy yleiseen porvariston liikkeeseen ja kuinka molemmilla liikkeillä on yhtenäisen kolmannen säädyn liikkeen leima, ovat seuraavat erinomaiset tiedot, jotka Luce on koonnut kapinan osanottajista.

Luce osoittaa juuri, että kapinaan ovat ottaneet osaa paitsi talonpoikia, porvareita, joitakuita köyhempiä aatelismiehiä, kaikenlaisia käsityömestareita maalta, tynnyrien ja vaunujen tekijöitä, ja sitten pikkukauppiaita, jotka »möivät munia, juustoa ja muita maatuotteita». Viimeinen seikka on erittäin kuvaava koko liikkeen luonteelle. Käsityöläisillä ja sitten näillä pikkukauppiailla, jotka välittivät ruokavarojen hankkimista kaupunkeihin, niillä kansanluokilla oli juuri eniten rahaa maalla tavaranvaihdon johdosta, ne olivat edistynein osa maalaiskansaa ja niitä koskivat aateliston ryöstöt juuri eniten, samassa kun heillä oli erityisesti paljon haittaa rahan epävarmuudesta, johon kuningas oli syypää. Nämä kansankerrokset tulevat juuri kapinan johtajiksi ja muodostavat välittömän siteen porvariston ja talonpoikien välillä.

Kapina tapahtuu pääasiallisesti juuri Parisin ympäristössä sijaitsevissa maakunnissa. Picardie'ssa, Champagne'ssa, Ile de France'ssa, eli oikeastaan niiden kaupunkien ympäristössä, jotka ovat kapinassa kuningasta vastaan. Mutta mikä on kuvaavinta koko kapinan luonteelle, on se seikka, että kaupunkien porvaristo asestettuna suorastaan yhtyy talonpoikiin, ja usein on mahdotonta eroittaakin, mitkä joukot kunkin linnan ovat polttaneet. Amiensin kaupungin pormestari lähettää joukon asestettua kaupungin milisiä talonpoikia vastaan, mutta he tulevat takaisin kertaakaan hyökkäämättä talonpoikien kimppuun, mutta samassa lähtee kaupungista joukko porvareita hävittämään aateliston linnoja. Vielä enemmän ottavat Montdidier'in asukkaat osaa sotaan. Mutta Senlis'in asukkaat yhtyvät julkisesti talonpoikiin ja Beauvais'in porvarit tappavat ilman muuta ne aateliset, jotka talonpojat ovat vanginneet. Eniten kumminkin ottivat osaa kapinaan Parisi ja siellä Etienne Marcel, josta viimesestä on paljon riidelty. Luce osottaa jokseenkin todennäköisesti, mitä osaa Marcel näytteli talonpoikaiskapinassa. Ettei Marcel ollut kapinan aiheuttaja, niin kuin jotkut kronikoitsijat ja historioitsijat väittävät hänen olleen, on päivän selvä: ensiksikin siitä syystä, että juopa porvariston ja talonpoikien välillä oli sinä aikana niin syvä, etteivät jälkimäiset juuri välittäneet edellisten poliitisesta taistelusta, toiseksi, koska, vaikka Marcel olisikin kieltänyt ne julistuksen sanat, jolla vaadittiin linnat kuntoon pantaviksi, ja olisi osoittanut sen toimenpiteen olevan suunnatun juuri talonpoikia vastaan, niin on kumminkin mahdotonta ajatella, että hänen julistuksensa sinä aikana olisivat niin pian levinneet ja herättäneet sellaista vastakaikua talonpojissa, että tästä hänen kekseliäisyydestään olisi koko sota johtunut. Asia on, niin kuin ylempänä olemme maininneet, että Marcel osasi käyttää talonpojissa vallitsevaa tyytymättömyyttä porvariston liikkeen hyväksi.

Koko innolla yhtyi Parisi talonpoikaiskapinaan. Marcel lähettää kaksi tunnettua porvaria Pierre Gille'n ja Pierres Barres'in Saint-Denis'iin ja heidän kanssaan 500 asestettua miestä, jotka polttavat aateliston kartanoita ihan talonpoikien mallin mukaan. Lopuksi yhtyvät he talonpoikiin Ermenonvillen piirittämisessä. Tässä heidän läsnäolonsa vaikuttaa nialtillistuttavasti, »aatelistoa ei tapeta», sanoo Luce, »vaan heidän omaisuuttaan vastaan käydään sotaa». Tässä jo saattaa jonkun verran huomata, etteivät talonpoikien ja porvarijoukkojen välit ole sulaa sopusointua; eripuraisuus molempien välillä kasvaa erityisesti Meaux'in kaupungin piirittämisessä, missä Guillaume Calle talonpoikaisjoukkoineen eroaa Parisin lähettämistä joukoista, ja viimemainittujen pitää pakoittaa ympäristön talonpoikia seuraamaan itseään.

Asian ydin on siinä, että talonpojat taistelevat aatelistoa vastaan ja ehkä sen verran kuningasta vastaan, kuin hän on suhteessa aatelistoon, sitä vastoin kuin porvaristo taistelee kuninkuutta vastaan ja vaan välillisesti vainoo aatelistoa, sen verran kuin aatelisto on kuninkaan tukena. Luce kertoo, että Marcelin suunnitelmana olisi ollut aikaansaada jonkunlaista kommunalista ja porvarillista feodaliteettia vastakohdaksi yhdeltä puolelta kuninkuudelle ja toiselta puolen aateliston ja kirkon feodaliteetille. Siis ei Marcel uudistusvaatimuksissaan ollut yhtään ajatellut talonpoikia, eikä heidän kohtaloaan. Marcelilla olivat kaupunkilaisylimystön suunnitelmat päävaikuttimena ja niiden toteuttamiseksi oli hänelle talonpoikaiskapina tervetullut. Kauvemmas, ajatukseen kolmannen säädyn yhtenäisyydestä hänen tuumansa eivät ulottuneet, molempien säätyjen etujen yhtäläisyyden peitti vielä feodalisten käsitteiden ja traditionein sumu, jonka vuosisatojen kuluessa vasta kasaantuva porvarillinen pääoma haihdutti. Kaikissa vallankumouksellisissa säätykokouksissa, missä porvaristo saavuttaa kuninkaalta sangen suuria myönnytyksiä, esiintyy se talonpoikien etuja suojelevana vaan siinä määrässä, kuin talonpojat maksavat yleisvaltakunnallisia maksuja. Talonpoikien feodaliverokuormaa, se on talonpoikien suhdetta aatelistoon, lainsäädäntö ei ollenkaan koske, vaikka se muissa niin hallinto- kuin oikeuskysymyksissä menee pikkuseikkoihin saakka. Mutta huomattavaa on myöskin, että vaan porvaristo esiintyi sinä aikana yleisvaltakunnallisia etuja kannattavana ja että talonpojat niitä alkoivat kannattaa vasta sikäli, mikäli heidän suhteensa feodaliherroihin heikontui ja suhde kuninkaaseen kävi likeisemmäksi, siinä määrin kuin kuninkaan verot kasvoivat.

Luonnollista on, että talonpojilla sittenkin on liian vähän etua kuninkaan vallan rajottamisesta, siitä syystä he eivät myöskään jaksa seurata porvaristoa, ja antautuvat yksinomaan taisteluun sitä valtaa vastaan, joka heitä välittömästi sortaa, ja samassa, niinkuin näkyy Meaux'in piirityksessä, he jättävät porvariston yksin taistelemaan kuningasta vastaan.

Että talonpojat kapinan aikana olisivat asettaneet joitakuita vaatimuksia verojen suhteen, se ei niistä vaillinaisista lähteistä, joita meillä on, käy selville. Mutta kyllä sentään heidän hävitystyönsäkin puhuu jotensakin selvää kieltä heidän vaatimuksistaan, joissa pääasiallisesti esiintyy pyrkimys hävittää aatelisto ja sen etuoikeudet talonpojan maan suhteen. Tietysti oli tämä ajatus porvaristolle ihan vieras, erityisesti sinä aikana jona porvaristossa kaikesta huolimatta oli vallalla feodalinen hierarkiakäsitys säädyistä, ja jolloin, niinkuin Englannissa, taistelussa »magna chartan» puolesta, pyrittiin yhdistämään alempi aatelisto ja porvaristo kuninkaan mielivallan rajoittamiseksi.

Marcel ei onnistunut taivuttamaan talonpoikaisliikettä mielensä mukaan, ja siitä syystä hän olikin paikalla valmis luopumaan liittolaisistaan niin pian kuin Navarran kuningas aatelisjoukkoineen ilmestyi näyttämölle rankaisemaan »hulluja petoja». Marcel jätti talonpojat alttiiksi aateliston reaktionille ja saavutti sen sijaan Navarran kuninkaasta »shakkikuninkaan» porvaristolle, jonka se tarpeen tullen asetti näyttämölle, mutta joka jäi kun jäikin »shakkikuninkaaksi».

Aateliston reaktioni oli hirveä. Viha pimitti heidät siihen määrään, etteivät he enää muistaneetkaan, että heidän hyvinvointinsa riippui talonpoikien miesluvusta.

Kronikoitsija kertoo heidän kostostaan seuraavaa:^[12*] »Ja aatelismiehet tappoivat kaikki, jotka olivat yhtyneet kapinoitsijoihin, ja kun heillä oli sangen kiire, niin he Pyhän Juhanan päivänä tappoivat niitä 20,000 ja enemmänkin.» Ja toinen kronikoitsija lisää siihen:^[13*] »Oli tarpeetonta, että Englantilaiset tulivat hävittämään valtakuntaa. He eivät olisi koskaan voineet tehdä sitä, minkä teki Ranskan aatelisto.»

Hella Wuolijoki.

Takaisin sisällysluetteloon

Katsauksia.

Politiikkaa.

Eduskuntavaalit 1 ja 2 p. heinäkuuta 1908. Viime numerossa julkaisimme muutamia tietoja vaalien tuloksista. Lisäämme tähän vielä hiukan.

Äänestäjien lukumäärä oli näissä vaaleissa melkoista pienempi kuin v. 1907. Viimemainittuna vuonna oli vaalilippuja, lukuunottamatta hylättyjä, 890,990, mutta v. 1908 vaan 806,850. Vähennys oli 84,140 eli 9,4 %. Tämä vähentyminen on sitä enemmän huomiota ansaitseva, kun äänioikeutettujen luku v. 1908 todenmukaisesti oli suurempi kuin v. 1907. Merkille pantavaa on myöskin, että äänestäjien luvun väheneminen oli suhteellisesti suurin niissä lääneissä, joissa osanotto vaaleihin v. 1907 oli heikoin.

Kaikissa puolueissa, kristillistä työväenliittoa lukuunottamatta, väheni äänestäjäin luku. Seuraavista luvuista selviää tämä:

Kaikista annetuista äänistä lankesi eri puolueitten hyväksi

Yleensä olivat kaikki puolueet säilyttäneet vanhat alueensa. Puolueitten alueellisessa levenemisessä, yhtä vähän kuin niitten keskinäisissä voimasuhteissa ei näin ollen, mikäli se vaalin tuloksista selviää, vuodesta 1907 vuoteen 1908 mitään mainittavia muutoksia ollut tapahtunut.

Valtiopäivät. Heinäkuussa valitun Eduskunnan ensimäinen istuntokausi on nyt päättynyt. Suoritettuaan melkoisen määrän työtä ja saaden koko joukon asioita valmiiksi käsitellyiksi, ennätti Eduskunta aivan lopulla istuntokauttaan puuttua myöskin pariin niin sanoaksemme »suurvaltiolliseen» asiaan.

Eduskuntatyöstä yleensä. On sanottu, että meidän eduskuntamme toimii huonosti, kuten huono virasto, ja todisteeksi on vedetty esiin se suuri määrä asioita, jotka Eduskunnalta jokaisella istuntokaudella on jäänyt käsittelemättä. Ja todellakin, yhä kasvanut valtiopäiviltä toiseen on niiden asiain joukko, jotka valtiopäiville ovat käsiteltäväksi jätetyt ja kun näistä vaan osa on loppuun käsitelty, ovat enimmät jätteinä siirtyneet ensitulevaan istuntokauteen. Niistä yli 250 asiasta, jotka viime istuntokaudelle jätettiin, ei edes puolta sataa nytkään saatu loppuun, vaan suurin osa, 80 % kaikista, jäi ratkaisematta, ja esitettänee todenmukaisesti uudelleen ensi vuoden helmikuun 1 päivänä kokoontuvalle Eduskunnalle.

On siis kyllä totta, että Eduskunta ei ennätä ratkaista muuta kuin vähäisen murto-osan niistä asioista, jotka sen käsiteltäväksi ovat jätetyt. Mutta syynä tähän ei ole ollut Eduskunnan työkyvyttömyys tai haluttomuus. Pääsyy on Eduskunnan työtavassa ja istuntokauden lyhyydessä. Porvarit itsepintaisesti vaatiessaan Suuren valiokunnan asettamista ja antaessaan sille niin suuren sijan asiain käsittelyssä, itsetietoisesti ovat synnyttäneet laitoksen, joka suunnattomasti nielee istuntokauden kallista aikaa ja jonka kautta nopea työ Eduskunnassa tulee vallan mahdottomaksi. Erityisvaliokunnat ovat niin näillä kuin edellisilläkin valtiopäivillä valmistaneet lukuisia mietintöjä niiden käsiteltäväksi jätetyistä asioista, Eduskunta on ne ensi lukemisessa käsitellyt, mutta kun ne ovat suureen valiokuntaan tulleet, niin seis. Äsken loppuneella istuntokaudella oli valmiit mietinnöt suuressa valiokunnassa käsittelyvuoroaan odottamassa m. m. seuraavista tärkeistä asioista: uudesta elinkeinolaista, työjärjestyssäännöistä, ammattivaltuustoista, oppivelvollisuuslaista, metsänhoitolain muuttamisesta, tientekovelvollisuuden uudelleen järjestämisestä, painolaista, yhdistymisvapaudesta y. m. Suuren valiokunnan pöydälle ne kuitenkin kaikki jäivät, ilman että valiokunta ennätti niihin kajotakaan. Ensi istuntokaudella alkaa sama peli uudelleen. Kaikki nämä asiat ovat uudelleen joko hallituksen esitysten ja Eduskunta-alotteen muodossa pantavat vireille. Siihen kuluu vähintäin pari viikkoa. Sitten lähetetään ne valiokuntaan, jonka on ne uudelleen käsiteltävä, laitettava niistä mietintö, painatutettava ne ja lähetettävä se Eduskuntaan. Kun se täällä on ensi lukemisessa käsitelty, on päästy niin pitkälle, kuin asia edellisen istuntokauden lopulla jo oli. Sen jälkeen alkaa käsittely suuressa valiokunnassa, jos siihen enään aikaa on. Joka tapauksessa ainakin jotkut asiat taas jäävät siltä käsittelemättä seuraavaan istuntokauteen. Täten tehdään joka istuntokaudella suuret määrät turhaa työtä, samoista asioista valmistetaan useilla valtiopäivillä perättiin mietintöjä, kulutetaan turhaan sekä aikaa että varoja. Näin on elinkeinolaista valmistettu 3 kertaa mietintö, asia ei kuitenkaan vieläkään ole loppuun saatu, kyytiläistä samoin on kolme mietintöä kolmella valtiopäivillä perättiin laadittu, maanvuokralaista niitä tehtiin kokonaista neljä.

Jo syrjäinenkin huomaa, että tällainen Eduskuntatyö on täysin mieletöntä. Valtiopäiväjärjestys on saatava muutetuksi siten, että Eduskunnan käy mahdolliseksi järjestelmällisesti ja tehokkaasti tehdä työtä. Tähän vaaditaan ensinnäkin, että istuntokaudet eivät enään muodosta rajoitettua kokonaisuutta, vaan tulee työn seuraavalla istuntokaudella alkaa sillä, mihin entisellä kaudella lopetettiin, eikä niin, kuten nyt, aivan alusta uudelleen. Ainoastaan vaalien jälkeen kokoontuva Eduskunta alottaisi työnsä alusta, siitä riippumatta, minne edellisillä istuntokausilla oli päästy. Sitäpaitsi olisi Eduskunnan istuntokautta jonkunverran pidennettävä, vähintäin yhdellä kuukaudella, ainakin niin kauaksi aikaa, kun Eduskunnalla näyttää riittävän työtä niin runsaasti kun sillä tähän saakka on ollut. Edustajain palkkiota olisi vastaavassa määrin myös korotettava, koska kaikille, mutta etenkin maaseudulta kotoisin oleville varattomille edustajille muuten käy vaikeaksi tulla toimeen. Se vähäinen lisä, jonka tämä aiheuttaisi valtiopäiväkustannuksiin, tulisi täysin korvattua jo sen kautta, ettei moneen kertaan olisi tarvis tehdä uudelleen samaa työtä ja painattaa samasta asiasta useampia mietintöjä. Jos nämä muutokset saataisiin aikaan, olisi epäilemättä Eduskuntatyöstä paljoa paremmat tulokset, kuin nyt on ollut.

Osaltaan vaikuttaa kyllä myös tärkeitten uudistusasiain käsittelyyn porvarillisten jarrutus. Sitä ei tietysti yllä ehdotetuilla muutoksilla saisi poistetuksi, mutta paljoa tehottomaksi se saataisiin. Jarrutuksen mahdollisuuden poistamiseksi olisi myös Suuren valiokunnan poistamista pontevasti vaadittava. Siihen tuskin kuitenkaan porvareita saanee suostumaan.

Mitä Eduskuntatyöhön kuluneella istuntokaudella muuten tulee, lienee edullisinta selostaa sitä valiokunnittain ja alamme tällöin

Perustuslakivaliokunnasta. Siellä tehtiin työtä oikein perustuslaillisella tyyneydellä. Koko istuntokaudella saatiin valmiiksi ainoastaan kaksi mietintöä, joista toinen, varsin vähäinen kooltaan, koski korkeimman tuomioistuimen perustamista hallinto-oikeudellisten asiain käsittelyä varten. Nämä asiat ovat tähän saakka senaatin talousosastossa käsitellyt. Sosialistit eivät yhtyneet valiokunnan porvarilliseen enemmistöön, vaan vaativat, että koko hallinto-oikeudellinen lainkäyttö olisi uudelle kannalle järjestettävä. — Toinen, tärkeämpi perustuslakivaliokunnan mietintö koski Suomen asiain valmistelun ja hallitsijalle esittelyn säilyttämisestä perustuslain mukaisella kannalla. Tämä asia, — anomus — oli, kuten tunnettu, syntynyt Venäjän taholta tehtyjen yritysten kautta saattaa Suomen asiain käsittely Venäjän viranomaisten tarkastuksen alaiseksi ja heistä riippuvaksi. Tämän johdosta eduskunta anoi, että Suomelle säilytettäisiin tämän maan lainsäädäntöä ja hallintoa koskevain asiain valmisteluun ja alamaiseen esittelyyn nähden sille perustuslain mukaan tuleva oikeus, sekä että Suomen asiain käsittelyn järjestys tämän mukaiselle kannalle oikaistaisiin. Porvarilliset olivat kuitenkin asian johdosta syntyneeseen mietintöön ottaneet lauseen, jossa he ilmoittivat olevansa halukkaat Venäjän taantumuksen kanssa »lehmänkauppoihin» ja kun sosialistit eivät tätä voineet hyväksyä, panivat he asian johdosta vastalauseensa.

Valtiovarainvaliokunta käsitteli paitsi erinäisiä suostunta-asioita, kysymystä verotuslainsäädännön uudistuksesta. Sosialistit vaativat tässä asiassa välillisten verojen poistamista ainakin yleisiltä kulutustavaroilta, ja yleistä asteettain kohoavaa tulo- ja varallisuusveroa sijalle. Porvarit, vaikka olivat vaaleissa luvanneet suuria vero-uudistuksia, tyytyivät nyt hyvin vähään, maaveron poistamista ja vähäistä tulo- ja varallisuusveroa sijalle pyysivat he. Oikeastaan — oli heidän mielipiteensa — olisi koko asia ollut jätettävä hallituksen armolliseen harkintaan ja Eduskunnan olisi tullut pitää suunsa kiinni. Sitä se kokoomushallitus vaikutti. Varsin tärkeäksi muodostui myöskin valtion tulo- ja menosäännön tarkasius ja kertomus valtiovarain hoidosta. Jo valiokunta mietinnössään paljasti räikeitä epäkohtia hallinnan eri aloilla. Kävi selville millaista rikollista huolimattomuutta rautatiehallitus osoitti toiminnassaan tuhlaten miljoonittain kansan varoja ja kuinka yleisiä rakennuksia rakennettiin jo alusta alkaen lahoiksi ja mädäksi. Eduskunnassa sosialistit vielä lisää paljastelivat vankilaolojen kurjuutta, poliisilaitoksen mielivaltaa ja liikanaisia menoja y. m. — Keskusteluun menosäännöstä liittyi sitten kuuluisa kysymys »Nevanmiljooneista». Hallituksen kannattajat, jotka tahtoivat saada Eduskunnalta tukea laittomassa aikeessaan miljoonien maksamiseen, olivat kaikin tavoin koettaneet keinotella asiaa Eduskunnan käsiteltäväksi, vaikka he hyvin tiesivät Eduskunnan kannan asiassa, että se jo pariin kertaan oli lausunut, että varain maksaminen Eduskunnan suostumuksetta oli laiton teko. Mutta heidän tarkotuksenaan olikin asettaa Eduskunta sellaiseen asemaan, että sen joko oli rahat myönnettävä tahi, selvä seuraus, olisi se hajotettava. Tällä tavalla oli katala aije pakottaa Eduskuntaa tukemaan laittomilla teillä kulkevaa senaattia. Hyvin tämän oivaltaen eivät sosialistit ansaan menneetkään, vaan pitivät oikeimpana, koskei mitään pakkoa ollut asiasta uutta päätöstä tehdä ja Eduskunta jo ennen oli asiassa kannan ottanut, olla nyt nimenomaan mitään lausumatta asiassa. Sosialidemokratien kanta käy muuten varsin selvästi esille seuraavasta, V. Vuolijoen Eduskunnassa asian käsittelyn kestäessä antamasta lausunnosta. Hänen sanansa kuuluivat:

»Minun ei ole tarvis tuhlata paljon sanoja, huolimatta edellisien puhujain provoseerauksesta, meidän sosialidemokratien kannan esiintuomiseksi tässä asiassa. Meidän kantamme on sama kuin se on ollut viime valtiopäivillä ja sitä edellisillä samantapaisissa kysymyksissä. Me olemme näet Nevansillan miljoonien maksamista vastaan. Me olemme sitä ensinnäkin siitä syystä, että emme voi myöntää meidän hatarien perustuslakiemmekaan mukaan hallitsijalla olevan oikeutta kysymyksessä olevassa laajuudessa määrätä Suomen valtionvaroista ilman Eduskunnan suostumusta. Toiseksi siitä syystä, että vaikka asia muodollisen, kirjaimellisen lain tulkinnan mukaan olisikin niin, ei maan Eduskunnan enemmän kuin kotimaisen hallituksenkaan tule myötävaikuttaa kysymyksessä olevan määrärahan maksamiseen, koska se ei tule käytetyksi Suomen hyväksi tai niinkuin Yhdistys- ja Vakuutuskirjassa sanotaan: »maan hyödyksi ja parhaaksi», tulkittakoon näitä sanoja miten väljästi tahansa.

»Kun tämä asia otettiin suomettarelaistaholta valtiovarainvaliokunnassa esille, olimme me sosialidemokraatit sitä mieltä, että valtiovarainvaliokunnan mietinnössä ei tästä asiasta olisi mitään lausuttava. Se tapahtui ensinnäkin siitä syystä, että asian esille ottaminen tuossa yhteydessä oli mielestämme muodotonta, koska mainituilla edustajilla olisi ollut luonnollisempi tie asian eduskunnassa esille saamiseen, välikysymystie. Mutta tämä muodollinen puoli ei ratkaissut meidän kantaamme, vaan meidän kantamme ratkaisi se, että tästä asiasta sekä edelliset säätyvaltiopäivät, että tämä yksikamarinen eduskunta oli siksi sitovasti, selvästi lausunut kantansa, että se meidän mielestämme ei täydennystä kaivannut ja se kanta oli se, että hallitsijalla ei ole oikeutta määrätä Suomen valtiovaroista. Se on tässä mielessä kuin me sosialidemokratit valtiovarainvaliokunnassa äänestimme sen puolesta, että tästä asiasta ei mietinnössä mitään lausuttaisi ja se on tässä mielessä kuin me tänä iltanakin tulemme äänestämään valiokunnan mietinnön puolesta.

»On ollut surkeata, että tänäkin iltana suuri joukko niistä, jotka ennen ovat ottaneet meidän perustuslakimme puolustaakseen, yksi toisensa perästä nousee käyttämään kaikkea kykyänsä selittääkseen meidän hengeltään selviä, vaikkakin sanamuodoltaan hataria perustuslakiamme niin paljon venäläisen virkavallan hyväksi kuin kykenevät.» (Jatk.)

Sekalaista.

Tilaston sanoma- ja aikakauslehdistä Venäjällä sisältää viime maaliskuun numero aikakauslehteä »Blaetter für die Gesamten Sozialwissenschaften». Sanoma- ja aikakauslehtiä ilmestyi sen mukaan

Tähän tulee lisäksi sanoma- ja aikakauslehtiä

Suurin osa Venäjän sanomalehdistä olivat venäjänkielisiäkin. Niinpä oli

Muilla kielillä ilmestyvistä oli

Suomessa ilmestyvistä sanoma- ja aikakauslehdistä oli

Muun kun venäjänkielisiä aikakautisia julkaisuja ilmestyi (Suomea lukuunottamatta) etupäässä rajamaakunnissa, enimmän läntisissä ja eteläisissä. Suhteellisesti koko lukumäärään lisääntynyt tällaisten vieraskielisten aikakaus- ja sanomalehtien luku vuodesta 1904 vuoteen 1906 noin 4 %:lla.

Itämeren maakunnissa ilmestyi venäjänkielisiä sanoma- ja aikakauslehtiä 16, saksankielisiä 44, lätinkielisiä 37, vironkielisiä 44 ja litvankielisiä 1. Puolassa samoin 23 venäjänkielisiä, puolankielisiä 1354, hebreankielisiä 13, saksankielisiä 4, liettualaisia 1 ja tšekkiläisiä 1, j. n. e. Pietarissa ilmestyvistä ei-venäjänkielisistä lehdistä oli 1 armeniankielinen, 9 saksankielistä, 5 vironkielistä, 1 ranskankielinen, 3 hebreankielistä, 16 lätinkielistä, 1 puolankielinen ja 3 tatarinkielistä sekä 1 suomenkielinen.

Stolypin koettaa kunniaansa paikata. Lehtemme helmikuun numerossa oli, kuten lukijatkin muistanevat, Folktribunenista suomennettu kirjotus: »Järkähtämättömän luja hallitus, Stolypinin kaulaliina-politiikkaa». Sama kirjotus julaistiin, paitsi muissa puoluelehdissä, myöskin Savon Työmiehessä, ja arvattavasti jonkun kuopiolaisen palkinnonhaluisen ilmiantajan välityksellä on kirjoitus joutunut itse pääministeri Stolypinin käsiin, joka puolestaan on pitänyt sitä persoonataan loukkaavana. Hän kehoitti sen vuoksi kenraalikuvernööriä saattamaan kiihotuksen kirjoittajaa tahi Savon Työmiehen vastaavaa toimittajaa vastaamaan kunnianloukkauksesta. Ja, kuten päivälehdet äsken kertoivat, on Kuopion kaupunginviskaali raastuvanoikeudessa nostanut kanteen Savon Työmiehen päätoimittajaa vastaan. Lehden vastaava oli, kuten niin monen muun työväenlehden, paraillaan vankilassa entisiä »kunnianloukkaustuomioita» kärsimässä, ja tästä syystä hänet erotettiin jutusta ja nostettiin kanne lehden toista toimittajaa V. F. Aaltomurtoa vastaan. Yleinen syyttäjä katsoi, velvollisuutensa mukaisesti, että sekä kirjoituksen otsake kuin myöskin sen sisältö koskettivat ministeri P. A. Stolypinin persoonaa ja olivat loukkaavaa laatua. Vastaajan pyynnöstä juttu lykkäytyi 17 p.vään ensitulevaa marraskuuta.

Siinä lyhykäisesti jutun juoni. Kehotamme lukijoita tutustumaan viime helmikuun numerossa olleeseen, asiaa koskevaan kirjotukseen. Se, samalla kun se selventää varsin hyvin Venäjän nykyisen sisäisen politiikan luonnetta ja suuntaa, ei nähdäksemme sisällä mitään, mikä ei pitäisi tosiasiain kanssa täysin yhtä. Sitä enemmän kummeksittavaa on, ettei tämän politiikan johtaja tahdo itse ottaa vastatakseen niistä seurauksista, joihin hänen toimintansa johtaa, vaan pitää jo tämän asian koskettelemista julkisesti hänen yksityiskunniaansa loukkaavana. Hänen asialleen ei tämä suinkaan tuo edullista valoa. Omituista myöskin on, että kanne on nostettu Savon Työmiestä vastaan, joka kolmannessa kädessä kirjotuksen julkaisi ja siis on varsin viaton.

Toimitukselle tullutta kirjallisuutta.

Työväen sanomalehti-osakeyhtiöltä:

O. Dalkvist, Tukkihuijarien jaloissa, kuvauksia työväen elämästä murrosaikana Pohjois-Ruotsissa. Suomentanut Yrjö Sirola. Siv. 66, hinta —:60.

Anton Pannekoek, Työläisten taistelu. Suomentanut Erl. Aarnio. Siv. 41, hinta —:40.^[2]

Mikael Jürisson, Punaset vuodet Virossa. Suomennos. Siv. 200, hinta 1:50.

Punaset II, v. 1908 valittujen sosialidemokratisten edustajien kuvat ja elämäkerrat. Siv. 96, hinta —:60.

M. Ljadow, Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen historia, II osa, Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen muodostuminen vv. 1897–99. Suomennos. Siv. 185, hinta 1:50.

Työmiehen tyttäret, kertomus. Tanskan kielestä suomentanut Väinö Hupli. Siv. 230, hinta 1:50.

Salon-Kaiku, Pienviljelijät ja sosialidemokratia. Siv. 30, hinta —:25.

Hilma Johnsson, Kotiteollisuuskysymys ulkomailla. Siv. 45, hinta —:50.

Kolmas sihteeri, Laukon lakko ensimäisen kansaneduskunnan maatalousvaliokunnassa. Siv. 31, hinta —:30.

Hilja Pärssinen, Koulut ja köyhälistö. Siv. 16, hinta —:15.

Karl Kautsky, Ranskan vallankumousajan luokkavastakohdat 1789. Siv. 96, hinta 1:—.^[3]

L. P. Kolehmainen, Pulassa, yksinäytöksinen huvinäytelmä. Siv. 23, hinta —:25.

Vaalitilastoa 1907. Siv. 8, hinta —:10.

Leo Deutsch, Neljästi karannut. Suomensi Erl. Aarnio. Siv. 174, hinta 1:50.

Kansan Lehdeltä:

Leopold Kampf, Suurpäiväin aattona, 3-näytöksinen kuvaelma. Suomentanut Aarne Orjatsalo. (Työväen näytelmäkirjasto n:o 4.) Siv. 139, hinta 1:25.

Ludvig Lessen, Varokaa pommia, 1-näytöksinen huvinäytelmä, mukailemalla suomentanut Aarne Orjatsalo. (Työväen näytelmäkirjasto n:o 5.) Siv. 36, hinta —:50.

V. Krause, Takaisin taistelun tuoksinaan, 2-näytöksinen kuvaus työväen elämästä, mukailemalla suomentanut Aarne Orjatsalo. (Työväen näytelmäkirjasto n:o 6.) Siv. 32, hinta —:50.

Kolmas sihteeri, Vähän silmänvoidetta eli miten maatalousvaliokunta torpparien asiaa käsitteli vuosien 1907 ja 1908 valtiopäivillä. Siv. 56, hinta —:40.

Alex Halonen, Omaisuuden kehitys, ulkomaalaisten lähteiden mukaan. Siv. 132, hinta 1:—.

Osuuskunta Kehitykseltä Porissa:

P. Lissagaray, Parisin veripäivät eli Parisin kommunin historia v. 1871. Suomentaneet Sulo Wuolijoki ja Väinö Tanner. Ilmestyy 32 vihkossa, kussakin 32 sivua, runsaasti kuvitettuna. Hinta vihkolta 50 penniä. Vihkot 1–4.

Karl Kautsky, Karl Marxin Historiallinen työ. Siv. 62, hinta —:50.

A. Bebel, Naisen asema porvarillisessa ja sosialistisessa yhteiskunnassa. Siv. 23, hinta —:25.^[4]

Aug. Strindberg, Narrien yhteiskunnasta, muutamia kertomuksia. Siv. 228, hinta 2:—.

R. Ingersoll, Personallisen Jumalan kielto. Siv. 15, hinta —:10.

Gustaf Bang, Nykyaikamme yhteiskunta- ja sivistyselämä, Werner Söderström Porvoossa. Hinta vihkolta 60 p. Teos tulee ilmestymään noin 20 vihkossa. Vihkot 1–5.

G. Melander, Luonto tieteen valossa, Werner Söderström Porvoossa. Hinta 75 p. vihkolta. Teos tulee ilmestymään noin 50 vihkossa. Vihkot 7–8.

Hugo Schulman, Taistelu Suomesta, Werner Söderström Porvoossa. Hinta 60 p. vihkolta, joita tulee kaikkiaan noin 15. Vihkot 7–8.

Suomen virallinen tilasto, XXII. Vakuutusolot, A. 15. Vakuutustarkastajan kertomus vakuutusoloista Suomessa vuonna 1906, siv. 60 + XII ja 34 liitetaulua, Helsingissä 1908.

VII:e Congres Sosialiste international tenu a Stuttgart du 16 an 24 août 1907. Compte reudu anolytique public par te Sokretariat Ou Bureau Sosialiste International. (Kansainväl. sos. toimiston julkaisema pöytäkirja Stuttgartin kokouksesta.) Siv. 435, hinta 5:—.

Kovin myöhästyneenä ilmestyy tämä kaksoisnumero. Toimittajat olivat nimittäin kaikki valtiopäivätöissä kiinni ja siitä on toimitustyön täytynyt kärsiä. Toivomme kuitenkin etteivät arv. lukijamme ole aivan kovin närkästyneet.

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] Kreikkalaisen tarun käärmeenhiuksinen naisen pää, joka kivetti sen, joka osui siihen katsomaan.

^[2*] Löytyy suomeksi.

^[3*] Ilmestynyt suomeksi Helsingin Työväen sanomalehti o. y:n kustannuksella.

^[4*] Ilmestyy suomeksi Työväen sanomalehti o. y:n kustannuksella Helsingissä.

^[5*] Ranskalaisia verojen nimiä.

^[6*] Histoire économique. I. 319.

^[7*] Seigneur — aatelisherra, jolla on talonpoikia vasalleina.

^[8*] Histoire économique. I. v. s. 321.

^[9*] Handbuch der Staatswissenschaften, Bauernfrage in Frankreich, s. 585.

^[10*] Histoire des classes rurales en France s. 264.

^[11*] Ökonomiscbe Entwickelung Europas. II. s. 338.

^[12*] Contes de Guillaume de Nangis.

^[13*] Grandes Chron. de la France t. VI p. 118.

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. M. Martna, Ammatillinen työväenliike Virossa. Sosialistinen aikakauslehti, n:o 34–35/1907. MIA huom.

^[2] Ks. Anton Pannekoek, »Työläisten taistelu». MIA huom.

^[3] Ks. Karl Kautsky, »Ranskan vallankumousajan luokkavastakohdat 1789». MIA huom.

^[4] Ks. August Bebel, »Naisen asema porvarillisessa ja sosialistisessa yhteiskunnassa». MIA huom.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto