Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: heinäkuussa 1908
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 43, heinäkuu 1908. Kolmas vuosikerta 1908, s. 193–222. Työväen kirjapaino, Helsinki 1908.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: N. R. af Ursin. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 43, heinäkuu 1908

Selvittelyä vaalien tulosten johdosta.

Toiset vaalit maamme uuteen eduskuntaan ovat nyt toimitetut. Eduskunta kokoontuu parhaillaan alkaakseen työnsä. Tulokset tästä työstä osoittanee tulevaisuus. Tässä ainoastaan sananen vaalien tuloksien johdosta.

Kun ensimäisten vaalien tulokset tulivat tunnetuiksi ja sosialistien vaalivoitto setvisi hämmästyneille porvareille, kuuli varsin yleisesti viimemainittujen lohdutteleivan sillä, että se oli nyt vaan tämä ensi kerta. Vaalivalheilla, kiihotuksilla ja mahdottomia lupailemalla olivat muka sosialistit saaneet tietämättömän rahvaan houkutelluksi heitä äänestämään. Kunhan vaan aika kuluu ja ahkerasti »sivistetään» kansaa, ei tällaista enään tapahtuisi. — Sosialistit kukistettaisiin sitten mahtavasta asemastaan. Nämä toiset vaalit ovat nyt loistavasti kumonneet tällaiset puheet. Uudet vaalit toimitettiin sosialisteille varsin epäedullisena ajanhetkenä. He eivät olleet vielä ennättäneet eduskunnassa paljoakaan saada köyhälistön hyväksi aikaan, kiristynyt suhde Venäjään oli omiaan pelottamaan äänestämästä sosialisteja, porvaripuolueet yhdessä toimivat vaaleissa sosialisteja vastaan, ja kuitenkin nousi viimemainittujen edustajamäärä kolmella. Tällaisen tuloksen jälkeen täytynee kiukkuisimpienkin porvareitten tunnustaa, että todellakin toisellaiset, pysyvämmät syyt kuin tilapäinen kiihotus oli saanut niin valtavan osan kansaa äänestämään sosialisteja. Myöskin vaalien tulokset yleensä osoittavat, mitään mainittavampia muutoksia kun ei uusien vaalien kautta tapahtunut eduskunnan kokoonpanoon, että puoluemuodostus maassa lepää ainakin jotenkin vankalla perustalla. Totta kyllä, että kummatkin vaalit olivat ajassa jotenkin lähellä toisiaan. Mutta sellaisenkin ajan kuluessa olisi muutoksia kyllä ennättänyt tapahtua, jos tosisyitä niihin olisi ollut olemassa.

Asiain näin ollen on erikseen mieltäkiinnittävää ja tärkeätä ainakin jossain määrin saada selvitetyksi ja määrätyksi ne yhteiskunnalliset voimat, jotka ovat tuolle luokkajaolle perustana. Jo ylimalkainen katsaus niihin väestöryhmiin, jotka muodostivat eri puolueiden kantajoukon, osoittaa, että luokkajako on ollut puoluemuodostuksen syynä. Köyhälistö on äänestänyt pääasiassa sosialisteja, muut kaikki eri porvaripuolueita.

Sosialidemokratinen puolue taas, yleisesti, teoretisesti määriteltynä, on kapitalistisen yhteiskunnan kasvattama köyhälistöpuolue, joka yhdistämällä työväen luokkataisteluun kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää vastaan taistelee sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen aikaansaamiseksi. Kun kapitalistisen talouden kehittyessä luokkavastakohdat kasvavat ja köyhälistöjoukko lisääntyy, johtuu tästä taas toiselta puolen, että voimakkaan sosialidemokratisen puolueen olemassaolo jossain maassa ei ainoastaan ole todistus köyhälistö luokkatietoisuudesta siellä vaan myöskin siitä, että kapitalistinen talous tässä maassa on varsin pitkälle kehittynyt.

Tämän johtopäätöksen sovittaminen meidän oloihimme ei kuitenkaan voi tyydyttää sitä, joka hakee tyhjentävää ja vakuuttavaa selvitystä meikäläiselle puoluemuodostukselle, etenkin sosialidemokratian voimakkuudelle. Sosialidemokratinen puolue on meillä voimakkaampi kuin missään muualla, mutta kapitalistinen kehitys on vasta alullaan, heikompi kuin useimmissa niistä maista missä sosialidemokratia on jalansijaa saavuttanut. Kapitalistinen kehitys ei sen vuoksi meillä ole voinut synnyttää niitä oloja, jotka ovat aiheuttaneet sosialidemokratisen puolueen mahtavuuden. Tämä selviää myöskin siitä, että sosialidemokratialla kaupungeissamme on suhteellisesti vähemmän kannatusta kuin maaseudulla. V. 1907 saivat sosialistit kaupungeissa vaan 33,3 % kaikista äänistä, mutta maaseudulla 37,6 %. Kapitalismi taas kaupungeissa on luonnollisista syistä monta vertaa pitemmälle kehittynyt kuin maaseudulla.

Miten on sitten asettamamme kysymys selvitettävissä. Saadaksemme luotettavan vastauksen, on paras ensin vastata kysymykseen: mitkä väestöluokat muodostivat vaaleissa sosialistien pääasiallisen kannattajajoukon. Vastaus tähän on helppo, sen saa jo ylimalkaisesti tarkastamalla sosialidemokratisen puolueen levenemisaluetta maassa. Tämä alue on pääkohdaltaan sama kuin torppa- ja mäkitupalaitoksen levenemisalue. Siellä, missä torppariväestö on runsaslukuisin, siellä ovat sosialistitkin lukuisimmat. Ja nyt jää selvitettäväksi, mitä väkeä ne torpparit ja mäkitupalaiset, etenkin ensinmainitut, oikeastaan ovat. Onko torppariväestö yhteiskuntaluokka, jonka kapitalistinen kehitys on synnyttänyt? Tähän vastannee jokainen viipymättä ei. Meidän alkava kapitalismimme on vasta muutaman vuosikymmenen vanha, torpparilaitoksen kehitysjuuret maassamme ulottuvat 1700-, jopa 1600-luvullekin. Torpparilaitos on näin ollen esikapitalistisen kehityksen tuote.

Toiselta puolen ei sellainen maatalousolojen järjestys, jota meidän torpparilaitoksemme edustaa, suinkaan ole tuntematon muuallakaan. Lukuunottamatta Ruotsia, jossa meidänkaltaisemme torpparilaitos vieläkin löytyy, oli useimmissa osissa Euroopaa maaseudulla vielä 150, 100, 50 vuotta sitten aivan meidän torpparilaitostamme vastaava taloudellinen järjestys olemassa, tosin useimmissa maissa yhdistettynä maaorjuuteen, jota meillä ei ole, eikä ole ollutkaan täysin kehittyneenä. Mutta muualla tämä järjestys jo aikoja on hävitetty, s. o. kun kapitalistinen kehitys teki tulojaan. Se oli feodalinen maatalousolojen järjestys, joka täten teki lähtöjään ja se on niinmuodoin, voinemme sanoa, feodalisen sukuinen talousjärjestelmä, jota meidän nykyinen torpparijärjestelmämmekin edustaa.

Tämä tosiasia on erittäin tärkeä merkille panna. Meidän pohjoisen maamme myöhästyneen taloudellisen kehityksen kautta on tämä feodalinen torpparilaitos säilynyt näihin aikoihin ja, sittenkuin viime vuosina ulkomailta kapitalistinen talous nopeasti on levinnyt maahan, on torpparilaitos tullut ympäristöön, johon se ei sovellu. Täältä on epäilemättä haettava se ristiriita, joka on nostanut torppariväestön ja joka vihdoin on pääasiallinen lähde, josta nykyinen sosialidemokratinen puolueemme imee voimansa.

Tämä aseman määrittely on mielestämme erinomaisen tärkeä asia sekä puolueelle yleensä, että erityisesti niiden maataloudellisten uudistusten suunnittelulle, joista meillä nyt on kysymys. Meidän on vasta luotava edellytykset kapitalismille maatalouden alalla, s. o. meidän on johdettava maataloutemme voittamaan vanhentunut feodalistinen kantansa. Tämä näkökohta tulee olla ja onkin pääasiassa johtavana sosialidemokratisen puolueemme maataloudellisessa ohjelmassa. — Mitenkä ohjelmamme yksityiskohdissaan on johdettava tästä periaatteellisesta kannasta, ei ole tämän lyhykäisen katsauksen asia osottaa. Tämä tehtävä ynnä ylempänä esitetyn tarkempi perustelu yksityiskohtia myöten, on erikoistutkimusten asia, joihin tulevaisuudessa saanemme tilaisuuden päästä käsiksi.

Takaisin sisällysluetteloon

Anatole France sosialistina.

On kuvaavaa, että vahva sosialinen virtaus on vallitsevana melkein koko nykyajan kirjallisuudessa, virtaus, joka on johtanut yksityisiä kirjailijoita suorastaan sosialismiin ja saanut heidät aktivisesti ottamaan osaa käytännölliseen politikaan. Mikään uusi ilmiö tämä ei ole. Sosialismin syntymisaikoina voitiin kaikkialla huomata, kuinka uudet aatteet ja kansan toiveet kuvastuivat sen ajan kirjallisuudessa. Erityisesti koski tämä 1830- ja 40-lukuja, jolloin, etenkin Ranskassa ja Saksassa, mutta muuallakin, kirjallisuus innokkaasti harrasti päivän yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta 1848 vuoden vallankumouksien jälkeinen taantumus sai pian aikaan tässä suhteessa muutoksen, jota Kommunin kukistuminen vielä täydensi. Henkisessä elämässäkin pääsi vallalle taantumus, jota kesti aina yhdeksänkymmenluvulle ja joka esim. Saksassa yhä vieläkin jatkuu. Tällä ajalla ovat kirjallisuuden lisät yhteiskunnallisissa kysymyksissä aivan vähäarvoisia. Kyllähän työväenluokan valtiolliset järjestöt ja sen ankara taistelu eivät olleet niin romantisia kuin runoilijat olivat ajatelleet, joka seikka kylmensi heidän harrastuksiaan oikeudenmukaisempain yhteiskunnallisten olojen aikaan saamiseksi ja haihdutti heidän unelmansa. Vasta yhdeksänkymmenluvun alulla voitiin huomata, että sosialistiset aatteet saivat jalansijaa kirjallisuudessa. Ranskassa syntyi taiteilijapiireissä merkillinen liike — tunnettiin voimakasta epäuskoa kaikkia olevia laitoksia kohtaan ja tämä johti kaiken olemassa olevan ankaraan arvostelemiseen. Ja saman vuosikymmenen lopulla tärisyttivät Ranskaa pöyristyttävät tapaukset, jotka tekivät ehdottoman selviksi taantumuksen ja kansanvaltaisuuden väliset rajat. Näinä aikoina alkaa Anatole Francen vilkas politikan harrastus, joka lopuksi johti hänet sosialismiin.

Anatole France syntyi Parisissa huhtikuun 16 p:nä v. 1844. Hänen isänsä France Thibaut, oli ammatiltaan kirjakauppias. Nuorena alkoi hän kirjotella runoja ja pieniä kirjallishistoriallisia tutkielmia, mutta hän oli jo 37 vuotias kun hän kirjallaan »Sylvestre Bonnardin rikos» sai osakseen suurempaa huomiota. Tästä aikain aina vuoteen 1892–93 jatkoi hän kirjailua, joka ei tuottanut hänelle muuta kuin korkeintaan dilettantin maineen. V. 1893 julkaisi hän kaksi teosta (Kuningatar Hanhenjalka ja Les Opinions de Jérôme Coignard). Näillä hän katkaisi edellisen kirjallisen suuntansa ja astui uudelle uralle: oltuaan tähän asti vain romanikirjailija, joka paljastaa ja psykologisesti selittää ihmisten sieluelämää tai säälien, kaiken yläpuolelle kohottaneena, tarkastelee heidän keskinäisiä taistelujaan ja riitojaan, astuu hän nyt itse elämään ja asettaa päättäväisesti harvinaisen suuren kykynsä ja rikkaat ajatuksensa demokratian palvelukseen. Hän arvostelee säälimättömästi yhteiskuntaa ja tapoja ja hänen romanin muotoon puettu arvostelunsa on yksinomaan alasrepivää. Hän osottaa militarismin sivistykselle vahingolliseksi, valtiohallinnon epäterveen järjestyksen, nykyisin voimassa olevan oikeusjärjestelmän luonnottomuuden.

Mutta France ei pysähtynyt tähän. Dreyfus-juttu vei hänet sosialismiin. Tämä siirtyminen ei tapahtunut äkkiä, hänessä huomaa jo puhtaasti sosialistista ajattelutapaa vuoden 1897 tienoissa, mutta vasta v. 1899 esiintyi hän täysin selvästi ja välittömästi sosialismin puolesta taistelijana. Eräässä työmiehille pitämässään esitelmässä sanoi hän m. m. ... »jos tutkitte, miten pääoman valta on syntynyt, niin voitte te sen helpommin voittaa.» Ja hiukan myöhemmin lausui hän samantapaisessa tilaisuudessa. »Toverit, työväen luokka on älynnyt, että sen raskaassa taistelussaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallan vallottamiseksi täytyy ottaa tieteet avukseen ja käyttää ajatuksen antamia tehokkaita aseita». Tästä alkain tuli France työläisten kesken tunnetuksi sosialistina porvarillisen maailman suureksi kummaksi ja kauhistukseksi.

Miksi France muuttui sosialistiksi? Näin pitänee kysyä, ja porvarin on vaikea keksiä oikeata vastausta. Meille sosialisteille on vastaus helpompi. Asian laita on kylläkin niinkuin Georg Brandes tutkielmassaan Francesta kertoo, että tämä oli kerran vastannut eräälle ystävälle, joka kysyi häneltä sitä: »Tunnetteko jotakin muuta mahtia kuin sosialistisen työväen puolueen, joka voi ryhtyä taisteluun pappisvaltaa ja kansallisuuskiihkoilua vastaan?» Näiden yksinkertaisten sanain takana häämöttää meille 90-luvun sekasortoinen Ranska, munkkivallan, juutalaisvihan, kuningasmielisyyden ja muiden mustien voimien kiihottamana, ja silloin ymmärtää, kuinka luonnollista oli, ettei Anatole Francen tapainen mies kauvan vitkaillut ottaessaan täyttä askelta. Jättääkseen tämän tekemättä oli France liian rehellinen ja valistunut ja siitä johtui, että hän, heittäytyessään taisteluun, liittyi järkähtämättömimpiin kaikista, sosialisteihin.

Sosialistina on France enin tunnettu neljän kirjansa kautta, jotka muodostavat sarjan: »Nykyajan historiasta», jotka ilmestyivät vuosina 1897–1900 sekä v. 1905 ilmestyneen »Valkosella kivellä» nimisen kirjansa kautta.

Etenkin tämä viimeksi mainittu osottaa kuinka kokonaan France on antanut sosialistiksi. Sen viimeisessä osassa kehittelee hän rohkeita ja nerokkaita ajatuksia työväenluokasta, sen tarpeista ja sen taistelusta kapitalismia vastaan. Voidakseen tehdä sen helpommin kuvailee hän meille tulevaisuuden kollektivistista yhteiskuntaa. Muutamat Roomassa kevättä viettävät ranskalaiset ystävykset huvitelevat itseään filosofisilla keskusteluilla ja eräs heistä, Hippolyte Dufresne, »joka oli vapaa ja luonnollinen ja rakasti taidetta», lukee pienen teoksen, jonka hän oli kirjottanut tulevaisuuden valtiosta...

Francen kuvaama yhteiskunta on pääasiassa kollektivistinen yhteiskunta. Yhteiskunta omistaa kaikki tuotantovälineet, ainoastaan jokapäiväiset, persoonalliset esineet voivat olla yksityisomaisuutta. Sekä miehet että naiset ovat työvelvollisia, mutta jokainen saa vapaasti valita työalansa. Mitään virallista uskontoa ei ole ja jokaisen yksilön uskonnolliset mielipiteet ovat hänen yksityisasiansa. Yhteiskunnan valitsema keskusvirasto johtaa koko koneistoa, järjestää tuotannon kulutuksen mukaan j. n. e. Sotia ei enää käydä, koko Europa on yhtynyt »Europan Yhdysvalloiksi.»

Luonnollisesti ei Francen tarkotuksena ole ollut antaa tämän kuvauksen käydä omana mielipiteenään siitä, minkälaiseksi tulevaisuuden valtio yksityiskohtiaan myöden tulee muodostumaan. Hän on ainoastaan yrittänyt kuvata sitä, osottaaksensa jonkun tulevaisuudessa mahdollisen järjestysmuodon. Eivätkä ne olekkaan kirjan suuremmassa tai pienemmässä määrässä rohkeat ja fantastiset kuvaukset tulevaisuuden valtion ulkonaisista oloista, jotka antavat sille sosialistien silmissä arvonsa, vaan etukädessä sen monet syvämieliset ajatukset ja psykologisesti selvitellyt käsitteet köyhälistöstä, sen tarpeista ja parempien olojen saavuttamismahdollisuuksista. Muiden muassa saamme tietää, että »alkoholin myrkyttämä köyhälistö on kykenemätön suorittamaan vapautustaan». Mutta hyvin huvittavia ovat myöskin hänen mielipiteensä tavasta, jolla työväen luokka lopuksi voittaa kapitalismin. Se on hidasta kehitystä: ankaria taloudellisia pulia, romahduksia, kehittynyttä työväen lainsäädäntöä, köyhälistön lujenevaa yhtymistä samalla kuin yksinvallat ja sotajoukot rappeutuvat ja vähitellen tapahtuvaa valtiollisen vallan vallottamista, kaikki tämä lopuksi tekee köyhälistölle mahdolliseksi yhteiskuntakoneiston omaan huostaansa ottamisen, mutta — antaa France erään sankarinsa lisätä kertoessaan vanhan yhteiskunnan häviötä — »ymmärrät kyllä, toveri, ettei kollektivismi tullut ennen kuin sen aika oli tullut. Sosialistit eivät olisi voineet poistaa kapitalia ja yksityisomistusoikeutta, jolleivät nämä molemmat rikkauden muodot todella jo olisi olleet melkein köyhälistön ponnistusten ja vielä enemmän tieteen ja teollisuuden uudenaikaisen kehityksen hävittämiä.» France ei usko siis sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän mahdollisuuteen ilman sitä ennen tapahtuvaa teollisuuden kehitystä, jota hänen mielestään pitäisi täydentää korkealle edistyneen koneteknikan avulla. Hänen kertomuksessaan on senvuoksi kaikenlaisilla ihmistä auttavilla teknillisillä apuneuvoilla hyvinkin tärkeä osansa. France väittelee myöskin porvariston, milloin suuremmassa, milloin pienemmässä määrässä tuhmia väitteitä vastaan. Vanhaan väitteeseen, ettei kukaan saisi omistaa personallista omaisuutta, vastaa hän: ... »se yksilöllinen omistusoikeus, jonka me olemme kokonaan poistaneet, oli tuotantovälineiden omistusoikeus, maan, kanavain, maanteiden, kaivosten, raakaaineiden j. n. e. omistus. Mutta se ei koske ollenkaan jonkun lampun tai nojatuolin omistamista. Me olemme vain hävittäneet mahdollisuuden anastaa yksilöltä tai yksilöryhmältä hänen työnsä hedelmät, vaan emme lainkaan tavallisten kotiesineitemme luonnollista ja viatonta omistamista.» ja kuluneeseen moitteeseen sosialisteja vastaan, etteivät he muka tahdo tehdä työtä, vastaa France: »Kol-lektivistinen yhteiskunta ei eroa kapitalistisesta yhteiskunnasta ainoastaan siinä, että ensiksi mainitussa kaikki ihmiset tekevät työtä. Menneinä aikoina oli paljo ihmisiä, jotka eivät tehneet työtä, mutta ne olivat kuitenkin vähemmistössä. Meidän yhteiskuntamme eroaa edeltäjästään etenkin siinä, että työ ei ennen ollut järjestettyä ja että valmistettiin paljon hyödyttömiä esineitä.»

Mutta Anatole France ei ole kuitenkaan kirjallaan »Valkosella kivellä» saavuttanut suurinta mainettaan sosialistina, vaan epäilemättä teoksellaan »Nykyajan historiasta», joka osaksi ilmestyi paljoa aikaisemmin. Kahdessa ensimmäisessä osassa (»Jalavan alla» ja »Korinukke»), jotka ilmestyivät vuonna 1897, ovat sosialistiset kohdat vielä harvalukuisia ja peitettyjä, jonka vuoksi ne jäävät taka-alalle, vaikkakin jo ajatuksen juoksussa huomaamme selvän sosialistisen ajattelutavan. Näissä osissa on taistelu kansalliskiihkoa vastaan pääasiana, joka syrjäyttää kaiken muun. Vasta kolmannessa ja neljännessä osassa (»Ametistisormus» ja »Herra Bergeret Parisissa») astuu sosialismi esille, etenkin viimeisessä kirjassa, jossa se hallitsee koko esitystä.

Francen yhteiskunnan ja tapojen arvostelu »Nykyajan historiassa» on säälimätöntä ja huvittavaa. Purevaa ivaa peittää usein hyväntahtoinen hyvätuulisuus, joka vaikuttaa sen, ettei huomaa kirjan olevan aivan vailla kaikkea toimintaa. Se on enimmäkseen vuoropuhelua erinäisten esiintyvien henkilöiden kesken. Päähenkilö on herra Bergeret, dosentti ja sittemmin professori. Näissä keskusteluissa ja yksinpuheluissa on, kuten sanoimme sosialismi johtavana aatteena ja kirjassa esiintyvät henkilöt ovat olemassa vain täydentääkseen sitä, mitä France ei katsonut sopivaksi panna herra Bergeretin suuhun tai ovat ne vastaväittäjöinä. On vielä kolmaskin laji sivuhenkilöitä, nimittäin ne, jotka ovat Bergeretin oppien havainnollisina todisteina.

Bergeretin tyyni filosofia tuntuu vakuuttavalta. Hänen puheensa ei ole agitatorista eikä polemisoivaa. Tieteellisen intohimottomana, mutta usein lämpimänä, joka jyrkästi eroaa vastustajain kiihkoisuudesta ja tyhjistä lauseparsista, välttää hän kokeita välittömästi saada joku vakuutetuksi asiasta. Tämän kautta kokonaisuus ei ollenkaan tunnu tarkotukselliselta — lukija alkaa itse huomaamattaan ymmärtää ja tuntea myötätuntoa, juuri sitä, jota France tarkottaa. Tässä näyte esittämistavasta:

»Sosialistit, vastasi Bergeret, ovat vallotussotia vastaan ja esittävät maapuolustusjoukkojen järjestämistä ainoastaan oman maan puolustamiseksi. Eivät he salaa sitä. He julistavat sitä avoimesti. Ja tätä ajatusta kannattaa kylläkin lähemmin tarkastaa. Ei teidän tarvitse pelätä, että se aivan pian toteutuisi. Kaikki edistys on epävarmaa ja hidasta ja usein sitä seuraavat taka-askeleet. Hapuillen ja epävarmasti käy kulku parempaa olotilaa kohti. Lukemattomat, syvät voimat, jotka sitovat ihmisen menneeseen aikaan, saattavat hänet suosimaan sen erehdyksiä, taikauskoa, ennakkoluuloja ja julmuuksia turvallisuuden arvokkaina takeina. Kaikki terveellinen uusi kauhistuttaa häntä. Varovaisuus tekee hänet matkijaksi, eikä hän uskalla jättää sitä horjuvaa turvaa, joka on suojannut hänen isiään ja joka uhkaa haudata hänet alleen kohoon lysähtäessään.»

Jos France joskus tahtoo käyttää avoimempaa puhetapaa, käyttää hän sivuhenkilöitä. Sellaisesta on puuseppä Roupart hyvänä esimerkkinä. France antaa hänen sanoa m. m. seuraavaa:

»...Nähkääs, minä ajattelen, että sosialismi, joka on totuus, on myöskin oikeus ja hyvyys ja että kaikki mikä on oikeaa ja hyvää johtuu siitä yhtä luonnollisesti kuin omena kasvaa omenapuussa. Vääryyttä vastaan taisteleminen on samaa, minun mielestäni, kuin työn tekeminen meidän proletarien hyväksi, joita kaikki vääryydet painavat. Minun mielestäni on kaikki, joka on oikeata, sosialismin alkua. Minä ajattelen kuten Jaurèskin, että jos on niiden puolella, jotka puolustavat väkivaltaa ja valetta, niin on hylännyt yhteiskunnallisen vallankumouksen asian. Minä en tunne juutalaisia enkä kristityltä. Minä tunnen ainoastaan ihmisiä, enkä minä tee heidän kesken mitään muuta jakoa kuin jaon oikeutta harrastaviin ja vääryyttä harrastaviin. Olkoot juutalaisia tai kristityltä, on rikkaiden vaikeata olla oikeutta puolustavia. Mutta kun lait tulevat oikeiksi, niin tulevat ihmisetkin oikeutta rakastaviksi. Jo nyt ovat kollektivistit ja vapauden rakastajat alkaneet tehdä työtä tulevaisuuden asian puolesta taistelemalla kaikennimistä sortovaltaa vastaan ja opettamalla kansan vihaamaan sotaa ja rakastamaan ihmissukukuntaa. Jo nyt voimme me tehdä hiukkasen hyvää. Ja juuri tämä estää meitä kuolemasta epätoivossa ja viha sydämmessä... Varmaa on, että porvarisluokka on mätää.»

Kuvatessaan Bergeretin oleskelua dosenttina pienessä maaseutukaupungissa ja sitte luennoivana professorina Parisissa, piirtelee France kuvia juutalaisvihollisista ja kuningasmielisistä yhteiskuntakerroksista, niiden uskonnollisuusteeskentelystä, juutalaisvihasta ja juonitteluista hallitusta vastaan. Näennäisen sydämmellisellä tavallaan heiluttelee hän ivansa ruoskaa. Nämä kuvauksesta ylhäisistä piireistä käyvät mitä musertavimmaksi arvosteluksi yläluokan luonnottomasta katsantokannasta ja siveellisestä tilasta. Tuomio on sellainen kokonaisuudessaan, ettei parempaa. Komea on seuraava palanen. On kysymys rouvasta, jonka tyydyttämällä erästä nuorta valtiomiestä, jonka eno on sisäasiainministeri, onnistuu saada aikaan toivomansa mies piispaksi.

»Ja nainen ojensi hänelle käden, pienen lyhyen hyvin likasten hansikkaiden verhoaman kätensä. Mutta mies piti sen. Hän tuli itsepäiseksi ja helläksi, ollen samalla sekä itserakas että aistillinen. Nainen oli selvillä, mitä tulisi tapahtumaan.

— Minä olen likainen kuin villakoira, sanoi hän, aivan samalla kun mies teki sitä, mitä oli tarpeellista huomatakseen tämän seikan.

Mutta kun hän, mies, itsepäisesti jatkoi aiettaan huolimatta paikan ja muiden seikkain aiheuttamista esteistä, osotti naisen käyttäyminen hyvää makua ja yksinkertaista luonnollisuutta. Tahdikkaasti vältti hän kaikkea sitä loukkaavaa, jota olisi ollut liian itsepintaisessa vastustamisessa tai liian nopeassa antautamisessa..... Hän ei tuntenut minkäällaista vastenmielisyyttä nuorta valtiomiestä kohtaan, vieläpä hän katuikin, ettei ollut pannut tarpeellista huolta alusvaatteisiinsa».

Yläluokan »isänmaanrakkaus» on myöskin yksi Francen kiitollisimmista aiheista. Hän ruoskii sitä tavallisella armottomalla tavallaan. Niinpä antaa hän kerran erään kuningasmielisen linnaherran tavallisessa korkealle kiipeävässä stiilissä kertoa vahvan armeijan tarpeellisuudesta. Ei mitään uudistuksia, joiden tarkotuksena olisi asevelvellisuusajan lyhentäminen! »Ei tehdä jalkasotilasta kahdessa vuodessa, ratsusotilasta ei ollenkaan. Niitä, jotka vaativat kaksivuotista sotapalvelusta, kutsutte te ehkä reformatoreiksi. Minä kutsun niitä yhteiskunnankukistajiksi». Ja tämän »isänmaallisen» sanatulvan jälkeen antaa Frace hänen samalla hetkellä kysyä Bergeretiltä neuvoa kuinka pitäisi menetellä, jotta hänen poikansa välttäisi sotapalveluksen. »Yhdenkin vuoden asevelvollisuus on sangen raskasta hyvän perheen nuorelle pojalle, kolme vuotta olisi todellinen onnettomuus. Nyt on keksittävä keino, millä sitä välttää. Olen ajatellut filosofianlisentiaattitutkintoa... mutta minä pelkään, että se on liian vaikea...»

Ja kun France panee Bergeretin vastaamaan tähän isänmaalliseen murehtimiseen, tekee hän pilaa siitä paksusta tyhmyydestä, joka on monasti tavattavissa hapantuneessa aatelissa. Bergeret vastaa:

»Koettakaa kauppakorkeakoulua tai kauppaopistoa! Minä en tiedä vieläkö Clusesin kelloseppäkoulu oikeuttaa erikoisvapautukseen. Mikäli olen kuullut, niin sieltä on jotenkin helposti saatavissa päästötodistuksia».

Ja kun nämä ehdotukset hylätään, esittää Bergeret itämaisten kielten opistoa, tamulin tai madagaskarinkielen opintoja. Kun näitäkään ei hyväksytä, sanoo Bergeret lopuksi: »on myöskin joku polynesialainen kieli, jota vuosisadan alussa puhui ainoastaan muuan vanha keltainen akka. Akka kuoli ja häneltä jäi eloon papukaija. Eräs saksalainen oppinut kuuli muutamia tämän kielen sanoja papukaijan suusta ja teki niistä sanakirjan. Ehkä itämaisten kielten opistossa opetetaan tätä sanakirjaa. Kehotan sydämellisesti teidän herra poikaanne ottamaan selvää tästä asiasta!»

*

Anatole France ei kuulu tavallisiin runoilija-sosialisteihin. Hän ei ole tunnesosialisti, jonka politinen vakaumus johtuisi ihanteellis-ihmisystävällis-uskonnollisesta maailmankatsomuksesta. Hänen sosialistinen vakaumuksensa on varmemmalla pohjalla. Hänen historian käsityksensä on selvästi materialistinen, jonka helposti huomaa lukiessaan hänen viimeaikaisia teoksiansa. Uskonnosta esim. kirjoittaa hän v. 1897 (Korinukessaan): »Uskonnolla ei ole mitään vaikutusta tapoihin, ne ovat miksi tavat ovat ne tehneet» ja »Uskonnot saavat samoinkuin kameleontitkin värin maasta, jonka yli ne kulkevat». Kaukana on hän valetunteellisuudesta, joka pikkuporvareilla on tavallinen ilmiö ja esiintyy »pikaisten ja nopeiden parannusten» vaatimuksena ja yläluokassa ilmenee yksityisenä hyväntekeväisyytenä, jota hän ankarasti tuomitsee. Crainquebillessä kirjoittaa hän: »Säästäkää myötätuntoanne, köyhät eivät ole ollenkaan sen tarpeessa. Miksi myötätuntoa, muttei oikeutta? ... Te annatte vähiä almuja saadaksenne itse pitää paljonne. Köyhyys on rikkauden kiertämätön ehto, rikkaus on välttämätöntä köyhyydelle. Nämä onnettomuudet synnyttävät toisensa ja pitävät toisiaan pystyssä. Sen vuoksi ei pidä lieventää köyhien köyhyyttä, vaan tehdä siitä loppu.

Mutta puhtaasti tieteellinen sosialismi ei esiinny Francella ainoastaan joissakuissa yksityisissä kohdissa, lauseissa. Koko hänen puhumistapansa, koko hänen ajatusjuoksunsa ilmaisee sen, että hän on uudenaikainen sosialisti. Hän ei koskaan anna sattuman ratkaista tärkeitä tapahtumia, kuten on niin tavallista, vaan taloudellisten tarpeiden, todellisten etujen, ne, olivat ne sitte minkälaisia tahansa, ovat määräävinä, liikkeelle ajavina voimina.

Anatole Francen ajatukset työväenluokasta voidaan sanoa muutamilla harvoilla sanoilla. Hän ymmärtää, että ainoastaan työläisköyhälistö voi saada aikaan tärkeitä parannuksia yhteiskunnallisissa oloissa ja se yksin kykenee panemaan voimaan tulevaisuuden oikeutta noudattavan yhteiskuntajärjestelmän. Tätä varten köyhälistön on järjestyttävä.

Francen vaikutusta sosialistina ei voi liian suureksi arvioida. Hän ei ole vaikuttanut ainoastaan kirjailijatoimellaan etupäässä sivistyneinen piirissä, vaan myöskin välittömästi sosialististen aatteiden levittäjänä. Vaikkei hän olekaan oikeastaan mikään puhuja, ei hän ole aprikoinut astuessaan puhujaksi kansankokouksissa. Muullakin tavalla on hän edistänyt työväemliikettä.

Ja mitä merkitystä tällä onkaan? Aikoina, jolloin porvaristo kääntää kaikki voimansa taistellakseen sosialismia vastaan ja antaa ajattelijainsa ja tiedemiehensä yhden toisensa perästä esiintyä sitä vastaan, silloin on sosialismille suuri voitto saadessaan riveihinsä sellaisen miehen kuin Anatole Francen, yhden suurimmista nykyään elävistä kirjailijoista. Ei ainoastaan sen takia, että hän ajattelee ja tekee työtä meidän kanssamme, ja käyttää kaikkia rikkaita lahjojaan edistääkseen sosialismia, mutta sentakia, että hänen nimensä, hänen suuret tietonsa on ikäänkuin takuuna, enentyneenä varmuutena jokaiselle työmiehelle, että ainoastaan sosialismi voi viedä onnellisempiin yhteiskuntaoloihin.

I. Hörhammer.

Takaisin sisällysluetteloon

Elinkeinolaki.

Kauppa ja teollisuus eivät ole eilispäivän lapsia. Epäilemättä oli jokaisen perheen tuotanto alkuansa rajotettu omiin tarpeisiin — Rodbertus'en ja Bücher'in oikosjärjestelmä — eikä se siis tuotteitaan muille luovuttanut, mutta vähitellen laajeni tämä tuotanto yli omien tarpeitten ja mitä perhe ei itse tarvinnut vaihdettiin ja myytiin. Tämmöinen tuotantotapa yli omien tarpeitten voitti alaa sen mukaan kuin kaupunkien ja kaupunkiväestön merkitys kasvoi. Viime mainittua järjestelmää me sen takia jo kreikkalaisessa muinaisuudessakin tapaamme jotenkin kehittyneenä: silloin löytyi jo melkoisia tehtaitakin, joissa oli paljon työntekijöitä, enimmäkseen orjia.^[1*] Työnjakokin oli tunnettu: niin kertoo Xenophon^[2*] mitenkä muutamat yksinomaan elivät kenkien yhteenompelemisesta, toiset niiden leikkaamisesta. Samoin räätäliammatin alalla.

Ja vielä enemmän kasvoi kaupan ja teollisuuden merkitys keskiaikaan, kun kaupunkikunnat ja niiden väestö yhä suuremmiksi kehittyivät. Väestön yhteensulloutuminen suhteellisesti ahtaisiin kaupunkikuntiin, joissa juuri kauppaa ja käsityötä harjoittava porvaristo asui, antoi aina enemmän arvoa ja merkitystä tälle porvaristolle ja sen harjoittamille elinkeinoille Käsityö oli kyllä nyt pääasiallisesti vapaitten työntekijäin käsissä, — mikä ei suinkaan estänyt säätämästä ankaria määräyksiä heitä vastaan aina Edvard III:n Statute of laboureista ja Ranskan Ordonnansseista v:lta 1350 asti. Mutta yhä runsaammassa määrässä monopoliseerasivat nuo mahtavat porvarit elinkeinot sulkeutuen varsinaisiksi ammattikunniksi, jotka kateellisesti valvoivat näitä elinkeinooikeuksiaan. Tämmöinen ammattikuntalaitos ja sen varjopuolet poistettiin ensin Englannissa, mutta vasta kun Ranskan suuri vallankumous, joka niin monessa suhteessa puhdisti vanhat ummehtuneet olot, v. 1791, Turgot'in ensimäisen ryntäyksen jälkeen 15 v. aikaisemmin, juhlallisesti vahvisti täydellisen elinkeinovapauden, romahtivat nuo elähtäneet ammattikunnat kaikkialla toisessa maassa toisensa perästä kokoon. Tosin on taantumuksen päästessä taas vallalle useampia yrityksiä kaikissa maissa tehty ammattikuntahengen uudestaan virittämiseksi ainakin lievemmässä muodossa, mutta ne eivät ole onnistuneet muualla kuin Itävallassa, jonka uusinkin, v. 1907 korjattu elinkeinolaki kantaa tästä selviä jälkiä ja jossain vaikka tosin vähemmässä määrin Saksassakin. Muuten ovat valtiollinen vapaamielisyys ja elinkeinovapaus kulkenut jotenkin säännöllisesti käsi kädessä.

Meilläkin Suomessa oli kauan voimassa ammattikunta-asetus v:lta 1720, kunnes elinkeinovapaus, oltuaan kysymyksessä 1863 ja 1867 v. valtiopäivillä meilläkin v. 1868 säädettiin. 1872 vuoden valtiopäivillä esittivät porvarissäädyssä Turun kaupungin edustajat käsityöläisyhdistyksen kehoituksesta, että oppilaiskontrahtien pisin aika pidennettäisiin säädetystä kolmesta vuodesta — viideksi (!) ja että saataisiin antaa oppimisille »isällistä kuritusta», olkoon näiden ikä mikä tahansa (!). Viiden vuoden kontrahti meni läpi säädyssä ja johti 1868 vuoden elinkeinokin tarkastuksen jättämiseen eräälle valiokunnalle, jonka ehdotuksen johdosta uuden elinkeinolain esitys annettiin 1877 vuoden valtiopäiville. Näitten päätöksen mukaisesti säädettiin nykyinen voimassa oleva elinkeinolaki v:lta 1879. Se oli epäilemättä edelliseen verrattuna edistysaskel — muun muassa tuli elinkeinovapaus nyt melkein täydelliseksi ja työntekijäin ja työnantajain suhteet järjestettiin tarkemmin — mutta parinkymmenen vuoden kuluessa ehti sekin melkoisesti vanhentua ja sen takia pantiin v. 1898 komitea taas pohtimaan uutta lakiehdotusta, L. Mechelin puheenjohtajana. Sen ansioksi on luettava, että se ei suostunut elinkeinovapauden rajottamiseeen (paitsi erikoisissa poikkeustapauksissa, joiden syrjäyttäminen tuottaisi vaaraa tai vahinkoa koko yhteiskunnalle), vaikka kyllä hyökkäyksiä sitä vastaan eri käsityöläiskokouksissa nytkin tehtiin. Vaatimalla vaadittiin tällä taholla, että oppilasten pitäminen riippuisi jonkun pätevyydennäytteen suorittamisesta. Mutta komitea sanoo tähän (siv. 49) aivan järkevästi: »että sellaisella elinkeinovapauden supistamisella kuin pätevyyden näyte ehtona oppilaan pitämisen oikeudelle, on koettaa kohottaa käsiteollisuutta, komitean mielestä pikemmin vahingoittaisi kuin hyödyttäisi asiaa». Ja yhtä sattuva on sen selitys tähän käsityöläisten harrastukseen: »Suurteollisuuden niinhyvin tuotantoarvoon kuin laatuun nähden yhä laajeneva, yhä tunkeileva kilpailu on luonnollisesti, meillä samoin kuin muuallakin, pääsyynä käsityön ahdinkotilaan. Mutta tämä asianlaita voitanee toistaiseksi tuskin, eikä missään tapauksessa lainsäädännön avulla, muuttaa». Voi empimättä myöntää, että 1899 vuoden elinkeinokomitea pelasti meille, epäilemättä ainiaksi, elinkeinovapauden. Samoin voi myöntää, että mainittu komitea ainakin pyrki järjestämään työntekijäin ja työnantajain suhdetta toisiinsa valtuustojen ja parannetun järjestyssääntöjärjestelmän säätämisellä. Mutta toiselta puolen on huomioon otettava, että komitean mietinnössä löytyy paljon rahavaltaisia ja kapitalistisia ynnä virkavaltaisia määräyksiä. Viime mainitussa suhteessa herätti aikoinansa työväen piireissä todellisen myrskyn tuo komitean kuuluisa »kuristuspykälä»: »joka väkivallalla tahi uhkauksilla taikka vietellen houkuttelee työntekijöitä ottamaan osaa työn lakkoon, tuomittakoon vankeuteen korkeintaan vuodeksi tahi sakkoihin. Laki olkoon sama, jos joku, nyt mainitulla tavalla, estää työntekijää työhönsä palaamasta tahi luvatta poistaneiden tilalla puheena olevaan työhön ryhtymästä». Vielä ummehtuneempaa henkeä osoittavat saman pykälän edelliset momentit: »jos niin suuri luku työntekijöistä itseään irtisanomatta samaan aikaan lakkaavat työstään, että sen teollisuusliikkeen tahi yrityksen jatkaminen, jossa he ovat olleet työssä, kokonaan tahi suurimmaksi osaksi on keskeytettävä, olkoon tämä rangaistusta määrättäessä raskauttavana asianhaarana pidettävä.» »Jos asiaa, joka on tuottanut eripuraisuutta ammattiharjoittajien ja työntekijöitten välillä, on sovintolautakunnalle ilmoitettu, ja jos ammatinharjoittaja siitä huolimatta erottaa työntekijät työstään tahi jos nämä lakkaavat työstään, odottamatta lautakunnan sovintoehdotusta, olkoon tämäkin raskauttavaksi asianhaaraksi katsottava». Nämä »lakkopykälän» eri momentit, jotka esiintyivät Suomen kotimaisen hallituksen — vieläpä puoleksi perustuslaillisen — asettaman ja itse L. Mechelin'in alaisen komitean mietinnössä 1899 vuotta Kristuksen syntymisen perästä nostatti itse työnantajien edustajat itsesuojelemisvaiston johtamina vaatimaan tämän lakko- ja kuristuspykälän poistamista!

Elinkeinolaki jäi huolimatta yllä mainitun komitean mietinnöstä lepäämään ja »verettömän vallankumouksenkin» jälkeen ei hallitus Pietarissa eikä Helsingissäkään katsonut voivansa elinkeinolain alalla esittää muuta kuin 1905–6 vv. valtiopäiville kulkukauppaa koskevan 10 §:n muuttamista, »odottamatta elinkeinoista Suomessa tekeillä olevan uuden lainehdotuksen valmistumista». 1905–6 valtiopäivät muuttivat melkoisesti esityksen kulkukaupasta ja kun Pietarista ei tullut säätyjen päätökselle vastausta, pantiin tämä säätyjen päätös pienillä muutoksilla elinkeinolain esityksen alamaiseen ehdotukseen »Suomen kansan eduskunnalle» v. 1907. Lopulliseen esitykseen se ei kuitenkaan tullut, koska säätyjen ehdotus kulkukaupasta — joka niin läheisesti koski noita Bobrikoffin lellipoikia — Pietarissa hylättiin, vaan 1907 v. valtiopäivien loppupuolella annettiin uusi arm. esitys kulkukaupasta.^[3*]

Se elinkeinolain esitys, jonka hallitus 1907 vuoden valtiopäiville antoi ei ollut niinkään suuri edistysaskel 1879 vuoden elinkeinolakiin verraten. Tosin oli ensinmäisessä luvussa tehty se parannus, että 18 vuotta nuoremmista henkilöistä saatettaisiin määrätä rajotuksia elinkeinonharjoittamisessa ja muukalaisille annettiin täydellinen elinkeinovapaus — säännös, joka ulkomailla on aivan tavallinen ja syystä, että se koskee venäläisiäkin, oli vielä enemmän paikallaan. Ajan vastustamaton henki — myöskin porvarimaailmassa vaati niinikään elinkeinooikeuden täydellisen tunnustuksen naisille. Toiseen lukuun oli otettu Mechelinin komitean ehdotus ammattivaltuustoista, joka verraten semmoisiin hassutuksiin kuin nykyisen elinkeinolain 26 § sisältää, on tunnustettava edistysaskeleeksi, samoin jonkun keskusvaltuuston asettaminen (vaikka tämmöinen laitos toisellakin tavalla, kuten esim. Ranskan esimerkki osoittaa, voidaan aikaansaada). Irtisanomisaika määrättiin »molemmin puolin samaksi», joka on pararannus, jos irtisanominen yleensä on tarpeen, järjestyssäännöt muodostettiin inhimillisemmiksi (edistysaskel, jos niitä yleensä tarvitaan). Oppisopimuksen suhteen edellytetään, että oppilasta vain saataisiin käyttää »ammattiliikkeen yhteydessä oleviin tehtäviin ja tarkoituksiin» — joka on edistystä, jos oppilaita yhtään tarvitaan. Nykyisessä elinkeinolaissa myönnettyä »selkäsaunan» oikeutta (poikien suhteen aina 18 (!) ja tyttöjen suhteen aina 14 (!!) ikävuoteen) ei löydy 1907 v. Kristuksen syntymisen jälkeen annetussa arm. esityksessä. Suurempiarvoinen parannus on se, että työntekijäin yhdistysoikeutta on nimenomaan turvattu laissa — siis ainakin paperilla.

Kuten jokainen näkee ovat parannukset — ja ne ovat tässä jotenkin kaikki luetellut, ainakin työväelle tähdellisimmät — jotakuinkin harvalukuiset ja enimmäkseen — ainakin suhteellisesti vähänarvoiset. Ja kuitenkin ovat kipeät kohdat nykyisessä elinkeinolaissa ja tarpeelliset korjaukset ja lisäykset melkein lukemattomat. Parannusten niukkuus näyttää elinkeinolainkin alalla, että hallituksemme on ollut tähän päivään saakka mitä suuremmassa määrässä virkavaltainen ja vanhoillinen sen kiitetystä vapaamielisyydestä huolimatta. Ei siis mitenkään voi kummastella, että ensimmäinen kansanvaltainen eduskunta, jossa istui 80 syvien rivien edustajaa, sille antoi tuntuvan epäluottamuslauseen ja että se vihdoin kukistui.

Näyttääkseni toteen, miten paljon puutteellisuuksia 1907 ja samanlaisena (!) 1908 vuoden valtiopäiville annettu arm. elinkeinolain esitys sisältää — esitys, jota etupäässä kauppa- ja teollisuustoimikunta (perustuslailliset hra Ståhlberg ja Ehrnrooth perustuslaillisten herrojen Mechelinin ja kumpp. ehdotuksen perustuksella) on laatinut, täytyy minun perinpohjaisesti ryhtyä tätä perustuslaillista tekelettä tarkastamaan, oikein yksityiskohtia myöten, koskemalla kuitenkin ainoastaan pääasioihin.

Pitkiä aikoja on kuulunut moneltakin taholta valituksia siitä, että asemapäälliköt, jotka harjoittavat asioimis- ja muuta elinkeinoliikettä etupäässä katsovat liikeystäviensä parasta, joten muut liikemiehet kärsivät viivytystä ja vahinkoa, paitsi että asemapäälliköt täten ovat tilaisuudessa käyttämään virka-asemaansa valtionkin vahingoksi, esim. lähettämällä joutavasti puolityhjiä vaunuja kiireen sattuessa. Nämä valitukset eivät ole perää vailla.^[4*] Sen johdosta lisäsikin Suomen teollisuusvaltuuston uuden elinkeinolakiehdotuksen tarkastamista varten asettama komitea niiden virkakuntien lisäksi, jotka eivät saisi virkansa ohessa harjoittaa elinkeinoa myöskin rautatien virkamiehet ynnä näiden vaimot ja vajavaltaiset lapset.^[5*] Mutta vaikka yleinen mielipide oli ilmeisten epäkohtien poistamisen puolella ja vaikka 1907 v. työväenasiain valiokunnan enemmistö ja rautatievaliokunta ehdottivat rajoituksia ja edellisen valiokunnan vähemmistö jyrkempiäkin supistuksia rautatiehenkilökunnan väärinkäytösten ehkäisemiseksi, palasi asia hallituksen puolelta 1908 vuoden valtiopäiville aivan korjaamattomassa muodossa. Saa nähdä, ehdottaako hallitus uudessa elinkeinolakiesityksessään edes sitä muodostusta, jonka 1908 v. työväenasiainvaliokunnan enemmistö^[6*] — vähemmistö oli sosialistien — tälle asialle antoi. Muuten tulee mainita, että ulkomailla yleensä katsotaan sopimattomaksi elinkeinonharjoittamista yhteydessä valtioviranhoidon kanssa.^[7*]

Hallituksen pitäisi ennen kaikkea huolehtia, että uusi sukupolvi kasvaa kunnollisiksi kansalaisiksi eikä juokse kaduilla ja toreilla aivan nuorina oppimassa huonoja tapoja. Vaikka vanhoillisessa Itävallassa jo v. 1902 nimenomaan säädettiin^[8*] ettei yleensä tavarain kulettaminen kaupaksi paikasta paikkaan ole luvallista 14 vuotta nuoremmille henkilöille ja voidaan kieltää 18 vuotta nuoremmilta naisilta, ja vaikka Saksassa 1896 v:n asetus myöskin yleensä kieltää 14 v. nuorempia lapsia käyttämästä tämmöisissäkin toimituksissa^[9*] ei meidän hallituksemme tiedä parempaa ehdottaa kuin, että »lapsista ja kahdeksantoista vuotta nuoremmista henkilöistä saatakoon (!) kuitenkin määrätä, että he eivät saa pitää kauppaa toreilla, kaduilla, teillä ja muissa yleisissä paikoissa». Tietysti on hallituksen mielestä tärkeätä, että vielä meidänkin aikanamme esim. sanomien omistajat saavat helpolla juoksupoika, eivätkä tarvitse palkata kalliimpia apureita, vähä siitä, kärsivätkö lapset ruumiilliseti tai henkisesti esim. koulunkäynnin suhteen tämmöisistä juoksuista. Ja kun sosialistit 1907 v. työv:asiain valiokunnassa tekivät seuraavan vaatimuksen: »kaupanpito tai muun elinkeinon harjoittaminen toreilla, kaduilla, teillä ja muissa yleisissä paikoissa olkoon kielletty neljäätoista vuotta nuoremmilta lapsilta kokonaan ja 14–18 vuotisilta henkilöiltä jälkeen kello yhdeksän illalla» niin porvarit samassa valiokunnassa eivät päässeet pitemmälle kuin rajoituksen säätämiseen 12 vuotta nuoremmille henkilöille. Vasta vuonna 1908 heräsi hra Ehrnrooth yhtäkkiä ja suostui sosialistien vaatimukseen ikärajasta, johon sitte muut porvarit antoivat siunauksensa. Tähän lienee ainakin osaksi vaikuttanut se äsken painosta ilmestynyt ansiokas tutkimus, (jo valiokunnan tiedossa), jonka maist. G. R. Snellman on toimittanut: »tutkimus Helsingin, Turun, Tampereen ja Viipurin kansakoululasten työskentelystä koulun ulkopuolella». Tämä merkillinen teos osoittaa järisyttävän selvästi numeroilla, miten paljon lapsia aina 7 ikävuodesta asti kaduilla myyskentelee sekalaisia tavaroita; mitenkä suurin osa katukaupan harjoittajista ei saa edes 3 mk. viikossa palkkaa; ja mitenkä »yleisesti huomautetaan, että sanomalehtien kaupittelu vaikuttaa sangen haitallisesti lasten sekä ruumillisiin että henkisiin ominaisuuksiin»; mitenkä tämmöisten »ansaitsevien» lapsiraukkojen lepoaika on aivan riittämätön ja mitenkä 12 tuntinen työaika niillä on tavallisin. Kuten J. Deutsch eräässä Zürichin yliopiston palkitsemassa teoksessaan^[10*] osoittaa, pitäisi lainsäädännön lastentyöstä sisältää ainakin seuraavat pääpykälät: kaikki vieraitten lasten käyttäminen työhön ennen 14 vuotta, paitse todellisissa taideesityksissä, on kielettävä; omiakaan lapsia ei saa käyttää ennen 12 v. yhtään, 12–14 vuotiaita ainoastaan yhden tunnin käsityössä ja kotiteollisuudessa (ei tehtaissa eikä senkaltaisissa laitoksissa ennen 14 v.) ja 2 t. kotiaskareissa ja maanviljelyksessä; katukaupassa ja ravintoloissa ei vierasta eikä omia saa käyttää ennen täytettyä 16 v. ikää.^[11*] Tämmöinen vaatimus esitetään teoksessa, jolle arvossa pidetty yliopisto on antanut palkinnon; mutta meidän hallituksemme esittää, että kunnallishallitus ja kuvernööri (!) saisivat rajoittaa kadulla juoksevien lapsien työaikaa (!)

Merkillistä leväperäisyyttä on hallitus osoittanut, kun se on ehdottanut »sirkus- ja varietee-esityksiä ynnä muita senkaltaisia julkisia huvituksia» sekä »asunnonvälitysliikkeen» vapaiksi elinkeinoiksi. Edellinen on — varsinkin »elävien kuvien» näyttely — siksi levinnyt ja osaksi, varsinkin nuorisolle, turmiota tuottava elinkeino, että sitä varten on erikseen ryhdyttävä toimenpiteisiin, koska sen ehkäiseminen tahi rajoittaminen ei voi yksin nojautua elinkeinokin 1 §:n 2:een momenttiin. Asuntokysymys taas on työväen keskuudessa siksi polttava, ettei suinkaan ole vielä lisäksi ilman ohjeita annettava kaikenmoisten keinottelijain nyt ja vielä enemmän tulevaisuudessa nylkeä köyhää kansaa tässä suhteessa.^[12*] Molemmat puutteellisuudet hallituksen esityksessä korjasi työv. as. valiokunta minun ehdotuksestani.

Jo v. 1899 lausuin elinkeinolain tarkastuksessa:^[13*] »ei missään tapauksessa mielestäni voi tulla kysymykseenkään, että työmiehet yhdistettäisiin työnantajien kanssa yhteen yhdistykseen; uuden ajan henki on tehnyt työnantajien ja työntekijäin yhteenliittymisen kerrassaan hyödyttömäksi ja tehottomaksi; parempi, kuin noitten riitapuolten vieminen varsinaisesti ja pysyväisesti yhteen, on kummankin jättäminen omaan yhdistykseensä ja jos riitoja syntyy, tahi joskus yhteistoiminta on tarpeen, voivat he tilapäisesti molemmin puolin valita valtuutettuja yhteiseen neuvotteluun. Kaikissa tapauksissa on kerrassaan lapsellista luulla, että alituisesta yhteistyöstä koituisi mitään varsinaista hyötyä, kuten ulkomaillakin kokemus näyttää». Ja minä esitin jo silloin todistuksia Saksasta ja Itävallasta tämän mielipiteeni tueksi. Hallitus kaikesta tästä huolimatta toi esityksessään Mechelinin ehdotuksen ammattivaltuustoista, jotka olisivat yhteisiä sekä työnantajille että työntekijöille. Työväenasiain esittelijä senaatissa (Ehrnrooth) laati v. 1906 »mietinnön ammattivaltuustoista» ja vaikka hänen omasta esityksestään ilmeisesti käypi selville, että ulkomailla näitten »valtuustojen» toiminta on ollut aivan tehoton ja merkityksetön,^[14*] tekee hallitus pitkän esityksen tämmöisten valtuustojen perustamisesta meillä, pannen esityksen esipuheesta päättäen (siv. 7–14) suurta merkitystä tämmöiseen laitokseen. Meillä on hallitus tässä kysymyksessä asettunut yhtä kieroon asemaan työväkeen kuin kaikkialla ulkomailla. Useammissa maissa on valtio järjestänyt »kauppa-, teollisuus- ja käsityökamareita» työnantajien etuja varten, joissa nämä yksinomaan tahi melkein yksinomaan ovat saaneet sananvaltaa, mutta kun on tullut kysymys työntekijäin virallisesta edustamisesta valtialaitoksissa, silloin on turvauduttu »pariteettisiin» laitoksiin, joissa on yhtä monta työnantajien kuin työntekijäin edustajaa, mutta asiat muuten järjestetyt niin, että silloinkin, kun oikein kovalle ottaa, edelliset, puheenjohtajan ratkaisevalla äänellä tahi muuten, todennäköisesti pääsevät voitolle. En tässä ota puheeksikaan Itävallan »Genossenschaften», joihin kisällien yhdistys saapi lähettää 2–6 edustajaa,^[15*] tahi Saksan »Innungeista», joissa on tehoton »Gesellenausschuss», en edes semmoisesta tänä vuonna säädetystä kelvottomasta »Arbeitskammergesetz'ista, jossa^[16*] aivan kuin hallituksemme esityksessä »jos on puhe työväenkysymyksistä, puheenjohtajan ääni ratkaisee tahi yksi työntekijä, joka liittyy työnantajien mielipiteeseen». Tosin elinkeinoesityksen 21 § mom. 3 aivan kuivasti edellyttää »yksistään toista vaaliryhmää koskevia asioita», joita »ainoastaan sen ryhmän valtuutetut käsittelevät», mutta valitettavasti ei missään sanota, (ja sangen onnistumattomasti työv. asiain valiokunnan luonnoksessa v. 1908), kuka nämä asiat semmoisiksi määrää, joten tämmöisillä määräyksillä tuskin on niinkään suuri voima ja merkitys kuin vastaavilla määräyksillä Saksan »Gesellenausschusseilla»^[17*] tahi Itävallan »Geschelfenversamlung'eilla».^[18*] Tahdon vielä huomauttaa, että tosin jo v. 1886 tehtiin Itävallan parlamentissa täydellinen ehdotus puhtaasta »Arbeiterkammarista» (ei Arbeitskammer) eli virallisesta laitoksesta, johon yksin työntekijät olisivat valinneet edustajia, mutta tietysti ei tästä periaatteellisesti oikeasta ehdotuksesta tullut mitään. Italian »cameri del lavoro» ovat kyllä puhtaita työväen edustuslaitoksia, mutta niillä ei ole virallista luonnetta.

Puhumatta pienemmistä puutteellisuuksista hallituksen ammattivaltuustoehdotuksessa tahdon vielä kosketella pari kolme seikkaa. Ensimmäinen, 30 §:n poistaminen tapahtui minun ehdotuksestani työväenasiain valiokunnassa; porvarit eivät kehdanneet sitä pitää, vaikka sekä Suomen teollisuusvaliokunta että Helsingin käsityö- ja tehdasyhdistys oikein kaunopuheliaasti sen pidättämistä puolustivat asianomaisissa agitatsioonikirjasissaan. Pykälä on tosiaan erittäin kiero ja näyttää, miten huolellisesti meidän virka- ja kapitalisti valtainen hallituksemme suojelee omiansa. Se kuuluu seuraavasti hallituksen esityksessä: »mainitunlaisen asian ollessa sovitte]ulautakunnan tai sovinto-oikeuden tahi sovintomiehen käsiteltävänä ja vaikka irtsanomisaika irtisanomisen tapahduttua olisikin umpeen kulunut, älköön elinkeinonharjoittaja liikettä pysäyttämällä tahi muuten erottako apulaisia tahi työntekijöitä älköötkä nämä lakatko työstään, ellei kaksi viikkoa ole kulunut siitä, kuin asia pantiin vireille lautakunnassa, sovinto-oikeudessa tahi sovintomiehen luona». Tähän vaan yksi esimerkki, joka pykälän sisällistä luonnetta (työnantajien velvollisuudet siinä vaan silmän pilkkeeksi luetellaan) selvästi valaisee. Työnantajan ja työntekijäin välillä on syntynyt riita. Sen johdosta ovat työntekijät sanoneet itsensä irti 3 p. huhtik. ja, jos on 14 päivän irtisanomisaika, tulisivat he lopettamaan työnsä ¹⁷⁄₄. Työnantaja ei vielä ¹⁵⁄₄ ole saanut tarpeeksi lakonrikkureita ja vetää asian sovintolautakuntaan, jolloin tämän pykälän nojalla työnantaja, jolle ajan voittaminen on pääasia, saisi aikaa lisään rikkurien kokoonhaalimiseen, kaikkiaan 26 päivää! Kummastele sitte, että työnantajat katsovat tätä pykälää »erittäin hyvin perustelluksi ja sen hylkäämisen aivan aiheettomaksi!!» — Muuten täytyy yleensä sanoa ammattivaltuuston sovittelulautakunnista, että ne eivät ole tarpeen vaatimia, eikä edes valtuuston puheenjohtajankaan sovintopuuhat, koska koko sovittelutoimi 24 §:n mukaan rajoittuu »suurehkoon työseisaukseen» ja semmoisen sovittamiseen, joka ei ole aivan jokapäiväinen, voi ohjesääntönsä mukaan ryhtyä asianomainen ammatintarkastaja. Ellei hän tahi tilapäiset sovittelijat saa sovintoa aikaan viemällä riitelevät yhteiseen neuvotteluun (»mediation») on aivan turha ryhtyä^[19*] enempiin puuhiin, kaikkein vähimmin sovintotuomioistuinten perustamiseen, jotka viimemainitut Austraaliassakin, niiden varsinaisessa pesäpaikassa, ovat joutuneet sekä työnantajien (New-South-Wales) että työntekijäin (New Zealand) epäsuosioon ja osaksi jo lakkautetutkin. Riitojen sovittamiseksi ei siis tarvita ammattivaltuustoa, ei virallista sovittelulautakuntaa eikä suinkaan sovintotuomioistuinta, jota ei paljon yhtään enää ulkomaillakaan käytetä. Rauhaa taloudellisessa maailmassa, mikäli se on tarpeen, perustetaan nykyään paraimmiten niin sanotuilla tariffisopimuksilla, jotka nojautuvat mahtaviin liittoihin ja taistelujen kautta muodostuneisiin voimasuhteisiin (Saksassa nämä sopimukset nykyään jo käsittävät noin ³⁄₄ milj. työntekijöitä).

Vaikka siis työväestö ei riitojen ratkaisemiseen eikä muutenkaan tarvitse ammattivaltuustoa — sen sijaan tarvitsee se kipeästi sosiaalista päätoimistoa siihen suuntaan kuin olen ennen tässä aikakauslehdessä esittänyt — ehdotti hallitus jalomielisesti, että työväkikin saisi ottaa osaa sen menojen korvaamiseen kunnallisverojensa mukaan s. o. kunnallisverot tulisivat täten tavallansa kohoamaan rikkaalle työväestölle sille tarpeettoman laitoksen perustamisella. Työväenasiain valiokunnissakin panin tätä ehdotusta jyrkästi vastaan, mutta ellei insinööri Schulz ja arpa olisi auttanut, olisi aivan varmaan työväki saanut yhden lisämaksun ja koko laitos olisi kerrassaan sen keskuudessa käynyt sangen vihatuksi. Mutta tämäkin seikka näyttää, mitä rahavaltaisia aineksia sisältää hallituksemme, joka ei arkaile syytää joutavia menoja köyhälistön kannettavaksi, vaikka itse asiasta vaan olisi hyötyä valtiolle ja työnantajille, jotka voivat valvoa etujaan erityisissä kauppa-, teollisuus- jä käsityökamareissa, kun taas työväki hoitaa asioitaan omissa työväenkamareissa.

Yllä esitetyn nojalla olen sitä mieltä, että hallituksen tulee rakentaa uusi elinkeinolakiehdotus, sille pohjalle, ettei yhteistä työnantajien ja työntekijäin ammattivaltuustoa perusteta, jos ammattivaltuustoa yleensä katsotaan tarpeelliseksi. Ammattivaltuustolaitos, jos se perustetaan yhteiseksi, jääpi meilläkin aivan varmaan kuolleeksi kirjaimeksi ilman merkitystä, korkeintaan joksikin kankeaksi tilastokoneeksi. Parasta on jättää tämäkin toiminta yhdistyslain turvaamille ja valtion osaksi kannattamille vapaille yhdistyksille. Mutta jos hallitus välttämättä katsoo virallisia ammattitiedustuksia tarpeellisiksi, on perustettava työnantajien kauppa-, teollisuus- ja käsityökamareita ja eri työväenkamareita, todellisia »Arbeiterkammer», jotka muutamissa asioissa silti voivat ryhtyä yhteistoimintaan. »Pariteetti» tällä alalla ei sovi: vastakohdat ovat liian jyrkät ja yhteisiä etuja joko liian vähän tahi ei mitään.

Tärkein kohta koko elinkeinokin ehdotuksessa on epäilemättä työsopimus. Tässä suhteessa on hallituksen esitys jäänyt aivan vanhanaikuiselle kannalle. Se ei ole tietävinäänkään, että herännyt työväki meillä jo aivan yleisesti ei hyväksy mitään irtisanomisaikaa — sen todisti äskeinen liittohallitusten luottamusmiesten kokous vallan selvästi — eikä se myöskään tiedä, että ulkomaillakin huolimatta laeista ja säännöksistä yhä vähemmin välitetään irtisanomisajasta.^[21*] Arvellaan, että orjakontrahteilla saadaan ihmeitä toimeen, vaikka jo Schmoller^[22*] aivan sattuvasti väittää: »voi työmiehenä ja työnantajana aivan hyvin toimia koko elämän yhdessä, vaikka joka päivä on oikeus purkaa sopimus». »Lähin tulevaisuus ei riipu siitä, että taas pannaan paljon pitempiä sopimuksia käytäntöön, vaan sopimuksia semmoisilla määräyksillä, että molemmat puolet ovat tyytyväisiä ja että, koska ovat tyytyväisiä, pysyväisiä sopimuksia siitä syntyy.» Totta on, että aikaisempina aikoina työsopimuksen rikkomisesta seurasi hyvinkin ankaria rangaistuksia ja vielä Saksan v. 1900 voimaan astuneen yleisen lain, Bürg. Gesetzbuch ehdotuksen 615 §:n mukaan olisi voitu sitoa työntekijöitä koko elinajaksi näihin epäedullisiin ehtoihin, siis elinkautiseen orjakontrahtiin (!) ja 223 §:ää samassa ehdotuksessa olisi, jos se olisi tullut laiksi, (laiksi tämä ehdotus ei sosialistien kovan vastarinnan takia tullut, samoin kuin edellinenkään) voinut tulkita siten, että työnantaja olisi saanut väkivaltaisesti käydä lakon tehneen työntekijän kimppuun. Mutta ajat ja käsityskannat ovat muuttuvat Englannin »common law» katsoo viekoitelemista kontrahtirikkomiseen oikeutta loukkaavaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se tapahtuu »ilman oikeutettua syytä ja perustelua».^[23*]

Voimassa oleva elinkeinolakimme säätää (§ 28, 29), että työsopimus on tehtävä vissiksi ajaksi, korkeintaan kolmeksi vuodeksi, tahi 14 vuorokauden irtisanomisoikeudella, ellei työsopimusta tehtäessä ole sovittu muusta sopimuksen purkamisen ajasta. Tämä tietää, että myöskin saapi sopia siitä, ettei mitään irtisanomisaikaa ole. Saksan Gewerbeordnung § 122 sisältää aivan samaa. Se kuuluu: »työntekijäin ja heidän työnantajain työsuhteen voi, ellei toisin ole sovittu, purkaa molemminpuolisella 14 päivää ennen ilmoitetulla ylössanomisella. Jos toisenlaisista irtisanomisajoista on sovittu, täytyy niiden olla kummallakin puolella samat. Tätä vastaan sotivat sopimukset ovat mitättömät». Täten on sopimus, ettei kummallakaan puolella ole ylössanomisaikaa, aivan pätevä.^[24*] Tämä työsopimuksen teko on Saksassakin sangen tavallinen.^[25*] Mutta uuden elinkeinolain ehdotuksen laatija ja hallituksen esitys ei tämmöistä edellytä. Siinä sanotaan: apulaisia ja työntekijöitä voi elinkeinon harjoittaja ottaa työhönsä joko määräajaksi, enintään kolmeksi (!) vuodeksi taikka molemminpuolisella irtisanomisoikeudella»; ilman irtisanomisaikaa se ei kävisi enää laatuunsa (!!) Orjakontrahdit siis tiukemmalle! Ja tietysti asettuivat sekä Suomen teollisuusvaliokunta että Hels. käsityö- ja tehdasyhdistys »ehdottomasti» (!) arm. esityksen kannalle, koska se muka »paremmin turvaa molemminpuolisia (!) sekä työntekijäin (!) että työnantajain etuja». 1907 vuoden valtiopäivien työv. as. valiokunta muutti arvan avulla pykälän toisen puolen näin kuuluvaksi: »työntekijöitä voi elinkeinonharjoittaja ottaa työhönsä joko ilman määrättyä irtisanomisaikaa taikka korkeintaan neljäntoista päivän molemminpuolisella irtisanomisoikeudella». Minä vaadin puolestani, että työntekijä aina otettaisiin työhön yksinomaan ilman irtisanomisaikaa, koska vasta silloin työntekijä on todellisesti vapaa ihminen, joka ilman kahleita voi valvoa taloudellisia etujaan ja edistyä varsinaiseksi kulttuuri-ihmiseksi. Yllämainittu pykälän muodostus jäi v. 1908 työv. as. valiokunnan päätöksestä paikalleen ensimmäisessä lukemisessa (sattumalla oli ratkaisuhetkellä 8 jäsentä 8 vastaan), mutta toisessa — ja siihen olivat porvarit, ovelasti kyllä, säästäneet monta tärkeätä vanhollisuuteen tähtäävää muutosehdotusta — tuli jo aivan toinen ääni kelloon. Turhaan koetettiin sosialistien puolelta saada hyväksytyksi edes ranskalaisen ja osaksi myös hollantilaisen uuden työsopimusehdotuksen sanan muodostus, yhden viikon irtisanomisaika:^[26*] irtisanomisajaksi pantiin tarkoitetaan tavallisesti kolme kuukautta (!!!) Teknillisiä apulaisia, työnjohtajia ja konttoripäälliköitä sekä vastaavassa asemassa olevia henkilöitä ei hallituksen esitys laisinkaan eroittanut tavallisista työntekijöistä ja liikeapulaisista sekä vastaavassa asemassa olevista henkilöistä ja kun minun ehdotuksestani tämä erotus työväenvaliokunnassa jo v. 1907 tehtiin, pantiin määräaika edellisille korkeintaan kahdeksi vuodeksi, mutta jo seuraavana vuonna muutettiin se kolmeksi (!). Porvarimme arvelivat, että meillä vielä voi säätää »pikkupomoille» pitempiäkin orjakontrahteja, koska ei vielä heidän keskuudessaan ole päästy työnantajan kätyrikäsityksen yläpuolelle. Mutta ainakin Saksassa on jo näiden käsitys muuttunut.^[27*] Ranskassa ehdottaa mainituille »pikkupomoille» uusi Contrat de travail: laki (§ 46) yhden kuukauden ylössanomissaikaa, mutta meillä vaati työv. as. valiokunta sekä v. 1907 että 1908 6 kuukautta (tietysti »korkeintaan»!)

Rangaistukset työsopimuksen rikkomisesta olivat ennen aikaan sangen ankarat. Schmoller^[28*] kertoo, mitenkä v. 1845:n preussiläinen elinkeinolaki sääsi tämmöisissä tapausissa vankeutta aina 14 p::ään saakka, saksilainen v:lta 1861 8 p:ään asti. Mutta »se on korkeamman sivistyksen merkki», lisää hän, ettei turvata sitä taloudellisen elämän osaa, joka perustuu vapaisiin sopimuksiin muulla tavalla kuin siviilioikeuden tavallisilla ulosottokeinoilla. Tässä on persoonallisen vapauden edistys, turva sitä vaaraa vastaan, että oikeus yksipuolisesti asettuisi palvelemaan omistavien luokkien etuja, turva väärinkäytöksiä vastaan, jotka niin helposti liittyvät jokaiseen vapauden riistoon. Se on edistys, joka riippuu vissistä yleisestä moralisesta sivistyksestä» ... Schmoller ei, paha kyllä, vedä koko johtopäätöstä näistä edellytyksistä, vaikka se tietysti viepi tunnustamaan, että työmiestä on kohdeltava lainmukaisesti kuten toistakin kansalaista. Keis. Suomen Senaatin prokuraattorin v. 1908 annetussa kertomuksessa sanotaan (siv. 9): »toinen tärkeä muutos oli siinä, että lakkautettiin oikeus saada virkamiehen palkka pidädetyksi velasta», (vert. myös aatelin entistä »itsepanttausoikeutta»). Ulosottomies saapi kyllä olla vartomassa ulosmaksupaikassa ja silloin heti, kun virkamies on palkkansa saanut, ulosmitata saatavan, mutta velkamies ei enää sitä ennen saa pidättää penniäkään palkasta. Sama oikeus tulee tietysti olla myöskin työmiehellä, joka on kansalainen yhtä hyvin kuin virkamies, vaikka tosin Suomi on virkamiesten luvattu maa. Ei saa pidättää virkamiehen palkkaa, siis ei työnantajankaan sovi saada tätä oikeutta, vaan ulosottomiehen tulee menetellä molemmissa tapauksissa samoin. Yhtä vähän voi työmiehen palkan pidätys tulla kysymykseen työsopimuksen turvaamiseksi. Mutta hallituksen esitys ei tässä suhteessa tunnusta työmiestä kansalaiseksi, yhdenveroiseksi virkamiehen kanssa: 49 §:än mukaan voi työsopimuksen vakuudeksi pidättää aina kahden viikon palkan — porvarit työv. valiokunnassa suvaitsivat supistaa ajan yhdeksi viikoksi — ja jokaisessa tilissä saa yhteensä enintään kuudennen osan työntekijälle tulevasta palkasta siihen tarkoitukseen ottaa». Ja kuitenkin säätää äskenmainittu uudenaikainen Ranskan lakiehdotus v:lta 1906, 236: »les retenues faites à titre de cautionnement ou de garantie sur la rémunération de l'employée ne peuvent, malgré toute convention contraire, excéder un dixième de chaque paye» (palkanpidätykset vakuudeksi eivät saa, huolimatta päinvastaisesta sopimuksesta, käydä yli ¹⁄₁₀ osan työmiehen palkasta.^[29*] Kaikki palkan pidätykset ovat siis ennen työmiehen, yhtä hyvin kuin virkamiehen ja muitten kansalaisten, palkannostoa kerrassaan hylättävät hänenkin kansalaisarvoa alentavina; palkka on hänellekin maksettava lyhentämättä ja muuten meneteltävä hänen velkojensa, sitoumuksien ja sopimusten suhteen samoin kuin menetellään muitten kansalaisten kanssa. Ja tämän lisäksi on säädettävä joku ylin raja esim. 1500 Smk, johon asti työmiehen palkka ei ole ulosoton alainen, jotta työmiehellä aina olisi elämiseen riittävä pohja; vanhoillisessa Saksassakaan ei työnantaja 1900 v:n jälkeen^[30*] enää saa työntekijän palkasta pidättää eikä sen maksettaessa vetää pois mitään, paitse vakuutusmaksut, ei etukäteen annetuista ravintoaineista, ei vuokrasta, lääkärin avusta, ei lainoista, ei tahallaankaan rikotuista työaineksista, ei edes rikotusta työsopimuksesta, vaan tulee hänen, ellei työntekijän palkka nouse yli 1500 Smk., vähentämättä maksaa kerran sovittu palkka, joka on ulosotonalainen ainoastaan, jos se on 1500 Rmk korkeampi. »Steht dem Arbeitgeber eine Gegenfordernung z. B. für verdorbene Materialien, für Miethe und dergleichen zu, so darf er keinen Abzug vom Lohne machen, sondern kann lediglich die ihm zustehende Forderung in einem besonderen Prosess einklagen und denn eventuell, wie jeder andere Gläubiger, durch einen Gerichtsvollzieher Pfändung vornehmen lassen». (Stadthagen, Arbeiterrecht siv. 177). »Jos työntekijä vaatimukset myöntää oikeiksi» ei paranna asiaa paljon; siksi riippuvassa asemassa on työntekijä työnantajaansa. Kaikki tämä näyttää, miten vähän hallitus ja sen kannattajat seuraavat eteenpäin rientävää aikaa! Ja mikä hirveä meteli nousisi jos ehdotettaisiin, että valtio vakuudeksi, ettei virkamies nostettuaan edeltäpäin jonkun kuun 1 p:nä koko palkkansa, seuraavana päinänä karkaa Amerikaan tai Argentiinaan, pidättäisi yhden viikon palkan, joka esim. senaattorille tekee 400–500 Smk! — Stadthagen^[31*] Arbeiterrecht siv. 196 sanoo aivan sattuvasti: »Vuoteen 1900 täydelleen voimassa olevan palkanpidätyksen oikeus loukkaa oikeudentuntoa sitä enemmän» (on siis luokkalaki!), »kun elinkeinolaki ei työmiehelle suo vähintäkään keinoa turvataksensa hänen vaatimustansa oikeudettoman eroittamisen tahi edes maksamattoman palkan takia». Ei hallituksemme eikä sen kannattajatkaan työv. as. valiokunnassa tahtoneet suostua työväestön suojaamiseen tässä suhteessa, vaikka uudessa Ranskan työsopimuslakiehdotuksessa on eräs tähän suuntaan käyvä pykälä (§ 37): »työntekijäin velkavaatimukset työnsä korvaamisesta ovat etuoikeutetut kuuden kuukauden aikana». Mutta pääasia on tietysti meillä, että työnantaja saa saatavansa köyhemmältä työntekijältä; yhdentekevä, saapiko tämä suuren (!) saatavansa työnantajalta! Viimemainittu kärsii niin suunnattomasti edesvastuusta y. m., työtekijä taas ei kärsi juuri mistään!!!! —

Schmoller (jonka sanoja vieläkin mainitsen, koska hän porvarillisissa piireissä käy jostakin puolijumalasta taloustieteen alalla), lausuu:^[32*] »tehdastyö tekee työjaossaan usein» (eikö melkein aina?) »oppimisen mahdottomaksi; tässä ei voi ajatella mitään varsinaisia oppikontrahteja, niin kuin asiat nyt ovat järjestetyt monessa suuressa teollisuushaarassa». ja (siv. 160): »vanha oppilasjärjestelmä edellyttää tuota yksinkertaista pientä verstasta ja vanhaa työjaon puutetta». Aivan oikein! Oppilasjärjestelmä ei tarkoita muuta kuin kuolevan käsityöammatin pönkittämistä keinotekoisella tavalla, luomalla »oppilaista», joilla tarkoitetaan yksinomaan nuoria työvoimia, mutta joita nimen ja vanhentuneiden säännösten nojalla paremmin voi nylkeä ja riistää kuin semmoisia, jotka kulkevat nuorten työntekijäin oikealla nimellä». Sen takia käsittelevät porvarit aina tätä kysymystä mitä hellävaraisimmalla tavalla. Kun oppilaitten otto oli päätetty luvalliseksi, niin minä työv. as. valiokunnassa ehdotin, että arm. esityksen ehdotukset täydennettäisiin määräyksillä, että elinkeinoharjoittajain tulee asettaa oppiin otettu nuorukainen »sitä varten nimenomaan määrätyn ammattitaitavan henkilön^[33*] johdon alaiseksi ja annettava hänelle tilaisuus kehittymiseen kaikissa ammattiin kuuluvissa töissä, jonka ohessa työnantaja valvoo, että oppilaista huolellisesti opetetaan,^[34*] että kappale- ja urakkatyöhön älköön käytettäkö oppilaisia, jos siitä on heidän ammattikehitykselleen haittaa»;^[35*] että jokainen oppisopimus on alistettava ammattivaltuuston tai, missä sitä ei ole, ammattitarkastajain hyväksyttäväksi, jotka valvovat oppisopimuksen yhtäpitäväisyyttä lakien, hyvien tapojen ja kohtuullisuuden vaatimusten kanssa, mutta ainoastaan kaksi viime mainittua ehdotusta menivät monien vaiheitten perästä läpi, (12 äänt. 4 vast., resp. 11 5 vast), monipuolista opetusta ja erittäin määrättyä henkilöä ei tahdottu (!).

Miten kierossa asennossa meilläkin oppilainen on, tietää jokainen. Wienissä toimii Verein der gennossenschaftlichen Gehilfenvertreter v:sta 1906 erittiin oppilaiskurjuuden paljastamiseksi. Se on avannut varsinaisen toimiston, jossa oppilaiset saavat esittää valituksensa ja täten on todellista opplaisviheliäisyyltä saatu selville.^[36*] Meilläkin pitäisi ammattijärjestön ryhtyi asiaan, sillä tulos täällä olisi varmaankin sama; ei voitaisi silloin ainakaan puhua niin paljon joutavia oppilasjärjestelmän hyväksi. Ja meilläkin tultaisiin epäilemättä vastaaviin tuloksiin, kuin Saksan virallinen tilastotoimisto (Weiss, die gewerbl. Ausbildung siv. 18): »arviolta löytyy Saksan valtiossa 900,000 oppilasta; nämä kärsivät vuosittain palkassaan noin 100 markan vahingon kukin sen kautta, että niitä käytetään nuorina työntekijöinä, juoksupoikina y. m. saamatta kuitenkaan näitten korkeampaa palkkaa. Näitten oppilaisten yhteisvahinko tekee vuositttain 9 milj. mark. Arviolta löytyy Saksan valtakunnassa ainakin 750,000 henkilöä, jotka, vaikka ovat käsityöoppia käyneet, ovat saaneet ammatissaan epätyydyttävän opetuksen. Heidän keskimääräinen palkkansa vähentyy täten, joko niitä sitten käytetään käsityössä tai tehtaassa, vähintäin 150 markalla vuosittain. Yhteisvahinko siis 150 × 750,000 = 112¹⁄₂ milj. markkaa vuosittain». Että oppilaisten pitäminen on suuri etu mestareille, näkee jo siitä, että meilläkin tämä niiden pitäminen on tahdottu rajoittaa — tosiaan tekosyyllä — visseille elinkeinon harjoittajille ja että se esim. Itävallassa, käsityöläisten luvatussa maassa, pidetään ankarana rangaistuksena, jos tämä oikeus asianomaiselta mestarilta riistetään. On koetettu saada parannusta tässä asiain tilassa toimeen siten, että on määrätty vissi suhde oppilasten ja muitten työntekijäin välillä,^[37*] mutta ulkomailla ovat mestarit keksineet sen keinon, että he esim. kellareissa piiloittavat kymmenkunnan oppilaista, kun tarkastus tapahtuu^[38*] ja toiset, kuten esim. Webb,^[39*] vastustavat rajoitusta periaatteellisesti. Muutamat työnantajat ovat tosin vapaaehtoisesti järjestäneet asian niin, kuten esim. Saksan kirjapainajat,^[40*] että oppilaisten luku aina vaihtelee työttömien luvun mukaan — normaalityöttömyydeksi katsotaan 3 %. — Mutta ainoa tehokas keino parempien olojen aikaansaamiseksi tällä alalla on varmaan koko oppilasjärjestelmän hävittäminen. Mestarin ja hänen apuriensa »opetus» on poistettava ja toinen pantava sijaan. Oppilaisten asemesta on silloin olemassa yksinomaan nuoria työntekijöitä. Prof. Bücher lausui jo v. 1865: »meidän täytyy periaatteellisesti eroittaa oppilaisten kehittäminen oppipojan käytännöllisestä ohjauksesta verstaassa ja sille luoda varsinaisia elimiä.» Prof. Schmoller (m. t. siv. 160) ehdottaa myöskin ennen kaikkea oppilaisten kehittämisen ja käytännöllisen opetuksen toimitettavaksi »oppilaistyöpajoissa». Ja samaa vaatimusta ovat sekä Sveitsin että Itävallan sosiaalidemokraattiset puoluekokoukset esittäneet; jälkimäinen julistaa: »puoluekokous vaatii oppiiaisjärjestelmän poistamista ja oppilastyöpajojen eloon herättämistä valtion puolesta». »Mestari ja tehtaan omistaja tahi työnjohtaja», näin lausuin jo v. 1899 elinkeinolain tarkastuksessa^[41*] »eivät suorastaan enimmissä tapauksissa viitsi, jos voisikin (mikä ei suinkaan aina ole asian laita) opettaa oppipoikia kunnollisesti ammattiin kuuluvissa töissä, vaikka niin pitäisi »oppilaisen työtä siten palkita»...

Ainoastaan sääntöperäisesti ja määrätyn, tarkasti mietityn suunnitelman mukaan annettu opetus on omiansa kasvattamaan täydelleen kelvollisia oppilaita: verstas ja tehdas eivät voi uhrata kylliksi aikaa oppilaisten kehittämiseksi tämmöisellä tavalla, sillä täällä on työ useimmiten niin kiireellinen, ettei varsinaiseen, rauhalliseen opetukseen jää riittävää aikaa. Sitä paitse on tietysti työ myöskin sovitettava ostajien vaatimusten mukaan ja niinkuin tilaukset satunnaisesti saapuvat. Tarkkuutta, silmän ja käden huolellista totuttamista, joka myös kasvattaa oppilaisen luonnetta, ei saavuteta muualla kuin varsinaisessa, kokeneen mestarin ohjaamassa käytännöllisessä koulussa — jommoisia esim. Sveitsin »oppityöpajat» (»Lehrwerkstätte») ovat. Tämmöisiä kouluja tarvitsee Suomikin, mutta koska ne tuottavat kustannuksia eivätkä heti sovi joka ammatille, olisi niitä ensin vaan perustettava suurimpiin kaupunkeihin ja tavallisimpia ammattia varten — voisipa, kuten esim. Bernissä yhdistää useampiakin ammatteja yhteen laitokseen. Opettajina olisivat etevimmät mestarit ja työnjohtajat paikkakunnalla ja koulunkäynti olisi pakollinen 2–3 tuntia joka toinen päivä — opetus on annettava päivällä, jolloin oppilas on virkeämpi; — mestarien ja tehtaan isäntien täytyisi ehdottomasti korkeiden sakkojen uhalla antaa oppipoikiensa käydä näissä kouluissa».^[42*]

Vaikka työväki monessa tilaisuudessa on mielipiteenään lausunut, ettei 14 vuotta nuorempaa lasta olisi ammattityössä käytettävä, ei hallituksemme ole tästäkään välittänyt, vaan uhrannut Grottemyllylle vastatäyttäneitä 12-vuotiaitakin. Ja äsken 14 vuotta täyttäneitä saisi pitää työssä kymmenen (!) tuntia, aikana jolloin yleisesti pyritään 8-tuntiseen työpäivään täysikasvuisillekin työntekijöille, vieläpä hyvin moni työnantajakin tähän vapaaehtoisesti suostuu.^[43*] Ja varmaankin olisi ollut paljon selvempää ja yksinkertaisempaa säätää koulunkäynninkin takia 14 vuoden ikäraja eikä niin kuin nyt 53 § mom. 2 kuuluu.

Työväenasian valiokunnassa sekä v. 1907 että 1908 tein minä seuraavan ehdotuksen arm. esityksen 57 § parantamiseksi: »elinkeinonharjoittaja on velvollinen apulaisineen ja työntekijöilleen maksamaan kaiken korvauksen suoritetusta työstä maan käyvässä rahassa ja sen asemesta älköön muuta maksuvälinettä käytettäkö». Tarkoitus oli tietysti siten saada työnantajaa luopumaan tuosta turmiollisesta »kodissa ja ruuassa pitämisestä» (kuten suurilla ponnistuksilla onnistui saada läpiajetuksi leipurilaissa) mutta turhaan. Porvarit pitivät kiinni arm. esityksen sananmuodostuksesta kuin takiaiset, vallan hyvin tietäen, miten hyvästä kiristyskeinosta he muuten luopuisivat. Siitä on Saksassa tehnyt räikeästi selkoa tunnettu Calwer^[44*] ja meillä G. R. Snellman.^[45*] Paremmin onnistui minun saada kielto salaisten merkkien panoa vastaan työtodistuksiin, josta ei arm. esityksestä ole hiiskuttu sanaakaan, vaikka Saksan Gewerbeordnung (§ 113) semmoista kieltää. Itävallan elinkeinolaissa (§ 77) on määräys palkanmaksamisesta viikottain, »ellei toisin ole sovittu» (!) mutta hallituksemme esityksessä haetaan semmoista määräystä turhaan, niinkuin se olisi yhdentekevä, saapiko työntekijä ankaralla työllä ansaitun palkkansa vaikkapa vuoden perästä,^[46*] kuten lainmukaisesti (§ 41) palkollinen vielä tänä päivänäkin voi saada (!). Koetin vielä parilla ehdotuksella — sangen ajanmukaisia mielestäni nykyään — parantaa arm. esitystä mutta sekin turhaan. On näet meilläkin tullut tavaksi, että siivommat työnantajat suovat työntekijöilleen 2 viikon kesäloman täydellä tahi melkein täydellä palkalla, jotta nämä kerran saisivat vähän virkistyä raskaasta työstään edellisten palveluksessa ja tämmöinen määräys löytyykin Itävallan uudessa (v:lta 1907) »Handlungsgehilfengesetz'in 12 §:ssä (10 päivää, jos on palvellut ¹⁄₂ vuoden). Ja yhtä armottomasti hylkäsivät porvarit toisen ehdotukseni pienestä vapaa-ajasta uuden paikan hakemiseen, vaikka olivat pidentäneet irtisanomisajan ja vaikka tämmöinen vapaa-aika on varattu äsken mainitussa Itävallan laissa^[47*] ja vielä laajemmassa muodossa Ranskan työsopimuslain ehdotuksessa,^[48*] sekä Saksan laissa,^[49*] joka säätää, että työmiehen irtisanottuaan pysyvän työsuhteen tahi siitä irtisanottuna tulee saada »riittävästi» aikaa uuden paikan hakuun; pysyväksi katsotaan myös epämääräiseksi ajaksi tehtyä työsopimusta (vert §§ 617, 627, 630).

Eriskummallisen vaikutuksen tekee edistysmieliseen lukijaan neljäs luku hallituksen esityksessä. Ei voi tulla muuhun käsitykseen kuin että tahdotaan mitä tehokkaimmin suojella työnantajia alhaisilla sakkomääräyksillä, kun sitä vastoin työväestöä tulee pitää kurissa ankarilla lain säädöksillä. Kerrassaan naurettavahan on, että elinkeinonharjoittaja saapi 10 markan (tietysti vähintäin!) sakosta antaa epäterveellisen asunnon ja riittämättömän ravinnon oppilaiselleen ja olla hankkimatta hänelle kätevyyttä ja taitoa ammatissaan!! Kymmenen markan arvoinen on siis hallituksen mielestä työntekijän terveys ja ammattitaito!!! Ei toki olisi luullut sitä niin alhaiseksi arvosteltavan täysin »perustuslaillisella» taholla. Todellakin paperi- ja luokkalaki! Ja aivan samasta hinnasta saapi olla maksamatta työntekijän palkkaa maan rahassa; voi sen sijaan antaa ala-arvoisia tavaraosoituksia tahi vaikkapa turkkilaista paperirahaa ja odottaa kunnes työntekijä joskus panee syytteeseen! Mutta jos toiselta puolen työsopimus rikotaan, korvatkoon syyllinen kaiken^[50*] vahingon s. o. jos työntekijä on syyllinen, saapi hän, tehtyään lakon vastoin työsopimusta, jonka tekemiseen hän melkein aina on taloudellisesti pakoitettu, maksaa työn antajan usein ehkä melkoiset kulungit, kun taas päinvastaisessa tapauksessa työnantajan menot ovat sangen vähäiset! Tosiaan nerokkaasti keksitty »pariteetti», tasa-arvoisuus maailmassa, joka nykyään ehkä enemmän kuin ennen perustuu taloudellisiin olosuhteisiin. Ja sitten tuo merkillinenen 72 §! Nyt se ei hallituksen esityksessä ole muuta kuin Rikoslain 25 luvun 12 § sovitettuna elinkeinotaloin, etenkin työlakkoihin. Ja mitä tämä tietää? Se tietää, että joku viisas tuomari, joka ei pidä työväen vapauden harrastuksista (ja niitä on meilläkin sangen monta!) katsoo voivansa käsittää itse lakkoa tahi ainakin boikottia ja »picketingiä» (rauhallista seisomista työpaikan läheisyydessä katsomassa kutka lakonrikkuriksi menevät) »uhkauksena». Ja epäilemättä ovat lainlaatijat kirjoittaneet aivan tahallaan »uhkauksella», ei väkivaltaa tarkoittavalla uhkauksella (»hot om våld»), kuten rikoslain monessa muussa paikassa (15, 1, 2; 16, 1, 3, 12 y. m.) seisoo.^[51*] Ja vihdoin — naura tai itke — määrätään yhdistysvapauden rikkomisesta »enintäin 500 markan sakko s. o. voi päästä koko jutusta 3 markalla!!

Voisin tähän nerokkaaseen keksintöön lopettaa hallituksen elinkeinolain esityksen tarkastuksen, ellei vielä olisi huomautettava parista seikasta. Sakkojen suhteen ei ole nimenomaan säädetty, että niitä määrätessä ovat työnantajan ja työntekijän erilaiset taloudelliset olot tarkoin huomioon otettavat. Tämmöinen nimenomainen määräys on meidän roomalaisen oikeuden pohjalla seisoville ja sosiaalipoliittisesti tavallisesti jotenkin ymmärtämättömille tuomareille sangen tarpeellinen. Ja onhan se näkökohta itse esityksessäkin ilmeisesti syrjäytetty, kun esim. (§ 65) on säädetty poissaolosta ammattivaltuuston kokouksista aivan sama sakko työntekijälle kuin työnantajalle. Ja sitte olisi lakiehdotuksen lopussa tarpeen yleinen säädös (eikä vaan paikottain pantu), että kaikki välipuheet, jotka tämän lain säännöksiä vastaan sotivat, ovat mitättömät Silloin ei työnantaja voisi taloudellisella ylivoimallaan pakoittaa työntekijää sopimuksiin, jotka todellisuudessa kumoovat varsinaisia lainmääräyksiä: »sopimus ei silloin voisi rikkoa lakia».

Jokainen edistysmielinen kansalainen voi itse päättää, miten suurta edistystä »perustuslaillinen» hallituksemme sosiaalipoliittisessa suhteessa »uudella» elinkeinokin esityksellään on osoittanut. Sosialistien ankarat hyökkäykset 1907 ja 1908 vuosien valtiopäivillä pakottivat porvarilliset ainekset siellä tähdellisiinkin myönnytyksiin, jotka eivät olleet sen vähemmin myönnytyksiä, että he välistä joutavasti muodostamalla sosialistien alkuperäisiä ehdotuksia olivat esittävinään samoja asioita omina keksintöinä. Mutta sittekin jäi paljon edistystä tarkoittavia ehdotuksia porvarien vastustuksen takia tulematta huomioon otetuiksi; varma on kuitenkin, että se luonnos, joka syntyi 1907 v:n valtiopäivillä ja se jonka työväenvaliokunta toimitti seuraavilla valtiopäivillä tuli niinkin progressiiviseksi kuin se tuli yksinomaan sosialistien ponnistuksien kautta. Sen voi melkein jokainoassa pykälässä pätevästi toteen näyttää. Sillä ainakin alkusysäys lähti sosialidemokraattien taholta. Ja niinhän se aina on sosialipoliittisella alalla, kun tärkeät ehdotukset ovat kysymyksessä.

30. 5. 08.
N. R. af Ursin.

Takaisin sisällysluetteloon

Venäjän-Puolan sosialidemokratien valtiollinen ohjelma.

Viime vuoteen asti oli Venäjän-Puolassa, pienempiä ryhmiä huomioon ottamatta, kaksi sosialidemokratista puoluetta: »Puolan ja Liettuan kuningaskunnan sosialidemokratia (S. D.) ja »Puolan sosialistinen puolue» (P. P. S.) Viime vuonna jakaantui sitte vielä P. P. S. kahteen ryhmään: toinen käyttää nimeä »P. P. S. Vallankumouksellinen ryhmä», toinen taas pelkästään: P. P. S. Jälkimäistä sanovat vastustajat »maltilliseksi ryhmäksi».^[52*] Tämän viimeksimainitun puolueen valtiollisen ohjelman tarkistuksesta on puolalainen toveri H. Walecki kirjottanut itävaltalaisten »Kampf»-nimiseen aikakauskirjaan varsin valaisevan artikkelin, jonka julkaisemme tässä kokonaisuudessaan. Lukijamme voivat siitä löytää mieltäkiinnittäviä vertauskohtia Venäjän puolalaisten ja meidän valtiollisen ohjelmamme välillä.

Walecki kirjoittaa seuraavasti:

Hyväksymällä uuden puolueohjelman päätti Venäjän-Puolan puolalaisen sosialistipuolueen kymmenes puoluekokous, joka pidettiin hiljattain, miltei kolme vuotta kestäneen ohjelmantarkistuskauden, joka alkoi vallankumouksen puhjetessa vuoden 1905 alussa.

Ohjelman tarkistukset ovat sosialistisille puolueille raskasta ja kiittämätöntä työtä. Periaatteiden ja vaatimusten lyhytsanaiset suppeat piirteet muodostavat sellaisen yhteenkasvaneen kokonaisuuden ja ovat niin terävän logiikan valamat, että on mahdotonta erottaa tai muuttaa niistä yksityistä jäsentä ilman että olisi pakko ryhtyä uudestaan muovaamaan koko ohjelmaa. Niinpä käyvätkin vanhat kokeneet sosialistipuolueet ohjelman tarkistukseen ja täydentämiseen käsiksi ainoastaan silloin, kun välttämätön pakko sitä vaatii — ja tällainen pakko johtuu työväenpuolueille, jotka ovat taistelun ja toiminnan puolueita, ristiriitaisuudesta puolueen ohjelman ja menettelytavan välillä. Ainoastaan silloin, kun todellisuus, kun voimakas puolueen elinvietti pakottaa noudattamaan jotain menettelytapaa, mutta ohjelmatekstin logiikka viittaa toisellaiseen menettelytapaan, ja kun ajan pitkään tämä ristiriita kärjistyy — silloin on ohjelman tarkastaminen välttämätöntä.

Niin tapahtui liikkeessämme Venäjän-Puolassa keväällä 1905. Vanha Pariisin ohjelma, joka oli palvellut puoluetta lähes kaksitoistavuotisena valistamis- ja yllytysaikana, näyttäytyi soveltumattomaksi oppaaksi työläisjoukkojen vallankumoukselliselle taistelulle. Tuon ohjelman mukaista taistelua olisi kansallis-puolalainen kapina tarkotuksella irrottaa Venäjän-Puola Venäjästä ja perustaa itsenäinen Puolan valtio. Sitävastoin sekä vallankumouksellinen purkaus tammikuussa 1905 että myös se kauankestävä jättiläisliike, jonka tuo purkaus synnytti, esiintyi luonteeltaan koko Venäjän valtakunnassa riehuvan vallankumouksen osana, eivätkä kiihkeimmätkään niistä puolalais-kansallisista vaatimuksista, joita Venäjän-Puolan vallankumousliikkeessä ilmaistiin, tarkottaneet Puolan irrottamista Venäjästä; uuden puolalaisen valtion perustamisaatteelle olivat nuo vaatimukset vieraita. Ja kun seitsemäs puoluekokous, joka pidettiin heti tammikuun myrskyn jälkeen, määräsi uuden menettelytavan ja loi uudet valtiolliset päivän-tunnussanat, silloin oli Pariisin ohjelma tosiasiassa jo kumottu ja uuden ohjelman muodostaminen pantu alulle.

Kolme vuotta on tätä ohjelman tarkistamista kestänyt. Vähitellen, vallankumouksen tulessa, tuli uusi ohjelma taotuksi.

Tämä kymmenessä puoluekokouksessa nyt hyväksytty ohjelma eroaa muutamissa olennaisissa kodissaan Puolan entisistä sosialistisista ohjelmamäärittelyistä.

Puolan sosialismin ensimäinen kausi oli valtiolliskansallisella alalla kielteinen. Puolan ensimäinen sosialistijärjestö, vuodesta 1882 vuoteen 1884 toiminut kunniakas »Proletarjat», ei ylipäänsä tahtonut tietää mistään Puolan kysymyksestä, se kun ei edes tahtonut tietää mistään määrätystä valtiollisesta kysymyksestä; se tunsi vain sosialismin, kaikkien kysymysten yhteenvedon, ja eli siinä uskossa, mikä on luonnollinen nuorille, vaikeissa oloissa toimiville puoluelahkoille, uskossa pikaiseen ja täydelliseen vapautukseen. Vuoden 1890 vaiheilla, jolloin liike taas uudelleen heräsi, järjestöt syntyivät ja niitten vaikutus työväenjoukkoihin laajeni, sai Puolan sosialismi enemmän sosialidemokratisen luonteen; ymmärrettiin positiivisen valtiollisen ohjelman tarpeellisuus. Tässä ei ole tilaa kuvata kaikkia silloisia pyrintöjä tuollaisen ohjelman luomiseksi. Tahdomme vain mainita, että sosialismin aate näissä kysymyksissä hajosi kahtia, ja tämä hajaannus, väittelyjen ylläpitämänä, johti kahden vastakkaisen ohjelmaperiaatteen kiteytymiseen. Mutta molemmilla suunnilla oli yhteinen tunnusmerkki: niillä oli käsityksensä perustuksena täydelleen kehitetty, eittämättömän varmasti määritelty teoria nykyaikaisten valtioitten synnystä ja kehityksestä. Toinen teoria selitti, että olemassaolevain nykyaikaisten valtioitten täytyi ennen kaikkea keskittyä, ottamatta huomioon niissä asuvain kansain kansallisia eroavaisuuksia. Vastakkainen teoria taas otti lähtökohdakseen väitteen, että nykyaikaisten valtioitten täytyy olla yhtenäisiä kansallisvaltioita tai tulla sellaisiksi. Toisille esiintyy valtiollisen ohjelman, muodostamisessa määräävänä ja ratkaisevana se tosiasia, että Venäjän-Puola kuuluu Venäjään — toisille taas se, että on olemassa puolalainen alue, joka on kansallisesti, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti erikoiseksi muodostunut. Toisten kannan määräsi valtiollisen yhteisyyden olemassaolo ja pyrkimys vetää tämän yhteisyyden siteitä tiukemmalle — toisia taas johti eroavaisuuden olemassaolo ja pyrkimys vahvistaa tätä eroavaisuutta. Niin edelliset kuin jälkimäisetkin, pitäen silmällä vain heille tärkeätä näkökohtaa, olivat taipuvaisia pitämään vastakkaista näkökohtaa tavattoman vähäpätöisenä, miltei ihan mitättömänä — joka tapauksessa sellaisena, jota »vallankumouksellinen» tai (aina kannan mukaan) »kansainvälinen» sosialisti ei voinut ottaa huomioon.

Uusi ohjelma on näitten eri kantain yhdistämisyritys. Se ei nojaudu mihinkään yleiseen merkilliseen »teoriaan» nykyaikaisten valtioitten synnystä, vaan erittelee suorastaan olevia tosioloja, niitä yhteiskuntaoloja ja niitä taistelun ehtoja, joissa Venäjän-Puolan työväenluokka elää ja kehittyy. On itsestään selvää, että tämä koskee ohjelman valtiollista osaa, sitä minkä alempana julkasemme täydellisessä sanamuodossaan; yleinen periaatteellinen osa, niinkuin myös yksityiset vähimmät vaatimukset, eivät pääsisällykseltään eroa muitten maitten toveripuolueitten vastaavista ohjelmakohdista. Ohjelman valtiollinen osa kuuluu seuraavasti:

»Puolassa tekee taistelu kansallisen vapauden puolesta monimutkaiseksi sen taistelun, jota on käytävä kansanvaltaisten oikeuksien ja valtiollisen vapauden takeiden puolesta.

»Puolan valtion häviö riisti kansalta vapauden ja saattoi sen alttiiksi sorrolle, joka lamauttaa ja estää sen säännöllistä kehitystä. Ne yritykset, joita omistavain luokkain johdolla tehtiin oman valtion takaisin voittamiseksi, päättyivät tappioon. Mutta uudenaikainen kehitys on luonut uusia siteitä Puolan alueitten ja niitten kansain ja maitten välille, joitten kanssa yksissä Puola on kehittynyt nykyaikaiseksi kapitalistiseksi maaksi.

»Jakovaltioitten rajain sisällä ovat Puolan omistavat luokat löytäneet tilaa tärkeimpäin etujensa tyydyttämiseksi, voidessaan — vaikkakaan ei täysin määrin — käyttää hyödykseen sekä yhteisiä riistämisalueita että myös sen yleisen suojeluksen avustuksia, jonka nykyajan valtio suo pääoman tarpeille. Sekä omistavain kerrosten suoranaiset edut että myös kapitalistisen kehityksen synnyttämä luokkataistelu saattavat nuo kerrokset etsimään tukea vahvasta valtiomahdista, ajavat ne sovintoon hallituksen kanssa, kunhan vain pääsevät jonkun kenan ottamaan osaa yleiseen valtionhallintoon, ja osittainkaan — itsehallintolaitosten muodossa — saavat käsiinsä kansan hallitsemis- ja pääoman suojelemisvaltaa.

»Sama kapitalistinen kehitys synnyttää ja muuttaa kansallis-valtiollisia pyrintöjä muissakin yhteiskuntaluokissa. Etualalle astuvat kansanluokat eivät taistele ainoastaan kansanvallan puolesta: niitten suoranainen taloudellinen etu nostaa niitä taisteluun kansallista sortoa vastaan, jolle nykyajan yhteiskuntaoloissa antaa uuden kiihottimen hallitsevain kansakuntain porvariston pyrkimys vahvistaa luokka-yksinoikeuttaan kansallisen yksinoikeuden avulla.

»Mutta tämän taistelun on loppuun saattava ainoastaan työläisköyhälistö, kansanvallan jyrkin kannattaja ja kansallisesta sorrosta enimmän kärsivä luokka. Tuo sorto vahingoittaa välittömästi työväenluokkaa estämällä koko maan kehitystä; se ylläpitää kansallisen yhteishengen harhakuvaa, jolla porvaristo koettaa himmentää köyhälistön luokkatietoisuutta; se lamauttaa köyhälistön kohoamista valistukseen ja sivistykseen, jonka tarve johtuu luonnonvoimalla köyhälistön luokkataistelusta.

»Sosialismin voitto on tuottava kansoille vapautuksen kaikesta sorrosta, hävittäen kaiken sellaisen varsinaisen alkulähteen. Mutta jo nykyäänkin, nojaten nykyaikaisten kapitalististen kansakuntain mahtavaan muuttumisrientoon — joka ajaa kansanvallan kehitystä eteenpäin — taistelee köyhälistö yleisen oikeuksien tasa-arvon, todellisen kansanvaltaisuuden sekä sellaisten valtiollisten muotojen ja laitosten puolesta, jotka estävät kaikki yhtäläisten oikeuksien ja kansanvaltaisuuden sortamisyritykset.

»Tässä taistelussa kansanvallan ja kansallisen vapautuksen puolesta on Puolan venäläisen osan köyhälistöllä pahimpana esteenä takapajulla oleva ja yöväenluokan edulle vihamielinen valtiojärjestys: barbarinen itsevaltius.

»Venäjän kapitalistinen kehitys on — muuttaen maan yhteiskunnalliset perusteet — hajottanut sen valtiollisen kokoonpanon vanhettuneet muodot. Kaikkien elinvoimaisten yhteiskuntaluokkien tyydyttämättömät tarpeet tunkevat vastavallankumoukselliseen hävitysvimmaan joutuneen, valeperustuslaillisuuden taakse piiloutuneen vanhan järjestyksen välttämättä häviöön, huolimatta tämän ponnistuksista.

»Tähän historialliseen kekitykseen nojaten pyrkii kaikkien Venäjän kansain köyhälistö muuttamaan itsevaltiuden villiintyneen muodon nykyaikaiseksi kansanvaltaiseksi ja tasavaltaiseksi valtioksi.

»Samat tekijät, jotka, sovelluttamalla poliitiset muodot yhteiskuntaelämän muuttuneeseen sisältöön, johtavat Venäjän kansanvaltaistumiseen, vievät myöskin itsevaltais-virkavaltaisen keskityksen poistamiseen. Uusissa valtiomuodoissa täytyy päästä ilmenemään tähän valtioyhteyteen kuuluvain eri kansain moninaisten kansallis-sivistyksellisten ja yhteiskunnallisten erikoisuuksien. Venäjän on alistuttava siihen keskityksen hajoomiseen, jonka laadun ja rajat määrää eri kansain sisäinen elämä, kuin myös se osa, mikä niillä kullakin on valtiotalouden kokonaisuudessa.

»Eritoten täytyy Puolan alue, joka muodostaa itsenäisen taloudellisen kokonaisuuden, joka nojaa tuotantovoimain erikoiseen yhtymään ja kypsempään yhteiskunnalliseen muodostukseen, ja jossa asuu väestö aivan omintakeinen historialliselta ja kansallis-sivistykselliseltä luonteeltaan, järjestää eristetyksi alueeksi, jolla on laaja autonominen hallinto.

»Tälle itsenäisyyteen pyrkimiselle, jonka vallankumouksen järistykset herättivät eloon laajoissa yhteiskuntakerroksissa, antaa köyhälistö vaikutuksellaan kansanvaltaisen leiman, taistellessaan sellaisten itsenäisyyden muotojen puolesta, joissa sen luokkataistelu voi vapaasti kehittyä.

»Näisiä periaatteista lähtien pyrkii Puolan sosialistinen puolue, läheisessä yhteistoiminnassa kaikkien Venäjän kansain sosialistisen köyhälistön kanssa, lähinnä muuttamaan Venäjän valtakunnan seuraavain perusteiden mukaan:

»1. Yksinvalta poistettava. Venäjä muutettava kansanvaltaiseksi ja tasavaltaiseksi valtioksi.

»2. Valtion virkavaltainen keskitys poistettava. Valtiojärjestys, valtion lainsäädäntö-, hallinto- ja tuomiolaitos jaotettava (desentraliseerattava) sellaisissa rajoissa ja muodoissa, kuin siinä asuvain kansain ilmenneet taloudelliset, sivistykselliset ja kansalliset tarpeet vaativat ja miten kunkin niitten asema valtion yleisessä taloudessa määrää.

»3. Puolalle laaja itsehallinto, joka nojautuu lakiasäätäviin maapäiviin.

»4. Turvattava sellaisten kansallisten vähemmistöjen (juutalaisten, saksalaisten y. m.) oikeudet, joita ei ole erotettu autonomisiin alueisiin».

Puoluekokous käsitteli myös tarkasti menettelytapakysymyksiä, jotka siinä raskaassa valtiollisessa asemassa missä Venäjän-Puola ja koko Venäjä on nykyään, ovat erikoisen vaikeita; niitä koskevista päätöksistä puhuminen ei kuulu tämän kirjotuksen aiheeseen. Vain yhden kohdan tahtoisimme mainita: sosialistipuolueitten niitten lähinipäin tehtäväin joukossa, joita yleisessä menettelytapaponnessa luetellaan, huomaamme olevan myös »Puolan kaikkien sosialististen voimain yhdistämisen yhdeksi mahtavaksi sosialistiseksi työväenpuolueeksi.» Tämä pyrkimys on käytännön alalla ilmauksena samasta sosialidemokratisesta, syvän realistisesta käsityksestä, jonka tietopuolisena ilmauksena on uusi ohjelma.

Takaisin sisällysluetteloon

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] K. esim. Pöhlmann Gesch. des ant. Komm. u. Sos. II, 167 muist. 2.

^[2*] Cyr. VIII, 2, 5.

^[3*] Hullunkurisuuden vuoksi mainittakoon, että Hänen K. Majesteettinsa ensin v. 1908 valtiopäiville antoi elinkeinoesityksen, jossa oli 1905–6 valtiopäivien tekemä päätös, hiukan muutettuna, kulkukaupasta, vaikka tämä oli jo 1907 v. valtiopäiville annetusta esityksestä poistettu! Ja kuitenkin ilmoitti H. K. M. esityksen alussa, että esitys oli sama kuin v. 1907 annettu. Asia selitettiin sitten asianosainen, hra Ehrnroothin puolelta erehdykseksi.

^[4*] Tunnettu on mitenkä ainakin joku aika sitte metsäherrat samoin jättivät puitten leimaamisen ynnä muut tehtävät metsävartijoille ja itse toimivat tervakauppiaitten asiamiehinä, vaikka heidän olisi pitänyt valvoa kruununmetsien edistystä.

^[5*] Saattaa kyllä olla eri mieliä siitä, voiko palvelijakunta ja sen vaimot ja lapset miestensä »bulvaneina» aikaansaada sanottavassa määrässä yllä mainittuja epäkohtia ja onko sen takia heidänkin elinkeinovapauden rajottaminen aivan oikeutettu.

^[6*] Tämä kuului: »että oikeutta, joka 2 § I momentissa mainitaan (elinkeinovapautta) ei ole: ylöskantomiehellä tahi kruunun rahavarain hoitajalla, virallisella syyttäjällä, rautateitten virkamiehillä, tullitoimen tahi poliisilaitoksen virkamiehellä tai palvelijalla. Tämä oikeus on myöskin kielletty näiden henkilöiden vaimoilta ja vajavaltaisilta lapsilta paitsi niissä tapauksissa, jolloin näitten harjoittaman liikkeen ei voida katsoa olevan yhteydessä puolison virantoimituksen tai työn kanssa.» Sosialistien ponsi oli pitemmälle menevä.

^[7*] Katso esim. Saksan Gewerbeges., § 12 ja Itävallan Gewerbeordn. v:lta 1907, § 4.

^[8*] Katso Gewerbeord., § 60 b.

^[9*] Poikkeuksista vert. Gewerbeord. § 591 (2) ja 606 mom. 3.

^[10*] Die Kinderarbeit und ihre Bekämpfung (paras teos tällä alalla).

^[11*] Deutsch m. t. siv. 183.

^[12*] Vert. saksal. asuntovälitystoimistoista Kalckstein, der öff. Wohnungsnachweis, 1908.

^[13*] Alustuksessa kolm. Suomen työv. yhd. edust. kok. pöytäk. siv. 17.

^[14*] Vert. Sydow'in lausuntoa Soz, Praxis'essa XIII, 1382.

^[15*] § 119 uudessa 1907 v. laissa.

^[16*] Kuten Correspondenzblatt'issa 1908 n:o 7 siv. 99 huomautetaan.

^[17*] Saks. Gew. ordn. § 103 k.

^[18*] Itäv. Gew. ordn. § 120 b.

^[19*] »At the present stage of progress, we are of opinion that it wou1d do more harm than good either to invest voluntary boards with legal powers or to establish rivals to them in the shape of other boards founded on a statutory basis and having a more or less public and official character», Royal Commission of labour, fifth and final report I, 100.

^[20*] Vert. hall. elink. lain perust. riv. 7, 8. (Tämän viitteen kohtaa ei ole merkitty alkutekstiin, vaikka itse viite löytyykin sivun alareunasta. MIA huom.)

^[21*] Vert. m. m. Schmollerin jo v. 1890 ilmest. Zur Social und Gewerbepol. siv. 82.

^[22*] Äsken main. teos siv. 111, 112.

^[23*] K. Raphael, den engelska lagst. om arbetstvister 1907 siv. 10.

^[24*] »Die Verabredung einer jederzeitigen Lösung des Arbeitsverhältnisses ohne vorherige Kündigung ist zulässig: asetus ⁸⁰⁄₆ 1892 Minister. blatt f. d. inn. Verw. sid. 276.

^[25*] »Sehr üblich»: Stadthagen, das Arbeiterrecht 4 Autl. siv. 106.

^[26*] »Toutefois, sauf dans les cas prévus ci-apres qui prend l'initiative de la résolusion doit prévenir l'autre partie une semaine au moins à l'avance, s'il agit d'un ouvrier ou d'un serviteur: tavallisen ranskalaisen työntekijän tai palvelijan ei siis tarvitsisi ylössanoa itsensä ennen kuin viikkoa ennen muuttoa, kun sopimus on tehty ilman irtisanomisaikaa (»à durée indeterminée k. Contrat de travail projet de loi 217 1906 art 46). Se on »yleistä ranskalaista tapaa».

^[27*] Katso esim. Corresp. blatt der Gew. D. 1908 n:o 8 siv. 178. »wer Angestellten Presse der letzten Jahre verfolgt, wird erkennen, dass hier sich immer schärfer in der Anschauungsweisse der Arbeitnehmerstaundpunkt herausarbeitet, der den klaren Interessengegensatz zum Unternehmertum erkennt».

^[28*] Kirjoituksessaan »die Natur des Arbeitsvertrages und der Kontraktbuch: Zur Social- und Gewerbepol.» siv. 114 seur.

^[29*] Tämä ¹⁄₁₀ motiveerataan näin: »lorsque le patron exerce, à titre de cautionnement ou de garantie une retenue sur la rémunération de l'employé, cette retenue ne doit pas entamer le montant du salaire dans des proportions préjudiciables à employé (pidätys ei saa koskea palkkaa siinä määrässä että se vahingoittaa työntekijää).

^[30*] Bürg. Ges. b. § 394, joka m. m. on lakkauttanut Gew. ordn. §§ 115, 2; 117; 119 a 1, 134, 2.

^[31*] Vert. Stadhagen Arbeiterrecht siv. 168–197; Bürgerliches Gesetzbuch § 394.

^[32*] Äsken main. t. siv. 75.

^[33*] Saksan Gew. ordn. § 127.

^[34*] Vert. Ranskan loi d'apprentissage v:lta 1851: le maître doit enseigner à l'aprenti, progressivement et complètement l'art, le metier ou la profession speciale qui fait l'objet de contrat.

^[35*] Baseler Gesetz betr. das Lehringswesen § 13.

^[36*] K. Metschl, Wiener Lehrlingselend.

^[37*] Itäv. Gew. ord. § 100.

^[38*] Metschl, m. t. siv. 52.

^[39*] Theorie u. Pr. der engl. Gewerkver. II, 29–35.

^[40*] K. Schriften der Ges. f. Soz. Reform II, 11, 12 siv. 92.

^[41*] Kolm. työv.edust. kok. alust. s. 12.

^[42*] Vert. Schevenin kirj »über die Ausbildung des Handwerkers und gelernten Fabriksarbeiters Arbeiterfreundissa XXXIII vuosik. siv 16–32.

^[43*] H. Rae, der Achtstundenarbeitstag.

^[44*] K. das Kost- und Logiswesen im Handwerk; vert. myös Corresp. blatt 1908 n:ris 9, 10.

^[45*] Tutkimus Suomen leipuriammatista siv. 104–119.

^[46*] Vert. Mooseksen kirjaan III, 19, 13.

^[47*] Nach der Kündigung ist dem Dienstnehmer auf sein Verlangen an Werktagen die entsprechende Zeit zum Aufsuchen einer neuen Stellung bis zum Ansmase eines ganzen Tages für je zwei Wochen ohne Schmälerung des Entgeltes freizugeben.

^[48*] § 48: pendant la période de délai congé, l'ouvrier disposera de deux heures au moins par jour pour chercher du travail.

^[49*] Bürg. Gesetzbuch s. 629.

^[50*] Työv. as. valiokunnan sain kuitenkin rajoittamaan työntekijän vahingonkorvauksen edes kahden viikon palkkaan.

^[51*] Vert. Eng. vapaamielisestä lainsääd. tällä alalla: Raphael, den eng. lagen 1907 om arbetstvister.

^[52*] Vertaa tämän lisäksi K. Zalewsky'n kirjotusta »Sosialismin vaiheet Venäjän Puolassa», Sos. Aik. lehti 1907, sid. 245.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto