Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: maaliskuussa 1908
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 39, maaliskuu 1908. Kolmas vuosikerta 1908, s. 65–94. Työväen kirjapaino, Helsinki 1908.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 39, maaliskuu 1908

Marxin muistopäivänä.

Nyt kun kaikkien kapitalismin piiriin vedettyjen maanosien työväki viettää Marxin kuoleman 25-vuotispäivää, on meilläkin täysi syy kysyä: mitä on meille Karl Marx? — Vastaus kuulunee: useimmille tuskin muuta kuin legenda, pyhimystaru, sankarirunoelma, jonka elämäkerrallinen pääjuoni tuskin on tunnettu. Me kyllä tiedämme, että tämä mies syntyi toukokuun 5 p:nä v. 1818 Saksan kaupungissa Trierissä Reinin mailla, että hän valistuneelta isältään, joka oli nimellisesti kristinuskon ottanut juutalainen, sai vapaahenkisen alkukasvatuksen jonka pohjalle sitten erikoisella menestyksellä rakensi laajan, tieteitten eri aloille ulottuvan tietovarastonsa. Yliopistomieheksi olisi hän koska tahansa tieteellisten ansioittensa puolesta kelvannut, mutta kun Preussin ahdistavissa oloissa ei vapaata tiedettä virkapaikoissa suosittu, astuikin hän käytännöllisen politiikan palvelukseen. Vasta 24 ikään päässeenä ryhtyi hän toimittamaan vapaamielisen porvariston »Reinin lehteä» v. 1842, mutta seuraavana vuonna sen kuristushallitus lakkautti.

Silloin sai Marx lähteä vaellusmatkoilleen, kokemaan pakolaisen vaivaloisia vaiheita. Pariisista käsin alkoi hän arvostella oppi-isänsä Hegelin filosofiaa ja myöhemmin hän Engelsin kanssa yhdessä mestasi koko idealistisen ajatusrakennuksen. Kirjotuksellaan juutalaiskysymyksestä selitti hän kuinka tuo kysymys tulee ratkaistua vasta rahankiskonnan yleensä lakatessa s. o. kapitalismin kukistuessa. Myös alkoi siihen aikaan Marxin ja Engelsin elinikäinen yhteistyö kaiken porvarillisen paikkuripolitiikan ja sosialistisen utopismin paljastamiseksi. Merkkipylväänä seisoo tienhaarassa »Kommunistinen manifesti» v:lta 1847. — Ja seuraava vuonna siunasivat kumousmelskeet vanhaa Europaa terveellisellä puhdistustyöllään ja hedelmällisellä kylvöllään.

»Uuden Reinin lehden» toimittajana oli Marx taas mukana, mutta nyt sai hän todistaa porvariston petoksen, se kun salli itsevaltiuden puolittain palata ja polkea vapausliikkeet jalkoihinsa. Marxia hätyytettiin oikeusjutuilla ja lehti lakkautettiin keväällä 1849. Musta taantumus työnsi hänet pois Europan mantereelta, mutta Lontoossa, kapitalismin silloisessa pääkaupungissa, pisti hän terävän miekan kapitalismin sydänjuuriin »Kapital» kirjassaan, jonka ensi osa ilmestyi v. 1867, ja kaksi seuraavaa osaa Engelsin julkaisemina Marxin kuoleman jälkeen, paljastamalla työn ja pääoman todellisen suhteen uudella ajalla.

Vanhan »Internationalen», työväen ensimmäisen kansainvälisen liiton ytimenä vuosikymmenisen 1863–73 hän viitotti tulevaisuuden tien, jota nyt menestyksellä astutaan. Poliittisena kirjailijana sovellutti hän materialistista historiankäsitystään ajan tapahtumiin mestarillisella tyylillä kirjotetuissa kirjotuksissaan osottaen niiden todelliset syyt ja vetämällä onnistuneita johtopäätöksiä tulevaisuuteen nähden.

Tämän kaiken me tiedämme. Hiukan enemmänkin: meillä on julaistu marxilaisia kirjoja, Marxin omia, Engelsin ja Kautskyn. Niistä on työväenliikkeeseemme virrannut selväpäistä arvostelukykyä, joka tosioloisten kokemusten mukana on ollut karkottamassa puolueemme penikkatauteja: utopismia, kurikkalaisuutta, porvarisystävyyttä, revisionismia.

Mutta vielä täytyy meidän tunnustaa, että marxilaisuutemme on heikkoa. Se on kieltämättä suureksi osaksi ollut n. k. vulgäärimarxilaisuutta, pintapuolista asiain käsittämistä, josta paras todellisen marxilaisperinnön puhtaana säilyttäjä ja sen teorian edelleen kehittäjä Karl Kautsky sanoo, että se kyllä voi osua oikeaan pysyessään viitotetuilla teillä, kuljetuilla raitioilla s. o. selostaessaan kansanomaisesti Marxia, mutta että se — epäitsenäisenä ja porvarillisen ajatustavan kahleissa — iskee harhaan lähtiessään omia teitään taivaltamaan. Tämä hatara marxilaisuus — niin Kautsky lukuisissa teoretisissa taisteluissa tällaisten Marxin »oikaisijain» ja »kukistajain» kanssa saavuttamansa kokemuksen perustalla selittää — vaihtuu myös helposti aivan vääräksi marxilaisuudeksi ja lopettaa suorastaan asettumalla kaikkea, sekä omaa väärää, että oikeaakin marxilaisuutta vastustamaan. Tätä marxilaisuuden mataloitumista ja sen nimen väärinkäytöstä vastaan käy Kautsky ankaraa taistelua säälimättä osottaen, kuinka sellainen vain tuottaa haittaa työväen taisteluille.

Meillä on syytä ottaa onkeemme ja olla varuillamme, ettemme kehityksessämme lipuisi porvarillisuuteen päin. Työväenliikkeemme suunnattomasti laajennut sanomalehdistö ja käytännöllinen puoluepolitiikka ovat aivan tarkoin imeneet itseensä lukumiestemme harvalukuisen parven, joten ei ole miehiä joutunut suorastaan ja levossa antautumaan tieteelliseen syventymiseen, mikä kuitenkin olisi ollut tarpeen, sillä jokapäiväisessä politikassa ahertavat tarvitsevat aika-ajottaista muistutusta ojennusnuorasta, jota vain tarkka teoreetikko voi pitää suorana. Sellaisena on Kautsky tehnyt kuolemattomia palveluksia eikä yksin Saksan vaan yleensä kansainväliselle työväenliikkeelle. Hänen kouluaan saamme mekin kiittää siitä teoreettisesta ennätyksestä, minkä olemme saavuttaneet.

Jälkiämme seuraava historiantutkimus on epäilemättä seulova suureen romukoppaansa joukon niitä nuolia, joita on liian ylös tai liian alas tähdätty, mutta jopa voimme nyt puolueemme kymmenvuotiskautta katsellen merkitä, että moni nuoli on ollut tarkkaan tähdätty ja sattunut juuri suoraan ytimeen. Se tosiolojen analyseeraus, joka on välttämätön suorittaa, ja jota meillä on harjotettu, on voinut alkuyrittelyssään paikoin haparoida, mutta siitäpä sitten työn itsensä opettaessa »uusi ura aukenevi».

Ja kun puolueemme nyt, lapsuusajan hapuilevien yrittelyjen ja nuoruuden ensi rohkaisevain voittojen jälkeen, on astunut itsearvostelun ja sisäisen syventymisen asteelle, on meidän merkittävä, kuinka suuri osa ja vaikutus siinä on ollut ja — etenkin — on oleva oikealla marxilaisuudella. Myöntäessämme sen, että korjaamisen varaa on, osotamme tuntevamme puutteellisuutemme ja olevamme parannuksen tiellä. Meidän maamme erikoisissa taloudellisissa ja valtiollisissa oloissa eivät poliittisiksi ohjeiksi kelpaa mitkään valmiit kaavat, vaan on avosilmin ja tarkasti arvostellen käytävä käsiksi omaperäiseen asiain selvittelyyn. Ja siinä ei voi löytää parempaa ohjaajaa, kuin on sen miehen tieteellinen työ, joka ei välittänyt olla »marxilainen», vaikka hänen nimensä olikin Karl Marx.

¹⁴⁄_III 08.

Takaisin sisällysluetteloon

Karl Marx ja työväki.

Kirjanoppineet eivät jaksa käsittää, että Karl Marxia, tuota syvää ajattelijaa, käsiterakennelmain mestaria, hämärää kaukonäkijää, ymmärtäisi kukaan sivistymätön yksinkertainen työmies, että kukaan sorvipenkin ääressä ahertava mies voisi olla minkäänlaisessa hengenheimolais-suhteessa tai tunneyhteydessä Marxin kanssa, Hegelin ja Ricardon voittajan kanssa. Ja niinsanotut »käytännöllisen politiikan miehet», jotka luulevat ohjaavansa historian virtaa, kun koettavat kopata käsiinsä sen laineitten vaahtokuplia, lienevät sitä mieltä, että työväen perehdyttäminen kaikkiin Marxin oppeihin on sekä mahdotonta että lisäksi vahingollistakin, kun Marxin järjestelmä muka johtaa sen liian kauvaksi pois päivän polttavista tehtävistä. Tällaiset kirjanoppineet ja käytännön miehet eivät tiedä, mitä Marx on työväelle ja mitä hänen täytyy työväelle olla.

Vaikeaa onkin kirjoja penkomalla saada selvää Marxin opeista, kuten luonnonaineista on vaikeaa kemiallisesti valmistaa munanvalkuaista tai semminkin selvää leipää. Mutta valmista leipää on sitte jokaisen helppo syödä, kenen vain vatsa sitä sulattaa. Marxin perusoppien käsittäminenkään ei työmiehelle ole vaivannäköä, vaan hänen henkensä vapahtumista epäilyksen ja sielunnälän tuskista.

Ihmisiä rauhottaa helposti niin erehdys kuin totuuskin, kunhan vain erehdys tai totuus soveltuu hyvin heidän ulkonaiseen elämäänsä. Tuhannet miljoonat talonpojat elivät ennen siinä vahvassa uskossa, että jokainen salama läksi suoraan mahtavan jumalan omasta kädestä tämän syntisen ihmiskunnan niskaan. Perheen-isä, joka ruoskaansa heiluttaen piti kurissa pojat ja tyttäret, rengit ja piiat, aasit ja aasintammat, hänkö olisi tutuistakaan epäillyt salamata heiluttavan taivaan-isän olemassaoloa? Aristoteles on huomauttanut, että ihminen luo jumalansa oman kuvansa mukaan. Hänen huomautuksensa on liian ahdas: ei ainoastaan taivaallisia, vaan maallisetkin herransa luovat ihmiset samalla tavalla. Perheen-isä, maan-isä ja taivaan-isä ovat kolme puolapuuta samoilla tikapuilla, jotka johtavat paratiisiin. Koko se maailmankuva, minkä kansanjoukot kunakin aikana itselleen muodostavat, on ainoastaan laajennus heidän pienen taloudellisen olotilansa kuvasta kaikkine iloineen ja murheineen, pelkoine ja toiveineen. Ja niin kauvan kun he pysyvät samassa asemassa, ei heillä ole mitään aihetta epäillä tuon maailmankuvan todellisuutta eikä oikeapiirteisyyttä.

Jos nyt joku työläinen tahtoo kanssani tutkistella suhdettaan Marxiin, niin ajatelkoon hän isäänsä, isoisiään ja esi-isiään niin pitkälle ajassa taaksepäin kuin on heistä jotain kuullut — hän on muistava, että ne miehet eivät olleet tehtaan työmiehiä eikä aputyöläisiä, ne eivät olleet proletareja, palkkatyömiehiä, vaan itsenäisiä perheen-isiä: talonpoikia, käsityöläisiä tai kauppiaita, jotka elivät oman katon alla ja siinä hallitsivat pitäen lapsiaan ja apulaisiaan kovassa kurissa. Ei silloin »sinuteltu» isää eikä äitiä, sillä he olivat esivallan pitäjiä, jumalan ja keisarin jälkeen korkeimpia. Työtä tehtiin omassa kodissa, omalla konnulla, itsensä ja perheensä hyväksi. Kun perheen-isä istutti päärynäpuun kaivon viereen pihamaalle, niin ajatteli hän, että hänen pojanpoikansa saisi kerran sen siimeksessä istua ja siitä puusta syödä. Poika eli talossa tietäen vuorostaan tulevansa isännäksi ja perheen-isäksi. Ja mitä hän poikana teki taloon työtä, sen teki tietäen, että isäntänä itse saisi siitä hyödyn. Kaikella oli varma merkityksensä ja tarkotusperänsä ja jokaisen elämänmäärä oli selvä. Sellaisia epätoivon sanoja kuin että »en tiedä, miksi olen maailmassa», sellaisia kuultiin harvoin ja pidettiin jumalattomina. Ei mikään näyttänyt niin päivänselvältä kuin — elämän alku ja loppumäärä. »Me olemme tulleet isästä», — yhdentekevää, ajatellaanko siinä taivaallista tai maallista isää — »meistä tulee isiä ja me palaamme taas kotiin isän tykö, mistä tulleetkin olemme» — niin perhehautaan kuin paratiisiinkin. Ja tällä elontiellä koki ihminen sekä onnea että kärsimyksiä, mutta hän eli, eli omaa elämäänsä omaistensa ja rakkaittensa keskuudessa, hän oli ihminen.

Mutta sitte tapahtui maailmassa merkillinen maanjäristys, joka taikaiskullaan heitti esi-isämme ja iso-isämme kodeistaan ja konnuiltaan maantielle. Ihminen maantiellä — sehän on järjetöntä! Voiko hän sitte elää maantien tomusta? Mitenkä voi hän maantien rikkaläjällä näyttää perheen-isän osaa? Onko se mikään kohtalo? Ja kun hän siellä kuolee maantien kuoppaan, niin miten osaa hän isänsä tykö kotia hautaan? Entiset itsenäiset omistajat muuttuivat proletareiksi, joilla ei ollut omaa muuta kuin tyhjät kätensä, ja tämä muutos teki kädenkäänteessä järjettömäksi kaiken millä vuosisatojen kuluessa oli ollut väärä tosin, mutta sentään hyvä merkitys. Ihminen, joka harhailee pitkin maantietä, mistä hän tulee? mihin hän menee? Ei kukaan sitä tiedä, ei edes hän itsekään. Tuollainen ihminen, joka on kadottanut elämänsä määrän, vieläpä koko olemisensa varman pohjan, hän ei olekkaan enää ihminen, hän on pikemmin jokin loukkauskivi, pahennus. Tuhannet ovatkin maantien kuopan partaalla kysyneet itseltään: miksi olen minä maailmassa? ja heidän vastauksenaan on ollut itsemurha, elämän kieltäminen teossa.

Maantieltä onki proletaarin kapitalisti, joka tehtaassaan antoi hänen elämälleen uuden määrän: »Tee työtä minun hyväkseni!» Nyt oli hän vieläkin pahemmassa asemassa kuin ennen määrättömänä harhaillessaan: ei saa tehdä työtä omaksi hyväkseen, ja sitä, minkä valmistaa, kättensä työtä, ei saa omistaa itse eikä jättää omille perilliseen, vaan on se kokonaan luovutettava toiselle, vieraalle. Se oli vastoin kaikkea vanhaa järjestystä. Se merkitsi hänen oman personallisuutensa sammuttamista, itsensä alentamista toisen ihmisen, lisäksi vielä vihamiehen välikappaleeksi ja työkaluksi. Niukka palkka loppumattomasta työajasta riitti hädintuskin lihasten ja hermoston ylläpitoon, mutta ei minkäänlaisen elämänilon ostoon. Se ei ole mikään perheen palkka — ei vielä nykyäänkään! — ei sillä voi elättää vaimoa eikä kasvattaa lapsiaan.

Niin jäi proletarille aluksi vain yksi ilo, työ. Virkistäähän tavallisissa oloissa teknillinen ja fysiologinen työprosessi ihmisen henkeä ja ruumista. Ja noina aikoina oli työ vaivalla opittua, korkeaa yksilön taidetta ja niinmuodoin antoi hänelle puolta ja mahtia herransa suhteen. Havainnollisesti on Marx kuvannut, kuinka nuori kapitalisti mursi työmiehen taiteilijaylpeyden: hän, jolla oli käytettävänään kokonainen työläisjoukko, palotti jokaisen työn niin sanotun työnjaon kautta yksinkertaisiin, aina samallaisiin käden- ja ruumiinliikkeisiin. Alkuperäisen proletarisoitumisen kautta oli ihmisarvon riistäminen yhteiskunnallisesti alkanut, nyt sitä teknillisesti jatkettiin: työntekijä tuli jo käsiteollisuudessa olemaan pelkkänä moottorina, koneena. Yksityinen ei nyt valmista yleensä mitään enää kokonaan, hän ei näe enää kättensä teosta, eikä hänen yksityinen työskentelynsä ole muuta kuin kömpelöä tylsää ruumiin liikuttamista. Hänelle itselleen on täten käynyt tylsän sisällyksettömäksi viimeinenkin, mitä hänelle on jäänyt — oma työnsä.

Vieläkö voidaan ajatella ihmisen alentuvan sen syvemmälle kuin että hän on lakannut itselleenkään merkitsemästä mitään? Mutta vielä on hän ainakin sille, joka hänestä rikastuu, sitä välttämättömämpi, mitä enemmän tämä tahtoo rikastua. Vaikka hän ei olekaan enää ihminen, niin on hänellä sentään moottorina, koneena arvoa.

Mutta sitte kohtasi häntä kovin isku: työnjako oli tehnyt ihmisistä koneita — teknikon oli nyt helppo keksiä rautaisia koneita ihmiskoneitten tilalle. Nyt hallitsi höyrykuningas teräsvaltikkoineen, kehruu- ja kutomakoneineen, rautavasaroineen ja muine laitoksineen. Ja mitenkäs sanotaankaan niistä sananparressa: »Kone tekee työtä ja ihminen palvelee sitä.» Nyt ei ihminen enää palvele ihmistä, jolla toki aina on sydän rinnassa, olipa se sitte vaikka kivestä. Ihminen palvelee esinettä: kattilan pilli viheltää, kutsuu työhön, koneet alkavat käydä, sadoin yht'aikaa. Ne eivät kysy eivätkä vastaa. Ei kuule hyvää huomenta, ei saa katsettakaan puoleensa. Verenhimoisinkin tyranni pidättyy ja antaa mennä hiljempää, kun orjansa tyyten uupuu ja ilmiselvästi menettää tajunsa. Mutta kone käy käyntiään aina samassa tahdissa, ja onneton, jos sekunniksikaan horjahdat — se voi sinut oitis ruhjoa.

Nyt tuo ihminen, josta sanottiin, että hän on tullut taivaallisesta isästä, tuo jumalan poika, ei ole vain veljensä palvelija, vaan elottoman kappaleen orja, ja tämä kappale on — pääoma ja pääoma, on pyhä. Niin julistavat kaikkialla porvarilliset taloustieteilijät.

Mutta, vaikkapa nyt yksilölle onkin elämä muuttunut aivan tarkotuksettomaksi yöksi, vieläpä suorastaan järjettömäksi, kenties on elämän oikea merkitys yhteiselossa toisten kanssa? Olihan entisilläkin ihmiskunnan kehityskausilla yksityinen ollut käsitettävissä vasta perhe-yhteisössä, kunnassa, valtiossa.

Mutta alusta alkaen jo pääoma hävitti perheen palkanpolkemisjärjestelmällään, ja se mullisti sen aivan nurinkuriseksi siitä lähtien, kun se omaksui koneitten muodon: se muutti isän työn tilalle äidin työn, vanhempain työn tilalle lasten työn. Mitä poika nyt tekee vanhemmilleen, sitä ei hän perintönä saa takasin, mitä isä hankkii, ei joudu lapsille perinnöksi, vaan tehtailijan voitoksi. Useinkin tulee miehestä vaimonsa riistäjä, vanhemmista lastensa riistäjiä. Mitä ennen on perheessä ollut siunausta, muuttuu nyt kiroukseksi. Perheliitossa ei siis enää ole mitään, mikä antaisi elämälle sisältöä ja tarkotusta.

Ehkä sitten tuttavain, »lähimmäisten» piirissä? Kunnassa, paikkakuntayhteisössä, oli ennen kaikilla sen jäsenillä ollut kappale elämäänsä. Samat, monien polvien aikana keskenään sukulaistuneet perheet muodostivat kaupungin tai kylän, ja naapuri oli se »lähimmäinen», jota raamatun mukaan rakastettiin.

Tehtaassakin on jokaisella työläisellä naapurinsa, tehdas näyttääkin ihmis-yhdyskunnalta. Mutta naapuri on vieras: kapitalisti tuottaa hänet, panee hänet siihen työtä tekemään ja lähettää taas pois. Kaikkien teiden varsilta vetää hän työnetsijöitä tehtaaseensa — hän ei kysy miehen mieltä eikä syntyperää, hän vaatii vain työhön valmiita käsivarsia. Ja tämä on herran tahto: »Sinun ei pidä tunteman lähimmäistäsi eikä sanaakaan vaihtamaan hänen kanssaan, saatikka sitte millään muotoa kaikkien työtoveriesi kanssa! Sillä tietäkää! Minä olen herra ja teen sopimuksen jokaisen kanssa yksityisesti ettekä te saa olla mikään yhdyskunta — tai muutoin marssikaa maantielle!»

Nyt ei palkkatyöläinen enää tunne mitään yhdyskuntaa eikä isänmaata, minkä jäsen hän olisi. Jokainen yksityinen pysyy yksityisenä ja kapitalisti huutaa hänelle: Minä olen sinun ainoa jumalasi!

Koko taloudentutkijain laajasta laumasta ei yksikään ole tätä proletareja kohdannutta sielullista ryöstöä, tätä palkkatyöläisten kaiken oman elämän sisällön täydellistä tuhoamista niin käsittänyt eikä niin esittänyt kuin Karl Marx, tuo suuri sielunelämän tuntija. Kaukana siitä, että hän olisi kuvannut ainoastaan taloustoiminnan »aineellista» kulkua. Hän on esittänyt aikamme koko sielunelämän, koko sen ajattelun, tahdontoiminnan ja tunnesisällyksen, ja ne, jotka sanovat, ettei Marx pane huomiota asiain henkiseen tai siveelliseen puoleen, eivät todellakaan tiedä, mitä puhuvat. Ei ole olemassa yhtään sen vertaista siveysopin ja sieluntutkimuksen mestariteosta kuin »Pääoma»-teoksen ensimäisen nidoksen kolmas ja neljäs osa.

Työväenjoukkojen sielunelämän tähdettömään yöhön valahtaa nyt äkkiä valovirta, joka saa sokeat näkemään ja epätoivoiset toivomaan ja opastaa eksyksissä harhailevat oikealle tielle. Mitä tietävät siitä ne, jotka kirjoja lukevat ja kirjottavat! Mutta me, jotka monasti yömyöhään kaksin haastellessa tai kokouksissa henkeään pidättäen kuunteleville, itsensä ja maailman suhteen jo epätoivoon joutuneille työläisille olemme Marxin opeista ammentaneet uutta elämänsisältöä, me jotka itse värisevin tuntein olemme nähneet noiden yösieluisten riemun-väristyksen löytäessään vihdoinkin valkeuden, elämänsä tarkotuksen, kadottamansa yhteenkuuluvaisuuden muuhun maailmaan, me tiedämme, mitä Marx on työväelle.

Köyhälistön yöt eivät kyllä olleet unia vailla. Monia ihania unelmia uudesta elämästä ja maallisesta autuudesta oli ollut työntekijän mielessä jo ennenkin kuin känestä tuli marxilainen sosialidemokrati. Kauniita unelmia — haaveita, utopioja! Toteutumattomia toiveita.

Joukoissa on aina unelmaisesti liikkunut toinen hengenelämä kuin hallitsevisssa luokissa. Joukkojen ajatus on kaikkina aikoina ollut toisenlaista kuin hallitsevien, sen on aina täyttänyt toisen maailmanjärjestyksen aavistelu, sellaisen ihmisten totisen yhteiselämän aate, jossa ei olisi herroja ja renkejä, yltäkylläisiä ja nälkäisiä.

Mutta aatteet ja unelmat eivät itsessään pääty töihin, ja niinpä jäivät suurten utopistienkin ihanat luomat toistaiseksi vaikutuksetta. Mutta ne hedelmöittivät tiedettä, ennen kaikkea kansantaloustiedettä. Joukoista kaukana, kuin toisessa maailmassa, oppineiden kammioissa, kokoontuvat sosialismin runsaat aatteet Thomas Moren ajoilta Robert Owenin aikoihin silmänkantamattoman laajaksi ja järjestymättömäksi joukoksi — kaukana maasta kuin taivaan pilvet. Useimmista utopisteista oli vallan kaukana se ajatus, että sen ajan työläiset itse toimivasti olisivat olleet tekemisissä tämän sosialismin kanssa. Vielä vähemmän voivat he uskoa, että nykyinen olevainen talousmuoto olisi yhteydessä sosialismin kanssa. Pikemmin pitivät he tätä sosialismin ehdottamana, sovittamattomana vastakohtana. Heidän sosialisminsa oli enkelien maailma — köyhälistöläinen ei todellisuudessa ollut enään edes ihminen; heidän sosialisminsa edellytti hallitsevien tai ainakin jonkun miljonäärin epäitsekkyyttä, tämä epäitsekäs sen tiloillaan »panisi täytäntöön» — todelliset hallitsevat, kapitalistit, olivat ihmiseksi muuttunut omanvoitonpyynti. Ei, ei, tämän maailman kanssa ei sosialismilla ollut yleensä mitään tekemistä. Taivaan pilvillä ja janoavalla maalla — sosialismin hengenaarteilla ja alhaalla olevalla köyhälistöllä ei ollut mitään toistensa kanssa yhteistä.

Tutkijana tuli Karl Marx olevaisen kapitalistisen talousjärjestelmän maan päälle ja sosialismin aatemaailmaan.

Nähdä se, mitä on, ja käsittää todellinen, siinä tutkijan ensimäinen tehtävä. Marxin edeltäjistä näytti kansantalouden todellisesti olevaiselta esineet, »tavarat», pääoma esineenä ja tavarana. Marx näki ensikertaa ja heti ihmisen kansantaloudessa: että »esine» puuvillalanka sisältää ja ilmaisee kapitalistin ja hänen työläisensä, »puuvillankehrääjä»-tuottajan ja kauppiaan j. n. e. välisen suhteen, että langan alempi hinta samalla voi merkitä kehrääjän kurjuutta ja kapitalistin voittoa, että taloudellinen esine lyhyesti sanoen todellisuudessa on ihmisten yhteiskunnallinen suhde, se tieto on Marxin ajattelun ensimäinen hedelmä. Sen saavuttamiseksi tarvittiin mitä terävimpiä logillisia toimietuja ja mitä tarkimpia käsiteselvittelyjä — mutta nekään eivät riitä porvarilliselle kansantaloustieteilijälle todistukseksi.

Mutta työläinen ei tarvitse tälle väitteelle todistusta, hän kokee joka päivä elämässään sen totuuden. Kauppias asettaa lämpimät kudotut paidat näyteakkunaan eikä tiedä niistä muuta kuin että niiden tulee tuottaa rahaa, voittoa; ostaja näkee ne, tietää, että ne lämmittävät ja muuten maksavat rahaa. Paleleva vaimo, joka ne on kutonut eikä nyt voi itse niitä ostaa, kun pieni palkka jo aikoja on mennyt syömiseen, näkee nämä paidat toisin tuntein ja ajatuksin. Hänen sielunsa sielujen edessä on kutomasali, ovat työnjohtajat, on kapitalisti, joka ankarana herrana on lähettänyt hänet menemään pieni palkka kädessä, ja nyt on hänen edessään hänen työnsä tuote, kolmannen omana, varustettuna korkean hinnan määrällä. Koko teknillisen historian, mutta myöskin esineen arvo- ja hintahistorian käsittää hän, ja kun hänelle sanotaan, että se johtuu yhteiskunnallisesta suhteesta, jossa hänellä on ollut työvoiman osa, kun hänelle puhutaan työstä ja liikatyöstä, arvosta ja lisäarvosta, arvosta ja hinnasta, ei hänelle sanota mitään uutta, hän ei todellisuudessa saa oppia, hänen nimettömille henkilöllisille kokemuksilleen annetaan vaan nimi ja puetaan ne logillisen käsitteen muotoon, lausutaan vaan hänen oman elämänsä laki.

»Niin, sitä on meidän elämämme!» Tämä työläisten itsensä tunteminen Karl Maxin ajattelussa herättää jokaisen huomiota, joka luennoi työläisille Marxin opeista. Olisi sangen mieltäkiinnittävää ja maksaisi vaivan, osottaa Marxin ajattelun pää-oppeihin ja erikoisiin kaikkein hienoimpiin tuloksiin nähden, miten niissä saa ilmauksensa ajan joukkojen elämä, ruumiillinen ja henkinen, mutta se johtaisi meidät nykyisestä tehtävästämme liian kauaksi.

»Niin, sitä on meidän elämämme! Se on »täydellistä ihmisen häviämistä» meistä! Niin me olemme luokka, joka merkitsee kaikkien tähänastisten luokkien ja säätyjen häviötä! Ja me käsitämme siis kyllä, että kaikki tähänastiset mielikuvat maailmasta ja ihmiskunnasta ovat meille mielettömiä! Mieltä vailla myöskin koko meidän elämämme meille itsellemme!»

Mutta odotapas! Mieltä vailla — niin jokaiselle yksityiselle erikseen. Mutta tässä käskee Marxin ajattelun jättiläisvoima pysähtymään. Ei enään aivan mieltä vailla nykyäänkään, tämänkään talousjärjestelmän piirissä, tämän kapitalismin kuivuneen, aution maan päällä.

Ettekö sitten näe — teidän yksilöllinen työnne on pelkkä sarja älyttömiä eriskummallisia ruumiinliikkeitä, työpajassa ette ole mitään muuta kuin satunnaisesti vierekkäin asetettuja vieraita ettekä oikeudellisesti mikään kunta. Mutta sittenkin olette te kaikki yhdessä monipäiväinen, tuhatkäsivartinen kokonaistyöläinen, todellinen työkunta. Ja sen käsissä syntyy ilmiselvästi työntuote, arvo! Vaikkapa laki nykyään vielä kieltääkin tältä kokonaistyöläiseltä kuntaoikeuden, on se siitä huolimatta olemassa ja toimii, se on, se on todellisuudessa! Tuotanto on muuttunut yksilöllisestä yhteiskunnalliseksi sosialiseksi, sosialistiseksi! Sosialismi on syntynyt kapitalismin keskellä, syntynyt teissä ja teidän kauttanne.

Niin, teistä on hävitetty yksilöllisyys, teidän olemassaololtanne otettu kaikki yksilöllinen elämän arvo — mutta sama kapitalismi on teissä synnyttänyt yhteisyydentunnon, joka tähän asti on ollut oppineiden ja ihmisystävien unelmana, synnyttänyt sen tuotannon alalla. Täytyy, teitä yksilöllisesti riistääkseen, vasten tahtoaan järjestää teidät yhteiskunnallisesti, on hävitetty teidän verenheimolaisuusperheenne, teidän paikalliskuntanne, vapauttaakseen teidät kaikista ehdoista mielivaltaisesti riistettäviksi, mutta teidät on sensijaan asetettu jäseniksi työperheeseen, työkuntaan.

Konetta on käytetty tehdäkseen teidät yksilöllisesti orjiksi — jos joku ajattomaan aikaan päästää rataskoneiston käyntiin, murskaa kone hänet, ja siinä tarkotuksessa, että te palvelisitte vain yhtä ainoata jumalaa, konetta = pääomaa, on teiltä riistetty kaikki omaisuus, tehty teidät omaisuudettomiksi. Oikeudellisesti ette te omista muuta kuin itsenne, mutta ette mitään paitsi itsenne. Ja katsos, teille on kumminkin yhteisössä täytynyt antaa kone käteen, ja kuntana, kokonaistyöläisenä, vallitsette te todellisuudessa sitä! Todellisuudessa olette te kokonaisuutena maailman kaikkien koneiden herroja, jos te vaan ajattelette ja toimitte kuntana ja tahdotte olla omia herrojanne.

Kas, nyt virtasi yhdellä kertaa sosialismin ääretön ajatusrunsaus oppineisuuden korkeuksista hedelmöittävänä sateena alas köyhälistön kuivuneeseen janoiseen maahan. Tiede ja työ ovat yhtyneet eikä missäään utopialaisten unelmamaissa, vaan tehdastyön jokapäiväisessä käytännössä.

Mikä näytti olevan työväestön vaarallisempi vihollinen kuin tiede? Se se kapitalismin palveluksessa keksi koneen toisensa jälkeen, se mullisti kaikki työtavat ja saattoi yhä enempi ihmisiä köyhälistöön vajoamaan, yhä suuremmissa määrin korvasi köyhälistöläisten työn! Ja saman tieteen pitäisi nyt olla kääntynyt voitoksi köyhälistölle?

Köyhälistöläinen, joka vielä henkisesti on taloudellisporvarillisen elämän piirissä, kiroo omaa elämäänsä, hänen sielunsa ikävöimisen esineenä on aikaisempi talousmuoto. Kuta enempi hän perehtyy oloonsa, sitä enemmän valtaa ja voittaa hänet teknikan ihailu, sitä enempi kiduttaa hänen aivoaan ristiriita: Tämä teknika säästää työtä, mutta se ei säästä sitä vaan; se säästää työtä ja lisää minun työtuskaani. Tämä teknikan alinomainen muuttaminen — mistä tulee se ja mihin johtaa se?

Niin herää työläiselle, jolle kysymys: mistä ja mihin esi-isiemme mielessä on tullut ratkaisemattomaksi ja mielettömäksi, nykyisin kysymys viimeisistä perusteista ja päämääristä — ei filosofisen mietiskelyn tuloksena, vaan elämän välttämättömyyden aiheuttamana, elämänkysymyksenä. Ja Marx antaa hänelle tässäkin ensi kertaa vastauksen. Hän ei vain kuvaa kapitalistista yhteiskuntaa, sellaisena kuin se on, hän selittää myöskin sen kehityksen lain: Pääomien jatkuva kasautuminen toisella, palkkatyöläisten toisella puolen; edistyvä kapitalismi täällä, edistyvä yhteiskunnallisentaminen tuolla. Ja tämä muutos tapahtuu vuorottain vaihtelelevan ylituotannon ja liikepulan aallon muodossa.

Ne ovat oppilauselmia, jotka teoretisesti vain suurta oppineisuutta käyttäen voi johtaa periaatteistaan, yhtä vaikeasti kuin maanpallon kiertämisen auringon ympäri kiertotähden radoista. Tätä matematista todistusta emme nykyisin enään tarvitse, me havaitsemme nämä liikkeet nykyään välittömästi sellaisina. Työläinen, joka on talouden keskellä, itse asioiden parissa, näkee itse tämän asian eikä erehdy. Ei siksi, että hän itsessään olisi viisaampi kuin muut ihmislapset, vaan siksi, että hän, ensiksi tuskaisasti paljastettuna kaikista perinnäisistä kuvitteluista ja ennakkoluuloista, väkivaltaisesti riisuttuna kaikesta omistamisen halusta, on heitettynä keskelle taloudellisen elämän virtaa. Tuotannon tai liikepulan laajeneminen — oppineelle ajatuslajeja, kapitalistille voittokeinottelua, työläiselle ylitunteja, sangen tajuttavia ylitunteja ja yhtä tajuttavaa työttömyyttä. Kapitalismin kehityshistoria on palanen jokaisen työläisen yksilöllistä historiaa, ei pelkkää mietiskelyä, jolta se oppineista voi näyttää. Nuoret työläiset kuuntelevat — aarre sydämessä — usein vain puolella korvalla, kun näistä asioista puhutaan; mutta vuosikymmenessä, itse nähtyään kapitalismin aallonkäynnin, johtuvat he itse sen tajuamaan, he eläen ja kasvaen johtuvat Marxin ajatuksenkulkuun. Mikään ei ole hullumpaa kuin porvarillinen lörpöttely, että etupäässä nuoret työläiset nuoruuden kevytmielisyyden ja mielenlaadun vuoksi ovat sosialidemokrateja. Päinvastoin. Nuoriso vaatii oikeuttaan; pyrkimys kodin perustamiseen kaikkine rakkaine ja epämiellyttävine vaikutteineen vallitsee heitä; ensimäinen lapsi työläisen polvella ja tuskaisa kysymys, mihin maailmanjärjestykseen lapsi tulee kasvamaan, ovat tehneet enempi sosialisteja ja marxilaisia kuin kaikki nuoruuden innostus.

Mutta työläinen, joka Marxin mukaisesti on käsittänyt tämän kapitalistisen maailman syntymän ja kehityksen, voittaa taasen maailman itselleen. Taasen saa hän vasta iloa työstään. Koneiden leikkiä, teknikan ihmeitä tarkastaa hän nyt uteliain odottavin silmin. Hän näkee ylpeänä rautaisten jättiläisten toimintakykyisyyden ja hymyilee vanhojen kurjille tuotantomuodoille; hän lakkaa ikävöimästä niitä uudelleen olevaisiksi. Tehtaan hämmästyttävä tarkkuus, ankara tarkotuksenmukaisuus, ankara järjestys herättävät hänessä pakostakin kunnioitusta. Hän alkaa vaatia kaikkialla taloudessa ja elämässä noudatettavaksi järkevää toimintaa! Kaikki uudenaikaista, kaikki järkevää myöskin kunnassa ja valtiossa! Kaikkialla tieteellinen työtapa käytäntöön, myöskin koulussa ja virassa! Älköön välitettäkö hulluista perinnäisistä seikoista, älköön tingittäkö järkevästä! Hehkuva innostus tieteeseen ja teknikaan, hehkuva uudistusinto ovat hänen aivoissaan vähitellen tapahtuvan mullistuksen ehdottomia seurauksia.

Ja kuten kone joka päivä hänen nähtensä tekee mahdollisen mahdottomaksi, niin täyttää hänet luja usko siihen, että ihmishengelle ei mikään ole mahdotonta eikä ihmistahdolle mikään saavuttamatonta.

Mutta sittenkin tapahtuvat kaikki teknilliset mullistukset työväestön kustannuksella ja jokainen uusi isku, joka sitä kohtaa, ruoskalla pakottaa sen vastustuksen. Tieteen syy ei ole, vaan kapitalistisen talousjärjestelmän, se, että kaikki menestys toistaiseksi muuttuu onnettomuudeksi. »Kokonaistyöläisenä» alkaa se asettua puolustautumaan ja täytyy sen sitä varten eri liikkeissä, eri tuotannon aloilla, koko maailmassa järjestyä kokonaistyöläisenä ja saada »työkunta» kuntana oikeudellisesti tunnustetuksi. »Kaikkien maiden köyhälistöläiset, liittykää yhteen!» Hän tietää Marxin opettamana, että hänen niin täytyy, ja siksi tahtoo hän sitä kaksinverroin, vaistomaisesti ja tietoisesti. Nyt ei sosialismi ole vain köyhälistön aatesisältö, vaan sen elävä tahto.

Sosialismi muuttuu yhden luokan maailmankatsomuksesta valtiolliseksi puolueeksi, työn maailmanpuolueeksi, joka johtaa koko eteenpäin pyrkivää ihmiskuntaa. Ja niin on. Marxin sanojen mukaisesti, köyhälistöläinen täydelleen kadotettuaan ihmisen, löytänyt ja voittanut osakseen ihmiskunnan, voittanut myöskin sen, että koko maailmankuva on sopusoinnussa yksilöllisen olemisen kanssa. Uusi maailma on siinnyt historian kohdussa, ja me odotamme hetkeä, jolloin se vallitsevana astuu elämään, suurempana ja kauniimpana kuin mikään entinen.

Tieteen ja työn, ajattelun ja teon, tutkimisen ja valtiollisen taistelun luomasta yhtymisestä on Karl Marxin henkilö elävä esikuva, hänen omien aatteidensa näkyvä ilmenemismuoto. Valtiollisena esitaistelijana ja pakolaisena, Kölnin, Parisin, Brüsselin ja Lontoon välillä, agitatorina ja vallankumouksen järjestäjänä tutkii hän kansantaloustieteen peruslakeja. Kesken »Pääoma»-teoksensa valmistelun perustaa hän Internationalen ja johtaa sitä. Ollen kaikki länsimaiden sivistykset omaava mies, tiedoltaan ja kyvyltään saksalainen, ranskalainen ja englantilainen yhdellä kertaa, muukalainen kaikissa maissa ja kumminkin halliten kaikkien maiden hengenaarteita, edustaa hän ruumiillisesti Internationalea ja johtaa sotaa kaikkien maiden hallitsevia luokkia vastaan, samalla kun hiljaisessa ajattelukammiossaan tutkii porvarillisen maailmanjärjestelmän salaisimpia sokkeloita. Niin kutoi hän ajan humisevissa kangaspuissa, tuo maailman mittaamattoman mahtavan kokonaistyöläisen pää. Ja samoin kuin hänen ajattelunsa on kaikkien maiden köyhälistöläisille tullut jokaiselle häipymättömäksi, yksilölliseksi kokemukseksi, samoin jäävät hänen aaltoilevien hiusten ympäröivän leijonanpäänsä piirteet lähtemättömästi kaikkien työtätekevien ihmisten aivoihin ja sydämeen, nyt ja kaikkina aikoina.

Takaisin sisällysluetteloon

Maanviljelys- ja talousseurojen palvelijoiden palkkaussuhteista.

Eduskunnassa on tehty anomusehdotus maanviljelys- ja talousseurojen palveluksessa olevien henkilöjen taloudellisen aseman turvaamiseksi. Lienee siis paikallaan tehdä hiukan selvää olosuhteista tälläkin alalla. Tämä on tärkeää kansan edustajiin nähden, koska heillä ei voi olla täysin selvillä tämän ammattikunnan keskuudessa vallitsevat olot.

Valtiokalenterin mukaan on tänä vuonna maanviljelysseuroja maassamme 11 ja talousseuroja 2. Nämä nauttivat kaikki valtionapua. Palveluskunnan henkilöluku saman kalenterin mukaan on tänä vuonna 195. Valtiokalenterista näkyy kuitenkin jääneen useita maanviljelysseuroja pois.

Palkkaussuhteiden selvittelyssä täytyy turvautua vuoden 1906 vuosikertomuksiin. Kaikkien seurojen vuosikertomuksia ei tätä kirjoittaessa ole sanotulta vuodelta vieläkään saatavissa. Käytän seuraavien seurojen: Vaasan-, Mikkelin-, Uudenmaan- ja Kuopion läänin, Satakunnan- ja Kajaanin kihlakunnan sekä Pohjois-Karjalan-, Keski-Suomen-, Itä-Hämeen- maanviljelysseuran, Nylands och Tavastehus läns ja Österbottens Svenska landtbruksällskap'in, sekä Oulun läänin talousseuran vuosikertomuksia vuodelta 1906.

Palveluskunnan henkilöluku näissä kahdessatoista seurassa oli 203. Palkkaussuhteet oli ilmoitettu 196 henkilön osalle. Kaikkiaan olivat seurat maksaneet vuosi-, kyyti- ja päivärahoja näille 196:lle henkilölle 295,368 markkaa 38 penniä.

Vakinaisten vuosipalvelijain vuosipalkat eri maanviljelys- ja talousseuroissa käyvät allaolevista luvuista esille:

Jatkamatta tilastoa pitemmälle saa jo käsityksen alimmista ja korkeimmista palkoista seurojen miespalvelijain keskuudessa. Naispalvelijat ovat »tasaisemmin» palkituita. Heidän palkkansa voi nousta 1,300 markkaan ja alin on 200 à 500 mk., ollen keskimäärin 600 mk.

Vertaamalla palkkaa ja toimituspäivien lukua toisiinsa, saamme seuraavia suhteita miespalvelijain palkoissa. Palkka oli keskimäärin toimituspäivää kohden:

Tämäkin jo puolestaan ilmaisee, että suuria eroavaisuuksia palkoissa vallitsee niin jokapäiväisillä toimialoilla kuin kansan piireissä liikkuvien maatalouden neuvojien keskuudessa. Luullakseni pitäisi siellä toisen saada yhtäpaljon aikaan kuin toisenkin. Kun syvemmin tutkii ammattisivistystä neuvojien keskuudessa, niin huomaa, että käytännöllisen ammattisivistyksen saaneet ovat saavuttaneet parempia ennätyksiä pienviljelijäin neuvojina kuin korkeankin tietopuolisen sivistyksen saaneet. Heidän palkkansa ei kumminkaan ole usein puoltakaan tietopuolisen sivistyksen saaneiden palkoista ja heidän toimintansa osoittaa mitä suurinta ahkeruutta.

On siis tarkoin tutkittava miten olot ovat järjestettävät, ennenkuin tätä virkakuntaa mennään vakinaiselle palkalle asettamaan.^[1*] Meidän sos.dem. puolueen edustajain on ennen kaikkea pidettävä silmällä pienviljelijäin ja eritoten torppariväestön etuja. Tämä sitä enempi alalla, joka koskee ammattiohjeiden antamista. Sitäpaitsi on tätä palkkakysymystä pohdittaessa otettava huomioon, mikä merkitys maanviljelys- ja talousseuroilla on varsinaiselle kansalle, maalaisköyhälistölle.

Nykyiset maanviljelys- ja talousseurat ovat nimittäin pääasiallisesti suurtilallisten käsissä olevia virkakoneistoja, jotka eivät suinkaan valvo pikkuviljelijäin, siis etupäässä torppariväestön etuja. Päinvastoin ovat ne kiristämässä torppariväestöä ja kuolettavat viimeisenkin itseluottamuksen torppareista. Siitä on selvänä esimerkkinä Turun talousseuran sekaantuminen eduskuntatöihin jarruttajana.^[2*]

Hyvin valaisee maanviljelys- ja talousseurojen virkavaltaisuutta tilasto niiden johtokunnissa olevista henkilöistä. Edellä mainittujen vuosikertomusten mukaan oli näiden seurojen johtokunnissa:

Tämä tilasto puhuu synkkää kieltä seurojen virkavaltaisuudesta.

Koska meidän päämäärämme on ajaa torpparien ja muun maalaishöyhälistön etuja, täytyisi meidän perustaa maanviljelysseuroja torpparien maatalouden kohottamiseksi ja puhua sitte vasta maanviljelysseurojen kenkilökunnan palkoista ja niiden tekemisestä vakinaisiksi toimiksi. Luulen, että nykyisen valtiopäiville tehdyn anomuksen kannattamisella tuemme porvarillista agitatioonia. Johtokunnissa ollaan aina valmiit karttamaan sosialistien palvelukseen valitsemista, joten neuvojain täytyy taipua agiteeraamaan maanomistajain eduksi.

Nykyään ovat maanviljelys- ja talousseurat muodostumassa jonkinlaisiksi keskusvirastoiksi, joiden johtokunnat olisivat kokoonpannut kunkin seuran alueella toimivien maamiesseurojen valtuutetuista edustajista. En tiedä mitä sillä voitettanee. Nyt ovat maamiesseurat perustuslaillisten ja suomettarelaisten maanomistajan taistelutantereina vallasta pääseuran johdossa.

Miten vähän torppareilla on nykyisiin seuroihin luottamusta, siitä antaa tilasto valaisevan esimerkin. Niinpä oli v. 1906 edellä mainituissa seuroissa jäseniä:

Numerot puhuvat puolestaan.

Tähän talollisten ja virkamiesten lukuun ei ole täysin luottamista, sillä heidän suhteensa on vaikea arvata, kumpia he kulloinkin ovat. Niinpä on esim. merkitty jäsenluetteloon: Mechelin, L., Senator, Godsegare, Helsingfors.

Kumminkin on tosiasia, että torppareita oli ainoastaan 158 ja mäkitupalaisia 99 seurojen jäseninä.

Samaa kieltä puhuu puolestaan numerot torpparien osalle tulevista toimituspäivistä. Nämä jakautuvat:

Enimmän kaikista toimituksista lankeaa torpparien osalle puutarhatöiden neuvomista ja vähimmän metsänhoidonneuvomista; ollen:

Kuten näkyy, ovat torpparit ja mäkitupalaiset jääneet aivan unohduksiin näiltä »maanviljelysapostoleilta».

Ryhtymättä enempi selostelemaan oloja tällä alalla, saamme jo käsityksen siitä suuresta virkavaltaisuudesta, mikä näissä seuroissa vallitsee. Toimihenkilöt ovat jaetut työtä tekeviin ja sitä tekemättömiin, samoin kuin muillakin kapitalistien järjestämillä toimialoilla. Tämän virkakunnan taloudellisen aseman turvaamisella pönkitämme mitä aristokratisimpia edistyksen jarruttajia.

Toista on silloin, jos torpparit ja pikkutilalliset riistäyvät irti nykyisten seurojen virkavaltaisuuksista ja perustavat omia seurojaan, joissa heidän äänensä tulee kuuluviin ja samalla paikkaavat mieleisiään palvelijoita, joiden keskuudessa ei vallitse ankarat luokkaeroavaisuudet.

Vilho Leino.

Takaisin sisällysluetteloon

Vallakumouksellinen liike keskikoulujen oppilaitten kesken Tartossa.

Tartto on pieni kaupunki Liivinmaalla, mutta koska se sentään on yliopistokaupunki, niin on henkinen elämä siinä kehittyneempi kuin toisissa pienissä kaupungeissa. Käsitettävissä on siis, että nuorisonkin kesken Tartossa levisi vapaampi maailmankatsantokanta kuin muualla ja oikeastaan niin kauvan, kuin vallankumouksellinen liike virolaisten kesken oli sivistyneempien luokkien käsissä, oli Tartto vallankumouksellisen liikkeen keskipiste. Sitä myöten kuin vallankumouksellinen liike laajeni, kun se kehittyi työväenliikkeeksi, luovutti Tartto esikoisoikeutensa siinä asiassa isommalle teollisuus- ja kauppakaupungille Tallinnalle, koska Tartossa kumminkin vallitsi pikkuporvarillinen aines ja työväkeä, johon vallankumouksellinen liike voisi nojautua, oli sangen vähän.

Tartossa on monta keskikoulua. Valtion kouluja on kolme: realikimnaasi sekä klassillinen poika- ja tyttökimnaasi. Sitä paitsi on siellä yksityiskouluja, joita enimmäkseen johdetaan saksalaisessa hengessä, mikä tuntuvasti vaikuttaa oppilaihin. Yksityiskouluissa, jotka ovat virolais-kansallismielisiä, ovat huomattavimpia Hugo Treffnerin poikakimnaasi ja vuosi sitten perustettu virolainen tyttökimnaasi. Voidakseen kokonaisuudessaan käsittää vallankumouksellista liikettä keskikouluissa, pitää meidän katsoa taaksepäin ja tutustua liikkeen elinehtoihin ylipäätään.

Kymmeniä vuosia takaperin johti kansamme elämää saksalainen aatelisto. Aatelisto tuomitsi käräjillä, aatelisto johti kirkkoa ja koulua. Ymmärrettävissä on, että senaikaisissa kouluissa vallitsi täydellisesti baltilaisten paroonien henki ja että vapaampi aate-elämä, semmoisena kuin se oli vallalla Venäjällä nuorison kesken, aina pysähtyi paroonien rakentamien Kiina-muurien eteen. Koulunuoriso olikin enimmäkseen saksalaista. Ylioppilaat elivät yhdistyksissään, juopottelivat ja harjoittivat kaksintaistelua. Jos joku virolainen saavutti korkeamman sivistyksen, hukkui hän saksalaisiin ja häpesi veljiänsä. Olivathan virolaiset vasta äsken tulleet vapautetuiksi orjuudesta, olla »talonpoika ja virolainen», merkitsi sivistyneimmissä piireissä jotain alhaisempaa olentoa, jolle ei tahdottu myöntää ihmisoikeutta.

Käänne koulujen elämässä tuli hallituksen venäläistyttämispolitiikan kautta. Tuomioistuimet ja koulut muutettiin: saksankielen sijaan tuli venäjänkieli pakolliseksi oppiaineeksi. Tämä reformi pakoitti saksalaiset, jotka eivät osanneet venäjänkieltä, luopumaan viroistaan ja avasi venäläisille tien Itämeren maakuntiin. Myöskin yliopisto avattiin venäläisille ylioppilaille, jotka kokonaan muuttivat yliopiston sisällisen elämän. Entinen ylimysvaltaisuus hävisi ja kansanvaltaisuus pääsi vallalle. Luonnollista on, että saksalaiset sitä katsoivat kovin pahoin mielin, mutta he eivät kyenneet sitä estämään, koska hallitus itse politiikallaan (vaikkakin vastoin tahtoaan) edisti kansanvaltaisuutta, lähettämällä Tarttoon Sisä-Venäjän yliopistoista politisten mielipiteittensä takia karkoitettuja ylioppilaita. Hallituksen mielipiteen mukaan ei sellainen oikeus ollut vieraan kansan keskellä vaarallinen; vaan hallitus erehtyi: »kapinallinen aate» löysi täälläkin tiensä kansan keskuuteen, kansan omien poikien kautta.

Kuten ylempänä osoitimme, vapautti hallituksen venäläistyttämispolitika kansan saksalaisten sorrosta, tietysti tarkoituksella sortaa itse vielä enemmän. Vaan kansan onneksi ei venäläinen hallitus ollut niin järjestetty, että se olisi jaksanut yhtä syvälle tunkeutua kansan elämään, kuin 700 vuotta kestänyt saksalaisten hallitus. Siitä oli seurauksena virolaisten kansallisen itsetietoisuuden herääminen. Varakkaammat virolaiset panivat lapsensa kouluun ja koska nyt kieli koulussa oli venäjä, tuli useammille saksan kieli ja seurapiiri vieraaksi. Virolaisen seurapiirin tarve kasvoi sitä enemmän, mitä varakkaammiksi virolaiset sivistyneet tulivat ja mitä vieraampina he pysyivat saksalaiselle seurapiirille, jossa heitä pidettiin nousukkaina. Sanomalehdet kirjoittivat pääkirjoituksia virolaisuuden säilyttämisestä ja osoittivat kaikkien velvollisuudeksi tunnustaa itsensä kansansa lapseksi. Koetettiin vielä todistaa, että kaikki pahe ja kurjuus johtuu siitä, että saksalaiset ovat vallassa, ja jos virolaiset pääsisivät valtaan, niin tulisi kaikki hyväksi, — sanalla sanoen, virolaisten keskuudessa heräsi porvaristo, joka alkoi leipätaistelun saksalaisia vastaan saavuttaakseen käsiinsä johdon kansan yli. Koska virolainen koulunuoriso oli enimmäkseen talonpoikien lapsia, jotka jo lapsuudesta saakka olivat tottuneet vihaamaan aatelistoa kansan sortajina, on ymmärrettävää, että he innostuneina yhtyivät kansalliseen liikkeeseen ja koettivat sitä edistää kaikin voimin. Ei ajateltu ollenkaan mitä meille »Koko Viro» antaisi, vaan yleinen innostus ja suuret sanat tempasivat koko nuorison mukaan.

Mutta olot Sisä-Venäjällä muuttuivat. Vallankumous laajeni laajenemistaan hiljakseen kansan sisällä, vaan täällä se puhkesi näkyviin ylioppilaslevottomuuksien muodossa. Julkiset sanomalehdet olivat tietysti pakoitetut vaikenemaan sellaisista tapauksista, mutta sitä enemmän levitti maanalainen kirjallisuus tietoja vallankumouksellisesta liikkeestä. Koska hallituksen puolelta Tarttoon lähetetyt venäläiset ylioppilaat eivät voineet mitään saada aikaan kansan eikä työväen keskuudessa, hakivat he itselleen toimialaa koulunuorison keskellä, jolle he levittivät kiellettyä kirjallisuutta, tutustuttamalla niitä venäläiseen vallankumoukselliseen liikkeeseen. Kansallinen innostus oli nuorison saattanut ottamaan politiseen elämään osaa, olihan se tavalla tai toisella yrittänyt järjestäytyäkin. Voidakseen enemmän vaikuttaa koulutovereihinsa ja herättää niitä, kokoontuivat jotkut kehittyneimmistä julkaisemaan käsinkirjoitettua sanomalehteä, jossa pohdittiin kaikenlaisia politisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Sellaisia sanomalehtiä oli miltei jokaisessa keskikoulussa, paitsi tyttökouluissa, joissa vallitsi saksalainen henki. Sitäpaitsi olivat kansallismieliset pyrinnöissään ehtineet jo niin kauvas, ettei ajattelevan ihmisen ollut vaikea ymmärtää, että virolainen kartanonomistaja ja tehtailija yhtä hyvin osaa nylkeä työväkeään kuin saksalainenkin. Se pani sen osan nuorisoa miettimään, joka jo pienestä asti oli kärsinyt puutetta vanhempiensa taloudellisen aseman takia, ja joka sentään harkitsi keinoja päästä pulasta. Ei siis ole ihme, että vallankumouksellinen henki ja sosialistinen agitatsiooni menestyivät sellaisen nuorison keskellä. Ylioppilaiden perustamien sivistysrenkaitten kokouksiin otetttin runsaslukuisesti osaa ja luettiin huolellisesti niin kiellettyä kuin luvallistaen kirjallisuutta. Piankin löytyi sellaisia renkaita kaikissa keskikouluissa. Koska niiden jäsenet olivat velvotettuja vaikuttamaan tovereihinsa ja tekemään kiihotustyötä, niin huomattiin pian, että hajanaiset renkaat eivät jaksa johdonmukaisesti täyttää tehtäväänsä ja että tarvitaan järjestöä, joka yhdistäisi vallankumoukselliset renkaat ja johtaisi niitä. Sen johdosta perustettiin 1904 vuoden alkupuolella ensimäinen keskikoulujen liitto »Taisteluun». Siinä liitossa oli kolmesta keskikoulusta edustajia, joiden piti pitää huolta sivistysrenkaitten perustamisesta muihin kouluihin ja niiden johtamisesta.

Uusi järjestö alkoi innostuneesti työnsä; se organiseerasi koulutovereitansa ja muitten koulujen oppilaita, piti arpajaisia saadakseen rahaa kirjojen hankkimiseen ja julkaisi julistuksia, joissa osoitettiin, kuinka vähän nykyaikain koulujen sisällinen järjestelmä jaksaa tyydyttää lasten tiedonhalua ja että koulujen sietämättömät olot johtuvat yleisistä Venäjällä vallitsevista oloista ja valtiojärjestelmästä, ja että oppilaitten pitää avustaa voimassaolevan valtiomuodon kukistamista, jos he tahtovat päästä parempiin oloihin. Väärässä ovat ne, jotka kieltävät oppilaita ottamasta osaa politiseen elämään, vaan päinvastoin, nykyään Venäjällä vallitsevien olojen pakosta on jokainen oppilaskin velvoitettu ottamaan osaa politikaan. Sama järjestö pani toimeen isompia kokouksia, joissa pidettiin esitelmiä tieteellisestä sosialismista, oppilaitten liikkeen tärkeydestä ja muista kysymyksistä. M. m. helpoitti järjestön työtä vallankumouksellisten ainesten kokoamisessa myöskin Venäjän yleinen kuohuva tila, josta tiedot tunkeutuivat myöskin tavallisiin sanomalehtiin. Erittäin syvän vaikutuksen teki oppilaisiin tammikuun 22 päivä 1905. Isompi määrä oppilaita otti osaa mielenosotukseen, jonka työväki pani toimeen Pietarin tapahtumien johdosta. Runsaasti levittivät järjestöjen jäsenet julistuksia. Käsitettävissä on, että vallankumouksellinen henki oppilaitten keskuudessa ei jäänyt kouluylihallitukselta huomaamatta. Koettipa se kyllä tukehuttaa jo ajoissa sellaisen liikkeen koulussa, mutta jokseenkin turhaan; ainoastaan tammikuun 22 päivän jälkeen, kun oppilaitten mieliala oli jo siksi ärtynyt, että he kouluissa julkisesti panivat toimeen kokouksia ja pitivät vallankumouksellisia puheita, niin onnistui koulujen johtokuntain karkoittaa joitakuita oppilaita tahi pakoittaa heidät jättämään koulu; vaan järjestöä niiden toimenpiteitten ei onnistunut hävittää ja sen kiihotustyö jatkui edelleen.

Mutta vielä voimakkaamman ja tarkoitusperäisemmän vainon sai nuori vallankumouksellinen liike osakseen virolaiselta porvaristolta, joka siihen aikaan jo tunsi voimansa. Sama porvaristo, joka kansallismielisyyden heräämisen aikana kutsui nuorison jokseenkin radikalisesti taisteluun kansallisuutensa puolesta, se todisteli nyt hiljakseen, ettei nuorisolla ole mitään tekemistä politikan kanssa, jonka he siis muka voivat jättää vanhempien huostaan. Ymmärrettävissä on, että porvaristo alkoi taistelun sitä vallankumouksellista liikettä vastaan, joka avasi kansan silmät heidän »Koko Viron»-keppihevosensa suhteen. Huomaten, ettei teoretinen kamppailu paljonkaan auttanut, koetti se onneansa käytännöllisessä propagandassa. Sitä varten järjestettiin porvarillisissa perheissä tee- ja perheiltamia, joihin kutsuttiin oppilaita niin poika- kuin tyttökouluista. Myöskin koetettiin koota nuoria koululaisia virolaisen ylioppilasyhdistyksen ympärille; sitäkin varten olivat iltamat tehokkain keino. Joka taholta pyrittiin yhteen päämäärään: eroittaa koululaisia niistä piireistä, missä he mahdollisesti tapaisivat sosialisteja. Erittäinkin koetettiin vaikuttaa tyttöihin, joissa nähtiin tulevia emäntiä ja äitejä, ja joita vallankumoukselliset aatteet olisivat voineet eniten vahingoittaa. Mutta kumminkaan porvarillisilla pyrinnöillä ei ollut toivottua seurausta: ajat olivat jännittävät, ja herättivät siksi paljon ihmisiä ajattelemaan, ettei mitkään porvarilliset juhlat, tanssiaiset, leikit tai juorujaiset jaksaneet vetää nuorisoa puoleensa. Koetettiin vielä toista keinoa: järjestettiin koululaisten keskuuteen renkaita, joissa opetettiin viron kieltä ja historiaa, mutta niistä pisti liian selvään esiin niiden porvarillinen tarkoitusperä ja vallankumouksellinen osa oppilaista kääntyi pois.

Mutta nyt tulikin loppu porvariston kärsivällisyydelle: armottomasti alkoi se piestä nuorisoa äänenkannattajassaan. Erittäin innokkaasti se hyökkäsi valtion tyttökimnaasin oppilaihin, syyttämällä heitä ihan aiheettomasti heidän muka liian vapaasta käytöksestään. Koulun johtokunta katsoi vallan passivisesti oppilaittensa loukkaamista ja kielsi lasten puolustautumasta julkisesti karkoitusrangaistuksen uhalla. Mutta rankaisematta ei jäänyt porvaristokaan häpeämättömistä syytöksistään; iso osa radikalisempaa seurapiiriä hermostui jotakuinkin ja heidän äänenkannattajiinsa ilmestyi lukuisia vastalauseita. Mutta porvaristo oli sillä tempullansa aukaissut useampien silmät, ja se aines, joka vielä oli kahden vaiheella, erosi nyt porvaristosta, joka tunnusti kipein mielin, että nuoriso yhtyy sen vihollisiin, huolimatta kaikesta, mitä sen hyväksi oli tehty.

Sellaisten olojen ja ehtojen vallitessa oli vallankumouksellinen liike keskikoululaisten kesken herännyt ja kasvanut v. 1905 lokakuuhun saakka, jolloin koko Venäjä heräämisellään kohotti senkin järjestön voimaa.

Tähän saakka oli oppilaitten järjestö muodostanut osan Venäjän Sos. dem. Työväen-Puolueen järjestöstä, vaikkakin sillä oli oma kirjastonsa ja rahastonsa. Yleisen rautatielakon aikana, jolloin joka silmänräpäys toi uusia tapahtumia mukaan, ei koululaisten järjestö enää voinut työskennellä yhteydessä puolueen kanssa, vaan oli pakoitettu esiintymään itsenäisesti. Mutta koska se jo käytännöllisesti toimi itsenäisesti, niin päätettiin se myöskin muodollisesti vapauttaa puolueen välittömän johdon alta.

Lakon päivinä työskenteli oppilasjärjestö vallan uhrautuvaisesti; pidettiin kokous kokouksen peristä, julaistiin julistuksia j. n. e. Pitkän ja yksityiskohtaisen neuvottelun perästä päätettiin yhdessä niistä kokouksista hyväksyä rautatielakko, yhtyä siihen ja sulkea koulut mielenosotuksella. Tuskin oli päätös tehty, kuin ilmoitettiin, että sotamiehet ampuvat torille kokoontuneeseen kansanjoukkoon. Paikalla lopetettiin kokous ja kiiruhdettiin torille, laulaen vallankumouksellisia lauluja. Siellä oli ampuminen jo loppunut ja kansanjoukko hajonnut, jättäen paikalle kuolleita ja haavoitettuja. Toisena päivänä oli työväen mielenosotus, johon koululaisjärjestö otti osaa. Samana päivänä ilmoitti myöskin kouluhallitus sulkevansa koulut ylihallituksen käskystä epämääräiseksi ajaksi. Oppilasten tuuma, sulkea koulut mielenosotuksella, oli sillä tavalla rauennut. Mutta koska koulut kumminkin pian uudelleen avattiin, niin kutsui järjestö uuden kokouksen, jossa päätettiin olla lakossa kunnes perustuslaki Venäjällä julaistaan. Päätöksestä päätettiin ilmoittaa koulujen johtokunnalle lähetystön kautta. Johtokunta ei ottanut vastaan lähetystöä, ilmoittaen, että se vasta silloin voi suostua välipuheisiin, kun kaikki oppilaat yhtyvät yllämainittuun päätökseen. Sellaisen vastauksen jälkeen vaadittiin johtokunnalta lupaa kokouksen pitoon ja salia, jotta koulu voisi ottaa osaa kokoukseen. Sali myönnettiin; joka koulussa pidettiin kokouksia ja päätettiin suurella ääntenenemmistöllä yhtyä lakkoon. Poikakouluissa lakko onnistui koko hyvin, vaan tyttökimnaasia ei saatu kokonaan suljetuksi, vaikka kiihotustyötä tehtiin innokkaasti ja ryhdyttiin väkivaltaisiinkin keinoihin, heittämällä hajupommeja. Byrokratien hellät tyttäret istuivat hajupommienkin paukahtamisen jälkeen kouluhuoneustossa, eivätkä ensinään kadottaneet tajuntaansa.

Sillä välin oli lokakuunmanifesti tullut julaistuksi. Keskikoulujen oppilaat kokoontuivat realikimnaasin luokse neuvottelemaan koulun salissa uudesta menettelytavasta. Tirehtöri oli käskenyt sulkea ovet ja koska oli mahdotonta päästä sisään, niin päätettiin panna toimeen mielenosotus kadulla. Vallankumouksellisia lauluja laulaen marssittiin toisesta isommasta koulusta toiseen, revittiin keisarin kunniaksi nostetut liput alas ja pakotettiin toisia oppilaita yhtymään kulkueeseen. Mielenosotus oli suuremmoinen; vaikkakin koko ajan satoi rankasti, niin otti kumminkin yli 500 koululaista osaa kulkueeseen ja sitäpaitsi muita kansalaisia, jotka myötätuntoisuudesta kulkueeseen yhtyivät.

Vapauspäivien kokoukset ja yleinen politisen elämän nousu vaikutti tietysti herättävästi nuorisoon. Osanotto kokouksiin oli suunnaton ja järjestöjen jäsenluku nousi tunti tunnilta. Käsitettävissä on, että entinen järjestö, jossa oli vaan yksi edustaja kustakin sivistysrenkaasta, ei enään ollut ajanmukainen. Sen käsitti järjestö piankin ja kutsui yleisen kokouksen kokoon luomaan uutta järjestöä. Kokouksessa esitettiin uusi järjestösuunnitelma ja ja uudet säännöt, jotka tulivat hyväksytyiksi. Uusien sääntöjen mukaan oli keskikoulujen järjestö yhdistetty sosialidemokratiseen puolueeseen; jäseninä voisivat olla kaikki keskikouluissa tahi ulkopuolella kouluja lukevat henkilöt, paitsi ylioppilaita. Jäsenet olivat velvoitetut maksamaan jäsenmaksuja ja levittämään sosialidemokratisia aatteita koulutoveriensa keskuudessa. Samassa kokouksessa valittiin uusi johtokunta.

Koska sääntöjen mukaan kaikki, puoluekantaan katsomatta, otettiin vastaan jäseniksi, niin ilmestyi yhdistykseen pian sellaisia aineksia, jotka ilmoittivat tyytymättömyytensä siihen, että organisationi lukeutuu sosialidemokratiseen puolueeseen. Äänten enemmistöllä päätettiin tulla ihan riippumattomaksi puolueesta ja levittää sosialistista maailmankatsantokantaa. Kumminkin olivat sosialidemokratit johtokunnassa enemmistönä ihan viimeisiin aikoihin saakka, ja nämä vaikuttivat tietysti niin paljon, että yhdistys toimi sosialidemokratisten periaatteitten mukaan.

Koska järjestön, tahi »klubin» (kuten oppilaat itse kutsuvat yhdistystään) päämäärä jäi entiseksi, jatkoi se voimaperäisesti kiihotustyötään, panemalla toimeen kokouksia, esitelmiä j. n. e. Erittäin innokkaasti toimi yhdistys 1906 vuoden ensimäisellä puoliskolla, juuri sotatilan julistuksen ja rangaistusretkikuntain aikana. Järjestö on aina pitänyt huolta kirjastostaan. Useampia kertoja uhrattiin suurin osa rahastosta kirjojen ostoon, ja tilattiin niitä satojen ruplien edestä. Kirjoista on isompi osa tieteellisiä teoksia, paitsi joitakuita lentokirjasia. Nykyään on kirjastossa yli 300 kirjaa. Sitäpaitsi on järjestöllä vielä kaikki parhaat venäjän- ja saksankieliset sosialistiset aikakauslehdet.

Tämä oli järjestön kukoistusaika. Sotatila, rangaistusretkikuntain toiminta ja yleisen taantumuksen synnyttämä mielialan laskeutuminen vaikutti tietysti myöskin koululaisiin. Vapauspäivien innostus oli niin monta saattanut järjestön jäseneksi jolla ei vielä ollut mitään varmaa maailmankatsantokantaa. Tietysti erosivat nämä ainekset taantumuksen tullessa. Klubin kokouksiin ei otettu enää osaa niin lukuisasti kuin ennen, esitelmiä pidettiin yhä vähemmin ja vähemmin; tietysti olivat polisiolot siihen eniten syypäät, vaan yleinen haluttomuuskin näytteli siinä osansa. Johtokuntaa häiritsi klubin puolueettomuus toiminnassaan, mikä muutenkin aiheutti paljon turhaa riitaa. Koska johtokunta oli sosialidemokratinen, niin muodostivat sille sosialistivallankumoukselliset vastustuspuolueen, joka kaikissa tilaisuuksissa pyrki kukistamaan johtokuntaa. Lopuksi niiden onnistui saada johto sosialivallankumouksellisten käsiin, ja silloin nousi uudelleen vastustus heitä vastaan. Yhdistys oli päättänyt kokouksessaan yhdistyä muitten kaupunkien keskikoulujärjestöihin, asia jätettiin johtokunnan huoleksi. Mutta koska sosialistivallankumoukselliset olivat periaatteellisesti yhdistymisaatetta vastaan, niin ilmoittivat he seuraavassa kokouksessa, etteivät he voi toimia vastoin periaatteitaan. Käsitettävissä on, että sellainen johtokunnan käytös sai aikaan suunnattomia riitoja ja poisti kokonaan yhdistyksestä vähemmän itsetietoisen aineksen.

Nyt on keskikoulujen järjestön toiminta laimenemassa, sekä kansalaisten mieliala laskeutunut. Järjestön jäsenluku on vähentynyt, mikä seikka luultavasti pakoittaa muuttamaan järjestäymismuodon.

Kumminkaan ei ole koko vallankumouksellinen aines keskikouluissa kokoontunut »klubin» ympärille. Paitsi »klubia» on vielä muita organisationeja, jotka ovat toimineet jo kauvan ennen lokakuun päiviä, niin esim. opettajain seminarissa ja Treffnerin yksityiskimnaasissa omat järjestönsä. Jälkimäinen niistä yhtyi alussa klubiin, mutta siitä alkaen kun klubin toiminta laimeni, on Treffnerin koulun järjestö ollut itsenäinen. Se toimi alussa sangen tarmokkaasti ja on ehkä enemmän vaikuttanut jäseniinsä ja tovereihinsa, kuin muut koulut yhdessä, sillä on kirjasto, jossa on 250 suurta teosta. Viime aikoina on myöskin kaikissa muissa kouluissa noussut itsenäisiä järjestöjä. Ulkopuolella »klubia» olevilla yhdistyksillä on sama päämäärä ja yhteenliittymistä ovat useimmiten estäneet sangen vähäpätöiset käytännölliset syyt. 1907 vuoden alkupuolella heräsi ajatus liittyä »klubiin» ja valittiin komitea, jonka piti valmistaa liittoutumisehdot. Vaan pitkä kesäloma oli hajottanut komitean jäsenet ja sillä tavalla on asia tähän saakka rauennut.

Tietysti ei ole »klubin» ulkopuolellakaan olevilla yhdistyksillä nykyään enemmän toimintatarmoa ja innostusta kuin klubillakaan. Yleinen taantumus vaikuttaa kaikkialla painavasti. Erittäin kamalasti vaikuttivat yhdistyksiin viime aikain politiset vainoamiset: joukottain on vangittu myöskin keskikoulujen järjestöjen jäseniä.

Niinkuin ylempänä olemme nähneet, nousi vallankumouksellinen liike oppilaitten kesken samassa kuin yleinen vallankumous Venäjällä ja laskeutui sen laskeutumisen kanssa taantumuksen päivinä. Siitä voimme päättää, että uusi vallankumouksen aalto samassa nostaa uudelleen vallankumouksellisen liikkeen kouluissakin.

Marusja.

Takaisin sisällysluetteloon

Vallankumous ja vastavallankumous Venäjän Puolassa.

III.

Jos nyt otamme huomioon Puolan porvariston luonteen, minkälainen se oli vallankumouksen alkaessa, voimme helposti ymmärtää, miksi ei Puolassa vuosina 1904–1905 ole havaittavissa vapaamielistä liikettä, joka siihen aikaan esiintyi niin voimakkaana Venäjällä. Sillä aikaa kuin Venäjällä joka päivä maan kaikilta haaroilta eri kansanluokkien edustajat lähettivät anomuksensa vaatien lakiasäätävän kokouksen perustamista, eivät Puolan omistavien luokkien edustajat lähettäneet muuta kuin kolme anomusta, joista yksi, asianajajain, suuresti muistutti Venäjällä tehtyjä anomuksia, kun sen sijaan kahdessa muussa anomuksessa, joissa kuvastuivat laajempien yhteiskunnallisten kerrosten harrastukset, vaadittiin yksinomaan puolalaisia kouluja, puolalaista hallintoa ja täydellistä uskonvapautta.

Tosin kyllä kansalliskansanvaltainen puolue otti vuoden 1904 lopussa osaa Parisissa pidettyyn koko Venäjän vastustusmielisten ja muutamien vallankumouksellisten puolueitten kongressiin. Tällä ei kuitenkaan ollut oleellista vaikutusta puolueen politiikkaan. Ainoa, minkä puolue teki. oli se, että se järjesti kylissä »taistelun oikeuden puolesta» ja taistelun puolalaisten koulujen puolesta. Lain mukaan voidaan Puolan kuntien virkakielenä käyttää puolankieltä, vaan paikkakunnan viranomaiset ovat sen kieltäneet. »Taistelu oikeuden puolesta» oli taistelua puolankielen oikeuksiinsa saattamisen puolesta. Sekä »taistelu oikeuden puolesta» että taistelu koulun puolesta tapahtui siten, että kuntakokouksissa samoin kuin yksityisten henkilöitten pitämissä kokouksissa hyväksyttiin päätöksiä, joissa esitettiin samat vaatimukset, kuin mitkä sanomalehdissä olivat olleet julkaistuina. Tosin kyllä ei tätäkään taistelua riittänyt kauan. Viranomaiset alkoivat joukottain vangita tilanomistajia, talonpoikia, intelligenttejä, jotka olivat mukana päätöksiä tehtäessä. Ja silloin kansalliskansanvaltaisen puolueen johtomiehet kehoittivat luopumaan taistelusta. Muutamat heistä kulkivat vankilasta toiseen, joissa oli mainitusta asiasta vangittuja ja kehoittivat näitä nöyrtymään. Paitsi pakkokeinoja vaikutti taistelun taukoomiseen tammikuussa v. 1905 alkanut työväenlakko, josta omistavat luokat suuresti peljästyivät.

Tammikuun 22 p:n tapahtumat v. 1905 Pietarissa herättivät heti vastakaikua Puolan köyhälistön keskuudessa. Tämän kuun 24 p:nä sosialistipuolueiden kehoituksesta koko Puolan työväki teki lakon ja yhtyi muun Venäjän työväestön vaatimukseen, joka oli yleisellä, yhtäläisellä ja välittömällä äänioikeudella valittu yleisvenäläinen kansalliskokous. Lakon alkoivat kaupunkien työväestö ja kaivosmiehet, ja sitten siihen yhtyi suurin osa maalaistyöväestöstä. Lakkolaisten lukumäärä kohosi 600,000:een. Kuitenkin olisi väärin luulla, että kaikki lakkoon yhtyneet olisivat ymmärtäneet lakiasäätävän kansalliskokouksen merkityksen ja olisivat olleet valmiit taistelemaan vaatimuksensa puolesta viimeiseen veripisaraan asti. Tästä kyllä voi olla täysin vakuutettuna, mikäli se koskee Varsovan ja Lodsin työväkeä. Muissa kaupungeissa ja etenkin maaseudulla oli poliittisesti tietoisia vain vähäinen osa, muut lakkasivat työstään osaksi äärimmäisen puutteen pakottamina ja ollen tyytymättömiä valtiollisiin tapahtumiin, osaksi yhtenäisyyden tunteesta. Valtiollinen lakko muuttui kahden viikon kuluttua luonteeltaan taloudelliseksi. Vaadittiin työpäivän lyhentämistä, palkkojen korotusta ja muitten työtä koskevien ehtojen parantamista. Tämä oli ensimmäinen laaja luokkaliike puolalaisissa kylissä, eikä siitä selvitty ilman väkivaltaisuuksia. Lakkolaisjoukot kulkivat paikasta toiseen ja pakoittivat vastahakoiset yhtymään lakkoon. Lakot useimmiten päättyivät menestyksellä. Hallitus ryhtyi kuitenkin ankariin toimenpiteisiin liikkeen ehkäisemiseksi. Kaupungeissa ja kylissä toimeenpantiin joukkovangitsemisia; paikottain, kuten Varsovassa, Lodsissa, Samostjskin ja Kutnovskin piirikunnissa turvauduttiin sotaväen apuun. Tapausten uusintumisen välttämiseksi julistettiin sotatila. — Kuitenkin huhtikuussa alkoi liike uudelleen. Syntyi uusia lakkoja maalaistyöväestön keskuudessa ja talonpojat ryhtyivät uudelleen taisteluun oikeuden puolesta. Ljublinin kuvernementin Novoaleksandriassa syttyi epäonnistunut sotilaskapina. Toukokuun 1 p:nä tapahtui loistava lakko yli koko Puolanmaan. Varsovassa, jossa kansanjoukoilla on enemmän kokemusta vallankumouksen alalla ja jossa poliisiolot ovat suotuisammat kuin Lodsissa, toimeenpani Puolan ja Liettuan sosialidemokratinen puolue 20,000:miehisen mielenosotuskulkueen, jonka tarkoituksena oli vaikuttaa sotaväkeen. Joskin sotamiehet monissa paikoin tervehtivät mielenosottajia suurella innostuksella, eivät he kuitenkaan yhtyneet näihin. Päinvastoin mielenosoitus päättyi verisellä taistelulla, jossa 100 henkeä sai surmansa ja 300 haavoittui. Lodsissa toimeenpantiin myöskin muutamissa paikoissa aseellisia mielenosoituksia, joitten kuluessa mielenosoittajien onnistui menestyksellä lyödä takaisin kasakkojen hyökkäys. Toukokuun 1 p:n jälkeen jatkuvat tapaukset sarjassa; vastalauselakko mielenosoittajien pieksämistä vastaan, lakko Lodsissa, joka päättyi katusulkutaistelulla. Samaan aikaan syntyi progromiliike kylissä. Talonpojat omavaltaisesti kaatoivat kruunun ja tilanomistajien metsiä, ryöstivät viinakauppoja, kunnallishallintoja, polttaen siellä olevat kruunun paperit. Tätä kesti kuitenkin vähän aikaa ja sekin tapahtui niillä seuduin, missä talonpojat kärsivät maanpuutetta ja niitten kuvernementtien talonpoikien keskuudessa, joissa työväenliike oli kasvanut huomattavan suureksi, kuten Ljublinin, Suvalkin, Petrokovin ja Varsovan kuvernementeissa. Se oli vain vastakaikua sodan aiheuttamaan ankaraan puutteeseen, sillä ei ollut syviä juuria talonpoikien taloudellisissa elinehdoissa ja sillä sitä kesti vain lyhyen ajan. Kesällä v. 1905 ilmenee Puolassa ensi kerran myöskin tajuinen vastavallankumous. Alkuna edelliseen olivat tosin kyllä vähälukuiset yritykset tilanomistajien ja talonpoikien puolelta vastustaa lakkoja maaseuduilla; toiseen kuuluu P. P. S:n julkaisemat kehoitukset työväestölle vastustaa lakkoja; lakot olivat jo silloin tuhoisia pikkuporvareille, joilta P. P. S. odotti apua kansallisen kapinan varalle, ja joista tuntuva joukko kuului sen riveihin. — Lokakuun lakko oli Puolassa vielä paremmin järjestetty kuin Venäjällä; se sai nimittäin jonkun verran kannatusta omistavilta luokilta, jotka toivoivat köyhälistön avulla, jota he kuitenkin pelkäsivät, saavansa itsevaltiudelta jonkunmoisia armolahjoja. Lakkoa johtavan sosialidemokratisen puolueen vaikutusvalta oli suuri, suurkauppojen omistajat sulki vat omasta alotteestaan myymälänsä ja poliisin ahdistaessa he näyttivät sosialidemokratisen puolueen julistuksia selittäen, etteivät he rohkene vastustaa »komitean» päätöstä. Puolueen komitea Dombrovissa toimi kahden viikon kuluessa väliaikaisena hallituksena. Se käytti hyväkseen muutaman viikon kestänyttä »vapautta», siksi kunnes toistamiseen julistettiin sotatila, ja tällä aikaa se perusti ammattiyhdistyksiä kaikkialla Puolassa; kuitenkin ikävä kyllä, se perusti sosialidemokratisia puolueyhdistyksiä, ja näin ollen ne eivät kyenneet liittämään itseensä laajoja kansankerroksia, vaan niistä oli hyötyä P. P. S:lle sen perustaessa »puolueettomia» yhdistyksiä, jotka, tosin, tunnustivat luokkataistelun periaatteen. Myöskin oli tämä edullista kansalliskansanvaltaisen puolueen »puolalaisille liitoille», jotka eivät hyväksyneet mainittua periaatetta.

Kun lokakuun 30 p:n manifesti julkaistiin, muuttui omistavien luokkien suhde vallankumoukseen jyrkästi. Siitä lähtien ovat he selvästi olleet vastavallankumouksen kannattajia. Varsovan porvaristo julkituo tyytyväisyytensä uudistuksiin suurenmoisessa mielenosoitustilaisuudessa, jonka se toimeenpani tunnetun taantumusmielisen kirjailijan Sienkevitshin johdolla. Kansalliskansanvaltainen puolue kutsuu Varsovaan koolle talonpoikaiskongressin, ja täällä tulee määrätyksi puolueen vastainen kaksinainen tehtävä: sitkeä vastavallankumous Puolassa ja maltillinen vastustusmielisyys yleisvaltakunnallisissa kysymyksissä. Tämä kongressi, johon otti osaa 1,000 isäntä-talonpoikaa, lausui paheksumisensa vallankumouksellisen liikkeen johdosta ja piti taistelua sitä vastaan välttämättömänä, samalla kun se esitti vaatimuksenaan puolankielen pikaisen käytäntöön ottamisen ja laajan itsehallinnon Puolalle.

Joulukuussa Puolan köyhälistö taas yhtyi yleisvenäläiseen lakkoon. Mutta silloin se jo kohtasi ankaran aktivisen vastarinnan Puolan omistavien luokkien puolelta. Kansalliskansanvaltaisen puolueen jäsenet pakoittivat ase kädessä työmiehiä ryhtymään työhön; Katolilaiset papit julistivat työmiehet kirouksen alaiseksi ja kehoittivat maan asukkaita taisteluun heitä vastaan. Tästä oli seurauksena se, että m. m. Belhotovissa talonpojat polttivat erään talon, jossa asui muuan sosialidemokrati; muissa paikoin järjestettiin aseellisia joukkoja taistelemaan lakkolaisia vastaan. Kuitenkin oli joulukuun lakko menestyksellinen.

Näin päättyivät vuoden 1905 vallankumoukselliset tapaukset.

IV.

Vuosi 1906 kuului Puolassa paljon rauhallisemmin kuin v. 1905; se oli seurauksena vallankumouksellisen liikkeen seisahtumisesta koko Venäjällä, sitten kuin Moskovan kapina oli epäonnistunut.

Vallankumouksellisten tapausten luku oli hyvin pieni: yleinen, yksimielinen lakko toukok. 1 p:nä, tammikuun 22 p:n vuosipäivänä, lokakuussa, vastalauseena kuolemanrangaistusta ja kenttäsotaoikeuksia vastaan; sosialidemokratien taisteluosastojen yhteentörmäykset porvarillisten kanssa ensimäisen Duuman vaalikauden aikana, sitten kun sosialidemokratinen puolue oli hyväksynyt taktikakseen aktivivaalilakon, maalaistyöväestön lakot, pääasiallisesti P. P. S:n toimeenpanema sissisota, s. o. taisteluosastojen hyökkäykset sotilasvartiostojen kimppuun, laina- ja rautatiekassoihin, viinakauppoihin, juniin ja postikonttoreihin.

Duuman vaalilakko tosin voimakkaasti liitti toisiinsa ja saattoi vallankumouksellisiksi työväen joukkojen eturivit. Vaan paljon tuntuvammat olivat sen vahingolliset seuraukset. Kansan massojen vähemmän tietoisissa osissa synnytti se välinpitämättömyyttä valtiollisia kysymyksiä kohtaan, ja osaksi se kasvatti kansalliskiihkoina, sillä paikka paikoin, P. P. S:n agitatsionin vaikutuksesta, boikotteraus sai asukkaat asettumaan kielteiselle kannalle Duumaan nähden, kun se muka ei ollut puolalainen, vaan yleisvaltakunnallinen laitos. Kaikesta tästä voitti kansalliskansanvaltainen puolue maaperää toiminnalleen, sillä se oli ainoa puolue, joka otti osaa vaaleihin työväen ja etenkin laajojen talonpoikaisjoukkojen keskuudessa, joissa Duuma herätti suurta mielenkiintoa.

Duumaan tuli vaalien aikana valituksi yksinomaan kansalliskansanvaltaisia. — Seuraukset sissisodasta olivat vielä ikävämmät. Hetkellisen innostuksen jälkeen, joka oli seurauksena niistä kansan keskuudessa, saivat ne aikaan tässä pitkällisen lamautumisen, sillä partioretkijoukkueilta odotettiin sankaritekoja. Lisäksi hyökkäykset sotilasvartiostojen ja rahastojen kimppuun kiihoittivat sotaväkeä vallankumouksellista liikettä vastaan ja näin ollen niistä oli suurta vahinkoa vallankumoukselle. Sitä paitse ne saivat passivisia ja vieläpä vallankumoukselle suosiollisia kansanaineksia yhtymään vastavallankumoukseen. Ja vihdoin, sissisota rikkoi puoluekurin P. P. S:n riveissä, se sai aikaan suurta epäjärjestystä ja siveellistä rappeutumista sekä oli aiheena tämän puolueen hajaantumiseen kahteen osaan, josta jo olen maininnut tämän aikakauskirjan 8:numerossa v. 1907.^[1]

Mitä maalaistyöväestön lakkoihin tulee, niin niillä huolimatta siitä, että ne enimmäkseen olivat luonteeltaan taloudellisia, oli hyvin tärkeä valtiollinen merkitys. 2 vuoden kuluessa syntyi niitä noin 3,000 tilanomistajain ja talonpoikain kartanoissa ja työväestön tila parani tuntuvasti: työpäivä lyheni 25 %>; palkat kohosivat 80–90 %>; tämän johdosta tilanomistajat ja talonpoikais-isännät, joitten taloudelliseen hyvinvointiin lakot eivät voineet olla vaikuttamatta, siirtyivät peittelemättä vastavallankumouksen riveihin. Jo tammikuussa, kun ensimäinen lakko alkoi, perustivat tilanomistajat liittoja lakkoliikkeen vastustamiseksi. Ja samaan aikaan kansalliskansanvaltaiset muodostivat talonpojista taisteluosastoja samaa tarkoitusta varten. Lakkojen säikyttäminä samaan puolueeseen kuuluvat duumanjäsenet, joita kutsuttiin yhteisellä nimellä »puolalainen Kolo», toivat Duumassa esille vastavallankumouksellisuutensa. Heidän valtiotaitonsa ytimenä Duumassa oli taistella kruunun ja yksityisten maitten pakkoluovutusta vastaan, jonka vaatimuksen esittivät kaikki venäläiset vallankumoukselliset ja vastustusmieliset puolueet. Sitäpaitsi he esiintyivät hyvin epäviisaasti, sillä heidän puheistaan voi helposti huomata, että itsehallintoakin he tarvitsivat vain saadakseen sittemmin maakysymyksen ratkaistuksi paikallisilla valtiopäivillä ja tällä tavoin pelastaakseen tilanomistajain maat pakkoluovutukselta. Tässä suhteessa heitä kannatti Duuman ainoa puolalainen edistysmielinen Lednitsky, joka edusti maan koillisosaa. Sittenkuin Duuma hajotettiin, rupesi yksi edusmiehistä talonpoika Nakonetshnyi lakkoja vastaan taistelevien taisteluosaston johtajaksi. Seurauksena tästä oli täydellisiä pogromejakin; niinpä esim. Tshemernikissä, Ljublinin kuvernementissä, joka oli maalaistyöväestön lakkojen pääpaikka, kansalliskansanvaltaiseen puolueeseen kuuluvat isänmaallisen voimisteluyhdistäksen »Sokolyn jäsenet tappoivat 5 ja haavoittivat 10 henkeä, joista muutamat olivat oman puolueen miehiä, muut aivan viattomia. Syksymmällä tämän puolueen vastavallankumouksellinen toiminta yltyi. Sen jäsenet tappoivat sosialisteja kymmenittäin, kiihottivat puolalaisia työmiehiä yhtymään juutalaisiin, ja järjestivät lakkoja saadakseen viimeksimainitut eroitetuiksi työstä; erinäisissä tapauksissa he uhkasivat kostaa tehtailijoille, jos nämä rohkenevat tehdä myönnytyksiä lakkolaisille. Kansalliskansanvaltaiset järjestivät tehtailijoitten työnsulun Ljublinissa; ja sen tointa oli myöskin työnsulku Lodsissa, joka julistettiin lokakuussa v. 1906.

V.

Siirrymme sitten vuoden 1907 tapauksiin, jonka kuluessa saattoi selvästi huomata vallankumouksellisen liikkeen heikkenemisen ja vastavallankumouksen voimistumisen. Ymmärtääksemme asiain kulkua täytyy meidän tehdä pikainen silmäys Puolan taloudelliseen tilaan vuoden 1907 ensi puoliskolla. Vuoden 1906 alusta kesäk. 1 p:ään v. 1907 voidaan huomata, että Puolan teollisuus on jonkun verran kohonnut. Ahdinkotila jatkuu vain rakennus- ja metalliteollisuuden alalla. Kutomatehtaissa taas tehdään työtä täydellä voimalla. Rahamarkkinoilla ovat näitten tehtaitten osakkeet kallistuneet. Savertsin kutomotehdas maksoi v:lta 1906 osakkailleen voitto-osuutta 6 ³⁄₅ %; Geier & kumpp. Lodsissa — 5 %; samallainen ilmiö on huomattavissa kivihiiliteollisuuden atalla. Jos otamme huomioon sen seikan, että tehtailijat tavallisesti koettavat salata tulojensa todellisen suuruuden, ja myös muistamme, että ulkomaalaiset tehtailijat pitävät 5 % täysin tyydyttävänä voittona, niin huomaamme, ettei Puolan teollisuutta enää uhannut ahdinko. On luonnollista, että työmiehet ahdinkotilan, vainojen ja kiihkeän taistelun uuvuttamina antavat suuren arvon ansaitsemismahdollisuudelle, kun teollisuus on päässyt virkoamaan, eivätkä he enää ole niin herkkiä seuraamaan eturiviensä taistelua. Tässä on pääsyy vallankumouksellisen liikkeen seisaukseen v. 1907. Kansanjoukkojen voimien nääntymistä edisti epäilemättä tuntuvasti Lodsin työnsulku. Tämä tapaus on tärkein Puolan työväestön elämässä v. 1907.

Siinä muutamain Lodsin tehtailijain ja 23,000 kutojan välisessä taistelussa olivat vastakkain koko Puolan porvaristo ja koko Puolan työväenluokka. Vallankumouksellisten puolueitten avulla työnsulkua kestettiin 18 viikkoa. Ensi näkemältä se päättyi tehtailijain voitolla, vaan tämä voitto oli hyvin epätäydellinen ja se ostettiin kalliilla hinnalla. Tehtailijat, osoittaakseen oman mahtinsa, eroittivat umpimähkään 98 työmiestä ja tämä oli muka oleva merkkinä siitä, etteivät he tahdo kostaa täysin tunnetuille vallankumouksellisille, vaan että he tahtoivat rangaista koko työväen massaa näissä 98:ssa miehessä. Ei edes puolueeton tuomari työväestölle vihamielisestä leiristä — rahaministeriön edustaja Neumann — koeta salata tämän voiton kuviteltua merkitystä. Hän sanoo: »Kutomatehtailijain taktikasta ei ollut toivottuja tuloksia.» Työväestön itsepintaisuutta ei saatu murretuksi. Itse asiassa työväestö ainoastaan pienellä äänen enemmistöllä päätti alistua, kun samalla suuri määrä heistä oli jäänyt kokoukseen saapumatta. Sitä paitse tehtailijoille koitui suurta aineellista vahinkoa työnsulusta. Työmiesten vahinko nousee 3,600,000 ruplaan. Tehtailijoiden vahinko 4,400,000 ruplaan, jota paitse muutamat markkinapaikat siirtyivät moskovalaisille tehtailijoille.

Yhtenä työnsulun tärkeimmistä seurauksista, joka on hyvin vaarallinen sosialidemokratialle ja koko työväenluokalle, on vastavallankumouksellisen taisteltavan muuttuminen toisellaiseksi. Kansalliskansanvaltainen puolue huomattuaan, ettei terrori, olkoonpa sitte, että työväenliikkeen johtajia murhattiin tai että käytettiin työnsulkuja, kyennyt pysäyttämään tämän liikkeen kehitystä, on luopunut terrorismista ja toiselta puolen on se ruvennut pakinoihin kansanjoukkojen kanssa, mielistellen, selitellen ajavansa heidän etujaan ja moittien tehtailijoita, toiselta puolen koettaen herättää epäluuloa sosialidemokratiaa vastaan, todistaen, että sen taktikka on turmiollinen joukoille. Näitä keinoja käytti kansanvaltainen puolue Lodsin työnsulun aikana. Työnsulun jälkeen se on innolla ryhtynyt järjestämään puolueettomia ammattiyhdistyksiä n. k. »puolalaisia liittoja», ja näiden avulla se koettaa saada käsiinsä johdon työväen taloudellisessa taistelussa, heikentääkseen siten luokkien välistä jyrkkää ristiriitaa, siirtääkseen joukkojen huomion laajoista valtiollisista ja luokkakysymyksistä arkipäiväisiin huoliin ja näin kukistaakseen työväen koko luokkataistelun. »Puolalaisten liittojen» toiminnan perusteena on luokkaetujen sopusointu. Mutta saavuttaakseen vaikutusvaltaa kansanjoukkojen keskuudessa, jotka ovat kasvatetut luokkataistelun hengessä, on se ollut pakotettuna tuon tuostakin luopumaan tästä periaatteesta.

»Puolalaisiin puolueettomiin liittoihin» onkin keräytynyt yli 45,000 työmiestä. Sen sijaan sosialidemokratisen puolueen ammattiyhdistykset eivät vuoden kuluessa ole suurentuneet, ja niihin kuuluu, kuten vuosi sitte, 35,000 jäsentä. Puolueettomiin yhdistyksiin, jotka ovat luokkataistelun kannalla, lukeutuu vain 25,000 miestä.

Kuitenkin huolimatta siitä, että vallankumouksellinen liike on heikennyt ja vastavallankumouksellinen voimistunut, ei sosialidemokratinen liike ole lähimainkaan surullisessa asemassa. Se otti osaa II:n ja III:nnen Duuman vaaleihin ja, kuten kokemuksesta kävi selville, on sen vaikutusvalta työväenkuuriassa paljoa suurempi kuin muitten valtiollisten puolueitten ja samalla kertaa huomattiin myöskin, että tämä vaikutusvalta on kasvamaan päin. Ja jos se ryhtyy perustamaan puolueettomia ammattiyhdistyksiä, niin sen vähitellen onnistuu tunkea kansalliskansanvaltainen puolue pois työväen keskuudesta ja saattaa ammattiliike yhtenäiseksi liikkeeksi, niin että, tällä tavalla, nopeasti lähenee se hetki, jolloin valtiollinen ja ammatillinen työväenliike sulavat toisiinsa ja vallankumouksellinen työväenliike Puolassa saa ankaran sysäyksen.

Siis, mikä on loppujen lopuksi syynä vallankumouksellisen liikkeen heikkenemiseen ja vastavallankumouksen kasvamiseen Puolassa?

Ennen kaikkea ylempänä esitetyt vallankumoukselliset syyt, joitten avulla vastavallankumouksen on onnistunut voittaa jalansijaa, tosin kyllä vähän ja epämukavasta työväen keskuudessa. Sitte — Puolan omistavien luokkien ja, niitten joukossa, talonpoikien vastavallankumouksellisuus, joka on ollut seurauksena sekä Puolan kapitalismin kehityksen erilaisesta luonteesta, että enemmän järjestetystä työväenliikkeestä, kuin mitä muualla Venäjällä on.

Mitä mahdollisuuksia on vallankumouksella Puolassa tulevaisuudessa?

Vallankumouksellinen liike syntyy Puolassa vasta silloin, kun siihen tarjoutuu sopiva tilaisuus yleensä koko Venäjällä sekä eritoten Puolassa. Ja tämä tilaisuus voi sattua hyvin pian. Joskin muutamilla teollisuuden aloilla on nykyään huomattavissa kehitystä, niin ei läheskään kaikilla aloilla ole asianlaita sama, ja sitä paitse ei tällä kehityksellä ole varmaa perustaa.

Venäjän valtiollisen järjestelmän epävakaisuus, valtion luoton heikkeneminen, maasuhteitten sekavuus — kaikki tämä on hyvänä takeena vallankumouksellisen liikkeen elpymisestä lähitulevaisuudessa.

Sosialidemokratien tehtävänä nykyhetkellä on voimakkaalla agitatsionilla ja laajojen työväen joukkojen järjestämisellä valmistaa nämä joukot uuden vallankumouksellisen liikkeen varalle siihen määrään, että ne mahdollisimman tehokkaasti voisivat hyväkseen käyttää vallankumouksellista liikettä Venäjän valtiollisen järjestelmän kansanvaltaistuttamisen ja etenkin työväenluokan etujen hyyäksi.

K. Zalewskij.

Takaisin sisällysluetteloon

Katsauksia.

Politiikka.

Valtiopäivätyöt ovat nyt kuumimmillaan, kestettyään jo kuukauden verran. Verrattuna viimevuotisiin ovat nykyiset valtiopäivät tähän saakka olleet verrattain rauhalliset. Edeskunnalle jätettyjen asiain valiokuntiin läbetteleminen on sujunut nopeaan ja ilman pitkiä sananvaihtoja eri puolueitten kesken. Ainoastaan torppariasiasta syntyi pieni keskustelu kun toveri Sulo Vuolijoki evästyksenä viittasi torpparien yleiseen kokoukseen viime tammikuulla ja sen vaatimukseen saada vuokralakikysymys nopeaan ja kokouksen vaatimusten mukaiseen ratkaisuun ja tämän johdosta varotti porvareita jarrutuksesta. Suomettarelaisten pää, itse Danielson-Kalmari, ei malttanut olla tähän vastaamatta, esiintuoden m. m. että pahimmat torppariasian jarruttajat ovat sosialistit mahdottomine vaatimuksineen ja lausuen toivomuksenaan, että torpparitkin ennen pitkään (puhuja toivoi kai ennen ensi vaaleja) huomaisivat, että juuri sosialistit ovat torpparien etujen todelliset vastustajat!

Tavaton joukko asioita on nykyisillekin valtiopäiville kertynyt. Hallitus on tehnyt 8 armollista esitystä ja Eduskunnan taholta on jätetty 31 esitysehdotusta ja 198 anomusta. Suuri joukko niistä täytyy näin ollen näilläkin valtiopäivillä jäädä käsittelemättä. Kunhan vaan hallitus edes niistä ottaisi onkeensa ja koettaisi armollisina esityksinä eduskunnalle jättää sellaiset asiat, jotka kansa edustajansa kautta on tärkeimpinä ja kipeimpinä esittänyt. Suurta toivoa ei tästä kuitenkaan liene, sillä meidän hallituksellamme on se omituinen parlamentaarinen ominaisuus, että se antaa Eduskunnan tietää huutia. Esimerkiksi kieltolakiasiassa.

Huomattavin elonilme valtiopäivien istuntokauden ensimäiseltä kuukaudelta ovat kuitenkin välikysymykset. Ensinnäkin ne kolme valtiollisen aseman ja Venäjän duumassa Suomen asiasta tehtyjen välikyselyjen johdosta. Tulos niistä oli jotenkin laiha, joskaan asian johdosta syntynyt keskustelu ei ole merkitystä vailla. Perustuslaillinen hallitus ensinnäkin selventi asemansa ilmoittaen olevansa täydellä paluumatkalla, valmistautuvansa neuvotteluihin venäläisen taantumuksen kanssa ja jo sitä ennen varmuuden vuoksi osoittaneensa altista mieltänsä vangituttamalla joukon venäläisiä vapaudentaistelijoita Suomessa, luovuttaakseen ne »ison isänmaan» taantumukselliselle pyövelijoukolle. Suomettarelaiset tähän lisäsivät silmiin nähtävällä tyytyväisyydellä, että kaikki tämä olisi täytynyt tehdä jo aikaisemmin ja että heidän entinen myöntyväisyyspolitiikkansa myöskin vastustajain taholta näkyy saavan tunnustusta. Jos asian ytimeen pyrkii, niin täytyykin tunnustaa, että porvarilliselta kannalta katsoen meidän porvariemme menettely on helposti ymmärrettävissä. Mitä olisi voitettava turhasta vastustuksesta heillä, jotka jo ovat olleet henki-kurkussa sen vähäisen vallankumouksellisen puuskan johdosta, jossa viime vuosina olemme eläneet. Joskin venäläinen nagaikka heillekin voi tuoda katkeroita seurauksia, on se kuitenkin samalla vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen »varma tuki». Ja olojen pakosta luisuvat porvarillisemme täten yhä syvemmälle taantumuksen syleilyyn. Ainoat, jotka esittivät mielipiteenään, että meidän ei tulisi hakea taantumuksellisten vaan Venäjän vallankumouksellisten joukosta liittolaisemme, olivat sosialistit. Mitään merkitystä heidän lausunnoilleen ei tietysti porvarilliselta taholta annettu. Sosialistien suuri valta-asema eduskunnassa on heidän mielestään vaan vallankumouksen hengen aikaansaama, nyt on taantumus voitolla ja ensi vaaleissa odottavat he sen vuoksi seurauksena sosialistien kukistumista mitättömäksi vähemmistöksi.

Toiset kaksi välikyselyä ovat koskeneet taloudellisia kysymyksiä, mutta niillä näyttää kuitenkin olevan vahva valtiollinen tarkotusperä. Edellinen, edustaja Kairamon, koski kruununmetsien uutisasutusta, jälkimäinen, Porin vaalipiirin suomettarelaisten edustajain tekemä, Vuojoen ja Lavilan tilojen valtiolle ostamista. Kairamon välikysymys päättyi surkeasti. Varsinainen tarkotusperä häneltä ja hänen avustajiltaan unohtui, ja heidän taholtaan keskustelu välikyselyn johdosta supistui sellaiseksi mitättömäksi Tilattoman väestön alakomitean ja Agraarikomitean väliseksi kinasteluksi, jota vaan pikkumaisen tohtori Gebhard'in asiaan sekaantuminen vieläkin pahensi. Välikyselyn kylläkin kannatusta ansaitseva tarkotusperä jäi niin syrjään, että tuskin muut kuin sosialistit muistivat pontehikkaasti esiintuoda sen tärkeyden ja hallituksen törkeät laiminlyömiset asiassa. Kysymys lykättiin kuitenkin valiokuntaan. Samaten kuin Kairamon välikyselyllä näkyy olleen tarkotuksena Tilattoman väestön alakomitean asianajo, näyttää Vuojoen ja Lavilan tilan ostoa koskevasta välikyselystä aijottavan tehdä torppari- ja tilatonta väestöä varten pyydys. Tulessa on hallituksen taholta ollut ukko Ignatius, joka saamaton ja nykyään jo vallan kyvytön vanhus on esiintynyt täysin avuttomana ja nolona.

Tällä välin ovat valiokunnat kuuleman mukaan ahkerasti hääränneet. Valtiovarain valiokunnalla on paitsi juoksevain valtiovarain hoidon järjestämistä niskoillaan rautatieasiat sekä tärkeä kysymys verolaitoksen uudistamisesta. Suomettarelaisten taholta on ehdotettu tuloveron käytäntöön ottoa, ja useiden entisten verojen poistamista. Mutta tässä ehdotuksessa on kuitenkin pukinsorkkakin piilotettuna siinä, että nuo poistettavat ovat sellaisia kuin maavero ja muutamat muut, ensi kädessä porvarillista väestöä rasittavat verot, kun sitä vastoin m.m. henkivero, joka etupäässä rasittaa kansan syviä rivejä, ja sen vuoksi nykyisistä veroistamme on enemmin vääryydelleen, tahdotaan pysyttää. Kunhan asia valiokunnassa siksi kypsyy, että yleispuitteet alkavat olla varmat, on välttämätöntä lähemmin ottaa kysymys tutkittavaksi. Perustuslakivaliokunta napertelee yhtä ja toista valtiopäivistä, välikyselyjä y. m. mutta sen työllä on vähän menestyksen toivoa, sillä kuten »Novoje Wremja» oikein kyllä sanoo: otollinen hetki eduskunnan valtiollisen vallan laajentamiseksi on jo ohi. Toivottava sitävastoin on, että kysymykset äänestyksen muuttamisesta Eduskunnassa julkiseksi ja suuren valiokunnan poistamisesta tulisivat päätetyiksi. Lakivaliokuntakin tekee hyödytöntä työtä kirkkolain muutoksia koskevien ehdotuksien tarkastamisessa. Liekö lainkaan toivoa että valiokunnalle jätetyt anomusehdotukset tärkeämmistä seikoista ennättävät tulla esille? Maatalousvaliokunta kärsii yhä maanvuokralain synnytystuskia. Vaikkakin sen varsinainen puheenjohtaja yhä sairastelee, saanee se ehdotuksensa hetimmiten valmiiksi. Ehdotus on pääkohdissaan samanlainen kuin viimevuotinenkin. Sen jälkeen joutunee valiokunta käsittelemään tilattoman väestön kysymystä ja viljelyspakkoa. Laki- ja talousvaliokunta hikoilee saadakseen ehdotuksensa maantietekorasituksen siirtämisestä maanomistajien niskoilta koko yhteiskunnan niskoille ja samansuuntaisen kyytilaitoksen järjestämistä koskevan ehdotuksensa valmiiksi ennenkuin maanvuokralakiehdotus joutuu Eduskuntaan, sillä porvarillisten tarkotus oli jo viime valtiopäivillä tehdä näiden ehdotuksien hyväksymiselle. Äsken sieltä valmis lakiehdotus tukkiyhtiöiden meisäostojen kieltämisestä. Työväenasiain valiokunnalla on elinkeinolaista esitys käsiteltävänään sekä suuri joukko anomuksia m. m. sosialisen päätoimiston perustamisesta, josta ehdotuksesta viime numerossa teimme selkoa. Tärkeänä osana sen työstä on tämän lisäksi työväenvakuutuksen uudestaan järjestely. Erityinen kunnallisvaliokunta käsittelee ehdotusta uudeksi kunnallisasetukseksi. Toivoa sen työn joutumisesta lienee. Sivistysvaliokunta käsittelee erinäisiä, etupäässä kouluasioita, joista erittäin tärkeä on koulupakkokysymys. Lopuksi on Pankkivaliokunta, jolla on määrätty tehtävänsä, Suomen pankin asiain hoito.

Ammatillisen liikkeen alalta.

Maamme ammatillinen työväenliike on ollut hyvässä vauhdissa sitten suurlakon 1905. Kaikkialle maahamme syntyneiden yhdistysten yhteyteen on muodostettu ammattiosastoja tuotannon kaikilla aloilla. Näitä ammattiosastoja on yhdistetty koko maata käsittäviksi liitoiksi ja vihdoin Tampereella viime kevännä katsottiin olevat ajan yhdistää liitot yhdeksi ammattijärjestöksi. Ammattijärjestöä luomassa oli 16,317 työläistä, joista miehiä 13,958, naisia 1,893 ja oppilaita 466. Kun tässä perustavassa kokouksessa ei kuitenkaan osaanottavilta järjestöiltä vaadittu ehdotonta sitoumusta järjestöön yhtymisestä ammattijärjestöön, eivät kaikki liitot ole vielä lopullista päätöstä yhtymisestään tehneet, jopa ovat yhtymisiä vastustaneetkin, kuten maalarien liiton hallinto.

Tästä huolimatta on järjestäytyminen saatu siinä määrin edistymään, että tämän vuoden alussa ammattijärjestöön kuului 19 eri ammattiliittoa ja 4 paikallisjärjestöä, joiden suuruus ilmenee seuraavalla sivulla olevasta taulusta.

Ammattijärjestöön on tällä vuodella vielä yhtyneet: Kaakeli- Fajanssi- ja uunityöntekijäin liitto, jonka 11 osastossa on 370 jäsentä ja Oulun paikallisjärjestö, jonka kautta on yhtynyt kaksi osastoa, joissa on 109 miestä ja 24 naista. Tällä hetkellä siis Ammattijärjestössä on osastoja 450 ja jäseniä yhteensä 23,226.

Ammattijärjestön ulkopuolella ovat vielä seuraavat liitot: kirjaltajain l., läkki-, pelti- ja vaskiseppäin l., metallityöntekijäin l., muurarien l., rautatieläisten l., sekatyöntekijäin l., sähkötyömiesten l., metallisorvaajain l., torvityöntekijäin l., Pohjolan tukkityöläisten rengas ja tulitikkutehtaalaisten liitto. Näistä liitoista kirjaltajain liitto päättää yhtymisestään ammattijärjestöön kokouksessaan ensi kesänä, metallityöntekijäinliitto kokouksessaan kesäkuussa ja jo tässä kuussa sorvaajien liitto kokouksessaan Tampereella. Näin kaikki voimakkaammat liitot lähimmässä tulevaisuudessa asian ratkaisevat, joten keskusjärjestöön yhtyneenä voi esiintyä koko ammatillisesti järjestyneen työväestön voima. Sitä mukaa kuin vielä ulkopuolelle jääpien sisäinen järjestyminen edistyy ja lujittuu, nämätkin yhtyvät yhteistyöhön liittojen kanssa.

Kun ei ole tietoja ammattijärjestön ulkopuolella olevien liittojen jäsenluvusta, eikä niitä ole helppo saadakaan, emme voi sanoa ammatillisesti järjestyneiden työläisten kokonaisummaa, mutta voimme laskea näiden jäsenluvun vähintäin 7,000 hengeksi, joten saamme sos. dem. ammatillisissa järjestöissä jäsenmäärän vähintään 30,000 hengeksi. Virallisen tilaston mukaan v:lta 1904 oli maamme teollisuustyöväestön lukumäärä 107,828 henkeä, joten siis maamme järjestymisprosentti on jo noin 30.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että sama prosenttiluku Englannissa v. 1906 oli 26, Tanskassa 49, Ruotsissa 24, Saksassa 24. Tämän mukaan siis meidän maamme, huolimatta siitä lyhyestä ajasta, joka ammatillisen liikkeen edistämiseksi on voitu käyttää, on toinen maa Europassa teollisuustyöväen ammatilliseen järjestäytymiseen katsoen.

Minkälaisessa taloudellisessa asemassa ammatilliset järjestömme ovat, siitä toivottavasti lähimmässä tulevaisuudessa saamme selvyyden. E. H.

Kirjallisuutta:

Sosialismin Historia. Kansan Lehden kustannuksella ilmestyy paraillaan teos, johon jokaisen puoluetoverin tulisi tutustua.^[2] Tarkotamme Sosialismin Historiaa. Teoksesta ilmestyi suomeksi monia vuosia sitte ensimäinen osa, joka kumminkin jo jonkun aikaa on ollut loppuunmyytynä. Nyt julaistaan siitä uusi, alkuperäisen mukaan tarkistettu ja täydennetty laitos ja samalla sille jatkoksi teoksen toinen osa. Kaikkiaan tulee teos käsittämään uudemman sosialismin edeltäjien historian Platon ajoilta Ranskan vallankumoukseen asti. Teoksen ensimäinen osa käsittää ajan Platosta uskonpuhdistuksen aikuisiin uudestikasiajiin. Siinä tehdään selkoa platonisesta ja alkukristillisestä kommunismista, keskiajan ja uskonpuhdistuksenajan palkkatyöläisten asemasta ja oloista sekä kommunismin ja uskonpuhdistajan kommunistisista pyrinnöistä. Toisen osan käsittelemä aika ulottuu Thomas Moresta Ranskan vallankumouksen aattoon. Aluksi kerrotaan molemmista ensimäisistä suurista utopisteistä. Moresta ja Campanellasta, sitte esitetään kommunistiset ja kansanvaltaissosialistiset virtaukset Englannin vallankumouksen aikana 17:nnellä vuosisadalla, jesuitain Paraguaihin Etelä-Amerikaan perustaman siirtolan vaiheet ja lopuksi kuvataan ranskalaista sosialismia lännellä ja 18:nnella vuosisadalla ennen suurta vallankumousta.

Teoksen eriosat ovat eri henkilöiden kirjottamia. Kirjottajina ovat tunnetut puoluetoverit Edvard Bernstein, C. Hugo (Hugo Lindemann), Karl Kautsky ja Paul Lafargue. Kukin kirjottaja on erityisten pitkäaikaisten tutkimusten kautta perehtynyt ja innostunut esittämäänsä alaan. Koko teos on siten kauttaaltaan täysipainoista tavaraa.

Samalla kun teos mieltäkiinnittävästi kuvailee menneiden aikojen sosialististen virtausten kulkua, tarjoo se eletyn elämän valossa runsasta opetusta nykyaikaisen sosialidemokratian perusteista, ennenkaikkea tietysti materialistisesta historiankäsityksestä, jonka valossa se asioita katselee. Koko ajan huokuu teoksesta lämmin myötätuntoisuus noita sosialismin esitaistelijoita kohtaan, jotka koettivat toteuttaa kommunistisia aatteita aikana, jolloin yhteiskunta ei vielä ollut kehittynyt niiden toteuttamiselle.

Suomalaisessa asussaan on teosta jonkun vanan supistettu, ennenkaikkia jättämällä pois saksalaisen alkuteoksen runsaat, suomalaista lukijaa tuskin hyödyttävät viittaukset ulkomaiseen lähdekirjallisuuteen. Siten on saatu kirjan hinta pysymään sellaisissa rajoissa, että vähävaraisempikin voi hankkia tämän puoluekirjallisuutemme merkkiteoksen. Teos ilmestyy suurikokoisina 80 sivuisina vihkoina, joista jokainen maksaa 70 penniä. Kumpikin osa käsittää viisi vihkoa ja saa niitä kumpaakin tilata erikseen. Tilauksia ottavat vastaan puoluelehden konttorit. V. J.

Toimitukselle tullutta kirjallisuutta: Yrjö Jahnsson: Läänintilastomme uudestaan järjestämisestä, Työväen sanomalehtiosakeyhtiö, Helsinki, siv. 55, hinta –:50.

Hilma Jahnsson: Kotiteollisuuskysymys ulkomailla, Työväen sanomalehtiosakeyhtiö Helsinki, siv. 45, hinta –:50.

H. J.: Puoluejärjestöjä kehittämään, Neuvoja alue- kunnallisjärjestöille, Oulun l. etel. vaalipiirin sos. dem. piiritoimikunnan lentokirjanen N:o 1, siv. 23

Jussi Railo: Työmiehen peili. Neljä lyhyttä luentoa sosialismista, Savon työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l., Kuopio, siv. 24, hinta –:20.

Sosialidemokratian vuosisata, toimittanut Väinö Voinmaa, — vihko, Werner Söderström Porvoossa, hinta –:–.

Hugo Schulman: Taistelu Suomesta 1808–1809. Teos, joka tulee käsittämään n. 500 sivua ja sisältämään n. 150 karttaa ja kuvaa, ilmestyy enintäin 15:sta 32 sivuisessa vihkossa, joiden kunkin hinta on 60 penniä. Kustantaja on Werner Söderström Porvoossa.

Laululipas II osa, J. K. Lindstedtin kustannuksella Helsingissä, hinta 2:50, postimaksuineen 2:85.

Sosialidemokratisen eduskuntaryhmän toimintakertomus vuodelta 1907, T. s. osuuskunta Raivaaja r. l., Lahti, siv. 79, hinta –:25.

Viime vuoden tilaajat, jotka eivät ole tilaustaan uudistaneet, eivätkä siis saaneet viime vuosikerran sisällysluetteloa saavat sen pyydettäessä postivapaasti, ilmoittamalla konttoriimme, Sirkuskatu 3.

Tilaajia ja asiamiehiä, jotka eivät ole suorittaneet kuluvan vuoden tilausmaksuja, pyydetään ennen huhtikuun 15 päivää lähettämään ne lehden konttoriin, ettei keskeytystä lehden lähettämisessä tapahtuisi.

Säännöttömyyksistä lehden jakelussa pyydetään ilmoittamaan heti lehden konttoriin.

Lukijoille ja asiamiehillemme.

Lehtemme ystäviä kehoitetaan rupeamaan lehtemme asiamiehiksi. Joka hankkii vähintään 5 tilaajaa joko koko tai puolivuodeksi, saa lukea hyväkseen 5 % tilausrahoista, vähintään 10:stä tilaajasta 10 %. Tilaajien nimet ja selvät osotteet ovat lähetettävät lehden konttoriin.

Kiiruhtakaa tilaamaan, noin 1,000 lehden viimevuotisista tilaajista eivät vielä ole uudistaneet tilaustaan.

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] Kaikki maanviljelysseurojen toimet ovat palkkiotoimia, jotka eivät oikeuta minkään virkaluokan eläkelaitoksiin.

^[2*] Sanottu seura julkaisi »Torpparikysymys» nimisen lentokirjasen, joka oli aijottu vastalauseeksi eduskunnan Maatalousvaliokunnan mietinnölle laiksi maanvuokrasta maalla.

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. Sosialismin vaiheet Venäjän Puolassa, Sosialistinen aikakauslehti 32/1907. MIA huom.

^[2] Ks. Karl Kautsky, Sosialismin historia I ja Karl Kautsky (toim.), Sosialismin historia II. MIA huom.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto