Sosialistinen aikakauslehti, n:o 37, tammikuu 1908

Julkaistu: tammikuussa 1908
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 37, tammikuu 1908. Kolmas vuosikerta 1908, s. 1–31. Työväen kirjapaino, Helsinki 1908.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Edvard Gylling. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 37, tammikuu 1908

Perustuslaillisuuden vararikko.

Oli aikoja tässä maassa, ainoastaan muutama vuosi on siitä kulunut, jolloin perustuslaillisuuden nimellä oli jonkunlainen hyväkin kaiku. Sen nimellä kulkeva toiminta venäläistä sorto- ja yksinvaltaa sekä sen kotimaisia kätyreitä vastaan näytti olevan todellista taistelua maan vapauden ja sivistyksen hyväksi. Tosin tämä taistelu jo varsin alussa osoitti heikotkin puolensa. Kun tuli kysymykseen vetää väestön syvät rivit vastarintaan mukaan, osoittautui tämä ennen pitkää. Kansa otettiin kyllä mukaan adressijuttuihin, asevelvollisuuslakkoihin ja muuhun, jossa sitä tarvittiin perustuslaillisuuden asianajoon, mutta kun tuli kysymykseen toiselta puolen korjata yhteiskuntamme ammottavia epäkohtia, valmistaa sille kansalle, jota tahdottiin isänmaan puolesta taistelemaan, todellakin jonkunlaista osuutta tästä maasta, muutakin kuin työpuutetta ja nälkää, jossa sitä vuosikymmenet ja sadat oli pidetty, ja kun tällöin tuli kysymykseen vähentää hiukkasen näiden »perustuslaillisten» etuoiksia kansan taajojen rivien hyväksi, kuului jyrkkä »seis». Ei myönnytty antamaan kunnollista maanvuokralakia, ei äänioikeutta, ei parempia palkkoja, päinvastoin, samat miehet, jotka etumaisina kulkivat perustuslaillisuus huulillaan, ottivat ja ottavat yhä vieläkin suomalaisen työväen sijaan venäläisiä lakonrikkureita.

Tätä kaikkea olisi vielä voitu kestää, sillä perustuslaillisemmehan olivat porvareita, joille etuoikeudet ja kukkaro ovat rakasta tavaraa ja luonnollistahan on, että he taistelivat sellaisen isänmaan puolesta, joka heille oli tarjonnut tämän paksun kukkaron ja joka heille sitä edelleenkin lupasi. Mutta toivottiin ja odotettiin, että he sen puolesta taistelisivat rehellisesti ja että he olisivat valmiit näitä runsaita oikeuksia säilyttääkseen ja turvatakseen lujaan ja uhrautuvaan vastarintaan, että ne aatteet, joita vastarinnan »jalot esitaistelijat» kansalle julistivat, olisivat hiukan muutakin kuin vaan vaippa. Tämä toivo on nyt pettänyt, perustuslaillisuuden vararikko on nyt monenkertaisena edessämme.

Ensinnä luopuivat perustuslailliset laillisuuden asiasta. Kun vastarinta venäläistä kuristusta vastaan alkoi näyttää liian pitkältä ja toivottomalta, oltiin jo täysissä sovintotoimissa vihatun vastustajan kanssa, vaikka sitten marraskuun suurlakko näytti kukistaneen virkavallan ja vapautti perustuslailliset täydellisen paljastuksen tekemisestä, ja antoi heille mainion tilaisuuden päästä lihaville virkapaikoille sellaisen asian varjossa, jonka he jo olivat kavaltaneet. Mutta kosto ei kuitenkaan viipynyt. Ne santarmipalvelukset, joita hallitusherramme nyt tekevät venäläiselle virkavallalle, eivät missään suhteessa ole huonompia kuin ne, joita aikoinaan suomettarelaiset vallassa ollessaan venäläisille suorittivat. Aatteet on pantu paperikoriin, nyt ajetaan realipolitiikkaa, ja laillisuuttakin joskus, kun se on etujen mukaista. Näin tuli perustuslaillisista »puristuslaillisia».

Mitä enemmän aikaa kului, sitä räikeämpänä on perustuslaillinen kuona astunut esille. Tuskin mikään olisi ollut omiaan niin selväsi valossa esiintuomaan tuon puolueen nykyisen alennustilan, kun ne perustuslaillisuuden palkkiot, jotka äskettäin kymmenien tuhansien lahjoina jaettiin niille puolueen »jäsenraukoille», jotka ikänsä olivat olleet hyvätuloisissa viroissa ja nyt taas takasin virkoihinsa asetettuina nauttivat entisiä paksuja palkkatulojaan. Kiiltävissä kolikoissa arvosteltiin ja maksettiin ne palvelukset ja »uhraukset», jotka perustuslaillisuuden asianajossa oli tehty. Entisiä aatteita ei muistettu.

Että siihen pyykkiin yhtyi suomettarelaisiakin, että yksi tähän puolueeseen kuuluva kansanedustajakin oli mukana tässä kansan varojen ryöstämisessä, ei ollenkaan ihmetytä, sillä tämä puolue on tässä suhteessa aina pelannut avoimin kortein. Kaikista »palveluksistaan» on se vaatinut ja saanut rahallisen korvauksen.

Tällaiset häpeämättömyydet eivät edes porvarilliselta kannalta olisi hyväksyttäviä. Ettei niitä siltä taholta paheksuta, osoittaa vaan miten pitkälle rappiotila jo on kehittynyt.

Niin surkea kuin itsessään onkin tämä perustuslaillisuuden vararikko, on se toiselta puolen opettavakin.

Se on nimittäin selvemmin kuin olisi voinut toivoakaan osoittanut, että työväen, taistelussaan sortovaltaa vastaan, tuli se miltä taholta hyvänsä, on pysyttävä omalla pohjalla, hakematta liittolaisia porvariston keskuudesta. Perustuslailliselta taholtahan niin innokkaasti tarjottiin työväelle liittoa ja kuinka houkuttelevasti eikö silloin osotettu, että venäläinen sorto oli kummallekin, perustuslaillisille herroille ja työväelle, yhtä vaarallinen vihollinen, jota yhteisesti oli torjuttava. Tuskin on pari vuotta siitä vielä kulunut, kun tuollaisia tarjouksia laajalti tehtiin ja kuitenkin on sama puolue jo nyt niin täydellisesti, kuin olla voi, osottanut oikean karvansa ja kaiken »työväenystävyytensä». Samaa osottaa historia muualtakin, viimeksi Venäjältä, jossa porvarillinen yläluokka myöskin petti vallankumouksen ja liittyi yksinvaltaan, jota vastaan se oli taistellut, niin pian kun työväki oli alkanut asettaa omia vaatimuksiaan. Vielä vuosisata sitten, jolloin työväki ei ollut itsetietoista, suoritti porvaristo todella vallankumouksiakin. Nyt kun työväki on herännyt, on porvaristo sitä peläten hakenut suojaa entisten vastustajansa luona. Kaikissa nykyajan vallankumouksissa on porvaristo ollut taantumuksellinen ja on sitä pakosta. — Työväki voi siis vaan luottaa itseensä. Mutta tällä pohjalla se onkin voittamaton —

Torpparihäätöjen estäminen.

Kysymys torpparihäätöjen estämisestä liittyy sangen läheisesti siihen torppariolojen uudistukseen, joka nykyään on tekeillä. Maanvuokraajien nykyinen asema on suureksi osaksi niin epävarma, mitä vuokramaan hallintaoikeuteen tulee, että isäntä, jos haluaa, ilman kovinkaan suuria ponnistuksia saa hänet vuokramaaltaan häädetyksi. Uusi maanvuokralaki, joka asian tähänastisesta kulusta päättäen erittäin suuressa määrin tulee rajoittamaan maanomistajan oikeutta torppiinsa nähden, antaa erityisen aiheen pelätä, että maanomistajat hyvinkin suuressa määrin tulevat käyttämään tätä häätämismahdollisuutta, päästäkseen kokonaan tahi ainakin niin paljon kun mahdollista torppareistaan ja uudesta ankarasta maanvuokralaista.

Tälläinen häätövaara ei kuitenkaan yleisesti ole tunnustettu. Erityisesti ansaitsee huomiota, että juuri sen puolueen taholta, jonka ehdotus maanvuokralaiksi pääasiassa on ollut maatalousvaliokunnaan v. 1907 laatiman maanvuokralakiehdotuksen pohjana, tällainen vaara on jyrkästi kielletty. Asia sietää sen vuoksi lähempää tarkastusta.

Ensinkin voi vedota kokemuksiin, sillä vastahan muutama vuosi sitten astui nykyinen maanvuokralakimme voimaan. Tämä laki oli kyllä maanomistajain itsensä laatima, hyvin vähän heidän oikeuksiaan rajoittava, eikä sillä lisäksi ollut mitään vaikutusta ennen lain voimaanastumista tehtyihin kirjallisiin sopimuksiin, joten se joka tapauksessa paljoa vähemmässä määrin on voinut antaa aihetta maanomistajille häätää torpparinsa. Tärkeätä on kuitenkin saada osotetuksi, että sen voimaanastuminen, joskin vaan vähemmässä määrin, aikaansai häätöjä.

On kyllä jotenkin yleisesti valitettu, että nykyisen maanvuokralain voimaanastuminen aiheutti jotenkin lukuisasti häätöjä. Hiukan varmemman selon tästä antaa eräät Sosial. dem. Puoluetoimikunnan vuoden 1907 alussa kokoomat tilastolliset tiedot. Tämä tilasto on kyllä puutteellinen, eikä sitä myöskään ole saatu koko maasta, vaan ainoastaan paikotellen eri seuduilta. Yhtä kaikki sen luvuilla voi olla jonkun verran todistusvoimaa. Tätä tilastoa työväenyhdistyksiltä kerättäessä pyydettiin muun muassa selvitystä toimitetuista torpparihäädöistä vuosina 1901–06. Vastauksia saatiin tähän kysymykseen 143 paikkakunnalta. Jättämällä huomioonottamatta 10 vastausta Viipurin ja Oulun lääneistä, jossa torppareitakin on varsin vähän, osoittaa tämä tilasto torpparihäätöjä eri lääneissä mainittuina vuosina toimitetun seuraavat määrät:

Näistä luvuista käy esille, että v. 1903, siis vuotta ennen nykyisen maanvuokralain voimaan astumista, toimitettiin kaksi kertaa enemmän häätöjä kuin edellisenä vuonna, sekä melkoista enemmän kun sitä seuraavana v. 1904. Tämä torpparihäätöjen lisääntyminen samalla kun nykyinen maanvuokralaki astui voimaan, tekee hyvin todenmukaiseksi väitteen, että juuri tämän uuden lain voimaanastuminen sai maanostajat erityisesti häätöhaluisiksi. Yksityisiä tapauksia, jolloin häätö suorastaan johtui tästä syystä, voisi luetella useampia.

Tämä häätöjen lisääntyminen on sitä huomattavampi, kun nykyisen maanvuokralain voimaantulo useissa paikoin kävi niin huomaamatta, että, kuten vastauksetkin yllämainittuun tilastolliseen tiedusteluun useilta seuduin ilmoittavat, uudesta vuokralaista eivät torpparit enempää kuin isännätkään tienneet mitään. Selvää on, ettei se tällaisissa seuduissa mitään häätöjä voinut aiheuttaakaan. Toisissa paikoin, jossa laki kyllä tunnettiin, jäi se kuolleeksi kirjaimeksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä noudatettu. Näin oli asiain laita esim. Laukossa ja niin on se vielä nykyään monella muulla suurtilalla.

Toinenkin seikka oli omiaan vaikuttamaan muuten mahdollisten torpparihäätojen ehkäisemiseksi nykyisen lain voimaan astuessa. Tämä laki ei nimittäin koske lainkaan kirjallisia sopimuksia, jotka ovat tehdyt ennen sen voimaan astumista, ja tämän takia voitiin vuosikymmeniksi päästä sen alaisiksi joutumasta ennakolta tekemällä torpparien kanssa uudet sopimukset, joista isännälle oli kaikki mahdolliset oikeudet, jotka hänellä ennestään oli, pidätetty. Täten voitiin välttää etenkin uuden vuokralain torppareille edullisin kohta, korvauksen saantioikeus parannuksista vuokratiloilla. Että tätä keinoa, kiertää nykyistä vuokralakia sangen yleisesti on käytetty, osoittavat seuraavat luvut tehdyistä uusista vuokrasopimuksista vuosina 1901–06.^[1*]

Sitäpaitsi tehtiin näiden 6 vuoden aikana 605 sopimusta, joiden tekovuotta ei ole ilmoitettu.

Että yllämainituista seikoista huolimatta nykyisen maanvuokralain voimaantulemisen yhteydessä torpparihäädöt lisääntyivät, osoittaa epäilemättä, että maanomistajat todella ovat taipuvaisia käyttämään tätä keinoa, päästäkseen heidän mielivaltaansa rajoittavasta maanvuokralaista.

Paljoa suurempi syy pelätä tällaista mahdollisuutta on, jos maatalousvaliokunnan lakiehdotus viime valtiopäiviltä tulee laiksi, tämä ehdotus kun on nykyistä maanvuokralakia jyrkempi, sen toimeenpano epäilemättä tulee olemaan verrattain tehokas ja mitään mahdollisuutta sitä välttää ennakkosopimusten kautta ei ole, laki kun osittain astuu heti voimaan ennen sen voimaantuloakin solmittuihin sopimuksiin nähden. Että maanomistajat näin ollen hyvin yleisesti tulevat, missä se suinkin on mahdollista, pyrkimään ylössanomaan torpparinsa ennen uuden vuokralain voimaantuloa, on sangen todenmukaista jo sen kokemuksen perusteella, mikä on olemassa. Sitäpaitsi vahvistavat tätä olettamusta jo nyt monet tosiseikat. Huomattavin näistä on maanomistajaluokan äsken alkanut järjestäytyminen juuri torpparilakiehdotuksen vastustamiseksi ja pääasiassa sen johdosta. Äsköisessä maanomistajien kokouksessa ja muuten sen yhteydessä terotettiin useampaan kertaan, että jos maatalousvaliokunnan lakiehdotus tulee hyväksytyksi, on se vaan onnettomuudeksi torppareille, sillä siitä on seurauksena, että suuret joukot heitä, onpa mainittu 30–40,000, joutuvat maantielle lisäämään tilattomien muutenkin suurta laumaa. Joskin on mahdollista, että koko tämä maanomistajain järjestäymishanke menee myttyyn, on kuitenkin aivan epäilemätöntä, että suuri osa maanomistajia toimeenpanee tuollaiset uhkaukset torppariluokkaa vastaan, olkoot nämä maanomistajat sitte sellaisia, jotka ovat tämän järjestäymishankkeen puolesta tai puoluesyistä sitä vastaan. Jo nyt on muutamilta seuduin maata sanomalehdissä ollut tietoja siitä, että uuden lain pelosta torppareita joukottain on ylössanottu. Myöskin Torpparien keskustoimikunnalle on saapunut samanlaisia viestejä. Kaikki tämä on myrskyn ennettä ja muistuttaa siitä, että on oltava varoillaan.

Jos kaiken ylläsanotun johdosta on pakko ryhtyä puolustustoimiin mahdollisten torpparihäätöjen ehkäisemiseksi, ei voitane tällaista toimenpidettä miltään puolelta moittia.

Jo Tampereen torpparikokous v. 1906 oli selvillä siitä, että erityisiin keinoihin torpparihäätöjen estämiseksi oli ryhdyttävä. Keinoja esitettiin siellä useampia, joista seuraavat kaksi kokouksen päätöksinä tulivat hyväksytyiksi. Jos vuokramies nykyisen vuokralain voimassa ollen on häädetty tilaltaan, olkoon oikeutettu saamaan korvauksen torpan raivauskustannuksista, niiden perusteiden mukaan, jotka säädettävässä maanvuokralaissa lähemmin määriteltäisiin. Sitäpaitsi tulisi torpparien ja muiden maanvuokraajien lujan järjestymisen kautta koettaa ehkäistä kaikki häädöt ennen uuden vuokralain voimaan tuloa. Huomiota ansaitsee lisäksi kokoukselle tehty kolmas ehdotus, että erityisen väliaikaisen lain kautta olisi koetettava saada kaikki häädöt kielletyiksi. Näiden eri keinojen merkityksestä on nyt jo jonkun verran kokemusta.

Siinä lakiehdotuksessa, jonka sosialidemokratisen ryhmän jäsenet jättivät viime valtiopäiville, oli m. m. viime torpparikokouksen päätöksen mukainen pykälä, jonka mukaan nykyisen maanvuokralain aikana häädettyjen torpparien oli päästävä torppiinsa tai saatava korvaus torpan raivauskustannuksista. Tämä pykälä ei kuitenkaan saavuttanut maatalouskunnan hyväksymistä, ja sai sijansa, kuten tunnettu, ainoastaan sosialidemokratisen ryhmän vastalauseessa. Sillä ei siis ole minkäänlaisia toiveita tulla hyväksytyksi, ainakaan ei ennen tulevia vaaleja. Tämän vaatimuksen pysyttäminen voi tästä huolimatta kuitenkin olla sangen suuresta merkityksestä. Jos nimittäin häätöjen luku kasvaa kovin suureksi, vaikuttaa tämä epäilemättä siinä määrin kiihoittavasti, että suuret kansajoukot tulevissa vaaleissa kokoontuvat tällaista vuokramiesten tiloilleen palauttamista koskevaa vaatimusta ajamaan. Kenties joku porvaripuoluekin on pakotettu ottamaan sen silloin ohjelmaansa. Ja osotukseksi siitä, ettei tällaisen lain säätäminen myöhemminkään ole mahdotonta, voi viitata Irlantiin, jossa juuri äskettäin erityisen lain kautta on palautettu takasin tiloilleen monta tuhatta maanvuokraajaa, jotka edelläkäyneitten maanomistajien ja vuokramiesten välisten riitaisuuksien aikana oli häädetty konnuiltaan.

Vähemmän merkitystä sitävastoin on häätöjen kieltoa ajavalla lailla, jollainen lakiehdotus myöskin tehtiin viime valtiopäiville. Ensiksikään ei se saavuttanut mitään kannatusta porvaripuolueiden taholta ja toiseksi ei tällainen laki valmistuisi pikemmin kuin torpparilakikaan, joka tekee sellaisen tilapäisen lain tarpeettomaksi.

Mitä vihdoin tulee Tampereen torpparikokouksen päätökseen, että järjestäymisen kautta on pyrittävä häätöjä estämään, on tämä keino toistaiseksi ainakin näyttäytynyt varsin tehottomaksi. Syy tähän on lähinnä siinä, ettei ole kyetty luomaan kunnollisia järjestöjä. Kykenevätkö lujat järjestötkään tehokkaasti torpparihäätöjä estämään, on epätietoista. Laukon tapaukset osoittavat, että yksityinen järjestö on jotenkin voimaton, etenkin jos vastustaja on, kuten siellä, voimakas. Sitäpaitsi vaaditaan, jos järjestäymisen kautta tehokkaasti voitaisiin torpparihäädöt estää, välttämättä, että koko maalaisväki, ei vaan torpparit, ovat järjestyneitä. Onko mahdollista toimittaa tälläinen järjestystyö, se kysymys on jätettävä tässä yhteydessä sikseen. Joka tapauksessa, mitä paremmin järjestyneitä ollaan, sitä voimakkaampia ollaan myöskin. Näin ollen on siis joka tapauksessa voimakas järjestäyminen häätöjen estämiseksi toivottava, tämä siitäkin syystä, että maanomistajat vastajärjestö suorastaan velvoittaa myöskin torpparit ja tilattomat järjestäytymään.

Epätietoista on siis, saadaanko aikaan sellainen laki, joka oikeuttaa häädetyt torpparit pääsemään takaisin tiloilleen tai saamaan korvausta; epätietoista on myöskin, missä määrin häätöjä kyetään järjestäymisen avulla estämään. Joka tapauksessa on toiveita, että kumpikin vie tuloksiin ja sen vuoksi on näitä viimeisen torpparikokouksen vaatimuksia epäilemättä yhä edelleen ajettava. Niiden lisäksi on vielä ehdotettu eräs keino, jonka merkitys voi tulla melko suureksi. Se on varman ja yksityiskohtaisen tilaston laatiminen torpparien y. m. vuokramiesten häädöistä.

Tämän tilaston tulisi antaa m. m. seuraavat tiedot kustakin vuokramiehestä, joka jostain syystä on joutunut tilaltaan: 1:ksi milloin hän joutui vuokratilaltaan pois, 2:ksi mikä oli syy hänen pois joutumiseensa, 3:ksi kuinka suuret olivat vuokratilan viljelykset ja muut nautinnot ja missä tilassa ne olivat, 4:ksi kuinka paljon oli vuokratilalla rakennuksia, kenen omia ja missä kunnossa ne olivat, 5:ksi kuinka paljon oli vuokramiehellä karjaa, 6:ksi kuinka suuri oli vuokramiehen keskimääräinen sato maanviljelyksestä, 7:ksi kopion tai, jos sopimus oli suullinen, selonteon vuokrasopimuksesta, 8:ksi kuinka suuri oli vuokramiehen perhe, 9:ksi kuinka suuren suoranaisen vahingon tuotti häätö vuokramiehelle, 10:ksi minne vuokramies on häädön jälkeen asettunut, 11:ksi mihin tarkotukseen vuokratilaa häädön jälkeen on käytetty.

Nämä tiedot olisi annettavat erittäin kustakin vuokramiehestä, joka »laillisen» tuomion, ylössanomisen tai vuokra-ajan loppuun kulumisen kautta tai muusta syystä on joutunut tilaltaan pois. Tilaston keräisivät epäilemättä parhaiten työväen kunnallisjärjestöt, käyttäen apunaan ala-osastojaan. Nämä tiedot olisi koottavat Helsinkiin, jossa niiden järjestäminen tulisi olla erityisen henkilön asiana. Sangen tärkeätä olisi, että nämä tiedot saataisiin tuoreina heti häädön tapahduttua ja että niiden perusteella laadittu tilasto heti jupistaisiin sanomalehdissä. Näitä tilastotietoja tulisi heti alkaa koota vuoden 1908 alusta alkaen, jota paitsi olisi tärkeätä, että niin pian kuin siihen olisi tilaisuutta, samanlaiset tiedot koottaisiin kustakin torpan häädöstä, jotka vuosina 1904–07 ovat tapahtuneet.

Tällaisen tilaston keräämisestä ja julkaisemisesta on varmasti paljon hyötyä odotettavana. Ensiksikin se epäilemättä vaikuttaa melkolailla torpparien järjestymisen edistämiseksi ja yhteishengen voimistuttamiseksi, se kun paljastaa kaikkia yhtälailla uhkaavan vaaran todellisessa valossaan. Myöskin maanomistajia voi se kenties pidättää häätöjä toimeenpanemasta. Suurin hyöty on tällaisesta tilastosta kuitenkin odotettava sen kautta, että se paljastaa yhteiskunnalle häädöt ja niiden turmiolliset vaikutukset kaikessa alastomuudessaan ja täten pakottaa sen ryhtymään toimiin niiden ehkäisemiseksi. Täten voi tilasto myötävaikuttaa sellaisenkin lain aikaansaamiseksi, joka oikeuttaa häädetyt torpparit pääsemään tiloilleen takaisin. Vihdoin voi tällaisesta tilastosta olla suurta käytännöllistä hyötyä häädetyille torppareille tulevaa korvausta laskiessa, jos heillä ei ole mahdollisuutta tahi jolleivät he halua palata tiloilleen takaisin. Kaikki nämä edut tällaisen häätötilaston aikaansaamisesta ovat siksi suuret, että sen aikaansaamiseksi ei tule pelästyä edes sen tuottamia kustannuksia, vaikka ne mahdollisesti nousevat melkoisiin summiin.

M. Gorkij — venäläisen köyhälistön runoilijana.

Viimeisen romanin »Äidin» johdosta.

(Käsikirjoituksesta suomennettu.)

»Painovapautta» voi nykyisessä »perustuslaillisessa» Venäjän maassa liioittelematta kutsua sensuriterroriksi, sillä se on täysin nykyisen vastavallankumouksellisen hallitusjärjestelmän mukainen: sanomalehtien toimittajia ja kustantajia vangitaan joka päivä, sakotetaan ja karkotetaan, sanomalehtiä ja aikakauskirjoja lakkautetaan, kirjoja ja lentolehtisiä otetaan takavarikkoon ja poltetaan. Kaikki tämä tapahtuu oikeudellista ja hallinnollista tietä. Sanalla sanoen, kaikki on niinkuin Plehwen aikana ja 20:llä vuosisadalla jatkuu kirjailijain vainoaminen semmoisena kuin se on esiintynyt Venäjän kirjallisuuden historiassa ja koko sivistynyt maailma on haltioissaan tästä kirjallisuudesta. Siksi ei Venäjällä vielä ole ilmestynyt M. Gorkijn teos »Äiti», joka on jo käännetty kaikille Europan kielille ja Saksassa ilmestynyt venäjänkielisenä. Pietarissa painetusta ensi osasta, joka julkaistiin »Snanije»-nimi$essä kokoelmassa, joutui kirjantekijä syytteeseen ja koko painos otettiin takavarikkoon.

On ikävää, ettei tätä huomattavaa romaania ole julkaistu suomenkielellä; — ruotsiksi se on äsken ilmestynyt. Tästä syystä aiomme me tutustuttaa suomalaiset lukijat tähän teokseen, jossa Gorkij on täysin taiteellisessa ja todellisuuden mukaisessa muodossa kuvannut venäläisen köyhälistön ja venäläisen sosialidemokratian sankarillisen taistelun.

Romanissaan, samoin kuin kaikissa muissa teoksissaan tekijä kuvailee ainoastaan sitä, minkä hän on itse kokenut ja mihin hän on aikoinaan itse tutustunut. Koko tyyppiryhmä, jonka Gorkij esittää, on eläviä ihmisiä, jotka ovat niin suuressa määrässä luonnonmukaiset, että vanhat puoluetoverit ovat niissä tunteneet entiset työtoverinsa. Kirjantekijä on, niinkuin yleensä on tunnettua, tietoinen sosialidemokrati, joka on toimivana ottanut osaa liikkeeseen, ja joka on monasti saanut istua vankeudessa; siksi on hän myös ollut tilaisuudessa perin pohjin tutustumaan työväen liikkeeseen ja sen johtajiin Venäjällä.

»Äitiä» lukiessa on välttämättömästi otettava huomioon, ettei Gorkij seuraa tapausten juoksua viime aikoihin asti, vaan ainoastaan vuoteen 1902, jolloin alkoivat ensimmäiset oikeusjutut sosialidemokratista liikettä vastaan — (tähän asti kaikki »jutut» sosialidemokrateja vastaan ratkaistiin hallinnollisessa järjestyksessä). Jos me jättäisimme huomioonottamatta tämän seikan, niin me emme laisinkaan ymmärtäisi esim. sitä, miksi romanista puuttuu Venäjän sosialidemokratian viime vuosien historiassa huomattava ilmiö, nimittäin taistelu kahden ryhmän — boljshevikien ja menshevikien — välillä. Samaten on myös Venäjän työväenliikkeen alkuvuosilta peräisin se rigorismi tai paremmin sanoen asketismi, joka kirjan sankareissa kuvastuu ja joka suuresti muistuttaa Kristuksen lähiseuraajista.

Teoksensa alkaa Gorkij kuvaamalla entistä »tyyntä» s. o. puhtaasti eläimellistä elämää eräällä tehdasalueella, jossa työmiehet vielä ovat nöyriä orjia ja heidän korkeimpana nautintonaan on juopottelu. Tällaisten työmiesten luontevimpana edustajana on romanissa kirjan sankarin isä ja sankarittaan mies — raaka lukkoseppä Mihail Vlasov, josta sittemmin »äiti» puhuu näin: Enpä muista, milloin hän olisi minua säälinyt .... Pieksi hän minua niin .... ikään kuin ei olisi vaimoaan piessyt, vaan kaikkia niitä, joihin oli suuttunut ... Näin olen kaksikymmentä vuotta elänyt .... Kaiken on hän minusta piessyt, sielu on umpeen hakattu, sokeutunut, ei kuule mitään .. Hän löi vaimoaan, huolimatta siitä että hänen eläessään vaimonsa huolet olivat suunnatut yksinomaan hänen »pedon, elämän isännän ruokkimiseen — makeasti, kylläiseksi ja aina ajallaan», lyöntejä välttääkseen. — Sitten näemme me huomaamattoman seuratoiminnan, josta Venäjän työväenliike on saanut alkunsa. Tämmöisiä seuroja, joissa sosialidemokratinen intelligenssi työskentelee yhdessä vielä harvalukuisten työmiesten kanssa, syntyy kaikilla Venäjän kulmilla vuosina 1891–93; ennen tätä aikaa oli olemassa vain marxilaisia itsekehitysseuroja, joihin kuului yksinomaan intelligenttejä.^[2*]

Tämmöisen seuran toiminnasta antaa Gorkij taiteellisen kuvauksen. Nuori työmies Pavel Vlasov tutustuu ensin kaupungissa intelligentteihin ja tämmöisen kaupunki-sosialistiseuran vaikutuksesta hänessä tapahtuu täydellinen muutos: raaasta kylänpojasta tulee sävyisä ja äitiään kunnioittava poika sekä tietoinen sosialidemokrati.

Pavelin ympärille syntyy uusi seura tehdasalueella. Äiti saatuaan kuulla pojaltaan, että tämän luona aikovat pitää kokouksiaan ne henkilöt, jotka »ovat osoittaneet hänelle tien, jota hän on lähtenyt kulkemaan» ... , pelästyy kauheasti. Hänelle on nimittäin poikansa kertonut, että nämä henkilöt, »valvoen kansan parasta ovat kylväneet siihen totuuden siemeniä, ja siksi elämän viholliset pyydystäneet heitä kuten metsänotuksia, pistäneet vankeuteen, karkottaneet pakkotöihin» ... Yksinkertaisesta, miehensä runtelemasta naisesta tuntuvat nämä ihmiset kauheilta. Vaan suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän huomasikin joutuneensa sävyisten ja hienotunteisten ihmisten pariin, jotka alusta pitäen kohtelivat häntä vertaisenaan. Etenkin mieltyy hän erääseen vähävenäläiseen työmieheen ja nuoreen opettajattareen, joka on seuran johtajana sen alkuaikana. Äitiä kerrassaan ihmetyttää tämän tytön huonot vaatteet Pavel kertoo äidilleen tytöstä seuraavaa: »Hänen isänsä on rikas rautakauppias, joka omistaa useampia taloja. Ja kun hän läksi kulkemaan tätä tietä (s. o. rupesi sosialidemokratiksi) ajoi isä hänet pois luotaan ... Hän on kasvanut päivänpaisteessa, häntä on hemmoteltu kaikin tavoin.. ja nyt hän kulkee seitsemän virstaa yöllä ... yksin ...» on huomattava, että kysymyksessä on marraskuun loppupuoli.

Toinen tyttö päästyään vapaaksi vankeudesta, jossa on saanut viettää useita kuukausia, ensi työkseen tuo Vlasovien asunnolle kulkien syksyisessä yössä suuren määrän julistuslehtiä, jotka hän on kätkenyt vaatteisiinsa. Ja samana yönä hänen täytyy vielä palata kaupunkiin, s. o. kulkea 7 virstaa, etteivät tehdasalueella olevat urkkijat huomaisi häntä. Tästä tytöstä sanoo eräs hänen puoluetovereistaan: »Vankila on suuresti turmellut hänen terveyttään, ennen oli hän ehompi ... Sitä paitse on hän saanut hienon kasvatuksen ... ja, luultavasti, hänen keuhkonsa ovat jo piloilla». Luulenpa, että lukija huomaa, etteivät mitkään vaikeudet voi estää näitä kansan ystäviä jatkamasta vapaustyötään. — Samallaisia tosi sankareita Gorkij esittää romanissaan koko sarjan.

Kaikki he ennakolta tietävät, mitä heillä on odotettavissa. Ja alkaessaan työnsä sanoo Pavel äidilleen: »Pahaa siinä ei ole, eikä tule olemaan (nim. työssä). Ja, kuitenkin, kaikkien meidän edessä on vankila. Ota sinä tämä huomioosi» ... Näistä sosialismin itsensäkieltävistä apostoleista sanoo Gorkij toisessa paikassa: »Häntä (äitiä) liikuttivat nämä nuoret, rehelliset, raittiit ja viisaat ihmiset, jotka hymy huulilla menivät vankeuteen; hänessä vähitellen heräsi äidin säälivä rakkaus heitä kohtaan.» Eipä siis ihme, jos hän tutustuttuaan poikansa tovereihin, omaksui heidän työnsä ja alkoi auttaa heitä, etenkin sitten kun hänen poikansa oli joutunut vankeuteen. Ensin hän kaupustelijana kuljettaa julistuslehtisiä vaatteissaan tehtaalle, jossa urkkijat tarkoin pitävät silmällä kaikkia ja koettavat »hävittää kapinan». Sitten, kuten tuonnempana saamme nähdä, hän suorittaa muitakin vaarallisia tehtäviä, joista hän itse, samoin kuin yleensä muille Venäjän puoluetovereille on käynyt, joutuu vankeuteen.

Romanin alussa kirjailija vie lukijan sosialidemokratiseen seuraan, jonka jäsenet — työmiehet — intelligenttien ja tietoisten työmiesten johdolla harrastavat sekä sosialismia että yleensä itsensä kehittämistä. Lukija saa kirjassa nähdä, kuinka ahtaasta seurapropagandasta kehittyy laaja joukkoagitatsioni, joka saa alkunsa välittömistä taloudellisista tarpeista ja sitte muuttuu luonteeltaan poliittiseksi. Gorkij antaa mainion kuvauksen ensimmäisestä joukkoprotestista tirehtörin raakaa nylkemistä vastaan, kun tämä päättää ottaa työmiesten palkoista kopekan joka ruplalta kuivatakseen tehdasaluetta ympäröivän suon. Tirehtöri aikoo yksinkertaisesti hyötyä — ja verhoaa aikeensa humanisella tarkoitusperällä: hän tahtoo saada seudun terveellisemmäksi. Vlasov esiintyy pääpuhujana kokouksessa ja tirehtörin luo lähetetyssä lähetystössä. Työväen suuri joukko, joka ei ole vielä tarpeeksi tietoista, ei rohkene julistaa lakkoa »kopekan tähden». Juttu loppuu Vlasovin vangitsemisella. Siispä »veivät Pavelin! Tirehtöri iski silmäänsä, santarmi nyökkäsi ja — eipä olekkaan miestä. Sovussa ne elävät. Toiset kansaa lypsämässä, toiset sarvista pitelee» — sattuvasti sanoo eräs Pavelin tovereista, tyypillinen venäläinen talonpoika, viitatessaan hallituksen ja kapitalistisen nylkemisen keskenäiseen sopuun.

Ikävä kyllä, on mahdotonta saada muutamin sanoin mainituksi kaikkia niitä mainioita välikohtauksia, joita romanissa on. Siksi täytyy tyytyä niitten luettelemiseen, että lukija saattaisi huomata, että köyhälistön suuri runoilija on esittänyt Venäjän työväestön taistelun ja yleensä Venäjän vallankumouksellisen todellisuuden kaikissa eri vivahduksissaan. Siinä on nähtävissä kotitarkastukset ja vangitsemiset, santarmien raaka käytös »epäiltyjä» työmiehiä kohtaan, urkkijan murhaaminen, sosialistien elämä vankilassa, mielenosoitus 1 p.nä toukokuuta, joka vie yhteentörmäykseen rauhallisten mielenosoituksentekijäin ja sotaväen välillä, vankilassa runnellun sosialidemokratin hautaaminen, joka päättyy sillä, että poliisit pieksävät saattojoukon ja vihdoin poliittinen oikeusjuttu. Sitä paitse Gorkij kuvailee venäläisten sosialidemokratien — sekä intelligentien että työmiesten — yksityiselämää. Kirjailija tekee myös selkoa sosialidemokratien työstä talonpoikien keskuudessa. Tässä tapaamme erittäin mieltäkiinnittävän tyypin vallankumouksellisesta talonpojasta, joka ei luota »herroihin» ja näihin hän pitkän aikaa lukee myös sosialidemokratiset intelligentit, jotka uhraavat viimeisen kopekkansa vallankumouksellisen työn hyväksi.

Emme ole saaneet mainituksi lähimainkaan kaikkia niitä mestarillisia kuvauksia, jotka suuren taiteilijan kynä on piirtänyt. Kuitenkin voisi lähemmin tutustua kahteen kohtaan — mielenosoitukseen ja oikeudenkäyntiin. Sen veroista emme löydä Venäjän uusimmasta kirjallisuudesta. Kummassakin tapauksessa pääosaa näyttelee Pavel Vlasov. Huolimatta siitä että hän juuri äskettäin on päässyt vapaaksi, hän joutuu uudelleen vankeuteen ja tällä kertaa pitkäksi ajaksi sekä vielä karkotetaan. Gorkij antaa kuvauksen yhdestä ensimmäisistä työväen mielenosotuksista Venäjällä, jotka alkoivat v. 1900 ja etenkin v. 1901. Lukijan saa hämmästymään ennen kaikkea äidin psykologia, kun hän on ensin saanut kuulla poikansa taistelupuheen ja sitte näkee sen vaaran, joka uhkaa hänen poikaansa yhteentörmäyksessä sotaväen kanssa. Me emme ihmettele hänen pitämäänsä saarnaa väkijoukolle, sen jälkeen kun hänen poikansa on tullut vangituksi. Kirjailija, joka asettaa sosialidemokratiset työmiehet heidän itsensäuhraavaisten intelligenttitovereittensa yläpuolelle, kuitenkaan ei ihannoi harmaata työväen massaa, joka ei ole vielä täysin tietoinen: sotajoukon lähestyessä tämä joukko, joka alussa on niin rohkeasti liittynyt mielenosotuskulkueeseen, vähitellen hajoaa ja vihdoin lippujen ympärille jää parisenkymmentä miestä, jotka tietysti vangitaan ja jätetään oikeuden käsiin.

Oikeuden käynnin kuvaaminen on mestarillista eikä se ole huonompi Tolstoin kuvausta valamiesoikeudesta. Lukijat tietysti tietävät, mille kannalle Venäjällä »poliittiset rikokselliset» asettuvat tällaiseen oikeudenkäyntiin nähden. Jo ennen »jutun» alkua oikeustilaisuudessa puhutaan siitä, että tuomio on valmis. (Karkoitus Siperiaan). Mitä merkitystä tässä tapauksessa on koko asian käsittelyllä. »Täällä ei ole rikoksellisia eikä tuomareita» sanoo Pavel, »täällä on vain vankeja ja voittajia. Pakotettuna olemaan mukana tässä ilveilyssä, jota te (s. o. tuomarit) kutsutte oikeudeksi, minä tunnen sääliä teitä kohtaan. Olettehan te joka tapauksessa ihmisiä, ja meitä säälittää ne ihmiset, jotka, vaikka he vainoovatkin meidän tarkoitusperiämme, ovat niin häpeällisesti alistuneet palvelemaan väkivaltaa, että he jo siihen määrään ovat voineet kadottaa oman arvonsa tuntemisen.» On tarpeetonta tehdä mitään pysähdyksiä näihin sanoihin! Pavel, kuten muutkin tällaiset »rikokselliset» Venäjällä, ei puhu oikeustilaisuudessa tuomareille, vaan käyttää oikeuspaikkaa agitatsionia varten: hänen puheensa painetaan »luvattomassa» kirjapainossapa leviää kauvas työväen keskuuteen. On käynyt niinkin Venäjän vapausliikkeen aikana, että syytetyt tämmöisten puheitten tähden ovat karkoituksen sijasta tulleet tuomituiksi pakkotyöhön. Gorkij ei pidä tämmöistä oikeutta oikeutena. Kuitenkin on otettava huomioon että »Äidissä» havaittu oikeusjuttu kuuluu »vanhaan, hyvään» aikaan, kun sen sijaa nykyään toimivat sotaoikeudet, joihin verraten oikeushovi on — humaaninen laitos.

Äidin viimeisenä tehtävänä, jonka hän ottaa suorittaakseen, on se kun hän yrittää viedä laukullisen lehtisiä (Pavelin puhetta) tehtaaseen. Jälkeen sen kun hänen poikansa tuli toisen kerran vangituksi, asui hän kaupungissa erään sosialidemokratin luona ja suoritti kaikki vallankumoukselliset tehtävänsä sellaisella ponnella, että urkkijat käänsivät vihdoin huomionsa häneenkin. Hänet yllättää eräs urkkija rautatienasemalla. Äiti koettaa pelastaa poikansa puheen ja alkaa heitellä lehtisiä väkijoukkoon, joka kerää ne ahneesti maasta. Samassa hän santarmin läsnäollessa pitää lyhyen, tulisen puheen. Kohtaus päättyy täysin venäläisellä tavalla: santarmit ja urkkijat pieksevät häntä ja raastavat sitte mukanaan.

Kirjoituksen alussa jo huomautin, että muutos, joka äidissä tapahtuu, on täysin selvä ja luonnollinen: sen huomaa jokainen lukija seuratessaan Gorkijn hienoa sielullista selvitystä. Tapaahan Venäjän vallankumouksen historiassa suurempiakin mielentilan muutoksia. Me toivomme, että tämä romani, josa on Gorkijn parhaimpia, ja joka etenkin koko maailman köyhälistön mieliä suuresti kiinnittää, ilmestyy ennen pitkää suomenkielisenä.

Kaksi virtausta venäjän sosialidemokratisessa puolueessa.

(Käsikirjoituksesta suomennettu.)

Venäjän sosialidemokratinen työväenpuolue on nykyään hyvin edesvastuunalaisessa asemassa. Sen on johdettava Venäjän köyhälistöä sellaisella historiallisella hetkellä, jolla on oleva vakava vaikutus ei ainoastaan Venäjän, vaan myöskin kansainvälisen sosialismin lähivaiheisiin. Sillä käännekohdalla, jossa Venäjä nyt elää, on suuri yleismaailmallinen merkitys, ja tämän kyllä hyvin ymmärtää kansainvälinen sosialismi. Yhtä selvillä on se Venäjänkin sosialisteilla.

Tämmöisellä hetkellä käy erittäin tärkeäksi, että ne, jotka harrastavat köyhälistön asiaa ja Venäjän vallankumouksen kulkua, tutustuvat lähemmin siihen, mitä Venäjän sosialidemokratian riveissä tapahtuu — tässä puolueessa, joka on nykyisen Venäjän eniten vallankumouksellisen väestön johtajana. Tutustuminen on kipeään tarpeeseen etenkin suomalaisille puoluetovereille, sillä historia on liittänyt yhteen Suomen ja Venäjän kohtalon, Suomen vapauden ja Venäjän vallankumouksen kohtalon.

Tällä kirjoituksella onkin tarkoituksena tutustuttaa lukijat yhteen huomattavimpaan ilmiöön Venäjän sosialidemokratian elämässä, kahden ryhmän olemassaoloon, joitten välillä on käyty jo useamman vuoden kuluessa laajaa aatteellista taistelua. Tästä taistelusta oli v. 1905 seurauksena puolueen hajaantuminen kahteen aivan rinnakkaiseen ryhmään. Hajaannuksesta tehtiin loppu Tukholmassa pidetyssä kongressissa v. 1906, vaan järjestökokonaisuudesta huolimatta, joka tässä kongressissa aikaansaatiin, ei taistelu ole lainkaan heikennyt, vaan vielä nytkin, kun jo on melkein kaksi vuotta kulunut sopimuksen aikaansaamisesta, ei vielä lähimainkaan voida pitää Venäjän sosialidemokratiaa eheänä solidarisena joukkona.

Esityksessämme tulemme me pääasiallisesti katsomaan asioita selostelijan näkökannalta, koettaen mahdollisuuden mukaan välttää kummankaan puolueryhmän arvostelemista, vaan jätämme sen lukijan tehtäväksi.

Venäjän sosialidemokratiaan kuuluvat nykyään kaikki Venäjän sosialidemokratiset järjestöt, paitsi pientä »Armenialaista sosialidemokratista järjestöä», ja senkin kanssa on ollut puhetta yhteenliittymisestä. Viime kongressissa Lontoossa edusti 305 edustajaa 150,000:tta puoluejäsentä. Ryhmitykseen katsoen nämä jakautuivat seuraavasti: 91 (»enemmistöläisiä») boljshevikia, 89 (»vähemmistöläistä») menshevikia, 55 bundilaista (juutalaisten »Bund»),^[3*] 44 puolalaista ja 26 lättiläistä sosialidemokratia. Puolueen keskuudessa ovat voimasuhteet melkein yhtäpitävät. Katsoen siihen, mihin aatevirtaukseen kukin kuuluu, jakautuvat nämä ryhmät seuraavalla tavalla: toisella puolen — enemmistöläiset, puolalaiset ja lättiläiset, toisella — vähemmistöläiset ja bundilaiset. Ylläolevista numeroista voi selvästi huomata, että enemmistöläiset miesmäärään nähden ovat verrattain vähän voitolla. Tukholman kongressissa, joka oli vuotta ennen Lontoossa pidettyä kongressia, kallistui voitto saman verran vähemmistöläisten puolelle.

Puhuttuamme ryhmien voimasuhteista, siirrymme niitten kesken vallitsevaan erimielisyyteen.

Ennen kaikkea on tarkoin huomattava, ettei erimielisyys ole missään yhteydessä puolueohjelman kanssa. Puolueen toisessa kongressissa v. 1903 hyväksytyn ohjelman omaksuu koko Venäjän sosialidemokratinen puolue. Huolimatta siitä, että ankara taistelu on käymässä puolueryhmien välillä, on puolue silti pysynyt täysin ohjelmansa kannalla, eikä ryhmäriidat kertaakaan ole kohdistuneet puolueohjelmaan. Ainoastaan Tukholman kongressissa, kun agraariliike oli paisunut suunnattomaan laajuuteensa, puolue tarkasti uudelleen maaohjelmansa ja tästä aiheutui jonkun verran erimielisyyttä. Tämä seikka ei kuitenkaan ole ollut syynä ryhmäjakoon. Maakysymyksessä taistelivat keskenään ne, jotka puolustivat sitä, että takavarikkoon otetut tilanomistajien ja valtion maat jätettäisiin kunnille, ja ne, jotka vaativat, että maa oli saatettava kansallisomaisuudeksi ja luovutettava kansanvaltaisesti järjestettävän valtion hoidettavaksi. Oli niitäkin, jotka ehdottivat, että takavarikkoon otettu maa oli jaettava talonpojille. Voitolle pääsivät »kunnan» puolustajat, vaan tästä voitosta ei aiheutunut sen enempää ryhmien keskistä riitaa puolueohjelmasta. Molemmat tyhmät hyväksyvät saman puolueohjelman, vieläpä ne liittyvät yhteen ja samaan kansainvälisen sosialismin lajiin, puhdasoppiseen marxilaisuuteen. Kumpikin ryhmä kilvan syyttää toistaan siitä, ettei se muka ole uskollinen marxilaisuuden periaatteille ja kumpikin on itse kohdastaan vakuutettuna siitä, että se itse puolestaan eniten johdonmukaisesti toteuttaa elämässään nämä periaatteet. Tietysti kummallakin puolella löytyy omat »arvostelijansa». Niinpä esim. vähemmistöläisiin liittyvät venäläiset bernsteiniläiset ja enemmistöläisiin liittyvät n. k. »empiriomonistit», uudenaikaisen puhtaasti kokemusperäisen filosofian kannattajat jotka kritiseeraavat Marxin materialismia, vaan ei kumpikaan sanotuista piirteistä ole luonteeomaista näille ryhmille. Sekä enemmistöläiset että vähemmistöläiset ottavat lähtökohdakseen oikeaoppisen marxilaisuuden ja tämä oppi kuvastuu myös puolueen hyväksymän ohjelman kaikissa kohdissa. Tämä seikka on otettava huomioon, silloin kun on selville päästävä puolueen sisäisestä taistelusta, josta on ollut seurauksena puolueen hajaantuminen. Olisi väärin verrata venäläisessä puolueessa havaittavaa hajaannusta samallaisiin ilmiöihin Saksassa ja Ranskassa. Taistelu vallankumouksellisen sosialidemokratian ja revisionismin välillä Saksassa, ja guesdeläisten ja jaureslaisten kesken Ranskassa — on taistelua kahden jyrkästi toisistaan eroavan maailmaukatsantokannan välillä, joista toinen puoltaa sosialista vallankumousta, toinen — sosialisia parannuksia, toinen — luokkataistelua, toinen luokkaetujen sopusuhtautumista, toinen taistelee leppymättömästi nykyistä yhteiskuntaa vastaan, toinen taas kannattaa eri luokkien keskistä yhteistoimintaa olevan yhteiskuntajärjestyksen pohjalla. Venäjän sosialidemokratian »oikea» siipi, joksi vähemmistöläisiä usein kutsutaan, on tähän asti kaikissa kansainvälisen sosialidemokratian kysymyksissä järkkymättä ollut vallankumouksellisen sosialidemokratian puolella ja on aina taistellut revisionistisia ajatustapoja vastaan.

Missäpä sitte enemmistöläiset ja vähemmistöläiset eroavat toisistaan? Mistä erimielisyydet ovat saaneet alkunsa?

Kysymyksessä järjestäytymisestä ja pääasiallisesti taktiikassa. Sieltä on etsittävä syyt erimielisyyteen. Hajaannus saikin alkunsa juuri kysymyksestä, miten puolueen oli järjestäydyttävä.

Enemmistöläiset kannattavat puolueen järjestymistä mahdollisimman selväpiirteiseksi. Puolue, sanovat he, on järjestö, johon kuuluu luokan eniten tietoiset ainekset. Sen tulee käsittää koko työtätekevä luokka, vaan tämä on pitkää ja monimutkaista kehityskulkua, tuloksena kauan kestävästä agitatsionista ja propagandasta.

»Puolue, pyrkiessään 'järjestäytymis'tarkoituksensa perille ja kootessaan koko maan köyhälistön sosialistisen lipun ympärille, ei saa liestyttää omaa järjestöänsä työväenluokan muodottomaan massaan, se ei saa muuttaa puolueohjelmansa vaatimuksia eniten takapajulla olevien työväenmassojen kehityskannan mukaiseksi, vaan päinvastoin: puolueen on kaiken aikaa pysyttävä tietoisen sosialistisen köyhälistön järjestönä, jonka tehtävänä on johtaa työväen poliittista ja valtiollista taistelua ja pyrkiä työväen massojen järjestöksi, kohottamalla näitten tietoisuus puolueen ohjelman ja menettelytavan tasalle.»

Vähemmistöläiset taas puoltavat toisia järjestymisperiaatteita: Jos puoluejärjestöä vaaditaan jyrkästi määrättäväksi, niin estää se puoluettamme pääsemästä työväenjoukkojen järjestöksi, — sanovat he. Puolueesta tulee lahkokunta, jos sitä, mikäli sen järjestäytymissuunnitelmiin tulee, ei sovelluteta joukkojen tietoisuuden mukaiseksi.

Työväen massojen järjestäytyminen on itsessään tärkeä asia, vaikka tämä järjestäytyminen ei olisikaan niin tarkkaan sosialistinen. Kaikki työväen järjestöt, seuraten luokkataistelun johdonmukaista kulkua, löytävät ennemmin tai myöhemmin tiensä sosialidemokratian aatteiden lähteelle. Siis — ennen kaikkea — työväen massojen järjestäytyminen, tapahtukoonpa tämä järjestyminen millä pohjalla tahansa! Tosi sosialidemokratinen luokkapuolue ja sosialistinen tietoisuus kasvaa köyhälistön omasta kokemuksesta, kokemuksesta, jonka vaikutteiden alaisiksi he joutuvat ollessaan erilaatuisissa järjestöissä.

Enemmistöläiset ovat hyvin varovaisia, mitä tulee puolueettomien järjestöjen eri lajeihin. He ottavat osaa niihin (esim. työväenvaltuutettujen neuvosto) ainoastaan siinä tapauksessa, että siitä on etua vallankumouksellisessa taistelussa. Mutta samalla he nimenomaan huomauttavat, ettei »puolueettomuus» voi olla työväen järjestöjen tunnussanana, sillä eri karvainen »kansanvaltainen» porvaristo tämän »puolueettomuus»-tunnussanan avulla alistaa allensa työväenliikkeen ja taistelee sosialidemokratiaa vastaan.

Vähemmistöläiset ovat kaiken aikaa esiintyneet kaikellaisten puolueettomien järjestöjen kannattajina. He ovat vakuutettuja siitä, että loppujen lopussa nämä järjestöt liittyvät sosialidemokratiaan. Vaan, niin kauan kuin työväenluokan massat eivät ole kehittyneet aatteiden tasalle, niin kauan kuin ne pysyvät hajanaisessa tilassaan, on puolueen velvollisuutena auttaa työväkeä perustamalla mitä erilaisimpia tämän kehitysasteen mukaisia järjestöjä. Vähemmistöläisten kanta on saavuttanut suurta tunnustusta kansanvaltaisen porvariston puolueettomien intelligenttien riveissä. Etenkin selvästi on tämä vähemmistöläisten kanta ilmennyt heidän aatteessaan perustaa työväenkongressin kautta yleinen liitto. He tekivät ehdotuksen puolueelle, että kongressiin kutsuttaisiin kaikkien työväenryhmien — sekä järjestyneitten että paljastaan yksinäisten tehtaitten — edustajia. Kongressin tehtävänä olisi lopettaa vanha historiallisesti syntynyt sosialidemokratinen puolue ja luoda alkuperusteet todelliselle poliittiselle työväenpuolueelle, joka liittäisi yhteen työväen joukot sen mukaan, mikäli ne ovat tietoisia luokkaeduistaan. Enemmistöläiset taistelivat jyrkästi tätä aatetta vastaan, joka ennusti sosialidemokratian häviämistä, nimittäin poliittisena puolueena, ja sen hupenemista muodottomaan massaan. Sitä paitse heidän mielestään oli liian utopistista uskoa siihen, että nykyinen taistelu eri virtausten välillä järjestäytyneen työväen eri kerrosten kesken (enemmistöläiset, vähemmistöläiset, vallankumoukselliset sosialistit, sionistit y. m.) saataisiin loppumaan kongressin avulla. Kongressi olisi joka tapauksessa hajonnut useampiin ryhmiin.

Tämä järjestäytymiskysymyksessä ilmenevä eriäväisyys on myöskin huomattavissa ryhmien suhteessa ammattiyhdistyksiin, osuustoimintaan, työväenklubeihin, itsekehitysyhdistyksiin. Enemmistöläiset pitävät välttämättömänä, että nämä olisivat mahdollisimman läheisessä yhteydessä puolueen kanssa, kun vähemmistöläiset sen sijaan pitävät pääasiallisesti silmällä niitten asiallista kehitystä, joka — heidän mielestään — vaatii, että nämä järjestöt olisivat puolueettomia.

Artikkelin lyhyys ei salli meidän lähemmin tarkastaa järjestymistä koskevia erimielisyyksiä. Siirrymme menettelytapaan, koska tämä kysymys on ensi sijassa nykyisellä vallankumouksellisella hetkellä.

Taktiikkaa koskevat erimielisyydet ovat johtuneet siitä, että köyhälistön tehtävä Venäjän vallankumouksessa ymmärretään eri tavalla. Meidän vallankumouksemme, katsoen sen tarkoitusperään ja sosialiseen sisältöön, on — porvarillinen vallankumous. Se vie, lopputilityksessä, voittoon porvarillisen järjestelmän, porvarilliset vapaudet; se kaataa tieltään kaikki esteet, jotka tähän asti ovat olleet porvarillisen yhteiskunnan kehityksen tiellä. Niin ymmärrämme me nykyisen vallankumouksen ja niin ymmärtää sen kumpikin ryhmä.

Vaan vallankumouksen »porvarillisuudesta» ei voi lähimainkaan päättää sitä, ketkä esiintyvät perusvoimana itse vallankumouksessa, — lisäävät enemmistöläiset. Meidän myöhäinen porvarillinen vallankumouksemme tapahtuu kapitalismin ollessa sellaisella kannalla, jolloin vastakohtaisuus kapitalin ja työn välillä on kohonnut voimakkaaksi, kun köyhälistö esiintyy itsenäisenä voimana, taistellen porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Köyhälistö käy taistelua kahta vihollista vastaan — porvaristoa ja itsevaltiutta vastaan. Tämä asianhaara vaikuttaa suuresti porvariston suhteeseen itsevaltiuteen ja kansan vapaustaisteluun. Porvaristo kannattaa itsevaltiuden kukistamista, se haluaa oikeudellisen aseman turvaamista, vaan toiselta puolen se pelkää köyhälistöä, pelkää vallankumousta, jonka johtajana on köyhälistö. V. 1905 lokakuuhun asti porvaristo kannatti vapautusliikettä, vaan työväen toimeenpanemat suuret lakot, heidän esittämänsä vaatimukset valtiollisen järjestyksen täydellisesti kansanvaltaiseksi saattamisesta, vihdoin suoraan porvaristoon sattuva isku — vaatimus 8-tuntisesta työpäivästä y. m., ovat saaneet porvariston luopumaan vallankumouksesta. Porvaristo on asettunut vastavallankumouksen kannalle. Ja lisäksi on osa siitä — varakkaimmat — suorastaan tehnyt liiton hallituksen kanssa, osa heistä taas koettaa uudistuksilla, sovittamalla toisiinsa hallituksen ja kehittyvän porvarillisen yhteiskunnan vaatimukset, luoda uuden voiman vastapainoksi »tuhoavalle» vallankumoukselliselle työlle ja, tietystikin, ensi sijassa köyhälistölle. Talonpojat yksin yhdessä köyhälistön kanssa kannattavat vallankumouksen täydellistä voittoa, sillä muuten ei ole mahdollista saada tilanomistajain maanomistusta kumotuksi, — ja tämähän on talonpoikien perusvaatimuksena. Köyhälistö ja talonpojat eivät nykyisessä vallankumouksessa saa taistella ainoastaan hallitusta ja tilanomistajain vastavallankumousta vastaan, vaan myös vapaamielistä porvaristoa vastaan, joka sekin lokakuun 30 p:n jälkeen on kääntynyt vastavallankumouksen tielle. Näin ollen nykyisessä taistelussa ei köyhälistöllä ole muita liittolaisia kuin ne puolueet, jotka ovat asettuneet vallankumouksellisten talonpoikien etujen puolelle. Mitä tulee porvarillisiin puolueisiin, (lokakuulaiset, kadetit y. m.), on sosialidemokratian velvollisuutena taistella näitten vastavallankumousta vastaan, paljastaen samalla heidän »uudistus»töittensä tositarkoitus. Lopputuloksena — kielletään kokonaan liittyminen kadetteihin; mahdollinen on liittyminen vain sosialisti-vallankumouksellisten ja työryhmän kanssa.

Toista mieltä ovat vähemmistöläiset. Porvarillinen vallankumous ei voi tapahtua ilman porvariston apua. Köyhälistön tehtävänä Venäjän vallankumouksessa on olla etujoukkona, ja tätä tehtäväänsä se ei voi eikä saa luovuttaa muille Köyhälistö ei yksin ollen kykene viemään asiaansa voittoon. Köyhälistön on saatava liittolaisia, jos mieli taistella taantumusta vastaan, hallitusta vastaan, jonka ympärille tilanomistajat ovat kerääntyneet. Nämä liittolaiset eivät ole etsittävissä yksinomaan talonpoikien, vaan myös kansanvaltaisen kaupunkiporvariston keskuudesta (vähemmistöläiset lukevat näihin kadettipuolueen). Porvaristo kannattaa itsevaltiuden kukistumista, ja siksi, huolimatta erinäisten porvaripuolueitten johtajien yksityisistä mielipiteistä, on se taisteleva itsevaltiutta vastaan. Meidän tulee antaa kannatuksemme vihollisillemme heidän vihollistaan vastaan, sitä vaatii taistelumme etu. »Taantumus» on eristettävä, ja siksi sosialidemokratian pitää jopa avustaakin oppositsionin keskittymistä. Välttämätöntä on näin ollen liittyminen ei ainoastaan työryhmään, vaan myös kadetteihin, ja välttämätöntä on yhteisvoimin käydä taantumusta, »mustasotnialaista vaaraa» vastaan, — niin sanovat vähemmistöläiset.

Tällainen taktiikka, enemmistöläistenkin mielestä, tekee köyhälistöstä vapaamielisen porvariston lisäkkeen, joka koettaa hieroa sovintoa itsevaltiuden kanssa. Tarjoten kadeteille kannatustaan, auttamalla heitä lisäämään vaikutusvaltaansa kaupunkien ja kylien kansanvaltaisten asukkaiden keskuudessa, me saatamme vallankumouksen voittoon varakkaiden luokkien eduksi. Vähemmistöläiset taas ovat sitä mieltä, että enemmistöläisten ehdottama taktiikka eristää köyhälistön ja vie sen häviöön. Ellei kadetteja auteta heidän taistelussaan mustaa sotniaa vastaan, hajoavat oppositsionin voimat ja sosialidemokratia tulee asettuneeksi mustasotnialaisten, poliittisen vapauden verivihollisten puolelle.

Tällaisten sosialidemokratian tehtävien erilaisesta ymmärtämisestä on todistuksena käytännöllisten ohjeitten laatiminen. Melkein kaikkiin nykyistä politiikkaa koskeviin kysymyksiin on kumpikin ryhmä antanut eriävän vastauksensa, ja tämmöinen asiantila vaikeuttaa kauheasti koko puolueen toiminnan saattamista yhtenäiseksi.

Ottakaamme esim. suhde valtakunnanduumaan. Sekä enemmistöläiset että vähemmistöläiset, ollen marxilaisia, myöntävät, että köyhälistön osanotto eduskunnaaseen taisteluun on välttämätön. Vaan kun tulee puheeksi duumassa ja duuman ulkopuolella käytävän taistelun suhde toisiinsa, puolueen eduskuntaryhmän toiminta, silloin syntyy hyvinkin vakavia erimielisyyksiä. Enemmistöläiset perustavat koko taktiikkansa vallankumouksen aikana duuman ulkopuolella tapahtuvaan kansan taisteluun. Pitäen köyhälistöä ja talonpoikia vallankumouksen varsinaisina tekijöinä, he luonnollisesti asettavat etusijalle näille kansanluokille ominaisen taisteltavan: välittömän joukkoesiintymisen. Sen sijaan vähemmistöläiset alituiseen teroittavat mieliin oppositsionin keskittymisen välttämättömyyttä, ja kun enemmän kuin puolet tästä oppositsionista (porvarillisesta) ei kykene muuhun kuin parlamentariseen »taisteluun», niin on aivan luonnollista, että vähemmistöläiset ovat kiinnittäneet huomionsa yksinomaan duuman toimintaan. Itse duumassa eroo enemmistöläisten ja vähemmistöläisten taktiikka suuresti toisistaan: edellisten ainoana tarkoituksena on agitatsioni ja järjestäytyminen, se käyttää duuman puhujalavaa yksinomaan duuman ulkopuolella tapahtuvan liikkeen palvelukseen, jälkimäiset taas panevat suuren merkityksen duumassa ajettaviin yhdistelmiin, ja vaativat, että agitatsionin pitää olla suhteessa duuman lainsäädännölliseen toimintaan.

Ryhmien eriävästä suhteesta perustuslailliseen puolueeseen olemme puhuneet. Venäläisten tovereitten kesken on viime vuosien kuluessa tulisesti riidelty siitä, onko yhteistyö kadettien kanssa mahdollista. Nyt ei tällä kysymyksellä enää ole suurta merkitystä: kadetit ovat sekä toisessa että nyt kolmannessa duumassa osoittaneet olevansa valmiit hieromaan kauppoja vanhan järjestelmän kanssa, ja heidän vastavallankumouksellisuutensa tuntee nykyään jokainen. Varmaankin Venäjän sosialidemokratit ennen pitkää lakkaavat kotonaan riitelemistä kadettipuolueen tehtävästä ja luonteesta.

Me olemme tässä yleispiirteissä koettaneet tehdä selvää niistä erimielisyyksistä, jotka ovat raastaneet Venäjän sosialidemokratian hajalle. Täysin ymmärrettävistä syistä me olemme jättäneet mainitsematta yksityiskohdat, ja antaneet vain yleiskuvauksen eri ryhmien järjestö- ja taktiikkasuunnitelmista. Arvostelun me olemme myöskin sivuuttaneet, koska on tarpeetonta tuoda esille yksityisiä ajatuksia sellaisessa artikkelissa, joka on laadultaan puhtaasti selostava. Venäjän sosialidemokratian kehitys tapahtuu erittäin vaikeissa olosuhteissa. Historia on säätänyt sen tehtäväksi johtaa köyhälistön luokkataistelua suuren vallankumouksen ajalla. Maan alle kartoitettuna, saamatta vapaasti kehittää järjestöään ja taisteluaan, on puolueen hyvin vaikea selvitä niistä sisäisistä aatteellisista erimielisyyksistä, joita laajassa joukkopuolueessa aina tulee olemaan. Venäjän sosialidemokratia tästä huolimatta kasvaa, ja on lähellä se päivä, jona Venäjän köyhälistö, voitettuaan kaikki ulkonaiset vaikeudet, liittyy järjestöllisesti ja aatteellisesti yhdeksi puolueeksi.

Lasten ansiotyön poistaminen.

(Julius Deutsch, Sosialistische Monatshefte 1906).

Tuskin mikään muu vaikuttaa niin kiihoittavasti kuin lasten ansiotyön näkeminen, niiden monien ilottomien olentojen muistaminen, joiden elämän kaunein aika on uhrattu Molokin palvelukseen, yksitoikkoiseen ansiotyöhön. Vielä varsin äskettäin osotettiin lasten ansiotyölle hyvin pientä huomiota. Työväestön edustajat ovat kyllä useasti esiintyneet voimakkaasti lasten työvoimien käyttämistä vastaan, mutta eivät ole saavuttaneet mitään tuloksia. Lasten ansiotyön tuottama kurjuus on jo kuitenkin paisunut siksi suureksi, että kysymys on otettava mitä vakavimmin harkittavaksi.

Lasten ansiotyön suuradesta ja niistä olosuhteista, missä se tapahtuu on onnistuttu viimeaikoina saamaan laajempia aineksia. Saksassa^[4*] työskenteli v. 1898 toimitetun ammatillisen tilaston mukaan teollisuuden, kaupan ja kulkuneuvojen palveluksessa, siihen lukematta kotitaloutta ja maataloutta, 532,283 lasta. Itävallassa oli viimeisen tutkimuksen^[5*] mukaan, jonka Wienin opettajiston keskusyhdistys ja ala-itävaltalainen maaseutuopettajayhdistys toimittivat, 80,859 tutkitusta lapsesta 23,016 oli 28,6 % ansiotyössä; niistä oli 15,679 eli 18,7 % karjanhoidon ja yleensä maatalouden palveluksessa. Sveitsissä^[6*] oli viimeksi toimitetun tilaston mukaan 279,551 tutkitusta lapsesta 149,083 eli 53 % ansiotyössä, niistä 117,126 eli 42 % maatalouden, 17,763 eli 6,4 % kotiteollisuuden ja 14,194 eli 5 % muilla aloilla. Meillä ei ole tässä käytettävänä Suomea koskevia numeroita. Mutta suuri on niiden lasten luku meilläkin, jotka työskentelevät sanomalehtimyyjinä, juoksupoikina, lapsenpiikoina, renkipoikina, puhumattakaan nuorista teollisuuden palveluksessa käytetyistä voimista.^[7*]

Mutta nämä hirvittävän korkeat numerot eivät vielä sano kaikkea. Täytyy vielä tietää, missä olosuhteissa mikin työ tehdään. Tuhannet lapset tekevät työtä 10–12, vieläpä 15:kin tuntia päivässä. Yötyö on varsinkin kiireempinä työaikoina hyvin yleistä; sunnuntaisin työskentelee Saksassa summittaisten laskujen mukaan 100,000 lasta, siihen lukematta maatalouden, ja kotitalouden palveluksessa olevia. Ikä on useissa tapauksissa uskomattoman alhainen. Satoja 4 ja 5 vuotiaita on tuotannon palveluksessa, tuhansia 6 ja 7 vuotisia, kymmeniä tuhansia 8 ja 9 vuotisia. Asian tila on samallainen kaikissa maissa, missä lasten ansiotyötä tavataan, se on yhtä surkea puoleksi itsevaltaisessa Saksassa kuin vapaassa Sveitsissä.

Lasten ansiotyön vahingollisuudesta, niin teollisuuden kuin myöskin maatalouden palveluksessa, ovat kaikki asiantuntijat selvillä. Teollisuudessa tuottaa paljon istuminen selkärangan koukistumisia, silmien ylellinen rasittaminen eräänlaisissa töissä likinäköisyyttä, pitkäaikainen oleskeleminen suljetuissa huoneissa hengityselintauteja, erittäinkin keuhkotautia. Ansiotyöstä elävien lasten ulkonäkö on kalpea, sairas; he kantavat itsessään myöhempien sairauksien siemeniä. Ja ruumiillisesta vahingoittumisesta täytyy luonnollisesti myöskin olla henkisiä seurauksia. Opettajat valittavat ansiotyössä olevien lasten tarkkaamattomuutta, uneliaisuutta ja hitautta.

Myöskin maataloudessa työskentelevien lasten terveys, henkinen kehitys ja siveellisyys kärsii siitä paljon enemmän kuin yleisesti tunnustetaan. On kyllä totta, että maataloudellinen työ pienissä määrissä, ja jos se tapahtuu ulkona, vaikuttaa lapsiin hyödyllisesti. Mutta nykyään tavallinen perin pitkä, yli lasten työvoimain käypä rasitus, vaikuttaa aivan päinvastoin. Itä-Preusissa esim. saavat lapset, tehdä työtä aamuhämärästä iltapimeään, kovimmassa kuumuudessa ja usein vielä samoilla työkaluilla kuin vanhemmatkin. Varsinkin vaivaishoitolaisten asema on surullinen. Enin kärsii maataloudesssa työskentelevien lasten siveellisyys. Yhtämittainen oleskelu sekalaisen työväen kanssa, asuminen samassa tuvassa, kaiken sellaisen näkeminen ja kuuleminen, mikä ei ole lapsille aijottua, vaikuttaa heidän siveellisyyteensä huonontavasti.

Osottamaan, missä suhteessa lasten ansiotyö on rikollisuuteen, otettakoon tähän seuraavat numerot; Plötzenseen rangaistuslaitoksessa oli vuonna 1902 236 poikaa ja 93 tyttöä. Niistä oli 161 poikaa, s. o. 68 % kaikista pojista, ja 76 tyttöä, s. o. 81 % kaikista tytöistä, olleet ansiotyössä kouluikäisinä. Maataloudellisissa töissä oli aikaisemmin ollut heistä 47 poikaa eli 29 %, ja 12 tyttöä eli 15,7 %.

Mitä on siis tehtävä? Mitä uudistuksia tarvitaan lasten ansiotyön tuottaman turmion vastustamiseksi. Ensimäinen vaatimus, joka säännöllisesti asetetaan, on ansiotyön kieltäminen alle 14 vuoden ikäisiltä. Tämä vaatimus on niin yleinen, että ei ole tarpeen ryhtyä puolustamaan sen oikeutusta. Toisilla tahoilla vaaditaan vielä korkeampaa ikärajaa, milloin 16, milloin 18 vuotta.^[8*]

Mutta minä en luule tuollaisella kaavamaisella ikärajan korottamisella paljoakaan saavutettavan. Ja minusta ei näytä edes tarkoituksenmukaiseltakaan sulkea yli 14^[9a*] vuoden ikäiset heille sopivasta ansiotyöstä. Mutta joka tapauksessa on 13 ikävuotta alin raja nuoremmat lapset eivät saa millään ehdolla olla ansiotyössä.

Välttämättömänä lisänä lasten ansiotyön kieltämiseen 14 vuotta nuoremmilta täytyisi olla oppivelvollisuuden määrääminen ulottumaan tähän ikään asti. Jos ei oppivelvollisuus ulotu samaan ikään, johon ansiotyön kielto ulottuu, tulee suurin osa lapsista tänä väliaikana käymään joutilaana, mikä varmasti vaikuttaa epäedullisesti heidän kasvatukseensa. Ja päinvastoin, jos oppivelvollisuus kestää myöhempään kuin lasten ansiotyön aliraja, seuraa siitä lasten ylirasitus, joka ei myöskään ole hyödyksi. Vastaavaisuus oppivelvollisuuden ja lasten ansiotyön alirajan välillä näyttää siis välttämättömän tarpeelliselta.

Vaadittaessa tehokasta lasten työn suojeluslakia täytyy ottaa huomioon ero ansiotyön ja ansiottoman työn välillä. Poistaa täytyy ainoastaan ansiotyö, jota vastoin ansioton työ, työ omissa ja oman kodin aiskareissa voitaisiin edelleenkin sallia kohtuullisessa mitassa ilman että se tuottaisi mitään vahinkoa. Sellaista olisi melkein mahdoton estääkin. Ja sellainen työ vaikuttaa sitäpaitsi myöskin kasvattavasti, jotavastoin ansiotyö vaikuttaa sivellisyyteen huonontavasti. Tulisi määrätä vielä erityinen 14–16^[9b*] ikävuosien väliaika. Tässä ijässä ovat lapset kyllä jo kypsiä tekemään ansiotyötä, mutta niillä ei vielä tässä ijässä ole samoja voimia kuin täysikasvaneilla; heitä tulisi sen vuoksi säästää enempi kuin näitä. Nykyään on asianlaita päinvastoin. Juuri tässä ijässä, oppilasaikana, täytyy tehdä raskaampaa työtä ja pitemmän aikaa kuin myöhemmin. Oppilaiden täytyy tavallisesti saapua aikaisemmin työpajoihin työhön tyhtyäkseen kuin vanhempain. He pääsevät myöhemmin pois, koska heidän täytyy vielä järjestää verstas. Ja iltasin täytyy heidän, sen sijaan että vanhemmat pääsevät levolle, käydä iltakoulua. On siis pyrittävä tarkoituksenmukaiseen, lasten työvoimiin soveltuvaan noin 8-tuntiseen työaikaan, johon myöskin olisi luettu kouluopetus ja kaikki erikoistehtävät.

Paljon tärkeämpi kuin itse lain enemmän tai vähemmän pitkälle ulottuvat määräykset, on kuitenkin vaikuttava tarkastus.

Siitä ensisijassa riippuu lain vaikutus. Mutta juuri lasten työn alalla on erittäin vaikea aikaaansaada tehokasta tarkastusta. Työ tapahtuu, oli se ammatillistaisi maataloudellista, perheen sisäpuolella. Muilla aloilla nykyään varmoiksi koetetuilla tarkastuslaitoksilla, kuten esim. ammattitarkastajoilla, ei tässä yksistään voida mitään saada aikaan. Perheisiin tunkeutuminen ja varsinkin mahdollisesti tarvittavat yötarkastukset saattaisivat ammattitarkastuksen vihatuksi, ilman että sen silti onnistuisi saada merkitseviä tuloksia. Tämän lisäksi tulee vielä se seikka, että lasten ansiotyön suuren laajuuden vuoksi tarvittaisiin kokonainen lauma tarkastajia. Mutta mikä valtio tulisi läheisessä ajassa perustamaan uuden, lukuisan virkailijakunnan lasten ansiotyön estämiseksi? On siis välttämätöntä pyrkiä hankkimaan tarkastusjärjestelmää, joka suhteellisesti vähäisillä kustannuksilla tekee hyvän tarkastuksen mahdolliseksi, ilman että samalla hankittaisiin uusi byrokratinen laitos. Ajattelemme tässä tarkastusta opettajien kautta. Opettajat ovat alituisessa kosketuksessa lasten kanssa, he voivat helposti huomata, jos esiintyy sairaaloisia muutoksia, väsymystä ja tarkkaamattomuutta; he ovat sopivien kysymysten kautta helposti tilaisuudessa hankkimaan luotettavia tietoja lasten ansiotyöstä. Missä on perustettuja syitä epäluuloon, eivätkä he voi muuten saada varmaa tietoa, olkoon heillä oikeus toimittaa tarkastus kysymyksessäolevissa asunnoissa tai työpajoissa. Näitä tarkastaja-opettajia voi olla tukemassa ja ohjaamassa joku pieni määrä ammattitarkastajia. Missä se on ainoastaan sivutyönä opettajille, ei korvauksen tarvitsisi olla ylen suurien; missä taas esiintyy lasten ansiotyötä suuremmassa mitassa, siellä tarvitsisi käyttää enemmän opettajia tarkastajina.

Mutta lasten ansiotyön suojeluskin, vaikkapa järkevänkin, laatimisella ei ole vielä kaikki tehty. Eivät vanhemmat huvikseen pane lapsiaan ansiotyöhön, he ovat pakotetut turvautumaan lasten ansioon elatusapuna. Jos nyt valtio ottaa pois tämän lisän heidän tuloistaan, kärsivät he vahinkoa. Tähän väitetään vastaan, että ansiotyötä tekevät lapset polkevat palkkoja, jotka nousevat, jos lasten ansiotyö poistetaan, ja vanhemmat tulevat sen kautta tilaisuuteen kaiken yksinkin ansaitsemaan. Eikä ole epäilemistäkään, etteikö lasten ansiotyön vaikuttaman palkkojen polkemisen lakkaaminen vaikuttaisi kohottavasti koko köyhälistön palkkoihin. Mutta vaikka se siis vaikuttaisi siunauksellisesti koko köyhälistöjoukkoon, ei sen vaikutus olisi silti lainkaan sama suurelle osalle yksityisiä. Ajatelkaamme esimerkiksi perheen isää, jonka 3 lasta ovat ansiotyössä, — käytännössä ei niinkään harvinainen tapaus. Hän ansaitsee itse 3 markkaa päivältä ja 3 lasta yhtä paljon, siis 6 markkaa kaikki yhteensä. Jos nyt lasten ansiotyö poistettaisiin, täytyisi palkan nousta 100 %:illa, että lasten ansio tulisi korvatuksi. Mutta täytyy myöntää, ett'ei sellainen nousu tapahdu todellisuudessa. Näin tulisi tämä perheenisä ja samoin kaikki ne, joille lasten ansiotyöllä on suurempi merkitys, kärsimään tämän ansiotyön poistamisesta suoranaista vahinkoa. Ja kun lasten ansiotyö on juuri lapsirikkaimissa perheissä enin käytännössä, tulisi näin vahinkoa kärsineiden luku olemaan hyvin suuri. Miten on sitten tämä asiaintila autettavissa? Siten, että valtio, samalla kuin lasten ansiotyö kielletään, takaa vanhemmille lasten ansioita vastaavan korvauksen. Valtion on otettava vastaava määrä lasten kasvatuskustannuksista hartiolleen vanhempien niskoilta, vanhemmille myönnettävä oikeus valtion huolenpitoon lapsista. Vasta silloin kun valtio ottaa pitääkseen huolta lapsista, voidaan kieltää vanhempia käyttämästä lapsiaan näiden kasvatukseen tarvittavan lisän ansaitsemiseen.

Tähän asti on lasten suojeluksesta huolehdittu perin vähän. On pidetty huolta opetuksesta, säädetty koulupakko (nimittäin Saksassa), rakennettu kouluhuoneet ja palkattu opettajat. Mutta tälläkään ei vielä mennyt opetus eteenpäin. Mitä hyödyttivät velvollisuutensa täyttävät opettajat, mitä paraimmat opetustavat, — tällä älköön silti olko niidenkään merkitystä halveksittava, — jos lapset tulevat avuttomina, nälkäisinä ja väsyneinä työstä kouluun. Ryhdyttiin taistelemaan lasten ansiotyötä, tuota lasten heikennyksen ensimäistä syytä vastaan. Kiellettiin ansiotyö tehtaissa, seuraus oli, että lapset vetäytyivät tehtaista vielä huonommissa oloissa elävän kotiteollisuuden palvelukseen. On yritetty toimeenpanna tarkka tarkastus, mutta ei puhuta siitä, ett'ei ole mahdollista sitä toimeenpanna, jos ei valtio ota suurinta osaa lasten huolenpidosta huolehtiakseen. On turvauduttu yksityiseen hyväntekeväisyyteen. Mutta tämä ei ole mikään ihanne. Siinä on kysymys lahjoista ja almuista, mutta me haluamme edistyvää yhteiskunnan velvollisuuden työtä.

Kuinka on tämä yhteiskunnan huolenpito käytännössä toteutettavissa? Monet ajattelevat sen käyvän siten, että valtio rupeisi harjottamaan sitä samallaisena mielivaltaisena hyväntekeväisyystyönä kuin tähän asti nuo lämpöiset ihmisystävät. Täten ei asia periaatteessa paljoakaan muuttuisi. Yhteiskunnan on tultavan tietoiseksi siitä, että huolenpito lapsista on sen velvollisuus. Opetus ja elatus kuuluvat yhteen. Kun valtio ottaa huolehtiakseen edellisestä, tunnustaa se sillä, että se pitää velvollisuutenaan huolehtia nuorison hyvinvoinnista. Mutta johdonmukasta on silloin, että se nimittäin ottaa huolehtiakseen myöskin tuosta toisesta, yhtä tärkeästä, elatuksesta. Ihanteellisinta olisi, että valtio pitäisi yhtä paljon huolta kaikista lapsista. Mutta siitä olemme me tällä hetkellä vielä varsin kaukana. Taistelulle lasten ansiotyön poistamiseksi riittäisikin jo, jos yhteiskunta myöntäisi köyhien lasten vanhemmille oikeuden vaatia yhteiskuntaa huolehtimaan heidän lapsistaan.

Ruokaa ja vaatteita koululapsille! Koululasten ravinnon auttamiseksi on useissa paikoissa tehty paljon hyvää (myöskin meillä Suomessa on yritetty n. k. koulukeittoyhdistyksen toimesta ja Helsingissä myöskin valtuuston toimesta). Ravitaan satoja lapsia pienestä maksusta. Mutta tässä piilee se suuri kasvatusopillinen vaara, että tällainen huolenpito on aina almun jakoa, jos ainoastaan avustusta tarvitsevat käyvät näissä laitoksissa. Sopivinta olisi järjestää asia niin että kaikki oppilaat tulisivat käyttämään näitä ruokalaitoksia.

Maksuttomat oppivälineet ja koulutarpeet! Tätä jo nykyäänkin suuressa määrässä käytännössä toteutetaan, koska se on välttämätön ehto opetuksen menestymiselle.

Säännöllinen koululääkäri-tarkastus! Tämä myöskin vaatimus, jonka puolustukseksi ei enään nykyään tarvitse peistä ojentaa. Koululääkäri-tarkastus vaikuttaa suoranaisesti lasten ansiotyön poistamiseksi, koska se oikeaan aikaan paljastaa ansiotyön seuraukset.

Maksuton lääkärinhoito sairaustapauksissa ja vapaat lääkeet! Useissa tapauksissa on koululääkäri-tarkastus ilman mitään merkitystä kun ei ole varaa noudattaa lääkärin määräyksiä. Maksuton lääkärin hoito ja maksuttomat lääkkeet on senvuoksi ilmeisesti välttämätön seuraus koululääkäri-tarkastuksesta.

Perustettava riittävä määrä kesäsiirtoloita, aurinko- ja merikylpylaitoksia, maitohoitoloita, y. m. s.! Samoin on tämän hoitopuolen laita. Mitä hyödyttää koululääkäri-tarkastuksen kautta konstateerata, että lapsi on heikko ja virkistyksen tarpeessa, jos ei todella pidetä huolta myöskin avun hankkimisesta. Varsinkin maitohoitolat näyttävät olevan hyvin tarpeen kaikille köyhille kaupunkilaislapsille. Sveitsin kanttooneissa, missä yleensä tehdään enempi lastenhoidon puolesta kuin muualla, on niillä saavutettu hyviä kokemuksia.

Riittävää valtion huolenpitoa ottolapsille, aviottomille ja orvoille! Vaivashoidon ja ottolasten kurjuus on tunnettu. Missä lapset jätetään yksityisten perheiden huomaan, ollaan pakotettuja jättämään ne sellaisille perheille, joilla laihan hoitopaikan vielä tulee tuottaaa voittoa. Lasten kasvatus on myöskin sen mukaista. Toisissa tapauksissa suljetaan lapset vaivastaloihin, mutt'ei täältäkään tarjottu kaavamainen lasten kasvatustapa ole niin edullinen, kuin usein arvellaan. Ei ole tässä oikea paikka ryhtyä laajemmin käsittelemään lasten vaivashoito-järjestelmää, olkoon vaan sanottu, että siinä vallitsee puutteellisuus puutteellisuuden vieressä ja että se kaipaa perinpohjaista uudistusta. Enin kärsivät nykyaikana aviottomat lapset. Heitä kohtaa ennakkoluulon kirous, joka heidät sekä taloudellisesti että siveellisesti painaa alas.

Huolenpitotoimenpiteiden ohella ovat lasten ansiotyön poistamiseksi välttämättömiä vielä eräät toisenlaiset toimenpiteet, jotka voisi nimittää varjelustoimenpiteiksi. Näihin kuuluu käsityöopetuksen ottamisen pakolliseksi aineeksi, pakollisten leikki-, voimistelu-, uinti- ja kävely-tuntien määrääminen, yhteisten matkojen järjestäminen oppilaille ja lasten turvalaitosten perustaminen. Käsityöopetuksen edistämisen kautta lankeisi pois tuo syy, jota niin usein käytetään lasien ansiotyön puolustukseksi, että lasten täytyy ansiotyön kautta varhain saada harjotusta, voidakseen sitten myöhemmin paremmin tulla toimeen ammatissaan. Ja käsityöopetuksen ohella tulisi koko kouluopetus ylimalkaankin muuttaa enemmän käytännölliseksi.

Kaikkiin näihin reformiehdotuksiin saa kuulla vastaukseksi: oikeita ja kauniita, mutta miten voidaan ne toteuttaa, mistä saadaan niiden ajamiseen välttämättömät voimat? Jälkimäiseen kysymykseen on helposti vastattu. Ei ole epäilystäkään siitä, ett'eikö työväestön tule olla lastensuojelus-taistelun lipunkantajana. Sitähän asia ensin koskee, senhän omat lapset kärsivät, koko luokka rappeutuu. Ei siinä kyllin, että koulutaistelulla on mitä tärkein merkitys työväestölle, taistelu ylimalkaan nuorison suojelemiseksi on köyhälistön elinkysymys.

Mutta eipä ehdotettujen reformien toteuttaminenkaan ole niin perin kaukainen. Osaan on jo yksityinen avuliaisuus ryhtynyt. Työäen tunkeutuessa kunnallishallituksiin täytyy yhä enempi pitää silmällä, että kunnat ottavat toimeen pannakseen ja eteenpäin kehittääkseen näitä tähän asti yhsityisen hyväntekeväisyyden varassa olleita parannuksia. (Meillä Suomessa on tällä kertaa kaikkein ensinnä täysin tarmoin työskenneltävä yleisen kunnallisen äänioikeuden saavuttamiseksi). Uudistuksista johtuvat kustannukset eivät ole niin suuret kuin usein otaksutaan. Tosin ei nykyään vallassaolevia puolueita ole niinkään helppo saada repäsevämpien parannusten puolelle, mutta työväenpuolueen kestäyvyyteen on luotettava, että se kykenee voittamaan vastustuksen tässä niinkuin muissakin asioissa. Paljon riippuu myöskin propagandasta asian hyväksi, laajojen kansankerrosten heräämisestä lasten suojeluksen asiaa harrastamaan. Kuta paremmin työväestö tämän velvollisuutensa täyttää, kuta pontevammin se esiintyy lasten suojeluksen hyväksi, sitä paremmin suojelee se omaa luokkaansa, tekee sen kehitysmahdollisuuden varmaksi ja taistelee koko kansan edistymisen puolesta. Työväestön etu on tässäkin sopusoinnussa kaikkien yhteisen edun ja yleisen sivistystyön kanssa.

Tilastollisia katsauksia.

I. Kruununmetsät.

Runsaasti ¹⁄₃ koko maamme pinta-alasta on valtion hallussa »kruununmetsinä». Suurin osa tätä aluetta on joutunut valtiolle siten että, kun noin 100 vuotta sitten isonjaon yhteydessä jakamattomat metsämaat jaettiin, määrättiin taloille, jotka olivat näitä metsiä käyttäneet ja hallinneet, manttaalin perusteella oma metsämaa, ja kun kukin maatila täten oli saanut metsäkappaleensa, pidätettiin loppu kruunulle n. s. kruununliikamaana. Jo asian luonnosta johtui, että valtiolle täten etupäässä joutui karut ja vesiperäiset maat, jonne viljelys ei ollut ulottunut ja etupäässä pohjoisosat maata. Myöhemmin, jälkeen vuoden 1877 on kruunun metsämaata laajennettu ostojen kautta. Vuosina 1877–95 käytettiin ostoihin noin 1 miljoona markkaa ja saatiin sillä ostetuksi 67,895 ha maata, josta suurin osa eli noin 37,000 ha Mikkelin läänissä. Kruununmetsien alaa on lisännyt myöskin Viipurin läänin lahjoitusmaiden lunastaminen, niistä kun laajoja alueita erotettiin valtiolle metsämaaksi. Näiden metsämaiden ala on yli 200,000 ha, joista osa kuitenkin on sellaista maata, jonka lahjoitusmaalampuodit saavat lunastaa itselleen yhteismetsäksi.

Alulla vuotta 1906 oli kruununmetsien pinta-ala 13,129,376 ha. Tämä laaja alue ei kuitenkaan ole, kuten nimestä voisi päättää, läheskään kaikki metsämaata. Viljelysmaita kyllä on sangen vähän, mutta soita, tuntureita y. m. hylkymaita sitä runsaammin. Vuonna 1897, jolloin kruununmetsien pinta-ala oli 14,035,067 ha, oli siinä seuraavat määrät erilaatuista maata:

Mihin tarkotukseen kruunun metsiä on käytettävä, onko ne perustamalla sinne uutistiloja otettava viljelykseen, vai onko niitä säilytettävä metsänhoitoa varten, on jo kauan meillä ollut kiistanalaisena. Voi olla huvittavaa tarkastella asiaa molemmilta puolin ja valaista sitä luvuilla.

Nykyään on jo pitemmän aikaa valtion metsämailla ollut järjestetty metsänhoito. Vuosina 1851 ja 1859 perustettiin erityinen virasto niiden hoitamista varten, metsänhoitoylihallitus. Sen puolen vuosisadan kuluessa, jonka valtion metsät ovat olleet, aluksi tosin hyvin vaillinaisen ja vieläkin varsin puutteellisen hoidon alaisina, on niiden tila melkolailla parantunut, samalla kuin niistä on tämän ajan kuluessa saatu hyvät tulot.

Kun järjestetty metsänhoito saatiin aikaan, oli valtion metsien tila hyvinkin huono. Ilman mitään pätevää valvontaa ollen, olivat ne kaskeamisen ja muun metsän haaskauksen kautta saatettu varsin hävitettyyn tilaan ja vaikka tällaista luvatonta metsänkäyttöä yhä jatkui metsänhoidonkin järjestettyä, on se kuitenkin paljon saatu vähenemään. 1860-luvulla toimitettujen, tosin varsin epävarmojen ja paljon liian alhaisten laskujen mukaan löytyi valtion metsissä »sahapölkkyjä» noin 8.9 miljoonaa kappaletta ja vähän pienempiä puita n. s. rautatievuoliaisia noin 5 miljoonaa.^[10*] Nykyään toimitettujen uusien ja tarkempien metsänlaskujen ja arvioimisien mukaan on huomattu metsävarojen olevan paljoa suuremmat. Sahahirsiä, jotka 1.3 metrin korkeudelta ovat vähintäin 30 cm. paksuja löytyi v. 1906 alussa noin 40.6 miljoonaa ja pienempiä hirsipuita, jotka samalta korkeudelta ovat 25–30 cm. löytyi 48.2 miljoonaa kappaletta eli yhteensä 88.8 miljoonaa hirttä. Vaikkakin sahahirret ja pienemmät hirsipuut eivät tarkalleen vastaa 1860-luvulla toimitettujen laskujen sahapölkkyjä ja rautatievuoliaisia, osottavat nämä luvut kuitenkin, että valtion metsien laatu todellakin on suuresti parantunut. Yhtä kaikki on valtion metsistä samana aikana myyty noin 20.7 milj. sahapuuta eli suurempi määrä kun niissä 1860-luvulla laskettiin sahapuita olevan kaikkiaan. Jos laskee keskimäärin 4 mk. 50 penniä hirren arvoksi, jonka hinnan niistä valtio myymällä keskimäärin viimeaikoina on saanutkin, nousee yksin tällaisen täysikasvuisen puuvaraston arvo valtion metsissä 400 miljoonaan markkaan. Jo yksin tämä meidän oloissamme tavaton summa velvoittaa hyvin hoitamaan tätä kansallispääomaa. Tähän on sitä suurempi syy, kun sekä parannettu metsänhoito, että kasvavat metsätuotteiden hinnat lupaavat varmuudella vieläkin melkoisesti nostaa tämän pääoman arvoa. Tähänastiset tulokset valtion metsänhoidosta antavat tästä parhaan todistuksen, kuten seuraavista luvuista käykin esille:

Sekä myynti että hinnat ovat siis säännöllisesti kohoamassa. Varsinkin ansaitsee huomiota halvemman puutavaran menekin kasvaminen viime vuosina, kun taas tällä tavaralla aikaisemmin ei ollut paljon mitään arvoa. Nytkin tällaista puutavaraa etupäässä myydään vaan eteläisistä kruununmetsistä. Suurin osa sitä tuloa, jonka valtion metsät antavat, on puhdasta tuloa. Menot metsähoidosta nousevat vaan noin 1¹⁄₄ miljoonan markan vaiheille, eivätkä ne näy kasvavan läheskään yhtä nopeasti kuin metsien tuotto, sillä 1860-luvulla hoitokustannukset nousivat noin 400,000 markkaan, kasvaen siis vaan kolmenkertaiseksi sinä aikana, jolloin tulot metsistä ovat nousseet 10:kertaisiksi. Viime vuosina tulot ovat yhä kasvaneet, niinpä ne vuodelta 1907 nousevat noin 10 miljoonaan markkaan. Yhä vieläkin on metsien hoidossa paljon parantamisen varaa. Monissa paikoin valtion metsissä pilaantuu yli-ikäisiä puita kenties enemmänkin, kuin mitä sieltä myydään. Tuloa hehtaaria kohden ei valtion metsistä viime vuosiin saakka ole saatu kuin noin 40–50 penniä hehtaarilta, kun ulkomailla, jossa tosin metsien asema ja puiden hinnat kaikin puolin ovat edullisemmat, on tuloja jopa 70–80 markkaa, josta puhdasta tuloa 25–30 markkaa. Meillä tehtyjen laskujen mukaan pitäisi valtion metsistä niiden nykyisessä jotenkin hävitetyssä tilassa saada tuloa ainakin 3–6 markkaa hehtaarilta.

Jo yksin tältä valtion varainhoidon kannalta on valtion metsänhoito erittäin tärkeä. Ilman mitään väestön verottamista ja rasitusta saa valtio metsistään runsaan, varman ja säännöllisesti lisääntyvän tulon, joka varsinkin nykyään, jolloin useita varoja kysyviä yhteiskunnallista uudistuksia on tekeillä, on sangen tervetullut. Sitäpaitsi tarjoavat valtion metsät ja niihin perustuva puunjalostusteollisuus työtä lukuisalle väestölle. Nykyään, kun yksityisten metsät yhä enemmän alkavat olla puista paljastettuja, riippuu tämä maallemme tärkeä puunjalostusteollisuus ja puutavarain vienti yhä enemmän siitä raaka-aineesta, jonka valtion metsät sille voivat tarjota. Kun vihdoin metsät ilmastoon vaikuttavat edullisesti ja metsien haaskaaminen on näyttänyt tekevän kevättulvat voimakkaammiksi ja tuhoa tuottavammiksi, on pidettävä varsin edullisena, että valtiolla on niin suuri osa metsämaita kuin suinkin.

Aina viime aikoihin saakka on kruunun metsämaita, paitsi metsänhoitoon käytetty myöskin uutisasutukseen. Tämä tarkotusperä onkin vanhempi, sillä samalla kun isossa jaossa kruunulle tuleva liikamaa erotettiin talojen metsistä, määrättiin jo myöskin, että tämä liikamaa mahdollisuuden mukaan olisi käytettävä uutisasutukseen ja maan viljelykseenoton edistämiseksi. Halulliset henkilöt saivat tälle maalle asettua uutisasukkaiksi ja sittenkuin heidän tilansa oli verolle pantu, määrättiin sille manttaalin suuruuden mukainen maa-alue. Tällaisen uutistilan saattoi uutisasukas ostaa perinnöksi ja näinollen väheni valtion metsämaa tahi liikamaa samassa suhteessa kun uutisasutus niissä edistyi. Kun metsien arvo rupesi nousemaan ja valtion metsiäkin ruvettiin järjestelmän mukaan hoitamaan, ruvettiin uutisasukkaita karsaammilla silmillä katsomaan, varsinkin kun huomattiin, että lukuisat uutisasukkaat asettuivat kruununmetsiin vaan päästäkseen metsään käsiksi. Useinpa tällaiset uutistilat hyvinkin pian perinnöksioston jälkeen joutuivat metsäkeinottelijain käsiin. Uutistilojen perustamista onkin sen vuoksi koetettu estellä ja viime vuosina niiden perustaminen milt'ei on lakannut kokonaan. Jälkeen vuoden 1868 on uutistiloja perustettu

Suurin osa uutistiloja eli 349 kpl. on perustettu Oulun lääniin. Vaikkakin autioiksi joutuneiden uutistalojen ja kruununtalojen kautta valtion metsämaa toiselta puolen on lisääntynyt, on uutistilojen perustaminen, jatkettu isojako sekä valtion metsien luovuttaminen yksityisille vähäistä n. s. metsäveroa vastaan tuntuvusti pienentänyt näiden metsien aluetta, joten kruununmetsien ala, joka 1870-luvulla oli lähemmä 15 miljoonaa hehtaaria, nykyään on vaan noin 13 milj. hehtaaria, tämä kaikki huolimatta siitä, että ostojen kautta kruununmetsämaihin samaan aikaan on uusia aloja liitetty.

Kun uutistilojen perustaminen täten tuli rajoitetuksi, suuntautui uutis-asutus kruununmetsissä toisaalle. Uutisasukkaille ei enää annettu omistusoikeutta raivauksiin eikä oikeutta metsänomistukseen, vaan ainoastaan varma, vissillä ehdoilla jatkuva vuokraoikeus 25 vuodeksi sekä metsänkäyttöoikeus kotitarpeiksi pientä veroa vastaan. Tällaisia »kruununmetsätorppareita» löytyi v. 1870 1430 ja lopulla v. 1905 3692, joista 78 oli mäkitupia ja 594 verollepanemattomia torppia. Näiden torppien verot yhteensä nousivat v. 1905 vaan 40,000 markan vaiheille eli noin 11 markkaan torppaa kohdeh, jota vastoin niiden viljelykset torppaa kohden, tekivät noin 7 ha.

Vaikkakaan se hyöty verojen muodossa, jonka valtio saa kruununmetsätorpista, on mitätön, on tämä uutisasutusmuoto saavuttanut suurta suosiota asiantuntijoiden taholta. Väitetään, että uutisasukkaat, kun eivät saa oikeutta metsään, tulevat pakotetuiksi hankkimaan toimeentulonsa maasta ja panemaan sen viljelykseen enemmän työtä. Myöskään eivät metsänhoitajat valita niistä olevan mitään mainittavaa haittaa valtion metsänhoidolle. Viimeksi suositteli kuuluisa »Tilattoman väestön alakomitea» tätä asutusmuotoa sopivimpana kruununmetsien asuttamiseksi.^[11*] Erittäin on komitea huomauttanut, että ne laajat viljelykseen kelpaavat suot, jotka nykyään kruununmetsissä ovat täysin hyödyttöminä, ensi tilassa jätettäisiin uutisasukkaille. Komitea on tutkituttanut lukuisia tällaisia soita, ja tuloksena on ollut, että suurin osa niistä on hyviä viljelyssoita. Koska suot enimmäkseen ovat suuria, ehdottaa komitea, että valtio ryhtyisi niitä kuivattamalla valmistamaan tilaa uutisasukkaille ja muutenkin sellaisiin toimiin, että uutisasukkaat heti pääsisivät hyvälle alulle. Yhdelle suolle olisi perustettava suurempi ryhmä uutistiloja n. s. naapuristoon.

Kun ottaa huomioon, että tällaisia nykyään hyödyttömiä soita valtion metsissä on äärettömän paljon, on tätä alakomitean ehdotusta pidettävä verrattain onnistuneena. Kysymys siitä, onko valtion metsämaita käytettävä uutisasutukseen vai metsänhoitoon, on siten käytännössä saanut ratkaisunsa. Uutisasutukselle jäävät etupäässä sellaiset maat, joilla ei metsää kasva, jota vastoin kuiva metsämaa yhä edelleen voi jäädä metsää kasvamaan. Vieläpä voi sanoa, että tässä muodossa uutisasutus ja metsänhoito kannattavat toisiaan. Edellisen kautta saadaan metsien hakkuuseen ja hoitoon tarpeellisia työvoimia ja metsänhoidon kautta runsaasti tuloja, joista ainakin osa, esim. 1 miljoona markkaa vuosittain, tulisi määrätä jälleen kruununmetsämaiden asuttamisen edistämiseksi, soitten kuivaamiseen, teiden rakentamiseen y. m. Kun kysymys valtion metsien asuttamisesta myöskin valtiopäivillä on tullut esille, on toivottava, että se myöskin käytännössä pannaan hyvälle alulle ja täten valmistetaan toimeentulon mahdollisuuksia sille väestölle, joka nyt tilattomana puutteenalaisena elää maaseudullamme. Hallituksen vitkastelu tässä kysymyksessä on katsottava rikokseksi, jota ei ole sallittava.

Katsauksia.

Maatalouskysymys.

Suomen torpparien toinen edustajakokous Tampereella. Tammikuun 13–17 päivinä pidettiin kuten tunnettu, maamme toinen yleinen torpparien yleinen toipparien edustajakokous. Teemme lyhyesti seuraavassa tästä kokouksesta selkoa.

Ensin muutama sana kokoukseen osaaottaneista edustajista ja heidän valitsijoistaan. Kokouksessa luetun tilaston mukaan oli siellä edustettuina 23,280 torpparia, 17,674 mäkitupalaista, 223 lompuotia, 30 kruununtorpparia, maanvuokraajia yleensä 19,596, ja sen lisäksi 751 itsellistä ja 58 talollistakin. Yhteensä oli edustettuja siis 61,612. Kokouksen kestäessä saapui vielä 1 edustaja edustaen 372 vuokramiestä, joten edustettujen koko luku nousi 61,984:ään. Edustajia oli 392 täysvaltaista sekä 10, joilla oli ainoastaan puheoikeus. Painetut edustajaluettelot kokouksesta ilmoittavat kuitenkin hiukan eri lukuja. Edustajia oli niiden mukaan 389 edustaen 61,991 maanvuokraajaa, itsellistä ja talollista. Eroavaisuudet ovat siis kuitenkin aivan mitättömät. Edustajia oli kaikkiaan 307:sta kunnasta. Painettujen edustajaluetteloiden mukaan oli vaan 263 kuntaa edustettuina, johtuen tämä vähäinen luku siitä, että kun useampia kuntia oli liittynyt yhteen lähettämään edustajan, on näistä vaan yksi mainittu luettelossa. Ensimäisessä torpparikokouksessa Tampereella oli edustajia 373 yhteensä 233 kunnasta. Sekä edustajien että edustettujen kuntien luku oli siis toisessa torppari kokouksessa paljoa suurempi. — Eri lääneistä oli edustettujen kuntien luku vuosien 1906 ja 1908 torpparikokouksissa seuraava:

Edustettuna oli v. 1906 vajaan 50 %, v. 1908 55 % maan kunnista. Jos otetaan kaikkien v. 1908 edustettujen kuntien luku 307 huomioon, oli edustettuna kokonaista 64 % maan kunnista. Kuten v. 1906, oli nytkin varsin vähän edustajia ruotsinkielisistä rannikkopitäjistä, Ahvenanmaalta ei lainkaan. Vaasan, Oulun, Viipurin sekä Turun ja Porin lääneistä oli edustettujen kuntien luku vuoteen 1906 verraten melkolailla noussut. Edustajia oli vuosien 1906 ja 1908 torpparikokouksissa eri lääneistä seuraavat määrät:

Edustajien luku oli luonnollisesti vaihdellut jotenkin samalla lailla kuin edustettujen pitäjienkin luku. Edustajien tavaton väheneminen Mikkelin ja myöskin Kuopion läänissä johtuu kuitenkin etupäässä siitä, että sieltä monesta kunnasta oli lähetetty vuoden 1906 torpparikokoukseen useampia edustajia, nyt sitävastoin vaan 1. Vaasan ja Oulun lääneissä oli edustajien luku taasen noussut nopeammin kuin edustettujen kuntien luku.

Myöskin edustettujen maanvuokraajien luku oli viime torpparikokouksessa suurempi kuin v. 1906, jolloin se oli 51,064. Lisäys on lähemmä 11,000 eli yli 20 %. Huolimatta porvaripuolueiden yhä voimakkaamaksi kasvaneesta agitationista ei siis torppariliike ole pysähtynyt tai taantunut, vaan ripeästi edistynyt. Tämä käy lähemmin selville tarkastamalla lääneittäin edustettujen lukumäärää.

Kaikista muista osista oli v. 1908 edustettuja enemmän kuin v. 1906, lukuunottamatta Mikkelin ja Kuopion läänejä. Kun näissä lääneissä myöskin edustettujen kuntien ja etenkin edustajien luku. vuoteen 1906 nähden oli vähentynyt, voinee tästä sen johtopäätöksen, että torppariliike siellä yleensä on laimentunut. Näin etenkin Mikkelin läänissä, jossa v. 1906 torppariliike oli niin voimakas, että siellä ennen Tampereen koko maata käsittävää kokousta pidettiin erityinen läänin torpparien kokous. Eteenpäin on torppariliike mennyt varsinkin Turun ja Porin läänissä, ja mikä ansaitsee erityistä huomiota Pohjanmaalla. — Jos vertaa edustettujen maanvuokraajien lukua maanvuokraajien koko lukumäärään, josta on tietoja saatavana vuodelta 1901, käy kuitenkin selväksi, että torpparikokouksissa yhtäkaikki suhteellisesti vähäinen osa maanvuokraajia on ollut edustettuna, ainoastaan parissa läänissä on edustettuina näistä ollut puolet tai siitä yli.

Kokouksen tehtävänä oli tarkastaa ne eri ehdotukset maanvuokralaiksi, jotka viime valtiopäivillä esitettiin, varsinkin se ehdotus, jonka sosialidemokratit vastalauseessaan olivat tehneet. Tämä saavuttikin kokouksen täydellisen hyväksymisen, paikotellen pyrki kokous sen määräyksiä vieläpä jyrkentelemäänkin. Varsin yleiseen esiintuotiin vaatimus, että torpat oli saatettavat valtiolle suorastaan veroa maksaviksi. Eräs tähän suuntaan tehdyistä, ehdotuksista, joka saavutti suurta kannatusta, sisälsi, että tämä muutos toimeenpantaisiin siten, että 25 vuoden kuluttua lakattaisiin maksamasta puolet verosta, 50 vuoden kuluttua veronmaksu lakkautettaisiin kokonaan. Torpparihäätöjen estämiseksi päätettiin, että häädetylle torpparille oli suoritettava korvaus, että järjestöjen avulla oli taisteltava häätöjä vastaan seka vihdoin, että häädöistä oli koottava tarkka tilasto. Yleisen viljelyspakon vaatimus saavutti yksimielisesti kannatusta. Torpparijärjestöä ei saatu syntymään, vaikka sitä kokouksessa usealta taholta ehdotettiin perustettavaksi. Erityisten torppariammattiosastojen perustamista olisi vaan entistä enemmän pidettävä silmällä. Kokouksessa vallitsi varsin jyrkkä henki, vaikkakin Pohjanmaalta oli entisti enemmän edustajia ja tämän maakunnan edustajat ensimäisessä kokouksessa olevat olleet yleensä »miedommalla» kannalla. Mutta nyt olivatkin miehet sieltäkin muuttuneet. E. G.

Ammatillisen liikkeen alalta.

Sosialidemokratisten ammattijärjestöjen palkkataistelusta Saksassa 1906. Vuonna 1906 vaativat ammattikunnallisesti järjestyneet työläiset 7,543 tapauksessa palkka- ja työehtojen parantamista tai luopumista niiden huonontamisesta; 110 tapauksessa peräydyttiin esitetyistä vaatimuksista. Jälelle jäävistä 8,433 tapauksesta sai 4,558 = 54.1 % ratkaisunsa rauhallista tietä, keskustelujen tai liikkeenharjoittajain ilman muutaa tapahtuvan suostumisen kautta, kun taas 3,873 tapauksessa = 45.9 % jouduttiin lakkoon ja työsulkuun. Esitetyt vaatimukset ulottuivat 14,044 paikkakuntaan ja 62,780 liikkeeseen. Viimeksi mainituissa oli kaikkiaan työssä 1,260,578 henkilöä, mutta niistä otti vain 25 % eli muksesta 51.9 % sovittu ilman työn keskeyttämistä. Ammattijärjestöjen kustannukset palkkataistelun hyväksi tekivät 1906 13,451,718 Saksan markkaa, kun ne v. 1905 tekivät 10,999,133.

Kaikkiaan saavuttivat ammattijärjestöt: työajan lyhennyksiä 339,469 (1905 186,383) hengelle yhteensä 1,248,119 (606,259) tuntia viikossa, ja ilman työn lopettamista 255,534 henkilölle ja 928,804 tuntia, lakon kautta 75,646 henkilölle 289,882 tuntia; palkankorotuksia 691,703 (427,187) henkilölle, yhteensä 1,290,736 (885,311) Saksan markkaa viikossa, ja ilman työn keskeytymistä 491,878 henkilölle 852,389 mk., lakkojen kautta 154,253 henkilölle 359,506 Saksan markkaa; lisämaksua ylitunneista 2,246 (987) tapauksessa, lisämaksua yö- ja sunnuntaityöstä 2,109 (692) tapauksessa.

Työajan vähennys teki v. 1906 jokaista osanottajaa kohti keskimäärin 3 ³⁄₄ tuntia viikossa. Keskimääräinen palkan korotus nousi 1.87 Saksan markkaan jokaista osanottajaa kohti.

Lainsäädäntöä.

Austraalian sosialipolitiikasta. Australian raha-asiain ministeri on viime lokakuussa esittänyt parlamentille lakiluonnoksen, jonka mukaan tullisuojeluksen alaisista tuotteista on, siinä tapauksessa ettei niiden valmistukseen osaa ottaneelle työväelle ole maksettu suunnitellun palkkaviraston hyväksymää alinta palkkaa, suoritettava kulutusveroa vastaavan tuontitullin määrästä puolet. Siinä tapauksessa, että tehtailija kykenee näyttämään toteen, että hänen tuotteensa valmistetaan säällisissä työ- ja palkkaoloissa, on hän kuitenkin tästä ylimääräisestä verosta vapaa. Palkan riittävyyden tulisi tällaisissa tapauksissa palkkavirasto ratkaisemaan. Tämä on kokoonpantu 3 jäsenestä, ja sillä on oikeus kutsua asiantuntijoita avukseen, jättää yllämainittujen riitatapausten tarpeellinen selvittäminen kunkin liittovaltion ammattituomioistuimelle tai poliisiviranomaisille, samoin valta tarkastaa liikekirjat, kuulustaa todistajia valallisesti ja suojella heitä, jos heille todistuksiensa antamisesta koituisi ikävyyksiä.

Huomattavia palkkapoliiittisia yrityksiä sisältyy myös Austraalian uuden merilain luonnokseen. Laivan omistajat, jotka varustavat laivansa riittämättömillä ja huonoilla varastoilla, ovat vastuunalaiset miehistölle siitä koittuvista kustannuksista ja ovat langetettavat suuriin rahasakkoihin. Austraalian rannikkokauppaan osaa ottaville ulkomaalaisille laivoille annettavissa lupakirjoissa on määrättävä, että jokaisella sellaisella laivalla on miehistölle maksettava vähintään australialaiset palkat, ja jos miehistö tämän kautta tulee oikeutetuksi entistä korkeamman palkan saantiin, on se maksettava ennenkuin laiva jättää Australian. Maksun oikeasta suorittamisesta ovat kapteeni, laivan omistaja ja asiamiehet vastuunalaiset.

Tarkoituksena tällaisilla lakimääräyksillä lienee etupäässä estää halpapalkkaisen kiinalaisen ja japanilaisen työvoiman käyttöä, lakimääräysten kautta kun tällaisen työvoiman käyttäminen koetetaan tehdä työnantajille epäedulliseksi. Täten saataisiin kiinalaisten maahan siirtyminen estetyksi ja Austraalian omat työmiehet suojelluiksi kiinalaisten työmiesten kilpailulta.

Kirjallisuutta.

Veijon-Veikko: Lista numero Yksitoista. Yksinäytöksinen pilakuva vaalitaistelusta. Helsinki, Työväen sanomalehti O. Y. Siv. 24, hinta –:25.

Veijon-Veikko: Taistelua elämän kruunusta. Helsinki, Työväen Sanomalehti O. Y. Siv. 72, hinta –:60.

Karl Marx: Palkkatyö ja pääoma. Suom. Väinö Jokinen. Kirjaan liittyy elämäkerta ja Engelsin laatima johdanto. Helsinki. Työväen Sanomalehti O. Y. Siv. 52, hinta –:50.

Markan kirjastoa, joka ilmestyy K. Kaatran kustannuksella, on toimitukselle lähetetty.

Kukin numero sisältää 100–200 sivua ja maksaa, kuten sarjan nimikin osottaa, 1 markka.

Vihtori Kososen kustannuksella ilmestyvää sarjaa Arvid Järnefeltin julkaisuja on meille lähetetty:

Nro 6. Arvid Järnefelt. Maa kuuluu kaikille. Matkoiltani Laukon lakkomailla. Toinen lisätty painos. Siv. 72, hinta –:50.

Sosialistinen Aikakauslehti, toinen vuosikerta 1907, on myytävänä konttorissamme sekä muiden työväenlehtien konttoreissa. Sidottuna koviin kansiin maksaa se 4 markkaa 75 penniä ja nidottuna 4 markkaa. Maaseudulle tulee lisää lähetyskustannukset. Nidos lähetetään jälkivaatimuksella ellei rahaa seuraa tilausta.

Myöskin Sosialistisen Aikakauslehden ensimäistä vuosikertaa on vielä yllämainittuihin hintoihin rajoitettu määrä saatavana.

Viime vuoden tilaajille ilmoitamme, että lehtemme viime vuoden yksityisnumeroita on 25 pennin maksusta kultakin numerolta saatavina konttorissamme ja lähetämme niitä pyydettaissä maaseudulle postivapaasti, kun raha seuraa tilausta.

Lukijoillemme.

Kehotamme lukijoitamme, jotka eivät vielä ole uudistaneet tilaustaan tekemään sen ensi tilassa. Tilaushinta on Suomessa koko vuodelta 4 markkaa, puolelta vuodelta 2 markkaa; Venäjällä puolelta vuodelta 1 rupla 50 kopeekkaa; Amerikassa 1 dollari ja muualla ulkomailla 5 markkaa. Tilauksia ottavat Suomessa vastaan postitoimistot, puoluelehtien konttorit, kirjakaupat sekä lukuisat asiamiehet; yksityiset tilaukset maaseudulla tapahtuvat paraiten postitoimistoissa. Asiamiehiä kehotetaan edelleen innokkaaasti jatkamaan tilausten keräämistä ja lähettämään konttoorimme postikortilla tilaajien nimet. Tilitys tapahtuu paraiten posti-osotusten kautta.

Lukijoille ja asiamiehillemme.

Lehtemme ystäviä kehoitetaan rupeamaan lehteemme asiamiehiksi. Joka hankkii vähintään 5 tilaajaa joko koko tai puolivuodeksi saa lukea hyväkseen 5 % tilausrahoista vähintään 10:stä tilaajasta 10 %. Tilaajien nimet ja selvät osotteet ynnä tilausrahat ovat tammikuun kuluessa lähettävät lehden konttoriin.

Sosialistisen aikakauslehden konttorin ja toimituksen osote on Helmikuun 1 päivästä Sirkuskatu 3, (Työmiehen talo.)

Sosialistinen Aikakauslehti

tulee ilmestymään vuonna 1908 sosialidemokratisena puoluelehtenä noudattaen Suomen sosialidemokratisen puolueen ohjelmaa. Lehti tulee ilmestymään samaan tapaan toimitettuna, saman kokoisena, yhtä usein ja samanhintaisena kuin tänäkin vuonna.

Kirjoituksillaan ovat lehteämme tänä vuonna avustaneet useat ulkomaalaiset sosialidemokraatit, sekä puoluetoverit Erland Aarnio, Julius Ailio, Matti Autio, Martti Kovero, Vilho Leino, Hannes Ryömä, Eetu Salin, Väinö Tanner, N. R. af Ursin y. m.

Toivoen puoluetoverien tulevanakin vuonna avustavan lehteämme kirjoituksillaan ja luottaen siihen, että lehden ystävät muutenkin sen hyväksi työskentelevät, lähtee toimitus taas uutta toimintavuotta alkamaan.

Edv. Gylling

Sulo Wuolijoki

O. W. Kuusinen

Yrjö Sirola

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] Perustuvat 151 työväenyhdistyksen yllämainittuun tiedusteluun antamiin vastauksiin.

^[2*] Katso Ljadovin kirjaa: Venäjän sosialidemokratisen puolueen historia, osa I.

^[4*] Konrad Agahd: Lasten ansiotyö ja lait lasten työvoimien käyttämisen estämiseksi Saksassa. (Jena 1907).

^[5*] Sigmund Kraus: Lasten ansiotyö ja lainsäädännöllinen suojelus Itävallassa. (Wien 1904).

^[6*] E. Schwyzer: Tilastoja oppivelvollisten lasten ansiotyön laajuudesta Sveitsissä.

^[7*] Teollisuuden palveluksessa oli v. 1905 epäluotettavan virallisen tilaston mukaan 1,518 lasta.

^[8*] Meidän sosialidemokratisen puolueen Oulun puoluekokouksessa v. 1906 hyväksytty tätä asiaa koskeva kohta kuuluu:
»1:ksi: lapseksi on katsottava henkilö 15–17 vuoteen, nuoreksi henkilöksi 17–19 vuoteen;
2:ksi: kaikki ansiotyö alle 15 viiotisilta on kiellettävä;
3.ksi: lasten työaika on enintään 5 ja nuorten henkilöiden 8 tuntia päivässä, ruokailu ja lepohetket molemmilla vähintäin 1 tunnin kestävät, ollen ne lapsilla 2 ¹⁄₂:n ja nuorilla henkilöillä 4:n tunnin kuluttua siitä kun työ alkoi; yötyö k:lo 7–7 kielletty;
4:ksi: lasten ja nuorten henkilöiden työ on kokonaan kielletty vuorilaitoksissa, kaivoksissa sekä epäterveellisissä teollisuuslaitoksissa ja heidät on kielletty puhdistamasta, voitelemasta ja ohjaamasta voimakoneita ja välityslaitoksia.»

^[9*] Tämä aika on ehkä jonkun verran erilainen eri osissa maapalloa. Pohjoisissa osissa esim. tapahtuu kehitys hitaammin kuin eteläisemmmissä. Tämä onkin meidän puolueemme ohjelmassa otettu huomioon. Suom. muist.

^[10*] Sahatukiksi laskettiin puu, joka oli vähintäin 11 ¹⁄₂ jalkaa pitkä ja 10 kymmenystuumaa leveä ja rautatievuoliaiseksi yhtä leveä, mutta ainoastaan 8.2 jalan pituinen puu.

^[11*] Katso Tilattoman väestön alakomitean mietintöä n:o 2 vuodelta 1904, josta tässäkin aikakauslehdessä on lähemmin tehty selkoa. Katso siv. 254, vuosik. 1906.

Toimitus:
Edv. Gylling Vastaava	O. W. Kuusinen Toimitusihteeri
Sulo Wuolijoki	Yrjö Sirola

Tehtyjä vuokra- sopimuksia.		Tehtyjä vuokra- sopimuksia.
v. 1901	241	v. 1904	749
v. 1902	261	v. 1905	541
v. 1903	842	v. 1906	403

	Viljeltyä maata.	Kuivaa metsämaata.	Soita, vesiä, tuntu- reita, vuoria y. m.	Yhteensä
	(tuhatta hehtaaria)
Uudenmaan lääni	0.22	2	1	3
Turun ja Porin lääni	7.46	77	70	154
Hämeen lääni	2.22	68	36	106
Viipurin lääni	1.90	147	99	248
Mikkelin lääni	0.41	26	13	39
Kuopion lääni	3,61	254	261	519
Vaasan lääni	6.77	211	183	401
Oulun lääni	12.76	4,527	8,025	12,565
Yhteensä	35.15	5,312	8,688	14,035

Keskimäärin vuosittain.
	Myyty saha- hirsiä	Keskihinta hirreltä		Sahahirsien hinta yhteensä	Myyty halvempaa puutavaraa.
Vuosina	milj. kpl.	mk.	p.	milj. Smk.	Hinta milj. Smk.
1861–70	0.11	1	42	0.15	0.01
1871–80	0.40	1	77	0.70	0.04
1881–90	0.51	2	15	1.10	0.07
1891–1900	0.62	3	17	1.97	0.28
1900–05	0.82	4	53	3.87	0.65

vv. 1868–77	74
vv. 1878–87	137
vv. 1888–96	255

Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908